*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10492 ***

AGNES

Kirj.

Minna Canth


1892




I


Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntä
katselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamatta
sain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sain
opettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittää
huomioni häneen.

Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalin
muotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse oli
syvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteiden
pienimmätkin väreet ja vaihtelut.

Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaan
tavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen usein
olivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.

Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin
hienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat
mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin
nuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän
vaikutuksen.

Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko
hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoa
liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.
Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.

Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähden
ihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisesti
olisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaan
olevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänen
ajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,
hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdoton
ajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.
Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä oli
oikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnes
tässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.

Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajan
määräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.

Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoli
yhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.

--Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti oli
kaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.

Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.

Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.
Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurun
aihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavalla
puhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.

Tuli puukuorma vastaan.

--Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili
Fanny oikein surkealla äänellä.

--Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.

Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.

--Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?

--Kyllä me pysymme.

--No, nouskaahan koetteeksi.

Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,
halkojen päällä.

Taivas, kuinka se oli hauskaa!

--Ajammeko näin kaupungin läpi?

--Ajamme.

--Voi, mutta uskallammeko? kysyi Anna.

--Mekö emme uskaltaisi? Fanny heitti uhkarohkeasti päätänsä taakse.

--Tietysti uskallamme, vakuutin minä.

Hevonen astui käyden kaupungin katuja, ihmiset katsoivat meihin kuin
kummaan, mutta me pysyimme ylhäisessä asemassamme ja heitimme heihin
ylpeitä silmäyksiä.

--Mihinkä sitä ajetaan? kysyi mies.

--Rouvasväen koululle.

--Missä se on?

--Keltainen talo torin laidassa.

Hän siis aikoi kyyditä meidät koululle saakka.

--Mitähän tytöt sanovat, kun näkevät meidän ajavan puukuormalla kouluun?
Eivätköhän ihmettele?

Me nauraa tirskuttelimme, mutta koulun kohdalla koetimme näyttää
vakavilta. Emme olleet tietääksemmekään, että tämmöinen kulku oli outoa.

Jo olimme ikkunain kohdalla. Siellä oli merkillisen hiljaista sisällä.
Heitimme syrjäkatseen sinnepäin. Taivas--he istuivat jo tunnilla!

Ylpeys katosi ja ilo kerrassa hävisi kasvoilta.

--Mitä nyt teemme? Kuinka uskallamme mennä sisään? Ja mitä sanomme? Kuka
menee ensiksi?

Hevonen oli seisahtunut portille. Surkeasti nolostuneina kapusimme alas,
emme muistaneet edes kiittääkään ystävällistä ajuriamme.

--Niin, kuka menee ensimmäisenä luokalle?

Fanny heitti päätään taakse, tempasi oven auki ja astui sisään. Minä
seurasin, vaikka en täysin yhtä uljaana. Anna sitten kolmantena, koko
lailla meitä arempana.

Yleinen huomio kääntyi meihin, jok'ainoa silmä meitä seurasi siellä,
missä koetimme sävyisästi pujottautua paikoillemme.

Sitten alkoi heti kohta ankara tutkinto, jonka jälkeen tuomio lankesi.
Tunnin aresti--niin kuului päätös. Tunnin aresti? Pyh--mitä me siitä.
Mielellään sen kärsisi tuommoisen hauskan seikkailun jälkeen. Välitunti
kun alkoi, emme enää olleet millämmekään koko rangaistuksesta.

--Tytöt kokoontuivat ympärillemme.

--Mistä asti te ajoitte puukuormalla?

--Sieltä aina Kotkankallion luota.

--Hyvänen aika! Ja kaupungin läpi?

--Tietysti.

--Jess' siunatkoon. Eikö tullut vastaanne ketään?

--Tuli toki montakin. Piispa esimerkiksi.

--Jumala! Ja hän näki teidät?

--Näki tietysti. Mutta me emme olleet häntä huomaavinamme.

--Ajatelkaas!

--Niin, ajatelkaas!

He katsoivat toisiinsa ja katsoivat meihin, silmät suurina. Meitä
ihmeteltiin. Ja mekös siitä mielissämme.

Kilvan aloimme kerskailla uskaliaisuudestamme. Ihmiset olivat rientäneet
ikkunoihin meitä katsomaan, vastaan tulijat pysähtyivät kaduilla, mutta
me vaan emme välittäneet! Semmoista seikkailua ei vielä ikinä ollut
kenellekään tapahtunut, emmekä me sitä milloinkaan maailmassa unohtaisi.
Niin se oli hauskaa, ja kun kuorma vielä oli niin tavattoman korkea,
siinä vissiinkin oli kokonainen syli halkoja, vähintään! Eikä sitä joka
tyttö olisi uskaltanut tehdä, tuskinpa yksikään koko koulussa, paitsi
meitä kolmea.

Olimme niin olevinamme, ettei vähä mitään. Tytöt ympärillämme eivät
lakanneet kummastelemasta, ja kovasti olimme nousseet arvossa, sen
selvään näki heidän kasvoistaan.

Agnes istui syrjempänä, kuunteli ja oli ääneti. Silmäni osuivat häneen.
Hän käänsi verkalleen päänsä pois, mutta minä kumminkin vilaukselta sain
kiinni hänen katseestaan. Ja siinä minulle kylliksi. Se oli kuin kylmää
vettä niskaani.

En kerskaillut enää enkä nauranut. Häpeissäni vetäännyin parvesta
loitommalle ja kävin istumaan. Agnes paheksui tekoamme--! Ja nyt minäkin
heti ymmärsin, kuinka peräti typerästi olimme käyttäytyneet. Aivan kuin
vallattomat poikanulikat. Oliko koskaan nähty tai kuultu tyttöjen tuolla
tavalla ajelevan puukuormien päällä? Agnes ei millään ehdolla olisi sitä
tehnyt. Miksi olimme niin hurjia, miksi emme ajatelleet paremmin! Nyt
ehkä koko koulu joutui huonoon maineesen meidän tähtemme. Tunsin itseni
kovin onnettomaksi.

Fanny siellä yhä kehasteli ja tytöt yhä ihmettelivät. Se alkoi minua
vaivata, oikein leikkasi korvia heidän ilonsa.

Agnes selaili kirjaansa, hän ei viitsinyt enää kuunnella. Kuinkahan
olimmekaan alentuneet hänen silmissään! Minua ihan jo itketti.

En uskaltanut mennä Agnesia lähellekään. Hän näytti niin vakavalta.
Voisiko hän koskaan unhottaa tämän tapauksen? Vai pitäisikö hän minusta
nyt kaiken ikänsä huonon ajatuksen? Se pelko minua vaivasi kuin
painajainen pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin.

En uskaltanut ottaa asiasta tarkempaa selkoa, sillä minä aina kovasti
ujostelin Agnesia; en milloinkaan voinut puhutella häntä vapaasti ja
avonaisesti niinkuin muita toveria, pysyttelin mieluummin vähän
loitompana, tai, jos lähelle satuin niin vaikenin. Eikä meistä kukaan
saanut ylpeillä siitä, että olisi päässyt Agnesin erityiseksi ystäväksi,
semmoiseksi, jolle hän sydämmensä salaisuudet olisi uskonut. Lieneekö
niitä Agnesilla ollutkaan. Meillä muilla oli jokaisella lemmikkinsä,
toisilla oli ollut jo useitakin; mutta Agnes ei semmoisista milloinkaan
puhunut. Moni lyseolainen oli pakahtua rakkaudesta häneen, sen kyllä
tiesimme, vaan ei heistä kukaan saanut pienintäkään suosion merkkiä.
Eivätkä he liioin rohjenneet lähestyä, kaukaa vaan ihailivat ja tuskinpa
otti Agnes heidän tunteitaan ollenkaan huomioon.

--Rakastuukohan Agnes milloinkaan? tuumailimme useasti keskenämme. Ja
kehen? Kuka on se onnellinen? Löytyykö yhtä ainoata miestä, joka olisi
kyllin arvokas hänelle?

Me puolestamme sitä suuresti epäilimme. Sillä hänen vertaistaan ei
voinut olla koko maailmassa, ei miestä eikä naista.

Se kuva, joka Agnesista näiltä ajoilta jäi mieleeni, on vielä nytkin
niin täydellinen, etten siinä pienintäkään virhettä tai puutetta näe.
Usein sanon itselleni: se on vaan siitä syystä, että katselin häntä
viisitoista vuotiaan kritiikittömillä silmillä, nyt jos saisin hänet
semmoisena uudelleen eteeni, niin käsittäisin hänet ehkä vallan toisella
tavalla.

Mutta sitten muistan taas, että emmehän me nuoret yksin häntä näin
rajattomasti ihailleet, opettajat ja opettajattaret tekivät sitä varmaan
yhtä suuressa määrässä. Eivät he tosin meille mitään sanoneet, mutta
näimmehän sen selvästi kaikesta, heidän silmistään ja koko olennostaan,
kun he häntä puhuttelivat, jopa siitä äänestäkin, jolla hänen nimensä
lausuivat tunnilla kysymystä tehdessä.

Paria vuotta ennen meitä hän erosi koulusta, jatkaakseen opintojaan
Helsingissä. Muutamia kirjeitä saimme häneltä ensimmäisenä vuonna,
toisena emme enää ainoatakaan. Emmekä sitä ihmetelleet. Mitäpä hän meitä
muistelisi, vähäpätöisiä tyttöhepakoita, taikka meidän pientä, mitätöntä
kouluamme. Helsingissä hän oli tullut kehittyneempiin oloihin ja
intelligentimpiin piireihin, joihin hän paremmin soveltui. Hyvin hän
siellä viihtyi niin hän oli meille kirjoittanut. Ja olihan se
luonnollista. Ei hän meitä kaivannut, eikä sopinut meidän sitä
paheksia....

Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet
koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää
jäljellä entisessä koulukaupungissa.

Kerran meitä kumminkin vielä kokoontui yhteen suuri joukko. Se oli
silloin, kun minä olin morsiamena ja vietin häitä. Fannykin oli tullut
aina Helsingistä saakka, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Ja hän se
tiesi kertoa Agnesista.

--Oletteko kuulleet jotain eriskummallisen merkillistä Agnesista? hän
kysyi kesken kaikkea, entisistä kouluseikoista puhellessamme.

--Mitä, sano, mitä?

--Hän on mennyt Pietariin, eräälle äärettömän rikkaalle ruhtinattarelle
seuranaiseksi.

--Agnes!? Agnes Pietariin, seuranaiseksi? Eihän toki! Seuranaiseksi!

--Niin, mutta ajatelkaa, ruhtinattarelle, sehän on jotain vallan toista,
kuin muu tavallinen seuranainen.

--Jos kohta! Seuranainen kumminkin ja sitten vielä--Pietarissa.

--Kuinka te olette typeriä ja pikkumaisia, nuhteli meitä Fanny.
Viitsinkö kertoakaan enempää, koska ette näy ymmärtävän mitään.

--Kerro nyt sentään.

--No, kuulkaahan sitten. Ruhtinatar on vienyt hänet mukanaan kaikkiin
Pietarin hienoimpiin ja ylhäisimpiin piireihin, yksin hoviinkin. Agnes
on kirjoittanut sieltä, että hän on kuin huumeessa, rientää yhdestä
huvista toiseen, tuskin ennättää selvitä välillä. Hänelle kun se kaikki
vielä on niin outoa, täydellistä satumaailmaa.

Nyt jäimme sanattomiksi.

--Te tietysti ette voi kuvaillakaan semmoista suuren maailman elämää?

--Emmehän me oikein voineet, täytyi se myöntää.

--Tanssiaisia, niin komeita, ettette semmoisia ole unissakaan nähneet,
oopperoita, balettia, teaatteria, konserttia, loistavia pukuja,
hienointa salonki-elämää ja niin poispäin.

Me kuuntelimme ja ihmettelimme.

--Mutta tyydyttääköhän se Agnesia ajan pitkään, kysyin vihdoin minä
hiukan epäillen.

--Josko se tyydyttää? Mikä sitten tyydyttäisi? Tietysti se tyydyttää.
No, ja täytyyhän myöntää, että Agnes olikin kuin luotu suureen
maailmaan. Siellä hän tulee herättämään huomiota. Ettekö usko?

Uskoimmehan me. Ja varmat olimme siitä, että häneen kaikki ylhäiset
herrat, paronit, kreivit, ruhtinaat ja muut semmoiset hurjasti
rakastuisivat.

Mutta hän, Agnes itse? Kehenkä hän rakastuisi?

Niin, kehen Agnes rakastuisi ja kenen omaksi hän tulisi? Siinä kysymys,
johon emme vastausta saaneet.




II


Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta,
niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt.
Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti
heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa
edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se
jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.

Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin
kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja
soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka
haaralta maata.

Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin.
Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi
aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.

Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa
laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät
köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut,
saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan
mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli
juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli
mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut
olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä
ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat
myöhästyneet samoin kuin minä.

Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa "Jumal' on linnam'", kun
saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli
täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat
yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli
äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni
nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus
valtasi minut niinkuin muutkin.

Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta
alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät
istumaan paikoilleen.

Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja
vaan kaikkialla.

Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen
naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa
ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.

Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että
pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas
helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka
komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen
hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti
päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin.
Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja
arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti
päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan
suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä
ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta
päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat
harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen
sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja
huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.

--Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.

Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin
ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti
sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli
oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli
hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän
kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä
niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi
mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?

Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt
selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän
laulusta, joka taaskin oli alkanut.

Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein
tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin
lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin,
isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen
kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana
ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan
"eläköön" huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta,
sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin
jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä
esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni
sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen "eläköön" oli kajahtanut.

Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.

Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo
komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua
säikähtynyttä poloista.

--Tunnetko minua, Liisi?

Otin askeleen tai pari taaksepäin.

--En ikipäivinä minä sinua tunne--arvelin mielessäni.

Mutta samalla minulle selveni.

--Agnes!

Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka
ujous heti kohta alkoi vaivata.

Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän
tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni
niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa
melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.

Koetin rohkaista mieltäni.

--Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet
tullut?

Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin
sen ohessa itsekseni.

Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan
ja katseli.

--Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.

--Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.

Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea
itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä
huomata.

--Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.

--Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt
sinut noin innoissasi kuin äsken.

--Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo,
miksi hän oli naurussa suin.

--Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.

--Niin--tietysti sama--miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä
puolustuksekseni.

--Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin
sinä.

Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun
kysyin:

--Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?

--Innostunut? Mistä?

--Rakkaudesta isänmaahan.

--Jonkako herätti tuo puhe?

Hän nauroi ääneen.

--Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.

--Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?

Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi
ivallista ylenkatsetta.

--Lapsellista....

--Sinä ehkä et innostu helposti mistään?

--En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.

Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni--pelkkää
naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?

Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti
olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua
itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli
minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut
ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut
edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin
pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.

Agnes keskeytti mietteeni.

--Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.

--Olen.

--Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi--?

--Reijola.

--Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on--?

--Asijoitsia.

--Niin, niin--olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä
edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka
monta?

--Kolme.

--Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?

--Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä
vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea,
ettei saa muuta tehdä kuin selvittää--

Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.

--Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?

--Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.

--Ahaa,--ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja
tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?

--Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin
pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi
Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja
"äiti"--ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä"
siitä tulee--mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.

Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.

--Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.

--Kyllä.

--Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?

--Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.

--Tervetuloa!

Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni
he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni
niinkuin muutkin.

--Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin
hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia
askeleita lavaa kohti.

--Eivätkös laulaneet mainiosti?

--Mainiosti?

Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.

--Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska
tuota pidät mainiona?

--Niin, vaan--, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa--lauloivathan
ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.

--Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta
laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät
korviani.

Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä
välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea
arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli
luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon
parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä
silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne
muuten olisi tullut?

Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet
loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme
puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin
taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset,
varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin
asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi
lupaustaan.




III


Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan.
Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen
asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten
illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa
pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.

Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä
kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa,
ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin
lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja
aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi
koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin
vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.

Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin
lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin
tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli
oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.

En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei
hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä
ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja
koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.

Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian
aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä
tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen
kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi
huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä
ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata
kiukuissaan.

Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet
nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin
sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt
siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.

Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa
parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut
sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein
hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti
jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä
ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän
parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään
kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää
kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen
poskeaan sormella.

--Ainoko herätti Lyylin? kysyin.

--Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.

--Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.

Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se
nyt täyttä totta.

--Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.

--Ääää--ääää--

Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.

--Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa,
ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän
kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset--!

Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en
liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea,
hieno nainen seisoi kynnyksellä.

--Agnes!

--Hyvää iltaa!

Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.

--Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa.
Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan
sinne saliin pikkuiseksi aikaa.

--Kyllä--elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.

Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja
unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.

Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta
ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut
myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi
olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan.
Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen
näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa,
vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.

Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea!
Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki--?
Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati
tänlaista vanhaa, ulospestyä!

Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä
hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen
silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän,
joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa
ylellisyyttä.

En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut
ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää
sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En
päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.

Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä
viihdytellä.

--Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti
antaa sokuria.

Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta
sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa
heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.

--Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.

--Niin--kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.

--Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?

Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä
siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä
vähintäin vietävän.

--Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään
seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä,
suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä
itke pienein, elä--mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan
hukassa--

Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti
seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.

--Mitä--? Onko Agnes--onko neiti Werther jo tullut.

--On, on,--mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.

--Ja lapset tuommoisina--? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin
hullusti asettanut?

--Niin, no--mene nyt, Antti kulta, elä kysele.

Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut
minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni
ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä
surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata
käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan
kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä,--mitä sitten nyt! Ja Antin
tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.

--Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!

--Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että
siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan?
Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin
hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla
salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.

--Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.

--Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen
salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan
tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.

Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä
sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen
päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni,
vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi
kuormani ollut kuinka raskas.

Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi
tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni
päihin saakka.

Mitä tehdä--?

Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman,
joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.

Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin
tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.

Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun
menevän vitsaa hakemaan.

Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin
hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.

Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin
muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun
takaisin päälleni.

Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua
rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan
sinne nyt pääsin.

Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin,
Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin
samassa paremmalle tuulelle.

Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin,
sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.

Mutta hän kieltäytyi.

--En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja
läksi pois.

Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat,
kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.

Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen,
siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous,
harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus,
se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja
mielikuvituksen eleille.

Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut
mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen
haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt
taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman
ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu
pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys
oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja
kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei
järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta
silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää
koko olemustamme.

--Ja runoutta, sanoitte?--Antti alkoi oikein kiivastua.--Voiko tosiaan
väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?

--Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!

--No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota
tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on
asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä
puuttuu kokonaan kansallinen pohja.

--Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy
teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa,
elämää, passioonia--

--Ja onko siinä mitään uutta--?

--Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä
nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa,
kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä?
Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.

--Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan
laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.

Agnes nauroi.

--Oikeinko te puhutte täyttä totta?

--Tietysti.

Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.

--Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?

--Suomalainen muiden rinnalla.

--Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.

--Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt
luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!

Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.

--Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla
keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla
totuudella lausutut mielipiteet.

--Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta.
Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin
juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?

--Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett'en sitä enää
paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi
syksynä--

--Minä? Mitä minä siellä tekisin?

--Noo--käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.

--Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.

--Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen
oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin
sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte
Pietarissa muutamia kuukausiakaan--!

--Niin mitä sitten?

Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman
naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.

Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin
alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen
hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä,
tyytyväisellä naurahduksella.

--Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?

--Sanokaa.

Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei
läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes
kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman
viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.

Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan
katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita
kuolevaisia?

--Sanokaa! toisti Antti vieläkin.

--Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa
jok'ainoalle sanalle.

--Niinkö luulette?

--Lyömmekö veikkaa?

Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes
heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi,
kuinka varma hän oli vallastaan.

Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan
silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.

--Te erehdytte. Minä en muuttuisi.

--Ettepä uskalla lyödä vetoa.

--Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua
antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus
olisi jo yksi askel muuttumiseen.

Siinä oli, tiesinhän sen!

Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä
näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa
enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!

--Mutta kuulkaa!

--Kyllä?

--Entä jos--? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä
pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te
yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne--heräisitte ja löytäisitte
itsenne: vallan toisena ihmisenä?

Antti myhäili.

--Mitä joutavia!

--Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.

Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi
keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni
sitä kääntymään toisaanne.

--Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?

--Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta--

--Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?

--Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin
teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!

--No, no, kovinpa te--alkoi Antti.

--Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa
maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä,
älykkäitä, kehittyneitä--ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin
Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.

--Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes,
löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa--?

Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.

--Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!

Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.

--Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla
uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää
silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa,
kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!

Minua vähän harmitti.

--Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.

Hän nousi ja tuli luokseni.

--Loukkaannuitko sinä?

Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.

--No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät
jätän tällä kertaa.

--Tapaammeko vielä toisiamme?

--Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne.
Vai kuinka, herra Reijola?

Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi
minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?

--Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.

--Luultavasti, hän vastasi.

--Siellähän sitten tavataan.

Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi
häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli
hänen jälkeensä.

--Mitä pidät hänestä?

Antti ei heti vastannut.

--Eikö hän ole hurmaava?

--Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja
nautinto-himoinen.

Kummallista--minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein
hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan
Agnesia.

Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.

--Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut
pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.

--Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki
orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä
juhlakentälläkin?

--Olihan niitä.

--Sen arvaan.

--Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja
antaantuvat hänen orjikseen?

--Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo--siitä olen
vakuutettu.

Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.




IV


Juhlapäivällisissä sitten taaskin näimme Agnesia. Hän oli siellä
suuressa seurassa kuin ruhtinatar omassa valtakunnassaan.

Koetin tutkia hänen pukuaan, tuota kumman kummaa pukua, joka näytti
yksinkertaiselta, vaatimattomalta ja kuitenkin ehdottomasti erottui
kaikkien muiden puvuista. Se oli luullakseni jotain foulardin tapaista
villakangasta, vaalean kellertävää, epämääräistä väriä, reunusteltu
pitseillä ja silkkinauhoilla. Mutta kuinka sirotekoinen, kuinka hieno ja
aistikas, kuinka luontevasti se mukautui hänen vartaloonsa, ja kuinka se
korotti hänen kasvojensakin kauneutta! Puku soveltui hänelle ja juuri
hänelle yksinomaan niin hyvin, ettei voinut ajatella sitä kenellekään
muulle. Kaikessa näennäisessä viattomuudessaan se oli kuin olikin valio,
taidolla ja tarkkuudella laitettu hänen ruumiillisia etujansa esille
tuomaan.

Ja Agnes oli "chic", hän veti maneetillisella voimalla kaikkien silmät
puoleensa. Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti
niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää
keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen
läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja
vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin
vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.

Siellä oli elämää heidän kulmallaan ja siellä oli iloa. Mutta sitä
synkempää ja hiljaisempaa oli salin muissa osissa. Teki masentavan
vaikutuksen, kun käänsi silmänsä Agnesista meihin muihin. En vielä
milloinkaan ollut huomannut, kuinka kömpelöitä ja tympeitä me todellakin
olimme. Ja kuinka tarantekoisia meidän vaatteemme, kuinka mauttomia!
Tuolla läheni neljä vanhaa naista talrikkineen paistivatia, toinen
toisensa perästä, kaikki pitkiä, kaitoja, synkkiä, totisia, mustissa,
vanhanaikuisissa, lattiaa viiltävissä leningeissä; mustat harsot
riippuivat päälaelta alas hartioille ja hartioilta taas valuivat suuret
mustat saarlikauhtanat aina helmoihin saakka. Olivatko haamut haudan
syvyydestä jättäneet hiljaisen leposijansa, lähteäkseen veroittamaan
elävien paistivatia?

Mutta tuollahan sen sijaan oli nuoruutta. Pulleaposkisia, tanakoita
tyttöjä, ja paksuja, jykeviä nuoria miehiä, jotka uskalsivat sentään
puhella keskenään, jopa vähän nauraakin aina välillä. Minä tunsin
heidät, tiesin, että he kaikki olivat kunnon tyttöjä ja kunnon
nuorukaisia, eteenpäin pyrkiviä ja työhön kykeneviä. Minun täytyi
muistuttaa sitä itselleni, sillä heidän äänensä ja puhetapansa soi nyt
korvissani raa'alta, ja heidän esiintymisensä, koko ulko-asunsa oli
mielestäni epähienoa, kauneutta vailla. Se minua kiusasi.

--Liisi--kuului Agnesin ääni sieltä herraparven sisästä.

Hän kurotti päätään nähdäkseen minua, pikku olentoa, joka istuin
nurkassa heidän takanaan ja söin hyytelöä.

--Me lähdemme verannalle kahvia juomaan, tule mukaan.

Laskin talrikkini pois ja seurasin heitä.

Joku herroista tarjosi Agnesille papyrossia. Hän otti. Minä hytkähdin,
sillä luulin hänen vaan piloillaan vievän sitä huulilleen. Mutta nauruni
taukosi siihen paikkaan, kun Antti antoi hänelle tulta. Niin--Antti
tosiaankin sen teki,--piteli huolellisesti tikkua siksi, että papyrossi
hyvin syttyi, ja katseli sitten nähtävällä mieltymyksellä, kuinka
somasti Agnes suipenti huuliaan puhaltaessaan savua ulos.

Olin kuin elävä kysymysmerkki. Kuinka saattoi Antti hyväksyä yhdelle
sitä, jota hän ei toiselle olisi milloinkaan maailmassa sallinut?

Eipä tullut kysymykseenkään, että minulle olisi kukaan papyrossia
tarjonnut, yhtä vähän kuin minäkään olisin ottanut.

He jatkoivat salissa alkamaansa puhetta.

--Vai niin te luulette, että meissä on nurkkapatriotismia?

--Suuressa määrin.

--Mutta olisiko siinä mitään pahaa? kysyi Antti. Ihmisen tuleekin aina
syvästi juurtua kotiseutuunsa, rakastaa hellimmällä sukulaisrakkaudella
sen paikan luontoa, jossa hän tuntee joka kiven, joka pensaan ja
mättään, johon nuoruuden muistot häntä sitovat ja jossa hän on
ystävyydessä kaikkien, yksin hevosten ja koirienkin kanssa. Semmoinen
suhde antaa tukea koko hänen elämälleen, se on lähde, josta sitten uhkuu
rakkautta avarammallekin, kansaan, isänmaahan. Mutta sille te, neiti
Werther, ette osaa panna arvoa.

Agnes hymyili, veteli savuja ja katseli ylös taivasta kohti. Antti
odotti vastausta.

--Vai kuinka? Ehkä tunnette sentään kaipuuta?

--Ei, ei.

Hän nauroi ja pudisteli päätään.

--Minä tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Juurtua johonkin
maapilkkuun? Kiintyä siihen tunteillaan, sydämmellään? Herra varjele,
sehän olisi kauheata henkistä vankeutta.

--Jota kärsii mielellään, neiti Werther. Onneton se ihminen, joka ei
rakkauden kahleita kanna.

--Te rupeatte runolliseksi.

--Jääkää tänne kesäksi, neiti Werther, niin käymme yhdessä katselemassa
seutua. Täällä on kaunista, tiedättekö. Ehkä sitten ymmärrätte, kuinka
ihmiset, jotka ikänsä ja aikansa täällä elävät, voivat hartaasti liittyä
sekä toisiinsa että luontoon.

--Koko kesäksi en jää. Mutta pariksi päiväksi, kenties. Riippuu siitä,
minkälainen opas te olette.

--Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.

--Mihinkä se olisi?

--Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.

--Hevosellako menisimme vai jalan?

--Kuten vaan tahdotte.

--Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.

--Kyllä.

--Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?

--Saan varmaan. Olkaa huoletta.

--Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?

--Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.

Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin
olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä
pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.

Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan....

Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä
soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin
kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.

Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten?
Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi
paheksuin?

Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan
seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli
vaikea hallita.

--Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.

Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.

Viimein näytti Agnes huomaavan minut.

--Pikku Liisi--sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.

Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.

--Enhän minä osaa ratsastaa.

Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.

--Se on totta, se. Kuinkas teemme sinun kanssasi, Liisi?

--Minä jään kotiin.

Sain kuin sainkin kasvoni vääntymään hymyyn. Huomasivatko, kuinka
tekemällä tehty se hymy oli, kuinka valheellinen?

--Ei, minä tiedän neuvon, sanoi Antti. Sinulle otetaan issikka.

Loin kummastuneen katseen häneen. Niinkö vähän hän välitti nyt maksusta,
hän, joka muuten oli niin tarkka?

--No, sillä tavalla! huudahti Agnes.

Mutta minä panin vastaan.

--Enhän minä voi jättää lapsiakaan niin pitkäksi aikaa.

--Taitaa niin olla, sanoi Antti. Ikävä kyllä. Pitäisi sinun toki kerran
päästä huvittelemaan. Mitä, jos ottaisimme kotimiehen?

--Ei se käy laatuun. Lapset eivät tulisi toimeen vieraan kanssa,
tiedäthän sen.

--Sille ei sitten mitään voi.

Agnes heitti minuun nopean ja tutkivan katseen, jonka vastasin
tyyneesti. Hän ei ainakaan saisi aavistaa mitään lapsellisesta
tuskastani.

--Siis meidän täytyy mennä kahden, hän sanoi. Ellei herroista joku halua
lähteä mukaan?

He halusivat useimmat ja pari nuoremmista otti huolekseen tarpeelliset
valmistukset. Eihän ollut ravintolaa Iloharjulla, täytyi siis viedä
virkistysaineita muassaan. Ja hevosetkin he lupasivat toimittaa ynnä
satulat.

Ooh, he olisivat tehneet mitä hyvänsä siitä ilosta vaan, että saivat
yhden illan viettää Agnesin seurassa.

Kahdeksan aikaan he päättivät lähteä, että joutuisivat perille ennen
auringon laskua. Antti ja minä erosimme seurasta vähää ennen.

Sain heti ottaa lapset huostaani, syöttää, riisua ja viedä nukkumaan.
Tein sen vanhaan totuttuun tapaan ja vastasin heidän kysymyksiinsä
lyhyesti, hajamielisesti, ja vasta sitten kun monta kertaa olivat saman
kysymyksen uudistaneet. Enemmän kuuntelin Antin askeleita toisessa
huoneessa, kuin heidän puheitaan. Hänellä oli kiire muuttamaan toista
pukua päälleen matkaa varten. Joutuisiko ja muistaisiko hän tulla edes
sanomaan jäähyväisiä ennen menoaan?

Sekä joutui, että muisti!

Istuin juuri pienellä pallilla ja pesin Lyyliä, joka paitasillaan makasi
polvillani, nauraen ja jokeltaen, kun Antti tuli sisään. En ollut häntä
näkevinäni, viskasin pesusienen vesivatiin, painelin pyyheliinalla
kaulaa ja katsoin tarkkaan, eikö iho ryppyjen sisässä punottanut.

--Ikävää, että sinun nyt täytyy jäädä kotiin, Liisi.

Antti silitteli päätäni ja kumartui ylitseni.

Minä vaan tarkastelin Lyylin kaulaa.

--Olisit varmaan mielelläsi lähtenyt mukaan?

--Hm--

Eikö tosiaan ollut hiukan punaisena kaula tuolla oikealla syrjällä?
Pääni painui vielä alemmaksi, puhaltelin epäiltävää kohtaa ja pyyhin
uudelleen.

--Etkös olisi? Kuinka?

Hänen kätensä luisui leukani alle, väkistenkin hän väänsi pääni ylös ja
katsoi minua kasvoihin.

Täytyi vastata.

--Enpä tuosta ole millänikään.

--Onko se ihan totta?

Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.

Hän nähtävästi rauhoittui.

--Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja
aina hyvä.

Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.

Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta
silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.

--Lyyli raukka kylmettyy.

Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua
ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.

Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti,
en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää
kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.

--Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja
kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä.
Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo
liikkeellä.

--Kyllä.

--Niin, hyvästi nyt.

Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi.

Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi
itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin
suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä
pois. Ei, oman lapsellisuuteni minä vaan itkin pois.

Tuntui niin helpottavalta ja hyvältä, Lyyli nauroi ja huiski käsiään, en
voinut olla häntä hellittelemättä. Puristin niin rintaani vasten, että
hänen täytyi kirkua. Kuinka hän oli lämmin ja pehmeä! Vedet kuivuivat
silmistäni, minä nauroin ja jokeltelin kilpaa hänen kanssaan.

Laskin hänet vuoteelle ja peitin. Hän oli vallaton, riehkasi ilosta,
potki peitteen pois ja nosti pienet pyöreät jalkansa pystyyn.

--Oletkos hiljaa, sinä veitikka, oletkos hiljaa--äsäs!

Ja vaikka minä olin häntä toruvinani, minä kuitenkin riehuin mukana,
enkä malttanut lopettaa, vaikka kyllä pelkäsin, että hän mahdollisesti
valpastuisi eikä pääsisi uneen kiinni koko yönä. Mutta kun hän oli niin
ihmeen herttainen, ja niin soma siinä valkoisessa paidassaan, oikea
semmoinen pikkuinen paitaressu, niin eihän saattanut, ei millään tavalla
olla häntä pudistelematta, suutelematta, hyväilemättä.

Omaa hupsuuttani samalla ihmettelin. Enkö äsken ollut syyttä aikojani
ihan alakuloisena ja masentuneena? Ja minulla kuitenkin oli hyvä,
uskollinen mies, vakava ja luotettava ja toimelias, ettei monella hänen
vertaansa. Sitten nämä terveet, hauskat lapset--kuinka saatoin olla niin
kiittämätön ja niin hassu? Ei se enää milloinkaan tapahtuisi, sen nyt
pyhästi lupasin itselleni.

Mutta oli kait neljännestuntia jo kulunut? Ikkunassahan minun pitäisi
olla.

--Nyt lopetetaan, Lyyli, ei saa nauraa enää. Pane simmä kiinni, ja nuku!

Hän kipristi ne umpeen, kipristi niin, että nenänypykkä meni yhteen
kippuraan, ylähuulikin vääntyi ylös ja neljä valkoista helmihammasta
paistoi esille. En voinut hallita itseäni, täytyi vielä painaa huuliani
tuota avonaista suuta vasten.

Mutta sitten herkesin totiseksi, peittelin hänet huolellisesti ja
suoristin selkäni.

--Nuku kiltisti, lapseni.

Hän käänsi päänsä syrjään, ja painoi poskensa tyynyyn. Minä poistuin.

Salin ikkunassa sitten istuin ja odottelin ratsastajia. Eikä siinä
kauvan tarvinnut odottaakaan ennenkuin kavioiden kopse alkoi kuulua ja
he ilmestyivät kohdalle. Heitä oli kymmenkunta herraa, Agnes oli ainoa
nainen joukossa. Vaan sitä hän ei näyttänyt haikailevan, siellä missä
hän suorana ja ryhdikkäänä istui ratsunsa seljässä. Uljaasti hän kantoi
päätään, vartalon piirteet osoittivat jäntevyyttä ja notkeutta, pitkän
ratsupuvun liepeet liehtoivat vapaasti hevosen lanteita.

He pidättivät hevosiaan, tarkastelivat ikkunoita ja älysivät minut.
Agnes heitti lentomuiskuja, Antti paljasti päänsä teeskennetyllä
juhlallisuudella ja muutkin herrat tervehtivät iloisesti. Minä hymyilin,
nyökkäilin vastaan minkä ennätin ja huusin: "onnea matkalle!" Sitten he
taaskin antoivat hevosten mennä ja niin katosivat pian näkyvistäni.

Enkä minä tuntenut hiventäkään harmia, saatikka että olisin ollut
mustasukkainen ja kateellinen. Päinvastoin soin mielelläni Antille tämän
huvin ja toivoin, että hän muuttaisi ajatuksiaan Agnesista ja huomaisi
vihdoinkin hänen hyvät puolensa. Niin kumminkin vakuutin itselleni.




V


Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko
ettet sinä ollut mukana.

--Te viivyitte myöhään?

--No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä
kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla
mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.

--Oliko siellä kaunista?

--Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin
kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja
auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.

--Entä noustessa?

--Sitä emme enää niin tarkanneet--Antti kävi hiukan hämilleen. Emme
tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä
ja puhelimme.

Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri
oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja
teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:

--Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?

--Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.

Ettekö ihastuneet häneen kaikki?

--Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman--

--Tavattoman viehättävä?

--Viehättävä ja älykäs. Niin--meillä on muuten aikomus mennä
purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?

--Tokkohan minä viitsin.

--Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.

Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut.
Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien
vastasin:

--Ei siellä minua kumminkaan kaivata.

--No, Liisi?

Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.

--Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.

Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen
kaulaansa.

--Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.

--Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.

--Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?

Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka
punastuin.

Antti hyväili poskeani.

--Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.

Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee
minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut.
Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut
intohimoinen, outo voima.

Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti
syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois
suunniltani.

--Antti--puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta
huohotusta. Antti--pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano!
Etkö koskaan, koskaan minua unhota--minä en sitä kestäisi, kuule, minä
en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi--voi, Antti, sinä et saa sitä
tehdä--

--Mutta, Liisi, mitä ihmettä?

Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.

--Jopa nyt! Kuka uskoisi--

Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.

--Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.

--Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän
sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän
se ole pakosta?--Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita,
ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit
omaksesi.

--Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.

--Miksi et vastaa?

--Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.

Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat
hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni
istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.

--Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?

En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni
välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän
oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin
sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.

Antti katsoi kelloaan.

--Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?

Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä
vastasin.

--Tulen.

--Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.

Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta
sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän
varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.

Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus
sittenkin kyti sieluni pohjassa?

Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi
repiä se itsestäni pois juuria myöten.

--Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää,
että olin vapaa epäilyksistä.

--Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona.--Tulen sitten suoraa
päätä rantaan.

--Niinkuin tahdot.

Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin
alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista,
sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku
proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.

Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan
viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin?
Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan
luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut
sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen
ihastuivat, minä etupäässä.

Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut
katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun
tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta
olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei
ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja
sentään olisin vaatinut, että--ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä
olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä--

Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?

Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.

Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä,
vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja
kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.

Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan
kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska
minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme
hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.

Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä
kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä
kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.

Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?

Niin, miks'ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä
soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä
onnelliseksi?

Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen
onneaan!

Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken
hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus?
Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni
hakemaan lohdutusta?

Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja
saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin,
ja--voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin
milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi
sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme
molemmat puhdistuneet....

Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta.
Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi,
että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos
suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen
effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua,
ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä
toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä
kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti
luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä
hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman
ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja
sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään
vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä
otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia
huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän
rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja--

Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä.
He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa.
Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti
varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä
huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä,
alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti
ottanut vastaan.

--Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän
sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.

--Minä luotan hyvään onneeni.--Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?

--Tietysti säikähdin.

--Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.

Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet
reilaan.

--Oliko sinulla ikävä eilen illalla?

--Ei ensinkään.

Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.

--Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?

Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.

--Kuule--hän vilkaisi Anttiin,--minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.

Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:

--Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?

--Agnes--

Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos
mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.

--Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.

--Noo--olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.

--Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.

--Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua
rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera
herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin
järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki
ovat--että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?

--Luulen aivan varmasti.

--Sinä lapsi!

Hän nauroi makeasti.

--Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä
periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät.
Intohimo--kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen
palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.

--Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.

--Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä
on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä
nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi
intohimoiksi, niin--varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään
maailmassa--kaikkein vähiten hänen oma järkensä.

Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä
hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli
katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä
ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta
koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.

--Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa.--Minäkö en tuntisi
Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei
vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.

--Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan
vegeteeraatte--uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää
hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on
voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä
tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa
pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä
ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan
tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.

--Kernaasti minun puolestani.--Mustasukkaisuudella en tule häntä
häiritsemään.

Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän
ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä
hetkellä ollutkaan.

--Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua
kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se
rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että
toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että
mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani
käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi
toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi
eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta
tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.

Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen
mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi
hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain
kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan,
oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa
silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja
hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua
melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt
mistäkään arvosta.

--Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille--eivätkä
ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite
sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä,
keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.

--Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin.
Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä,
miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita--tiedätkö, mistä syystä?

--Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.

--Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja
typeriä. He eivät kykene olemaan muuta--siinä koko asia.

--Agnes--!

--Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita,
minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista,
skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset
yhteen lukuun.

--Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän
kuin missään muussa.

--Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka,
joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä
eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta
voimakkaampi?--Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli
kuljettanut veneen laiturin luo.

--Jo saatte, kuului sieltä vastaan.

Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin
sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut
minäkään puolestani hänelle hyvä.

Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä
kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran
korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja
valmistauttui hyppäykseen.

--Elkää vaan pudotko.

--Annatteko minun astua polvellenne?

--Tehkää hyvin.

Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin
ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.

Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin
veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella
tykkänään.

Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.

--Liisi--kuinka sinä olet niin varomaton?

Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän
puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä--he istuivat
sivu sivussa kiinni--oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän
katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut
selville, mitä hänen tulisi tehdä.

Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan
pelkkää inhottavaa koketteriaa?

--Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa
vene irti!

Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.

--Mutta osaatteko te?

Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli
menetellä.

Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle,
vesi sirisi kokassa.

--Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.

--Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.

--Täällä on hyvä, minä vastasin.

--Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.

--Mitä se tekee.

--No, niinkuin tahdot.

Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut
vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.

Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani.
Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat,
sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat
heti ensi hetkessä?

Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle,
vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni,
soimasin itseäni.

--Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet
kunnoton, typerä, kurja--

Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua!
Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi.
Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en
sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.

Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka
tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?

Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.

Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet
purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin
kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.

Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää
itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit,
että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja
voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin
katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne
ilmaisivat ihailua semmoista, jota--

Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä
katsella kauvemmin.

Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä
hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa....

Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse.
Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon--

En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi
käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina
luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja
kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden
mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi
antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa
piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin
ilmaannuin!

En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä
että koski, taoin vaan yhtämittaa.

He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka
eivät panneet siihen mitään merkitystä.

Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se
tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin
siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja
sormet hervottomina aukenivat.

--Antti, Antti--!

Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota
minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä
täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos
näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?

--Antti--!

Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana
huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä
ja--rukousta.

He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.

Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?

Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta
puolen.

Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen
ihailu Antin silmissä.

Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä
se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin
tämä ymmärtää ja arvata.

Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin
miekan.

He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain
hupaista.

Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani
liikuttavat....

Hurja ajatus lensi päähäni.

Jos heittäytyisin järveen--? Eiköhän Antti silloin heräisi
hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?

Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän
kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet
vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat
vallan.

Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja
laskivat, vene viilteli niiden ohitse.

Ei se olisi kuin hetken työ--? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla
taukoaisi.

... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä
he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?

Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin
ohauksiini kiinni.

Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset
ajatukset tunkea mieleeni?

Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta
puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni,
koko olemustani.

Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja
minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti
kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!

--Antti....

Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen,
vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.

--Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.

--Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä
voin niin pahoin.

--Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs
muuta.

--Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.

--Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee
yhtä nopeasti.

Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.

--Mutta kun Liisi voi pahoin?

Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.

--Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.

Hän hymyili ja nyökkäili minulle.

--Eikös niin Liisi?

--Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.

Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun,
vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne
Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja
avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet
liiankin selvään.

--Jospa vielä käännyt sairaaksi?

--Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin.

--Kyllä se menee ohitse--toisti Agneskin.

Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös
laivalle.

--Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan
istuinpaikan.

--Voit.

Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä
jäähyväisiään.

--Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.

Ivallisesti sille hymähdin.

--Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa.

Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä
välinpitämätön.

Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton,
huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä
takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin
jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen....




VI


En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että
halusin vaan kotiin, lasten luokse.

Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka
he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista.
Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät
olisin ollut poissa.

Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman
murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan
näitä tänlaisia tuskia.

Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä
vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:

--Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen
mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi....

Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle,
että saisin rauhassa levätä.

Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen
uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin
levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista,
valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.

Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida
niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä
heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?

Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?

Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti
toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon
naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti,
vakavaluontoinen, rehellinen Antti?

Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit
juuri--

Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin
tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä
seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.

Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla
Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja
kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua
kaikki, yksin hiekkakin maassa.

Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen
vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa?

Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine
rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua.

Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella
äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani.
Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että
mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy
läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen
äkkiarvaamatta valtaansa.

Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka
sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa
hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin.

Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä,
kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi
kuitenkin näin kauvan....

Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä
tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla....

Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille
soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun
saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani
täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa.

Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei
kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi
semmoisille tunteille sijaa.

Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi,
että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa
vapautta...?

No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan
hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi
puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi
olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt....

Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat
mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin
polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten--

Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin.
Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei
olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt,
että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet
leperrellessäni tuon toisen kanssa.

Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä
pahaksi--hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies
olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja
nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian
rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle
sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan.

Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan,
vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa
ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin
turvallisuudessa....

Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään.

Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa
hänelle luottamustani ja rakkauttani?

Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön--sen
verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle
puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita
senlaisesta.

Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin
tarvinnut alentua....

Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin
vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva
Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista.

Hän istui kammarissaan ja ompeli.

--Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin--

--Minkä johdosta?

--Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta?

--En. Enkä minä semmoisista välitäkään.

--Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia
uutisia, mitä olla voi.

--Minusta ei.

--Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat
onnellisiksi.

--Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat
onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia
avioliittoja?

--Mutta Liisi!

--Minua inhottaa nuo naimisiin menot.--No niin. Kerrohan yhtä kaikki
ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa.

--Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata.

--Liiallista pään vaivaa.

--Leskimies.

--Kapteeni Hake?

--Ja Olga Jankovsky.

--Se on hävytöntä!

--Kuinka niin?

--Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä
on ehtinyt kylmetä.

--Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan.

--Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että
entinen rouvansa kuoli.

--Eihän toki sentään.

--Ehk' ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties
itselleenkään.

--Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.

--Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa
kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.

Rouva Hartman nauroi.

--Sinä liioittelet, Liisi.

--Minua harmittaa tuommoiset.--Puhutaan muusta.

--Puhutaan vaan.--Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa--neiti
Werther.

--Vielä hän on.

--Tuleeko viipymään kauvankin?

--En tiedä.

--Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa
kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä.

--Vai niin?

--Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole
nähnyt hänen vertaistaan.

--Onhan hän.

--Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten
onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua
eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat.

--Eikö Antti tervehtinyt?

--Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka
kuljimme aivan ohi toisiamme.

--Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut.

--Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa.

--Niinhän se on.

--Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana.

En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle
paperilippu kädessä.

--Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata.

--Enpä niinkään. Mikä lippu se on?

--Herra kuuluu lähettäneen.

Repäisin kirjeen auki ja luin.

--Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos
jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt
ohitse. Antti.

Pistin paperin taskuuni ja rutistin.

Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari.

--Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä.

Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä.

--Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva
Hartman.

Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta.

Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei
kumminkaan sillä helpoittunut.

En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä
toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä,
kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään,
tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona.
Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja
paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian
syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne,
jossa sen olla piti.

Kuinka tämä oli kauhean surullista!

Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut.
Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina.
Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas
päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin
työtäni.

Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo!
Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut
ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä
hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut!
Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen,
toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin
muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani
aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt--? Miksi tuli muutos näin odottamatta?
Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin?

Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen,
että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti
ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa
hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken
aikaa,--niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni
syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja
kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli
Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla
kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan
hänen jälkeensä.

Hän moitti Agnesia----Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En
ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan.

Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana?
Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta
minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja
toivotin heille iloista iltaa!

Että saatoin olla niin typerä!

Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä
muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei
tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi,
rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä--ei sittenkään. Ei!

Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi.
Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös
ikkunaan.

En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui
kummallinen kiristys.

Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein.

Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin
paikoillani.

Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran
pitempi entistään.

Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt
silmiäni ikkunasta.

--Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?

Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin
askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin
sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla
katseella.

--Elä tule minua lähelle!

--Noh? Mikä nyt on?

--Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään
huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä?
Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen,
ja julkeat minun läsnäollessani--

--Sinä olet mieletön.

--Minä en ole mieletön, vaan sinä--sinä itse. Sinä, joka siihen määrään
voit unhottaa itsesi--Ah, kuinka minä halveksin sinua!

--Lopeta, Liisi!

--Niin teenkin--niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa
... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa
ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun
olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki
sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit
puheesi--? Sanoja vaan, ei muuta--

--En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja
jättää minut rauhaan?

--Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset--ijäksi!

Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä
vaivuin sohvaan.

Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.

Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana,
värisevänä,--en tiedä, kuinka kauvan.

Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt--koko elämä jähmettynyt siihen
paikkaan.

Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että
vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista
tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana,
ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko
olemuksellani.

Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne
osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä,
suuttumusta.

--En tunne sinua enää, hän sanoi.

Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli
huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään
erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.

Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi
tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin
lasten kanssa....

Yksin koko elämän-ijäksi!

Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa
edessä sekä minulla, että lapsilla.

Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille.

Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin
puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää
ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi.

Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän
ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi
ja katuisi.

Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja
meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä.

Kipeät muistot, verta vuotavat haavat....

Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista
hengitystään.

Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle?
Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut
sovintoa?

Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan
koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan
uskonut häntä niin mielelläni.

Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla,
niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?

Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko
harmissaan, vihasiko?

Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan
minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat
sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?

Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea.
Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule--ja puhkesin
itkuun.

Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä
messinkinen lukko valituksistani välittänyt.

Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani
hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.

Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.

Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän
tosiaan?

Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa
vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt,
että olimme ijäksi eronneet!

Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani,
pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän
eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat
hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään
pois.

Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla!
Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin
milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella
senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa
löytyi.

Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta,
kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin?
Jospa olisin uskaltanut avata ovea--mutta se oli mahdotonta, minulta
puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin
hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin....

Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun
heräsin.

Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun
täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin
puhunut ja tehnyt.

Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan
ja tyhmät, järjettömät sanani.

Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin.

Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli
tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois.

Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti,
kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti
selvinnyt heti kohta entiselleen.

Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut
siellä.

Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari.

Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin
sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään.

Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi
hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän
parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä
seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku
Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin
kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni.

--Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee.

Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja
istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin,
laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä
kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin.

Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä
muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin
söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää.

Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli
ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en
voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään
liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia,
jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään
ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan
meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi.

Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin
ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että
joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan.
Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui
hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille.

Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista!

Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt
tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme.

Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin
kanssa yhdessä jollekin huviretkelle?

Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä
nauroivat minulle?

Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli
iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin
sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja
muodostui lopulta varmaksi uskoksi.

Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini,
saada--

En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin,
hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti.

Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä
tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa
hän oli lähtenyt....




VII


--Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä--vastattiin minulle. Ja
toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää
pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.

Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli
yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.

--Liisi--

Hän katsoi raukeasti minuun.

--Hyvä, että tulit.

--Oletko kipeä, Agnes?

--En.

--Väsynyt?

--En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.

--Mihinkä? Meihinkö täällä?

--Koko elämään.

Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas
vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut
rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän
kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta
häiriötä elämääni tuottanut.

Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa
aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä
ja ihmettelin.

--Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.

--Mielelläni, jos voin.

--Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen
pitäisi saada nuo tavarat kokoon.

Mieleni sävähti.

--Lähdetkö sinä jo pois?

Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin
hämilleni.

Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan
vastasi:

--Jos suinkin vaan joudun.

--Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.

--Kiitos!

Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten
hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta
rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.

--Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?

--Olen, valitettavasti.

--Valitettavasti?

--Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että
olisin ruumiillisesti sairas.

--Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?

--Hm--

Hän hymyili surullisesti.

--Minä kun luulin--

--Mitä luulit?

--Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä
runsaammin kuin muut.

--Kuinka tulit siihen luuloon?

--Nooh--kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin
säkenöitsevän vilkas ja huvitettu--

--Hm--

--Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.

--Jota se tosin onkin.

--Meitä se kuitenkin tyydyttää.

--Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä--suo anteeksi--niin
alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.

--Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä
kehittymättömänä.

--Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta
enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele
taivas!

--Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla
matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.

Agnesinkin täytyi nauraa.

Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat
puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen
toisistaan.

--Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.

--Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?

--Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen
Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.

--Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat.
Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain
toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi
kuitenkin kauheata!

--Ei niinkään!

Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.

--Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän
huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?

--Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen
sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä
parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.

Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo
päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan
elokkaammiksi.

--Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet
mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?

--Johon minä olen mieltynyt?

Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella
äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.

--En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin
kauvan kuin muistan taaksepäin.

--Vaan jospa sattuisit mieltymään?

--Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.

--Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.

--Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.

--Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen--

--Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.--Mitä se on?

Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.

--Ahaa--

Hän nauroi.

--Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven
jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.

Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.

--Keneltä sait kirjeen?

--Mieheltäsi.

--Vai niin.

Poskiani kuumotti.

--Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia
esteitä.--Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?

--Ei hän ole sanonut--

Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.

--Eikö ole sanonut?

Hän yhä nauroi.

--Mitä sinä naurat, Agnes?

--Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.

--En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.

--Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne
vielä?

--Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.

Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.

--Huvittaisi minua kuitenkin vähän--

--Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut.

--Pieni eksperimentti.

Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti.

Vieläkin hän nauroi.

--Hän jo pelkää. Huomasi vaaran--ja pyrkii pakoon--

Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun.

--Tiedätkö kenestä puhun?

--Antista, arvaan.

--Hänestä juuri. Ethän suutu?

--En suinkaan.

--Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa?

--Mitäpäs minä--

En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi.

--Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki--?

Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan.

Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta
ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön
ilme.

Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani
matkalaukun luona.

--Otanko vaatteet ulos taas?

--Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä
viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä
teinkään ... mitä varten tänne tulin.

--Tänne meidän paikkakunnalle?

--Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja
tietää, minkälaista täällä oli....

--Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran.

--Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun
kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia
ihmisiä--

--Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi
ikäviä--hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta
heitä vastaan--

--Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu?

--En, sano vaan.

--He ovat kaikki--talonpoikia.

Minä nauroin.

--Sekö sinusta sitten on niin kauheata?

--Kauheata--sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan
mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he
voivat herättää aluksi, ei muuta.

Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin
itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän
vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä,
että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä
elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme
piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki
anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan.

Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli
vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli
toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo
luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja
perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli
osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti
onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin
sääliä?

Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden
kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt
elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman
väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka
senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina
takaisin.

Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä
täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani.
Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan
sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät
silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä
hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä.
Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin,
että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä
mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi
nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen
katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen,
että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä,
lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä
avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa
itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska,
jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa
luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi.

Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän
nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin
vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja
halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät,
sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja
kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin,
ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä:

--Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään.

--Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput
panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös,
meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään
päivällistä minun kanssani--ei, elä ollenkaan väitä vastaan--lähetämme
sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan
minua laivaan.

Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi
pukeutua matkaa varten.

--Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää
pääsevänsä pois taas.

--Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan.

--Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan.

--Yksinäsi?

--Yksinäni? En--en yksinäni.

Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen
omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan.

--Miksi naurat?

--Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin
ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin
sinulle jotakin.

--Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia?

Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä
hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten
nauroi.

--Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä
epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi
kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi
kulta, kerropas suottakin--

--Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt--

--Ahaa--joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä?
Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo
nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään.
Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen
voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja
koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti
milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa.--Mitä nyt?

--Hyvästi. Minä lähden pois.

--Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää
mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei
koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä,
Liisi. Kuinka--vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme
tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle
lupaan jotain.

--Mitä tuo olisi?

Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin
erinomaisen suloisesti mielistellä.

--Minä kerron sinulle sen asian.

--Olen tosiaan utelias.

--Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä.

Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa.
Läksimme sinne.

Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla.
Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista
ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet
lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän
pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui
salvettineen ja talrikkineen.

Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan.

--Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki
samanlaisia.

--Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli
jotenkin tarpeeton esipuhe.

--Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia
ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia
katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja.

--Muistan senkin.

--Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä
vaatiakaan.

--Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään
suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla?

--Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero.

--Niin--mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja
eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus.

--Mitä perustusta tarkoitat?

--Noo--olemmehan molemmat kristityitä.

--Uh, noita kuluneita fraasseja.

--Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan
ja sielun kuolemattomuuteen.

--Minä en usko kumpaakaan.

--Agnes?

--En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet.

Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen.

--Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät.

--Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä--

--Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä
on yhteistä. Näes,--me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja
molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan
siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

--Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin.

--Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi
kuulla totuutta.

--Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin
tietosi voi olla vajanainen?

--Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti
jäljellä siksi kuin laiva lähtee.

--Jatka sitten.

--No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä
vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden?

--Tahdon.

--Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa
eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi.

--Mies?

--Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi
hyvä?

Hän nauroi vakavuudelleni.

--Elä välitä minusta, jatka vaan.

--Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua
varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla.

--Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi.

Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli
minua välinpitämättömästi hymyillen.

Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka
ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli
kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi
semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen
rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat
silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan
kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes?

--Tietysti te menette avioliittoon?

--Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on--naimisessa.

--Ja te kumminkin--?

--Ja me kumminkin--! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin.
Me olemme erilaisia, sinä ja minä.

--Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen?

--Mikä kysymys!--Sano ensin, oletko sinä onnellinen?--Taikka onko
ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei
kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä
surkeasti pettyi.

--Onnettomuutta on kumminkin monenlaista.

--Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa.

--Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään.

--Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi.

Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi,
etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän.

--Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin
kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa
hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen
leikkiin kumminkin kyllästyisin.

--Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen?

--Totta puhuen,--jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin
lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen
mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä
suhteessa.

Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä,
ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt
äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä.

Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti
päätään.

--Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia?

--Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi.

--Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa.

--Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes.

--Anna kuulla.

--Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi?

--En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se
hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa
päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin
voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa
aikaa.

--Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä
ja tarpeettomalta?

--Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä
ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä.

En osannut taaskaan puhua mitään.

--No, Liisi? hän kysyi hymyillen.

--Mitä niin?

--Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle
tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja
välinpitämättömänä.

--En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes.

--Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen
hämmästyksissäsi korkeintaan.

--Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa,
millä tavalla sen ottaisin.

Hän naurahti.

--Sekö nyt iski päähäsi?

--Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit
mieltäni.

--Pikku raukka,--vai rasittaa se sinua kumminkin.

--Että saatoitkin narrata minua noin.

--Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä
arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka?
Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa
mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet?

--En luullut sinne enkä tänne.

--Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän
lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat
hämmästyä asuntoani.

Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä
loitommaksi.

Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä.

--Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet.

--Minä häpeän sinun puolestasi.

Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan.

--Sinä?

Hän räjähti nauramaan.

--Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne!

Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana,
ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut
arvatenkin ylen mitättömäksi.

--Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy
huulillaan.

--Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin.

--Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että
sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle
siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen
onnensa.

--Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden
käsitteistä?

--Ahaa, siihenkö nyt tullaan?

Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana
olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan
katseen.

--Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka
pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan
vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas
valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko
ikänsä, vaikk'ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta
taas todenperästä häpeällistä olisikin.

Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään.

Agnes katsoi kelloaan.

--Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen.

Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti
hänelle laskunsa.

--Mitä ajattelet siellä, Liisi?

--Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä?

--Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena.

--Luuletko?

--Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä
tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle.

--Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes?

--Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä
tietysti tulet minua saattamaan laivalle?

--Jos tahdot.

Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä
tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt
niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän
huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja
vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti
niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua
harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran
nuhdesaarnan.

Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan
huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan,
valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen
kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä
harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin
poispuhalletut.

Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja
arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei
tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen
katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja
väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja
puhdas ihailu täytti mielen.

Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti--kauniista ilmasta
muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut
hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet
notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä
kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä
huomaisi alituisen tuijottamiseni.

--Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä
lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään.

--Minäpä en lähtisi.

--Hupsu, miksi et lähtisi?

--En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä.

Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään.

--Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää
sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin
on "koti-ikävää", ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä
sairastatte joka ikinen.

--Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan
jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen
jatkaisi ivapuhettaan.

Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin
paljon myrkyllistä pilkkaa!

Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta
ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat
välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia
halveksi.

Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja
itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti
etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä,
ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa.
Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan
näkemään.

Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko
hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin.

--Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän
pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että
minä en häntä ikinä unhottaisi.

Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin
iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä
ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen
intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava
kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset
liikkeensä ja asentonsa,--ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja
kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin
soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin.
Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia
häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni.

Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen
tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia,
jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi
olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka
en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja
arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin
seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja
tulevassa muodostelin taaskin toisia.

Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä
vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä
vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon
outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt
minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä
mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia
tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.

Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti
rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin
tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi?
Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin
astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan
pikkuisen tuolla kaukana saaren takana.


Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut
juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme
yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä,
muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin
kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani.

--Ai, anna anteeksi, sanoin.

Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli
monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja
olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja
luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat.

Kuopiossa v. 1892.





End of the Project Gutenberg EBook of Agnes, by Minna Canth

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 10492 ***