Title: Sydän ja kuolema
Elegioja, lauluja ja epitaafeja
Author: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: April 23, 2025 [eBook #75941]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1919
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Elegioja, lauluja ja epitaafeja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
Panin kaipaus.
Kronoksen valitus.
Poppelit.
Akilles.
Thebalaisten taistolaulu.
Lynkeus.
Hautaseppel.
Melpomene.
Theognis Kyrnokselle.
Runokirje rakastuneelle Gallukselle.
Oodi Albiukselle, runoilijalle.
Klythia.
Kostaja.
Ateenan porvarit.
Ystävät.
Sydän ja Kuolema.
Sydän.
Minä laulan sun iltasi tähtihin —
Onni.
Kiuru.
Elegia varjolleni.
Kylmä tähti.
Verenpunainen pensas.
Sisarsielu.
Yksinäisyys.
Sonetti tulevaisuuden runoilijoille.
Kädet.
Soihdunkantajat.
Kuolleet.
Lothos.
Kuoleman virralla.
Epitaafeja:
Filosoofin hauta.
Sotilaan hauta.
Helmenpyytäjän hauta.
Runoilijan hauta.
Lesbian hauta.
Kloen hauta.
Metsämiehen hauta.
Koiran hauta.
Tuntemattoman hauta.
Pienen lapsen hauta.
Onnellisen hauta.
Sydämen hauta.
Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut,
vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat.
Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen,
Ledan ja Antiopen neitsyyttä ei uhannut.
Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla,
valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.
Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen,
ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet.
Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat
keskellä laineiden, päivässä hohtelevain.
Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde,
peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi.
Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu
lemmen kaihoa täys, nuoruuden kaihoa täys,
kutsuen kaukaista armasta luokseen nuoruuden juhlaan
nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen.
Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä,
menneitä muistellen, kaihoten sankariaan,
vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä.
Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden.
Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmyyden keskeen
syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan,
merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei,
tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa,
tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei,
ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä,
tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin.
Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä,
kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei.
Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen,
jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan.
Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma?
Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain.
Tarttui huiluhun Pan ja sen painui huulia vastaan,
hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton,
soi yli kuollehen maan, yli veen, yli tyhjien viitain,
pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin,
soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan,
ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen,
soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui
uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään.
Ihme! jo kaukaa, kuin arastellen, vastasi Ekho.
Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo?
Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin.
Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan!
Ilmassa soi suhahdus — kuka päivän nuolia ampui?
Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan!
Taipui lehdot — ken tuli juosten? Dafne ja Foibos!
Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!
Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin,
jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden.
Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo.
Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.
Kaikkeus-äitini, Maa, sinun, maidossas myrkkyä join jo,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Lähdön mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Valmihin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään
mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
ei syty lempehen syön minun lempeni hehkusta koskaan.
Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
Turhuus turhuuksien on elonlahjasi sun
hälle ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
Kaikkeus-äitini, Maa, miks minut synnytitkään!
En kointähteä vuota kun yö minun ympäri tummuu,
kastetta illan en helle kun polttava käy,
yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
yötä, jost' ei ikinään syttyvä oo elämää,
yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
ei sinun mailmaas, ei sinun riemuihis.
en kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Poppelit, illassa itkekää!
Ilmojen rannat hämärtää,
tummuu kehrä auringon:
Faethon, veljenne, kuollut on!
Poppelit, illassa itkekää!
Syleili tulisydän kerta,
syleili taivasta, maata ja merta,
mittasi auringon vaunuillaan
ikuisuutta ja aikaa maan,
keskellä aavojen ylhäisten
kuunteli kulkua tähtien.
Faethon, Faethon kuollut on,
kuollut poika auringon,
sammunut sydän tulisin,
kylmiin, kylmiin aaltoihin!
Ken nyt ajaa taivaan teitä?
Maailma yöksi hämärtää.
Kyyneleitä, kyyneleitä,
poppelit, illassa itkekää!
Pois luotain parvet ystäväin,
pois, kauas kupeiltani,
kun kohotan ma kilpeäin,
kun tartun kalpahani!
Akilles taiston haastantaan
ei kulje käsityksin,
hän yksin kohtaa vaarojaan
ja kohtaa voiton yksin.
Pois kädet armaat kaulastain,
kun sydämeni palaa!
Nyt lyödä juonet jumalain
mun aseheni halaa.
Nyt koko Troia tulla saa
ja jumal-mahdit kateet.
Mun kilvestäni kimpoaa
pois säilät, nuolisateet.
Ja vaikka tanterelle jään,
kun täyttyy arpa elon,
mun sydämeeni, sisimpään
ei lyöty haavaa pelon.
Ma uhmaan yötä Orkuksen
ja kateen silmän taikaa,
ma lemmin Moiraa mainehen
ja kuolon yhtäaikaa!
Emme me taistele vaimojen vuoksi —
vaimomme kulkevat vierailla teillä.
Emme me taistele lastemme vuoksi —
oudot on uskot ja aattehet heillä.
Emme me kodin vuoks vuodata verta —
sammale peittää sen raunion kerta.
Emme me kultaa ja saalista halaa —
aika sen ruosteen kuonalla valaa.
Mainehen tähden, laakerin vuoksi
kuumana veremme hiekkahan juoksi.
Eespäin miehet kuoleman teitä:
kateiset vuossadat katsovat meitä!
Sun pettää pilven punerrus
ja kevään kukkatarhat
ja aallon kuulto, kimallus
ja haavehet ja harhat.
On pinnan kiilto hetken vaan,
mut totuus iäst'ikään.
Luo katsees kiveen harmajaan,
ei siinä muutu mikään!
Pois ota silmäs verkalleen,
pois käännä maailmasta.
Ken näkee kiven sydämeen,
hän näkee toden vasta.
Kaatuneiden haudalle.
Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat
mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan,
kuolleiks teitä en kutsua voi! Ei kuoleman kasvot
oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei
oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu,
kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien.
Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet,
hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan.
Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun,
en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön,
nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa
valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän.
Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte
kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe,
siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus.
Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti.
Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain!
En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras
vuosia nuoruutein sulle ma antanut oo,
en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja,
riemuja maailman turhiksi tuntenut oo.
Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan
kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan,
että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida,
tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden,
että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun,
niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on
koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla.
Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit
lapselle sormellas keskellä tähtisen yön
ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet.
Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit,
tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan,
tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää.
en sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi
luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.
Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut,
poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön.
Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi,
niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin.
Ei sotaratsull' oo sinun paisuvan rintasi voimaa,
jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei.
Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka
kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeltä päin.
Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa,
silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt.
On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes,
pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi.
Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen,
aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun,
keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas,
keskellä helleenein vertahinen jumalain.
Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis,
puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.
Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan,
kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian
kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta,
vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa,
kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan,
mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet.
Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen,
keskeen barbaarien, maihin miss' ei ikinään
kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa,
maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei.
Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa,
vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa,
niin että myöhäiset kansat sen kuulevat ihmeellä, että
kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.
Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä, vallaton poika!
Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
kahlehet ruusuiset on sinun rantehissas,
on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!
Askeles on mitatut, aivoituksesi myös.
Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni,
päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin.
Jättävä ystäväseuran oot, salit reetorin myöskin,
vaihtava viisauden hullujen oppihin oot.
On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein»,
kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi oo
eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan.
Polvihin nousevihin et nimes mainetta vie.
Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä', orjista kurjin:
suutelet kahleitas, onneton, onneton mies!
Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos,
tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas.
Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus,
jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin
kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut.
Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot.
Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet,
keskellä ystävien tarttuos maljahas taas,
niin me sun kanssasi aamuun kiurun laulaissa juomme
kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!
Albius, ystävä, huonot on runon vuodet.
Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa,
kuuntele ei mitä Musat uskovat meille.
Kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun
Foibos Apollo.
Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa,
aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat.
Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin.
Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa
joukkojen kuoro.
Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet,
jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa,
jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles,
kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin
kuiskaus lemmen.
Toisten toogia maineen purppura kiertää,
toisten otsia kansan suosio kruunaa,
Delias toista jo lempii, Kloeni toista.
Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen
lyyramme kanssa.
Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin
sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen
ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!»
kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin
ystävä astu.
Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan:
ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin,
ei runontaitaja koskaan mahtia vailla.
Voimasta Musain käy yli joukkojen päiden
laulajan lento.
Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa,
ei ole silmätä ylpeän preetorin toogaan,
ei kademielin katsoa saiturin säkkiin.
Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa
vuossadat yksin.
Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan,
marmori Paroksen tahi Indian helmet.
Ah, paremmin vaan harvan viittamme alta
Musat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan
rintamme hehkun.
Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen,
riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin:
nuoria oomme me vielä, sen tietköhön nuoret,
tietköhön, ett' on rintamme hehkuja täynnä,
lauluja täynnä.
Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen,
laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen,
laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat!
Itsemme laulamme, Albius, luo jumalain me
kuolematonten!
Oi, Klythia, missä sa viivytkin?
Jo lähteessä varjo on kypressin.
Vai pelkäätkö hohtoa kuutamon?
Oi Klythia, tullut jo hetki on!
Tulin liitäen, tulin lentäen,
jätin Panin ma paimeneks vuohien.
Voi herrani kuoliaaks lyödä mun,
mut silloin kuolen ma tähtes sun.
Oi Klythia, kussa sun jalkas käy?
Yhä viel' ei huntusi hulmua näy!
Oi Klythia, kautta Herkuleen,
minä vielä sankaritöitä teen:
härän suistan ma satasarvi-pään,
Manan koiran kuljetan elämään.
Oi Klythia, en ole orja vain,
sadan miehen voiman sun sylissäs sain
Oi Klythia, vielä ei huntuas näy,
ohi lähteen jo kypressin varjo käy.
Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies
tän' yönä jos toisen luo käy ties!
Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on
ja yhä elät iloissa sa maan,
öin varjona sun luokses, uskoton,
ma vielä kostajana saan.
Ja kesken lemmenöiden liekkuman
sa tunteva oot kauhut kuolon yön,
ja kesken Caeliuksen suudelman
on sulta jähmettyvä syön.
Oi, uskoton, oi ainut armahain,
ei mulle kosto kuolon rauhaa suo,
ei sammuta sen tulta rinnastain
ei Orkus eikä Lethen vuo.
Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on
sa elä yhä hehkumassa maan,
mut kavahda, sun luokses, onneton,
ma vielä vainajana saan.
— Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa,
kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain:
Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet!
Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät,
julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan,
kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa.
Silmiä lonkkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen!
Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista
koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa!
On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän,
unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme.
Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain
Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran
juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen.
Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumal'uskon,
kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille,
kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan.
Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! —
Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti
Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi,
ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli,
ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä,
ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain.
Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan,
koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui,
silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin,
ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.
— Maecenas, olet mulle sa Musain jälkehen rakkain!
Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain,
et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin,
et kysynyt nimen loistoa Silloin, et sukujuurta,
kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit.
Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut.
Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan,
viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä,
kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki.
Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti
Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kuIkein
kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan.
Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus,
kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin,
kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo.
Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen,
en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan,
en sinun huuliltas minä kuullut oo valitusta.
Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä.
Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja,
et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon,
harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina.
Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäsi heikot,
mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori.
Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden.
Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa,
on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen,
tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet.
Musain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. —
Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän
orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut,
nousi ja maljansa nosti ja Sapfon tahtihin lausui
lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin.
Lankesi verkkaan yö yli Esquiliae'n, yli Rooman,
suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui
ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.
Tapas kerran Kuolema matkallaan,
tapas Sydämen täydessä kukassaan.
Ei viikatetta hän nostanut,
oli rakkaus Kuoleman vanginnut.
— Tule luokseni, laps, ole armahain!
Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.
— En tule, en tule, mun toinen jo vei,
minun lempeni sinulle kuulu ei.
Sen toisen Kuoleman viikate löi,
siltä Sydäntä Kuolema ikävöi.
Taas Kuolema retkellä maailman
näki Sydämen yhäti kukkivan.
— Minut rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi.
Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi.
— En voi, en voi, oma toisen jo oon,
vie toinen mun untensa kartanoon.
Sen toisen lemmen Kuolema vei,
sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.
Niin vihdoin Kuolema retkellään
tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
— En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan
maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikahan ikuiseen
ei saanut hän Sydäntä omakseen.
— Miss' olet sa ollut, sydämein?
Et ollut luonani yötä.
— Minä kuutamossa matkan tein
kevättuulen tuoksuvan myötä.
— Oi kerro, kuss' olet ollutkaan
ja kunne sun tuuli kantoi?
— Se vei minut ylitse kukkivan maan,
se minulle siivet antoi.
— Sano, minne sa matkasit, sydämein,
kevätyössä tuulien tiellä?
— Taa armaan oven ma matkan tein
ja itkin aamuhun siellä.
Minä laulan sun iltasi tähtihin
ja sun yöhösi kuutamolta,
minä laulan sun aamuhus, armahin,
kevätkiuruja, purppuroita.
Minä laulan sun kätehes kukkasen,
kun silmäsi surusta kastuu,
teen ruusutarhaksi tienoon sen,
missä jalkas pieni astuu.
Minä laulan loitolle maailman,
minä vien sinut kotihis uuteen:
minä laulan sun sielusi valkean
yli aikojen ikuisuuteen.
— Ken olet sa, outo ja hiljainen,
joka istut mun yössäni valvoen?
— Olen Elämän Onni ma nimeltäin.
Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.
— Olen usein ma unessa nähnyt sun.
Miten löysit sa korvesta tupani mun?
— Tulin Murheen polkuja seuraten —
ne päättyivät ovesi etehen.
— Oi Onni, mun rintani kodikses tee!
Sinun vierelläs yöni valkenee.
— Oi Lapsi, ma kotia tunne en.
Olen omasi muistaen, toivoen.
Oi kiuru, kiuru, mun kodiksein,
sinä laulat maailman aavan,
sinä laulat lepoon mun sydämein
ja umpeen rintani haavan.
Minä kosketan maata käsilläin —
veret kaipuun sielläkin kulkee.
Haen taivaan valoa silmilläin —
se mun sinensä sylihin sulkee.
Oi kiuru, niin olet vihreän maan
ja sinisen taivaan tuonut
ja sun kehoitukses kuullessaan
on mun rintani kahleensa luonut.
Sinä annat äänen mun tuskallein
ja sanat mun sieluni vaivaan,
oi kiuru, kiuru, mun kodiksein
sinä annat maan ja taivaan!
Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika,
viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään,
ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon,
venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin,
armahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli,
ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan,
ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka
kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös.
Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin
kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit
taikka kun vierelläni sinä kuutamon väikkeessä vuotit
lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain
tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit,
valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun,
kunnes ikkunan kautta, jo katsoi nouseva aamu
tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön.
Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkaampi ollut
— viel' ajan muistatko tuon? —, rikkaampi Kroisostakin,
kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä,
loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan
kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin
aarteita etsimähän, kauas taa ulappain.
Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan,
purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi.
Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten,
miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?
Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut,
vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks.
Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra,
vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun,
syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas
kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain.
Elämäni kylmä tähti,
kiitokseni kannan sulle.
Aurinko ja lämpö lähti,
mut sun valos riittää mulle.
Valaiset mun hankitieni,
tähti kirkas, tähti pieni.
Epätoivon korpehen
syvään viet mun, tähtönen.
Mutta mulle voimas lainaa,
tahdon läpi korven painaa,
päästä valoon, tietohon,
missä kaikki yhtä on,
lämpö, kylmyys, riemu, suru
löytää totuudesta muru,
alla tuskan puristuksen
nähdä kaiken sovituksen.
Kylmä tähti yllä tieni,
tähti kirkas, tähti pieni,
ohjaa aina askeltani.
Sulle kuulun kuollessani.
VERENPUNAINEN pensas.
Jo vuotaa maahan suven tumma veri,
se valuu, valuu, lakkaamatta, hiljaa.
Sen voiman kerran uusi kevät peri,
sen veri ruokkii uuden suven viljaa.
Niin auetkaa, niin vuotakaa, te haavat!
Sun onnes olkoon yksin tuskas kantaa.
Sun voimastasi toiset voiman saavat,
mut sinun täytyy ensin veres antaa.
Mun edessäni epätoivon nielu,
mun otsallani kaikki kukat maan:
oi lienetkö sa jossain, sisarsielu,
jok' ymmärtäisit minut kokonaan?
Jos Ikihyvyys eläviä johtais,
sun määrännyt ois mulle kohtalo,
mun silmäni sun armaan silmäs kohtais.
Mut kun sa synnyt, olen kuollut jo.
Oi Yksinäisyys, sinun nimes muinen
kuin lemmityn mun kukki huulillani,
kuin uneksiva aamu toukokuinen
sa viivyit hurmaa huokuin rinnallani.
Ja unten, odotusten maljan täyden
sa mulle kannoit keväimeni aikaan.
Mun vuoteni, jo iltaa kohti käyden,
kuin toisenlaiseks muuttumaan sun saikaan!
En löydä kevätöistä katsettasi,
en löydä enää unelmaisi taikaa.
Nyt istuu huuhkaja sun olallasi
ja tietää syksyä ja surun aikaa.
(Sully Prudhomme'in mukaan.)
Oi runoilijat ajan tulevan,
te meitä haudoissamme muistakaatte.
Te soihdun kauemmaksi viedä saatte
ja laulun löydätte te suuremman.
Niin kerran ihmiskunnan Kaanaahan
vuossatain korvesta te kulkekaatte!
Te voittajat, myös sinne kantakaatte,
mit' uneksimme yömme aikahan.
Kun vihan henki kantoi valtikkaa
ja sodan hurmehesta kastui maa,
me rinnan rakkaudesta laulun teimme.
Te viette laulun muistoon ikuiseen.
Me laulamme sen mykkään pimeyteen
ja mukanamme hautahan sen veimme.
Te kädet armaat, aikaan keväimeni
te teitte lemmikeistä seppeleen.
Kuin nopeasti kevään unet meni
ja syksyn vakavuus sai sydämeen!
Te kädet armaat, saapui surut, huolet
ja elon päivän helle polttavin.
Mun kuormastani kannoitte te puolet,
pois polton veitte sormin viilehin.
Te kädet armaat, teidän tukeanne
sain kokea ma kesken myrskyjen.
Te kunne osoititte sormellanne,
näin tuikkivan ma tähden kaukaisen.
Te kädet armaat, mykät vaalijani,
mua talven pimeään te seuratkaa.
Te kädet armaat, kerran kuoltuani
mun silmäni te uneen sulkekaa.
Sa soihtu, kauas kaaokseen
sun viemme päällä päämme.
Päin astumme me pimeyteen
ja tyhjyyden me näämme.
Mut vanan jätät välkkyvän,
miss', soihtu, auot yötä.
Hän näkee meitä enemmän,
ken seuraa meidän myötä,
Hän näkee valon edessään,
mit' emme koskaan nää me,
tien löytää yönsä hämärään,
me tietä vaille jäämme.
Mut soihtuamme kantaen
ei uuvu askeleemme.
Vuossatain kautta, kansojen
me valonpiirin teemme.
Sa, soihtu, yössä loistaos,
sa säen jumaluuden,
tiet tulevaisten johtaos
ain' uskoon ajan uuden,
sa jumalsilmäin välähdys,
sa ikuisuuden laina!
On elomme vain henkäys,
sa, soihtu, loistat aina.
Pois kuihtuu kädet kantajain,
et sammu soihtu pyhä,
vaan haudoillamme loimahtain
sun liekkis loistaa yhä.
Mit' annat, muille antanet,
et meille yömme teillä:
on toivottomat sydämet
ja kädet vahvat meillä.
Veljet, sisaret maailmalla,
kantajat epätoivon ja surun,
kysyjät kylmien tähtien alla,
etsitte mullasta totuuden murun,
elävät, yössä vaellatte,
sokkoina lyötte te toisianne,
kyynelin kätenne kostutatte,
verellä askelet astumanne.
Etsivät lapset elämän teillä,
kaukana meistä ja lähellä meitä,
taisto on teillä ja lepo on meillä.
Hiljaisuudessa vuotamme teitä.
Etäällä teistä totuus kulkee,
näkyä näätte vain kangastavaa.
Kuolema silmät sokeat sulkee,
kuolema silmät näkevät avaa.
Kuolleet katsovat jumaluuteen —
tomumme nukkuu ainoastaan.
Ikuisuudesta ikuisuuteen
totuus on tullut meitä vastaan.
Kuolleet silmät valvovat aina,
näkevät Hyvyyden valkean valon.
Ei niitä tomun raukeus paina,
petä ei loimotus maailman palon.
Poissa on sokea tahto ja kaipuu,
sydämen levoton ikävä poissa.
Huulilta hämärä kysyntä haipuu
totuuden ikuisten aamujen koissa.
Veljet, sisaret maailmalla,
kaukana meistä ja lähellä meitä,
kulkijat kylmien tähtien alla,
hiljaisuudessa vuotamme teitä.
Laulamme elävät kuoleman rauhaan,
sokeat veljemme valohon uuteen,
etsivät sydämet lepohon lauhaan,
kotihin, kotihin, jumaluuteen.
Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan,
sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan,
sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain,
sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.
Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn
ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön
sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen
kuin illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.
Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa
sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan.
Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.
Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen,
maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen.
Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan,
oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan.
Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen,
ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen.
Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen,
pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen.
Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin venheessä seisoin,
katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa.
Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä,
mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei
enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi,
jäänyt ei sydämein riemuihin elämän.
Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt.
Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös.
Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä,
kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan.
Ilman kaipuuta niin minä seisoin ja seurasin, kuinka
maailma verkalleen sammui usvihin pois.
Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu,
sieluni, tarvis ei oppia sun enempää!
Katsehen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat
helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto:
keskellä maailman kuinka sun unhoitin,
oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu.
Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon?
Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe,
ääneti, verkalleen vei kotirantahan mun.
Filosoofin hauta.
Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aloen alla,
tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.
Kulkija, ken nyt juur' ohi käyt, voit laskea sauvas
jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
Ei edessäs sitä oo, mitä etsit, ei takanaskaan:
maantie on edessäs, maantie on takanas.
Sotilaan hauta
Kulkija, kauemmas kuin Eos purppurasormi
aamun soihtua vie kerran ma kantanut oon
kotkaa Rooman. On vavissut Itä, Länsi mun tielläin.
Nyt olen tuhkaa vain, tuhkaa jo Roomakin on.
Helmenpyytäjän hauta.
Etsin aarteen kimmeltävän minä aaltojen alta,
kunne sen Neptunus saidasti on salannut,
kätköstään toin kauneuden minä päivähän julki,
uhmaten yötä sen toin loistohon Helioksen.
Nyt yli Styxin katselen kauas päin elonrantaa:
kaukana helmiset veet, kaukana kauneus on!
Runoilijan hauta.
Tyttönen, ken ohi kumpuni käyt, ota kukkanen maasta,
heitä se haudallein — ehkäpä tunteva oon
multien alle sen tuoksun ja niin, ah, taas minä muistan
armahat kukkaset maan, Lesbian joukossa myös.
Lesbian hauta.
Tääll' olen Lesbia, Hadeksen vankina, kypressin alla,
hän jota laulanut on Latiumin Runotar,
hän jota miesten rakkaus etsi ja parjaus naisten.
Tyttönen, lemmessä ken Lesbian haudalla käyt,
onnekas mainen rakkaus on sekä uskoton aina.
Lemmessä uskollinen kuoleman vuode on vain.
Kloen hauta
Tänne ma haudannut oon lehtohon nauravan Kloen
loistossa nuoruuden, keskelle ruusujen oon.
Seitsemän päivää häntä ma lemmin ja seitsemän yötä,
seitsemän laulua tein kunniaks rakkauden.
Kahdeksas ei Eos syttänyt soihtua päivän,
nauravan tyttöni mun kun kade kuolema vei.
Metsämiehen hauta.
Iberon rannoilta, Afrikan nummilta Thrakian vuoriin
kaatanut aikoinain metsien riistaa ma oon,
karjujen pelkona ollut on minun koiraini haukku,
on minun verkoissain leijonatkin vavisseet.
Kulkija, paimenet Umbrian vuorilla kertovat sulle,
laumojen kauhun ken on viimeisen lannistanut.
Julmimmat pedot sentään jäi multa lannistamatta,
viitojen suojissa ei, metsissä ei asuneet,
eivät tehneet polkuja korpiin koirien kiertää:
raivonneet pedot nuo rintani onkaloss' on.
Kuumempi ei jano hurmeeseen ole tiikerill' ollut:
verkkaan rinnassain raatelivat sydämein.
Koiran hauta
Tääll' olen Hektor, Scipion koira — mun peittivät tänne.
Ei enää haukkuni käy, herrani ruoska ei soi,
ei pure, peljätä ei enää Lydian hirveä hurtta,
koirien kauhistus, Kerberos kentillä maan.
Tääll' olen kuopattu maahan mun herrani Scipion viereen.
Kahden jo retkellä maan yhdessä näin levättiin
aina, kun ei levännyt minun herrani Lydian luona.
Yhdessä käymme me nyt myös Manan kenttiä päin
Pluton koiraa kohti mun ankaran herrani kanssa.
Kerberos maistaa saa Scipion ruoskasta nyt.
Tuntemattoman hauta.
Tuntematon, sinut aallot toi — me sun hautasi teimme,
tyttäret Lycian maan, luo meren kimmeltävän.
Ei sinun vertaas Lycian miesten joukossa nähty
voimassa miehuuden, Herkules kuolossakin.
Onnekas äideistä hän, joka, Tuntematon, sinut kantoi,
onnekas naisista hän, ken sua lempinyt on.
Keskeltä nuoruutes kade kuolema pois sinut riisti,
riisti sun äidiltäs, riisti sun armahaltas.
Pettäen kuolemankin me sun, Lycian tyttäret, vielä
huulesi suudelmin peitimme, Tuntematon,
seppelen myrtinoksista teimme sun päätäsi varten,
laulaen laskimme sun hautahas, Tuntematon.
Pienen lapsen hauta.
Yöstä ma saavuin, yöhön ma lähdin, näin valon tuskin,
päivästä en elämän nähnyt oo aamuakaan.
Toivottu ei mua maailmaan, en toivonut itse,
sattuma alkuni on, sattuma synnytti mun.
Käy kumu outo ja lakkaamaton minun hautani yllä,
askelet kiiruhtaa, nousten ja langeten taas.
Kulkija, ken elon päivässä käyt, oi kerro sa mulle.
kunneka kiiruhtavat askelet ylläni mun?
Onnellisen hauta.
Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan,
Orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei.
Sydämen hauta.
Kulkija, kiiruhda askeltas, minut jättäös rauhaan!
Sääliäs pyydä ma en, muistoas pyydä ma en.
keskeyttää älä koita mun untani multien alla,
nukkua pyydän ma vain, uupunut oon, väsynyt.
Leikkiä ollut on Marathon, on Zama ja Cannae
rinnalla taistelujen, jotka ma oon kokenut,
leikkiä vaahtova Adria, leikkiä raivokas Aetna
rinnalla myrskyävän tuskani, kärsimyksein.
Mut ei surmanneet mua säilät, ei tuli, tuska.
Vain vilu surmasi mun, kuolin ma kylmyytehen.