The Project Gutenberg eBook of Erämaan profeetta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Erämaan profeetta Historiallinen elämäkerrallinen romaani Author: Aukusti Oravala Release date: April 18, 2025 [eBook #75903] Language: Finnish Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1916 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN PROFEETTA *** language Finnish ERÄMAAN PROFEETTA Historiallinen ja elämänkerrallinen romaani Kirj. AUKUSTI ORAVALA Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1916. I. Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä. Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin istua ja vastata talonväen kysymyksiin. Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä, joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän, milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain tunsi milloinkin parhaiten sopivan. Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon paino tullut yhä raskaammaksi? Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa. Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen. Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut, kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa. Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään. Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan. Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja sielunsa tila. Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää, vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut. Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka, ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä. Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen, yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä. Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan. Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana. Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin, josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla, kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden raskas hengitys kuului kauas tielle. Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka, missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja odotuksensa huvennut siihen paikkaan! Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut, sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta. "Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö asioilla on liikuttu vai huonoilla?" "Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei likempää löytynyt rauhaa." "Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin täälläkin?" "On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä osalliseksi." "Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien puoliheränneiden tuntomerkki." Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni. Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään, väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä. "Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon." Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että hän oli valahtaa alas konttinsa päälle. Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja asettelevan rautoja ahjon kupeelle. "Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin. "Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin, pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi." Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti leperrellen. "Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän tytärtään. Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa: "Vaikk' on korkea Ja myös vaivalloinen, Niin mä kulkea Läpi ahdingoiden Aion perille Tälle vuorelle. Väsyä ei saa, Joka mielii käydä Elon poluilla. Pitää vaivaa nähdä, Valvoa sydänyöss' — Muuten turha on työs'." "Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa välissä. "Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan. "Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?" Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista. Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama, lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen puhuessa. "Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin, joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon." Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa. Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan, mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman pelkoon. Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan kurkistanut. Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein vierastaan. "Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain helpoitusta löytävänsä." Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan. Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja palaavan taasen entiselle paikalleen. "Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan. Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu, että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan." "Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä. "Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti pääset — et edemmä." "Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle hätääni —." Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta. "Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut, niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella." Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin, pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa. "Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse, etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa vieraskin kuulla!" "Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun terveeksi." Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään. "Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki, mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa Herran aikaa ja Herran armokatsetta." Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja kysyi jotain. Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa. Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut. Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen, outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden, selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen auringon hiljalleen yletessä. "Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja, jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys peloittaa!" "Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt täällä teiltä?" "Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti jumalattomalle tuomiotansa." "Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi. "Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut." "Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana kuormanani kantaa", sanoi Paavo. "Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa." He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä silittänyt taasen lapsen päätä hellästi. Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus, kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista, mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen — ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen, selväksi viitoitettu. Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä, toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie — hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa, pettämätön, horjumaton. Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?" oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä. Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut, ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella, katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa yltäkylläisyyttä. Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut, mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa, ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee sitä. Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan, että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa, voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan! Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen, jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä, niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha. Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä, pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi tuttuun taloon tullut. "Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti lähteä pitkälle matkalle." Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina. "Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?" Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja tuntenut. "Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin, etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani. Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja kuoleman pelolla itseäni vaivasin." "Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi vanha isäntä. "Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää itselleen eikä muille." Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet ristissä vierasta. Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista koskaan kuulleet eivätkä nähneet. "Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä, vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran tietä." "Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä. "Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo. Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa? Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin, muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli hänelle itselleen auennut. Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa. Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen. "Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!" "Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!" Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle. Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka tietään oikeana pitivät. Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla hänen sydämessään katkeruutta enää. Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan vihaisin katsein. "Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle. "Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä. "Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä on sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä. Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena. "On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa penkille. "Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin. Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan. "Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut, että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin elävänä edessä!" Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja, siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään. "Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli. Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti. "Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa. "Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko, niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua." "Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet, jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi. "Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi." Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä. Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien. "Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?" "Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen ruoka." Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä usvaansa pimenevään iltaan. II Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa — ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista päämääristään tietoisina. Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista, ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta. Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta, jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen. Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä, niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä, kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja tutuiksi tekeytyen. Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti samalla aina seppää ja sepän puheita. Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti, kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä, kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa! Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä, kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle, kun Herra kutsui. Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan. Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja uusien päätöksien ja aikomusten. "Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun Paavo oli palannut metsästä. Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään. "Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni", sanoi setä melkein ivallisesti. Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä. "Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä. "Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen." Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty? Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä. "Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan — nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi setä. Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen sanottava. "Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat — helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä äänellä. Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan. "Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja osaisi jotain!" Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin puheen alta pakoon. "Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän yhtäkkiä sedältä. "Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä. "Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus. Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde." "Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen. "Papit ovat osattomia Herran hengestä." "Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi. Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto? Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan? Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli, oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin pelkoon ja epävarmuuteen. Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille, jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto, niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä, todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain, jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään. Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua: "Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi. Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta, mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut". Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle? Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään. Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka, oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman ystävänsä. * * * * * Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon. Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden, jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä. Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut, jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä. Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat siellä alla. Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä, pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi! Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut. Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä, kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana, raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä äänekkäämmäksi. Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta, vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret sille sitten ovensuussa nauramaan. Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen, mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti. Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin puhe ja entisten ystäväin tylsä tila. Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä: "Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa? Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus käy näissä menoissa herkuttelemassa?" Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus. "Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa. Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin, joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa. Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika, vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja pimeässä, eksyksissä haparoivia." Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä tai hyväksyä. Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan tulipunaisena paikallaan. "Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä. "Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta. "Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos. Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja kulkivat meluten ulos ovesta. Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa! Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain, niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi, mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra? Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta, rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua, tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein. Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa. Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit, että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään, ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin, kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran salattu viisaus oli vielä tuntematon. Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt, mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa. Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa, havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea. Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan, jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi, ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei hän tätä ymmärtänyt. Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan, Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet. Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä, mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä. * * * * * Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta. Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka! Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka, kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen, joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta: Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan, Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy. Riidat taittoi, Meille laittoi Hyvän tyvenen. Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista, johon hän sitten näkyi tyytyvän. Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää, heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä taipalilla. Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään. Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta kuin mieleensä jotain palauttaen. "Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä. "Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen. "Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa. Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit. Minä olen sinua monesti muistanut." "Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne." "Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää." Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla heiluen. "Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien. "Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään. "Ja laulaa vielä —?" "Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja nuoruus kiusauksia täynnä." "Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen. "Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa, jollemme valvo." Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen. "Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa. Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?" Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan vaivoin vastausta. "Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei likempää löydy." Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden meno oli käynyt yhä kevyemmäksi. "Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli lopettanut. "Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen tuntee." "Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä. "Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn", jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen, joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!" Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle! "Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo. "Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi. Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja, suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa." He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita", avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle kätkettyinä. "Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut." Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. "Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?" kysyi hän hetken päästä. "Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee vapauteensa." "Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin puhuitte", jatkoi Paavo. "Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella, yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma Kristuksen jalkoihin painuen." Kun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran näkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana, avuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen seisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän aamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain "Hunajan pisaroista" melkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt. Ei ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla ollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen mielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä piti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää arkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään. Rauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja heränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua sille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä muidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin ystäväin ja kaikkein. Hän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja kuollessaan lähettänyt terveisiä. "Sanokaa terveisiä sille Sutelan nuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi." Nuoret miehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet, viivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä oli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka päivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten yöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. "En näe, en tunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani." Paavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut salata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja viisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä vai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa, ja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi ne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän ja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei sitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa yhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa Herra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja kehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit ja vaivat. Ja hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei hätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa Herralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran asioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua ympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen. Hänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun ei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja voimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta pyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään, hämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle, joiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana, niinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti, häämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut kiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan. Hän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä painaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa. "Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä olin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä ja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana kesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana Martikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista. Siitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet, vaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on kaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen apostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan valtakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa syntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät ole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata Herralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti kilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille herätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti seurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta sanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa." Hän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat tulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa pirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat lattialle, toiset itkivät ääneensä. "Viekää niitä pois — kantakaa pois!" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan. "Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan sitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa jumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän mukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa Herralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne. Siitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole ollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan, asettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden uutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen laupeutensa loppunut." Lustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti masennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan kun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat järähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat oudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas kuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta Paavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän tielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän tunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan tuntenut. III. Niinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen, niinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa pysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä nälkää ja puutetta. He olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet uuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen Koskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle maalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa oven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden ponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä lakkaamatta vihasi ja vainosi. Tällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat, joista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut tuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki Herralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat loppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli omistasi! Ei hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea luottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina iloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi, laski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute ollut painamassa. Ne olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa. Siellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet uuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että näin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että niiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle! Hänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut todeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan ne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja hänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin hän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa, siellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen puhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä, että piti puhua niille ja niitä opettaa. Vaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti maallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa siellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos pitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista, että minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman ottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua maallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat taivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka täytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty synnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin suurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä polulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu oli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä, joita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien veisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa ilmoille ja kaihonsa kuuluville. Se häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta, mikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin, että Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän oli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi samanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja yhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella on toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä toinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa ja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja lohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta, kun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki Riitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä. Kerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän oli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten ja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut, vaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien. "Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot", sanoi hän Riitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle. Riitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman lapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan kopassaan. "Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et ole ollut sinäkään", sanoi Paavo raskain mielin. "Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen surveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista", puheli Riitta kärsimättömänä. Paavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta virsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui, pitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan. "Kun se sitten sillä paranisi", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut. "Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy parantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on vähällä päästy." Ei Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas ja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni kaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi kerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa. Ei saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle, ajatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle salaiselle epäilykselleen. Hetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan tyhjiä säkkejä rattaille. "Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu vihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on armoton, vaan Herra voi sen pehmittää", kuului hän puhuvan Riitalle ovessa. Hän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa vapaudessaan. Hän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran edessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla. Vaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten edessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain, jumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja sepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan. Ilman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan mitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän saisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan voimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen lepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset raskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan. Hän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat pimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta. Ei ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut kokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria ja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun tarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla halmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa vastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä. Vaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa selvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta ja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun on vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana ja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset puutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi, jos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen ulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen eteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen oli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti ennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi. Hän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti heinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt, lihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä rappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa ympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja komentaen. "Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?" kysyi isäntä puoleksi leikin, puoleksi ivan sekaisella äänellä. "Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee", vastasi Paavo ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. "Kehnosti näkyy köyhältä käyvän", lisäsi hän, kun oli tervehtinyt. Isäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen Paavoa jatkamasta. "Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se minutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on antaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua." Sutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä, kääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: "Ei kappaakaan kerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat auttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla itseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!" Koski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty. "Minä sen jo arvasin", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti, "että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä se lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto. Näyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä kulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta iltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet." Ja Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä. "Vaan kun tässä täytyy kuolla", jatkoi hän, "kun Jonsan Sutinen antaa köyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni. Pitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin tieltään." Hän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa keskelle pihaa. Ei — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran kanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä, niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut. Hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui ja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain. "Sinä loukkaannuit, Sutinen", sanoi Paavo takaisin palattuaan, "sinä panit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei ollut mieleni oikea." He seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa. "Käyhän sisään — tulehan pirttiin!" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen äänensä oli muuttunut ystävälliseksi. "Jätä säkkisi siihen, saavat siitä ottaa ja mennä antamaan!" Kun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski leikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena, tyytyväisenä. "Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa, kun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on häälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen epäilee ja pelkää", puheli Paavo illalla maata mennessään. Hän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta iltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja sieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet ja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve, ja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä — sieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden ystävien seuroista. "Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Niin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta kokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä, joilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä puutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa Jumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken! Ei ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa kärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi ja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien tavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja kestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta ahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia hallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti. Siitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen murjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle. Hän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten tyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana ristinään, jonka oli itse hankkinut. Hän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa, valvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä kotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän päässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen nimeltään, Nurmeksen Keyritystä. "Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?" kysyi Paavo. "Se on täällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä temmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin." "Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?" hoki Kuosmanen hämillään tietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. "Puhuhan asiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään taipalelle", kehoitti Paavo. Ja Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut liikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan helatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut häntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään. "Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?" keskeytti Paavo. Ei ollut Kuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla ja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani lastuja hänen kämmenelleen. "Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut juhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran täytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun pitää ottaa siitä neuvokista vaari!" "Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein elämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin saamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan." "Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut neuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle joukolle — ja muustakin", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin Riittaa, väliin vierastaan. "Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie hukassa ja taito turmeltu", jatkoi hän hetken päästä. "Vaan sinun on tästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä on Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse muuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta Herralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana yhä sokeammaksi." Kaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen oli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta toiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa. "Sitä samaako lie Lieksan puolella?" sanoi Kuosmanen kuultuaan Savojärven herätyksistä ja heränneistä. "Kuuluvat menevän horroksiin, lyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä." "Sitä — mitäpäs muuta!" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä, puoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä. Hän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään kuvastui outo ihmettely. "Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?" kysyi hän hetken perästä hiljaa kuin itseltään. "Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää? Vaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa." Ei Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli muilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja että ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään. "Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?" kysyi Paavo uteliaana. "Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin." Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi siihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli kuullut. "Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan, mistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä. Sodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa, näkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät helvetin partaalta pakoon", puheli hän Kuosmaselle. Mitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä, istuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen. "Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa", sanoi hän taas ja istui Kuosmasen viereen. "Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen maahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain helvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin, toiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet. Ne kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina, rauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja avuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä on silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin." "Vaan jos olisi lähteä sinne", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa kysyvästi. "Karjalaan —?" "Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?" sanoi Kuosmanen. "Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena perille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille." "Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka Venäjälle asti!" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen pirttiä. Paavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt, Riitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen puhetta ja Karjalan matkaa. "Lähden, kun lähtenet kumppaniksi", sanoi hän vihdoin reippaasti, päättävästi kuin uhmaten. "Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta — kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi houkuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka nokka nälkään", jatkoi Riitta samassa sävyssä. "Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään", sanoi Paavo vakavasti, sävyisästi. "Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja kärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin ruumiin." Riitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin että seinä tärähti. "Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa", jatkoi Paavo Riitan mentyä. "Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en omaa akkaani." Hetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten pudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi, rauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta äänettömästi anteeksipyytäen. "Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja rohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat toisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan tietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo Savojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran eteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan uupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä", puheli Paavo Riitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin. Mitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä syttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että ne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä välillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja muutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut mikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen henkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää sitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia. Aamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli soiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä kuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja Karjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne asti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään korkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta saloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi kauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu maa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen. "Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin kulkumme Karjalaan", puheli Paavo Kuosmaselle. "Nouset notkosta vaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja, niin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja aina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa kuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta, näännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että tietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa — on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei panna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä vaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja pitkospuita myöten suolla." Hän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan, Riitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä vielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa ja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen vaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä huvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne mitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on väsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei tulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein eikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi pakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen uuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä äsken oli ollut niin raskasta. Aivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi mennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen, vuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä tuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja vedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli tuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin, ikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä kaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe! He pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen avautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana vesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja, yhä jylhempiä ja juhlallisempia. "Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka", puheli Kuosmanen vaivalloisesti vaaran rinnettä astuen. "Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie ollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt ovat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään, Pielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan." Paavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja tepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että hän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia ystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria taloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä, suuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa. He kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja heränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka niitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät. "En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet muutkaan täältä päin", puheli isäntä. "Papit ovat niistä varoittaneet ihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa lahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä varsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan ankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen ja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran kuultava ja nähtävä." Paavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa aikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun Juhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan lattialle. "Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta. Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa autetuksi." He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen, Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen. "Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä", sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin katsein. "Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä — ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle. "Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä ruualla." Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta, jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät. "Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen. Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten se hätä ja huuto ja parku." Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois, niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi tuntemattomaan maahan, kauas kotoa. Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta, oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin. Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat samanlaisia kuin hänkin oli? He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle. Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta. Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat. Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa, kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana. "Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan. "Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko." "Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka talossa", sanoi Härkönen. "Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden. "Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen. "Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään, ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää." Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut. "Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne täälläkin?" "Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa, lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa. Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei minusta kenenkään neuvojaksi." "Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet. Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi. Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua. Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät." "Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi Härkönen. "Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin." "Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen. Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen. "Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi, huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä! Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi! Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin." Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta. Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä lohdutettavaksi. "Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada, mitä sielu tarvitsee." He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä, jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa. "Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät, Härkönen mukana. Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä. "Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa. Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan, on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla. Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn, niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä, jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!" Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut — haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään, ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään. "Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä. "Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta. Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen vastaavan. Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan tuntunut sellaiselta seuroissa. "Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä — Herran päivä, valkeuden päivä." "On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään. "On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen rakkaudella kesyttämään!" Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa, etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan. "Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla, niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet." Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama, mikä oli ollut lähtiessä. "Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat Nälkömäkeen. "Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!" Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita vaaroja Pielisen takana. "Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän tyttö lauloikaan: "Vaikka korkea Ja myös vaivalloinen, Kuitenkin kulkea Aijon perille Läpi ahdingoitten Tälle vuorelle. "Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa, niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin." IV. "Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua! Se lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla selittämässä", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka oli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. "Mikä sinut on liikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?" "Oma ja muiden", vastasi Poikonen, "oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa, kun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita yhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja muiden." "Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä täällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen — nuorelle miehelle?" "Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut tietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut törkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin, vannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi, etteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten muutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta tuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja kaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty." "Ja sinä sieltä sitten —?" kysyi Paavo uteliaana. "Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt painon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle sopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo. Niitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki Martikainen." "Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai kolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse. Niin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina! Se Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen tilalle. Vieläkö se pelaa?" "Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä, Lauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa väitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat asiani sotkuksissa." "Niinkuin Lustigin raamattu", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken päästä: "Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja tiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken ikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut Lustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan epäusko loppuu ja pimeys." "Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja oikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata ja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään luja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen teistä Kuopion markkinoilla." "Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?" sanoi Paavo nauraen. Hän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin Savojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille. Oli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin olisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut vastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä, joka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa mietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain päätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se sama, vanha, tuttu lähtövirsi. Näinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet, lähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran tuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan kuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan siellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat tulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto jossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta odottaneet. Ja hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta näkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita päähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä. "On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää syntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu pimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt ja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa. Vaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja vaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa, ollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja pyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu vanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa ikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille päässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä seisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän armon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja alkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten tekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen, niin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa ja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena. Vaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä tavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat kaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat: Missä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin oman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä ovat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra väkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja opittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen kautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän uskosta." Niskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen, väliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut ymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui, äänen omituinen sävykö vai sanat ja asia. Niinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina nostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen aina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä luulotteli olevansa. Kun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja pyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. "No se — sehän se on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on Niskaseltakin susi turkit repinyt?" "Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen. "Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen sinäkin jumalinen." "Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan tielle." "Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea. Kuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti ahtaampi kuin muille." Ja Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen kertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi ymmärryksen ja valaisi tien. "Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta. En ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille tietä osoittanut." "Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla lapseksi ja opetella uudestaan kävelemään", jatkoi Paavo. "Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?" kysyi Niskanen. "Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen armoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna omantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!" Ja Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan ja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran kanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä. Se tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä Paavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin voimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä ikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon puhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista kuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon töistä ja askareista. Kun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen hänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo monta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli käsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi kulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa helpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut, usko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja perääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt. "Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman huonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja omissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt pääsisin alaspäin." "Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on pitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle omissa luuloissani." He puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat. Paavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa oli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt parannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen tässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi. Kun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan saattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet. Kumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa pimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän, joka häntä ymmärsi. "Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille kertoa", puheli Paavo. "Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta usko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se on syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen lankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten uudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä valittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta. Vaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua eikä väsyä eikä epäillä." Paavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä rasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä itsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki kantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei vielä ollut elämän merkkiä näkyvissä. "Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos saattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat pitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea sydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat syntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa, ei uupua eikä väsyä." Paavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä epäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan. Kun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja lapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että oli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään. "Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää", kuului Riitta sanovan sairaan äänellä: "Kutka? Mitä?" kysyi Paavo hätäisenä. "Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja teillä, mikä missäkin." Paavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan. Hän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen turvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty. "Tässä käy meille vielä samoin", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä. "Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos ollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä saan täällä yksin pelätä." Ja Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin kujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä. Niinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi takaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea kokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut ja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin, että pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen auttanut. Oliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku olevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja pitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä samaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään ja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen elämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui ja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle vieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset, kapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys. Nyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli jättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet kalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia, eivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet eivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja puhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä sellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä jostain kiinni ja ääneensä valittaa. Hänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista, rikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa annetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä ystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku olisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan kuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa, tuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin, jotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin hänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen takaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa Herran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin, joukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat. Hän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan maalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet vieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen. Ne tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään, pystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina, ystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen. "Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja Niskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja Herran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran tahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut, niin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin. Ja jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille, niin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista polulle." Kaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman itsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt öitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla. Jos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä, jos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta ja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin, pelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen hallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää mennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä kirkastu eikä parane tämä kurja elämä. Kun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä, alkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa ajatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti, hänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä vaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka järvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan kärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja ilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli hetkeksi. Kun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei tiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin, ennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä elänyt. Hän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana, synkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän jaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain kapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei itsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee. Ei maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan. Niinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi pitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä vastaan, jos sen aukaisi. Eivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat patriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata. Niillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä suurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään. Jumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin kenen tahansa jumalattoman. Hiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi ennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät ajat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän palasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta talutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen, ei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu taakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin perästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän. Mitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi hän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran kuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä hevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja jokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti kulkemista? Hän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn lannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa. Heikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän uskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty omalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos olisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala antanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä omille teille ja otettu oma järki oppaaksi. Kulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä oli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin lapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten jälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa suuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin, samoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä. "Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään, niin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt tämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille. Minusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat asiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta järjestämään", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty syöttöpaikasta taipalelle. Riitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa ympärille. "Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova hätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin olisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan sanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se on sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja leivän kanssa menee?" "Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä tämmöinen?" Ja Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa kädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen. "On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin", vastasi Paavo. "On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen", kuului Riitan kärsimätön ääni rattailta. Ei se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei puhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun ei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan enää. Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin, entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä tällainen loppu. Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta, niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain ja käännyttäisi jollain lailla takaisin. Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä, jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot! Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois, minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa. Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä, joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä. Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä. Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja. Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa ympärille. Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen, toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin, niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee. Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute. Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä, miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa, kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin, niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa opettajaansa. Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia hoitaen. Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ, pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla. Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen, niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi. "Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin. Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen. "Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä, niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa, heränneiden ystäväin." Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta harvemmin puhuttiin. "Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa, vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää. V. Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä. Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin. "Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä." "Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä. "Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä, minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön." Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä. "Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä käsi ja paljon palvelijoita." Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto, mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä ja seuramenonsa. "Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on taloon päässyt." Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin, kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin. Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista, hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita. Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan. Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja. "Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla", puheli Paavo Niskaselle. "Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman ystävyyden", sanoi Niskanen. "Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni, jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen kalastusmatkastansa helatorstaina. Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja huvittanut sillä ystäviään. "Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä muillekin muistuttaa." Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa ampuen arkaan paikkaan. "Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta tavaamaan." "Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa." "Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita, kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa. Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat." Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan Karjalan ystäville. Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista, jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen, joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut? "Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä komentaa — Herraa." "Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä, luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille. Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia. Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina." Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina. "Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami, kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!" Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään aikomuksistaan, ei Niskasellekaan. "Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä. "Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa. Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo Liperin pappi tulossa." Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja jälkiään Savoon. Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan, sitten työstään ja herätyksistä. "Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt, polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle." Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti. "Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä, jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa notkistaa." Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät vieraat jatkaneet. "Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona, kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus." Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan, kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti levottomalta. "Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin." Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut, sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä hänen sieluunsa. "On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa, Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa. Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon, Bergh-rukka." Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean kristillisyyden tuntomerkki. Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi. Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä. Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta. Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä puhetta. "Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle. "Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata. "Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti. Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän tyyntyi samassa ja jatkoi: "Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee." "Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus. Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa." "Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen, ja tutkitaan itsekin!" Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa kiihtymystä. "Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana. Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista, samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken esivallan puolesta. Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan. Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin. Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää. Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan. Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin — harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy saada sille sanotuksi. Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta. Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille kirjasia. "Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä." Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana maahan. "Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?" sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan. "Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään, niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä. Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi. Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä suun vuoroa. "Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä. "Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja tekopyhyyttä." "Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana, mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä turhaksi tekemään!" Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti? Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist. Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä. Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään sanomaan. Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia, väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin katuen äskeistä kiivauttaan. "On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin." Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja taivuttanut päänsä taaksepäin. "Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka, mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin. Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä tulta pitää sulin käsin hoitaa." He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa kierroksessa. "Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä on ero." "Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla syntisen rukouksen." Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi. Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan, ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo, Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut. "Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle." "Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön? Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle." "Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi, vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa." He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta. He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä. Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin. "Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä hyvästellessään Karjalan ystäviä. "Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen Paavon kättä lujasti ja pitkään. VI. Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta. Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi, joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta kerralta yhä likisemmäksi hänelle. Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran asialleen voittavat. "Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla. Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja muistojensa varaan. Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut, kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti, toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti lähtemään. Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa. Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta. Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin. Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja täälläpäin. Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan. Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas, epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä, että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan? Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne tiesivät odottaa? Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta. Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen. Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut, niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle. "Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja käveli perällepäin. "Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin vain on valvottu." "Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka viivyttää." Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi. Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa. Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna", "ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä. Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt. "Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan tulta sielussaan yötä ja päivää." Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla. "Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän vainomiesten hankkeet." "Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen, jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä, että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi. Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin." Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui vain joku sana joukosta. Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli nukkunut. Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan. Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi. Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan! Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan. Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja heränneistä. "Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen, jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?" "On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan. Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton. Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen. "Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua? Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen ovat rikkaan passit joka päivä selvät." "Taitaa olla", myönnytteli Sutinen. "Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä. "Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut, köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan." "Tietää — tietää", myönsi Paavo. "Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja korot anteeksi, joilta on ennen ottanut." "Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia! Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä. Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo. Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin — ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon ja anteeksiantoon." "Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se on sitten yltynyt." "Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee, ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin." Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin. "Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita. Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi." "Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään. Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan. Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin, Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet." Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä. "Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee! Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle. Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo siltä varalta puhunut ystävilleen. "Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä, vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta." Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä puhua suunsa puhtaaksi. Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän aikaan. Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa. Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin. Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin. Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia, jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki puolijuoksussa pirttiin. "Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on sellainen?" kyseli Paavo kummissaan. "Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty." "On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu, huonot selvitetty." "Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä. "Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä, siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane." Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen, seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään iloinneet. "Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen, kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin, tämän papin puolelta." Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen, palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan. "Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon, niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta, se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa." "Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä, jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa, niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen kävit puhaltamassa." He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen, aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita, jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan sortuvat samoille jälille. "Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos se ihmisiin perustuu." "Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta, neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli mieleeni — mistä lie tullut." "Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää mihinkään päästä." Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä. Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen, suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään. "Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään. * * * * * Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia, toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut. "Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä." "Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo kiireesti. "Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota." "Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt ja pesältään ajanut!" "Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus, taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus." "Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää kysymättäkin. "Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta, parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen puheeseen. "Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin." "Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin papille." "Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin — oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan Berghiä. "Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä." Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista. Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo. Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja puhui totisena: "Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on, Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme — seuroja sinä tarvitset, Paavo." "Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä." "On", sanoi Niskanen väliin. "Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää", jatkoi Bergh samaan jaksoon. "Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen. Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen näköisenä eteensä tuijottaen. "Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä tässä olen ajatellut." "Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa vastaan, meidän Herran puolesta." "Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja. Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi, harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle. Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt. Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on tällainen aika. "Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa, taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa. Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi." "Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh. "Siinä mielessä", vakuutti Niskanen. VII. Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset, olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain laitimmaiset ja likinnä olevat. Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta. Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo, joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja yhdellekään ennen paljastanut. Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja uutta intoa taasen asiansa puolesta. "Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa. "Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät. Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen. Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille, mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan. "On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta. "Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi toinen. "Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua. Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa, joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan siteistä. "Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa. "Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin, sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet. Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat herruutensa ilmankin." Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin." "On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi. Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?" "Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin koteihinsa", selitteli Bergh. "Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?" "Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin. "Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi. "Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn. "Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten rukoilee, kun vain rukoilee." "Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt. Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät." "Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee." "Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan." "Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri. "On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on, jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna. Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!" "Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut lopettaa ja mennä muihin asioihin. "Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi Paavo. Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja siirteli kirjojaan ja papereitaan. Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet. Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö, joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan. Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa joitakuita nuoria herroja. "Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana." "Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi Paavo nauraen. "Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy alkavan", vastasi Bergh. "Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa? Kultaseppiä sekin oli." "Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta. Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin. "Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan. Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä, oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo. "Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä herrat", sanoi Bergh. "Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä." "Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä", sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin. "Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet paimeneksi pantu!" "Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen. "Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja istahti ovensuuhun. Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti, kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan. "Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa. "Missä sinä sen olet oppinut?" "Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella." Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen. "Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut. Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan." He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut. "Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan. "Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani." Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta, niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa, voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan. "Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi. Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi. "Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille, joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi. "Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja, mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat menneet. "Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran kuin uskosi kestää!" "Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton." Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh jo oli lopettanut. "On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita varten, köyhän köyhiä." "Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja kykenemättömyytensä." "On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa vastaan." He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli kuullut. Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään. Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään. "Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä, jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?" "Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen piispa takaisin seurakunnalle." "Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt joskus seuroissakin." "Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa. Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua." "On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on parempi hillitä." "Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena. "Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää. Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään mahda. Odotetaan Herran aikaa." "Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta. Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle pappilassa." "Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt piispoissa." Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi taasen takaisin. "Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se, mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta." "Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa. Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla alallamme ja kärsiä." "Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja vangitsi vähitellen hänen mielensä. "Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä sinulla, Lauri, on viisautesi?" "Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus", vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla. Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle. "Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo. "Puhukoon Juhana omasta puolestaan." "Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi. Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen tahansa." Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän mielen ilme. Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä, kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin, lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki, silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen. Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista, vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen entiseksi hiljaisuudeksi. "Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja. Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti virkaansa hoitaa." Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa, silmissä säälivä, surullinen katse. "Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti kortteeriinsa. Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa. "Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti. "Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille. Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten." "Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin. "Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista palattuaan. Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin kanslian puolella. "Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa. Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein katsein Paavon menoa. "Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa", kuului joku sanovan kamarin ovella. Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten piispalle. "Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu tänne tulleen." Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia. "Tekö se olette se Ruotsalainen?" "Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa. "Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin." "Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on totta ja oikeaa", sanoi Paavo. "Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa. "Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään, niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä kansaa ja sakottamaan —" "Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein asiana?" "Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me kaikki tahdomme." "Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana. "Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki." "On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi mukana. Niitä varten se on." "Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu." "Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja tarkkasi ovelle päin. Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja hätäisenä saliin. "Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?" "Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta. Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden tietävänsä." "Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin, niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä viran päälle käydä." "Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee konsistori helpommalla!" Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen. "Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen. Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui. Hän eroitti jo sanat selvästi: "Niin vihdoin nostaa hänen Jumala tomusta Ja tekee suuren ihmeen, Korottaa loasta. Näin moni köyhä mies, Mi vaivasta vain ties', Joutuupi kunniahan, Ylhäisten ystäväks'." Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun tauottua puhua. Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat päänsä alas. Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia kohtauksia. "Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä. "Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta. "Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli Kaisan jatkavan. "Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä." Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki. "Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi päänsä käsiensä kätköön. "Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan selvästi ja kuuluvasti. VIII. Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät. Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka, kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin. Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset. Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin, Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin viilekkeestä pidellen. Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa. Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua. Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä ja istuttiin taasen samoille sijoille. "Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle. "Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja hiljaa. "Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut." Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan. "Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi. Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi tullut." Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen. "Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka." Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen ohjia. "On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä. Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä, vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän, niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei ole päästetty puhumaan." Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan, käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä uutta päivää. "Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi, vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni. Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella, mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi Herran tavaroita!" "Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana. "Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa." "Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana. "Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä", vastasi Paavo. "Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja muissa", jatkoi hän hetken perästä. He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle. Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila. Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat, heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää juoksuksi pitkillä oikosilla. Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla, toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla. Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää? * * * * * Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan. "Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon." Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus. "Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä ja miten te olette sitä kohentaneet?" "Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos tahtovat." He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä, ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa. Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät, juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä, tupakkasuu. Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa, niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat. Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle, katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin nauraen ja ääneensä ilakoiden. Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta. Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa pirttiin. "Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon hyvä." Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä. "Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?" "Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä. "Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?" "Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena. "Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille papeille kapoiksi kantaisin." Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan. "Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko. "Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista." "Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää, salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää." "On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet. "Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen", jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa heräämään?" "Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista." "Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen. "Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta, joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne, Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä." "Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?" "Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani. Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä. Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen koittanut pyrkiä parempaan elämään." Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat, pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten, ruudukkaiden huivien kätköistä. "Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut. "Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen, hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa vaeltaa korven tietä Kaanaaseen." Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa, vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia, liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi. "Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos. "On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu, kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy olevan hyvillään tästäkin." "Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle, niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan." Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti, naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle, joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki, sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut, itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä tässä, tyttäresi ja vävysi." "Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani partaalla." "Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas. Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä. Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin. Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa, näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille, niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä, suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja tarjoten kotoista kauneuttaan. Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen, vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen. Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen eteenpäin. "Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja tervehtivät. "Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan. "Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta. "Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja arvelee itsekin herra olevansa." "Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen. "On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin, joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?" "Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen. "Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä. Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa." "Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri päälle", sanoi Paavo. "Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa, kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä, sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen innostuneena. "Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin, laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset, kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa. Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan." "Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti. "Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta suusta. "Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan. "Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa, itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen, Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen, että täytyi lähteä." "Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta ja uusista tulijoista. Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta. "Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana yli pirtin. Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan, ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken alhaisen ja matalan ja pahan mielistä. Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina. "Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin, vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut. Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella, kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi." Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen, turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin. "Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi puheensa. "Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut. Juhana..." "Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua rukoillen. "Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa, tuskin kuuluvasti. Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta, sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista. "Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!" Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle polttavalle paikalleen. Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina, säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät ulos toinen toisensa perästä. "Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle — isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan rauhaantunut. Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava. "Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun eväitä tarvitsi." Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain, vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä. "Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra tarkoittanut tällä ristillä?" "Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin, joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?" "Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen. "Sitä", säesti Tolvanen joukkoon. "Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa, ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä." "Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä kysyit." "Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette kuule mitään." Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa, kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä kevennystä sielulleen. Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi? Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista. Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä salaisuutta. Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat suljetut ja valot sammutetut. "Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään irti." "Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa ilmi itsensä." "On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat kaikki voimat lopussa." "Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen. "On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos. He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen kuin oman mielensä kevennykseksi. Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan. Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta. Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan ihmisten iloista ja suruista. "Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan. "Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan sidottuina, toisesta reen perään." Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo oli tiedustellut. "Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie sillä tarkoittanut?" "Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa. "Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään. Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot." Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan. Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta, voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta kujaan. Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin, kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin. "Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla, luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä ilmoittaa itsensä." Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi. "Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään, kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!" Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja tuntemisensa ja lujuutensa. Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta, verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi... IX. Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä takaisin. Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu, milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja miellyttävää. "Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu. Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen toisiinsa puolipimeässä pirtissä. "Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle. "Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle." Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu. "Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen. Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa. "Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä pellavaista tukkaa. Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä. "Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään." "Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa", kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi, ettei sitä oltu osattu odottaa. Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan. "Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä, joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi hän ystävällisesti. "Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja valkeuden keskellä —" Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana. "Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni." Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja tytöt alkoivat ääneensä itkeä. "Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin." "Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä. "Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan." "Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti. "Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin täällä ja muille myöskin." Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä. "Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä kovempaa ja raskaampaa." "Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen. Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista kuin tänä iltana." "Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita." "Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt jo saavat minulta olla missä tahansa." "Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut. Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta, katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle. "En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle. Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen varaan. "Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä", jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan, menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät, kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä. "Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä päiviä enää näe enkä ikävöikään." Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin, että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä huomauttaa. "On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin, vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa, omansa hoitaa ja kantaa." "Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta alistuvasti ja nöyrästi. Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta, asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli kauan yksinään ja mietiskeli. "Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana. "Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin." Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan. "Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut." "Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen. "Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta." He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen. Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja kerppusuojuksena, minä milloinkin. He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa, köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä mietteissään. "Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?" Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua. "Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet", jatkoi Paavo. "Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja enää muistele", sanoi Riitta. "Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen Juhanan kuoleman jälkeen." "Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin, vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään. Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja niitä pahana pidin." Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin jotain etsien. "Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa, tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä itkua." Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen, mitä Riitta oli sanonut. "Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan, heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni." "Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua ja unehtua", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi lähteäkseen. Hän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain tekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän polvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon päälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla: "Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti ollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja miten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi ja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa viisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme taas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan lähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja rikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin vastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna meidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!" Kun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja liikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa jostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua, joka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin kovempaa. He kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät kivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat alemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien rinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat kirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut uutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku omituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä sielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä ollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät vaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla. "Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka ilta tehty", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä. Ja hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen elämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja jatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään samaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo milloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat olla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa kaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut. Miten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili uusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja jalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen osaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan miksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja sitä pyytää. Kaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi ja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja kalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen puolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta. Se oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin suurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla laakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja häipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka rauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä kaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena nähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren itänurkassa? Ei ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä yhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin joskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja enää seurain vuoksi pitää. Poissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja aina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat. Rovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt joskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa oli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin avonaisesti ja nöyrästi. "Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja jumalisuuteni", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan kätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen ja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein ajanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä, kysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten on köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä elämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että hän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia tulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä sulkenut ja kaulaan kapsahtanut. Niskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan, joita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla joukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime aikoina, paljon lukenut ja tutkinut. Kun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo usein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja alamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä aina pelännyt ja siitä muistuttanut. Pitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt ja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia lahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut pikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti päästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin lankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan välille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut ja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana meidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin enkelinä. Syystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli pannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja katsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta oli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin. Oli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi mieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei oviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt virttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia keulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan. Herran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa. Ja hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan, siihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen, hyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa. "Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan. "Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu ja karhunnahkaa", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä. Paavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta, levitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua. "Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja sudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot." He menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja leikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä Niskanen oli päässyt sanomasta. Istuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia kummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen Kiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään. "Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä pitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa siellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen nurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni." "Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?" kysyi Paavo. "Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on halullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan. Nämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan parempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat tulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa." Ja Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin, joka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta. "Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa kukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee järkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet." "Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan", koetti Niskanen sanoa. "Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane pesään paperisi, nakkaa lieteen!" sanoi Paavo käskevästi. Niskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja aukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin. "Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?" kysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle. "Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat pitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä yli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi kulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo — sen sepän." "Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies oli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?" Paavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin, kysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen sielunsa. * * * * * Pitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä jokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana viittatiellä selällä ja salmien suussa. "Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai alta?" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa. "Taivaasta niitä nykyään tippuu", vastasi Niskanen nauraen. "Jäi niitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys niitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt pitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet." "Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat jalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa ylle." "Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella", sanoi Niskanen. "Panet polvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan kulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on raamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi." "On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan eiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä pitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa." Iltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen oli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria joukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan kun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja loppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu alhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta. Omat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan ei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan pitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta ruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa. Pitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret kirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle, valitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen oli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle. Kun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia teitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan, toiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat tungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa jäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla, maattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin. Alhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki sillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli siltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin puolella sillan päässä. "Anna tänne!" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä hevostaan. "Saat sen heti takaisin." "Tässä tämä on — ota!" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka samassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle. "Nyt se tulee — tuossa se on!" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden puolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle. "Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?" kysyi hän hevostaan pidättäen. "Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu", kuului joku sanovan. "Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin pitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?" "On viinaa", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat pullojaan. Paavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen takaisin. "Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan", kuului taampaa parrakkaiden puolelta. "Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi, niin alkaa", sanoi toinen. "Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia" säesti kolmas. Paavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja työnsi suuhunsa. "Se vielä, niin on valmis." "Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?" Syntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista. Paavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi takaisin ja ajoi pois. "On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!" huusi joku suonenjokelainen. "Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie teidät mennessään!" kuului toisesta päästä takaisin. "Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan palanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte." "Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte. Sen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan." "Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!" "Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä sieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on rukouksen höpinässä." Miehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana tehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen. Vaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja suonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja elämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Sanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät ajat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen, pistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli sitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan. Sanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä milloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat vastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt ja sorsan selkään vettä kaatanut. Kaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa ja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua aamulla lähteäkseen. X. Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet, jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta. "Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo. "Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden juuria avopaikoilla." "Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi Kalliolahden Heikki. "Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin", laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen. "Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki yhä edelleen. "Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku joukosta. "Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista", vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä yritettykään enää mieleen panna." "Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se paukautti." "Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen." "Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta." "Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä loppua odottaa", säesti toinen. "Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu." Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen innostus laimentunut. "Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla, kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi." "Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki. "Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti. "Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla miksi hyvänsä." "Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät, jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa penkiltä. Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä. "Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä." Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä. "Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo." "Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa. Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu. "On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja, vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt. Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki." "Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat." "Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa." "Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat taas käräjöineen." "Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten kiihkoa. Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja parantelivat toistensa puheita. "Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi. Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa." "Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta." "Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen lusikka kädessä pahimpaan nälkään." "Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku. "Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo, joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin hoilottaa." "Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja koetella", sanoi Kalliolahden Heikki. "Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat, niinkuin Brofeldtin poikakin." Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden ystäväin kamaripuheissa. "Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi. Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle, niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin." Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille. Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut lapsilleen viimeiseen saakka. "Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin — parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois." Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa. "Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime päivinään puhunut Kalliolahden Heikille. Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu. "Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi, kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt. Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä. He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven, astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä päästäkseen lauvantaiksi perille. Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet. "Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet. Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat, vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi." "Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä kymmenistä taloista." "Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän vaatteitamme?" "Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän." Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi. Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti. "Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun oli kotvan astuttu. "Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo. "Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut." Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat toisilleen. Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin, niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein. He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita. Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin katsein mitään sanomatta. He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse, Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän. "Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle. Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta, joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa. Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena, mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää. "Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa", kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan. Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain omiintuntoihin. "Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo toisen kerran. "On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä. Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä. Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta. "Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!" kuului käskevä ääni. Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin katsein. "Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti vieraitaan. "Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi pyytäen. "Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette", huomautti Malmberg. "On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee, kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan kestä", vastasi Paavo. "Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg nauraen ja täytti piippuja vierailleen. "Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita", jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa, Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä." "Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan kulki heikko ivallinen väre. "Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja hiljaisempi." "Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa. "Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi — köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti. Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään, kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja istuen ikkunapieleen. "Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen. "Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu, suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?" Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa. "Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen. "Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää papilla ja särkynyt sydän lahjain alla." Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös, käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa. "Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti. "Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua, kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä saa." "Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja ivallisena. Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella. "Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä, että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen." "Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja täytti piippuaan. "On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä. Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin, ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän antanut kuin ottanut." Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa vetävää. "Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu. "Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen käsissäni. Seppä sen käänsi." Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse pitänyt ja muille opettanut. Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää ja lämmintä hänen ääneensä. "Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa tunnut sinäkin olevan." "Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä." "On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla — vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi alle, kun kaadat!" Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa. "Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan." Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin. "Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä. Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja keneltäkään lupaa kysymättä." Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa. Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta, juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät. Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät. Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta, jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään. Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta, keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset. Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja leveähartiaisena keskellä lattiaa. "Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden. Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan." Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua, viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä, jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit, suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran papit juoksevat syntisten jälessä." He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin, niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana oli puhuttu. "Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat. "Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa, niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien. "Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu Liperin matkaa tästäkin." "Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain, mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä hakea." Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä, mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa alkuvuosina Ylivieskassa. Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi. Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että siinä oli juopa välillä. Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan. Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa. Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna. Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret, syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt. Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä, sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden, tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein katsein. Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn. Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti. Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina! "Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan ja naurahti. "Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi rouva samassa, iloisessa sävyssä. "Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt. "Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva. "Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin, etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie ollut muuta?" Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä äänensä kaikui vastaan pihalle. "Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?" sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle. "Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen. He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa vasten kurkoittaen pirttiin. "Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen, että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie, niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan. Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on, että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan ympärillä." Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä. Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan. Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta. "Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä hilpeämmin. "Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä. Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen." Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua. Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan. Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja välittämättä mistään. "On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua." "Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen. "Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet." Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin ja vieraat ja oman äskeisen puheensa. "Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut eikä sitä omakseen otetuksi." Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä. Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä nyt jo paremmin. Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut nyt vielä ainakaan. Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan. "Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta. "Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa. Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista. Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa. "Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta, mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät. "Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille! Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla." Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä ja kiireissään. Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille puhumaan. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään rouvalleen. Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä. Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin. Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä. Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä. Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut kohdella ynseästi vanhoja miehiä. Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi, uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän. "Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana", sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat astuneet rattailta alas. "Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä. "Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun — tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä sokeudessani tarvitsen." "Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja alistuvana. Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille. Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta. "Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään. "Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen odottanutkin, että tulet." "Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg hämmästyen. "Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin sinäkin." "Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään. "Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi." Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa ja minkä niistä ensiksi tehdä. "Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin. "Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun. Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet! Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat, puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä." Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta, vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän. Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan tyyntyy taasen. Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena, että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt, kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja kesyttää. "Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään, et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia, rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on salaisuus — se salattu viisaus." Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä. Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri miehenä. Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin. Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana syntisistä halvimpana heränneistä. Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä, oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa. Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle. "Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta." Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä, avarassa pirtissä: "Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen tähden!" Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena, kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta. XI. Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut vanhurskaan kuolemalla. Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen, alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä, aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä, vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä, puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja maailman rakkautta. "Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi, niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja survolla rukoilemaan opettanut." Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään. Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista, salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä, pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset, ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille? Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet, parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä parantumattomana. Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä, joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan. Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt palaa, sen täytyy paatua ja soentua. Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden. "Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai muutoinko vain on omien asioitteni tähden?" "Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi. "Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen. Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään." "Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy. "Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin." Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain ennätti, osanotoksi ja sääliksi. "Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä, jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä, usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta. Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!" "Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan", puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen lähtemään. "Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo siemeneksi." "Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin siitä jo kyllänsä saanut. "Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä. Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin, Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä." "Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin. Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita." "Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana. Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin antanut." Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata takaisin ja lukea uudelleen. On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä, mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit uudet joka päivä päälle. On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei. Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi. Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista. Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan oloa. Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen kolmantena Kajaaniin. Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä, rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli, keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän salaisuuksista. Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta, Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten: "Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen saman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka aina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa huutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen tuomiosta!" Tuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat ylös yksi toisensa perästä. "Se on Mikkosen työtä", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle — apteekin puolelle. "Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille. Tämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja nöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki." "Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran hengestä, mikä saatanan?" kysyi Malmgren, apteekkari. "Tiedän ja tunnen", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi apteekkarin edessä. "Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama henki kuin näissäkin?" kysyi apteekkari. "Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen. Kaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on Herran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa korinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä kirjoittaakaan? Sinä sen muistat." "Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan Jumala", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut valmiiksi. "Mikkosta on kielletty puhumasta", jatkoi Paavo, "vaan se kun on käynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään kasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja heränneitä eksyttämästä." "Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?" kysyi Malmberg nauraen ja löi leikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa. "Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt toista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä viisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja kääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!" "Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!" sanoi Niskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua", kuului Niskanen lukevan. "Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!" lisäsi Paavo. "Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä, muutoin ei se maailmaa olisikaan." "Niin — niin kai se on", sanoi taasen Malmgren. "Siihen sitä pitäisi tarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä odotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin ruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku tuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?" Malmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja käänteli niitä käsissään. "Lue!" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen. "Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'", alkoi apteekkari ja ryhtyi lukemaan: "'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen henkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä'." "Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!" hoki Paavo ja häntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru. "Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo palavalla päreellä tutkineensa", jatkoi apteekkari ja luki edelleen: "'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'." "Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja puhutellut", huomautti Niskanen. "Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole kaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle", selitti Malmgren. "Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä oikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii, rääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita", sanoi Paavo. "Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla." Ja Malmgren luki: "'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta, johon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin lankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin kurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen yöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta kodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä me läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin lakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'." "Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi, suruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin omallaan", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen. "Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen, eksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää, kun on tie kerran olemassa", huomautti Jansson oven suusta. "Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla häpäisemään ja soimaamaan?" kysyi Paavo. "Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä", vastasi Malmgren. "Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan ja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat olleet vainomielessä kiivaimpia", sanoi Paavo. "Vaan mikä sen on nimi?" "Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori", vastasi Malmgren merkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla. "Vai se!" "Se." "Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta saanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut", sanoi Niskanen. "Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla päällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena", nauroi Paavo. Puhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu, Lönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi käydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla Karjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä. "Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset. Sinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi", sanoi Paavo rouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä miesten puheita. "Mitä minä laulaisin?" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon näköisenä soittokoneen ääreen. "Mitä Herra laulattaa", vastasi Paavo. "Minkä ilmoittaa sielullesi." Ja ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva kauniilla äänellään: Siis kaikki te ystävät Jeesuksen Nyt toivossa taivaltakaatte, Ei uskallustanne heittäen, Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte. Ne eivät saa Teitä vaarantaa Teillä Herran kulkiessanne. Ja sentähden Te iloiten Aina riippukaa Jeesuksessanne. Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan Ja voimalla voimista taivaan, Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan, Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan. Sulle uskomme Nyt sielumme, Sä voit sen tallella pitää. Sinuun toivomme, Kuule huutomme, Tule nyt ja meitä itseesi liitä! Kun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa, Paavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa näytti vavahtelevan liikutuksesta. "Sait Herralta sanat ja sävelen", alkoi hän hetken päästä ja suoristi pitkää vartaloaan. "Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät sielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä vaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean väärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille uskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta. Tien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei toivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee taas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa, Herran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä, ja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä isotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi! Ristiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa sisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin, kaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut sitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena, ihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran ystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin, vanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena ennen sepän käsissä Jyväskylässä." Rouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä pitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit, sielukkaat silmät. "Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin Sauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta kuin tämä yksi", sanoi Paavo hetken perästä. "Ja mikä se on se?" kysyi Malmgren. "Soiton henki se on", vastasi Paavo. "Vaan onko se sitten paha?" kysyi Malmgren uudelleen. "Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen oli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti yötkin toisinaan soittaa. "Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa", huomautti Malmgren. "Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain kaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta." "Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö lie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle avopäin?" puhui Niskanen nauraen. Paavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle. "Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai paha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni, olisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä. Herran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja laulussa." Se tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren punastui ja joutui hämilleen. "Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei henkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla puutteen ja valituksen puolella", sanoi rouva. "Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa heränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa ja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä talosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole silloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen pitää rouvalla itsellään olla", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan. "Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän tavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän rouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat pannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse kassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen loppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan sitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi kerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt. Ne ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa ja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja vaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään, joka onkin oikean kristityn tuntomerkki." He olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin painuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun Paavo jo oli lopettanut. "Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?" kysyi Paavo kuin laukaistakseen jännityksen. "Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään rukousta ja avun huutoa", vastasi apteekkari. "Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei ulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä horjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt sinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie, vaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja hoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei ole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo sitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!" "Vaimo mieheltään, käskee raamattu", huomautti Niskanen leikillisesti. "Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun miehelle", väitti Paavo. "Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta harjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan pitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut ja niitä on ollut muillekin antaa." Puhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen muodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja rakkaudessa. "Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja asetetuksi omille jaloilleen", sanoi Paavo. "Pitää olla selvät paperit ja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset." Paavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä takaapäin. "Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää mitään, mistä parannusta tehdä", sanoi Niskanen. "Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole sinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse milloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet ja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla", sanoi Paavo. "Oppi ja elämä — molemmat", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten. "Ja oikea järjestys", jatkoi Paavo. "Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet jumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla neuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on sellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea." Keskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen mukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin toisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina, toisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan laskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan rakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin hartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin pistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille askareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään. "Kenen kaulaan täällä kello pannaan?" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain päätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin omaan kamariin. Kaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia, joka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa. "Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin, missä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset vauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia, eksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden kanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä, lyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla taitoa eikä viisautta eikä rakkautta." "Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon kantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki ennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä niitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä muita täältä?" Malmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin katsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata mitään, puuttui Paavo taasen puheeseen: "Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se näkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen kelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka kelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat, vaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat aikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä, uutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin", puheli Paavo. "Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt ja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä huolta pitäneet", virkkoi Malmgren väliin. "Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää." "Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä äänestää." "Minulta jäävät hoitamatta", kuului oven suusta Janssonin väräjävä ääni. "On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja pitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa. Miten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma kykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun olisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä murua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja pelin pitäjän, minkä kaiken — —." Janssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa. "Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat, mitä tarvitsevat", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen. "Huonot huonon luo", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja kuunnella ja antaa Paavon puhua. "Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät ja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä kansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias samarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin esille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene vain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat seuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!" puheli Paavo. Oli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu yhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui yhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu eikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin aamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen, harvapuheinen. "Voi — voi", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä, "nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?" "Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa", vastasi Paavo. "Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te olette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut sitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri päivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko ajatus — epäuskoa tietysti", puheli rouva ja pyyhki silmiään. "Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman muistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa pahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla." "Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä mukaa", sanoi rouva iloisesti ja naurahti. "Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä on mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa." "Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi. Näin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa ja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen vähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua. Koetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa muistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin." Rouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi Paavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä. "Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä", jatkoi rouva. "Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki meitäkin Herran edessä!" Oli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken huolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli mielestään laiminlyönyt. "Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää loppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra antoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja mielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä painu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja jollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle auki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman huonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae Herran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon taivalta." Paavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta tunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja sydämellistä. "Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!" sanoi Paavo ja asteli salin ovelle. Kun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan. "Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!" huusi Paavo portilta ystävilleen. Kadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä. XII. "Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa heränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen veräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat sisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään kohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla ja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu, poljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu. Miksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina, että oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille mikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on koskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä toisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään perille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi tukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle Ylivieskan pappia haastattamaan." Oltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien, soudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla tuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla. "Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen vilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten ja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita korjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa pysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa valtaan." Niskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta mielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin yksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu, varoitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti. Ne pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia harjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin pitäjiä. "Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin muutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä, ylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?" sanoi Niskanen sävyisästi. "Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä toisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet sieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet muita mennessäsi." "Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä, jotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan kutsunut?" kysyi Niskanen. He olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden puolen Lapinsalon kylään menevää polkua. "Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja taitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin alkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on sitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä lahjoillaan. "Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä paisuneen", sanoi Niskanen. "Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi", jatkoi Paavo. "Sitä on sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin muillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa lihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen siemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin siinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun on mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet väkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi." "Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä se on senkin oppinut", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja omaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina tapahtunut. "Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit. Kaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä", jatkoi Paavo. "Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule milloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen tuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen, vasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan." "Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?" kysyi Niskanen ihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen. "Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se, joka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun seurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja päivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle." "On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä vasta kävi, ja on käyty yhdessäkin", sanoi Niskanen hyvillään ja äskeisestä nuhteesta toipuneena. "Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa ja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä henkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?" sanoi Paavo valittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut. Hän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja kumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua mitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle, asteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli tuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä, kuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja kannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon, kalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän laidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku myöten oikealle. Oli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut jo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan siinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne olivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä, huonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja langenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä, täällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa iloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista herätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä keinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset tuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset, perkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi elämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit. Ja hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla on omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain tuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako vain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa, kun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun saisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään, omia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella kärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut. Hän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten siinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki vaikeat asiat selvittänyt. Kun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan näköisinä ohi. "Mitä te täällä teette?" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta odottamatta kartanoa kohti. Kuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä Kiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin elävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa tiellä ja jäi kuuntelemaan. Mistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut kuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain vilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa saaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin mennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri aloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan: "Tuomittu olen syntinen, Mun hurskas Jeesukseni, En uskonut sun päälles, en, Vaikk' kuolit edestäni. Hurskaaksi luulin itseni, Nyt vasta muuttui mieleni Kun syntini sain tuta. Nyt olen suuress' surussa, Kun huomaan olevani Syntisten suurten luvussa, Kaukana Herrastani. Synneistä minut irroita, Verelläs tuntoni priiskoita, Armahda Herra Jeesus!" — — — — — Hän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä liikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä itkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön nurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki pirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä lattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa pitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun yhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja nyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa, ojensi kätensä eteenpäin ja alkoi: "Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra käskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille helvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja ruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen ja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua ja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra käskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan hellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että on sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut ja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran kädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen tähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta viisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne antanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa hekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle taipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa alusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja rikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan ja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä annetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä viitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt taasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä pitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa vielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset susien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina." Hän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti puhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä mustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat hiukset olkapäille valuen! Koko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset polvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä varaan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä mielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä vain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi vielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli alettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli loppuun päästy. "Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille uudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä henki, etteivät kantapäät kohoa", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja muille, jotka olivat jääneet jälelle. Ei ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä tällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina, miettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa. "Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä lopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät pääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!" "Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia matkassani", sanoi Niskanen. "Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat ja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy paikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen", puheli Paavo nauraen. "Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt omassa järjestyksessään", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua. "Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti, langennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että sinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit." Se oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu. Paavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni pitäen: "Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu olevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä." Pitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta tulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. "Se epäilee teitä savolaisia ja sanoo aina, ettei niihin ole luottamista", kirjoitti Malmberg viime kirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä tavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta. "Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa ojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa", niinkuin oli ollut kirjeessä. Paavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta, Nivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo kauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä ja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee, yhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli sentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan olo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen, nyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään. Kun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän kanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni seuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet kirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja innostuksen aikana. "Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita", sanoi Paavo seuraväelle ennen seurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. "Mistä teillä ovat nämä tavarat?" "Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat ovat", kuului joku sanovan joukosta. "On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran tulta sytyttämässä", sanoi toinen. "Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä ajassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla oli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin heräävät hevosetkin", kuului yhä joukosta. "Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme. Nivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä laittaa seurapirtin", sanoi joku oven suussa istuja. "Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan pappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää, mitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan pirttipuuhassa. "Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle kurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat." "Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin ilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa tehdä." "Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin heräävät", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan. Alettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius. Veisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan. Vihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui taasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja rauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota ja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja pyysi pappeja puhumaan. "Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna", sanoi Lagus ystävällisesti ja nyökytti päätään. "Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet", säesti Lescelius, Pyhäjärven pappi, tutunomaisesti. "Niin — jos sen niin tahdotte", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien välitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut. Veisattiin vielä Paavon oma virsi: Sinuhun, Herra turvaudun, Mua alta häpeän säästä. Kallista korvas puoleen mun, Pahasta auta, päästä. Vanhurskauttas Suo Pojassas' Lupaamaas' tuta täällä. Oot linnani, Jossa turvani Mä löydän myrskysäällä. — — — — — Syntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä virren aikana nyt niinkuin tavallisesti. Kuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo puhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja likistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään kaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä! Kuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan Jumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein anteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja nosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti Herran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota vastaan! Tätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa puhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse saarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän rinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja he olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla, etteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli aina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei milloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi Malmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet. Koko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen perästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin nostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus ja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin katsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta. Veisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä. "Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja esiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. — Antakaa se anteeksi!" Ja Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi nöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin. Jäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun seurat olivat loppuneet. "Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle — vanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana", puheli Paavo istuen paitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä. "Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa", sanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä. "Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet, toiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja humukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein pisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin." Papit naurahtivat ja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. "Miten Nivalan pappi jaksaa — kävitkö tullessasi?" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin. "Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää Herran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana joka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä", vastasi Lagus. "Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden komeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi." "On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua Pirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina kantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan lasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan." "Ja niitä herää siellä —?" kysyi Paavo. "Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä tavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä, joka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä se nyt on sen voiman saanut", vastasi Lagus. Paavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien. "Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta takaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä likelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne sekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja särkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta." "Niin kai se on", myönnytteli Lagus, "niin ettei lammas, eksynyt ja metsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille." "Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt", jatkoi Lescelius kuin jotain sanoakseen eikä vain siinä istuakseen. "Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen ravasta ryöttänyt", lisäsi Paavo lopuksi. Puhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä ja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja ilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit läksivät. "En tätä iltaa milloinkaan unohda", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti pitkään Paavon kättä omassaan. "Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon silloin, kun tulette Ylivieskaan." "Vaan minne Paavo huomenna?" kysyi Lescelius mennessään, "Käyn Niemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko se Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan", vastasi Paavo. "Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa", kuului Lesceliuksen ääni pihalta portaan päästä. Paavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten kanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain kysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja kiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka isä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin taas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että oli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että oli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki sekaannukset. Kun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli tapahtunut. Näkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla taasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja menestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan sydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia, tasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan papin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit? Hänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä herännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä, ennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä sanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä. Hän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä Isolle-Niemelle. "Kuule Matti!" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi seisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. "Tule tänne, taluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu! Sinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat hengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä talo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien ystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen — seistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä taloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?" Ja Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja joudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan. "Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit sinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta varten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset, tuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy hyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin päivää", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän perässä. "Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja sinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —", kuului Matti sanovan yhteen leikkiin. Olivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään laskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin helluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin. "Täällä vain heräävät syntiset", sanoi Paavo ja istui väsyneesti tuolille peräkamarissa. "Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime aikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse kuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä lailla kertoa." "Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat laitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?" kysyi Paavo. "Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun katso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa." "Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?" uteli Paavo yhä. "Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä. Tässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu." Isäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli Arndtin "Totinen kristillisyys", "Huutavan ääni", "Salattu elämä", "Ystävällinen varoitus", "Parannuksen neuvo". "Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet ostamaan", jatkoi isäntä puhettaan. "Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!" hoki Paavo hyvillään ja ihmeissään. "Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa jatkuu", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, "Semmoista, että ovat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja kaikki muutkin synnin harjoitukset", vastasi isäntä. "Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja muiden", säesti joku. "Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka vainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan saisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen", sanoi Paavo. "Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on kuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja laulamaan pitkin päivää", puheli isäntä vakuuttavasti. "Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät — joukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle, kun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule eivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa juoksevat", sanoi Paavo. "Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii, puhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet. Mitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies, heräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut enää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan kuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka tuli auttamaan", puheli isäntä. "Kertokaapa se, miten se auttoi!" kehoitti joku pojista innoissaan isäänsä. "Auttoi sillä lailla", jatkoi isäntä, "että ajoi muutamana päivänä taloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan, kun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko hevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan, silloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja tietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain pauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja kehoituksen helliä sanoja." "Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen nosti." "Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia." Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi. Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle, katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin. "Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin ovelta väkijoukkoon. Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti. "Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja asetteli palttoota kamarin naulaan. "Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista. Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä." He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa hartioille. "Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana. "Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy. Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?" "Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia, tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan ei pääse." Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja pelokkaan näköisiksi. "Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!" kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen. "Pappi ensin", esteli Paavo. "Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja piti Paavoa olkapäistä kiinni. Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen. "Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin hikisinä ja kuumina. "Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina, niin ettei muuta kuin suusi avaat." "Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut", sanoi Paavo. "Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli isäntä. "Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena. "Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat, nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla. "Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne lahjat!" kehoitti Paavo. "Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo — uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina ehdoittamaan. "Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään. Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa katsahtaen. "Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?" kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä väki näkyi vähitellen poistuvan. "Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä, Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä. "Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista, niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista, Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa." Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään, "Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi — saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli isäntä. "On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat", huomautti joku. "Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin. "Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät, kun saisivat", sanoi Malmberg. "Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään tehnyt?" kysyi isäntä. "Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja", selitti Malmberg kuin kiivastuen. "Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa, niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat." "Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta. "Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin. Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo. "Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni, kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan. Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan piispankäräjät." Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli. "Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström. Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä tästä tuleekaan vielä?" "Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan päällä", sanoi Paavo. "Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä? Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä kuin jostain havahtuneena. "Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan. "Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu." "Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo. "Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on pitäjällä", huomautti joku pojista. "Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista miehistä ja naisista, näistä tällaisista —." Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa. "Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo. Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen. "Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo. "Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt vasta Paavoa tarvitaan." Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota. XIII. Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi, että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä, huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla. Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia." Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika, tammikuun parasten pakkasten. "Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana, keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi Anna Loviisa valitellen. "En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa. Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä", selitteli Paavo. "Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!" "Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo. Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi: "Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän maailmaan." He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta. Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi. Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle. Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa, yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot, taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla. Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen, körtteineen ja koirankoipikintaineen. Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta, markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty. "Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta liikkeelle. "Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle, jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella." "Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun, päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen, kuin moittien itseään. "Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa." "Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —" Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa. Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin istua. "Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen tuolia. "Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu tänne, Niskanen!" Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen lepertelemiseltä. "Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin kotonanne!" "Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo. "Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja kyökkiin päin kulkien. — Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä oli eletty. "Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa." "Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin. "On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan. Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan. Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna." "Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!" "Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin kaikenlaisiin", sanoi Bergh. "Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään Niskasen luvuista. "Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen rinnalla", puolusti Niskanen itseään. "Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi Paavo. "On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin Renqvistinkin opetuslapsia." Bergh tarkkasi arastellen Paavoa. "Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda joka ojasta", varoitti Paavo. "Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä. Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset — oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus." Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja käveli toiselle puolen kamaria. "Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin. Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin." "Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se, mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen. "Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat, kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää." "Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni. Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja sovussa." "On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo. He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä, istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa ja Kainuun puolella. Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri piireissä erilaisiksi. "Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan. "Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian. "Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään kerettiläisiä —?" "Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja juomapöydän ääressä", selitteli Bergh. "Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo. "Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit, jotka lukevat ja veisaavat." "Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat, niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen. Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat. Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden puolen katua. "Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle. Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia ystäviään. "Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu. Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh vieraitaan nuorille ystävilleen. "On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan tervetulleiksi. Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä. Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti, kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin, käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat, tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa. "Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat. "Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi. Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla, surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä. Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen. "Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse, vaan väärää on ja väärään vie." Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä. "Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy." "Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh, Suonenjoen pappi, innostuneesti. "Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee, kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea, raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori, vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla. Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä niiden vallasta vapaaksi. "Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä, ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan polvillaan aamut ja illat." "Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi Niilo Bergh yhä kiivaammin. Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi keskenään väitelty. "Siinä se on ero pienellä paikalla." "Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe." "Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä." "Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan." "Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —" Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin, tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin toisilleen kerrattiin. Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat. Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain, täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla, surunvoittoisilla sävelillä. Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita pappeja ja paimenia kansalle. Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut alkunsa. "Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa", sanoi Julius Bergh. "Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä veitikkamaisesti. "Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten", sanottiin joukosta. "Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen. Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja Paavosta nuorille ylioppilaille. "Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä. "Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan. "No miten?" "Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka." Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä. "Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen. "Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo. "Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista", huomautti Nurmijärven Bergh. "Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut." Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi, ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta. "Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle. "Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein, ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria, mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt näiden vuosien kärsimyksillä." "Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai jättääkö sinulle viime sanan?" "Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä pitää olla viimeinen sana." "Vaan ei ole vielä kuulunut mitään." "Ei ole kerinnyt." Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä", jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck oli vastikään lähettänyt vastauksensa. "Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen oikein sanoisin." "Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää Maalahden häitä." "Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen. "Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri — ruusunhohteinen." "Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa — kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen", sanoi Julius Bergh. "Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä, että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois Östringin, parhaan ystävän." "Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh. "Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista. "Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen ja siirtyi Paavon viereen. "Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla, missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen. "Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja vasemmalta. "Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. — Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli Paavo puoleksi leikillä. "Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen joukosta. "Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut, puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat. Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat." "Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin meille itsellemme", sanoi Julius Bergh. Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa. "Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää." "Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja rovastinsa", tokaisi Paavo. "Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille", puheli Julius Bergh katkerana. "Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät, että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku. "Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne lankeaa!" puheli Paavo. Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät, kun Paavo oli alkanut. "Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta. "Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä." "Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä tekee itse uuden ja hyvän tekee. "Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen. "Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua, niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista — sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko, ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa." Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa. "Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi. Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan. Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan, ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi. "Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt — minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli Essen. Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta, sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä. "Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen. Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys. Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien likemmä Herraa. "Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät lähtöään. "Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä meillä on itsellämme", lisäsi joku. "Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä. "Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman täydentävän toisten terveisiä. "Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —" XIV. "Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva, Sakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät, vaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän nimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt? Minä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut Karjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt on tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako, mistä Karjalassakin kerran takavuosina?" kysyi Paavo hetken päästä kuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä. He olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli saapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän päästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla, tavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin Malmbergkin. Oli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä oli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua sydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman käräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta, jolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan — suuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen oli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä, raskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa ruumistaan. "Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet, vaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä ja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin syitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani puulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa pakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella ja Kalajoen apulaisilla", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti, aivan kuin ei asia häntä koskisikaan. "Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?" "Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa." "Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja oikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?" "Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain valistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis, välttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin vuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon heränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja pakanaraukkojen rakkauteen", puheli Malmberg. "Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset. Toinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha, heille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat valkeutta, valkeuden ja päivän lapsia", jatkoi hän edelleen. "Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se Herralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole vielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä, Herran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin Suomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina, ja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman merkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään Herran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan pidetään." Malmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen näköisenä. "Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka, kun sille paikalle tullaan", jatkoi Paavo. Ajettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat puheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja, haettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa näin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä selvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista ja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan? Mitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja monimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian sotkivat vain pykälät ja plakaatit. "Pankaa pois!" sanoi Paavo vihdoin. "Ottakaa toinen, parempi kirja ja tutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!" "Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa niitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi. Sielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa, jonka rinnalla ei muu mitään maksa." Malmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen painostaen ja keskellä lattiaa seisten. "Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja, niin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla murheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme etsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla on oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi", puhui Malmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä, jossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä. "On se niinkin, vaan on toisinkin", puuttui Lagus puheeseen. "Minä olen asiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt kaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä: saavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi, niin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi ja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia myöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka, joka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä; myönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla vain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen, ystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen alistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me ihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin kauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa." Se tuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei kukaan puhunut mitään pitkään aikaan. "Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja plakaatteihin", sanoi Malmberg nauraen. "Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja yhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat hyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä väärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi." "Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?" kysyi Malmberg yhtäkkiä Laguksen apulaiselta. "En mitään", vastasi Hemming. "Minä seison veli Laguksen selän takana, kuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään." "Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian", nauroi Malmberg. "Täällä on kirje Hedbergiltä", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli. "Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä pohjassa. Muistathan Hedbergiä?" "Muistan, muistan", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus alkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen merkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle. "Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin silloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana, eikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä", sanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään. "Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita ja pannurieskaa", kuului Paavo sanovan. "Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi tavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan varmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä. Siihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja vahva pohja jalkain alla", jatkoi Lagus. "Sitä ne harjaantumattomat", sanoi Paavo kiireesti. "Herran tavaroille vain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka päivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään." "Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on tie taivaaseen syntisellä!" kehoitti Malmberg. "Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan", sanoi Lagus ihastuneena. "Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin", nauroi Paavo. "No, Paavo, alahan!" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä pöytää vasten kumartuneena. "Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut", alkoi Paavo harvakseen, silmät kiinni puristettuina, "ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle tulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja ensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien haara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on lasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet, niin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin ymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta eläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat kiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman Kristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja tekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista. Vaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun on niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat ja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan pyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän puoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen Herran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän tahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan. Eivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan kärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät. Vanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo pannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään, vaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin tahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta." "Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa ja opettaa", sanoi Malmberg nousten kävelemään. "Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan", lisäsi Lagus päätään kääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä. Tultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan yhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa Roosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat. "Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta", sanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen ystävää Kalajoen ajoilta. "Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään." "Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan — vaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei tiennyt mitään koko asiasta." "Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien", nauroi Paavo. "Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne minulle Torniosta", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan Laurinin poisjääminen, "Laurinin täällä olla pitäisi", sanoi hän päivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. "Me muut olemme tuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin lujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi parkittavakseen." "Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta", sanoi Lagus. "Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä sydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!" "Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme. Parasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen kaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja: 'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko siitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän puolestanne'." "Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua kaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät sanojani, se Karjalan Lauri ja muut", puhui Durchman. "Lienen sanonut joskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus olekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan vaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin herännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta. Vaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti." "Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja, kulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä, ja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä talleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja — arvostelemaan omia opettajiaan", jatkoi Malmberg kiihkeänä. "Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon — puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja Durchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai kuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?" keskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä. "Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei auta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä itkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan aikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan ja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia puukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan." "Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen synnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen hyvässäkin", puuttui Durchman puheeseen. "Sen ovat puukonhaavat aina edessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä, lyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja pakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan itse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten herää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla jaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä vasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa, niin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta." "Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä, etteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat kaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä", nauroi Paavo. "Jo minä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut." "Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat vöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä vahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin", jatkoi Lagus, jota oli huvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen. "Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja vastaan, kuin ovat täältä saaneet", vakuutti Durchman. Iltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista, koirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä talonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina, käänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina, äänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja niinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia. "Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti tänä iltana", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle. "Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan — ja viskaali ja nimismies!" kehoitti Durchman leikillään isäntää. "Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa kokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin", vastasi Roos. "Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä", sanoi Lagus vakavana. "Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee kansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä", kiivaili Roos. "Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa sekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan", lisäsi Durchman ivallisesti. "Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää tunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja sananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja vastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että kuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti." Ja Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla. Kuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi avautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat kuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä ja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti voimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja puristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä. Silloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran, hevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen eteen herrasmies paperikäärö kädessä. "Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä vasta puhuttiin", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan eteiseen. "Tulin virka-asioissa", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin eteisessä. "Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä muulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista tämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi röyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä." Sanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa uponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä. "Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että uskalsi", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin. "Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako vai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan sanan ympäriltä!" kiivaili Durchman. "Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä väärää!" kehoitti Malmberg. "Lagus sanokoon!" vastasi Paavo, "Paavo sanoo vain!" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni. "Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin alallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla lailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä itse paraiten hyväksi näette!" "Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt vastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan röyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on sekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten olla nöyrä Herran edessä." "Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn", sanoi Durchman katkerana Lagukselle. "Menen kyllä", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin. "Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!" huusi Roos perään porstuasta. Hetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut mitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei näkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua liikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo, sytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista, tunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat saaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman pappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella päätetyt. "Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia sitä liikuttaisi ollenkaan?" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos ikkunasta. "Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä oppiminen", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. "Ajattelin pirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden virsien kaiku kantau läpi aikojen." Käräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja pihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja suruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa ryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies kulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin talosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla. "Siellä ovat nyt molemmat körtit", kuului jostain joukosta taampana pilkallisella äänellä. "Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden", sanoi toinen. "Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä palvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen illalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa — vallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt", tiesi joku kertoa. "Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi tullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin körttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro", täydensi taasen joku kolmas toisten tietoja. Herroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin, turkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali, ensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan rovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja liikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin rekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä samoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus jotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään. Vaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos, tervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta joukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen aaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain liikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin kirkossa ennen saarnan alkua. "Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto tapahtumassa", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että kaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin. Niinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä ollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat. "Asialliset sisään!" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni, soinnuton, käheä, virallinen. Alettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin hautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään, hajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin, hiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa vastassa. Pöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen, ja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli papereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä aina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja sisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja nimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla niiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin asiamies. Oli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä. Papit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä, Malmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin aikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä, kumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming Laguksen takana, nuori, ujo apulainen. "Ovatko asialliset kaikki paikalla?" kuului tuomari kysyvän hetken päästä. Kun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä kysymyksensä sitä täydentäen: "Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?" "Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on valtakirja, jonka hän on minulle lähettänyt", sanoi Roos ja asetti paperin pöydälle tuomarin eteen. "Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän paikalla?" Paavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain puoliääneen. "Näkyy olevan", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan Paavoa ja väkijoukkoa. "Täällä on papinkirja", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille. Kirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin pöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan kateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen siirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime istunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja koskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta muulloin supattamalla ja kiirehtien. "Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?" kysyi tuomari Bergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen selkänojaa vastaan. Syntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä Berg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan. "Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin olen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten hartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen keräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja talonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta, saan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu Ruotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin lainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä joskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon aikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten muistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen seikkaperäiseen täydentämiseen." "Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä ilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on ollut mukana johtamassa ja puhumassa?" kysyi tuomari. "Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä Nivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee ja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä", vastasi Berg. "Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?" kysyi tuomari, ja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi. "On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu ja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään minulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä", vastasi Paavo suoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan. "Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten ollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten asiain ohella", sanoi Berg. "Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä täälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?" kysyi tuomari. "Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat kansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja kappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja tuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille ihmisille kertoa eikä selvittää." "Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans Oskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla ja Jaakko Hemmingillä sanottavana?" kysyi tuomari. "Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli papereineen pöydän luo. "Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — — "Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta." Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin. "Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti. "Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg. "Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti Lagus. "Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni. "Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa. "Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin aikana eripuraisuuksia ja riitoja." "Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien, töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi käyneeseen käräjätupaan. "Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa kaksi sormea!" hoki tuomari. Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni hänen valankaavaa lukiessaan. Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena porstuaan. "Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä äänenpainolla. "Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja, kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä." "Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot." "Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta. "On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet opettajat ja papit." "Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa. Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti Malmberg itseään ja muita. Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin, takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa. "Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut kamarin puolella oven kohdalla. "Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan puolella kynnystä. Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi. "Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä tarvitaan. Minulla on pitkä matka —" "Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin. "Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta. "Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa — uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?" "Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja taputti Paavoa olkapäille. "Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle — mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä. Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja Rivander, Sievin lukkari ja muut. "Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi Durchman. "Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti Lagus. "Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää. "Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta." "Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä, mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen. "Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa, niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman. "Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja laseihisi tänä iltana." "Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen. "Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?" sanoi Lagus vakavana. "Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan." "Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg. "Ja Härmään", lisäsi Durchman. "Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät piispaansa pitävän", sanoi Paavo. "Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään kaivavat." "Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän, vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen." XV. Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia, mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia, punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen, salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti! Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää, kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla, puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa, veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen henkeä eikä heränneen mielen rakkautta. "Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä, näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut", sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä. "Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana." "Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät." Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat, miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut paraimpia ystäviä. "Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden, jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!" "Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo ihastuneena. "Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg. "Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea." Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen: "Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa, miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies. Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin kamariin, vaan tulee se." "Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein", sanoi Paavo. "Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg, niin että hartiat hyppivät. "Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen heittävät." "Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli, kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja kirvoittavat." "Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi — pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat, kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?" "Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta talosta." Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin, joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse. "Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin, väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti ollut." "Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!" sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus, niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä. Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa — heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat, niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä kilvoituksessa." "Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet." Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa, kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin. Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten edeltäpäin valmistaneet. "Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg, kun olivat perille päässeet. "Mitä pelännyt?" kysyi Durchman. "Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään", sanoi Malmberg nauraen. "Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja maan päällä?" leikitteli Durchman. "Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi Malmberg yhä nauraen. "Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään." "Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille vievät", sanoi Durchman. "Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja vievät muita, vilpittömiä, mennessään." "En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman. "Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle." "Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet. "Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta. Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne: kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin. Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään." "Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee? Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä alkavat itkeä." "Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon, niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan tekijöinä." Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa höystöksi. "Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!" sanoi Durchman innoissaan. "Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, — nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja meren puolella, me täällä keskellä." "Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät, lykkäävät ja taasen kiinni iskevät." "Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman. "Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin." "Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet", nauroi Durchman. "Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä, Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa", sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle. "Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman. "Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat, lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää mitään tilaa parannukselle." Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan, ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä. Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa kanssa. "Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!" huusi Malmberg kamarista tupaan. "Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta. "Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia", jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä jo suurten pyhäin rakkauttakin." "Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?" "Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua, vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta kuin puutoksien puutetta?" Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi. "Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin ettei itsekään pitävänsä ymmärrä." "Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme, valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu, että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin", huomautti Durchman. "Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva mukana — pitää olla." "Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu, sitä et nosta enää etkä seisalleen saa." Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla, lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä elävämmiksi kävivät Paavon puheet. Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten. Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille ja sanankuulijoille. "Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden, ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja hyvästeltiin. "Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi. "Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen", lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta. "Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta. "Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin eteen, niin en pääse." "Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta. "Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti Malmberg. "Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin aukaistavissa — nämä pohjalaiset." Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia, puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet, koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on valoa, mikä pimeää. "Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta. "Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan kristityn kantaa", sanoi Paavo. "Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu", lisäsi Malmberg. "Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi, varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten jälestäpäin." "Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme, saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa, syntiä, jos minkälaista." "Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein. Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi — voi ihmisparkaa — pappiparkaa!" "Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen. "Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi Durchman samaan leikkiin. "On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa ja itkemässä?" "En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman. Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset, Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin. "Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?" "Piispa pappeinensa." "Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä matkalla." "Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli konttiansa oven taakse eteiseen. "Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi Durchman totisena. "Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen. "Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää, vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla. "Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu." "Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen. "Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?" yhtyi Durchman huomauttamaan. "On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin — että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa." "Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta. "Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät." "On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin. "Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen." "Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman. "Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on tarpeen tuomarille kohmeloonsa." "Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja taputteli Laurinia. Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina, kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta, missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa, kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina, oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä. "Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?" kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat todistajat astua sisälle ja tehdä valansa." Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat. "Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja kuullut!" kysyi tuomari. "Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh auttaakseen todistajaa alkuun. "Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään. Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista, kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä peloittamaan." "Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari hätäillen, kiirehtien. "Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain, että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja. "Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä. "Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari. "Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista, kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina, ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta." "Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg. "Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti tuomari edelleen. Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni, mustanverinen mies, astui esille. "Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat, huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa. Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin joukkoon tahansa." Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen. "Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti. "Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan." Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen hyvästä mielestä. "Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille. "Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin kehoitus pöydän takaa. "Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden." "Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari Bergiltä. "En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla: 'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään, eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja kirjallisista lausunnoista." "Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?" "Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo. "Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään. Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan supatukseen. "Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi Laurin taasen Durchmanille. "Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman. "Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?" "Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä. "Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä. — — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä "Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää: Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää. He vaikka ottavat Hengen ja tavarat, Jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta." "Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan. "Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä." Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan lutin vierestä oikealta. "Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä. "Ovat monta kertaa vuodessa." "Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko." "Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet." "Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat." Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan, rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat, mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle. Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä, joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla, kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana. Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili: "Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä, jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja totuutesi todistamiseksi — amen!" Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi. "Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi Durchman rohkaistuneena. "Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä säikytä sydäntä", jatkoi Laurin. "Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti, vakuuttavasti. "Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme", puhui Laurin yhä samasta asiasta. Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia ikkunasta. Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt. "Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat", sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin." "Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin lattialla. "Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat." "Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä — yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja Herran ystäväin yhdessäoloa." XVI. Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina, herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi. Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta, asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä. Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä nuoruuden uhku ja verevyys! Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta elämästä. Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas — joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista, suurista, taitekattoisista kartanoista. "Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen. "Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain — nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri. Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin. "Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja tuntematta niiden jännitettyä odotusta. Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen, asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa. Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa. "Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista — mitä lienee?" "Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin." "Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku joukosta. "Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa, me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy, näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä ylioppilaista puheeseen. Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse, niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut. "Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä. Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä. "Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan puhua vaunuihin päin kääntyneenä. "Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan. "Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli häirinnyt. Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui, oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän. Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat, katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento käynyt pieneksi ja mitättömäksi. Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä suurelle vieraalle. Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa. "Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin. "Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?" kysyi Paavo. "Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla", selitteli Stenbäck. "Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi Paavo taasen. Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että Paavo sen ymmärtäisi. "Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein sanoisin." "Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku. "Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana, jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä, Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi." "Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin vesoo juuresta", sanoi Paavo. "Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi Stenbäck. "Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa, korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi Pohjanmaalta. "Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin rinnalle. — — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi." "Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä. Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle ja jättäysi Paavon viereen kävelemään. "Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut talonpojankin", sanoi Paavo nauraen. Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla. Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä, itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua. He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia, silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet, Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle paikalleen. Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi painuneina. "Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén, runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg, Suomen tuleva suuruus." "Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo. "Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi ylioppilas. "Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni painaneet", sanoi Paavo hymähtäen. Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää. Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan. "Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä ylioppilaista kumppaniltaan. "En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?" "Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!" kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä. "Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun maisterien seppelöiminen alkoi. Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut. Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä, surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja maallista autuuttaan. "Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin taasen. "Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran kiitokseksi eikä omakseen." Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo, jotka olivat odottamassa ulkopuolella. "Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck toisille. "Miltä siellä tuntui?" kysyi joku. "Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui, ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin. "Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi, köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen, vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi, veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret — ja kun Paavo on mukana!" "Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta. "Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja iloinen samalla kertaa?" "Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte, unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä istutatte. Siinä on surua ja iloa." "Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi Ingman. "Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku. "Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia, ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?" "Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä." "Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta. "Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan kautta, meidän tiemme raamatun." "Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä. "Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja, jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille. "Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin joukosta. "Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan. Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta ja toimellisilta", puheli Julius Bergh. "Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja riemumaisterit." "Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan", jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme." "Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako vai Kalevalaa?" "Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani." "Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista. "Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa. Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan, hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä, yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!" "Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin — jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin omain jumalainsa ja sankareinsa." "Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren. "Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä, joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat pyhiä ja kalliita." "Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia. Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä." "Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh. "Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta. "Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi. "Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä ja tanssimista kansan haudalla." "Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen, ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet." "Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa, kopeaa maailmaa sen menoissa." "Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista kertaa", sanoi Essen hymyillen. "Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja nuorten intoihin. "Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa. "Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku nuorista papeista. "Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki vain." "Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen, sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa, kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona, arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa, vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa, omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa. Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei pahenna siinä, missä pitäisi parantaa." "Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi siihen Essen. "Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa, milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta. "Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo. Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta kannatti taistella ja työtä tehdä. He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa, Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös senaatin torille. "Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta." "Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti. "Ja seppeleensä saastuttavat." Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän kalskahdus katukiveä vastaan. He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina. Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä tarpeekseen. "Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt. "Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck. Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa. "Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä, kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa, vanhurskauden ja kirkastuksen maa!" Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa. "Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck, "Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä." "Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä." "Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo ennen puhua, vaan en ole jaksanut." "Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen, "Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire kuin minullakin." Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle. "Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja mukana ollakseen. "Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin." "Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo. "Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää, sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus, vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin, rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun." "Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi", huomautti Paavo. "Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen elämäni." "Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten. Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi." "Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain, häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck. "Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi. Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt." "Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä." "Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen läksy joka päivä yhä uudelleen!" "Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck. "Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat ruuat niinkuin makeatkin." Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana, omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee. "Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut, ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja epäuskoisiksi." Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin Stenbäckin levottomalle mielelle. Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin. Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi. "Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä. "Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten. Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon, katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin, torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla. XVII. Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset, harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan. Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet, hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta ja levolle laskeneelta. Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa, Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä, voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää korjata. Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen. Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä, yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa, vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella. Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä, miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti. Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi, kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa. "Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle", sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja vierasten kulkua, tuloa ja menoa." "Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen. "Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina, rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta pitävät minua minä hyvänsä." "Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa. "Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon parannettavaksi." Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja miten niistä erilleen päässyt. "Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli hyväksi, millä vain, miten vain." "Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä mielessä", sanoi Anna Loviisa. "Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle, joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa. "Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa. "Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'." Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli puhuttu. "Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui. "Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen kanssa." "Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi Anna Loviisa. "Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo. "Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi." Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla. Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua, istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina. Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa, joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja. Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä. "Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti seisalleen. Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä jotain, jonka eroittaisi tulijaksi. "Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti, tutunomaisesta. Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden. "Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä peljätätte?" kysyi hän samassa. "Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään. "Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille. "Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne tulevat." Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli, siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan jäliltä. "Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan — lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa. "Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista, juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma, toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan, joka sen juurella asuu." "Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi Paavo. "Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne saarelle." "Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä, vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli Paavo. "Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman. "Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg nauraen. Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan oloonsa, vaan palasi vielä takaisin. "Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois — siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi hän mennessään. "Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan. Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin, liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle. "Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen. "Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin", vastasi Paavo. "Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan saattaa. — Varoitettiinko?" Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan. "Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta tekstistä", sanoi Paavo vakavana. "Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin, että siitä saattaa — — —." "Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti — siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä. "Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä. "Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'" Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä, vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset seisovan juhlallisina. "Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi oikein näkymään." "Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi Lagus. "Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg. "Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä tapahtunut." "Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina vaivana — kuolemaan asti." Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin. "Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle, vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta." "Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi Lagus. He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja katselivat Syvärille päin. "Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului Paavo selittelevän. Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta, käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin raskasta taakkaa kantaen. "Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu", puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat, puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään, jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä kanna." Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä. "Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi", sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut. "Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus. "Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen — me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen. "Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana", sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä viettämättä ilman niiden tuomiota." "Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen, jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä." "Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus. He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian taasen taisteluun ja sotaan. Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja Malmberg pirtissä. "Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!" "Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä. Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella." "Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka laupeuden tekee", sanoi Malmberg. "Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu." "Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg. "Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan ei elätetä." Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin olisi jotain painona ja vaivana. "Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan. Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali, pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!" "Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg taasen. "Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan? Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen voimaa ja kärsivällisyyttä?" "Herralta tietysti", vastasi Malmberg. "Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo uudestaan. "Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät." Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen, joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle. Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle. XVIII. Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä. Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa, kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut. "On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä, on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin sisällä. "Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme, niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset", jatkettiin samaan sävyyn. Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle pitkävartiset piiput käsissä. Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja tähystäen tietä pitkin. "Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen. Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan paikkaan samalla lailla tähystämään. "Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota se omaksi nimikoksesi!" "Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen, "että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti." "Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana. Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi. Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin, pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä mielestä rauhattomina. "Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi Stenbäckiä olalle. "Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg. "Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan kumma, missä ne viipyvät." "Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan välttämättömältä." "Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen — ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti, kun näki Paavon ajavan pihaan. Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen iloon. "Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty ja suora ja sukkela!" kuului joukosta. "On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja käppyrä ja kitunen." "Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta. "Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti. "Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä, minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen selitykseksi. "Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin edelle." "Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen päähän. "Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille, jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon edessä. "Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo. "Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin. "Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?" kysyi Malmberg. Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan. "Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä, Essen, itse!" "Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin, 'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'." Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit hyppelivät pöydällä. "Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan." "Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta päässyt." "Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo Hedbergiltä. "Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on painettu." "Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia, mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen. "Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen", päätti Hedberg tyyneesti. "Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime kesänä", sanoi joku. "Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies. "Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana." "Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja tarkkaavaa pappien joukko." "Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta. "Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen, vakavan ja vakuuttavan puheen alle. "Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä'." "Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana, kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen. "Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä", sanottiin pappisjoukosta. "Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas rattailta kapsäkki kädessä. "Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa. "Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos. Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta. Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä. Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä. "Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä tuoliensa edessä. "Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille. "Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck esittelyään Paavon kohdalla. Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita. Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen. Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras, ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein teeskenneltyä. "On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen. Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla. "Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista Ingmanilta. "Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman. "Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo on meidän", sanottiin joukosta. Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista, vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja rukoiltiin päät painuneina. Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen, kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin. "Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä. "Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut. "Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi, mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois." Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään. "Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos voitetaankin." Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua naisten puolelta salista. "Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista sanovan pihalla. "Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia." Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta, ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse. "Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan, kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi. Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja toisten kaikkein suu meni nauruun. "On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo. "Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman. "Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja ottanut asian omiin käsiinsä." Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään, siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan. "Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä — vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys." "Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg. "Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta. Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä, selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo. "Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo. Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän ryypyn. "Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!" jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut. "Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi, vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck. "Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta." "Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan täällä tämä paha sydän on aina vastuksena." Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle: Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta. "On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä. Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä." "Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot, kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää selitystä etsien ja odottaen. "Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja maistoi lasistaan. Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa, toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja oikeaa ja muu kaikki jätetään." "Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi", sanoi Paavo. "Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua, vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista, sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä." "Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja taputteli Paavoa olalle. "Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se? Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä lähteneet." "Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä, niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa — niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän." Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä! Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun." Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita sukkeluuksillaan. "Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja puheli muutamien ylioppilasten kanssa. "Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne, josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä." "Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen." "Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille." "Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg. "Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä, kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut eroittaa eikä päättää." He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista, mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti. "Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä vieraalle", sanoi Stenbäck. "Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää, ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton, leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti ukossa oman aseensa." "Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein tuntemaan", lisäsi Stenbäck.. Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin, istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä, että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen." "Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän pappein", sanoi Stenbäck. "Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg. "Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen, erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen ja löi Paavoa olalle. "Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa", nauroi Paavo. "Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck. "Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja sotamerkit kaikenlaiset." "Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu." "Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää", kuului joukosta. "Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista, karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää silkkinsä ja samettinsa." "Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa, että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi." "Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa." "Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck kiivastuneena. "Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg, jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck. "Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja toimitit!" sanoi Malmberg nauraen. Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi. "Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä, epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla, että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville. Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan taakse toisten seistessä ja katsellessa. "Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille seisten kontti kädessä salin ovella. Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan, niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi niissä joku outo tuli palamassa. "Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä, milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana, milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan, on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa, tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria, Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten." Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä. "Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?" Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän, että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi. "Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin — tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä." "Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta. Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen. "Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi Stenbäck. "Ja milloin viimeksi?" "Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina. "Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?" "Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran." Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun. "Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi. "Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee vastakin olemaan." Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua. XIX. Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan. Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien päässä. Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä tai lyöttöpaikassa ja valveutti. Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään, niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa? Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin ja muiden. Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja, surullisia, synkkiä muistojaan vastaan. Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa vasten pystyssä. Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin aisassa. Mitä lienevät suruttomia? Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet. "Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa, niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä. "Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä", selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä, sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla." "Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan pihtiin", nauroi Paavo. Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt, hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi, joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia. "Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa, ettei niihin enää mitään lisää." "Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona. "Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä sinä?" Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä terävällä katseellaan. "Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään. "Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?" "Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se! Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu olemaan oikeaa opasta." Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria, miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja puheenparsi. "Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen. "On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma sana", sanoi Dahlberg. "Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?" Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli itsekin kokenut. "Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä. "On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg. "Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa pukillekaan." Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan. "Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän heti samassa Birkstedtiltä. "Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt. "Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle. Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi." "Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt. "Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan." "Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg. "Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon", lisäsi Paavo. "Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä ajaa?" kysyi Birkstedt. "Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä. "Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella", alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani. Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?" "Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja autuutta." "Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja estää suruttomuudesta." "Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle, joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta puolen pitää." Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin Dahlbergin luo. "Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä." Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan petolliset ja väärät kristityt. — — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka, tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan hiiloksen. "Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä." Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle sanonut. "Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen yhtäkkiä. "Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa", vastasi Birkstedt. "Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän eteen." "Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi? Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen piti vastata. "Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista." Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin. He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen valitellen ja vaikeroiden. Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken — epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt. "Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg maaten selällään. "Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan — tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja ulkona." He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä. He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä, jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen vierasten sisään tulo. "Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille. "Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että oikein saarnaa!" "Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät, niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!" "Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi Dahlberg. "Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla." "Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä eikä odottaa." "Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada, ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella, salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja vapaalta luodulta." "Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten. "Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan." "Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti. "Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa. "Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot. Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'." Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä, mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut. "Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein", sanoi Birkstedt miettivänä. "Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän tähden", jatkoi hän hetken päästä. He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä, miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille. "Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä", sanoi Birkstedt. "Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi Dahlberg ystävältään. "En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa. "Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen luo." "Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt. Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän. "Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla." "Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg. "Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen — pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa. "Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg. "Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on levittänyt." "Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki riidat ja erimielet!" Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä, kumarahartiaisena. "Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään. Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija." Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta kaulastaan. "Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit hartioilla Paavon perään. He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan. "Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle." "Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg. "Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!" "Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti. "Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla vahvistaneen", jatkoi Paavo. "Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa." "Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta karkuun." Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti kuunnellessaan. "Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen salatulla tuntemisella." Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät hiukset silmille valuneina. "Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena. "Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus. "Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme tänä iltana." "Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi ja palveli ja löylytti — eukko itse." "Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen. Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa. Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin luo!" He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä, galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta, epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta. "Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän, mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä. "Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi Dahlberg. "Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset meitä varten, meidän otettaviksemme." Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa saanut enää järkytetyksi. Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta. Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä. "Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi." "Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta veisuulta. "Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen. Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja istui itse kyytimieheksi. "Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy. "Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla on oikeus ostaa hevonen ja härkä." Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan suoralla, sileällä viittatiellä. "On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on oma epäjumalansa kirkkotiellä?" "Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli tarkoittanut. "Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä. "Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi mitään, vaan valita asiasi Herralle!" "Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan." "Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle: Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle tarpeellista!" Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin, kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle, vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo. "Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä, ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?" "Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu", jatkoi hän sisällä. "Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä pitävät", varoitti Paavo. "Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg. "Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin, kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla kädellä." "Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen hyvästit vierailleen. Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä. XX. Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista, jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko tietämättömän puoleen!" Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut, mieli nuortunut. "Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on tullut pahemmaksi." Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen. "Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta. "Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?" vastasi Niskanen. "Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti, ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa." Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää, seuraelämää, juhlaelämää. Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama, surunvoittoinen sävel vastaan. Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle, isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen, siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne. "Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä", sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia." "Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat", jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun kuolen." "Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo, meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi kärryihin noustakseen. "Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?" Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille: "Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina pitäisivät." "Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia, hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä. He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja. Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon mäkiä ja Karjalan vaaroja. Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina. Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa. Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään. Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen, vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla, tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia. Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa, tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi. Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen. Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa. Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin. Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina, lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki synnit saastuttamassa. Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni ja sielun ihastus! Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle. "Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa, rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on aina nuori." Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet, puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen, itselleen. "Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa ja häneltä jotain kysyä. Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta. "Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa." "Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan", sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas, kuumaverinen. "Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo, itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä. Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa." "Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta. "Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin vaarallisia?" kuului yhä. "Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne." "Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien. "Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg. "Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia, jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä. "Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset rovasteiksi?" jatkettiin joukosta. Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä. "Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse", sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte oikeaan." "Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg. "Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck. "Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset." "Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko. "Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä rauha ja riemu!" vastasi Paavo. "Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit, kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg. "Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota." "En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi kuolema aina niin kaamea ja peloittava." "Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain. Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä. "Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee, niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä." "Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne Stenbäck. Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton kysyäkin. "Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut." "Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää, särkynyttä sydäntä." He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana, majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita. Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä, lisäten ja täyttäen tunnelmaa. "Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen", puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja, huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna — Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa, saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei jää päätäkään perkelelle." "Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä. Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan oppiin." "Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan kuin jalka vähänkin liikkuu." "Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo. "Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg. "Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh. "Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?" kysyttiin uudelleen. "On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea." "Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?" "Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä." "Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo. "Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä olen miestä pitemmältä tutkinut." Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut. Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli. Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle. "Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään. "Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä — lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman. "Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen. "Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa. "Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo. "Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista. "Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä, milloin vain tapaa Niskasen ja muita." Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin, istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli heinänkortta. "Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle Ingmanin luota puutarhasta. Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä. "Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan sanonut mitään. "Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku joukosta. "Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?" vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin." Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu. "Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita vastaan. Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet, sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista äänettömyyttä. Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa, kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä. "Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa. "Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi Schwartzberg. "Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi Janne Stenbäck nauraen. "Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas. "Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit. Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa. "Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen. "Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä pitkän pöydän alle." "Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen", sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa. Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana, juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat, tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua. "Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt. "Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain — mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi toinen. "Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen. "Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä äänellä kuin lopettaakseen siihen. Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa. Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja maantieltä takaisin. "Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa. "En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan kun se tahtoi", vastasi Essen. "Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita? Puolisentuhatta kumminkin." "Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten." "Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen", sanoi Durchman. "Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele väliin", lisäsi Schwartzberg. "Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku. "Sen on elämän retki pian lopussa." "Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein veisuulla — kun tulee Kauppilasta." Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin. Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla. Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä. Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa, ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan, tuijotti samaan paikkaan. "Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi, pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan. "Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin. Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle: 'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi, rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen, vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta, kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy." Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti. Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona, herrain ja talonpoikain. Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta, hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna. Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi. Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon kirkkaudella ja valolla! Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta. He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki, papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä. Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina. Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa. "Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan." "Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin 'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä Stenbäck oli sanonut. Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa; "Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla. "Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu — meeli — händäns —" "Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi Stenbäck. "Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin — koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg. "Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille. "Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko." "Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin", virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin tottuu korva." "Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa samaa Agricolan suomea." "Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme. Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko raamatun oman mielensä mukaan." "Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi Durchman ja käveli kiivaasti ulos. Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano, selitä sille, ennenkuin eroatte!" Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa, joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä, sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi. "Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka." Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen sitten kumppaninsa korjattavaksi. "Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi, toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan." Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle. XXI. Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä, puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta, parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin. Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta, vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut, vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen ottanut. Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla. Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen. Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät, Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset, Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva, pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä, isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin. Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta, ihmeellisestä kirjasta. Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia, kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni, soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan. Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa — sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä taasen vaiennut. Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä, mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus, nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa riemu. Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään, nousi, astui pari askelta vastaan. "Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin ei oikein jaksa tuntea vanha mies." Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään. "Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn päälle." Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä Helanderin konttia, toisella Krankin. "Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat hokevan kuin yhdestä suusta. "Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa, joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä. "Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti. Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin. He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua, istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne tänne. Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut, joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu. He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä, tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan. Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä, ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty? Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina. "Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen teihin — nuoriin miehiin —!" Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan kamariinsa. He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen pettynein odotuksin. "Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan kylkeen. "En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa." "Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin." "Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti. "Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään." "En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin matka." He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen. Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet, niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen ketteränä, iloisen näköisenä. "Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan. Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle. "Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä näin." Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi kertoa untaan. "Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta. Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut, vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle, joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään." Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta, samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet. Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut, sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti, hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen, tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä, päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta: "Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut. Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille, jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata ihmisten lapsia." Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna, heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys, Jumalan ja ihmisten yhteinen. "Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan. "En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen." "Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä kiittää Herraa kaikesta!" Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan raamatun ruskettuneita lehtiä. "En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän." "Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut — vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank. "Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään." He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja juoksevat sitä suinpäin näyttämään. "Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella. "Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa." "Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin. Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo yhä ovessa. "Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin. "Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla, kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan. "On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet, aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton, se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?" Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi aironsa levätä pitkät ajat. "Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi, vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen. Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa, niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja nöyrtykää joka päivä Herran eteen!" Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten. XXII. Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin kaikki juurta jaksain. Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse. "Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin. Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta. — Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon — puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta, kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut, että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä. Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen. Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — — Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun — jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät, uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan, pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan. Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä, että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen, kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella, hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista. "Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea. Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt pitäjille pappiensa luo." Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne, joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta. Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä. Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä, jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden. Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra. Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun? Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut, kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet, riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä, pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta. Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua syntistä!" Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen. Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan, puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta, jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi, ja sytyttänyt uskon kipinän. Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa. Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä siellä. Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana, vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä sisälle. "Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä." "Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan. "No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi Bergh siirrellen tuolia. "Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi." "Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh. "Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista." "Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään." "Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät Paavon heikkouden." "Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka kantavat vieraita, vääriä asioita." "Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie oikein?" "Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen serkusta?" "Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin sielläkin." "Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään." "Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?" Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin kamarinsa lattialla. "Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen. "Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan, jonka ovat sinua vastaan nostaneet." "Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan, hengellisen Israelin." "Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen, hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset. Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti panna koko Kuopio liikkeelle." "Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —." "Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä." "Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään." "Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa." "Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana milloinkin ampuu ja millaisella panoksella." "Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla — ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet kymmenet." "Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle, mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme." Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse vahingossa koskettanut. "Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä", jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä." "On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi." "Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella, niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan." Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa kadulle, kädet housun taskuissa. He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat huivin alta. Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa. Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita, kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä, joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden, että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä paremman sana. Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä, erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut. Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään, kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa. Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota toinen soitti. "Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut, vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia, oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa, käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin. Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen toivolla ja ikävällä." Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille, ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena. Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus, jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella. Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä, jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä, sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni, lehtorin sisaren. "Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä. "En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta. Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin, kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana, täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi. "Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä — kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten. Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan toivottomuuden." He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen hyvästinsä heille kaikille. "Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden. "Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen käräjillä. "Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa", sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen. "En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina, kovinakin aikoina, että on turva." "Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia — hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden." "Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa et tunne." "Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —." "Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette eksy." "Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä näitä seuroja." "En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on." "Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen kirjasia paikalleen kaappiinsa. "Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana." Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta. "Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg. "Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi oltavan kristityssä maassa." Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin iltapäivälläkin. "Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla — herroilla?" "Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia suurempi", selitteli Bergh. "Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino." "Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo. "Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja hyvästeli iloisesti, reippaasti. "Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt. "Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan nekin kuluvat ja haihtuvat." "Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten, niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet." "On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi, että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä näet." "Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?" "Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden. Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani." "Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi Bergh. "Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja, hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin riitoihin, saa saatana liian suuren ilon." "Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh. "Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen." "Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla — riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja puhdistukseksi!" "Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen. Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen." Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään. Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä portilla olalle. XXIII. Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia. Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen, vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä. Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä, ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat, Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta. Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän, mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut. Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti Anna Loviisalle ja Albertiinalle. Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa. Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki, kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei siellä talonpoikia ole." Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut herruutta mitään välissä eikä orjuutta. Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana, raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta, ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni, niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä. Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi, nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin, kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen, ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa, tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa. Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan. "Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut, kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen, väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt armahtajansa." Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota, Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän, ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta. Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari, pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan, niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut. Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan. "Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän", puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin. Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin. Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty. Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni." Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina. "Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'" kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin, ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun kuulen sen virttä veisattavan. "On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia, ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin, kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja, joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla kyllin." Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa, kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet. Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi. Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut, ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä taisteluista ja voitoista. Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle. Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli, miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin Kalliolahdesta ensi hätään. Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat, milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina vanhoille, tutuille teilleen. Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa, sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —" Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä Paavon kädessä. "Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa kiitosvirttä." "Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja tuijottaen totisena sairasta. "Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa. Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki." "Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti Malmberg kuin lohduttaen. "Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa." "Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä, niinkuin Paavo." "Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin." "Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun halua ja ikävää." "Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa. Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä ahdistanut." He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään." "Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?" "Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa." "Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman taitamattomuutemme tähden." "Niin — annetaan", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja lepäsi sitten hetkisen äänettömänä. "Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä Savossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla", jatkoi hän sitten sairaan lapsellisella äänellä, "Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja maisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä ja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina, yksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa mennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin yhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja istui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän istuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat, niinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla." Ja Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily. Samassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi nousta ja tukea hartioista. "Ei ole enää samanlaista", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen ja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. "Hedberg vei etelän omaan mieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo pohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä ja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa vaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää kaikkia eksymyksiä nähdä." "Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos antaa saatanan seuloa", sanoi Malmberg. "On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia, joita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää minua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei ole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa. Heränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä." "Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee vielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä Kuopiossa joukottain." "On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja kaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä kukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen pitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä on puusta, oljista ja heinistä." "Jätetään Herralle nämä", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa näkyi rasittavan omat puheensa. "Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta sieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että olen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja seuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut tällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana seurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se on sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään kainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei ole silloin siellä ystävistä apua." Malmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja Albertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta. "Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että sitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien varaan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin nytkin." "Puhuuko se teille siellä tilastaan?" kysyi Malmberg. "Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata virsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut niin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä oppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja viileämpi, kun on saanut vieraita." He puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen ääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat nähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä. "Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja äidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului pitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä istua yksin kuulijana." "Minne sinä katosit?" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien astui sisään sairaan kamariin. "Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt." "En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini", vastasi Malmberg. "Nytkö?" "Nyt." Hän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki niin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä sanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä hetken äänetönnä omassaan. "Herran ystävät eivät eroa milloinkaan", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen suuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. "Minä menen edellä ja minulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule sinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!" Malmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina kyynelistä. "Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!" sanoi hän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville. Hänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen silmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun hän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän olisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan käynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon, ihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen tullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa. Mikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään pitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut. Se kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja maineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja maineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten kummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna sytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi. Hänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on kymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana, pappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä oli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut virkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta. Kerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa hoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän tili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman rohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei saa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina huonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä toivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on Herran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan. Hän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä ja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan etäisyyteen. Joulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut tyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja ystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. "Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä pimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää pysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja kulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja pelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa olettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö siihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen alla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä loppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha tieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan ja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä kuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen aloittanut enkä tielle tullut." Vaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei jaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä rinnalla. "En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä koetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä auki. Veisatkaa jotain!" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä Anna Loviisalle ja Albertiinalle. "Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa sillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin painaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa kaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran puoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi käteni." Hän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja samaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien. Anna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat levällään helmassa. "Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!", sanoi sairas hetken perästä. "Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä, joka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa vastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt suuri valta." Kun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja puheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä. "Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja pimeyttä sieluun", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen. "Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen odottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut, niinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin piti saada sakramentin osallisuus." Hän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla seinän vieressä kuin omissa mietteissään. "Tie katoo kiusauksien alla", jatkoi hän vaivalloisesti. "Tiedän, että Herra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen pappi ja paimen." Hän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja kiirehtien. "Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa, ikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin." "Muistan — muistan, vaan en jaksa." "Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit peljättävät, ja tienä tiettömällä." "Niin on — niin on ollut." "En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään valo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut." "On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen, joka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä lohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut." Hän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää taaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi seuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun toimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten kirkastetuin katsein: "Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin kaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra särki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin on, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki ollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua kirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos, karitsa kuollut!'" Niinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi nähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli kirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen. "Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani Jyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle veisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja Kalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi Herran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä! Ojennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa — tähän näin." Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin jotain vastaanottaen. "Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä pitkän kokenut!" "Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja toivossa odotan." Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu. "Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?" Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään. "En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan — ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa." Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä, ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen varoen ja arastellen ovea kiinni perässään. "Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on, niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä." Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja teroittaen kuuloaan käsi korvan takana. "Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät, jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen, kun avaat tämän oven." Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen tyynyllä jokaisesta hengenvedosta. "Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta. "Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi pyyhkien sairaan otsaa. "En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat, niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja laske alemma! Näin on parempi." Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen. "Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista." Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan. "Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta." Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä liekillä. "Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla, valittavalla äänellä. Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille seinän viereen. "Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —" Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä yksin. Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen. "Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta — sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!" Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin sairaan raskas, vaikea hengitys. "Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni, vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla. Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'." "Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain." He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten taas istuen äänettöminä. Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena, vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa. "Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä, Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä." Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti. Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä sisälle kamariin. Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina kuolevan katseen yli. Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN PROFEETTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.