The Project Gutenberg eBook of Naamioitua rakkautta, by Honoré de Balzac

Kello löi kaksitoista. Kaikkialla koko Parisissa oli eloa ja liikettä. Kaikki ihmiset olivat ulkona huvittelemassa. Oli nimittäin viimeisen karnevaaliviikon maanantai.

Léon de Préval, nuori ratsuväen upseeri, oli juuri saapunut oopperatanssiaisiin. Tuntematta siellä ainoatakaan ihmistä, harhaili hän aaltoilevan ihmismeren mukana sinne ja tänne, kiinnittämättä huomiotaan häntä puhutteleviin naisiin. Kurkku täynnä tomua ja kuumuuden ja mustanaamioisten kulkijain puheensorinan kiusaamana hän kysyi lopuksi itseltään, mitä huvia tuostakin nyt oli. Sitten hän vetäytyi vähitellen uloskäytävää kohti siirtyäkseen sieltä pois.

Tällä hetkellä tuli juhlasaliin erään naamioittoman herran saattamina kaksi naamioittua naista, jotka herättivät huomiota käytöksellään ja siroilla puvuillaan. Ihastuksen sorinaa kuului heidän ympärillään, ja joukko nuoria miehiä yhtyi heitä seuraamaan.

Myöskin Léon liittyi toisiin. Joukkue kasvoi yhä suuremmaksi. Muutamat naamioidut, joilla myöskin oli saattojoukko perässään, tulivat heitä vastaan ja lisäsivät ahdinkoa, niin että toinen naisista, joka näytti olevan nuorempi, äkkiä huomasi joutuneensa erilleen seurastaan. Hänen levottomasti silmäillessään ympärilleen ikäänkuin suojelijaa etsien, kohdistui hänen katseensa Léoniin, joka oli häntä uteliaana seurannut. Tarttuen äkisti hänen käteensä, sanoi nainen rukoilevalla äänellä:

"Käske vain, kaunis naamio! Älä pelkää, vaan seuraa minua ja luota minuun."

Tukien häntä toisella kädellään, raivasi hän tietä toisella ja onnistui tällä tavalla viemään hänet kellosalonkiin, jossa pyysi häntä istumaan ja lepäämään ja tarjoutui hakemaan virvokkeita.

"Ei, ei, jää tänne", pyyteli nainen, "minä olen… Minua hävettää todellakin näyttäessäni niin pelokkaalta."

"Ja minä, minä siunaan pelkoasi; sillä, kiitos sille, valitsit sinä minut suojelijaksesi."

"Niin, minä myönnän, että teit minulle palveluksen, ja kiitän myöskin sinua siitä ja saanen vielä kerran pyytää suojelustasi ja apuasi voidakseni löytää seuralaiseni."

"Kuinka? Aijotko jo minut jättää? Minusta tuntuu siltä että palkinnoksi voisit suoda minulle muutaman hetken."

Vihdoin alkoi rakastettava naamio uudelleen huomautella, että hän tahtoisi etsiä ystäväänsä.

"Mutta", sanoi Léon, "ketä sitten ovat nämä ystävät? Äiti, sisko tai ehkä miehesi?"

"Ja kuka on sanonut, että olen surkuteltava? Ovatko sitte kaikki miehet hyviä ja helliä puolisoita? Onko heissä ainoatakaan sellaista, joka ansaitsisi, että häntä kaivattaisiin?"

"Ah, mikä ankara tuomio! Onnellinen, tuhat kertaa onnellinen se, joka saisi lempeämpiä ja oikeudenmukaisempia tunteita syttymään sydämessäsi!"

"Ethän aikone ainaisesti epätoivoon saattaa sellaista ihailijajoukkoa, joka epäilemättä…"

"Minulla ei ole ainoatakaan ihailijaa. Tulen toisesta maanosasta, eikä minulla ole edes tuttujakaan."

"Ei ketään! Silloin merkitsen itseni ensimmäiseksi sellaiseksi ja olen aina oleva hartain ja uskollisin…"

"Uskollisuus on ainoastaan ketju, jota ollaan kantavinaan pettääkseen toista. Minä olen vapaa, täydellisesti vapaa, ja aijon aina olla. Sitä miestä ei löydy, joka saisi minut luopumaan tästä päätöksestäni."

"Ja minä tunnen, etten enää ole vapaa: ketju on ainoastaan minua varten; sinä et voi minua estää rakastamasta itseäsi, toivomasta…"

"Oh ei, herrani, minä en tahdo, että minua rakastetaan, vielä vähemmän, että se minulle sanotaan, ja kaikkein vähimmän, että minkäänlaisia toiveita haudotaan."

"Mutta, sinä julma, käsittämätön naamio, mitä sitte tahdot? Kuinka on minun menetteleminen, että voisin ainakin myötätuntosi ansaita?"

"Ei saa olla hullu, ei petturi, eikä liioin saa suurennella tunnetta, jota tuskin tuntee; eikä edes uskoa, että muutamilla runollisilla korulauseilla tai teeskennellyllä lempeydellä voi pakottaa järkevän naisen muuttamaan päätöstään. Täytyy olla hellä, harvapuheinen ja kärsivällinen sekä odottaa, että minä teen päätökseni… ja silloin ehkä…"

"Silloin ehkä? Hurmaava naamio, jatka, anna minun tietää kohtaloni… Minä tottelen. Lupaan sinulle vaiteliaisuutta, alistuvaisuutta, kärsivällisyyttä, kaikkea…"

Näitä sanoja lausuessaan kiinnitti Léon rakkaudesta ja toivosta huumaantuneet silmänsä silkkinaamioon, jonka lävitse pari lempeätä, tummaa ja säteilevää silmää näytti rauhallisesti ja tarkkaavaisesti tutkivan häntä.

Näyttämättä välittävän siitä hellyydestä, jolla Léon oli puhunut, jatkoi nainen:

Hämillään moisesta tyyneydestä, ei Léon voinut vastata muuten kuin myöntävästi nyökäyttämällä.

"Minä olen kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä", vastasi hän hiukan ärtyisästi.

"Ei. Perheeni, joka on tunnettu, vaikkakaan ei rikas, asuu eräässä syrjäisessä maakunnassa. Minä olen komennettu tänne rykmenttini mukana ja olen, samoin kuin sinäkin, kaunis naamioni, ainoastaan lyhyen aikaa kaupungissa. Samoin kuin sinulla, ei minullakaan ole tuttuja täällä, ja samoin kuin sinä, olen minäkin vapaa ja ilman siteitä. Se on kohtalo, joka minut on tuonut tänne, jotta kadottaisin sydämeni, vapauteni ja mielenrauhani…"

"Ja kohdataksesi niin julman ja kiittämättömän naisen kuin minä. Se on niitä tavallisia kauniita korulauseita. No niin. Minä olen enemmän oikeudenmukainen tätä kohtaloa kohtaan ja alan todellakin kuvitella mielessäni, että se on tehnyt minulle palveluksen viedessään meidät yhteen, ja olen saava kiittää sitä siitä ainoasta hyvästä, joka minulta elämässä puuttuu."

"Jumaloitava tuntematon, vannon jalkojesi juuressa, että Léon de Préval on kiitollisena ja nöyränä tekevä kaikkensa, ansaitakseen sellaisen suloisen tunnustuksen!"

"Tunnustuksen!" sanoi hän. "Ah, olenko tehnyt tunnustuksen… Mutta siitä nyt nähdään, kuinka itserakkaita miehet ovat!"

"Miksei imartelisi itseään hiukan tullessaan jo osalliseksi siitä, mitä niin suuresti haluaa? Mutta enkö minä sitte voi saada tuntea tätä viettelevää olentoa, joka huvitteleikse tekemällä pilaa minusta? Enkö voi saada hieman kohottaa tuota vihattua naamiota, joka kätkee nämä kasvot…"

"Ei, sinä et milloinkaan saa nähdä minua, et milloinkaan oppia tuntemaan minua etkä saamaan selvää minusta."

"En milloinkaan ole tavannut omituisempaa oikkua. Ei hyödytä mitään, että vaivaan teitä kauemmin, rouvani. Ymmärrän, te tahdotte löytää seurueenne. Koetan etsiä…"

"Léon de Préval on nimesi, vai kuinka?" sanoi hän tutkien, "kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä. Tuletko vielä jonkun aikaa viipymään kaupungissa?"

"Pah, miksi se tieto teitä miellyttäisi, kun ette tahdo enää minua nähdä, kun…"

"Mutta mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi, etten tahtoisi sinua enää kohdata? Niin vähän tarvitaan saadakseen tämän maailman viisaat ymmälle! Tahdon niin mielelläni tavata sinut jälleen, että…"

"Mutta minne maailmassa sinä olet joutunut?" kuultiin samassa naisäänen heidän takanaan huudahtavan; "me olemme etsineet sinua ainakin parin tunnin ajan."

Se oli kauniin naamion seuralainen ja tämän kavaljeeri, ja naiset kertoivat toisilleen, mitä heille illan kuluessa oli tapahtunut.

"Minä puolestani olen aivan pyörällä päästäni", virkkoi äsken tullut nainen, "ja ehdotan että menemme tästä pois."

"Kyllä minun puolestani. Ei minullakaan, tietääkseni, ole täällä enää mitään tekemistä."

"Oh", huudahti Léon, "mutta sallinette ainakin, että saatan teitä vaunuillenne?"

"Armosta", jatkoi Léon, "palatkaamme siihen pieneen hurmaavaan aineeseen, joka onnettomuudeksi keskeytyi. Oli kysymys siitä, että kohtaisimme toimemme. Milloin? Missä ja kuinka? Muistakaa vain, että minä hetken kuluttua olen kadottanut teistä kaiken muun paitsi muistoa; antakaa minun ainakin hiukan toivoa!"

"Älkää sitä mainitko, pyydän teitä, säälistä… Te olette aikeissa jättää minut… Kuinka voisin…?"

"Mutta voisihan sattua, että minä puolipaaston aikana käyn jälleen tanssiaisissa…"

Oltiin ulkokäytävässä, ja vaunut, joiden väriä tai vaakunaa ei pimeän tähden voinut erottaa, olivat juuri ajaneet esille; neekeri piteli vaunun ovea auki.

"Oh kyllä, ja luulenpa vielä, että minulla tulee olemaan hyvin paljon askaroimista sinusta…"

Tätä sanoessaan astui hän reippaasti vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat hetken kuluttua, kadonneet näkyvistä.

Léon seurasi silmillään vaunuja, jotka veivät pois hänen valloituksensa, ja kun hän ei tuntenut halua palata tanssiaisiin, lähti hän kotiinsa, mutta hajamielisenä, lauheana ja uneksien seikkailustaan, moittien vain itseään siitä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta lopettaakseen sen.

"Mutta kuka hän oli, tuo lumoava ja kummallinen nainen?" mietti hän itsekseen. "Hänen ylevä ja arvokas esiintymisensä, käytöksen ylpeys ja arvokkuus olivat takeina siitä, ettei hän voinut olla mikään demimonde-nainen. Mutta mitä hän tarkoittaa? Miksi antaa hän minulle toiveita, riistääkseen ne heti minulta? Hänellä on suunnitelmansa, hän ottaa selvää olosuhteistani, kohtaus minun kanssani voi koitua hänelle onneksi… Minä en milloinkaan saa nähdä häntä, enkä milloinkaan tietää, kuka hän on. Hän on ehkä tahtonut huvitella minun kustannuksellani. Oi, jospa sen tietäisin, enkö kostaisi! Mutta ketä? Kuinka? Hän ei ehkä enää tule tanssiaisiin, olen ehkä ainaisesti kadottanut hänen jälkensä… Se olisi vahinko, sillä hän on hurmaava, siitä olen varma. Mikä notkeus piilikään hänen komeassa ja solakassa vartalossaan! Mitkä kauniit silmät ja mikä ilme hänen äänessään! Mikä elo ja mikä tunne hänen puheessaan! — Kolme viikkoa tulee olemaan ijäisyys… Olen käyttävä ne saadakseni selon hänestä… Mutta tällä hetkellä on parasta koittaa nukkua…"

Mutta uni pakeni Léonia, jo aikaisin seuraavana päivänä nousi hän ylös, alkaakseen tiedustelunsa.

II.

Koko seuraavan viikon hän liikuskeli ulkosalla, kulkien katua ylös ja toista alas, kävi puodeissa, teattereissa, kondiittoreissa ja seurasi jokaista naista, jonka ulkomuoto vähimmässäkin määrässä muistutti tuota tuntematonta. Hän teki tuhannen erehdystä ja oli useasti julkea. Ja kaikesta oli tuloksena vain se, että hän tuli vakuutetuksi ponnistustensa tehottomuudesta. Toivottomana jo toisen viikon kuluttua, alkoi hän kolmannella kysellä itseltään, oliko hän ehkä todellakin edelleen jonkun keimailijan leikkikaluna, samalla kun leikittelijä itse kätkeytyi vain nauttimaan hänen neuvottomuudestaan. Juuri silloin hän sai kirjelapun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Herra de Préval epäilemättä muistanee, että häntä odotetaan oopperatanssiaisiin kello yksi torstaina suuren kellon alla."

Kaikki hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon hänen lukiessaan kirjeen. Kello oli tuskin lyönyt 12 mainittuna päivänä, kun Léon palaen malttamattomuudesta ja uteliaisuudesta, istuutui sohvalle kellon alle.

Kokonainen tunti oli kulunut, kun vihdoin valkoinen domino liukui ohitse. Hän antoi merkin, ja hiljentäen askeleitaan, päästääkseen ne, jotka olivat hänen takanaan, kulkemaan ohitse, pisti hän hyvin muodostuneen kätensä Léonin käsivarrelle. Léon painoi sitä hellästi kupeeseensa. Hurmaantuneena hänen jälleen näkemisestään, kuvaili Léon toivehikkaana ja iloisena kaikki kokemansa kärsimykset, tehottomat etsiskelynsä, pelkonsa ja malttamattomuutensa. Nainen kuunteli rauhallisesti, mutta keskeytti hetken kuluttua:

"Silloin on minulla ollut parempi onni kuin sinulla", sanoi hän, "sillä olen saanut tietää, mitä sinusta halusinkin tietää."

"Niin. Kerroit minulle totta totisesti elämäsi olosuhteista, ja minä tiedän nyt sitäpaitsi, että sinä olet osannut saavuttaa tovereittasi ystävyyden ja päällystösi kunnioituksen. Edelleen olen kuullut sanottavan, että olet kunniallinen mies naisiakin kohtaan, ja että nainen voi rajattomasti luottaa kunniasanaasi."

"Kaikki tuo ei ole muuta kuin velvollisuuteni. — Mutta anna nyt minun puhua onnestani… Olet ajatuksissasi toiminut kanssani ja ollut niin kiintynyt kohtalooni, että toivonpa ansaitsevan! kunnioituksesi."

"Herkeä jo epäilemästä kuolevaista raukkaa, joka ei mitään korkeampaa pyydä, kuin saada laskea sydämensä jalkojesi juureen."

"Mutta lopeta kerrankin tämä julma leikki! Mitä hyödyttää, että tuolla tavalla osotat minulle toisinaan suosiota ja toisinaan epäsuosiota? Tänään on viimeiset tanssit, älä koitakkaan paeta, sillä seuraan jokaista ottamaasi askelta aina siihen saakka, kun saan sinut uudelleen kohdata, kuulua sinulle sieluineni ja sydämineni ja oppia tuntemaan rakastettavat tarkoituksesi."

"Ei, ei! Ensin on minun saatava vakuutus kuuliaisuutesi ja harvapuheisuutesi voimasta, sitte on minun asetettava eräitä ehtoja sinulle, ja sinun on kunniasanallasi ja nimelläsi taattava, voidakseni sinuun luottaa, että täytät ne."

"Kunniasanallani ja nimelläni!" huudahti Léon kummastellen moista varovaisuutta ja sitä, että sellaiseen kuin pikku kohtaukseen oopperatanssiaisissa pantiin niin suuri merkitys.

Léon katseli häntä tarkasti ja pani merkille, että nainen oli jonkun verran neuvoton, melkeinpä hämillään; hänen povensa kohoili kiivaasti, ja olipa hän huomaavinaan kuinka nainen punastui naamionsa takana. Nainen myöskin puolestaan tarkasteli häntä, mutta epäröiden ja tutkivasti.

Léon päätti panna hänet lujille ja koettaa saada hänet tekemään lopullisen päätöksensä ja alkoi senvuoksi puhella tulisesti:

"No niin, hurmaava, mutta arvoituksellinen olento, minä suostun kaikkeen ja uudistan sen valan, jonka annoin edellisissä tanssiaisissa, että alistun enkä ilmaise kenellekään ihmiselle mitään; suostun kaikkiin ehtoihin, joita asetat minulle, jos vaan saan toivoa näkeväni sinut jälleen, omistaa tämän…"

"Niin, juuri niin", virkkoi nainen hajamielisenä, enemmän vastailevan omiin mietelmiinsä kuin Léonin äsken tekemiin kysymyksiin.

Léon, jonka mieltä kiinnittivät vain naisen viimeiset sanat, oli ilosta huumaantuneena.

"Oi, miten olen onnellinen", huudahti hän. "Tule, seuraa minua, jumaloitava tuntematon, ja anna minun viedä sinut pois tästä hälisevästä joukosta! Anna minun lopultakin irroittaa tuo sietämätön naamio, anna minun totella käskyjäsi ja saada sinulle ilmaista sydämeni tunteet!"

Hellästi tarttuen hänen käsivarteensa koetti hän vetää häntä mukanaan. Mutta nainen pysähtyi siinä samassa ja hänelle ominaisella arvokkuudellaan hän sanoi kylmästi ja jyrkästi:

"Käyttäydyttepä todellakin kummallisesti, herra de Préval. Teidän epähieno käytöksenne ja itserakas puheenne loukkaavat ja haavoittavat minua. Minä en ole se, joksi minua uskallatte luulla, ja minulla on oikeus vaatia enemmän hienotunteisuutta ja arvokkaisuutta esiintymisessänne minua kohtaan. Suon sen kuitenkin teille anteeksi ja myönnän, että ehkä oma omituinen esiintymiseni on jossain määrässä johtanut teidät harhaan. Teidän täytyy kuitenkin alistua siihen, mitä teiltä vaadin; huomen aamulla saatte minusta tietää enemmän sekä kuulla, mitkä ehtoni ovat; siihen saakka täytyy teidän rohkaista kärsivällisyyttänne ja tyytyä kohtaloonne."

Tämän sanottuaan yritti hän pujottautua ihmisjoukkoon, mutta Léon kiiruhti nopeasti hänen jälkeensä ja huudahti kiivaasti:

"Ei, en anna teidän mennä, te ette saa jättää minua tällä tavalla. Te olette saattanut sydämeni kiihdyksiin ja hurmannut mielikuvitukseni, ja sitte aijotte minut näin jättää…"

Léon tarttui hänen ojennettuun käteensä ja alkoi uudelleen kerjätä ja rukoilla häntä sekä surkutella itseään, mutta saamatta vastausta.

Hänen neekerinsä odotti sisäänkäytävän edessä ja tuntematon astui nopeasti vaunuun, virkkaen Léonille:

"Antakaa minun edes tulla saattamaan!" huudahti hän, asettaen jalkansa astuimelle.

Hänen käskynsä täytettiin heti, ja vielä kerran näki Léon toivonsa ja sen esineen katoavan.

III.

Voi helposti kuvitella, miten malttamattomana Léon odotti aamupäivää. Kuinka monta kertaa hän kysyikään, oliko hänelle jätetty jotain kirjettä. Ja kun kirje vihdoin tuotiin, millä innolla hän sen avasikaan ja luki sen sisällön:

"Herra de Préval näyttää eilen vilkkaasti halunneen jälleen nähdä valkoiseen dominoon puetun naisen, jonka hän kohtasi oopperatanssiaisissa; hän sitoutui myöskin kaikkeen, jota häneltä vaaditaan.

"Ja tässä ovat ne epuuttamattomat ehdot, jotta hänen niin kiihkeästi haluamansa toivomukset täyttyisivät:

"1. Herra de Prévalin on kello kaksitoista huomenillalla oltava asunnossaan. Eräs henkilö, johon voi täydellisesti luottaa, tulee nimittäin silloin noutamaan häntä umpivaunuilla ja viemään hänet erääseen paikkaan, jolloin herra de Prévalin täytyy suostua siihen, että side asetetaan hänen silmilleen.

"2. Hän ei saa vaivata seuralaistaan millään kysymyksillä eikä koettaa lahjoa tätä — mikä muutoin ei mitään auttaisikaan — vaan on hänen seurattava häntä ilman vastaväitteitä.

"3. Edelleen täytyy hänen nimenomaan sitoutua siihen ettei anna aihetta mihinkään sellaiseen joka voisi herättää huomiota, taikka, vielä vähemmän, häväistystä, ei myöskään vastustaa sitä, että hänen annetaan jonkun aikaa olla pimeässä, ja lopuksi hän ei saa houkutella henkilöä, jonka hän kohtaa, rikkomaan tämän tekemää vaitiololupausta.

"4. Kun aika on tullut hänen seuralaiselleen viedä hänet takaisin, täytyy hänen seurata tätä vaunuun, jossa hänet samoja varovaisuustoimenpiteitä noudattaen viedään kotiinsa, ja koettamatta ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen selville, mitkä ovat tarkoitukset, on hänen kärsivällisesti odotettava niitä selityksiä, jotka hänelle pyhästi luvataan antaa.

"5. Jos herra de Préval suostuu ylläoleviin ehtoihin, on hänen tämän paperin alle merkittävä suostumuksensa, allekirjoitettava se nimellään, pistettävä kuoreen ja oltava rauhallinen siksi kun se hänen luotaan noudetaan."

Luettuaan tämän kummallisen tiedonannon, seisoi Léon pitkän aikaa kummastuksesta liikkumattomana, joutuen erilaisten tunteiden ja ajatusten valtaan.

Missä yhteydessä olivat tämä omituinen välipuhe ja ne selitykset, jotka hänelle luvattiin antaa? Kuinka tulisi hänen sovittaa nämä toimenpiteet hänen tuntemattomansa samalla kertaa ylpeään ja ujooseen käytökseen?

Hän kertasi itsekseen, että olisi sulaa hulluutta, varomattomuutta, jolle ei vertoja löytäisi, jos hän kirjoittaisi moisen sopimuksen alle nimensä ja antautuisi niin kummalliseen seikkailuun… Ja yhtä täydellisesti näki hänen sisäinen silmänsä kauniin naamion viehättävän kuvan, tämän ylpeyden ja heikkouden vastakohdat, salaperäisyyden hunnun, joka ympäröi tätä kaikkea, oman heränneen uteliaisuutensa ja itserakkautensa, kaikki nuo vaikuttivat houkuttelevasti. Hetken ajan hän ajatteli että vaara saattoi piillä siinä että hän, kunniasanansa sitomana ja jättäytyessään kohtalon valtaan, antaisi tuntemattoman henkilön viedä itsensä paikalle, jota ei ollenkaan tuntenut…

"Ei", huudahti hän, "en peräänny! Voin varsin hyvin tehdä hulluuden, kun olen saanut niin hurmaavan lupauksen!"

"Suostun kaikkiin minulle asetettuihin ehtoihin ja annan kunniasanani,
että tarkasti täytän ne. Pyydän ainoastaan saada ottaa miekan mukaani.

Asiakirja noudettiin illalla, ja seuraavana päivänä saapui uusi kirjelappu, joka kuitenkin sisälsi ainoastaan seuraavaa:

"Suostutaan, että saa ottaa miekan mukaansa; herra de Prévalin ei kuitenkaan tarvitse pelätä kunniansa tai henkilökohtaisen turvallisuutensa puolesta."

Léon oli jo kahden tunnin ajan pitkillä askeleilla harppaillut edes takaisin huoneessaan, kun äkkiä ulkopuolelle pysähtyneiden vaunujen kolina sai hänet säpsähtämään. Hän tarttui miekkaansa, kiiruhti rappuja alas ja tapasi siellä neekerin, joka, niin pian kun hän oli astunut vaunuihin, murteellisella ranskankielellä kohteliaasti pyysi saada sitoa hänen silmänsä.

Kun hetken aikaa oli ajettu, pysähtyivät vaunut neekerin antamasta merkistä. Neekeri auttoi Léonia astumaan ulos vaunuista ja he kulkivat sitte satakunta askelta kadulla. He astuivat sisälle erääseen taloon ja kuljettuaan muutamia rappuja myöten, huomasi Léon, että hän käveli kokonaisen huonerivin kautta, ja lopuksi pääsivät he erääseen saliin, jonka ilma oli lauhean tuoksun täyttämä. Samaan aikaan irroitettiin side hänen silmiltään ja kun hän uteliaana katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa puolipimeässä huoneessa, jonka toisessa päässä hän avoimesta ovesta erotti muhkean kammion, jota valaisi alabasterilampun himmeä valo.

Neekeri, joka seisoi hänen sivullaan taskulyhty toisessa kädessään, osotti nyt toisella kammioon ja kuiskasi: "Kunnia ja vaitiolo!" sekä katosi.

Léon pani miekkansa pois ja kiiruhti eteenpäin… Nainen… Sohvalla paksu huntu pään ylitse heitettynä ja yksinkertaiseen silkkiseen aamupukuun puettuna loikoi hänen tuntemattomansa.

"Miten onnellinen kuolevainen minä olen! Mutta kuinka? Eikö minun milloinkaan suoda katsella näitä kasvoja? Ota ainakin armosta pois tämä huntu ja lopeta tuo salaperäisyys!"…

Samalla kohotti hän innokkaasti kätensä, jota ei näytty koetettavankaan estää… Silloin yhtäkkiä lamppu sammui — — —

Me emme levitä mitään epähienoa valaistusta tapahtumista tässä pimeässä, sillä niille hän osoittaa kunnioitusta. Emme myöskään riko vaiteliaisuutta, jolle pantiin niin suuri arvo… Rajoitumme vaan siihen selitykseen, että hänen rohkeimmatkin toivomuksensa täyttyivät, eikä hän edes ajatellutkaan rikkoa lupaustaan.

Aika ikäänkuin lensi, ja yö oli jo pitkälle kulunut, kun huoneessa kuului hiljaista kolinaa, — joku ovi avattiin hiljaa, ja tuntematon katosi. Léon jäi yksin. Samalla hetkellä näyttäytyi neekeri uudelleen ja pyysi kunnioittavasti saada asettaa siteen hänen silmilleen ja viedä hänet ulos.

"Ei", huudahti hän kiivaasti, "minä en mene täältä, ennenkuin olen saanut katsella tätä jumaloitavaa olentoa… en ennenkuin olen saanut…"

Naisen ääni keskeytti hänet, ja välittömässä läheisyydessä Léon kuuli sanat: "Kunnia ja vaitiolo!" Léon syöksyi sille suunnalle, jonne tuntematon oli kadonnut, tapaamatta kumminkaan muuta kuin seinän; hän haparoi sitä käsillään ja keksi pienen lukitun oven, jonka raosta huomasi valoa, joka loittoni ja katosi.

"Julma olento", huudahti hän hillityllä äänellä, "pysähdy hetkeksi, anna minun sanoa vain yksi ainoa sana…"

"Niin", puhkesi Léon puhumaan, "kunniani pidättää minua, minä olen luvannut — tyydyn kohtalooni… Mutta toivon, että täytetään myös se lupaus, joka minulle on annettu, yhtä varmasti kuin minä olen osottanut pitäväni omani."

Side silmillä seurasi Léon saattajaansa, astui vaunuihin ja oli hetken kuluttua jälleen kotonaan. Toisinaan antautuen suloisten muistojen valtaan, toisinaan katkerasti katuen, onnellisena, levottomana ja ennenkaikkea korviaan myöten rakastuneena, kysyi hän itseltään, eikö kaikki tämä ollutkin vain unta, torkahti ja jatkoi uneksimistaan.

IV.

Mutta kuka voi kuvitella hänen tuskaista levottomuuttaan, kun useita päiviä, sitten viikko, kaksi ja kolme, kului, hänen saamatta vähintäkään tietoa tuntemattomaltaan, — tämä ei näyttänyt huolivan edes rauhoittaa hänen levottomuuttaan.

"Kuinka?" kysyi hän usein itseltään, "olisiko minun rehellisyyteni ja kunniani otettu ainoastaan tyydyttämään kevytmielisen ja irstaan naisen tilapäistä oikkua. Ei, ei, minä olen väärässä, kiittämätön… Minä olen tuntenut, kuinka hänen sydämensä on pelosta sykkinyt… Oi, kaunis rakastettuni, miksi minut tällä tavalla hylkäät? Miksi annoit minun kohota onnen huipulle, sitte ryöstääksesi minut sieltä? Eikö niiden suloisten hetkien muistolla, mikä täyttää ja hämmentää mieleni, ole vähintäkään vaikutusta sinuun?"

Léonin yksinpuhelu salaperäiselle kaunottarelleen keskeytyi, kun hänelle jätettiin kirje, joka näytti tulevan kuin vastaukseksi siihen. Hän tunsi heti saman käsialan, joka oli hänelle asettanut ehdot. Siksipä hän rikkoi vapisevin käsin kuoren ja luki hurmauksen vallassa seuraavaa:

"Mitkä kuvittelut nyt kaiketi tulenkin musertamaan! Mitkä suloiset toiveet nyt menevätkin hukkaan, ja mikä harhanäkö aukeneekaan! Te luulette vieneen voiton mukananne, vaikkakin teitä käytettiin ainoastaan välikappaleena; itserakkautenne lienee varmaankin saanut teidät luulemaan, että olette ollut vastustamattoman vaikutusvaltainen heikolle naiselle — ja te olette kuitenkin hänen tahtonsa täyttänyt! Odotatte epäilemättä malttamattomana sitä hetkeä, jolloin luulette hänet jälleen näkevänne, oppivanne hänet tuntemaan, kiinnittävänne valtanne uusilla rakkauden tunnustuksilla teidän puoleltanne ja uusilla heikkouksilla hänen puoleltaan; — se hetki ei ole milloinkaan tuleva, kaikki on lopussa hänen ja teidän välillänne.

"Kuitenkin on teidän rehellisyytenne ja hienotunteinen esiintymisenne minun puoleltani kiitoksella tunnustettava. En voi sitä paremmin teille osottaa muuten kuin antamalla teidän tietää ne suunnitelmat, jotka niin innokkaasti tahdoitte tuntea, ja tekemällä teidät tietoiseksi tarkoituksellisesta esiintymisestä, mikä näytti omituiselta, ehkä uskalletulta, mutta jota minun, kiitos teille, kuten luulen, ei tarvitse katua.

"Onneton avioliitto, joka ei minulle lahjoittanut muuta kuin onnettomuutta, nöyryytyksiä, vääryyttä ja julmaa kohtelua, on antanut minulle kukistamattoman vastenmielisyyden moista onnettomuutta tuottavaa liittoa kohtaan, joka kahlehtien heikompaa puolta, antaa vahvemmalle oikeuden puolelleen. Kun minä kahdenkymmenenviiden vuoden ijässä huomasin olevani vapaa, rikas ja kerrassaan riippumaton, vannoin pyhästi, että aina pysyisin sellaisena, mutta pianpa huomasin, että olin ostanut riippumattomuuteni yhdellä luonnon suloisimmista tunteista. Minulla ei ollut ketään olentoa läheisyydessäni, joka olisi tarvinnut huolenpitoani ja hellyyttäni, joka rakastaisi minua ja antaisi siitä todisteen. Kaipaus siitä, etten ollut tullut äidiksi, täytti niin mieleni, että se muuttui todelliseksi suruksi. Syntyneenä kuuman vyöhykkeen hehkuvan auringon alla ovat tunteeni herkät, ja ne helposti syttyvät kuohuksiin… Mitä minulla on muuta sanottavaa? Aivoissani syttyi kummallinen ajatus saada nauttia äitiyden onnea, sitomatta itseäni siteillä, joita inhoan… Älkää kuitenkaan luulko, että olen vapaa-ajattelija tai että tahtoisin asettua yhteiskunnan hyödyllisten lakien ulkopuolelle; ja joskin tämän ainoan kerran rikoin niitä vastaan, niin ovat varmat olosuhteet asettaneet minut sellaiseen asemaan, että voin pelastaa kunniani.

"Suunnitelma, jonka panin täytäntöön, antoi minulle huolta, ja minä harkitsin sitä. Myönnän, että siinä oleva runollisuus ehkä silmissäni antoi sille uutta viehätystä. Siitä tuli muodollinen intohimo. Te tiedätte kuinka sen panin täytäntöön, ja minun on kiitettävä teitä siitä ainoasta, joka tähän saakka puuttui onnestani. Olin ensin päättänyt jättää teidät epätietoisuuteen kaikesta ja unohtamaan kaikki; jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että itse asiassa olen teille velkaa muutamia selostuksia. Jos toiveeni täyttyvät, voisi sitäpaitsi tapahtua, että kuolisin, ennenkuin huolteni esine itse voisi tulla toimeen; minä luonnollisesti jättäisin sille koko omaisuuteni, mutta uskokaa, etten tahdo sillä riistää sitä suojelijaa, jonka luonto on sille antanut.

"Luottakaa senvuoksi siihen, että vaikka velvollisuutenne minne teitä kutsuneekin, olette te, kun aika on tullut, saava vastaanottaa sormuksen puolikkaan, johon syntymäpäivän määrä on kaiverrettu; sormukseen kiinnitetty timantti merkitsee, että se on poika, smaragdi, että se on tyttö. Sormuksen toisen puolen saa lapsi, jos se kadottaa minut, sekä tarpeelliset ohjeet, kuinka hän on löytävä teidät; jos hän näyttää teille sen, on hänellä oikeus pyytää suojelustanne, ja kunnioitukseni teihin sanoo minulle, että hänen ei tarvitse sitä turhaan pyytää.

"Hyvästi, herrani! Hyvästi, Léon, hyvästi ainiaaksi! Säästäkää jokainen minua koskeva toimenpide, siitä olisi ainoastaan turhaa vaivaa, sillä matkustan täältä jo muutaman päivän kuluttua. Unohtakaa se omituinen olento, jota ette tunne, ja jota ette milloinkaan opi tuntemaan. Unohtakaa se yöllinen unelma, jota ei voi uneksia uudestaan! Toivon, että tulet onnelliseksi. Jos saan tietää, että olet onnellinen, on se ilahuttava sydäntäni."

"Onnellinen!" huudahti Léon, heittäen halveksien kirjeen luotaan; "että tulet onnelliseksi; kun hän rauhallisesti antaa tietää, etten saa häntä enää nähdä, kun hänen loukkaava luottamuksensa ilmaisee minulle sen arvon, minkä olen kadottava ja riistää minulta sen ainiaaksi! Mutta älköön luulko voivansa paeta minua; hän kuuluu minulle, ja hän itse johti meidät yhteen… Ja sitte rikkoo se sellaisella tavalla! Ah, olen alituisesti häntä seuraava, minne tahansa tiensä johtaneekin; olen asettava vaatimukseni… Hän ei voi olla suostumatta niihin!"

"Mutta ah!" huudahti hän hetken mietittyään, "minä unohdan, että hän on valmis matkustamaan… Ehkä hän palaa kotimaahansa, ja suunnaton meri erottaa meidät. Voi miten onneton olenkin! Miksi menin tanssiaisiin ja kuinka voin olla niin mieletön, suostuessani hänen petollisiin ehtoihinsa?" Léonin valtasi suloisten toivomustensa raukeneminen niin ankarasti, että hän sairastui. Niin pian kun hän jälleen toipui, alkoi hän kyllä etsiskelynsä uudelleen, mutta ollen vieras pääkaupungissa, oli hänellä vähän toivoa onnistumisesta ja hän joutui toimettoman kaipauksen valtaan, vaikeimman kaikista sielunkärsimyksistä. Hänen luonteensakin joutui sen vaikutuksenalaiseksi; hän tuli synkkämieliseksi.

Kasvatuksensa aikana hankitut rehelliset periaatteet ja kuuluen kunnioitettuun perheeseen, ei Léon milloinkaan ollut antautunut leirielämän irstailuihin. Ammattinsa tutkiminen, rasitus ja kunniakkaat sotaretket eivät olleet antaneet hänelle tilaisuutta tekemään tuttavuuksia. Vaikkakin herkkä tunnevaikutteille, ei hän milloinkaan ollut rakastunut, joten rakkaus, kerran herättyään, oli sen syvällisempää. Kun kohtalo äskettäin hänen tielleen oli kuljettanut kauniin naisen, joka, häntä ympäröivän salaperäisyyden takia, oli sitä houkuttelevampi, oli se kadonnut kuin varjo. Ehkä hän piankin olisi isä, mutta ei koskaan saisi painaa rakkautensa hedelmää rinnalleen. Suloisimman mutta samalla vahvimman siteen kahlehtimana kahteen olentoon, joita hän voi katsella ainoastaan mielikuvituksessaan, ei hän saisi heitä koskaan tavata.

Sellaiset ajatukset häntä yhtämittaa vaivasivat; mutta kerta kerralta lukien ja selitellen itselleen hänen kirjeensä sisältöä, oli hän lopuksi löytävinään toivon kipinän.

Kaikki toivo tuntemattomansa löytämisestä ei ollut vielä loppunut. Arvoituksellinen sormus, joka hänelle luvattiin ja joka hänelle ilmaisisi, että se niin haluttu tapahtuma oli tapahtunut, eikö se ollut jonkinlainen tiedonanto? Kun lopuksi otti huomioon sen toimenpiteen, että lapsi aina löytäisi isänsä, ei siis kokonaan oltu lakattu huolehtimasta viimeksimainitun elämästä ja kohtalosta, ja tämä ajatus juurtui hänessä ja tuotti hänelle lohdutusta.

Uusi huoli odotti häntä kuitenkin. Hänen rykmenttinsä sai määräyksen muuttaa erääseen pieneen kaupunkiin pohjois-Ranskassa linnaväeksi sinne, ja Léon, jonka oli pakko seurata mukana, tuli taas alakuloiseksi. Jättämällä Parisin kadotti hän kaikki jäljet tuntemattomastaan, ja itse hän ehkä joutuisi unohduksiin syrjäisessä maakunnassa. Sanansaattaja, jota hän niin innokkaasti odotti, ei ehkä löytäisikään häntä. Hänen täytyi kuitenkin lähteä. Ja tuo lähtö ja ajatus oleskelusta pikkukaupungissa ilman seuraelämää, ilman muuta lohdutusta kuin yksinäiset kävelyt, eivät suinkaan saaneet Léonia iloisemmaksi.

Hänen pakopaikassaan kärsiessään kaipauksen kovia tuskia ja malttamattomana laskiessaan kuukausia, jotka kuluisivat ennen ennustettua tiedonantoa, antautui hänen tuntemattomansa, hänkin asuen syrjäisellä seudulla, koko tulisen sielunsa vilkkaudella luomiensa suloisten toiveiden valtaan. Kaikella oli uutuuden viehätys häneen, ja kaikki hurmasi häntä, nyt hänen uudessa, riippumattomassa asemassaan.

Syntyneenä Martiniquella ja kasvatettuna orjakansan keskuudessa, ei nuori Elinor kuudentoista vuoden ikäisenä ollut milloinkaan tuntenut muuta pakkoa kuin vanhempainsa säälittelevän tahdon. Ja yhteiskunnan ankarat, mutta hyödylliset lait olivat hänelle täydellisesti vieraat.

Hänen kauneutensa, joka alkoi herättää huomiota, antoi kumminkin tähän aikaan saaren rikkaimmalle uutisasukkaalle, herra de Roselis'elle halun omistaa hänet.

Hän oli neljänkymmenen vuotias ja kaunismuotoinen, mutta hänen luonteensa oli yhtä inhottava kuin halveksittavakin. Ensiksi tilanhoitajana, sittemmin sen omistajana, ei hän milloinkaan ollut jättänyt sitä, ja tottuneena hallitsemaan rajattomalla mahdilla, oli hänessä syntynyt kaikki ne viat, joita sellainen asema melkein aina tuo mukanaan. Luulevaisena, väkivaltaisena, periaatteettomana ja epäsiveellisenä ei hänellä, kun turhamielisyytensä oli saanut hetkisen tyydytyksen, onnistuessaan voittamaan siirtokunnan kauneimman tytön, kohta senjälkeen ollut naiseensa muuta tunnetta kuin halpamainen mustasukkaisuus, jota hän antoi tämän tuntea koko itsevaltiaan aistinsa voimalla.

Neekerien ympäröimänä, joita hän ei saanut edes käskeä, ja joista useat olivat hänen kilpailijoitaan, sai Elinor kärsiä mitä häpeällisintä kohtelua; hänen tunteellinen ja ylpeä luontonsa kärsi siitä kovasti, ja hän suuntasi siten kaikkia miehiä kohtaan sen vihan ja halveksunnan, minkä ainoastaan yksi heistä, se, jolle hän oli antautunut, ansaitsi.

Hänen vanhempansa kuolivat surusta, että olivat uhranneet ainoan tyttärensä. Ja hänen miehensä, kaikkien nautintojen perinpohjaisesti kuluttamana, hankkiutui muuttamaan Ranskaan, kun kuolema tempasi hänet keskellä juomingeita.

Kaunis Elinor de Rosalis huomasi silloin olevansa kahdenkymmenenviiden vuotias, rikkain ja riippumattomin leski koko siirtokunnassa. Halveksien maata, joka ei ollut antanut hänelle muuta kuin surua, päätti hän täyttää puolisonsa aikeet ja mennä Ranskaan. Kun rouva de Gernance, hänen lapsuudenystävänsä, jonka avioliitto oli ollut onnellisempi, oli päättänyt muuttaa omaisuutensa ja perheensä samaan maahan, vuokrasivat he laivan. Ja uudistettuaan vanhempiensa haudalla valansa, ettei koskaan laskisi kohtaloaan miehen käsiin, astui rouva de Rosalis laivaan tuhannen tuumaa ja toivomusta mielessään.

Onnettoman liittonsa ensimäisinä vuosina oli rouva de Rosalis'ta vaivannut kaiho sen johdosta, ettei hän ollut äiti, ja ainoastaan pelko nähdä lapsen perivän paheet, joiden takia hän oli niin paljon kärsinyt, oli jossain määrin lohduttanut häntä.

Ensimäisen vapaudenilon kestäessä tämä kaipaus muistui hänen mieleensä enemmän kuin koskaan ennen; ilman perhettä, ilman mitään, mikä häntä pidättäisi, ja hankkeissa menemään vieraaseen maahan, jossa hän ei tuntenut yhtään ihmistä, tuntui hänestä siltä, että täydellinen onni ei ollut riippumattomuus, vaan että tarvittiin jotain muutakin saattamaan elämän elämisen arvoiseksi. Hänen ystävänsä lasten läheisyys, jotka yhtämittaa ympäröivät häntä matkalla, palautti lakkaamatta hänen ajatuksensa tähän, ja leikkiessään heidän kanssaan ja ottaessaan vastaan heidän hyväilyjänsä, sai hän ensimäisen ajatuksen siihen tuumaan, jonka olemme nähneet hänen panevan toimeen. Pitkän merimatkan suoma toimettomuus antoi hänelle hyvän tilaisuuden miettimään, kuinka hän toimisi välttääkseen sen mahdolliset vaikeudet. Mitä enemmän hän harkitsi asiaa, sitä helpommin hän sen hyväksyi, ja maihin noustessa Bordeaux'ssa antautui hän yksinomaan sille ajatukselle.

Lyhyen oleskelun jälkeen mainitussa kaupungissa seurasi hän rouva de Gernance'a Parisiin, jossa he viettivät talven. Olemme nähneet, miten ajattelemattomasti ja menestyksellisesti hän järjesti kevytmielisen suunnitelmansa, ja kuinka hänen onnentähtensä Léon de Préval'issa antoi hänen löytää sellaisen kunnian- ja luonteenlujuuden, että hän vapautui kaikesta vaarasta.

Lähinnä viimeisiä tanssiaisia oli hän antanut uskolliselle neekerilleen, ainoalle jolle oli uskonut luottamuksensa, toimeksi vuokrata pienen huoneuston jossain etukaupungissa ja antanut sen sisustaa itselleen. Salainen vieteri, jonka avulla mielensä mukaan voi sammuttaa lampun, salaovet, jotka antoivat hänelle tilaisuuden paeta, kaikki tuo oli, joskaan itse asiassa ei viisaan, ainakin hyvin harkitun suunnitelman tulosta.

Asuen samassa hotellissa kuin matkatoverinsakin, täytyi hänen tehdä heidät tietämättömiksi. Hän ilmoitti heille edeltäkäsin että hän aikoi matkustaa puolipaaston jälkeisenä päivänä. Huolimatta ystäväinsä vastaväitteistä, sanoi hän määrättynä päivänä hyvästit heille ja matkustikin, seurassaan ainoastaan neekerinsä, mutta mennäkseen ainoastaan uuteen asuntoonsa. Kun hän oli toisten palvelijoiden antanut matkustaa muutamia tunteja aikaisemmin, kävi kaikki toivomusten mukaan.

Sellaisella huolella valmistetun kohtauksen jälkeen viipyi hän vielä jonkun aikaa asunnossaan. Sieltä lähetti hän Léonille sen kirjeen, joka teki tämän niin onnettomaksi. Parin päivän kuluttua matkusti hän Tours'iin.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä siellä oli antaa levittää tietoa, että hänen miehensä, joka oli ollut sairas jo laivaan mentäessä, oli kuollut matkalla, ja hänen surupukunsa todisti samaa. Ennen pitkää antoi hän myöskin uskotella, että hänellä oli toivo saada myöhäisempi pantti avioliitostaan; muutamien kuukausien kuluttua selvisi kaikille että niin tapahtuikin. Loppupuolella syksyä antoi rouva de Rosalis elämän tytölle, jota hoidettiin linnassa.

Millä ihastuksella hän painoikaan rinnalleen lastaan, joka muodosti hänen elämänsä ilon ja muistutti hänelle hänen hellimpiä tunteitaan!

"Sinä olet rakastava minua", sanoi hän. "Niin, sinä tulet osottamaan kiitollisuuttasi hoidostani ja hellyydestäni; olen elävä ainoastaan sinulle enkä tarvitse pelätä, että tulet hyljätyksi ja häväistyksi luottamukseni tähden. On siis vihdoinkin olento, johon olen maailmassa kiintynyt, jonka viattomat hyväilyt ja lapsellinen ilo tulee, kuten toivon, olemaan kylliksi, tunteakseni itseni onnelliseksi."

On hyvin selvää, että keskellä iloa hänen ajatuksensa kulkivat sen luokse, jota hänen oli siitä kiittäminen. Hän ajatteli, kuinka onnelliseksi Léon itsensä tuntisi, jos hän näkisi tämän lapsen. Siten hän muisti lupauksensa ilmoittaa hänelle syntymisen päivänmäärän.

Neekeri lähetettiin Parisiin hankkimaan Léonille luvattua sormusta. Edelleen sai hän tehtäväkseen sotaministeriössä kuulustella, missä kaupungissa Léonin rykmentti oli, ja välittömästi toimittaa hänelle tämä tiedonanto. Hänen pitäisi viedä se hänelle personallisesti ja ennenkaikkea silmänräpäyksessä kiiruhtaa pois, jättämättä herra de Préval'ille aikaa pysäyttää häntä tai tehdä kysymyksiä. Neekeri toimitti tehtävänsä yhtä tarkasti kuin viisaastikin.

VI.

Leon, joka ei jännittymättä nähnyt ensimäisten marraskuun päivien saapuvan, palasi eräänä aamuna kotiin alakuloisena ja uneksivana. Juuri aikoessaan astua sisälle, kuuli hän hevosen kavion kapsetta takanaan, kääntyi ja huomasi, huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä, neekerin. Tämä lähestyi häntä astumalla alas hevosen selästä ja sanoi, samalla jättäen hänelle sinetillä suljetun rasian:

Iskien kannuksensa hevosen kylkiin, hellitti hän suitsia ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

Leon jäi hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Ja ainoastaan rasia sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei neekerin äkillinen katoaminen ollut näköhäiriö.

Hän aukaisi äkisti rasian. Siinä oli vain vihkisormuksen tapainen kultaisen sormuksen puolikas, johon oli kaiverrettu: 22 p. marraskuuta 18—. Siinä upeili komea smaragdi.

"Tyttö!" huudahti Léon, minä olen isä! Mutta ei kirjettä, ei ainoatakaan riviä! Hän tekee minusta edelleen pilaa! Kaikki on ehkä loppunut! Minä en milloinkaan enää saa kuulla hänestä. Mutta kuka on sitte tämä arvoituksellinen olento, jolla on kohtaloni käsissään ja joka vaikuttaa tulevaisuuteeni? Joka edelleen näkymättömänä seuraa minua aina tähän syrjäiseen maakuntaan ja mielensä mukaan toisinaan etsii minut käsiinsä ja toisinaan hylkää minut!

Siten kului kokonainen pitkä vuosi. Keväällä senjälkeen alkoivat sotahuhut liikkua, ja puhuttiinpa retkikunnasta Espanjaan. Sotilaat unelmoivat jo kunniasta ja maineesta ja iloitsivat ajatellessaan saada vaihtaa rauhan sotaan.

Etenkin Léon, ollen kyllästynyt muistoihinsa ja toimettomuuteensa, mikä lisäsi synkkyyttä, odotti malttamattomana lähtökäskyä. Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan eräänä kauniina päivänä tiedonannon sotaministeriöstä, että hänet komennettiin kenraali X:n adjutantiksi, sekä määräyksen heti asettua uuden päällikkönsä luokse Parisiin.

Léon, joka ei tuntenut kenraalia, eikä tiennyt itsellään olevan suosijoita tämän ympäristössä, ei voinut ymmärtää, ken oli aiheuttanut tämän kunnianosotuksen. Mutta pitkään aikaan ei hänelle ollut tapahtunutkaan muita kuin ihmeellisiä asioita. Ja tämä asia erityisesti viehätti häntä, antaen hänelle mitä parhaita toiveita. Ehkä hänen tuntemattomallaan oli jotain osaa tapahtumassa! Niin, silloin ehkä ilmenisi joku keino saada selville hänen nimensä ja olopaikkansa. Kaikessa tapauksessa sai hän palata Parisiin, ja vaikka hänen oleskelunsa siellä tulisikin lyhyeksi, voisi joku onnellinen sattuma johtaa hänet oikeille jälille.

Me näemme siis Léonin pääkaupungissa, jossa kenraali erittäin hyvin otti hänet vastaan, antaen hänen muuttaa asuntoonsa ja kutsuen hänet pöytäänsä.

Aluksi oli hän niin ankarasti kiinni toimessaan, ettei voinut tehdä minkäänlaisia tiedusteluja, joiden tehottomuuden hän muutoin jo oivalsi. Mutta vähän ajan kuluttua tultuaan hyviin väleihin päällikkönsä kanssa, melkeinpä hänen suosikikseen, uskalsi hän kysyä, ketä hänen oli kiittäminen ylennyksestään. Kenraali kertoi silloin että herra de B:n puoltolause, kun se annettiin muun päällystön suostumuksella, sekä Léonin kunniakas esiintyminen edellisen sodan aikana olivat olleet vaikuttimina siihen että hän oli kutsunut hänet adjutantikseen.

"Mutta tästä johtuu mieleeni, että olisi ehkä paikallaan, että kävisitte herra de B:n luona tervehdyksellä ilmaisemassa kiitollisuuttanne. Minä aijon siellä käydä jonain lähimpänä päivänä, ja jos haluatte, voitte seurata minua."

Vaikka toiveissaan pettyneenä, suostui Léon kiitollisena hänen ehdotukseensa, ja muutamia päiviä myöhemmin hän seurasikin kenraalia tämän vaunuissa herra de B:n luokse.

Sangen lukuisa seurue oli kokoontunut salonkiin, ja rouva de B., käytyään tervehtimässä vieraitaan, oli juuri istahtanut takkavalkean ääreen, missä kolme tai neljä naista ja yhtämonta herraa keskustelivat vilkkaasti, kun Léon esitettiin hänelle. Mutta turhaan koetti hän saada häneltä tietoa. Muutamien kohteliaisuuksien jälkeen johti rouva de B. keskustelun yleiseen aineeseen, pyytäen erään herran jatkamaan alkamaansa kaskua. Ja Léon katsoi itsensä, samoinkuin toisetkin, velvolliseksi kuuntelemaan.

Hupaisa juttu seurasi toinen toistaan, kunnes rouva B, antaen kullekin vuoronsa, kääntyi Léoniin, kysyen hymyillen häneltä, eikö hänkin retkillään ja liikkuvan sotilaselämänsä aikana ollut sattunut johonkin seikkailuun joka ansaitsisi kertomista. Léon, jolla yhtämittaa oli oma tarinansa mielessään, kertoi silloin sen, tehden rykmenttinsä erään upseerin kertomuksen sankariksi ja kuvaten hänet siten paljon kunnollisemmaksi kuin miksi itseään olisi voinut kuvailla.

Heti kun hän oli lopettanut, alkoi vilkas väittely tämän itsenäisyydenilmauksen omituisuudesta. Naiset tuomitsivat itseoikeutetulla ankaruudella moisen anteeksiantamattoman ajattelemattomuuden, joka oli naisen saattanut niin kevytmielisesti vaaranalaiseksi, ja moittivat sitä, että hän oli vaihtanut velvollisuutensa sopimattomaan vapauteen. Herrojen mielestä hänen käytöksensä todisti sielunvoimaa ja mielikuvitusta, hänen romaaninsa hienotunteisuutta ja voimakasta tahtoa, ja he selittivät, että hän epäilemättä oli hurmaava nainen. Kaikki toivoivat olleensa upseerin tilalla, mutta selittivät yksimielisesti, etteivät he olisi antaneet leikkiä itsensä kanssa niinkuin tuo yksi heistä, ja ettei mikään vala olisi voinut heitä estää tutkimasta, kuka nainen oli, eikä saamasta kaunista pakolaista omakseen.

"Niin suurta huomaavaisuutta ei todellakaan olisi tarvittu osottaa henkilöä kohtaan, jolla oli niin vähän itsekunnioitusta", virkkoi muuan naisista, joka oli jo saavuttanut kohtalaisen ijän.

"Minä myönnän", virkkoi eräs toinen, hyvin viehättävä nainen, istuen kaakeliuunin nurkkauksessa, "että on mahdotonta saada hänet syyttömäksi, mutta saanee kuitenkin edellyttää hänellä olleen voimakkaat, joskin salaiset syyt, jotka ovat antaneet hänelle vastenmielisyyden toista avioliittoa kohtaan. Äidinvaisto näyttää olleen loppuseikkoihin syynä. Ja onkohan meidän joukossamme ketään, joka pientä hymyilevää lasta hyväillessään ei huomaisi mitään puolustettavaa sellaisessa tunteessa."

"Myöntänette kuitenkin, että hän teki upseerirukalle järkyttävän kepposen!"

"Mitäkö pahaa?" huudahti Léon tulisesti; "eikö miksikään lueta sitä, että häntä yhtämittaa vaivaa tuon ihanan naisen muisto, naisen, jonka sulous ja nero täyttivät hänet rakkaudella, sen sijaan että olisi saanut omata hänet ja ollut onnellinen — ja sitten pysyttelee tuo poissa hänen näkyvistään ja hellyydestään ja näyttää vain sytyttäneen hänen sydämensä liekit, jättääkseen hänet kaipauksen tuskaan, antaen kuulua itsestään vain hiukan, ylläpitääkseen hänen rakkauttaan, johon hän ei aijo milloinkaan vastata. Hän on puoliso, hän on isä, mutta ei kenties milloinkaan saa kohdata rakkautensa esinettä; hän on tietämätön heidän olopaikastaan, näkymättömän silmälläpidon alainen — hänen askeleitaan seurataan, hänet saadaan selville ja vaikutetaan häneen; hänelle annetaan velvollisuuksia. Ja hän, onnettomampana kuin muut, ei milloinkaan saa nauttia kodin onnea, joka on kaikille muille, vaan ei hänelle suotu."

"Myöntänette liiotelleenne hiukan, sillä miksei hän voisi mennä naimisiin?"

"Voisiko hän todellakin, rouvaseni? Otaksukaa, että aika lopultakin hivuttaa menneen rakkauden liian syvällisen vaikutuksen — vallitseeko hän itse itseään? Hän rakastaa, on vapaa, voiko hän olla muuta? Ajatelkaa, jos tämä kummallinen vastenmielisyys luonnolliseen yhdyssiteeseen lakkaisi, jos hän jonakin päivänä saisi niin kauan halajamansa käden, — voisiko hän saada lohdutusta, jos hän olisi sitonut omansa?"

"Te suotte hänelle ainakin runsaasti hienotunteisuutta", virkkoi nainen, luoden Léoniin lempeän ja myötätuntoisen silmäyksen.

"Ja eikö lapsen ja hänen välillään jaettu sormus ole se side, joka häntä ainaisesti sitoo? Missä asemassa hän olleekin, voidaan tulla vaatimaan hänen hellyyttään ja isänvelvollisuuksiaan… Toiset omistavat hänet, mutta hän ei ketään! Päällepäätteeksi ei hän saa nähdä lastaan, ennenkuin se on kadottanut äitinsä! Tämän rakastetun olennon ensi näkeminen on ilmaiseva, että vieläkin syvemmin rakastettu ei ole enää olemassa — ainoastaan kadottamalla toivon tulla puolisoksi voi hän saavuttaa isyyden onnekkuuden!"

Tuskaa ilmeni Léonin viimeisissä sanoissa, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.

"Kautta kunniani, rakas Préval'ini", sanoi kenraali hymyillen, "te olette antanut niin kuvaavan kertomuksen nuoren miehen asemasta, että tekeepä mieli uskoa sillä olevan jonkin vastineen todellisuudessa."

Rouva de B., joka huomasi Léonin hämmästyksen ja liikutuksen, kiirehti muuttamaan keskusteluaihetta. Itse seisoi hän hänen sivullaan uunin vieressä.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän ystävällisesti: "Ystävänne on herättänyt vilkasta myötätuntoa meissä, herrani. Olisi mahdotonta kaunopuheliaimmin kuvailla hänen tunteitaan."

"Kertomukseni on ainakin tosi, rouvani, mutta tuleva sotaretki on viihdyttävä häntä surussaan ja antava hänelle toivon lopettaa kunniakkaasti elämänsä, jolla ei enää ole viehäkettä…"

"Mitä sanotte herrani", puhkesi rouva puhumaan, "Jos teillä on häneen vaikutusvaltaa, tulee teidän käyttää sitä käännyttääksenne hänet sellaisista ajatuksista — sanoa hänelle että hänen velvollisuutensa on säästää itseään lapsen tähden…"

"Ja miksi hänen tulisi tuntea mitään velvollisuuksia, kun hän ei saa niistä minkäänlaista palkintoa. Millä perusteella hän on jollekin velkaa elämänsä, kun se kerran on hänelle tehty katkeraksi?… Mutta kuula voi aikaansaada niin paljon", lisäsi hän rohkeamielisesti hymyillen.

Tällöin kutsui kenraali häntä. He sanoivat hyvästit ja heille toivotettiin kunniaa ja laakereita ja onnellista paluuta.

"Tuo nuori mies on sangen miellyttävä", sanoi rouva B. — heidän mentyään, "Hänellä on kauniit kasvot ja jalo sielu. Olisi todellakin vahinko, jos hän kaatuisi Espanjassa."

VII.

Tästä hetkestä alkaen ei rouva de Roselis (lukija lienee jo aavistanut, että se oli hän) voinut enää olla siinä hiljaisen suruttomuuden ja ylhäisen välinpitämättömyyden tilassa, jossa hän oli aina uskonut olevansa. Ankaruus, jolla toiset naiset olivat häntä arvostelleet, sai hänet huomaamaan harha-askeleensa turmiollisuuden, jotavastoin miesten kevytmieliset puheet saattoivat hänet tietoiseksi Léonin harvinaisesta hienotunteisuudesta.

Tämä muisteleminen lisäsi hänen kunnioitustaan Léoniin, ja ajatus, että oli tehnyt miehen, joka jumaloi häntä, onnettomaksi, miehen, jota ei voinut olla pitämättä rakastettavana, tämä vaaran ja kunnian sekoitus, jolla on sellainen mahti naissydämeen ja lopuksi sisäinen levottomuus, joka kiihotti hänen rakkauttaan ja muistoaan. Kaikki nuo yhdessä olivat omiansa herättämään uusia tunteita hänen sydämeensä.

Hehkuen ikävästä saada nähdä tyttärensä ja päästäkseen lepoon ja rauhaan, ei hän nyt ajatellut muuta kuin palata kotiinsa.

Jäähyväiskäynnillään rouva B:n luona sai hän tietää, että kenraali X ja hänen rakastettava adjutanttinsa lienevät jo Espanjan rajalla, jossa vihollisuudet olivat alkaneet. Hänen sydäntään ahdisti ja vierailunsa tuli lyhyeksi, jonkinlainen kalvava tuska saattoi hänet kotiinsa kiirehtimään matkavalmistuksia.

Mutta mikä erotus olikaan hänen mielenrauhallaan nyt verrattuna siihen missä hän oli alkutalvella, antaessaan rouva de Gernance'n houkutella itsensä lähtemään Parisiin!

Onnellinen ja rauhaisa, parhaassa ijässään, ei muuta uneksien kuin huvisuunnitelmia, sellainen oli rouva de Roselis silloin, ja voidaan kuvitella, kuinka suotuisasti rikas ja kaunis nuori leski otettiin vastaan maailmassa, jossa rikkautta pidetään suurena ansiona. Rouva de B:n talo oli niitä, missä Elinor otettiin mielellään vastaan. Rouva de Gernance oli läheistä sukua hänen miehensä kanssa. Ja kun ensimäiset sotahuhut alkoivat liikkua, johtui Elinorin mieleen käyttää tätä sukulaisuutta valmistaakseen Léonille vähemmän vaarallisen ja kunniakkaan paikan. Hän uskotteli herra de Germance'lle, että nuoren miehen perhe oli suositellut tätä hänelle, ja pyysi ainoastaan ettei häntä mainittaisi asian yhteydessä.

Menestys vastasi hänen toiveitaan ja kohtalo järjesti lopulta sen kohtauksen, joka niin kokonaan muutti rouva de Roselisin olemuksen.

Rouva de Roselis lähti siis uudelleen Touraine'en, levottomana ja ajatuksiinsa vaipuneena ja soimaten ajattelemattomuuttaan, jonka seurauksia hän ei ollut ottanut huomioon. Hänen vilkas mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan mitä kauheimpia tapahtumia, ja hänen sydäntään ahdistivat kuvittelujensa hirveät näyt. Parisiin jäänyt neekeri sai tehtäväkseen tarkkaan ilmoittaa hänelle uutiset Espanjasta, joita hän alkoi innolla seurata.

Kun hän jälleen näki tyttärensä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle entistään rakkaammaksi. Muuan yhdennäköisyys, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut, oli hänelle selvä, ja tästä keksinnöstä johtui uusia suudelmia, entistään hellempiä.

Yksinäisemmin kuin milloinkaan ennen vietti rouva de Roselis kesää ja seurasi hartaalla rakkaudella tyttärensä kehitystä. Jokainen kuukausi toi mukanaan uutta suloutta ja huomattavan askeleen edistyksiä sen kehityksessä. Elinor oli ihastunut, mutta hänen silmänsä etsivät jotakuta, joka olisi jakanut hänen äidillisen ihastuksensa.

"On kaikessa tapauksessa ikävää", puhui hän itsekseen, "ettei ole ketään, jonka kanssa voisi keskustella onnestani, ja joka sen jakaisi kanssani… Mutta sellaiseksi ei sopisi kukaan muu kuin isä", jatkoi hän huoaten, "jolla voisi olla yhtä suurta huvia sen lapsellisesta leikistä… Mutta kuka tietää jos joku sellainen omavaltainen vastustaisi minua sen kasvatuksen kestäessä, jos hänen kova ankaruutensa… Oh ei, Léoniesta ei tulisi tyrannia… Hänen katseensa on lempeä ja hänen hymyilynsä hellyyttä täynnä… Hänestä tulisi hyvä isä!"

Sitte muisti hän, että Léon oli kaukana, alttiina sodan kaikille kauhuille; että tämä toivoi kuolemaa ehkä olikin jo kuollut…

Rouva de Roselis kirjoitti ja pyysi saada tietoja Espanjasta, ja hänen rauhansa ja itseluottamuksensa ei tyytynyt ennen kuin hän oli saanut tietoa, että herra de Préval oli siinä ja siinä kaupungissa ja voi hyvin.

Syksypuolella kirjoittivat hänen ystävänsä, jotka eivät voineet ymmärtää, mikä häntä pidätti yksinäisyydessä, hänelle ja pyysivät häntä tulemaan luokseen. Hän ei voinut jättää pientä Léonietâân, jota hän rakasti yhä enemmän ja enemmän jokainen päivä, eikä hän uskaltanut antaa rouva Gernance'en tietää lapsen olemassaoloa, vaan hylkäsi matkustamisen erilaisilla tekosyillä.

Vasta tammikuun kuluessa palasi hän Parisiin. Mutta juhlat ja seurapiirit, jotka vuotta aikasemmin olivat häntä hurmanneet, eivät nyt yhtään viehättäneet. Ne olivat hänestä väsyttäviä ja köyhähenkisiä ja hän palasi kotiin väsyneenä ja tyytymättömänä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja alkoi huomata, että riippumattomuus, jota hän niin suuressa määrässä omasi, sensijaan turmiollisesti tukahutti hänen tunteensa ja sitäpaitsi saattoi aikaan ikävyyttä.

Ihailijajoukon epähienojen kunnioituksenosotusten rasittamana — näillä oli toiveita hänen yksinäisestä asemastaan — hän sanoi toisinaan, että olisi ehkä parasta sitoa itsensä johonkin heistä, osaksi vapautuakseen muista ja osaksi sentähden, että seuraelämässä kaunis nainen on todellakin suojelijan tarpeessa, joka hankkii hänelle kunnioitusta. Huomaamattaan alkoi Léonin muisto olla hänelle vähemmän yhdentekevä.

Levottomuuden ja synkkien ajatusten ahdistamana kiiruhti Elinor heti rouva B:n luokse, missä jo keskusteltiin sotanäyttämön viimeisistä uutisista; mutta kuinka hän hämmästyikään, kun rouva B., mainittuaan kokonaisen rivin kaatuneita upseereita, virkkoi:

"Muistatteko mahdollisesti sen kenraalin miellyttävän adjutantin, joka kertoi meille hyvin kummallisen jutun? Taistelun jälkeen on hän kadonnut eikä häntä ole löydetty ei elävien eikä kuolleiden joukosta."

Elinorin ainoa vastaus oli hämmästyksen huudahdus, mutta onneksi sukeutui tästä salaperäisestä katoamisesta vilkas mielipiteiden vaihto. Hiljaisuudessa kuunneltuaan erilaisia otaksumia siitä, toinen toistaan musertavampia, kiirehti rouva de Roselis lähtemään ja huomasi lopultakin, aikasemmasta mielipiteestään huolimatta, että oli todellakin olemassa mies, joka kykeni häiritsemään hänen sielunrauhaansa ja käyttämään vaikutusvaltaansa hänen elämäänsä?

Yhä eläen toivossa saada varmoja tietoja, oli hän Parisissa vielä yhden kuukauden. Mutta kun mitään valoa ei levinnyt siihen hämäryyteen, joka ympäröi Léonin kohtaloa, päätti hän palata Touraine'en.

Rouva de Gernance, joka ihmetteli hänen alakuloisuuttaan ja oli levoton hänen terveydestään, sekä pelkäsi, että yksinäisyys pahentaisi hänen tilaansa, tahtoi vastustaa hänen matkustamistaan. Mutta hän ei antanut muuttaa mieltään, vaan matkusti. Mutta levottomuus ja kaipaus ahdistivat häntä ja lapsensa näkeminen sitä ahdistusta vain lisäsi.

"Lapsellani ei ole muita kuin minä", virkkoi hän. "Se, joka jonakin päivänä olisi astunut tilalleni, ei ehkä enää elä!…"

Hän odotti jokaista tietoa mitä suurimmalla jännityksellä, mutta lähes kaksi kuukautta kului, eikä Léonin kohtalosta mitään kuulunut.

VIII.

Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.

"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi rouva de Gernance'n ääneksi.

Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat syleilemään toisiaan.

"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."

Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.

Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni, minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."

Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon, saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.

"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta, jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle… että lapsi, joka eilen herätti uteliaisuuttasi… on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka hirveän painon minä olen tuntenut."

Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.

Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan keskeytti hänet innoissaan:

"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!… Oh, usko minua, lyhennä piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa, jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja syvällistä uskollisuutta…"

"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis. "Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä, josta minua niin ankarasti nuhtelit."

Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de
B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.

"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt, Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta, huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden. Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä, ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta, jopa itseltäsikin… Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on antautunut…"

"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki jälleen muuttuu hyväksi."

"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani kärsimiäni vääryyksiä… On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa, miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella, että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en milloinkaan tule tekemään."

Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen sydämensä jo oli omaksunut.

Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.

Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut tajuntansa vaunuissaan.

Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden pakottamana sairaan luokse.

Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella, kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton. Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi pakahtuneella äänellä:

"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva de Gernance hiljaa.

Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan, joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.

Kun Léon jälleen aukaisi silmänsä, huomasi hän lepäävänsä sängyssä ja vieressään lääkäri, joka juuri oli sitonut hänen haavansa ja nyt antoi hänelle tarpeellista hoitoa. Palvelijansa, jolta hän kysyi, mitä oli tapahtunut, tahtoi sen muutamin sanoin selittää, mutta lääkäri keskeytti hänet, määräten hiljaisuutta ja lepoa.

Rouva de Roselis, joka kärsimättömänä tahtoi tietää miten sairas voi, sai kuulla, että verenvuoto oli hänet aivan uuvuttanut, ja oli pelättävissä, että jos kuumetta ilmenisi, hän tuskin kestäisi sitä. Lääkäri määräsi täydellisintä hiljaisuutta, eivätkä naiset saisi käydä hänen huoneessaan, vaan täytyisi heidän tyytyä valvomaan ettei häneltä mitään puuttuisi.

Kun Elinor seuraavana päivänä jo ennen päivännousua kuulusteli sairaan tilaa, kalpeni hän kauhusta kuullessaan että yöllä oli tullut kuumetta. Hetken kuluttua oli se muuttunut houreeksi. Silloin, itse ihmetellen epätoivoaan, tunsi hän, kuinka rakas Léon oli hänelle. Ja hän tunnusti itselleen, että ilman häntä hän ei milloinkaan tulisi onnelliseksi. Uudelleen nousi hänen ylpeytensä ja ennakkoluulonsa kapinaan, mutta vaaran ajatus, missä Léon häilyi, oli vallitseva. Rouva de Gernance'lla, joka koko ajan pelkäsi että hänen mielenliikutuksensa pettäisi hänet, oli koko päivän mitä suurin vaiva pidättää häntä menemästä sairaan huoneeseen. Mutta seuraavana yönä, kaikkien mentyä levolle, nousi Elinor, saamatta unta silmiinsä ja voimatta kukistaa levottomuuttaan, yksin ylös ja meni keskellä yön hiljaisuutta, joka saa tuskan tuntumaan ankarammalta ja tekee pelon sietämättömäksi, käytävään ja pysähtyi Léonin huoneen oven viereen kuuntelemaan. Sairas houraili yhä, ja hänen värisevän äänensä katkonaiset äännähdykset saapuivat silloin tällöin hänen korviinsa. Epätoivoisena aukaisi hän hiljaa oven ja astui sisään…

Hoitajatar oli nukkunut. Lampun himmeässä valaistuksessa tunsi hän nuo rakkaat kasvojenpiirteet, jotka olivat painuneet hänen mieleensä. Mutta silmät olivat tuijottavat ja kasvot kuumeenpunaiset. Hänen kohoileva rintansa näytti hengittäessä vaivoin voivan nostaa lakanan painoa. Elinor vaipui oven vieressä olevalle tuolille ja kätki kyyneliset kasvonsa käsiinsä.

"Onko se hän?" sanoi hän. "Tuleeko hän? Olen kuolemaisillani. Oi, jos saisin hänet nähdä! Mutta mistä hänet löytäisin? Olen kadottanut hänet, kadottanut ainiaaksi!…"

"Tyttäreni… tuo hänet luokseni… Voidaanko minulta, kuolevalta, kieltää näkemästä lastani? Lapsi rukka! Älä etsi isääsi — sinulla ei ole isää… Hän ei edes voinut antaa siunaustaan sinulle viimeisellä hetkellään…"

Léon säpsähti ja käänsi päätään, mutta hänen tuijottavat silmänsä eivät voineet erottaa ketään.

"Mikä on tämä salaperäinen huone? Mitä näen tuolla sohvalla?… Se on se, jota jumaloin, — sinä, jota etsin… Sinä sallit minun polvistua jalkoihisi. Mutta naamio, ota se pois… Kuinka! Aiotko taasen paeta?… Ei, ei, sinä et saa enää paeta…"

Hän katseli Elinorea kummastuneena ja epävarmasti. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi hän sitten rauhallisemmalla äänellä:

Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt rouva de Roselis'en huutoon, kiiruhti esille tukeakseen häntä. Mutta kääntyen kyljelleen antoi Léon päänsä vaipua Elinorin rinnalle ja näytti vihdoin vaipuvan virkistävään uneen.

Hetkistä myöhemmin astui rouva de Gernance sisään levottomana ystävättärestään. Hän oli noussut ylös ennen päivänkoittoa, ja hämmästyneenä, ettei löytänyt ystävätärtään huoneestaan, kiiruhti hän sairaan luokse, mutta pysähtyi ovelle ja hämmästyi näkemästään. Léon nukkui nojaten Elinorin olkapäähän. Elinor itse istui liikahtamatta sängyn laidalla, nojaten päätään rakastettuunsa ja koettaen turhaan pidättää kyyneleitään, jotka tippuivat hänen silmistään.

"Mitä teet täällä, Elinor?" sanoi hän matalalla äänellä. "Mikä varomattomuus!"

"Anna minun olla", keskeytti tämä hänet. "Ei mikään ole minua poistava tämän vuoteen äärestä niin kauvan kuin hän on joko kuollut tai pelastettu… Jokainen tietäköön, että rakastan häntä, että olen hänen; tämä on oikeudenmukainen rangaistus hairahduksestani… Oi, saisipa hän vain elää! Mitä merkitsee minulle kaikki muu!…"

Pelko, että herättäisivät haavoittuneen, pakotti heidät vaikenemaan, ja
Léon jatkoi untaan rauhallisesti ja sikeästi.

Hän oli nukkunut useita tunteja, kunnes hän vihdoin vaivaloisesti aukaisi silmänsä, jolloin hän heti huomasi Elinorin, joka väristen koetti varovasti laskea hänen päänsä tyynylle. Hän sulki silmänsä jälleen, mutta aukasi ne kohta ja sanoi heikolla äänellä:

Huomaten lepäävänsä naisen käsivarrella, joka ulkomuodosta päättäen ei ollut sairaanhoitajatar, teki hän liikkeen tukeakseen tätä; hänen silmäyksensä, joka ei enää ilmaissut sekaannusta vaan sen sijaan kummastusta ja epäilystä, seurasi Elinoria melkein verhon taakse, jonne tämä koetti kätkeytyä.

"Uneksinko?" alkoi hän vaivaloisesti puhua.. "Olen nähnyt nämä kasvot ennen… Ah, rouvani, uskallankohan uskoa…"

"Te tunnette minut vielä!" huudahti Elinor säikähtyen, ja kuuma punastus peitti hänen kasvojaan.

"Kerran rouva de B:n luona, luullakseni… mutta kerta oli kylliksi, että muisto pysyisi mielessäni ainaisesti." Ja hänen silmänsä kiintyivät uudelleen kaihoisasti häneen.

"Hiljaa, hiljaa! Älkää puhuko! On määrätty suurinta hiljaisuutta. Älkää puhuko, älkääkä ajatelko, — toivokaa ja nukkukaa."

Lääkäri saapui pian; hän ilmoitti, että pitkä uni oli tuonut muassaan mitä suotuisimmat tulokset, että kuume oli laskenut, ja että, jos kuume ei seuraavana yönä uusiintuisi, sairasta voisi pitää pelastettuna.

Hänen puhuessaan kätki Elinor nämä lohduttavat sanat sydämeensä, ja ilo, jota hän ei voinut pidättää, palautti hänen kosteille ja kalpeille poskilleen niiden herttaisen värin.

Kun ilta tuli, ei mikään voinut pidättää häntä olemasta Léonin huoneessa pitääkseen silmällä pelättyä kuumeen nousua; sitä ei tullut, yö oli rauhallinen, ja seuraavana päivänä ilmoitti lääkäri, että kaikki vaara oli voitettu. Mutta samalla ilmaisi hän rouva de Roselis'elle että olisi vaarallista muuttaa sairasta, ennenkuin haava olisi täysin parantunut.

Elinor ei tahtonut näyttää muuta kuin kylmää osanottoa, mutta vapisi ilosta ajatellen sitä aikaa jolloin suloisen uskollisesti saisi hoitaa Léonia ja vihdoinkin saisi tehdä hänet onnelliseksi palautettuaan hänet elämään.

Ennen pitkää voi Léon osottaa kiitollisuuttaan rakastettavalle linnanrouvalle, jonka hän luuli ainoastaan kerran nähneensä, mutta jonka kauneus, hyvyys ja hienotunteisuus olivat painuneet hänen mieleensä.

Ystävykset jättivät harvoin hänen huonettaan. Häntä viihdyteltiin, hänelle luettiin ääneen ja soitettiin hillittyä musiikkia, hän oli kuin Bayard kahden sisaruksen hoidossa; mutta ei siinä kaikki. Elinor arvasi hänen toivomuksiaan ja täytti ne tarkkaavasti, tiesi aina mukavimman asennon hänelle ja piiritti hänet tuhansilla pikku huolenpidoilla, joiden viehätys tunnetaan, panematta niitä merkille.

Léon kertoi nyt heille kuinka hän oli haavoittunut verisessä kahakassa Espanjassa ja kuinka hänet, jäätyään makaamaan kentälle, kiskoi kätköön varmasta kuolemasta eräs vaimo, joka liikutettuna hänen nuoruudestaan ja tilastaan oli vienyt hänet kotiinsa ja antanut hänelle mitä hellintä hoitoa. Hän oli jo ollut parantumaisillaan, kun erään sissijoukon saapuminen pakotti hänet kiireenkaupalla jättämään hyväntekijättärensä, jottei olisi joutunut heidän käsiinsä. Saavuttuaan Bayonneen tuhansien vaarojen ja seikkailujen jälkeen ei hän malttamattomuudessaan ollut tahtonut odottaa täydellistä virkistymistään, ja matkan vaikeudet olivat lopuksi saaneet aikaan onnettomuustapauksen, joka oli ollut aiheena niin suuremmoiseen vierasvaraisuuteen. Sellainen oli hänen kertomuksensa, ja Elinor ymmärsi nyt sen epävarmuuden, joka oli kiehtonut hänen kohtaloaan.

Pieni Léonie raukka oli ainoa, jolla oli syytä valittaa uuden vieraan tuloa. Häntä pidettiin huolellisesti loitolla tämän huoneesta, jossa hänen ilonsa olisi ollut liian häiritsevä. Elinor tunsi häpeää antaakseen Léonin nähdä lasta, aivan kuin jos hän olisi voinut arvata mitä harrastusta hän osotti hänelle. Mutta tottuneena siihen, ettei hänen milloinkaan tarvinnut jättää äitiään, etsi hän lakkaamatta häntä.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi sairashuoneen oven olevan raollaan, aukaisi hän sen hiljaa ja pisti kauniin päänsä sisään kurkistaakseen, jolloin hänen arka ja utelias silmäyksensä heti huomasi vieraan, jota hän ei vielä tuntenut. Léon huomasi hänet melkein samaan aikaan ja päästi hämmästyksen huudon.

Lapsi oli jo juossut tiehensä mutta äiti kutsui häntä värisevin sydämin ja punastunein poskin takaisin, nostaen hänet Léonin polvelle.

Muistojensa ja tunteittensa liikuttamana, jota hän ei voinut itselleen selittää, katseli hän lasta rakkaudella, hyväili häntä ja kysyi, kuinka vanha hän oli.

Hämillään ja ajatellen, että hänet oli jo oivallettu, teki Elinor hänet vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.

Lapsi, jonka ujous pian oli kadonnut, ei tahtonut jättää äsken hankkimansa ystävän polvea, ja tämä puolestaan ei voinut luopua hänestä.

"Minun on kuitenkin erotettava teidät toisistanne", sanoi Elinor hymyillen, "sillä teidän mielenliikutuksenne saa minut katumaan, että annoin hänen tulla tänne."

"Mutta jos minä oletan teidän olevan sankarina eräässä mieltäkiinnittävässä jutussa, jota en ole unohtanut, niin ehkä helposti arvannen…"

"No niin, rouvani, minä olen se, joka petettynä, sen syrjäyttämänä, joka näytti minut valinneen, vastoin tahtoani olen uskollinen hänen muistolleen ja kaipaan olentoa, — minä, joka en saanut kuolla enkä voi enää tulla onnelliseksi elämässä."

Elinor pidätti vaivoin kyyneleensä ja sanoi arasti: "Te rakastatte häntä siis edelleen?…"

"En tiedä rakastanko häntä ja olenko kylliksi heikko vielä rakastaakseni häntä; mutta hänen rakastettavuutensa, ne hetket, jotka olin yhdessä hänen kanssaan, hänen suloutensa — niin, hänen oikkunsakin, kaikki ovat painuneet mieleeni; hän on polttomerkillä merkinnyt sieluni ja särkenyt elämäni onnen…"

"Ah", huudahti Elinor liikutetulla äänellä, "sellainen uskollisuus ansaitsee todellakin palkintonsa… Luottakaa siihen, että hän viimeinkin, heltyneenä ja vuorostaan hylättynä, hyvittää virheensä ja koettaa ansaita anteeksiantonne…"

"Ei milloinkaan… Kolmen vuoden aikana ei tämä ylpeä ja tunteeton nainen ole suvainnut muistaa minua rivilläkään. Epäilemättä on hän palannut kotiinsa Länsi Intiaan tai Amerikkaan, tiedänkö minne? Nyt riemuitsee ja nauraa hän herkkäuskoisuudellani. Olen unohtava hänet! Jo jonkun aikaa olen tuntenut sisässäni, että tämä on oleva minulle mahdollista ja", lisäsi hän lopen liikutettuna, "ehkä hyvinkin pian!"

Nämä sanat lausuttiin niin hellän moittivalla äänellä, että Léon katsahti häneen, jolloin hän huomasi että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.

"Ah, rouvani", puhkesi hän puhumaan hetkisen vaitiolon jälkeen, "miten teidän osanottonne on minulle kallis! Miksei hänellä ollut sielu ja tunteet sellaiset kuin teillä!… Silloin olisin ollut onnellinen, nyt… Tyttäreni, yhtä kaunis kuin teidän, olisi, niinkuin hän nyt, istunut polvellani…"

"Sellaiset tunteet ja muistot eivät mihinkään kelpaa", sanoi Elinor vavisten vetäen tyttönsä luokseen; "minun täytyy teidät erottaa…

"Anteeksi rouvani, olen hetkeksi antautunut unelmieni valtaan, mutta miksi niin pian pakotatte minut niistä luopumaan?…"

Elinor ei kauemmin uskaltanut kuunnella häntä, vaan kiiruhti tiehensä tyttärensä kanssa ja puhui kaikki rouva de Gernance'Iie.

Siitä hetkestä alkaen oli pikku Léonie yhtä uutterasti kuin äitinsäkin sairaan luona. Léon kyseli lakkaamatta lasta ja kiintyi häneen sydämellisesti.

Lapsukainen puolestaan kyseli yhtämittaa ystäväänsä, hyväili häntä ja tahtoi aina olla hänen ja äidin seurassa. Hänen lapsellisen suorat hellyydenosotuksensa molempia kohtaan antoivat kerta kerralta aihetta arveluttaviin, mutta Elinorille suloisiin kohtauksiin, jotka kuitenkin Léonin aina jättivät enemmän ja enemmän surulliseksi ja unelmoivaksi.

Hän virkistyi kuitenkin huomattavasti, ja haava parani. Suloisten hetkien vaihtelevassa luottamuksessa kului aika nopeasti, ja joulukuu toi talven tullessaan.

Rouva de Gernance, joka jo kauan oli puhunut paluumatkastaan, selitti viimein, ettei hän voinut sitä enää siirtää. Äänellä, jota hän turhaan koetti saada vakavaksi, pyysi Léon äkkiarvaamatta lupaa saada seurata häntä.

Kummastuneena niin nopeasti tehdystä päätöksestä, tahtoi rouva de
Roselis panna vastaan.

"Ah, rouvani", huudahti Léon vilkkaasti, "antakaa minun matkustaa. Olen jo liian kauan nauttinut tätä vaarallista iloa, joka ei ole luotu minulle. Antakaa minun paeta teidän ja lapsenne läheisyyttä, teidän hurmaavaa huolehtimistanne ja näitä päiviä, jotka kuluvat niin nopeasti. Antakaa minun palata yksinäisyyteeni, joka aina on oleva osanani."

"Mutta meidän on ainakin kuultava lääkäriltä, eikö teille ole mitään vaaraa siitä että…"

"On vaaroja, joista lääkäri kaikella taidollakaan ei voi minua suojella… Kohtaloni on paeta kaikkea, joka on rakastettavaa, kaikkea, joka voi miellyttää ja ihastuttaa… Minä en voi kyllin nopeasti lähteä täältä matkaan…"

"No niin, rakas ystäväni", sanoi Elinor kääntyen ystävättäreensä, "sitte on minun uskottava haavoitettu ritarini sinulle, mutta sinun on ainakin vastattava hänestä…"

Hiukan kummissaan, että hänen annettiin matkustaa ilman vastaväitteitä, meni Léon antamaan matkaansa koskevia määräyksiä. Elinor katseli hymyillen hänen jälkeensä.

"Tahtoisitko selittää minulle", sanoi rouva de Gernance moittien, "mikä tarkoitus on tällä uudella ilveilyllä? On kylliksi että hän pelkää rakastuvansa sinuun ja että hän senvuoksi pakenee sinua. Miksi siirrät tuonnemmaksi sen, että teet itsesi tunnetuksi ja miksi et tee loppua ilveilystäsi, joka on jo kestänyt liian kauan? Huvittaako sinua kiusata häntä tällä tavalla?"

"Ah, rakas ystävä, miten on suloista tällä tavalla olla oma kilpailijansa, miellyttää häntä kaksi kertaa niin erilaisissa olosuhteissa. Vaihtelevaisuudessaankin on hän uskollinen minulle. Aina hienotunteisena, aina kunniallisena pakenee hän luotani, ettei pettäisi minua. Hän on rakastunut minuun — ei rakasta muita kuin minua yksin — oi, miten tunnen itseni onnelliseksi!"

"Ja Léon, Léon parka! milloin alat ajatella hänen parastaan! Annahan kuulua, Elinor, matkustakaamme yhdessä Parisiin. Siellä voit jälleen ryhtyä liittoon, joka ei luullakseni tuota mitään vaaraa."

"Ei, aikeeni on jo valmis. Matkusta hänen kanssaan. Ei kestä kauan, ennenkuin tulen perässä."

Tällöin tuli Leon takaisin, levottomana ja mieli kuohuksissa — kaikki oli valmiina hänen matkaansa varten.

Tyytymättömänä ystävättäreensä, mutta pakotettuna antamaan perään hänelle, antoi rouva de Gernance itse määräyksensä. Mutta eronhetkellä kadottivat kaikki rohkeutensa. Kyynelien vallassa uskoi Elinor potilaansa rouva de Gernance'n huostaan, joka lupasi hänelle antaa tämän asua luonaan ja lupasi hoitaa häntä. Léon seisoi kalpeana ja vakavana vaununsa vieressä ja ilmaisi, äänessä ilme, joka tietää syvempää tunnetta, viimeiset vakuutukset kiitollisuudestaan. Kerta kerralta syleili hän lasta, joka itki ääneen, nähdessään ystävänsä lähtevän.

Silloin astui rouva de Gernance Léonin kanssa vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat pian kadonneet näkyvistä.

XI.

Kun Elinor oli jälleen yksinäisyydessä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle sietämättömäksi. Ainoastaan se sulous, jota äsken oli tuntenut, voi tämän jälkeen rauhoittaa hänen sydäntään. Ainoa ajatus, joka elähytti häntä, oli että pian saisi jälleen kohdata ystävättärensä ja hänet, jota hän jo piti kuin puolisonaan.

Kahdeksan päivää heidän lähtönsä jälkeen saapui hän salaisesti tyttönsä kanssa rouva de Gernance'n kotiin. Tämä oli ainoa, joka tunsi hänen tulonsa.

Pitkän keskustelun jälkeen, jolloin hän ystävättärelleen kertoi sen romanttisen tavan, millä aikoi tehdä itsensä tunnetuksi Léonille, sai hän tämän auttamaan aijettaan täytäntöön, jolloin molemmat erosivat, ollen yhtämieltä tehtävästään.

Oopperatanssiaiset olivat äskettäin taasen alkaneet, ja rouva de Gernance pyysi Léonia eräänä iltana seuraamaan häntä sinne. Aluksi torjui Léon tämän ankarasti, seikka, jota rouva ei ollut odottanut. Paikka, jossa hän oli ollut kylliksi heikko antautuessaan seikkailuun, joka vaikutti hänen koko jälelläolevaan elämäänsä, oli tullut hänelle vastenmieliseksi, ja hän oli luvannut, ettei milloinkaan menisi sinne.

Rouva de Gernance oli kuitenkin itsepäinen. Hän pyysi hänen käsivarttaan ainoastaan niin kauaksi, kuin kohtaisi jonkun tuntemattoman, joka tarjoaisi hänelle omansa, ja jolle viimemainitulle hän lupasi tehdä kepposen. Léon, joka ei voinut rouva de Roselis'en ystävättäreltä mitään kieltää, suostui vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ja niin he menivät.

Astuessaan tanssisaliin tunsi Léon itsensä sangen liikutetuksi, ja tuhannet muistot ahdistivat häntä.

Rouva de Gernance tanssi muutaman kierroksen hänen kanssaan, mutta ollen löytävinään sen, jota oli etsinyt, antoi hän Léônille vapautensa ja sanoi hänelle hyvästit.

Hän oli tuskin jättänyt hänet, kun ääni, joka huolimatta tanssimusiikista sai hänet säpsähtämään, aivan hänen lähellään kuului sanovan:

"Ahaa, nyt sain teidät käsiini, te uskoton. En se liene minä, jota etsitte oopperatanssiaisista?"

Hän kääntyi ympäri ja huomasi vieressään… kenen? tuntemattomansa tämän omassa persoonassa. Valkoinen domino, naamio, jopa hakanenkin, joka yhdisti hänen vyönsä, ja jonka hän ennenkin oli pannut merkille, kaikki oli samanlaista.

"Se on hän!" huudahti Léon innoissaan ja tarttui häntä käsivarresta. "Mitä! Minä tapaan teidät vielä kerran?… Näen teidät edessäni ja pidän teidän kädestänne kiinni! Minkä selittämättömän ihmeen kautta?"

"Se on kumminkin mennyttä. Nyt saat nähdä jotain aivan toista. Nyt olet jälleen vallassani, ja sinä saat odottaa mitä merkillisimpiä seurauksia. Kohtalosi on ratkaistu ja tulee päätökseen…"

Jälleennäkemisen ensi ilon vaikutusta, jonka hänen läheisyytensä oli herättänyt, seurasi, sitä mukaa kuin hän puhui, suuttumus. Tuollainen melkein kevytmielinen ja käskevä ääni, kun hänen oli sovitettava kolmen vuoden unhotus ja monet muut virheet, loukkasi häntä suuresti. Kaikki ne vähemmän edulliset ajatukset hänestä, joita hän tällä ajalla oli pitänyt vireillä, palasivat jälleen.

"No niin, rouvani", sanoi hän kylmästi, "mitä tahdotte minusta? Mitä uutta kohtausta nyt valmistelette? Millä uudella tavalla aijotte minut taas pettää?"

"Kuinka mies voi muuttua kolmessa vuodessa! Onko tämä se sama Léon, joka hellänä ja hyvänä ja rakastuneena, juuri tällä paikalla ja sellaisella vakavuudella suostui uskollisuuteen ja täydelliseen alistumiseen?…"

"Ah, jos olen muuttunut, niin ken on siihen syyllinen, te julma olento? Ettekö se ole te, joka olette hylännyt uskollisuuteni, te, tuhotaksenne minut otitte välikappaleeksi sulot, jotka paraiten lumoavat miehen mielen, joka petitte minut ja omantunnontuskitta ja armottomasti työnsitte minut takasin? Tyytyväisenä, että olitte antanut minun kokea kaiken hyvän, jonka olitte minulta ryöstänyt, olette se lopuksi te, joka kolme vuotta sitte jätitte minut kaipauksen ja unhotuksen tuskiin."

"Léon, te tuomitsette liian ankarasti. Kas täällä olen teidän vieressänne; olen hyvittävä virheeni, antamalla teille mitä olette kadottanut."

"Ja milloin voin luottaa sanoihinne? Ehkä aijotte jollain hetkellä kadota näkyvistäni jättämättä muuta jälkeä itsestänne kuin minulle tuottamanne tuskat; ehkä valmistelette uutta juonta."

"Ei, ei mitään juonia enää, eikä mitään salaisuuksia. Ah, Léon, myöskin minä olen kärsinyt… Mutta unohtakaamme menneet kärsimykset ja hullutukset. Oppikaa viimeinkin tuntemaan ja ottamaan vastaan puolisonne…"

"Te hylkäsitte puhtaan ja uskollisen rakkauteni, jonka sydämeni teille tarjosi. Mikä uusi oikku saa teidät pyytämään sitä uudelleen? Oletteko varma, että sitä on vielä jälellä? Voinko minä säilyttää järjetöntä intohimoa näkymätöntä olentoa kohtaan, joka minut hylkäsi? Ken sanoo teille, että olen edelleen sama, etten minä vuorostani ole suostumatta liittoon, joka teille oli vastenmielinen, ja pysyttele riippumattomuudessani? Se ei maksaisi minulle yhtä paljoa kuin teille…"

Nämä katkerat sanat tunkeutuivat Elinorin sydämeen saakka. Iloisuus ja suloiset toiveet, jotka olivat seuranneet häntä tanssiaisiin, haihtuivat. Nöyryytettynä ja hänen odottamattoman, oikeutetun ankaruutensa moitteiden kohtaamana, kadotti hän rohkeutensa ja voimansa.

Léon huomasi, että hän tuskin voi pysyä pystyssä, ja vei hänet sen vuoksi taustalla olevalle sohvalle, istuen itse hänen viereensä. Kyyneleet onneksi antoivat lievitystä hänen tuskalleen.

"Ah, antakaa anteeksi", puhui Léon, leppyneenä hänen vilpittömästä tuskastaan; "antakaa anteeksi minulle, te, josta minä en pääse selville! Miten valitankaan ankaroita, vaikkakin oikeutettuja sanojani! Mutta niin monen välinpitämättömyyden ilmettyä, kuinka voinkaan odottaa teitä niin tunteelliseksi?"

Samaan aikaan koetti Léon saada hänen ottamaan naamionsa ja antamaan hänen saattaa itseään kotiin. Hetken tunsi Elinor kiusausta antaa perään ja näyttää kasvonsa, mikä epäilemättä olisi hänet lauhduttanut. Mutta pelko kohtauksesta, joka voisi kiinnittää kaikkien silmäykset heihin sekä halu vielä kerran koetella häntä pidätti häntä edelleen. Hänen vielä enemmän muuttaessaan ääntään virkkoi hän suruisasti:

"Ei, seurataksenne minua ei hetki ole sovelias, ja te olette opettanut minulle viisauden käskyn… Ottaisinko naamioni? Miksi antaisin teidän tutustua kasvoihini, kun ette enää ole tilaisuudessa rakastamaan? Minä huomaan että hän on syynä kylmyyteenne; minä tiedän missä te olitte parantumisenne aikana ja mitkä kädet teitä hoitivat…"

"No, niin, rouvani", puhkesi Léon vakavasti puhumaan, "te tiedätte, ettei minun kiitollisuuteni voi olla kylliksi vilpitön ja samoin ihailuni. Niin, en puolusta itseäni. Kolmen kuukauden ajan naisen suloisimman hoidon esineenä, naisen, jonka kauneus on hänen vähin ansionsa, — järkevän, tunteellisen naisen, joka liittää sukupuolensa kainon arvokkaisuuden liikuttavaan hyvyyteen, siten häntä kaunistaen, mitä minä muuta voisin kuin säilyttää siitä muiston ikuisesti?"

Kuunnellen häntä ylenmäärin iloisena, tunsi Elinor, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, voisi hän, huolimatta ponnistuksistaan, pettää itsensä. Senvuoksi nousi hän ylös ja sanoi:

"Tulkaa onnelliseksi! Teidän onnenne on minunkin. En puhu enää teille itsestäni. En vaadi enää mitään, olette vapaa… Mutta ehkä tahtoisitte nähdä tyttärenne?…"

"Hyvä, tulkaa aamulla aikaisin ja syökää aamiainen kanssani, niin saatte nähdä hänet."

Äsken tapahtuneen kovasti koskiessa hänen sydämeensä poistui hän, tuskaisesti kerraten sanojaan:

"Miten olisi laitani, — miten olisi laitani, jos sattuma ei toisessa muodossa saattanut minua tilaisuuteen voittamaan hänen kunnioitustaan ja rakkauttaan?"

XII.

Hän tulisi hänet tuntemaan — hän saisi nähdä tyttärensä… tyttärensä,
jonka kuvaa hän niin monta kertaa oli kuvitellut mielessään!
Epäilemättä ei häntä enää kiellettäisi tulemasta puolisoksi ja isäksi.
Tämän kalliin nimen voisi hän saada!

Tämän kuvailun keskeltä sukeltausi kuitenkin rouva de Roselis'en muisto, ja vertailu ei ollut tuntemattomalle eduksi. Mitä naista hänen silmissään voisi verrata Elinoriin?

Hän lähti seuraavana päivänä täsmällisesti kohtaukseen, ja ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli neekeri, joka herätti niin monta muistoa hänessä.

Tämä vei hänet upean huonerivin kautta eräälle ovelle, aukasi sen ja ilmoitti herra de Préval'in.

Léon käveli eteenpäin ja huomasi olevansa kammiossa, joka tuossa tuokiossa muistutti hänelle sitä joka kolmeen vuoteen ei ollut haihtunut hänen mielestään. Eräs nainen puettuna samalla tavalla kuin silloin lepäsi samassa asennossa sohvalla ja täydensi näyn. Lapsi istuin hänen polvellaan.

"Mitä näen?" huudahti Léon. "Elinor: Olisiko sellainen onni mahdollinen?… Oi, jos se on ainoastaan julmaa leikkiä, niin lopettakaa se heti, eli kuolen silmienne eteen!"

Tällöin juoksi pikku Léonie esille ja heittäysi hänen syliinsä, näyttäen hänelle toista puolikasta sormuksesta, joka riippui hänen kaulallaan.

"Ystävä Léon", sanoi hän hänelle lapsellisella suloudella, "tahdotko antaa takaisin minulle sormukseni?"

Kun hän näki sen, pääsi häneltä hämmästyksen ja ilon huudahtus ja hän vaipui tuolille, vapisevalla äänellä puhjeten sanomaan:

Elinor seisoi jo hänen vieressään; Léon tarttui häneen toisella kädellään, toisella piteli hän lasta, joka istui hänen polvellaan. He katsoivat toisiinsa, kyyneleet nousivat heidän silmiinsä ja sekoittuivat toisiinsa. He eivät voineet ilmaista sitä, mitä tunsivat.

"Niin, siinä on tyttäresi; ja tuntemattomasi, rakastajattaresi, valpas hoitajattaresi, joka niin monella eritavalla yhtämittaa piti huolta sinusta, tahtoen tulevaisuudessa olla hänen äitinsä ja sinun onnellinen puolisosi… Anna anteeksi, Léon, anna anteeksi ne koetukset, jotka annoin sinun kärsiä. Anna anteeksi rikollinen ymmärtämättömyyteni, minkä vuoksi olen saanut suuresti kärsiä. Se oli ensimäinen, mutta se olkoon myöskin viimeinen. Pöyhkeä, ajattelematon tuntemattomasi sai eilen tanssiaisissa ripityksen, jota vaimosi ei milloinkaan ole unohtava."

"Ah", huudahti Léon, "anna sinä nyt vuorostasi anteeksi minulle. Ystäväni, lapseni, niin monen levottomuuden ja kaipauksen aiheuttaja, kuinka sydämeni onkaan koettava voittaa takaisin nämä kolme vuotta, jotka minun hellyydeltäni olivat riistetyt!"

Tällöin saapui rouva de Gernance ja hän otti hartaan sydämellisesti osaa onnellisen parin iloon. Mutta ollen aina yhtä viisas ja maltillinen, virkkoi hän ystävättärelleen:

"Ajattelehan, Elinor, että jos sinä olisit ollut poikkeamatta siltä tieltä, jonka velvollisuus ja yhteiskunnan lait määräävät, olisit saavuttanut tämän onnellisen päämäärän, tarvitsematta elää näitä kolmea synkkää vuotta."

"Älä puhu enää siitä", vastasi rouva de Roselis syleillen häntä. "Ainoastaan onnensa kustannuksella voi nainen kieltäytyä niistä kahleista, jotka hänen sukupuoltaan rasittavat."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITUA RAKKAUTTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.