The Project Gutenberg eBook of Korpien povessa, by Juhani Sjöström

      "Piennä jäin minä emosta,
      Matalana maammostani.
      Jäin kuin kiuruksi kivelle,
      Hastaliaksi rauniolle."
                         Kalevala.

SISÄLLYS:

    I. Salolla.
   II. Vieraan vastaanotto.
  III. Taikuus.
   IV. Uskonnnollisuus.
    V. Runollisuus.

   VI. Paastosta päästessä.
  VII. Kosioretki.
VIII. Miniänä.
   IX. Elämä korvessa.
    X. Kaskiraaja.
   XI. Kesäisiä oloja.
  XII. Käänteessä.

ENSIMMÄINEN OSA.

Korpea ja jylhyyttä, kuolon kalpeaa ja kylmää, yksinäistä ja hiljaista, salaperäisen äänetöntä ja oudostuttavaa. Ei edes karhun vihellystä, ei teeren kukerrusta kuulu, ei näy vesakosta hypähtävää jänistä, ei tapaa luikkivaa kettuakaan, halki korven luikertelevalla talvitiellä. Onko metsän otuksillekin tämä korpi liian kolkko, vai säälivätkö tallata maan talvista, puhdasta vaippaa? Vai pehmyt lumiko pakottaa kaikki pysymään asemillaan, hiljaan?

Hämärässä, puoli pimeässä kaikki häämöittää kuin harson takaa epäselvillä ääriviivoilla.

Mutta tuossa hämärässä kaikki on niin sopusointuisaa, pehmoista ja sulavaa. Kokonaiskuva on surunvoittoinen ja silmälle viehkeä.

Siinä ei ole mitään, joka erityisemmin vetäisi huomiota, kaikki on suhteellista. Ei ole räikeitä valopaikkoja, ei liiallisien mustia varjojakaan; etualalla ei ole liiaksi toimintaa, tausta ei ole näkyäkseen liian heikko. Kaikki on kuin yhdellä ja samalla siveltimen vedolla tehtyä.

Aurinko pysyy piilossa, taivas harmaana ja aina väliin sataa tuhuuttaa lunta, milloin sankemmasti, milloin heikommasti, milloin suuria milloin pieniä lumihiuteita. Väliin tuuli sitä keveänä tuhkana tuhuuttaa jos johonkin lokeroon, täyttää sillä vesakot, tiheät ja matalat näreiköt, jotka se paataa, väliin milt'ei läpipääsemättömiksi. Autiot paikat se pitää vähässä lumessa, vaan kierittelee sitä sen sijaan lakeuksien reunuksille.

Tyynenä aikana lumi sataa ja paatuu puiden hapsottaville oksille, hautaa pienet vesat allensa ja painaa kookkaammat kumarruksiin, taivuttaa ne koko pituudeltaan. Terhakkana on seisovinaan näreen alku, vaan kasautunut lumitullo latvassa on sitäkin taivuttanut, vaikka vähemmän.

Mutta satavuotiset hongat kohottavat majesteetillisesti latvojansa kuvaten suuruutta ja ylevyyttä, joka ei vähällä masennu, ei ennen kuin hirmu-myrsky kiskoo sen juurineen ja murjoo kumoon. Vaan sittekin ne vielä kertovat maassa maatessaan vuosikymmeniä, että heitä ruhjoessa ja murjoessa on täytynyt olla ylenluonnolliset voimat liikkeellä.

Noissa hongissa se syntyy tuo humiseva sävel, jonka kuulee ylhäällä, pään päällä, astuskellessa syvässä metsässä. Niiden latvat ovat kuin viritetyt soittimet, joista lähtee sävel milloin vain tuulen henki on kulkusalla. Ei väsy sitä kuulemaan, eikä puhkea intohimoisiin tunteisiin sitä kuunnellessa. Siihen se on liiaksi luonnollista, tuo sävel.

Vaan se ei silti ole yksitoikkoista; sillä siinä on iloisuutta ja kaihoa. Väliin se on raskasta, painavaa ja huokaavaa, väliin keveätä ja kimakkaa, väliin se taas viheltäen kiihtyy hirmu-huudoksi.

Tukkana ja turkkina, suojana ja sauvana ne ovat nuo suuret hongat turvatilleen, jonka verhoavat ja suojelevat hätään heittämättä purevimmankaan viimaan puhaltaessa. Niiden suojassa etsii metsän otuskin elatuksensa ja niiden juurilla ja keskustassa tuntee se olevansa parhaiten turvassa.

Ne luovat puolihämärän varjon juurilleen ja kesäisin katselevat kuvaansa metsälammen pinnassa. Ne suojaavat lemmityn lampensa, ettei rauhaton tuuli sen tyyntä pintaa samenna, ja sen rannalle eksähtäneellä on siten mitä viehkein näky.

Niittä ei salo tuntuisi salolta, ei korpi korrelta, eikä mieleen kaivaituisi mitään jylhää, salaperäistä ja surunvoittoista.

Synkästä kuusikosta tai hongikosta alkaa metsä harveta ja mataloittua, ja niin huomaa joutuvansa uuteen ympäristöön. Siellä täällä on vain enään jokunen vaivaispetäjä, mataloita näreen rähjiä ja viimein ei niitäkään. Lakeus on edessä — väliin kilometrejä laaja. Se on lumen peitossa, vaan sen alta pistäiksee kasvihapsia ikäänkuin erehdyksen välttämiseksi, osoitukseksi, mikä lumen alla on piilossa. Tasanko nyt on niin puhdas, niin viattoman puhdas pinnaltaan, vaan jos jalalla astut sille, ja jos on ollut leuto syksy, niin hurahtaa jalka pohjaamatta ja jalan jättämä sija täyttyy ruskealla, mutaisella vedellä, joka tahraa laajalti kuoreen syntyneen aukon ympäristönkin, leveten ja imeytyen pehmeään, löysään lumeen, jotta herää mielessä inhoa ja sääliä. Mutta samalla tuo pulpahdus suon povesta, synnyttää oudon turvattomuuden tunteen sekä uteliaisuutta arvailemaan suon syvän sylin salaisuuksia. Vaan kukapa on tutkinut sen syvyyden, kuka laskenut sen silmäkkeiden paljouden ja kuka selittänyt sen syntyjä syviä.

Sen yli kulkee muutamalla kohtaa tie, joka on paikoin ruskeaa jäätikköä ja toisin paikoin vesinen ja sohjunen. Tie kohoaa suolta korpeen, kiertelee pahoja tiheiköitä ja joutuu väliin metsäisille, korkeanpuoleisille harjanteille; milloin pitemmältä, milloin lyhemmaiti kulkee niitä pitkin ja laskeutuu viistosti rinnettä myöten alas. Jatkuu taas jylhässä hongikossa, joutuu suon ranteelle ja siitä yli, ja, vaihdellen vuoroin vesakossa, vuoroin kookkaammassa metsässä, alkaa se kohottaida asutulle salovaaralle. Aukinaisesta aidan veräjästä vie se huuhdalle, lipuu sitä pitkin ja johtuu talon pihalle.

Siinä on tuparakennus; uusi, vasta rakennettu tupa vanhassa ihan kiinni. Vanhassa on pienet, lasiruutuiset ikkunat, joista useammat ovat rikki ja joihin on sijalle pantu päreitä ja joissakuissa on vaatetullokin. Uudessa on kookkaammat ikkunat, suuremmat lasit ja vaaleiksi maalatut vuorilaudat. Uudessa kohoaa harmahtava, eheä, kivinen savupiippu katolle, vaan vanhassa on se mustunut ja hajallinen. Toisin paikoin lumesta vapaa liistekatto sujuu loivanpuoleisesti pitkiin räystäisiin ja katon harjaliitoksen kohdalla on puolipyöreä, paksu ja koverrettu hirsi, jonka päät luisuina ulottuvat itse kattoa ulommaksi. Vanha rakennus on korkeampi kuin uusi ja vanhan tuvan porstua on uuden kanssa yhteinen.

Melkein tuvan salvamessa on navettarakennus tanhuineen ja sen päädystä vievät leveät ajoportaat rakennuksen ylisille.

Pihan toiselle sivustalla, ihan tuparakennuksen vastassa on talli, jonka yliselle pääsee myöskin ajoportaita; tallin lähellä on pienoinen, hirsistä salvostettu vedenlämmityskota ja sen kohdalla, vähän matkaa, on huone eli aitta. Loitompana pellolla on vanhanläntä riihi ja siitä syrjässä pieni, ränsistynyt sauna.

Tuvan salvamen juurella haukkua rikottelee pystykorvainen, lyhyt ja teräväkuonoinen, pienenläntä ja terhakka, talon musta Vahti, ja tuvan ikkunoissa on uteliaita kasvoja tulijaa tarkastamassa.

Siihen on kuin hiivittäynyt salaa ja tietämättä ja tuntuu siinä seistessä ja silmäillessä vähä oudolta ja omituiselta. Mutta siinä kuitenkin heti tuoksahtaa vastaan rauhoittavaa ja samalla puoleensa vetävää, joka ei voi saattaa hämille.

Ja niin antaa katseensa lipua vapaasti ja vangitsematta, antaa sen kierrellä ja kaarrella, pysähtyä ja painua ja taas lähteä liikkeelle.

Siihen näkyy paljon ja laajalta; siinä on siksi aukeata ja vaara on korkeanlainen. Katse kavahtaa esteettä puiden latvoille ja hyppelehtiä toiselta toiselle, kunnes kaikki sulautuu sinertävään kaukaisuuteen. Siellä, se viivähtää, siellä kun on puhdasta ja pehmoista, kirkasta ja köykäistä ja siellä tuntuu niin sulavasti sivelevän silmää. Siellä näyttää liittoa ja sovintoa tekemässä ikuisiksi onniksi, nöyrtynyt maa, ja armosylinsä avannut taivas, joka kietoelee ja käärielee armaansa omaan, sinertävään untuvavaippaansa.

Toisaalla on jo tuossa kolmen tai neljän kilometrin pituisen korpikannaksen takana Kokkarikylän taloinen, laaja vaara ja melkein sen kohdalla, taustana, Toivajärven jyhkeät, metsäiset vaarat kohottavat puittensa latvoja. Näyttää kuin ne tahtoisivat salata, piilottaa jotain taakseen, vaan itsensä ovat pelkäämättä paljastaneet katsojan silmissä koettaen hekin kertoa jotain Korpiselän salaisesta luonnosta.

Mutta tuolle muutamalle suunnalle ei silmä pääse, katseen täytyy pysähtyä aitauksen takaiseen viitakkoon. Samoin myös koko sillä kulmalla vaaraa. Jos missä onkin vaara puuton, niin kohoaa se aina sinnepäin ja sen äärimäisen rajaviivan takaa ei näy kuin harmahtava taivas.

Ja niin on taas katse kotiutunut; iskee lähimpään ympäristöön ja tapaa riihen, sen ohi jatkuvan tien, joka näyttää aukinaisesta veräjästä sukeltautuvan viitakkoon, löytää saunapahan ja kaikki muutkin… vieläpä kasvotkin tuvan ikkunassa.

Päivä on puolessa. Sisään astuessa tapaa talon perheen syömässä. — Tulija tervehtii, tarjoaa kättä ja ukko pöydän päässä tarttuu ensiksi siihen, sanoen; — "Terve, terve!" Sitte toiset pöydän luona olijat tekevät samoin ja emäntä nousee kohta pöydästä ja käskee "jaksaimaan" [riisuutumaan].

Emäntä on vanhanläntä ja lihava. Punainen "tshäpsä" [myssyn sijainen päähine] on hänellä päässä ja viilekkeissä riippuva hame verhoaa hänen ruumiinsa alaosaa, vaan ainoastaan punaisen kirjava "rätsinä" [paita] pitkine hihoineen peittää hänen yläosaansa. Rätsinän pääntie ulottuu aina rinnan alle, joten hänen ruskea, vanhentunut, kurttuinen rintansa paistaa näkyvissä. Hän liikkuu keveästi ja naurussasuin, hakee "kolpitealla" [Kolpitsa, uunin sivulla, sillan alle vievän aukon peitoksi lattiaan kiinnitetty arkku. Päällystässä on aukeava luukku.] olevasta vaateläjästä jotain. Saakin sieltä käsiinsä "visintkän" [röijy, kohtu] ja panee sen päälleen. Hän menee sitte ukon luo ja supattaa sille korvaan, tämä nyykäyttää päätään ja sanoo jotain, ja sitte lähtee emäntä puuhaamaan uunin edustalle.

Ukko vain pöydän päässä vetää sormillaan vadista kalaa ja potattia suuhunsa. Samoin tekevät nuori nainen pikku tyttö ja poika, ja kaikki silmäilevät uteliaina vierasta.

— Jaksaikaa, jaksaikaa! murahtaa jo ukkokin, kun näkee vieraan ei kiirettä pitävän riisuutumisella.

— Kiitoksia, kiitoksia. Näinköhän tässä teillä saisi viivähtää pitemmänkin aikaa?

Tuvan kuumuus ja raskas ilma vaikuttaa vähä tympäisevästi, vaan tuntuu siihen pian kotiutuvan ja suurempaa vastenmielisyyttä tuntematta alkaa riisua liiempiä vaatteitaan. Samalla tulee tarkemmasti silmäillyksi ruokapöytää ja pistää sieltä silmään aimo kasat ruuanjätteitä ja niiden joukossa muutamia saviastioita, kypsiä nauriita ja leipämöhkäleitä.

Ukkokin poistuu jo pöydän luota, ja kahvin tarjoaminen näyttää olevan talonväen mielessä. Toinen pää pöydästä raivataan syöntäaineksista ja astioista; pöytää peittävä "kuattuva" [pöytäliinan tapainen hursti; kotikutoinen, valkea, karheaa kangasta], kun oli syödessä tahrautunut niin siirretään se pois vieraalle aijotulta pöytä-osalta ja sen sijaan levitetään toinen, puhdas. "Kuppivirssi" [kori, jossa kuppeja säilytetään] tuodaan pöydälle ja emäntä ottaa siitä kuppeja, vaan hän ensin tarkastelee niiden puhtautta; hakee sitte vesiastian pöydälle ja alkaa pestä.

Tällä välillä tulee tarjonneeksi ukolle tupakkaa, tämä ei ota, sanoo ei polttaneensa vielä eläissään, ja on hän nyt jo kahdeksannellakymmenellä. Hiuksen haituvat, joita on vielä takaraivolla ja korvallisilla, ovat ihan harmaat, milt'ei valkoiset, samoin rinnalle ylettyvä tuuhea, ruokkoamaton parta, vaan on se latvapuoleltaan muuttunut likaisen keltaiseksi. Hänellä on ruskeat kasvot ja toisen silmän on häneltä kivistänyt pois, vaan toinen on sitä terävämmän ja älykkäämmän näköinen. Se pitkien ja harmaiden kulmakarvojen lomasta kiiriskelee kuin tähti taivaalla! Sormet hänen vahvatekoisissa käsissään ovat koukistuneet jäykänmoisiksi ja ovat ne pinttyneen likaiset.

Koko tuossa hänen olennossaan näyttää piilevän jonkunlaista salaperäisyyttä ja tuossa hänen jäykässä, vähä köyryssä vartalossaan on kuin jotain ylenluonnollista.

Paitahihasillaan hän liikkuu ja kolhomaiset varsikengät kolkkaa hänen astuissaan. Harmaat sarkahousut ovat jalassa ja niiden päällä riippuu liivin alta karhea piikko-paita.

— Ota vieras kohvii, kuuluu nyt ukon käskevä ääni, kun emäntä on hänelle supattanut vierasta käskettäväksi.

Kupin tyhjennyttyä, kaataa emäntä toisen ja vieläpä täyttää sen kolmannestikin, vaan kun vieras ei ota, niin suhkasee hän ukolle ja hän tallusteleekin sitä tyhjentämään.

— No onkos teillä perhettä muuallakin, kuin mitä tässä on? tulee kysäisseeksi.

— Parren veos ollah boigu da njeveskä vanukkain kera [Tukin vedossa ovat poika ja miniä lastensa kanssa], vastaa ukko kysymykseen.

Vierasta ei kysymyksillä häiritä, jonkunlainen kainouden hiljaisuus vallitsee talonväessä, ja jos mitä on toisilleenkin sanomista, niin tehdään se puoleksi kuiskaamalla. — Sitte kahvin juotua kysäistään vieraalta, onko hän "ruokainnu", ja aletaan puuhata syömistä.

Siinä on emännällä ja apulaisellaan juoksua ja hyppäämistä, kiirehditään ulos ja sisään, kannellaan vateja ja patoja.

Vaan ukko vetäikse tuonne kolpitsalle ja istahtaa kutomaan verkkoaan. Verkkohäkkiin (kuoseliin) on kiinnitetty hänen alotettu verkkonsa ja maltillisesti ja hitaasti, mutta taitavasti hän alkaa käyttää käpyä ja näyttää siltä, kuin olisi hän käsin mielityössään. — — —

Vähä yksinäiseltä tuntuu vieraasta ja niin tulee hän kiinnittäneeksi huomionsa tuvan sisustukseen. Ovesta tullessa oikealla on suuri uuni edustoineen ja liesineen, jossa riippuu rautaiset keittohahlat. Uunin päällyställä on päreitä ja sieltä riippuu uunin sivulla kuivamassa oleva loimi; vielä on uunilla nojallaan, kattopartta vasten painumassa oleva, reen jalas, ja uunille pääsyä varten on seinämällä uuniin syvennetyt portaat. Uunin kulmassa, kolpitsan päässä lattialla, on ristikkojalustallaan suuri vesisaavi tai säiliö, johon kannetaan vesi toisilla pienemmillä korvoilla ja pirtin ympäri kiertää kiintonaiset penkit. Oviseinällä on astiahylly ja ihan ovenpielessä riippuu nuorasessa, pitkästä puunaulasta, käsien ja kasvojen pesuastia, ja sen alla on taas jalustallaan suuri likavesisäiliö. Uunin vastakkaisessa pirtin sopessa on pöytä ja ihan nurkassa ylempänä pyhimyskuva. On sitte uunin ja peräseinän välillä ylhäällä leveä orsilauta ja sillä on tuohisia vakkoja, lapasia y.m. Vielä on pirtissä irtonaisia raheja ja tuolla, ovisopessa lattialla kattiloita ja patoja. Pitovaatteita riippuu nauloissa seinillä, joilla vielä on oma puuvärinsä kun pirtti on uusi. Lattia on likaisen harmaa, vaan ei se ole roskanen. Ikkunoista tulvaa valo jotenkin voimakkaasti sisään. — — —

Naiset ovat saaneet ruuan pöydälle ja vierasta käsketään ruokaimaan. Naurussasuin poistuu emäntä pöydän luota vieraan sitä lähetessä, ja menee tuonne ukon luo kolpitsalle, josta sitte kyyryisissä istuen ukon vieressä katselee vieraan ruokailemista….

Siinä on kaksi sammaltunutta kantoa, joilla on juuret yhteiset, vanha yksinkertaisen ja alkuperäisen näköinen pariskunta, joka syrjäisen silmälle näyttää onnelliselta ja hupaiselta. He ovat jo kadottaneet latvansa ja sen kanssa tuoreutensa ja terhakkuutensa; heillä ei ole enää halua kilpailuun kasvussa ja korkeudessa, vaan pysytteleivät juurissaan tyyninä ja täysin elähtäneinä.

Syötyä elämä taas jatkuu hiljaista ja melkein äänetöntä uraansa, vaan molemminpuolinen perehtyminen luo vähitellen vilkkautta ja eloisuutta. Keskustelu alkaa sujua ja tuo talon väkeä vaivannut kainous häipyy.

Illan hämärtyessä talon poissa ollut perhekin saapuu sitte kotosalle eikä heilläkään ollut mitään vastaan sanomista vieraan sijoittautumisesta taloon.

Tuo ukon poika on pitkä ja vahvan näköinen mies, loppupuolella keski-ikää, ja kaikesta hänen olostaan näkyy, että hän se on talossa isäntä. Hän on puhelias ja kyselee muun maailman eloksista ja millä asioilla se vieras täälläpäin liikkuu. Sanoo käyneensä jo Helsingissäkin kilpahiihdossa ja saaneensa kolmannen palkinnon. Tuosta retkestään hän kertoo laveasti ja näyttää vieläkin nauttivan siitä. Tarkkaavasti ja vähän syrjittäin hän katsoo vieraaseen, tämän puhellessa, ja näyttää harkitsevan jokaista sanaa, jonka vieras on laskenut sustaan.

Hänen käskystään on valmistettu teetäkin ja sitä puheen höysteeksi ja illan kuluksi vesirinkelin kanssa ryypitään. Sitte puuhaa hän pirttiin sängyn, johon valmistetaan vieraalle tila. Siinä on pussi pullollaan olkia ja päänalusiksi mätetään ensin turkkeja ja takkeja ja sitte niiden päälle joillain hienommilla aineilla täytetty tyyny. Tyynylle levitetään karhea, valkoinen hursti, joka on siksi laaja, että se peittää osan alussäkistäkin. Peitteeksi tuodaan villainen, kotikutoinen loimi.

Sitte syödään vahvasti illallista, jonka jälkeen puhdistetaan pöytä, lakaistaan lattia ihan äärinvierin ja kannetaan talonväelle makuutilat pirttiin. Ne levitetään lattialle vieretysten olkipussi toiseensa kiinni, viskataan vaatteita päänalusiksi ja vieläpä muutamille viskataan tyynykin ja jonkunlainen peitevaate.

Kohta vallitsee pimeys ja hiljaisuus pirtissä, päivän työt ja toimet ovat unhotetut ja väsymys painaa silmän toisensa jälkeen kiinni. Raskaat, puhkuvat hengitykset ja korisevat kuorsaukset sekoittuvat kohta toisiinsa, ilmoittaen työmiehen vaipuneen sikeään uneen.

Aamulla, vieraan herätessä, on talonväki jo touhussaan, vaan he ovat rajoittaneet pirtissä liikkumisia ja toimivat niin vähän ja hiljaa kuin suinkin. Kuiskaillen ovat he puhelemassa ja tuossa ne ovat vielä makuutilatkin lattialla pois kantamatta.

Uunissa palaa roimuaa valkea ja levittää valoa muuten valaisemattomaan pirttiin. Tulen lieska nuoleksii mustunutta uuninsuun kamanaa, kuin juomasta päässyt lehmä turpaansa, ja on se niin perin omaista ja kodikasta tuo näky.

Ihmiset liikkuvat toimissaan ja tehtävissään hämärässä valossa kuin haamut, ja öinen kuuma ja raskas ilma on muuttunut uunin vedosta raittiiksi ja viileäksi, jonka tähden talon lapset häärivät tulen lähellä lämmitellen ja pieni paitaressu on kavunnut uunin edustalle saamaan hänkin osansa kaikkien yhteisestä hyvästä.

— Nukuitko hyvin? isäntä kysäisee ja näyttää sitte hyvin tyytyväiseltä, kun kuulee vieraan saaneen rauhallisen levon.

Kahvikin heillä on vielä juomatta ja siihen puuhaan ruvetaan vasta sitte, kun vieras on pukeutunut. Käskemättä kertyvät pöydän ympärille niin vanhat kuin nuoret ja tyytyväisenä tarttuu kukin emännän täyttämään ja ojentamaan kuppiin.

Elämä tuntuu yhteiseltä ja tapojen yksinkertaisuus kodikkaalta. Omalta tuntuu pirtti, omalta ilma ja lämmin siinä. Vilpitön sydämmellisyys tekee avomieliseksi ja osaaottavaiseksi kohtaloihin.

Kukaan talonväestä ei näy poistuvan tehtäviinsä ja toimiinsa ulompana talosta, vaan jokainen pitää kuin velvollisuutenaan olla tänä päivänä kotosalla.

Ja siitä lähti vieraalle kuin elämän alku uudessa ympäristössä, ja talon perheelle — yhden hetkellisen jäsenen lisääntymisellä — jatko sen suuren elämänsommelon suorimiseen, jossa he kukin osastaan, paraan voimansa ja kykynsä mukaan, ovat käsinä olleet.

Vaan heidänkin sommelonsa liuskoissa näytti tuon tuostakin olevan joitakin salaperäisiä solmuja ja nystyröitä, joita koetettiin sivuuttaa niin, ettei niitä vieras huomaisi.

Vähä kerrassaan pääsee vieras syventymään heidän elämäänsä ja samassa tulee huomaamaan toimijain tarkoituksellisesti käyttäytyvän kaikessa — pitää näet hyvin varoa, ettei silmäytymiset ja muut mahdollisesti vaikuttavat turmiollisuudet pääse vaikeuttamaan toimintaa! Senpätähden käytetäänkin alituisesti varovaisuuskeinoja: taikuutta.

Jos joku talon eläimistä, — lehmä, lammas, hevonen, tai mikä hyvänsä — "saa pieniä", niin sen vuorokauden aikana ei talosta anneta syrjäiselle rahaa, ei tavaraa, ei maan- eikä karjan-tuotteita… ei edes kerjäläisellekään! Kyllä häntä syötetään talossa, mutta mukaan ei anneta, sillä he pelkäävät tuon elukan ja koko talon menestyksen katoavan sinä vuorokautena annetun tavaran kanssa. — "Tule toitse", on lyhyt selitys emännän puolelta ja kerjäläinenkin heti ymmärtää mitä on talossa tapahtunut… "Ann' rakas Hosbot onnii ja lykkyy", jupisi hän silmiään ristien.

Ja sitte kun n aika antaa, niin tehdään aina jotain temppua annetulle tavaralle, ettei vaan silmäytymiset pystyisi. Jos emäntä antaa maitoa tilkan, niin hän ripustaa ruisjauhoja maidolle, kun se jo on viejän astiassa — — —

Mutta, vaikka kuinka koetellaan olla varovaisia, niin ainahan sitä sentään sattuu jotain, vaikka joku eläimistä sairastumaan. Ja jos ei lääkepuoliset taikakonstit koeteltua, siinä näy paranemisen oireita, niin sitte turvaudutaan — Jumalaan. Jumala ehkä on jostain suutuksissa… ei ole ehkä saanut tarpeellisia antimia [Myöskin annetaan tuontuostakin antimia "muan-emälle", ett'ei vain sieltäkään kautta johtuisi mitään turmiollista. Niinpä kaadetaan maitoa y.m. maahan sitä varten kaivettuun kuoppaan.] ja siis otetaan tuon sairaan elukan tuotteita ja salaa, kenenkään näkemättä, koetetaan ne saada kirkkoon tai kylän rukoushuoneeseen heitetyksi!

Ja aivan kuin opastaakseen nousevaa sukupolvea säilyttämään nyt käytännössä olevia taikuuksia, käytetään lapsia osallisina niitä toimitellessa. — Niinpä eräänä sunnuntai-aamuna annettiin talon nuorimmalle pojalle kourallinen juuri sairaana olevan lampaan villoja, jotka talon naisvanhus käski hänen viedä rukoushuoneelle ja jättää ne sinne johonkin… "Kyllä, kyllä", keskoitti poika neuvokin, näyttäen siltä, että hän oli jo ennenkin ollut samallaisissa toimissa; hän pistää villat taskuunsa ja lähtee. — — —

Vaan ainoastaan satuttamalla heidät jotain taikuutta toimittamassa voi parhaiten päästä sen perille. He hämmästyvät, kun syrjäinen sattuu näkemään, vaan eivät virka mitään, ikäänkuin sillä peittääkseen tekonsa ja osoittaakseen etteivät muka olleet mitään salatta toimimassa.

Kun tekijältä sitte kysyy, mikä tuo temppu oli ja mitä sillä tarkoitettiin, vastaa hän: — "Sie naurat, jos ilmaisen." Vaan jos pyhästi lupaa ei nauravansa, niin sitte hänelle selitetään.

Jos taas koettaa selittää noita kaikkia vaikuttamattomiksi, niin tietysti he eivät usko…

"Katsos nyt", — alkaa talon vanhus puolustuksensa. "Eräs mies [hän mainitsee miehen nimenkin ja asuntopaikan] sairasti eikä saatu häntä paranemaan. Jo pelättiin kuolevan. Vaan yht'äkkiä eräänä yönä sanotaan hänen vaimollensa unissa, että vie puita rukoushuoneelle, niin miehes paranee — oli varmaankin joku, jota vilusti tuon sairaan miehen tautta. — Vaimo kenellekään mitään virkkamatta vei takallisen puita neuvottuun paikkaan — ja mies rupesikin paranemaan! Onhan siinä silloin", päätti ukko kertomuksensa varmasti…

"Vaan uskotko sitä, kun eräällä miniällä oli karhun käpälä kalvointa myöten toisena kätenä?" jatkaa hän vielä innoissaan ja samalla kuin huomauttaakseen, että mitä ja miten paljon sitä oikein saadaan aikaan.

"Eräässä talossa oli ukko, joka jo jonkun ajan kesää oli päivät oleskellut tietymättömissä; nähtiin vain hänen metsään menevän ja sieltä taas iltasittain palaavan. Hän ei puhunut, ei syönyt, kotiin tultuaan vain vakaantui nukkumaan ja jo seuraavana aamuna varhain nousi ja kiirehti metsään.

"Ihmiteltiin vähän aikaa ukon matkoja, vaan ei välitetty sen enempää, kun hän oli ennenkin liikkunut metsiä. Mutta viimein kuitenkin alkoi talon miniästä tuntua oudolta ukon liiaksi säännöllinen poissaolo ja hän päättikin siitä ottaa selvän. Kun ukko eräänä aamuna noustuaan läksi matkalleen, niin miniä seurasi ukon tietämättä ja niin etäällä, ettei ukko häntä huomannut.

"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle, paksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen toiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.

"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen päähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.

"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja alkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat olemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan ja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli hänelle kostettavaa ja se oli rikkonut [noitunut; ylenluonnollisella henkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt temput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku toinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte molemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus rajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena päässyt aina yöksi kotiin.

"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen tietämättä, mihin olivat joutuneet.

"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös sopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.

"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan, että heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi. [Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat unissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat koko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja sanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan. Heidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty…

"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja pelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä kuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää sisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte he alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä elä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos miehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat… jos vaikka sinuun koskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan, luullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua kettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle hangelle… ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni, käännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule olemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut ihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'

"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä ne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä ulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä ei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun karhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle… Vaan samassapa hyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui ihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten jäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin karhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi…

Häntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan, vaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.

Tällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei tulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he koettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin esiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai tehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.

Taikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin se näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen kalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita rysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen vastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen, ja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle, talon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun kalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua niin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja valmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän tarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä turvasi yksinäisyyttään!

Naisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia ja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa laatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt karkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon taikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja siinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.

Vaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun näkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku tytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään oli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön kasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä päivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: "Nuo ovat tulen vihoja… Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä paistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä sitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan kuin tietämättäsi mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat: äitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa sinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo häviävät."

Tempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren sulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on syventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa esi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin henkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän on heillä yksin päättäjänä ja nuo toiset vain kuin välillisinä toimijina.

Tuo sana "piällinen" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden saanut sijaansa sanan "Jumala" edessä, vaan sillä on syvällinen merkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se viittaa ylimmäiseen Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan erotteeksi toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]

Tuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella, huoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa eli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän mielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa, jos ei itse näyttäytymällä, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten, saattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.

Niinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan nurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja taitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin: — "Liikuttelehan niitä hyvin paljon…!"

Miten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan silmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: "Siitä sait… Koske vielä obrosaa!" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain esiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]

Vaan tuo heidän luulottelunsa "pienistä jumalista" ei sentään estä heitä täydellä sydämmellä kiintymästä kirkolliseen uskontoonsa [he tunnustavat kreikkalais-katolista. — Koko oleskelupaikoillani (Korpiselällä) tapasin ani harvassa luterilaisia] ja näyttääkin se heillä olevan sydämmellisenä tehtävänä, eikä vaan velvollisuuden tunteen pakoittaman.

Se on heille kallis ja pyhä, vaikka sen syvällisemmästä sisällöstä näyttää heillä olevan ainoastaan hämärä aavistus.

Ja tuokin aavistus on kokonaan välityksellisesti heihin juurtunut, sillä he eivät osaa lukea [alkava sukupolvi kyllä jo voipi käyttää kirjoja (enimmäkseen kiertokoulujen vaikutuksesta)] ja niin itse hankkia tietoja siitä, jota he käsittelevät. Mutta se kuvastuu heille kuitenkin siksi suurena, siksi voimakkaana ja lupaavana, että "kynsin ja hampain" he siinä riippuvat ja seuraavat uskollisesti pienempiäkin ulkonaisia menoja.

Niistä on paastoaminen — etenkin vanhoilla laiminlyömätön seikka… Ja silloin ei rasvat ruokia kostuta, ei pitemmilläkään paastoajoilla, ei edes erehdyksissäkään, sillä niin varovaisia ollaan.

Juuri paastoon laskeutuessa pestään ja puhdistetaan perinpohjin kaikki astiat, jotka vain tulevat sillä ajalla syöntäpuuhissa käytettäviksi ja sitte vielä astia tarvittaessa aina tarkastetaan, ettei vaan välillä olisi siihen jotenkin "arkeista" eksähtänyt. [Paastoamattomana aikana käytettäviä ruoka-aineita.]

Se on kuin jäähyväishetki entiselle elämälle, jossa kukoisti maailmallisuus iloineen, herkkuineen ja nautinnoineen ja jossa synnillisyys oli jokahetkisenä tarjokkaana; ja on se harppaus toiseen, joka on kuin erakkoisuus keskellä ihmispaljoutta. Se hetki lyöpi leimansa, vaikuttaa mieliin hartautta, tekee heidät alakuloisiksi ja vaiteliaiksi.

Mutta tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoillaan ja vajavaisuuksia tuntematta keräytyvät he pöydän ympärille nauttimaan höystämättömiä ruokiaan. [Syömään ruvetessa he aina pesasevat kätensä ja tekevät he sen yhtä hyvin kotona kuin kylässäkin.] Tavallisesti on siinä leivän särpimenä suolatuista kaloista — tai joskus vereksistä — keitettyä lientä ja sen jälkeen liemessä olleet ja siitä erotetut kalat ja potatit; sitte nauriita keitettyinä ja paistikkaina, ja onpa vielä välistä vaihdokkeeksi imellettyä ja uunissa kypsytettyä sakeanpuoleista ruisjauholientä (mämmiä), johon syömään ruvetessa sekoitetaan marjoja (puoloja); vieläpä joskus keitetään ryyneistä puuroa ja se maustetaan liinansiemen-öljyllä; alituisesti käytetään maidon asemesta "rieppua". [Vesi, jossa nauriit ovat keitetyt. Nauriista lähtenyt mehu on tehnyt sen imeläksi ja ruskeaksi; on imelyytensä tähden sopimaton (epäterveellinen) suuremmassa määrässä juotavaksi. Siitä valmistetaan myös kuivatuita nauriita vedessä liottamalla; se on vieläkin imelämpää ja väriltään ihan tumman ruskeata.]

Vaan näissäkin ruokalajeissa tehdään vielä rajoituksia paaston eri ajoilla. Niinpä eivät "oikein uskolliset" syö kalaa paaston ensimmäisellä ja viimeisellä viikolla eikä myös keskiviikkoisin ja perjantaisin, jotka päivät paastotaan ympäri vuoden, paastoamattomanakin aikana.

Kiitollisina he aina lähtevät pöydän äärestä ja kiittävät Kaikkivaltiasta antamistaan. Lyhyt on tuo kiitos, pari sanaa vain, vaan sanojen vähyyden korvaa ristinmerkin tekeminen, jota ei saa unohtaa minkäänlaisissa tilaisuuksissa.

Kirkko kun on salokylistä kaukana, niin siellä ei tule usein käydyksi. Sen siaan pidetään jumalan palvelus joka pyhä- ja sunnuntai-aamu kotosalla, pirtissä.

Vähä ennen aamiaista, kun ruoka on jo pöydällä valmiina, sytyttää talon miesvanhus pyhimyskuvan edessä olevan, hienon vahakynttilän, ja se on merkki koko talon joukolle kokoontumiseen. Siinä kuvan edessä alkaa sitte vanhus supatella kuulumattomasti rukouksiaan, aina väliin silmiään ristien ja toiset perheen jäsenet, seisten hänen takanaan, seuraavat hänen esimerkkiään.

Toisten joukossa seisoo siinä pieni poikanen, joka ei osaa tehdä sitä, mitä toiset, töllistelee vain. Mutta isänsä tarttuu hänen käteensä ja tekee sillä ristinmerkin pojan puolesta, painaltaa hänen päätään kumarrukseen ja niin on talon pieninkin ottanut osaa yhteiseen hartaushetkeen.

Vaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut itse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi ja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on vieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle on siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista, mutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin kömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan hetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan heillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän — rikkomatta edes paastosääntöjä.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena.

Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä korjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen, tuikkavan lampun valossa "laulaa" — kuten he runojen lukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.

Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Tuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän perehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla. Heistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja runoja.

Mutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi tuontuostaki keveästi väliin: "Tuossa on samaa, kuin meilläkin lauletaan…" Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään luetun kohdan sisältöisiä.

Vaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi enemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi, mitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa auttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:

— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan kun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin, selittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.

Pianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja niin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: "Nyt me laulamme."

Hän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä
Jougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet

    "Suin lumehe, päin vidihe.
    Kobrinimnahe kovalle,
    Kynsin kylmähe kivehe,
    Hambahin vesihagohon."

Ja kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle lahjoja, vaan

Viimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi
Väinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.

    "Lappalainje laiha poiga,
    Pit on viikoista vihoa,
    Kauvan aijuist on katsetta
    Piälle vanhan Väinämöisen;"

    "Togi ambui ei totellut.
    Varsin ambui ei varannut.
    — — — — —
    Ambui päivän, se niisti,
    Ambui toisen, se ylisti.
    Ambui piännä kolmantena —
    Kohdi ambui kolmantena."

    "Suistui suin lumehe,
    Suin lumehe, päin vidihe,
    Kiändyi kämmenin merehe" —

ja kuinka se siihen muni "kultaisen munasen": miten muna sitte. Wäinämöisen liikutfaissa "polvuttahe", särkyi ja sen eri osista muuttui maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Sitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne sitte nimitti:

    "Metshän onni, metshän Osmo,
    Maan sulho, mannun sulho,
    Pane juoni juoksemahe,
    Näillä mailla, manterilla,
     Näillä miehen metsimailla,
    Näillä harhoilla saloilla.
    Tiäl on mutte mieluhate,
    Tiäl on veet vuolahate,
    Tiäl on ilmate ihalat.
    Nylgysä akka Tabivon
    Elä pie, elä pitele,
    Lase vilja valloillehe…"

Tässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka runossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:

    "Virbusa poiga Tabivon,
    Elä peö, elä pitele,
    Lase vilja valloillehe,
   Salon poiga rautasauva,
    Sinun on pandu paimeneksi;
    Öin etsi, päivin anna.
    Miun on pyynti päivinäni,
    Siun on anto aigoinasi.
    Hotj ei ole tännembänä,
    Ni sie tuo'os tuonembana
    Kau'on soaresta satengi,
    Lapin hoaran hartiasta,
    Kuhanvuoren kulman alta.
    Liikuta mägi lihani
    Miestä vasten pyytäväistä,
    Yheksissä pyytäjissä.
    Kaheksissa katsojissa,
    Ylipyytämättömissä,
    Poikki Pohjolan joesta,
    Sivuts on Imandron järven;
    Suita suitsilla ylennä,
    Päitä päitsillä kohota,
    Ota vitsa viittä syltä,
    Koivu korven notkelmolta."

Hän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut ihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.

Hän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu päästellessään loitsusanoja.

Vaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon sitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa kahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.

Mielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun hän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen kasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien harmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä ja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.

— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole näin, että

    Joka puu minnuu puruopi,
    Joka sammakko sanuopi,
    Joka rietta riitelyöpi,
    Joka leppä leikkoavi,
    Joka huapa hakkoavi.

kun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin… siellä kun ei kukaan tunne —?

Siihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän ajan perästä hän kuitenkin jatkaa:

"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on tuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella."

Hänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän puhkeaa sanoihin:

Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee runolaulanto hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.

TOINEN OSA.

Paastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset ja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö "arkea" [arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten suurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja valmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa liedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään; kaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään… ei kun kysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on muuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.

Toiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas "sultsinan" kuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan kuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset sikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät jollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on ruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä paistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta ohrajauhosekotuksesta "tsuppoin" kuoria.

Rokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki sisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.

Mutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät loppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja sammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.

Miehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta käydään ruokaan käsiksi.

Ensimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä, ei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte tuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen pieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa mukaan ahmia lihaa suuhunsa.

Tällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin kuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja syötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.

Sultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä ryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.

Näitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo röyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä kesken ruokia erkane pöydästä… ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin kovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.

Se oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä siis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama tuntiselle ehtoneelle.

Päivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään tansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan hälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa, eivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja kehottanut.

Sitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla aletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan "katrillia", "ristkontraa", "muanitusta", "lanssia" y.m. Itä-Karjalassa käytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on "lanssi"… se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.

Kuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla hattu päässä… siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!

Kylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen, orehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan tunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa "mielitietolleen" jotain suuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin tanssiessa kuin levähtäissä.

Ihmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa toisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään astuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.

Oudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on täällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää kanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon varusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta… "Ehtii niihin tansseihin vielä sittekin", lohdutetaan ruualle päätellessä.

Tanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta hämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan taloon tai johonkin toiseen "illatsuun". Siellä nuoruus omine iloineen paremmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä toisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus… Hämärässä nurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin vastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä salaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa niin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.

Kun ei mitkään "herkuttelemiset" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin, niin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta "arkeen" päästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä. Hän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa "jalkaan" niin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa "mutson" [mutso = morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee hän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa ajelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa käydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.

Ennen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu pöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin kipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli ylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu pöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja jokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja kosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — "Lähe nyt Hosbot auks"; sulhanen tekee samoin… ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen, joka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin ensimmäiseksi naimisiin!

Oli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse sitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello soida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja mahtavuutta he eivät saa menettää.

Kylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo näkyy. Siellä on kuultu "kellossa ajajan" lähestyvän, arvellaan sulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu oikeaksi.

Pihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen parempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni. Pirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään suullisesti ja kosioimis sanoo: "A, ennen käim ilman, nytläksim sulhasiks."

Jos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — "Jaksaikaa, jaksaikaa.

Talon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille eteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin puuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.

Kohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan valmistautuneena pirttiin.

    "Täs on meijän kunnitsa.
    Ruskii ku repo.
    Valkii ku jänö…
    Oletteko rahasta rikkaat
    Tahi jallalta vesselät",

    "Kunnitsain kullattu
    Niätäin näytetty,
    Jos tavannetta, ni teijän.
    Josettä, ni meijän",

sanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian saattajineen syrjemmäksi…

Kahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä paisteltuine vehnäkakkaroineen.

Viesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on sulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon, joten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa pirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan pyörähdellä.

Kahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille ruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.

Tällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat sulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla pahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen puolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä ne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla niin, ettei vaan sulhaset kuulisi!

Saadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa käsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella haukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan… sitte niin pitkän ajan sisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset hänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.

Syötyä pyytää kosiomies pöytää "ruokien maksamista varten" [on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista (tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle ensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen; tuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.

Sitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne otettaviksi, ettei muka "hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja reuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä talosta."

Vanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan sellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin joukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen päätöksen odottaminen.

Sulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta kahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun eivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon… ja sitte on sulhasen velvollisuus muiden nukuttua mennä morsiamensa makuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.

Aamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia suuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä ei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä… pitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina väliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit pöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään suunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle loppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt morsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään pois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä… Jo tuleekin tyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja sanoo: — "Passip luvus pitämäst"… [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne minutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]

— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo kosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi kirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve, talossa kyllä varusta… ja sitte vielä, kun meidän talo on anoppiton talo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja kuultavaa.

— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä vastaa vain lyhyesti. — — —

Sulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon puolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään — ja nyt pukeudutaan lähtöön.

Sulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa kohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.

Mutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa, ottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen kintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä auki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla sulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se vasemmalla kantapäällä potkaisten!] ja ilman mitään saattamista kiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät ajamaan toiseen taloon.

Tyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän ei saanut olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä rupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille (välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta sulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä sitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon, mikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta katsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on kummallakin oma merkityksensä.

Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä [Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee, niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.

Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja toimettomuudesta..

Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen — ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän entisten lisäksi… "talo kun alkoi kaivata", eikä vaimoa sanan oikeassa merkityksessä.

Vaan kun hän luvataan joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan, niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta, — hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan heille mitä parasta talossa on.

Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.

Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain luona olemisen… Nyt tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —

Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja rakkaus.

Hän muistaa, kun häntä silloin tuontuostakin haettiin etäisimpiin sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne äiti laski lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla, teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin vastakkaista.

Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti, enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän katsahtaa vielä jälelleen… ja siinä itkee äiti ihan reen perässä; tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli… rakkaalla porstuan ovella…

Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.

Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki on rahan hankinnassa.

Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan, jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.

Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.

Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan. Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.

Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.

Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät — ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi sopii seinustalla istumaan.

Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina yhtä säännöllisesti.

Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.

Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua minkään puhdistavan käden häiritsemättä… ja niin laajalti kun sitä tuollaista on!

Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on monessakaan paikassa tallannut.

Mutta nyt siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.

Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään: — "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"… "Montako olet vienyt?" — "Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.

Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.

Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.

Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon, taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.

Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.

Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.

Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä, kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen uponneena.

Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.

Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se, niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat taipuneina melkein maahan saakka.

Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.

Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.

Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin, joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.

Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa. Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen ja kultaa ympärillään läheiset puut… Ja kohoaapa se punertavana vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä ihmisääniä.

Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.

Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta.

He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä, ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta, paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä leipänsä särpimenä.

Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään helmaansa.

Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään, ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi. Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa nukkujan herälleen… Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.

Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön lämpymikseen.

Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa, ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan, vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta toverit.

Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.

Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia töitä ja tehtäviä.

Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.

Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän, ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat, eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.

Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä alastomalta ja kuloiselta.

Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen, veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä kaadettu kaski… Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.

Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.

Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina, ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva, joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.

Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.

Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.

Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin, tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä, ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle tukahdetuksi..

Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli riehunut niissä paikoin.

Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut; irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi, pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen. Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa kulkeneet.

Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.

Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja vastukset huomisen varalle.

Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes kaskiraaje loppuu.

Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi, vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin, mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin. — Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja itsensä kieltäymystä.

Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.

On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon. Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta. Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki, peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.

Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet jännityksissä odotetaan sadetta.

Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.

Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.

Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!

Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina ja raskaina… jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen vallassa.

Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti. Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa ja hiiskumatta.

Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään. Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen yhtyy jo toinen, kolmas… ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään, asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.

Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista höyryä.

Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen taivaan kaari.

Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen, niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.

Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!

Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.

Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa kesällä öisinkin nukutaan.

Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä "metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen. Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee salaperäisesti kylläistä karjaansa.

Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen mätästä vasten.

Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan, laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja ottaa niissä olevat kalahotit.

Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.

Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa. Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen, päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen, rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä leivän kostukkeeksi ottaa.

Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä kiinni ja nukahtaa.

Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.

Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti. Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte jatkaa taas matkaa.

Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa vanhalle ja väsyneelle.

Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä siihen tehtävään.

Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.

Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.

Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille lepotiloa".

Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.

Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit lähteinään toisille heinämaille.

Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.

Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen. Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.

Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.

Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen. Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.

Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille. Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja kantavalle maalle.

Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin saakka mutaisessa vedessä.

Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä, vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.

Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.

Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi ja rupeaa karisemaan.

Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho koottu töröttäviksi kuhilaiksi.

Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.

Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.

Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen", siellä kun ei ole kuin

Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda, ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää niin viehkeältä ja viihdyttävältä.

Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.

Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.

Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla. Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.

Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee vielä tanhuan ylisillekin.

Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.

Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.

Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.

Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa, soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.

Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on värttinä vahvasti virassaan.

Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi, missä se on?

— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä? kysäisee hän emännältä.

Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen, kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.

— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi, selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.

Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja siksi se pannaankin kuivahtamaan.

Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.

Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.

Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —

Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin heidän soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon, lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan". Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat" ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.

Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —

Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole valikoimisen varaa.

Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa taittamassa — kuljettaneet osaltaan eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut

    Tuulipuolella tupoa,
    Pohjoispuolella kotia,
    Joka tuulen tuultavana,
    Ärjynnän älyäjänä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORPIEN POVESSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.