language: Finnish

ILVOLA

Eläinopillinen runovalikoima

Kokoilleet

EINAR FIEANDT ja HELMI KROHN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Alkusana.
Aamukahvin ääressä. — Immi Hellén.
Eläinten junamatka. — Jalmari Finne.
Eläinten tavoista. — Z. Topelius.
Ensimmäinen leivo. — Kaarlo Kramsu.
Heheijaa. — Alli Nissinen.
Hiiri. — Max Oker-Blom.
Hiiri ja katti. — Kanteletar.
Hiiriä pyydystämässä. — Immi Hellén.
Hirvenhiihäntä. — Kanteletar.
Hopoti. — Suonio.
Hui, hai, kili. — Suonio.
Hus sika metsään. — Kanteletar.
Hämähäkki. — Joulukontti.
Härkä ja poika. — Z. Topelius.
Iloinen giraffi. — Arvid Lydecken.
Itikoiden iltavirsi. — A. Rytkönen.
Joutsen. — J.L. Runeberg.
Joutsenet. — Otto Manninen.
Jänis. — Kansanlaulun mukaan.
Jänis. — Suonio.
Kaksi kumppanusta. — Pääskynen.
Kana. — Suonio.
Kananpoika. — Suonio.
Kanini. — Suonio.
Karhunnahka. — Juhani Aho.
Kaunis varsani. — Z. Topelius.
Ken söi kesävoin? — Kanteletar.
Kepponen. — Arvid Lydecken.
Kettu ja etana. — Suometar.
Kettu ja korppi. — A. Oksanen.
Kettu ja kukko. — Z. Topelius.
Ketun kiitos. — Arvid Lydecken.
Kevätlintuja. — Aune Krohn.
Kiiltomato. — Muk. Kallio.
Kissa. — Suonio.
Kissa ja hiiri. — Suonio.
Kissa ja tyttönen. — Z, Topelius.
Kissa kokkina. — Minna Krohn.
Koiranpentu. — Suonio.
Korppi ja kyyhky. — Larin Kyösti.
Kotiahoilta. — Valter Juva.
Kotiopetusta. — Pääskynen.
Kukko. — Suonio.
Kukko ja hanhi. — Suonio.
Kukon ja kanan saunamatka. — Kanteletar.
Kuu kiurusta kesään. — O. Vuorinen.
Kyyhkynen. — Suonio.
Kyyhkynen kylpee. — Hilja Haahti.
Käelle. — Kanteletar.
Leivo. — O. Vuorinen.
Lepo, lepo lehmäni. — Kansanlaulu.
Linnunpesä. — Immi Hellin.
Linnunpesä. — Pääskynen.
Lintuin käräjät. — Kanteletar.
Lintujen ääniä. — Pääskynen.
Lintunen ikkunaruudun takana. — Z. Topelius.
Lintuselle. — J.L. Runeberg.
Luojan kukku. — Kanteletar.
Marakatin markkinat. — Tyko Hagman.
Marjapuuni. — J.H. Erkko.
Matkakumppanit. — Z. Topelius.
Matkalaulu. — Jukolan Juhani.
Mehiläinen. — Joulukontti.
Mehiläinen ja kyyhkynen. — A.M. Lenngren.
Mehiläisen kosto. — Tyko Hagman.
Meni akka metsään. — Kanteletar.
Mielevä Mirkka. — Hilda Käkikoski.
Mikon onkiretki. — S. Calammus.
Miksi kana kengittä? — Muk. A.K.
Minne jouduin? — Immi Hellin.
Minä olen kissa… — Valter Juva.
Mirrien marssi. — Joulukontti.
Mirri sairastaa. — Samuli Suomalainen.
Moppe. — R. Calamnius.
Musti. — Suonio.
Muuttolintujen laulu. — E. Törmänen.
Mä, mä, mää? — Suonio.
Nasku, nasku porsahat. — Suonio.
Oravan jäljillä. — Larin Kyösti.
Oravan pesä. — Immi Hellin.
Osaatko lukea? — Immi Hellin.
Paimenen laulu. — J.H. Erkko.
Palvelin minä rikasta miestä. — Kanteletar.
Peippo. — Suonio.
Perhosen satu. — J.H. Erkko.
Pesäänsä suojaava lintu. — Larin Kyösti.
Pieni kala. — Pääskynen.
Pikku juttu. — Alli Nissinen.
Poika ja koira. — Muk. A. Rytkönen.
Pääskynen. — Alli Nissinen.
Pääskyselle. — J. Mustakallio.
Pääskyselle. — F.P. Kemelli.
Pääskyset saapuvat. — Arvid Lydecken.
Rakki ja metsäkoira. — Z. Topelius.
Riikinkukko. — Arvid Lydecken.
Ruisrääkkä. — Larin Kyösti.
Saksanhirvet. — Pääskynen.
Sammakko. — J.H. Kellgren.
Satakieli. — Muk. Arvi Jännes.
Simpukan tarina. — Aapo Pärnänen.
Sinne meni! — Samuli Suomalainen.
Sirkan häämatka. — Eino Leino.
Sirkka. — Kallio.
Sorsaparvi. — Suonio.
Sorsat. — Suonio.
Suden kiitos. — Arvid Lydecken.
Tipu, tipu kuuleppas. — Suonio.
Tohtorin luona. — Tilhi.
Turvaton. — Hilja Haahti.
Tuu, tuu, tuu! — Suonio.
Tyttö ja kissa. — Suonio.
Tyttö ja kissanpoikaset. — Pääskynen.
Valokuvaajassa. — Immi Hellen.
Varpunen. — Suonio.
Varpunen ja hevonen. — Z. Topelius.
Varpunen joulu-aamuna. — Z. Topeliuksen muk.
Vasikka. — Suonio.
Vieraisilla. — Immi Hellin.
Yrjö, Musti ja Mirri. — Joulupukki.
Yökkö. — Länkelä.
Arvoituksia.
Sananlaskuja.

ALKUSANA.

Minkä kuvana näkee tai runona kuulee, se syöpyy poistumattomaksi mieleen. Kuvastojen täydennykseksi on Ilvola aiottu. Tutustukoon lapsi jo varhain siihen eloa sykähtelevään kuvaan, jonka kirjailija luovana taiteilijana on saanut luonnosta.

On sanottu, että ainoa yhdysside nykyisten oppiaineitten välillä on hihna, jossa poika kantaa koulukirjojaan. Olkoonpa Ilvola tässäkin suhteessa askel yhteistyöhön oppisuunnitelmamme eri aineiden kesken. Tyydyttäköön se lopuksi sitä alkeellista rytminkaipuuta, joka jo pienessä lapsessa esiintyy, ja valmistakoon se nuoren mielen alttiiksi myöhäisemmällä iällä vastaanottamaan runouden suoman tyydytyksen.

Helsingissä toukokuulla 1924.

E.F. ja H.K.

AAMUKAHVIN ÄÄRESSÄ.

Kukko:

    Hyvää huomenta, punahilkka!
    Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:

    Ah, se on aivan liian kuumaa,
    Kieltäni polttaa, päätäni huimaa.

Kukko:

    Kahvi on hyvää — mitä mä kuulen
     Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:

    Eipä se olisi kumma lainkaan,
    Voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko:

    Kerro se mulle, kullanmuru,
    Kertoen aina haihtuu suru.

Kana:

    Mull’ oli piilossa pesä uusi,
    munia siinä jo viisi, kuusi.
    Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!
    Rintani haikean haavan sai.

Kukko:

    Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,
    Eihän se ollut edes totta.

Immi Hellen.

LAULU ORAVASTA.

    Makeasti oravainen
    Makaa sammalhuoneessansa;
    Sinnepä ei Hallin hammas
    Eikä metsämiehen ansa
    Ehtineet milloinkaan.

    Kammiostaan korkeasta
    Katselee hän mailman piirii,
    Taisteloa allans' monta;
    Havu-oksan rauhan-viiri
    Päällänsä liepoittaa.

    Mikä elo onnellinen
    Keinuvassa kehtolinnas'!
    Siellä kiikkuu oravainen
    Armaan kuusen äitinrinnass':
    Metsolan kantele soi!

    Siellä torkkuu heiluhäntä
    Akkunalla pienoisella.
    Linnut laulain taivaan alla
    Saattaa hänen iltasella
    Unien Kultalaan.

Aleksis Kivi.

ELÄINTEN TAVOISTA.

    Ain' olkoon jalopeuran jalous, miehuus sulia,
    vaan et kuin tiiker' julmaks saa verenjuojaks tulla.
     Kuin kyyhky ole siivo, kuin lammas lauhkea,
    kuin aasi älä tuhma, kuin kissa kavala.
     Ain' ole uskollinen kuin koira ihmisellen,
    vaan älä imartele kuin koira lieherrellen.
    Iloinen ole, vilkas kuin lintu laulukieli,
    ja viisas, älä viekas kuin kettu myrkkymieli.
    ykspäinen älä ole kuin härkä jörö on.
     Kuin joutsen puhdas ruumiis ja sielus olkohon.
    Kuin kala ole vaiti, jos kuulet salaisuutta.
    Ja oravasta opi liikkeissäs sukkeluutta.
    Kateudest' älä halkea kuin teki rietas konna.
    Pelosta älä värjy kuin jänis miehuutonna.
     Käy eespäin, älä taapäin kuin rapu, kulkeissasi,
    Äl' ole susi ahne, äl' liukas ankerjas,
    äläkä sika rietas. Kakspäinen älköön kieles
    kuin käärmeen kieli olko. Sun pyrkiköhön mieles
    taivasta kohti aina kuin kotka kohoomaan.
     Äl' loio laiskotellen kuin karhu luolassaan.
    Kuin hevonen sä ollos rivakka, virkku vainen,
    ja älä vitkastele kuin hidas etanainen.
    Kuin riikinkukko älä vaan vaatteillasi loista.
    Kas kalkkunata pöyhkää! Sun tapas olkoon toista.
     Äl' apinana matki. Jos olet nuori vielä,
    äl' yhdy korpin huutoon, vaan laula leivon kiellä.
    Sa ota muurahaisen vireydest' yllykettä.
     Kukasta karvaast' ime kuin mehiläinen mettä.
    Lujaksi työsi tee, kuin korallien luoma,
    min vuosisadat kestää. Nää kaikki hyvin huomaa,
    oi ihminen, sä jaloin, ylevin elävistä!
     Näin luontokappaleista sä opit hyödyllistä.

Z. Topelius.

ENSIMMÄINEN LEIVO.

    Jo soi sun äänesi, leivonen,
    vaikk' kylmä ilma on vallan.
    Sä laulat kevättä toivoen
     taas jälkeen yöllisen hallan.
    Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät,
    ja lumen peitossa maamme,
    iloiten ilmassa viserrät:
     »Kevähän kohta me saamme!»

    On uskos suuri, sä pienoinen!
    Oi, jospa keskellä jäiden
    vois tuloa toivoa riemuiten
     keväisten lämpöisten säiden,
    unohtain kauhua tyhjyyden,
    ja hallojen turmioita,
    haaveilla paistetta päivyen
     ja niittyjä vihannoita!

Kaarlo Kramsu.

HEHEIJAA.

    Heheijaa, heheijaa!
    Ken ruohossa leijaa?
     Ken tossuitta tepsii
    ja kengittä kepsii?
     Se harmaja kana
    on naapurin herran. —
    Näin suutarin luokse
    se marssi jo kerran
    ja kengät se tilas. —
     Mut suutari pilas
    ne saappahat aivan
    kun lestiä puuttui. —
    Niin suutari suuttui
    ja vierasta sätti:
     sen kengittä jätti.

Alli Nissinen.

HIIRI.

    Kun illan varjot lankeaa
    ja hämy hiipii tupaan,
    niin joku hiljaa hipsuttaa
     ja liikkuu ilman lupaa.

    Se on niin pieni harmaja
    ja pehmyt villasukka.
    Se öinen hipsustelija
    on pieni hiirirukka.

    Se etsii leivänmurua,
    kun nälkä näykkii suolta.
    Ja siit' on sillä surua
    ja sydän täynnä huolta.

    »Kenties pienen kannikan
    luo reiän, alle kaapin
    sä kätkit mulle, makean,
    sen siitä köyhä saapi!»

    Ja nokka pieni kohoksen:
    »Ah, tätä herkkupöytää!»
    Kun kaapin alta sirusen
    se iloksensa löytää.

    Se kepeissä kengissään
    nyt leivän luokse hyppää.
    Sen sieppaa sievään käpälään
    ja suuhun heti nyppää.

    Se jauhaa pikku hampahin,
    se jyrsii, järsii salaa,
    ja vielä huomiseksikin
    se säästää pari palaa.

    Nyt kipin kapin kiipeää
    se kaapin laitaa jyrkkää,
    On toimessa nyt häntä, pää
    ja takajalka tyrkkää.

    Ja kaapin korkeudesta
    on laaja näköala.
    Kas, siellähän on vuoteessa
    se hellä avustaja.

    Sua kiitollisna katsastaa
    ja suorii viiksiänsä.
    Vaan konsa päivä sarastaa,
    se rientää reikähänsä.

         Max. Oker-Blom.
           Suom. Immi Hellen.

HIIRI JA KATTI.

      Hiiri metsähän menevi,
    lyhytjalka lynsyttävi,
    pikku kelkkanen perässä,
    pikku kirves kelkkasessa.
      Päätyi katti kannon päähän,
    kannon päähän katsomahan:
      »Minne menet hiiri rukka,
    lyhytjalka lynsyttelet?»
      »Metsähän menen poloinen,
    korpehen kovaosainen.»
      »Mitä siellä tekemähän,
    kuta raukka raatamahan?»
      »Lehtikoivun leikkomahan,
    puun sorian sortamahan.»
      »Entäs kuolet koivun alle,
    puun sorian sortumille?»
      »Pistäyn mä puun rakohon,
    koen mennä maan rakohon.»
      »Entä nälkäki tulevi;
    mitä siellä syöäksesi?»
      »Syön mä koivun kuoruisia,
    puren haavan kettusia.»
      »Entäs turpuvi mahasi,
    vatsa paisnvi pahaksi?»
      »Puhkasen ma puikkosella,
    tärähytän tähkäsellä.»
      »Entäkun veri tulevi?» —
    »Veren tullaki pitävi.»
      »Entäkun kivistelevi?» —
    »Voitelen ma voikkosella.»
      »Mistä saat sa voikkosia?» —
    »Akan vanhan vakkasesta.»
      »Mistä vanha akka saapi?» —
    »Nuoren neien lippahasta.»
      »Mistä nuori neiti saapi?» —
    »Nuoren lehmäsen nisästä.»
      »Mistä sitä nuori lehmä?» —
    »Korehista korttehista,
    tuorehista turpehista,
    vihannista mättähistä,
    helyheinän hepsusista,
    luojan pitkiltä pihoilta,
    kaikkivallan vainioilta.»
      »Sen vainen valehtelitki;
    vaan ma nyt sinun opetan,
    ettet totta toisen kerran
    mua syöttele sanoilla.»
    Siinä kohta kourihinsa,
    kääppäsi käpälihinsä,
    tappoi hiiren hirviästi,
    ja kaotti kauhiasti.
      Siihen loppui hiiren virsi,
    katkesi katin tarina.

Kanteletar.

HIIRIÄ PYYDYSTÄMÄSSÄ.

    Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri,
    tuopa on oikein lystikäs hiiri,
     sarvetkin päässä on sankarilla
    juuri kuin pässillä puskurilla.
    Oivan paistin ma siitä saisin,
     kun siihen koskea uskaltaisin.

    Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä,
    ovatkin hiiriä pyydystämässä!
    Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,
    näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?
     Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?
    Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!
     Koitappas koskea, sarvilla pukkaan
    ja kynteni isken pörrötukkaan.
    Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,
     min' olen koppakuoriainen.

Immi Hellén.

HIRVENHIIHANTA.

      »Mie olen hirven hiihannassa,
    jalopeuran jaksannassa.
     »Onko hirviä salossa,
    onko nähty näillä mailla?» —
      »Onpa hirviä salossa,
    onpa nähty näillä mailla,
    oiva hirvi liinaharja;
    täss' on käynyt tään kesosen
    meiän herran heinikossa,
     nähty on kanssa kaalimaassa.
    Paljo on pahoa tehnyt,
    syönyt heinät, maannut marjat,
    kaikki kaalinpäät kalunna,
    jost' on vaikia valitus
    ylitse koko kylämme.
     Tapa kohta kun tavannet,
    lyö'pä päähän, kun sa löyät,
    noua häntä nuolellasi,
    jonahuta jousellasi,
    tahi laske laahingilla,
     pyyä pyssysi kerällä!»

Kanteletar.

HOPOTI.

    Hopoti, hopoti, hopotihoi!
    Varsa hypäten hirnuu,
    hopoti, lopoti, lopotiloi!
    Voita Valpuri kirnuu.
    Voin minä voitelen leivällen,
    leivän vien minä varsallen,
    sitten ei varsani pelkää! —
    Hei! jopa pääsin mä selkään!

    Kopoti, kopoti, kopotikoi!
    Joutuhun, varsa, nyt juokse.
    Hopoti, hopoti, hopotihoi!
    Vie minut mummoni luokse.
    Yli vuorien harpataan,
    poikki merien kaalataan.
    Mummo kakkuja paistaa,
    tekisi mieleni maistaa.

Suonio.

HUI, HAI, KILI.

    Hui, hai, kili,
    sinä hulivili!
     Missä on sarves?
    Kylläp' olis tarves,
    kun jo lähdet pökkisille,
     emän kanssa voittoisille.

Suonio.

HUS SIKA METSÄÄN.

    Hus sika metsään!
    Mitä sika metsässä?
    Tuomahan marjoja
    punaisella pussilla,
     sinisellä silkillä,
    korialla kontilla,
    vaskisella va'illa,
    kultaisella kuppisella,
     maalatulla maljasella.

Kanteletar.

HÄMÄHÄKKI.

    Vetelen verkkoja, lankoja laitan,
    konnia koukkuhun pyydän —
    kiusantekijät kahdeksi taitan,
     syylliset suuhuni syydän.

Joulukontti.

HÄRKÄ JA POIKA.

    Löi lapset nurmella leikkiään,
    siell' lypsi eukkonen lehmiään,
    Savussa vasikat ees-taas juoksi,
     ei tohdi itikat tulla luoksi.

    Venyipä nurmella mulkoillen
    myös härkä leveänaamainen.
     Sen luo käy poikanen pienokainen:
    »oletpa hirveän tuumaavainen
    mitäpä nyt sinä mietit noin,
     tulet tuiki viisaaksi piakkoin?»

    Mut' härkä mylvien vastaa: »Täällä
    niin pehmyt maata on sammalen päällä.
    Syön tässä ruohoa aamuin, illoin.
     En mitään minä mieti silloin.»

Z. Topelius.

ILOINEN GIRAFFI.

    Oli kerran Afrikassa laihanlainen,
    keimaileva giraffi-nuorukainen
    aina suuresti huolissaan
     pitkän pitkästä kaulastaan.

    Tuumaili öisin ja päivin ja illoin:
    mitenkä kaulani kaunistan ja milloin?
    Vihdoin päätti hän lainan nostaa,
    kauluksen ja kirjavan kaulahuivin ostaa!

    Siitä sitten lysti kasvoi koko Afrikassa,
    hassumpaa ei koskaan vielä nähty maailmassa.
    Viisisataa neekeriä heti nauruun kuoli,
     giraffi vain mielissänsä huuliansa nuoli.

Arvid Lydecken.

ITIKOIDEN ILTAVIRSI.

    Ii, ii, itikaiset
    pistelevät pahoin,
    eikä silloin yhtäkään
     ne jätä ehjin nahoin.

    Ii, ii, itikaiset
    hyörivät kuin hullut,
    Maijan marjaposki on
     kuin sodasta ois tullut.

A. Rytkönen.

JOUTSEN.

    Kesäisen illan kullasta,
    säteillen onneaan,
    tuo vaipui joutsen valkea
     joelle joikumaan.

    Suloa Suomen laulu soi,
    sen ilmain ilontaa,
    yökaudet kuinka päivän koi
    unensa unhoittaa.

    Kuin varjot siell' on runsahat
    all' leppäin, koivujen;
    kuin salmet kullan-soiluvat
    ja vesi vilpoinen.

    Siell' ystäväinen kellä on,
    kuink' iki-ihanaa;
    kuink' ompi unhoittumaton
    se uskollisten maa.

    Noin vieri vettä, rantoa
    ylistys koruton,
    ja joutsen vasten rintoa
    jo joikui puolison:

    Vaikk' eipä elos unelma
    käy vuosisatain taa,
    sait laulaa Suomen suvessa,
     sen aalloill' armastaa.

            J.L. Runeberg.
              Suom. 0. Manninen.

JOUTSENET.

    Yli soiluvan veen ne sousi,
    ne aallon ulpuina ui,
    kun aurinko nuorna nousi,
     yöt Pohjan kun punastui.

    Lumikaulat kaartehin ylpein
    veen kuultoon kuvia loi;
    povet aamun kullassa kylpein
    ne outoja unelmoi.

    Vain joskus onnensa julki
    ylen suuren ne joikuivat,
    ja soinnut aalloilla kulki
    niin aavistuttelevat

    kuin hyminä huomenkelloin
    salokappelin kaukaisen;
    ja aallot vienosti velloin
    ne kantoi kaikua sen.

    Ne rauhassa souti ja solui
    suven kerkeän kestämän,
    jonot lumme-valkeat jolui
    syvän päällitse päilyvän.

    Kohos siiville kerran ne sitten,
    suvi kun oli muisto jo vain,
    kukat laulavat lainehitten,
    unet valkeat ulappain.

    Ne matkasi päivänmaihin;
    viel' loistava siipi loi
    kuvan viimeisen alle kaihin,
     mi aallon jo kammitsoi.

0. Manninen.

JÄNIS.

    Jänis pikku poikanen
    hyppäs korkeelle vuorellen,
    Miks' ajetaan, miks ajetaan
     koirain kanssa aina vaan?

    En ole käynyt sun laihossas,
    en ole syönyt sun kaurojas.
    Miks ajetaan, miks ajetaan
    koirain kanssa aina vaan?

    Kesäll' olen harmaja,
    talvell' olen valkea.
    Miks ajetaan, miks ajetaan
    koirain kanssa aina vaan?

    Suuni ompi ristissä,
    korvani on pystyssä.
    Miks ajetaan, miks ajetaan?
    koirain kanssa aina vaan?

    Lehti on mun ruokani,
    lumi on mun juomani.
    Miks ajetaan, miks ajetaan
    koirain kanssa aina vaan?

    Vereni on sakea,
    lihani on makea.
    Siks ajetaan, siks ajetaan
     koirain kanssa aina vaan.

Kansanlaulun mukaan.

JÄNIS.

    Mun pupu jänöni pienoinen,
    kuink' olet hieno ja pehmoinen!
     Kuink' korvas on pitkät, taitais luulla
    sun voivan virstojen päähän kuulla.
    Ja kehräsilmäs ne melkein on suuret
     kuin lumpeen lehdet tai nauriin juuret.

    Nyt katselet maahan, nyt taivahalle,
    nyt vasempahan, nyt oikealle,
     vaan etpä näe kuin Mirri häijy
    sun henki parkaas hiipien väijyy.
    Ma pelkään, pupu, sä saanut lienet,
     kyll' isot silmät, mut aivot pienet!

Suonio.

KAKSI KUMPPANUSTA.

    Tuolla riippakoivuin alla
    niemen kainalossa
    muinoin kaksi kumppanusta
    eli sovinnossa:
     toinen Halli luppakorva,
    toinen pikku Heikki;
    aamut, illat yhtenänsä
     kesti heillä leikki.

    Ken voi kaikki kertoella
    ilot ystävysten,
    kun he vieri ruohikossa
    aina vieretysten?
     Toisinaan taas kilpaa juostaan,
    että tomu tuiskii:
    Halli eellä, Heikki seuraa,
     että hiukset huiskii.

    Öin ja päivin luopumatta
    ovat toisistansa.
    Yhdess' aina leikkiessä,
    tositoimissansa;
     yöllä Halli uskollisna
    Heikin luona makaa,
    Heikki päiväll' ystävälleen
     torttujansa jakaa.

    Heikki käypi lukemahan,
    totinen ja vakaa,
    vetää uuden aapiskirjan
    ison kaapin takaa.
     Pöydän ääress' istuu sitten
    mielell' ahkeralla:
    Halli, kuono käpälillään,
     lepää pöydän alla.

    Päivä oli heltehinen
    kerran kesäkuussa.
    Uiden Heikki loiskutteli
    vettä joensuussa;
     virvoitettuna jo vihdoin
    poika pyrki rantaan,
    painoi pienet jalkasensa
     pehmoisehen santaan;

    aikoo ottaa vaattehensa,
    ensin tarttuu paitaan, —
    sen hän oli ripustanut
    vihriäiseen raitaan. —
     Mutta katso! Riihatonna,
    niinkuin villikissa.
    Halli rientää pitkin rantaa,
     housut hampahissa.

    Heikki heti juoksemahan
    eikä muista paitaa;
    poika parka hikoellen
     kiirehtii min taitaa;
    turhaan huutaa ystäväänsä,
    turhaan toruu Heikki;
    juoksu tää, se Hallista on
     oivallinen leikki.

    Ilman aikojaan ei heitä
    Halli saalistansa;
    Heikki vasta pellon päässä
     saa sen kourahansa. —
    Hetken päästä ompi taasen
    rauha rakentunut,
    ystävyys vaan vahvemmaksi
     jälleen vahvistunut.

Pääskynen.

KANA.

    »Kaa, kaa, kana,
    onko muna uusi?
    Paljonko se maksaa?» —
    »Penniä kuusi.» —
     »Huh sit' en jaksa.» —
    »Penniä kaksi.» —
    »Heitä halvemmaksi.» —
    »Yhden pennin.» —
     »Annas tännen.»

Suonio.

KANANPOIKA.

    Kananpoika juoksi
    metsään yksinään;
    kana turhaan luoksi
    kutsui tytärtään;
     totellut ei tyttönen. —
    Tuli haukka, koppas sen, —
    kukko-vaari huusi:
    »Kykkerikyy!
     Tyttären syy!»

Suonio.

KANINI.

    »Kuinka näin olet valkoinen,
    jänö lumien karvainen?
     Eihän nyt enää talvea kestä.
    Vai jok' on tapa nyt pupuja pestä,
    siksi kun heistä lähtevi harmaa?
     Niinpä sullekin tehty on varmaan.» —

    »Jänöks mua ei kutsutakaan;
    jänösen serkku ma lienen vaan.
    Kani on nimeni, sitä kuulen,
    kotipupunen myös, niin luulen.
     Enkä mä muuttele karvojain;
    sen pidän värin, min kerran sain.
    Kesän, talvenkin valkoisena,
     ain' olen kilttinä, kaunoisena.»

Suonio.

KARHUNNAHKA.

    Kaksi poikaa puuttehessa rahan
    möivät naapurilleen karhun nahan.
     Oli kaatamatta karhu tosin vielä,
    mut ammuttaisiin pian kyllä metsätiellä;
    se jo oli nähty, iso niinkuin heinähäkki.
     »Siitä tulee teille pulska rekitäkki.»
    Niin pojat kehui, kaupat tehtiin, lyötiin kättä
    ja juostiin metsään viipymättä.
    Olalla oli kummallakin pyssy,
     päässä metsämiehen töyhtömyssy.

    Jo puhellessa näkyy karhu, suurenmoinen.
    Puuhun kiipee heti poika toinen,
    toinen, vaikka sydämensä sätkähtää,
    mahallensa maahan mätkähtää.
     Hän on kuullut ettei karhu tapa,
    kun on maassa suorana kuin vapa.
    Hän ihan hiljaa on, ei virka mitään
     ja hiiskumatta henkeänsä pitää.

    Karhu tulee luokse, kuolleheksi luulee,
    kääntää poikaa käpälällä seljälleen ja suulleen,
    nuuskii, haistaa, nenää maistaa,
     pistää turvan henkireikiin,
    tarkastelee eestä takaa:
    »Raatohan se onkin, joka siinä makaa,
    hyi kun haisee.»
               Sen sanottuaan karhu lähtee,
    ja pian metsä hänet peittohonsa kätkee.

    Puussa ollut maahan loikkaa,
    puhuttelee karhun nuuskimata poikaa:
    »Mitä karhu korvahasi kuiskas?»
    »Viisainta on karhu ensin kuoliaaksi lyödä
     ja vasta sitten nahka naapurille myödä.»

Juhani Aho.

KAUNIS VARSANI.

    Mun varsan' on niin sorja
    ja kaunis käynniltään,
    mun varsan' on niin norja
    ja liukas liikkeissään.
     Jos ohi pyrit milloin,
    se eipä laskekaan.
    Sen vilkkuu korvat silloin,
     se kuopii jalallaan.

    Miel' ajeloon on mulla,
    mut haast' ei tulekaan
    se rengin huutelulla,
    sen itse noutaa saan.
     Se muist' ei koskaan huoli,
    sen itse suitsitan,
    ja sitten niinkuin nuoli
     kiidämme matkahan.

Z. Topelius.

KEN SÖI KESÄVOIN?

    Ken söi kesävoin? —
    Kissa söi kesävoin.
    Missä kissa? — Aitan alla.
     Missä aitta? — Maahan kaatui.
    Missä maa? — Vetehen vieri.
    Missä vesi? — Härkä särpi.
     Missä härkä? — Niityllä.
    Missä niitty? — Viikate vilahti.
    Missä viikate? — Kannon päässä.
    Missä kanto? — Toukka kaivoi.
    Missä toukka? — Kukko nokki.
     Missä kukko? — Kuusosessa.
    Missä kuusi? — Kirves kaatoi.
    Missä kirves? — Seinän alla.
    Millä sieltä saatanehe? —
    Haapaisilla halkosilla,
     korennoilla koivuisilla.

Kanteletar.

KEPPONEN.

    Oli kaksi apinata,
    iloisia molemmat.
    Monta tuumaa mielessänsä
     hautoivat nuo veitikat.

    Toinen oli Filistiina,
    toinen Jonte nimeltään.
    Oksallansa auringossa
    istuivat he mielissään.

    Vanha setä virtahepo
    kulki ohi tuumissaan.
    — Jonte, mennään ratsastamaan!
    — Sisko kulta, mennään vaan!

    Kiipesivät hevon selkään.
    Hepo huusi: — menkää pois!
    — Kutti, kutti, kirkui Jonte,
    miks'et täällä olla sois?

    Virtahepo tuumi hiljaa:
    — Kutti itsellenne vaan.
    Jokeen heitän teidät kohta. —
    Läksi sitten juoksemaan.

    Jokeen sukelsi kuin saukko,
    veteen jäivät apinat.
    Märkinä ja nolattuina
     uivat rantaan veitikat.

Arvid Lydecken.

KETTU JA ETANA.

    Pahan ilkinen etana,
    mato musta, maanalainen,
    työnsi päänsä tunkiosta,
     nosti nokkansa noesta,
    kehui kulkulla kovalla,
    kuinka taisi taikaukset,
     luvut kaikki lääkäritten.

    Kettu kuuli kelvollinen,
    joka luikahti likeltä;
    sanoi toukalle sanalla:
     »Ensin paranna pahasi,
    omat vammas voitehilla,
    poies poista puutoksesi,
     ennen kun sä ennakolla
    muitten vikoja vihellät,
    loihdit muitten loukkaukset,
     tulet toisten tohtoriksi.

Suometar.

KETTU JA KORPPI.

    Aamuisissa alkoi olla päivä,
    aholla kun juoksi kettu-räivä,
     joka etsi aamu-suurustansa,
    sillä nälkä kurni suoliansa,
    kuin ei eilis-päivän syömisistä
     ollut paljon yhtään virkkaamista.

    Triossapa nyt keksi korpin puussa,
    joll' ol' aika juustokyörä suussa;
     vesi kiehahtavi kielellensä,
    ja hänelle iski mielehensä:
    »Milläs keinoin juuston tuolta saisin,
     jospa häntä hiukan narrajaisin!»

    Ei oo millänsäkään, eikä juokse,
     hiljalleen vain astuu korpin luokse,
    ja sanoo lähelle tultuansa,
    hunaja ja nöyryys huulillansa:
     »Hyvää huomenta, herr Korppeliini!
    Voi, kuin teidän paitanne on viini!
    Meillä muill' on päällä nahkatakki,
    mutta teill' on ihan kiiltomusta rakki,
    teill' on myös jalassa saappahaiset,
     joiss' on alla aika anturaiset,
    sormukset soreat sormissanne,
    rengas kumpasessai korvassanne;
    miestä kauniimpaa ja pulskempata
    ilman alt' ei taideta tavata;
     ja kuin ain' isommissa suvuissa
    laps' on harjoitettu lauleluissa,
    niin ajattelee typerä pääni,
    että teilläkin on kaunis ääni,
    käen sekä leivon voittaisitte,
     jos vaan laulamahan antausitte.»

    Korppikos hyväksyi kiitostansa,
    laulaja muk' oli luulossansa,
    rykäsi — ja äänen raikahutti,
    että kangas toisen kaikahutti;
     juustopa pudota putkahtavi,
    ketun suuhun suoraan sutkahtavi,
    ja kun korppi kaikkein ihmeheksi
    luuli laulaneensa, niin hän keksi,
     ett' ol' suurus suustansa pudonna,
    keksi kuinka kettu, Lemmon konna,
    poies juosta pötki juuston kanssa,
     ja hänelle nauroi juostessansa.

A. Oksanen.

KETTU JA KUKKO.

Kettu:

Mull' arvoitus on. Kuka arvaa sen?

Kukko:

Min' arvaan. Virkappa, kultasen'!

Kettu:

      Ken pöyhkänä antavi itseään
      niin narrata, että sit' itkee hän?
      Ken elukoista on viisahin?
      Ja kellä se ruoka on herkkuisin?
      Se arvoitus vaivaa päätäs' aivan.
      Käy tänne. Poistan suita vaivan.

Kukko:

Ai, kuinka sa runnot ja kynsit vain!

Kettu:

      Niin, kukko, sa nyt olet kourissain.
      Nyt selvitän arvoituksenkin:
      elukoista se kettu on viisahin.
       Minä juuri, tyhjiä juoruillen,
      näin hankin atrian herkkuisen.
      Mut pöyhkä, jok' antavi itseään
      niin narrata, että sit' itkee hän,
      se sin' olet, kukko ystäväin!
       Ja senvuoks suuhuni syön sun näin.

Z. Topelius.

KETUN KIITOS.

    Viekas Kettu Repolainen
    luisen törrin kurkkuun sai,
     juoksi suoraan Kurjen luokse
    huusi vaivoin: ai, ai, ai,
    tohtori, nyt auta, auta,
     Repo rukkaa uhkaa hauta!

    Kurki katsoi, väänsi, käänsi,
    pälkähästä pelasti.
     Repo siinä vallan toipui,
    äkkipikaa parani.
    — Nytpä jälleen haastaa jaksaa,
     virkkoi kurki, — sietäis' maksaa!

    Viekas Kettu Repolainen
    sirppi silmät sirpilleen:
     — Maksaa! totta tosiaankin
    olen hölmö, jos niin teen.
    Pääsi oli kidassani
    enkä purrut sittenkään,
    kiitä, koito, onneasi,
     että säästyit elämään.

    — Morjens! päätti Repolainen,
    juoksi sitten kotiaan.
    Vähäinen on palkka mainen,
     ketun kiitos toisinaan!

Arvid Lydecken.

KEVÄTLINTUJA.

    Kevätlintuja ilmassa leijaa,
    joka oksalla laulaen heijaa:
     tirlit, tirlit, tit, tii!
    Ken käsitti lintujen kielen,
    kuka ymmärsi vienojen mielen?
     Mitä lie: tirlit, tit, tii?

    Joku tuumii: riemua pelkkää
    koko metsä soipi ja helkkää:
     tirlit, tirlit, tit, tii!
    Mitä toinen riemuksi luulee,
    siinä toinen kaihoa kuulee —
     mitä lie: tirlit, tit, tii?

    Se on kaikki, mit' aatella taidat,
    ilot avarat, murheet kaidat:
     tirlit, tirlit, tit, tii!
    Se on keväin: »Terve!» ja »tule!»
    ja syksyin: »Muistohos' sule!» —
     Tirlit, tirlit, tit, tii!

Aune Krohn.

KIILTOMATO.

    Kiiltomato kukkasissa
    loisti hiljaisuudessaan,
    yli kedon tienohissa
     tietämätön loistostaan.

    Suloisesti tätä tähti
    katsoi korkeudestaan;
    kätköstänsä käärme lähti
    myrkkyänsä valamaan.

    Sääli madon surkeutta!
    Miksi syyttä surmattiin? —
    »Syyttä», sanoi käärme, »mutta
     miksikä se loisti niin!»

Muk. Kallio.

KISSA.

    Vieraita käkee!
    Kissa ne näkee
     virstan kahden takaa,
    tuolta puolen hakaa,
    sukii päänsä sileäksi,
     pesee kääpät kiiltäväksi.

    Olkoon myös
    se sun työs,
    että nähtäis kilttiseksi,
     mamman muru siivoiseksi.

Suonio.

KISSA JA HIIRI.

    Pieni kissanpoikanen
    katsoi sillan reikiin:
    »Hiiri, kuules hiironen,
     tule tänne leikkiin!

    Kumpi meist' on vikkelin,
    sitä pitäis koittaa;
    emä lupas rinkelin
    sille, joka voittaa.»

    Hiiri hupsu kovin on
    ahne rinkelille;
    jääd' ei malta loukkohon,
    lähtee kilpasille.

    Juosta vilisteltihin;
    ensin kerkes hiiri.
    Saiko palkaks rinkelin?
     Ei — vaan paistin Miiri.

Suonio.

KISSA JA TYTTÖNEN.

Tyttönen:

      Kissa, et kynsiä saa mua noin.
      Käpäläs näinkö mä saada voin?
      Kintaiss' ei saa neuloja käyttää.

Kissa:

      Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää.
      Muista vain, sin' et myöskään saa
      kissaas noin kovin kouristaa.

      Vieläkin kouristi tyttönen.
      Kiusaa näin teki kissallen.
      Kissa se kynsäsi uudestansa.
      Vuosipa verta nyt virtanansa.
      Aikomus ei paha kummankaan.
      Ystävät olivat ainiaan.

Z. Topelius.

KISSA KOKKINA.

    Riens' aamulla Liisa torillen,
    mutt kotona kissa poloinen
    nyt herää aamu-unestansa
    ja luulee seurassa olevansa.
     »Miau, miau, hyvää huomenta!
    Muistatko, Liisa, suurusta?
    Ma nälkään näännyn, usko se vain,
     kun eilen ruuatta olla sain.»

    Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,
    ja kovin on Missinen onneton.
    Mut silmät kun oikein auki saa,
    hän padan liedellä oivaltaa,
     ja aate jättiläissuuruinen
    nyt valtaa mielen Missisen:
    »Ma pukeun Liisaksi paikalla
     ja häärin emännän toimissa.»

    Ja neitsyn huiviin ja hameesen
    nyt pukeutuu herra Missinen,
    ja padan etehen asettuu
    niin arvokkaana kuin kuka muu:
     »Mut täytyyhän kokin maistella
    eik' ateriaansa pilata.»
    Vaan kova onni! — jo kolkuttaa,
     siis täytyy meidänkin lopettaa!

Minna Krohn.

KOIRANPENTU.

    Voi, voi Renttu penikkaa,
    tuota villiveitikkaa!
     Virsun' on vienyt,
    sukkani syönyt,
    repi liinan repaleiksi, —
     hameen kaiken kappaleiksi.

    Oisit vaattees korjannut
    kiltti-tyttösenä,
    eip' ois Penttu tavannut,
     kaikk' ois eheänä.

Suonio.

KORPPI JA KYYHKY.

    Musta korppi kaarsi, kiersi, kaarsi korkealla,
    kyyhkynen se kuherteli pienen lehden alla,
    kurja korppi matki pienen kyyhkyläisen kieltä:
     »älä pieni valko kyyhky pelkää korpin mieltä,
    minä lensin leyhyttelin aamun maita kohti,
    silloin aatos valkea mun siipiäni johti,
    en ma janoo julmin juonin pienen linnun verta,
    tahdon liitää matalalla rauhan suurta merta!
     Sini-ilmain kuningas ma tahdon sulle olla,
    kaikki riidat ratkaisen ma sulosovinnolla,
    katsos, kuinka hiljainen nyt minulla on lento,
     tule pienen lehtes alta, kyyhkyläinen hento!»

    Pieni kyyhky kuunteli nyt ihastuen hetken,
    sittenpä se virkkoi viimein: »tunnen korpin retken,
    äänes petti, tunnen vanhan korpin kavalaksi,
     koskaan ei oo korppi käynyt lumivalkeaksi,
    kettu näkee ketun unta, korppi korpin unta,
    ei oo rääky laulua, ei sysi ole lunta. —
    Muistat ehkä kuinka kerran istuit lehdon puussa,
    koikuit siellä koppavana juuston pala suussa,
     tuli kettu, kehui ääntäs, silloin liikkui kieli,
    juusto maahan putosi ja kettu juuston nieli;
    mene ketun oppihin ja kuule sitä puustas,
     voida laulu-ääntäsi, vie kettu voiteen suustasi»

    Tuosta korppi typertyi ja ilmaa häijy halkoi,
    koikkui luokse kumppaninsa, riitaa haastaa alkoi,
    kumppani nyt kiihkoissansa nokki silmät päästä,
     niin on korppi kavala, ei korppiakaan säästä,
    sammui silmä, muuttui mieli mustemmaks kuin hiili,
    mutta kyyhky lensi, liiti, mesimetsään piili,
    lauloi kulta-kumppanilleen, lauloi poikasille
     varoitellen lentämästä korppein kuuluville.

Larin Kyösti.

KOTIAHOILTA.

    Jänis popsii ja nauraa,
    pistää poskeensa kauraa.

    Oikaises hiukan sääriä!
    — Ei saa kaurassa hääriä!

    Joutuipa hyvään vaaliin:
    kaurasta lähti kaaliin.

    Tuntee se metsäntutkija
    jänis-jussin mutkia.

    Poikanen pienenläntä,
    onpas pystyssä häntä!

    Voi, meni kuolonkitaan!
    Suustansa repo ritaan!

    Korppi sanoo:
    »Kuiva luu! — ei suita suu!»

    Harakka sanoo:
    »Kas, kas, kas, — ei haisekaan!»

    Varis sanoo:
    »Syörään vaan! — Syörään vaan!»

Valter Juva.

KOTIOPETUSTA.

    »Istu hiljaa, Vahtiseni,
    koulua nyt pidetään!
    Kuule, ota tarkka vaari,
     älä rupee leikkimään!

    Minä olen opettaja,
    sinä olet oppilas.
    Joko taidat läksys tarkoin?
    Miten onkaan? Vastaapas!»

    Pian kyllä Vahdillemme
    asia on selvillä.
    »Vou, vou» — hän nyt haukahtaapi,
    Vahti osaa läksynsä.

Pääskynen.

KUKKO.

    Kukko lensi liehui
    padan reunallen;
    katsoi sisällen,
     lauloi: »Kuka kiehuu? Kuka kiehuu?»

    Varo, kukko parka,
    jos et kohta karkaa,
    pannaan poikki kaula,
    sitten saisit laulaa:
     »Kukko kiehuu! Kukko kiehuu!»

Suonio.

KUKKO JA HANHI.

Kukko:

      »Hanhi rukka,
      punasukka,
       miks noin rumast' astuskelet,
      hompsis, hampsis haasottelet?
      Katsos kuin mä kepsutan
       vikkelästi viipoitan!»

      Luikahti järveen,
      hanhi toisten parveen,
      liukkahasti liikkui,
      kepeästi kiikkui,
       niinkuin taivahalla kuu.

Hanhi:

      »Tule tänne suurisuu!
      Koeta täällä kepsutella
       veden päällä viipoitella!»

Suonio.

KUKON JA KANAN SAUNA-MATKA.

Kukko ja kana meni kylpyyn eikä ollut saunassa vettä. Kana vettä kantamaan: »Hyvä kaivo, kaunis kaivo, anna mulle vettä.» »En anna, en anna ennenkuin tuot kiulun.» Kana meni rengin luo: »Hyvä renki, kaunis renki, anna mulle kiulu! Minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rihmat.» Kana meni piian luo: »Hyvä piika, kaunis piika, anna mulle rihmat! Minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kengät.» Kana meni suutarin luo: »Hyvä suutari, kaunis suutari, anna mulle kengät! Minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot harjaksia.» Kana meni possun luo: »Hyvä possu, kaunis possu, anna mulle harjaksia! Harjakset minä suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jauhoja.» Kana meni myllylle: »Hyvä mylly, kaunis mylly, anna mulle jauhoja! Minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jyviä.» Kana meni pellolle: »Hyvä pelto, kaunis pelto, anna mulle jyviä! Minä jyvät myllylle, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot lantaa.» Kana meni tunkiolle: »Hyvä tunkio, kaunis tunkio, anna mulle lantaa! Minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot havuja.» Kana meni kuusen luo: »Hyvä kuusi, kaunis kuusi, anna mulle havuja! Minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kirveen.» Kana meni sepän luo: »Hyvä seppä, kaunis seppä, anna mulle kirves! Minä kirveen kuuselle, kuusi mulle havuja, minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rautaa.» Kana meni Ruotsiin, Ruotsista sai rautaa, raudan vei hän sepälle, sepältä sai kirveen, kirveen vei hän kuuselle, kuuselta sai havuja, havut vei hän tunkiolle, tunkio antoi lantaa, lannan vei hän pellolle, pelto antoi jyviä, jyvät vei hän myllyyn, myllystä sai jauhoja, jauhot hän vei possulle, possu antoi harjaksia, harjakset vei suutarille, suutarilta kengät sai, kengät hän vei piialle, piika antoi rihmat, rihmat kantoi rengille, rengiltä sai kiulun, kiulun kantoi kaivolle, kaivolta sai vettä. Veden kohta saunaan vei — kukko oli kuollut kuumaan.

Kanteletar.

KUU KIURUSTA KESÄÄN.

    Hip hap huu,
    nyt on huhtikuu!
     Pakkas-herra kaiken yötä
    ahkeraan on tehnyt työtä:
    eilen pehmennyt
     hank' on vahva nyt.

    Lapsoset,
    pojat, tyttöset,
     tulkaa! Hangen kartiolla
    hauska leikkisin' on olla
    tuolla armaassa
     aamuilmassa.

    Nähkääs, voi,
    kuin on kirkas koi!
     Kiteet timanttien lailla
    hohtaa metsissä ja mailla.
    Sali kuninkaan
     ei ole moinen vaan.

    Kuulkaa, kuin
    kiuru sulosuin,
     kaukaa tullen, ensi kerran
    kunniaksi luonnon. Herran
    laulaa: »liriluu,
     kesään on vain kuu!»

O. Vuorinen.

KYYHKYNEN.

    Kyyhkynen, kyyhkynen,
    sinisiipi lintunen!
    Voi jos oppisin ma sulta,
    kyyhky kiltti, kyyhky kulta,
     kuinka hyvänä voi olla,
    siivost' elää sovinnolla.
    Veljies kanssa et riitele,
    sisariasi et kiusaile,
    ystävin' aina te lentelette,
     sovuss' jyviä jakelette,
    ruikuttain,
    kuiskuttain,
     suuta vaan yhä muiskuttain.

Suonio.

KYYHKYNEN KYLPEE.

    Kyyhkynen kylpee kuopassa
    pienen lapsensa kanssa.
     Tip, tip, tippuvi räystään suu;
    tässäpä höyhenet puhdistuu!
    Kuinka on hauska huuhdella
     valkeita sulkiansa!

    Kyyhkys-äiti se haastaa näin:
    »Kuuleppa, lapsi kulta!
     Maailman teitä kun taivaltaa,
    tomuun helposti sulkansa saa,
    nyt sua suojelen siivilläin,
     tahrat huuhtelen sulta.

    Kerta kun lennät maailmaan,
    äitisi neuvoa muista:
     varjele sulkasi valkeat!
    Mutta jos joskus mustuvat,
    ällös tahraan jättäkö vaan!
     Huuhdo ja puhtahaks puista!»

    Kyyhkyspoikanen loiskuttaa,
    huuhtovi innoissansa.
     Räystäät tippuvat, kirkas on sää,
    kevään aurinko lämmittää,
    kyyhkyjen siipihin heijastaa
     puhtainta kultoansa.

Hilja Haahti.

KÄELLE.

    Luojan kukku, kultahelkka,
    kuku mulle kultiasi,
    kuku mulle, kuku muille,
     kuku kaikelle kylälle;
    kuku kultia kujille,
    hopehia tanhuille,
    vaskia vajojen päihin,
   tien vierihin tinoja.

Kanteletar.

LEIVO.

    Laulava leivo,
    virka sä vieno
    mistäpä tiesi
     tänne sun toi?
    Tuoltako lensit
    lehtojen nuorten,
    järvien poikki?
     Oi, sano, oi!

    Näitkö sä siellä
    neitosen nuoren
    kaunihit kasvot
     kuin sulo koi?
    Sen sinisilmät,
    hienoiset hiukset
    näitköpä niitä?
     Oi, sano, oi!

    Istuiko impi
    lähtehen luona,
    josta hän kerran
     kanssani joi?
    Missä hän mulle
    ruusuista rannan
    seppelen solmi,
     oi, sano, oi!

    Kun sinä liitäin,
    laulaen lensit,
    tokko hän silmät
     sinuhun loi?
    Käskikö silloin
    tänne sun tulla
    tietoja tuomaan?
     Oi, sano, oi!

    Saitko sä kuulla
    kultani äänen,
    vieläkö virsi
     suustahan soi?
    Jospahan lauloi,
    muistiko mua?
    Lausuppa leivo,
     oi, sano, oi!

    Tyhjennä kaikki
    tietosi mulle,
    kerro nyt kuinka
     kultani voi?
    Ehkäpä armas
    lie ikävästä
    kuihtumaisillaan,
     oi, sano, oi!

Olli Vuorinen.

LEPO LEPO LEHMÄNI.

    Lepo, lepo lehmäni!
    Jopa löysin härkäni,
    Kololahden, korvelta
     Pajulahden lammilta.

    Lepo, lepo lehmäni!
    Jopa löysin härkäni,
     Kiviniemen särkältä,
    valkealta rannalta
    horsmia syömästä,
     kaisloja kaivamasta.

Kansanlaulu.

LINNUNPESÄ.

    Aukaise nokkasi,
    äiti hyvä,
    tässä on suuhusi
     siemenjyvä.

    Aurinko paistaa ja
    käköset kukkuu.
    Kauan ne poikaset
    kuoressa nukkuu.

    Ystävä armahin,
    malta, malta:
    kuuluu jo vikinä
    kuoren alta.

    Kohta on pieniä
    täynnä pesä,
    sitten se vasta
    alkaa kesä.

    Sitten ne alkaa
    soittajaiset,
    koivun latvassa
     laulajaiset.

Immi Hellén.

LINNUNPESÄ.

    Pikku linnunpoikaset
    huutaa ikävissään;
    eihän näe pienoiset
     emoansa missään.

    Vaan jo tulee emonen,
    aika toukka suussa;
    torkkumasta löysi sen
    tuolla tuomipuussa.

    Siinä paisti mieluinen
    koko talon väelle;
    sitten juodaan kastehen
    pisaroita päälle.

    Riemuvirttä lauletaan,
    että ilma soipi.
    Äiti neuvoo poikiaan,
    mitä suinkin voipi.

    Vaan kun siivet kannattaa,
    tulee temppu toinen;
    maailmass' ei hauskempaa,
     kuin on leikki moinen!

    Lennetään läp' ilmojen;
    sepä lysti retki!
    Sitä katsoo ihaillen
     kaikki ihmisetki.

Pääskynen.

LINTUIN KÄRÄJÄT.

    Köyhä mies ketoa kynti,
     sekä kynti jotta kylvi,
    kylvi kymmenen jyveä,
    kynti kymmenen vakoa.
     Siihen lintuja sikesi,
    kasvoi paljon peipposia;
     hakahti harakat siinä,
    sekä närhit näppäsivät,
    kävi sirkut sissimässä,
     varpuset varastamassa.
    Pajulintu palkulainen
    äkättihin, keksittihin,
    vievän viimeistä jyveä,
    reunimaista reutoavan.
     Nuorittihin, käärittihin,
    pieksettihin, pyntättihin,
    lyötihin, lytistettihin,
    jaloin päällä pyörittihin;
    vesi silmistä sirisi,
     veri vaivaisen nokasta,
    käräjihin käytettihin
    laitettihin lain etehen.
    Kurki, lintujen kuningas,
    itse istui tuomariksi,
     laklat lautamiehiksensä,
    valamiehiksi varikset.
    Kurki huuti kulkustansa,
    kajahutti kaulastansa:
     »Ootko ottanut jyviä
    köyhän miehen kynnökseltä?»
     Pajulintu palkulainen
    siihen vastaten sanovi:
    »Söin minä jyveä kaksi,
     kovin äijä, kun on kolme.»

    Kurki kulkkunsa kurotti
    yli pöyän lausumahan:
     »Kosk' oot ottanut jyviä,
    käynyt, kurja, sissimässä
     köyhän miehen kynnöksellä,
    kynnöksellä, kylvöksellä,
    niin ei saa sääliä varasta.
     Tahi karvat karsitahan
    tahi kaula katkotahan,
     pää poikki järitetähän.»

    Pääskyläinen, pieni lintu,
    se lauloi laen rajasta:
     »Varastat sinäkin, kurki,
    otat otria oloksi,
     rukihia mielin määrin,
    kannat kaurankin jyviä.»
    Kurki laski suuren kulkun,
    parkasi pahan sävelen
    pääskyselle pienimmälle:
     »Oonko mie varastanunna
    köyhän miehen kylvöksestä? —
    Taian mie ilmankin eleä
    köyhän miehen kylvöksettä;
    lennän synkkähän salohon,
     siellä riivin rikkahia,
    katkon kaurahalmehia
    tahi syön marjoja metsästä,
    kaivan suolta karpaloita.»
     Lausui pääsky, pieni lintu:
    »Vaan minäpäs en varasta;
    olen ihmisten ilona,
     riemu kaiken ristikansan,
    saattelen suven sanoman,
     laitan päivän lämpimämmän.»

Kanteletar.

LINTUJEN ÄÄNIÄ.

    Kot, kot, sanoi kukko,
    kun tuli vastaan ukko.

    Kaa, kaa, sanoi kana,
    kun teki suuren munan.

    Kvaa, kvaa, sanoi varis,
    kun lumi puista karis.

    Ha, ha, sanoi harakka,
    kun näki miehen selässä suuren taakan.

    Kukkuu, kukkuu, sanoi käki,
    kun ihmiset nukkui.

    Kvit, kvit, sanoi pääsky,
    kun kurki otti väskyn.

    Tii, tii, sanoi tiainen,
    kun tuli pakkanen.

    Tiu, tiu, sanoi varpunen,
    kun jäässä oli puun varpu.

Pääskynen.

LINTUNEN IKKUNARUUDUN TAKANA.

    Ken siellä nokkivi ikkunaan? —
    »Avatkaa ikkuna hetkeks vaan.
     On tuuli kylmä. On jäässä maa.
    Ma kuolen kohta. En ruokaa saa.
    Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään,
     vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän.»

    Ja lapset lintusen ottivat,
    ja leipäns' sille he jakoivat.
    Näin meni talvi. Mut lumi suli
    ja kevät armas se taasen tuli.
     Taas ruutuun nokkasi lintunen.
    Ja surren laskivat lapset sen.
    Pois pääsi se näin,
    lens taivohon päin
     ja lauleli luojaansa ylistäin.

Z. Topelius.

LINTUSELLE.

    Sanoppa laululintu,
    selitä sirkkunen,
     mitenkä niin sinulla
    on rinta riemuinen!
    Varahin aamusilla
    iloisen äänesi
    ma kuulen, iltasella
     suloisen soittosi.

    Pesäsi kyll' on pieni
    ja tyhjä aittasi,
    vaan yhtä kaikki ompi
     iloinen mielesi.
    Sä huolta huomisesta
    et tiedä ensinkään,
    jos pienintä palaista
     ei eineheksikään.

    On monta, joill' on aitat
    eloa täynnänsä,
    käsissä maat ja vallat
     ja kruunut päässänsä;
    mutt' aamuhetkin heiltä
    ilo on kaukana,
    sinä kun uuden päivän
     alotat laululla.

    On paljoa parempi
    tok' onni ihmisen,
    ja kuitenkin osaansa
     on tyytymätön hän!
    Hän saattaisi sinulta
    hengenkin ottoa,
    ja kuitenkin sä kiität —
     hän moittii onnea.

    Ah! miksipä hän aina
    on niin nureksiva,
    kun kaikki ansiotta
     on saanut luojalta!
    Ja miksi toisinansa
    hän viel' isostelee.
    Kun aina tyytymättä
     yhä vajaelee!

    Ah, laula, laula, lintu,
    ylistä onneas!
    En huokauksillani
     seoita lauluas.
    Tee vastakin pesäsi
    liki piiloani
    ja tyytymään opeta
     mua myös osahani.

J.L. Runeberg.

LUOJAN KUKKU.

    Luojan kukku, kultahelkka!
    Kuku mulle kultiasi,
    kuku mulle, kuku muille,
     kuku kaikelle kylälle;
    kuku kultia kujille,
    hopehia tanhuille,
    vaskia vajojen päihin,
     tien vierihin tinoja.

    Luojan kukku, kultahelkka!
    Kuku vielä kerta, toinen;
     kuku meiän kuulijoita,
    laita meiän laulajoita,
    kuulijat kukalle kullan,
    laulajat lehelle lemmen,
    mie itse remorekehen,
     virret väkkärän väkehen.

Kanteletar.

MARAKATIN MARKKINAT.

    Eräs musta marakatti
    istui kerran kyyrylleen.
    Halla pilkkanimi Matti
    oil ja mieltä melkoiseen,
          villityllä;
          mutta kyllä

    luiskahtivat longallensa
    kairan laidat kallossaan,
    kun hän otti ollaksensa
    kauppamiesnä, kainu, vaan.
          Hän jo myöpi,
          myöskin syöpi.

    Kirre, Mirre ruuan häässä
    makeaisii ostelee;
    kolmikulmahattu päässä
    Musta Matti punnitsee.
          Siinä myödään,
          siinä syödään.

    Oikein oiva-markkinoita
    siten siinä pidetään;
    pureskellaan prenikoita. —
    Moiseen ryhtyi räihinään
          Musta Matti
          marakatti.

Tyko Hagman.

MARJAPUUNI.

    Iloisesti syksyn puussa
    tilhit pihlajan marjoja syövät,
    iloitsevat, leikkiä lyövät.
    Miks'en minä voi iloita,
     elämäni marjoja poimia?

    Miksi mun täytyy vaipua, surra,
    kivisiä, mustia marjoja purra?
    Oliko laho mun marjapuuni?
     Näinkö nyt saapuu syksykuuni?

J. H. Erkko.

MATKAKUMPPANIT.

    »Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!»
    sialle lihavalle lausui lammas,
    kun sika huusi, koska väkisin
     he kartanohon vietiin kumpikin.

    Niin sika vastasi »Syyt' on huutaa mulla,
    mikäpä hätä, veikko kulta, sulla?
    Sa syliin joudut, villas keritään,
     ja sitten vapahaks sa päästetään.

    Ma raukka kelpaan teuraaks ainoasti
    ja liikkiöks. Siis huudan haikeasti.
    Ma annan lihani, sa villas vaan.
     Jo huomenna ma paistiks leikataan.»

Z. Topelius.

MATKALAULU.

    Varsa valkoharja
    riennä, tiuku soi.
    Kuudan hangen pinnan
     helmin hopeoi.
    Viime ruskon hehku
    sammuu metsän taa.
    Yksinäinen tähti
     kaukaa kimmeltää.

    Varsa valkoharja
    riennä, kiire on.
    Vie mun metsätieltä
     tuttuun talohon.
    Lumipeitehongat
    nopsaan taakse jää.
    Revontulten loimu
     kaukaa kimmeltää.

    Tuolta valot vilkkuu
    kotiakkunan.
    Näen loimutulet
     takkavalkean.
    Askel astu vielä,
    portin eteen jää.
    Varsa valkoharja,
     saat jo levähtää.

Jukolan Juhani.

MEHILÄINEN.

    Keräelin mettä
    vakkaani —
     etsin sytykettä
    takkaani —
    takan luona talven kestän,
    mesilläni nälän estän
     itseltäin ja pojiltain —

    Takan luona talvin
    aattelen:
     Herralt' yksin halvin
    mettinen
    elolleen saa suojan;
    kiitokseni luoksi Luojan
     siksi kernaan kannankin. —

Joulukontti.

MEHILÄINEN JA KYYHKYNEN.

    Purohon putos mehiläinen,
    mut tuonpa huomas kyyhkyläinen.
    Hän, surkutellen sydämestä,
     lens' puuhun oitis nopeaan
    ja pienen lehden lehväksestä
    pudotti veteen noukallaan
    lautaksi pikku-elävällen,
     se että pääsis maalle jällen.

    Kun sitten kerran kyyhkynen
     lens' illall' lehdon siimeesen,
    ja kukers' siellä iloksensa,
    oksalla istuin yksinään,
    niin metsämiespä pyssyään
     ojensi, häntä tappaaksensa.
    Mut siihen mehiläinen lensi,
    ja käteen pistämähän ensi,
    ett' tuntui kipeätä tekevän.
    Pau! luoti lähti nyt — mut syrjähän.
    Pelastuneena kyyhky lens! —
                   Mun ystäväin!
     Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.

A.M. Lenngren.

MEHILÄISEN KOSTO.

    Kasvoi kukka kankahalla,
    mesikukka kaunoinen;
    Tuli tyttö iltamalla,
     taitti poikki pienoisen.

    Näki metsämehiläinen,
    miten murtui kukka nyt,
    mistä ennen pörriäinen
     oli mettä imenyt.

    Tyttö pisti povellensa
    mehiläisen kukkasen.
    Mehiläinen pistimensä
     pisti tytön poskehen.

Tyko Hagman.

MENI AKKA METSÄÄN.

      Meni akka metsään,
    pukki tuli vastaan:
    »Mene pukki kotiin!»
     Ei pukki mennytkään.

      Meni akka metsään,
    tukki tuli vastaan:
    »Lyöpä tukki pukkii! —
    Pukki ei mene kotiin.»
     Eipä tukki lyönytkään.

      Meni akka metsään,
    tuli tuli vastaan:
    »Polta tuli tukki! —
    Tukki ei lyö pukkii,
    pukki ei mene kotiin.» —
     Ei tuli polttanutkaan.

      Meni akka metsään,
    vesi tuli vastaan:
    »Sammuta vesi tuli! —
     Tuli ei polta tukkii,
    tukki ei lyö pukkii.
    Pukki ei mene kotiin.» —
     Ei vesi sammuttanutkaan.

      Meni akka metsään,
    härkä tuli vastaan:
    »Juopa härkä vesi! —
     Vesi ei sammuta tulta,
    tuli ei polta tukkii,
    tukki ei lyö pukkii, jne.»
     Eipä härkä juonutkaan.

      Meni akka metsään,
    nuora tuli vastaan:
     »Lyöpä nuora härkää! —
    Härkä ei juo vettä,
    vesi ei sammuta tulta,
    tuli ei polta tukkii, jne.»
     Eipä nuora lyönytkään.

      Meni akka metsään,
    hiiri tuli vastaan:
     »Pure hiiri nuoraa! —
    Nuora ei lyö härkää,
    härkä ei juo vettä,
    vesi ei sammuta tulta, jne.»
     Eipä hiiri purrutkaan.

      Meni akka metsään,
    kissa tuli vastaan:
     »Syöpä kissa hiiri! —
    Hiiri ei pure nuoraa,
    nuora ei lyö härkää,
    härkä ei juo vettä, jne.»
     Eipä kissa syönytkään.

      Meni akka metsään,
    repo tuli vastaan:
     »Syöpä repo kissa! —
    Kissa ei syö hiirtä,
    hiiri ei pure nuoraa,
    nuora ei lyö härkää, jne.»
     Eipä repo syönytkään.

      Meni akka metsään,
    koira tuli vastaan:
     »Tapa koira repo! —
    Repo ei syö kissaa,
    kissa ei syö hiirtä,
    hiiri ei pure nuoraa, jne.»
     Eipä koira tappanutkaan.

      Meni akka metsään,
    susi tuli vastaan:
     »Syöpä susi koira! —
    Koira ei tapa repoo,
    repo ei syö kissaa,
    kissa ei syö hiirtä, jne.»
     Eipä susi syönytkään.

Meni akka metsään, karhu tuli vastaan: »Tapa karhu susi! — Susi ei syö koiraa, koira ei tapa repoo, repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii, pukki ei mene kotiin.»

Siitä:

      Karhu tappamaan sutta,
    susi syömään koiraa,
     koira tappamaan repoo,
    repo syömään kissaa,
    kissa syömään hiirtä,
    hiiri puremaan nuoraa,
     nuora lyömään härkää,
    härkä juomaan vettä,
    vesi sammuttamaan tulta,
    tuli polttamaan tukkia,
    tukki lyömään pukkia,
     pukki juoksemaan kotiin.

Sillä sai akka pukkinsa kotiin.

Kanteletar.

MIELEVÄ MIRKKA.

    Kas minull' on mielevä Mirkka.
    Se vasta on vikkelä.
    Se hyppelee ihan kuin sirkka,
     on kiltti ja ketterä.

    Se siskojen kerällä leikkii,
    on turvana kartanon;
    kun karjahan lähtevi Heikki,
     yks' kaks' se jo perässä on.

    Se istuu, se antaa kättä,
    ja silloin se nisusta saa.
    — Kas, moisetta ystävättä
     ois leikkikin vaikeaa.

Hilda Käkikoski.

MIKON ONKIRETKI.

    Mikko-pojan mieli palaa
    päästä pyytämähän kalaa.
    Sää on kaunis, tyyni, kuuma,
     nyt siis toimeenpannaan tuuma;
    — onkimadot, vapa, siima,
    niiden laittoon menee tiima.
    Kontti selkään, pieksut jalkaan —
     sitten onkimatka alkaa.

    Näin hän saapuu järven rantaan,
    konttiaan ei rupee kantaan,
    heittääpi sen mielellänsä
     väsyneenä selästänsä.
    Tässä onkin oiva' paikka,
    saattais saada lohen vaikka.
    Täytyy olla varuillansa
     onkineuvojensa kanssa.

    Heipä hei! Jo veti umpeen!
    Mikko sai jo yhden lumpeen.
    Vahinko ei mitään haittaa,
     ongen uudestaan hän laittaa,
    syöttiin ensin sylkäiseepi,
    katseleepi, käänteleepi,
    heittää siiman minne yltää,
     rannasta noin kolme syltä.

    Hetki vain niin tormas tuolta
    lumpehikon takapuolta
    onkeen lohi, suuren suuri,
     Mikon mittainen on juuri,
    vapa notkuu, siima sinkuu,
    niinkuin vihuri se vinkuu.
     Veden pintaan päästyänsä
    lyöpi lohi pyrstöllänsä,
    järven pohjaan potkaiseepi,
    Mikko vastaan taisteleepi,
    hevillä ei hellittäisi,
     saaliittahan silloin jäisi.

    Mikko parastansa koittaa,
    mutta lohi hänet voittaa,
    vetää järveen mukanansa
     urhoollisen onkijansa,
    jok' ei vapaa irti päästä,
    ei ees henkeänsä säästä.
    Näin he perävilkkaa uivat,
     kauas, kauas kulkeutuivat.

    Mikkoa näin johtaa lohi
     toisten onkimiesten ohi.
    Nämät lähtee venheen kanssa,
    suuri haavi mukanansa,
     Mikon kohta saavuttavat,
    haaviin hänet pelastavat!
    Lohenkin he haaviin samaan
    onnistuvat lippoamaan.
    Siinä toisensa he tapaa,
     Mikko yhä pitää vapaa.

    Venhe rantaan lasketahan,
    Mikon kalaa ihaillahan.
     Kyllähän nyt poika kastui,
    vaan kun kotiansa astui,
    uljas lohi selässänsä,
     mies on Mikko mielestänsä.

R. Calamnius.

MIKSI KANA KENGITTÄ?

    Lapsikullat, kuulkaa
    sangen soma juttu!
     Kotikana kaunis,
    teidän hyvä tuttu,
     hiidessänsä mietti
    suutarille mennä
    lapatossut teettää,
    kun ei siivet lennä.
    Niinpä kana tossut
     suutarilta tilas,
    mutta oppipoika
    kengät pahoin pilas.
    Hänpä tossut laittoi
    puristavat aivan,
     varpaat vallan taittoi,
    tuotti tuskan, vaivan.
    Siitäpä nyt kiltti
    kotikana suuttui,
    suutarinsa kanssa
     puhumahan puuttui,
    mestaria miltei
    vihoissansa sätti,
    kelvottomat kengät
    tekijälle jätti.
     Siksi hän nyt aina
    avojaloin astuu,
    kengät eivät paina,
     varpaat vaikka kastuu.

Muk. A. K.

MINNE JOUDUIN?

    Särkyi ahdas asunto —
    minne jouduin juuri?
    Loppui pitkä pimento.
    Kuultavainen kammio,
     et sä ollut suuri.

    Täällä silmät huikenee,
    eikä tunnu laita.
    Ihan sydän vapisee,
    emo vielä napisee,
     ettei ruoka maita.

    Mailma uusi ihmeineen
    loistaa silmään nuoren.
    Katsoo sitä kummakseen:
    — luulin kaiken mahtuneen
     kananmunan kuoreen.

Immi Hellén.

MINÄ OLEN KISSA…

    Minä olen kissa ja sinä olet hiiri,
    käydään me leikkisille,
    ja Pekka on pikkuinen perunarotta
     ja myyränpoikanen Ville.

    Näin leilein on alku — ja sukkela loppu:
    hei, kiinni ma koppasin sinut!
    — Nyt tunnetko rotta ja huomaatko hiiri
     jo kissanpojaksi minut…

Valter Juva.

MIRRIEN MARSSI.

    »Mars ja mars ja mahdikkaasti
    sotilasten lailla,
    pystypäisnä ponnekkaasti
     mahtimiesten; mailla.»

    Mirrit siinä mittelevät
    kilvan voimiansa,
    koettelevat kopeasti
     käydä koiran kanssa.

    Mut kun koira kuulla saapi
    mirrin sipsutusta,
    antaa kohta aikalailla
     heille opetusta.

Joulukontti.

MIRRI SAIRASTAA.

    Ikävän nyt kerron teille:
    Mirri sairastui.
    Paha oli ilma eilen,
     Mirri vilustui.
    Nyt on vaivaa ystävällä,
    — senhän arvaatkin —,
    kaikk' on kipeänä hällä,
     nenä, varpaatkin.

    Minä häntä silittelin,
    ei hän hyrrännyt.
    Maidollakin mairittelin,
     ei hän lerkkinyt.
    Äiti makkarankin osti,
    Mirrilleni vei;
    Mirri päätänsä vaan nosti,
     sanoi: »kiitos, ei!»

    Viimein isän tohvelihin
    Mirri löysi tien;
    kävi siihen kyyryksihin
     ystäväni pien'.
    Ss, ss, lapset, hiljaa aivan,
    antaa maata vain.
    Uni huomiseksi vaivan
     poistaa pienoltain.

Samuli Suomalainen.

MOPPE.

    Moppe osaa istua,
    kun käskyn sille antaa.
     Moppe osaa koriakin
    hampaissansa kantaa,
     Moppe osaa seisoa
    ja kävellä kuin herrat,
    Moppe panee »moksista»
    myös monen monet kerrat.
    Moppe osaa mainiosti
     kissojakin ajaa,
    kaikista ei Moppe pidä
    luvallista rajaa.
    Joskus kesäkuumalla
    käy Mopen matkat veteen.
     Moppea ei hidasta,
    jos sattuu aita eteen.
    Moppe osaa iloita
    ja Moppe osaa surra,
    joskus Moppe tuhma on
     ja saattaa silloin purra.
    Hyökkää tiellä kulkijaan
    ja repii housut takaa.
    Toruja kun siitä saa,
     niin häpeissänsä makaa.

R. Calamnius.

MUSTI.

    Musti haukkuu »hau, hau, hau!» —
    »Mitäs, Musti, haukut?
     Miks näin ulos karkaat?
    Tulikohan varkaat?
    Näetkö tuolla ryöväreitä,
     jotka rosvoaisi meitä?»

    Musti haukkuu »hau, hau, hau!»
    Sitä Musti haukkuu:
     Metsässä käy »piu, pau, pau!»
    pyssyt yhä paukkuu.
    Siell' on pappa ampumassa,
    Hallin kanssa jahtaamassa,
    Musti menis kanssa,
     vaan ei jouda viraltansa.

Suonio.

MUUTTOLINTUJEN LAULU.

    Suomehen! Suomehen kiiruhtakaamme!
    Siellä me rauhassa elellä saamme;
    kiiruusti vaan
     Hämehen metsiin taas asumaan!

    Siellä ei kylmästä, ruuasta huolta,
    kaikki kun pitävät henkemme puolta;
    riemuiten vaan,
     siellä, kun ennen, taas laulellaan.

    Rauhassa siellä sitt' pesiä tehdään,
    missäpä poikaset kohta jo nähdään;
    tirilirlirlii!
     Lapsia Suomen he kiittävi.

    Riemusta rintamme raikkaasti soipi,
    mielemme kiittävi luojaa min voipi;
    eläköhön,
     jäsen ken on kevät-yhtiön!

E. Törmänen.

MÄ, MÄ, MÄÄ!

    Mä, mä, mää,
    raukka pässinpää!
     Kesän villat kantaa,
    syksyin poijes antaa,
    talveks ilman jää.
    Mä, mä, mää,
     raukka pässinpää!

    Tules tänne, lammas kulta,
    saatpa leipäpalan multa.
     Sitten otan hiukan villaa,
    siitä kudon töppöset,
    niin on jalat lämpöiset
     meidän pienoisilla.

Suonio.

NASKU, NASKU PORSAHAT.

    Nasku, nasku porsahat,
    kiiruhusti tulkahat!
    Kaukaloss' on teille ruokaa,
     soppaa makeaista juokaa!
    Mut voi missä ryökäleet,
    oletten taas rypeneet?
     Kärs' on sontalapio,
    sorkat savilusikkana,
     liasta myös saparo
    kahta vertaa paksumpana.
     Hys, hys, vetehen,
    tuonne pihalampehen!
    Ensin pitää puhdas olla,
     sitten vasta syömään tulla.

Suonio.

ORAVAN JÄLJILLÄ.

    Ja orava se hyppeli varvullaan
    ja keinutti syntymäpuuta,
     sen hyppyset käpyä käänteli
    ja se irvisti vasten kuuta.
    Lie harvoin niin iloista oravaa,
    no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan,
     ja keinutti syntymäpuuta.

    Se oli niin kelveä kerkillään,
    ja se latvalta latvalle loikki,
     tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan
    pois souteli lahden poikki,
    ja punainen häntä oli purjeenaan,
    no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan
     ja latvalta latvalle loikki!

    Yksi kulkija näki sen polullaan:
    »mikä kirjava kiire on sulla?»
     »Tytär myötäjäisiä tarvitsee,
    oma eukko ja tupa on mulla!
    Lie harvoin niin iloista oravaa,
    no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan,
     ja kirjava kiire on mulla!»

    Ja se kulkija hyräili kulkeissaan,
    eikä ilolta voinut muuta,
     hän murensi leipänsä linnuille
    ja naureli vasten kuuta.
    Lie harvoin niin iloista kulkijaa,
    hän kulki, kulki ja hyräili vaan,
     eikä ilolta voinut hän muuta.

Larin Kyösti.

ORAVAN PESÄ.

    Kas, kuusen latvassa oksien alla
    on pesä pienoinen oravalla,
    sen poikaset siinä ne leikkiä lyö
     ja pikku hampahin siementä syö.

    On siinä vehreä, vilpoinen katto
    ja naavoista lämpöinen lattiamatto
    ja pikkuruikkuiset ikkunat
     ja vuoteena sammalet vihannat.

    Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa,
    ja lumet lentää, ja pakkanen paukkaa,
    niin oravan pesässä pienoinen pää
     se ikkunan reiästä pilkistää.

    Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
    siell' oravan poikaset tuttuhun kehtoon.
    Ja elämä heillä on herttaisaa,
     kun kuusen latvassa keinua saa.

Immi Hellén.

OSAATKO LUKEA?

    Osaatkos lukea, armas Tuttu?
    Tässä on koirasta hauska juttu:
    kuinka se osasi kättä antaa,
     osasi äidin koria kantaa,
    kuinka se ain' oli lasten myötä,
    kuinka se valvoi monta yötä,
    pitäen talosta tarkkaa huolta. —
     Lueppas kaikki, Tuttuni, tuolta.

    Mutta niin ainakin uskon minä:
    se koira on ollut juuri kuin sinä.

Immi Hellén.

PAIMENEN LAULU.

    Täällä koira karjoineen,
    täällä karja kelloineen,
    hui, huhu huu!
     Täällä nurmi ruohokas,
    aho, mäki marjakas,
    hui, huhu huu,
     korpi kajahuu!

    Salot suuret salini,
    mätäs pieni pöytäni,
    hui, huhu huu!
     Eväskontti aittani,
    lähde kaljakannuni,
    hui, huhu huu,
     korpi kajahuu!

    Tyynet lehdot leikkini,
    linnut soittoseurani,
    hui, huhu huu!
     Joutohetket juhlani,
    Luojan luonto pappini,
    hui, huhu huu,
     korpi kajahuu!

J.H. Erkko.

PALVELIN MINÄ RIKASTA MIESTÄ.

      Palvelin ininä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä kukon palkastani;
     kukko sanoi kukkuluuraa.

      Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä kanan palkastani;
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

      Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä kissan palkastani;
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

      Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä koiran palkastani;
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

      Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta
    sain minä sian palkastani;
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

    Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä uuhen palkastani;
           mää minun uuheni,
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

    Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä vuohen palkastani;
           myy minun vuoheni,
           mää minun uuheni,
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

    Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä lehmän palkastani;
           muu minun lehmäni,
           myy minun vuoheni,
           mää minun uuheni,
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

    Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä härän palkastani;
           möö minun härkäni,
           muu minun lehmäni,
           myy minun vuoheni,
           mää minun uuheni,
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

    Palvelin minä rikasta miestä,
    rikasta miestä ja viisasta,
    sain minä oriin palkastani;
           ju minun oriini,
           möö minun härkäni,
           muu minun lehmäni,
           myy minun vuoheni,
           mää minun uuheni,
           röh minun sikani,
           hau minun koirani,
           nau minun kissani,
           kai minun kanani,
    kukko sanoi kukkuluuraa.

Kanteletar.

PEIPPO.

    »Oi peippo, pieni lintusein,
    suloinen sydänkäpysin,
    miks multa poies lensit?
     Ma talven kaiken syötin sun,
    vaan kevään tullen jätit mun,
     ja kohta metsään riensit.

    »Siit' on nyt suru mielessäin
    kun uskoton sä olit näin
    paraalle ystävällen.» —
     Samassa tytön korvihin
    liverrys vieno kuuluikin,
     jo tuli peippo jälleen.

Suonio.

PERHOSEN SATU.

    Pieni perho, lippiäinen,
    kaiken talvea nukkui,
    maailmast' ei välittännä,
     se jos kesti tai hukkui.

    Toki kevät perhosenkin
    nosti, nukkuvan, pienen,
    riemun tunnossa se virkkoi:
    »Missä kummassa lienen!»

    Päivä ikkunasta paistoi,
    ulos perhonen tahtoi.
    Vasten ruutua se lensi —
    minkä sille se mahtoi?

    Seinät vahvat vartioivat,
    niit' ei särkeä voinut;
    yöt ja päivät kaipausta
    perho parka on soinut.

    Kerran iltasella lamppu
    tuvan pöydälle tuotiin,
    vapautta ylisteltiin,
    valonmaljoja juotiin.

    Perho lampun luona liiti,
    sepä vast' oli mieleen!
    Mutta kiihkossa hän kiiti
    aivan liekkien kieleen.

    Perho innostuikin siitä,
    ja sen huimaus voitti!
    Valon lampussa hän löysi,
    siihen rynnätä koitti.

    Raukan siivet korventuivat,
    paloi pienoisen rinta.
    Kallis onkin maailmassa
     valon voittojen hinta.

J. H. Erkko.

PESÄÄNSÄ SUOJAAVA LINTU.

    Tästä käy sun kotis' tie,
    — älä vie, älä vie!
    Laulan kerran kesässäni,
    nyt on pojat pesässäni,
     — älä vie, älä vie!

    Iloisemmin laulu sois,
    — mene pois, mene pois! —
    pojat huutaa, jyvä mull on,
    koti myöskin hyvä sull on,
     — mene pois, mene pois! —

    Puute puuss' on ruoka maass',
    — tule taas, tule taas!
    Kun on kirsi kireillänsä,
    kun on virsi vireillänsä
     — tule taas, tule taas! —

Larin Kyösti.

PIENI KALA.

    »Äiti kulta», sanoi kalanen,
    »katso tuolla pieni matonen!
    Nälkä vaivaa, saanhan mennä vaan
     tuota ilmiötä katsomaan?»

    »Pyhä viattomuus!» kirkasi
    äiti hämmästyen, »lapseni,
    matonen on koukkuun hirveään
    pantu terävyyttä peittämään.»

    Mutta nuori herra kalanen
    oli hurja, yksinkertainen;
    huolimatta äidin sanoista
    katsomaan hän läksi matoa.

    Tämän ympärillä leikki hän,
    loipa katseen siihen mielivän.
    »Mitä turhaa», mietiskeli vaan,
    »koukkua en näe laisinkaan!»

    Jopa uiskenteli likellä:
    »Nykäsempä häntä leikillä.»
    Ja hän puree — mutta onneton!
    Läväissyt jo huulen koukku on.

    Voimat vaipuu vaipumistansa,
    ja hän vaikeroitsee tuskissa:
    »Äiti kulta, kun en totellut!
     Jo on pian elon' loppunut.»

Pääskynen.

PIKKU JUTTU.

    01' kerran metsässä mökki
    ja siin' asui tyttönen,
    ja tyttösell' oli kana
     ja kissakin pikkunen.

    Ol' kissan kaulassa kello
    ja jalassa saappahat,
    ja saappahiss' oli varret
    ja oikeat anturat.

    OI' kanalla kaulaliina
    ja nokkela nuttukin —
    ja marssia kana taisi
    ja nokkia sievimmin.

    Ja kerran iltasella
    tuo kana ja kissanen
    ne läksivät — minne ja mihin,
     kas, sitä tiedä en.

Alli Nissinen.

POIKA JA KOIRA.

Poika:

      »Tule koirani pieni nyt herrasi luo,
      Mun opettaa istumahan sua suo!»

Koira:

      »Joko oppisin piennä niin taitavaks'
      Opin voisinhan lykätä tuonnemmaks'!»

Poika:

      »Ei, koirani, nyt opin parhaan saa,
       se myöhemmin on ylen vaikeaa!»

      Ja koirapa pien' pian oppia alkaa,
      voi astua käyttäen kahta jalkaa,
       se istuu myös ja se sukeltaa veteen,

      kalun kaivatun kantaa käskijän eteen.
      Opin tuostapa poikanen ottaa ties,
       sukes myös hänest' oiva ja viisas mies.

Muk. A. Rytkönen.

PÄÄSKYNEN.

Pääskynen, piiskunen, sinisiipi, valkorinta, laulelija, lirputtaja, lentelijä, liitelijä, ilomieli, kaunokieli, teki pesää alkukesää reunamalle, katon alle. Sinne muni munasensa, siellä hautoi poikasensa; pojat lensi ilman teille, iloks' meille! Katselimme, kuuntelimme, iloitsimme, riemuitsimme. Mutta tuolla, syksyn puolla pois ne lensi, kauas ensi kaikki tyyni — Hyristivät, pyristivät siipiänsä lähteissänsä; hyvästi näin jättelivät, pientä päätä nyökkäsivät. — Mutta taaskin kevähällä, lämpimällä pääskysemme, piiskusemme saapuu tänne iloksemme.

Alli Nissinen.

PÄÄSKYSELLE.

    Et silloin, pieni pääsky,
    sä laula riemuiten,
    kun meill' on kylmä talvi
     ja maa on valkoinen —

    — — vaan silloin Niilin luona
    sä surren oksalla
    siipeesi peität pääsi ja
     — näät unta Suomesta.

J. Mustakallio.

PÄÄSKYSELLE.

    Oi pääsky, lintu pienoinen,
    sä riemurinta, kaunoinen!
    Jo taasen riensit Pohjolaan,
     jo taasen löysit meidän maan.

    Oi, tuttu mulle vanhastaan!
    Sun ääntäs taas ma kuulla saan;
    noh, terve, terve tultuas,
    sä ystäväni armias!

    Sä kaunokieli, kultasuu!
    Oi, kuinka laulus luonnistuu,
    kun lennät ilmass' liehuten
    ja riemuvirttä veisaten.

    Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
    sä riennät? Oi, sä riennät vaan
    sen kauneutta katsomaan,
    sen ihanuutt' imehtimään!

    Sen saaret, salmet, laaksolot,
    sen kuusikot, sen koivikot,
    sen kukkaset koreudessaan, —
    et löynne, pääsky, vertojaan!

    Sen taivas ehtookullassaan,
    sen aamurusko loistossaan,
    ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,
    ne sai sun tänne lentämään.

    Sun Pohjolassa, herttainen,
    on rakastella rauhainen;
    sun tääll' on lysti ollakses
     ja armas aikaellakses.

F.P. Kemelli.

PÄÄSKYSET SAAPUVAT.

Lapset laulavat:

      Te pienet linnut, te pitkäsiivet,
      te jälleen riennätte pohjolaan.
      On Niili kaunis ja seutu lämmin,
       miks ette viihtyne kuitenkaan?

      Te pienet linnut, te mustat linnut,
      te vanhat tutut, on pitkä tie,
      ja vaarat väijyvät matkallanne.
       Mi outo voima taas tänne vie?

      Pääskyset laulavat:
      Kun koivu kukkii ja tuomi tuoksuu,
      kun taivas siintää ja ilma soi.
      Kun käki kukkuu ja laine laulaa,
       ei kukaan viipyä kauan voi.

      Kun kevätkielojen kellot kutsuu,
      ja tuuli keväiset viestit tuo,
      me riemuin riennämme syliin Suomen,
       se yksin kodin ja onnen suo!

Arvid Lydecken.

RAKKI JA METSÄKOIRA.

Rakki:

      Pakkasessa en juoksis vaan,
      Jos noin huonoa muonaa saan.

Metsäkoira:

      Pirtiss' en minä viitsi maata.
      En makeaisia kerjätä saata.

Rakki:

Maaten on elo huoleton.

Metsäkoira:

Metsiä juoksen, se riemuni on.

      Koira se metsiä juoksee vaan,
      raitis ja terve on ruumiiltaan.
       Rakkipa ain' oli vaan kotonansa,
      maata sai yhä rauhoissansa,
      haukkui kaikkia penkiltään.
       Niin lihavuuttahan kuoli hän.

Z. Topelius.

RIIKINKUKKO.

    Rii, Rii, Riikinkukko
    ylpeänä tipsutteli,
    tupsutteli pihamaalla,
     joukot huusi kukon tiellä:
    Rii, Rii, Riikinkukko,
    kaunis, kaunis Riikinkukko,
    uljas kukko, rikas kukko.
     Tuli vastahan Haikara.

    Hoi, Hoi, Hoikkasääri,
    hoi, hoi, kukko huusi,
    väisty tieltä, korjaa koipes
     hoikat koipes, laihat luusi!

    Rii, Rii, Riikinkukko,
    vastaa hiljaa Hoikkasääri,
     sinulla lie pihamaasi,
    mulla laaja taivaan ääri.
    Mielelläni riennän sinne,
    taakse taivaanrannan, minne
     konsanaan et seuraan lennä.

    Raukka, raukka Riikinkukko
     sinne vain et ennä!

Arvid Lydecken.

RUISRÄÄKKÄ.

    Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan;
    kuin joku vetäis taskukelloaan
    sen ääni soi, kun ilta hämärtyy,
     yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.

    Ruisrääkkä mittaa illan hämärää,
    ruisrääkkä uinuu, nuokkuu tähkäpää,
    ruisrääkkä kehrää sala-ääniään
     ja nukkuu omaan ääneen käheään.

    Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys,
    se on kuin kesäillan ikävyys,
    kun yksin kuljet rantakäytävää
     ja mietit elämätä jäytävää.

    Ruisrääkkä, ennelintu elokuun,
    sun soittos loihtii kummaan haaveiluun
    niin yksitoikkoiseen ja ikävään
     kuin suru itkis alla tähkäpään.

Larin Kyösti.

SAKSANHIRVET.

    Katso, tuolla tammistossa,
     lehtisuojan pimennossa,
    hirvilauma norea
    liikkuu, kaunis, sorea!
     Johdattaapi parveansa
    hirvitaatto, sarvillansa
    suurilla hän komeilee,
    juhlallisna astelee.
    Mutta keveinä kuin tuulet,
     että varjoiks heitä luulet,
    naarashirvet hienoiset
    sekä vasat pienoiset
    pujahtavat metsän teillä
    korven läpi. Katso, heillä
     päät on sievät, sarvettomat,
    jalat kepeät ja somat.
    Näin he iloisina vaan
    elää vapaudessaan.
    Hirvi-kansa, älä heitä
     metsän rauhaisia teitä,
    halullisna pyrkien
    ruohoiselle niityllen.
     Siellä metsätorvi pauhaa,
    häiritseepi luonnon rauhaa,
    siellä pyssy paukahtaa,
     kuolon sulle valmistaa.

Pääskynen.

SAMMAKKO.

    Sammakko näki härjän. Mitä tapahtuu?
    Kateudesta sen pöyhkän sydän ahdistuu.
    Minäkö suuruudess' en härkää voita?
     noin huutaa nyt tuo kurjin elukoita,
    ja kääntyy, tuulta vasten suu,
    ja pullistuu ja pullistuu,
    niin että vihdoin halkee, koito.
     Se loppu sen. Näin ylpeys kukistuu.

J.H. Kellgren.

SATAKIELI.

    Minä lintunen satakielinen,
    rusorintainen, kupukaunoinen,
    pesän laatisin tarhaan rikkahan
     alle katoksen, päälle ortisen;
    mutta sielläkin minä varajan:
    pojat pienoset, kisakiihkoiset
     pesän rikkovat, kesän hukkaavat.

    Minä lintunen satakielinen,
    rusorintainen, kupukaunoinen,
    pesän laatisin köyhän tanhuaan
     alle katoksen, päälle ortisen;
    mutta sielläkin minä varajan:
    katos kaatuvi, pesä rikkoutuu,
     pesä rikkoutuu, kesä hukkautuu.

    Minä lintunen satakielinen,
    rusorintainen, kupukaunoinen,
    pesän laatisin valtavainioon,
     valtavainioon, pellon pientaroon;
    mutta sielläkin minä pelkäisin
    kyntöpoikoa pölypaitoa:
     pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

    Minä lintunen satakielinen,
    rusorintainen, kupukaunoinen,
    pesän laatisin nurminiitulle,
     nurminiitulle viherjäiselle;
    mutta sielläkin minä pelkäisin
    niittopoikoa valkopaitoa:
     pesän rikkoisi, kesän hukkaisi.

Muk. Arvi Jännes.

SIMPUKAN TARINA.

    Pieni simpukka
    kuoress' eli ain',
    sisäpuoltansa
     näyttänyt ei vain.

    Mitä syvällä
    hänen sielussaan
    kärsi elämä,
    ken sen tunsikaan!

    Tuskat salaten
    kivirantahan
    loi se sisällen
    helmen ihanan.

    Myrsky temmeltäin
    kerran nosti sen,
    heitti maalle päin
    kukkarannallen.

    Kuoli simpukka
    valoss' auringon.
    Aallon rikkoma
    kuori auki on.

    Päivä sydämeen
    paistoi hellänä
    sieltä nähdäkseen
    pientä helmeä.

    Paimentyttönen
    metsänihana
    löysi pienoisen
    helmen rannalta.

    Sanoi: »Tässä on
    niinkuin kyynele.
    Hohtees auringon
    välkkyy vieno se.»

    Helmen ihastuin
    kiinsi kulmilleen,
    riensi hymysuin
     metsän syvyyteen.

Aapo Pärnänen.

SINNE MENI!

    »No auttakaa, hyvät ihmiset, oi!
    jo maahan meni nyt multa
    niin makeat maidot ja juustot ja voi
     ja herttainen kerma kulta!»

    Näin huutavi Liisa muori nyt
    ja rattaiden luokse hän karkaa,
    mut siellä on kaikki särkynyt. —
    Voi sinua, Liisa parkaa!

* * *

Liisa oli maitomuori. Liisall' oli koira nuori, Vahti oli nimi sen. Maitokuormaa vetäissänsä metsään loi se silmiänsä, niinkuin mitä hakien. Olispa jo useasti mennytkin ties minne asti, vaan kun valpas Liisa esti, niin se aisoissansa kesti.

    Mutta kerran sattui niin:
    kulkivat he taasen kaupunkiin.
    Liisa ilomieliä,
    Vahti — mitä vielä!
     Suruissansa vaan
    toimeen tukalaan,
    niin juur' siellä,
    missä juoksee puro pien'
     — huh, kun juttu tää
    hirvittää! —
     jänis hyppäs poikki tien!

    Liisa hämmästyi
    Liisa äimästyi:
    siunas kerran, toisen,
     nähden pedon moisen.
    Vahti hyörähti,
    Vahti pyörähti,
    haukahti ja — sillä erää
     lähti jänön perään.

    Katsokaas nyt vääräsäärtä
    tuolla pitkin ahon äärtä
     juoksee, kiskoo,
    koipiaan viskoo.
    Vahti poika koittaa
    pupu parkaa voittaa,
     mutta äkkiäpä — rops! ja raps!
    — Voi sinua tuhma laps! —
    Nyt sun kävi sillä-kurin:
    rattaat meni nurin.
    Liisa kävi parkuun,
     jänis pääsi karkuun.

Samuli Suomalainen.

SIRKAN HÄÄMATKA.

    Mikä laulu lainehilla,
    soitto aalloilla sorea? —
     Laiva aaltoja ajavi,
    häävene vesiä käypi. —
    Kenen on kulta kulkemassa,
     kenen on häätulet hämyssä? —

    Sirkan on vesillä venho,
    sirkan tuoma tuhtopuulla.
     Kuka on kulta heinäsirkan? —
    Lepinkäinen leppälintu.
    Minne matka miekkoisien? —
    Saarelle selälliselle,
     terhenniemen tanterelle.

Eino Leino.

SIRKKA.

    Sirkka lauloi lystiksensä
    oman intonsa ilossa,
    huviksensa hyräeli
    metisellä mättähällä
     simakukkien seassa.

    »Mitä laulat, laiskiainen,
    hullutuksia hyräilet?
     Työtä tee, sill' eihän vatsa
    täyty tyhjistä loruista»,
    torui muuan muurahainen
     sirkan syytöntä iloa.

    Päivä paistoi. Nurmen nunnut
    kukat kultaiset kedolla
    katselivat, kuuntelivat,
     kun hän laulella liritti.

    Sirkka lauloi lystiksensä
    oman intonsa ilossa,
    huviksensa hyräeli
    metisellä mättähällä
     simakukkien seassa.

Kallio.

SORSAPARVI.

    Loiskis sorsat lampehen!
    Pikku Yrjö poikanen
    kumppaniksi heillen!
     Kaiken kesää sorsat ui,
    iloisesti pulikoi,
    syksyllä he teilleen
    lähtee, lentää kauas pois,
     missä lämpimämpi ois.

    Niin myös Yrjö poikanen,
    kosk' on vesi lämpöinen,
    pulikoitse tässä.
     Ennenkin kuin kylmä jää
    vielä kasvaa kerkiää
    kylpyammehessa,
    lapsi viedään kylvystään
     äidin syliin lämpimään.

Suonio.

SORSAT.

    Loiskuttaa, läiskyttää,
    paapattaa, piipittää!
     Sorsaparv' on lammikossa,
    riehuu tuolla ruo'ikossa.
     Pelotta ne pulikoi,
    kyllä emä vartioi.
    Vihamies jos lähenee,
    emonen vaan viuhkaisee,
    kohta kaikki sukeltaapi;
     pitkän nenän kettu saapi.

Suonio.

SUDEN KIITOS.

    Susi! Kuule, veikko
    ootko nähnyt hukkaa?
     Ei se ole mummo,
    joka kutoo sukkaa
    lämpimäksi talven, kutoen
    monen hyvän mietteen
     joka silmään sen.

    Hukka, se on susi,
    kiittämätön, kurja.
     Hyvä ajatus
    on sille oikku hurja.
    Tähtiöisin ulvoo,
    hakee saalistaan
    hukka, suurin peto
     synkän salomaan.

    Vallan äsken iski
    hukka suureen luuhun.
     Miten oli, tarttui
    saalis sille suuhun.
    Susi juoksi heti
    kylään avun hakuun.
     Auta, auta, annan
    palkkiosta takuun.
    Kunhan kurkun jälleen
    toimimahan laadit,
    tohtorini, maksan
     heti, minkä vaadit!

    Lääkäri, hän kiskoi,
    kiskoi irti luun.
    Paranteli, rohti
    suden suuren suun.
     Uhh! Näin puhui
    hukka auttajalleen:
    palkaksi en heti sua syö.
     Ellei nenäsi
    niin kova oisi
    ei ois surmassasi
     vaiva, työ.

    Veikko, sudet haastaa
    joskus ihmiskieltä.
    Väistä, milloin silmät
     tietää suden mieltä! —

Arvid Lydecken.

TIPU, TIPU KUULEPPAS.

    Tipu, tipu kuuleppas,
    miks toit tänne poikias?
     Papan korean kukkasmaan
    rikki noukkivat kokonaan.
     Varmaan arvelit, kunnoton:
    pikku Leena on voimaton,
    miten meitä hän estää vois.
    Mutta malta, ma isää huudan,
    kohta tuopi hän suuren luudan,
     ettekö silloin pötki pois!

Suonio.

TOHTORIN LUONA.

    »Hyvää päivää!»
                »Istukaatte,
    kuinkas herrasväki jaksaa?»

      »Huonost' niinkuin kuulla saatte,
    yskä vaivaa meidän Kraksaa —
    yski, Kraksa, että saisi
     tohtor kuulla» —

                  »Eihän vainen
    keuhkotauti tavoittaisi?
    Nyt on talvi kylmänlainen.»

      »Eikö mitä keuhkot aivan
    hyvät on, vaan ääni julma;
    kasvatuksen kaiken vaivan
    tyhjäks tekee tämä pulma.
     Laulajaksi hänet soisin,
    leivon, tilhin vertaiseksi,
    mutta ääni soipi toisin,
    eikö tohtor jotain keksi,
     joka hälle äänen antais?»

      »Hm! jos hälle kääre pantais
    kaulan ympär — hm! ja sitten
    nokkaa hiukan lyhennettäis…»

      »Nokkaa — kuinka? Laulajitten —
    jollei muistoni mun pettäis —
    lup' on laulaa nokkans mukaan.»

      »Hyvä! Sit' ei kiellä kukaan.
    Senpätähden paras oisi,
     että myöskin tyttärenne,
    jos hän jotain laulaa soisi,
    laulais teidän riemuksenne
     oman nokan nuottiloita,
    sydämen ja tunnon kieltä:
    Se on suurin laulajoita,
    joka nuottins' ottaa sieltä,
    eikä se, mi liverrykset,
     laverrukset kaikki tietää.»

      »Herra tohtor, esitykset
    nuo ne miettimistä sietää.
    Hyväst' siis ja voikaa hyvin,
     kiitos sydämestä syvin.»

Tilhi.

TURVATON.

    Pikkuinen kissanpoika,
    turvaton kulkijain,
    siinä se hyrrää, kehrää,
     kyyryssä vuoteellain.

    Kättäni vasten painaa
    pehmeän pääkkösen,
    nauttivi lämmöstä huoneen,
     lämmöstä hellyyden.

    Ulkoa toin sen äsken —
    mistäpä tullut lie;
    kadulle kohta sen jälleen
     viluhun matka vie.

    Pikkuinen ystävä raukka,
    kulkija turvaton!
    Yks olet niistä, joita
     maailma täynnä on.

    Hetkinen lämpöä joskus,
    muuten kolkkoa vaan,
    yksin ja ystävittä
     heitetty kulkemaan!

Hilja Haahti.

TUU, TUU, TUU, TUU!

    Tuu, tuu, tuu, tuu!
    Karjani käy.
     Tääll' on heinää, vettä;
    hukkaa ei näy,
    ei ole mitään hätää.
     Tuu, tuu, tuu, tuu!

    Hetkeks jätän karjan,
    lähden tuonne marjaan,
    poimin punapuolukoita,
     makeisia mansikoita.
    Kotiin ne kannan.
    Kelles ne annan?
    Kuka arvajaa,
     hän ne saa!

Suonio.

TYTTÖ JA KISSA.

Tyttönen:

      Kiellä, Miiri poikas pois,
      ettei tielläni ne ois!
       Kas kun repivi ne kerään';
      kun pois vedän, karkaa perään!
      Heillen en voi laittaa sukkaa,
       jos näin työtäni ne hukkaa!

Kissa:

      Sukat meill' jo ennestään,
      joissa hiljaa hiivitään.
      Mutta pienten poikaini
       pitäis tulla nopsaiksi,
      harppaella, tavoittaa,
      että sitten kiinni saa
      hiiren, mikä joka yö,
       sokeristas palan syö,
      nakertaapi korppujas,
      pilaa suita namujas.
      Siksi salli poikasten
       leikkiä nyt oppien.

Suonio.

TYTTÖ JA KISSANPOIKASET.

    »Katso, mummo, iloiset
    kissanpojat pienoiset
    hupaisesti leikkii aina,
     heit' ei huoli koskaan paina.
    Eipä kissanpoikien
    ole pakko hikoillen
    neula käessä istuskella,
     aapiskirjaa tutkistella.»

    Pikku Liisa lausui näin;
    mutta päätään nyykyttäin
     vanha mummo itseksensä
    lausuu nämä miettehensä:
    »Kissanpojat, tyttöset
    ovat yhdenkaltaiset;
    eipä näiden murehista
     ole paljon puhumista.»

Pääskynen.

VALOKUVAAJASSA.

    Ei saa silmiä räpyttää,
    ei saa päätänsä kääntää,
    ei saa heilua hännänpää,
     ei saa viiksiä vääntää!

    Korvat hörössä kokottaa
    mestarin eessä missit.
    Eihän nyt noin saa mokottaa,
     iloa silmiin, kissit!

Immi Hellén.

VARPUNEN.

    Jos Tuikutella voisin
    ma kielin sataisin
    tai kiurusena oisin
     kohoova pilvihin, —

    niin aina kiitteleisin
    suloista Suomea,
    ja Jumalalle veisin
    ma huokauksensa.

    Hän silmät ehkä' loisi
    myös meihin raukkoihin
    ja päivän paistaa soisi
    saloihin synkkihin.

    Ei ääni mulle suotu
    oo satakielisen;
    heikoksi siipi luotu
    ei kanna taivaasen.

    Vaan laulustani kuiten
    en huoli vaieta,
    kun ääni lintuin muitten
    ei kuulu talvella.

    Paremmat lauluäänet
    keväällä ehtinee,
    niin kuullellessaan noita
     jo varpu vaikenee!

Suonio.

VARPUNEN JA HEVONEN.

    Hepo kauroja haukkasi seimestään.
    Luo lensi varpunen nälissään:
     »jyvä pienonen, ystävä kulta, suo,
    vai kaksiko saan minä?» pyysi tuo.
    Hepo vastasi: »syö mitä miellyttää,
     viel' yltäkyllin mullekin jää.»

    Hyvä muillekin suo, mit' on itsellään.
    Niin varpunen pääs yli talven sään.
     Kun saapui taas kesän lämpöiset,
    hevost' alkoi kiusata kärpäset.
    Niit' otti kiinni nyt varpunen,
     näin kelpo ystävän palkiten.

Z. Topelius.

VARPUNEN JOULU-AAMUNA.

    Lumi ompi peittänyt
    kukat laaksosessa,
    järven aalto jäätynyt
    talvi-pakkasessa,
     varpunen
    pienoinen
    syönyt kesän einehen;
    järven aalto jäätynyt
     talvi-pakkasessa.

    Pienen tuvan ovella
    seisoi tyttö-kulta:
    »Tule, varpu, ilolla,
    nouki siemen multa.
    Joulu on
    koditon
    varpuseni onneton,
    tule tänne ilolla,
    nouki siemen multa.»

    Noukkimaan nyt siementä
    lensi varpu-kulta:
    »Kiitollisna einettä
    otan kyllä sulta.
    Palkita
    Jumala
    tahtoo kerran sinua.»
    Noukkimaan nyt siementä
    lensi varpu-kulta.

    »En mä ole, lapseni,
    lintu tästä maasta.
     Olen pieni veljesi,
    tulin taivahasta.
    Siemenen
     pienoisen,
    jonka annoit köyhällen,
    sai sun pieni veljesi
     enkeleitten maasta.»

Z. Topeliuksen mukaan.

VASIKKA.

    Vasikkani vallaton
    ensikerran päässyt on
    talvimajastansa.
     Katsos kuin se iloitsee,

    katsos kuin se hyppelee,
    häntä suoranansa.
     Ruohoa nyt haistaa,
    vaan ei malta maistaa;
    lähtee hyppyyn jällehen,
     iloisesti myykien.

Suonio.

VIERAISILLA.

    Hiiripä naapurit kutsui kestiin,
    emo se hyöri,
    poikaset pyöri,
     lattia laastiin, portaat pestiin.

    Pantiin pöytähän herkut hyvät:
    juustoa, voita
    ja makkaroita,
    herneet ja pavut ja vehnänjyvät.

    Vieraita saapuu paljon kyllä,
    äiti ja mummi,
    lapset ja kummi,
    kaikilla juhlavaatteet yllä.

    Herkkuja hyviä vieraat kiittää.
    Hampaat ne naksaa,
    syödä he jaksaa,
    vieläpä kotijoukolle riittää.

    »Näin mistä saitkaan lihat ja kalat?
    kysynpä sulta
    emäntä kulta,
    meillä on kotona kuivat palat.»

    »Ainahan sitä, kun liukkaasti liikkuu,
    reikiä kaivaa,
    polkuja raivaa —
    aitassa paistit ja makkarat riippuu.

    Siellä on hinkalot, laarit laajat,
    meijerivoita,
    ja piirakoita,
    juustoja, munia rivit taajat.»

    »Niin, mutta meillä on kissa häijy,
    suuri ja julma,
    siitä on pulma,
    aina se pienten retkiä väijyy.»

    »Onhan se meilläkin nimeltä Tuuro,
    viiksiniekka,
    kynnet kuin miekka,
     vaan se on onneksi vanha ja kuuro.»

Immi Hellén.

YRJÖ, MUSTI JA MIRRI.

Pikku Yrjö:

      Mitä Musti sa aattelet?
      Virka jo, mitä mietteesi maksaa!

Musti:

      Mietinpä, milloin Yrjö jaksaa
      kummut kulkea metsäiset.
       Kuinka kauan se Musti saa
      miestä sinusta odottaa?
      Salolla kun sun pyssysi paukkuu,
       Musti riemulla silloin haukkuu.

Mirri (syrjästä):

      Nau, nau! Musti on kuollut kenties,
      Ennenkuin Yrjöstä varttuvi mies.

Joulupukki.

YÖKKÖ.

    Öisin yököt lentelevät,
    päivin piilossa pysyvät;
    lapset päivin oppimassa,
     öisin unta ottamassa.

Länkelä.

ARVOITUKSIA.

    Tervakääry tietä kulki,
    Karvatuurukka jälessä?

Koira.

    Keräpää, korentohäntä,
     Keskus yhtä ymmyrkäinen?

Kissa.

    Kraatari meni katolle,
     Kyynärpuu perässä kulki?

Kissa.

    Kipunoita kuin taivaan tähtiä,
    Eikä polta kuitenkaan?

Kissan silmät.

    Kaksi kampaa päässä,
     Esiliina takapuolla?

Lehmä.

    Mies metsähän menevi,
     Seipähiä selkä täynnä?

Sika.

    Tenka juoksi tietä myöten,
     Hopeainen hoijotteli?

Kettu.

    Mustasukka, karvakenkä,
    turkkiahan tupsuttavi,
     nahkasia napsuttavi?

Susi.

    Mies kymyrä, nenä nykerä,
    Iitse liinapaiallansa?

Jänis.

    Mies juoksi salon sivua,
    punaturkki tupsutteli,
     pää keikkui, helisi sarvet?

Orava.

    Luunokka, lihainen parta,
    kuikistaikse, keikistäikse,
     äsken äänehen parahti?

Kukko.

    Ora, ora edellä,
    kerä, kerä keskellä,
     keritsimet jäljessä?

Pääskynen.

    Mustempi syttä,
    valkeampi lunta,
    korkeampi kotaa,
     matalampi rekeä?

Harakka.

    Musta mies mäen takana,
    Neuloja nielee, äimiä appaa?

Metso.

    Mytty mättähän takainen,
    Kiekura kiven alainen?

Käärme.

Liha alla, luu päällä?

Rapu.

    Ei niin pieniä pitoja,
    Ettei kuokkavierahia?

Kärpäset.

    Pikku musta köykkyselkä,
    Ison rangan liikuttavi?

Kirppu.

    Istuu, imee, lentää laulaa,
    kulkevi kulon sisähän,
    luopi poikia pesähän,
     ne kaikki kähäräpäitä?

Mehiläinen.

    Puuropata kankahalla,
    Kylän lapset ympärillä?

Muurahaispesä

    Äijä käyrä känkkyrä,
    päällä takki piikkisä.
    Kävelee ja kyntelee,
     rapakossa lepäilee?

Sika.

    Innin tinnin, jännin jynnin,
    jyrkät polvet, väärät sääret,
     harmaa hamonen päällä?

Hyttynen.

    Edestä kuin kerä,
    keskeltä kuin säkki,
     perästä kuin luudan varsi?

Kissa.

    Edestä ora, keskeltä kerä,
    Perästä petkelen terä?

Kana.

    Istualla suurempi.
    Seisoalla pienempi.

Koira.

SANANLASKUJA.

    Ei tule lintu liikkumatta,
    kala jalan kapsamatta.

    Ei pyystä perehen syödä
    oravasta kolmin panna.

    Ilona käki metsässä,
    lammas laiho-halmehessa.

    Kyllä susi syitä saa,
    kun mieli lampaan lihaa tekee.

Ruskea repo kuoltuansaki.

    Jäneksell' on pitkät sääret,
     takaiset jalat kevelät.

    Kissa kiitellen elävi,
    katin poika kaunistellen,
     koira päätä silitellen.

Sanasta miestä sarvesta härkää.

    Pane pukki kaalimaahan,
    koira makkaran vahdiksi.

    Itselleen porsas kiusaa tekee,
    kun purtilonsa kaataa.

    Kylässä kukko laulaa,
    haukkuu peni pellonkin takana.

    Ei kukko käskyllä laula,
    ellei laula käskemättä.

    Susi suulta julkeampi,
    pukki parralta parempi.

Ei haukkuva koira jänistä saa.

    Kettu on koiralle sukua,
    korppi haukan heimolainen.

    Katso koiraa kuonoon,
    älä karvaan!

    Kissalle kiiskiä
    koiralle kuoreita.

    Paha koira puree,
    hyvä liehakoitseleepi.

Missä kissa, kun hiiret pöydällä!

Kissan ilo, hiiren itku!

Kultaa kissan kielen päässä.

    Saadakseen kissa naukuu,
    ottaakseen koira haukkuu.

    Ahven armas tuorehelta,
    särki säästöstä parempi.

Näytä etana sarves, onko huomenna pouta.

Harvoin nähden on harakkakin kaunis.

    Hauen suussa kalan hauta,
    hauen hauta kattilassa.

    Toinen karhulla ajatus,
    toinen karhuntappajalla.

    Ketulla on keveät kengät:
    ne ei pauku pakkasella, —
     ei kolka kovalla säällä.

    Ilona käki metsässä,
    lapsi pieni lattialla.

    Käki tuo suven sanoman,
    pääsky päivän lämpimän.

    Lokki luotohon muniipi,
    kajava kivikarihin.

    Kun pyy pyrähti, niin maa järähti
    ja luojan sydän tärähti.

Ei ulvova susi pahaa tee.

Syö se susi luetunkin lampaan.

    Varahin varas jalalla,
    ennen muita musta lintu.

    Yöllä yököt lentelevät,
    päivällä paremmat linnut.