The Project Gutenberg eBook of Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia, by Tiitus

Herra Kenonen oli matkalla ulkomaille. Siis asiasta on tehtävä kirja.
Ja tässä se kirja nyt tulee.

Neiti Leena Kenonen oli kirjoittanut Lontoosta, että isä tulisi häntä noutamaan, niin näkisi samalla tämän kaupungin.

— Ikäänkuin siinä olisi mitään näkemistä! sanoi hra Kenonen aamiaispöydässä, kirjettä lukiessaan. — Ne vain luulevat. Ja olenhan minä nähnyt siitä postikortteja ja muita kuvia. Kaupunki kuin kaupunki.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitti hän, että koska ei tyttö osaa sieltä yksin tulla, niin kai hänen on lähdettävä. Sehän on hänen vanha kohtalonsa.

Ja näkeepähän samalla, missä määrin se tyttö nyt sitten tulee toimeen oikeitten englantilaisten, semmoisten pitkäkoipisten piipunpolttajien kanssa.

— Mutta kuinka sinä voit sinne matkustaa? kysyi rouva Kenonen huolestuneena. — Osaatko sinä ollenkaan kieltä?

— Haudujuuduu?! huudahti hra Kenonen kummastuneena. — Minäkö? Oletko sinä kuullut minun puhuvan enkeliskaa?

Rouva Kenonen ei todellakaan ole kuullut, kuinka hänen miehensä puhuu maailmanvalloittajakansan kieltä. Eikä sitä ole kuullut kukaan muukaan.

— Jees, Hyyde Barkk! murisi hra Kenonen. — Aina sitä sen verran osataan, että toimeen tullaan.

Ja hra Kenonen ryhtyi tekemään matkavalmistuksia. Vieläpä aivan levollisella mielellä. Sillä hänellä on eräs tieto, jonka hän pitää omana salaisuutenaan. Samoin kuin entinen historiallinen henkilö sanoi: "Poikani, et aavistakaan, miten vähällä älyllä valtakuntaa voi hallita", niin samoin on Kenonenkin tullut huomaamaan, miten vähällä kielitaidolla voi ulkomaanmatkoja tehdä. Kunhan vain ei tuppaudu liian pitkiin puheisiin niiden alkuasukkaiden kanssa.

Esimerkkinä mainittakoon, että kun hra Kenonen ensi kertaa oli käymässä Tanskassa, tuli hän siellä koko ajan toimeen omalla kielellään. Ensin hän vähän sadatteli, että mikä h—tin maa tämä on, missä ei suomea osata, kun tanskalaiset aina kyselivät "vaba, vaba?" mutta sitten hän jollakin rautatieasemalla kyllästyneenä ärjäisi hikeään pyyhkien:

Silloin tanskalainen piletinmyyjä ymmärsi todellakin, ja olivat hänen hyväntahtoiset kasvonsa ikäänkuin kirkastuneet, kun hän ojensi piletin hra Kenoselle ja sanoi jotain, että:

— Ota tuosta äläkä hörritä, ei siitä kuitenkaan saa kukaan selvää, sanoi hra Kenonen, ojentaen 50 kruunun setelin, ja saaden takaisin sen mikä siitä oli tulevakin.

Niin että hra Kenonen on huomannut voivansa kielitaidon puolesta matkustaa vaikka Taka-Intiaan.

Nuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita kuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on todellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa tekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin ennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä siihen ole oikein aikaa.

Hän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset silmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei todellakaan luulisi hänen isäkseen.

Leena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä pankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen mahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi, että parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan neidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja kertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli oppimassa.

— Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. — Luuletko sinä, että minä olen mikään Kordelinin säätiö?

Neiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli arvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.

— Vai niin, sanoi Kenonen. — Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin kestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi tekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain markkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan se niiden "the". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii kaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä, niin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse sen ensin oppineet?

Neiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti isäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:

Eräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta. Leena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka hra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli siellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan nähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.

— Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja epäluuloisena. — Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!

Hra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja kuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa huiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin se pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa etukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että hyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä kekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta tottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan meidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon silloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. — Sillä se on niinkuin Syyrakki sanoo: "Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin hillimätöin hevonen".

III

— "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", mutisi hra Kenonen, joka nuorempina päivinään oli lukenut Walter Scottin suuren "Ivanhoe"-romaanin. "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", huusivat Rikhard Leijonamielen johtamat isänmaalliset metsäsissit, hyökätessään sankarillisella urhoollisuudella Torquilstonen linnaa vastaan.

— Saa nyt sitten nähdä, kuinka lysti paikka se oikeastaan on, ajatteli hra Kenonen. — Mutta kyllä minä melkein luulen, että Kööpenhaminan Tivoli on hauskempi.

Päästyään laivaan ryhtyi hra Kenonen etsimään hyttiään. Se oli kahden hengen hytti, mutta vuoteet eivät kuitenkaan olleet päällekkäin, vaan kumpikin puolellaan komeroa. Toisen vuoteen reunalla istui jo hyttitoveri, isäntämiehen näköinen, sarkapukuinen henkilö.

— Minä olen Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta, vastasi isäntämies vähemmän virallisesti. — Englantiinko se on matka?

— Minulla on vähän asiaa Lontooseen, sanoi hra Kenonen sellaisen miehen äänellä, jolle Lontoon matka on osapuilleen saman tekevä kuin käynti Keravalla tai Kirkkonummella.

Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta ilmoitti, että hänellä oli myöskin Lontoo matkan määränä, sekä lausui tyytyväisyytensä sen johdosta, että oli hyttitoverikseen saanut suomalaisen miehen. Oli jo alkanut häntä vähän epäilyttää, saako ensinkään tarinatoveria, kun ei ollut vielä suomen sanaakaan kuullut, vaikka oli jo toista tuntia laivalla oleskellut.

Isäntä Tiilikainen sanoi, että hänellä on siellä poika tai ainakin pitäisi olla. Kaipa se sitten hoitaa asioita, kun sinne asti tullaan.

— Minulla on siellä tytär, selitti hra Kenonen. — Vaikka en minä hänen apuaan tarvitse. On tässä oltu ulkomailla kerta jos toinenkin.

— Arvaahan sen. Minulla tämä on ensimmäinen reissu. Kuuluu olevan suuri kaupunki, se Lontoo.

— Mutta ei minulle sen puolesta tiukka tulisi, vaikka… minulla on omatkin eväät. Kalakukko ja piirakoita ja voita, ilmoitti kurkiharjulainen.

Laiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva, jonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.

— Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että kun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.

Hra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin alussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään, jos ei tämä riitä.

Mutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi tavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole mitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään enää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen se tuli joskus lähtö tahtomattakin.

On merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut ulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa, semmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.

Mutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan tuttavaamme Teuvo Tuiteria.

Ehkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen ikävästään vieraille maille.

Kerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin valtakunnassa.

Mutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin- ja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut elämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee Teuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle tuulelle.

Hänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa olisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.

Mutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut matkailijat… se olisi toista.

— Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla huviretkellä Tallinnassa…

Ja Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä kerrankin oikein ulkomaille — jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään Intiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan krokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan, jossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita viinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus syttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.

Silloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän sentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat tosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja mielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa liikkua — —.

Ajatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen suomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin, milloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan alkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta, että käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin ymmärtävänsä jonkun sanan.

Hänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli vallankumous, tuli että tömähti.

Mutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea keinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja he hyötyivät niistä mahdottomasti.

Teuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta keinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään ystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi hyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli. Sitä tuli kuin tuohta.

Sitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina myöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään oli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä tekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen pöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.

Se oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava.
Hän toipui.

Alkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi kerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti Saksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi lopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin hyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana, yhä uskaliaammin.

Kunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea tekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti, tekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se lankeemus oli suuri.

Epätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille. Etenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia Japanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi tehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä laivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka pakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin pyörrytti häntä.

Näistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla
Japanin maanjäristys.

Syksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut Parisista. Taiteilija lausui "Parii" ja oli hyvin ranskalaistunut muutamissa viikoissa.

Teuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun kuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten huonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin ja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan vauhtiin.

Äkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava kaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään hienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi vaatimattomasti sanoa:

Teuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen tunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on paras olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.

Tämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin sekä nukkui heti.

Koko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan, mikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat sujuvasti suomea.

Aamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa lehdessä kiintyi: "Ranskan frangi laskee huomattavasti".

Mutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin, missä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea joka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen ylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia muukalaisten nylkemisestä.

Teuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku mahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule yhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä hänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi käymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.

Oli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja seuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa hyttitoverilleen:

Mitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa. Sillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä oikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut heikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura oli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on. Jollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin piakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja puhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain talollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä kuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta tottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta tulevalla laivalla kuulee suomeakin.

Matkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja kaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen oli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen, ettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli Kenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi tuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen etuoikeuksiin.

Mutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine, ihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen muistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan Kenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti tämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.

Oltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten tavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua iltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan kuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr Pickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän luokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:

— Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja ojentaen sen englantilaiselle.

Sitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen ja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:

— Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. — Mutta minä olen ollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa — olen insinööri — ja siellä oppinut suomea.

— Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun puuttuen. — Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea oppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun Tiilikaisia.

Engelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli solmittu ystävyyden liitto.

Englantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti niin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun hra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä herra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka Pickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.

Laiva ei ollut eilisen teeren poikia, mutta se oli vakava ja tukevatekoinen. Saatuaan mahansa täyteen hyvää suomalaista meijerivoita ui se vakavasti kuin lehmä. Eivät sitä tuulet ja laineet paljonkaan tuljutelleet. Kapteeni oli tehty samaan malliin kuin laivakin, mikä oli omiaan yhä lisäämään rauhan ja turvallisuuden tunnetta tässä vanhassa astiassa. Luokkamatkustajatkin, kaikista kielellisistä ja mielellisistä eroavaisuuksista huolimatta alkoivat pian tuntea olevansa kuin samaa perhettä. Tähän tulokseen oli omiaan erityisesti vaikuttamaan Mr Pickwick, joka pian joutui seuran puheenjohtajaksi ja yhdyssiteeksi. Mr Pickwick oli kaikinpuolinen poikkeus yleisistä englantilaisuussäännöistä: hän ei ollut pitkä ja laiha, vaan enemmän lyhyt ja lihava, hänen kasvonsa eivät olleet luisevat ja kapeat, vaan pyöreät, kaikinpuolin pyöreät, hän osasi suomea ja ruotsia ja — last but not least, sanoi hra Kenonen, lausuen sen rehellisesti niinkuin se kirjoitetaankin — hän ei polttanut piippua, vaan sikaria. Hra Kenonen sanoi, että tuossa keukkaleukaisessa piipunpolttamisessa on jotain ärsyttävää.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen. — Mutta se vanha pitkävartinen herraspiippu ja sitten se talonpoikainen punainen lankivarsi ovat erikseen.

Oli iltayö. Kielin kanavaa pitkin lipui laiva, ja kirkkaat, määrätyn välimatkan päässä olevat lamput ujuivat kahdeksi kilometrejä pitkäksi kulkueeksi edessä ja takana kanavan rannoilla. Varhaiskevään tummassa yössä teki tämä kaikki varsin runollisen vaikutuksen.

Vähitellen painuivat muut matkustajat yöpuulleen. Kenonen,
Tiilikainen ja Pickwick vain valvoivat myöhempään, katsellen nukkuvan
Pohjois-Saksan hämärästi häämöittäviä rantoja.

Pickwick kertoi ystävilleen suomalaisille oloista Englannissa ennen sotaa ja sodan jälkeen, ja kiitolliselle kuulijakunnalle hän kertoikin. Kunnon suomalaiset, joilla tähän saakka oli ollut verraten ylimalkaiset käsitykset oloista ja elämästä ja maailmankatsomuksesta tuolla sumuisella saarella, joka on ruvennut merien ja melkoiseksi osaksi maittenkin herraksi, kuuntelivat korvat hörössä ja suu puoleksi auki. Kenonen vain silloin tällöin sanoi "jaa" tai "jaha".

Maailmansota teki sen, ettei Englanti enää ole sisäisesti enempää kuin ulkonaisestikaan sama kummallisuuksien maa kuin se, jonka olemme oppineet romaaneista tuntemaan, ja jonka pääpiirteenä oli, että herrasmiehen oli ehdottomasti pukeuduttava hännystakkiin, käydessään päivälliselle, söipä hän sitten vaikka omassa yksinäisessä ylhäisyydessään kotonaan ilman muuta seuraa kuin tuolin takana seisova ja tarjoilua hoitava palvelijansa. Maailmansota antoi hännystakille vakavan iskun. Englantilaisen herrasmiehenkään ei tarvitse nääntyä nälkään, jos hänellä syystä tai toisesta ei ole tilaisuutta muuttaa juhlapukua ylleen päivälliselle käydessään. Saksalaisten zeppelinien pudotellessa pommejaan pilkkopimeään Lontooseen ja englantilaisten herrasmiesten taistellessa ja kaatuessa länsirintaman juoksuhaudoissa rinnakkain kaivostyöläisten, tehtaantyömiesten ja renkimiesten kanssa alkoi englantilaisille selvitä, että maailma on taas vähän muuttunut ja että siinä on suurempiakin asioita kuin klubit, hockey-peli, päivälliset hännystakissa ja sunnuntairatsastukset Hyde Parkissa. Niin, mitä Hyde Parkiin tulee, niin onpa jouduttu jo niinkin pitkälle, että — parlamentin erikoispäätöksen nojalla, vähempi ei siihen olisikaan riittänyt — tässä puistossa saa kuka tahansa ajella tavallisella vuokra-ajurilla, mikäli sellaisen vielä jostain Lontoossa löytää, tai taksa-autolla. Ennen sotaa ei kukaan oikea englantilainen olisi voinut kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että tässä puistossa saisivat ajella muut kuin ne, joilla on omat, yksityiset ajopelinsä. Eikö tämä jo osoita, että Englannin elämässä on tapahtunut mahtavia mullistuksia?

Paitsi näitä yleisluontoisia selvityksiä antoi Mr Pickwick suomalaisille hyviä käytännöllisiäkin neuvoja, kuten sen, että autonkuljettajalle on aina ja ehdottomasti annettava juomarahaa taksamittarin ilmoittaman hinnan lisäksi, ja että miesten on hississä otettava hattu päästään, jos hississä on nainen tai naisia.

— Siis hississä ja kirkossa, totesi Tiilikainen, näyttäen painavan asian muistiinsa. — Pitääkös ulkonakin kenelle pää paljastaa?

— Ei muille kuin Whitehallin kadulla, joka vie Trafalgar squarelta
Parlamenttitalolle, olevalle tuntemattoman sotilaan haudalle.

— No nämä nyt muistaa, sanoi Tiilikainen. — Ja meidän apteekkarille minä myöskin paljastan, jos se sattuisi tulemaan vastaan, se kun nyt on hänkin ulkomaanmatkalla. Tämmöisen kansanmiehen täytyy olla hyvissä väleissä apteekkarinsa kanssa.

Vielä saatiin tietää, että kaikki oikeat ihmiset matkustavat
Englannissa kolmannessa luokassa.

— Minä en kyllä ole tottunut matkustamaan paljon missään luokassa, sanoi Tiilikainen.

Mr Pickwick sanoi, että ensi luokassa matkustavat vain ylimykset ja miljonäärit, eivätkä matkusta nekään sen mukavammin kuin kolmasluokkalaisetkaan, ja toisessa luokassa vain ylimysten palvelijat.

— Jaa, en minä sitten siihen luokkaan lähde, sanoi hra Kenonen. — No nytpä me sitten jo oikeastaan tiedetäänkin kaikki, mitä tarvitaan, osataksemme elää maassa maan tavalla. Kiitoksia paljon vain neuvoista!

— Ei kestä. Myöhä on jo. Hyvää yötä! sanoi Mr Pickwick ystävällisesti.

— Gunatt! vastasi hra Kenonen kohteliaasti. Oikeastaan tarkoitti hän sanoa sen englanniksi "gud nait", mutta jokseenkin yksiinhän se löi.

Tiilikainen ja Kenonen eivät vieläkään malttaneet mennä nukkumaan, sillä oli niin hauska katsella suurta kanavaa öisessä valaistuksessaan. Ja laivojakin tuli silloin tällöin vastaan.

— On, vanhin poikani Jaakko. Lukee yliopistossa joksikin maisteriksi ja on joskus puhunut, että minun pitäisi pistoovata hänelle ulkomaanmatka, mutta enpä ole tuosta ollut tietääksenikään, ennenkuin sain syrjäisiltä kuulla, että sillä oli Helsingissä jo melkein kuin morsian. Minusta se on liian aikaista, mutta minäkös hänen kanssaan taistelemaan! Tietäähän sen tämän nykyajan nuorison. Siitä se vasta oikein yltyy. Se vapaussotako se lie tehnyt sen niin sotaiseksi. Minä äidin kanssa neuvottelin, ja se kun on semmoinen järkevä emäntä, niin se sanoi, että antaa hänen nyt lähteä ulkomaille, niin unohtuvat siellä ne Helsingin hepsankeikat. Kirjoitin Jaakolle ja sanoin, että lähteköön nyt sitten sille ulkomaanmatkalleen, ja se lähti Saksaan ja Englantiin.

Hra Kenonen myönsi, että se oli viisaasti järjestetty. Se on kyllä vanha konsti, mutta se on osoittautunut useimmiten auttavaksi.

— Niinhän ne ovat enimmäkseen ne vanhat konstit todisti
Tiilikainenkin. — Yksi vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

— Totta varmaan! vahvisti hra Kenonen, muistaen Leenansa saamaa arveluttavan suurta kukkavihkoa.

VII

— Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle, ihmetteli hra Kenosen matkatoveri. — Mutta eihän tämä ole sen kummempi kuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin Saimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä — mistä lienen lukenut vai kuullutko lienen — että täällä se muka oikein viskelee…

— Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan, mainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.

— Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä kaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa lyhentää.

— Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. — En minä heitä tosin monta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä, Pörsänperän kylässä — siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä — muutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten helsinkiläisryökkinöiden mallikappale.

Tiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä näytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat mennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili myöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään — kengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan koreampi — hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan ja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan, leukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja jommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä nähty.

Ja tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja esiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen niitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.

Mutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita korkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta helsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin oleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan olisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen eteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut kauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.

Neiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi ne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi. Ne lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme viikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.

Kun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin, läiskäytti hän kämmeniään yhteen.

Ja emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla sipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.

Taavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella oli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi. Ja hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän näköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli vaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti vaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa nähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien lukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen alusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla. Vuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin pohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä päähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.

Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä sen jälkeen tavannut.

— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan…?

Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.

Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi mennessään selitykseksi:

Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran huokasi:

VIII

Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:

Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään, sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen laivalaiturin välillä.

Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.

Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on, vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.

"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme, mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.

Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä se ole kaukana yhdestäkään meistä.

Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin kuluttua.

Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet. Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä suoritettu.

Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen esimerkkiään.

— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme ja toiset lisäsivät:

— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia… ukko oli vain muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.

Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.

Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.

— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti eräs saattajistamme.

Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät. Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen tytär.

Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti asian toisen puolen:

Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.

Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.

— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.

Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti meille sulkumerkkien välissä:

— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:

Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta maantielle, ja matka oli alkanut.

Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen. Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat erityisesti.

Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:

Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se tärsky, jonka juuri samassa saimme.

Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti. Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:

— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa, että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen kaivolla.

Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.

Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään lauluksi:

Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö, jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.

Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:

Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen kehityksestä.

— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa kaivolta.

— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen valoisammalta puolelta.

— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.

Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.

— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen.
— Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.

Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky. Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:

Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.

— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi itsekin uskoen siihen.

— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan… muuten jääpi tehtaalla sauna lämmittämättä.

— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen ahtautunut, reilun näköinen renkimies.

Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena tarjouksen.

— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo putoaisikin?

Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.

Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä tutkivan katseen vaunuunsa.

Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme kaupungissa.

Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa, 32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin, vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se loppui kesken!

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr
Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne, niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen.
— Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti, päätään pudistaen vakuutti:

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät, että mikä leipä se oli?

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon, kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne kohteliaasti tullimiehille:

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi: tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja kehitti keskustelua:

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä päivemmällä lämpiää.

— Enkä… Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä, selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista laivaa kohti.

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea. Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla… suurempi kumma se olisi, jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin äänekkäästi:

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys, kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa, järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. — Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka jo senkin takia.

— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.

— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin olla, arveli Taavetti Tiilikainen.

Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän, kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa pitämisestä huomautti.

Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta, sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen, kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta kärsineensä.

Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin, niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.

Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan, etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.

Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi ilmoittamalle asemalle.

Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.

Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa, mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.

Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän, kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me, että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen luonnonlaatua.

Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja huusi:

Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.

— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi ajellut kasvot.

— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.

Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra
Kenonen vain ähkäisi:

Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta, ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.

Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:

— Olkaa hyvä… ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.

Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta, muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies, jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä aaltoili.

Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen, nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut. Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen naapuripöydästä heitettiin.

— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä minä…! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.

Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.

Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän, että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.

— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.

Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.

Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! — mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies… kuka vieras?… Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!

Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!

— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.

— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä, että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman hra Kenosen kanssa.

— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa — suomalainen.

— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista asti…

— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.

Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi. Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.

Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru, olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.

Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä. Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.

Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.

Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.

— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen maailmanvallan pääkaupunkia.

Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia kivihiilijunia ja…

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.

Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin, niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen aivojensa toiminnan.

Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!

Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan: "lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:

— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään… ja hyväsydäminen, arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.

Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja maiskutteli merkitsevästi suutaan.

Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!" ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"

Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin, mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla, että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan toiseen vaunuun.

Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim. tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni erehdys.

Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen oman nurkkansa.

Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja meidän neljänteen paikkaamme.

— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä tutunomaisesti hymyillen.

Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea, että me emme halunneet neljättä miestä tähän.

— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan vielä parempaa tilaa.

— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita… minä näin kun se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.

— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa paikka… jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?

Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.

Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut, mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin, valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.

— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan lämmintä tässä vaunussa…

— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.

Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt huomaavankaan meidän kylmyyttämme.

Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön…

Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.

— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!

Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin olla sanomalehtimiehiä?

— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista värähdellen.

Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä vaunun käytävää kohti.

— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä tilaa… meille kolmelle!

Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen hymystään.

Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N.
Harjunkoskelta.

— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen matkaoppaana… ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.

Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska, huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.

Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista, kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.

Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:

— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen
Kurkiharjusta.

XII

— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne menevät hiiden kattilaan.

Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:

Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.

— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella levottomuudella isänsä ilmeitä.

— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen kysymykseen!

— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?

— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta minä olen nähnyt teidät ennenkin.

— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan, vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.

— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän lähti matkalle?

Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.

Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:

Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle kantajalle.

Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luona.

Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.

— Teelle? kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda teetä?

Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.

Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan, jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta että siihenkin tottuu.

Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin ilmaisevalla äänellä:

Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.

— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti
Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.

Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena lisäsi:

— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään herrasmiehenä.

Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.

— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra
Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.

Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta, mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja selittämättömät.

Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:

— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä mukaan:

— Jees… jees poks… juu, juu, jassoo… ool rait, haudujuuduu… veri well.

Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.

Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen, ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi kohteliaasti emännälle:

Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa kolmannen kerran nenäliinansa.

Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui englantia suun täydeltä:

— Tänk juu… oo jees… äi sii… juupa juu… morningpost… haudujuuduu… veriwell… ool rait…

Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:

XIII

Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus, ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.

Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta matkastaan seuraavia piirteitä:

Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.

Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla. Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.

Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista, mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita, kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista kiirettä olemaan.

Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.

Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin seurahuoneelle.

Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:

— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä
Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin…

Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.

Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi "Pilikon poskitieksi".

— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin, jos näyttää liian mahdottomalta.

Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti päätöksen lopullisesti, huomauttaen:

— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä etteennipäin!

Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.

Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.

Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.

Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä vastailemaan:

— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata… huohmasijakos työ sen punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?

— Jaa? kyllä me sen huomasimme… sen, jossa on nuusniekka juuri maantien laidassa.

— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä… no se tie keäntyy justiisa sen pömpelin ja riihen välitse.

— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.

Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin selvät merkit.

Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.

Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis kuulemaan.

Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien, mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.

Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa. Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.

Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta profeteeraamiseen, lisäsi:

Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen kestävyytemme symboolia:

— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on optimistinen luonne.

— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten kelloonsa.

— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä, minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu…

— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun… se olisi kova isku köyhälle miehelle.

Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla, synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin pohjaltaan optimistinen luonne.

Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi. Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti sekoitettua savivellilouhikkoa.

— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden perästä.

— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. — Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo ohimennen.

— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi köniinsä aika lailla!

— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo puolueettomuuden vuoksi.

Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin että paljaat pakarat vilkkuivat.

— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa itsestäänkin.

Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai peukalo suussa.

— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.

— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.

— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta tietä koko leänissä…

— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.

— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista venäähenvirstaks.

— No ei se taija paljon parempookaan ollak… eikähän siitä ennee kukkaan ajakkaan…

Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu perunamaallekin.

Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain asiaa.

Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:

XIV

Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.

— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella, niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu mukaan!

— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa kauluksennappinsa kanssa.

— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.

— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi
Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.

— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu jonnekin länteen päin maaseudulle… sanoi se sen paikan nimenkin, vaan en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.

Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.

Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.

— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään, rypistäen otsaansa.

— Siellä on niin kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.

— Se… kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee sinne yleisökin.

Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen, mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.

— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu viisi minuuttia.

— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena
Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.

— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.

Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.

— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen.
— Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.

Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista, rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.

Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi, karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.

— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.

Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin, ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.

P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.

Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena päivänä on kikatus jo loppunut.

Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.

Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.

— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan kovin tärkeältä näytä.

— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.

Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen, olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!

— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.

Hra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon ihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin muumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla, ettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu tänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä, olkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa, mutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin nähnyt.

Hän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa Parlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi Cityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt yksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli kauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin kanssa.

Viiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt jatkamaan matkaansa.

Seuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi oli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun hän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on ja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa päätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.

Oli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla hotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja ettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin aikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.

Leena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti auton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen. Jaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra Kenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua mitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja arveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.

Jaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen lähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon poliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä asti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee jotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään etusormellaan, ja toistaa toistamistaan:

Muuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä rahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu teetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja mutisee joskus unissaan:

Kun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle, istui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä puusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:

Hra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous kohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi: "Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!" ja jonkinlainen päällysmies taputti häntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti Kenoselle:

— Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman puutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.

Ajaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään hätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän viivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli vain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut poliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja katselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on tällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä teetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.

Tämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin nokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea lotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa asti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa takaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti Tiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli kuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei luonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui Tiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja meni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti välitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä, että kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi jää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät toisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti Tiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin siellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen koulussa.

Toiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten oli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä, ravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin aina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen samaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta tapaamisesta tehty.

Hra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin paljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan karttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen mielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti mahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.

Kaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin isän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille. Heidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme, valaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs tuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi itselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta sittenkin.

— Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. — Neljä tytärtä minulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.

— Pyh, vai "onnellisesti!" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa nakaten. — Jollei Bertalle olisi käynyt "onnettomasti" ja jollei hän sen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi naimisissa.

— Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on tilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. — Nämä ovat aivan erilaisia, nämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani…

— Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet vihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään käherryssaksien kuumuutta.

— Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. — Se ei ole totta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja niin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille, jotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!

Neiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän ei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain —, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut yllään.

— Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin ole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä kauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole erityisen viisaskaan…

— Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä aviomies. Heikki on joka tapauksessa mies, ja se riittää.

— Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi. — Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa neljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.

— Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden kuluttua…

— En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. —
Ja minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.

— Se on hyvä sanoa… mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt, että saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!

— Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän on pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä karkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?

— Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te nykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä olin nuori…

— Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä tiedän.

Tunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine jalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä. Ja mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää porraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.

Kun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan istui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään sukset sivullaan.

Leeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin tällöin vähän voihkaisten ylös portaita.

— Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. — Oletko sinä onneton katkaissut jalkasi?

— Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. — Se nyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos hierottaa. Anteeksi että minä…

— Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi metallinkirkkaalla äänellä. — Herra Salakka ja äitini. Rikhard — herra Salakka tarkoitan — pelasti minut…

— Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. — Se oli kovin ystävällisesti tehty… se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku Leedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten tyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se nuoruus, se nuoruus… mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi kuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä tultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku Leeda-parkamme?

Kun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi ritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:

Vaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään. Leeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken vastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti vähän päätään.

— Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi uhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut mitään. — Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme suudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta. Poliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän täytyy siis mennä naimisiin!

Mamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään.
Sitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:

— Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman lapseni… mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan teitä… uhuu… uhuu…

Rikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät ja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.

Sitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.

Sitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.

XVI

Tästä näyttää sittenkin, vastoin alkuperäistä aikomustamme, kehittyneen jonkinlainen rakkausromaani. Se ei ole voinut kiertää kohtaloaan. Se näkyy olevan ilmassa. Ja koska terävä lukija jo alkaa arvata lopun, niin on meidän aika sytyttää tulilanka ja antaa miinoituksen laueta. Ellei siitä tulisikaan mitään tärisyttävää pamausta, niin tuleehan ainakin tupsaus ja vähän pölyä ja savua.

Eräänä iltana oli Kenonen tyttärineen mennyt päivälliselle Frascatin ravintolaan, jonka orkesteria Leena Kenonen oli päivällä isälleen kavalasti ylistänyt.

Kävi niinkuin ennenkin. Kun oli saatu pöytä ja vähän aikaa istuttu ja Leena Kenonen oli käännellyt päätään ja tarkastellut yleisöä, huudahti hän:

— Isä, tuolla istuvat Tiilikaiset! Tietysti kutsumme heidät tähän pöytään?

— Tyttö! sanoi hra Kenonen. — Tämä on ylenluonnollista! Oletko hyvä ja selität!

Hra Kenonen sanoi, että kenties ikä ja huolet ja pitkät, unettomat yöt ovat heikontaneet näkövoiman hänen silmistään, ettei hän enää voi kilpailla kotkan kanssa katseen terävyydessä. Mutta ei hän sentään niin sokea ole, ettei tajuaisi, että tässä pelataan jotain fuskua hänen turvattoman selkänsä takana. Kuinka on mahdollista, että Tiilikaisen poika aina sukeltaa esille siinä pisteessä jättiläiskaupunkia, missä hekin sattuvat olemaan? Tässä on jokin punainen lanka, ja hra Kenonen olisi erinomaisen onnellinen, jos hän saisi selville, missä sen langan toinen pää on kiinni.

Neiti Kenonen hypisteli lumivalkoista pöytäliinaa ja sanoa pöläytti äkkiä:

— Nimittäin salakihloissa, täydensi neiti Kenonen kiireesti ja kaatoi pienen suolatelineen.

— Älä riko talon mööpeleitä! äsähti hra Kenonen tuimasti. — Kutka "me"?

— Veri well, sanoi hra Kenonen melkein huumautuneena tästä pommista. — Veri-mätsh-well! Jees, poks! Ja aikooko herrasväki kukaties mennä vielä naimisiinkin? Jos on lupa kysyä?

— Tietysti! Tietysti! Ool rait! Olisitko sinä todellakin niin tyhmä, että menisit naimisiin?

Hra Kenonen väitteli jonkin aikaa tyttärensä kanssa ja sanoi lopuksi lujasti, ettei ainakaan hän anna suostumustaan tähän hassutukseen.

Leena Kenonen alkoi yhä katkerammin itkeä, kunnes hra Kenonen harmistuneena sanoi:

— No mene nyt sitten kutsumaan tänne se — "sulhasesi"! Senkin itkupussi! Ja "appiukkosi" myöskin!

Leena Kenonen ei noussut paikaltaan. Hän vain kuivasi kiireesti silmänsä ja heilautti tuskin huomattavasti nenäliinaansa. Hetkisen kuluttua saapuivat Tiilikaiset ja istuutuivat mitään aavistamatta pöytään.

Hra Kenonen nielaisi pari kertaa jotain olematonta ja sanoi sitten murheellisella äänellä ukko Tiilikaiselle:

— Kutka? kysyi Taavetti Tiilikainen kummastuneena nuoremman
Tiilikaisen kasvojen äkkiä muuttuessa keitetyn kravun värisiksi.

— No tietysti nämä… elävät! sanoi hra Kenonen epäkohteliaasti, osoittaen vasemman kätensä etusormella tytärtään ja oikean kätensä etusormella Jaakkoa. — Meillä ei ole muuta tehtävänä kuin onnitella nöyrimmästi.

Ja hra Kenonen kohottautui vähän tuoliltaan ja kumarsi ensin tyttärelleen ja sitten tulevalle vävypojalleen ja irvisti happamesti.

Asia selvisi vähitellen ukko Tiilikaisellekin, kun sitä hänelle selvitettiin. Siinä sitä jauhettiin puolisen tuntia ja ukot alkoivat alistua kohtaloonsa.

— Kyllähän meitä on vedetty huulesta, murisi hra Kenonen. — Ja siinä se sitten oli se sinun "vanha konstisi", joka on parempi kuin pussillinen uusia!

— Kyllä ne vanhat konstit pitävät edelleenkin paikkansa, marmatti Taavetti Tiilikainen, tyytymättömänä nenäänsä kaivellen, mutta kun nämä hyväkkäät keksivät ne ennen meitä.

— Niin, sanoi Jaakko, joka vähitellen oli saanut kootuksi rohkeutensa nähdessään, ettei tässä sentään suorastaan hirtetä. — Se on se vanha "tapahtuneen tosiasian" konsti, jonka nuoret ovat maailman alussa keksineet pakoittaakseen julmat vanhempansa myöntymään, eli hienommasti sanoen "fait accompli".

— Ei kun ranskaa, selitti oppinut sulhanen. — Mutta pitää se paikkansa Englannissakin.

Siitä tuli kuitenkin oikein jymypäivälliset loppujen lopuksi, ja sovinto nuoremman ja vanhemman polven välille rakentui itsestään, ja pöydän antimien ja päivän suuren tapauksen ja orkesterin sävelten huumaamana piti hra Kenonen jonkinlaisen onnittelupuheen nuorelle parille, mutta eksyi lopulta liian kauas pääasiasta ja puhui paljasta pötyä, kunnes ukko Tiilikainen nykäisi hänet istumaan.

Ja kaikki oli iloa ja riemua, ja orkesteri soitti, ja Kenonen sanoi, että pitäisi lähettää nimikortti orkesterin johtajalle ja pyytää häntä soitattamaan hetken merkityksen johdosta suomalaisiakin sävellyksiä, mutta asia raukesi, kun sulhasmies sanoi, ettei niillä täällä ole suomalaisten sävellysten nuotteja.

Mutta hetken kuluttua täräytti orkesteri Marseljeesin, ja pari viereisessä pöydässä istuvaa pienikasvuista, tummaveristä herrasmiestä alkoi takoa nyrkkejään pöytään ja laulaa: "Allons enfants de la patrie…"

Ja kuullessaan noiden tuttujen, kiihoittavien sävelten vyöryvän yli komean, säihkyvän salin, hyppäsi hra Kenonen rajattoman riemastuksen vallassa tuolilleen seisomaan ja huusi korkealla äänellä, kohottaen oikean kätensä ylös:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA KONSTI PAREMPI KUIN PUSSILLINEN UUSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia

VANHA KONSTI PAREMPI KUIN PUSSILLINEN UUSIA

TIITUS

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE