Title: Tuomenterttuja
Author: Hilja Haahti
Release date: March 28, 2025 [eBook #75735]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1899
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Poiminut
Hilja Hahnsson [Hilja Haahti]
Helsingissa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.
Tuomenterttuja.
I. Luonnon lauluja.
Lauluni.
Huhtikuun päivä.
Koivun laulu kevät-aamuna.
Mänty, kuusi ja koivu.
Talvirunoihini.
Kuu ja tähtöset.
Myrskyssä.
Vierailla vesillä.
Alppi-orvokki.
"Vanamolleni".
Miksi huokuvat hongat hiljaa?
Aamupilviä.
Toivon vaipuessa.
II. Tunteita ja mietteitä.
Erään arvostelun johdosta.
Elon aallokossa.
Silmikon aikana.
Et konsanaan!
Haave vain.
Vaan kevät on nyt kumminkin!
Oi, jos nukkua saisin silloin.
Jos nukkuisin nurmen alle.
"Kevään laulajan" hautausjuhlana.
60-vuotiaalle äidilleni.
Elintehtävää etsiessä.
III. Elämästä.
Kalastajatyttö.
Myrskypääskynen.
Koivuniemen lintu.
Eräs turvaton.
Pikku hiiren pakinoita.
Varsalle.
Haudan kuusi.
Kihlattu ystävä.
Lapsi ja soittajavanhus.
Lapsenhoitaja.
Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.
Pieni kipinä.
Salokirkossa.
Muna-Reeta.
IV. Kanaanin kukkuloilta.
Nöyryyttä ja rakkautta.
Adventtina.
Pitkäperjantai ja pääsiäinen.
Mestarin luona.
Yksi on tarpeellinen.
Jeesus korvessa.
Herran työtä suuressa maailmassa.
Rukous.
V. Käännöksiä.
Neekerivaimo (Geibel).
Heinen lauluja.
Kaislikkolaulu (Lenau).
Kuollut sotilas (Seidl).
Terve, Ceesar! (Gerok).
Tuomenterttujä.
Mä astuin aamuna Toukokuun
Veden kirkkahan partahalle,
Näin nuoren kukkivan tuomipuun
Ja istuin oksien alle.
Ja niin oli tuomen kukkaset
Kuin puhdasta valkolunta,
Ja niinpä ne nukkui lainehet
Kuin vienoa onnen unta.
Mä taitoin terttuja vihkosen,
Kevätterttuja nuoren tuomen,
Mä kuuntelin kieliä kannelten,
Kevätkieliä luonnossa Suomen.
Luonnon lauluja.
"Linnut liitteli sanoja,
Puitten latvat lausehia."
Kalevala.
Lauluni.
Mä vanhoja lauluja laulelen,
Lie ennen kuullut ne jokainen:
Sama onhan ainian ilta ja huomen
Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen,
Sama kaunis maamme ja kallis kansa,
Samat taistelut kullakin vuorostansa,
Samat riemut ja tuskat ihmisten,
Samat tuntehet nuoren sydämen!
Vaan uuttakin lienee lauluissain,
Sydänkielien sointuja rinnastain:
Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi,
Puu toinen toisia kukkia tuopi.
Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa,
Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa,
Taru vanha, mut uusi ainiaan,
Sydän uusi kun tuntevi uudestaan.
Huhtikuun päivä.
On tuoksua tuulonen täynnä,
Kevättuoksua hurmaavaa,
Niin kuulakas ilma ja taivas,
Vaan roudassa harmaja maa.
Kevät kuiskivi: kohta jo joudun,
Vain puuttuvat urvut puun,
Säde lämmin ja ensi pääsky
Ja vuokkoset Toukokuun!
Koivun laulu kevät-aamuna.
Kasvan laidassa kaunihin lehdon,
Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen,
Nurmella kukkaisella.
Ihmisten maille on matkoja täältä:
Kirvehen pelvotta norjana nousen
Auringon armastella.
Seijasna kaartuvi taivahan kansi,
Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __
Suukkoja suihkavi varhain;
Lintujen lauluja latvani raikuu,
Ilmojen kannelta oksani soittaa,
Tuuli on tuttuni parhain.
Miksikä kaste nurmikon peittää?
Miksi on pilvikin synkkä ja itkee?
Miksikä yö on musta?
Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet!
Huoli on turha ja maailma kirkas,
Täynnänsä riemastusta.
Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa!
Valkaise varteni, aurinko armas!
Leivo, jo lauluhun suori!
Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät,
Kevään maailma on niin kaunis,
Riemukas mieleni nuori!
Mänty, kuusi ja koivu.
Mänty se kasvavi kankahalla
Korkea, suora ja vankka;
Sieltä mä mökkini hirret hankin,
Missä on männikkö sankka.
Vihrein oksin varjoa tarjoo
Tumma ja tuuhea kuusi;
Kohtapa nousee kuusien suojaan
Mökkini oiva ja uusi.
Sorja on valkeavartinen koivu;
Koivikkorantahan soudan,
Sorjimman koivun, kultani kauniin
Sieltä mä mökkihin noudan.
Talvirunoiluni.
Miks talvin aina runoilen
Säteistä, lumihiutuvista?
— Oi, ymmärrän sun, vihkonen,
Kuin kaiun talvituntehista.
Nuo talot, kadut, puistotkin,
Ne kuinka mieltä ahdistavat!
Ja touhut, toimet kaupungin,
Ne kuinka hengen pirstoavat!
Mä väsyneenä käyskelen,
Työn kahlehissa aatokseni.
— Kas, silloin hento hiutunen
Hyväillen koski käteheni…
Niin hiljaa lunta laskeuu,
Se viillyttää ja viihdyttääpi;
Muu kaikki multa unhottuu,
Vain hellät muistot heräjääpi.
Mä muistan jäiden välkkehen
Ja lumikentän kimalluksen,
Mä näen metsän huurteisen,
Mä kuulen luonnon kuiskauksen…
— — Tai taasen taivas selkiää
Ja talven säde tuikahtaapi.
On kalvas, kylmä valo tää,
Vaan lämpimäks se mielen saapi.
Se onhan säde kumminkin,
On auringosta armahasta,
Kun paistavi se kauvemmin,
Ei viivy kevät saapumasta.
Saa lehto viitan vihannan
Ja nurmi nuori kukkaverhon;
Vapaana luonnon helmahan
Mä silloin liidän lailla perhon!
— Oi lumihiude valkoinen,
Oi talven säde taivahasta,
Te siivin muiston, toivojen
Mun viette kauvas touhinasta —
Mun viette sinne, missä saan
Mä olla häirimättä yksin,
Ja sydän luonnon kanssa vaan
Lyö herkin yhteistykytyksin…
Kun sydän saapi sointuihin,
Soi vastakaiku laulelmissa,
Ja siksi teistä laulankin,
Mä luonnon lapsi kaupungissa.
Kuu ja tähtöset.
On kuu ja tähtöset maailmoita,
Se tiedän, varmaan se kerrotaan,
Vaan mulle kirkkaita ikkunoita
Ne ovat kuitenkin ainiaan.
Kun yksin ulkona kuljen illoin
Ja taivas välkkyy ja kimmeltää,
Mä kodin valkeita näen silloin
Ja luoksi viittovi matkan pää.
Myrskyssä.
Siuuri, suuri on Herrani,
Meri kertovi Herran kunniaa.
Aallot mahtavat pauhaapi,
Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa,
Yltympäri jyskää,
Riehuvi, ryskää,
Luonnonvoimat ne raivoaa.
Suuri on Herra
Voimassansa,
Suurta on olla
Suojassansa,
Matkata outoja rantoja kohden
Enkelivartion kanssa.
Laupias, laupias Herrani,
Hän lastaan myrskyssä suojelee,
Merta hän käskee: ääneti!
Ja aallon pauhina hiljenee;
Ja keinuissa laivan
Tyyntä on aivan
Rinnassa, jossa hän hallitsee.
Laupias Herra
Ohjaa meitä,
Rantahan johtaa
Myrskyn teitä.
Kiitos, kiitos Herrani aina!
Lastansa ei hän heitä.
Vierailla vesillä.
Lainehet rientävät pohjoista päin,
Loiskivat, kuiskivat viehättäin.
Soitanto tuttu ja armas, oi,
Ystävän äänenä mulle soi!
Noinhan kuulin sun ennenkin,
Suomeni merta kun purjehdin;
Kaukana syntymämaani nyt on,
Tääll' olen vieras, tuntematon.
Rientäös, laine, rientäös vaan
Sinne Suomea suutelemaan!
Rakkaita rantoja kaulaillen
Kuiskuta niille mun terveisen'!
Kerro, kuinka on hurmaavaa
Aavoja selkiä matkustaa,
Kuinka on sittekin armaimmat
Syntymävalkarnat rauhaisat.
Täällä mun rintani laajenee,
Siellä se lämmeten hehkuilee;
Maailma suuri on vastassain,
Onneni, lempeni Suomessa vain!
Alppi-orvokki.
Punehtiva kukkani hentoinen,
Miksikä kalpenit?
Uneksitko nurmista Alppien,
Muistitko tunturit?
Kevätlapsi lempeän auringon,
Vartesi värjähtää!
Liiaksiko talvemme kylmä on,
Harmaja taivas tää?
Vapauden riemuja lauloivat
Vuorien tuuloset;
Huoneheni seinät on ahtahat —
Siksikö kaihoilet?
Hoitelisin, hellisin kukkastain,
Kunhan et kuihtuis pois! — —
Orvokkini päätänsä painaa vain,
Mielensä kuolla ois.
"Vanamolleni."
(Nuorelle morsiamelle.)
Nukkuvi vanamon varsi,
Kasvi kaino, hentokainen,
Syvän hongikon sylissä,
Luonnon hellän helmalasna,
Peittosena pehmyt nietos,
Valkovaippanen varana.
Mistä sen suloinen rauha,
Mistä lempeä leponsa?
Mäen mäntyjen humusta,
Tuulen tuutulauleloista.
Mistä sen unet utuiset?
Aamuisista auterista,
Päivän herttaisen helosta,
Ruskosta ihanan illan.
Kevätlintuset keveät
Saapuvat salojen maille,
Kuuluvi liverrys leivon,
Pääskyn vienoinen viserrys,
Käkikin kukahtelevi,
Rastahaiset raksuttavi.
Taivon siintävän sinessä
Säde kirkas kimmeltävi
Sulatellen, lämmitellen.
Pois pikku pisarehina,
Keväisinä kyynelinä
Haihtuvi jo maasta hanki,
Vaippa valkea vanamon.
Se heräten henkäseikse,
Katselevi, kuuntelevi:
Oi, miten lämpö läikehtivi,
Miten ilma on ihana!
Kuinka sointuisat sävelet,
Luonto kaunis kaikkialla!
Kuinka on herttaista herätä
Suukosta sulon kevähän!
Nukuithan, vanamon nuppu,
Rakkahana, rauhaisana!
Vain unelmat untuvaiset,
Armahaiset,
Liihotellen liitelivät,
Kiitelivät
Uinuvaisen ympärillä,
Entehinä etsiellen,
Aavistuksina avaten
Mairehia maailmoita,
Kaunoja kevätketoja…
Heräsithän, hento kasvi,
Nousit valveille valohon!
Tunnetko keväisen tuoksun?
Näetkö sätehen säihkyn?
Lauleloita
Ihanoita
Kaikuvi mehevä metsä,
Hanki suli,
Kevät tuli,
Kohta saapi jo kesäsi.
Punehtien puhtahana
Kaino kukkanen kupunsa
Auringolle aukaisevi,
Ilmojen ihasteheksi,
Suloksi suvisen luonnon,
Onnellisna, riemullisna.
Oi vieno vanamon varsi
Luonnon lempeän sylissä!
Ihana osasi ompi,
Kaunis kohtalo sinulla:
Uinua utuista unta,
Kevätkoittohon herätä,
Kehjetä kesän valossa
Kukkana kukoistamahan!
Miksi huokuvat hongat hiljaa?
Miksi huokuvat metsän hongat
Niin haikean hiljaisesti,
Ja tuulonen vaikertaapi,
Ja vaiti on lintujen laulu?
Oi miksi, miksi?
Yli maan käy huokaus huolen,
Ja mielihin murhe hiipii:
Oi, kaunisna kukkivat kummut,
Oli lehdot laulua täynnä
Ja riemua ihmisrinnat;
Nyt uhkaa murskava myrsky,
Sen entehet puita puistaa,
Käy ilmassa henkäys hyinen,
Alas kukkanen painavi päänsä.
Surun syytä on kyllin, kyllin,
Siis itkeös, luonto, itke,
Maa, kylpeös kyynelissä
Ja kukkanen kastehelmin!
Puhu, tunturin vapaa tuuli,
Tuo murheen tuntehet julki!
Älä vaikene, peipponen pieni,
Suo kaihosi kaikkien kuulla!
Miksi hunnutat huolesi, luonto,
Miksi hiljaa vain sä huokaat,
Oi miksi, miksi?
Sano, tokkohan säälivi halla,
Vaikka kukkanen pieni pelkää?
Sivu seudun myrskykö siirtyy,
Jos puiden huojuvan huomaa?
Saa vuotaa kyynelet orvon,
Ei maiden mahtavat huoli,
Tyly vieras työntävi luotaan,
Ehkä ilkkuen itkuja köyhän.
Pyhä pilkaksi muiden on murhe,
Siksi itkevi orpo yksin,
Ja kukkanen kastehen kätkee,
Ja vaiti on laulaja lehdon,
Ja siksipä huokuvat hongat
Niin haikean hiljaisesti…
Ei kuule mahtavat maiden,
Vaan kuulevi mahtavampi,
Hän huomaa huokauksenkin,
Sanomattakin muistaa murheet:
Ja hälle haastavi luonto
Ja itkevi kyyneleensä,
Ja siksipä huokuvat hongat
Vain hiljaa, hiljaa.
Aamupilviä.
Mun maani, sun aamusi koittava on,
Mun kansani, henkesi voittava on,
Et kuolla tahdo, et kuolla saata,
On Herra suojaava synnyinmaata!
Sua, Suomeni, köyhäksi mainitaan,
Vaan aarre on kansasi valveillaan,
Maat muokatut, korpien koulutalot,
Oma kieles ja kantelos soinnut jalot.
Nimi sulla pienen ja heikon on,
Olet kuitenkin vahva ja voittamaton:
Sun lastesi rakkaus voima on suuri,
Ja luottamus Luojahan mahtava muuri.
Ei, ei ole iltaa synkeys tää,
Se on aamun alkavan hämärää,
Yö mennyt jo on, pian aurinko loistaa,
Vain haihtuva pilvi sen silmistä poistaa.
Siis, kansani, toivoen työhön vaan!
Maa armas, kukkia kantamaan!
Et kuolla tahdo, et kuolla saata,
On Herra suojaava synnyinmaata.
Toivon vaipuessa.
Hain äsken päivästä pilkkehen,
Vaan usva äkkiä peitti sen
Surunsynkällä harsollansa.
Mä kuulin honkien huokunaa,
Nyt oksat myrskyssä ruskahtaa
Kuin voihkien tuskissansa.
Niin raskas, raskas on rintanikin,
Kuin haudan äärellä istuisin,
Mihin toivoni kohta vaipuu.
Voi kansani, kaikkiko kohtalo vei,
Ja muutako sulle sallita ei
Kuin onnen entisen kaipuu?
Tunteöa ja mietteitä.
"Mun rinnassani vaihtuu tuntehet
Kuin taivaan tähdet, meren aaltoset,
Ne säveliä luovat rintahani,
Ja siksi juuri tiedän laulavani."
J.H. Erkko.
Erään arvostelun johdosta.
"On 'Hiljan' runot nuorteat
Ja ihanteensa puhtahat,
Sujuupi mitta, kieli kunnon lailla,
Syvyyttä vaan hän vielä ompi vailla;
Mut jos hän kerran rakastais,
Niin toisen kaiun kannel sais."
Niin, nuorteat, sen ymmärsin,
Olenhan nuori itsekin.
Myös tiedän, että ihanteihin luotan
Ja niiden kerran voittavankin vuotan.
Jos mitta, kieli tyydyttää,
Iloista kuullaksein on tää.
Syvyyttä vailla — hyvinhän
Mä myöskin tämän käsitän:
Ei metsämaitten pieni puro saata
Kuin virta vuolas uurreskella maata,
Ja korven kuuset korkeat
Sen näköalat sulkevat.
Mut tyynen pinnan alla vaan
Käy joskus pyörre kuohumaan.
En silloin saata kertoella kiellä,
Mi kaikki liikkuu, pulppuaapi siellä.
Ken sinne voisi katsahtaa,
Sais nähdä uutta maailmaa.
Tää puro pieni, kuinkahan
Se saisi uoman laajemman?
"Jos 'Hilja' kerran rakastuisi vainen,
Niin tunnepiiri aukeis toisenlainen."
— Ei, erehdyitpä, ystäväin.
Et tuntenut mun sydäntäin!
Jo paljon, paljon rakastin,
"Syvyyttä" puutun kumminkin!
On mulle kuiskutellut luonnon kieli,
Ja lempehen on leimahtanut mieli.
Mun maani kaunis, kultainen,
Mä sulle annoin sydämen'!
Ja koti, äiti armahan',
Oi, kuinka teitä rakastan!
Ja entäs oma veljyeni sitten,
Ja oppilaat ja piiri ystävitten, —
Ja tähtitarhojenkin taa
Mun lemmen siipi kannattaa.
Ei, toista siihen tarvitaan,
Se saapuneekin aikanaan:
Kentiesi paljon elon taisteluita
Ja suruja ja vastuksia muita.
On maailma kuin ahjon suu,
Mut siinä kulta puhdistuu.
Käyn turvallisna tuonne pois,
Jos mikä vastassani ois;
Toivonkin joskus sinne kaihoellen,
Vaan taasen pois mä väistyn värjähdellen.
Sen tiedän: onnellisin on
Hiljainen puro kuusikon.
Vaan tuo — tuo toinen rakkaus —
Mi lie se kumma arvoitus?
Oh, suotta sillä päätäni nyt huumaan!
Jos kerran kohtaan sen, niin sitte tuumaan.
Nyt, vapaa, vilpas puronen,
Mä kevähästä riemuitsen!
Elon aallokossa.
Mä maailman myrskyistä laulelin,
En tuntenut niitä, mä aavistin.
Siit' tuskin vuosi on vierinyt,
Ja keskellä niitä on purteni nyt.
Mä tyynien lahtien lapsonen,
Mä laulelin taistosta tunteitten;
Nyt vasta on rinnassa riehusäät
Ja tunteita tempovat tuulispäät.
Mut johtotähteni kimmeltää,
Ei saa sitä taistelu himmentää.
Kun taukoamatta katson vaan,
Niin varmaan rintahan rauhan saan.
Silmikon aikana.
Hän rakas ompi mulle
Kuin veli rakkahin,
Ja hänen ystävyyttään
Mä onneks katsoisin.
Vaan ah, hän toista pyytää,
Ei tyydy siihen vain,
Ja siksi katsehensa
Vie rauhan rinnastain.
On ikkunalla kukka,
Hän mulle antoi sen;
Ah, itkeä mä voisin,
Kun sitä katselen.
Hän henki siihen varmaan
Tunteensa hellimmät,
Siks sydäntäni viiltää
Sen oksat vihreät.
Miks sytyttää en taida
Sydäntä hehkumaan!
Sen hälle lahjoittaisin
Ja sit' en saatakaan.
Mun ystäväni kallis,
Suo anteheksi, oi!
Mut lemmen vastineena
Vain lempi olla voi.
En lemmen tulta koskaan
Mä vielä tuntenut,
Minulle siitä kertoi
Vain keväthaaveilut.
Kuin nuoret muut, mä joskus
Siit' yksin unta näin,
Mut tosi-elämässä
Mä oudoks sille jäin.
Ah, sydän liekö mulla
Niin kylmä, tunteeton?
Vai tääkö pyhin tunne
Vain vieras sille on?
Tai ehkä umpussansa
Se vielä uinailee
Ja auringossa kerran
Kukaksi aukenee…
Säteeni saapuneeko,
Sit' en mä tiedäkään,
Sä vaiko joku toinen,
Tai ehkei yksikään.
Vaan nyt on umpun aika
Ja kevät varhainen —
Ah, anna silmun olla,
Sä muuten särjet sen!
Et konsanaan!
Sä sätehenä mulle?
Et konsanaan!
Mä kukkasena sulle?
En milloinkaan!
Mä taistelin ja emmin,
Nyt tiedän sen:
Jos heräjän ja lemmin,
En sua, en!
Tuo säihky silmäs tumman
On tulta vain,
Se tuotti tuskan kumman
Mun rintahain.
Oi, säde keväimellä,
Se toista lie,
Niin vieno, armas, hellä,
Mi onneen vie.
Kai lieden hehkuvaksi
Sun lämpös sais,
Työahjon kirkkahaksi
Se kuumottais,
Vaan umpun unet vienot
Se riistää vois,
Ja kukan helvyt hienot
Se polttais pois.
Jo tuomet kaikki lehtii,
Mä kukka en;
Kevääni, jos se ehtii,
On myöhäinen.
Vaan säteheks sä mulle?
Et konsanaan!
Mä kukkaseksi sulle?
En milloinkaan!
Haave vain.
Se oli haave vain,
Min kevättuuli kerran toi,
Niin kaunoinen ja vieno, oi —
Mut haave vain…
Ja tiesinhän mä sen:
Ei konsa kestä kuplaset,
Taas tuuli viepi haavehet,
Niin, tiesin sen —
En luullut koskevan…
Ja siksi silmät ummistin
Ja viivähdin ja uneksin
Sen unelman…
Ah, en mä luullut ois!
Vaan niin on mulla mieli nyt,
Kuin oisi pääsky lähtenyt
Ja kesä pois…
Vaan kevät on nyt kumminkin!
Vaan kevät on nyt kumminkin,
Sen kertoo käki kukahtain,
On luonnon kevät kaunehin
Ja kevät rinnassain.
Oi hengi, raitis tuulonen!
Jo huoli pois on häipynyt.
Mä laulelen ja riemuitsen:
Niin, onhan kevät nyt!
Oi, jos nukkua saisin silloin…
Oi, jos sammua saisin kerran,
Kuni aamulla tähtönen!
Hetken tuikkii se, sitten häipyy
Valovirtahan päivyen.
Oi, jos nukkua saisin kerran,
Kuni aaltonen lahdelman!
Hetken telmää se, sitte viihtyy
Luona rannikon rauhaisan.
Oi, jos nukkua saisin silloin,
Kun on rintani hehkuvin,
Kun on taivahan toivo varmin,
Kun on lempeni lämpimin!
Oi, jos nukkua saisin silloin,
Kun on ehjinä ihanteet,
Eikä himmeäks saanut silmää
Pettymyksien kyyneleet!
Oi jos nukkua saisin silloin,
Kun on voimani vahvimmat,
Elon nestehet pulppuvimmat,
Työstä toivehet runsahat!
Oi, jos nukkua saisin silloin,
Kun on katkerin kaipaus,
Kun on kuumimmat kyynelvirrat,
Kun on vaikein unhotus! — —
Oi, jos nukkua saisin silloin,
Kun on kukkia täynnä maa,
Kun on auringon paiste kirkas,
Linnut oksilla riemahtaa!
Oi, jos nukkua saisin silloin
Kevätkukkien kätköhön,
Sulosuojahan Suomen armaan,
Alle miettivän männikön!
Oi, jos nukkua saisin silloin
Laulun vienoihin säveliin!
Ne mun hellästi maasta kantais
Taivon tarhoihin kirkkahiin.
Jos nukkuisin nurmen alle.
Jos ainaiseksi ma nukkuisin
Tuon kentän kukkivan alle,
Niin kukkisi nurmi kuitenkin,
Ei laulais leivonen hiljemmin
Ilosointuja armahalle…
Ohi vierahat astelis rientäen —
Mitä kumpuni kuuluis noihin?
Joku ystävä viipyis hetkisen,
Sois ehkä muistolle kyynelen —
Ja kulkisi karkeloihin…
"Kevään laulajan" hautausjuhlana
Kevät-aurinko loistavi kirkkainnaan,
Kevätkukkia kirkkohon kannetaan:
Nyt kevään laulaja uinumaan
Käy helmahan synnyinmaan.
On täynnään kaihoa sydämet,
Joka silmässä kiiltävät kyynelet,
Etuparvena seisovat pienoiset,
"Sedän" lempimät hellimmin.
Hän kertoi kaunihit jutelmat,
Hän lauloi laulelot ihanat,
Ja opetuksensa parhaimmat
Soi lapsille, rakkailleen.
Hän uskoi silmihin kirkkaisiin,
Hän luotti nuorihin sydämiin,
Ja kevättoukoihin vihantiin
Pani toivonsa varmimman.
Niin pehmeä, tuore on nuori maa,
Nuo kyynelet kylvöä kasvattaa.
Ei ykskään lapsista pettää saa
"Sedän" toivoa milloinkaan!
Näin kylvöstä laulajan rakkauden
On versova vehreys keväinen:
Tulevaisuus Suomen on nuorien —
Maa kerran kukkiva on.
Ja aurinko paistavi temppeliin
Ja arkku se peittyvi kukkasiin;
Kevät hiipivi mielihin kaihooviin:
Ei kuole laulajan työ!
60-vuotiaalle äidilleni.
Oli poskesi hohtava kerran ja tukkasi musta,
Täys rintasi toivoja, silmäsi innostusta,
Niin lämmin mielesi, altisna aattehille,
Sydänjuuret kiinnetyt syntymäkunnahille.
Kukit silloin kielona koivuhaan
Ja loistit ruusuna metsämaan,
Kevätriemua kertoi kerttunen pensastossa,
Ja aamun auteret leikkivät auringossa.
Ei myrskyt säästele kukkasta hentokaista,
Ei vuodet ja kohtalon johtumus nuorta naista.
Elo toivojas täyttikin — kaikkea ei se riistä —,
Vaan saippuakuplina monta se rikkoi niistä.
Sai huolet silmäsi kyyneliin,
Työ painoi voimasi uuvuksiin,
Tyly maailma loukkasi lämmintä, hellää mieltä,
Kevät kauvaksi siirtyi syksyn ja talven tieltä.
Vaan tiesit, että sen kaiken Luojasi sääsi,
Ja siksi on pystynä vieläkin harmaja pääsi,
Ei toivosi horjunut, säilyi uskosi vakaa,
Näit auringon loistehen tummien pilvien takaa.
Sä jäljet huolien umpehen loit,
Mitä rikkoivat muut, sen anteheks soit,
Ja tyynen kirkas ain' oli silmäsi hellä,
Kun päivyt päilyvä nurmella härmäisellä.
Niin, kielo on kuihtunut, ruusu jo hangen alla,
Ja purppura hohtavi iltasi taivahalla,
Vaan kevään henkäys ilmassa vielä säilyy,
Ja aamunraitisna oksissa tuulonen häilyy.
Ja illan aurinko ruskollaan
Se kultaa taivon ja kultaa maan;
Oli armas aamusi, kaunis on jälleen ilta,
Kuin muiston heijastus päiviltä muinaisilta.
Ja vaikka on aikoja kielosen vienyt halla,
Ja vaikka on ruusunen hempeä hangen allam
Et kukkia kaipaa — sulla on kyllin noita,
On toisia, joit' ei halla ja hanki voita:
On ijäisen nuoruuden kukkia nuo,
Ja kukkina lemmen ne lempeä luo:
Sä annoit kaunoisimpia niistä mulle —
Mitä onkaan mulla vastahan antaa sulle?
Sua kiitän rauhasta lapsuuden
Ja ensi riemuista pienoisen,
Sua kiitän öittesi valvonnasta,
Sua kiitän hellästi vaalimasta!
Sua kiitän kylvöstä siementen,
Sua kiitän onnesta nuoruuden,
Sua kiitän lämmöstä kodin hyvän,
Sua kiitän aarteista henkes syvän!
Ken rakkauttasi mittaiskaan?
Sen sydämessäni tunnen vaan.
Siks kiitän lahjoitta loistavitta
Ja kuihtuvaisitta kukkasitta.
Ota lapsen rakkaus lämpöisin!
Sun on se ja aina on ollutkin.
Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna,
Vaan puutteet unhota, anteeks anna!
Ota lapsen hartahin rukous
Se on voimakas onnentoivotus,
Sen siivet pilvien taakse kantaa,
Se antavi sen, mit' en voi mä antaa.
Anon sulle armosta taivahan
Elon ehtoon pitkän ja rauhaisan,
Kesä-illan lämpimän, kirkkahan verran,
Min kultana hohtavi siunaus Herran!
Elintehtävää etsiessä.
Oi Herra, kipinäisen rintahani
Jo syntymässä, kätkit hehkumaan;
Sen polttavan mä tunsin poveani.
Mut viriävän verkallensa vaan.
Ja hämärissä maisten terhen-öiden
Mä kuljin tietämättä, epäröiden,
Min kutsumuksekseni määräsit.
Mä uutterasti toimin monenlaista
Ja sulta paljon siunausta sain,
Mut kaikki työni oli katkonaista,
Siks suotta siitä tyydytystä hain.
Sävelten, kirjan, koulun, kodin toimet
Ne kirjailivat päivieni loimet;
Vain harvoin kipinääni hoitelin.
Vaan nyt — sen voimakkaasti tunnen, tiedän,
On aika mulla tieni varmistaa.
Jos valinnassa viivytystä siedän,
Kenties en koskaan eheyttä saa.
Elämä rientää, rientää yhtenänsä,
Se lyhyt on ja kallis tehtävänsä,
Mut mikä mun? Oi Herra, selvitä!
Mä kulkisinko tietehien teitä
Ja pyrkisinkö ehkä kauvaskin?
Vai enkö tiedon taimistoita heitä,
Vaan niille elämäni uhraisin?
Mä mietin; mutta silloin rinnassani
Mä tunnen kuumotusta kipunani,
Ja uudet ajatukset heräjää.
Niin, synnyinlahja, kipinäinen pieni,
Mä valitessa sinut unhotin.
Sä voisitkohan kirkastaa mun tieni,
Sytytkö konsanansa liekkihin?
Kun sinut sain, en sammuvasi sallis.
Oletko lahja mitätön vai kallis?
Mä kysyn; vielä viipyy vastaus.
Mut yhden tiedän: armo-annit saapi
Vain taivahasta kukin ihminen;
Jos kipinäni liekiks leimahtaapi,
Niin antajalle pyhitän mä sen.
On kyllin laulajoita maailmalla,
Mä tahdon käydä Herran lipun alla
Ja hänen johtoansa noudattaa.
Jos voisin, hänestä mä lauleleisin
Ja maailmasta hänen valossaan,
Ja sanan voimalla mä joukot veisin
Ikuista armoansa katsomaan.
Kentiesi joku silloin pysähtäisi
Ja hänet löytäis, omaksensa jäisi
Ja julistaisi hänen kiitostaan.
Oi kunniata suurta, ihaninta,
Jos ase itse Herran olla vois!
Oi onnen rikkautta runsahinta,
Kun hänen säveltänsä kannel sois!
Ah Herra, onko mahdollista mulle
Näin joskus tehdä palvelusta sulle
Ja työtäs maailmassa toimittaa?
Ja Herraltani vastauksen kuulen:
"Sä ensin omakseni kokonaan!
Mun Henkeni, kuin helluntaisen tuulen,
Täytyypi rintaas päästä huokumaan.
Sä pyri siihen, se on tehtäväsi,
Mä sitte suunnittelen elämäsi,
Sä heitä kaikki haltuhuni vaan!"
Mä vaiti seison, sydämessä sota —
Eteensä vihdoin maahan kumarrun.
— Mä olen tässä, johtohosi ota!
Nyt heikkonakin olenhan jo sun.
En kysy siis, en pyydä vastausta,
Hiljaisna vuotan sulta kutsumusta;
Kun siihen kypsyn, lähetät sä sen.
Vaan vuotellessakaan en sammumahan
Mä kipinääni heitä himmeää,
Mä lietson hiljaa, luotan tulevahan,
Mi aavistuksissani hämärtää.
En tiedä, täyttyneekö toiveheni,
Vai liekö turha lempiaatokseni…
— Vain Herran tahto tapahtukohon!
Elämästä.
"Tääll' yksi soutavi tyynempää
Ja toinen tuimia säitä."
S. Nyman.
Kalastajatyttö
Mä venhosessa keinun
Ja hoidan verkkojain,
On tuttavani tuuli
Ja aalto armahain.
Ken onnekkaampi oisi
Kuin kalatyttönen?
Siks laulelenkin aina
Ja aina riemuitsen.
Mä lahdelmalle soudan,
Kun päivä sarastaa,
Ja tuoreutta tuoksuu
Vihanta metsä, maa,
Kun koite kultahohteen
Jok' aaltoselle luo —
Kas, silloin Ahti aarteet
Mun pyydyksiini tuo.
Vaan joskus aalto riehuu
Ja tuuli raivostuu,
Ja kaarnapirstan lailla
Veneeni viskauu.
Kun mahtavin on myrsky
Ja kuohu voimakkain,
Oi, silloin vasta nautin
Ja laulan, laulan vain.
Myrskypääskynen
Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!
— — Kuohut ne käy
Ja vaahdon pirskehet lentää,
Maata ei näy,
Jos minnekkä katse entää.
Hän kaukana soutavi, armahain,
Jäin luodon mökkihin yksin vain…
Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!
Vaan pääskynen myrskyä ennustaa,
Ja tuuli se kiihtyen raivoaa,
Lainehet tyrskivät,
Vaahtovat, hyrskivät,
Taivas on tumma, jo leimaus väikkyy —
Lintu säikkyy,
Huutaen lentävi loitommas…
— Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!
Auttaos, Luoja laupias!
Koivuniemen lintu.
(Tarun mukaan)
Kerrotaan, että kun Östersundomin kirkossa tehtiin kiitosta Sakari Topeliuksen kuoleman johdosta, lensi pieni lintu alttarin kaiteelle livertelemään.
Tuttavalle ikkunalle
Lensin livertäin:
Sieltä aina jyvät mulle
Heitti ystäväin.
Tyhjä lauta! — Vaan ei huolta:
Vuotan, kohta saan.
Nokallani naputtelen…
Etkö kuulekaan?
Vielähän on maassa hanki,
Lehto marjaton;
Etkö muista lintustasi,
Jonka nälkä on?
"Ällös pyydä, lintu rukka",
Koivu huminoi.
"Pois on mennyt ystäväsi,
Ei hän kuulla voi.
Pikkuisessa huonehessa
Kauvas muutti hän,
Kerrottihin Luojan luoksi
Hänen lähtevän."
Tuuli huokas haikeasti,
Itki lehtokin,
Vaiti lähdin, loitos lensin
Mielin murheisin.
— Kuule! Mistä kellon kaiku?
Mistä virsi soi?
Mistä tuuli tullessansa
Säveleitä toi?
Herran huone kunnahalla,
Huone hiljainen.
Vaikenee jo vieno virsi
Rukouksehen…
Enkä tiedä, mitä tunsin,
Mitä tahdoinkaan,
Lähemmäksi, lähemmäksi
Aina lensin vaan.
Ihmisiä taajat joukot…
Kaikki unhotin,
Lensin, outo, kaitehelle
Herran alttarin…
Mitä tunsin, en mä tiedä,
Suru suli vain,
Säveleitä kumpuellen
Pyrki rinnastain.
Visertelin kiitosvirren,
Uuden, sointuisen;
Jumalalle? ystävälle?
Tuskin tiesin sen.
Ehkä lintusensa laulun
Kuuli kumpikin,
Tunsin, että sävel nousi
Kauvas pilviöin…
Kepeältä tuntui siipi,
Pois kun liitelin,
Enkä sitte ystävääni
Surrut kauvernmin.
Eräs turvaton.
Pikkuinen kissa raukka,
Turvaton kulkijain!
Siinä se hyrrää, kehrää,
Kyyryssä vuoteellain.
Kättäni vasten painaa
Pehmeän pääkkösen,
Nauttivi lämmöstä huoneen,
Lämmöstä hellyyden.
Ulkoa toin sen äsken —
Mistäpä tullut lie —
Sinne, sen kohta jälleen
Luotani matka vie.
Pikkuinen ystävä raukka,
Kulkija turvaton!
Yks olet niistä, joita
Maailma täynnä on.
Hetkinen lämpöä joskus,
Muuten pakkasta vaan,
Yksin ja ystävittä
Heitetty kulkemaan!
Pikku hiiren pakinoita.
Se ihminen, se vast' on jättiläinen,
Ja mua pienoista se vainoaa;
Sen kätyri on peto repiväinen,
Kismirri, jolt' en konsa rauhaa saa.
Mä mitä pahaa tein
Vihattu ollaksein?
Täytyyhän munkin toki syödä hiukan,
Kun muuten nälkähän mä kuolisin.
En paljon pyydä, juustopalan niukan
Tai talimurun taikka jotakin.
Kuin oikein hiukoan,
Niin puuta nakerran.
Saa ihminen ja kissa kyllin syödä,
Sen loukostani useasti näin,
Ei niitä ruoan tähden purra, lyödä,
Ei jäljissänsä juosta hätyyttäin:
Mut minä vapisten
Syön joka murusen.
Mä kuulin kerran, kuinka Mirrin harmaan
Tekoja mahtavia kiiteltiin:
Se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan —
Iloisna kyökkipiika kehui niin.
Vavahdin kauhussain:
Ne oli siskojain!
Niin, kuoli multa siskot, äiti parka,
Nyt ikävissä yksin vikisen,
Mut hengestäni sentään olen arka
Ja surman suuta aina pakenen.
Ei juuri hauskaa lie,
Kun kissa hampain vie.
Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi,
Ja iloinen mull' onkin luonto kai,
Mut tää jo käypi liian tukalaksi —
En tiedä mistä mulle aatos sai:
Miks lienen ollenkaan
Mä luotu maailmaan?
Varsalle.
Pikku Sievä, hopsis, hei,
Ensimatkalainen!
Sorja, norja jalkas ei
Paljon paina vainen.
Vanha äitis ponnistain
Kuljettaapi meitä.
Sinä kirmaellen vain
Kiidät pitkin teitä.
Lapsukainen, katsohan
Kuink' on mailma suuri!
Luulit kai sen loppuvan
Veräjälle juuri.
Tuonne, tänne teitä vie —
Voisi mennä harhaan.
Vilvakkain on metsätie,
Valitsemme parhaan.
Pehmyt ompi sammalmaa,
Mänty huminoipi,
Pieni puro pulppuaa,
Linnun laulu soipi.
Luonnon kieltä tutkimaan
Ruveta et huoli,
Riemastusta tunnet vaan,
Kiidät kuten nuoli.
Hyppele, kun hauskalta
Maailmasi näyttää!
Vielä "luonnon huokaus"
Sunkin rintas täyttää.
Kasvat, vartut, pienoinen,
Jätät äidin oman,
Tulet orjaks ihmisen
Ehkä tunnottoman.
Kaulas jalo, kaareva,
Ikeen alle taipuu,
Jalka kevyt, notkea,
Kuormatyössä vaipuu.
Ruoska, nälkä — niistä en
Malta sulle haastaa;
Enhän raahdi kertoen
Iloasi raastaa.
Kirmaele, vallaton,
Viel' et tunne niitä!
Lyhyt lapsuus-aika on,
Nauti, nauti siitä!
Pikku Sievä, hopsis, hei,
Ensimatkalainen!
Sorja, norja jalkas ei
Paljon paina vainen.
Haudan kuusi.
Nuor' immyt jouluna osti sen,
Vei armaan ystävän haudallen.
Lumi lenteli hiutehin pehmoisin,
Se peitti jo kentän ja kummunkin.
Nimi ristillä kirkasna kiilteli vaan,
Sitä kuusonen suojasi oksillaan.
Ja kuusi kuiski ja huminoi;
Niin oudolta korvissa immen se soi.
Hän muisteli menneitä joulujaan
Ja onnea, lempeä, armastaan.
Oli kynttilät silloin loistaneet,
Ei hiutehet oksia valkaisseet.
Ei kuusen kuisketta kuullut hän,
Vain äänen armahan ystävän.
Nyt kuusi oudosti huminoi,
Kuin ääniä, lauluja lehvistä soi.
Nimi ristillä kiilteli kallehin,
Se kuului oksilta kuusenkin.
Ja impi ymmärsi kuiskehet,
Ja tulvana vierivät kyynelet.
Hän itkikö surren ja kaivaten?
Vaan miksi on silmänsä loisteinen?
Hän itki helmihin oksat puun,
Ja rauhan mielehen murrettuun.
Hän itki, kuin jouluna itkeä voi,
Kun kuusesta enkelten lauluja soi.
Kihlattu ystävä.
Tyttö neuloi nyrpehillä mielin,
Vuotti viipyväistä ystäväänsä.
Tyytymättömänä virkki viimein:
"Sitte kuin on kihlattuna Anni,
Ei hän muita muista, yhtä yksin,
Sulhollensa suopi kaiken aian,
Ystäviltä viepi viimeisenkin.
Luokseni nyt tulevansa luulin,
Eipä jounnut, joutaneeko koskaan."
Nauruhuulin hälle veikko västas:
"Suotta, sisko, Anniasi vuotat!
Sydäntautinenko tulla taitais?
Hyvin nuoli sattui, jätti haavan:
Ei hän tänne pääse, hän on sairas."
Mutta äiti luona ikkunansa
Katsoi miettiväisnä kauvas, kauvas,
Aatoksissa väikkyi armas aika,
Kauvan, kauvan sitte kadotettu;
Ja hän kääntyi tyttärensä puoleen,
Silmä kosteana kyyneleistä.
"Ei hän ole sairas", äiti lausui,
"Häll' on juhla, juhannus on tullut.
Ihana on suven ilo-aika,
Mutta kiirehesti pois se kiitää;
Juhannus se kesässä on kerran,
Kerran vain on juhla sydämenkin.
— Lapsi, ällös ystävääsi soimaa,
Ällös riistä riemuhetkiänsä,
Häirimätön salli juhla hälle!"
Lapsi ja soittajavanhus.
Laps soittajan luokse hiipi
Ja kymmenpennisen vei,
Vain katsoi kirkkahin silmin.
Mut sanaa virkkanut ei.
Hän kuunteli, vanhus soitti;
He seisoivat vastuksin
Ja katsoivat toinen toistaan,
Ihan ääneti kumpikin.
Ja ukko, hän soittaa, soittaa,
Ei tauota muistakaan.
Laps nauttivi, niinkuin tahtois
Hän kuunnella ainiaan.
Vaan soittajan silmä kostuu,
Kuin kaste sen peittänyt ois,
Hän äkkiä taukoo, kääntyy
Ja näyttää lähtevän pois.
— Voi, loppuiko soitto? Jos kehtais
Luo hiipiä kiittäen…
Laps kainona ukkoa katsoo,
Käden tarjovi pienoisen.
Nopeasti hän siihen tarttuu
Ja painavi suutelon;
Taas tyttö kun silmänsä nostaa,
Jo poissa hän sieltä on.
Laps seisovi ihmeissänsä,
Ei ymmärrä ensinkään,
Vaan vanhus, hän kyyneleitä
Pois pyyhkivi mennessään.
Oi, kerran, aikoja sitten
Oli hälläkin tyttönen,
Ja kaukana tästä maasta
Oli syntymäpaikka sen.
Eteläisen päivyen hehku
Sen silmiin loistoa loi;
Isä soitti, hän seisoi, katsoi,
Ja tunteja kuunnella voi.
Nyt tumman laakerin alla
Hän nukkuvi kaukana,
Isä vanhana yksin kiertää
Maan vierahan tannerta.
Oli pohjolan routa jo melkein
Hänen rintansa peittänyt;
Mikä kumma, kun kyyneleinä
Sulamaan se pyrkivi nyt?
Oi, entinen aika, saapuu
Taas muistona kangastain…
Sen toivat viattomat silmät
Ja lämpöinen katse vain!
Lapsenhoitaja.
Tuudin, tuudin tuutuasi,
Kehtoasi keinuttelen,
Nuku jo, lapseni, lepohon!
Tuolta kuuluvi kadulta
Kaupungin meno meluinen,
Liike, huuto ja hälinä.
Siksikö sinäkin itket,
Kun se karkoitti unesi,
Pelästytti pienokaisen,
Säikytti sydänkäpysen,
Kuten valjun vaalijansa?
Millä lasta lohduttaisin,
Itkusi iloksi saisin?
Outohan olen ma täällä,
Toimissani tottumaton,
Itsekin ikävin mielin.
— Jos ma laulella laverran,
Kerron kehtovirsiksesi
Siitä mi ain' on muistossani,
Aatoksissani asuvi:
Siell' on kultainen kotini,
Äitini maja matala,
Kallioitten kaarroksessa,
Korpivuorien varassa
— Oi suloista hiljaisuutta,
Metsän rauhoa rakasta!
Yksin lintunen liversi,
Leivo taikka lehtokerttu,
Kyntörastas raksutteli,
Pääsky räystäällä pakisi.
Noita lintuin lauleloita
Kuuntelin kesäiset aamut,
Vielä illatkin ihanat,
Taikka kiipesin kiville,
Kalliolta kalliolle,
Mistä kauvas katseheni
Lensi lehtojen ylitse,
Kuusikoitten kukkuloitse.
Rinta oli riemusta rikasna,
Sydän onnesta sykähti,
Kilvan lintujen keralla
Lauleskelin lakkaamatta,
Taikka kaiun kumppalina
Huutelin huhauttelin.
Syksy sai, pimeni päivä,
Linnut lähtivät lehosta,
Kukat kuolivat kulohon,
Lehdet kaikki kellastuivat,
Mutta kaunis kallioni,
Tumma vuoreni vakava
Silloin vasta sirkistyikin,
Puhkesi punertamahan.
Kainoiset kukat kanervan,
Puolanmarjat maittavaiset
Hohtavina houkutellen
Luoksi kutsuivat minua…
Silloinpa läheni lähtö,
Ennätti ero etehen.
Itkin päivät, itkin illat,
Aamut aikaiset kujersin;
Ei se auttanut minua,
Poistanut poloisen huolta.
Tupa oli täynnä, pelto pieni,
Halla viljamme viannut,
Minä suurin siskosista,
Vanhin vieraalle menohon,
Maailmalle matkaamahan.
Murehtivi muuttolintu
Etäisen etelän mailla,
Lakastuvi lehtykäinen,
Kun se puustansa putosi.
Kevät luopi uudet urvut,
Tuopi linnutkin takaisin;
Vieneekö minua vielä,
Kuljettaako konsanansa
Äiti kultani kotihin?
Laulu loppui jo minulta,
Väsähti valitusvirsi.
— Uuvu nyt sinäkin ulpu,
Pienoinen, väsy välehen!
Tuudin, tuudin tuutuasi,
Kehtoasi keinuttelen,
Nuku jo, lapseni, lepohon!
Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.
Juokse, juokse,
Hepo vilkas, vikkelään!
Kirkon luokse
Joulu-yönä riennetään.
Hanki hohtaa sätehissä kuutamon,
Suuri metsä äänetön ja tumma on.
Juokse, juokse
Kirkon luokse,
Hepo vilkas, vikkelään! — —
Iltasella
Kuusen alla leikittiin,
Riemuella
Yltäkyllin saimme niin.
Äiti kertoi, mistä riemu runsahin:
Jeesus syntyi autuudeksi lastenkin.
Iltasella
Riemuella
Siksi kaikin saimme niin.
Laulut vienot
Sitte kaikui enkelten,
Siivet hienot
Suojas unta lapsien.
Niin en tiedä nukkuneeni milloinkaan,
Nytkin valvehella aina muistan vaan
Laulut vienot,
Siivet hienot
Joulun ihme-enkelten.
— — Kuule, tiellä
Kulkusia helkähtää!
Monta siellä
Kirkkohon on pyrkijää.
Kaikille on Herra Jeesus syntynyt.
Kaikki häntä kiittämähän käyvät nyt;
Siksi siellä
Onkin tiellä
Monta kirkkoon pyrkijää.
Reki liitää
Poikki kirkkojärven jään,
Hepo kiitää —
Määrähän jo ehditään.
Tuolla paljon kynttilöitä tuikahtaa!
Kirkossa on lämmintä ja loistavaa.
Reki liitää,
Hepo'kiitää,
Määrähän jo ehditään.
Ah, nyt kaikuu
Kaunis soitto urkujen,
Virsi raikuu
Ylistystä Jeesuksen!
Ristihin mä kädet lasken hiljaa vain,
Juhlallinen, outo tunne rinnassain.
Soitto kaikuu,
Virsi raikuu
Ylistystä Jeesuksen.
Pieni kipinä.
"Sä miksi siinä seisot, poika?
— Noin tielle tunkevat ne vaan.
Ne kerjäävät, ja sivumennen
Kentiesi leipä siepataan."
Ja neiti kääntyi kumppaniinsa,
Ja ärtyiseltä ääni soi;
Mut pojan punehtuupf poski
Ja tumma silmä salamoi.
"Kai neljänneksen tässä vuotin:
Mun aikaa vuoro ollut ois.
Kaks rinkeliä pyysin ostaa;
Kun saan ne, lähden kohta pois."
"Kas tuossa! — No, mut maksu myöskin!"
"Jo äskenhän mä maksoin sen."
"Sä maksoit? Kelle?" "Pöydällenne
Mä laskin viisipennisen."
"Oh, pöydällekö? Lörpötystä —
En sitä nähnyt ainakaan.
— Niin, tiesinhän: tuo poika tuossa
Ei tänne tullut ostamaan!"
Vihaisna neiti haasteleepi,
Epäillen lasta tarkastaa:
Mut taasen hehkuu pojan poski
Ja silmä iskee salamaa.
Hän äänetönnä kädestänsä
Heittääpi leivät pöydällen,
Ja huulet yhteen painettuina
Hän ulos astuu joutuen.
Vaan myyjähän hän mennessänsä
Nuo suuret, tummat silmät luo…
Ken selittää sen kaiken voisi,
Min lausuu synkkä katse tuo!
On siinä nöyryytyksen tunne,
Masennus köyhän, poljetun,
Ja itsetiedon harmi, uhka,
Ja lause: "Vielä kostan sun!"
Kentiesi kerran varttuneena
Tuo poika käykin kostamaan;
Siit' ehkei kärsi myyjäneiti,
Vaan moni syytön sijastaan.
Hän ehkä työmiesmelskehissä
Esille lapsuusmuistot tuo,
Hän kipinäisen pudottaapi,
Ja liekkihin se metsän luo.
Ja nuorukaisen hehkuu poski
Ja silmä taasen salamoi;
Kaikk' kumppaninsa häntä seuraa,
Ja "alas rikkaat!" ääni soi.
Oi, jospa taivon kaste puhdas
Sen liekin silloin sammuttaisi
Jos joukon toisen, taajan, suuren,
Nuo hurjat vastahansa sais!
Se joukko kertois huolistansa
Ja taisteluista puuttehen,
Vaan myöskin, kuinka kädet hellät
Sai torjutuksi kurjuuden.
Se kertois, kuinka nääntyvälle
Toi rikas leivän runsahan,
Ja langenneelle lohdutusta
Ja sairahalle hoitajan;
Ja kuinka tiedon aatelisto
Ei kätke kultasoihtuaan,
Vaan opin tenhotemppeleihin
Myös syvät rivit johdetaan.
Ja täänkin joukon silmät säihkyis
Ja sydän sykkis innostuin,
Ja rakkauden suurta työtä
Se ylistäisi riemusuin.
Tuo toinen parvi seisattuisi,
Sen johtajakin vaiti jäis,
Ja polttaville poskipäille
Vain kyynel kirkas vierähtäis.
Ja suuren lemmen lämmin virta,
Se katkeruuden huuhtois pois,
Ja silloin kaiken sorron kosto
Ylevä anteeks-anto ois.
Salokirkossa.
Soi kellot ja kansaa tulvii,
Jo kirkko on täytenään;
Näen nuoria reippaan parven,
Näen vanhoja kyyryssään.
Tuoll' ulkona tuuli raivoo,
Pyry riehuvi piiskaten.
He kulkivat pitkiä teitä
Lumen kautta ja pakkasen.
Ja kirkkokin on niin kylmä
Ja he istuvat värjöttäin,
Vaan katse ahmien tähtää
Ylös saarnastuolihin päin.
Oma kylmäni unhottuupi
Tätä joukkoa katsoissain.
— Katajainen kansani kallis,
Miten liikutat tunteitain!
Vähän sait sinä paistetta päivän,
Vähän kultia maailman;
Siks lämmön lähdettä etsit
Ja aarteita taivahan.
Ja niitä kun henkesi kaipaa,
Et köyhänä vaivukaan,
Ei jäädytä myrsky ja kylmyys,
Et sorru sä konsanaan.
Muna-Reeta.
Torin kulmassa tyynnä hän istui,
Oli pyylevä muodoltaan,
Hymyhuulinen, veitikkasilmä,
Munat parhaat vakkasessaan.
Hänen luoksensa rouvat ja piiat
Ne tunkivat kilpaillen;
Rahat helkkivät, eukko laski
Ja kiitteli niiaten.
Lumituisku kun kasvoja pieksi,
Vilun ärtyä kärsivät muut,
Hän reipasna leikkiä haastoi,
Sai nauruhun yrmeät suut.
"Hän on tottunut kylmään ja tuuleen",
Niin tuumivat ostajat,
Ja turkkia käärien kiinni
Kodin lämpöhön kiiruhtivat.
Vaan Reeta, hän istuu, istuu
Kädet kontassa, hytkyttäen,
Hymy huulilla kauppaa varten,
Sydän rinnassa poltteinen.
"Miten voinee Maijuni pieni,
Paha yskäkö ahdistaa?
Joko lienee markkoja kyllin,
Jotta Ilmari saappaat saa?
Ja Villelle uusi taulu
Ja Toivolle rukkaset…
Ja kohtahan varmaan loppuu
Taas Maijunkin lääkkehet…
Oven kunhan ne lapset sulkis
Ja hoitelis valkeaa…
Huh, kuinka nyt pakkanen pistää!
Ihan kauppakin seisahtaa."
Hän viittoo rouvia luokseen,
Kehuskellen myytäviään.
Käsivarsia huitoen haastaa,
Tai laskevi pennejään.
Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy,
Käsi Reetan on niinkuin jää;
Hän myypi, hän ei sitä huomaa —
Sydän äidin se lämmittää…
Kanaanin kukkuloilta.
"Minne majan rakennankin,
Vuoristoihin, laaksoihin,
Ikkunani laadin kohti
kukkuloita banaanin."
K. Gerok.
Köyryyttä ja rakkautta.
Fil. 2: 3-5.
Nöyrä Jeesus, mulle suo
Mieles nöyrä, kuuliainen,
Rintahani sydän luo
Uusi, taipuvainen!
Poista pyyntö kunnian,
Tyhjä, turha kiilto mainen!
Korkealla viittoohan
Kruunu taivahainen.
Rakastava Jeesus, oi,
Anna rakkautes tulta!
Sydämeni saada voi
Yksinään sen sulta.
Mieli kylmä, itsekäs,
Poista, Herra Jeesus, multa!
Hehkuvaksi liekissäs
Kirkastuta kulta!
Adventtina.
On lumihiuteita lentänyt,
Ja maa on valkoinen, puhdas nyt.
— Oletko valkoinen, sydänkin,
Kun vieras saapuvi puhtahin?
Et — musta, musta ja syntinen…
Kai pois hän kääntyvi inhoten…
Oi, mistä valkoista lunta sais,
Mi syämmen syntisen puhdistais?
Ei pesten valkene pilkut nuo,
Vaan vieras sittekin käypi luo,
Sisälle astuvi armoinen
Ja itse siistivi huonehen.
Ei lumi poistanut tahrojain,
Sen liekki taivainen voipi vain:
Sydämen syntisen puhdistus
On Herran Jeesuksen rakkaus.
— Ja lunta ulkona tuiskuaa,
Niin kaunis, valkea siell' on maa.
Ja puhdas myöskin jo sydän on,
Sen vieras puhdisti verraton.
Pitkäperjantai ja pääsiäinen.
Taivas itkee!
Pilvet tummina, kaihokkaina
Kulkevat pitkänäperjantaina,
Vuotavat viljalta kyyneleitä,
Itkien Jeesusta, itkien meitä.
Kolkko on korkeus, musta on maa.
— Syntinen, saatatko viipyä vielä?
Riennä jo ristille, itkeös siellä!
Tähtesi Jeesus kärsiä saa —
Oi itke, taivaskin itkee!
Taivas loistaa!
Aurinko nousevi välkkyväisnä
Riemun juhlana pääsiäisnä.
Herra on astunut haudastansa,
Voittanut kuoleman voimallansa;
Siksipä loistavat taivahat, maat.
— Syntinen, saatatko viipyä vielä?
Kiitosta laulaos hartaalla miellä!
Herrasi elää, sä elää saat —
Oi riemuitse, taivaskin loistaa!
Mestarin luona.
Luk. 4: 40.
On aurinko laskenut vuorien taa
Ja illan rauhaan vaipunut maa;
Jo työstään väsynyt
On Jeesus Mestari nyt.
Lepohetkeä jäljestä vaivojen
Hän nauttivi piirissä rakkaitten.
Käy kansaa Pietarin huonehen luo.
Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo?
Oi, rauha on luonnossa vaan,
Ei tyynnä se tuskia maan,
Yhä jäytävät taudit ja puuttehet:
Avunpyyntöhön rientävät ihmiset.
"Oi Mestari, sairas on lapseni mun!"
"Me tuomme luoksesi halvatun."
"Oi auttaos, Mestari,
Luo valkeus silmiini!"
He pyytävät äänin kiihkehin,
He katsovat ilmein luottavin.
Rakas Mestari, etkö sä suutukaan,
Kun tunkevat rauhasi rikkomaan?
Ei, poissa on uupumus,
Vain jäljellä rakkaus.
Niin hellän katsehen heille hän suo,
Niin altisna astuvi kurjien luo.
Pään päälle raukkojen sairasten
Käden laskevi siunaten, auttaen;
Jo silmihin sokean
Valo loistavi taivahan.
Ja riemu kaikuvi rajaton:
"Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!"
Jo päivä on laskenut vuorien taa
Ja illan rauhaan vaipunut maa.
Nyt, rakkahin Mestari,
Mä myös käyn luoksesi.
On sairas synnistä sydämein,
Ei löydä kasvojas katsehein.
Tule hellänä niinkuin muinoisin,
Ota vastahan helmoin avoimin,
Pane päälle sairahan pään
Käsi lempeä lepäämään!
Oi käske, ja silmäni aukenee!
Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee!
Yksi on tarpeellinen.
Luk. 10: 38-42,
"Oi Martta, Martta huolekas,
Miks noin sä häärit askartain?
Sä ällös moiti siskoas,
Jos ei hän auta puuhissas:
Yks tarpehen on vain!
Maria löysi luonani
Osansa hyvän, suloisen;
Pois täällä huoli haihtuvi —
Käy, lapsi, askareistasi,
Yks vain on tarpehen!"
Niin, sydän, sydän levoton,
Miks paljo pyrit sinäkin?
Miks kiinnyt tointen kiihtohon
Ja turhat pienet rientos on,
Kun yks on korkehin?
Suruni — kuinka vähäiset —
Ja niitä itkin kumminkin!
Ja riemut — kuinka lyhyet!
Ne miksi kietoi tuntehet
Ja "yhden" unhotin?
Sun luonas, Herra Jeesuksein,
Se pieneks käy, mi pientä on,
Saa viihdytystä sydämein
Ja kirkastuupi silmällein
Yks määrä verraton.
Oi, sinne jalkais juurehen
Mä tahdon tulla puuhistain,
Ja oppilaana kuunnellen
Mä onnellisna tunnen sen:
Yks tarpehen on vain!
Jeesus korvessa.
Mark. 1: 13.
Rotkot ja roukkiot jylhät,
Kalliot harmajat,
Vuorien huiput ylhät
Synkkinä seisovat.
Ei kasva kukka, ei nouse puu,
Ei paista päivä, on kätkössä kuu,
Vain tummana taivas kaareutuu
Ja raskahat pilvet kulkee.
Täällä ken tohtivi olla
Keskellä korpien?
Ken se on kalliolla
Seisoja ylhäinen?
Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan,
Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan,
Hän taivasta etsivi katseillaan —
Mitä miettivi siinä yksin?
Ruhtinas ruhtinaiden,
Maan sekä taivahan,
Valtias korvenkin maiden,
Käskijä leijonan,
Hän on hengen kutsusta lähtenyt,
Ei muistele seutua synkkää nyt,
Isän luoksi on katsehet käännetyt,
Hän ääneti rukoileepi.
Hengessä tunteneeko
Saapuvan kiusaajan?
Voimia rukoileeko
Voittohon maailman?
Niin raskasna eessä on taistelun tie,
Se kolkkoa korpea synkempi lie,
Ja kautta tuskien vihdoin vie
Se kuolohon ristinpuuhun.
Kaamea ulvonta saapi
Kalliot kaikumaan.
Maahan jo lankeaapi
Seisoja paadeltaan.
Yö mustana laskevi laaksoihin,
Yhä yltyvi synkeys, taistokin;
Hän Herralle huokaa hartaammin.
Hän huokaa, ja vastaus saapuu.
Väistyvän pilven alta
Tähtiä välkkyilee,
Kirkkaus taivahalta
Hohtaen häikäisee.
Pedot luolihin hiipivät oudostain,
Suhu kuuluvi siipien valkeain,
Ja parvia enkelten palvelevain
Luo Jeesuksen laskeutuupi.
Herran työtä suuressa maailmassa.
(Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897).
Monet vaarat väijyvät suuressa maailmassa,
Tie liukas nuoren on kulkea yksinään,
Pian voimat vaipuvat taistossa vaikeassa,
Jos auttaen ei suo suojaa yksikään.
Monet murheet murtavat suuressa maailmassa
On siellä huolta ja tuskia tulvillaan,
Surun polttavat kyynelet poskia uurtamassa,
Jos kenkään niit' ei kiirehdi kuivaamaan.
On yksinäistäkin suuressa maailmassa,
Koti kenties kaukaa muistojen kaihoa luo,
Sydän kaipaa vierasna ihmisten touhinassa,
Jos rakkautta ei kenkään, kenkään suo.
Vaan riemuja myös on suuressa maailmassa,
Elon kiehtovat kukkaset kutsuvat poimimaan,
Pois rauha riistyvi riehussa huumaavassa,
Jos puuttuvi ohjaus onnehen oikeaan.
Vaan yksi etsii, etsii,
Ei väsy konsanaan,
Hän rakkauden voimin
On valmis auttamaan.
Hän kärsi Golgatalla,
Tähtemme kuoli hän;
Nyt ihmistenkö saattais
Hän nähdä nääntyvän?
Ei, helma häll' on hellä
Ja sydän lämpöinen,
On sijaa siinä aina,
Hän sulle tarjoo sen.
Hän kyyneleesi kuivaa,
Jos itket yksinäs,
Jos ystäviä kaipaat,
Hän ompi ystäväs.
Taas onnesta jos sykkii
Sun nuori sydämes,
Hän hyvin ymmärtääpi
Silloinkin tuntehes.
Jos hälle ilos kannat,
Hän pyhittääpi sen,
Ja antamansa onni
On ijankaikkinen.
Kätensä verta vuoti,
Kun perkas polkuas,
Ja orjantappuroita
Hän kantoi puolestas
Käy hänen jäljissänsä,
On siinä paras tie!
Jos raskas ois se joskus,
Hän helmassaan sun vie.
Niin, hyvä paimen Jeesus,
Hän etsii lammastaan.
Oi, hälle itses anna
Omaksi kokonaan!
Suuressa maailmassa
On silloin hyvä sun,
Ja matkan päässä löydät
Sä kodin turvatun.
Hän, Mestari, seuraajilleen
On antanut käskyn tään:
"Tee työtäni maailmassa,
Käy siskojas etsimään!
Olet taivahan matkalainen:
Nyt muillekin näyttäös tie!
Olet armosta armoa saanut:
Sen tuntoon muitakin vie!
Työmaata on paljon, paljon,
Työvoimia puuttuu vaan.
Mene Herrasi suureen työhön
Ulos suurenen maailmaan!"
Ja joukot käskyä noutaa,
Rivit kasvavat, taajenevat,
Sydänlämpönsä työhön he suovat
Ja voimansa parhaimmat.
Ja missä on kurjuus suurin
Sekä vaaroja runsaimmin,
Sitä suurempi siellä on into,
Sitä suurempi siunauskin.
Pääkaupungin turhuudessa
Monet viettely-äänet soi;
Mut Herralle olkoon kiitos:
Hän vaaroista varjella voi.
Pääkaupunki nielikin monta,
Moni vaipuva vaikeroi;
Mut Herralle olkoon kiitos:
Myös langennut nousta voi.
Ja Mestari voimakas, suuri,
Hän valvovi lapsiaan,
Ei Herran tahdotta taitu
Hiuskarvanen ainoakaan.
Hän auttavi palvelijoitaan,
Hän siunaa heikkojen työn,
Hän päiväksi saattaa muuttaa
Myös maailman synkeän yön.
Tää yhdistyskin toimii Herran työtä,
On kylvö taivahan sen tarkoitus,
Se soisi solmivansa siskovyötä,
Min yhdistäisi Herran rakkaus.
Se tahtois maailmasta etsiskellä
Ne nuoret, jotka Jeesuksetta käy,
Se tahtois olla toivon säde hellä,
Miss' yö on tumma, tähtikään ei näy.
Kun vuosi sitten toimehen se ryhtyi,
Se siemen pienokainen oli vaan,
Mut mielet lämpes, voima voimaan yhtyi,
Jo taimeks on se noussut kasvamaan.
Sinulle, Herra, kiitos armostasi!
Sun ompi työ, sun menestyskin on.
Me heikot kuljemme sun voimassasi,
Sun siunaukses viepi voittohon.
Sä meissä löydät paljon hitaisuutta,
On sydän kylmä, heikko uskokin.
Se anteeks suo ja anna voimaa uutta,
Sun rakkauttas liehdo rintoihin!
Ja anna puuksi taimen nousta kerran,
Sun annos auringossa varttuen!
Suo työmme tulla kunniaksi Herran
Ja siunaukseks Suomen kansallen!
Rukous.
Tule luokseni, Herra Jeesus,
Tule, siunaa päiväni työ,
Tule illoin ja aamuin varhain,
Tule vielä, kun joutuu yö!
Tule askele askeleelta
Mun kanssani kulkemaan!
Sua ilman en saata olla,
Pysy luonani ainiaan!
Käännöksiä.
Neekerivaimo.
(E. Geibel).
Missä sirpit suihkailevat ruovikossa korkeassa.
Papukaijat kirskuttavat rannan sokur'vaahterassa,
Siellä istuu musta vaimo koralleita kaulassansa.
Lapsellensa lauleskellen hiljaa kehtolauluansa.
"Uinu, uinu, poika raukka, syntynyt mun surukseni!
Elos ennen alkuansa hukkahan jo sulta meni.
Uinu, uinu, viel' et tiedä tuskistasi vastaisista,
Liian varhain herran julmuus herättää sun unelmista.
Riemua et saa sä maistaa maailmassa konsanahan,
Missä vierii Niger-virta, siellä vaan se tunnetahan;
Milloinkaan et keihollasi iske maahan tiikereitä,
Etkä rummun paukkuessa tee sä tanssiliikenteitä.
Ei, sun päiväs, yös on täynnä kyyneleitä, huokausta,
Juhdan lailla vaiti kärsit valkomiehen rasitusta,
Valkoisille ruovon taitat, kaadat puita metsistämmme,
Heille, jotka maamme syövät, pukeuvat hiellämme.
Viisahina valkomiehet matkustavat ulapoita,
Pyssyssänsä tallentavat ukkosta ja salamoita,
Heill' on kummat höyrymyllyt, sadat pyörät liikkehessä,
Vaan ei älyn kumppanina sääli asu sydämessä.
Vapaudestansa kyllä kerskuvat he useasti,
Siitä, kuinka rannikkomme anastivat uljahasti;
Mutta jalo mies kun väitti mustiakin ihmisiksi,
Hänet rohkeudestansa tuomitsivat hylkyriksi.
Suloinen on saarna heillä rakkauden Jumalasta,
Joka kuolollansa osti ihmiskunnan kuolemasta;
Mutta kuinka uskon sanan, jok' ei töissä johda heitä?
Rakkauden käskystäkö kiduttaa he voivat meitä?
Oi sä suuri henki, mitä tehnyt on tää heimo kurja,
Koska sille vihas näytät, mieles näin on meille nurja?
Sano, milloin taivahasta taasen annat lohdutusta,
Sano, milloin tuskistansa pääsevä on kansa musta!
Ah, se tapahtuu, kun taapäin Missisippi virtoaapi,
Pumpulpuu kun hohtavaiset, tummat sinikukat saapi,
Puhvelin ja krokotiilin ruvetessa ystäviksi,
Valkomiesten, kristittyjen muuttuessa ihmisiksi."
Heinen lauluja.
1.
Sä kaunis kalatyttö,
Vedä venhosi rannalle,
Käsityksin kanssani istu,
Niin lemmestä nautimme!
Sydämelleni painaos pääsi,
Älä pelkää laisinkaan!
Joka päivähän tohdit mennä
Meren aaltoja soutelemaan.
Sydän mulla on aallon lainen,
Niin lieto ja myrskyinen,
Ja helmiä kätköksissä
On syvyydessä sen.
2.
Olet juur' kuni armas kukka,
Niin vieno ja puhtoinen.
Sua katson, ja kaihon tunne
Valtaapi sydämen'.
On niinkuin pääsi päälle
Kädet laskea pitäis mun,
Rukoillen, että taivas
Noin puhtaana suojais sun.
3.
Sun laulun siivillä kannan
Pois kauvas, armahain,
Luo Gangesin kukkivan rannan,
Kevätseutujen kauneimpain.
Puutarhat tuoksua tuottaa,
Kuu hurmaa hohteineen,
Ja lootoskukkaset vuottaa
Sua siskoksi rinnalleen.
Siell' leikkivät orvokit illoin
Ylös tähtihin katsahtain,
Ja ruusut kertovat silloin
Sadut armahat hiljaa vain.
Se kukkii ja hehkuu ja loistaa,
Ylös katsovi ääneti vaan,
Se tuoksuu ja itkee ja värjyy
Vain lemmenkaihostaan.
Käy kaurihit hyppiellen
Ja kuunnellen kukkien luo,
Ja kaukana kuohahdellen
Pyhän virran vierivi vuo.
Oi, sinne luontohon lauhaan
Tule juurelle palmupuun,
Niin vaivumme illan rauhaan
Ja lemmen haaveiluun!
4.
On lootoskukkanen arka,
Kun aurinko välkehtii;
Se nuokkuen päätään painaa,
Yön onnesta haaveksii.
Sen kulta, kuu, sitä silloin
Sätehillänsä suutelee,
Ja kukkanen hellästi hälle
Sydänlehtensä aukaisee.
Kaislikkolaulu.
(N. Lenau).
Lammikolla uinuvalla
Väikkyy hohde kuutamon,
Kalpealla kiehkuralla
Seppelöi se kaislikon.
Rannan hirvet tähtiyössä
Ylös luovat katsehen,
Suhahtaapi kaislavyössä
Joskus siipi lintusen.
Kyynel silmän himmentääpi
Armahani kaipaus
Läpi sielun väräjääpi
Niinkuin iltarukous.
Kuollut sotilas.
(G. Seidl).
Maan vierahan tantereella
On kuolleena sotilas,
Unohdettuna muiden joukkoon,
Vaikk' kyll' oli urhokas.
Moni päällikkö ristirinta
Ohi korskana ratsastaa,
Mut hän, joka nukkuvi tuolla,
Ei keltään ristiä saa.
Ja toisia kaatuneita,
Niit' itkien etsitään,
Mut hälle raukalle yksin
Ei vierähdä kyynelkään.
Vaan kaukana poissa sieltä,
Kotipaikassa soturin,
Isä huokaa huolimielin:
"Hän kuollut on varmaankin."
Ja äiti äänehen nyyhkii:
"Niin, kuinkahan lieneekään…
Ihan äkkiä seisahti kello
Ykstoista lyötyään."
Ulos kalpea tyttö katsoo
Syys-iltahan synkkähän:
"Ja jos oisikin armas kuollut,
Sydämelleni elää hän."
Ja kolmen silmistä vuotaa
Niin kuumina kyynelet,
Ja taivasta kohden nousee
Niin hartahat huokaukset.
Ne kyynelet taivas poimii
Ylös pilvehen pienoiseen,
Ja vinha tuuli sen kantaa
Luo kaukaisen tantereen.
Siell' otsalle kuollehen hiljaa
Ne kasteena lasketaan;
Näin hällekin kyynelet vuotaa
Sotakentällä vierahan maan.
Terve, Ceesar!
(E. Gerok).
"Oi terve, Ceesar!" hurja huuto soipi,
"Sua tervehtivät kuoloon valmihit!"
Pian hurmevirrat hiekan purppuroipi,
Vaan keisar' ennen hymyn suoda voipi
Eteensä käyvät gladiaattorit.
Kohoopi sirkus kohden korkeutta,
Ja täynnä ovat kaikki istuimet.
Vuottaissa rahvas laskee sukkeluutta,
Veristä murhanäytäntöä uutta
Himoovat silmät kymmentuhannet.
Vain viittaus, ja miekan pistoksille
Jo paljas ruumis alttihina on.
Ken pelkää, pilkkanauru kaikuu sille,
Vaan hyvähuudot soivat sankarille,
Jos sievästi hän kaatui kuolohon.
Sä julma Rooma! Riemus toisten turma,
Ja kaunotaitees ihmisteurastus,
On näytelmäksi tullut sulle surma,
Ja keisarisi, Neeron, silmäin hurma
On öisen kauhuliekin leimahdus.
— Vaan katso, mitä gladiaattoreita
Nyt kansan nähtäväksi saatetaan?
Ei idän voimakkaita Herkuleita,
Ei valkotukkaisia germaaneita.
On tänään joukko outo laatuaan.
Siin' eikö seiso parvi harmaapäitä?
Ja neitojahan nuoria on nuo!
Kas vaimoja ja pienoisia näitä!
— Oi Rooma, kristittyjes verihäitä
Nyt Neero huviksesi viettää suo!
Niin tyynet kasvot, pyhän rauhan kuvat;
He astuvat kuin saatto pappien,
He käyvät piiriin, nuorat irtauvat,
Kentälle sirkuksen he polvistuvat,
Ja virsi kaikuu outo, ihmeinen.
He myöskin tervehtivät valtiastaan,
Ei häntä, joka tuossa tuijottaa,
Vaan toista, suurta rauhanruhtinastaan,
Jok' kultapilvistänsä katsoo lastaan
Ja jolle taivon harput humajaa.
"Oi terve, Kristus!" ääni kajahtaapi,
"Sua tervehtivät kuoloon valmihit!
On taisto lyhyt, kruunu viittoaapi,
Ah autuas, ken periä sen saapi;
Sä korjaa sielut, jotka lunastit!"
Ja todistajapiirin tykönänsä
He silloin havaitsevat riemuiten,
Ei tuo se ole, joka mielissänsä
Sirkuksen täyttää myöten ääriänsä,
Kuin jättikäärme heitä kietoen, —
Ei, enkeleitä alas liiteleepi,
Käsissä palmun-oksat, kruunutkin,
Valoisa sädeseppel kiilteleepi,
Pää päätä, piiri toista läheneepi,
Sulaen kirkkauden sylihin.
Nyt, jalopeura, kilju vimmassasi,
Et säikähdytä laumaa Jeesuksen!
Hyeena, syöksy kohden uhrejasi,
Teroita, tiikerikin, hampaitasi,
Muserra kypsä vilja taivainen!
Kuollutta kymmenen sai nähdä kansa,
Kakskymmentä se näky herättää,
Ja ristiin vannovat he uskovansa.
Verestä kirkko syntyy uudestansa,
Ja myrskyn kautta liekki viriää.