The Project Gutenberg eBook of Lapsuudenkoti, by Selma Lagerlöf

Strömstadin matka.
  Lapsentyttö.
  Suuri vieras.
  Karlstadin matka.
  »Uddeholmin» hytissä.
  Kultasepän puodissa.
  Harmaa saari.
  Paratiisilintu.
  Muistolahja.

Vanhan emännöitsijän tarinoita
  Isoäiti.
  Lepokivimäen kummitus.
  Pastori Wennervik.
  Ukkohanhi.
  Sopulit.
  Ahti.
  Rykmentinkirjuri.
  Nostoväki.

Vanhoja rakennuksia ja vanhoja ihmisiä
  Kivimajat.
  Naha-arkku.
  Paalu-aitta.
  Renkituvan kamari.
  Neitsyt.
  Morsiuskruunu.
  Vackerfeldt.
  Orkesteri.

Uusi Mårbacka.
  Seitsemäntoista kissaa.
  Uusi navetta.
  Puutarha.
  Katonkannattimet.

Arkea ja juhlaa.
  Ettone.
  Mamselli Broström.
  Matka Kyöpelinvuorelle.
  Bellmanin laulu.
  Poikia ja tyttöjä.
  Vanha sotilas.
  Toivon maa.
  Kuoreitten aika.
  Elokuun seitsemästoista.

STRÖMSTADIN MATKA.

Mårbackassa oli kerran lapsentyttö nimeltä Mäki-Kaisa. Hän oli hyvinkin kolmen kyynärän mittainen, kasvot olivat suuret ja karheat, piirteet ankarat ja tummat, kädet kovat ja täynnä halkeamia, joihin lasten hiukset tarttuivat kiinni hänen kammatessaan heitä, ja luonteeltaan hän oli synkkä ja alakuloinen.

Sellainen ihminen tuskin on omiaan lastenhoitajaksi, ja rouva Lagerlöf olikin ollut kovin kahden vaiheilla, ennenkuin otti hänet palvelukseensa. Ei hän ollut aikaisemmin palvellut, ei hänellä ollut hyviä perinnöllisiä edellytyksiäkään, eikä hän ollut tottunut ihmistapoihin, sillä hän oli kasvanut Mäen köyhässä torpassa metsäharjulla Mårbackan yläpuolella, missä ei ollut ainoatakaan ihmistä lähitienoilla.

Mutta varmaan ei ketään muutakaan ollut tarjolla, ja niinpä tyttö oli tullut taloon. Rouva Lagerlöf oli ollut valmistunut siihen, ettei tämä osaisi panna vuodetta kokoon eikä sytyttää tulta uuniin eikä valmistaa kylpyä, ja jokseenkin helposti hän oli saanut hänen oppimaan kaikki nämä työt. Kernaasti tyttö myös joka päivä lakaisi lastenkamarin lattian ja pyyhki tomut ja pesi lasten vaatteet. Mutta sensijaan rouva Lagerlöfin oli aivan mahdotonta opettaa hänelle, miten hänen tuli olla lasten parissa. Tyttö ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan, ei koskaan sanonut heille ainoatakaan ystävällistä sanaa, ei osannut kertoa satuja eikä laulaa ainoatakaan laulua. Ei hän mitenkään tahtonut olla paha hoidokeilleen, mutta hän oli kerta kaikkiaan sellainen luonteeltaan, ettei hän pitänyt melusta ja touhusta ja naurusta. Hänestä oli mieluisinta, jos lapset istuivat hiljaa tuolillaan puhumatta tai liikahtamatta.

No niin, rouva Lagerlöf oli joka tapauksessa varsin tyytyväinen häneen. Mitä siihen tuli, ettei lastentyttö osannut kertoa satuja, niin oli Mårbackan lapsilla vielä isoäitinsä. Joka aamupäivä, niin pian kuin hän oli pukeutunut, kävi hän istumaan makuukamarin nurkkasohvaan. Ja heti kaikki lapset keräytyivät hänen ympärilleen, ja hän lauloi ja kertoi heille aina päivällisiin saakka. Ja olipa heillä leikkitoverikin, sillä luutnantti Lagerlöf telmi heidän kanssaan niin pian kuin hänellä oli hiukankin aikaa.

Mäki-Kaisa oli vahva ja kärsivällinen ja uskollinen ja häneen saattoi täysin luottaa. Jos herrasväki läksi kutsuihin, voivat he luottaa siihen, ettei hän juossut tiehensä eikä jättänyt lapsia yksin lastenkamariin. Hän olisi ollut aivan erinomainen, jos hänellä olisi ollut vain hiukan kevyempi käsi. Mutta hän ei osannut hellävaroin pistää pieniä käsivarsia leninginhihoihin. Saippuavaahto pärskyi aina lasten silmiin, kun heitä pestiin, ja kammatessa tuntui siltä, kuin olisi hiuskarvat yksitellen revitty päästä.

Mårbackan lastenkamari oli valoisa ja lämmin ja tilava huone, paras koko talossa, mutta sillä oli se vika, että se oli päätyhuone, joten oli pakko alakerran eteisen kautta kiivetä portaita ylös ja sitten kulkea ullakon poikki päästäkseen sinne. Ja kiertoportaat olivat jyrkät ja vaivalloiset pikku jaloille, siksi oli ollut hyvinkin mieluista, kun entinen lapsentyttö nosti lapsen käsivarrelleen ja kantoi hänet portaita ylös, mutta sellaista ei Mäki-Kaisa näyttänyt ymmärtävän. Ja peloittavaa oli kulkea ullakon poikki, varsinkin iltaisin, kun pimeä oli laskeutunut maille ja pikku kätöset välttämättä olisivat kaivanneet suurta kättä, johon tarttua kiinni. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli tottunut villiin, synkkään metsään, arveli kai, että Mårbackan ullakko oli turvallinen ja varma paikka. Hän kulki vain eteenpäin ojentamatta kellekään kättä. Sai olla tyytyväinen, jos ennätti saada hänen hameensa liepeestä kiinni.

Vuoteet, joissa kolme lasta nukkui, olivat Askersbyn kelpo nikkarivanhuksen tekemät, ja ne olivat erittäin sievät sorvattuine nappuloineen pääpuolessa. Mutta ne olivat aukivedettävät, sillä niin suuri kuin lastenkamari olikin, vei kuitenkin kolme vuodetta paljon tilaa, ja hyvä oli työntää ne kokoon päiväksi. Eikähän se itsessään ollut mikään vika, mutta miten lieneekään Askersbyn kelpo nikkarivanhus tehnyt nuo vuoteet, sillä öisin ne tuon tuostakin katkesivat kahtia.

Se, jolle näin kävi, heräsi tietysti makeimmasta unestaan, ja kun hän huomasi vuoteen keskeltä katkenneen, hän koetti tietenkin kyyristyä kokoon vuoteen yläpuoleen ja toivoi nukahtavansa uudelleen. Mutta se ei onnistunut niinkään helposti, vaan hetken kuluttua nukkuja ojensi suoraksi jalkansa antaen niiden riippua laidan yli. Siten hän makasi odotellen unta, kunnes oli yhtä virkku kuin keskellä päivää, ja silloin hän vihdoin päätti nousta ja koettaa asettaa vuoteen osat paikoilleen. Ja kun hän luuli onnistuneensa ja vuodevaatteet olivat paikallaan, ryömi hän niin varovaisesti kuin suinkin vuoteeseen ja ojentautui mielihyvin suoraksi. Kaikki kävi hyvin, uni tuli hiljaa hiipien, mutta samassa hän sattui varomattomasti käännähtämään. Ja rits, rats kuului vain, vuode katkesi uudelleen, eikä unesta sinä yönä ollut enää vähintäkään toivetta.

Mutta Mäki-Kaisa nukkui kaiken aikaa, eikä kenenkään mieleen juolahtanutkaan herättää häntä ja pyytää häntä auttamaan. Entinen lastentyttö oli heti herännyt, niin pian kuin jonkun vuode oli rasahtanut, ja hän oli asettanut sen helposti ja pian paikoilleen kenenkään tarvitsematta edes pyytää hänen apuaan.

Lastenkamarin yläpuolella oli pieni, ahdas luhti, joka oli täynnä vanhoja rikkinäisiä kangaspuita ja rukkeja, ja tämän rojun joukossa asusti kissapöllö. Se vasta oli merkillinen otus pitämään meteliä. Öisin lasten mielestä kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi laahannut suuria, raskaita hirsiä heidän päänsä yläpuolella. Mutta kun he säikähtivät melua, oli entinen lastentyttö nauranut heille ja sanonut, ettei ollut mitään pelon syydä, sillä kissapöllö siellä vain piti ääntä. Mutta Mäki-Kaisa, joka oli kotoisin metsästä, pelkäsi kaikkia eläimiä. Ne olivat hänen mielestään pahoja henkiä, ja kun kissapöllö herätti hänet öisin, otti hän virsikirjan esille ja alkoi lukea. Hän ei osannut rauhoittaa pikku lapsia, vaan pelästytti heitä vielä enemmän, niin että kissapöllö parka muuttui suureksi jättiläiselukaksi, jolla oli kissanpää ja kotkansiivet. Ja mahdotonta on sanoin selittää, miten lapsoset vapisivat aina sydän juuriaan myöten ajatellessaan, että tuollainen hirviö asusti heidän yläpuolellaan. Sehän voisi ehkä repiä reiän kattoon suurilla kynsillään ja tulla heidän luokseen!

Väärin olisi väittää, että Mäki-Kaisa laiminlöi lapsia tai piteli heitä pahoin. Ei sinne päinkään. Entinen lapsentyttö ei ollut pitänyt heitä aina siisteinä ja ehjinä, mutta hän oli ollut sanomattoman hyvä heille.

Lasten suurimpana aarteena siihen aikaan olivat heidän kolme pientä tuoliaan. He olivat saaneet ne lahjaksi Askersbyn kelpo nikkarivanhukselta. He eivät tienneet, oliko hän antanut ne korvaukseksi epäonnistuneista vuoteista, mutta melkein he niin uskoivat. Tuolit eivät olleet epäonnistuneita, ne olivat vahvat ja vankat. Niitä saattoi käyttää pöytänä ja rekenä, lapset saattoivat ratsastaa niillä pitkin huonetta ja nousta niille seisomaan ja hypätä lattialle, he saattoivat kaataa ne kumoon, niin että ne tekivät navetan ja tallin virkaa, niin, niitä voitiin käyttää aivan kaikkeen.

Mutta vasta sitten, kun käänsi tuolit ylösalaisin, saattoi täysin käsittää, miksi lapset panivat niihin niin suurta arvoa. Silloin näet näkyi jokaisen tuolin pohjassa lasten kuvat. Yhdessä oli Johan, sinipukuinen poika, jolla oli suunnaton piiska kädessä, toisessa Anna, pieni suloinen tyttö, punainen puku yllä ja keltainen paimenhattu päässä, haistellen kukkakimppua, ja kolmannessa oli Selma, pieni tytön tyllerö, yllä sininen puku ja raidallinen esiliina, mutta hänellä ei ollut mitään päässä eikä kädessä.

Nämä kuvat oli maalattu tuoleihin, jotta jokainen tuntisi omansa, ja lasten mielestä ne olivat paljoa enemmän heidän omansa kuin vaatteet ja kaikki muu, mitä vanhemmat olivat antaneet heille. Vaatteet kulkivat toiselta toiselle, siitä heillä oli alituisia todisteita, ja heidän hienot leikkikalunsa suljettiin kaappeihin tai pantiin talteen vierashuoneen hyllylle, mutta tuoleja, jotka olivat merkityt heidän kuvillaan, ei kukaan voinut riistää heiltä.

Siksi Mäki-Kaisa teki kovin pahoin, kun hän joskus nosti kaikki kolme tuolia korkealle koivupiirongille, niin etteivät lapset voineet saada niitä käsiinsä. Olkoon, että hän vasta oli pessyt lattian ja että märkään permantoon tuli rumat jäljet, kun he laahasivat pikku tuolejaan sitä pitkin, mutta entinen lapsentyttö ei olisi koskaan hennonut ottaa tuoleja heiltä lyhyeksi hetkeksikään.

Rouva Lagerlöf huomasi kylläkin, ettei lapsentyttö ymmärtänyt hänen pikku lapsiaan. He pelkäsivät häntä, he eivät viihtyneet hänen parissaan. Mutta Mäki-Kaisa oli pestattu vuodeksi, ja ennenkuin se oli kulunut loppuun, ei juuri voinut antaa hänen muuttaa. Rouva toivoi asian parantuvan niin pian kuin kesä tuli, ja lapset saivat leikkiä kaiket päivät ulkona eivätkä joutuneet niin paljon tekemisiin lapsentytön kanssa.

Eräänä aamupäivänä kesän alussa sattui kuitenkin, että nuorin pikku tyttö oli jäänyt yksin lasten kamariin. Hän istui vetosängyssään ihmetellen niissä kaikki ihmiset olivat, ja samalla hän tunsi olevansa merkillisen väsynyt ja voimaton.

Toinnuttuaan hiukan hän muisti, että aikaisemmin aamupäivällä hän sekä toiset lapset olivat käyneet luutnantti Lagerlöfin kanssa Åsin kylpylaitoksella uimassa. Kotiin palattua oli Mäki-Kaisa vienyt kaikki kolme täysissä pukimissaan vuoteeseen nukkumaan hetken aikaa ennen päivällistä.

Mutta vuoteet, joissa Anna ja Johan olivat nukkuneet, olivat nyt tyhjät, ja siitä lapsi päätti, että he olivat nousseet ja menneet pois.

Ehkäpä he olivat jo puutarhassa leikkimässä. Tyttönen oli hiukan pahoillaan ajatellessaan, että he olivat lähteneet pois ja jättäneet hänet yksin lastenkamariin. Mutta sille ei voinut mitään. Täytyi koettaa kiivetä vuoteesta maahan ja mennä heidän perässään.

Hän oli kolmen ja puolen vuoden vanha, ja osasi erittäin hyvin avata oven ja kavuta ullakon portaita alas. Mutta vaarallisinta oli kulkea ihan yksin ullakon poikki, ja hän kuunteli, tulisikohan kukaan häntä noutamaan.

Ei, portaista ei kuulunut askeleita, hänen oli kai pakko yrittää omin voimin. Mutta hänen aikoessaan nousta vuoteestaan ei se onnistunutkaan.

Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta vaipui aina istualleen. Hänen jalkansa tuntuivat niin kummallisilta, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänen omansa. Hän ei voinut hallita niitä vähääkään.

Pikku tyttö kauhistui. Tuo voimattomuuden tunne, joka valtasi hänet, kun ruumis ei tahtonut totella, oli niin kammottava, että hän muisti sen kauan, kauan jälkeenpäin, niin, läpi koko elämänsä.

Hän alkoi tietysti itkeä. Hän oli epätoivoissaan ja suunniltaan, eikä ketään aikaihmistä ollut lähellä häntä auttamassa ja lohduttamassa.

Kauan hän ei kuitenkaan ollut yksin. Ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi Mäki-Kaisa. »Eikö Selma tule päivällistä syömään?» sanoi hän. »Isot ovat jo…»

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Pikku tyttö ei ajatellut lainkaan, että kynnyksellä seisoi jörö lapsentyttö. Suuressa tuskassaan hän näki vain, että aikaihminen, joka saattoi auttaa häntä, oli tullut huoneeseen, ja hän ojensi hänelle käsivartensa.

Kun Mäki-Kaisa tuli vuoteen ääreen, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten, niinkuin ei kukaan lapsi ennen ollut tehnyt. Mäki-Kaisan olennon läpi kulki vähäinen vavistus. Hän ei voinut saada ääntään oikein vakavaksi kysyessänsä: »Mikä Selman on? Oletko sairas?» — »En osaa kävellä, Mäki-Kaisa», sanoi lapsi.

Silloin vahvat käsivarret nostivat hänet niin kevyesti, ikäänkuin hän olisi ollut pieni kissanpoikanen, ja äkkiä tuo ankara ja vakava ihminen tiesi, miten hänen tuli puhella lapselle.

Samassa pienokaisen suru oli kokonaan kadonnut. Hän ei pelännyt eikä ollut onneton enää. Mitäpä sillä väliä, vaikkei hän osannutkaan itse kävellä, kun Mäki-Kaisa tahtoi kantaa häntä? Ei kenenkään tarvinnut sanoa sitä hänelle, hän ymmärsi sen itsestäänkin, että sillä, jolla oli niin voimakas ja hyvä ystävä kuin Mäki-Kaisa, ei ollut mitään hätää.

Johan ja Anna jätettiin kokonaan omiin heteisiinsä siinä hirveässä hälinässä, jonka Selman sairaus sai aikaan.

Käsittäähän sen. Johan oli jo seitsemän vuoden vanha ja opetteli lukemaan herra Tybergin johdolla. Hänhän oli poika, ja häntä pidettiin miltei vanhimpana lapsena; tosin hänellä oli vanhempi veli, mutta tämä ei ollut koskaan kotona, vaan oleskeli Filipstadissa äidinisän ja -äidin luona. Ja äkkiä oli nyt käynyt niin, ettei kukaan muistanut häntä, ainoastaan nuorinta tyttöä.

Ja mitä Annaan tuli, niin oli hän viiden vuoden vanha, ja hän osasi jo ommella ja virkata, ja hän oli kaunis katsella ja vanhin tytär ja äidin lemmikki. Mutta mitä iloa siitä kaikesta oli, kun Selma nyt oli keksinyt sairastua?

Kas, kaikki aikuiset tulevat kovin liikutetuiksi nähdessään lapsen, joka ei voi kävellä. »Mitenkä tuo raukka pääsee elämän läpi?» sanovat he. »Ei hän saa nähdä maailmaa, vaan hänen on pakko istua yhdessä kohdin. Ei hän voi mennä naimisiin eikä myöskään elättää itseään. Kyllä hänen elämänsä tulee kovin tukalaksi.» Ja kaikki he osoittivat suurta lempeyttä ja sääliä sairaalle tytölle, eivätkä Johan ja Anna olleet siitä pahoillansa. Mutta eihän aikuisten silti olisi tarvinnut unohtaa, että toisiakin lapsia oli olemassa.

Pahin kaikista oli Mäki-Kaisa. Hän kantoi Selmaa selässään ja leperteli hänen kanssaan ja puheli hänelle, että hän oli oikea Jumalan enkeli. Vaikka eipä isä ja äiti ja isoäiti ja täti olleet juuri sen parempia. Eikö tuo kelpo Askersbyn nikkarikin ollut laittanut hänelle pieniä vaunuja, joissa Mäki-Kaisa veti häntä? Ja saiko Johan tai Anna koskaan vetää niissä hiekkaa? Ei, ne olivat vain Selmaa varten, niitä ei saatu liata.

Sekä Johan että Anna tiesivät, että ennen, kun Selma vielä voi kävellä, ei hänessä ollut mitään merkillistä, mutta nyt ei voinut tulla vieraita taloon ilman että hänet tuotiin sisään, jotta he saisivat katsella ja käännellä häntä. Ja jos joku talonpoikaisvaimo tuli keittiöön, niin heti Mäki-Kaisa oli siellä ja näytti hänelle Selmaa. Mutta harmittavinta oli se, että Mäki-Kaisa alituisesti kehui, miten kiltti ja ihmeellinen Selma oli. Ei hän koskaan itkenyt eikä koskaan ollut pahalla tuulella, vaikkei hän voinutkaan liikkua. Johan ja Anna ihmettelivät, miksipä hän ei olisi ollutkin kiltti. Hänenhän oli kerrassaan hyvä olla! Häntä kannettiin ja palveltiin ja hemmoiteltiin päivät pitkät.

Niin, Johan ja Anna olivat yhtä mieltä siitä, että Mäki-Kaisa oli kovin kiusallinen. Hän ei sietänyt, että rouva Lagerlöf olisi ommellut Annalle kauniimman puvun kuin Selmalle, ja jos joku sattui sanomaan Johanista, että hän oli kohtelias ja kiltti, niin ei hän koskaan voinut olla huomauttamatta, että olisikin suuri häpeä, jollei hän olisi kiltti, hän kun kykeni kävelemään ja liikkumaan mielensä mukaan.

Oikeinhan se oli, arvelivat sekä Johan että Anna, että vanha tohtori Hedberg Sunnesta kutsuttiin kerta toisensa jälkeen katsomaan Selmaa. Eivät he voineet moittia sitäkään, että kysyttiin neuvoa Högmanin Ingaltakin, joka usein tuli taloon lukemaan loitsuja porsaille ja lehmille. Mutta liikaa heistä sittenkin oli, että kerran, kun luutnantti Lagerlöf ei ollut kotona, isoäiti ja emännöitsijä ja Mäki-Kaisa yksissä neuvoin kutsuttivat Mårbackaan Högbärgssäteristä vaarallisen vanhan noita-akan, joka tervasi joka kiirastorstai luutansa ja lensi Kyöpelinvuorelle. Johan ja Anna olivat kuulleet, että hänellä oli voimaa sytyttää talo tuleen vain katselemalla sitä. He olivat kovin levottomia koko ajan, kun noita oli Mårbackassa. Heidän mielestään Mäki-Kaisa teki väärin tuodessaan sellaisia hirveitä ihmisiä taloon.

Tietysti he toivoivat Selman parantuvan. He toivoivat sitä hartaammin kuin kukaan muu. Mutta heistä ei ollut lainkaan hauskaa, että hän oli hankkinut itselleen sellaisen taudin, jota ei kukaan osannut parantaa. Mutta Mäki-Kaisan mielestä se varmaan oli hauskaa. Kun ei tohtori Hedberg, joka niin monta kertaa oli parantanut heidät yskästä, eikä Högmanin Inga, joka sai aina porsaat ja lehmät paranemaan, eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita, joka osasi noitua luudan, kun ei kukaan heistä voinut parantaa Selmaa, niin arveli Mäki-Kaisa, että hän tuli päivä päivältä yhä ihmeellisemmäksi. Vihdoin, kun luutnantti Lagerlöf läksi hänen kanssaan Karlstadiin ja näytti häntä rykmentinlääkäri Kaakille, joka oli Karlstadin etevin lääkäri, eikä hänkään voinut hänelle mitään, niin kävi Mäki-Kaisa niin ylpeäksi, että oli vallan haljeta. Mutta eikö olisi ollut parempi, jos Selman tauti olisi ollut sellainen, että se olisi voinut mennä ohitse? Sitä mieltä he ainakin silloin olivat.

Johan ja Anna sanoivat, että ikävintä koko jutussa oli se, että Mäki-Kaisa oli niin liian kiltti Selmalle, että tämä aivan hemmoteltiin piloille. Niin pieni kuin hän olikin, oli hän keksinyt, ettei hänen tarvinnut olla yhtä tottelevainen kuin muitten lasten, jotka kykenivät seisomaan jaloillaan. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut syödä ruokaa, joka ei ollut hänelle mieleen. Kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai kovaksi keitettyjä munia tai olutkeittoa, niin hänen ei suinkaan tarvinnut syödä annostansa loppuun niinkuin ennen vanhaan. Niin pian kuin Selma työnsi lautasen luotaan, läksi Mäki-Kaisa keittiöön emännöitsijän luo ja toi sellaista ruokaa, josta hän piti.

Mutta ei siinä kyllin, vaan Johan ja Anna huomasivat, että kun ei tohtori Hedberg eikä Högmanin Inga eikä vaarallinen Högbärgssäterin noita voineet parantaa Selmaa, niin muuttui hän niin merkilliseksi, ettei hän huolinut enää syödä tavallista arkiruokaa, vaan hädin tuskin tyytyi kananpoikiin ja uusiin perunoihin tai mansikoihin ja kermaan. Mutta kun hän oli käynyt Karlstadissa, eikä tohtori Haak ollut voinut parantaa häntä, niin hän ei välittänyt enää muusta kuin marjahillosta ja leivoksista.

Johan ja Anna olivat kuulleet, että täti Nana Hammargren Karlstadissa oli ollut aivan epätoivoissaan Selman tähden. Hän oli ennustanut, että lapsi kuolisi nälkään. Ja Johan ja Anna olivat varmat siitä, että ellei pian tapahtuisi muutosta, niin ei asia tosiaan päättyisi hyvin.

Eräänä aamuna otti Mäki-Kaisa pikku tytön selkäänsä ja kantoi hänet kyökkikamariin. Siellä oli iso, valkea auki vedettävä sohva, jossa vanha rouva Lagerlöf tavallisesti nukkui, ja Mäki-Kaisa meni tytön kanssa vuoteen luo. »Nyt Selma saa nähdä jotakin», sanoi hän. Ja samassa hän laski hänet patjalle.

Vuoteen yli oli heitetty lakana, mutta kukaan ei ollut maannut siinä yöllä, eikä siinä nytkään ollut ketään. Vanha rouva Lagerlöf, joka tavallisesti pukeutui vasta myöhemmin päivällä, istui jo täysissä tamineissaan sohvassa, ja mamselli Lovisa Lagerlöf, joka myöskin asui kyökkikamarissa, oli niinikään puettu. Molemmat näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä, ja kun pikku tyttö oli laskettu vuoteelle, nousivat he ja tulivat hänen luokseen.

»Tiedätkös, yöllä tuli meille suuria vieraita», sanoi isoäiti hymyillen hänelle. Tyttökin alkoi nauraa, sillä mikään ei ollut sen hauskempaa kuin se, että taloon tuli vieraita.

Sitten hän katseli ympärilleen huoneessa ja koetti arvailla, missähän nuo vieraat saattoivat olla. Ei ainakaan täällä kyökkikamarissa ollut ketään. Ei keltaisessa nurkkakaapissa, ei korkean seinäkellon takana eikä tädin lipaston aha. Kyökkikamarissa oli yksi ainoa hyvä piilopaikka, nimittäin kellarin luukun alla, mutta kuinkapa suuret vieraat voisivat piiloutua sellaiseen paikkaan.

Kaikki tämä oli kovin merkillistä. Miksi hänen piti istua isoäidin vuoteella, ja miksi muut tuijottivat sänkyyn, ikäänkuin vieras olisi ollut siinä? Hän joutui aivan ymmälle ja katsoi toisesta toiseen. Nyt mamselli Lovisa kumartui eteenpäin ja siirsi hiukan tyynyjä, ja silloin tyttö näki, että hänen vieressään vuoteella oli pieni pitkulainen mytty, mutta siihen hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Isoäitihän oli sanonut, että taloon oli tullut suuria vieraita, ja suurilla vierailla ei voitu tarkoittaa muita kuin pitkämatkaisia matkustajia, jotka toivat mukanaan isoja karamellipusseja ja leikkikaluja lapsille. Sellaisia vieraita hän etsi.

»Ovatko ne tuolla sisällä?» kysyi tyttö osoittaen salin ovea. Hän koetti kuunnella, kuuluisiko ääniä viereisestä huoneesta. Hän oli täynnä odotusta, kun kaikki muut näyttivät kovin iloisilta ja tyytyväisiltä.

»Vierashan on sinun vieressäsi», sanoi isoäiti ja käänsi pitkulaista myttyä. Ja nyt hän näki, että sillä oli kaksi pientä kättä ja pienet, ryppyiset kasvot.

Hän katsoi halveksivasti kapalovauvaan, sellaisia hän oli nähnyt ennenkin, eikä hän välittänyt siitä vähääkään. Hän käänsi pois silmänsä, ajatukset askartelivat vieraissa ja karamellipusseissa.

»Katsohan, tämä on pieni sisko, joka tuli viime yönä sinun luoksesi», sanoi Lovisa-täti. »Hänelle sinun pitää olla oikein kiltti.»

Tähän hän ei ollut lainkaan valmistunut. Kernaasti hän olisi ottanut vastaan siskon, jos se olisi osannut puhua ja kävellä. Mutta tuo kapalovauva ei huvittanut häntä laisinkaan.

Mutta — nyt hänelle selvisikin, ettei suuria vieraita ollutkaan saapunut taloon. Isoäiti oli tarkoittanut vain tätä lapsiraukkaa. Sillä ei ollut mukanaan karamellipusseja, sen hän ymmärsi.

Ja kun tämä seikka oli selvinnyt hänelle, tunsi hän katkeraa pettymystä. Hän ei voinut pidättää itkuaan, ja Mäki-Kaisan piti ottaa hänet jälleen selkäänsä ja kantaa hänet keittiöön, jotta hän ei herättäisi suurta vierasta.

Mutta hänellä oli täysi syy itkeä, sillä tämän jälkeen hänen onnensa ja suuruutensa aika päättyi. Mäki-Kaisan täytyi auttaa rouva Lagerlöfiä hoitamaan pientä tulokasta, ja tämä oli vieläkin avuttomampi kuin Selma itse. Pienokaiselle oli mahdoton puhua järkeäkään, ja niinpä täytyi isomman aina odottaa ja olla kärsivällinen.

Tämän jälkeen ei häntä enää yhtä usein kuin ennen näytetty vieraillekaan. Nyt tahtoivat kaikki tarkastaa ja kehua kapalovauvaa. Ihmeellisyyden loisto oli kokonaan karissut hänestä, hän ei ollut enää sen kummempi kuin Anna tai Johan. Monta surkeaa hetkeä seurasi nyt vuoden pitkään. Ei siinä kyllin, ettei hän saanut enää elää leivoksilla ja marjahillolla, mentiinpä niinkin pitkälle, että kun rouva Lagerlöf pani hänen eteensä muhennettuja porkkanoita tai pinaattia tai silpoherneitä, niin ei kukaan vienyt pois hänen lautastaan eikä antanut hänelle muuta ruokaa, vaan hän sai syödä sen, mitä hänen eteensä oli pantu.

Jos Anna sai kauniimman puvun kuin hän, niin ei kukaan huomauttanut sen johdosta. Päin vastoin kaikkien mielestä se oli aivan oikein, sillä olihan Anna vanhin tytär.

Niin, joskus oli sielu aivan synkkänä sen johdosta, ettei hän ollut aivan varma siitäkään, eikö vain Mäki-Kaisa pitänytkin pienokaisesta yhtä paljon kuin hänestä.

Mäki-Kaisa ja hänen suojattinsa olivat matkalla. He istuivat suurten kuomuvaunujen kuskipukilla tallirenki Magnuksen vieressä, joka tunsi niin suurta edesvastuuta ohjatessaan kolmea hevosta huonolla Karlstadin tiellä, ettei hän malttanut sanoa sanaakaan.

Vaunuissa istuivat rouva Louise Lagerlöf ja mamselli Lovisa Lagerlöf takaistuimella ja Johan ja Anna edessä. Monta vertaa hauskempi oli kuskipukilla istuen katsella hevosia, kuin olla suljetun kuomun alla, ja Johan olisikin kernaasti tahtonut ajaa kuskin vieressä, mutta rouva Lagerlöf oli sanonut, ettei Mäki-Kaisa mitenkään voinut istua puristuksissa etuistuimella, ja Selman piti tietysti saada olla siellä, missä Mäki-Kaisakin. Luutnantti Lagerlöf oli myöskin matkassa, mutta hän ajoi edeltä pienillä yhdenistuttavilla rattailla.

Vuosi oli nyt kulunut siitä, kun pikku tytön jalka oli tullut kipeäksi, eikä hän vieläkään voinut seisoa sillä. Nyt oli määrä oikein vakavasti yrittää kivun poistamista ja lähteä hänen kanssaan länsirannikolle. Hän oli ainoa sairas koko matkaseurueessa, mutta saattoivathan kylvyt olla hyödyksi heille kaikillekin.

Miten olikaan, niin pikku tyttö oli kokonaan unohtanut kipunsa istuessaan kuskipukilla. Hän ei ajatellut mitään muuta, kuin että hän ja Mäki-Kaisa matkustivat nyt yhdessä ja että pienokainen oli jätetty kotiin. Ja nyt hän toivoi, että entiset onnenpäivät, joita hän ei koskaan voinut unohtaa, palaisivat jälleen.

Hän painautui lujasti Mäki-Kaisaa vasten, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kysyi häneltä kerran toisensa jälkeen, eikö Kaisa iloinnut, kun he kaksi saivat nyt häiritsemättä olla yhdessä.

Mäki-Kaisa ei vastannut montakaan sanaa, mutta siihen tyttö ei kiinnittänyt huomiota. Mäki-Kaisa ei ollut koskaan ollut erikoisen puhelias.

Suuri Karlstadiin vievä maantie oli siihen aikaan, samoinkuin vielä nykyäänkin, hyvin mäkinen. Siinä oli mutkainen Bävikin mäki ja Gunnarsbyn mäki, joka oli puolen penikulman pituinen, ja Sundgärdin mäki, joka oli aivan äkkijyrkkä, ja Klevan mäki, joka oli vaarallisin kaikista, sillä sen toisella sivulla aukeni pohjaton syvyys. Tuo tie oli niin mäkinen kuin olisi ajanut taivaan ja maan välillä. Luutnantti Lagerlöf oli valjastuttanut kolme hevosta vaunujen eteen, jotta matka sujuisi helpommin, mutta tähän järjestelmään olivat sekä hevoset että ajomies tottumattomat.

Jos mikä lisäsi pikku tytön iloa hänen saadessaan nyt pitää Mäki-Kaisan yksinään, niin riemastutti häntä se, että sai istua tämän rinnalla kuskipukilla ja katsella kolmea rajua hevosta, jotka vetivät raskaita vaunuja kuin pientä leikkikalua ikään ja karauttivat niin kovaa kyytiä käänteissä, että vaunut pyörähtelivät vain kahden pyörän varassa. Siinä oli alituista vaihtelua: väliin hevoset laahustivat jäykin jaloin mäkiä alas, väliin, kun tie pudotti kovin äkkijyrkkänä alaspäin, täytyi tallirenki Magnuksen kohota istualtaan ja piiskata voimainsa takaa hevosia saadakseen ne juoksuun, jotta korkeat vaunut eivät vierisi niiden päälle.

Keskellä tuollaista ihanaa alamäkeä kääntyi pikku tyttö jälleen
Mäki-Kaisan puoleen.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen, kun me kaksi saamme olla yksin? Eikö
Mäki-Kaisa ole iloinen, kun ei vauva ole mukana?»

Ei nytkään tullut mitään vastausta, ja kun tyttö ihmeissään kääntyi, niin että saattoi nähdä lapsentytön kasvot, huomasi hän, että Mäki-Kaisa tuijotti kalpeana eteensä yhteenpuristetuin huulin ja lujasti pidellen kiinni kuskipukista.

»Eikö Mäki-Kaisa ole iloinen?» sanoi pienokainen. Mutta hän näki samalla, ettei Mäki-Kaisa ollut lainkaan iloinen, ja se oli hänelle niin suuri pettymys, että hän miltei purskahti itkuun.

»Ole vaiti, Selma! Ei saa puhua keskellä uhkaavaa vaaraa. En koskaan ole ollut tämän pahemmassa paikassa, ja jollei sinusta olisi kysymys, niin olisin aikoja sitten lähtenyt vaunuista ja palannut kotiin.»

Pienokainen istui ääneti ajatellen vastausta. Hän ei ollut siihen oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt koskaan ollessaan yhdessä Mäki-Kaisan kanssa. Hänen mielestään ei Mäki-Kaisankaan olisi pitänyt pelätä, kun hän oli hänen kanssaan. Sehän oli kaunista, ettei hän lähtenyt vaunusta ja mennyt kotiin, mutta olisi ollut vieläkin parempi, jos Mäki-Kaisa olisi iloinnut niin suuresti, ettei olisi tuntenut pelkoa.

Mårbackan väki oli yhä matkalla. Mutta nyt he eivät istuneet enää suurissa kuomuvaunuissa, nyt he olivat kauniissa höyrylaivassa, joka oli nimeltään Uddeholm.

Koko päivän he olivat viipyneet Karlstadissa käyden sukulaisia tervehtimässä ja tehden ostoksia, mutta illan suussa he olivat ajaneet kaupungin ulkopuolelle ja odottaneet hyvän aikaa pitkällä sillalla, joka ulottui kauaksi suureen Vänern-järveen. Ja Mäki-Kaisa oli heti tullut levottomaksi, sillä järvi oli toisella puolella aivan rannaton, niin että hänestä näytti kuin tuolla kaukana olisi ollut maailman loppu.

Omituiselta näytti sekä hänen että toistenkin mielestä, kun kaunis valkoinen laiva sukelsi esiin rannattomalta selältä ja lähestyi siltaa ottaakseen heidät mukaansa.

Mäki-Kaisa oli seurannut toisten mukana nähdessään, että luutnantti ja rouva ja mamselli Lovisa ja Johan ja Anna epäröimättä astuivat rantaporrasta myöten laivaan. Hän tiesi, että luutnantti Lagerlöf oli siksi omantunnon tarkka mies, ettei hän tieten tahallaan syössyt pieniä lapsiaan hengenvaaraan, mutta miten sillä kohtaa kävisi, jossa maailma loppui, sitä hän ei voinut ymmärtää.

Kernaasti hän olisi jäänyt kannelle nähdäkseen, syöksyikö vesi suoraan syvyyteen vai minnekä se katosi, mutta niin pian kuin tuli pimeä, piti Mårbackan kaikkien naisten ja lasten mennä kannen alle. Heidät saatettiin pieneen komeroon, jota nimitettiin hytiksi, ja se oli niin pieni, ettei pienempää huonetta voinut ajatellakaan, ja siellä he asettuivat yösijoilleen.

Kapealla sohvalla, joka täytti koko pitkän seinän, makasi rouva Lagerlöf pukimissaan ja vastapäätä häntä samanlaisella sohvalla mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöfin yläpuolella makasi Johan jonkunmoisella hyllyllä, ja samanlaisella hyllyllä mamselli Lovisan yläpuolella oli Annan makuupaikka. Lattialla sohvien välissä makasi Mäki-Kaisa sairas tyttö vieressään, ja siten joka paikka oli sullottu niin täyteen, ettei ollut vähintäkään tilaa enää kenenkään istua, maata tai liikkua.

Valo oli sammutettu, ja kaikki olivat toivottaneet toisilleen hyvää yötä ja asettuneet levolle. Jonkun aikaa vallitsikin hytissä täysi hiljaisuus.

Mutta vähitellen lattia, jolla Mäki-Kaisa ja lapsi makasivat, alkoi kummallisesti keinua ylös ja alas, ja pienokainen vieri kuin pallo ensin rouva Lagerlöfin sohvaa vasten ja sitten takaisin taas Mäki-Kaisan luo. Se oli vain hauskaa, pikku tyttö ei ollut siitä millänsäkään. Hän vain ei voinut ymmärtää, miksikä lattia ei pysynyt alallaan.

»Taisin syödä liiaksi rasvaista lohta Sjöstedteillä», sanoi rouva
Lagerlöf.

»Minun mielestäni he tarjosivat kovin sopimatonta ruokaa. Tiesiväthän he, että meidän oli määrä lähteä Vänernille», sanoi mamselli Lovisa.

Mäki-Kaisakin alkoi kuiskata. »Kuulkaas, rouva», sanoi hän, »olemmeko nyt tulleet sille kohtaa, missä järvi loppuu ja vesi syöksyy alas syvyyteen?»

»Hyvä ystävä, ei järvi lopu koko yönä», vastasi rouva Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt, mitä Mäki-Kaisa tarkoitti.

Äänet vaikenivat, mutta hiljaista ei silti ollut. Lattia keinui ylös ja alas, ja pikku tyttö sai edelleen hauskasti kiikkua.

Nyt rouva Lagerlöf viritti tulitikulla tulta ja sytytti kynttilän. »Minun täytyy katsoa, pysyvätkö lapset paikoillaan hyllyillään», sanoi hän.

»Jumalan kiitos, että sytytit tulen!» sanoi Lovisa-täti. »Mahdotontahan täällä kuitenkin on nukkua.»

»Eikö rouva ja mamselli Lovisa huomaa, että me syöksymme yhä alaspäin ja alaspäin?» valitti Mäki-Kaisa. »Mitenkä me koskaan pääsemme ylös tästä syvyydestä? Miten me pääsemme takaisin kotiin?»

»Hän väittää, että olemme tulleet maailman ääreen», sanoi rouva
Lagerlöf, joka ei ymmärtänyt siitä sen enempää.

Taaskin he makasivat ääneti, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pikku tyttö aavisti, että he pelkäsivät, mutta hänellä itsellään oli hyvä olla. Hän makasi aivankuin suuressa keinussa.

Mutta nyt joku tarttui ovenripaan. Punainen esirippu työntyi syrjään ja luutnantti Lagerlöf seisoi nauraen kynnyksellä ja kurkisti hyttiin.

»Vai niin, te olette hereillä», sanoi luutnantti Lagerlöf. »Tuuli on hiukan yltynyt», myönsi hän rauhoittavalla äänellä. »Kapteeni kehoitti minua sanomaan teille, ettei tästä sen pahempaa tule kuin mitä jo on.»

»Missä minä sinun mielestäsi voisin nukkua, rakas Lovisa?» sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hänen äänensä kuulosti niin hyväntahtoiselta ja leikilliseltä, kun hän katseli ympärilleen ja ikäänkuin etsi itselleen makuupaikkaa täyteen sullotusta hytistä, että kaikki purskahtivat nauruun. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, jotka äsken olivat olleet hiukan huolissaan ja tunteneet meritaudin oireita, nousivat istumaan penkeilleen voidakseen oikein nauraa, Johan ja Anna nauroivat hyllyillään, jotta he olivat tipahtaa alas, Mäki-Kaisa unohti, että hän pian oli joutuva siihen kamalaan paikkaan, missä järvi loppui, ja nauroi toisten mukana, ja pienokainen hänen vierellään oli pakahtua nauruun.

Luutnantti Lagerlöf ei nauranut usein, mutta hän seisoi hyvin tyytyväisen näköisenä ovenpielessä. Sen pitemmälle hän ei voinut päästä.

»Ei teillä näytä olevan mitään hätää», sanoi hän, kun he olivat hiukan rauhoittuneet. »Minä menen takaisin juttelemaan kapteenin kanssa.»

Hytissä tuntui jälleen levottomuutta ja meritaudin oireita, ja rouva Lagerlöf koetti taaskin turhaan rauhoittaa Mäki-Kaisaa, joka yhä edelleen pelkäsi heidän syöksyvän syvyyteen. Mutta pikku tyttö oli varmaan nukahtanut, sillä hän ei muistanut sen enempää yön tapahtumista.

Nyt olivat matkamiesten pahimmat vaivat voitetut. Nyt heidän ei tarvinnut enää pelätä kaatuvansa kumoon Karlstadin tiellä eikä tulla merikipeiksi Vänernillä, vaan he olivat onnellisesti saapuneet Göteborgiin. Täällä he olivatkin heittäneet kaikki huolet mielestään, ja kauniissa kesäilmassa he lähtivät katselemaan kaupunkia.

Heidän kulkiessaan Itäistä Satamakatua pitkin astui luutnantti Lagerlöf etunenässä keppi kädessä, hattu niskassa ja silmälasit nenällä. Hänen jäljessään kulki rouva Lagerlöf taluttaen Johania kädestä, ja hänen perässään mamselli Lovisa Annan kanssa, kaikkein viimeisenä astui Mäki-Kaisa kantaen Selmaa. Ja hän kantoi häntä käsivarrellaan, sillä hänestä ei ollut sopivaa retuuttaa häntä selässä, koska he nyt olivat kaupungissa.

Luutnantti Lagerlöfillä oli ruskea takki ja vaalea olkihattu. Rouva Lagerlöfillä ja mamselli Lovisalla oli päässä valkoiset panamahatut leveine, huojuvine lierineen ja hartioilla suuret aito-shaalit, jotka olivat käännetyt kolmikulmaksi ja miltei peittivät heidän leveät mustat silkkihameensa ja hienot samettiliivinsä valkoisine etumuksineen ja valkoisine kohokalvosimineen. Johanilla oli musta samettipusero ja samanlaiset housut, Annalla kovaksi tärkätty sinipilkullinen karttuunileninki sekä hattu, päivänvarjo ja krinoliini, ja Selmalla samanlainen sinipilkullinen kovaksi tärkätty karttuunipuku, mutta hänellä ei ollut hattua, vaan valkoinen, kotitekoinen hilkka päässä; päivänvarjoa ja krinoliiniä hänellä ei myöskään ollut.

Kesken kulkuaan luutnantti kääntyi taakseen ja tarkasteli naisiaan ja lapsiaan. Hän nyökkäsi päätään hymyillen, saattoi selvästi huomata, että hänestä oli hauska, kun he kaikki olivat hänen matkassaan. »Täällä te ette ole ennen käyneet paremmin kuin minäkään», sanoi hän, »katselkaamme siis tarkasti ympärillemme.»

Ja he astuivat katua eteenpäin, ja he katselivat taloja ja kanavia ja pikkusiltoja, vaunuja ja kävelijöitä, kylttejä ja katulyhtyjä, mutta kaikkein eniten he tietysti tarkastelivat puodinikkunoita.

Luutnantti Lagerlöf ei kiirehdittänyt heitä, päin vastoin. Hän halusi, että he katselivat ja nauttivat niin paljon kuin suinkin. »Täällä ei kukaan tunne meitä», hän sanoi. »Katselkaa niin kauan kuin mielenne tekee!»

Lovisa-mamselli tuli muotiliikkeen edustalle ja näki siellä hatun, joka oli koristettu valkeilla joutsenenuntuvilla ja vaaleanpunaisilla ruusunnupuilla, ja jäi sen eteen seisomaan pidellen Annaa kädestä. Ja silloin täytyi myös luutnantti Lagerlöfin ja rouva Lagerlöfin ja Johanin ja Mäki-Kaisan, joka kantoi Selmaa käsivarrellaan, pysähtyä untuvahatun eteen. Mamselli Lovisa ei ajatellut toisia, hän seisoi siinä kuin lumottuna, ja luutnantti nautti nähdessään, miten ihastunut hän oli. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä kuitenkin loppui.

»Et suinkaan sinä aio laittaa itsellesi tuollaista hattua, Lovisa?» sanoi hän. »Katsohan, se soveltuu parhaiten seitsentoistavuotiaalle.»

»Voihan silti vanhakin katsella kaunista», sanoi Lovisa-täti, joka oli jo jättänyt taakseen ensi nuoruutensa, vaikka hän yhä oli kaunis ja komea.

Mutta kun he olivat onnellisesti päässeet eroon untuvahatusta, tulivat he kultasepän puodin luo, ja nyt pysähtyi luutnantti Lagerlöf itse. Kun hän oli seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut sormuksia ja rannerenkaita ja hopealusikoita ja pikareja ja kaikkea muuta, mikä oli asetettu ikkunaan näytteille, alkoi hän ihastuksesta pikkuhiljaa noitua.

»Mutta, Gustav», sanoi rouva Lagerlöf, »emmehän me nyt osta tuollaista tavaraa.»

Hän laski kätensä miehensä käsivarrelle ja koetti pidättää häntä, mutta luutnantti Lagerlöf oli jo avannut suuren lasioven ja oli menossa puotiin. Eivätkä toiset voineet muuta kuin seurata jäljessä, rouva Lagerlöf Johanin ja mamselli Lovisa Annan kanssa ja Mäki-Kaisa kantaen Selmaa käsivarrellaan.

Kun toiset ennättivät sisään, seisoi luutnantti Lagerlöf jo myymäpöydän luona ja keskusteli nuoren puotilaisen kanssa.

»Niin, en minä aio ostaa mitään», sanoi hän, »mutta ikkunassa oli niin paljon kauniita esineitä, että päätin tulla sisään ja pyytää saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mikä sisälläkin on.»

Nuori herra, jonka kanssa hän puhui, näytti hiukan huolestuneelta eikä tiennyt oikein mitä vastaisi. Ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa laskivat kumpikin kätensä luutnantin olkapäille ja koettivat saada hänet ulos puodista.

Silloin tuli kultaseppä itse sisähuoneista puotiin. Hän oli kai kuullut, että useita ihmisiä oli tullut sisään ja luuli saavansa tehdä hyvät kaupat. Hän asettui nuoren kauppa-apulaisen viereen, laski molemmat kämmenensä myymäpöydälle ja sanoi kohteliaasti:

Luutnantti Lagerlöf selitti vielä uudestaan mitä hän tahtoi. Hän kysyi voisiko hän saada nähdä kaikkea sitä kaunista, mitä puodissa oli, vaikkei hän voinutkaan ostaa mitään.

»Värmlantilainen minä olen, hitto vieköön», sanoi luutnantti Lagerlöf, »mikäpä muukaan?»

Silloin kaikki, jotka olivat suuressa puodissa, rupesivat nauramaan. Kaikki kauppa-apulaiset ja konttoristit keräytyivät nauraen luutnantti Lagerlöfin ympärille, ja sisähuoneista tuli hienosti puettu nainen, joka oli kultasepän rouva, ja tahtoi hänkin tietää, mitä hauskaa puodissa oli.

Mutta rouva Lagerlöf ja mamselli Lagerlöf, he olivat niin hämillään, että he paljoa mieluimmin olisivat tuskissaan ja hädissään jopa tärisseet suurissa kuomuvaunuissa tai keinuneet myrskyn käsissä Vänernillä, kuin seisoneet tässä hienossa puodissa. Ja he yrittivät taas saada luutnantin pois sieltä.

»Tule pois, Gustav», sanoivat he. »Lähtekäämme kaikin mokomin pois täältä!»

»Ei, ei», sanoi kultaseppä hyvin kohteliaasti, »jääkää vain tänne! Me näytämme kernaasti mitä meillä on.»

Hän antoi määräyksensä kauppa-apulaisille, ja nämä avasivat kaappien ovet ja kiipesivät tikapuita myöten hyllyille ja ottivat alas kaikki tavarat, niin että pitkä myymäpöytä pian oli täynnään hopea- ja kultaesineitä. Mutta kultaseppä ja hänen rouvansa ottivat joka esineen käteensä, näyttivät niitä vieraille ja selittivät, mihin niitä oli käytettävä ja miten ne oli tehty.

Luutnantti Lagerlöf otti silmälasit nenältään ja hieroi niitä silkkinenäliinalla nähdäkseen paremmin. Hän kehui ja ihaili, otti käteensä raskaita hopeakannuja ja tarkasteli koristeita. »Näetkö, Lovisa?» sanoi hän. »Tämän vertaista ei ole Sunnen pappilassakaan.»

Toisen kerran hän piteli hopeatarjotinta aivan Mäki-Kaisan silmien edessä. »Åsbergin jättiläinen ei varmaankaan syö tämän hienommalta lautaselta, Kaisa», sanoi hän.

Kaikki puotiherrat tirskuivat ja naureskelivat ja pitivät heitä pilkkanaan. Kultaseppä itse ja hänen rouvansa näyttivät hekin iloisilta, mutta toisella tavalla. He olivat ystävällisiä, sillä luutnantti Lagerlöf miellytti heitä. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin he saivat tietää hänen nimensä ja kenen seurassa hän oli, ja että hän oli matkalla Strömstadiin saadakseen parannusta lapselleen, jolla oli lanteissa vika, niin ettei hän voinut kävellä.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa näkivät, että kaikki kävi hyvin, rauhoittuivat he ja ihailivat hekin kauniita esineitä. Rouva Lagerlöf tuli kovin hyvilleen nähdessään hopealusikoissa saman vanhan mallin, mikä heillä oli ollut hänen lapsuudenkodissaan, ja mamselli Lovisa ihastui yhtä suuresti sokerirasiaan kuin äsken untuvahattuun.

Kun he vihdoin olivat nähneet kyllikseen ja lausuivat jäähyväiset, niin tuntui siltä, kuin he olisivat eronneet vanhoista ystävistä. Sekä kultaseppä että hänen vaimonsa ja kaikki kauppa-apulaiset saattoivat heitä aina kadulle saakka, niin että ohikulkijat luulivat heidän tehneen kauppoja monen tuhannen kruunun hinnasta.

»Niin, minun kai pitäisi pyytää anteeksi», sanoi luutnantti Lagerlöf ojentaessaan kätensä jäähyväisiksi.

»Mutta me olemme tuottaneet teille niin paljon vaivaa», sanoi rouva
Lagerlöf anteeksipyytäen.

»Se oli vain hauskaa», sanoi kultaseppä. »Älkää olko huolissanne meistä! Jotakin kai saa tehdä omaksi huvikseenkin, vaikka onkin kauppias.»

Kun luutnantti Lagerlöf jatkoi matkaa Itäistä Satamakatua pitkin, oli hänen hattunsa vielä tavallistakin enemmän niskassa. Hän heilutti keppiään kulkiessaan ja oli kovin ylpeä seikkailustaan.

Mutta rouva Lagerlöf kuiskasi mamselli Lovisalle: »En voi sanoa, miten huolissani olin. Luulin, että meidät heitettäisiin ulos puodista.»

»Niin, ei se olisi onnistunut keneltäkään muulta kuin Gustavilta», sanoi mamselli Lovisa. »Mutta hänellähän on se suuri lahja, ettei kukaan voi häntä vastustaa.»

Heillä ei ollut mitään vaivaa ruoan hankkimisesta, ei tarvinnut muuta kuin mennä torille ostamaan. Heidän ei tarvinnut huolehtia lehmien laidunmaista eikä kauran kasvusta. He asuivat paljaitten kallioiden ja veden keskellä ja olivat unohtaneet, että maailmassa oli peltoja ja niittyjä. Heidän ei tarvinnut ottaa vastaan pitkämatkaisia vieraita eikä keittää pitoruokaa kuumassa keittiössä eikä vaivata päätään sijoiltaan sillä, miten saada makuupaikat ja vuodevaatteet riittämään. Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, olivatko ehkä elukat sairastuneet tai emännöitsijä ja palkolliset joutuneet riitaan keskenään. He olivat vapaat ja huolettomat ja saivat hoitaa terveyttään ja huvitella ilman minkäänlaista huolta tai tuskaa.

Ei heillä ollut koskaan ollut tällaisia kissanpäiviä. Rouva Lagerlöf, joka oli ollut hiukan riutunut ja laiha saapuessaan Strömstadiin, lihoi ja sai punaa poskiinsa. Hän näytti äkkiä kymmentä vuotta nuoremmalta, ja nuori hän tunsikin olevansa. Mamselli Lovisa, joka oli lihava ja raskasliikkeinen ja niin ujo, ettei hän juuri avannut suutaan vieraiden läsnäollessa, laihtui ja kaunistui ja tuli seuranhaluiseksi. Johan ja Anna saivat paljon ystäviä Strömstadin lasten parissa, ja Johan oli niin innostunut rapujen pyytämiseen, ja Anna niin onnellinen solmittuaan ystävyysliiton kahden pienen sokerileipurin tyttären kanssa, jotka tarjosivat hänelle alituisesti karamellejä, että he selittivät, etteivät he halunneet lainkaan lähteä kotiin.

Mitä pieneen sairaaseen tyttöön tuli, niin ei voitu oikeastaan huomata, että hän olisi tullut terveemmäksi ja vahvemmaksi, mutta se seikka ei huolestuttanut häntä vähääkään, hän oli yhtä onnellinen kuin muutkin. Hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Mäki-Kaisa ja hän olivat taas eroamattomat ystävät. Hän sai komentaa Mäki-Kaisaa ja Mäki-Kaisa hemmoitteli häntä aivankuin noina sairauden unohtumattomina ensiaikoinakin.

Kaikkein eniten nautti sittenkin olostaan luutnantti Lagerlöf. Tosin hän ensimmäisenä viikkona sai osakseen monta ankaraa silmäniskua ja epäystävällistä vastausta, kun hän rupesi puheihin jokaisen kanssa, joka tuli häntä vastaan, aivan samoin kuin kävellessään Mårbackan teillä. Mutta hän ei säikähtänyt siitä. Hän piti kunnia-asianaan tulla Strömstadin kaikkien asukkaiden ystäväksi. Ajan pitkään he eivät voineetkaan vastustaa häntä. Hymyily levisi yksinkertaisten pietistinaisten kasvoille, kun he kohtasivat hänet kadulla, sillä hän oli käynyt heidän mökeissänsä, tiedustellut heidän miehiään, kehunut lapsia ja juonut heidän kanssaan kahvia. Kokonainen komppania pikkupoikia seurasi häntä aina kadulla, sillä he olivat keksineet, että hänellä oli aina taskut täynnä kuparirahoja. Kalastajien kanssa hän oli niin hyvä tuttu, että milloin mikin heistä tiedusteli, eikö hän halunnut tulla heidän kanssansa pyytämään makrilleja. Kaikki vanhat virkaheitot merikapteenit, jotka kuljeksivat ikävissään kotona ja kaipasivat merta, tarjosivat hänelle groggia pienillä verannoillaan ja kertoivat hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joita he ennen vanhaan olivat kokeneet.

Luutnantti Lagerlöf rakasti ihmisiä ja tahtoi ottaa selkoa heidän elintavoistaan tällä maankulmalla; ei hän pelännyt enempää ylhäisiä kuin alhaisiakaan, eivätkä keskusteluaiheet häneltä koskaan uupuneet, ja hyväntahtoiselta ja ystävälliseltä hän näytti aina, niin että kummako se, jos Strömstadin asukkaat hänestä pitivätkin.

Mutta älköön kukaan ruvetko väittämään, ettei hän tuntenut omaa voimaansa.

Onni suosi Mårbackan asukkaita koko tällä matkalla. Muun muassa he olivat tavanneet vanhoja, hyviä värmlantilaisystäviä, joiden kanssa he olivat joka päivä yhdessä. Siellä oli maisteri Tobiaesen rouvineen ja sisarineen Filipstadista sekä eräs naimaton maisteri Lundström, joka kuului heidän piiriinsä.

Yhdessä näiden kanssa he muodostivat venekunnan, ja joka tai ainakin joka toinen päivä he läksivät pitkille purjehdusretkille. Näistä huviretkistä lapset pitivät kovin paljon. Silloin luutnantti Lagerlöf kertoi aina hauskoja juttuja Strömstadin asukkaista. Hän kertoi niistä, jotka olivat tiuskineet hänelle, sekä toisista, jotka olivat arvelleet, että sellaisen kelpo miehen kuin hänen olisi pitänyt ruveta laivuriksi. Useimmiten heillä oli pari suurta sankakoria mukanaan veneessä, ja kun seura väsyi purjehtimiseen, nousivat he maihin ja pitivät mehukestit jollakin luodolla. Silloin pienokaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keräsivät näkinkengän kuoria. He eivät koskaan olleet ennen nähneet sellaisia, heitä ihmetytti, että he saivat kerätä mielin määrin tällaisia aarteita, he rakastivat niitä yhtä paljon kuin niittykukkasia ja marjoja.

He olivat parasta aikaa tuollaisella purjehdusretkellä. Ilma oli kaunis, tuulta oli parhaiksi, sankakorit olivat mukana veneessä, luutnantti Lagerlöfillä oli täysi panos juttuja valmiina, ja kaikki toivoivat hauskaa iltaa.

Onnettomana hetkenä joku huomautti, ettei vielä koskaan oltu käyty pienellä aivan Strömstadin edustalla olevalla saarella, jota nimitettiin Harmaaksi saareksi, ja heti päätettiin, että purjehdusretken jälkeen laskettaisiin saaren rantaan ja pidettäisiin siellä pienet kestit.

Asianlaita oli näet sellainen, että muutamia satoja vuosia sitten asui Harmaalla saarella kuuluisa noita-akka nimeltä Harmaa Kitta, joka oli pakolaistakin mahtavampi, ja niin kauan kuin hän eli, ei hän päästänyt ketään ihmistä saareen. Jos joku yritti nousta maihin, sattui hänelle heti onnettomuus, hän taittoi käsivartensa tai jalkansa tai vierähti liukkaalta kalliolta mereen.

Nyt, kun Harmaa Kitta oli kuollut aikoja sitten, niin ei tainnut enää olla vaarallista, vaikka olisi käynytkin saaressa, mutta veneen omistaja varoitti heitä sittenkin. Edellisenä keväänä hän oli yhdessä parin muun miehen kanssa kulkenut saaren poikki, ja eikö vain eräs heistä pudonnutkin kallionhalkeamaan ja taittanut jalkansa, ennenkuin he pääsivät sieltä pois.

Tämän johdosta tuntui saari retkeilijöiden mielestä vieläkin houkuttelevammalta. He ikävöivät vain päästäkseen Harmaaseen saareen.

Vene luovi pientä saarta kohti, se laski kallioseinämän suojaan.
Laivuri etsi sopivaa maihinnousupaikkaa.

Ja se olikin totta. Sairas tyttö istui ja itki. Hän ei ollut pelännyt koko matkalla, ei ennenkuin juuri nyt. Hänestä oli vain hauska päästä Harmaaseen saareen, samoinkuin toisistakin, mutta nyt, kun he olivat laskeneet kallion suojaan, näytti saari kovin synkältä ja kammottavalta. Ei hän muun vuoksi itkenyt. Kallioseinä vain peloitti häntä.

Toiset kysyivät, miksi hän itki, mutta hän ei tahtonut vastata.
Mahdotontahan hänen oli sanoa, että hän pelkäsi kalliota.

Hänet jätettiin pian rauhaan, sillä laivuri oli löytänyt sopivan maihinnousupaikan, ja ajatukset kääntyivät muualle.

Samassa kuin vene törmäsi rantaan, nousi maisteri, filipstadilainen Lundström pystyyn ja hyppäsi maihin touvi mukanaan. Mutta aivankuin jokin näkymätön olento olisi seisonut rannassa ja työntänyt häntä rintaan, hän horjahti taaksepäin ja vieri paadelta suoraan mereen.

Siitä syntyi ääretön hämmästys ja kauhu ja huuto, mutta kauan sitä ei kuitenkaan kestänyt. Laivuri ojentautui nopsasti veneen reunan yli kuin kaloja pyytävä lokki, sai kiinni takinkauluksesta ja veti pitkän maisterin ylös vedestä, läpimärkänä, mutta vioittumattomana.

Kaikki kauhistuivat tietenkin tuollaista kauhunnäkyä, kun mies syöksyi suoraa päätä syvyyteen. Vaikka vaara oli voitettu, niin ei entinen kevyt mieliala voinut sittenkään palata.

Maisteri Lundström itse ehdotti, että koko seura nousisi maihin, mutta lainaisi hänelle veneen, jotta hän voisi palata Strömstadiin vaihtamaan vaatteita. Eihän sinne ollut pitkä matka, ja vene voisi palata takaisin hakemaan heitä milloin he vain halusivat.

Mutta he eivät tahtoneet suostua siihen. He olivat saaneet kyllikseen Harmaasta saaresta. Ei kenenkään mieli tehnyt nousta maihin liukkaille paasille eikä kiivetä uhkaavia kallioseinämiä ylös.

Purjehdittiin siis takaisin Strömstadiin, ja jokainen tuumi mielessään, voisikohan noissa vanhoissa jutuissa sittenkin olla jotain perää. Eikö ollut omituista, että onnettomuuden piti tapahtua juuri siellä? He olivat käyneet melkein jokaisessa saaressa Strömstadin saaristossa, eikä koskaan ollut mitään onnettomuutta sattunut.

»Minusta tuntui niin kaamealta, kun lapsi alkoi itkeä», sanoi toinen Tobiaesenin mamselleista. »Silloin aavistin, että jotakin tulisi tapahtumaan.»

»Niin, mitä luutnantti Lagerlöf sanoo tästä?» kysyi toinen sisar kääntyen hänen puoleensa.

»Mitäkö minä sanon?» sanoi hän. »Minä sanon, että olihan se aivan luonnollista, kun lähetimme maihin tuollaisen koulupapin. Ei hän ole Harmaan Kitan miehiä.»

»Luutnantti tarkoittaa», sanoi mamselli Tobiaesen, »että jos olisimme lähettäneet jonkun toisen - - Jos luutnantti itse olisi hypännyt maihin, niin meidät olisi otettu paremmin vastaan?»

Hyvänen aika, miten he nauroivat! Synkkä mieliala, joka oli vallinnut veneessä, oli kuin poispuhallettu. Ja he kuvailivat mielessään luutnantti Lagerlöfin ja Harmaan Kitan kohtaamista.

He asuivat pienen pienessä talossa aivan Karlsgatan alkupäässä ja viihtyivät siellä niin erinomaisesti, että luutnantti Lagerlöf ja lapset päättivät nimittää sitä Pikku Mårbackaksi. Se oli korkein kunnianimi, mikä koskaan olisi voinut tulla jonkun vieraan kaupunkitalon osaksi.

Pienen talon edustalla oli puutarha säleaitauksen ympäröimänä, puutarhan tuuheiden puiden alla he söivät aamiaisensa ja iltasensa, joka valmistettiin kotona. Talon takana oli toinen pieni maapalsta perunamaineen ja sen takana, aivan jyrkän vuoren juurella, oli mökki, joka ei ollut paljoa suurempi »Uddeholmin» hyttiä. Siinä asui heidän emäntänsä, kapteeninrouva Bergström.

He olivat päässeet selville siitä, että kapteeninrouva asui talvisin itse suuremmassa rakennuksessa, mutta kesäisin hän vuokrasi sen kylpyvieraille ja muutti pieneen hyttiinsä. Siellä hän istui aamusta iltaan suurien kukkivien oleanderiensa keskellä, ja kaikki pöydät ja hyllyt olivat täynnä merkillisiä esineitä, jotka kapteeni Bergström oli tuonut mukanaan vieraista maista.

Kun rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa läksivät kahvikesteihin ystäviensä luo ja luutnantti Lagerlöf oli merellä pyytämässä makrilleja, ja Anna oli lähtenyt sokerileipurin tyttärien luo ja Johan ravustamaan, otti Mäki-Kaisa pienen tyttönsä käsivarrelleen ja läksi rouva Bergströmin luo pieneen mökkiin.

Hän oli heidän erikoinen ystävänsä. Hänen luonaan oli yhtä hiljaista oleanderipuiden alla kuin isoäidin kulmasohvassa Mårbackassa. Rouva Bergström ei osannut kertoa satuja, mutta hän näytti heille paljon kummallisia esineitä. Isoja näkinkenkiä, jotka humisivat ja kohisivat kummasti, kun painoi ne konnaa vasten, porsliiniukkoja, joilla oli pitkät palmikot ja pitkät viikset ja jotka olivat kotoisin aina Kiinasta saakka, ja kaksi suunnatonta kuorta, joista toinen oli kookospähkinän ja toinen kamelikurjen munan kuori.

Mäki-Kaisa ja rouva Bergström juttelivat useimmiten vakavista ja uskonnollisista asioista, joita lapsi ei ymmärtänyt, mutta joskus he eksyivät yksinkertaisemmillekin aloille. Rouva Bergström kertoi miehestään ja hänen matkoistaan. He saivat kuulla, että hänellä oli suuri kaunis alus, nimeltä Jakob, ja että se parhaillaan oli matkalla S:t Ybesiin Portugaliin tuodakseen sieltä suolaa.

Mäki-Kaisa ihmetteli, miten rouva Bergström saattoi olla rauhallinen, vaikka tiesi miehensä purjehtivan hirvittävällä merellä. Mutta rouva Bergström vastasi, että oli Eräs, joka suojeli hänen miestään. Hän ei ollut sen enemmän huolissaan hänen puolestaan, olipa hän sitten matkoillaan tai kulki kotona Strömstadin kaduilla.

Heti sen jälkeen kiltti rouva Bergström kääntyi pikku tytön puoleen ja sanoi toivovansa, että hänen miehensä palaisi pian kotiin, sillä laivassa oli jotakin, mikä varmaankin huvittaisi lasta. Siellä oli paratiisilintu.

Aivan oikein, nyt hänkin muisti. Isoäiti oli kertonut hänelle paratiisista, ja hän oli kuvaillut mielessään, että se oli samanlainen kuin pieni ruusutarha Mårbackan läntisen päädyn edustalla. Samalla hän tiesi, että paratiisi oli jonkinlaisessa yhteydessä Jumalan kanssa, ja miten olikaan, hän sai sen käsityksen, että juuri paratiisilintu suojeli rouva Bergströmin miestä, niin että rouva saattoi olla aivan rauhallinen, olipa mies laivassaan merellä tai kotona Strömstadissa.

Kovin kernaasti Selma halusi tavata tuota lintua. Ehkäpä se voisi auttaa häntäkin. Kaikki ihmisethän säälivät niin kovin hänen isäänsä ja äitiään siksi, ettei Selma ollut terve. Tämän kalliin matkankin he olivat kustantaneet hänen tähtensä!

Hän olisi kovin kernaasti tahtonut kysyä Mäki-Kaisalta tai rouva Bergströmiltä, uskoivatko he, että paratiisilintu tahtoisi auttaa häntä, mutta hän oli liian ujo. Hän pelkäsi heidän nauravan hänelle.

Mutta hän ei unohtanut tuota keskustelua. Joka päivä hän toivoi, että
Jakob palaisi, jotta paratiisilintu voisi lentää maihin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin hän saikin kuulla, että Jakob todellakin oli saapunut.

Olipa se suuri ilo, mutta hän ei ilmaissut sitä kellekään. Koko asia tuntui hänestä kovin juhlalliselta. Hän muisti, miten vakava isoäiti oli ollut puhuessaan Aatamista ja Eevasta. Hän ei tahtonut kertoa Johanille ja Annalle, että laivassa oli paratiisista tullut lintu ja että hän aikoi pyytää sitä parantamaan hänen jalkansa. Ei, ei edes Mäki-Kaisallekaan hän tahtonut sitä ilmaista.

Omituista, ettei lintu näyttäytynyt. Joka kerta, kun hän tuli rouva Bergströmin luo, toivoi hän, että lintu istuisi oleanderipuussa laulamassa, mutta sitä ei vain näkynyt.

Hän tiedusteli sitä Mäki-Kaisalta, mutta Mäki-Kaisa luuli, että lintu oli jäänyt laivaan.

»Mutta pian Selma saa sen nähdä», sanoi hän. »Luutnantti sanoi, että huomenna me pääsemme kaikki laivaan.»

Mäki-Kaisa oli todellakin oikeassa. Tuskin kapteeni Bergström oli ennättänyt olla päivääkään kotona, ennenkuin hänestä ja luutnantti Lagerlöfistä tuli erinomaiset ystävät. Luutnantti oli käynyt monta kertaa laivassa, ja laiva miellytti häntä suuresti. Nyt piti koko perheen päästä katsomaan, miten hauskaa siellä oli.

Kun he läksivät kotoa, niin tuskinpa kukaan heistä oli oikein selvitellyt itselleen millainen tuo matka oikeastaan oli oleva. Pieni sairas tyttö ainakin luuli laivan olevan satamalaiturin kyljessä samoin kuin suuret höyrylaivatkin.

Mutta niin ei ollut laita. Se oli ankkuroituna kaukana ulapalla, ja heidän täytyi soutaa sinne veneellä. Ja omituista oli huomata, että mitä lähemmäksi he tulivat, sitä korkeammaksi Jakob kasvoi. Pian se oli korkea kuin vuori, ja näytti aivan mahdottomalta, että he, jotka istuivat pienessä soutuveneessä, voisivat kiivetä sen kannelle.

Lovisa-täti sanoikin varsin pian, että jos tarkoituksena oli mennä tuohon korkeaan alukseen, niin hän ei voisi seurata mukana.

»Odotahan vain hiukan, Lovisa!» sanoi luutnantti. »Saatpa nähdä, että se käy paremmin kuin mitä luulet.»

Mutta mamselli Lagerlöf väitti, että yhtä hyvin hän voisi koettaa kiivetä lipputankoon. Hänestä oli parasta heti kääntyä takaisin.

Sekä rouva Lagerlöf että Mäki-Kaisa olivat samaa mieltä kuin hänkin ja äänestivät takaisinpaluuta.

Mutta luutnantti Lagerlöf oli itsepäinen ja piti oman päänsä. Kyllä he pääsisivät laivaan, siitä ei ollut pelkoa. Ehkäpä heille ei tarjoutuisi koskaan enää tilaisuutta nähdä kauppalaivaa, eikä heidän pitäisi olla käyttämättä sitä hyväkseen.

»Niin, jos me pääsemme kannelle, niin emme pääse koskaan enää alas sieltä», sanoi Lovisa-täti.

»Näetkö tuota venettä?» sanoi luutnantti Lagerlöf sisarelleen.
»Tiedätkö mitä säkeissä on?»

»Ne ovat suolasäkkejä, jotka Jakob on tuonut mukanaan», selitti hänen veljensä. »Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta kun ne ovat voineet päästä alas laivasta, niin kai se sinultakin onnistuu.»

»Mutta pukeutuisitpa kerran krinoliiniin ja pitkiin hameisiin, niin sinunkin rohkeutesi lannistuisi hiukan», sanoi mamselli Lovisa.

Siten he näykkivät toisiaan koko matkan. Pikku tyttö, joka tahtoi niin kernaasti nähdä paratiisilinnun, toivoi kaikesta sydämestään, että isä saisi taivutetuksi Lovisa-tädin sekä kaikki muutkin tulemaan laivaan, mutta hänestäkin se tuntui mahdottomalta.

He laskivat joka tapauksessa köysiportaiden viereen, ja pari Jakobin merimiestä hyppäsi veneeseen auttamaan heitä. Ensimmäinen, jonka he saivat käsiinsä, oli pieni sairas tyttö. Toinen merimiehistä ojensi hänet toverilleen, joka kantoi hänet portaita ylös, vai mitkä ne olivatkaan nimeltään, ja laski hänet Jakobin kannelle. Sinne hän jätti hänet kiirehtien auttamaan toisia vieraita, ja siinä tyttö seisoi nyt yksiksensä.

Hän pelästyi, sillä hän seisoi aivan kapealla reunalla. Hänen edessään avautui suuri, ammottava aukko, ja syvällä sen pohjalla oli jotakin lumivalkoista, jota parhaillaan lastattiin säkkeihin.

Hän seisoi varsin kauan yksikseen. Varmaankin laivaan kiipeämistä oli kohdannut kova vastarinta alhaalla veneessä. Ei ketään näkynyt, ja kun tyttö oli ennättänyt hiukan tointua hämmästyksestään, alkoi hän tietenkin etsiä katseillaan paratiisilintua.

Hän katseli ylös touveihin ja taklaukseen. Hän oli ajatellut, että lintu olisi ainakin yhtä suuri kuin kalkkuna, jotta sitä ei olisi ollut kovin vaikea keksiä.

Mutta kun lintua ei näkynyt, kääntyi hän kapteeni Bergströmin kajuuttapojan puoleen, joka seisoi aivan lähellä, ja kysyi missä paratiisilintu oli.

»Tule mukaan, niin saat nähdä sen», sanoi poika. Hän ojensi kätensä tytölle, jotta tämä ei putoaisi lastiruumaan. Sitten hän kulki takaperin kajuutan portaita alas, ja tyttö seurasi häntä.

Alhaalla kajuutassa oli kovin hienoa. Huonekalut ja seinät olivat kiiltävää mahonkia, ja siellä oli todellakin paratiisilintu.

Se oli vieläkin ihmeellisempi kuin mitä tyttö oli kuvaillut mielessään. Se ei ollut elävä, mutta se seisoi siellä sittenkin kokonaisena ja hienona kaikkine höyhenineen.

Tyttö kiipesi tuolille ja siitä pöydälle. Ja siellä hän kävi istumaan paratiisilinnun viereen ja ihaili sen kauneutta. Kajuuttavahti seisoi vieressä ja näytti hänelle linnun pitkiä, vaaleita, riippuvia höyheniä. Sitten hän sanoi: »Katsohan, kyllä näkyy, että lintu on paratiisista kotoisin. Sillä ei ole jalkoja.»

Se sopi mainiosti siihen mielikuvaan, jonka tyttö oli luonut itselleen paratiisista, sillä eihän siellä tarvinnut kävellä, vaan saattoi tulla toimeen siivillä, ja hän tarkkasi lintua äärettömän hartaasti. Hän risti kätensä, aivankuin illalla rukoillessansa. Hän arvaili mielessään, tiesiköhän kajuuttapoika, että lintu suojeli kapteeni Bergströmiä, mutta kysyä hän ei rohjennut.

Hän olisi voinut istua siinä kaiken päivää suuren ihmetyksensä vallassa, mutta äänekkäät huudot, jotka kajahtivat kannelta, häiritsivät hänen rauhaansa. Kuului aivan siltä, kuin olisi huudettu: Selma, Selma!

Heti sen jälkeen he hyökkäsivät kiihkeinä kajuuttaan, luutnantti
Lagerlöf ja Mäki-Kaisa, rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa, kapteeni
Bergström, Johan ja Anna. Heitä oli niin monta, että koko kajuutta
täyttyi.

»Miten sinä olet tänne päässyt?» kysyivät he ja näyttivät kovasti hämmästyneiltä.

Samassa tyttö itsekin tuli ajatelleeksi, että hän oli kävellyt kannella, astunut portaita alas, tullut kajuuttaan kenenkään kantamatta häntä.

Hän ryömi pöydältä tuolille ja tuolilta lattialle ja päästyään lattialle hän osasi sekä seisoa että kävellä.

Kuinka iloisia ja onnellisia he olivatkaan! Nythän matkan tarkoitus oli saavutettu, kallis yritys ei ollut mennyt hukkaan. Pikku lapsi ei jäänyt avuttomaksi, onnettomaksi rammaksi, vaan hänestä oli tuleva oikea ihminen.

Aikuiset seisoivat siinä kyyneleet silmissä sanoen, että Strömstadin mainiot kylvyt olivat saaneet parannuksen aikaan. He kehuivat ilmaa ja koko kaupunkia ja olivat niin onnellisia siitä, että he olivat lähteneet sinne.

Pikku tytöllä oli omat mietteensä. Hän ihmetteli kovin, olikohan paratiisilintu todellakin auttanut häntä. Tuo pieni värähteleväsiipinen ihmekö, joka oli kotoisin siitä maasta, jossa ei jalkoja kaivattu, sekö se oli opettanut häntä kävelemään täällä maan päällä, missä käveleminen oli niin tuiki tärkeätä?

He olivat lausuneet jäähyväiset rouva Bergströmille ja lähteneet Pikku-Mårbackasta. Lapset olivat pakanneet kallisarvoiset näkinkenkänsä, ja aikuiset lukinneet matkalaukkunsa. Nyt he olivat menossa laivaan, jonka piti kuljettaa heidät pois Strömstadista.

Paljon ihmisiä seisoi rantasillalla. Siellä ei ollut vain kapteeni Bergström ja hänen miehistönsä ja 48 muita tuttuja kylpyvieraita, vaan paljon, paljon toisiakin.

»Luulenpa että kaikki kaupungin luotsit ja meri kapteenit ja kalastajat ovat saapuneet paikalle» sanoi yksi herroista, joka oli usein purjehtinut heidän kanssansa.

»Niin, ja kaikki kylvettäjät ja kalankaupustelijat vielä lisäksi», huomautti toinen.

»He ovat tulleet tänne sanomaan hyvästit Gustaville», sanoi rouva
Lagerlöf. »Hän hieroo tuttavuutta kaikkien ihmisten kanssa.»

Luutnantti Lagerlöfin piti sanoa hyvästi niin monelle, että hän oli vähällä jäädä pois laivasta. Kaikkia tiesivät hänen tulleen Strömstadiin saamaan parannusta pienelle lapselleen, joka ei voinut kävellä, ja he tahtoivat nyt onnitella häntä.

»Onpa hauska nähdä, herra luutnantti, että pikku tyttö seisoo kannella toisten lasten rinnalla», sanoi eräs kalastaja.

»Sinun valkoturskasi, Olavi, hänet varmaankin paransi», sanoi luutnantti reippaasti.

Luutnantti oli jo kääntynyt kylvettäjien puoleen, jotka seisoivat yhdessä joukossa.

»Sinun pitää jo tulla laivaan, Gustav», huusi rouva Lagerlöf kannelta.
»On jo soitettu kolmas kerta.»

Viimeisessä hetkessä kiipesi kaksi pientä hienosti puettua tyttöä rantaporrasta myöten laivaan. He kiiruhtivat Lagerlöfin pikku tyttöjen luo, niiasivat, tarjosivat heille kättä, toivottivat onnellista matkaa, antoivat kullekin pienen käärön ja juoksivat taas rantaan.

Ne olivat molemmat sokerileipurin tytöt, joiden kanssa Anna oli seurustellut koko kesän, pieni, sairas tyttö tuskin tunsi heitä. Hän tuli kovin liikutetuksi, kun he antoivat hänellekin jäähyväislahjan.

Kun hän avasi paperin, näki hän jotain hyvin kaunista: punaisen silkkinauhan, johon oli liimattu kiinni paperikanavapalanen, ja kanavalle oli ommeltu mustalla silkillä muutamia kirjaimia. »Se on kirjanmerkki», sanoi Mäki-Kaisa, »sen voit panna virsikirjan väliin.»

»Siinä on Muisto», sanoi hänen äitinsä. »Se tarkoittaa sitä, ettei sinun pidä koskaan unohtaa sitä pientä tyttöä, joka on ommellut sen sinulle.»

Punainen silkkinauha pahvikanavapalasineen ja mustine silkkikirjaimineen joutui myöhemmin vuosikausiksi hänen virsikirjansa väliin. Ja kun hän sunnuntaisin avasi sen kirkossa ja näki kirjanmerkin, kulkivat hänen ajatuksensa itsestään noihin kaukaisiin aikoihin.

Hän tunsi merenrannan tuoksua, hän näki veneitä ja merimiehiä, ei niin paljon itse merta, mutta kaikenlaisia näkinkengän kuoria, maneetteja, rapuja, meritähtiä, turskia ja makrilleja.

Ja sitten sukelsi vaaleanpunainen pieni talo Karlsgatan varrella
unohduksista esiin. Hän näki paratiisilinnun, kapteeninrouva
Bergströmin, Jakobin, Harmaan saaren, Itäisen Satamakadun, höyrylaiva
Uddeholmin ja kolme hevosta, jotka vetivät suuria kuomuvaunuja.

Lopulta hän näki myöskin, miten vaunut ajoivat suurelle, vihreälle nurmikolle, joka oli matalien, punaisten rakennusten ja valkean aitauksen ympäröimä. Ne pysähtyivät pitkän, punaisen asuinrakennuksen eteen, jossa oli pienet ikkunaruudut ja pieni kuisti, ja hän kuuli kaikkien, jotka istuivat vaunuissa, huutavan yhteen ääneen: »Jumalan kiitos, nyt olemme taas kotona!»

Kaikki muut tiesivät, että he olivat taas Mårbackassa, paitsi hän. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tiennyt, mikä paikka se oli. Hän muisti kylläkin kotinsa, mutta ei ollut koskaan ennen nähnyt, millaista siellä oli.

Kuistilla seisoi pieni, koukkuselkäinen, valkotukkainen, kaunis eukko puettuna raitaiseen hameeseen ja mustaan röijyyn. Se oli isoäiti. Hänetkin hän muisti hyvin, mutta ei lainkaan tiennyt, että hän oli sen näköinen. Ja samoin oli laita Daniel-veikon ja vauvan ja emännöitsijän ja Otellon. Ne olivat kaikki hänelle uusia. Hän muisti heidät, mutta ei ollut koskaan ennen todella nähnyt heitä.

Hänet vietiin isoäidin luo ja hän sai näyttää, että osasi kävellä. Myöhemmin kun hän Itäisen Ämtervikin kirkossa istui kumartuneena kirjanmerkkinsä ylitse, tuumi hän, ettei hän ollut oppinut ainoastaan kävelemään Strömstadin matkallaan. Hän oli myös oppinut näkemään.

Tätä matkaa hän sai kiittää siitä, että hän tiesi, miltä hänen lähimmät omaisensa näyttivät heidän ollessaan vielä parhaissa voimissaan ja iloitessaan elämästä. Jollei sitä olisi ollut, niin olisivat kaikki senaikuiset muistot hälvenneet hänen mielestään.

Mutta pienen punaisen nauhan avulla ne pysyivät hengissä. »Älä anna kaiken sen peittyä unhotuksen varjoon!» sanoi se hänelle. »Älä unohda vanhempiasi, jotka niin hartaasti toivoivat, että heidän pikku lapsensa tulisi terveeksi ja oikeaksi ihmiseksi eivätkä tyytyneet, ennenkuin keksivät hänelle parannusta! Älä unohda Mäki-Kaisaa ja hänen suurta rakkauttansa ja kärsivällisyyttänsä, älä unohda kaikkea sitä kauhua sekä maalla että merellä, jota hän sinun tähtesi sai kestää!»

VANHAN EMÄNNÖITSIJÄN KERTOMUKSIA.

Strömstadin matkan jälkeisenä vuonna kohtasi Mårbackan pieniä lapsia suuri suru.

Silloin heidän isoäitinsä kuoli. Siihen saakka hän oli joka päivä istunut makuukamarin nurkkasohvassa ja kertonut satuja ja laulanut lauluja.

Pikku lapset eivät voineet muistaa mitään muuta kuin että hän oli kertonut satuja ja laulanut yhtä mittaa aamusta iltaan ja että he olivat istuneet vieressä ja kuunnelleet. Se oli ollut ihanaa elämää. Ei muilla lapsilla ollut sinnepäinkään niinkuin heillä.

Mistä heidän isoäitinsä oli oppinut satunsa ja laulunsa, sitä he eivät tienneet, mutta hän uskoi itse joka sanan, jonka kertoi. Kun hän oli kertonut jotakin oikein merkillistä, oli hänellä tapana katsoa pikku lapsia syvälle silmiin ja sanoa heille kaikkein vakuuttavimmalla äänensävyllä: »Kaikki tämä on yhtä totta kuin että minä näen teidät ja te minut.»

Eräänä aamuna, kun lapset olivat tulleet alas aamiaiselle, ei heitä päästetty kyökkikamariin toivottamaan hyvää huomenta isoäidille, niinkuin heillä oli tapana tehdä, sillä isoäiti oli sairas. Sitten oli makuukamarin nurkkasohva ollut tyhjä koko päivän, eivätkä lapset voineet käsittää, miten saada pitkät tunnit kulumaan.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin pikku lapsille, että heidän isoäitinsä oli kuollut. Ja kun hän makasi käärinliinoissaan arkussa, vietiin heidät hänen luokseen suutelemaan häntä kädelle. Heitä peloitti sitä tehdä, mutta sitten joku sanoi, että he nyt viimeistä kertaa saattoivat kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän oli heille tuottanut.

Sitten koitti päivä, jolloin laulut ja sadut läksivät pois talosta suljettuina pitkään, mustaan arkkuun, eivätkä palanneet enää koskaan takaisin.

Se oli raskaan kaipauksen aikaa pikku lapsille. Tuntui siltä, kuin ovi olisi sulkeutunut kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa he aikaisemmin olivat saaneet vapaasti kulkea. Eikä kukaan osannut enää avata sitä ovea.

Vähitellen he oppivat leikkimään nukeilla ja leluilla niinkuin muutkin lapset, ja silloin saattoi näyttää siltä, kuin he eivät enää olisi kaivanneet isoäitiänsä tai edes muistaneetkaan häntä. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, vaan hän eli alituisesti heidän sydämissään. Eivätkä he koskaan väsyneet kuuntelemasta kaikkia niitä pikku kertomuksia, joita vanha emännöitsijä kertoi heidän isoäidistään. He kätkivät ne sydämeensä ja säilyttivät niitä kuin aarteita, joita eivät tahtoneet koskaan hävittää.

Vanhan emännöitsijän tapana oli sanoa, ettei siitä ollut niinkään pitkä aika, kuin Mårbacka oli joutunut viljelyksen alaiseksi ja saanut vakituiset asukkaansa, sillä vanha rouva oli kertonut, että hänen nuorena ollessaan monet muistivat vielä, että Mårbacka oli ollut kesäsäteri vanhojen talonpoikaistalojen maalla, jotka sijaitsivat laakson länsipuolella, lähempänä Fryken-järveä.

Mutta vanha rouva oli arvellut, että olisi turha vaiva koettaa tutkia, milloin maailmassa ensimmäinen karjalauma oli ajettu sinne laitumelle ja ensimmäinen karjamaja pystytetty. Sillä karjapaimenet voivat pysytellä samoilla seuduin tuhansia vuosia jättämättä mitään jälkiä. Paljon ei Mårbackassakaan ollut säilynyt heidän ajoiltansa.

Itse Mårbackan nimen vanha rouva luuli kuitenkin olevan peräisin karjapaimenten ajoilta asti ja että he siten olivat nimittäneet mäkistä hiekkanummea, joka oli Åsbergin alapuolella, missä heidän hevosensa ja muu karjansa olivat myös tallanneet sinne tiet.

Varma ainakin oli, että paimenet olivat raivanneet tien etelästäpäin pitkin Åsbergiä, sillä siltä taholta he olivat karjoineen saapuneet paikalle. Ja idänpuoleinen tie, joka vietti jyrkästi vuorta alas, oli myöskin heidän raivaamansa. Sitä myöten he kulkivat, kun he läksivät tervehtimään karjapaimenia Åsbergin toisella puolella. Ja luoteeseen päin kulkeva tie, joka johti Sunnen pitäjään, oli niin kivinen, että se varmaankin oli vanha vuohipolku. Mutta suoraan länteen, arveli vanha rouva, ei paimenten aikana luultavasti ollut tietä lainkaan.

Lännen puolella oli vanha järvenpohja mutaisine niittyineen ja upottavine soineen, joiden halki kulki kiemurteleva joki. Kun paimentyttö seisoi majansa kivikynnyksellä, saattoi hän nähdä kotikartanonsa laakson toisella puolella, mutta päästäkseen sinne täytyi hänen kiertää pitkälti joko pohjoisen tai etelän puolelta.

Useimmiten karjapaimenet saapuivat kai etelästäpäin, sillä »Lepokivi», missä heillä oli tapana levähtää pitkän matkansa varrella, oli vielä paikoillaan tievieressä jonkun matkaa talosta eteläänpäin. Tie olikin paras sille ilmansuunnalle. Sillä oli vain se vika, etteivät paimenet uskaltaneet kulkea sitä myöten öiseen aikaan, sen jälkeen kun oli tullut pimeä.

Kas, siihen aikaan kuin Mårbacka oli ollut kesäsäterinä, oli Sunnen pitäjässä ollut niin paha ja ankara pappi, että eräs mies, joka oli ollut renkinä pappilassa parin kuukauden ajan, hirtti itsensä. No, heti kun pappi oli kuullut tapahtumasta, kiiruhti hän sen enempää ajattelematta katkaisemaan nuoran ja kantoi kuolleen pihalle. Ja vanha rouva oli sanonut, että vain siksi, että hän oli kajonnut itsemurhaajaan, piti kansa häntä saastutettuna. Sunnen pitäjässä ihmiset eivät sallineet hänen astua kirkon ovesta sisään, vaan kirkko sai olla suljettuna, kunnes toinen pappi kutsuttiin seudulle.

Mutta tuo pappi oli joskus matkustanut myös Ämtervikiin pitämään jumalanpalvelusta, sillä siellä oli kirkko ja pieni papinasunto, jossa hän saattoi olla yötä, vaikka ei ollut pappia. Ja varmaankin tämä Sunnen pappi luuli nyt, että Ämtervik oli siksi kaukana maailmasta, etteivät seurakuntalaiset tienneet hänen tulleen saastaiseksi. Sinne hän arveli voivansa lähteä pitämään jumalanpalvelusta niinkuin ennenkin.

Hän ratsastikin Ämtervikin kirkolle, mutta huhut ennättivät sinne yhtä nopeasti kuin hän itsekin, ja papin messutessa alttarilla kävi kuiske kirkossa miehestä mieheen, ja tuli tiedoksi, mitä hän oli tehnyt ja että hän oli arvoton astumaan Jumalan huoneeseen.

Eikä kyllin siinä, vaan Ämtervikin talonpojat arvelivat, että hän oli osoittanut heille suurta kunnioituksen puutetta. He arvelivat olevansa yhtä hyviä kuin Sunnenkin seurakuntalaiset eivätkä huolineet papista, jonka nämä olivat hyljänneet.

Muutamat nuoret miehet päättivät antaa papille muistutuksen. Mutta koska he tiesivät, että oli vaarallista kohottaa kätensä pappia vastaan, päättivät he odottaa, kunnes hän läksi kotimatkalle. Hän ratsasti yksin, ja Sunnen ja Ämtervikin välisellä ratsastuspolulla oli monta autiota paikkaa, jossa saattoi asettua väijyksiin ja odottaa hänen tuloaan.

Pappi aavisti luultavasti, että vaara uhkasi häntä. Hän ei palannut Sunneen tavallista tietä laakson länsipuolitse. Hän poikkesi karjapoluille, jotka kulkivat itäpuolitse, Mårbackan ohitse, ja arveli pääsevänsä kotiin sitäkin tietä.

Mutta vanha rouva oli kertonut, että kun miehet, jotka väijyivät tienvieressä ja odottivat pappia, huomasivat, ettei hän tullutkaan, käsittivät he, että hän oli mennyt heitä karkuun, eikä heillä mielestään nyt ollut muuta tehtävää kuin lähteä tyhjin toimin kotiin. Heidän joukossaan oli kuitenkin eräs, saman rengin veli, joka papin vuoksi oli ottanut itsensä hengiltä, eikä hän tahtonut päästää pappia niin vähällä. Hän tarttui pitkään seipääseen, joka oli jäänyt pellolle heinänkorjuun jäljiltä, ja se kädessään hän kulki suon poikki alas laaksoon. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja juosten ja hyppien he pääsivätkin suuremmitta vaikeuksitta toiselle puolelle. Mårbackan karjamajan alapuolella he tunsivat lujaa maata jalkojensa alla. He kiiruhtivat heti etelää kohti tavatakseen ratsastajan, ja saavuttivatkin hänet mäessä Lepokiven alapuolella.

Heidän tarkoituksensa oli varmaankin vain antaa papille aika selkäsauna, mutta onnettomuudeksi oli heidän joukossaan tuo mies, joka tahtoi kostaa veljensä puolesta. Hän oli piiloittanut miekan viittansa alle, ja kun toiset olivat raastaneet papin alas hevosen selästä ja heittäneet hänet maahan, veti mies miekkansa esille ja hakkasi papilta pään poikki.

Kun työ oli tehty, kauhistuivat he suuresti ja tuumivat vain, mitä tehdä, jotta heitä ei keksittäisi. Hevosen he laskivat valloilleen ja jättivät ruumiin tien viereen, jotta näyttäisi siltä, kuin villit rosvot olisivat tehneet murhan. Itse he kiiruhtivat kotiin ja kulkivat jälleen suoraan suon poikki. He toivoivat, ettei kukaan voisi todistaa heidän käyneen laakson toisella puolella. Ei kukaan ollut nähnyt heidän kulkevan kunnollisella tiellä, eikä kukaan epäilisi heidän uskaltaneen oikaista suoraan suon poikki.

Heidän kävi paremmin kuin he olivat uskaltaneet toivoakaan. Koska pappi oli ollut riidassa seurakuntalaistensa kanssa ennen kuolemaansa, niin ei häntä erikoisesti ruvettu etsimään, ja kun ruumis löydettiin, syytettiin rosvoja ja metsänkulkijoita rikoksesta. Vielä kuolleenakin häntä pidettiin saastaisena, ei kukaan tahtonut kajota ruumiiseen, ja koska arveltiin, ettei hänen pitänyt saada levätä vihityssä maassa, annettiin hänen jäädä siihen missä hän oli. Ruumis peitettiin vain turpeilla ja vieritettiin sen yli suuria kiviä, jotta metsän pedot eivät voisi kaivaa sitä esille.

Mutta vanha rouva oli sanonut, ettei pappivainaja saanut rauhaa tällaisessa haudassa, vaan valoisina kuutamoöinä hän näyttäytyi Lepokiven alaisessa mäessä, puettuna pitkään kauhtanaan ja kantaen päätään kädessään. Hevoset erottivat hänet paremmin kuin ihmiset. Ne pillastuivat ja nousivat takajaloilleen, niin että matkustavien usein oli pakko tehdä pitkiä kierroksia raivaamattomassa metsässä.

Niin kauan kuin vain karjapaimenet oleskelivat Mårbackassa, ei kummitus merkinnyt suuria. Mutta pahempi oli, kun uutisasukkaita asettui paikalle ja sinne lopulta rakennettiin oikea talo. Ei kukaan käsittänyt, miten vainaja saataisiin pysymään haudassaan, ja monen vuoden kuluessa täytyi pitää varansa, jotta ei tarvitsisi sydänyön aikana ajaa Lepokiven ohitse.

Mutta vanha rouva oli vakuuttanut emännöitsijälle, ettei nykyjään enää kenenkään tarvinnut pelätä päätöntä pappia, sillä eräs Mårbackan emäntä, joka oli tarmokas ja päättävä ihminen ja ymmärsi hiukan enemmän kuin muut ihmiset, oli saanut hänet rauhaan.

Se oli käynyt siten, että tuo emäntä oli ratsastanut Lepokivenmäkeä alas myöhään eräänä iltana, oli kirkas kuutamo, ja aivan kuten hän oli olettanutkin, seisoi kummitus tiellä, kiviröykkiön alapuolella ikäänkuin aikoen sulkea häneltä tien.

Mutta emäntä ei säikähtänyt, ja hänen hevosensa oli yhtä levollinen ja peloton kuin hän itsekin. Hän ratsasti suoraan haamun eteen ja alkoi manata häntä, jotta hän laskeutuisi hautaansa lepäämään.

»Miksikä sinä et lepää alallasi, siellä missä sinun pitää olla?» sanoi emäntä. »Tiedäthän, ettet voi saada sen parempaa hautaa. Älä luule, että saisit maata vihityssä maassa, sinä, joka kuollessasi olit niin saastainen.»

Tämän hän sanoi täydellä vakaumuksella, sillä hän tiesi, että pappi oli ollut paha mies, eikä puolestaan arvellut hänen ansaitsevan hautaa kirkkomaalla.

»Turha sinun on nousta haudastasi tullaksesi kostetuksi», jatkoi emäntä, »sillä tiedät varsin hyvin, että lepäät teoillasi ja olet saanut ansaitun palkkasi.»

Hänen puhuessaan täten tuntui hänestä, ikäänkuin kummitus olisi muuttunut yhä tummemmaksi ja selvemmäksi, ja lopulta näytti siltä, kuin se olisi tahtonut heittäytyä emännän kimppuun. Mutta emäntä ei pelännyt, vaan puhutteli sitä vieläkin kerran, jotta tästä kurjuudesta kerrankin tulisi loppu.

»Mutta jos makaat hiljaa haudassasi, niin lupaan lukea isämeidän sinun pelastukseksesi joka kerta, kun kuljen tästä ohi», sanoi emäntä.

Samassa hän alkoi lukea rukousta, ja tuskin hän oli lausunut ensimmäiset sanat, ennenkuin hän huomasi, että kummitus alkoi haihtua ja katosi kokonaan kuutamoon. Hänestä ei jäänyt muuta jäljelle kuin vaalea varjokuva, ja ennenkuin emäntä ennätti lausua aamenen, oli sekin kadonnut.

Tämän jälkeen ei kummitusta nähty enää koskaan Lepokivenmäessä, ja kun siitä kiusasta oli päästy, muuttui elämä Mårbackassa entistään hauskemmaksi ja onnellisemmaksi. Siitä koitui yhtä hyvä talo kuin mistä muusta tahansa toisissa pitäjissä, siihen saatiin hyvät asuinrakennukset, ja väki, joka omisti sen, tuli varakkaaksi eikä sen tarvinnut koskaan huolehtia toimeentulostaan.

Vanha rouva oli sanonut, että todistuksena siitä, miten vauraaksi Mårbacka oli tullut, oli se, että 1700-luvun alkupuolella talosta lähetettiin poika oppikouluun. Hän oli lukenut papiksi ja kotitalon mukaan ottanut nimekseen Merell, ja aikoinaan hänet oli valittu Ämtervikin apulaispapiksi. Hän oli asettunut asumaan perintätaloonsa Mårbackaan ja oli ensimmäinen pappi, joka asui pitäjässä. Kaikki edelliset olivat asuneet Sunnen pitäjässä ja tulleet Mårbackaan vain saarnasunnuntaisin.

Ämtervikin talonpojat olivat hyvin tyytyväisiä saadessaan oman pappinsa, ja varsinkin he olivat hyvillään siitä, että hänellä oli oma talo asuaksensa, niin ettei heidän tarvinnut rakentaa hänelle pappilaa. Tosin Mårbacka oli kaukana kirkolta, mutta tämän epäkohdan vastapainona oli se etu, että pappi omistaessaan maatilan oli varakas ja riippumaton mies.

Papin palkka oli pieni, ja suurin osa siitä meni Sunnen rovastille, niin että apulaispappi olisi ollut köyhä raukka, ellei hän olisi omistanut Mårbackaa.

Jotta tämä seikka, joka oli eduksi sekä seurakunnalle että papille, pysyisi ennallaan, naitti Mårbackan ensimmäinen apulaispappi yhden tyttäristään papille, jonka nimi oli Lyselius, ja järjesti asiat siten, että vävy sai periä sekä talon että viran.

Samoin teki Lyseliuskin. Hän antoi yhden tyttäristään puolisoksi pastori Erik Wennervikille ja järjesti asiat siten, että tämä vuorostaan sai periä sekä talon että viran.

Ja vanha rouva oli sanonut, että kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hyvä tapa ja että sen piti jatkua edelleen. Yksin papintyttäretkin, väitti hän, olivat olleet täysin tyytyväisiä.

Vanha rouva oli niinikään kertonut emännöitsijälle, että nuo kolme pappia, Merell, Lyselius ja Wennervik, olivat oikeastaan rakentaneet Mårbackan.

Ennen heidän aikaansa, sanoi hän, oli Mårbacka vain talonpoikaistalo, ja vaikka se olikin suuri ja varakas, niin oli siellä samanlaista kuin muissakin talonpoikaistaloissa. Jos siellä oli navetta kymmentä lehmää ja talli kahta hevosta varten, niin siinä olikin kaikki. Asuinrakennuksessa oli vain suuri tupa, jossa koko talonväki eli ja oleskeli sekä päivin että öisin sekä pieni musta keittiö. Talossa oli monta muutakin rakennusta paitsi tätä: aitta ja sauna, mallassauna ja paja, riihi ja useita latoja, mutta ne olivat kaikki pieniä eivätkä voineet muuta ollakaan, sillä talokin oli pieni siihen aikaan. Vain kaikkein lähin ympäristö oli viljelty.

Vanhalla rouvalla oli tapana sanoa, että oli miltei käsittämätöntä, miten nuo kolme pappia olivat voineet saada rakennetuksi tallin kymmenelle hevoselle ja navetan kolmellekymmenelle lehmälle lukuunottamatta kaikkia suuria latoja ja aittoja ja vajoja, joita he mielestään tarvitsivat. Panimo ja panimokamari, joita käytettiin talon konttorina, olivat niinikään heidän ajoiltaan samoinkuin maitohuone ja kutomakamari ja voudin huone.

Kaikkein viimeiseksi — se oli 1790-luvulla — oli vanhan rouvan isä, pastori Wennervik, rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Se oli suunniteltu vaatimattomammaksi kuin kaikki muut. Hän oli tyytynyt yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli keittiö ja neljä huonetta alhaalla sekä kaksi päätyhuonetta. Mutta sekä keittiö että huoneet olivat valoisat ja tilavat ja niin sijoitetut, että kodikkuus tuoksahti tulijaa vastaan jo eteisessä.

Pastori Wennervik oli myöskin perustanut suuren kyökkipuutarhan keittiökasveineen ja hedelmäpuineen asuinrakennuksen pohjoispuolelle sekä pienen ruusutarhan läntisen päädyn edustalle. Hän kuului olleen puutarhurin poika ja varsin taitava puutarhanhoidossa. Monia pieniä ruusupensaita ja jalostettuja omenapuita, jotka yhä kasvoivat Ämtervikin talonpoikaistaloissa, oli hän ollut istuttamassa.

Hän oli toiminut kotiopettajana suuressa herraskartanossa, ja vanha rouva oli sanonut, että siellä hän oli oppinut pitämään aitauksista ja veräjistä. Hän oli teettänyt kauniin, valkoisen aitauksen sievine veräjineen kyökkipuutarhan ja toisen ruusutarhan ympärille. Jos tahtoi tieltä ajaa lehtikujaa myöten alaspäin, täytyi ensin avata komea veräjä. Koko takapiha, jonka poikki sitten oli ajettava, oli talorivien ja aitojen piirittämä ja veräjiä oli useassa kohdassa, ja samoin oli laita itse pihamaankin.

Pikkulapset tahtoivat kernaasti kuulla kerrottavan pastori Wennervikistä. He olivat löytäneet eräästä seinäkaapista talon konttorista kreikan- ja latinankielisiä kirjoja, joissa oli hänen nimikirjoituksensa, ja myöskin Behmanin ja Leopoldin runoja, jotka olivat hänen käsialallaan kopioidut. He tiesivät, että klaveeri ja kitara oli hankittu taloon hänen aikanaan, ja he olivat mielikuvituksessaan luoneet hänestä hyvin kauniin kuvan. Ei yksin vanha emännöitsijä ollut kertonut hänestä, vaan myöskin heidän isänsä ja tätinsä. Hän oli ollut rakastettava, hieno mies, hän kävi kernaasti hyvin puettuna, eikä hän pitänyt vain kukista ja omenista, vaan varmaankin hän rakasti myös lintuja, sillä hän se oli rakennuttanut kahdeksankulmaisen kyyhkyslakan, joka oli vihreällä nurmikolla keittiön ikkunan edessä. He käsittivät, että hän oli tahtonut järjestää ja laittaa Mårbackan oikein kauniiksi. Papit, jotka olivat asuneet siellä ennen häntä, olivat enimmäkseen eläneet talonpoikien tapaan, mutta hän oli muuttanut suuren yksinkertaisuuden, tuonut hiukan herrastapoja taloon ja saattanut elämän rikkaammaksi ja kevyemmäksi.

Mårbackassa oli suuri vanha öljyvärimuotokuva pastori Wennervikin ajoilta. Se esitti hänen nuoruudenrakastettuaan, rikasta ja ylhäistä neitiä länsi-Göötanmaalta. Pastori oli ollut neidin veljen kotiopettaja, ja koska hän oli ollut kauniimpi ja miellyttävämpi kuin ainoakaan niistä miehistä, joita nuori neiti siihen mennessä oli tavannut, oli hän mieltynyt häneen ja pastori oli tietysti myöskin rakastunut — nuoreen neitiin. Heillä oli tapana piiloutua linnanpuistoon, missä he puhuivat rakkaudestaan ja lupasivat toisilleen ikuista uskollisuutta. Mutta eräänä päivänä heidät keksittiin, ja nuori kotiopettaja sai eronsa.

Ainoa, mitä hän omisti tästä ensimmäisestä nuoruudenunelmastaan, oli lemmityn muotokuva, eikä se oikeastaan ollut kovin paljon. Nuorella neidillä ei ollut käytettävänään taitavaa muotokuvamaalaajaa. Hänen kasvonsa, jauhotetun tukan ympäröiminä, olivat niin jäykät ja ilmeettömät, että olisi yhtä hyvin voinut luulla niitä kauniiksi naamioksi kuin ihmispiirteiksi.

Mutta pään ja kasvojen muoto oli kylläkin jalo, ja se, joka itse oli nähnyt näiden silmien säteilevän ja huulien hymyävän, piti muotokuvaa varmaankin kauniina. Pastori Wennervik tunsi ehkä entisen nuoruudenhehkun täyttävän mielensä, kun hän kiinnitti katseensa siihen.

Ehkäpä tämä muotokuva vaikutti sen, että vaatimaton maalaispappi koristi kotinsa kukkasin ja linnuin ja kaunisti elämänsä soitolla ja vanhoilla lauluilla.

Yhtä asiaa eivät pikkulapset voineet antaa anteeksi pastori Wennervikille, sitä nimittäin, että hän vanhoilla päivillään nai neitsyt Raklitzin, vanhan emännöitsijän, joka oli kulkenut herraskartanosta herraskartanoon ja saanut kestää ankarien emäntien kiusantekoa ja komennusta, kunnes hän itsekään ei voinut vastustaa haluaan kiusata ja komentaa toisia.

Jos pastori Wennervikin välttämättä piti mennä uusiin naimisiin, niin olisi hänen ainakin pitänyt varjella tytärkultaansa äitipuolen kovuudesta. Pikkulapset eivät voineet mitenkään sulattaa sitä ajatusta, että rouva Raklitz oli saanut komentaa tätä mielin määrin ja rangaista ja lyödä häntä ja vaatia häneltä kohtuuttoman paljon työtä.

He pitivät kovin paljon tuosta pukista, joka kerran joi niin paljon rankkia, että se humaltui ja pilkkasi kumoon sekä rouva Raklitzin itsensä että hänen viinaruukkunsa.

Ja samoin he pitivät markkinaväen puolta, joka varasti häneltä hedelmät Ombergshedin markkinoilla ja huusi hänelle, että Mårbackan pappi oli hyvä mies eikä tietenkään tahtonut vaatia köyhältä kansalta maksua omenoistaan.

Ja he olivat ihastuneet mestarivarkaaseen, joka mursi hänen ruoka-aittansa oven, vaikka rouva Raklitz oli panettanut siihen uuden lukon, joka oli niin suuri ja raskas, että se olisi sopinut parhaiten vankilan lukoksi.

Rouva Raklitzin aikana oli eräänä kauniina huhtikuun päivänä laskettu melkein koko Mårbackan hanhiparvi navettamäelle. Miten olikaan, olivat villihanhet lennelleet korkealla ilmassa ja kirkuneet ja huutaneet niinkuin niiden on tapana tehdä. Kesyt hanhet olivat vastanneet ja räpytelleet siipiään, mutta siten ne tekevät joka kevät, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että ne olisi ollut suljettava navettaan.

Toinen villihanhiparvi seurasi toistaan, ja kesyt hanhet kävivät yhä rauhattomammiksi. Ja ennenkuin kukaan aavisti mitään, pyrähti suuri ukkohanhi ilmaan ja liittyi villien pariin.

Mårbackassa odotettiin, että se palaisi pian takaisin, mutta sepä ei palannutkaan. Se oli ja pysyi poissa. Ja kun sitä ei näkynyt ensimmäisen vuorokauden kuluessa, luultiin sen kadonneen ikipäiviksi. Se oli tietenkin joutunut ketun tai kotkan saaliiksi, sanoivat he, jollei se suorastaan ollut syössyt maahan haljennein keuhkoin. Mahdottomaltahan tuntui, että kesy hanhi voisi seurata villien mukana pohjan perille.

Ei kuulunut hanhea koko kesän mittaan, mutta tulipa taaskin syksy, ja villihanhiparvi toisensa jälkeen lensi taas ilman halki. Ne huusivat ja kirkuivat niinkuin niillä on tapana tehdä, ja kesyt hanhet, jotka astelivat navetanmäellä, kohottivat siipiään ja vastasivat niille.

Rouva Raklitz näki, että kesyt hanhet olivat levottomia, ja hän tahtoi tällä kertaa olla viisaampi kuin edellisellä. Hän käski tytärpuolensa Liisa-Maijan juosta navettaan ja sulkea hanhet sinne.

Liisa-Maija teki työtä käskettyä, mutta tuskin hän oli ennättänyt navetanmäelle, kun hän kuuli kovaa suhinaa ilmasta aivan yläpuoleltansa. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pyrähti suuri parvi hanhia maahan hänen eteensä. Komea, valkoinen ukkohanhi kulki parven etunenässä, sen jäljessä seurasi suuri harmaa villihanhi ja yhdeksän täplikästä poikasta. Pappilantytär uskalsi töin tuskin liikahtaa, jotta ei pelästyttäisi niitä. Hän aukaisi vain hiljaa navetan oven ja piiloutui sen taakse.

Ukkohanhi astui suoraan navettaa kohti, ja perhe seurasi jäljessä. Koko parvi katosi, ja Liisa-Maija hiipi hiljaa niiden jäljessä nähdäkseen, minne ne aikoivat mennä. Niin, valkea ukkohanhi astui suoraa päätä hanhikarsinaan ja kutsui ja houkutteli, kunnes koko hänen joukkonsa tuli sisään. Sitten se neuvoi niille tien ruokakaukalon luo, joka oli täynnä kauroja ja vettä, ja alkoi syödä. »Katsokaas, tällaiseen minä olen tottunut. Näin minulla on aina ollut. Ei huolta ravinnosta, ei muuta kuin mennä suoraa päätä ruokakaukalon ääreen», näytti se sanovan perheelleen.

Mutta Liisa-Maija hiipi jäljessä, ja heti kun kaikki hanhet, olivat karsinan puolella, sulki hän oven. Sitten hän kiiruhti rouva Raklitzin luo.

»Tahtooko äitikulta tulla katsomaan! Ukkohanhi, joka karkasi keväällä, on palannut takaisin villihanhen ja yhdeksän poikasen kera.»

Mutta varmaankin hän katui koko ikänsä sitä, että sulki ukkohanhen navettaan ja kertoi sen palanneen takaisin. Sillä rouva Raklitz läksi sanaakaan sanomatta hakemaan pientä veistä, jota käytettiin hanhien teurastamiseen, ja ennen iltaa oli sekä tuo komea, valkoinen ukkohanhi ja harmaa villihanhi että kaikki kauniit poikaset teurastettu ja kynitty.

»Äitikulta palkitsi huonosti ukkohanhen, vaikka se palasi kotiin niin monta kaunista hanhea matkassaan», sanoi Liisa-Maija. Enempää hän ei uskaltanut sanoa.

»Se on vain opetukseksi tämän talon hanhille, miten niiden käy, jos he vastoin tahtoani lähtevät lentoon», sanoi rouva Raklitz, ja hänen ankaran suunsa tienoilla väreili hiukan ilkeämielinen hymy.

Rouva Raklitz oli ollut ankara Liisa-Maijalle hänen isänsä eläessä, mutta kun isä kuoli vuonna 1801, ja rouva Raklitz sai yksin hallita taloa, muuttui hän tietysti vieläkin ankarammaksi ja vaativammaksi. Tytärpuoli oli kokonaan hänen vallassaan, ilman tukea ja turvaa. Hän oli vain seitsemäntoista vuoden ikäinen ja liian nuori pitääkseen puoliaan vanhaa ja viisasta vastaan. Tosin hänellä oli velikin, mutta hän oli vuodet umpeensa Upsalassa opiskelemassa, niin ettei hänestä voinut mitään apua toivoa.

Äitipuoli ja Liisa-Maija joutuivatkin pian kovaan riitaan. Rouva Raklitz toivoi, että tytär seuraisi vanhaa tapaa ja menisi naimisiin apulaispapin kanssa, joka oli nimitetty hänen isänsä jälkeen. Mutta siihen ei Liisa-Maija tahtonut suostua. Hän vastusti sekä äitipuolensa että pitäjäläisten kehoituksia, joiden mielestä tuo vanha tapa oli aivan erinomainen. Papintyttärellä oli omat merkilliset tuumansa. Hän ei tahtonut mennä miehelle vain siksi, että hän oli Ämtervikin pappi. Hänen piti myös olla sellainen, että Liisa-Maija saattoi pitää hänestä.

Uusi apulaispappi koetti kaikella voimalla ajaa asian perille, ja hänen oli onnistunut voittaa äitipuolen suosio, niin että tämä koetti auttaa häntä sekä pyytämällä että pakolla. Mutta papintytär vastasi yhä edelleen kieltävästi, ja silloin rouva Raklitz keksi lähteä Öjervikiin laamanni Sandelinin puheille, joka oli Liisa-Maijan holhooja.

Niin, sen hän tekikin, ja tietysti sekä laamanni että hänen vaimonsa pitivät hänen puoliaan. He tunsivat hyvin rouva Raklitzin. Hän oli ollut useita vuosia emännöitsijänä Öjervikissä, ja he tiesivät, miten järkevä ja huolellinen ihminen hän aina oli ollut. Olihan hän aivan oikeassa arvellessaan, että Mårbackan papintyttären pitäisi mennä naimisiin apulaisen kanssa, jotta vanha tapa ei unohtuisi. Muu ei heidän mielestään voinut tulla kysymykseenkään.

Rouva Raklitz oli kuten sanottu hyvä tuttu Öjervikissä. Häntä pyydettiin illalliselle, ja sitten laamanninrouva jutteli hänen kanssaan niin kauan, että kello oli yksitoista, ennenkuin hän pääsi lähtemään. Mutta ilma oli kirkas ja täysikuu paistoi taivaalla, niin että näytti siltä kuin hän voisi turvallisesti päästä kotiin.

Hän oli varsin tyytyväinen matkaansa lähtiessään Öjervikistä. Hyvin hänet oli otettu vastaan, ja holhooja oli kannattanut hänen mielipidettään, että Liisa-Maijan oli mentävä uuden apulaisen kanssa naimisiin.

Kiesien vieriessä hyvää vauhtia tietä myöten, joka kulkee Frykenin rantaa pitkin Sunneen, istui rouva Raklitz tuumien, miten hän kiusaisi tytärpuoliraukkaa, kunnes hänen tahtonsa murtuisi. Hänen parastaanhan vain tarkoitettiin, joskaan hän ei itse sitä ymmärtänyt, niin että turhaa äitipuolen oli siitä olla huolissaan.

Äkkiä Musta hätkähti ja väistyi syrjään niin äkisti, että se oli kaataa kumoon kiesit. Hevonen käyttäytyi ikäänkuin se olisi ollut höperö. Se hyökkäsi alas maantieltä ojan poikki pellolle, ennenkuin Pitkä-Bengt ennätti saada sitä pysähtymään. Kun renki vihdoin sai hevosen pysymään aisoissansa, vapisi se kuin haavanlehti. Vaikka se seisoikin hiljaa paikallaan, nosteli se lakkaamatta jalkojaan ja huusi äkkiä niinkuin harvoin saa kuulla hevosen huutavan, ja hypähti suoraan ilmaan. Mahdotonta oli saada sitä tielle takaisin. Kun Pitkä-Bengt ajoi sitä eteenpäin, alkoi se työntää taakse, jotta se oli potkia kiesit säpäleiksi.

»Mitä tämä on? Mitä tämä on? Eikö Bengt voi sanoa, mitä tämä merkitsee?» sanoi rouva Raklitz ja puristi kauhuissaan renkiä käsivarresta. »Onko hevonen aivan hullu?»

»Hevonen on viisaampi kuin sekä rouva että minä» sanoi Pitkä-Bengt, »ei se ole hullu. Mutta se näkee jotain, jota me emme näe.»

Nyt Musta työntyi takaperin. Se haisteli maata, pärskyi ja peräytyi välittämättä kieseistä ja ihmisistä. Onneksi he olivat pellolla, missä kesän aikana oli kasvanut ruista, ja se oli nyt aivan sileä ja tasainen ja niitetty. Toistaiseksi ajopelit pysyivät vielä pystyssä, mutta he huomasivat lähestyvänsä leveää ja syvää ojaa.

Juuri kun kiesit joutuivat ojan reunalle, pysähtyi Musta. Se arveli kai pelastuneensa pahimmasta vaarasta. Se seisoi hiljaa hyppimättä, mutta yhä edelleen se pärskyi moneen kertaan.

»Parasta on, että rouva nousee pois kieseistä», sanoi Pitkä-Bengt, »niin minä koetan pakottaa hevosen tuosta ohi, olkoon siinä sitten mitä hyvänsä.»

Papinrouva avasi jalkapeitteen, mutta aikoessaan laskeutua maahan hän veti nopeasti jalkansa ylös ja huutaen istuutui takaisin paikalleen.

»En minä voi laskeutua maahan», sanoi hän Pitkälle-Bengtille, »se liikkuu.»

»Rouva taitaa olla yhtä höperö kuin hevonenkin», sanoi Pitkä-Bengt.
»Mikä liikkuu?»

»Koko pelto liikkuu, koko maa liikkuu», sanoi rouva Raklitz. Hänen äänensä vapisi, ja itku oli hänellä kurkussa.

»Hyi!» sanoi Pitkä-Bengt ja hyppäsi yhdellä harppauksella maahan. Hän luuli, että kummitus oli heidän tiellään ja peloitti hevosta, mutta kummitukset tulivat tavallisesti ilmasta. Hän ei ollut koskaan kuullut, että ne voisivat ryömiä pitkin maata.

Mutta Pitkä-Bengt hyppäsi pian takaisin kieseihin, eikä aikonutkaan enää laskeutua maahan, sillä maa liikkui, aivankuin papinrouva oli sanonut.

Se ei tärissyt niinkuin maanjäristyksessä, vaan joka ainoa multakokkare oli saanut jalat alleen ja oli menossa Frykenin rantaan.

Matkamiehet istuivat kieseissä ja tuijottivat maahan, lopuksi he kai huomasivat, että suuri joukko pikkuelukoita juoksenteli pitkin peltoa, mutta se ei vähentänyt heidän pelkoaan. Mitään luonnollista tai oikeaa se ei voinut olla. Mistä niin paljon elukoita olisi tullut sinne? Ei ollut pienintäkään kohtaa koko pellolla, joka ei olisi ollut liikkeessä.

Kaikki nämä elukat, tai mitä ne oikein olivatkaan, kulkivat ojan poikki maantielle ja maantieltä ne hyökkäsivät rinnettä pitkin suoraan järveen. Mitä elukoita ne saattoivat olla, jotka pitivät tuollaista peliä?

Jos ne olisivat olleet Jumalan luomia, olisi kai niiden joukko joskus loppunut. Mutta lakkaamatta niitä juoksenteli pellolla, ne hyökkäsivät yli maantien ja alas järveen. Ja mahdotonta olisi ollut laskea niitä, niin paljon niitä oli.

Musta oli jotakuinkin rauhoittunut. Vain silloin, kun nuo pikku elukat juoksivat sen kavioiden lomitse, se pärskyi ja peräytyi. Mutta rouva Raklitz sitä vastoin ei ollut levollinen. Hänen hampaansa kalisivat pelosta, hän mutisi ja puhui itseksensä.

Hän istui kuitenkin alallaan niin kauan kuin he olivat pellolla, mutta Musta ei suinkaan halunnut seisoa ulkona kaiken yötä, vaan läksi omin päin liikkeelle. Se astui hitaasti askeleen kerrallaan. Se nosti jalkojaan hyvin varovaisesti, mutta eteenpäin mentiin.

Omituiset pikkuelukat eivät väistyneet hevosen ja ajopelien tieltä.
Pyörien alla alkoi rauskua, kun pikku ruumiit murskautuivat.

Kun papinrouva kuuli rauskutusta, säpsähti hän. Hän nousi pystyyn ja alkoi huutaa hurjasti ja kaameasti.

Pitkä-Bengt kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, jotta hän ei heittäytyisi ulos kieseistä. »Ne vievät minut», huusi hän, »ne vievät minut! Ne nousevat pyörille, ne seisovat astuimella, ne ovat kieseissä!»

Hevonen paransi vauhtiaan. Kiesit liikkuivat nykähdellen, mutta varmasti, ja rauskui ja murskui pyörien vieriessä pikkuelukkojen yli.

»Ne ovat kieseissä, ne ovat kieseissä!» huusi rouva Raklitz, ja samalla hän hyppäsi seisomaan istuimelle. »Ne vetävät minua hameenhelmasta, ne vetävät minut järveen!»

Pitkän-Bengtin täytyi nousta pystyyn voidakseen pidellä rouvasta kiinni. »Täydellä syyllä voisin antaa sinun pudota mäkeen, kun olet niin ilkeä», mutisi hän, mutta piteli kuitenkin hänestä yhä kiinni.

He pääsivät vihdoin tielle ja ajoivat monen vaeltavan elukan yli. Mutta vihdoin Musta pysähtyi ja hirnahti.

»Kas niin, nyt me olemme tästä päässeet. Ruvetkaa istumaan, rouva!
Käykää takaisin kieseihin!»

Mutta rouva Raklitzia ei ollut niin helppo saada rauhoittumaan. »Ne ovat kieseissä, ne vetävät minua hameesta, ne laahaavat minut järveen!» huusi hän.

Pitkän-Bengtin täytyi nostaa hänet alas ja väkipakolla painaa hänet istumaan. Rouva Raklitz taisteli vastaan, eikä renki uskaltanut jättää häntä.

Musta läksi liikkeelle, rouva Raklitzin väristessä nyyhkytyksistä ja puhellessa pitkälti niistä, jotka kiipeilivät pyörille ja tunkeutuivat ylös kieseihin.

»Juokse, Musta», sanoi Pitkä-Bengt, »muuten hän tulee hulluksi, ennenkuin ennätän kotiin.»

Musta ymmärsi ehkä häntä. Joka tapauksessa se tahtoi itsekin kernaasti päästä kotiin seimen ääreen. Se juoksi mäkiä ylös ja alas hiljentämättä vauhtiaan.

Pitkä-Bengt istui siinä kylmän hien poreillessa otsalla. Hän yritti selittää papinrouvalle, että vaara oli voitettu, mutta tämä ei uskonut häntä.

»Sinä olet kiltti, Bengt», sanoi hän itkien, »mutta älä koeta uskotella minulle, että olemme pelastetut. Minä kuulen niiden askelten äänen, minä näen ne, ne juoksevat jälessämme, ne tahtovat riistää minut mukanaan järveen.»

Kun he vihdoin pysähtyivät Mårbackan kuistin edustalla ja eräs palvelustytöistä tuli ulos auttaakseen papinrouvaa alas kieseistä, ei hän uskaltanut laskeutua maahan.

»Ei, et sinä», sanoi hän. »Sinulla ei ole mitään voimaa. Sinä et voi pelastaa minua niiden käsistä.»

Tyttö peräytyi kauhuissaan. Hän kuuli, että rouva Raklitzin ääni oli aivan toinen kuin tavallisesti.

»Mene hakemaan papintytärtä», sanoi papinrouva, »mene hakemaan
Liisa-Maijaa! Hänellä yksin on voima vastustaa pahaa.»

»Mene pyytämään häntä tänne niin pian kuin mahdollista!» sanoi
Pitkä-Bengt. »Sano, että papinrouva on säikähtänyt matkalla!»

Rouva Raklitz istui paikoillaan kieseissä ja värisi ja vapisi, kunnes hänen tytärpuolensa oli saanut vaatteet ylleen ja ilmestyi portaille.

»Oi, Jumala siunatkoon sinua!» sanoi rouva Raklitz ojentaen käsivartensa häntä kohti. »Tule auttamaan minua! Älä ole pahoillasi minulle! En ole koskaan enää paha sinulle.»

»Ojenna minulle kätesi!» sanoi äitipuoli. »Voi, rakkaani, estä niitä käymästä kimppuuni sillä välin kuin laskeudun alas! Älä anna niiden viedä minua mukanaan! Sinulle ne eivät voi tehdä mitään. Sinulla on voima hillitä niitä.»

Kun hän oli onnellisesti päässyt alas kieseistä, heittäytyi hän tytärpuolensa kaulaan. »Älä jätä minua koskaan», sanoi hän, »älä ole minulle vihoissasi! Saat mennä naimisiin kenen kanssa vain haluat, en minä pane vastaan.»

»Hän näki näyn tiellä», sanoi Pitkä-Bengt. »Kaikki helvetin pikkuelukat olivat liikkeellä. Hän luulee, että ne ajavat häntä takaa ja tahtovat viedä hänet Frykeniin.»

Papintytär kietoi käsivartensa äitipuolen ympärille. »Tule sisään, äitikulta!» sanoi hän. »Nyt äitikulta on Mårbackassa. Täällä ei mikään paha voi kohdata äitikultaa.»

Rouva Raklitz oli niin säikähtänyt ja kauhuissaan, että papintyttären täytyi leperrellä hänen kanssaan kuin lapsen saadakseen hänet huoneeseen ja vuoteeseen. Hän ei saanut poistua hänen luotaan, vaan sai istua ja pidellä häntä kädestä ja kuunnella hänen valituksiaan, kunnes aamu valkeni.

Mutta sen yön jälkeen ei rouva Raklitz uskaltanut enää olla paha tytärpuolelleen. Hän ei tullut koskaan enää entiselleen, vaan pysytteli mieluimmin huoneessaan ja antoi Liisa-Maijan hallita. Hän saattoi auttaa muita, kun oli puuhaa pyhien tai kestien edellä, mutta vain sisällä huoneissa. ‒ ‒ ‒

Siten hän eli aina vuoteen 1835. Ei ole varmaa, tokko hänestä ja tytärpuolesta tuli koskaan oikein hyvät ystävät, mutta kun Liisa-Maija vihdoin meni naimisiin ja taloon tuli pikkulapsia, piti hän heistä paljon. Joka päivä he menivät häntä tervehtimään lännen puolen kamariin. Hän piti myös paljon kahvista. Melkein aina hän tahtoi tulta uuniin, jotta voisi keittää kahvia itselleen.

Hänellä oli myös tapana tarjota pikkulapsille kahvia, mutta heidän äitinsä arveli, ettei se ollut heille hyväksi. Hän sanoi heille, etteivät he mitenkään saaneet juoda kahvia isoäidin luona.

Seuraavana päivänä molemmat nuorimmat, Nana ja Lovisa, olivat niinkuin tavallisestikin vieraisilla lännen puoleisessa kamarissa, ja kun he tulivat sieltä pois, tuoksuivat he kahvilta pitkän matkan päähän.

»Velliä, pikku äiti», vastasivat molemmat yhteen ääneen epäröimättä vähääkään.

Ja he sanoivat sen niin somasti, ja he olivat niin pieniä ja typeriä, ettei äiti voinut muuta kuin nauraa ääneensä.

Pitäjän eteläpäässä on seutuja, jotka ovat paljoa kauniimmat ja rikkaammat kuin sen pohjoinen kulma, missä Mårbacka sijaitsee.

Siellä Fryken uurtaa syviä poukamia maankamaraan, toisen toisensa jälkeen, ja jokaisen lahdelman pohjukassa on viljavia rantaniittyjä, lehtimetsää ja tavallisesti kolme, neljä hauskaa vanhanaikuista talonpoikaistaloa. Lehtien lomissa taas pistäytyvät niemet veteen, kallioisina ja metsäisinä ja niin luotaantyöntävinä ja villeinä, ettei kukaan voi ajatellakaan niiden raivaamista ja viljelemistä.

Eräänä kesänä Liisa-Maija Wennervik oli ratsastanut Bössvikiin, joka on eteläisin näistä lahdelmista, tilatakseen hyviä päärynöitä, jotka kypsyivät siellä kukkuloiden suojassa. Bössvikin asukkaat olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen oli ollut pakko pistäytyä moneen mökkiin, jotta oli jo varsin myöhäistä, ennenkuin hän saattoi kääntyä kotimatkalle.

Mutta häntä ei peloittanut ratsastaa valoisina kesäöinä, vaikka hän olikin aivan yksin liikkeellä. Hän ratsasti hyvin hitaasti, sillä yö oli niin kaunis, ettei hän voinut kyllikseen sitä ihailla. Milloin hän oli korkealla kukkulalla keskellä tiheää metsää, jossa oli niin synkkää, että hän kuvitteli mielessään rosvojen ja karhujen hyökkäävän tiheiköstä esiin ja raastavan hänet hevosen selästä. Milloin hän ratsasti valoisissa laaksoissa, keskellä kasteisia peltoja, kauniita koivikkoja ja välkkyviä vesiä. Auringonlasku punoitti vielä taivaanrannalla, rusketus kuvastui järveen. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään suloisempaa kuin tämä kesäyö.

Erään lahdelman rannassa Liisa-Maija näki suuren kauniin oriin käyvän laitumella. Se oli harmaa ja papurikko yli koko ruumiin, harja oli niin pitkä, että se laahasi maata, häntäkin ulottui yhtä pitkälle ja oli niin paksu kuin ruislyhde. Hevosella oli leveät lautaset, korkea säkä, kirkkaat silmät, kapeat jalat ja pieni pää. Kaviot olivat valkoiset ja ne loistivat kuin hopea, kun se nosti jalkansa ruohikosta. Kengätön se oli, eikä ruumiissa näkynyt vemmelpuun eikä valjaitten jälkiä.

Liisa-Maija oli lähestynyt äänettömästi ratsastaen mäkeä alas, ja Musta kulki käymäjalkaa niittyä kohti, missä hevonen oli laitumella. He tulivat niin lähelle sitä, ettei mikään muu kuin aita erottanut heitä enää toisistaan. Liisa-Maija olisi voinut ojentaa kätensä ja taputella sitä lautasille.

Tähän saakka ei ori ollut heitä huomaavinaan. Nyt vihdoinkin se kohotti päätään ja katseli nuorta tyttöä.

Ja Liisa-Maija Wennervik oli niin kaunis, että kun hän oli ulkona ratsastamassa, niin nuoret miehet useinkin heittivät maahan kirveensä tai viikatteensa tai mitä heillä kulloinkin sattui olemaan kädessä ja kiiruhtivat tielle nojautuakseen aitaa vasten, kunnes hän oli kulkenut ohitse.

Mutta ihme ja kumma, kun tuo korea papurikko ori kohotti katseensa häneen, tuntui Liisa-Maijasta, että sen katse ilmaisi yhtä suurta ihailua kuin renkimiestenkin, heidän seisoessaan aitaan nojautuneina!

Hetken se katsoi häneen, sitten se kääntyi äkisti ympäri ja syöksyi nelistäen pois, jotta harja hulmusi korkealla ja häntä oli sojossa. Se juoksi yli koko niityn ja syöksyi nuoren tytön suureksi kauhuksi suoraan järveen. Lahden perukassa oli pitkältä matalikkoa, mutta sen juostessa pärskyi vesi sen ympärillä kuin vaahto koskessa. Ja sitten se aivan äkkiä katosi.

Liisa-Maija luuli että onnettomuus oli tapahtunut ja että hevonen hurjassa juoksussaan oli joutunut liian syvään veteen ja oli nyt hukkumaisillaan. Hän odotti hetken aikaa, jotta se nousisi vedenpintaan, mutta se ei näyttäytynyt enää. Järvi oli sileä kuin kuvastin.

Silloin valtasi Liisa-Maijan palava halu ratsastaa järven rantaan ja jos mahdollista pelastaa komea eläin kuolemasta. Miten hän sen tekisi, sitä hän ei tiennyt, mutta hevonen oli kaunein mitä hän koskaan oli nähnyt, ja hänen oli aivan mahdoton pysytyllä hiljaa maantiellä yrittämättä auttaa sitä.

Hän nyki Mustaa suitsista, käänsi sen aitaan päin ja läimähytti sitä piiskalla, jotta se hyppäisi aidan yli. Mutta Musta oli nyt kerta kaikkiaan sellainen eläin, että sillä oli enemmän järkeä kuin ihmisellä, ja sen sijaan että se olisi hypännyt aidan yli, alkoi se kovalla kiireellä nelistää kotia kohti. Nuori tyttö ei yleensä voinut hallita ratsuaan istuessaan korkealla satulassa, ja hän huomasi varsin pian, että hänen tällä kertaa oli aivan turha koettaa pakottaa sitä tottelemaan. Musta tiesi mitä se tahtoi. Se tiesi varmaan myöskin, millainen hevonen tuo toinen oli, jonka Liisa-Maija tahtoi pelastaa järvestä.

Ja kun Liisa-Maija tuli seuraavan mäen kukkulalle, keskelle pimeää kuusikkoa, tiesi hänkin, kenet hän oli nähnyt.

Tuosta hopeanharmaasta oriista, jonka kaviot olivat kengättömät ja jolla oli pitkä, viistävä harja, oli hän kuullut kerrottavan monta monituista kertaa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin itse Ahti.

Hänen tultuaan kotiin ja kerrottuaan seikkailustaan olivat kaikki Mårbackassa samaa mieltä kuin hänkin, että hän oli nähnyt Ahdin, ja siksi oli parasta, että hän itse ja koko talon väki pitivät nyt varansa, sillä varmaankin joku heistä oli pian hukkuva.

Mutta Mårbackassa ei ole järveä, ja vanha järvenpohja talon länsipuolella oli nykyään niin kuivunut, ettei siellä ollut jälkeäkään suosta eikä liejumaasta. Yksin jokikin, joka ennen aikaan oli ollut leveä ja vaarallinen, oli nyt kuivunut eikä se kesäiseen aikaan ollut tavallista puroa suurempi.

Sattuipa kuitenkin elokuussa, kun yöt olivat jo pimeät ja usvat kiersivät jokirannoilla ja niityillä, että eräs vanha mies Mårbackasta astui lännestä käsin kotia kohti. Ja mitä hän lie nähnyt tai kuullut sumun keskellä, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kotiin hän ei palannut sinä yönä, ja seuraavana päivänä hänet löydettiin hukkuneena pieneen jokeen, joka oli niin matala, että vesi tuskin ylettyi hänen ylitseen. Hän oli vanha ja raihnainen, eikä häntä suuresti surtu, mutta nyt tiedettiin aivan varmasti, että Liisa-Maija oli todellakin nähnyt Ahdin. Ja jos hän sinä iltana olisi seurannut sen jäljissä Frykenin rantaan, niin Ahti olisi varmaan armotta riistänyt hänet mukanaan siintävään syvyyteensä.

Varmaankaan rouva Raklitzin kääntymys ei ollut oikein täydellinen, koska vanha emännöitsijä ei voinut kylliksi juurruttaa pikkulasten mieliin, mikä onni mamselli Liisa-Maijalle oli, kun hän joutui naimisiin niin erinomaisen miehen kuin rykmentin kirjuri Daniel Lagerlöfin kanssa. Tosin hän ei ollut varakas, mutta viisas ja hyvä ja kelpo mies hän oli. Hänestä hän sai juuri sen tuen, jota tarvitsi tullakseen maailmassa toimeen.

Pappi hän ei kylläkään ollut, mutta hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisänsä isä ja isoisänsä isoisä olivat olleet pappeja ja kaikki he olivat naineet papintyttäriä, niin että hän oli sukua kaikille Värmlannin vanhoille pappissuvuille. Saarna- tai puhetaitoa hän ei kuitenkaan ollut perinyt esi-isiltään, mutta sen sijaan hänellä oli verissä halu hallita ja huolehtia kokonaisesta seurakunnasta, ja Ämtervikin asukkaat, jotka aluksi olivat olleet pahoillaan hänelle siitä, että hän nai papintyttären ja rikkoi vanhan tavan, tottuivat pian siihen, että hän sai pitää huolta kaikista pitäjän asioista.

Pikkulapset ihmettelivät suuresti kuullessaan emännöitsijän puhuvan näin. He olivat kuulleet isoisästään juttuja, jotka kiertelivät kansan parissa. Hänen sanottiin olleen taitavan viuluniekan, ja ainakin nuoruudessaan hän oli ollut siinä määrin luulosairas, ettei hän kestänyt elämää kotona, vaan kulki omia teitään.

Mutta tätä ei vanha emännöitsijä myöntänyt lainkaan. Ei rykmentinkirjurissa ollut mitään vikaa. Hän ei käsittänyt, kuka oli voinut lapsille luulotella semmoisia. Ei, koko asia oli vain se, että hän oli alituisesti matkoilla, mutta nuo matkat olivat välttämättömiä hänen virkansa vuoksi. Koska hän oli rykmentinkirjuri, niin täytyi hänen kerran vuodessa kiertää koko Värmlannin ympäri keräämässä sotaveroja. Eikä siinä kyllin, että hän oli rykmentinkirjuri, hän hoiti myöskin Kymsborgin tehdasta, joka sijaitsi kaukana Norjan rajalla, ja sinne hänen piti matkustaa vähä väliä. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi hän oli niin hyväniminen mies, että häntä alituisesti käytettiin holhoojana ja pesänselvitysmiehenä. Eniten vaivaa hänellä oli ollut laamanninrouva Sundelinin omaisuuden valvomisesta Öjervikissä, hän kun oli perinyt seitsemän tehdasta patruuna Antossonilta. Rykmentinkirjurin oli pitänyt kuukausimääriä oleskella näillä tehdasmailla, Frykenin länsipuolella, ennenkuin hän oli saanut kaikki asiat selvitetyiksi.

Mutta niin pian kuin työ oli suoritettu, kiiruhti hän kotiin Mårbackaan, ja jos hän joskus aamuisin pääsi sinne toisten huomaamatta, niin saattoi sattua, että hän otti viulunsa esille, asettui makuukamarin ikkunan alle ja herätti vaimonsa soitollaan.

Tämä saattoi kylläkin olla totta, mutta että hän olisi karannut kotoa ja ollut poissa pitkät ajat kenenkään tietämättä missä hän oleskeli, se oli vain ihmisten keksintöä sen vuoksi, että he huomasivat Mårbackan emännän olevan aina ohjaksissa.

Pikkulapsia harmitti suuresti, kun väitettiin heidän isoisänsä olleen tuollaisen vakavan ja kuivan järki-ihmisen. Mutta täytyihän heidän pakostakin uskoa vanhaa emännöitsijää.

Mutta sattuipa kerran ilta, jolloin vanhemmat oli kutsuttu kesteihin.
Sisätyttö, jonka oli määrä valvoa ja odottaa heitä, oli pyytänyt
seurakseen Lasten-Marin, uuden lapsentytön, joka oli tullut taloon
Mäki-Kaisan jälkeen.

He sytyttivät tulen lastenkamarin takkaan, ottivat esille lasten pienet punaiset tuolit ja istuivat siellä kuiskaillen keskenään, jotta eivät herättäisi pikkutyttöjä, jotka nukkuivat vuoteissaan.

Kesken kaikkea avautui ovi, ja vanha emännöitsijä tuli sisään. Hän oli ihmetellyt, minne sisäkkö oli kadonnut, ja etsinyt häntä kaikkialta koko talosta.

Nyt hän tuli sisään ja kävi istumaan takan eteen hänkin. Hän ei aikonut missään tapauksessa mennä levolle, ennenkuin tiesi, että herrasväki oli kunnolla kotona.

Kun he nyt istuivat noin kodikkaasti takan ääressä, käyttivät molemmat palvelustytöt tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen neuvoa tärkeään asiaan.

»Me arvelimme, Liina ja minä, että meidän pitäisi keittää unipuuroa», sanoi Lasten-Mari, »mutta emme tiedä, onko siitä mitään hyötyä.»

Siten he saivat viekoitelluksi vanhan emännöitsijän kertomaan, miten mamselli Liisa-Maija Wennervikin oli käynyt, kun hän valmisti unipannukakun.

Viimeisenä jouluna, jona pastori Wennervik eli, oli mamselli Liisa-Maija huvikseen leiponut unipannukakun uudenvuoden-aattona. Hän oli silloin seitsemäntoista vuotias, niin että hänen oli aika ajatella naimista. Hän sekoitti kolme lusikallista vettä, kolme lusikallista jauhoja ja kolme lusikallista suolaa, kaatoi sekoituksen pannukakkupannulle, söi niin paljon kuin saattoi ja laskeutui sitten levolle. Mutta hänen oli vaikea saada unta silmäänsä, sillä hänen oli hirveä jano syötyään tuota suolaista pannukakkua, ja tietenkin oli kielletty juomasta mitään ennen nukkumista.

Kun hän heräsi aamulla, ei hän muistanut lainkaan, mitä oli uneksinut. Mutta myöhemmin päivällä hän tuli menneeksi kuistille ja seisahtui siihen hämmästyneenä. Nyt hän muisti edellisenä yönä unissaan seisoneensa aivan samalla kohdalla. Ja hänen seisoessaan siinä oli kaksi vierasta herraa, nuori ja vanha, astunut häntä vastaan. Ja vanhempi heistä oli sanonut olevansa rovasti Lagerlöf Arvikasta ja tulleensa tänne poikansa kanssa kysymään, oliko Liisa-Maijan jano ja halusiko hän siemauksen vettä.

Ja heti nuorempi herra oli astunut esille ja tarjonnut hänelle lasillisen vettä. Liisa-Maija tuli kovin iloiseksi nähdessään kirkasta, raitista vettä, sillä hän tunsi nukkuessaankin janon polttavan kurkkuaan.

Siihen uni oli päättynyt, mutta siitä hetkestä saakka hän tiesi, kuka oli tuleva hänen miehekseen, sillä jos unissa joku tarjoaa vettä sen jälkeen kun on syönyt unipannukakun, niin sen kanssa nukkuja joutuu naimisiin.

Mamselli Liisa-Maija ihmetteli kovin, mitenkähän se kävisi, sillä siihen aikaan hän ei tuntenut ketään Lagerlöf-nimistä, mutta heti uudelta vuodelta ajoi reki taloon. Liisa-Maija seisoi ikkunan luona, ja nähdessään vieraan, joka istui reessä, oli hän huudahtanut ja nipistänyt emännöitsijää käsivarteen. »Tuossa tulee se, jonka näin unissani», oli hän sanonut. »Saatpa nähdä, että hänen nimensä on Lagerlöf.»

Ja niinpä olikin. Tulija oli nimeltään Daniel Lagerlöf. Hän oli
Kymsbergin tehtaan hoitaja ja kulki heinien ostossa.

Ensiksi mamselli Liisa-Maija ihan pelästyi nähdessään hänet. Vieras ei ollut kaunis, ja hän näytti niin synkältä ja alakuloiselta, ettei Liisa-Maija käsittänyt, mitenkä hän voisi pitää hänestä.

Daniel Lagerlöf oli jäänyt yöksi Mårbackaan, ja aamulla oli renki tullut sisään ja kertonut kumman asian: kaksi sutta ja kettu oli pudonnut ketunkuoppaan. Ja kun ei kukaan talonväestä tiennyt mitä tehdä, jotta satimeen joutuneet pedot saataisiin ylös kuopasta, oli Kymsborgin hoitaja hypännyt kuoppaan ilman muuta asetta kuin ryhmysauva kädessä, tappanut sudet iskemällä niitä päähän ja kietonut silmukan niiden kaulaan, jotta ne saatiin hinatuksi esiin.

Mutta tuo rohkea teko vaikutti niin syvästi mamselli Liisa-Maijaan, että hänen sydämensä heti kiintyi vieraaseen. Hän tuumi itsekseen, että hänet hän tahtoi saada miehekseen eikä ketään muuta.

Kymsborgin hoitaja puolestaan rakastui mamselli Liisa-Maijaan heti ensi näkemältä, vaikka ei tahtonut olla siitä tietävinään. Hän oli näet ollut kihloissa kerran aikaisemmin, ja vaikka morsian oli kuollut, tahtoi hän pysyä hänelle uskollisena eikä koskaan ajatella ketään muuta.

Siitä huolimatta hän tuli Mårbackaan talven kuluessa useamminkin heiniä ostamaan, ja pian hän pääsi selville siitä, miten tukalaa mamselli Liisa-Maijan oli elää yhdessä äitipuolensa kanssa. Hänen tuli sääli tyttöä, ja hän tahtoi auttaa häntä, mutta itse hän ei, herra nähköön, voinut kosia häntä morsianvainajansa vuoksi, vaan päätti, että Elof-veljen, joka oli pappina jossakin suomalaismetsissä, piti naida hänet.

Hän järjesti siten, että hänen veljensä ja mamselli Liisa-Maija tapasivat toisensa. Mutta sillä hän sai vain pahaa aikaan. Pappi rakastui niin silmittömästi mamselli Liisa-Maijaan, ettei hän voinut ajatellakaan ketään muuta enää koko elämänsä aikana, mutta mamselli Liisa-Maija piti Kymsbergin hoitajasta eikä huolinut toisesta.

Pastori Lagerlöf ei päässyt kuitenkaan niin pitkälle, että hän olisi kosinut mamselli Liisa-Maijaa. Piispa pakotti hänet naimaan erään naisen, joka oli kauan oleskellut hänen talossaan ja jonka hän oli luvannut naida. Rouva Raklitzilla oli osansa tässä jutussa, ja siitä koitui vain onnettomuutta, sillä kun pastori Elof ei saanut mamselli Liisa-Maijaa, niin hän alkoi juoda ja joutui kokonaan rappiolle, niin kelvollinen ja erinomainen kuin aikaisemmin oli ollutkin.

Sen jälkeen ei Daniel Lagerlöfillä ollut ketään muuta, jonka olisi voinut panna sijaisekseen, vaan jos hän halusi auttaa Mårbackan papintytärtä, täytyi hänen tehdä se itse. Ja niinpä hän kai arveli, että oli enemmän syytä auttaa elävää kuin surra kuollutta, ja hän uskalsi lähteä matkaan ja kosia tyttöä.

Mamselli Liisa-Maija tuli kovin onnelliseksi ja luuli, että nyt kaikki surut olivat loppuneet, mutta pian hän tuli näkemään, että sulhanen muuttui peräti oikulliseksi ja koetti vetäytyä pois. Harvoin tämä tuli käymään ja milloin kävi, saattoi istua tuntikausia ja vain katsella häntä. Tai hän nosti viulun leukansa alle ja soitti koko ajan, minkä viipyi talossa.

Lopulta hän tuli niin harvoin Mårbackaan, että saattoi kulua kokonainen vuosi mamselli Liisa-Maijan edes näkemättä häntä.

Jos mamselli Liisa-Maija joskus kysyi häneltä, milloin he menisivät naimisiin, niin Daniel Lagerlöf keksi yhä uusia verukkeita. Ensin hän sanoi, että piti odottaa, kunnes hän ansaitsisi niin paljon, että voisi lunastaa Mårbackan toisilta perillisiltä. Toisen kerran hänen piti avustaa veljiään, jotka opiskelivat Lundissa, ja kerran heidän piti taas lykätä häät tuonnemmaksi nähdäkseen saisiko hän rykmentinkirjurin viran.

Hän lykkäsi lykkäämistään häitä tuonnemmaksi. Milloin hänellä oli kovin paljon kirjoitustyötä, milloin monia matkoja.

Lopulta ei kukaan muu kuin mamselli Liisa-Maija enää uskonut heidän menevänkään naimisiin. Ja hänelle se oli ikävintä, sillä nyt alkoivat sekä Sunnen että Ämtervikin nuoret herrat tulla Mårbackaan kosimaretkille. Mamselli Liisa-Maija antoi heidän selvästi ymmärtää, että heidän oli turha vaivautua, mutta jotkut olivat niin itsepäisiä, että tulivat kerta toisensa jälkeen, ja jos mamselli Liisa-Maija kielsi heitä tulemasta, asettuivat he väijyksiin metsän reunaan ja odottivat häntä, kun hän astui tietä myöten.

He kertoivat hänelle kaikkea pahaa, mitä vain tiesivät Daniel Lagerlöfistä. Milloin morsian sai kuulla, että hän seurusteli huonojen ja juopuneiden kavaljeerien kanssa, jotka kulkivat paikasta toiseen ja tekivät tihutöitä kartanoissa ja olivat kaikkien kunnollisten ihmisten kauhuna, milloin kertoivat hänestä, että hän samoili metsiä kuin villi eläin.

Jotkut ärsyttivät mamselli Liisa-Maijaa sanomalla että Daniel Lagerlöf oli saanut rykmentinkirjurinviran, niin että hän olisi hyvinkin voinut naida hänet, jollei olisi kyllästynyt häneen, ja toiset peloittelivat häntä sillä, että hän mielisteli Finn-Erikin tytärtä, jota sanottiin koko maan rikkaimmaksi tytöksi.

Eivät mitkään tällaiset jutut liikuttaneet mamselli Liisa-Maijaa, vaan hän oli silti yhtä iloinen ja luotti siihen, että kaikki kävisi niinkuin hänelle oli unessa ennustettu.

Mutta eräänä päivänä hänelle kerrottiin sulhasen sanoneen, että jos hän vain olisi vapaa, niin hän lähtisi ulkomaille toden teolla opiskelemaan viulun soittoa.

Tämä tepsi mamselli Liisa-Maijaan enemmän kuin mikään muu, ja hän läksi puhumaan Pitkän-Bengtin kanssa.

»Nyt, Bengt», sanoi hän, »saat ottaa kiesit ja ajaa Kymsbergiin ja tuoda rykmentinkirjurin tänne, sillä haluan puhua hänen kanssaan!»

»Kyllä minä yritän», sanoi Pitkä-Bengt, »mutta mitä minä teen, jollei hän seuraa minua hyvällä?»

»Sano hänelle, ettet uskalla tulla yksin kotiin», sanoi mamselli Liisa
Maija, ja niinpä Pitkä-Bengt läksi matkaan.

Kymsborgiin on kokonainen päivänmatka, eikä Pitkä-Bengt palannut kotiin, ennenkuin seuraavan päivän iltana, mutta sittenpä hänellä olikin rykmentinkirjuri matkassansa.

Mamselli Liisa-Maija otti sulhasensa ystävällisesti vastaan, niinkuin ainakin. Hän kutsui hänet sisään saliin, pyysi häntä istumaan ja levähtämään pitkän matkan jälkeen ja sanoi, että he kattaisivat heti illallispöydän, koska hän varmaankin oli nälissään.

Rykmentinkirjuri asteli edestakaisin huoneessa ja näytti kärsimättömältä ja synkältä. Hän odotti luultavasti vain sitä hetkeä, jolloin voisi lähteä taas pois.

Heidän istuessaan illallispöydässä kahdenkesken kääntyi mamselli Liisa-Maija sulhasensa puoleen juuri kun Maija Perintytär toi sisään ruoan, ikäänkuin hän olisi odottanut vain hänen tuloaan, ja kysyi häneltä, oliko totta, että hän halusi purkaa kihlauksen.

»Aivan niin», vastasi rykmentinkirjuri ja näytti yhtä äreältä kuin ennenkin. Sitä hän juuri halusi, olisihan mamselli Liisa-Maijan pitänyt huomata se aikoja sitten.

Silloin mamselli Liisa-Maija punastui hiusmartoaan myöten ja sanoi, että syynä siihen, miksi hän ei aikaisemmin ollut kysynyt sitä häneltä, oli se, että hän niin varmasti oli uskonut heidän olevan määrätyt toisilleen.

Silloin rykmentinkirjuri nauroi ilkeästi ja kysyi, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti.

Mamselli Liisa-Maija punastui yhä enemmän, ja sitten hän kertoi hänelle muutamin sanoin, miten hän oli valmistanut unipannukakun eräänä uudenvuodenaattona ja unissaan nähnyt hänet ja hänen isänsä ja mitä isä oli sanonut hänelle.

Rykmentinkirjuri laski veitsen ja haarukan kädestään ja katsoi mamselli
Liisa-Maijaan ihmeissään.

»Voit kysyä Maija Perintyttäreltä, enkö tuntenut sinua heti ja sanonut kuka sinä olit, ennenkuin nousit edes reestäkään ensi kerralla tullessasi ostamaan täältä heiniä», sanoi mamselli Liisa-Maija ja kääntyi emännöitsijän puoleen, joka juuri tarjosi heille ruokaa.

»No, mutta», sanoi Daniel Lagerlöf, »miksikä et aikaisemmin ole kertonut tätä minulle?»

»Sen kai itsekin ymmärrät», sanoi mamselli Liisa-Maija. »En minä tahtonut vedota muuhun kuin omaan haluusi.»

Rykmentinkirjuri istui taas ääneti, mutta saattoi selvästi huomata, että hänen morsiamensa sanat olivat vaikuttaneet syvästi häneen.

»Voitko sanoa, minkä näköinen se mies oli, joka väitti olevansa rovasti
Lagerlöf Arvikasta?» kysyi hän.

»Voin kyllä», vastasi mamselli Liisa-Maija, ja sitten hän alkoi selittää, minkä näköinen hän oli. Ja varmaankin hänen selityksensä sopi piirre piirteeltä, sillä poika hämmästyi siinä määrin, että hän nousi pois pöydästä.

»Mutta isäni kuoli samana vuonna, jolloin sinä synnyit», sanoi hän.
»Ehkäpä sittenkin olet kuullut hänestä puhuttavan?»

»En ollut koskaan nähnyt ketään Lagerlöfiä enkä koskaan kuullut puhuttavan enempää sinusta kuin isästäsikään, ennenkuin näin teistä unta», sanoi mamselli Liisa-Maija. »Kysy sinä Maija Perintyttäreltä, joka seisoo tässä vieressämme, eikö hän ole kuullut minun kuvaavan isääsi samalla tavalla lukemattomia kertoja!»

Silloin rykmentinkirjuri pysähtyi aivan mamselli Liisa-Maijan eteen. »Jos vain uskaltaisin uskoa tätä», sanoi hän. Vielä kerran hän kiersi huoneen ympäri. Sitten hän palasi taas takaisin. »Silloinhan sinä olisit se, jonka rakas isäni on määrännyt minulle», sanoi hän.

Mutta mitä mamselli Liisa-Maija siihen vastasi, sitä ei vanha emännöitsijä saanut koskaan tietää, sillä hän arveli nyt parhaaksi poistua huoneesta.

Jälkeenpäin he istuivat sittenkin ja juttelivat yhdessä tuntikausia, ja seuraavana päivänä he olivat tehneet sovinnon, ja pian sen jälkeen heidän häänsä vietettiin.

Ja mamselli Liisa-Maija oli kertonut hänelle, ettei mikään muu ollut esteenä ollut kuin hänen sulhasensa raskasmielisyys ja oikullisuus. Milloin hän oli arvellut, ettei hän tahtonut tehdä vääryyttä morsianvainajalle, ja milloin hän oli ajatellut veljeään Elofia ja arvellut, ettei hänellä ollut oikeutta tulla onnelliseksi, kun hänen veljensä oli hänen tähtensä tullut niin onnettomaksi.

Mutta kuultuaan tuon unen oli hän saanut lujan ja varman pohjan jalkojensa alle ja uskalsi tehdä sen, mitä hartaimmin halusi.

Ja siitä päivästä saakka, jolloin hän meni naimisiin, hän oli kuin toinen ihminen. Ensi vuosina sattui joskus, että raskasmielisyys sai vallan hänen ylitseen, mutta sitten hän muuttui rauhalliseksi ja tasaiseksi luonteeltaan. Hänen veljensä hukkui seuraavana vuonna Mårbackassa vietettyjen häiden jälkeen ja sitten seurasi kylläkin raskaita aikoja, mutta nekin menivät ohitse.

Ja hän ja vanha rouva olivat naimisissa neljäkymmentäkuusi vuotta, ja viimeisenä kolmenakymmenenä vuonna oli kaikki voitettu, eikä sen onnellisempia ihmisiä ollut missään.

Mutta pikkulapset makasivat vuoteissaan ja kuuntelivat ihmetellen, ja samalla he olivat kovin hyvillään, sillä tähän saakka oli heidän isoisänsä ollut heidän mielestään kuin jonkunmoinen puujumala, mutta nyt hän oli muuttunut eläväksi ihmiseksi.

Vuonna 1810, kun isoäiti oli ollut naimisissa jo muutamia vuosia ja hänellä oli jo pari pientä lasta, istui hän eräänä iltana kyökkikamarin itäisen ikkunan luona. Hämärä oli laskeutunut maahan, niin että oli liian pimeä ommella, ja koska oltiin jo pitkällä maaliskuussa ja talikynttilät olivat loppumaisillansa, oli hän ottanut esille sukankutimensa, sillä sukkaa hän osasi kutoa pilkkosen pimeässäkin.

Kesken työtään hän tunsi äkkiä, että hänen pitäisi kohottaa päätään ja katsoa ulos. Mutta hänen oli vaikea uskoa silmiään. Äsken oli ulkona ollut tyyntä ja kirkasta, nyt oli täysi lumituisku. Lunta sateli niin tiheään, että hän töin tuskin saattoi erottaa tulenkajasteen renkituvan ikkunasta, joka oli aivan hänen edessään. Tuuli painoi siltä puolen niin, että lunta tuprutti vasten seiniä, ja sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän oli istunut alallaan, oli keräytynyt jo niin korkeita kinoksia, että ne peittivät sekä pensaat että aitauksen.

Pimeys oli lisääntynyt nopeasti rajuilman noustua, mutta hän saattoi sittenkin vielä nähdä, että monia isoja eläimiä tunkeutui kinosten läpi takapihalle. Hän ymmärsi heti, mitä lajia ne olivat. »Kunpa palvelustytöt pitäisivät nyt varansa eivätkä lähtisi hakemaan ulkoa halkoja», tuumi hän, »sillä harmaat hukat ovat tänä iltana liikkeellä.»

Heti sen jälkeen hän kuuli huutoa ja näki suden hiipivän ikkunan ohi sen palatessa takapihalta. Sillä oli suussa jotakin, joka koetti tehdä vastarintaa. Isoäidin mielestä se näytti lapselta, mutta mikä lapsi se voisi olla? Olivathan hänen omat pienokaisensa aivan hänen vieressään, eikä talossa muita lapsia ollutkaan.

Aivan ensimmäisen suden kintereillä tuli toinen ja silläkin oli lapsi kidassaan.

Silloin isoäiti ei voinut istua enää paikoillaan. Hän hyökkäsi niin äkisti pystyyn, että kaatoi tuolin, juoksi keittiöön ja kyökinovesta ulos. Mutta siellä hän pysähtyi. Hän näki edessään kirkkaan, tyynen, suloisen kevätillan. Ei hän nähnyt lumipyryä, eikä hän nähnyt susia. Hän oli varmaankin nukahtanut kutimensa ääreen, ja kaikki se, minkä hän oli nähnyt, oli ollut vain unta.

Mutta isoäiti käsitti, että siinä piili jotain vakavaa. »Meidän täytyy varoa pienokaisiamme», sanoi hän palvelusväelle. »Tämä ei ollut unta, vaan varoitus.»

Mutta lapsille ei tapahtunut mitään vaarallista, he kasvoivat ja varttuivat, ja näky tai uni, tai mikä se oikeastaan lie ollut, oli unohtumaisillansa niinkuin niin paljon muutakin samantapaista.

Elokuussa saapui joukko köyhiä sotilaita Mårbackaan. He olivat repaleisia, nälkäisiä ja sairaita, ruumiit olivat laihat kuin luurangot, ja silmät olivat ahneet kuin petoeläinten. Kaikissa näytti olevan selvä kuoleman leima.

He kertoivat olevansa kotoisin Fryksändestä ja muista Fryksdalin pohjoisista pitäjistä. Mutta nyt, lähestyessään kotiseutuaan, he eivät olleet iloisia, sillä he pelkäsivät, etteivät heidän omaisensa tuntisi heitä enää. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet kotoa terveinä ja voimakkaina. Mitä sanoisikaan kotiväki saadessaan heidät takaisin niin kurjina, etteivät he kelvanneet muuhun kuin kirkkomaan multiin haudattaviksi?

Sodassa he eivät olleet käyneet, he olivat vain marssineet edestakaisin pakkasessa ja nälässä. Taistelua he eivät koskaan olleet nähneet, he olivat vain taistelleet tauteja ja kurjuutta vastaan.

Heitä oli ollut useita tuhansia siihen aikaan, kun he läksivät liikkeelle, mutta toinen tuhatkunta toisensa jälkeen oli tuhoutunut. He kertoivat, että suuri osa heistä oli lähetetty avonaisissa proomuissa merelle keskellä talvea. Miten retki oli onnistunut, sitä ei kukaan tiennyt, mutta kun proomut olivat ajautuneet maihin, oli miehistö istunut kuolleena airojen ääressä, jäätyneenä ja paleltuneena.

Ne, jotka vielä elivät, pyrkivät nyt kotiin omin neuvoin, mutta monta kertaa matkan varrella oli tapahtunut, että heitä oli kivitetty ja ajettu pois kylistä ja kartanoista, joita he olivat yrittäneet lähestyä.

Eniten kalvoi heidän mieltään se suru, etteivät he olleet päässeet sotaan ja siellä kaatuneet, vaan että heidän oli pakko laahautua elämän läpi loppumattoman tuskan vallassa.

He tiesivät itse millaisia olivat: täynnä syöpäläisiä, liasta haisevia ja inhoittavia katsella. Kun he tulivat Mårbackaan, eivät he pyytäneet päästä katokseen eikä vuoteisiin lepäämään. He halusivat vain saada olkikuvon ja kuivan mäkirinteen, missä ojentautua suoraksi.

Mårbackassa ei sotamiesparkoja viskelty kivillä. Rykmentinkirjuri oli poissa kotoa, mutta hänen vaimonsa antoi heille luvan pystyttää leirinsä takapihalle, aitauksen sisäpuolelle. Puuroa ja velliä heille keitettiin joka päivä suurissa padoissa, ja kaikki vaatteet, joita ilman voitiin tulla toimeen, annettiin heille.

Kartanon väki keräytyi alituisesti heidän leiripaikkansa ympärille kuunnellakseen kertomuksia heidän kokemuksistaan. Mutta eivätpä kaikki edes osanneet puhua. Monet olivat niin tylsiä, etteivät he vastanneet tuntikausiin. Tuskinpa he tiesivät enää, keitä olivat tai minne olivat menossa.

Huhu näistä miehistä, jotka olivat niin kovin muuttuneet, kulki ympäri seudun, ja ihmisiä tuli pitkien matkojen päästä heitä katsomaan.

»Tuo tuossa», sanoi eräs vieras mies, joka kauan oli seisonut ja tarkastellut matkamiesraukkoja, »tuo tuossa väittää olevansa Göran Persan poika Torsbystä. Mutta minä tunsin Göran Persan pojan. Hän oli korea poika. Ei ainoakaan piirre muistuta häntä.»

Eräänä päivänä saapui paikalle köyhä leski. Hän oli kotoisin pienestä metsätorpasta kaukaa pohjoisesta, jossa hän henkensä ylläpidoksi sai käydä ankaraa taistelua nälkää ja hätää vastaan.

»Onko teidän parissanne ketään Börje Knutsson nimistä?» kysyi hän katseltuaan hetken aikaa nostoväkeä.

Ei kukaan koko joukosta vastannut. Miehet istuivat maassa jalat allaan ja nojasivat leukansa polviaan vasten. He istuivat siten usein liikahtamatta tuntimääriä.

»Jos täällä on Börje Knutsson nimistä miestä, niin ilmoittakoon itsensä, sillä hän on minun poikani», sanoi nainen.

Ei kukaan noista kurjista raukoista sanonut yhtään sanaa eikä liikahtanut. He eivät edes kohottaneet katseitaan vaimoon.

»Olen itkenyt joka päivä sen jälkeen kuin poikani läksi luotani», sanoi köyhä leski. »Jos hän on teidän parissanne, niin voinee hän kai nousta ylös ja sanoa sen minulle, sillä en voi tuntea häntä.»

Ensimmäiselle ihmiselle, jonka hän sitten kohtasi, hän kertoi kokemuksensa. Ja hän oli levollinen ja miltei iloinen. »Luulin tähän saakka, että kadottaisin järkeni, jollei hän palaisi takaisin», sanoi hän. »Mutta nyt kiitän Jumalaa, ettei hän ole näiden luurankojen parissa.»

Nostoväkimiehet lepäsivät Mårbackassa kokonaisen viikon. Sitten he jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin kutakuinkin voimistuneina ja virkistyneinä.

Mutta he olivat jättäneet jälkeensä punataudin. Kaikki koko talossa sairastuivat pahasti; ei ketään muita kuollut paitsi isoäidin kaksi pikkulasta. He olivat liian pienet voidakseen vastustaa tautia.

Kun pienokaiset laskettiin arkkuihinsa, tuumi isoäiti itsekseen: »Jos olisin tehnyt kuten muut, jollen olisi ottanut vastaan noita miehiä, vaan ajanut ne pois talosta, niin pikkulapsen! olisivat vielä elossa.»

Mutta kesken näitä ajatuksiaan muistui hänen mieleensä näky, jonka hän keväällä oli nähnyt, molemmat sudet ja lapset, joita ne olivat laahanneet mukanaan.

Nuo pikkulapset eivät olleet kuolleet siksi, että hän oli ollut armelias, vaan sentähden, ettei hän ollut osannut varjella heitä tartunnalta.

Kun hän ajatteli, että loppujen lopuksi hän itse oli syypää siihen, että lapset olivat nyt poissa ja kuolleet, niin suru oli käydä ylivoimaiseksi. »Tätä en koskaan voi unohtaa», tuumi hän, »minusta ei koskaan enää tule ihmistä.»

Ja hänen epätoivonsa lisääntyi vielä siitä pelosta, mitä hänen miehensä sanoisi pienokaisten kuolemasta. Hän ei ollut käynyt kotona moneen kuukauteen. Raskasmielisyys oli kai saanut hänet niin valtoihinsa, ettei hän uskaltanut tulla kotiin. Isoäiti ei tiennyt, missä hän parhaillaan oleskeli. Hän ei voinut edes lähettää hänelle sanaa, jotta hän olisi saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Nyt rykmentinkirjuri varmaan pitäisi sitä Jumalan rangaistuksena, koska hän oli mennyt naimisiin. Ehkäpä hän ei koskaan palaisi enää vaimonsa luokse.

Mutta isoäiti ei ollut enää aivan varma siitä, tokko mies olikaan väärässä. Ehkäpä olisikin parasta, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan.

Kaikki talon asukkaat olivat kauhuissaan hänen surunsa johdosta eivätkä tienneet miten auttaa häntä. Mutta Pitkä-Bengt, renki, joka oli heistä vanhin, ei pelännyt toimia hiukan ominkin päin, ja hän läksi Kymsbergiin vielä kerran ottamaan selkoa isännästä.

Tällä kertaa ei kestänyt kokonaista kahta päivää, ennenkuin Pitkä-Bengt palasi takaisin. Hän oli aivan oikein löytänyt rykmentinkirjurin ja saattanut perille asiansa, mutta tuskin hän oli puhunut loppuun, kun isäntä antoi valjastaa virkeän hevosen kiesien eteen ja ajoi yötä myöten, niin että hän saapui Mårbackaan jo seuraavana aamuna.

Nyt hän ei ollut epäystävällinen eikä jäykkä astuessaan sisään. Hän sulki vaimonsa hellästi syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä ja lohdutti häntä lempein sanoin.

Tuntui siltä kuin hän nyt vasta, nähdessään vaimonsa masentuneena ja suruisena, olisi voinut osoittaa hänelle koko suuren rakkautensa.

»En minä ole sellainen, että minut kadotettaisiin surun tähden», sanoi rykmentinkirjuri. »Luulitko, että hylkäisin sinut siksi, että olit ollut liiaksi armelias?»

Sinä hetkenä isoäiti luuli ymmärtävänsä miehensä mielenlaadun paremmin kuin koskaan ennen.

Ilon ja rauhan päivinä, sen isoäiti tiesi, hänen täytyi luottaa itseensä, ja siihen hän hyvin pystyikin. Mutta surussa ja taistelussa ja vakavina hetkinä hänen miehensä oli aina seisova hänen rinnallaan ja suojeleva häntä.

VANHOJA RAKENNUKSIA JA VANHOJA IHMISIÄ.

Useimmat rakennukset, joita oli Mårbackassa silloin, kuin luutnantti Lagerlöf otti talon haltuunsa, olivat vanhoja, mutta renkitupa ja lammaskarsina, niin arveltiin, olivat kaikkia muita vanhemmat. Sitä ei kukaan voinut varmuudella väittää, sillä vanha aitta, jota käytettiin ruoka-aittana, ja tahi, jossa oli pitkä katollinen luhti, ja sauna, jossa savustettiin sianlihaa, ja mallassauna, jossa imellytettiin ohria, eivät liioin olleet eilispäivän lapsia. Mutta renkitupa ja lammaskarsina olivat muuratut harmaista kivistä, sellaisista, joita oli kerätty ulkoa, sekä pyöreistä että litteistä, sekä suurista että pienistä, ja niiden seinät olivat kahden kyynärän paksuiset, aivankuin ne olisi tarkoitettu kestämään piiritystäkin. Sellaista rakennustapaa ei käytetty viime vuonna eikä sitä edellisenäkään, ja siksi ne näyttivätkin ansaitsevan palkinnon, kun iästä tuli kysymys.

Luultavaahan oli, että ensimmäiset ihmiset, jotka asettuivat pysyväisesti Mårbackaan asumaan, olivat tulleet jostakin lähikylästä, jossa oli kylliksi väkeä kaikissa tuvissa, mutta riittämättömästi viljeltyä maata, niin että leivästä oli puute. Varmaankin sinne oli saapunut joku nuori pari, joka halusi mennä yhteen, mutta kun köyhyys oli suuri, niin he eivät olleet tienneet muuta neuvoa kuin asettua erämaahan uutisasukkaiksi. Heidän huomionsa oli kiintynyt Åsbergin rinteellä olevaan karjalaitumeen, ja he olivat muuttaneet sinne ja aluksi kai asuneet niissä pikkumajoissa, joissa karjapaimenet aikaisemmin olivat majailleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heistä oli ehkä olo siellä tuntunut turvattomalta, sillä naapureita ei ollut, ja joskus karhu kävi navetassa vieraisilla ja hurjat sysimiehet tuottivat heille itselleen rauhattomuutta.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa tuntuu aivan luonnolliselta, että he rakensivat itselleen pari kivimajaa, toisen omiksi tarpeikseen, toisen eläimille.

Rakennus, jossa karjan tuli asua, oli suurempi. Siinä ei ollut ikkunoita, ainoastaan luukkuja kotonataottuine rautaristikkoineen, niin ettei karhu eikä varas voinut tunkeutua sisään. Lattiana oli vain tallattu multa, mutta huone oli karkealla hirsiseinällä jaettu kahtia, niin että eläimet, jotka eivät viihtyneet yhdessä, voitiin pitää erillään. Hevoset ja lampaat, jotka aina ovat ystäviä, saivat siis oleskella toisessa osastossa, lehmät ja vuohet toisessa.

Kivimaja, joka oli aiottu ihmisiä varten, oli pienempi ja siinä oli vain yksi suoja. Mutta siihen pantiin permanto käsinhalaistuista hirsistä, kaksi ikkunaa oli pitkällä sivulla, ja siinä oli uuni ja savupiippu. Itäpuolella, vastapäätä ikkunaseinää, oli uutisasukkaalla suuri sänkykaappi. Siihen mahtui kaksi leveää vuodetta lattialle ja kaksi yhtä leveää vuodetta katon rajaan. Ne olivat hyvin suuret, kolme henkeä saattoi huoleti maata vieretysten kummassakin vuoteessa. Ikkunaseinää pitkin kulki penkki, ja sen edessä oli valtavan suuri mäntypöytä. Uuni oli toisella lyhyellä seinällä, ulko-ovi vastakkaisella.

Luutnantti Lagerlöfin aikana, jolloin entistä asuinrakennusta käytettiin renkitupana, oli se sisältä melkein entisensä näköinen. Sänkykaappi oli paikoillaan ja samoin pyöreä, avoin takka ja pieniruutuiset ikkunat, joissa ulkopuolella oli rautaristikot. Pitkä penkki ja pöytä olivat poistetut, niiden tilalla oli höyläpenkki täysinäisine työkalulaatikkoineen. Niinikään oli kaksi pientä, pyöreää tuolia, jotka hyvinkin saattoivat olla peräisin ensimmäisten uutisasukkaiden ajoilta, ja samaten kulunut hakkuupölkky, joka seisoi takan edessä.

Täällä asui tallirenki ja renkipoika, tänne työväki tuli lomahetkinään lepäämään ja syömään, ja tänne käskettiin köyhät maankiertäjät, kun he pyysivät yösijaa.

Täällä Pien-Bengt, joka rykmentinkirjurin aikana oli ollut tallirenkinä, vietti vanhuutensa päivät, hän joka oli ollut niin kauan talon palveluksessa, että luutnantti Lagerlöf oli pyytänyt hänelle kunniamitalia.

Toisenkin talon palvelijan oli määrä saada kunniamitali, nimittäin vanhan emännöitsijän. Hän ei ollut läheskään niin vanha kuin Pien-Bengt. Hän oli yhä palveluksessa, oli reipas ja toimelias ja sai ajaa kirkkoon herrasväen vaunuissa ja vastaanottaa mitalin kirkossa.

Mutta Pien-Bengt makasi sairaana sinä päivänä, hänellä oli jäsenkolotusta ja noidannuoli oli iskenyt hänen selkäänsä, niin ettei hän voinut nousta ajopeleihin, vaan hänen oli pakko jäädä kotiin.

Mitali hänen piti saada joka tapauksessa, mutta suuri juhlallisuus meni häneltä hukkaan, kun hän ei voinut päästä kirkkoon. Huhu oli kertonut, että Sunnen rovastin oli määrä tulla Ämtervikiin pitämään puhetta uskollisille palvelijoille ja itse ripustaa kiiltävä hopearaha heidän kaulaansa.

Tietäähän sen, ettei Pien-Bengt ollut mielissään maatessaan tuskissaan ja kivuissaan sillä välin kuin suurin hetki, jonka elämä saattoi tarjota hänelle, meni hänen ohitseen.

Luutnantti Lagerlöf kertoi tietysti rovastille, että Pien-Bengt oli sairas eikä voinut saapua kirkkoon. Mutta rovasti ei halunnut kellekään niin kernaasti osoittaa kunnioitusta kuin palvelijalle, joka koko ikänsä oli palvellut samassa talossa ja ottanut osaa isäntäväkensä sekä iloihin että suruihin. Ja kun hän sai kuulla asian laidan, sanoi hän haluavansa tulla Mårbackaan heti jumalanpalveluksen jälkeen ja itse antaa hänelle mitalin.

Luutnantti ilostui kovin kuultuaan tämän, mutta samalla häntä myös hiukan arvelutti. Niin pian kuin säädyllisyys vain salli, läksi hän kirkosta ja ajaa karautti kotiin, jotta ennättäisi Mårbackaan hetkistä ennen rovastia.

Ja Pien-Bengt pestiin ja kammattiin kaikessa kiireessä ja hänen ylleen puettiin pyhäpaita. Hän sai puhtaat lakanat vuoteeseensa ja kauniin tikatun peitteen tavallisten lammasnahkavällyjen sijalle. Koko renkitupa lakaistiin, lastut höyläpenkin alta kannettiin ulos, ja nokiset hämähäkinverkot katon rajasta revittiin alas. Katajia ripotettiin lattialle, oven eteen pantiin uusia havuja, ja suuri kimppu koivunlehtiä ja sireenejä pistettiin uunin koloon.

Sunnen rovastina ei siihen aikaan ollut sen vähempi mies kuin itse Anders Fryxell. Hän oli komea, ankara ja kunnianarvoisa, mutta ylpeä hän ei ollut, niinpä hän heti, saavuttuaan Mårbackaan, läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo kiinnittääkseen mitalin hänen rintaansa.

Luutnantti ja rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja emännöitsijä ja koko talonväki seurasi hänen mukanaan. He odottivat tietenkin, että rovasti pitäisi pienen puheen Pien-Bengtille, ja he asettuivat hiljaisina ja hartaina seisomaan renkituvan seinävierustalle.

Ja aluksi kaikki kävi niinkuin pitikin. Rovasti luki aluksi muutamia raamatunlauseita, ja Pien-Bengt makasi hiljaa ja juhlallisena vuoteellaan ja kuunteli.

»Sinä, Bengt», sanoi rovasti, »olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, jommoisista Herra puhuu».

»Niin», sanoi Pien-Bengt vuoteestaan, »se on aivan totta. Uskollinen minä olen ollut.»

»Et ole koskaan pyytänyt omaa etuasi, vaan olet hoitanut leiviskääsi, joka sinulle on uskottu.»

»Niin», sanoi Pien-Bengt, »se on kaikki totta. Suurkiitosta rovastille, kun sanoo sen.»

Näytti siltä, kuin nuo alituiset keskeytykset olisivat kiusanneet rovastia. Hänhän oli suuri herra ja tottunut seurustelemaan suurten kanssa, ja minne ikänä hän tuli, osasi hän taitavasti käyttäytyä. Hän oli sellainen, että ihmiset helposti nolostuivat hänen seurassaan, hän oli käytökseltään mahtava ja tahtoi aina sanoa viimeisen sanan.

Tällä kertaahan hän ei ollut ehtinyt oikein valmistaa puhettansa, sillä matka Mårbackaan oli päätetty kovin hätäisesti, ja puhe, jonka hän oli pitänyt kirkossa, ei soveltunut oikein renkitupaan. Hän yskäisi pariin kertaan ja alkoi sitten uudelleen.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko. »Enhän minä vastusta rovastia.
Kaikki, mitä rovasti sanoo, on totta.»

»Sinä Bengt olet ollut hyvä ja uskollinen palvelija, mutta niinpä sinulla on ollut myös hyvä isäntäväki.»

Mutta ukko oli kovin mielissään siitä, mitä kuuli. Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti.

»Se vasta onkin totta, rakas rovasti, se vasta on totta. He ovat kaikki olleet kelpo miehiä, sekä Wennervik, rykmentinkirjuri että tämä Erik Gustav.»

Hän ojensi kätensä ja laski sen luutnantti Lagerlöfin olkapäälle ja siveli hänen käsivarttaan. Hän oli niin onnellinen, että hänen kasvonsa loistivat.

»Kyllä minä olen vaiti», sanoi ukko, »se on aivan oikein. Joka ainoa sana, jonka rovasti sanoo, on totta.»

»Ei sinulle voi mitään, Bengt», sanoi hän. »Saat jäädä puheetta. Tästä saat mitalisi, ja kanna sitä terveydellä ja kunnialla monta vuotta!»

»Ei koskaan ennen ole sattunut minulle, että olisin hämmentynyt puhuessani», sanoi hän. »Mutta kaikkea eläissään kokee.»

Pien-Bengt puolestaan oli täysin tyytyväinen puheeseen, joka oli hänelle pidetty. Nuo sanat, että hän oli ollut hyvä ja uskollinen palvelija, sekä mitali ja rovastin läsnäolo renkituvassa ja koko kunnianosoitus vaikuttivat puolestaan sen, että jäsensärky ja noidannuoli katosivat. Iltapäivällä ukko istui vuoteessaan ja kertoi kerta toisensa jälkeen jokaiselle, joka vain halusi kuulla siitä suuresta tapauksesta, jolloin hän pelasti rykmentinkirjurin raha-arkun.

Eräänä talvena oli hän ollut rykmentinkirjurin mukana veronkantomatkalla. He olivat käyneet kaikissa itäisissä piirikunnissa ja heidän oli määrä lähteä läntisiin, mutta ennenkuin he läksivät matkaan, tahtoi rykmentinkirjuri pistäytyä kotiin, sillä hän ikävöi vaimoaan ja lapsiaan.

Eihän hän sitä sanonut Pien-Bengtille. Hän syytti vain sitä, että hevonen tarvitsi parin päivän levon ja että eväsvakka oli tyhjä ja vaati täyttämistä. Sitä paitsi oli raha-arkku nyt niin täynnä, sanoi hän, ettei hän tahtonut kuljettaa sitä sen pitemmälle, vaan halusi tyhjentää sen ensin ja lähettää rahat Karlstadiin.

Mutta samana päivänä, jolloin he käänsivät nenänsä kotia kohti, alkoi pyryttää niin vimmatusti, että kaikki tiet tukkeutuivat, ja heidän oli ajettava käymäjalkaa. Oli melkein hämärä, kun he ajoivat Klarjoen poikki Olsäterin kohdalla, ja kun rykmentinkirjuri heti sen jälkeen ajoi Nordsjön herraskartanon ohi, sanoi hän, että hänen olisi pitänyt pistäytyä sinne ja pyytää yösijaa. Mutta hän ikävöi kotiin, kuten sanottu, eikä Mårbackaan ollut enää kuin kahden penikulman matka, ja he olivat molemmat sitä mieltä, Pien-Bengt sekä hän, että sittenkin oli parasta saada maata omassa vuoteessaan, vaikka pitäisi viipyä tiellä aina kymmeneen tai yhteentoista saakka.

Kun he saapuivat syvään metsään, joka on Nordsjön ja Sandvikin välisellä taipaleella, oli tie kokonaan ummessa, ja reki kulki niin raskaasti eteenpäin, että Rusko ei jaksanut sitä enää vetää. Se pysähtyi joka askeleella, eikä siihen voitu saada eloa paremmin piiskalla kuin hyvillä sanoillakaan.

»Tämäpä vasta oli harmillista, Bengt», sanoi silloin rykmentinkirjuri.
»Mutta eikö tässä lähellä ole pientä metsätorppaa?»

»On kyllä, rykmentinkirjuri on aivan oikeassa. Vähän matkan päässä on mökki. Mutta siellä ei rykmentinkirjuri voi olla yötä.»

»Kyllä ymmärrän, mitä tarkoitat, Bengt», sanoi rykmentinkirjuri. »Tuo torppa taitaa olla veijarien ja maantienkulkijoiden kapakkana, ja rehelliset ihmiset yleensä välttävät sitä. Mutta arveletko, että meillä on valitsemisen varaa? Nyt olemme olleet kolme tuntia matkalla Nordsjöstä tänne ja hevonen on väsynyt. Meidän täytyy saada se katokseen, jotta se saisi levähtää.»

Kun renki puhui täten, tiesi isäntä, että hänellä oli pätevät syynsä olla poikkeamatta torppaan, ja hän päätti yrittää vielä kerran päästä maantiellä eteenpäin.

Molemmat matkamiehet nousivat reestä ja alkoivat polkea tietä hevoselle, joka seurasi hitaasti jäljessä. Se oli raskasta työtä. Pien-Bengt puolestaan sai siinä ponnistella, ja rykmentinkirjuri, jolla oli suuret polviin saakka ulottuvat matkasaappaat jalassa, sudennahkaturkit yllä ja matkavyö uumilla, hengästyi kokonaan.

»Ei, Bengt, tämä ei käy», sanoi hän, kun he olivat päässeet torpan edustalle. »Minun käy samoinkuin Ruskonkin. Menepä sisään pyytämään yösijaa.»

Pien-Bengt ei voinut muuta kuin totella. Mutta hänen mielestään olisi ollut parempi jäädä koko yöksi rekeen istumaan, kuin kruunun rahat matkassaan lähteä tuollaiseen varkaitten pesään. Hän näki selvästi, että vaara tässä uhkasi.

Hän astui sisään ja näki miehen ja vaimon istuvan hyvässä rauhassa uunin ääressä. Eikä voi väittää, että he olisivat iloinneet vieraitten tulosta. He tekivät mahdollisimman paljon verukkeita. Kamari ei ollut lämmitetty, eikä heillä ollut sellaista vuodetta eikä vuodevaatteitakaan, jotka olisivat sopineet herrasmiehelle.

Pien-Bengt sai heidät kuitenkin taivutetuiksi. Vaimo kantoi puita kamariin ja sytytti tulen takkaan. Mies tarttui lapioonsa ja auttoi Pien-Bengtiä luomaan lumen syrjään, niin että hevonen ja reki voitiin ajaa ulkohuoneen eteen.

Kun Pien-Bengt tuli reen luo, huomasi hän, että rykmentinkirjuri nukkui istuallaan, niin väsynyt hän oli.

»Eipä nuo liiaksi vartioi kruunun rahoja», sanoi metsätorpan isäntä irvistellen.

»Ei hän vielä ole kadottanut äyriäkään kruunun varoista», tiuskasi
Pien-Bengt.

Aina, kun rykmentinkirjuri ja Pien-Bengt tulivat jonnekin, oli heillä sellainen tapa, että isäntä kantoi raha-arkkua ja Pien-Bengt seurasi jäljessä eväsvakkaa tuoden.

Kun Pien-Bengt nyt huomasi, miten väsynyt isäntä oli, sanoi hän hänelle, että reki oli ajettu kurjan liiterin eteen, jonne hevonen pantaisiin yöksi: »Menkää nukkumaan, rykmentinkirjuri! Minä tuon molemmat arkut.»

»Ei sinun tarvitse tuoda kuin toinen», sanoi rykmentinkirjuri. Hän tarkoitti, että vain raha-arkku oli tuotava sisään, sillä eväsarkku oli tyhjä. Mutta sitä ei Pien-Bengt ymmärtänyt.

Hän riisui hevosen valjaista ja talutti sen liiteriin. Kun hän palasi sieltä takaisin, oli rykmentinkirjuri mennyt tupaan, ja torpparikin oli kadonnut. Raha-arkkua ei ollut reessä, mutta kaikkihan oli niinkuin pitikin olla. Rykmentinkirjuri istui tulen ääressä pienessä kurjassa huoneessa, kun Pien-Bengt astui sisään. Hän kuuli, että renki laski arkun maahan ovensuuhun, mutta hän oli niin väsynyt, ettei viitsinyt kääntää päätään. »Lukitse nyt ovi, Bengt, ja ota avain suulta!» sanoi hän.

»Sitähän minäkin arvelin», sanoi isäntä, »mutta emmeköhän me nuku tänä yönä, vaikka emme saakaan illallista.»

Hän ojentautui pitkäkseen puupenkille isot saappaat jaloissa ja turkki yllä, sellaisena kuin hän oli. Hän asetti vain pari halkoa pään alle ja nukkui heti.

Hänellä ei ollut koskaan tapana nukkua kauemmin kuin neljään tai viiteen, ja nyt hän heräsi jo kahdelta täysin levänneenä ja virkkuna.

»Ylös, Bengt!» huusi hän. »Nyt me lähdemme Herran nimessä matkaan, jotta saamme aamiaista Mårbackassa.»

Pien-Bengt nousi heti ylös. Kynttilää heillä ei ollut, mutta talvinen yö ei ollut aivan pimeä. He näkivät kylliksi voidakseen kopeloida ulos huoneesta.

»Ota sinä arkku, Bengt, ja mene valjastamaan», sanoi rykmentinkirjuri, »niin minä menen tupaan ja maksan yösijasta.»

Heti sen jälkeen oli kaikki selvää, ja he läksivät matkaan. Pyry oli lakannut, ja vaikka tie olikin vielä ummessa, pääsivät he sittenkin jommoisella vauhdilla eteenpäin, sillä hevonen oli levännyt.

»Ei ollut sittenkään niin tyhmää, vaikka jäimme tänne yöksi», sanoi rykmentinkirjuri.

»Kävi paremmin kuin luulin», sanoi Pien-Bengt. »Näin niin pahaa unta kaiken yötä, ja kuulin niin paljon melua. Minun mielestäni hakattiin ja kolkutettiin kaiken aikaa tuvassa. En tänä hetkenä vielä käsitä, olivatko he työssä vai näinkö unta.»

»Mutta sanoinhan eilen sinulle, että ottaisit vain raha-arkun huoneeseen ja jättäisit toisen rekeen!»

Tukalin hetki rykmentinkirjuri Lagerlöfin koko elämässä oli varmaankin se, kun hän huomasi, että erehdyksestä raha-arkkua ei oltu tuotukaan sisään yöksi. Selvää oli, että torppari oli sen varastanut. Mutta minne hän oli kätkenyt sen? Oliko hän voinut saada sen auki? Se oli oikea kruununvoudin arkku konelukkoineen ja vahvoine raudoituksineen, mutta ei ollut sittenkään mahdotonta, että hän oli saanut sen murretuksi auki.

Mies ja vaimo ja lisäksi neljä henkeä istui takan ääressä, kun he hyökkäsivät sisään. Ei kukaan näyttänyt lainkaan hämmästyvän, mutta Pien-Bengt näki ensi silmäyksellä, että tuvassa olevat miehet olivat pahimpia veijareita, mitä koko seudulla oli.

»Sanoinhan teille, ettette pääse kotiin, ennenkuin tie on lumiauralla avattu», sanoi vaimo.

»Kyllä me eteenpäin pääsemme», sanoi rykmentinkirjuri, »mutta raha-arkkuni jäi tänne tupaan, ja se minun on ensin saatava matkaani.»

»Onko mahdollista, että hän unohti raha-arkkunsa tänne. Se on kai kamarissa. Siellä ei kukaan ole käynyt teidän lähdettyänne.»

»Raha-arkkuni ei ole unohtunut», sanoi rykmentinkirjuri ankarasti, »mutta antakaa se heti tänne! Kyllä te tiedätte, miten sen käy, joka varastaa kruunun rahoja.»

»Minne me olisimme voineet kätkeä suuren raha-arkun?» sanoi vaimo.
»Näettehän itse, mitä tuvassa on. Etsikää vain koko talo läpi.»

Sitä Pien-Bengt oli jo tehnytkin. Hän oli etsinyt ja nuuskinut joka nurkan, löytämättä mitään.

»Jollette tuo sitä hyvällä esille», sanoi rykmentinkirjuri, »niin ei ole muuta neuvoa, kuin että renkini jää tänne vartioimaan. Ei kukaan teistä saa poistua tuvasta, ennenkuin palaan nimismiehen kera.»

»Hänenkö pitäisi vartioida meitä!» sanoi vaimo, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Eikä siinä suuria edellytyksiä ollutkaan, että Pien-Bengt yksin olisi voinut pidättää kuutta ihmistä tuvassa, sillä välin kuin rykmentin kirjuri ajoi nimismiestä hakemaan.

Kaiken aikaa oli Pien-Bengt aprikoinut erästä asiaa. Hän kuuli että tuli räiskyi ja paloi leivinuunissa, mutta hän ei nähnyt jälkeäkään emännän leipomishommista.

Sanaakaan sanomatta hän hiipi uunin luo ja avasi uuninsuun. »Tulkaapa tänne, rykmentinkirjuri ja katsokaa, minkälaista leipää tässä uunissa paistetaan!» huusi Pien-Bengt.

Mies ja vaimo aikoivat hyökätä Pien-Bengtin kimppuun, mutta rykmentinkirjuri Lagerlöf oli vahva mies. Hän työnsi syrjään varkaat, ja kun veijarit, jotka myöskin olivat ruvenneet liikkumaan paikoiltaan, näkivät, millaisia iskuja hän kykeni antamaan, pysyttelivät he alallaan.

Pien-Bengt otti käteensä uunikoukun ja veti yhdellä nykäyksellä arkun hedehe. Hän ei malttanut odottaa. Hän oli polttaa sormensa saadakseen selkoa, mitä vahinkoa se oli kärsinyt.

Niinpä olikin. Vahva tammi-arkku oli kestänyt. Varkaat olivat kaiken yötä viilanneet ja vasaroineet sitä, mutta eivät olleet saaneet konelukkoa auki eikä raudoituksia rikki. Muun neuvon puutteessa he olivat pistäneet sen nyt leivinuuniin, mutta Pien-Bengt oli liian varhain yllättänyt heidät. Vain vähäinen osa yhtä kulmaa oli ennättänyt hiiltyä.

Kaikki talon vanhat ihmiset väittivät yhdestä suusta, että vanha paaluaitta oli iältään vanhin kivirakennusten jälkeen. Mutta ensimmäinen uutisasukas ei ollut rakentanut sitä, se oli pystytetty vasta satasen vuotta hänen aikansa jälkeen, jolloin Mårbackasta oli tullut oikea talonpoikaistalo.

Väki, joka siihen aikaan asui siellä, oli kai suurella kiireellä rakentanut paaluahan siksi, että jokaisessa suuremmassa talossa tuli olla sekainen.

Joka tapauksessa se rakennettiin yksinkertaisimman mallin mukaan. Se seisoi varsin matalien paalujen varassa eikä siinä ollut minkäänlaisia koristeita. Ovi oli matala, niin että oli pakko kumartua päästäkseen sisään. Mutta lukko ja avain olivat sitä suuremmat. Ne olivat kuin tehdyt vankilaa varten.

Ikkunaa ei aitassa ollut, ainoastaan pienet aukot, jotka suljettiin luukuilla. Kun kesäisin ei tahdottu sulkea luukkuja, asetettiin aukkoon jonkunmoinen kärpäsristikko, joka oli tehty tikuista. Pujoteltiin ohuita tikkuja ristikkäin, kunnes saatiin niin suuri ikkuna, että se peitti aukon. Paljon valoa ei tuollaisista raoista tullut aittaan, mutta ei siellä aivan pimeäkään ollut.

Paaluaitta oli jaettuna kahteen kerrokseen, ja ylempi kerros oli paljoa huolellisemmin, sisustettu kuin alempi. Siinä olivat talonpojat varmaan aikoinaan säilyttäneet kalleimmat aarteensa.

Varmaankin paaluaitta oli vielä luutnantti Lagerlöfin aikana aivan samanlainen kuin se alkuaankin oli ollut. Ulkokatto oli ehkä uusi, mutta muuten se oli saanut olla rauhassa. Ei oltu portaita muutettu, vaikka porrasaskeleet olivat niin tiheässä, ettei voinut saada jalkaansa niiden väliin, eikä ikkuna-aukkoon koskaan teetetty ruutua.

Syksyisin siellä oli komeata. Alakerroksessa oli suuria hinkaloita täynnä vastajauhettuja jauhoja. Niiden rinnalla oli laajoja sammioita, jotka olivat reunojaan myöten täynnä suolattuja liha- ja läskikappaleita. Niiden vieressä oli saaveja ja ämpäreitä, täynnään liha-, läski-, perunamakkaroita, kaikkea sellaista, mitä syysteurastuksen aikana oli tehty. Perimmässä nurkassa seisoi sillitynnyri, astiallinen suolattua siikaa, usein lohinelikkokin; sitä paitsi saaveja, joissa oli suolattuja papuja, suolattua pinaattia ja nelikkoja täynnä keltaisia ja vihreitä herneitä.

Yläkerroksessa oli suuria voipyttyjä, jotka oli kesällä täytetty ja säästetty talven varaksi. Ruukkujen yläpuolella hyllyillä oli pitkissä riveissä juustoja, katossa riippui savustettuja kinkkuja, jotka olivat nyt vuoden vanhat. Kotikasvuista humalaa säilytettiin säkissä, joka oli kuin suuri patja, ja maltaita toisessa. Kokonaisen vuoden tarpeet oli koottu tänne.

Ruoka-aitassa hallitsi emännöitsijä. Ruoka-aitta oli hänen omansa ja harvoin hän luovutti kellekään ruoka-aitan avainta. Mamselli Lovisa Lagerlöf sai mielensä mukaan puuhata säilyhuoneessa ja maitokamarissa, mutta ruoka-aitassa emännöitsijä kävi kernaimmin itse.

Samoin emännöitsijä piti myös yksin huolta koko ruoanlaitosta. Mamselli Lovisa sai keittää mehut ja hillot ja leipoa pikkuleivät, mutta niin pian kuin oli paistettava paisti tai juoksutettava juusto tai leivottava näkkileipää, niin vanha emännöitsijä oli aina itse ohjaksissa.

Mårbackan pikkulapset rakastivat häntä ja luottivat häneen rajattomasti. Eipä puuttunut paljoa, etteivät he pitäneet häntä koko talon tärkeimpänä henkilönä.

Näkiväthän he, että joka kerta kuin taloon tuli matkustavaisia sukulaisia, nämä menivät heti keittiöön tervehtimään emännöitsijää, ja jos perheen keskuudessa tapahtui jotakin merkillistä, niin kutsui luutnantti Lagerlöf hänet sisään ja kertoi asian hänelle, ja kun Daniel ja Johan matkustivat kouluun uutena vuonna tai syksyllä, niin käskettiin heidän aina sanoa hyvästi emännöitsijälle.

Lapset kuulivat myös kaikkien vieraitten puhuvan rouva Lagerlöfille siitä suuresta onnesta, että talossa oli sellainen uskollinen palvelija. Hänen käsissään ei mikään joutunut hukkaan.

Sitä paitsi ei missään muualla ollut sellaista jouluolutta eikä näkkileipää eikä niin hyvänmakuista ruokaa kuin Mårbackassa, ja se oli vanhan emännöitsijän ansio, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Eipä siis ihme, vaikka pikkulapset arvelivat, että hän oli se tukipylväs, jonka nojassa kaikki pysyi pystyssä. He uskoivat täydesti, että jollei emännöitsijää olisi ollut, niin koko Mårbacka olisi mennyt nurin.

Mutta eräänä päivänä oli pikku Anna Lagerlöf päässyt salaisuuden perille, joka säikähdytti häntä suuresti. Hän ei voinut kantaa sitä yksin, vaan hänen täytyi kertoa sisarelleen Selmalle, mitä hän oli kuullut palvelijoiden puhuvan keskenänsä, että näet emännöitsijä oli naimisissa ja että hänellä oli mies.

Ei voi sanoin selittää, miten pikkutytöt pelästyivät. Jos emännöitsijä oli naimisissa ja hänellä oli mies, niin eiväthän he voineet olla varmat siitä, että saisivat pitää hänet Mårbackassa.

Ja mitenkä silloin oli käyvä heidän äitinsä, jolla oli nyt niin hyvä apu hänestä? Kuinka oli käyvä heidän itsensä, he kun saivat häneltä herkkupalan joka kerta käydessään keittiössä? Ja miten koko talon?

He päättivät kysyä Lasten-Marilta, uudelta lapsentytöltä, oliko todellakin mahdollista, että emännöitsijä oli naimisissa.

Lasten-Mari oli selvillä asiasta. Hän oli kuullut siitä äidiltään, joka oli ollut palveluksessa Mårbackassa juuri niihin aikoihin, jolloin tämä tapahtui.

Se oli aivan totta eikä juttua lainkaan, että vanha emännöitsijä oli naimisissa, vaikka eivät lapset olleet koskaan sitä kuulleet. Ja mies eli Karlstadissa ja oli nikkarimestari. Hän ei ollut edes kuollutkaan.

Ja asianlaita oli sellainen, että kun luutnantti ja hänen veljensä kävivät koulua Karlstadissa, oli vanha rouva Lagerlöf lähettänyt uskollisen emännöitsijänsä, Maija Perintyttären pitämään huolta pojista ja keittämään heille ruokaa. Kaupungissa tämä oli tutustunut erääseen nikkariin, joka oli kosinut häntä.

Ja Lasten-Marin äiti oli sanonut, että sinä keväänä, jolloin emännöitsijä tuli kotiin ja sanoi menevänsä naimisiin, oli vanha rouva tullut pahoilleen ja pelästynyt, sillä nyt hän tiesi kadottavansa parhaan aarteensa. »Millainen se mies on, jonka kanssa menet naimisiin, Maija?» oli hän kysynyt. »Tiedätkö, onko hän kelpo mies?»

Olipa niinkin, siitä hän oli varma. Mies oli nikkarimestari, hänellä oli oma työpajansa ja oma talo. Hänellä oli koti valmiina, joten he saattoivat heti mennä naimisiin, ja hän oli paras mies, mitä emännöitsijä koskaan saattoi saada.

»Mutta miten sinä voit viihtyä vuodet umpeensa aution kadun varrella», sanoi rouva Lagerlöf, »sinähän olet elänyt maalla koko ikäsi?»

Ei emännöitsijä sitäkään pelännyt. Hänen elämänsä oli muuttuva kovin hyväksi. Hän sai viettää kevyttä elämää, ei hänen tarvinnut leipoa eikä panna olutta, hän sai vain käydä torilla ja ostaa kotiin kaikkea mitä taloudessa tarvittiin.

Kun vanha rouva Lagerlöf kuuli hänen täten puhuvan, käsitti hän, että Maija oli naimisenkipeä eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta varustamaan häitä. Ja häät vietettiin Mårbackassa, sulhanen tuli sinne, ja hän näytti järkevältä ja kelpo mieheltä, ja häitten jälkeisenä päivänä hän matkusti Karlstadiin vaimonsa kanssa.

Mutta kaksi viikkoa myöhemmin, tai ehkei ollut niinkään pitkää aikaa, oli rouva Lagerlöf eräänä iltana ottanut ruoka-aitan avaimen käteensä mennäkseen aittaan ja leikatakseen kinkkua illalliseksi. Hän ei tarttunut koskaan aitan avaimeen ajattelematta Maija Perintytärtä ja arvailematta, mitenkähän tämä jaksoi. »Jollen vain olisi lähettänyt häntä Karlstadiin, niin hän ei olisi tavannut nikkaria», tuumi hän, »ja minulla olisi edelleen hyvä apulaiseni eikä minun tarvitsisi juosta kahtakymmentä kertaa päivässä ruoka-aittaan, niinkuin nyt on pakko.»

Juuri ennenkuin hän astui ruoka-aittaan, tuli hän vilkaisseeksi lehtikujaan ja tielle, sillä sille suunnalle oli siihen aikaan vapaa näköala. Ja hän pysähtyi äkkiä, sillä koivujen varjossa astui nainen, joka oli niin täydellisesti Maija Perintyttären, hänen uskollisen apulaisensa ja palvelijansa näköinen, että aitanavain putosi hänen kädestään.

Mitä lähemmäksi vieras tuli, sitä enemmän rouvan arvelu vahvistui. Ja kun jalkamies pysähtyi hänen eteensä ja sanoi: »Hyvää iltaa, rouva!» täytyi hänen uskoa omia silmiään.

»Sinäkö se olet, Maija Perintytär?» sanoi hän. »Mitä sinä täällä teet?
Etkö saanutkaan hyvää miestä?»

»Hän ei tee muuta kuin juo», vastasi emännöitsijä. »Hän on ollut juovuksissa joka päivä siitä saakka kuin menimme naimisiin. Hän juo puhdasta väkiviinaa, jota hänellä on töitään varten. En minä voi elää sellaisen sian kanssa.»

»Mutta sinunhan piti käydä torilla ja ostaa kaikki valmiina ja päästä kaikesta työstä ja vaivasta?» sanoi vanha rouva Lagerlöf.

»Minä teen käsilläni työtä rouvan ja lasten hyväksi, kunhan vain pääsen takaisin», sanoi emännöitsijä. »Olen ikävöinyt Mårbackaan yöt päivät.»

»Tule sisään sitten, niin keskustelemme asiasta rykmentinkirjurin kanssa!» sanoi vanha rouva, ja hän oli nyt niin iloinen, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. »Ja Jumalan avulla me emme koskaan eroa tässä elämässä», lisäsi hän.

Ja niin kävikin. Emännöitsijä jäi Mårbackaan. Mies ymmärsi kai, ettei kannattanut koettaa saada häntä takaisin. Hän ei tullut koskaan häntä hakemaan, vaan emännöitsijä sai jäädä sinne, missä hän oli. Vihkimäsormuksen hän otti pois sormestaan ja pani sen vaatearkkuunsa, eikä sen jälkeen koko asiasta ollut enää puhetta.

Luutnantti Lagerlöfin pikku tyttöjenhän olisi pitänyt rauhoittua kuultuaan kaiken tämän, mutta he olivat vielä kauan jälkeenpäin levottomia. Koska tuo nikkari eli, niin saattoihan tapahtua, että hän tuli sittenkin loppujen lopuksi vaatimaan vaimoaan takaisin. Ja kun he seisoivat ruoka-aitan edustalla, josta oli vapaa näköala tielle, pelkäsivät he aina näkevänsä hänen tulevan. Ja Lasten-Mari oli sanonut, että jos hän tulisi hakemaan vaimoaan, niin täytyisi hänen seurata häntä.

He eivät tienneet tarkalleen, miten vanha emännöitsijä oli. Itse hän oli unohtanut syntymävuotensa, eikä se vuosiluku, joka oli merkitty kirkonkirjoihin, kuulunut olevan oikea. Hän oli hyvinkin yli seitsemänkymmenen, mutta voisihan nikkari sittenkin haluta häntä takaisin, emännöitsijähän oli niin erinomainen ihminen.

Vanhoina aikoina, jolloin palvelusväki sai vaatteensa isännältä, oli naisväellä tietenkin paljon työtä vuoden umpeen. Pitkinä, pimeinä talvi-iltoina ja pitkinä pimeinä talviaamuina he istuivat rukkiensa ääressä ja valmistivat kuteita ja loimia, mutta itse kutomista he eivät voineet aloittaa ennenkuin keväällä, jolloin päivät olivat valoisat, sillä sellaista työtä ei voida tehdä hämärissä.

Jotta sarat ja aivinat ja pumpulikankaat ja ohuemmat villakankaat olisivat valmiita kesäksi, ennenkuin pitäjänräätäli tuli taloon, täytyi panna hyvä vauhti kangaspuihin. Mutta kankaankutominen ei ottanut koskaan oikein joutuakseen, jos kangaspuut seisoivat keittiössä. Ei, kutojilla piti olla oma huoneensa, jossa he saivat olla rauhassa.

Siksi oli kaikissa kunnon taloissa ennen vanhaan erikoinen kutomahuone, ja sellainen oli Mårbackassakin. Se oli kotoisin vanhojen pappien ajoilta. He olivat renkituvan päälle rakentaneet yläkerroksen, missä oli kaksi matalaa huonetta; kummassakin oli tiilistä tehdyt uunit, seinät olivat savetut ja laipio laudoista tehty. Sisemmässä asui talon työväenjohtaja, ulommassa oli kahdet kangaspuut ikkunoiden alla.

Kutomakamari oli käytännössä luutnantti Lagerlöfinkin aikana, joskaan silloin ei enää ollut tapana maksaa palkollisten palkkaa vaatteissa, vaan rahassa. Rouva Lagerlöfin suurin ilo oli kudottaa kankaita, ja kotona kudottiin käsiliinoja, lakanoita, pöytäliinoja, mattoja, uutimia, huonekalu- ja pukukankaita, kaikkea, mitä taloudessa tarvittiin. Kaiken kesää hänen kangaspuunsa olivat käynnissä.

Mutta syksyisin kangaspuut siirrettiin pois ja niiden paikalle nostettiin pitkä, matala pöytä, joka oli aivan pikitahrojen peitossa, sekä pyöreät kolmijalkatuolit renkituvasta. Se oli merkkinä siitä, että odotettiin pitäjän suutaria, sotamies Svensiä taloon.

Hän ja hänen oppipoikansa saapuivatkin pian jalkapatikassa, selässä suuret laukut, jotka olivat ahdetut täyteen naskaleita, vasaroita, paularenkaita ja kengännauloja, ja laukkujen sisällys tyhjennettiin tuolle pitkälle pöydälle.

Suutari oli pitkä ja laiha, hänellä oli musta tukka ja musta täysiparta, ja ensi kerralla hänet nähdessä tuli ajatelleeksi, että hän varmaankin oli hyvin tuima ja vaarallinen mies, oikea sotamies. Mutta kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä lempeältä ja aralta. Silmät olivat pienet ja lempeät, ja koko ryhti hiukan epävarma. Ehkäpä hän ei sittenkään ollut kovin vaarallinen, kun tosi tuli eteen.

Luutnantti Lagerlöfin pikkulapset olivat ylen onnellisia suutarin tullessa taloon. He hyökkäsivät ylös jyrkkiä portaita kutomakamariin, niin pian kuin heillä oli pienikin lomahetki. Eivät he oikeastaan tulleet juttelemaan, sillä sotamies Svens oli ahkera ja hiljainen mies, vaan katsomaan työtä ja seuraamaan mukana, miten kenkää valmistettiin aina siitä, kuin nahka pingoitettiin lestille siihen, kunnes paulahihnat leikattiin.

Suutari istui enimmäkseen ääneti, pää riipuksissa, mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa, niin pian kuin hän kuuli luutnantti Lagerlöfin askelet renkituvan kamarin portaissa.

Hän ja luutnantti olivat vanhoja rykmenttitovereita, ja keskusteltuaan jonkun aikaa pikisaumakengistä ja anturanahasta ja kenkävoiteesta, alkoivat he kertoa vanhoja juttuja Tressnäsin tantereelta. Kun he oikein innostuivat, sai luutnantti suutarin viekoitelluksi laulamaan vanhaa sotilaslaulua, joka erosi kaikista muista sotalauluista siinä suhteessa, että se alkoi täten: »Me sotamiehet Ruotsin, me sotaa vihaamme.» Tuon laulun olivat sotamiehet sepittäneet, kun he vuonna 1848 marssivat Tanskaan sotaretkelle, jota nimitettiin »voileipäsodaksi».

Suutari Svensin omituisuuksiin kuului se, että hän kernaasti kertoi juttuja räätäli Lagerista, joka monen monituista kertaa rykmentinkirjurin aikana oli istunut ompelemassa tässä huoneessa ja joka oli ollut yhtä iloinen ja kujeileva kuin hän itse oli synkkä ja raskasmielinen. »Luutnantti on kai kuullut, mitenkä silloin kävi, kun räätäli Lager otti nimensä?» sanoi suutari.

Luutnantti tunsi jutun yhtä hyvin kuin Isämeidän rukouksen, mutta hän vastasi: »Ehkäpä olen jo kuullut sen, mutta Svens voi kertoa sen omalla tavallaan.»

»Niin, nähkääs, Lager oli sotilas samoin kuin minäkin, vaikka ennen minun aikaani. Ja rykmentissä kerrottiin, että hän alkujaan oli ollut nimeltään Lars Andersson. Mutta sitten tuli käsky, että sotamiesten tuli valita itselleen uudet nimet, koska oli niin kovin monta Anderssonia ja Johanssonia.

»Eräänä päivänä Tressnäsissä kutsuttiin rykmentti mies mieheltä rykmentinkirjuri Lagerlöfin, luutnantin isän luo, ilmoittamaan uudet nimensä ja merkityttämään se nimiluetteloon. Lars Andersson tuli toisten mukana, ja rykmentinkirjuri tunsi hänet hyvin ja tiesi millainen ilveilijä hän oli, sillä hänhän oli monena vuonna viikkokausia istunut täällä Mårbackassa ja ommellut vaatteita sekä rykmentinkirjurille että koko hänen väelleen. Koko ajan, jolloin hän oli talossa, vallitsi siellä ilo ja nauru. Hän osasi matkia kaikkia pitäjäläisiä, hän osasi tehdä silmänkääntäjänkonsteja, ja hän osasi soittaa kepillä, jotta kuului siltä, kuin kokonainen rykmentti olisi ollut tulessa. Mutta hän oli vaarallinenkin, sillä hän valehteli ja keksi jos jotakin ja haastoi riitaa talonväen kesken.

»No, minkä nimen Lars Andersson on aikonut ottaa?» sanoi rykmentinkirjuri ja tekeytyi vakavaksi, jotta ei toinen rupeaisi ilvehtimään.

»'Herra varjelkoon rykmentinkirjuria!' sanoi räätäli. 'Saanko valita minkä nimen vain haluan?’ ja hän rypisti otsaansa, jotta näyttäisi siltä, kuin hän kaikin voimin tuumisi sopivata nimeä itselleen.

»Saat tietysti, Lars Andersson', vastasi rykmentinkirjuri. Mutta hän tunsi miehensä, ja siksi hän sanoi, että hänen piti valita oikea ja kunniallinen nimi eikä mitään pilanimeä. Muistaahan luutnantti, minkä näköinen teidän isänne oli? Olihan hän kylläkin kiltti mies, mutta monet säikähtivät nähdessään hänet, sillä hän oli kovin pitkä ja suuri mies, ja hänellä oli mustat ja tuuheat kulmakarvat.

»Mutta räätäli ei pelännyt. 'Siinä tapauksessa minä valitsen nimen Lagerlöf’, sanoi räätäli, 'sehän on sekä kunniallinen että arvossapidetty. En tiedä mitään muuta nimeä koko Värmlannissa, jolla olisi niin kaunis kaiku'.

»Kun rykmentinkirjuri kuuli, että tuo veitikka tahtoi valita nimen
Lagerlöf, nousi veri hänelle päähän.

»'Ei, se ei käy päinsä,' sanoi hän, 'rykmentissä ei pidä olla kahta samannimistä.'

»'On täällä ainakin kolme Ugglaa ja neljä Lilliehöökiä', vastasi räätäli, 'eikä ole luultavaa, että joku erehtyy meistä kahdesta,' lisäsi hän.

»'Niin, mutta eikö Lars Andersson ymmärrä, ettei se käy päinsä?' sanoi rykmentinkirjuri.

»'En minä olisi valinnut sitä nimeä, jollei rykmentinkirjuri olisi luvannut, että saan ottaa minkä nimen hyvänsä', sanoi räätäli ja tekeytyi oikein nöyräksi ja vakavaksi. 'Tiedänhän minä, että kun rykmentinkirjuri on luvannut jotain, niin voi siihen lupaukseen myös luottaa.'

»He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, ja rykmentinkirjuri tuumi, miten hän suoriutuisi tästä pulasta, sillä paitsi sitä, että hän tiesi joutuvansa koko rykmentin pilkan esineeksi, ei hän halunnut, että sellainen velikulta kuin tuo räätäli saisi käyttää Lagerlöfin nimeä.

»'Kuulehan, Lars', sanoi hän, 'voihan se ehkä käydä päinsä, että kahdella täällä rykmentissä on sama nimi, mutta tiedätkös, kotona Mårbackassa se on mahdotonta. Siis saat valmistua siihen, ettet saa koskaan enää tulla sinne ompelemaan, jos olet itsepäinen tässä asiassa.'

»Nyt räätäli pelästyi, sillä ne viikot, jolloin hän oli ompelemassa Mårbackassa, olivat hänestä parhaat koko vuoden pitkään. Ei missään muualla kestitetty niin hyvin, eikä missään muualla osattu niin suuresti iloita hänen jutuistansa ja ilveistänsä kuin siellä.

»'Ehkäpä tyydyt Lager nimeen?' sanoi rykmentinkirjuri huomatessaan, että toinen alkoi epäröidä.

»Ja siihen räätäli varmaankin suostui, sillä Lager hän oli nimeltään koko ikänsä.»

Hän oli vanha neitsyt. Hän oli palvellut muutamia vuosia rouva Lagerlöfin vanhemmilla Filipstadissa, ja oli nähnyt hänet lapsena, ja nyt vanhoilla päivillään hän astu Ämtervikissä. Pari kertaa vuodessa hänellä oli tapana tulla Mårbackaan käymään.

Hän oli pitkä, kaunis ja valkeatukkainen. Hänellä oli ankara suu ja vankka nenä ja vakava käytöstapa. Hän piti papeista ja kolportööreistä ja kävi rukouskokouksissa ja ompeluseuroissa. Eikä hänelle saanut puhua tansseista eikä romaaneista eikä rakkaudesta, sillä sellaista hän ei voinut sietää.

Ei hänen läsnäollessaan uskallettu myöskään puhua pahaa ihmisistä, ei saatu keskustella kauniista vaatteista eikä hän tahtonut kuulla syntisistä asioista, joita tapahtui ulkona maailmalla.

Ei ollut niinkään helppo tietää, mistä hänen kanssaan juttelisi. Ei ollut juuri muita keskusteluaiheita valittavana kuin ruoanlaitto ja ilma. Pitkälti niistä saattoi puhua, mutta kerran nekin loppuivat, sillä neitsyt ei ollut monisanainen, hän vastasi vain lyhyesti ja täsmällisesti kaikkeen, mitä häneltä kysyi. Tosin he tiesivät keinon, millä saatiin neitsyt puhumaan, mutta silläkin oli omat vaaransa. Kerran neitsyt oli ollut emännöitsijänä suuressa pappilassa, ja rovastilla oli ollut kaksikymmentä lasta, jotka kaikki elivät ja saavuttivat täyden iän. Neitsyt seurasi yhä edelleen tämän perheen vaiheita, ja hänen suurin ilonsa oli puhua heistä.

Eräänä iltapäivänä he istuivat Mårbackan ruokasalissa kahvia juoden. Kahvitarjotin oli pöydällä kuppeineen ja vateineen, sokeri- ja kerma-astioineen ja leipäkoreineen, ja vieressä oli kahvipannu, sillä heillä ei ollut tapana tarjota kahvia kannusta muuta kuin suurille vieraille.

Jokainen tuli vuorostaan kaatamaan kuppiinsa kahvia. Ei kukaan ottanut enempää kuin yhden sokeripalan, vehnäkorpun ja ruiskorpun. Ei kukaan ottanut myöskään enempää kuin yhden rinkilän tai piparkakun tai leivoksen, jos sellaisia herkkuja oli esillä. Kim kuppi oli täynnä, kävi jokainen omalle paikalleen juomaan. Rouva Louise Lagerlöf istui toisessa sohvannurkassa, mamselli Lovisa Lagerlöf toisessa, ja luutnantti Lagerlöf keinutuolissa, joka oli hänen paikkansa eikä kenenkään muun ja johon ei kukaan muu koskaan uskaltanut istuutua. Herra Tyberg, joka oli Johanin kotiopettaja, istui rottinkituolilla, ja näiden neljän välissä oli pyöreä lepän juurista tehty pöytä. Johan Lagerlöf istui pienen ikkunapöydän ja Anna toisen samanlaisen pöydän ääressä, ja pelipöydän luona uuninloukossa istuivat pikkutytöt Selma ja Gerda, jotka muuten olivat liian nuoret juodakseen kahvia, vaan saivat tyytyä maitoon.

Tänä päivänä oli neitsyt tullut vieraisille ja oli läsnä kahvia juotaessa. Hän oli käynyt istumaan yhdelle mustista rottinkituoleista, joiden paikka muuten oli ruokapöydän ympärillä. Hän oli joutunut istumaan melkein keskelle huonetta ja kaikki muut saattoivat nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan.

Kahvia juotaessa oli läpikäyty kaikki vaarattomat keskusteluaiheet, ja luutnantti Lagerlöf, joka ei sietänyt keskustelun seisahtumista, alkoi puhella neitsyen kanssa lähetyksestä ja kolportööreistä ja ompeluseuroista ja rukouskokouksista.

Se, joka tunsi sekä luutnantin että neitsyen ja heidän luonteenlaatunsa, tiesi myöskin, ettei tällainen keskustelu voinut sujua onnellisesti ajan pitkään.

Rouva Lagerlöf koetti saada heidät siirtymään toiselle alalle, mamselli Lovisa tyrkkäsi kyynärpäällään veljeään, ja herra Tyberg huomautti, että kahvi oli tänään erinomaisen hyvää. Mutta luutnantti ja neitsyt jatkoivat keskusteluaan ja alkoivat hiukan kiihtyä kumpainenkin.

Rouva Lagerlöf tiesi, että jos neitsyt loukkaantuisi jostakin, mitä luutnantti sanoi lähetyksestä, niin hän ei tulisi taloon kokonaiseen vuoteen. Mutta neitsyt eli niin ahtaissa oloissa, että hänen oli välttämätöntä käydä Mårbackassa saadakseen joskus hyvän ruoka-aterian sekä runsaasti jauhoja ja särvintä ainakin pari kertaa vuodessa.

Hädissään rouva Lagerlöf ei keksinyt muuta kuin kysyä neitsyeltä, mitä pappilan kaikista kahdestakymmenestä lapsesta oli tullut.

Samassa neitsyt unohti sekä uiko- että sisälähetyksen ja kaikki kolportöörit ja pakanalapset, vieläpä jumalattoman luutnantti Lagerlöfinkin. Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin aurinko, ja hän alkoi heti kertoa.

»Se on merkillisintä mitä eläissäni olen kokenut», sanoi neitsyt. »Siinä talossa piti olla iso pyykki aina kahden viikon perästä, ja sittenkin pesusoikot olivat täynnä vaatteita. Ei kukaan saanut koskaan syödä ateriaansa rauhassa, vaan aina piti olla lapsi kummallakin puolella, ja heille oli annettava ruokaa ja syötettävä heitä. Ja kun alusvaatteita oli ommeltava, ostettiin kotiin kokonaisia kangaspakkoja. Ja suutarit ja räätälit ja ompelijattaret eivät koskaan ennättäneet mennä muihin taloihin, heillä oli kylliksi työtä tässä yhdessäkin.»

»Mutta rakas neitsyt Anna, mitenkä rovasti saattoi kasvattaa niin suurta lapsilaumaa?» sanoi rouva Lagerlöf, jotta neitsyt pääsisi oikein vauhtiin.

»Niin, tietäkääs rouva, se kävi sittenkin, ja heistä kaikista tuli erinomaisia ihmisiä», sanoi neitsyt. »Sen parempia lapsia ei ollut missään. Ajatelkaahan vain, vanhin tytär, Eva, hän oli kovin kätevä ompelemaan pikkulasten vaatteita ja hoitamaan pieniä lapsia! Hän joutuikin naimisiin seitsemäntoistavuotiaana apulaispappi Janssonin kanssa Skilandassa, ja kun tämä kuoli, joutui hän rovastin rouvaksi länsi-Göötanmaalle. Hänellä oli koko liuta lapsia, mutta vietettyään häänsä ensimmäisen kerran, hän ei koskaan enää käynyt vanhempiensa kodissa.»

»Hän arveli kai, että siellä oli kylliksi väkeä ilmankin», sanoi luutnantti Lagerlöf kuivasti.

Pikkutytöt uuninloukossa naurahtivat hiukan, mutta neitsyt katsoi heihin niin ankarasti, että he vaikenivat heti.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Adam», sanoi neitsyt. »En koskaan ole tavannut lasta, joka olisi huutanut niin paljon kuin hän. Mutta kun hänestä sittemmin tuli pappi, niin messusi hän niin kauniisti, että hänet kutsuttiin hovisaarnaajaksi. Hän olisi voinut mennä naimisiin kenen kanssa tahansa, mutta hänen ei tehnyt mieli, vaan oli hän naimattomana koko ikänsä, mikä siihen sitten mahtoi ollakin syynä.»

»Niin, sanokaas muuta», sanoi herra Tyberg, ja taaskin pikkutytöt alkoivat tirskua, mutta neitsyt katsoi sekä heihin että herra Tybergiin niin ankarasti, että he säikähtivät ja vaikenivat.

»Seuraava järjestyksessä oli poika, nimeltä Noak», sanoi neitsyt, »Ja tietääkö herrasväki, hän oli niin taitava kalastamaan ja hankkimaan ruokaa taloon, että me olimme oikein kiitolliset hänelle, sekä minä että hänen äitinsä. Hän tuli papiksi Hallantiin, ja niin kauan kuin hän eli, lähetti hän joka vuosi suuren tynnyrillisen suolattua lohta vanhemmillensa.»

»Lohesta puhuessamme… », sanoi luutnantti Lagerlöf, ja hän aikoi sanoa, että taloon oli hankittava uusi lohinelikko, mutta mahdotonta oli saada puheenvuoroa, kun neitsyt oli vauhdissa.

»Seuraava oli poika, nimeltä Sem», jatkoi hän, »ja hänestä tuli yhtä innokas metsästäjä kuin Noak oli kalastaja. Jospa herrasväki olisi vain nähnyt kaikki ne metsot ja jänikset, joita hän laahasi kotiin. Hänestäkin tuli pappi, ja hän sai suuren pitäjän Skånessa. Ja joka talvi hän lähetti kotiin hirven, jonka hän itse oli ampunut.»

Kun neitsyt oli lopettanut kertomuksensa Semistä, veti hän henkeä ja katseli ympärilleen. Mutta kaikki istuivat ääneti ja alistuvaisina, ei kukaan aikonutkaan keskeyttää häntä.

»Näiden kolmen pojan jälkeen seurasi tyttö, nimeltä Sara, - ja sen voin vakuuttaa sekä Jumalan että ihmisten edessä, etten koskaan ole tavannut ketään, jolla olisi ollut niin suuret taipumukset kurkkujen säilyttämiseen ja hillojen ja mehujen keittämiseen kuin hänellä. Mutta hän ei joutunut kuitenkaan naimisiin. Hän läksi Tukholmaan ja hoiti siellä veljensä, hovisaarnaajan taloutta.

»Seuraava oli myöskin tyttö», sanoi neitsyt, »ja hän oli Rebekka nimeltään. Minun täytyy sanoa, että häntä minä vähimmin kaikista lapsista ymmärsin. Hänellä oli niin hyvä lukupää, että hänestä olisi voinut tulla pappi samoinkuin veljistäkin, ja hän osasi sepittää runoja. Ihmiset sanoivat, ettei kukaan koko maassa ollut niin taitava sepittämään kehtolauluja. Hän joutui sittenkin naimisiin, mutta vain erään koulunopettajan kanssa.»

Nyt neitsyen puhe keskeytyi, sillä sisäkkö toi uutta kahvia, ja oli juotava lisätilkka.

»Minä tässä mietiskelen, tokko kukaan koko tuosta joukosta osasi keittää kunnon kahvia», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Luutnantti ottaa sanat suustani», sanoi neitsyt. »Voi tuntua omituiselta, mutta eniten taipumusta ruoanlaittoon kaikista lapsista oli neljännellä pojalla. Hänen nimensä oli Isak, ja hän oli niin sukkela sekoittamaan kastikkeita ja paistamaan paisteja, että hänestä oli oikein hyvä apu lieden ääressä.»

»Parhaiten hän kai kuitenkin pystyi keittämään lastenvelliä», sanoi herra Tyberg.

Kaikkialta huoneesta, eikä vain uuninloukosta, kuului nauruntirskuntaa, mutta rouva Lagerlöf pysyi vakavana.

»Kummallista, miten neitsyet Annalla on niin hyvä muisti, että muistaa kaiken tämän vielä», sanoi hän, jotta vanha nainen ei loukkaantuisi.

Neitsyt oli yleensä helposti loukkaantuva, mutta ei silloin, kun hän sai puhua rakkaista pappilanlapsistaan. Silloin ei mikään pystynyt häneen. Mutta herra Tyberg oli joka tapauksessa auttanut heidät Isakin ohi. He eivät saaneet kuulla, miten hän käytti hyväkseen lahjojaan.

»Kaksi seuraavaa oli kaksoisia ja nimeltään Jakob ja Esau», sanoi neitsyt. »He olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, enkä minä oppinut koskaan erottamaan heitä. En koskaan ole nähnyt lapsia, jotka olisivat olleet niin taitavat hyppimään ja ratsastamaan ja luistelemaan, mutta heistäkin tuli pappeja.»

»Minä luulin, että heistä olisi tullut nuorallatanssijoita», sanoi luutnantti Lagerlöf.

»Heistäkin tuli pappeja», sanoi neitsyt antamatta häiritä itseään. »Esau joutui Jämtlantiin ja sai kiivetä tuntureilla, ja Jakob joutui Bohusläniin ja sai hyppiä veneissä ja laivoissa. He pääsivät oikealle alalleen ja saivat käyttää hyväkseen niitä lahjoja, jotka Jumala oli heille antanut, he samoinkuin sisaruksensakin.»

»Ensin oli kaksi tyttöä, luutnantti, Rakel ja Lea», sanoi neitsyt rauhallisesti. »He olivat ahkerat työskentelemään puutarhassa, toinen istutti ja toinen kitki. Kun piispa tuli tarkastukselle, sanoi hän, ettei hän koskaan ollut syönyt sellaisia herneitä eikä hyötymansikoita. Ja se oli Rakelin ja Lean ansio. He joutuivat kumpikin patruunien kanssa naimisiin. Ja nyt minä tulen Josefiin.»

»Hänestä tuli isänsä arentimies», sanoi neitsyt, »hän hoiti hyvin sekä peltoja että lehmiä ja hankki ruokaa vanhemmilleen ja sisaruksilleen.»

»Enkös minä sitä arvannut?» sanoi luutnantti, ja samassa hän nousi paikaltaan ja astui ovelle, missä hänen hattunsa ja keppinsä riippuivat, ja hiipi pois huoneesta sanomatta sanaakaan.

»Kolmastoista oli nimeltä David», sanoi neitsyt. »Hän oli kolme kertaa naimisissa, ja kunkin rouvansa kanssa hänellä oli kolme lasta. Jos herrasväki haluaa, voin mainita kaikkien rouvien ja lasten nimet nyt heti. Mutta ehkäpä on parasta pysytyllä kahdessakymmenessä sisaruksessa?»

Niin oli toistenkin mielestä viisainta, mutta rouva Lagerlöf pelästyi sittenkin tätä ajatusta. »Minä lähden noutamaan käsityöni», sanoi hän, »niin voin paremmin seurata mukana.» Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän palasi töineen takaisin.

»Neljästoista oli tyttö, nimeltä Debora. Hän oli aivan erinomainen auttamaan leipomisessa. Hän ei joutunut koskaan naimisiin, eikä muuttanut koskaan pois kotoa. Hänen täytyi jäädä pappilaan auttamaan äitiä pikkusiskojen hoidossa. Välistä hän oli kovin eriskummallinen. Silloin hän sanoi pitävänsä katolisesta uskosta, koska se ei salli pappien mennä naimisiin.»

Kun neitsyt oli päässyt näin pitkälle, kuului hiukan melua oven suusta. Herra Tyberg oli hiipinyt niin hiljaa ulos, ettei kukaan huomannut ennenkuin hän oli jo poissa.

»Viidestoista», sanoi neitsyt, »oli Martta niminen tyttö. Hän oli niin kaunis, ettei toista hänen vertaistaan, mutta hänkin oli hiukan kummallinen. Seitsemäntoistavuotiaana hän meni naimisiin rovastin kanssa, joka oli kuudenkymmenenkahden, ja hän teki sen vain siksi, että hän tahtoi päästä pois kotoa.»

Nyt Anna ja Johan nousivat paikoiltaan. He sanoivat menevänsä hakemaan tulta, sillä alkoi tulla pimeä. Mutta kesti hyvin kauan, ennenkuin he saivat tulen sytytetyksi.

»Kuudestoista oli nimeltään Maria», sanoi neitsyt. »Hän oli ruma ja väitti, ettei hän koskaan voisi saada pappia eikä herrasmiestä mieheksensä, mutta hän tahtoi välttämättä lähteä pois kotoa, ja siksi hän meni rengin kanssa naimisiin.»

Mamselli Lovisa istui uskollisesti sohvanurkassaan koko ajan. Hän nukkui makeasti, mutta sitä ei neitsyt huomannut.

»Seitsemästoista oli vain kahdeksantoista vuoden vanha, kun minä muutin pois pappilasta. Hän auttoi ruustinnaa kirjoittamaan kirjeitä kaikille sisaruksille, sillä siinä oli enemmän työtä kuin mitä yksi ihminen olisi ennättänyt.»

Nyt tarttui joku ovenripaan ja raotti hiukan ovea Mutta se painautui heti taas kiinni.

»Kahdeksastoista», sanoi neitsyt, »oli vain viidentoista vuoden vanha, mutta hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan, sillä hän ei jaksanut tulla toimeen koko suuren sukunsa kanssa. Ja numero yhdeksäntoista ja kaksikymmentä olivat vain neljän- ja kolmentoista vuotiaita, kun viimeksi näin heidät.»

Samassa kun hän sen sanoi, tuli rouva Lagerlöf sukankutimineen, ja Anna toi lampun, ja mamselli Lovisa heräsi.

»Kiitoksia, kiitoksia, rakas neitsyt Anna!» sanoi rouva Lagerlöf. »Tätä me emme koskaan unohda. Se on ollut hyväksi opiksi sekä minulle että lapsilleni.»

Mamselli Lovisa Lagerlöfillä oli tapana pukea morsiamet. Mutta eivät kaikki pitäjäläiset, jotka aikoivat mennä naimisiin, tulleet hänen luokseen koristettaviksi, vaan ainoastaan parhaimpien talojen tyttäret. Niitä saattoi olla kaksi tai kolme vuodessa, välistä ei ainoatakaan.

Ennen vanhaan, kun pappi asui Mårbackassa, oli varmaankin kuulunut pappilan naisten tehtäviin koristaa morsiamet, varsinkin ne, jotka vihittiin kirkossa. Äiti ja äidinäiti ja äidinäidin äiti ja äidinäidin äidinäiti olivat suorittaneet saman tehtävän ennen häntä. Hän oli perinyt vain vanhan tavan.

Hän oli perinyt myöskin kaikki ne morsiuskoristeet, jotka vuosien kuluessa olivat kerääntyneet Mårbackaan. Hänellä oli suuri vanha kaappi, ja yhdessä sen laatikoista hän säilytti pitkiä kaulanauhoja, jotka olivat tehdyt lasihelmistä, koralleista tai merenvahahelmistä. Hänellä oli kokonainen kokoelma vanhoja kilpikonnankampoja, jotka pistivät korttelin verran päästä ylöspäin, ja pieniä, jäykkiä puolipyöreitä pahvimuotteja, jotka oli maalattu kukkasin tai päällystetty valkealla silkillä ja joita tarvittiin siihen aikaan, jolloin käytettiin tykkimyssyjä. Hänellä oli myös korkea pahvinen morsiuskruunu, jonka sakarat oli päällystetty osittain kultapaperilla, osittain vihreällä ja vaaleanpunaisella taftisilkillä. Hänellä oli tekoruususeppeleitä ja kyynäröittäin vihreitä silkkinauhoja, jotka oli kirjailtu vaaleanpunaisilla silkkikukkasilla. Samassa laatikossa oli Jenny-Lind-kiharoita, joiden piti riippua otsalla, hiusneuloja heiluvine helyineen, korvarenkaita pitkine, väärennettyine helmineen, kaikenkaltaisia messinkisiä rintasolkia, rannerenkaita ja kenkäsolkia, jotka olivat koristetut tekorubiineilla, ametisteilla ja safiireilla.

Siihen aikaan, jolloin näitä tavaroita käytettiin, oli morsiamen pukeminen sekä vastuunalaista että vaivalloista työtä. Useinkin kaaso sai istua monta päivää ennen häitä ommellen kirjavia silkkinauhoja morsiusleningin hihansuihin ja hameenhelmaan. Välistä täytyi liimata uutta kultapaperia kruunuun, valmistaa uusia paperikukkasia ja kiilloittaa kaikki messinkikoristeet, jotta ne kiilsivät kuin kulta.

Ja vaikka melkein kaikki koristeet olivat väärennettyjä, niin talonpoikaismorsian, jolla oli suuri, korkea kruunu ja leveä kukkaseppele päässä, moniväriset helminauhat kaulassa, kirjavat silkkivyöt uumilla ja silkkinauhat hameenhelmassa, rannerenkaat käsissä ja soljet kengissä, oli komein näky, mitä saattoi nähdä.

Sellainen puku olikin erikoisen sopiva pitkälle ja kirkassilmäiselle ja punaposkiselle talonpoikaistytölle, jonka ruumis oli kehittynyt raskaassa työssä ja iho ahavoitunut ulkoilmassa. Tämän komeuden painon alla hän liikkui arvokkaasti ja ylpeänä, ikäänkuin olisi seisonut vertaisiaan ylempänä. Sulhasen mielestä hän hääpäivänä oli kuin kuningatar, rikkaudenjumalatar. Hän oli korein kaikista niityn kukkasista, ja hän kimmelsi hänen silmissään kuin kullattu lipas.

Mutta kun mamselli Lovisa puki morsiamen, ei hän saanut enää käyttää noita vanhoja morsiuskoristeita. Nyt piti olla pieni, ohut myrttikruunu ja pieni, ohut myrttiseppele, ja suuri valkea huntu, ja siinä olikin melkein kaikki. Joskus hän saattoi kiinnittää punaisen silkkinauhan sileän mustan villapuvun vyöksi ja lainasi morsiamille kultasolkensa, kultavitjansa, kultaisen rannerenkaansa ja kultakellonsa yksinkertaisen puvun koristukseksi.

Varmaankin hän kaipasi vanhaa aikaa. Hänen mielestään väreistä ja koristeista luopuminen oli typerää, eikä hieno, valkea huntu sopinut noille voimakkaille ja hiukan karheillekin kasvoille. Se soveltui vain kalpeille kaupunkilaisneitosille, jotka tahtoivat esiintyä sulhasensa silmissä haaveellisina ja koskemattomina. Hän myönsi kylläkin, että sekin tapa saattoi olla kaunis, mutta talonpoikaismorsian olisi varmaankin ollut enemmän edukseen vanhassa komeudessaan.

Ja miten vaivalloista olikaan hankkia seppeleitä ja kruunuja näin kaukana maaseudulla! Hän kasvatti itse pieniä myrttejä, mutta ne eivät juuri koskaan menestyneet, eikä morsiamilla itsellään tavallisesti ollut sellaista.

Kerran mamselli Lovisa joutui pahaan pulaan. Eräs keski-ikäinen ihminen, Kaisa Nilsintytär, pyysi häntä kaasokseen. Hän ei ollut mitään erikoisen suurellista talonpoikaissukua, mutta mies, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, oli koulunopettaja. Hän teki mielestään niin hyvät naimiskaupat, ettei kenenkään sen vähemmän kuin mamselli Lovisan pitänyt ruveta hänen kaasokseen.

Niin, mamselli Loviisalla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän pani vain sen ehdon, että morsiamen piti auttaa häntä myrtinoksien hankkimisessa. »Minun myrttini on melkein kuollut», sanoi hän, »enkä tiedä mistä saada sellaista.»

Morsian lupasi hankkia myrtit sekä seppelettä että kruunua varten, mutta hän piti hyvin huonosti lupauksensa. Päivää ennen häitä hän lähetti Mårbackaan joitakin oksia, mutta lehdet olivat niin mustuneet ja vahingoittuneet, ettei niitä voitu käyttää morsiuskruunuun.

Olipa siinä aika huoli. Mamselli Lovisa leikkasi omasta myrtistään sen kaikki viheriät oksat, mutta ne eivät riittäneet minnekään. Palvelustytöt juoksivat naapuritaloihin saadakseen apua, mutta palasivat mukanaan vain joitakin huonoja oksia. Kaikki myrtit näyttivät tänä vuonna kituvan. Lehdet olivat mustat ja karisivat kun niihin vain kajosi.

Mutta muuta kuin myrtinoksia ei voitu myöskään käyttää. Hieno, vastapuhjennut puolukanvarsi oli tosin hyvin myrtin kaltaista, mutta puolukanvarsista tehty morsiuskruunu tuottaisi häpeää sen kantajalle. Morsianhan voisi suorastaan arvella, ettei hän ollut oikein vihittykään.

Mamselli Lovisa pani huonot myrtinoksat veteen ja työskenteli sitten kaiken yötä kruunun ja seppeleen ääressä. Kovin toivottomalta se näytti, mutta hän teki parastaan.

Seuraavana aamuna hän läksi hiljaa ja huomaamatta lehtikujaa pitkin metsään. Ei hänellä ollut mitään kädessään lähtiessään kotoa, eikä mitään palatessaan takaisin.

Kun hän astui keittiön läpi huoneeseensa, valitti hän, ettei hän ollut koskaan ollut niin pahassa pulassa morsiuskruunun vuoksi kuin tällä kertaa. Palvelijat surkuttelivat häntä ja tarjoutuivat etsimään vielä useammista mökeistä myrtinoksia. »Ei, kiitoksia vain», sanoi hän, »nyt on jo liian myöhäistä. Morsiuspari voi tulla milloin tahansa.»

Hän meni huoneeseensa, pisti vielä joitakin oksia kruunuun ja seppeleeseen, niille kohdille, jotka olivat paljaimmat. Sitten hän näytti tekelettään emännöitsijälle ja palvelijoille.

»Mutta mitä ihmettä mamselli Lovisa on tehnyt?» sanoivat he, »Tämä kruunu ja seppelehän ovat yhtä kauniit kuin aina muulloinkin. Eihän mamsellilla ollut juuri muuta kuin paljaita oksia ja mustia lehtiä!»

Mamselli Lovisa selitti heille, että myrtinoksat olivat elpyneet yöllä vedessä. Tomusta ja savusta ne enimmäkseen olivat niin mustat.

Heti sen jälkeen saapui morsiuspari, ja morsian puettiin mamselli Lovisan huoneessa. Eihän hän ollut enää nuori, mutta hän oli hauskan ja hyvän näköinen. Kun hän oli valmis, saatettiin hänet vierashuoneeseen, jotta hän voisi katsella itseään suuressa peilissä, ja hän oli kovin tyytyväinen. »En koskaan olisi uskonut, että näyttäisin tällaiselta», sanoi hän.

Hän otti esille hajuvesipullon ja kauniin rasian, jotka hän oli saanut sulhaseltaan lahjaksi. Rasia oli täynnä karamellejä, sokeripaloja, rusinoita ja pastilleja, ja nyt hän tarjosi niitä, ensin mamselli Lovisalle ja sitten kaikille muille. Jokainen sai pirskuttaa hiukan hajuvettä pukuunsa ja valita rasiasta karamellin tai sokeripalan. Hän näytti tyytyväisemmältä ja iloisemmalta kuin useimmat nuoret morsiamet, ja kaikki kehuivat häntä kauniiksi ja hyvin puetuksi.

Hetkistä myöhemmin morsian ja sulhanen läksivät pappilaan vihittäviksi ja sieltä morsiamen kotiin häitä viettämään.

Avioliittonsa ensi aikoina oli Kaisa Nilsintytär täysin onnellinen. Mies oli häntä paljoa vanhempi, mutta vaimo kunnioitti siinä määrin hänen oppiaan, että vaali häntä parhaansa mukaan ja koetti kaikella tavalla saada hänen kotinsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Mutta sitten alkoi huhu kierrellä. Varmaankin se oli lähtenyt tavalla tai toisella Mårbackasta, mutta kukaan ei osannut sanoa, kuka ensiksi oli pannut sen liikkeelle. Se kiersi koko pitäjän ympäri, ja lopulta joku hyvä ystävä kuiskasi sen varmaan Kaisa Nilsintyttärenkin korvaan.

Kun hän ensin kuuli tämän huhun, ei hän tahtonut uskoa sitä. Sehän oli suora mahdottomuus. Sitten hän alkoi tarkemmin tuumia asiaa. Hänen morsiuskruununsahan oli ollut yhtä kaunis kuin kenen muun tahansa. Se oli loistanut vihreänä hänen päässään. Hän muisti, miten ylpeä hän oli ollut siitä, että herrasneiti oli pannut sen hänen päähänsä.

Mutta eikö kruunu ollut aivan vihreä? Sinä keväänä, jolloin hän meni naimisiin, olivat kaikki myrtit sairastaneet, sen hän tiesi itsekin. Hän oli moneen kertaan koettanut hankkia oikein vihreitä myrtinoksia, mutta turhaan.

Ehkäpä mamselli Lovisa oli arvellut, ettei hänen kruunullaan ollut niin suurta väliä, koska hän oli köyhästä kodista. Ei hän koskaan olisi uskaltanut sitoa kruunua puolukanvarsista tilallisen tyttärelle.

Hän sureksi tätä asiaa ja puhui siitä miehelleen. Hän ihmetteli, olivatkohan he oikein naimisissakaan, jos hänen kruununsa todellakin oli tehty puolukanvarsista.

Mies ei tiennyt mitä tehdä vaimolleen. Tämä vain itki ja oli onneton. Hän tunsi olevansa häväisty ja nöyryytetty. Mamselli Lagerlöf oli arvellut, ettei hän ollut kyllin hieno hänen puettavaksensa, siksi hän oli sitonut hänen kruununsa puolukanvarsista. Ja nyt koko pitäjä nauroi hänelle.

Mies neuvoi häntä menemään Mårbackaan ja kysymään mamselli Lovisalta, miten asian laita oli, ja vaimo seurasi todellakin hänen neuvoaan.

Hän sattui tulemaan Mårbackaan mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Sinä päivänä oli talossa suuret kestit, ja kun hän tuli keittiöön, niin häntä tuskin ennätettiin tervehtiä. Hän kyseli mamselli Lovisaa, mutta hän oli vieraitten parissa, eikä häntä tahdottu kutsua sieltä. Hänen täytyi suoda anteeksi, mutta heillä oli kovin suuret kestit. Ehkäpä hän voisi mennä istumaan kyökkikamariin, mamselli Lovisan huoneeseen, ja odottaa häntä siellä.

Hän meni kamariin. Täällä puolukanvarsista tehty kruunu oli pantu hänen päähänsä. Hän muisti, miten iloinen hän oli ollut sinä päivänä. Mutta samalla hänestä nyt tuntui, seisoessaan tässä, että hänen oli aivan mahdoton uskoa sellaista petosta.

Hetken kuluttua kaksi palvelustyttöä tuli keittiöstä kantaen kumpainenkin tarjotinta täytettyine viinilaseineen, ja katosivat sisähuoneisiin. Ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä, niin että Kaisa Nilsintytär saattoi nähdä saliin ja vierashuoneeseen, jotka olivat täynnä ihmisiä. Niin, suuret kestit siellä oli. Läsnä ei ollut vain Ämtervikin herrasväkeä. Hän tunsi Sunnen rovastin ja tohtorin ja karlstadilaisen maisteri Hammargrenin, joka oli naimisissa mamselli Lovisan sisaren kanssa.

Häntä ujostutti ja hän aikoi nousta sulkeakseen oven, mutta samalla hän kuuli pari sanaa, jotka saattoivat hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Luutnantti Lagerlöf seisoi keskellä lattiaa viinilasi kädessä ja ilmoitti muutamin sanoin sisarensa Lovisan kihlauksen Ämtervikin apulaispapin, pastori Millénin kanssa.

Sitten seurasi onnitteluja ja lasien kilistystä sisähuoneissa. Kaikki näyttivät tyytyväisiltä, eikä se kumma ollutkaan. Mamselli Lovisa Lagerlöf oli neljänkymmenenvuotias ihminen, niin että sukulaiset tuskin enää olivat odottaneet hänen joutuvan naimisiin. Pastori Millén oli leski, ja hänellä oli neljä pientä lasta, jotka tarvitsivat silmälläpitoa ja hoitoa. Sehän oli aivan paikallaan ja kaikin puolin sopivaa.

Kaisa Nilsintytär oli kuullut sanottavan, että kun mamselli Lovisa oli ollut nuori, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin, sillä hän ei hennonnut muuttaa pois vanhempiensa luota, mutta nyt kun molemmat olivat kuolleet, oli hän kai iloinen saadessaan oman kodin.

Samoin hän oli kuullut sanottavan, ettei mamselli Lovisa tahtonut lähteä pois Mårbackasta. Sekin sopi mainiosti. Pappila oli vain viiden minuutin päässä sieltä.

Kaisa Nilsintyttären sydäntä suorastaan vihloi se ajatus, että mamselli Lovisa, joka oli sitonut hänelle puolukanvarsista kruunun, tulisi niin onnelliseksi, ja hän vetäytyi nopeasti pois oviaukeamasta.

Samassa hän huomasi, että vanha emännöitsijä seisoi hänen takanaan. Hän tiesi, mitä oli ollut tekeillä, ja oli nyt tullut kuulemaan kihlauksen julkaisemista.

»Minä tulin tänne saadakseni tietää, sitoiko mamselli Lovisa morsiuskruununi puolukanvarsista», sanoi hän, »mutta ehkäpä minun ei sovi kysyä sitä häneltä tällaisena päivänä.»

Emännöitsijä hämmästyi hiukan, mutta hän ei ollut niitä, jotka ensi hädässä joutuvat ymmälle.

»Kuinka Kaisa voi puhua niin typeriä?» sanoi hän. »Jokainen tässä talossa muistaa, miten paljon vaivaa mamselli Lovisalla oli teidän morsiuskruunustanne. Me juoksimme joka mökissä hakemassa myrtinoksia.»

Toinen tuijotti häneen. Hän tahtoi nähdä hänen sieluunsa saakka päästäkseen selville totuudesta.

Vanha emännöitsijä ajatteli vain, miten hän saisi toisen rauhoittumaan ja lähtemään tiehensä, jotta hän ei häiritsisi mamselli Lovisan ilopäivää.

»Sen minä sanon teille, Kaisa», sanoi hän, »yhtä varmasti kuin mamselli Lovisan morsiuskruunu tulee myrteistä sidottavaksi, yhtä varmaa on, että teidänkin kruununne oli myrteistä tehty eikä mistään muusta.»

»Minä painan nuo sanat mieleeni», sanoi opettajan vaimo. »Kun näen, mistä mamselli Lovisan morsiuskruunu sidotaan, niin tiedän, miten omanikin laita oli.»

Molemmat menivät keittiöön. Siellä Kaisa Nilsintytär ojensi kätensä emännöitsijälle.

»Parasta on, että lähden», sanoi hän näyttäen varsin rauhalliselta. »En suinkaan kuitenkaan voi saada puhutella mamselli Lovisaa tänään.»

Näin sanoen hän läksi. Emännöitsijä palasi lieden ja ruoanlaiton ääreen. Vierashumussa hän unohti kokonaan Kaisan. Vasta pari päivää myöhemmin hän kertoi mamselli Lovisalle, mitä Kaisa Nilsintytär oli kysynyt ja mitä hän oli vastannut hänelle.

Mamselli Lovisa kävi aivan kalpeaksi kuullessaan tämän. »Voi, miten Maija saattoi sanoa sillä tavalla? Olisihan ollut parempi tunnustaa, että panin pari, kolme puolukanvartta kruunuun. Enempää niitä ei ollut.»

»Täytyihän minun rauhoittaa häntä, saadakseni hänet lähtemään», puolusteli emännöitsijä itseään.

»Ja sitten Maija sanoi, että minun kruununi tulisi yhtä varmaan sidotuksi myrtinoksista kuin hänenkin! Maija saa nähdä, etten minä saa morsiuskruunua lainkaan.»

»Kyllä mamselli Lovisa joutuu naimisiin. Ei pastori Millén hylkää teitä.»

Hän oli tuskissaan tästä asiasta parisen päivää, sitten hän kai unohti sen. Hän sai muuta ajateltavaa. Häitten piti olla puolen vuoden kuluttua, ja hän alkoi ahkerasti valmistella kapioitaan. Hän hankki kotiin lankoja ja pani kankaita kuteille, hän ompeli ja merkkasi. Lopulta hän matkusti Karlstadiin ostoksille. Palatessaan sieltä hänellä oli mukanaan kangasta morsiuspuvuksi sekä pieni rautalangasta tehty kruunu, johon myrtinoksat oli sidottava. Hän tahtoi saada oman morsiuskruununsa eikä käyttää sitä kehää, jota niin monet morsiamet olivat pitäneet.

Mutta tuskin kaikki nämä ostokset oli tehty, niin sattui todellakin este. Pastori Millén sairastui ja oli kauan vuoteen omana. Kun hän oli jotakuinkin parantunut ja jaksoi olla jalkeilla, oli hän kokonaan muuttunut. Saattoi huomata, että hän vältti keskustelua morsiamensa kanssa, eikä hän tullut koskaan Mårbackaan, vaikka tie olikin niin lyhyt.

Heti kun tuli kesä, hän matkusti kylpylaitokseen. Toivottiin hänen parantuvan ja tulevan entiselleen, ja ehkäpä niin kävikin, mutta hän ei kirjoittanut koko sinä aikana kertaakaan mamselli Lovisalle.

Se oli hirveän tuskan ja levottomuuden aikaa mamselli Lovisalle, mutta hän arveli sulhasen tahtovan rikkoa heidän välinsä, ja niinpä hän lähetti hänelle sormuksen takaisin.

Sinä päivänä, jolloin hän teki sen, sanoi hän vanhalle emännöitsijälle:
»Nyt Maija näkee, ettei minunkaan morsiuskruunuani sidota myrteistä.»

Monta vuotta myöhemmin pyysi eräs luutnantti Lagerlöfin nuorista tyttäristä tätiään lainaamaan hänelle hiukan morsiuskoristeita jotakin leikkiä varten, ja mamselli Lovisa antoi hänelle sen kaapin avaimen, jossa noita vanhoja aarteita säilytettiin. Kaappi ei ollut enää hänen huoneessaan vaan ullakolla. Nuori tyttö läksi sinne, pisti avaimen lukkoon ja veti esiin laatikon.

Hän katsoi siihen hämmästyneenä. Hän ei nähnyt edessään tavallisia kirjavia koristeita. Koko laatikossa ei ollut muuta kuin harsokäärö, värillinen silkkileninkikangas ja pieni rautalangasta tehty morsiuskruunu.

Hän käsitti heti paikalla erehtyneensä. Morsiuskoruthan olivat vasemmanpuoleisessa laatikossa, aivan vieressä. Mutta hän katseli sittenkin hetken aikaa tämän laatikon sisällystä. Hänen sydäntänsä vihloi ajatus, ettei hänen tätinsä koskaan ollut saanut käyttää näitä tavaroita. Hän tiesi, että täti, oli surrut vuosikausia löytämättä lohtua mistään. Oli pelätty hänen järkensä menoa.

Eräs muisto nousi hänen mieleensä. Sinä aikana, jolloin täti oli ollut kaikkein alakuloisin ja onnettomin, oli tyttö eräänä päivänä tullut hänen huoneeseensa. Täti oli istunut siellä kimppu puolukanvarsia edessään ja rautalankakruunu kädessään. Hän oli leikannut poikki pari oksaa ja alkanut koristaa niillä kruunua.

»Mutta Lovisa, mitä sinä teet?» oli hän kysynyt ja hän näytti aivan kauhistuneelta.

»Minä arvelin», sanoi mamselli Lovisa. »Jos tyytyisin puolukanvarsikruunuun… Niin, sehän on kovin tyhmää.»

Hän nousi kiivaasti paikaltaan ja työnsi luotaan sekä kruunun että puolukanvarret.

»Tiedänhän minä, että kaikki on lopussa», sanoi hän ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla väännellen käsiään. »Ei mikään auta enää.»

Mutta mamselli Lovisa kulki yhä edestakaisin kovan tuskan ja levottomuuden vallassa. »Jollen vain olisi pannut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun!» sanoi hän.

»Ei, siten et saa ajatella, Lovisa», yritti rouva Lagerlöf. Samassa hän huomasi lapsen, joka seisoi siinä silmät selkosen selällään.

»Mene sinä saliin, Selma!» sanoi hän. »Lovisa-tädillä on suru, ja te lapset ette saa tulla tänne häntä häiritsemään.»

Vääpeli Karl von Wachenfeldt — eikö hän kerran ollut Värmlannin, jollei koko Ruotsinkin kaunein mies? Eikö juuri hän ollut Tukholman naisten lemmikki tuona talvena 1820-luvulla, jolloin hän oleskeli pääkaupungissa suorittaakseen jonkunmoisen maanmittaustutkinnon? Eikö juuri hän pannut toimeen rekiretkiä ja johtanut kotiljongeja niin suurella taidolla, että hän saattoi varjoon kaikki korkeamman seurapiirin tavalliset tanssikavaljeerit? Eikö juuri hän tanssinut niin mainiosti valssia ja keskustellut niin viehättävästi, että hänen ylhäisten sukulaistensa, jotka aluksi eivät tahtoneet tunnustaa omaisekseen tätä köyhää värmlantilaista aliupseeria, oli pakko lähettää hänelle mitä nöyrimpiä kutsukirjeitä siksi, ettei nuorilla naisilla ollut vähääkään huvia tanssiaisista, joissa hän ei ollut läsnä?

Ja eikö juuri hänellä ollut niin erinomainen pelionni, että hän siten hankki itselleen varoja voidakseen elää koko talven Tukholmassa suurellisesti kuin kaartinluutnantti? Eikö juuri hän juonut veljenmaljoja kreivien ja paronien kanssa, samalla kuin voitti heidät sekä ritarillisuudessa että komeudessa? Eikö juuri hän näytellyt eräänä iltana ensimmäisen rakastajan osaa seuranäytelmässä amiraali Wachtmeisterin luona ja laulanut kuplettejaan niin tulisesti, että seuraavana aamuna löysi kaksikymmentä rakkauskirjettä kirjelaatikostaan? Eikö hän ensimmäisenä ajanut Tukholman kaduilla lukematon määrä pieniä hopeatiukuja valjaissa? Eikö juuri hän ollut niin tunnettu koko Tukholmassa, että missä ikinä hän näyttäytyikin, joko Kuninkaanpuutarhassa tai Sinisellä portilla, oopperan katsomossa tai pahimmassa ihmistungoksessa, kaikki kuiskailivat keskenänsä: »Kas, tuolta tulee Vackerfeldt! Oi, oi, oi, katso, katso, tuolta tulee Vackerfeldt!» [Sanaleikin Wachenfeldt nimestä, vacker = kaunis. Suom. muist.]

Eikö juuri hän yhden Tukholmassa viettämänsä ihmeellisen talven jälkeen viettänyt samanlaista elämää Karlstadissakin, niin, kaikkialla minne saapui? Eikö juuri hän matkustanut Göteborgiin vääpeli Sellblad toverinaan ja rumpali Tyberg palvelijanaan ja väittänyt olevansa suomalainen paroni, murtaen suomeksi kokonaista kaksi viikkoa ja pitäen pelipankkia rikkaitten tukkukauppiaitten elämänhaluisille pojille? Eikö juuri hän ollut ainoa kaikista aliupseereista, joka sai tanssia ylpeän kreivitär Apertinin kanssa, ja eikö juuri hän niin silmittömästi ihastunut kauniiseen mamselli Widerströmiin, kun tämä esiintyi Preciosana Karlstadin teatterissa, että ryösti hänet mukanaan ja olisi vienyt hänet aina Norjaan saakka, jollei mamsellin teatterinjohtaja olisi kaikeksi onnettomuudeksi tavoittanut heitä Arvikassa?

Ja eikö juuri hän loppujen lopuksi päässyt kapteeni Wästfeltin luo Angersbyhyn Sunnen pitäjään jonkunmoiseksi apulaiseksi ja saanut heti eloa Fryksdalin nuorisoon? Milloinka siellä ennen olisi pidetty niin komeita markkinatanssiaisia tai myrskyisiä joulukestejä tai iloisia rapuretkiä tai romanttisia huvimatkoja kauniille näköalapaikoille? Eikö hän haaveellisen Angersbyn kapteeninrouvan mielestä, joka ei koskaan tehnyt muuta kuin lepäsi sohvallaan ja luki romaaneja, eikö hän hänen mielestään ollut ruumiistunut romaanisankari, ja eikö hän ollut kapteenin rouvan nuorten tyttärien ensimmäisten rakkaudenunelmien keskipisteenä? Entäs miten kävi naapuritalossa, Mårbackassa, jossa talo oli täynnä kauniita tyttäriä? Voitiinko siellä vastustaa kavaljeeria, joka käsitteli käherrysrautaa yhtä taidokkaasti kuin kitaraa ja jonka vaaleaa kiharatukkaa ympäröi rakkausseikkailujen säde?

Vääpeli von Wachenfeldt ajaa mäkeä ylös, toista alas ainoan hopeatiu'un heikosti ja miltei valittavasti helähdellessä. Ennen muinoin, hänen kunnian- ja voimanpäivinänsä, oli kuusikymmentä hopeatiukua koristanut hevosen hihnoja ja valjaita, helissyt sanomattoman iloisesti ja rohkeasti. Ne olivat ikäänkuin kilinällään säestäneet hänen voittojaan, ne olivat julistaneet, että voittaja oli tulossa. Mutta nyt, kun yksi ainoa tiuku enää oli jäljellä, tuntui se sanovan, että tässä saapui mies, jonka onni ja ilo oli ollutta ja mennyttä.

Vääpeli ajaa vanhalla hevosellaan, Kallella, joka on niin merkillisen pienikokoinen, että kaikki vastaantulijat kääntyvät taakseen katsomaan sitä. Sen sijaan ei kukaan käänny katsomaan hevosen omistajaa.

Kun hän ajaa Gunnarsbyn kestikievarin ohi, seisoo pari tyttöä kaivolla nostamassa vettä. Vääpeli tervehtii kohottamalla piiskaansa ja hymyilee heille vanhaan tapaansa mitä viehättävämmin, mutta tytöt luovat häneen vain välinpitämättömän katseen. He eivät hämmästyksestä pudota kädestään ämpäriä, he eivät pysähdy polttavin poskin katsomaan hänen jälkeensä.

Vääpeli von Wachenfeldt läimäyttää hevostaan piiskalla. Hän ei ole pölkkypää, hän tietää, että hänen tukkansa on harmaa ja hänen kasvonsa ryppyiset, että viikset ovat ohuet ja karheat ja että toisessa silmässä on harmaa kaihi ja toisessa, joka on leikattu, rumentava ja suurentava silmälasi. Hän tietää nyt olevansa vanha ja ruma, mutta hänen mielestään ihmisten ei olisi pitänyt kokonaan unohtaa, millainen hän oli ennen.

Hän tietää, ettei hänellä nykyään ole muuta asuntoa kuin pari huonetta, jotka hän on vuokrannut talonpoikaistalosta Ison Kilin pitäjästä. Hän tietää, ettei hän omista muuta kuin hevosen, kiesit, kilpareen ja muutamia huonekaluja. Hän tietää, ettei hänellä ole muita palvelijoita kuin äreä emännöitsijä, mutta hänen mielestään ei ihmisten olisi pitänyt niin kokonaan unohtaa, että hän se juuri kerran oli ollut Vackerfeldt, yli koko Värmlannin kuuluisa Vackerfeldt.

Hän istuu siinä vanhassa kuluneessa turkissaan ja vieläkin kuluneempi karvalakki päässä. Hänellä on paksut ilvesnahkaiset kintaat kipeitten käsiensä suojana, mutta kihtikuhmut rystyjen päällä pistävät esiin sittenkin. Mutta hän se siitä huolimatta on puristanut rintaansa vasten niin monta kaunista naista. Sitä ei häneltä voida riistää. Kukapa muu tällä maailman äärellä on viettänyt sellaista elämää kuin hän, saanut osakseen niin paljon rakkautta kuin hän?

Hän puree huultaan ja sanoo, ettei hänellä ole mitään kaduttavaa. Jos hän saisi elää uudestaan elämänsä, niin hän ei tekisi mitään toisin. Kaikesta siitä, mitä nuoruus ja kauneus ja voima voi tarjota miehelle, on hän saanut nauttia. Seikkailuja ja rakkautta runsaimmassa määrässä.

Yhden ainoan teon vääpeli von Wachenfeldt olisi toivonut ehkä tekemättömäksi. Hänen ei olisi koskaan pitänyt naida Anna Lagerlöfiä, jalointa naista, mikä koskaan hänen tielleen oli osunut. Hän oli rakastanut tätä sanomattomasti. Mutta hänen ei olisi pitänyt koskaan naida häntä.

Sopiko nyt Wackerfeldtin tapaisen miehen istua alallaan ja hoitaa tilaansa järkevästi ja huolellisesti koettamatta niittää kultaa helpommalla ja hauskemmalla tavalla? Jos hänen vaimonsa oli jumaloimisen arvoinen, niin pitäisikö hänen silti uskoa, ettei kukaan muu ollut jumaloitava? Saattoiko hän muuttaa luonnettaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin? Eikö hän juuri voitollisena pelaajana ja rakastajana ollut saavuttanut kuuluisuuttaan?

Niin, hän katuu naimistaan. Hänen vaimonsa ei ollut sopinut hänelle. Kernaasti hän tunnustaa, että hänen vaimonsa oli ollut liian hyvä hänelle. Vaimo oli vaatinut työteliäisyyttä, järjestystä, rauhallista hyvinvointia. Hän oli kuluttanut itsensä loppuun koettaessaan hankkia heille samanlaista kotia kuin oli Mårbackassa hänen vanhempiensakin koti.

Muut ehkä sanoisivat, ettei vääpeli von Wachenfeldtin olisi pitänyt katua naimistaan, vaan pikemmin sitä, ettei hän ollut voinut säästää vaimoaan pettymyksiltä ja suruilta. Sillä kun Anna von Wachenfeldtin voimat olivat lopussa ja hän seitsemäntoista vuotta kestäneen aviollisen kurjuuden jälkeen kuoli, niin kaikenlaiset onnettomuudet kohtasivat vääpeli von Wachenfeldtiä. Saamamiehet eivät olleet enää sääliväisiä, vaan riistivät talon häneltä. Hänen täytyi lakata pelaamasta, sillä hän hävisi niin pian kuin vain koskettikin kortteja. Kihti alkoi myös vaivata häntä ja harmaa kaihi tuli silmiin. Ennenkuin hän oli ennättänyt kuudenkymmenenvuoden vanhaksi, oli hän valkotukkainen, jäykkäjäseninen, avuton, puolisokea ja rutiköyhä. Onni ei olisi ollut niinkään vähäinen, jos hänen hyvä, rakastava vaimonsa olisi ollut vielä elossa.

Vaimon kuoltua oli kaikki seurustelukin häneltä loppunut. Ei kukaan kysynyt elikö hän vai oliko kuollut. Ei kukaan kutsunut häntä luokseen. Näyttipä siltä kuin ihmiset vain hänen vaimonsa vuoksi olisivat sietäneet häntä. Kun hän nyt ikävöi naurua ja iloa, kun hän tahtoo saada hyvää ruokaa, kun hän haluaa jutella sivistyneitten ihmisten kanssa, niin ei hän voi lähteä minnekään. Ja kun pyhät tulevat monine pitkine lepopäivineen ja hän tahtoo paeta talonpoikaistalon kuolettavaa yksitoikkoisuutta, niin ei hän liioin tiedä, minne suunnata askeleensa.

On tosiaankin vain yksi ainoa paikka olemassa koko maailmassa, minne hän voi lähteä saadakseen hiukan maistella entistä elämäänsä, ja se on Mårbacka, josta hän aikoinaan nouti vaimonsa. Hän tietää, että Mårbackan asukkaat sanovat ja uskovat hänen tehneen vaimonsa hirvittävän onnettomaksi, he arvelevat suorastaan, että hän on kiusannut hänet hengiltä, mutta sittenkin hän ajaa sinne noin kolme kertaa vuodessa suurten pyhien aikana, sillä muuten hänen olisi aivan mahdoton kestää elämäänsä.

Hopeatiuku helähtää äänekkäästi ja valittaen. Vääpeli von Wachenfeldt on läimähyttänyt rivakasti pientä hevostaan. Elämä tarjoo monta katkeraa hedelmää, jotka täytyy pitää hyvänään. On aivan kohtuullista, että hevonenkin saa osansa isännän tuskista.

Jolleivät Mårbackan pikkulapset muulla tavalla olisi saaneet tietää, että joulu oli tulossa, niin siitä he ainakin sen tiesivät, että vääpeli von Wachenfeldt saapui taloon.

He ilostuivat myös kovin nähdessään hänen kuomurekensä ja hevosensa lehtikujassa. He juoksivat huoneesta huoneeseen ilmoittaen uutista, he seisoivat portailla ottamassa häntä vastaan, he huusivat hyvää päivää ja lausuivat hänet tervetulleeksi, he hakivat leipää hevoselle ja he kantoivat ohuen käsilaukun, joka oli koristettu ristipistoin kirjailluilla lehdillä ja kukilla konttorihuoneeseen, missä vääpelin oli määrä asua.

Oli oikeastaan merkillistä, että pikkulapset ottivat aina niin riemuiten vääpeli von Wachenfeldtin vastaan. Eivät he saaneet häneltä makeisia eikä lahjoja, mutta varmaankin he arvelivat, että hän kuului joulunviettoon, ja siitä kai heidän ilonsa johtui. Joka tapauksessa oli hyvä, että he olivat hänelle ystävällisiä, sillä aikuiset eivät kiinnittäneet suurtakaan huomiota häneen. Rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa eivät tulleet edes kuistille häntä vastaan, ja syvästi huoaten heitti luutnantti Lagerlöfkin kädestään Värmlandstidningin ja nousi keinutuolistaan lähteäkseen häntä tervehtimään.

»Vai niin, vai olet sinä täällä taas, Wachenfeldt», sanoi hän ilmestyttyään portaille. Sitten hän teki pari kysymystä kelin ja matkan johdosta ja seurasi langon mukana konttorihuoneeseen, Hän tyhjensi piirongin laatikon ja teki tilaa vaatekaappiin. Sitten hän poistui lasten kera ja jätti vieraan yksin.

Joka kerta, kun vääpeli von Wachenfeldt saapui Mårbackaan, kohosi sisar-vainajan kuva elävänä luutnantin mieleen. Sisar oli ollut vanhin, ja hän oli pitänyt huolta veljestään tämän pienenä ollessa, oli auttanut häntä ja askarrellut hänen kanssaan. Ei kukaan sisarista ollut luutnantille ollut niin rakas, ei kenestäkään hän ollut ylpeillyt niin paljon. Ja sitten hänen pitikin rakastua sellaiseen tyhjäntoimittajaan kuin Wachenfeldtiin! Sisar oli ollut kaunis ja komea, ja hän oli yhtä hyvä ja kelvollinen kuin kauniskin. Hän oli aina ollut iloinen mieleltään ja tehnyt kevyeksi niiden elämän, joiden keskuudessa hän oli elänyt. Viimeiseen asti hän oli taistellut pitääkseen koossa kotiaan. Mies oli vain tuhlannut ja hävittänyt. Vaimo ei ollut kertonut edes omaisillensa, miten vaikea hänen toimeentulonsa oli, jotta he olisivat voineet auttaa häntä. Siksi hänen elämänlankansa katkesikin aivan äkkiä hänen ollessaan vain hiukan yli neljänkymmenen.

Se oli surullinen ja järkyttävä tarina, eikä luutnantti voinut heti pakottautua ystävälliseksi Wachenfeldtille muistellessaan kaikkea tuota. Hänen täytyi lähteä ensin pitkälle kävelylle, jotta katkeruus ennätti hiukan laskeutua.

Jokseenkin samaa tunsivat myöskin rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa. Rouva Lagerlöf oli kaikista kälyistänsä ollut eniten kiintynyt Anna Wachenfeldtiin ja oli suorastaan ihaillut häntä. Ei kukaan ollut lausunut häntä niin sydämellisesti tervetulleeksi sukuun kuin hän. Rouva Lagerlöf ei voinut koskaan antaa anteeksi vääpeli von Wachenfeldtille, että hän oli saattanut tämän rakkaan olennon niin onnettomaksi.

Mamselli Lovisa oli lapsena oleskellut pitkät ajat Välsäterin vääpelinpuustellissa, missä sisar ja lanko olivat asuneet. Hän tiesi tarkemmin kuin kukaan muu, miten vaikeata sisaren elämä oli ollut. Hän ei voinut koskaan kuulla mainittavan Wachenfeldtin nimeä muistamatta sitä aamua, jolloin kaksi miestä oli saapunut Välsäteriin ja vienyt kaksi parasta lehmää navetasta. Sisar oli hyökännyt pihalle kysymään, mitä heillä oli mielessä, mutta nämä olivat vastanneet aivan rauhallisesti, että vääpeli edellisenä iltana oli pelissä hävinnyt lehmät heidän isännällensä. Mamselli Lovisa näki sisarensa edessään, hän oli ollut aivan epätoivoissaan tämän jälkeen. »Hän ei tule järkiinsä, ennenkuin hän on ottanut minut hengiltä», oli hän sanonut.

Joka tapauksessa mamselli Lovisa kaikkein ensimmäisenä ajatteli emännän velvollisuuksia. Hän nousi ompelupöydän äärestä, missä oli istunut käsitöilleen samalla kuin vähä väliä oli vilkaissut romaaniin, joka oli avonaisena ompelukorissa, ja meni raottamaan keittiön ovea. »Rakas Maija», sanoi hän emännöitsijälle ikäänkuin anteeksi pyytäen, »nyt Wachenfeldt on taaskin täällä.» — »Minä en käsitä, miksikä tuo mies, joka oli niin paha vaimolleen, saa aina tulla tänne pyhiksi», sanoi emännöitsijä varsin suuttuneella äänellä. »Eihän häntä voi poiskaan ajaa», sanoi mamselli Lovisa, »ja Maija on hyvä ja panee kahvipannun tulelle, jotta hän saa jotain lämmittävää matkansa jälkeen.» — »Aina hän pitää varansa tullakin juuri, kun herrasväki on noussut kahvipöydästä ja tuli liedestä on sammunut», sanoi emännöitsijä ja näytti siltä kuin ei olisi halunnut liikahtaa paikaltaan.

Kahvipannu joutui kai sittenkin tulelle, koska hetkeä myöhemmin sisäkkö lähetettiin konttorihuoneeseen pyytämään vääpeli von Wachenfeldtiä saliin kahville.

Astuessaan pihan poikki nojasi vääpeli keppiin, mutta sen hän laski kädestään eteisessä ja astui saliin jokseenkin notkeana vartaloltaan. Mamselli Lovisa, joka seisoi siellä ottaakseen hänet vastaan, näki kuitenkin, miten vaikea hänen oli liikkua, ja tunsi miten kyhmyiset hänen kätensä olivat tervehtiessään häntä, ja kun hän kohotti katseensa häneen, niin tuijotti leikattu silmä kaameasti suurennettuna häntä vastaan. Silloin mamselli Lovisan viha miltei haihtui ilmaan. Hän mietti, että vääpeli jo oli saanut rangaistuksensa, eikä hän puolestaan tahtonut lisätä kiviä hänen kuormaansa.

»Olipa hauska, että Wachenfeldt saattoi tulla tänäkin jouluna meille», pakottautui hän sanomaan.

Sitten hän kaatoi hänelle kahvia, ja vääpeli istahti tavalliselle paikalleen uunin ja pelipöydän väliseen nurkkaan. Se oli vaatimaton paikka, mutta myöskin lämpimin koko huoneessa. Vääpeli tiesi kyllä mitä teki istuutuessaan sinne.

Hän alkoi heti jutella mamselli Lovisan kanssa palvelustytöstään Ingasta ja hänen alituisesta riitelystään ja kiistoistaan isäntäväen kanssa, joka omisti talon, jossa hänellä oli vuokrahuoneet. Se oli sellaista pientä juorupuhetta, jonka hän tiesi huvittavan kälyä, ja hän huomasikin, että mamselli Lovisa hetken kuluttua kaatoi itselleenkin kahvia ja joi hänen seurakseen.

Tuli hämärä heidän istuessaan kahvipannun ääressä, ja lamppu asetettiin pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Heti sen jälkeen näyttäytyi rouva Lagerlöfkin.

Hän ei ollut voittanut ensimmäistä vastenmielisyydentunnettaan ja tervehti varsin ynseästi vääpeliä. Töin tuskin hän ojensi hänelle kätensä sanomatta sanaakaan ja otti sitten työnsä esille.

Vääpeli jutteli edelleen aivan rauhallisesti mamselli Lovisan kanssa, mutta samalla hän vaihtoi keskusteluainetta. Hän alkoi kertoa omituisista sairaustapauksista, joita oli sattunut heillä sekä ihmisten että kotieläinten parissa, ja joita hänen, Wachenfeldtin, oli onnistunut parantaa.

Nyt ei rouva Lagerlöfkään voinut enää vastustaa, sillä tuo aine kuului hänen omaan alaansa. Eikä aikaakaan, kun hänkin jo otti osaa keskusteluun.

Kaikkein viimeisenä tuli luutnantti Lagerlöf saliin ja kävi kiikkutuoliin istumaan. Hänkin oli harvapuheinen ja alakuloinen tullessaan sisään. Mutta nyt keskustelu kääntyi toiselle taholle kenenkään tietämättä, mistä se oikeastaan johtui. Puhuttiin vanhasta Karlstadista, missä vääpeli oli syntynyt ja luutnantti käynyt koulua, ja josta luutnantti aina oli halukas keskustelemaan. Puhe siirtyi Tukholmaankin, keskusteltiin Emilie Högqvististä ja Jenny Lindistä ja kaikellaisista vanhoista ja kauniista asioista, joita kannatti muistella. Lopulta he johtuivat myöskin vanhoihin värmlantilaisjuttuihin, ja ilta kului niin nopeasti, että kaikki hämmästyivät, kun palvelustyttö tuli kattamaan pöytää.

Mutta merkillisintä oli se, että kun vääpeli von Wachenfeldt kertoi yhtä ja toista, mikä oli sattunut hänelle itselleen, niin hän esiintyi aina kaikkein viisaimpana ja varovaisimpana miehenä mitä saattoi ajatella. Hän oli ollut kaikenlaisissa seikkailuissa, se oli kyllä kieltämätöntä, mutta hän oli aina esiintynyt neuvovana ystävänä, joka oli auttanut mielettömiä ihmisiä hädässä.

Ajatelkaahan vain Wästfeltinkin perhettä Angersbyssä! Miten erinomainen tuki hän oli ollut noille kilteille, lapsellisille ihmisille, varsinkin silloin, kun pojan morsian hylkäsi hänet ja aivan äkkiarvaamatta meni kuulutuksiin toisen kanssa!

Ei kukaan olisi koskaan voinut puhua suuremmalla kunnioituksella äidistään tai vaimostaan. Niin jalon pojan, niin hellän puolison olisi kuka hyvänsä voinut toivoa saavansa.

Hän se aina oli puhunut järkeä nuorille naisille, sovittanut kihlautuneitten välit, solminut uudelleen avioliittoja, jotka olivat uhanneet ratketa.

Kaikkien onnettomien uskottu hän oli ollut eikä hän ollut pettänyt heitä. Olipa hän pelastanut pelihimoon vaipuneita miehiäkin, puhunut heille järkeä, vedonnut heidän velvollisuudentuntoonsa.

Illallisen jälkeen, kun vääpeli von Wachenfeldt oli ontunut huoneeseensa, istuivat luutnantti Lagerlöf ja hänen vaimonsa ja sisarensa aivan sanattomina ja katselivat toisiaan.

»Niin, tuo Wachenfeldt», sanoi luutnantti, »merkillinen mies hän on.
Hän on meitä kaikkia viisaampi.»

»Wachenfeldtin kanssa on aina ollut hauska keskustella», sanoi mamselli
Lovisa.

»Jos hän todellakin olisi auttanut niin paljon muita ihmisiä, niin mitenkä olisi mahdollista, että hänen oma elämänsä olisi mennyt niin viistoon?» sanoi rouva Lagerlöf kuivasti.

Sitten vääpeli von Wachenfeldt oleskeli joulunpyhät Mårbackassa nauttien vieraanvaraisuudesta ja näytellen yhä järkevän ja viisaan vanhan miehen osaa. Häneltä voitiin kysyä neuvoa missä asiassa hyvänsä, hän tiesi keinoja ihonäppylöitä ja nuhaa vastaan, hän osasi antaa neuvoja pukuasioissa, hän tunsi ruoka- ja värjäysreseptejä, hän antoi ohjeita maanviljelyksessä ja hänen arvostelunsa ihmisistä olivat parhaat ja järkevimmät.

Kaikissa pulmallisissa kysymyksissä käännyttiin hänen puoleensa. »Eikö Wachenfeldtin mielestä ole merkillistä, etteivät nämä lapset opi syömään muhennettuja porkkanoita?» sanoi mamselli Lovisa eräänä päivänä. »Ovathan porkkanat hyvää ruokaa?»

»Vaikka herättäisitte minut keskellä yötä ja tarjoaisitte minulle porkkanoita!» sanoi hän, »niin kyllä minä söisin.»

Miten ihmeellisen viisas ja kohtuullinen ja maltillinen hän olikaan! Vanha kavaljeeri Vackerfeldt, triumfaattori kuusinekymmenine hopeatiukuineen oli kokonaan kadonnut.

Mutta sattuipa kerta, että luutnantti Lagerlöf joutui kiistaan naisten kanssa eräästä nuoresta tytöstä, joka oli kotoisin näiltä seuduin. Sekä rouva Lagerlöfin että mamselli Lovisan mielestä tyttö oli suloinen ja herttainen, mutta luutnantti väitti, ettei kukaan mies voisi ihastua häneen. Ja hän vetosi Wachenfeldtiin, niinkuin talossa oli tapana.

»Sanoppa sinä, Wachenfeldt, joka ymmärrät naisia!» sanoi luutnantti
Lagerlöf. »Voisitko suudella tuollaista pientä nirppanenää?»

Tällä kertaa vääpeli von Wachenfeldt joutui sisäisen raivon valtaan. Hän punastui, niin vanha kuin olikin, hän iski nyrkkinsä pöytään, nousi puoleksi pystyyn ja huusi jyrisevällä äänellä:

Nuo jumalattomat ihmiset hänen ympärillään purskahtivat hillittömään nauruun. Hän oli tekeytynyt täällä niin järkeväksi. Hän oli näytellyt tavallisen arki-ihmisen osaa, mutta tämä yksinkertainen kysymys paljasti hänet kokonaan. Vanha kavaljeeri oli paikoillaan hänen sisimmässään. Kurja ja sairas, vanha ja ränstynyt hän oli, mutta ei kukaan saanut luullakaan, että hän olisi koskaan suudellut rumaa naista.

Majuri Ehrencrona oli asunut muhkeassa virkatalossa ja ollut korkea herra, mutta vanhoilla päivillään hän oli vuokrannut itselleen huoneen talonpoikaistalosta ja vietti köyhää ja yksitoikkoista elämää suunnilleen samoin kuin vääpeli von Wachenfeldtkin. Huhu tiesi, että hän oli mestari soittamaan torvea, mutta hänen köyhdyttyään ja jäätyään yksin ei kukaan ollut kuullut hänen soittavan.

Ja herra Tyberg oli aloittanut uransa rumpalina Värmlannin rykmentissä, ja varmaankin hän olisi juonut itsensä turmiolle, jollei Mårbackan luutnantti olisi keksinyt hänen suurta kykyään opettaa lukemisen ja kirjoituksen alkeita pikkulapsille ja ottanut häntä ensin omien lastensa kotiopettajaksi ja sittemmin hankkinut hänelle opettajantointa itäisen Ämtervikin pikkulastenkouluun.

Ja Jan Asker oli niinikään ollut Värmlannin rykmentin soittajana, mutta nykyään hän oli itäisen Ämtervikin kirkonvartijana ja haudankaivajana. Hän oli vanhaa soittajasukua, ja hänellä oli tapana puhaltaa klarinettia kaikissa talonpoikaishäissä ja tanssiaisissa. Hän oli katkera ja rauhaton mieleltään, eikä mikään muu kuin soitto voinut saada häntä tyytymään kohtaloonsa.

Ja tehtaankirjuri Geijer, joka asui koulutalon ullakolla ja piti maataloutta, rakasti soittoa ylitse kaiken, mutta hän oli niin köyhä, ettei hän voinut hankkia itselleen minkäänlaista soittokonetta, vaan piirusti näppäimistön puupöydälle ja soitti siinä.

Ja lukkari Melanoz oli nauttinut opetusta itse rovasti Fryxellin johdolla ja osasi sepittää runoja ja korjata kenkiä ja nikkaroida huonekaluja ja hoitaa maanviljelystä. Hän oli huvimestarina kaikissa häissä ja hautajaisissa, ja samalla hän oli koko Fryksdalin paras koulumestari. Ja joka sunnuntai hänen täytyi soittaa itäisen Ämtervikin kirkon kamalia urkuja, eikä hän koskaan olisi voinut tehdä sitä, sillä hän oli todellakin soitannollinen sielu, jollei hänellä olisi ollut omaa viuluaan, jota hän lohdutuksekseen soitteli sunnuntai-iltapuolisin.

Kaikki nämä päättivät tavata toisensa Mårbackassa joulupyhien aikana, niin kauan kuin jouluolutta ja joulukinkkua ja vierreleipää oli vielä talossa.

Kun ensimmäinen heistä tuli Mårbackaan, ei hän astunut suoraan taloon,
vaan odotti, kunnes kaikki muutkin olivat saapuneet, sekä majuri
Ehrencrona että herra Tyberg, kirkonvartija Jan Asker ja tehtaankirjuri
Geijer ja lukkari Melanoz.

Sitten he marssivat perätysten suurille portaille, majuri etunenässä, ja lauloivat: Portugaali, Hispanja ja Suuri Britanja.

Mårbackan luutnantilla oli ehkä hiukan vihiä siitä, mitä oli tekeillä, mutta hän ei mennyt ulos, jotta ei pilaisi vieraitten iloa. Mutta kuultuaan laulun nousi hän heti ja läksi heitä vastaan. Eikä vääpeli von Wachenfeldtkään tällä kertaa hidastellut, sillä hän oli tietenkin yhä Mårbackassa, koska joulunpyhät eivät vielä olleet lopussa.

Mutta sillä välin kuin vieraat pistäytyivät konttorihuoneeseen riisumaan yltään turkkejansa ja päällyssaappaitaan, lähetti luutnantti molemmat poikansa, Danielin ja Johanin, hakemaan kitaraa ja torvea, ja huilua ja triangelia, jotka riippuivat ullakkokonttorissa. Itse hän kiiruhti makuukamariin ja veti esille vankan viululaatikon, joka oli työnnetty vuoteen alle. Hän nosti sen tuolille, pisti avaimen lukkoon ja otti hartain mielin esille viulun, joka lepäsi siinä punaiseen silkkinenäliinaan käärittynä.

Ja vaikkei hän koskaan itse tupakoinut eikä sallinut kenenkään tupakoida sisällä huoneissa, niin lähetti hän pojat myös konttorirakennukseen hakemaan vanhaa, pitkävartista piippua, joka oli peruisin pastori Wennervikin ajoilta, sekä pientä neliskulmaista puurasiaa, joka oli täynnä tupakkaa, jotta majuri Ehrencrona saisi polttaa piippuaan, johon oli tottunut, eikä tulisi pahalle tuulelle.

Ja kun sitten nuo viisi vierasta ja vääpeli von Wachenfeldt ja luutnantti itse istuivat salissa, ja totitarjotin oli kannettu pöytään, ja kuumat totilasit sekoitettu valmiiksi jokaiselle paitsi herra Tybergille, joka oli ikiajoiksi luopunut kaikesta väkevästä, ja majuri vihdoinkin oli saanut käyttämättömän piipun vetämään, niin he sopivat keskenään siitä, että he olivat liian hyvät hukkaamaan aikaansa kortinpeluuseen ja tyhjään jaaritukseen, ja päättivät soittaa yhdessä.

Tätähän juuri luutnantti olikin odottanut, ja hän läksi heti hakemaan kaikkia niitä soittokoneita, jotka hän kiireessä oli saanut kokoon.

Viulunsa luutnantti ojensi lukkari Melanozille, joka kursaili, sillä viulu oli paras kaikista soittokoneista ja tässä huoneessa oli läsnä monta häntä itseään paljoa arvokkaampaa miestä. Mutta kun ei kukaan muu vaatinut sitä itselleen, niin ilostui hän suuresti, ikäänkuin hän olisi saanut aarteen, ja alkoi heti virittää ja vääntää ruuveja.

Ja huilua piti tietenkin herra Tybergin hoitaa. Se oli ollut hänen soittimensa rykmentissä, sitten kun hän oli tottunut eroon rummusta. Hän tunsi hyvin Mårbackan vanhan huilun ja tiesi, että se aina oli ravistunut ja kuiva. Nyt hän kiiruhti keittiöön ja kastoi koko huilun kaljaan ja kääri saumojen ympärille tappuroita, jotta saisi sen pysymään koossa.

Kitaran luutnantti antoi tehtaankirjuri Geijerille. Ja tehtaankirjurilla oli kapeat ja pitkulaiset kasvot ja pitkä laiha kaula ja vedensiniset silmät ja pitkät, ohuet sormet, ja koko olennoltaan hän oli sievistelevä ja haaveellinen. Leveän, kirjavan silkkinauhan, joka oli kiinnitetty kitaraan, hän kietoi kaulaansa tyttömäisesti naurahtaen, ja kitaran hän painoi hellästi rintaansa vasten, ikäänkuin se olisi ollut hänen lemmittynsä. Ja hän näki kylläkin, ettei kitarassa ollut kuin kolme kieltä, mutta hänen mielestään ne varmaan riittivät mainiosti, sillä hänhän oli tottunut soittamaan vain puupöydällä.

Kirkonvartija Asker oli viisaasti ottanut mukanaan oman klarinettinsa. Se oli hänen päällystakkinsa takataskussa, niin ettei hänen tarvinnut muuta kuin lähteä sitä konttorihuoneesta hakemaan.

Vääpeli von Wachenfeldt istui uuninkomerossa kuten tavallisestikin ja koetti pysytellä hyvällä tuulella ja näyttää iloiselta, vaikkei hän kihdin jäykistämillä sormillaan voinutkaan soittaa. Mutta sitten luutnantti tuli hänen luokseen triangeli kädessä, sillä sitähän hänen ainakin piti voida käsitellä, ja silloin hänkin tuli iloiseksi.

Majuri Ehrencrona puhalsi sauhuja suurten, valkoisten viiksiensä lomitse. Hän näki, miten toinen toisensa jälkeen sai soittokoneen, vaikkei hän viimeiseen saakka ollut tietävinänsä siitä mitään.

»Anna minulle pari kattilankantta», sanoi hän luutnantille, »jotta minäkin saan pitää melua! Tiedänhän, ettei talossa ole sitä soittokonetta, jota minä osaisin soittaa.»

Luutnantti riensi kuin nuoli vierashuoneeseen ja palasi takaisin mukanaan kiiltävä torvi, joka hänen oli onnistunut hankkia majuria varten. »Mitä setä arvelee tästä?» sanoi hän.

Silloin ukon kasvot alkoivat loistaa. »Sinä olet oikea mies, veli Erik Gustav», sanoi hän. Hän laski piipun kädestään ja alkoi puhaltaa torvea kauhean voimakkaasti ja äänekkäästi.

Nyt jokainen oli saanut omansa, mutta silloin heidän mieleensä muistui, ettei luutnantilla itsellään ollutkaan mitään soittokonetta.

Silloin hän otti esille pienen puisen vihellyspillin, jota oli puhallettaessa pidettävä puoleksi vedessä. Mutta kunhan vain sen teki, niin saattoi sillä saada aikaan liverryksiä, joita ei satakielikään osannut taitavammin laulaa.

Kaikkein viimeiseksi he pyysivät rouva Lagerlöfiä säestämään heitä pianolla.

Majurin kunniaksi he yrittivät kaikkein ensiksi Porilaisten marssia. Rouva Lagerlöf alkoi, ja seitsemän soittokonetta seurasi jäljessä parhaimpansa mukaan. Siinä oli helinää ja jyskettä, jotta he oikein säikähtivät.

Jokainen teki parastaan. Lukkari Melanoz ja Jan Asker ja herra Tyberg olivat varmimmat. Mutta majuri jäi usein jälkeen, ja luutnantti pisti lirityksen silloin tällöin väliin, osittain siksi, että hänen pillinsä oli hiukan oikullinen luonteeltansa, ja osittain siksi, että hänen teki mielensä viekoitella toiset pois tahdista.

Kun he olivat soittaneet marssin loppuun, olivat kaikki iloisia ja hyväntuulisia ja päättivät soittaa sen vielä toistamiseen, jotta se menisi oikein hyvin. Ja majuri puhalsi ja toitotti, niin että hänen silmänsä olivat punaiset ja posket vähällä haljeta. Mutta hän ei kai sittenkään ollut niin taitava torvensoittaja kuin hän oli luullut, sillä hänen oli melkein mahdoton pysyä tahdissa.

Mutta äkkiä hän nousi pystyyn ja heitti torven uuninloukkoon, niin että se oli murskata von Wachenfeldtin arimman varpaan.

»Piru vieköön», huusi hän, »en minä viitsi turmella Porilaisten marssia. Soittakaa te vain, kun osaatte!»

Toiset häiriytyivät hiukan, mutta he aloittivat kolmannen kerran, ja silloin majuri rupesi laulamaan: Pojat kansan urhokkaan.

Hän lauloi soiton säestyksellä voimakkaalla ja kauniilla bassollaan, joka täytti koko talon. Ja ihmisääni kuohui kuin voimakas virta ja riisti mukaansa rämeän klaverin, naukuvan klarinetin, viulun, jota lukkari vingutteli vanhan pelimannin tapaan, ja herra Tybergin ravistuneen huilun ja kolmikielisen kitaran ja vääpelin tunnetun triangelin ja luutnantin oikullisen satakielen.

He lämpenivät kaikki, sillä heidän mieltään kirveli yhä se muisto, että me olimme kadottaneet Suomen, ja nyt he mielestään marssivat yhdessä urhoollisten porilaisten kanssa anastamaan sitä takaisin ryssiltä.

Ja kun marssi oli loppunut, niin luutnantti antoi merkin vaimolleen, ja tämä soitti laulun: Jalot varjot, arvon isät, oopperasta Kustaa Vaasa, joka oli majurin loistonumero.

Ja majuri lauloi sen voimakkaalla äänellä, ja muut soittokoneet miltei lauloivat mukana.

Mutta suoraselkäisessä sohvassa salin ikkunoiden välissä istuivat kaikki lapset, Daniel ja Johan ja Anna ja Selma ja Gerda. He istuivat ääneti kuin hiiret ja katselivat ja kuuntelivat vain.

Heidän oli kai pakkokin olla hiljaa, kun aikuiset leikittelivät ja huvittelivat aivan kuin he olisivat olleet lapsia.

Kun he kuulivat majurin laulavan Jalot varjot, arvon isät, niin tuntui heistä kuin hän olisi laulanut itsestään ja kaikista noista muista, jotka soittivat salissa. Sillä pienokaisten mielestä he olivat ikäänkuin entisajan kummituksia, rikkaan ja loistavan ajan varjoja, ajan, josta he saattoivat nähdä vain tämän heikon kajastuksen.

UUSI MÅRBACKA.

Rykmentinkirjurin viimeisinä elinvuosina oli Mårbackassa karjatyttö nimeltä Britta Lambert. Hän oli pieni ja ruma, kasvoiltaan ruskea kuin nahka ja silmäpuoli. Hän oli katkera ja hapan ollessaan toisten parissa, mutta oli erinomainen karjapiika, joka rakasti karjaansa. Kun hän arveli lehmän poikivan jonakuna yönä, valmisti hän vuoteensa navettaan ja nukkui siellä. Joka päivä lämmitti hän panimossa vettä ja laahasi sitä saavillisittain navettaan, jotta lehmät saisivat lämmintä apetta, ja kun heinä alkoi loppua navetan ylisiltä huhtikuun paikkeilla, ja lehmät saivat pureksia rukiinolkiakin, niin hän oli valmis hiipimään talliin ja varastamaan heiniä hevosilta.

Navetta, jossa hän hallitsi, oli vanha ja niin pimeä, että tuskin näki kättään pitemmälle sisään tullessa. Käytävät olivat kapeat, lattiassa oli paljon kuoppia, lehmät seisoivat pienissä, ahtaissa parsissa eikä Britta Lambert ymmärtänyt pitää niitä kovinkaan puhtaina. Mutta navetassa vallitsi alituinen onni. Ei koskaan ollut puhettakaan siitä, että joku lehmä olisi haljennut liikasyömisestä tai saanut jonkun terävän esineen mahalaukkuunsa tai että poikiminen ei olisi onnistunut hyvin. Maitoa oli runsaasti ja samoin vasikoitakin, navetasta ei Mårbackan emännällä ollut koskaan huolta.

Eräs eläinlaji oli Britta Lambertille sittenkin rakkaampi kuin lehmät, nimittäin kissat. Näyttipä melkein siltä kuin hän olisi uskonut niiden voivan jollakin tavalla suojella häntä ja karjaa, ja pahinta, mitä saatettiin vaatia häntä tekemään, oli se, että hän hukuttaisi jonkun kissanpojan, jotta hänellä ei olisi huolehdittavanaan useampia kissoja kuin lehmiä. Kun astui navettaan, niin vihreitä kissansilmiä säihkyi joka puolelta pimeästä vastaan. Kissoja vilisi ihmisten jaloissa, ja toiset ottivat vauhtia ja hyppäsivät olkapäillekin, sillä siihen Britta Lambert oli ne totuttanut.

Kun luutnantti Lagerlöf otti Mårbackan ohjakset käsiinsä, niin navetassa ei ollut sen vähempää kuin seitsemäntoista kissaa. Kaikki ne olivat punajuovaisia, ei ainoatakaan valkoista eikä mustaa eikä harmaata ollut niiden joukossa, sillä Britta Lambert uskoi, että ainoastaan punajuovaiset tuottivat onnea.

Olihan luutnantti kylläkin eläinten ystävä, eikä hän tuntenut vastenmielisyyttä kissojakaan kohtaa, mutta hänestä oli sittenkin mieletöntä elättää ja majoittaa seitsemäntoista kappaletta navetassa. Nehän joivat niin paljon maitoa, että siitä olisi riittänyt kolmelle vasikalle, ja vaikka ne pitivätkin kovassa komennossa rotat ja myyrät, niin metsästivät ne myös niin kiivaasti pikkulintuja, että tuskin oli varpustakaan enää Mårbackassa.

Mutta ei ole niinkään hyvä hävittää kissoja, ja jotta ei Britta Lambert tai talon muu naisväki kävisi levottomaksi, ei luutnantti kertonut heille aikeistaan. Hän antoi vain vähäisen vihjauksen Pien-Bengtille, entiselle tallirengille, joka yhä asui talossa ja toimitteli milloin mitäkin.

Sen päivän jälkeen alkoivat navettakissat merkillisellä tavalla kadota. Ei äkillisesti, vaan aivan vähitellen. Britta Lambert oli huomaavinaan, että yksi toisensa jälkeen hänen rakkaimmista elukoistaan ei näyttäytynyt enää koskaan, mutta mahdotonta hänen oli väittää sitä varmasti, sillä kissat olivat aivan toistensa näköiset sekä värinsä että juoviensa puolesta. Hän koetti laskea niitä, kun ne tulivat maitoa juomaan, mutta ei sekään ollut helppoa. Osittain ne tunkeilivat toistensa kimppuun maitokaukalon ääressä, ja osittain oli pilkkosen pimeä navetassa.

Hän valitti huoliaan sekä vanhalle emännöitsijälle että nuorelle rouvalle. »Minä pelkään vain sitä, että jos punaiset kissat häviävät navetasta, niin onnikin katoaa sieltä», sanoi hän. »Ei sellaisesta isännyydestä ole mitään hyvää, joka osoittaa epäkiitollisuutta niille, jotka tähän asti ovat auttaneet meitä.»

Mutta sekä rouva Lagerlöf että emännöitsijä vakuuttivat, ettei heillä ollut pahoja aikeita hänen kissojensa suhteen. He luulivat, että hän hyvinkin pian saisi kaikki seitsemäntoista kissaansa jälleen.

Britta ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että kissat vähenivät vähenemistään. Hän epäili milloin yhtä, milloin toista, mutta ei kukaan tunnustanut olevansa syyllinen. Ainoa, josta hän ei voinut uskoa mitään niin pahaa, että hän tahtoisi vahingoittaa kissoja, oli luutnantti. Hän oli varma siitä, että vanha rouva oli opettanut hänelle parempaa.

»Tästä ei tule mitään hyvää, luutnantti», sanoi Britta luutnantille joka kerta, kun tämä tuli navettaan. »Kissat häviävät minulta, luutnantti ei usko, miten huolissani minä olen.»

»Minun mielestäni ne juoksevat jaloissani aivan kuin ennenkin», sanoi luutnantti.

»Hyvä jos niitä on edes kolmetoista vielä jäljellä,» sanoi karjapiika. »Niin, enpä tahtoisi olla sen vaatteissa, joka on syypää tähän. Ja pahinta on se, että se tuottaa onnettomuutta koko talolle.»

No niin, luutnantti Lagerlöf oli näihin aikoihin nuori, voimakas mies ja innokas maanviljelijä. Hänellä oli suuret suunnitelmat Mårbackan suhteen. Talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta maaperä oli hyvä, sen hän tiesi, ja pellot olivat tasaisia ja kivettömiä ja kaikki yhdessä jaksossa. Ei ainakaan hänen syytänsä ollut, jollei hänen talostaan tullut Fryksdalin kaikkein parhaita taloja.

Rahoja hänellä oli käytettävänään, sillä hänen appensa, patruuna Wallroth Filipstadista, oli varakas mies. Hän oli hyvillään siitä, että vävy oli toimelias ja tarmokas, ja hän antoi hänelle kaiken sen tuen, jota hän tarvitsi.

Luutnantti ryhtyi siis järjestämään vuoroviljelystä taloonsa. Hän kaivautti sylensyvyisiä ojia ja kylvi apilasta ja timoteitä niittymaille, jotta ne eivät kasvaisi vain niittykukkasia. Hän osti puimakoneen, jotta ei tarvitsisi enää puida riihessä pitkin talvea. Hän hankki myöskin isokasvuista karjaa suurista herraskartanoista Näsistä eikä antanut lehmien käydä metsässä laitumella ja nähdä nälkää keväästä syksyyn saakka, vaan hankki laidunmaita aukeille maille.

Kaiken, mitä hän vain keksi parantaakseen taloa, hän pani toimeen. Hän neuvotteli monet ajat laakson länsipuolena asuvien talonpoikien kanssa haluten ostaa heiltä maata voidakseen siten pyöristää aluettaan. Hän rakennutti työmiehilleen ja järjesti heidän olonsa, jotta he saisivat kunnon asuntoja ja ulkohuoneita sekä maata, jotta voisivat pitää sekä lehmän että porsaan.

Eipä hän tehnytkään turhaan työtä. Muutamien vuosien kuluttua antoi talo takaisin kaiken sen, minkä hän oli siihen pannut. Lopulta hän ei tiennyt enää, missä säilyttäisi heiniänsä talvella. Kun hän viljeli herneitä, sai hän kaksikymmentä tynnyriä yhdestä, jonka oli kylvänyt, ja kun hän kylvi nauriita, antoi maa niin siunatun sadon, ettei hän ennättänyt omine väkineen korjata niitä, vaan sai lähettää sanan naapureille, jotta he tulisivat hevosineen ja kärryineen Mårbackaan ja korjaisivat kotiinsa niin paljon nauriita kuin ennättivät kerätä.

Mutta eräs asia oli hänelle suurena esteenä talon parannuspuuhissa. Se oli pieni Ämtan puro, joka virtaili kauniisti kiemurrellen ja polveillen laakson pohjassa, missä hänellä oli peltonsa. Tavallisesti se ei ollut metsäpuroa suurempi, mutta niin pian kuin satoi rankasti, kohosi se yli äyräittensä ja muutti hänen apilaniittynsä ja kaurapeltonsa kirkasvetisiksi pikkujärviksi.

Luutnantti ei rauhoittunut, ennenkuin pääsi käsiksi puroon. Ja sen osan joesta, joka kulki hänen alueensa läpi, hän kaivoi suoraksi ja syväksi uomaksi. Mutta siitä hänellä ei ollut paljon iloa. Talonpojat, jotka omistivat Mårbackan alapuolella olevat maat, antoivat joen kulkea entisessä kiemurtelevassa matalassa uomassaan, jossa vesi tuskin pääsi liikkumaan, ja niin pian kuin sattui kova sade, kohosi joki yli äyräittensä sekä sillä että luutnantin alueella.

Hän ei suorastaan voinut sietää tällaista asioiden menoa. Mitäpä kannatti viljellä maata, kun Ämtan milloin hyvänsä saattoi huuhdella pois hänen heinäsuovansa ja ruiskuhilaansa? Hänen oli mahdotonta saada maatilaansa hyvään kuntoon, ennenkuin sai joenkin valtaansa.

Hän puhui naapurien kanssa, eikä heillä näyttänyt olevan mitään joen ojittamista vastaan. Maanmittari kutsuttiin paikalle, hän valmisti kartan ja kustannusarvion, ja kun kaikki oli tehty ja asia hyvin valmistettu, kutsuttiin kaikki asianomaiset kokoukseen pitäjäntuvalle.

Paljon esteitä ja epäilyksiä oli täytynyt voittaa, ennenkuin asia oli saatu näin pitkälle, ja sinä aamuna, jolloin luutnantin oli määrä lähteä kokoukseen, oli hän varsin hyvällä tuulella, sillä nyt hän luuli pahimmat vaivat voittaneensa.

Mutta kun hän aikoi nousta kieseihin, huomasi hän, että yksi punaisista navettakissoista istui kiesien istuimella ja tuijotti häneen.

No, eihän se ollut niinkään merkillistä, sillä kaikki navettakissat olivat ihastuneet ajelemiseen. Britta Lambertilla oli tapana nostaa ne työntökärryihin ja ajeluttaa niitä siitä saakka kuin ne olivat aivan pieniä, ja siten punaiset kissat olivat yhtä ihastuneita ajeluun kuin pikkulapset ja hyppäsivät usein työkärryille. Mutta ei niillä sentään ollut tapana kiivetä herrasväen vaunuihin ja ajopeleihin.

»Vai niin, vai tahdot sinäkin tulla kokoukseen», sanoi luutnantti kissalle ja ajoi sen alas istuimelta. Se läksikin pois, mutta sitä ennen se loi luutnanttiin niin viekkaan ja ilkeämielisen katseen, että hänestä tuntui suorastaan pahalta.

Ennenkuin luutnantti pääsi maantielle, täytyi hänen ajaa kolmen veräjän läpi, ja tänä aamuna istui punajuovikas kissa jokaisella veräjäpylväällä. Ei siinäkään ollut mitään merkillistä, sillä kissat istuivat kernaasti veräjäpylväillä paistatellen kylkiään ja pitääkseen vaaria kaikesta, mikä tapahtui maassa niiden jalkojen juuressa. Mutta luutnantti ei mahtanut sille mitään, että kissat tänä päivänä näyttivät kovin omituisilta. Ne katselivat häntä ilkeämielisesti ja pilkallisesti, ikäänkuin olisivat paremmin kuin hän tienneet, miten matka oli onnistuva. Hän alkoi miltei luulla, että Britta Lambert oli oikeassa väittäessään, että kissat olivat pikkupeikkoja ja tonttuja, jotka olivat ottaneet kissan hahmon.

Matkalle lähtiessä ei ole hyvä enne, jos kohtaa kovin monta kissaa, mutta luutnantti sylkäisi kolme kertaa joka kissan kohdalla, niinkuin hänen äitinsä oli opettanut häntä, eikä hän sitten ajatellut niitä sen enempää matkan varrella. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ojitussuunnitelman ja valmistautui esittämään kysymystä, jotta se tuntuisi selvältä ja vakuuttavalta.

Mutta vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi kissoja astuessaan pitäjäntupaan. Sillä sieltä huokui häntä vastaan varovainen ja huolestunut ilma. Kaikki talonpojat istuivat siellä liikkumattomin, ikäänkuin suljetuin kasvonilmein.

Hän alkoi epäillä, että he olivat tulleet katumapäälle, ja niin olikin.
Kaikki hänen ehdotuksensa hyljättiin.

»Kyllä me ymmärrämme, että tuosta ojituksesta olisi Mårbackalle hyötyä», sanoivat he, »mutta meille se on samantekevää.»

Palatessaan kotiin kokouksesta oli hän varsin masentuneella mielellä. Nyt tämä asia oli pitkiksi ajoiksi ratkaistu. Joki sai edelleen tehdä tuhotöitään. Jos vieraan karja pääsi hänen pellolleen, niin oli hänellä oikeus ajaa se pois, mutta joki sai rauhassa tehdä hävitystyötään.

Istuessaan siinä ja miettiessään hukkaanmennyttä toivettaan, nousi hän äkisti ja läksi renkitupaan Pien-Bengtin luo.

»Sepä oli ikävää, herra luutnantti», sanoi ukko. »Rykmentinkirjuri sanoi aina, että talo kohoaisi kaksinkertaiseen arvoonsa, jos vain joesta päästäisiin eroon.»

»Kuules, Bengt», sanoi luutnantti kuiskaten, »navetassa ei taida olla kovinkaan monta kissaa enää jäljellä. Ehkä on parasta antaa Brittan pitää loput.»

Luutnantti puhui edelleen kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että renkituvan vanhat seinät olisivat kuulleet, mitä hän sanoi.

»Minä vein ne jokirantaan», sanoi Pien-Bengt. »Pelkäsin, että ne voisivat nousta pinnalle ja joku nähdä ne, jos hukuttaisin ne ankkalammikkoon.»

»Vai niin, vai jokeen», sanoi luutnantti. »Sitähän minä juuri epäilinkin». Hän tuumi hyvän aikaa. »Tässä maailmassa on paljon konstikasta», sanoi hän.

Niin kauan kuin luutnantti eli, sai hän sietää joen mellastusta hänen kauniilla niityillään. Vuoden toisensa jälkeen hän näki sen kohoavan äyräittensä yli ja leviävän pieninä järvinä Mårbackasta alkaen yli koko laakson.

Ja joka kerta kun hän näki tämän näyn, kertoi hän punaisista kissoista, jotka olivat istuneet veräjäpylväillä, kun hänen oli määrä lähteä kokoukseen. Saattoivatko ne tietää, että hänen kävisi huonosti sinä aamuna? Ja onko totta, että se, joka hätyyttää kissoja, saa rangaistuksen? Sitä hänen täytyi usein tuumia, niin vanhaksi kuin hän tulikin.

Ei siinä kyllin, että luutnantti Lagerlöf tahtoi saada Mårbackasta viljavan ja hyvinhoidetun talon. Hän tahtoi myöskin, että talo olisi kaunis ja komea suurine puutarhaistutuksineen asuinrakennuksen joka puolella.

Mutta pihan toisella puolella, vastapäätä päärakennusta, oli tuo vanha, ruma navetta sisäänpainuneine olkikattoineen ja pienine ikkunaluukkuineen ja harmaine hirsiseinineen. Tosin navetan seinävierustalla seisoi rivi satavuotisia vaahteroita keltaisine, naavaisine runkoineen ja tuuheine lehdistöineen, niin ettei talo ehkä sittenkään näyttänyt kovin rumalta, mutta luutnantti arveli, ettei hän voinut saada Mårbackaa herraskartanomaiseksi, jollei navettaa siirretty pois.

Ensi vuosina, jolloin hän asui Mårbackassa, oli hänellä maanviljelyksestä yllin kyllin työtä, mutta Strömstadin matkan ja vanhan rouva Lagerlöfin kuoleman jälkeen hän ryhtyi rakentamaan uutta navettaa, sillä sellainenhan piti olla, ennenkuin vanha voitiin repiä.

Jotta uusi navetta näkyisi niin vähän kuin suinkin suuren rakennuksen ikkunoihin, päätti hän rakennuttaa sen tasaiselle pellolle heti hiekkaharjun alapuolelle, missä kaikki muut Mårbackan rakennukset sijaitsivat. Koko talon naisväki alkoi voivottaa, niin pian kuin he kuulivat tästä ehdotuksesta. Ajatelkaahan, miten pitkä matka olisi navettaan lehmien luo ja miten vaivalloista karjapiian ja apulaistytön kantaa maito kolmasti päivässä jyrkkää rinnettä ylös maitokamariin! Mutta siitä ei luutnantti tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän aikoi siirtää kaikki ulkohuonerakennukset ja siis maitokamarinkin alas pellolle, ja kun kaikki oli koossa yhdessä paikassa, niin koituisi siitä suuri helpotus sekä väelle että elukoille.

Ja vaikka navetta sijoitettiin noin syrjäiseen paikkaan, niin piti siitä tulla koko piirikunnan komein navetta. Se oli rakennettava ristinmuotoiseksi, muurattava tilleistä aina kattolistaan saakka, ja tehtävä niin suureksi, että siinä olisi tilaa vähintäin viidellekymmenelle lehmälle. Puuttui vain holvikatto, jotta se olisi näyttänyt kirkolta.

Luutnantti keskusteli appensa kanssa rakennuspuuhistaan, ja patruuna Wallroth oli katsellut kyllikseen vanhaa navettaa ymmärtääksensä, että sen tilalle tarvittiin toinen. Hän antoi siis vävylleen varsin suuren summan rahaa rakentamista varten. Sitten luutnantti ryhtyi valmistushommiin. Parina talvena hän louhitutti Åsbergissä kiviä, joita oli käytettävä perustusta varten. Parina kesänä hänellä oli ankkalammen rannalla käynnissä savimylly, missä tiilintekijät valmistivat tiilejä, jotka sitten saivat kuivua auringossa, kunnes ne olivat sekä lujia että kovia. Parina syksynä hän lähetti väkensä itse kotimetsään hakkaamaan hirsiä, jotta saisi kunnollisia poikkiparruja ja katonkannattimia.

Lopulta hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi ruveta paaluttamaan paikkaa ja kaivamaan perustusta. Se oli suuri hetki hänelle, kun rakennusmiehet työnsivät lapionsa multaan kuoriakseen ylimmän maakerroksen.

Kaivaus ja perustuksen laskeminen aloitettiin itäpuolelta, joka oli lähinnä taloa. Siellä kaikki kävi hyvin. Maa oli lujaa, ja peruskivet pysyivät paikallaan, minne ne laskettiin.

Mutta kun itäisen pitkänsivun ja läntisen päädyn perustus oli laskettu, niin alettiin kaivaa perustusta myöskin läntistä pitkääsivua varten, joka oli pellolle päin. Ja nyt tuli suuri pettymys. Niin pian kuin ylin maakerros oli poistettu, tuli eteen pehmeää ja vetelää tinasavea. Sellaisella pohjalla eivät kivet pysyneet, vaan vajosivat maan sisään ja katosivat.

Olihan suuri virhe, ettei luutnantti ollut antanut tutkia maaperää tältä puolen, ennenkuin ryhtyi rakentamaan, mutta nyt, kun perustus jo oli laskettu toiselle puolelle, arveli hän että hänen täytyi jatkaa rakennusta kerran määrätyllä paikalla. Vanha perustuksen laskija neuvoi tosin häntä siirtämään rakennuksen ylemmäksi mäkirinteeseen, sillä tinasavea oli vaikea saada pysymään aisoissa, mutta hän ei ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa. Piti toki voida laskea perustus tinasaveenkin. Tottakai silläkin oli pohja, ja kiviä riitti täytteeksi yllin kyllin. Hehän voivat käyttää siihen vaikka koko Åsbergin.

Hän vedätti saveen toisen kivikuorman toisensa jälkeen, ja siten hän sai laitetuksi leveän kivipaaden, joka seisoi lujasti paikallaan ja kelpasi kai perustukseksi. Mutta sitten seurasi muutamia kovia sadepäiviä, eikä aikaakaan, niin kivipaateen ilmeni halkeamia. Seuraavana aamuna oli se alkanut vajota, ja muutaman tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut.

Nyt sekä perustuksenlaskijat että muut ihmiset neuvoivat luutnanttia siirtämään navetan toiseen paikkaan, mutta hän ei tahtonut antaa myöten. Paljon työtä oli tuhlattu tähän paikkaan, ja kaikki oli tehtävä uudestaan, jos rakennus siirrettäisiin. Ja sitä paitsi hän halusi saada navetan juuri siihen kohtaan, jonka oli määrännyt sille. Hän ei voinut keksiä mitään muuta paikkaa, missä se olisi ollut yhtä hyvässä piilossa ja samalla kuitenkin lähellä.

Mutta niinpä hän sai kaiken kesää jatkaa täyttämistyötä, ja kun syksy saapui, niin ei ollut sittenkään varmaa, tokko perustus kestäisi, vaan päätettiin alkaa itse muuraustyö vasta seuraavana vuonna, jotta nähtäisiin kestäisikö tinasavi kevättä ja roudan sulamista.

Niin pian kuin lumi oli sulanut maasta seuraavana keväänä, läksi luutnantti Lagerlöf rakennuspaikalle tarkastamaan muuriaan. Toistaiseksi se oli vielä luja eikä halkeamia näkynyt missään, mutta eihän oikea kevätmurros ollutkaan vielä alkanut.

Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän meni rakennuspaikalle. Yhä vielä muuri oli pystyssä. Vihdoin näytti routa lähteneen maasta. Perustus seisoi yhä paikallaan, ja hän uskalsi lähettää muurarille ja hänen sälleilleen sanan, että he voivat aloittaa työnsä.

He saapuivat taloon ja rupesivat muuraamaan seiniä itäisellä ja pohjoisella puolella, jotta tuo epävarma pohja lännen puolella saisi kylliksi aikaa asettuaksensa.

Juhannuksen aikana he rupesivat muuraamaan vaarallista puolta, ja kaikki näytti käyvän hyvin. Heinäkuun keskivaiheilla he lähestyivät jo muurinharjaa, sillä muurarithan ovat nopeita työntekijöitä, mutta silloin ilmestyi joitakin halkeamia muuriin. Ja äkkiä koko rakennus alkoi horjua. Kaikessa kiireessä täytyi repiä muutamia muurikerroksia, kunnes vajoaminen pysähtyi.

Nyt luutnantti Lagerlöfin hanke näytti todellakin huolestuttavalta. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

Siihen aikaan, jolloin muuraus oli keskeytettävä, oli se summakin kulunut loppuun, jonka hän oli saanut apeltaan navetan rakentamista varten. Mutta olihan patruuna Wallroth sekä antelias että järkevä mies. Jos luutnantti pari päivää aikaisemmin olisi kirjoittanut hänelle ja selittänyt, miksikä rakennus oli tullut kalliimmaksi kuin mitä edeltäkäsin oli laskettu ja pyytänyt apua voidakseen saada sen valmiiksi, niin varmaankaan hän ei olisi kieltäytynyt auttamasta häntä. Mutta nyt, kun rakennus jälleen oli luhistunut, ei luutnantti tahtonut sitä tehdä. Olisihan hänen täytynyt myöntää, ettei rakennuksessa ollut vielä kattoa eikä lattiaa, eivätkä edes seinätkään olleet valmiit, vaan että hänen täytyi teettää uusi perustus.

Appi olisi varmaankin arvellut, että hän oli huonosti hoitanut asiansa.
Hän kadottaisi kaiken luottamuksensa häneen.

Luutnantti olisi mieluimmin heittänyt sikseen koko rakennusyrityksensä. Mutta sekin oli ikävää. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat menneet myttyyn. Vanha navetta oli sitä paitsi kerrassaan käyttökelvoton rähjä.

Hänenhän olisi pitänyt jo paljoa ennemmin siirtää uutisrakennus toiseen paikkaan, mutta miten se kävi päinsä, kun muuraustyö oli jo puoleksi valmis? Kysymyksenalaista oli, mikä olisi kalliimpaa: aloittaa työ uudestaan toisella paikalla vai jatkaa entisellä.

Itäisessä Ämtervikissä on pieni tehdas, Gårdsjö, joka sijaitsee vain puolen tunnin päässä Mårbackasta. Siellä asui niihin aikoihin rouva Lagerlöfin veli, tehtaanpatruuna Karl Wallroth, viisas ja varovainen mies, johon luutnantti luotti enemmän kuin keneenkään muuhun koko maailmassa. Hänen luokseen hän läksi valittamaan hätäänsä ja pyytämään neuvoa.

Patruuna Wallroth neuvoi häntä heittämään koko hankkeen mielestään. »Ei ole viisasta pyytää isältä lisää rahaa tätä rakennusta varten», sanoi hän. »Hänhän auttaa kernaasti, mutta hän tahtoo, että rahat tulevat hyvin käytetyiksi. Ei olisi myöskään viisasta ottaa lainaa, jotta saisit navettasi valmiiksi. Kuka tietää, miten monta kertaa saat vielä muurata talon. Se voi tehdä sinut aivan rutiköyhäksi.»

Tämän jälkeen luutnantti istui kaiken iltaa Gårdsjössä keskustellen lankonsa ja kälynsä kanssa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän saisi lähteä kotiin illallista syömättä. Hän koetti olla aivan huoleton ja huvittaa toisia lystikkäillä puheillaan, mutta hän oli masennuksissa sydänjuuriaan myöten. Hän tiesi langon olevan oikeassa, eikä hän ollut pahoillaan hänelle, mutta hänen itsetuntonsa kärsi siitä, ettei hän voinut saada valmiiksi alullepanemaansa ulkorakennusta.

Kotimatkalla heräsi hänen mielessään synkkiä ja omituisia ajatuksia. Hän mietti, oliko hän ehkä niitä ihmisiä, joille epäonnistui kaikki, mihin he ryhtyvät.

Aikoinaan hän oli mielestään ollut oikea onnenpoika. Siihen aikaan näet, jolloin hän oli saavuttanut vaimonsa rakkauden ja saanut haltuunsa Mårbackan, mutta sen jälkeen huono onni oli usein seurannut häntä.

Hän oli pyytänyt eronsa sotapalveluksesta vain siksi, että hänen päällikkönsä oli nuhdellut häntä kunniatervehdyksen laiminlyömisestä. Se oli ollut ajattelematonta, mutta sitä hän ei huolinut enää surra. Sen sijaan häntä harmitti se seikka, ettei hän isänsä jälkeen ollut saanut rykmentinkirjurin tointa. Virka oli sen sijaan jaettu neljän kutsuntakirjurin kesken. Yhden näistä viroista hän oli saanut, mutta sekä työ että palkka oli hyvin vähäinen.

Puolitiessä Mårbackan ja Gårdsjön välillä oli terveyslähde, vanha kylpylä, jota hän oli yrittänyt uudistaa. Hän oli rakennuttanut sinne uuden kylpylän, ottanut kylvettäjiä palvelukseensa ja toivonut, että sairaita saapuisi joukottain, mutta sekin toive oli pettänyt. Jokunen sairas tosin tuli sinne. Mutta töin tuskin kannatti pitää kylpylää avoinna.

Ja nyt loppujen lopuksi oli hänen suuri rakennushankkeensakin epäonnistunut. Hänessä oli varmaankin jokin vika. Hän ei suinkaan ollut yhtä kelvollinen kuin muut. Parasta, että hän pysytteli alallaan, jätti kaikki aikeensa, istui vain keinutuolissa ja luki sanomalehtiä ja antoi kaiken käydä totuttua uraansa.

Kun hän vihdoinkin saapui kotiin, istui hänen vaimonsa portailla kuistin edustalla ja odotti häntä.

Hänellä oli yhtä viisaat kasvot, yhtä selvä pää, yhtä vakava olento, yhtä suuri rakkaus työhön, yhtä suuri välinpitämättömyys huvituksia ja yhtä suuri vastenmielisyys kaikkea epävarmaa ja seikkailevaa kohtaan.

Luutnantti piti hänestä ja kunnioitti häntä yhtä paljon kuin lankoaankin. Mutta tänä iltana olisi hänelle ollut mieluisempaa, jollei vaimo olisi ollut valveilla ja odottanut häntä. Hänhän vastusti tätä asiaa samoinkuin velikin.

»Hän arveli, että jättäisin koko homman sikseen, hän, samoinkuin sinä ja kaikki muutkin», sanoi luutnantti.

Rouva Lagerlöf ei vastannut mitään. Hän oli käynyt istumaan tavalliselle paikalleen ompelupöydän ääreen ja katseli ulos valoisaan kesäyöhön aikomattakaan ruveta riisuutumaan.

»Etkö pane maata?» kysyi hän. Ja hänen hermostuneesta äänensävystään saattoi huomata, miten alakuloinen ja ärtynyt hän oli.

»Minä arvelen», sanoi vaimo katsellen ulos ikkunasta ja puhuen hiljaa ja soinnuttomasti, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Mitä sinä sanot?» kysyi luutnantti kärsimättömästi. Hän oli kylläkin kuullut, mitä vaimo sanoi, mutta hän ei voinut ajatella muuta, kuin että oli käsittänyt hänet väärin.

»Minä arvelen», sanoi vaimo uudestaan, »että sinun pitää rakentaa se valmiiksi.»

»Navetastako sinä puhut?» sanoi luutnantti astuen vaimonsa luo. Hänen sanansa olivat herättäneet toivonkipinän luutnantin sielussa, mutta hän ei tiennyt varmaan, ymmärsikö häntä oikein.

Mutta rouva Lagerlöf oli istunut ja tuuminut tätä asiaa kaiken iltaa. Hän oli ajatellut mielessään, miten ikävää olisi, jollei tämäkään yritys onnistuisi hänen mieheltään. Se ei ollut hänelle hyväksi. Ehkäpä oli viisaampaa jättää rakennushanke sikseen, mutta se oli koskeva mieheen liian kipeästi. Sitä ei hänen veljensä eikä isänsä voineet ymmärtää, mutta hän, joka oli hänen vaimonsa, käsitti sen täydellisesti.

Rouva Lagerlöf pystyi lukemaan niiden ihmisten ajatuksia, jotka olivat hänelle rakkaita, yhtä helposti kuin kirjaa, mutta omien ajatustensa ilmilausuminen, silloin kun hän oli liikutettu, oli hänestä yhtä mahdotonta kuin heprean lukeminen.

»Mutta mitä sinä oikeastaan haluat, mistä sinä puhut?» sanoi luutnantti miltei vavisten kärsimättömyydestä. Hän ei voinut uskoa, että hänen vaimonsa oli muuttanut mieltään ja piti hänen puoltaan.

Kun vaimo nyt huomasi, miten kiihtynyt luutnantti oli, teki hän parastaan, jotta tämä ymmärtäisi häntä.

»Minä en ole samaa mieltä kuin Kalle», sanoi hän. »Minun mielipiteeni on se, että sinun pitää rakentaa navetta valmiiksi ja siihen paikkaan, minne sen haluat. Ja minä arvelen, että meidän pitää ottaa kiinnitys taloon ja hankkia laina, jotta voimme suoriutua asiasta tarvitsematta pyytää isältä lisää rahaa.»

Nyt luutnantti vihdoinkin ymmärsi. Ja hänen sielunsa kävi valoisaksi. Kas, jos vaimo oli yhtä mieltä hänen kanssaan, niin kaikki vaikeudet olivat voitetut. Nyt perustus oli luja, ja muurit kohosivat.

Tämän ratkaisun jälkeen näytti siltä kuin he olisivat liittyneet toisiinsa entistä suuremmalla hellyydellä. Ja kaikissa asioissa, jotka koskivat navetan rakentamista, kysyttiin tämän jälkeen vaimon mieltä.

Ja kun uuden navetan ovet vihdoin avattiin, kun lehmät yksi kerrallaan talutettiin juhlallisesti sinne ja kytkettiin kytkyeihinsä, kun kanat ja hanhet ja kalkkunat ja ankat vietiin karsinoihinsa ja vasikat aitauksensa, kun valo virtasi sisään suurista ikkunoista ja he itse saattoivat kävellä puhtailla ja hienoilla käytävillä, niin silloin he tunsivat, että hyvä työ oli suoritettu, ja he iloitsivat molemmat että heillä kummallakin oli osansa siinä.

Mamselli Lovisa Lagerlöf rakasti ja ihaili veljeään, luutnanttia, muusta ei ole kysymyskään, mutta hän ei voinut käsittää, miksikä luutnantti tahtoi panna toimeen niin paljon muutoksia ja uudistuksia. Hänen mielestään Mårbacka olisi saanut olla sellaisena kuin se oli ollut hänen isänsä ja äitinsä aikana.

Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että luutnantti tahtoi laajentaa puutarhaa asuinrakennuksen joka puolelle.

Mamselli Lovisa oli ollut kovin huolissaan, kun luutnantti aikoi syventää Ämtan jokea, ja hän oli hyvillään, kun se yritys ei onnistunut. Olihan niin kaunista, kun joki kohosi yli äyräittensä ja muodosti kiiltäviä lampareita niityille.

Ja hän valitti kovin, kun veli poisti vanhat kukkaniityt. Miten kauniilta näyttikään, kun toinen niitty oli valkoisenaan päivänkakkaroista ja toinen sinipunertavana orvokeista ja kolmas keltaisena voikukista.

Ja mikä onnettomuus, kun lehmiä ei laskettu metsään laitumelle. Sillä tiesiväthän kaikki ihmiset sen, ettei niin paksua kermaa ja keltaista voita, kuin lehmien ollessa metsässä, voitu koskaan saada, jos niiden oli pakko käydä niityillä laitumella.

Hänen isänsä aikana ja varmastikin monta sataa vuotta aikaisemmin oli ollut tapana hakata nuorta metsää ja jättää se maahan ja polttaa se, niin pian kuin puut olivat kylliksi kuivia. Sitten oli ensimmäisenä vuonna kylvetty ruista tuhkaan, ja sen jälkeen oli kasvanut summattomasti mansikoita ja vattuja tuollaiseen kaskeen.

Ja mamselli Lovisa pani tietenkin pahakseen, kun hän huomasi, ettei veli kaatanut enää kaskea. »Usko minua!» sanoi hän luutnantille. »Pian kaikki metsämarjat häviävät. Missä ne voisivat kasvaa, kun ei enää ole kaskimaita? Ajattelehan, jos kaikki seuraisivat sinun esimerkkiäsi!» lisäsi hän. »Sittenhän me emme koskaan enää saisi istua kesäiltaisin ja ihailla kauniita tulia metsänrinteillä.»

Eikä hän myöskään ollut tyytyväinen uuteen navettaan. Eihän hän suuriakaan ymmärtänyt, sanoi hän, mutta sen hän oli kuullut, ettei kivinavetta koskaan voinut olla kodikas. Ja sitä paitsi hän pelkäsi, että veli rakentaisi yli varojensa.

Mutta kun luutnantti oli saanut uuden navettansa valmiiksi ja vanha oli hävitetty ja hän alkoi puhua uudesta puutarhasta, jonka hän nyt aikoi perustaa, niin mamselli Lovisa joutui aivan pois suunniltaan.

»Toivottavasti tiedät, mitä teet», sanoi mamselli Lovisa. »Suuri puutarha vaatii paljon hoitoa, niin että sinun on pakko ottaa puutarhuri palvelukseesi. Minun mielestäni ainakin on parempi olla ilman puutarhaa, jollei voi pitää sitä puhtaana rikkaruohoista ja hoitaa sitä hyvin.»

Luutnantti antoi hänen varoitustensa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun syksy tuli, hävitti hän kaikkein ensiksi kaikki valkoiset aidat, jotka olivat jäljellä pastori Wennervikin ajoilta, sekä keittiöpuutarhan ja ruusutarhan että pihamaan ja takapihan ympäriltä.

»Nyt kaikki kodikkuus on täältä kadonnut», sanoi mamselli Lovisa. »Ajatelkaahan, miten turvalliselta tuntui, kun pääsi kaikkien näiden valkoisten aitojen sisäpuolelle! Ja ajatelkaahan, miten hauskaa lasten oli juosta avaamaan veräjiä, kun vieraita tuli!»

»Hauskuus ei ollut kovinkaan suuri sille, jonka oli pakko pitää kaikki nuo veräjät ja aidat kunnossa», sanoi luutnantti Lagerlöf.

Hän jatkoi samaan tapaan kuin oli alkanutkin. Kun aidat olivat poissa, antoi hän kyntää sekä vanhan keittiöpuutarhan että pienen ruusutarhan ja vanhan poljetun pihamaan ja sen paikan, missä vanha navetta oli seisonut, ja vasikkahaan, joka sijaitsi kauempana etelän puolella, jotta koko maa olisi avoinna ja käytettävänä, kun puutarhasuunnitelmat seuraavana keväänä oli pantava alulle.

»Aiotko todellakin siirtää keittiöpuutarhan?» sanoi mamselli Lovisa. »Enhän minä ymmärrä yhtään mitään, mutta olen kuullut sanottavan, että niin kauan kuin omenapuut saavat kasvaa keskellä ryytipenkkejä, niin on niistä hyötyä, mutta jos kylvetään nurmea puiden ympärille, niin ei hedelmistä ole enää paljonkaan iloa.»

»Mutta rakas Lovisa», sanoi luutnantti, »minä luulin, että olisit iloinen saadessasi kunnon puutarhan.»

»Iloinenko?» sanoi mamselli Lovisa. »Olisinko minä iloinen, kun sinä hävität kaiken vanhan? Pian ei tunne olevansa enää kotonaan täällä Mårbackassa.»

Luutnantin mielestä sisar oli kovin vastahakoinen tällä kertaa, ja se ihmetytti häntä sitä enemmän, koska hän oli pitänyt kukista ja hoiti talon kaikkia ruukkukasveja. Mutta luutnantti ei tahtonut sanoa hänelle pahaa sanaa näihin aikoihin, sillä hänen kihlauksensa oli juuri äskettäin purkautunut eikä hän ollut vielä voinut voittaa suruaan. Kaiket päivät hänellä oli tapana kulkea edestakaisin kyökkikamarin lattialla, ja luutnantti kuuli hänen levottomat askeleensa saliin saakka, missä hän istui lukemassa. Hän käsitti, että mamselli Lovisa pani asian kovin pahaksensa sen vuoksi, ettei hän ollut oikein tavallisessa mielentilassaan. Ja luutnantin mielestä oli suorastaan hyvä merkki, että mamselli Lovisan huomio kiintyi johonkin muuhunkin kuin vain omaan suruun. Parempi, että hän paheksi hänen puutarhasuunnitelmiaan, kuin että hän yhä edelleen tuumisi mielessään, oliko hän purkanut kihlauksensa liian varhain vai oliko sulhanen kyllästynyt häneen siksi, että hän oli solminut puolukanvarsia Kaisa Nilsintyttären morsiuskruunuun.

Siihen aikaan oli Fryksdalissa vanha puutarhuri, joka miehuutensa päivinä oli hoitanut monen suuren kartanon puutarhoja. Nyt vanhoilla päivillään hän ei oikeastaan enää käynyt toisten työssä, mutta häntä pidettiin oikeana puutarhataidon oraakkelina, ja niin pian kuin oli kysymys uuden puutarhan perustamisesta, turvauduttiin hänen apuunsa.

Luutnantti oli pyytänyt hänet Mårbackaan, ja keväällä, niin pian kuin routa oli sulanut maasta, ilmestyi ukko sinne suunnitelmineen ja piirustuksineen. Hän sai paljon työmiehiä käskettäväkseen. Suuri joukko pensaita ja puita, jotka oli tilattu Göteborgin puutarhayhdistykseltä, oli jo saapunut, ja tärkeä työ pantiin alulle.

Kun maa ensin oli tasoitettu, kulkivat puutarhuri ja luutnantti kaiken päivää ympäri pistellen keppejä maahan ja viitoittaen hiekkakäytäviä ja nurmikenttiä.

Puutarhuri selitti luutnantille, ettei ollut enää tapana seurata ankaraa ranskalaista tyyliä, vaan kaikkien käytävien piti nyt kiemurrella ja kaikkien kukkapenkkien ja nurmikenttien olla pyöristetyt sekä muodoiltaan sulavat ja miellyttävät. Tyyliä, jota hän nyt Mårbackassa käytti, hän nimitti englantilaiseksi. Mutta luutnantti epäili, että tyyli oli ukon oma eikä mitään ulkolaista alkuperää.

Keskelle pihaa he laittoivat suuren, pyöreän nurmikentän, ja sen toiselle puolelle istutettiin suuri munan muotoinen ja toiselle runsaudensarven muotoinen pensaikko. Aivan pyörön keskelle istutettiin riippusaarni, ja verannan puoleiselle reunalle merkittiin tähden muotoinen kukkapenger ja sen ympärille ikäänkuin vahdiksi neljä ruusupensasta pienien pyöröjen keskelle.

Vanhalle hiekkakentälle keittiön ikkunoiden eteen viitoitettiin suuri kolmio, ja siihen istutettiin ruusupensaita, jotka otettiin vanhasta ruusutarhasta. Niin, ruusuja ei koskaan voinut olla liiaksi. Asuinrakennuksen etuseinää pitkin istutettiin matala aitaus kimppuruusuja, ja kaksi valkeaa orjantappurapensasta asetettiin kunniapaikoille, toinen makuukamarin, toinen vierashuoneen ikkunan alle.

Luutnantti oli niin innostunut tähän työhön, että hän seurasi puutarhurin mukana koko päivän, ja rouva Lagerlöfkin pujahti vähän väliä ompelupöytänsä äärestä ulos katselemaan työtä. Mutta mamselli Lovisa ei liikahtanut huoneestaan. Tämä iloinen kevättyö vain lisäsi hänen alakuloisuuttaan. Hän olisi kernaimmin tahtonut säilyttää entisellään vanhan poljetun pihamaan ja ainoan lumimarjapensaan, joka kasvoi perunakellarin edessä. Kaikki nämät uudet laitteet olivat turhia.

Tiesihän hän, ettei kukaan välittänyt siitä, mitä hän sanoi ja ajatteli, mutta toimeenhan oli ennenkin tultu Mårbackassa. Nämät uudet laitteet vaativat vain suuria kustannuksia ja paljon vaivaa.

Mutta työ jatkui hänestä huolimatta. Tallin seinämälle puutarhuri istutti sireeniaitauksen, päädyn kohdalle angervopensaikon ja asuinrakennuksen länsi-, pohjois- ja itäpuolelle taaskin sireenejä. Sitten luutnantti ja puutarhuri kävivät käsiksi Wennervikin vanhaan puutarhaan. Hyvät omenapuut saivat jäädä paikoilleen, mutta niiden väliin viitoitettiin ukon englantilaiseen tyyliin kiemurtelevia hiekkakäytäviä ja monenmuotoisia nurmikkoja. Ja suurella taidolla koristettiin jokaista nurmikkoa pyöreinä tai pitkulaisilla tai kolmikulmaisilla kukkapengermillä, joihin istutetun monivuotisia kukkia. Tuolla oli sinipunertavien kurjenmiekkojen reunuksena keltaisia kevätesikkoja, kullanpunaiset keisarikruunut saivat reunustuksekseen tummansinisiä iisoppeja, ja punaisten ketoneilikkojen ympärillä kiersi vaaleanpunainen bellis-kiehkura.

Kukkapenkereet sijoitettiin tietenkin asuinrakennuksen ympärille. Kauemmas puutarhaan, sekä pohjois- että eteläpuolelle, tehtiin tilaa karviais- ja viinimarjapensaille, puutarhamansikkamaille, luumupuille, päärynöille ja lukemattomille kirsikkapuille. Mutta kauaksi etelän puolelle, kaikkein perimmäksi ja kokonaan piiloon sijoitettiin keittiöpuutarha.

Karumpana pohjoisen puolella taas oli pieni metsikkö, jossa oli keskellä kapeita, ahtaassa kasvaneita koivuja ja reunoilla tuomia ja pihlajia. Senkin puutarhuri otti mukaan suunnitelmaansa saadakseen edes pienen puiston. Hän raivasi metsikköön joukon kapeita, taidokkaasti kiemurtelevia sorakäytäviä, ja kolmesta paikasta hän hakkasi pois kaikki puut saadakseen tilaa penkeille ja pöydille. Ensimmäinen aukea oli pitkulainen ja siinä oli sohvia joka puolella. Siellä rouvan piti ottaa vastaan vieraitaan, ja siksi sen nimenä piti olla teehuone. Toinen oli neliskulmainen, ja siinä oli neljä sohvaa pyöreän pöydän ympärillä. Se oli tarkoitettu isäntää ja hänen vieraitaan varten, ja sitä ukko leikillisesti nimitti totihuoneeksi. Kolmas oli huonosti varustettu, siinä oli yksi ainoa kapea penkki. Se oli lasten oma ja sen nimenä piti olla lastenhuone.

Mutta mamselli Lovisa ei ottanut millään tavalla osaa näihin suunnitteluihin, niin, voisipa miltei sanoa, että hän vihasi ja halveksi koko hommaa. Hän ei ollut vielä jalallaankaan astunut uuteen puutarhaan.

Varsin pian alkoi nurmikoilla näkyä vaaleanvihreitä oraita, vastaistutetut pensaat puhkesivat hiirenkorvalle, monivuotiset kasvit pistivät päänsä esiin kukkapengerten mullasta, tammiin ja kastanjapuihin ja pyramidipoppeleihin, joita oli istutettu vanhan navetan paikalle, puhkesi lehtiumppuja ja ne näyttivät olevansa elossa.

Mutta kesken innokasta työtä sattui odottamaton vaikeus. Vanhan puutarhurin oli pakko matkustaa kotiinsa pariksi päiväksi hoitaakseen omaa puutarhaansa. Eikähän se olisi merkinnyt mitään, jollei hän olisi pannut taimilavaa kuntoon voidakseen kasvattaa hiukan astereita ja leukoijeja pihamaan kukkapengertä varten.

»Kuka hoitaa lavaa, kun minä olen poissa?» kysyi ukko. »Tietäähän luutnantti, että lavaa on alituisesti pidettävä silmällä.»

»Sen minä teen itse», sanoi luutnantti, sillä hän oli mielestään näihin aikoihin kuin puoleksi puutarhuria, ja hän antoi ukon neuvoa, miten hänen oli tuuletettava ja kasteltava.

Mutta samana päivänä, jolloin puutarhuri oli matkustanut talosta, alkoi aurinko kovasti paistaa, ja sydänpäivän aikana tuli luutnantti varsin levottomana sisään kysyen rouva Lagerlöfiä.

Häntä ei voitu löytää mistään, ja silloin luutnantti hyökkäsi kyökkikamariin mamselli Lovisan luo.

Samassa kuin hän oli sen sanonut, muisti hän, ettei mamselli Lovisa tahtonut nähdäkään hänen puutarhaansa eikä välittänyt koko työstä lainkaan. No niin, joka tapauksessa se oli sanottu, eikä mamselli Lovisa voinut muutakaan tehdä kuin kieltäytyä.

Mutta sen sijaan hän nousi innokkaasti ja seurasi veljensä mukana.
Tuskin hän oli ennättänyt luoda ainoatakaan silmäystä lavaan, missä
pienet taimet olivat aivan kuihtuneina ja rentoina, kun hän huudahti:
»Niihin paistaa liiaksi. Meidän täytyy varjostaa niitä.»

Seuraavana päivänä luutnantin täytyi matkustaa koulututkintoon, ja tultuaan puolitiehen muisti hän äkkiä lavansa. Oli yhtä polttavan kuuma päivänpaiste tänään kuin edellisenäkin päivänä. Nyt pienet taimet varmaankin aivan kärventyisivät.

Heti kotiin tultuaan hän kiiruhti lavan luo. Siellä oli kaikki hyvässä kunnossa. Taimet olivat virkeästi pystyssä.

Hän hämmästyi ja vaipui mietteihinsä. Sisar oli siis muistanut pikku raukkoja, jotka hän oli unohtanut. Hän päätti heti unohtaa niiden kastelemisen illalla ja lavan sulkemisen yöksi.

Myöhään illallisen jälkeen hän nousi äkkiä säikähtyneenä. »Voi, minähän aivan unohdan lavani!» sanoi hän. »Se olisi kai ollut suljettava jo kauan sitten.»

Mamselli Lovisa ei sanonut mitään, vaan antoi veljensä mennä ulos katsomaan. Mutta kun luutnantti tuli lavan luo, niin ikkunaruudut olivat lasketut alas ja matot pantuina paikoilleen.

Seuraavana päivänä ei luutnantti edes vilkaissutkaan lavaan. Hän oli kokonaan unohtanut sen. Mutta pienet taimet eivät silti kuolleet. Mamselli Lovisa kitki ja möyhensi lavaa, kasteli ja hoiti taimia.

Omituista oli, että kaikki muut unohtivat taimien hoidon paitsi hän. Jollei hän olisi pitänyt huolta lavasta, niin kaikki, mikä oli kylvetty siihen, olisi mennyt hukkaan.

Mamselli Lovisa toivoi tietenkin, että vanha puutarhuri palaisi takaisin, jotta hän pääsisi tästä työstä, mutta niin kauan kuin ukko oli poissa, täytyi kai hänen jatkaa työtä.

Mutta kestikin kauemmin kuin alkujaan oli oletettu, ennenkuin mestari palasi taloon, ja pienet taimet alkoivat jo kasvaa liian suuriksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin että mamselli istutti ne kukkapenkkeihin.

Ja kun hän nyt kerran oli tehnyt näin paljon, niin täytyi hänen edelleenkin kitkeä ja kastella koko kesä, kunnes leukoijat ja asterit ja leijonankidat olivat täydessä kukassa.

Mutta kun huolellisesti muodostettu tähti Mårbackan portaiden edessä prameili täydessä väriloistossaan, niin oli omituisella tavalla pahin tuska jo kadonnut mamselli Lovisan sydämestä. Pienet taimet olivat siten palkinneet hänen vaivansa. Ne olivat herättäneet hänessä uutta innostusta, antaneet hänelle uuden työalan.

Eikä luutnantti Lagerlöfin tarvinnut koskaan hankkia puutarhuria Mårbackaan. Mamselli Lovisa oli perinyt vanhan wennervikiläisen sukupiirteen, ja hän se otti huolekseen puutarhan hoidon. Kukat olivat hänen uskottuja ystäviään. Ne rakastivat häntä samoinkuin hän rakasti niitä. Ihmiset ihmettelivät, miten hän sai ne kukkimaan ja loistamaan paremmin kuin missään muualla. Mutta he eivät tienneet, että hänen oma häipynyt onnenunelmansa oli antanut niille värin ja kauneuden.

Kun luutnantti Lagerlöf ja hänen pienet tyttärensä kulkivat puutarhassa tai pelloilla, oli heillä usein tapana keskustella siitä, mitenkä kävisi, jos kuningas saapuisi Mårbackaan.

Kas, siihenhän aikaan kuningas matkusti monta kertaa vuodessa Värmlannin kautta Norjaan ja sieltä taas takaisin, ja täytyihän hänen levähtää ja syödä jossakin matkan varrella. Useimmiten hän vieraili Karlstadissa maaherran luona, mutta eipä sattunut niinkään harvoin, että hän kunnioitti käynnillään suuria herraskartanoita, jotka olivat matkan varrella ja kykenivät ottamaan hänet vastaan.

Eihän tietenkään ollut vähintäkään toivetta, että kuningas saapuisi niin pieneen ja tuntemattomaan taloon kuin Mårbackaan, joka kaiken lisäksi sijaitsi syrjässä suurelta maantieltä. Mutta se ei häirinnyt vähääkään luutnanttia eikä hänen pikkutyttöjään. Ehkäpä ei olisi ollut yhtä hauska jutella asiasta, jos todellakin olisi ollut toiveita tämän asian toteutumisesta.

Nyt heillä oli vain iloa ajatellessansa, miten he pystyttäisivät kunniaportin kuninkaalle ja heittäisivät kukkia tielle vaunujen eteen, kun hän ajaisi taloon.

Pikkutytöt kysyivät, eivätkö he saisi pukeutua valkoisiin kuninkaan tullessa taloon, ja luutnantti vastasi empimättä, että Maija Råd, joka oli itäisen Ämtervikin paras ompelija, saisi ommella heille uudet valkeat puvut tähän juhlatilaisuuteen.

Luutnantti ja lapset kuvittelivat mielessään, että kun kuningas ajaisi tietä myöten Mårbackaan, niin hän äkkiä varjostaisi kädellä silmiään ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

»Mitä kummaa minä näen?» sanoisi kuningas. »Mikä suuri valkoinen rakennus on tuolla niityllä? Onko tällä seurakunnalla varaa pitää kaksi kirkkoa?»

»Ei, teidän majesteettinne», siten luutnantti Lagerlöf vastaisi, sillä hän ajaisi kuninkaan mukana vaunuissa ja istuisi häntä vastapäätä etuistuimella, »tuo valkoinen rakennus ei ole kirkko, vaan se on minun navettani.»

»Sinäpä vasta taidat olla helkkarinmoinen mies, Erik Gustav, kun olet rakentanut itsellesi tuollaisen navetan.»

Mutta miten kuningas ja koko hänen seurueensa olisi sijoitettava Mårbackan pieneen yksikerroksiseen rakennukseen, oli kysymys, jota oli melkein mahdoton ratkaista. Mutta luutnanttihan oli niin usein puhunut siitä, että hän aikoi koroittaa rakennusta yhdellä kerroksella, ja he sopivat nyt, että niin pian kuin yläkerros oli valmis, niin ei kuninkaan vastaanottaminen ollut asia eikä mikään.

Ahdasta kai siellä sittenkin olisi. Luutnantti ja rouva Lagerlöf saisivat ehkä maata heinäladossa sen yön ja lapset kaniinikarsinassa.

Tuo kaniinikarsina, se vasta oli hauska. Se herätti pikkutyttöjen suurta ihastusta.

Niin, varmaankin hän ihmettelisi, että näin kaukana maalla oli oikein englantilaiseen tyyliin suunniteltu puutarha.

Jos hän sanoisi jotakin sentapaista, niin luutnantti lähettäisi heti sanan vanhalle puutarhurille ja ilahduttaisi häntä sillä, että kuningas oli kehunut hänen käytäviään ja kukkapenkereitään.

Ja kun kuningas lähtisi pois Mårbackasta, antaisi hän rouva Lagerlöfille kultasoljen ja mamselli Lovisalle kultaisen rannerenkaan ja vanhalle emännöitsijälle suuren hopeisen huivineulan.

Mutta ennenkuin kuningas nousisi vaunuihin jatkaakseen matkaa, puristaisi hän luutnantin kättä ja sanoisi: »Kiitos ja kunnia sinulle, Erik Gustav Lagerlöf! Et sinä omista suurta palasta valtakunnastani, mutta minä huomaan, että hoidat sitä hyvin.»

Sekä luutnantti että lapset olivat niin kovin mielissään, kun he täten saattoivat juhlia mielikuvituksessaan.

Olihan ehkä sääli, ettei kuninkaan vierailusta voinut tulla totta, mutta olihan se aivan mahdotonta, ennenkuin luutnantti oli rakennuttanut yläkerroksen.

Ja ajatelkaahan, aivan 1860-luvun lopulla luutnantti arveli saaneensa kaiken muun talossaan niin hyvään kuntoon, että hän saattoi ruveta korjaamaan päärakennusta. Vaikka ei ottanutkaan lukuun kuninkaan käyntiä, oli heillä varsin ahdasta vanhassa pastori Wennervikin aikuisessa yksikerroksisessa rakennuksessa, ja luutnantti aikoi lisätä siihen toisen kerroksen.

Tosin rakennus ei ollut aivan entisessä kunnossaan. Jo kahdeksan, kymmenen vuotta sitten oli luutnantti antanut suurentaa ikkuna-aukkoja ja ottaa pois matalat, pikkuruutuiset ikkunat. Hän oli myöskin rakennuttanut uusia uuneja, hankkinut uudet seinäpaperit saliin ja vierashuoneeseen ja rakentanut suuren, tilavan verannan entisen kuistin sijalle.

Mutta nyt oli tehtävä paljon suurempia mullistuksia. Koko katto oli revittävä, katonkannattimet tehtävä kookkaammat ja hirsiseiniä korotettava.

Vuotta ennen, kuin katto oli revittävä alas, oli luutnantti kutsunut Mårbackaan pari rakennustaitoista työmiestä, jotka veistivät uudet katonkannattimet, jotta katto voitaisiin koroittaa ja kattaa niin nopeasti kuin suinkin.

Töin tuskin hän oli ennättänyt saada ne valmiiksi, kun saapui tieto, että hänen appensa oli kuollut.

Se oli suuri suru ja kova isku samalla. Luutnantti aavisti heti, että nyt hän oli kadottanut parhaan tukensa. Tämän jälkeen hän ei voinut luottaa enää keneenkään muuhun kuin itseensä. Nyt hänen täytyi perinnöllään maksaa kaikki kertyneet velkansa. Pojat alkoivat päästä täysikasvuisiksi ja heidät oli pian lähetettävä Upsalaan. Järkevintä hänen mielestään oli lykätä Mårbackan rakennushommat paria vuotta tuonnemmaksi.

Mutta mikä pitkistyy, se usein mutkistuukin. Sattui alati uusia esteitä rakennushommalle. Yhtenä vuonna luutnantti sairastui, toisen kerran hänen oli pakko auttaa erästä lankoansa, joka tähän saakka oli ollut varakas mies, mutta nyt tarvitsi vuotuista kannatusta. Työskennellessään ja puuhatessaan tilallaan oli luutnantti tuskin huomannut vuosien vierimistä. Hän oli nyt viidenkymmenenvuotias mies, ja entinen rohkea yritteliäisyys oli ehkä väistynyt mielestä.

Mutta hän ei luopunut kevyin mielin Mårbackan uudestirakentamisesta. Sen olisi pitänyt kruunata hänen työnsä. Kaiken ikänsä hän oli uneksinut saavansa rakentaa oikean herraskartanon rakkaan kotitalonsa paikalle.

Valmiit katonkannattimet seisoivat vuosikausia takapihalla korkeana pinona. Mutta luutnantti ei halunnut nähdä niitä. Hän käänsi pois päänsä kulkiessaan siitä ohitse.

Hänen pikkutyttönsähän olivat olleet niin äärettömän iloiset, kun luutnantti oli alkanut teettää katonkannattimia, eikä vain kuninkaan käynnin vuoksi. Vieläkin tärkeämpää oli saada sali, jossa voitaisiin tanssia, ja kaksi kerrosta, jotta Mårbacka olisi yhtä komea kuin patruuna Wallrothin Gårdsjö ja insinööri Noreenin Herrestad.

He alkoivat käydä levottomiksi, kun yritys siirtyi vuodesta vuoteen, ja kerran yksi heistä rohkaisi mielensä ja kysyi isältä, milloin hän aikoi antaa nostaa katonkannattimet paikoilleen.

»Tuskinpa koskaan, lapseni», sanoi hän, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät ja äänensä väreili, ikäänkuin hän olisi ollut purskahtaa itkuun. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. »Mutta onhan se yhdentekevää», sanoi hän leikkiä laskien. »Parast'aikaahan rakennetaan rautatietä Norjaan. Tämän jälkeen ei kuningas tarvitse yösijaa Mårbackasta sen paremmin kuin mistään muustakaan Värmlannin herraskartanosta.»

ARKEA JA JUHLAA.

Luutnantti Lagerlöf oli varmasti vakuutettu siitä, että ettone oli kaikista terveellisintä lapsille, jotta he pysyisivät terveinä ja hyvissä voimissa koko elämänsä ajan ja tulisivat hyödyllisiksi ja kelvollisiksi ihmisiksi.

Sitä tarkoitusta varten hän otti joka päivä, päivällisen jälkeen, molemmat nuorimmat lapset mukanaan talon konttorihuoneeseen, joka sijaitsi pienessä siipirakennuksessa pihan oikealla puolella.

Se oli varsin iso huone, ja se oli varmaankin yhä samassa kunnossa kuin vanhojen pappien aikana, jolloin sitä oli käytetty kansliahuoneena. Lyhyellä sivulla, ovea vastapäätä, oli ikkuna, ja sen alla oli pitkä, musta nahkasohva ja soikea pöytä sen edessä. Pohjoista pitkääseinää vasten seisoi ensiksikin vuode, sitten musta nahkatuoli, sen jälkeen suuri musta kirjoituspöytä ja korkea lipasto. Eteläisellä pitkällä sivulla oli niinikään vuode ja tuoli, joka oli päällystetty mustalla nahalla. Mutta sitten tuli uuni, ja sen toisella puolella riippui kolme metsästyspyssyä, pari hylkeennahkaista metsästyslaukkua, suuri ratsastuspistooli ja pari ruutisarvea. Floretti ja taittunut miekka oli asetettu ristiin seinälle, ja suuret hirvensarvet komeilivat aseitten keskellä.

Itäisellä lyhyellä sivulla oli ovi ja toisella puolella seinään kiinnitetty vaatekaappi ja toisella kirjakaappi. Vaatekaapin pohjalla oli luutnantin kaunis raha-arkku konelukkoineen ja raudoituksineen, samainen, jota rykmentinkirjuri oli käyttänyt ja joka oli hiukan hiiltynyt yhdestä nurkastaan, siksi että varkaat kerran olivat vähällä polttaa sen. Kirjakaapissa luutnantti Lagerlöf säilytti suuria konttorikirjojaan, ja sitä paitsi siellä oli kahden miespolven koulukirjat. Monet vuosikerrat »Europeiska följetongen» teosta tungeskelivat täällä Homeroksen, Ciceron ja Liviuksen rinnalla. Pietari Suuren ja Fredrik II:n historiat olivat karkoitetut tänne siksi, että ne olivat sidotut yksinkertaisiin harmaihin pahvikansiin ja samoin Vilhelm von Braunin teokset, nämä eivät kuitenkaan kansiensa vuoksi, vaan muista syistä. Lattialla oli maanmittauskojeita niiltä ajoilta, jolloin luutnantti Lagerlöf otti osaa isonjaon toimeenpanoon, ja sitä paitsi oli siellä laatikoita täynnään ongenkoukkuja, pitkiäsiimoja ja kaikenlaista muuta.

Kaikkein ensiksi, kun luutnantti ja hänen pikkutyttönsä olivat tulleet huoneeseen, oli kärpäset ajettava ulos. He avasivat ovet ja ikkunat, ja luutnantti Lagerlöf otti pyyheliinan huiskien niitä, ja pikkutytöt riisuivat yltään esiliinansa ja heiluttivat niitä ilmassa. Ja he huiskivat ja hutkivat, he kiipesivät tuoleille ja pöydille. Kärpäset lensivät ja surisivat eivätkä tahtoneet lähteä ulos, mutta vihdoin niiden täytyi paeta.

Kun kaikki kärpäset oli karkoitettu, ripusti luutnantti Lagerlöf pyyheliinan seinälle ja lapset sitoivat esiliinat eteensä, ja ikkunat ja ovet suljettiin. Mutta huoneessa oli eräs kärpänen, jota he nimittivät »vanhaksi konttorikärpäseksi», Se oli tottunut jokapäiväiseen ajojahtiin ja osasi piiloutua siksi aikaa, kuin huoneessa hosuttiin. Mutta niin pian kuin kaikki oli hiljaista, tuli se esille ja kävi kattoon istumaan.

Sitä ei kuitenkaan yritettykään ruveta takaa-ajamaan, sillä sekä luutnantti että lapset tiesivät, että se oli heitä ovelampi. Siitä he eivät voineet päästä eroon, vaan nyt he ryhtyivät seuraavaan työhön, joka oli suoritettava ennen ettonetta.

He asettivat kaksi nahkapäällyksistä tyynyä ja yhden untuvatyynyn nahkasohvalle luutnantti Lagerlöfin päänaluseksi, ja hän kävi sohvalle pitkäkseen, sulki silmänsä ja oli nukkuvinansa.

Mutta silloin hyökkäsivät pikkulapset ääneensä huutaen hänen kimppuunsa. Heidät heitettiin kuin kerät alas sohvalta, mutta he palasivat takaisin kuin itsepäiset koiranpennut. He repivät häntä parrasta ja pörröttivät hänen päätään ja kiipesivät sohvalle ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta. Kun he olivat saaneet kyllikseen leikkiä kaikki kolme, läiskäytti luutnantti Lagerlöf käsiään yhteen ja sanoi:

Se ei auttanut vähääkään, lapset jatkoivat peliään. He kiipesivät sohvalle, he kimposivat kuin pallot lattialle, palasivat taas takaisin ja huusivat ja melusivat.

Kun tätä menoa oli kestänyt jonkun aikaa, läiskäytti luutnantti Lagerlöf kaksi kertaa käsiään yhteen ja sanoi, että nyt leikki oli todellakin lopussa.

Mutta ei sekään auttanut vähääkään, vaan lapset hyökkäsivät huutaen ja nauraen uudelleen hänen päälleen, kimposivat kauaksi lattialle ja palasivat taas takaisin. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin luutnantti Lagerlöf läiskäytti kolmasti käsiään ja sanoi, että nyt oli leikki lopussa, kerrassaan lopussa.

Ja samassa lapset vaikenivat ja kiipesivät kumpikin vuoteisiinsa. He ottivat esille valkoiset tyynynsä, jotka he laskivat päänsä alle, ja ojentautuivat nukkumaan.

Mutta hetken kuluttua luutnantti Lagerlöf alkoi kuorsata. Ei hän kuorsannut kovinkaan äänekkäästi, mutta sittenkin sen verran, että molemmat lapset, joita oli opetettava pitämään ettonetta, pysyivät valveilla.

He eivät saaneet nousta, he eivät saaneet liikahtaa eikä puhella keskenään, vaan heidän täytyi maata alallaan.

He katselivat lattialla olevia räsymattoja ja tunsivat rouva Lagerlöfin ja mamselli Lovisan vanhat leningit, jotka oli leikattu matonkuteiksi. He katselivat kenraali Malmbergin muotokuvaa, joka riippui seinällä kahden sotakuvan välissä, he katselivat mustetolppoa ja kynää, hirvensarvia ja metsästyslaukkuja, miekkailuflorettia ja kuuluisaa pyssyä, jota nimitettiin »Jäniksentappajaksi». He seurasivat silmillään peitteen-kuvioita ja laskivat seinäpapereiden tähdet, lattian naulanpäät ja uutimien ruudut.

He kuulivat iloisia ääniä ikkunan ulkopuolelta, siellä olivat isot lapset, joiden ei tarvinnut opetella pitämään ettonetta. He söivät karviaismarjoja ja kirsikoita ja omenanraakaleita, ja he olivat vapaita ja onnellisia.

Ainoan toiveensa he kohdistivat konttorikärpäseen. Sillä se surisi lakkaamatta luutnantti Lagerlöfin kasvojen ympärillä ja melusi minkä jaksoi. Ja jos se vain jatkoi menettelyään, niin sai se lopulta kuitenkin luutnantin hereille.

Tämä ei tapahtunut meidän aikanamme, vaan kauan sitten, kahdeksantoistasataakolmekymmentäluvulla.

Karlstadin kimnasistit olivat olleet harvinaisen hiljaisia syyslukukauden alussa. He eivät olleet panneet toimeen tappeluja katupoikien kanssa eivätkä pitäneet muutakaan meteliä. Koko kaupunki oli ihmeissään ja iloinen ja kiitollinen, mutta samalla tuntui hiukan tyhjältäkin.

Mutta kun syysmarkkinoiden aika alkoi lähestyä, kun kansaa koko Värmlannista odotettiin saapuvaksi läänin pääkaupunkiin, niin tuntui kimnasisteista, että heidän oli pakko ryhtyä johonkin säilyttääkseen arvonsa. Eihän nyt ollut kysymys vain Karlstadista, vaan koko maakunnasta. Kun asiaa oli perusteellisesti pohdittu ja monenlaisia ehdotuksia tehty ja hyljätty, kutsuttiin eräs koulupoika, Fredrik Sandberg nimeltään, kinmasistien puheille.

Hän totteli tietenkin, sillä siihen aikaan ei koulupoikien auttanut asettua kimnasisteja vastaan. He olivat koulupoikien esimiehiä, eikä heidän olisi käynyt hyvin, jos he olisivat yrittäneet olla tottelematta siltä taholta tullutta käskyä.

Kun Fredrik Sandberg saapui kimnasistien luo, puettiin hänen ylleen paita kovine kauluksineen ja röyhelöineen ja isokukalliset liivit ja harmaat housut jalkaraksineen ja sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Jollei vain Fredrik Sandberg olisi ollut niin pieni, että housut riippuivat laskoksilla ja hännystakin liepeet laahasivat maata ja hattu painui korville, niin olisi hän ollut kaikkein komein kavaljeeri, mikä koskaan on polkenut kaupungin katuja.

Niin pian kuin Fredrik Sanbderg oli valmis, sai hän lähteä mamselli
Broströmin luo.

Ja kun hän astui ullakkohuoneeseen, missä mamselli Broström asui, näki hän mamsellin seisovan uunin ääressä ja paistavan lehikäisiä. Mamselli ei ollut erikoisen huolellisesti puettu. Hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja pieni koulupoika ei mielestään koskaan ollut nähnyt tällaisia käsivarsia ja sääriä eikä tällaisia käsiä ja jalkoja eikä tällaista, ruumista ja voimaa.

»Nimeni on Fredrik Sandberg», sanoi hän, »ja tahtoisin nöyrimmästi kysyä, saisinko luvan pyytää mamselli Broströmin markkinatanssiaisiin vapaamuurarilooshiin.»

Mamselli Broström ei kuulunut juuri hienoimpaan seurapiiriin eikä suinkaan ollut aikonut lähteä markkinatanssiaisiin. Mutta kun noin komea kavaljeeri kutsui hänet, niin ei hän ajatellutkaan kieltäytyä, vaan niiasi Fredrik Sandbergille ja sanoi, että hän oli kovin kiitollinen tästä kunniasta ja että hän suurimmalla ilolla suostui tulemaan.

Fredrik Sandberg oli mielissään, kun hänet oli otettu näin hyvin vastaan, sillä olisihan voinut käydä toisellakin tavalla, ja hän juoksi minkä ennätti kimnasistien luo kertomaan, miten kaikki oli käynyt.

Kahdeksan päivää myöhemmin Fredrik Sandberg kutsuttiin vielä kerran kimnasistien puheille. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita, kaulus ja röyhelö, soljella kiinnitetty kaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltävänappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu päähän. Ja kun hän oli valmiiksi puettu, lähetettiin hänet vielä kerran mamselli Broströmin hio.

Kun hän nyt tällä kertaa astui ullakkohuoneeseen, seisoi mamselli Broström peilin edessä ja koetteli punaista harsopukua. Hänellä oli paljaat käsivarret ja paljas kaula, ja hän käänteli ja väänteli itseään kärsimättömästi ja näytti olevan kauhean pahalla tuulella.

Fredrik Sandberg katseli lihavia käsivarsia, jotka pistivät esiin punaisesta tyllistä, ja paksuja sääriä, jotka pilkistivät lyhyiden hameitten alta. Hän katseli tuota rotevaa ihmistä, joka oli puolta pitempi häntä itseään ja puolta leveämpi ja puolta lihavampi. Hän katseli hänen karheita poskiaan, jotka olivat kuparinväriset, sillä mamselli Broström seisoi alati uunin ääressä ja paistoi lehikäisiä. Hän katseli hänen mustaa tukkaansa, joka pörröisenä ympäröi hänen kasvojaan, hän kohtasi verestävien silmien terävän katseen, hän kuuli jyrisevän äänen, ja hän säikähti. Hän olisi tahtonut juosta tiehensä, mutta kimnasistithan olivat lähettäneet hänet tänne, ja hän tiesi mitä tottelemattomuus esivaltaa vastaan merkitsi.

»Tahtoisin nöyrimmästi kysyä», sanoi Fredrik Sandberg, »saanko tanssia ensimmäisen valssin teidän kanssanne markkinatanssiaisissa.»

Mamselli Broström oli tänä aamuna ollut kovin epäröivällä
katumatuulella ja ihmetellyt tokkopa hän lähtisi tanssiaisiin lainkaan.
Ehkäpä hän olisikin heittänyt tanssiaiset mielestään, jollei Fredrik
Sandberg olisi tullut pyytämään häneltä ensimmäistä valssia.

Nyt hän tuli taas hyvälle tuulelle, kun hän oli varma kavaljeerista. Ja hän vastasi Fredrik Sandbergille, että hän piti sitä suurena kunniana ja kernaasti suostui tanssimaan hänen kanssaan.

Samana päivänä tanssiaiset olivatkin, ja mamselli Broström läksi vapaamuurarilooshiin Karlstadin asukkaiden ja markkinavieraitten pariin. Hän astui naisten huoneen läpi tanssisaliin. Siellä hän kävi istumaan yhdelle niistä pienistä, päällystetyistä istuimista, jotka kiersivät huonetta.

Mamselli Broström oli puettuna punaiseen tylliin, joka oli kauneinta mitä hän tiesi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Hän huomasi kylläkin, että ihmiset tähystelivät häntä, mutta siitä hän ei välittänyt, sillä kun hänet nyt kerta oli kutsuttu, niin oli hänellä yhtä suuri oikeus kuin kellä muulla tahansa tanssia markkinatanssiaisissa. Hän huomasi, että muilla naisilla oli tuttavia, joiden kanssa he keskustelivat, mutta siitäkään hän ei välittänyt, sillä niin pian kuin tanssimusiikki alkoi, saivat he nähdä, että hänelläkin oli kavaljeeri, yhtä hieno kuin kenellä muulla tahansa.

Kun rykmentinmusiikki aloitti ensimmäisen tanssin, näki hän tehtaankirjurien pyytävän tanssiin patruunien tyttäriä ja luutnanttien upseerien naisia ja puotilaisten kauppiaitten tyttäriä. Jokainen valitsi omansa ja toiset ottivat toisten omat, mutta kaikki ihmiset alkoivat pyöriä ja hyöriä lattialla, paitsi mamselli Broström, joka istui odottaen Fredrik Sandbergiä.

Kimnasistit olivat ylhäällä lehterillä soittajien luona ja näkivät mamselli Broströmin istuvan punaisessa tyllipuvussaan keskellä pitkää seinää, jotta se, jota hän odotti, heti löytäisi hänet.

Maaherratar kohotti lornettinsa silmälleen ja ihmetteli, kukahan istui niin koreana ja leveänä salin pitkällä sivulla. Tehtaanpatruunien tyttäret nyrpistivät nenäänsä hänelle, ja aatelisneidot kummastelivat, mitenkä sellainen henkilö oli voinut tulla heidän markkinatanssiaisiinsa, mutta mamselli Broström istui paikallaan aivan yksin. Fredrik Sandberg ei näyttäytynyt, eikä kukaan muu lähestynyt häntä.

Illalliset alkoivat, ja illallisten jälkeen jatkui tanssia, ja hienot perheet alkoivat tehdä lähtöä, ja herrat näyttivät jo hiukan punehtuneilta, mutta mamselli Broström istui yhä paikoillaan.

Ja hän sanoi sen niin ääneen, että hänen sanansa kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Nahkuri oli istunut pikkuhuoneissa kaiken iltaa ja pelannut korttia, eikä hän tiennyt mistään, ja nyt hän tahtoi hiukan pyörähtää hänkin, ja kaikilla muilla naisilla oli kavaljeerinsa, eikä hän aavistanut, millaisessa mielentilassa mamselli Broström oli.

Kun mamselli nyt nousi heittäytyäkseen hänkin tanssin tuoksinaan, tahtoi nahkuri olla kohtelias ja ystävällinen.

Hän sanoi sen niin ääneen, että sanat kuuluivat yli koko salin, ja ne tulivat sananparreksi koko Värmlannissa.

Seuraavana päivänä markkinatanssiaisten jälkeen kutsuttiin Fredrik Sandberg taaskin kimnasistien luo. Hänen ylleen puettiin tärkkipaita ja kaulus ja röyhelö, solkikaulahuivi ja silkkiliivit, harmaat housut jalkaraksineen, sininen, kiiltonappinen hännystakki ja kiiltonahkakengät. Hänen tukkansa käherrettiin, hansikkaat ja kävelykeppi annettiin käteen ja korkea, käyräreunainen savupiippuhattu painettiin päähän. Sitten hänet lähetettiin vielä kerran mamselli Broströmin luo.

Kun hän tuli hänen ullakkohuoneeseensa, seisoi mamselli niinkuin ennenkin uuninsa ääressä paistaen lehikäisiä. Hänellä ei ollut yllään punaista tyllileninkiä tällä kertaa, vaan hän seisoi liivisillään ja alushameisillaan, ja koulupoika tuumi, ettei hän koskaan ollut nähnyt tällaisia käsiä eikä jalkoja, eikä tällaisia käsivarsia ja sääriä, eikä niin lihavaa ruumista eikä suurta voimaa.

Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta kolme vaarallisinta kimnasistia seisoi oven takana kuuntelemassa, ja Fredrik tiesi, mitä merkitsi, jos sattuisi joutumaan esikunnan epäsuosioon.

»Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, oliko mamselli Broströmillä hauskaa markkinatanssiaisissa», sanoi Fredrik Sandberg kumartaen.

Enempää kerrottavaa ei enää ole, sillä miten Fredrik Sandberg tuli ulos huoneesta ja yli ullakon ja alas portaita ja ulos kadulle, sitä hän ei itsekään tiennyt, ja samoin oli laita niiden kolmen kimnasistinkin, jotka olivat väijyneet oven takana. Eivät hekään oikein tienneet, miten heitä autettiin portaita alas. Mutta hyväpä oli, että he olivat matkassa, niin ettei Fredrik yksin saanut kyytiä. Sitä riitti runsaasti sekä hänelle että toisille.

Mutta luutnantti Lagerlöf, joka kävi koulua Karlstadissa siihen aikaan kuin tämä tapahtui, ei voinut koskaan unohtaa tätä seikkailua, ja kun hän istui keinutuolissaan iltaisin, oli hänen tapana kertoa sitä pikkulapsilleen. Sillä kas, olihan hän kylläkin hyvin kiltti ja vaaraton mies, mutta häntä ilahdutti alati oikea koirankuje.

Isoäidin aikana oli Mårbackassa vanha ruotumummo. Hänellä oli tapana talvisin maata keittiössä, mutta ehkäpä hänen mielestään keittiö ilmankin jo oli täynnä, siellä kun nukkui emännöitsijä ja viisi palvelustyttöä, ja niinpä hän muutti nukkumaan navetan ylisille niin pian kuin tuli kesä.

Hän oli löytänyt mainion hyvän vuoteen. Hän pani vuodevaatteensa vanhaan virkaheittoon rekeen, jolla monet vuodet oli ajettu valurautaa Kymsborgin tehtaalle Bergslagenin sulatoista.

Siinä hän nukkui rauhallisesti ja hyvin monta viikkoa, mutta eräänä yönä hän heräsi siihen, että reki liikahti. Hän nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei maannutkaan nykyisessä navetassa, vaan vanhassa, joka oli rakennettu pappien aikana, ja siellä tuli valoa ullakolle vain parista pienestä luukusta. Ulkona oli valoisa kesäyö, mutta eukko parka oli melkein pilkkosen pimeässä eikä nähnyt mitään.

Hän luuli vain uneksineensa, ja laskeutui jälleen pitkäkseen. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän nukahti uudelleen.

Mutta eikö ollutkin merkillistä? Tuskin hän oli ennättänyt nukahtaa, ennenkuin heräsi uudelleen siihen, että reki liikkui. Tällä kertaa se ei vain nytkähdellyt, vaan se siirtyi eteenpäin lattialla. Se liukui aivan hiljaa ja varovasti eteenpäin, ja eukko huomasi selvästi, että siinä oli eloa.

Ruotumummo kävi istumaan ja tarttui kiinni reen laitoihin molemmin käsin. Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn, ja alaleuka alkoi vavista.

»Vanhurskas Jumala», valitti hän, »vanhurskas Jumala, se kulkee, se kulkee?»

Mitenkä ihmeessä tämä saattoi olla mahdollista? Ehkäpä tällainen vanha reki, joka oli kuljettanut valurautaa Kymsborgin ja Bergslagenin väliä talven toisensa jälkeen, ei voinut saada rauhaa öisin, vaan pakostakin liikuskeli hiukan öiseen aikaan.

Mutta nyt se paransi vauhtia. Se hyppäsi epätasaisten lattiapalkkien yli, se loikkasi heinä- ja olkikasojen poikki, ikäänkuin olisi kiitänyt kuilujen ja äkkijyrkkien mäkien yli.

Mutta ei siitä ollut apua, vaikka hän huusikin Jumalaa avukseen. Reki ei rauhoittunut siitä, se kiiti yli koko navetan ullakon. Olihan kesäaika, ja heinät olivat melkein lopussa, niin ettei mikään ollut sen tiellä.

Tähän se kai nyt seisahtui. Ei, ei sittenkään. Kun se oli hengähtänyt hetken aikaa, alkoi se vetäytyä takaisin siihen nurkkaan päin, jossa aluksi oli seisonut.

Ruotumummo kertoi sittemmin, että ellei hän juuri samassa olisi keksinyt, mikä rekeä vaivasi, niin hän olisi kadottanut järkensä.

Eivät vanhat Bergslagenin matkat kummitelleet valurautareessä, vaan aivan varmaan joku oli rasvannut sitä.

Joku talon tai lähiseutujen noita-akka, nimiä hän ei tahtonut mainita, oli saanut päähänsä lähteä Kyöpelinmatkalleen tässä reessä, jossa oli mukavampi ja parempi matkustaa kuin uuniluudan tai tuvanoven selässä.

Tuo ilkeä noita-akka ei tiennyt suinkaan, että ruotumummolla oli tapana maata reessä öisin. Niin, miten kaikki oli käynyt, sitä hän ei kiireessään ennättänyt edes ajatella, mutta se vain oli varma, että reki tahtoi lähteä matkalle. Ja se otti nyt mukaansa hänet, ruotumummon, Kyöpelinvuorelle oikean akan sijasta.

Vanhurskas Jumala, jollei navetan seinä olisi ollut tiellä, niin hän olisi jo ollut matkalla niittyjen poikki kirkkoa kohti.

Reki vetäytyi yhä taaksepäin, mutta hän käsitti tietenkin, että se peräytyi vain ottaakseen parempaa vauhtia, jotta voisi murtautua ulos. Kunhan se vain jollakin tavalla pääsisi ulos, niin se kiitäisi eteenpäin puitten latvojen ja vuoren harjanteitten yli. Hän saisi lentää korkealla peilikirkkaitten järvien yläpuolella tarvitsematta pelätä syöksyvänsä syvyyteen, ja kirkontornien ympäri hän kiertäisi kuin naakka. Hän lentäisi Ison Kilin ja Gravin pitäjän tuolle puolelle, mutta minne hän lopulta joutuisi, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan.

Vanhurskas Jumala, nyt reki hyökkäsi taas eteenpäin! Niin, kyllä reki osaisi lentää, kunhan se vain pääsisi ilmaan. Se törmäsi vasten seinää sellaisella vauhdilla, että hän pelkäsi seinän murtuvan. Hän kävi pitkäkseen rekeen, jotta ei katkeaisi kahtia, kun reki lentäisi lautaseinän läpi.

Hirveätä ryskettä ja kalinaa se piti, mutta ajatelkaahan, seinä kesti vieläkin! Kunpa reki vain olisi huomannut, ettei voinut päästä seinän läpi murtautumaan, ja pysyttelisi alallaan!

Mutta mitä vielä! Nyt se peräytyi taaskin. Se oli voideltu oikealla voiteella, tuo reki, jossa hän makasi, ja jos se nyt yrittäisi vielä kolmannen kerran, niin se varmasti myös onnistuisi.

Mitäpä hän tekisi jouduttuaan noita-akkojen ja pimeyden henkien pariin? Paljon hän oli kuullut kerrottavan heidän puuhistaan, mutta hän ei ollut koskaan tahtonut oikein uskoa siihen. Paljon on sellaista, mitä ei tahdo uskoa, ennenkuin itse on nähnyt, että se todellakin on totta.

Vanhurskas Jumala, älä johdata kiusaukseen! Hänhän oli elänyt köyhänä ja halveksittuna koko elämänsä ajan valittamatta. Mutta jos hänelle nyt tarjottaisiin valtaa ja rahaa, niin voisiko hän vastustaa kiusausta? Tai jos hän oppisi ne sanat, joilla parannetaan sairaita eläimiä ja ihmisiä, tai ne, jotka antavat kasvun oraille, tai ne, jotka herättävät nuorten rakkautta? Voisiko hän silloin vastustaa kiusausta? Niin, kunpa hänellä vain olisi voimaa voittaa kiusaus ja säilyttää sielunsa autuus!

Niin, nyt reki otti vauhtia kolmannen kerran. Nyt se hyökkäsi eteenpäin niin että ilma vinkui hänen korvissaan. Ja hän sulki silmänsä, jotta päätä ei huimaisi. Hänhän tiesi, että ennenkuin hän ennätti silmäänsäkään räpäyttää, olisi hän jo ulkoilmassa ja lentäisi yhtä korkealla kuin leivoset ja pääskyset.

Mutta Jumalan kiitos! Vahva lautaseinä ei murtunut. Reki vain meni murskaksi. Ja varmaankin se samalla oli kadottanut matkustamishalunsa, sillä se pysytteli aivan hiljaa paikallaan, niin että ruotumummo saattoi kavuta ulos ja laskeutua levolle olkikasalle.

Kun ruotumummo aamulla kertoi tästä, ja kun juttu vihdoin tuli isoäidin korviin, tuntui se hänestä varsin omituiselta. Sillä uskoihan hän kylläkin yliluonnollisiin seikkoihin, mutta jokin järjestys kaikella piti olla. Eikä hän ollut koskaan kuullut kerrottavan, että Kyöpelinvuorelle voitaisiin ajaa keskellä valoisaa kesää ja vielä lisäksi reellä. Niinpä isoäiti läksi ullakolle tarkastamaan rekeä, ja silloin hän huomasi, että siihen oli kiinnitetty pari pitkää köyttä.

Ja hän kutsui luokseen renkipojan ja pari hänen toveriaan ja kuulusteli heitä ja antoi heille aika nuhteet.

Tämä oli niinikään luutnantti Lagerlöfin koirankurijuttuja. Hän tiesi niitä paljon useampiakin, mutta kun hän oli kertonut tämän sekä jutun mamselli Broströmistä, oli rouva Lagerlöfillä tapana sanoa, että nyt oli kuultu kyllin siksi illaksi, nyt piti lasten toivottaa hyvää yötä ja mennä nukkumaan.

Puoli seitsemältä aamulla sytytti lapsentyttö takkatulen Mårbackan lastenkamariin, ja seitsemältä piti lasten nousta vuoteistaan ja ruveta pukeutumaan.

Kun he olivat valmiit, noin puoli kahdeksan tienoissa, ja vaatteet kaikessa kiireessä oli laitettu kuntoon, tuotiin keittiöstä tarjotin, jolla oli vellilautaset kermahöysteineen sekä suuria voileipiä kotona leivotusta näkkileivästä. Se oli päivän ensimmäinen ateria.

Aina kahdeksaan saakka lapset istuivat läksyjään lukien suuren, mustan pöydän ääressä, joka oli ikkunan aha. He istuivat yhä lastenkamarissa. Sen täytyi tehdä kouluhuoneen virkaa, sillä muuta ei ollut talossa.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kahdeksan, paiskattiin kirjat kiinni, päällysvaatteet puettiin ylle ja lähdettiin ulos hämärään talviaamuun. Olipa ilma millainen hyvänsä, aina he kiiruhtivat ulos tarkastamaan, oliko lammella luistinjäätä vai olisiko parempi laskea mäkeä lehtikujassa, ja milloin ei muuta huvia ollut tarjona, läksivät he navettaan katselemaan kaniineja ja telmimään paimenkoiran kanssa.

Vähän ennen yhdeksää syötiin aamiainen, jolloin tavallisesti saatiin munia tai ohukaisia tai paistettua silliä muhennettujen perunoiden kera tai veririeskaa läskin ja kastikkeen kera. Aamiaista syödessä ei istuttu pöydässä. Jokainen otti vuorostaan ruokaa ja istahti pikkupöytien ääreen syömään.

Kello yhdeksältä täytyi aterian päättyä, sillä silloin alkoivat tunnit. Taaskin mentiin lastenkamariin ja luettiin, kirjoitettiin ja laskettiin suuren, mustan pöydän ääressä aina kello kahteentoista saakka. Pikkutytöt eivät lukeneet enää herra Tybergin johdolla, vaan he olivat saaneet kotiopettajakseen Ida Melanozin, lukkari Melanozin vanhimman tyttären, joka oli perinyt isänsä hyvän pään ja opetustaidon.

Kahdeltatoista syötiin päivällinen salin pyöreän pöydän ääressä. Joku pikkutytöistä luki rukouksen pöytään käytäessä, toinen pöydästä noustessa. Kun he olivat syöneet, suutelivat he isää ja äitiä kädelle ja kiittivät ruoasta. Pöydässä ei ollut koskaan hiljaista, sillä luutnantti Lagerlöf oli ruokarattona. Merkillistä, miten hänellä aina oli jotain puhuttavaa. Mutta vaikkapa hänelle ei olisi tapahtunut muuta, kuin että hän oli tavannut tiellä vanhan eukon, niin osasi hän sommitella pitkät jutut tuosta kohtauksesta.

Yhden ja kahden välillä lasten tuli taaskin olla ulkona, mutta tavallisesti he kiiruhtivat sisään jo ennen kahta ennättääkseen lukea läksynsä, ennenkuin iltapäivätunnit alkoivat.

Kahdesta neljään he istuivat koulupöydän ääressä ja neljän jälkeen alkoivat lukea seuraavan päivän läksyjä.

Mutta kauemmin kuin viiteen he eivät saaneet niitä lukea. Nyt heidän oli mentävä taas ulos, ja tällä kertaa he läksivät johonkin kauempana sijaitsevaan, oikein korkeaan kelkkamäkeen. Erääseen aikaan heillä oli itse tallipässi ajokkaanaan, ja se vasta tuotti heille suurta iloa.

Kun he palasivat taas sisään, seurasi mieluisa hetki. Tuli oli sytytetty salin uuniin, ja kokoonpannulla pelipöydällä oli voita ja leipää ja pikarillinen kaljaa. Lapsista oli kovin hauska istua tai loikoilla takan edessä ja syödä voileipää. He juttelivat ja tekivät suunnitteluja. Tämä olikin oikeastaan ainoa hetki, jolloin he saivat olla yksin.

Kun viimeinen kekäle uunissa oli hiiltynyt, sytytettiin lamppu pyöreälle pöydälle sohvan eteen. Nyt rouva Lagerlöf piti huolta opetuksesta ja neuvoi pikkutyttöjään ompelemaan, virkkaamaan ja kutomaan. Hänellä oli H.C. Andersenin Sadut, ja kun hänen mielestään työ oli sujunut hyvin, oli hänellä tapana palkaksi lukea tai kertoa Matkatoverista tai Majakasta tai Villijoutsenista. Tuossa kirjassa oli myöskin niin kauniita ja hupaisia kuvia. Oli melkein yhtä hauska katsella niitä kuin kuulla itse satuja.

Kahdeksalta syötiin illallinen, ja nyt vasta luutnantti Lagerlöf tuli näkyviin. Siihen saakka hän oli istunut konttorihuoneessa ja kirjoittanut suuriin tilikirjoihinsa.

Ja nyt, koko tämän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä työtä ja tarkoin jaettu, sai vihdoinkin olla aivan vapaa. Lapset saivat laskea syrjään työnsä, luutnantti kävi kiikkutuoliin istumaan ja kertoi koulupoikajuttuja, sellaisia kuin mamselli Broströmistä, tai hän kuvaili myöskin ihmeellistä Jenny Lindiä Normana tai Rykmentin tyttärenä ja Emilie Högqvistiä Orleansin neitsyenä.

Tai myöskin, jollei hän ollut juttutuulella, antoi hän rouva Lagerlöfin tai mamselli Lovisan lukea ääneen Tegnériä. Hänen mielestään ei koko maailmassa ollut mitään niin ihanaa kuin Fritjofin satu. Kernaammin kuin Ranskan keisari tai Venäjän tsaari olisi hän tahtonut olla tuo lundilainen professori, joka oli laulanut Fritjofin ja Ingeborgin rakkaudesta. Hän piti myös paljon Runebergistä ja kuunteli kernaasti hänen eepillisiä runojaan ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Mutta hän ei ollut hyvillään, jos joku väitti, että suomalainen runoilija oli Tegnériä suurempi.

Joskus, ja se oli kaikkein hauskinta, kävi hän vanhan klaverin ääreen istumaan ja soitti muutamia akordeja. »Tulkaa nyt, lapset», huusi hän, »lauletaan Bellmania.»

Pikkutyttöjä ei tarvinnut pyytää kahdesti. He ryntäsivät heti hänen luokseen, ja sitten käytiin ilolla ja riemulla Bellmanin kimppuun. He lauloivat aina ensin Ukko Noan ja Babylonin Joakimin. Sitten seurasi Isä Movitz ja Kukkolan muori, laulu tanssimestari Mollbergista ja hänen surullisesta seikkailustaan Rostockin ravintolassa.

Luutnantti Lagerlöf takoi klaveria ja hyräili mukana, jotta pysyttäisiin oikeassa tahdissa ja säveleessä. Mutta pikkulapset lauloivat täyttä kurkkua. He lauloivat niin että koko talo kajahteli.

Siinä vasta oli eloa ja iloa. Siinä oli riemua pitkän työpäivän jälkeen. Eivät he ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä he lauloivat, mutta sävelet lämmittivät heitä ja virittivät hereille väsyneet mielet. Oi, miten kauniilta kuuluikaan, kun Ulla tanssi hepenissään, harsoissaan ja ripsuissaan, tai kun Fredman lauloi, että maanantaihin oli yhtä pitkä matka kuin pohjoisesta etelään! Ja saattoiko heillä olla muuta kuin hauskaa, kun onneton Mollberg alituiseen hyppäsi saaviin, missä kapakanemäntä säilytti lipeäkalansa, tai kun suurella huviretkellä otettiin esille kakku, johon oli siroteltu sokeria ja kanelia ja kilohaileja?

Mutta parasta oli kuitenkin se, että he saivat laulaa mielensä mukaan. Hän ei koskaan korjannut heitä. Hän ei koskaan häirinnyt heitä muistuttamalla, että oli sellaistakin olemassa kuin sävellajin vaihdos ja yhteislaulu. Ja he olivat varmasti vakuutetut siitä, että he lauloivat Bellmania aivan oikein, juuri niinkuin tuli laulaa.

Seinällä klaverin yläpuolella istui itse Karl Mikael luuttu kädessä, ja luutnantilla oli tapana silmätä häneen ikäänkuin odottaen, että tuo voittamaton hymyilisi hyväksyvästi hänelle.

Mutta sattuipa nyt kerran, että vääpeli von Wachenfeldt oli saapunut Mårbackaan. Hän istui uuninnurkassa niinkuin tavallisesti, ja mamselli Lovisa jutteli hänen kanssaan sillä välin kuin luutnantti istui klaverin ääressä, ja lapset hänen ympärillään lauloivat Bellmania täyttä kurkkua olettaen, että he lauloivat aivan oikein.

»Eikö ole merkillistä, ettei kukaan lapsista ole saanut lauluääntä?» kuiskasi mamselli Lovisa vääpelille.

»Eihän sille voi mitään, etteivät he ole saaneet ääntä», vastasi tämä yhtä hiljaa. »Mutta jospa he edes käyttäisivät sävelkorvaansa!»

»Omituista tosiaankin, kun molemmat vanhemmat ovat soitannollisia. Eikö Wachenfeldtkin ihmettele sitä?» sanoi mamselli Lovisa huoaten. »En käsitä, miten Gustav jaksaa kuulla heitä.»

»Hänen korvissaan lasten laulu kuulostaa samanlaiselta kuin meidän», sanoi vääpeli. »Hän rakastaa näitä lapsia yli kaiken.»

»Niin, ihmisillä on tapana puhua rakkauden silmistä», sanoi mamselli
Lovisa. »Ehkäpä on olemassa rakkauden korvatkin.»

»Se on ihan varmaa!» sanoi vääpeli von Wachenfeldt, ja hän tiesi kylläkin, mitä sanoi.

Yksi pikku laulajista sattui kuulemaan tuon keskustelun ja kertoi sitten muille, mitä oli kuullut, ja se kai vaikutti siihen, että Bellmanin laulut vähitellen vaikenivat Mårbackassa.

Mutta kauan jälkeenpäin, koko elämän läpi, on rakkaus Bellmanin lauluihin piillyt Mårbackan lasten sydämissä. He eivät rakasta niitä vain niiden leikillisyyden ja surunvoittoisuuden ja hivelevän kauneuden vuoksi, he eivät rakasta niitä vain niiden itsensä vuoksi, vaan siksi, että pieninkin Bellmanin laulun sävel palauttaa heidän mieliinsä muiston siitä hellyydestä, joka sulostutti heidän lapsuuttaan.

Ensiksikin siellä oli. Daniel ja Johan Lagerlöf, talon omat pojat, ja Teodor ja Otto ja Hugo Hammargren, heidän isänpuoleiset serkkunsa, jotka vanhempineen vierailivat Mårbackassa kesäloman aikana. Edelleen oli siellä Ernst ja Klaus Schensen, jotka olivat äidinpuoleisia serkkuja ja niinikään viettivät koko kesänsä Mårbackassa. Mutta ei näissä kyllin, vaan samaan seuraan saattoi lukea myöskin Herman ja Bernhard ja Edvin Milénin, jotka asuivat naapuritalossapa samoin Adolf Noreenin, joka asui Herrestadissa kirkon lähellä, mutta jolla oli tapana kulkea jalan Mårbackaan pari kertaa viikossa saadakseen leikkiä ja huvitella muitten poikien kanssa.

Sitä paitsi oli siellä Anna ja Selma ja Gerda Lagerlöf, mutta Gerda ei ollut vielä kuin kolmen vuoden vanha, niin ettei häntä voitu ottaa lukuun, eivätkä Anna ja Selmakaan merkinneet mitään, kun paikalla oli niin suuri poikaliuta.

Sinä kesänä pojat olivat keksineet hauskemman ja onnistuneemman ajanvieton kuin minään aikaisempana kesänä. Ensimmäisinä viikkoina he olivat eläneet aivan tavalliseen tapaansa. He olivat poimineet marjoja ja keinuneet kiikussa ja loikoilleet nurmella ja ampuneet jousella ja heittäneet kiekkoa ja leikkineet juoksuleikkejä, mutta eräänä päivänä he olivat kyllästyneet näihin kaikkiin. Heidän mielestään heillä varmaankin oli liiaksi vapaata aikaa ja huvitusta, ja he tuumivat, että heidän pitäisi ryhtyä johonkin vakavampaan työhön, joka voisi tuottaa hedelmiä.

Heidän huomionsa kiintyi pieneen metsäpalstaan, joka sijaitsi lehtikujan yläpuolella ja jota rajoitti tie ja oja toiselta puolen ja Åsbergin jyrkkä kallionkuve toiselta puolen. Pohjoisen puolella oli rajana aita ja eteläpuolella syvä sorakuoppa, niin että koko alue, joka käsitti noin kuudennentoista osan tynnyrinalaa, oli täydellisesti eristetty muista.

Kun pojat tutkivat sitä tarkemmin, huomasivat he, että siellä oli runsaasti suuria kiviä ja että pääasiallisena kasvullisuutena olivat katajapensaat, nuoret kuuset ja sanajalat. Pohjoisella kulmalla virtasi alueen halki pieni puro, joskin se keskikesällä oli kuiva. Sen rannalla kasvoi kuitenkin joitakin tuuheita leppiä. Åsbergin kallionkoloissa kasvoi kallioimarretta, jota pojat pitivät suuressa arvossa,— eteläisellä rajalla kasvoi neljä täysikasvuista kuusta ja keskellä aluetta suuri monihaarainen mänty. Koko maapalsta tuntui olevan koskematon, eikä siellä ollut muita asujamia kuin oravia, tikkoja ja muurahaisia.

Pojat arvelivat nyt, että tämän erinomaisen maapalstan pitäisi tulla osalliseksi sivistyksen siunauksesta, ja päättivät muuttaa sinne uutisasukkaiksi. Kaikkein ensimmäiseksi he valitsivat itselleen asuinpaikat. Teodor Hammargren, joka oli kuudentoista-vuotias ja koko yrityksen johtaja, otti haltuunsa korkean kalliopaaden, joka kohosi ilmaan kuin torni ja jonka harjalta oli komea näköala yli koko siirtolan. Daniel Lagerlöf, joka oli viidentoista vanha ja lähinnä Teodoria sekä iältään että arvoltaan, otti omakseen nuo neljä suurta kuusta sekä kauniin kallioseinän niiden takaa. Johan Lagerlöf ja Otto Hammargren, jotka olivat erittäin hyvät ystävät ja koulutoverit, päättivät asua yhdessä ja valitsivat pohjoisimman alueen, missä oli kuivunut puro ja lepikkö. Ernst Schensen, joka oli vain kahdentoista vuoden vanha, tyytyi kömpelöön kivipaateen, josta muiden mielestä ei voinut olla mitään iloa. Hänen veljensä Klas, joka oli vain pikku poika, valitsi myöskin kivipaaden, mutta toisten mielestä hänen osansa oli paljoa parempi kuin veljen, sillä hänellä oli läheisyydessään varjostava leppä. Hugo Hammargren pyysi omakseen suuren männyn, eikä kukaan sitä kadehtinut häneltä. Herman Milén, joka oli kymmenen vuoden vanha, etsi itselleen suuren, kaatuneen kuusen, joka rötkötti maassa juuret pystyssä ja runko täynnä oksia. Hänen pienet veljensä Bernhard ja Edvin, jotka olivat kaksoset ja vain kahdeksan-vuotiaat, olivat jäädä aivan osattomiksi, mutta lopulta heille annettiin kuusenkanto kummallekin. Adolf Noreen ei ollut sinä päivänä Mårbackassa käymässä, ja siitä syntyi hirveä mellakka, kun hänkin tahtoi saada osansa saaliista, sillä kaikki sopivat paikat oli jo varattu. Kaikeksi onneksi Teodor Hammargren keksi häntä varten pengermän itse vuorelta, ja siten siitä hädästä päästiin.

Mutta jos Anna ja Selma olivat toivoneet saavansa myöskin asuinpaikan uutisasutuksella, niin pettyivät he pahasti. Hehän olivat vain tyttöjä, ja tuskinpa kukaan pojista tuli edes ajatelleeksi, että hekin olisivat tahtoneet päästä mukaan.

Pojilla oli kauhean hauskaa uutisasutuksellaan. Teodor Hammargren kantoi sammalia torniinsa, jotta hän sai mukavan istuinpaikan, ja rakensi kiviportaat, joita myöten hän saattoi mukavasti kulkea ylös ja alas. Daniel Lagerlöf raivasi maata kuusten ja kallioseinän välistä ja rakensi itselleen pienen salin, jossa oli sammalpeitteisiä kivipenkkejä kolmella sivulla, ja siitä tulikin hauskin kaikista näistä laitteista. Johan ja Otto rakensivat lepikkoonsa puoliympyrän muotoisen turvesohvan. Ernst Schensen hankki itselleen leveän sammalpenkin, jonka selkänojana oli kivipaasi, mutta hänen veljensä Klas oli laiskuri ja hän ojentautui pitkäkseen katajapensaan alle eikä viitsinyt kerätä kiviä eikä sammalia penkkiä varten. Hugo Hammargren oli kerjännyt joitakin lautapalasia luutnantti Lagerlöfin nikkarilta ja naulasi ne mäntyyn, joten hänellä oli mainio istuinpaikka. Adolf Noreen laittoi sammalvuoteen kalliopengermälleen, ja hänen oli mainion mukava siellä, kiivettyään ensin korkealle paikalleen. Herman Milén oli kaivanut luolan puunjuuren alle, ja yksinpä pienet kaksosetkin olivat levittäneet hiukan sammalta kantojensa päihin.

Mutta Anna ja Selma, heillä ei ollut mitään, mihin rakentaa ja järjestää. He kulkivat aivan yksin, kartanolla eivätkä tienneet miten huvitteleida.

Pojilla oli yhä hauskempi sen mukaan kuin heidän yhteiskuntansa kehittyi. He alkoivat pian kaivata järjestettyä hallitusta ja oikeudenkäyttöä, ja he valitsivat Teodor Hammargrenin korkeimmaksi johtajakseen ja tuomarikseen. Daniel Lagerlöfistä tuli rahapajan johtaja, ja hän kirjoitti paperirahoja, Johanista tuli nimismies ja Otto Hammarströmistä neljännesmies. Ja kun he olivat saaneet rahaa liikutellakseen, alkoivat he ostaa ja myödä kiviä ja soraa ja sammalia ja multaa. Ja jotkut tekivät hyviä kauppoja ja rikastuivat, mutta Hugo Hammargren ja Herman Milén olivat oikeita tuhlareja ja anastivat sitä paitsi kiviä toisten maalta, niin että nimismiehen täytyi panna heidät arestiin vanhaan pajaan, joka oli aivan lähellä tien vieressä.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat aivan yksin kotikartanolla. Ja Anna Lagerlöf sanoi, että ensi kerralla, kun pojat pyytäisivät häntä virkkaamaan heille pallon, kieltäytyisi hän sitä tekemästä, eikä auttaisi heitä nekkujen keitossakaan. Mutta Selma Lagerlöf, joka oli vain seitsemän vuoden vanha, ei tiennyt mitä hän keksisi poikien harmiksi, mutta ei hän missään tapauksessa aikonut sallia heidän kuljettaa soraa pienillä vaunuillansa.

Elämä siirtolassa kävi niin jännittäväksi, että pojat väittivät yhtenä miehenä, ettei heillä ollut koskaan ollut niin hauskaa. Niinpä heillä oli tapana pitää kokouksia valtion asioista. Ja he päättivät perustaa teitä ja rakentaa suuren kivisillan ojan yli, joka erotti siirtolan ulkomaailmasta. Ja työ oli suoritettava siten, että kaikki pojat, jotka olivat yli kahdentoista vuoden vanhat, rupeaisivat kivenhakkaajiksi ja perkaajiksi, ja kaikki pienet pojat kantaisivat soraa. Mutta sitten kävikin ilmi, etteivät Hugo Hammargren ja Herman Milén tahtoneet ottaa osaa työhön, ja siitä seurasi monenlaisia vakavia selkkauksia. Hugoa ja Hermania pidettiin yhteiskunnan hylkyinä, jotka eivät välittäneet laeista ja määräyksistä. He eivät pelänneet edes pajaakaan, niin ettei ymmärretty mihin keinoihin ryhtyä heitä vastaan.

Mutta Anna ja Selma, he kulkivat kotikartanolla ja koettivat huvikseen ampua poikien hylkäämillä jousilla ja heittää heidän kiekkojaan. Ja he väittivät, että heillä oli yhtä hauska kuin talvella, jolloin kaikki pojat olivat koulussa. Ja Anna lupasi, ettei kukaan pojista enää koskaan saisi nähdä hänen suurta nukkeansa, jonka hän oli saanut tädiltään ja joka oli kyynärän pituinen ja jolla oli sukat ja kengät ja korsetti ja krinoliini ja oma vuode ja vuodevaatteet ja tyynyt ja oma vaatekirstu ja kaikkea, mitä vain saattoi kuvitella mielessään.

Mutta siirtolassa yhteiskuntaelämä kehittyi yhä rikkaammaksi. Ja eräänä kauniina päivänä ehdotti joku kokouksessa, että sinne oli perustettava ravintola.

Ehdotus hyväksyttiin, ja rahapajan johtaja, Daniel Lagerlöf, valittiin ravintolan isännäksi, siksi että hänellä oli suurin asunto.

Mutta uudesta ravintoloitsijasta oli kai vaivalloista tyydyttää asiakkaittensa kotitekoisen sokerijuoman ja vattujen ja omenaraakaleitten ja kallioimarteen tarvetta. Äkkiä hänen mieleensä muistui, että hänellä oli kaksi sisarta.

Hän läksi heti kartanolle ja löysi heidät lammen rannalta, missä he uittivat poikien veneitä ja keskustelivat keskenänsä siitä, etteivät he koskaan enää leikkisi poikien kanssa, ei, he eivät loisi enää silmäystäkään heihin.

»Te saatte tulla uutisasutukselle, tytöt, ja ruveta tarjoilijattariksi minun ravintolaani», sanoi heidän veljensä.

Ja Anna ja Selma antoivat veneiden purjehtia minne ne mielivät. He eivät puhuneet sanaakaan siitä, että heidät oli unohdettu ja heitetty yksiksensä. He seurasivat vain poikien siirtolaan ja olivat onnellisia ja autuaita.

Eräänä kauniina syysiltana Mäki-Kaisa, joka ei ollut enää lapsentyttönä
Mårbackassa, vaan elätti itseään kankurina, kulki metsässä.

Hänen oli määrä mennä metsäharjanteella olevaan torppaan, jossa hän oli syntynyt, toimittamaan erästä luutnantti Lagerlöfin asiaa, ja koska hän yhä oli pienen Selma Lagerlöfin hyvä ystävä, oli hän ottanut tämän mukaansa retkelle.

Heillä ei ollut kiirettä. He söivät puolukoita, joita kasvoi tien varrella, he katselivat ihmetellen koreita kärpässieniä, ja he keräsivät esiliinoihinsa kauniita sammalia viedäkseen ne kotiin ja saadakseen oikein kaunista täytettä sisäikkunoiden väliin lastenkamariin. Mäki-Kaisa oli iloinen, kun hän taaskin sai kulkea metsässä, missä hän tunsi joka mättään ja kiven.

Kun he vihdoin saapuivat risukko-aidalle, joka ympäröi torpan aluetta, ja aikoivat kiivetä jalkaportaan yli, sanoi Mäki-Kaisa:

Pikku tyttö hämmästyi suuresti. Hän tiesi, että Mäki-Kaisan isä oli ollut sotilas ja että hän oli taistellut Leipzigissä Napoleonia vastaan, mutta hän ei olisi koskaan voinut aavistaa, ettei siitä saisi puhua hänen kanssaan.

»Siitä ei saa koskaan puhua sellaisten kanssa, jotka ovat olleet oikeassa sodassa», selitti Mäki-Kaisa.

Pikku tyttöä ihmetytti yhä enemmän. Hän ajatteli Frithiofia ja Hjalmaria ja Hektoria ja kaikenlaisia vanhoja jumalia ja sankareita, joista hän oli lukenut satukirjoissaan, ja hänen päänsä meni aivan pyörälle.

He tulivat nyt torppaan, ja siellä istui Mäki-Kaisan isä lieden reunalla ja lämmitteli selkäänsä takkaa vasten. Hän oli vanhan ajan miehiä, sen huomasi siitäkin, että hän käytti sellaisia housuja, jotka ulottuivat vain polviin saakka, eikä hänellä ollut saappaita, vaan matalat kengät. Hän oli pitkä ja laiha, kasvot olivat karheat ja ryppyiset, ja yllään hänellä oli tavattoman likaiset lammasnahkaturkit, mutta oikeastaan ei hän näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muutkaan talonpoikaisukot.

Mutta koko ajan, heidän ollessaan tuvassa, pikku tyttö tuijotti vain ukkoon, joka ei sallinut toisten puhua sodasta hänen kuultensa. Itse hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa kuin kuulla puhuttavan sodasta tai lukea sotakertomuksia. Sääli, ettei hän saanut kysyä ukolta kaikkea, mitä tämä sodassa oli kokenut.

Hän ei uskaltanut puhua eikä vastata istuessaan tuvassa. Hän tiesi, että jos hän avaisi suunsa, niin hän vahingossa sanoisi jotain sodasta, ja voisihan silloin sattua, että vanha sotilas löisi hänet hengiltä.

Ja istuttuaan siinä ja katseltuaan häntä hetken aikaa alkoi tyttösestä tuntua, että ukko näytti kovin peloittavalta. Olipa se tosiaankin kovin omituista, ettei hänen kanssaan saanut puhua sodasta. Varmaankin siinä piili jotakin kaameaa, jota hän ei ymmärtänyt. Hän tunsi sielussaan, että tuo ukko oli vaarallinen. Hän tahtoi vain päästä pois hänen luotaan. Hän oli valmis karkaamaan ulos tuvasta.

Hänen levottomuutensa vain yltyi, ja kun Mäki-Kaisa vihdoin oli valmis lähtemään ja he saivat sanoa hyvästi, niin pikku tyttö pelkäsi aivan kauheasti vanhaa miestä.

Mutta jos hän olisi ollut muitten vanhojen sotamiesten kaltainen ja sanonut, että sota oli parasta maailmassa, ja kehunut tappaneensa sadoittain ihmisiä ja polttaneensa kyliä ja kaupunkeja, niin pieni tyttö ei olisi pelännyt häntä vähääkään.

Siellä oli Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka ja Maggebysäterin Olli ja tallirenki ja renkipoika.

Mutta Lontoon Lassi ja Pariisin Sven ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Berliinin Pekka eivät olleet mitään ulkomaalaisia, vaan Mårbackan päivätyöläisiä. Mutta asianlaita oli sellainen, että luutnantti Lagerlöf oli piloillaan nimittänyt torppansa Euroopan suurimpien kaupunkien mukaan.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus olivat kaiken päivää kyntäneet navetan takaista peltoa. Pariisin Sven oli ruokkinut lehmiä ja sillä välin auttanut perunamaalla, mutta Berliinin Pekka ei ollut tehnyt mitään. Hänen selkäänsä oli särkenyt, niin ettei hän voinut tehdä työtä, ja hän oli lähtenyt kartanoon vain huviksensa. Tallirenki oli mennyt talliin ruokkoamaan hevosia ja sillä välin hän oli pilkkonut puita. Renkipoika oli lähtenyt perunamaalle. Maggebysäterin Olli ei ollut lainkaan ollut talon töissä. Hän oli vain lähtenyt Mårbackaan ostaakseen nelikollisen ruista.

Oli syksy ja ilma kolea, mutta nyt oli illallislevon aika puoli viiden ja yhden välillä, ja kaikki olivat kerääntyneet renkitupaan. Ja heidän saappaansa olivat savisia ja vaatteet kosteat, ja miehet happamet ja tyytymättömät.

He sytyttivät tulen takkaan ja kävivät sen ympärille istumaan. Lontoon Lassi, jolla oli suurin torppa ja joka oli reippain kaikista työläisistä, kävi istumaan hakkuupölkylle tulen eteen, ja Wienin Magnus, joka oli miltei yhtä hyvä työntekijä kuin Lontoon Lassikin, kävi hänen viereensä kolmijalkaiselle suutarintuolille. Pariisin Sven, joka arveli olevansa yhtä hyvä kuin kuka muukin, vaikka hänen pitikin työskennellä navetassa, kävi istumaan itse liedelle selkä tuleen päin käännettynä välittämättä siitä, että hän riisti toisilta lämmön. Pragin Jussi istui toisella suutarintuolilla, ja Berliinin ukko istui sahapölkyllä toisten takana. Tallirenki istui vuoteen reunalla heilutellen jalkojaan, renkipoika oli kiivennyt höyläpenkille, ja Maggebysäterin Olli istui oven suussa punamultatynnyrillä nojaten jalkansa vastaostettua ruisvakkaa vasten.

Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pragin Jussi ja Pariisin Sven avasivat eväspussinsa ja ottivat esille kukin ruisleipäpalansa, jonka keskellä oli voinokare. Sitten he ottivat esille puukot, jotka riippuivat nahkatupessa nahkaesiliinojen alla, pyyhkäisivät he housuihinsa, levittivät voin leivälle, leikkasivat palan toisensa jälkeen, haukkasivat ja söivät kaikessa rauhassa. Renkipoika lähetettiin keittiöön hakemaan illallista itselleen ja tallirengille. Hän palasi takaisin matkassaan kaksi ruisleipäpuoliskoa, kaksi voikimpaletta ja kaksi viipaletta maitojuustoa. Mutta Berliinin Pekalla, joka sinä päivänä ei ollut talon työssä, ei ollut eväspussia mukanaan, ja Maggebysäterin Ollilla, joka oli tullut sinne ostamaan ruista, ei ollut evästä liioin, ja he istuivat ja vilkuivat vain toisiin, jotka söivät.

Tuli räiskyi ja paloi takassa, ja lämpö alkoi levitä ympärille, ja märät vaatteet kuivuivat, ja savikimpaleet irtaantuivat pikisaumakengistä.

Kun voileivät oli syöty, niin Lontoon Lassi ja Wienin Magnus ja Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renki ja renkipoika ottivat kaikki yhtenä miehenä pienet tupakkarullat esille housuntaskuista. Ja tässä suhteessa ei Berliinin ukon tarvinnut jäädä toisista jäljelle, vaan hänelläkin oli rullansa niinkuin kaikilla muilla. Mutta Maggebysäterin ukolla ei ollut edes tupakan sirua taskussaan.

Taaskin he ottivat puukkonsa esille, leikkasivat palan tupakkaa, laskivat sen nahkaesiliinalleen ja hienonsivat sen. Sitten he etsivät esille lyhyen piipunnysän, joka myöskin oli pistetty esiliinan alle, ja täyttivät sen.

Lontoon Lassi otti tulitikun lattialta ja sytytti sen uunista. Sitten hän sytytti oman piippunsa ja ojensi tikun Wienin Magnukselle. Wienin Magnus ojensi sen Pariisin Svenille, Pariisin Sven Pragin Jussille, Pragin Jussi Berliinin Pekalle, joka istui sahapölkyllä hänen takanaan. Berliinin Pekka nojautui eteenpäin, jotta hän saattoi antaa tulta tallirengille, tallirenki sytytti piippunsa ja piteli palavaa tikkua kädessään, kunnes renkipoika tuli permannon poikki sitä hakemaan. Maggebysäterin Olli ei tietenkään tarvinnut tulta, kun hänellä ei ollut piippua eikä tupakkaa.

Toiset olivat nyt lämminneet ja kylläiset, ja maailma alkoi näyttää hauskemmalta heidän mielestään.

Maggebysäterin Olli oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja hänen jäsenensä olivat luuvalon turmelemat, niin että sormet olivat käyrät kuin koukut ja pää oli painunut toista hartiaa kohti. Hänen selkänsä oli kumara, ja näkö heikko, ja toinen jalka oli liian lyhyt ja ruumiin voimat olivat kehnot, ja järki ei ollut kehuttava sekään. Hän oli ruma ja hampaaton, viimeisenä puolena vuotena hän ei ollut kammannut eikä pessyt itseään, ja parrassa leuan alla oli oljenkorsia ja tikkuja.

Hänellä oli pieni torppa kaukana metsässä, mutta hän ei ollut koskaan ollut reipas työntekijä eikä hänen ollut koskaan onnistunut estää köyhyyttä tunkeutumasta tupaan. Hän oli aina ollut tyytymätön ja nyreä, eikä hänellä ollut koskaan ollut ystäviä.

Sillä välin kuin tupakansavu tuprusi toisten piipuista täyttäen ilman, sanoi hän ikäänkuin itseksensä:

»Minun on ollut vaikea ja ikävä koko elinaikani, mutta nyt olen kuullut, että on olemassa maa, joka on nimeltään Amerikka, ja sinne minä tahdon lähteä.»

Toiset istuivat mieluisissa mietteissään. He eivät vastanneet hänelle mitään.

»Kas, Amerikassa on sellaista, että jos siellä kepillä iskee vuoreen, niin vuotaa viina suuhun. Ja sen maan minä tahdon nähdä ennen kuolemaani.»

Toiset eivät sanoneet suuriakaan. He istuivat ääneti, katselivat suoraan eteensä ja hymyilivät.

»Ei kukaan voi pakottaa minua elämään täällä kotona ikävyydessä ja kurjuudessa, kun kerta tiedän, että on olemassa maa, missä vuoret ovat täynnään viinaa.»

Toiset eivät vieläkään sanoneet mitään, mutta ei ainoakaan
Maggebysäterin Ollin sanoista mennyt hukkaan.

»Siellä on puissa kultaiset lehdet», sanoi kurja ukkorähjä. »Siellä ei tarvitse tehdä päivätöitä herraskartanoon. Menee vain metsään ja ottaa sylillisen noita lehtiä, ja sitten voi ostaa mitä vain mieli tekee. Totta totisesti, sinne minä muutan, niin vanha kuin olenkin.»

Heille tuli niin hyvä mieli, kaikille, jotka istuivat renkituvassa. He näkivät silmiensä edessä tuon maan, jossa saattoi laskea viinaa suoraan vuoresta ja poimia kultarahoja puista.

Silloin heidän täytyi lähteä taas ulos kosteaan ja koleaan ilmaan. Lontoon Lassi läksi kyntämään, ja Wienin Magnus seurasi hänen mukanaan samantapaiseen työhön. Pariisin Sven ja Pragin Jussi ja renkipoika menivät perunanottoon. Berliinin Pekka läksi kotiinsa, tallirengin oli määrä pilkkoa puita illaksi ja Maggebysäterin Olli vaelsi metsään päin ruissäkki selässään.

Mutta ei kukaan heistä näyttänyt yhtä happamelta kuin puolentuntia sitten, vaan heidän silmissään oli vähäinen valonsäde.

Sillä he arvelivat kaikki, että oli hyvä tietää — niin, vaikkapa sinne olikin niin pitkä matka, etteivät he koskaan voineet sinne päästä, niin oli sittenkin hyvä tietää, että oli olemassa maa, missä kohoaa viinavuoria ja kasvaa kultametsiä.

Mårbackan itäpuolella on metsäinen harjanne, ja harjanteen itäpuolella pieni järvi, nimeltä Gårdsjön. Siinä järvessä taaskin elää kala, jota nimitetään kuoreeksi. Se on parin tuuman pituinen, sinisenvalkea ja niin ohut, että se on miltei läpinäkyvä.

Vaikka se onkin niin pieni, on se syötävä, ja siihen aikaan, jolloin luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa ja kaikki oli paljoa parempaa kuin nykyään, saatiin kuoreita järvestä suurin joukoin. Niiden kutuaika on keväällä, heti kun jäät ovat irtautuneet rannasta, ja siellä, missä kuoreita sattui olemaan, voitiin niitä ammentaa kauhalla tai ämpärillä järvestä. Eipä kukaan tainnut viitsiä nähdä niin paljon vaivaa kuoreista, että olisi ruvennut niitä haavilla nostamaan.

Kuoreita ei koskaan pyydetty eikä kaupiteltu muulloin kuin kutuaikana keväällä. Siksipä oli oikea keväänenne, kun joku Gårdsjön kalastajista tuli Mårbackan keittiöön tuoden ensimmäiset kuoreet. Ja mies tiesi itsekin, että hänellä oli tervetullutta tavaraa matkassaan. Hän nosti reippaasti keittiönoven salvan, sillä lukkoa ja avainta ei siihen maailman aikaan ollut olemassa, ja astui sisään rohkeana, melkein uhmaavana. Hän ei pysähtynyt ovensuuhun, niinkuin hänellä muulloin oli tapana tehdä, hän ei tervehtinyt eikä odottanut, että joku tiedustelisi, mitä asiaa hänellä oli. Hän astui pitkin askelin keittiön pöydän luo ja laski siihen pienen mytyn, joka oli kääritty siniruutuiseen pumpulihuiviin.

Kun se oli tehty, vetäytyi hän ovensuuhun ja seisoi siinä sitten pää ylpeästi takakenossa ja odotti, mitä seuraisi.

Jollei keittiössä ollut muita kuin emännöitsijä ja palvelustytöt, niin sai hän kyllä seisoa siinä rauhassa pitkän aikaa, sillä he eivät, tahtoneet näyttää uteliailta eikä kärsimättömiltä. Mutta jos sattui niin hyvin, että luutnantti Lagerlöfin pikkutytöt olivat läsnä, hyökkäsivät he heti esiin, avasivat pumpulihuivin ja tutkivat mitä siinä oli. He löysivät huivin pohjalta pienen posliinilautasen, jota reunusti sininen maisema ja jonka he olivat nähneet jo monet vuodet. Keskellä lautasta oli pieni kasa kuoreita, noin neljä-, viisikymmentä kalaa, enempää siinä tuskin saattoi olla.

Kuore on hyvänmakuinen kala, jos se valmistetaan oikein, mutta sittenkään ei sen syömistä pidetä oikein hienona. Muissa seudun herraskartanoissa sitä pidettiin köyhäin ruokana, mutta niin ei koskaan ollut laita Mårbackassa. Luutnantti Lagerlöf oli niin harras kalanystävä, että hän ei juuri muuta halunnutkaan syödä kuin kalaa vuodet umpeensa. Ja kun mateen kutuaika oli päättynyt helmikuussa, oli hänen täytynyt tyytyä sellaisiin kaloihin kuin lipeäkalaan, kuivattuun haukeen, suolattuun loheen, suolasiikaan, suolaiseen muikkuun, puhumattakaan suolaisesta sillistä. Joka päivä hän puheli siitä, eikö kuoreiden aika jo pian tulisi.

Pikkutytöt olivat siis oppineet pitämään kuoreita kunniassa, ja he tulivatkin kovin iloisiksi nähdessään, mitä lautasen pohjalla oli. He huusivat emännöitsijää, ja he huusivat palvelustyttöjä. Heidän täytyi tulla katsomaan. Täällähän oli kuoreita. Lassi oli tuonut kuoreita. Eikö se ollut hauskaa? Eikö ollut merkillistä?

Ja keittiössä nousi suuri ja yleinen ilo. Emännöitsijä läksi heti ruokahuoneeseen ja levitti suuren voileivän kalaukolle, jotta tämä ymmärtäisi olevansa tervetullut, ja ojentaessaan hänelle voileivän alentui hän siinä määrin, että kysyi näyttikö tulevan hyvä kalavuosi. Mutta kalastaja seisoi siinä topakkana ja itsetietoisena, sillä tämä oli hänen suuri kunniapäivänsä, ja ylimielisyydessään hän alkoi laskea leikkiä emännöitsijän kanssa ja sanoi, että näytti tulevan niin paljon kuoreita, ettei luutnantti Lagerlöf jaksaisi ostaa niitä kaikilla rikkauksillansa.

Mutta nyt mamselli Lovisa oli ruvennut ihmettelemään, mitähän tuo puheensorina oikein tiesi, ja hän avasi ovensa ja tuli keittiöön.

Mutta niin pian kuin hän näki kalastajan ja kuorelautasen, huudahti hän: »Voi, hyvä Jumala, joko tuo kurjuus taas alkaa!»

Pikkutytöille oli suuri pettymys, ettei Lovisa-täti ottanut osaa yleiseen iloon. Mutta kyllä hänkin käsitti asian tärkeyden, sillä hän kuiskasi jotain emännöitsijän korvaan, ja emännöitsijä hymyili ja nyökkäsi myöntävästi.

Sitten varoitettiin sekä lapsia että palvelijoita kertomasta luutnantti Lagerlöfille, että kuoreita oli saapunut taloon. Niiden piti tulla yllätyksenä illallispöytään.

Kun kolme pikkutyttöä käsitti mistä oli kysymys, tulivat he vielä entistäänkin onnellisemmiksi. Sillä isä oli heidän paras ystävänsä ja leikkitoverinsa, ja he soivat hänelle kaikkea hyvää. He näyttivät nyt kovin tähdellisiltä ja toimeliailta eivätkä tahtoneet millään ehdolla poistua keittiöstä. He pyysivät saada perata kalat. He tiesivät jo entuudestaan, miten se oli tehtävä. Yhdellä veitsen sipaisulla leikattiin pää poikki, toisella vedettiin sisälmykset pois, ja sillä se olikin tehty. Kuore oli niin pieni, ettei sillä ollut suomuja eikä pistäviä ruotoja niinkuin muilla kaloilla. Eikä pyrstöevää saatu ottaa pois. Jos leikkasi pyrstöevän pois, oli se merkkinä siitä, ettei lainkaan ymmärtänyt, miten kuoretta oli käsiteltävä.

Kun kuoreet oli perattu, otti emännöitsijä ne haltuunsa, mutta pikkutytöt eivät päästäneet niitä näkyvistään, vaan seurasivat niiden valmistusta. Ne huuhdeltiin vedessä, ne kastettiin jauhoihin ja pantiin sitten paistinpannulle. Mutta kuoreita ei saanut vain heittää pannulle ja paistaa miten hyvänsä. Pikkukalat olivat levitettävät pannun pohjalle ja asetettavat hyvin lähekkäin. Emännöitsijä latoi kärsivällisesti kalan toisensa viereen, yhden kerroksen kerrallaan, ei ainoakaan saanut joutua toisen päälle.

Sitten pikku kuoreita paistettiin niin kovasti, että ne riippuivat toisissaan muodostaen kokonaisen kakun, ja emännöitsijä käänsi ne kaikki yhdellä kertaa pannukakkulapiollaan. Kun ne olivat paistetut toiseltakin puolelta, jotta ne olivat ruskeita ja kovia kuin tikut, otti hän kovan, pyöreän kauraleivän, laski sen kalojen päälle ja käänsi pannun nurin, jotta kalat joutuivat leivälle. Siten hän ei käsitellyt koskaan muita kaloja kuin kuoreita, ja hän sanoi lapsille, että näin oli vanharouva aina tehnyt. Ja vanhanrouvan aikana tuotiin leivällä jokaisen eteen pöytään tuollainen kuorekakku, sillä silloin ei ollut niin runsaasti lautasia kuin nykyään.

Koko ajan kuoreita paistettaessa olivat pikkutytöt peloissaan, että luutnantti Lagerlöf sattuisi tulemaan keittiöön, niin että hän näkisi ne. Kesken kaikkea yksi heistä juoksi eteiseen ja raotti hiukan salin ovea nähdäkseen, istuiko luutnantti kaikessa rauhassa keinutuolissaan lukien Värmlannin lehteä. Ja kun hän nousi paikaltaan lähteäkseen tavalliselle iltakävelylleen, olivat tyttöjen sydämet pakahtua pelosta. Entä jos hänen mieleensä juolahtaisi mennä keittiön kautta! Entä jos hän haluaisi sanoa jonkun hyvän sanan vanhalle emännöitsijälle!

Kun heidän vihdoin oli käytävä istumaan salin pyöreän pöydän ympärille illallista syömään, niin oli kolmen pikkutytön melkein mahdotonta pysyä vakavana. Kun he vain vilkaisivat isäänsä, alkoivat he tyrskiä. Ja pahinta oli nuorimman, jonka piti lukea pöytärukous. Kesken rukousta tirskui aivankuin varpunen, joka keksii kauranjyvän, ja luutnantti aikoi juuri kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän kaikeksi onneksi huomasi pienellä vadilla kuoreita oman lautasensa vieressä.

Silloin luutnantti Lagerlöfin kasvot kirkastuivat ylt'yleensä. »Jumalan kiitos, että olemme saaneet taaskin ruokaa taloon!» sanoi hän, ja hän tarkoitti täyttä totta, sillä liha ja läski ei ollut hänen mielestään ruokaa, vaan ainoastaan kala.

Mutta lapset purskahtivat suureen nauruun kaiken itsehillitsemisen jälkeen, ja luutnantti heristi heille sormea ja pudisti päätä. »Niin, niin, te veitikat! Senkö vuoksi te olette juosseet täällä edestakaisin kaiken iltaa, niin etten ole saanut lukea lehteä?»

Sitten seurasi kovin hilpeä illallisateria. Luutnanttihan oli enimmäkseen aina puhelias ja hyvällä tuulella, mutta kun hän tuli iloiseksi jostakin, oli hän aivan vastustamaton. Silloin hän kertoi niin paljon hullunkurisia vanhoja juttuja, että koko pöytäseuran oli pakko kiemurrella naurusta.

Kuoreita ei ollut sen enempää, kuin että hän olisi hyvin voinut yksin syödä ne suuhunsa, mutta sydämen hyvyydessään hän jakoi muillekin näitä herkkuja, niin että rouva Lagerlöf ja mamselli Lovisa ja kotiopettajatar ja kaikki kolme pikkutyttöä saivat pari kalaa mieheen. Ja kaikkien täytyi myöntää, että oli suorastaan ihme, miten hyvältä noin pieni kala saattoi maistua.

»Niin, eikö maistukin hyvältä, Lovisa?» sanoi luutnantti sisarelleen, sillä hän tiesi, että tämä piti yhtä paljon liharuoasta kuin hän itse kalasta.

Yksinpä mamselli Lovisankin täytyi myöntää, että olivathan ne hyviä näin kerran syödessä, ennenkuin oli ennättänyt saada niitä liikaa ‒ ‒ ‒

Mutta kun luutnantti kääri kokoon lautasliinansa ja aikoi nousta pöydästä, sanoi hän vallan juhlallisesti: »Muistakaa nyt kaikki lapset, mitä minä sanon, ei edes kuningaskaan Tukholman linnassa ole voinut saada parempaa illallisruokaa kuin me tänä päivänä, ja niinpä kiittäkäämme sydämestämme Jumalaa ruoasta, älkääkä hutiloiko pöytärukousta lukiessanne.»

Seuraavana päivänä palasi Gårdsjön kalastaja jälleen, ja nyt hänellä oli mukanaan kokonainen naula kuoreita. Hänet otettiin tietenkin hyvin vastaan, ja kalasta maksettiin kaksitoista killinkiä naulalta, jota pidettiin hyvänä hintana. Luutnantti Lagerlöf tuli itse keittiöön maksamaan ja juttelemaan kalastajaukon kanssa, kiittäen häntä siitä, että hän oli tuonut kuoreita Mårbackaan ja kehoittaen häntä jatkamaan samaan tapaan. »Älkää mitenkään viekö niitä pappilaan tai patruunalle», sanoi hän.

Kolme pikku tyttöä perkasi tänäänkin kalat huviksensa, mutta nythän he saivat palkankin vaivastansa. Kuoreita riitti kaikille illallispöydässä, ja jäipä vielä ylikin, niin että luutnantti saattoi saada niitä aamiaiseksi. Mutta väki keittiössä ei saanut kuoreita. Se oli liian harvinaista ruokaa heille.

Seuraavana päivänä toi kalastaja niin paljon kuoreita, että ne mahtuivat töin tuskin suureen kivivatiin. Nyt tarjottiin herrasväen pöydässä kuoreita sekä aamiaiseksi että illalliseksi, ja keittiössä sai työnjohtaja niitä, mutta ei tallirenki eikä renkipoika.

Seuraavina päivinä tuli väkeä jokaisesta pikku mökistä Gårdsjön rannalta tarjoamaan kaupaksi kuoreita. Luutnantti Lagerlöf osti kaikilta, jotka tulivat taloon. Kaikki suuret kivivadit, joita oli ruokasäiliössä, täyttyivät reunojaan myöten. Kaloja oli pantava suureen kuparikattilaankin. Pian ei sekään enää riittänyt, vaan kalat kaadettiin suureen saaviin.

Mutta kun taloon tuli näin paljon pikkukalaa, niin ei ollut niinkään helppo saada kaikkia peratuksi. Palvelustytöt eivät ennättäneet enää kutoa kankaita eikä kehrätä, vaan heidän täytyi perata kuoreita. — Kolme pikkutyttöä ei ilmestynyt enää koskaan kouluhuoneeseen, vaan he perkasivat kuoreita, ei huvikseen, vaan täydellä todella auttaaksensa aikuisia. Sekä rouva Lagerlöf että mamselli Lovisa saivat jättää käsistään muut työnsä ja auttaa perkaamisessa. Mutta sehän oli kaikki varsin hauskaa ja hyvä. Olihan siinä hiukan vaihtelua, ja sitähän he juuri kaipasivatkin.

Emännöitsijä ei perannut kuoreita, hän seisoi vain kaiket päivät lieden ääressä ja paistoi kalaa. Ja pian hän alkoi valittaa suurta voin menekkiä. Voipytty oli ollut täynnä pari päivää sitten, ja nyt sen pohja jo paistoi. Tämä oli ikäänkuin ensimmäinen keskeytys yleisessä tyytyväisyydessä.

Herrasväen pöydässä syötiin kuoreita aamiaiseksi ja kuoreita illalliseksi ilman vähintäkään vaihtelua. Mutta päivällispöydässä oli edelleen vielä toistaiseksi tavallinen värmlantilainen päivällisruoka: veri-rieskaa ja sillipalleroita tai käristettyä läskiä tai makkaraa, tai mitä milloinkin sattui olemaan.

Mutta tämä ei ollut luutnantti Lagerlöfille mieleen. Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin lihaa, joka oli ollut marraskuusta saakka suolassa, loppui hänen kärsivällisyytensä.

»En minä käsitä, miksikä meidän pitää syödä suolaista ruokaa», sanoi hän, »kun koko ruokasäiliö on täynnään tuoretta kalaa. Mutta niinhän ne oikeat emännöitsijät menettelevät. Kotiväki saa syödä suolalihaa, ja tuore ruoka saa olla hyllyillä vieraitten varalta, kunnes se mätänee.»

Se oli kova hyökkäys sisarta kohtaan, mutta hän suhtautui asiaan rauhallisesti. Hän piti niin paljon veljestään, ettei koskaan suuttunut häneen. Hän vastasi vain levollisesti, ettei hän koskaan ollut kuullut kuoreita tarjottavan vieraille.

»Niin, tiedänhän minä, että sinä olet liian hieno syödäksesi kuoreita, Lovisa», sanoi silloin luutnantti. »Sinä olet ollut suuressa maailmassa, ja tiedät millaista pitää olla. Mutta minä en käsitä, miksi meidän täällä Mårbackassa täytyisi seurata Karlstadin ja Åmålin tapoja.»

»Et suinkaan sinä halua saada kuoreita päivällisruoaksikin!» huudahti hän, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi mitään sellaista tapahtunut.

»Tietysti minä tahdon syödä kuoreita niin paljon kuin jaksan», sanoi luutnantti. »Miksikä luulet minun ostavan kuoreita joka päivä, jollen saa itsekin niistä nauttia?»

Herrasväen pöydässä syötiin sen jälkeen kuoreita aamuin, keskipäivin ja illoin. Mutta ehkäpä ei luutnantti tehnyt oikein viisaasti järjestäessään asiat täten, sillä vaikka kuoreet olivatkin hyvänmakuisia, niin on niillä se vika, että ne haisevat pahalta. En tarkoita, että ne olisivat pilaantuneita. Ne haisevat pahalta heti, kun ne nostetaan vedestä. Kun kala on paistettu, katoaa haju, mutta se, joka perkaa niitä, saa kärsiä siitä hajusta. Eikä se haju häviä millään. Tekipä mitä hyvänsä, haju seuraa aina mukana. Kaikki, mihin kajoaa, alkaa hajuta kuoreilta. Ja luultavasti hajun vuoksi ei niitä voi syödä hyvällä halulla kuin muutaman kerran.

Ja kun nyt melkein koko talo vain perkasi kuoreita, niin tuntui hyvinkin pian vaikealta syödä niitä sekä aamulla, päivällisellä että illalla. Niihin kyllästyttiin pakostakin. Päivä päivältä annokset kävivät pienemmiksi. Huoattiin pöytään mennessä, kun ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin noita ikuisia kuoreita.

Mutta luutnantti Lagerlöfin mielestä oli kaikki vain hauskaa, ja hän osti yhä edelleen kuoreita. Gårdsjön kalastaja, joka ensi kerran oli tuonut kuoreita, piti sanansa, jonka hän oli antanut luutnantille, ja tuli taloon joka päivä. Vähin hän tuli kahdestikin päivässä. Mutta hän ei ollut enää sama mies kuin ensi kerralla. Hän nosti hiljaa ovensalpaa, ja hänen suunsa ympärillä karehti nöyrä ja nolo ilme hänen astuessaan sisään. Hän ei laskenut enää kaloja keittiönpöydälle, vaan jätti ne oven ulkopuolelle. Hän toivotti hyvää päivää ja otti hatun päästään, mutta sittenkin hän sai odottaa puolisen tuntia, ennenkuin kukaan oli tietääkseen hänestä.

Sillä niin hauskaa kuin olikin ollut sekä palvelijoitten että lasten mielestä, kun he pääsivät tavallisista toimistaan ja saivat perata kaloja, niin olivat he nyt aivan kyllästyneet siihen ja ikävöivät vain oikeaa työtään. Ei kukaan halunnut vilkaistakaan enää kalastaja-ukkoon.

»Ei suinkaan Lassi vain tuo tänäänkin kalaa?» sanoi emännöitsijä vihdoin sellaisella äänellä, kuin mies olisi tarjonnut varastettua tavaraa kaupan.

Ukko vilkutti vain hiukan silmiään. Hän oli niin häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Meillä on enemmän kalaa kuin mitä jaksamme syödä», sanoi emännöitsijä.
»Enpä usko, että luutnantti haluaa ostaa lisää tuota surkeutta.»

Mutta hän tiesi, ettei luutnantin kanssa ollut leikkimistä, niin pian kuin kuoreista oli kysymys, ja siksi hän ei uskaltanut koskaan olla ilmoittamatta, kun kalastaja tuli taloon.

Eräänä päivänä luutnantti oli pelloillaan ukon tullessa taloon, ja silloin emännöitsijä käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähetti hänet heti pois. He olivat oikein iloisia ja onnellisia keittiössä ja luulivat, ettei heidän tänään ainakaan tarvitsisi perata, mutta eipä käynyt sen paremmin, kuin että kalastaja tapasi luutnantin lehtikujassa. Ja luutnantti osti häneltä koko verkollisen kuoreita ja lähetti hänet viemään ne keittiöön.

Sellaista menoa jatkui pari viikkoa. Kaikki olivat kyllästyneitä ja epätoivoissaan kuoreitten johdosta paitsi luutnantti. Joka aterialla hän kehui kuoreita, ne kuuluivat olevan niin terveellisiä ja vahvistavia. Ei tarvinnut muuta kuin tarkata Bohusläänin kalastajia. Hekin söivät kalaa joka päivä, ja olivat vahvimmat ja terveimmät miehet koko maassa.

Eräänä iltana mamselli Lovisa yritti panna luutnantin kestävyyden koetukselle. Hän antoi emännöitsijän paistaa läskipannukakkuja. Ne olivat luutnantin mieliruokaa, eikä se kumma ollutkaan, sillä sellaisia läskipannukakkuja kuin vanha emännöitsijä paistoi, en ole missään muualla nähnyt. Mutta yritys epäonnistui.

»Varmaankin arvelet, että minun pitää tyytyä pannukakkuihin, jotta työnjohtaja ja rengit saisivat syödä kyllikseen kuoreita», sanoi luutnantti ja antoi pannukakkuvadin mennä ohitseen.

»Eipä niinkään», sanoi mamselli Lovisa. »Sekä työnjohtaja että rengit ovat niin kyllästyneet kuoreihin, ettemme voi antaa niitä enää heille.»

Silloin luutnantin täytyi nauraa, mutta pannukakkuihin hän ei kajonnut, vaan hänelle oli tuotava kuoreita.

Kun toinen viikko alkoi loppua, nousi koko talo kapinaan. Emännöitsijä oli harmissaan voin menekistä, ja palvelusväki vakuutti, etteivät he jaksaisi palvella talossa, missä syötiin niin paljon kuoreita. Lopuksi ei luutnantti uskaltanut enää pistäytyä keittiöön, sillä siellä mielet olivat pahimmin kuohuksissa.

Sisällä ruokapöydän ääressä ei mieliala myöskään ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Hauskuus oli kadonnut. Kotiopettajatar ei koskenutkaan ruokaan, ja yksinpä pikkutytötkin, jotka muuten kaikessa pitivät isän puolta, alkoivat tehdä pieniä huomautuksiaan.

Nyt vihdoinkin rouva Lagerlöf sekaantui asiaan. Hän neuvotteli mamselli Lagerlöfin kanssa ja emännöitsijän kanssa, ja he päättivät, että nyt oli aika turvautua vanhaan, varmaan ja koeteltuun keinoon, jotta tästä seikkailusta päästäisiin eroon.

Seuraavana päivänä, kun kuoreet tulivat pöytään, eivät ne olleet paistettuja, vaan keitettyjä.

Mutta keitetyt kuoreet ovat kerrassaan vastenmielisiä. Ne ovat valkeita, ikäänkuin ruumiinvärisiä, eikä niillä ole oikeastaan mitään makua. Turha niitä on edes maistaa, ruokahalu katoaa vain niitä katsellessakin.

Kun luutnantti Lagerlöf näki keitetyt kuoreet, ei hän tullut sen iloisemmaksi kuin muutkaan.

»Voi on lopussa», sanoi mamselli Lovisa puolustautuen, »ja kun sinä välttämättä tahdot kuoreita joka ateriaksi, niin emme tienneet muuta neuvoa kuin keittää niitä. Minun mielestäni», lisäsi hän, »eivät ne maistu pahemmalta tälläkään tavalla.»

Tähän luutnantti ei vastannut sanaakaan, ja nyt kaikki käsittivät, että mamselli Lovisa oli päässyt voitolle.

Luutnanttihan olisi voinut mennä ruokasäiliöön ottamaan itse selkoa, oliko voi todellakin lopussa tai hän olisi voinut ostaa uutta voita, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan.

Sen päivällisen jälkeen hän ei ostanut enää kuoreita. Ei maksanut vaivaa, sanoi hän, koska naisväki ei viitsinyt valmistaa kaloja niinkuin ne oli valmistettava. Eikä kukaan vastustanut häntä, vaikka he tiesivät, että hän itse oli yhtä iloinen kuin hekin päästessään eroon kuoreista.

Ei ole helppoa selittää, miksi elokuun seitsemännestätoista, luutnantti Lagerlöfin syntymäpäivästä, tuli niin suuri juhlapäivä. Mutta onhan luonnollista, että kun samalla paikkakunnalla asui niin paljon lahjakkaita ihmisiä kuin itäisessä Ämtervikissä, että he ainakin kerran vuodessa tahtoivat näyttää, mihin he kelpasivat.

Kun esimerkiksi oli olemassa kolme niin hyvää puhujaa kuin insinööri Noreen Herrestadista ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja kauppias Teodor Nilsson Vistebergistä, joista ensimmäinen edusti mahtipontista, toinen vakavaa ja kolmas runollista tyyliä, niin olisi ollut suuri vahinko, jolleivät he koskaan olisi saaneet esiintyä muualla kuin pikkukesteissä ja kunnankokouksissa.

Ja kun oli olemassa sellainen runoseppä kuin lukkari Melanoz! Hän kuuli joka päivä lasten tavailevan ja änkyttävän ja puikkelehtivan ruotsin kielen sokkeloissa. Täytyihän hänen edes kerta vuodessa soinnuttaa tätä rääkättyä kieltä korkealentoisissa ylistysrunoissa.

Ja kun pitäjällä oli kvartetti, jonka jäseninä olivat sellaiset laulajat kuin Gustav ja Jan Asker, kumpikin vanhaa pelimannisukua, ja veljekset Alfred ja Tage Schullströn, jotka omistivat kauppapuodin kirkolla! Kyllä ihmiset olivat kiitollisia, milloin ikänä he suostuivat laulamaan, mutta heille itselleenhän oli sekä kohottavaa että virkistävää saada laulaa suuressa ja juhlallisessa tilaisuudessa, jolloin heillä oli vaativia ja ankaria arvostelijoita.

Ja Askerin ukko, jolla oli tapana soittaa tanssimusiikkia talonpoikaishäissä, joissa ei kukaan pane merkille, miten klarinettia soitetaan, kunhan tahti ja vauhti vain on hyvä, hän oli hyvinkin onnellinen, kun hän elokuun seitsemäntenätoista sai lähteä Mårbackaan, sillä siedä nuoriso osasi antaa arvoa hänen taiteelleen ja sanoi hänelle, ettei minkään soiton mukaan koko maailmassa ollut niin helppo tanssia kuin hänen.

Ja kun oli olemassa torvikuusikko, johon kuului Gårdsjön pehtori ja Tage Schullströn ja kersantti Johan Dahlgren ja eräs kauppa-apulainen ja kaksi soitannollista pikkukouluopettajaa ja nämä olivat hankkineet itselleen sekä soittimet että nuotit ja harjoitelleet marsseja ja valsseja ja uvertyyrejä ja valikoiman kansanlauluja, niin olisi kai ollut hyvin ikävää, jollei olisi ollut mitään juhlapäivää, jolloin he saattoivat saada palkan kaikesta vaivannäöstänsä.

Ja kun sitä paitsi sukulaisten joukossa, jotka oleskelivat kesäisin Mårbackassa, oli kaksi sellaista huvimestaria kuin sotatuomari Oriel Afzelius, joka oli naimisissa rouva Lagerlöfin sisaren kanssa, ja rouva Lagerlöfin veli, Kristofer Wallroth, niin olihan hyvä, että niin kaukana maaseudulla vietettiin niin suurta juhlaa, jossa heidän kannatti näyttää taitoaan.

Ja kun sitä paitsi vieraitten joukossa oli sellainen synnynnäinen primadonna kuin rouva Hedda Hedberg, tuo kaunis ja iloinen tukholmatar, joka oli laulajatar ja näyttelijätär ja kuin luotu teatteria varten, vaikka hän olikin mennyt naimisiin köyhän värmlantilaisen luutnantin kanssa, niin voinee miltei sanoa, että oli suorastaan välttämätöntä viettää elokuun seitsemättätoista päivää Mårbackassa, jotta hänen ja kaikkien muittenkin taipumukset pääsisivät oikeuksiinsa.

II.

Ensi vuosina, kun luutnantti Lagerlöf asui Mårbackassa, vietettiin elokuun seitsemättätoista päivää aivan tavallisen syntymäpäivän tapaan koristamalla vain kukilla kahvipöytä ja asettamalla lehtikiehkuroita luutnantin kupin ympärille. Lähimmät naapurit tulivat onnittelemaan, ja heille tarjottiin niinkuin tavallisissakin kutsuissa kahvia ja mehua ja punssia ja totia sekä illallista kello yhdeksältä. He huvittelivat juttelemalla niitä näitä, ja illallisen jälkeen siirrettiin tavallisesti pöytä pois salista, jotta voitaisiin hiukan tanssia.

Mutta varmaankin levisi pitäjälle sellainen huhu, että nämä pienet syntymäpäiväkestit olivat varsin hauskoja, ja kun ei koskaan tullut kysymykseenkään lähettää kutsukortteja, vaan kuka hyvänsä oli tervetullut, niin kerääntyi sinne vähitellen yhä enemmän väkeä.

Perheet kasvoivat myöskin, ja niin pian kuin lapset pääsivät omin voimin liikkeelle, piti heidänkin päästä Mårbackaan juhlimaan luutnantti Lagerlöfiä. Sattuipa varsin usein niinkin, että ne naapureista, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen, ottivat mukanaan vieraansakin, jotka sattuivat talossa olemaan.

Yksinäiset nuoret herrat, jotka niihin aikoihin ajoivat useinkin penikulmamääriä saadakseen hiukan tanssia, ottivat tavakseen tulla elokuun seitsemäntenätoista päivänä onnittelemaan luutnantti Lagerlöfiä, ja pitkämatkaiset sukulaiset, jotka kesäisin kävivät Mårbackassa, asettivat vähitellen matkansa aina siten, että he saattoivat olla viettämässä hänen syntymäpäiväänsä.

Ja koska aina oli kaunis ilma elokuun seitsemäntenätoista niin kauan kuin luutnantti Lagerlöf eli, niin vieraat huvikseen kulkivat aina katselemassa hänen rakennuksiaan ja puutarhalaitteitaan. Milloin oli paljon nuorisoa koolla, aloitettiin tanssi jo ennen illallista. Hauskaa ja hupaista heillä oli kylläkin, vaikkei sen hauskempaa kuin muuallakaan.

Mutta sitten asettui syystä tai toisesta luutnantti Adolf Hedberg ja hänen nuori, kaunis rouvansa asumaan itäiseen Ämtervikiin. Ja seuraavalla kerralla, kun luutnantti Lagerlöf vietti syntymäpäiväänsä, saapui kesken juhlaa vanha talonpoikaisvaimo keittiöön tarjoten myötäväksi korillista munia. Hänet käskettiin heti pois, sillä ei kellään ollut aikaa ostaa munia kesken pitohommia, mutta hän ei kadottanut rohkeuttansa, vaan läksi koreineen verannalle, missä luutnantti istui herravieraittensa ympäröimänä. Hän ei arastellut seuraa, vaan liikutteli niin sukkelasti kieltään ja oli niin tungetteleva, että luutnantin täytyi ostaa munat päästäkseen hänestä eroon. Mutta kun eukko oli saanut rahat ja pistänyt ne hameentaskuunsa, niin ei hän tahtonut vieläkään poistua, vaan halusi tietää, keitä muut herrat olivat, ja arvosteli ehkä liian vapaasti heidän ulkomuotoaan. Lopuksi arveli nuori luutnantti Hedberg, joka myöskin oli läsnä, että pila meni liian pitkälle, ja siksi hän avasi vähäsanaisen suunsa ja sanoi:

Silloin talonpoikaiseukko kiiruhti pois ja antoi miehelleen pienen korvapuustin huutaessansa:

Vahinko se olikin, sillä hän oli niin hyvin naamioitu ja oli puhunut niin mainiosti Värmlannin murretta, ettei kukaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että eukko olisi voinut olla suloinen tukholmalaisrouva.

Mutta tämä pieni pila oli pannut liikkeelle muut kyvyt, ja illemmalla oli Kristofer Wallroth alkanut laulaa Erik Böghin lauluja. Ei hänellä ollut erikoisen suurta ääntä, mutta hän pani sitä enemmän huolta esitykseen, ja kaikki hänen kuuntelijansa olivat aivan pakahtua nauruun. Ja loppujen lopuksi oli sotatuomari Afzelius sitonut silkkiliinan päähänsä ja heittänyt viitan hartioilleen ja lausunut ja laulanut laulun Emelies Hjertebanken. Ja siitä tuli tietenkin koko illan loistonumero, sillä sotatuomari oli suurenmoinen näytellessään nuorta, hentomielistä tyttöä.

Kaikkien näiden esitysten aikana oli lukkari Melanoz varmaankin harmitellut, että vain kaupunkilaiset kykenivät tuottamaan tällaista huvia luutnantille ja hänen vierailleen. Hän arveli sen loukkaavan hänen kunniaansa.

Ja seuraavana vuonna hän vei voiton kaikista muista, luutnantti oli näet lahjoittanut joukon pieniä kiväärejä, jotka olivat valmistetut kotona Mårbackassa, Östanbyn koululle, jotta lapset oppisivat sotaharjoituksia. Olipa hän lähettänyt vanhan kersantinkin koululle opettamaan lapsille ensi otteita. Tämän johdosta lukkari marssi koululaistensa kera Mårbackaan luutnantin syntymäpäivänä.

Heillä oli lippu joukkueensa etunenässä, he rummuttivat rumpua, ja heillä oli kiväärit olalla. Näyttipä siltä, kuin kokonainen sotajoukko olisi marssinut lehtikujaa myöten heidän saapuessaan Mårbackaan. Heitä oli niin paljon, että saattoa riitti renkituvalta verannalle saakka, minne lukkari, joka johti joukkoa, pysähdytti heidät.

Ensin hän sanoi parilla sanalla, että lapset olivat tulleet kiittämään luutnantti Lagerlöfiä, koska hän oli ajatellut, että heidän ruumiinsa tarvitsi yhtä paljon kehitystä kuin heidän sielunsakin. Sitten hän antoi heidän näyttää, miten he osasivat marssia ja kääntyä oikealle ja vasemmalle ja sulkea rivinsä ja tehdä kunniaa.

Lukkari on keksinyt siten hauskan yllätyksen, luutnantti oli kovin onnellinen, ja hänen vieraansa hyvillään.

Helppo on myös käsittää, mitä vanha emännöitsijä ja mamselli Lovisa ja rouva Lagerlöf ajattelivat tästä, kun heidän kesken suuria pitoja täytyi hankkia kahvia ja leipää kuudellekymmenelle lapselle. Joka vuosi tämän jälkeen he muistivat kauhulla suurta lapsilaumaa ja toivoivat, ettei lukkari toista kertaa tulisi niin suuren miesjoukon kera taloon.

Tänä samana päivänä, jolloin lukkari saapui lapsineen onnittelemaan, olivat insinööri Noreen ja hänen rouvansa tulleet ajatelleeksi, miten sopimatonta oli, että toispaikkakuntalaiset yksin huvittaisivat luutnantti Lagerlöfiä ja hänen vieraitaan elokuun seitsemäntenätoista. Illemmällä oli kaunis kuutamo, ja silloin insinööri heitti hartioilleen lyhyen, mustan samettiviitan ja painoi päähänsä höyhenillä koristetun barettilakin, ja Emelie-rouva pukeutui vanhanaikuiseen, puhvihihaiseen pukuun. Ja sitten he esittivät hiekkakäytävällä verannan alapuolella kohtauksia Börjesonin Eerik XIV:stä. Tämä kuutamokohtaus oli kauniimpi kuin mitä kukaan saattoi kuvailla mielessään, sillä Erik Noreen oli niin kokonaan eläytynyt kuningas Eerikin osaan, että tuntui siltä, kuin jokainen sana olisi lähtenyt hänen omasta sydämestään, ja hänen vaimonsa oli ihmeen suloinen ja ujo ja hiukan pelokas, niinkuin Kaarina Maununtyttären tulikin olla.

Seuraavana vuonna oli enemmän väkeä kuin koskaan ennen Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista. Vaunuja ja kiesiä ja kärryjä toistensa jälkeen ajoi pihalle. Seitsemänkymmentä, niin, ehkäpä kahdeksankymmentäkin henkeä saapui taloon lyhyenä hetkenä. Tietysti oli kaikkialle levinnyt huhu, että sinä päivänä saatiin nähdä ja kuulla Mårbackassa paljon hauskaa, mitä ei muualla ollut tarjona.

Mutta sillä kertaa luutnantti oli oikein hämillään, kun vieraille ei ollutkaan mitään erikoisempaa tarjottavana. Tänä päivänä olivat kestit Mårbackassa aivan tavallista laatua. Nuoriso sai ruveta tanssimaan hyvissä ajoin iltapuolella, herrat istuivat jutellen totilasiensa ääressä, vanhemmat naiset olivat käyneet vierashuoneeseen istumaan ja nauttivat marjoja ja makeisia. Ei kellään ollut ikävä, sillä sotatuomari Afzelius ja rovasti Hammargren toisella ja rouva Hedda Hedberg ja rouva Nana Hammargren toisella puolella osasivat erinomaisesti ylläpitää seurustelua. Mutta kukaan ei näyttänyt ajatelleen minkäänlaista esiintymistä. Ei edes tavallista syntymäpäiväpuhetta pidetty.

Luutnantti silmäili joka taholle. Ei missään näkynyt salaperäisiä ilmeitä eikä kiireellisiä valmistuksia.

Kun alkoi hämärtää, saapui paljon väkeä koko ympäristöstä Mårbackaan. He seisoivat suurin joukoin leveällä hiekkakäytävällä asuinrakennuksen edustalla ja odottivat. Luutnantin mielestä oli vahinko, että kaikki nuo ihmiset olivat vaivautuneet paikalle. Eihän nyt ollut mitään nähtävää.

Kun illallinen oli syöty, huomasi hän kuitenkin vähäistä jännitystä ja odotusta seurassa.

Kukkasin koristettu tuoli kannettiin hänen eteensä ja häntä pyydettiin istumaan siihen. Ja tuskin hän oli seurannut kehoitusta, niin vahvat käsivarret nostivat hänet ilmaan. Jan Asker viritti marssin, herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja pitkä saatto läksi vaeltamaan pimeään yöhön. Mutta kauan ei tarvittu pimeässä kulkea. Askeleet suuntautuivat puutarhaan, ja niin pian kuin oli käännytty päärakennuksen nurkkauksesta, levisi koko alue silmien eteen kirjavien lyhtyjen valaisemana.

Luutnanttia kannettiin valaistuja käytäviä pitkin aina pikku puistoon saakka. Ensi kertaa Mårbackassa oli yritetty saada aikaan tällaista ilotulitusta, ja luutnantti hämmästyi suuresti nähdessään puutarhan niin kauniina. Saattoiko tämä olla sama maapalsta, missä hän ja vanha puutarhuri olivat paaluttaneet teitä ja mitanneet penkereitä vain muutamia vuosia sitten?

Kaikilta tahoilta kajahti ihastuksen huudahduksia. Miten synkiltä ja salaperäisiltä pensaikot näyttivät, miten syvät ja loppumattoman pitkät käytävät olivat lehväholvien alla! Miten kauniilta kukkaset hohtivat vivahtelevassa valossa, ja miten tuhannet lehdet riippuivat puitten oksilla kuin kallisarvoiset, moniväriset uutimet!

Saatto pysähtyi keskelle puistoa hakatulle aukiolle. Luutnantin tuoli laskettiin maahan, ja hänen valon häikäisemät silmänsä suuntautuivat suoraan luolaan, joka oli rakennettu kukista ja lehdistä. Siellä Flora seisoi jalustalla pienten keijujen ympäröimänä ja lauloi ihanalla äänellä kiitoslaulun puutarhan luojalle.

»Tiesinhän minä», huudahti luutnantti kauniille kukkaisten jumalattarelle, »tiesinhän minä, ettet sinä, Hedda, ollut unhottanut minua.»

III.

Kello oli suunnilleen neljä iltapäivällä elokuun seitsemäntenätoista, ja Mårbackan nuorimmat pikkutytöt, Selma ja Gerda, pukeutuivat parhaillaan juhlaa varten, kun sisäkkö tulee ullakkokonttoriin, missä tytöt oleskelevat, sillä oman huoneensa ovat he tietenkin saaneet luovuttaa matkustaville sukulaisille.

»Selman ja Gerdan täytyy tulla alas ottamaan vastaan vieraita», huutaa hän. »Ei kukaan muu ole valmis, ja ensimmäiset ajopelit näkyvät jo lehtikujassa.»

Nyt tulee pikkutytöille kova kiire, mutta samalla he tuntevat onnen väristystä. Ajatelkaahan, nyt alkaa taas elokuun seitsemästoista päivä!

He napittavat pukunsa, sitovat kaulahuivinsa ja kiiruhtavat alas. Ei ketään aikuista näy. Ei edes heidän vanhempi sisarensa voi auttaa heitä vastaanottamaan vieraita, sillä hän on illan näytelmän harjoituksessa.

Vieraat istuvat jo verannalla. Siellä on herra Nilsson Visterbergistä vaimoineen, kolme, neljä lasta mukanaan. He saapuvat aina liian varhain kutsuihin, mutta ei koskaan heillä ollut niin kovaa kiirettä kuin elokuun seitsemäntenätoista. Eivätkä pikkutytöt sitä ihmettelekään. Kaikkien ihmistenhän täytyy ikävöidä sellaisena päivänä Mårbackaan.

Aika käy ehkä hiukan pitkäksi sekä vieraille että heidän pienille emännillensä, ennenkuin seuraavat ajoneuvot saapuvat ja kotiväki alkaa näyttäytyä. Mutta tänään on seitsemästoista, tänään ei kukaan kiinnitä huomiota pikkuseikkoihin.

Seuraavat tulokkaat ovat pitkämatkaisia vieraita. Siinä on pastori Alfred Unger perheineen läntisestä Ämtervikistä. He tulevat vaunuissa kaksivaljakolla, ja heillä on ollut yli kahden penikulman matka ajettavanaan. Vaunut ovat täynnä naisväkeä ja lapsia, mutta pastori itse istuu kuskipukilla ajamassa, sillä hän on oikea hevosmies.

Luutnantti Lagerlöf on vihdoinkin valmis ja tulee juuri verannalle, samassa kuin pastori Unger ajaa pihalle.

»Mitä helkkarissa, Alfred», huutaa hän hänelle, »mitä olet tehnyt hevosillesi? Nehän ovat niin samanlaiset kuin kaksi marjaa.»

»Ole vaiti, äläkä ilmaise salaisuuksia syntymäpäivänäsi!» huutaa pastori Unger vastaan.

Kas, asian laita on sellainen, että pastorilla on kaksi kaunista vaunuhevosta, jotka muuten olisivat aivan toistensa näköiset, jollei toinen olisi laukkipää. Mutta pastori on keksinyt pistää pari valkoista nahkapalaa hihnojen väliin, jotka käyvät ristiin hevosten otsan yli, niin ettei kukaan voi ajatellakaan muuta, kuin että hevoset ovat aivan toistensa näköiset.

Ei kukaan olisi epäillyt koko kujetta, jollei pastori Unger itse olisi ollut niin ylpeä keksinnöstään ja kertonut sitä oikealle ja vasemmalle, ja siten oli luutnanttikin päässyt asiasta perille.

Mutta ei vain yhdet vaunut saavu läntisestä Ämtervikistä. Nyt ilmestyy myöskin heinähäkki, joka on täynnä nuorisoa. Siinä on Karlstadilaisia sukulaisia, jotka ovat asettaneet matkansa niin sopivasti, että voivat pistäytyä myös Mårbackaan.

Vaunut toistensa jälkeen vierivät pihalle. Siinä tulee Gårdsjön väki, jotka ovat rakkaimmat vieraat. He ajavat verannan eteen pitkässä ajopelirivissä. Heitä itseäänkin on jo monta henkeä, mutta heidän luonaan asuvat Oriel ja Georgina Afzelius sekä Kristofer Wallroth ja hänen nuori sisarensa Julia.

Eräissä Gårdsjön vaunuissa on suuria, omituisia, valkoisia myttyjä, jotka on kannettava teatteriin. Selma ja Gerda ovat kauhean uteliaat. He kysyvät Wallrothin pikkutytöiltä mitä se merkinnee, mutta nämä ovat antaneet vaitiololupauksen eivätkä saa sanoa mitään. Vain sen verran he antavat ilmi, että eno Oriel on keksinyt jotain hirveän hauskaa.

Sitten saapuu vanha insinööri Ivan Warberg Angersbystä ajaen trilloja, jotka ovat täynnä kauniita tyttöjä.

Ääretön riemu ratkeaa verannalla. Sellainen piintynyt vanhapoika kuin
Ivan Warberg! Mikä häneen on mennyt?

Kaikki tietävät kuitenkin varsin hyvin, että nuoret tytöt ovat hänen sisarentyttäriään, jotka vierailevat hänen talossaan kesäisin, mutta he eivät voi olla kiusoittelematta Ivania.

Pikkutytöt ihmettelevät keskenään, ettei Hedda-rouvaa näy. Hän ei asu enää Ämtervikissä, mutta he olivat sittenkin toivoneet, että hän tulisi ja panisi jotakin hauskaa toimeen. Elokuun seitsemästoista ei voi olla oikea seitsemästoista, jollei hän ole mukana.

Nyt saapuvat lähimmät naapuritkin. Pastori Milén ja hänen poikansa ovat muuttaneet toiseen pitäjään. Sen sijaan tulee pappilasta jalan pitkä, kaunis pastori Lindegren ja hänen pieni hauska rouvansa. Toisesta naapuritalosta, Alatuvasta, tulevat Olof-vaari ja Kersti-muori.

Talollisista eivät yksin he tule onnittelemaan luutnanttia. Ukko Jon Larsson eteläisestä Åsista, pitäjän rikkain mies, tulee tyttärensä kera. Bävikin valtiopäivämies vaimoineen on myöskin läsnä ja Västmyrin kirkkoväärti vaimoineen.

Koska ei ketään ole kutsuttu, tuntuu pikkutytöistä kovin jännittävältä seisoa verannalla luutnantin vieressä ja katsella keitä tulee. Suurella jännityksellä he odottavat vanhaa Jan Askeria. Kunpa hän ei vain jostakin syystä olisi loukkaantunut eikä saapuisikaan juhlaan!

He koettivat laskea, miten paljon väkeä saapuu, mutta se on mahdotonta. Ihmisiä tulee joka taholta. Jokohan lie sata vierasta koolla? He toivovat sitä hartaasti, sillä heidän mielestään kuuluisi niin komealta, kun sanottaisiin, että sata henkeä oli koolla Mårbackassa elokuun seitsemäntenätoista.

Mutta tämä vastaanottohan on vain johdantoa siihen, mikä on tulossa. Samoin on laita kahvinjuonninkin ruohokentällä. Lapset vain toivovat, että se loppuisi.

Vihdoinkin päästään alkuun. Torvikuusikko asettuu portaiden eteen kiiltävine torvineen. Herrat tarjoavat naisille käsivartensa, soittajat virittävät marssin, ja soittokunta etunenässä marssivat kaikki parit puutarhan kautta pieneen puistoon.

Keräännytään pöydän ympärille, missä on joukko täysinäisiä sokeriviini- ja punssilaseja, sillä oikeata viiniä ei juuri koskaan tarjota Mårbackassa, ja lasit ojennetaan läsnäoleville. Ja nythän jokainen käsittää, että hetki on tullut, jolloin syntymäpäiväpuhe on pidettävä luutnantti Lagerlöfille ja juotava hänen maljansa.

Insinööri Erik Noreen ja valtiopäivämies Nils Andersson Bävikistä ja herra Nilsson Visterbergistä seisovat kaikki kolme siinä valmiina puheinensa. He katsovat toisiinsa ja epäröivät ja ihmettelevät. Ei kukaan tahdo tunkeutua esille ja riistää sanaa kilpailijansa suusta.

»No, eikö tästä tule mitään?» sanoo luutnantti. Tuollaiset juhlalliset puheet eivät ole hänen mielensä mukaisia, ja siksi hän vain toivoo pääsevänsä tästä osasta ohjelmistoa erilleen.

Samassa kuuluu kirkas ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyy, näkee hän kauniin mustalaisen astuvan esiin pensaikosta ja puhtaalla Tukholman murteella pyytää saada povata luutnantille. Hän tarttuu luutnantin vasempaan käteen ja alkaa selvitellä sen uurteita.

Luutnantti Lagerlöf oli ollut vaarallisesti sairaana edellisenä talvena, ja päästäkseen voimiinsa oli hän tehnyt uuden Strömstadin matkan. Mutta kaikki ne urotyöt ja teot, joita hän tällä matkakaan oli suorittanut, lukee mustalainen nyt hänen kädestään, ja mikä vieläkin enempää, hän sanoo sanottavansa helähtelevällä runomitalla.

Hänen sanansa ovat sukkelia ja hiukan nenäkkäitä ja ilkeämielisiäkin, niin että ihmiset saavat nauraa ja luutnantti on ihastuksissaan.

Mutta kun Hedda-rouva on esittänyt hänen maljansa ja itse aloittanut eläköönhuudon, ja kuusikko on soittanut fanfaarin, iskee hän silmää itäisen Ämtervikin kolmelle puhujalle.

»Anteeksi, että tulin väliin häiritsemään! Nyt on omien pitäjäläisten vuoro.»

»Omat pitäjäläiset ovat täydellisesti nolatut, rouva Hedberg», sanoo insinööri Noreen.

Samassa kajahtaa vanhan Jan Askerin klarinetti kaukaa puutarhasta. Ja kiiltäviä kypäriä ja haarniskoja loistaa puitten lomissa.

Käy ilmi, että Jan Asker ja lukkari Melanoz ovat matkalla tavanneet kolme kuolematonta jumalaa, Freijan, Odenin ja Torin, jotka olivat tulossa Mårbackaan, mutta eksyneet tiellä. He ovat ohjanneet heitä tänne, ja nyt, kun he ovat turvallisesti perillä, antavat he loistavien jumalien itse johtaa puhetta.

Ei puhetta. Nuo kolme jumalaa laulavat tunnetulla säveleellä kaikesta
siitä, mitä luutnantti Lagerlöf on rakentanut ja saanut aikaan
Mårbackassa. Joka sana on totta, ja monen silmään nousee kyyneleitä.
Luutnantti itse on liikutettu vanhojen ystävien runosta.

»Melanozilla on tänään onnellinen päivänsä», sanoo hän. »Luulenpa sittenkin, Hedda, että omat pitäjäläiset vievät tänään voiton.»

Täten on juhla onnellisesti ja juhlallisesti saatu alkuun. Sitten vieraat hajoavat puutarhaan, he käyvät tervehtimässä marjapensaita ja kirsikkapuita, yrittävätpä jotkut tutkia, joko Mårbackan erinomaiset astrakaanit ovat ruvenneet kypsymään.

Mutta hetken kuluttua kajahtaa uusi fanfaari. Taaskin herrat tarjoavat käsivartensa naisille, ja nyt he saattavat heidät puutarhasta sisään taloon ja vaarallisia portaita myöten ullakolle.

Siellä on katselijapaikat järjestetty pienen teatterin eteen, joka on rakennettu valkoisista verhoista. Koko teatterin on rouva Lagerlöf järjestänyt, ja se on mitä somin laite.

Hetken odotuksen jälkeen esirippu kohoaa ja esitetään allegorinen laulunäytelmä, jonka Oriel Afzelius oli sepittänyt samana aamupäivänä ja jonka nimi on Munkki ja tanssijatar.

Tapaus on sijoitettu luutnantti Lagerlöfin ensimmäiseen syntymäpäivään, elokuun seitsemänteentoista 1819. Vastasyntyneen kehdon ääressä ei näy tavallisia haltijattaria, vaan kaksi symboolista olentoa, munkki ja tanssijatar. Ja tanssijatar tahtoo tehdä pojasta iloisen ja elämänhaluisen kavaljeerin, munkki sitävastoin toivoo, että hänestä tulisi askeettinen ja vakava mies. Kiihkeän kiistan jälkeen sopivat he kuitenkin siten, että kumpikin ohjaa osaltaan pienen Mårbackan lapsen elämää. Hän saapi siis jonkun aikaa elää nuorena upseerina, mutta elämänsä toisella puoliskolla hänen pitää asettua rauhaan, harjoittaa katumusta ja suorittaa hyviä tekoja Mårbacka luostarinaan.

Se on suurenmoista, suurenmoista. Oriel Afzelius munkkina ja Kristofer Wallroth tanssijattarena, puettuna huntuihin ja harsoihin, esittävät aarioita ja duetteja tunnetuimmista oopperoista, he eleilevät ja keskustelevat juhlallisella paatoksella ja lopettavat kiistansa vihdoin vallattomalla tanssilla.

Kun esirippu on laskenut, eivät suosionosoitukset ota koskaan loppuakseen. Huudetaan, tömistetään jalkoja ja heilutetaan nenäliinoja. Rouva Lagerlöf pelkää, ettei ullakon lattia kestä tällaista myrskyä, mutta luutnantti huutaa kovalla äänellä:

Mårbackan nuoriso on harjoitellut näytelmäkappaleen, ja sitä varten teatterikin oli pystytetty. Mutta heidän rohkeutensa on lamassa, kun heidän on nyt määrä alkaa. Eiväthän he voi kilpailla millään tavalla Oriel-enon allegorian kanssa.

Anna Lagerlöf on nyt neljäntoista vuoden vanha, ja ensi kertaa hänen on määrä esiintyä oikeassa osassa. Kappaleen nimi on Savuke, ja hän näyttelee nuorta rouvaa.

Siitä ei tule sittenkään tappiota, ja ansio on pikku Anna Lagerlöfin. Mistä ihmeestä tuo pikku tyttö saa rohkeutensa ja kykynsä? Hän näyttelee niin somasti ja varmasti, että katselijat eivät voi olla ihmettelemättä. »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea sydämentyttö», sanovat he. »No, mutta tuo pikku tyttöhän on oikein kaunis», kuuluu joka taholta. »Ja miten hyvin hän näyttelee!»

»Näettekö, luutnantti», huutaa lukkari Melanoz kesken melua, »omat pitäjäläiset pitävät puoliaan!»

Lopulta kömmitään sittenkin alas ullakolta, ja nyt alkaa tanssi ja puheensorina ja todinjuonti ja juttuaminen, johon kaikkeen tähän mennessä ei ole ollut aikaa.

Illallinen tarjotaan sydänyön aikana, ja sen jälkeen sytytetään kirjavat lyhdyt. Niitä ei saa puuttua. Joka vuosi tulee ilotulitusta olla.

Kylläpä on kaunista, kun mamselli Lovisan kukkaryhmät loistavat monivärisessä valossa, kun riippusaarnen lehvistön läpi tunkeutuu lyhdyn valo, kun pimeihin pensaikkoihin puhkeavat tulikukkaset!

Nyt kaikki ihmiset tulevat ulos ilotulitusta katsomaan. Kaikki jäävät häikäistyinä paikoilleen seisomaan. Mistä kaikki tämä kauneus on lähtöisin? Tämähän on kuin satumaata.

Kvartetti alkaa samalla laulaa. Säveleet kohottavat tunnelmaa vielä entistä enemmän.

Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Tuntuu siltä, ikäänkuin hivelevä, leuto tuuli suhahtaisi ilman halki. Niin, oikeastaan ei kukaan käsitä mitä se on, mutta kaikki nämä ihmiset, jotka lähes kymmenen tunnin yhdessäolon aikana ovat jutelleet, tanssineet, leikkineet, katselleet näytelmiä ja kuunnelleet laulua ja puheita, ovat nyt ikäänkuin täysin valmistuneita. Nähdessään yön ihanuuden ja kuullessaan laulun säveleet tuntevat he suloista huumetta, vienoa ihastusta. Miten ihana elämä on, miten kallis joka hetki, miten nautintorikas jokainen hengenveto!

Kaikki, mitä laulajat laulavat, jokainen sana, jokainen sävel herättää vastakaikua. Ja vielä enemmänkin: jokainen tietää, että nuo tunteet ovat kaikille yhteisiä. Kaikkia yhdistää suuri onnen tunne.

Rouva Hedberg saa äkkiä päähänpiston. Hän asettuu verannan ylimmälle portaalle ja alkaa laulaa Värmlannin laulua.

Kaikki yhtyvät lauluun. Siten he voivat tulkita tunteitaan. Oi
Värmlanti, kaunis ja ihana maa!

Kuuluupa siltä kuin kaikki pensaat ja tiheiköt laulaisivat nekin. Tuntuupa siltä kuin Mårbackan tontut tanssisivat suurten vaahteroitten alla tämän kauniin säveleen tahdissa.

Kaikki puristavat toistensa käsiä. Kaikkein silmissä kimmeltää kyyneleitä. Ei kukaan ihmettele. Onhan niin ihmeellisen onnellista elää, ettei voi olla itkemättä.

Kun laulu on vaiennut, nousee insinööri Noreen samalle paikalle, missä
Hedda-rouva äsken oli seisonut. Hänkin tahtoo tulkita hetken tunnelmaa.

»Tämä se on ominaista elokuun seitsemännelletoista päivälle», sanoo hän. »Ei laulu, eikä näytelmät, eikä tanssi, eikä ihmisvilinä, vaan se tunne, joka nyt valtaa meidät, se hiljainen, juhlallinen onnentunne, joka on tunkeutunut sydämiimme, se rakkaus ja vastarakkaus, joka värähtelee yössä.

»Tätä me ikävöimme lähtiessämme tänne. Tätä me tulemme täältä ensi vuonnakin taas hakemaan.

»Rakas veli Erik Gustav, mistä se johtuu, että meidän on tultava tänne, jotta tuntisimme tyytyvämme kohtaloomme, olevamme ylpeät maastamme ja onnelliset omasta ja omaistemme puolesta? Sinä et ole mikään suuri etkä merkillinen mies. Et ole suorittanut mitään merkillisiä tekoja. Mutta sinulla on hyvänsuopaisuutta, sinulla on avoin syli. Me tiedämme, että jos vain voisit, niin sulkisit meidät ja koko maailman suureen syliisi.

»Siksi sinä voit joka vuosi antaa meidän tuntea hetken aikaa hiukan autuutta, hiukan paratiisin onnea, hiukan sitä, mitä me täällä itäisessä Ämtervikissä omalla kielellämme nimitämme elokuun seitsemänneksitoista päiväksi.»

Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja hevosilla oli parhaat valjaat.

Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle. Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.

Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot, olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.

Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina, jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä, hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.

Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni, millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki. Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty, niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.

Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja, koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.

Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi, olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle ei ollut aivan mieletön.

Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.

Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja pienokaisille.

Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista. Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki periaatteet heitettiin mäkeen.

Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.

Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.

Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin
Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.

Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.

Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSUUDENKOTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.