Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta

Ylioppilasoloja 1870-luvulla

Oli kevät vuonna 1873. Jyväskylän lyseosta oli annettu päästötodistus yhdelletoista nuorukaiselle, joista minä olin nuorimpien joukossa.

Pienellä höyrylaivalla, jonka olimme saaneet Jyväskylästä meitä kyyditsemään, tunkeilimme ensimmäistä kertaa elämässä jäälauttojen välitse ja joskus lävitse halki Päijänteen. Rautatie oli käytettävissä Helsingistä Lahteen asti, missä oli pari kauppapuotia, ja kestikievaritalo, jota sanottiin hotelliksi. Edellisenä vuonna Jyväskylästä ei laivalla vielä tultu Vesijärvelle, vaan Helsinkiin pyrkijät seisattuivat Anianpeltoon ja matkustivat hevoskyydillä Turenkiin, josta pääsi rautateitse Helsinkiin. Melkoisen edistysaskeleen olivat kulkuneuvot tehneet, kun vuonna 1873 jo päästiin laivalla Päijänteeltä Vääksyn kanavan kautta Vesijärvelle. Siellä täytyi hankkia laivasillan luota kyytihevosia, että sai tavaransa Lahteen, sillä haararataa laivasillan luo ei ollut.

Jälkeen puolenpäivän tultiin perille pääkaupunkiin, komeaan Helsinkiin, jossa silloin oli noin 25 000 asukasta. Minulla oli se onni, että vanhempi veljeni, joka oli Helsingissä saanut kotiopettajan toimen, tuli asemalle vastaanottamaan, neuvomaan, miten Lahdessa annetulla lipulla otettiin Helsingin asemalla takaisin rautatieläisten huostaan Lahdessa jätetyt matkatavarat, kuinka asemahuoneella sai issikanpoletin ja sillä mukavat ajokalut viemään miehet ja tavarat kortteeriin, jonka veljeni oli hankkinut. Varsin outoa oli, kun piti panna muistiin kadun nimi ja talon numero. Eihän oltu totuttu sellaiseen komentoon pikkukaupungissa, jossa oli vain muistettava talon omistajan nimi. Mutta Helsingissä näkyivät talot olevan niin yhdennäköisiä ja kadut niin outoja, ettei niihin perehtynyt yhdellä eikä kahdellakaan katsomisella, vaan pian eksyi eikä suurellakaan etsimisellä löytänyt, missä kenen kortteeritalo oli, jollei muistanut kadun nimeä ja talon numeroa.

Seuraavana päivänä, 27. toukokuuta, piti ilmoittautua yliopistossa ylioppilastutkinnon suorittamista varten. Velimies tuli näyttämään, missä se tehtävä oli suoritettava, ettei tarvinnut kysellä niinkuin maalais-äijän, joka tiedusteli, missä se »herra Akatemiia asuu.» Yliopistossa oli juhla-aika. Oli juuri pidetty maisterinvihkiäiset, ja juhlan jälkiä oli vielä vähän näkyvissä. Eräs komeasti puettu herra, leveät kultapäärmeet hihansuissa, rintapielissä ja lakissa seisoi yliopiston eteisessä katsellen alas portailta meitä maalaispoikia tyynesti ja välinpitämättömästi. Veljeni kuiskasi minulle:

»Arvaapas, minkä arvoinen mies tuo on!»

»En osaa arvata», sanoin, »mahtaakohan olla joku eversti tai kenraali?»

»Hän on yliopiston vahtimestari», selitti veljeni ja minä tunsin itseni sangen noloksi, kun olin niin huonosti arvannut. Kun olin nähnyt Jyväskylässä lyseon vahtimestarin, ukko Vidlundin, luokkahuoneita lämmittäessä tai lattioita lakaistessa kulkevan usein tahriutuneessakin työmiesasussa, niin kuinkas minä osasin arvata, että noin komeasti puettu herra oli vain vahtimestari, varsinkin kun hän vielä joutilaana katseli ympärillensä!

Veljeni ohjasi meidät yläkerrokseen, missä lyseosta annetut päästötodistukset vietiin yliopistonrehtorin käteen. Tämä kysyi, mihin osakuntaan kukin pyrki. Siitä tehtiin asianomaiselle osakunnalle ilmoitus ja vanhemmat osakuntalaiset selittivät, ettei heillä ollut mitään muistuttamista nuorukaisten vastaanottamista vastaan heidän osakuntaansa, jahka nämä ensin suorittavat ylioppilastutkinnon. Meidät jaettiin pieniin parviin, viisi nuorukaista joka parveen, ja tutkimista kesti niin kauan, että liki kolme viikkoa olimme Helsingissä olleet, ennenkuin ylioppilaskirja annettiin.

Meidän joukossamme oli tätä tutkinnon lopputulosta kesäkuun 14. päivänä kuulemassa myöskin naispuolinen henkilö, neiti Emma Irene Åström, ensimäinen nainen, joka koskaan oli Suomessa ylioppilastutkinnon suorittanut. Siihen oli ollut hankittava lupa Pietarista asti yliopiston korkealta kanslerilta, Hänen Keisarilliselta Korkeudeltaan Perintöruhtinaalta. Hänellä oli siis sangen ylhäiset suosituspaperit, mutta vielä paremmat tiedot, joiden nojalla hänen nimensä ennen muita mainittiin korkeimman laudatuurin saajana. »Kattos pakanaa», ällistelimme me miespuoliset, kun jäimme tuosta tytöstä jäljelle. Mutta väliäpä tällä kunhan ylioppilaiksi päästiin.

Suurin osa meistä oli ilmoittautunut hämäläiseen osakuntaan. Ja kun syyslukukauden alussa tulimme jälleen Helsinkiin ja kävimme ylioppilaskirja kourassa ilmoittautumassa sekä osakunnan inspehtorin että kuraattorin luona määrätyllä vastaanottotunnilla, niin saimme tietää, että oli tultava seuraavana maanantaina ylioppilastalon alakerroksessa kello 7 i. p. alkavaan osakunnan viikkokokoukseen.

Meitä vastaanottamassa oli paitsi inspehtoria ja kuraattoria koko osakunta, joka siihen aikaan muodosti lähinnä pienimmän osakunnan, yhteensä noin 60 miestä. Inspehtori Z. J. Cleve, joka oli kasvatusopin professori ja entisen opettajamme, Jyväskylän lyseon lehtorin Otto Henrik Cleven veli, piti varsin ystävällisen puheen osakunnan uusille tulokkaille, antoi meille jokaiselle osakunnan puolesta painetun vihkon ja julisti meidät osakunnan jäseniksi kehoittaen meitä paitsi ahkeruuteen myöskin uutterasti käymään osakunnan kokouksissa. Tuo meille jokaiselle annettu vihko sisälsi alkulehdellä kuvan ylioppilastalosta. Tekstin oli kirjoittanut senaattori J. W. Snellman ja tekstin edellä oli runoilija Franzénin sepittämä runo: »Student, om du det namnet värd, vill klinga med oss alla.» Itse teksti sisälsi Snellmanin antamia elämänohjeita ylioppilasnuorisolle. Se vaikutti kuin lämmin tervehdys niihin, jotka sen lukivat. Osakunnan yhteisellä kustannuksella oli näitä tervehdyskirjasia hankittu niin suuri varasto, että niistä riitti kymmenkunnan vuotta jakaa kappale jokaiselle uudelle tulokkaalle.

Tämä tervehdys oli paljon miellyttävämpi kuin pari vuotta aikaisempi. Kun silloin (1871) yliopiston rehtori oli antanut jokaiselle uudelle ylioppilaalle hänen nimellänsä varustetun ylioppilaskirjan, oli hän lausunut kaikille yhteisesti:

»Nyt kun herrat ovat ylioppilastutkinnon suoritettua saaneet ylioppilaskirjan, ei tällä kertaa ole enää muita velvollisuuksia suoritettavana kuin käydä yliopiston sijaiskanslerin, parooni von Kothenin luona esittäytymässä.»

V. t. sijaiskansleri, parooni Kasimir von Kothen, joka aikoinansa suunnitteli Suomen kaikkien koulujen ja yliopistonkin järjestämistä sotilasmallin mukaan kaikille säädettyine univormuineen ja tarkoin määrättyine sääntöineen, vaati ylioppilailta, että näiden piti häntä tervehtiä, missä hänet kadulla näkivät. Ja sitä varten jokaisen ylioppilaaksi päässeen piti käydä hänen luonansa oppimassa tuntemaan hänet ulkonäöltä, jotta tiesi tervehtiä.

Kun oli saatu tietää, missä hän asui, ja millä tunnilla hän oli tavattavissa, keräytyi joukko ylioppilaiksi päässeitä nuorukaisia hänen eteiseensä, jossa lakeija avasi oven odotussaliin. Sinne jäivät nuoret ylioppilaat seisomaan oven suuhun, sillä niin oli lakeija määrännyt. Huone oli tyhjä. Seinillä oli joukko tauluja, niitten joukossa sotilaitten muotokuvia. Pojat saivat kauan seisoa odottamassa ja yksi heistä rohkaisi itsensä lähtien katselemaan seinillä olevia kuvia. Hän oli jo päässyt huoneen toiseen päähän, kun näki, että toinen ovi oli puoleksi avoinna ja että herra parooni istui oven takana. Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin toisten poikain joukkoon, niin jo von Kothen hänet yllätti keskilattialla ja kysyi hänen nimeänsä.

»Otto Julius Bökman», vastasi tämä.

»Mistä koulusta olette tullut?»

»Jyväskylän lyseosta.»

»Ja te osaatte puhua ruotsia!»

»Osaan.»

»Osaatteko suomeakin?»

»Vielä paremmin.»

»Se on hyvä, se!»

Sitten parooni suvaitsi puhutella erästä toista nuorukaista. Häneltä kysytiin:

»Oletteko lukenut ylioppilaskirjaanne?»

»Kyllähän minä sen olen lukenut», virkkoi tämä jonkun ajan mietittyään.

»Hyvä on! Kun herrat noudattavat kaikkia niitä asetuksia, jotka siinä teille on säädetty, niin minulla ei ole muuta lisättävää. Hyvästi!»

Ylioppilaat saivat mennä, ja Bökman pyrskähti eteisessä nauramaan sanoen tovereillensa: »Olipa tämäkin tervehdyskäyntiä!»

Vapaaherra Kasimir von Kothen oli virkavaltaisuudellaan ja epämiellyttävällä sotilasjärjestelmällään tehnyt itsensä niin vastenmieliseksi, että kun ylioppilaita komennettiin hänen luoksensa tuollaisille pakollisille tervehdyskäynneille, niin häntä ei uhallakaan tahdottu tuntea eikä kadulla nostettu hänelle lakkia.

Eräänä päivänä v. Kothen kohtasi kadulla taas ylioppilaan, joka ei tervehtinyt, ja hän seisautti ylioppilaan kysyen:

»Miksi ette minua tervehdi?»

»Minä tervehdin ainoastaan tuttaviani. Teitä minä en tunne», vastasi ylioppilas.

»Ettekö tosiaan tunne minua!» kysyi v. Kothen tiukasti katsoen häntä silmiin.

Ylioppilas muutti kasvonsa iloisiksi, levitti kätensä ikäänkuin syleilyä varten ja huudahti: »Eihän vain liene setä Stroganoff tullut Pietarista täällä Helsingissä käymään?»

Par. v. Kothen väisti hänen ivallista syleilyänsä ja sanoi:

»Minä olen yliopiston kansleri.»

»Anteeksi, kaikin mokomin, minä en vähääkään aavistanut, että Teidän Keisarillinen Korkeutenne oli Helsingissä!»

(Yliopiston kansleri oli näet Hänen Keisarillinen Korkeutensa Perintöruhtinas, mutta parooni v. K. oli v. t. sijaiskansleri).

»En minä ole mikään keisarillinen korkeus. Minä olen parooni von Kothen.»

»Vai se te olettekin», vastasi ylioppilas, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Tämän herran pokkuroimisesta olimme me, 1873:n vuoden ylioppilaat, päässeet jo vapaiksi, sillä hän oli saanut virkalomaa hoitaaksensa terveyttään ulkomailla ja sen jälkeen hänelle lähetettiin virkaerokin.

Ennen vuotta 1873 oli hämäläisen osakunnan inspehtorina ollut jumaluusopin professori Antero Vilhelm Ingman ja kuraattorina maisteri Antti Törneroos, joka runoilijana käytti nimeä Tuokko. Näiden herrojen aikana oli elämä osakunnassa ollut hyvin yksitoikkoista ja vähän hyödyttävää. Silloin sanottiin tapahtuneen sen »hämäläisten kaappijutun», jolla myöhempinä vuosina hämäläisiä kiusoiteltiin.

Menemättä takuuseen siitä, onko juttu aivan oikein minulle kerrottu, esitän sen kuitenkin tässä semmoisena kuin olen kuullut.

Hämäläinen osakunta istuu »orkuksessa» s. o. vanhan ylioppilastalon maakerroksessa, Heikinkadun puoleisessa päässä, viikkokokouksessa. Ei ollut sattunut mitään merkittävämpiä tapahtumia, jotka olisivat antaneet aihetta toimenpiteisiin. Viikon kuluessa oli osakunnalle saapunut joitakuita kirjallisia tiedonantoja, ja kuraattori katselee papereita, mihin hän ne panisi talteen. Hetkisen kestää vaitiolo.

Viimein joku on arvannut kuraattorin ajatukset ja lausuu:

»Minä ehdotan, että osakunta ostaisi kaapin.»

»Hm!» tuumi toinen. »Minä kannatan edellisen puhujan mielipidettä, että osakunta ostaisi kaapin.»

»Jaahah!» arvelee kuraattorikin. »Mikä on osakunnan mielipide asiasta? Ostetaanko kaappi?»

»Ostetaan vain kaappi!» kuuluu monelta eri taholta.

»Minä pidän siis osakunnan yksimielisenä päätöksenä, että ostetaan kaappi.» Ja päätöksen vahvistukseksi kuraattori lyijykynällänsä lyödä napsauttaa pöytään.

»Mutta mitä siihen kaappiin sitten pannaan?» kysyy joku, joka ei ollut arvannut kuraattorin ajatuksia.

Ja siihen päättyy tämä hämäläisten ilvehtimiseen aihetta antanut kaappijuttu.

Kun tärkeä kaapin ostamista koskeva asia oli ratkaistu eikä sattunut kenelläkään olemaan muita ehdotuksia, julisti kuraattori:

»Kokous on Lopussa.»

Lukija ottakoon huomioonsa, että edellisen lauseen viimeinen sana alkaa isolla kirjaimella. Tämä on ymmärrettävä siten, että viikkokokous oli päättynyt, mutta kokousta jatkettiin »Lopussa». Heikinpuiston varrella oli silloin pari kahvilaa, toisen nimi oli Alku, toisen Loppu. Ja kun keskustelut viikkokokouksessa olivat päättyneet, niin mentiin juttuja jatkamaan »Lopussa». Siellä ruvettiin »totisiksi miehiksi» s. o. totilasi tilattiin joka miehen eteen. Silloin ei vielä aavistettukaan kieltolakia, vaan totia, diminutiivimuodossa tuutingiksi nimitettyä, nautittiin seuran vuoksi sekä joskus ilman seuraakin propter necessitatem et ad frigus depellendum, kuten klassikot selittivät. (Tarpeen mukaan ja vilun karkoittamiseksi).

Virolainen pirtu jo silloin tunnettiin, mutta sitä ei yleensä nautittu. Olihan kotimaista tehdastuotetta, joko täysin puhdistettua tai sokeroitua, kuminalla tai anisiöljyllä maustettua viinaa saatavana halvalla hinnalla, mutta ei sitäkään käytetty muulloin kuin ruokanaukkuna ennen ateriaa. Ja ettei ruokaryyppyä väärinkäytettäisi juopotteluun, teroitettiin muistiin vanhaa lakimiesten säätämää asetusta, jonka mukaan ryyppy oli lupa ottaa ainoastaan aterioimisen yhteydessä, vaikka tosin ruokalajin laatuun katsomatta:

Viina oli siis rajoitettu aterian yhteyteen, muuten juotiin totia. Jos joku tahtoi tyyten jäädä Lopusta pois, niin siihen hänellä oli valta. Sen lisäksi on mainittava, että Lopulle kuuluva huoneisto oli pieni ja ahdas, johon mahtui vain vähän väkeä. Jos siellä sattui olemaan muita vapaamaanantain viettäjiä, niin sitä vähemmän sinne jäi tilaa hämäläisille.

Olot olivat muuttuneet. Professori Ingman oli ruvennut raamattua suomentamaan eikä enää tahtonut aikaansa kuluttaa hämäläisen osakunnan viikkokokouksissa, vaan erosi inspehtorin toimesta. Tuossa raamatunkäännöksessä, jota hänen vihamiehensä moittivat »pilatuksi pipliaksi», väitettiin muuten — sivumennen sanoen — olevan fennomaniaa. Ingman oli näet ruvennut raamatun kieltä koristelemaan alkusoinnuilla Kalevalan ja Kantelettaren malliin. Eräs teoloogi moitti Salomonin Korkeassa Veisussa heprealaisen runouden liiallista suomalaiseen tyyliin sovittelemista, kun hän luki: »Laulanpa kuitenkin, kullalleni kuikuttelen» j. n. e. Vaikka heprealainen runo samoin kuin suomalainen käyttää alkusointuja, niin raamatun käännöksessä ei sellaista suomennosta suvaittu. Ja hämäläisen osakunnan entisen inspehtorin työ tuomittiin kelpaamattomaksi.

Osakunta oli tyytymätön kuraattori Törneroosin tileihin. Kun näet osakunnan kassaa tarkastettiin, oli kuraattori hämillänsä, kun tilintarkastajat kysyivät, mihin rahat oli käytetty? Parempaa selitystä hän ei löytänyt kuin että ne oli käytetty »kaikenlaisiin tarpeisiin». Jätettyänsä kuraattorin toimen Tuokko (Törneroos) vainaja toimi ahkerana suomentajana. Runoilijalahjojansa hän käytti kauan Suomalaisen Oopperan hyödyksi. Kolmattakymmentä oopperaa hän suomensi ja niiden libretot eli runomuotoon käännetyt tekstikirjat ovat hänen työtään.

Hämäläinen osakunta pyysi professori Ingmanin jälkeen saada Sakari Joakim Cleven inspehtoriksensa ja osakunnan iloksi pyyntö täytettiinkin. Kuraattoriksi valittiin dosentti J. J. Frithiof Perander. Näiden miesten johdolla osakunnan elämä oli hauskaa ja opettavaista. Pantiin toimeen keskusteluja ja pidettiin esitelmiä, milloin arvosteltiin entisiä ja nykyisiä kirjailijoita ja heidän tuotteitaan, milloin referoitiin uusia teoksia tai keksittiin väittelytilaisuuksia sellaisista aineista, mihin luultiin jokaisen pystyvän edes jotakin sanomaan. Sekä inspehtori että kuraattori ottivat vilkkaasti osaa keskusteluihin innostaen sillä tavoin osakunnan jäseniä. Nämä saivat rohkeutta käyttääksensä mikä runolahjojansa mikä novellinsepitystaipumuksiansa. Osakunnan sisäinen elämä oli tullut hauskaksi ja hyödylliseksi, ja se kasvatti miesten henkisiä kykyjä. Uno von Schrowe suomenteli runomittaan Petöfin unkarinkielisiä sekä muita runoja toisten maiden runokirjallisuudesta, Oskar Uotila teki samoin; molemmat kirjoittelivat myös itsenäisiä runoelmia; niin teki myös Paavo Cajander; Suomalainen (Samuli S.) laati novelleja, käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja luki käännöksistään ennen niiden julkaisemista makupaloja osakunnan nautittavaksi. Hämäläisen osakunnan kokouksissa ei ollut ikävä.

Pitkiksi ajoiksi riitti keskusteluja kansantieteellisten keräysmatkojen toimeenpanemisesta eri osiin Hämettä, rahojen keräämisestä iltamien avulla uusien perustettavien suomenkielisten koulujen hyväksi ja muista sellaisista asioista. Uutta puuhaa tuli lisäksi, kun kansantieteelliset kokoelmat oli järjestetty museoksi ja ne lähetettiin Parisin näyttelyyn. Niistä koitui Suomen ylioppilaskunnalle suurta kunniaa: luvattiin iso kultamitali — vaikka mitalin lähettäminen jäikin lupaukseen.

Hämäläiset olivat kuitenkin joutuneet uusmaalaisten ylioppilastoverien silmänkaiveeksi. Kun yhteisiä asioita käsiteltiin osakuntien kesken kirjallisesti pöytäkirjanotteilla ja hämäläinen osakunta lähetti otteen suomenkielisestä pöytäkirjastansa, niin uusmaalaiset eivät olleet sitä ymmärtävinänsä. Saimme kuulla, etteivät uusmaalaiset edes sallineet lukea julki heille saapuneita suomenkielisiä kirjelmiä. Ne pantiin pöydälle ja joka tahtoi, sai ne itseksensä lukea. Hämäläisen osakunnan viralliseksi kieleksi otettua suomenkieltä uusmaalaiset eivät tietenkään saaneet muutetuksi, mutta pyysivät saada pöytäkirjanotteista ruotsinkielisen käännöksen ja lupasivat omista pöytäkirjanotteistaan antaa hämäläisille suomalaiset käännökset.

Hämäläinen osakunta valitti uusmaalaisten heikkoa suomenkielen taitoa, vaikka suomenkieltä oli osattava jo ylioppilastutkinnossa. Ruotsalaiset pöytäkirjankäännökset heille luvattiin antaa, mutta samalla heille vakuutettiin, että heidän ruotsinkieliset kirjelmänsä hämäläisessä osakunnassa kyllä ymmärretään suomentamattakin. Heidän ei tarvinnut toimittaa suomennoksia hämäläisille.

Tämä vastaus luultavasti suututti herroja uusmaalaisia, koska he pian sen jälkeen osoittivat närkästystään sillä tavoin, että omassa viikkokokouksessaan raahasivat kokoussaliin pakkalaatikon, joka oli täynnä vanhoja saappaita. Laatikko kaadettiin kumoon ja joku läsnäolijoista viittasi saappaisiin sanoen tässä esittävänsä hämäläisen osakunnan. Tuon tempun sukkeluus oli siinä, että ruotsalainen stövel-sana (saapas) merkitsee myöskin samaa kuin tolvana.

Tuollainen salaisuudessa osoitettu solvaus ei vähääkään hämäläisiä ärsyttänyt. Olimme niin paatuneita, ettemme uusmaalaisia varsin suuressa arvossa pitäneet emmekä liioin heidän solvauksiansa.

Suuret naukujaiset Helsingissä

Joka on lukenut Vänrikki Stoolin Tarinat, hän myöskin muistaa, miten Runeberg kertoo Vänrikistä:

Tuo kapteeni Kaarle Vilhelm Malm, jonka nimen ympärille Runeberg on valanut haihtumattoman sankariloisteen, palveli sitten, Suomen jouduttua Venäjän yhteyteen, everstiluutnantiksi ylennettynä Suomen sotaväessä. Vanhoilla päivillään hän sairastui ja joutui mielenvikaan; kuoli Joroisissa vuonna 1826.

Arvatenkin on Malmin kuolinpesä ollut vähävarainen, koska hänen haudallensa oli pantu vain vähäpätöinen hautakivi osoittamaan, missä sankari oli saanut viimeisen leposijansa. Kun myöhemmin Vänrikki Stoolin Tarinat olivat ilmestyneet ja sytyttäneet isänmaallisen innostuksen ohessa myös harrasta kunnioitusta Vänrikki Stoolin sankareita ja heidän muistoansa kohtaan, niin eräs henkilö, joka rikkaruohojen ja taajoiksi kasvaneiden pensasten joukosta oli löytänyt everstiluutnantti Malmin unhotetun hautakiven, kirjoitti siitä sanomalehtiin ehdottaen, että pantaisiin toimeen yleinen rahankeräys ja kerätyillä varoilla kustannettaisiin huomattavampi hautapatsas, joka olisi kansallissankarin arvon mukainen.

Tämä ehdotus suututti silloista venäjänkielen professoria Arvid Frithiof Nordqvistia eikä tämä pitänyt närkästystään salassa, vaan julkaisi ehdotusta vastaan kirjoituksen, joka pahasti loukkasi vainajan, everstiluutnantti Malmin, muistoa. Nordqvist selitti, ettei Malm ansainnut sitä kunniaa, että hänelle teetettäisiin kansalliskeräyksellä kootuilla varoilla muistopatsas, vieläpä hän julkeni väittää, että koko ehdotus muistopatsaan hankkimisesta oli tehty ainoastaan vihamielisyydestä Venäjää kohtaan.

Professori Nordqvistin kirjoitus julkaistiin kevättalvella 1871 ja herätti suuttumuksen myrskyn kaikissa, jotka sen lukivat. Maaseudullakin vanhat, vakavat miehet tulisella närkästyksellä kummastelivat, että Suomen pääkaupungissa ilmestyvä sanomalehti oli suostunut palstoillansa julkaisemaan tuollaisen tekeleen, joka loukkasi jokaista, joka antaa arvoa isänmaan puolesta taistelleen soturin muistolle. Kun Nordqvist kirjoituksessaan vielä korosti sitä seikkaa, että everstiluutnantti Malm ikänsä lopulla oli mielenvikainen eikä senkään vuoksi muka ansainnut muistamista, saati kunnioittamista, niin useimmat, jotka kirjoituksen lukivat, pitivät sitä raakana ilkeämielisyytenä ja sitä paitsi matelemisena. Enimmän kaikista olivat tuosta kirjoituksesta suutuksissaan ylioppilaat.

Yliopiston nuoremmat kansalaiset keskustelivat asiasta ja neuvottelivat närkästyneinä siitä, miten parhaiten toisivat julki professori Nordqvistille suuttumuksensa ja ylenkatseensa sellaista ajatustapaa ja menettelyä kohtaan, joka ilmeni hänen häväistyskirjoituksessaan jo kauan sitten tuonen tuville siirtyneen uljaan suomalaisen sotilaan muistosta. Useamman kerran kokoontuivat ylioppilaat asiasta neuvottelemaan ja lopulta päätettiin, että professori Nordqvistille oli pidettävä suuret kissannaukujaiset.

Hänen asuntonsa oli Itäisen Heikinkadun varrella talossa n:o 5. Naukujaisia valmistettaessa oli ajateltu, ettei viattomain ihmisten yörauhaa ylen pahasti häirittäisi, ja sen vuoksi toimitettiin sana samassa talossa asuville muille perheille, että seuraavana yönä tapahtuu levottomuutta, ja että senvuoksi, jos perheessä olisi sairaita tai muita heikkoja henkilöitä, olisi parasta tällä kertaa siirtää heidän makuuvuoteensa pois kadun puolelta johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen. Naukujaisretkelle lähteneet varustautuivat edeltäkäsin niin, että heillä oli taskuissa venäläistä kuparirahaa, ja kuka ei ollut sellaista saanut, hänellä oli hankittu savikukkoja. Monenlaiset pahaa ääntä aikaansaavat rämistimet, isot pellit, kellot, torvet ja vihellyspillit olivat mielenosoittajain muina varustuksina.

Puolen yön tienoissa tulivat ylioppilaat Nordqvistin asunnon edustalle ja ikäänkuin pitääkseen serenaadia alkoivat laulaa. Heti kun professorin ikkunaan ilmestyi tuli, katkesi laulu ja alkoi mitä kamalin melu. Vihellettiin vihellyspilleillä, puhallettiin savikukkoihin, paukuteltiin peltiä ja matkittiin jos mitäkin ääniä. Joku oli tuonut mukanaan messinkisen bassotorven ja puhalsi siihen, niin että kaupunki raikui. Toinen puhalsi huilun suukappaleeseen ja sai siitä läpi luiden vihlaisevia ääniä. Meteliä kesti kauan ja kun jokunen poliisi yritti palauttaa järjestystä, niin hänet pakotettiin selkäsaunan uhalla pysymään hiljaa alallansa. Taskuissa mukana olleet venäläiset kuparirahat viskattiin professori Nordqvistin ikkunoista sisään ja kun ne loppuivat, niin savikukot seurasivat jäljessä.

Professori Nordqvistin asunnossa ei jäänyt eheäksi ainoatakaan ikkunalasia. Joku helsinkiläinen, joka oli nähnyt, millä aseilla lasit rikottiin, oli kokkapuheena sanonut, ettei hän ollut koskaan tiennyt savikukon osaavan lentää, mutta nyt hän sen oli nähnyt omin silmin.

Metelin aikana oli metelöitseviin ylioppilaisiin liittynyt myös joukko katupoikia ja muuta joutoväkeä, jotka tahtoivat olla osallisina siinä ilossa. Kun heillä ei ollut varustettuna kuparirahaa eikä savikukkoja, niin he kiskoivat irti katukiviä, joita käyttivät heittoaseina.

Yliopiston nuoriso oli ryhtynyt rankaisemaan professoria urhoollisen soturivainajan muiston häpäisemisestä. Vaikka ei ole ollut tapana, että nuoriso ryhtyy opettajiansa rankaisemaan, ja vaikka sellaista aina on paheksittu, niin tällä kertaa oli yleinen mielipide professori Nordqvistia vastaan. Vuosikausia jälkeenkinpäin muisteltiin »Nordqvistin kissannaukujaisia» eikä kukaan häntä ottanut puolustaaksensa, vaan jokainen katsoi hänen ansainneen sellaisen häväistyksen.

Mutta asia ei tietysti siihen päättynyt. Yliopiston hallitus ei voinut jättää nuorisoa rankaisematta sellaisen järjestysrikoksen tähden. Ja professori Nordqvist myös vaati ankaraa rangaistusta ja hyvitystä itselleen.

Kurinpitotoimikunta asetettiin ja ylioppilaskunnan jäsenet kutsuttiin yliopiston rehtorin kuulusteltaviksi. Kun ei yksikään syyllinen kieltänyt osallisuuttaan ja heitä oli useita kymmeniä, niin rehtori asetti esille paperiarkin, johon kehoitettiin jokaista syyllistä merkitsemään nimensä. Kaikki tekivät niin, mutta listalle tuli sellaisiakin nimiä, joiden omistajat lisäsivät huomautuksen, etteivät he ikävä kyllä olleet tilaisuudessa ottamaan osaa mielenosoitukseen professori Nordqvistia vastaan, mutta hyväksyivät sen täydellisesti ja ilmoittivat asettuvansa syyllisten puolelle. Näin kertyi syyllisten listalle nimiä noin 80—90.

Toinenkin paperiarkki pantiin esille, johon niiden piti merkitä nimensä, ketkä eivät olleet ottaneet osaa noihin naukujaisiin. Siihen listaan kirjoitti nimensä ainoastaan kaksi ylioppilasta. He saivat osaksensa toveriensa halveksuvan ylenkatseen ja lisäksi liikanimen »Slusken N:o I» ja »Slusken N:o II».

Rangaistustoimet meteliin osallisia ylioppilaita vastaan olivat sangen ankarat. Kaikki he erotettiin yliopistosta kuka lyhyemmäksi kuka pitemmäksi ajaksi, lukukaudeksi tai pariksi, sen mukaan, kuinka suureksi kunkin syyllisyys oli arvosteltu. Toisenlainen oli se arvostelu, minkä pojat saivat vanhempainsa puolelta. Useimmat isät hyväksyivät poikain käytöksen, jopa niinkin täydellisesti, että kun esim. tohtori V. S. Schildt Jyväskylässä kuuli, että hänen vanhempi poikansa oli ollut mukana noissa naukujaisissa ja saanut siitä rangaistuksen, oli hän lausunut, että hän olisi häpeissään, jos poika olisi jättäytynyt pois sellaisesta tilaisuudesta.

Rangaistus, joka seurasi professori Nordqvistille pidetyistä naukujaisista, ei rajoittunut ainoastaan osanottajien erottamiseen yliopistosta, vaan niitäkin ylioppilaita, jotka eivät siihen olleet ottaneet osaa, rangaistiin siten, että kaikilta ylioppilasosakunnilta kiellettiin oikeus käyttää osakuntien lippuja. Jokaisella osakunnalla, lukuunottamatta hämäläistä, samoin kuin ylioppilaskunnalla kokonaisuudessaan ja sen laulukunnalla oli silloin oma lippunsa. Professori Nordqvistin väite, että häntä kohdannut häväistys oli tapahtunut valtiollisista syistä, että ylioppilaat olivat tahtoneet sentähden häntä häväistä, että hän oli venäjänkielen opettaja, saattoi Suomen yliopiston valtiollisen epäluulon alaiseksi Venäjän hovin silmissä. Muistettava on myös, että keisari Aleksanteri II jo perintöruhtinaana oli nähnyt Suomen ylioppilasten puolelta sellaista käytöstä, jonka voi selittää itsepäiseksi juonitteluksi.

Perintöruhtinaana ollessaan oli Aleksanteri II osoittautunut hyvinkin vapaamieliseksi, mutta kun Nordqvistin naukujaisten johdosta pidetyssä tutkinnossa ainoastaan kaksi ylioppilasta oli merkinnyt nimensä naukujaisten paheksujain luetteloon, niin sitä kaiketi pidettiin mielenosoituksena Venäjää vastaan ja niin saivat kaikki Helsingin yliopiston jäsenet rangaistukseksi tuon lippujen käyttämiskiellon.

Joitakuita vuosia myöhemmin yritettiin saada kielto peruutetuksi, kun luultiin keisarin jo leppyneen, mutta kun ministerivaltiosihteeri oli asian ottanut puheeksi, oli keisari jyrkästi vastannut:

»Keine Rede mehr davon.» (Ei puhettakaan siitä enää.)

Ylioppilaskunnan, laulukunnan ja eri osakuntien lippujen käyttäminen pysyi kiellettynä keisari Aleksanteri II:n hallituksen loppuun asti ja kielto peruutettiin vasta vuonna 1885, kun keisari Aleksanteri III kesällä kävi Helsingissä.

Ylioppilaat, jotka olivat Helsingissä Nordqvistin naukujaisten aikana, tiesivät, ettei syynä niihin ollut mikään muu kuin everstiluutnantti Malmin muiston häpäiseminen. Sen vuoksi tuntui ylioppilasosakuntain lippujen kielto heidän mielestään ansaitsemattomalta rangaistukselta. Eihän noissa naukujaisissa ollut mukana kuin kymmenes osa ylioppilaskunnasta ja vaikka jokainen rehellisesti ilmoitti syyllisyytensä, niin kaikkia kuitenkin rangaistiin. Se oli kohtuuttomuuta, joka koski arkaan kohtaan. Sillä noihin lippuihin kohdistuivat monet rakkaat muistot. Kotoseudun ihmiset, isät, äidit, siskot ja muut sukulaiset olivat liput teettäneet ja lahjoittaneet ei sotilastarkoituksiin, vaan ainoastaan juhlatilaisuuksissa käytettäviksi. Kun tämä kiellettiin, niin ei ole kumma jos mielet katkeroituivat. Epäiltiin, että kun kerran yliopistonopettajien joukossa saattoi löytyä henkilö, joka oman häpeämättömän käytöksensä puolustukseksi julkeni saattaa syytöksillään koko yliopiston nuorison venäläisten silmissä valtiollisten epäilyksien alaiseksi, ja aikaansai lippujen käytön kieltämisen, niin ei ollut mitään takeita siitä, ettei joku venäläinen poliisimies tulisi takavarikoimaan ylioppilaitten lippuja jonkun karsasmielisen viranomaisen käskystä.

Liput laatikkoinensa ja tankoinensa sentähden kätkettiin ylioppilaskirjastoon eikä niiden säilytyspaikasta ollut tietoa muilla kuin taloudenhoitajalla, kirjastonhoitajalla ja kirjaston amanuensseilla. Toivottiin parempia aikoja, jolloin venäläinen mielivalta loppuisi ja aiheettomat epäluulot haihtuisivat.

Hämäläisen osakunnan lippu

Palvellessani amanuenssina ylioppilaskirjastossa olin tilaisuudessa näkemään kirjastossa säilytetyt eri osakuntien liput ja ihailin niiden hienoutta; mutta vaikka niitä lippuja silloin ei saanut käyttää julkisesti muualla kuin koristeena huoneenseinällä kerran vuodessa osakunnan vuosijuhlassa, niin kuitenkin hämäläisen osakunnan jäsenenä tunsin alakuloista mielipahaa siitä, ettei hämäläisillä lippua ollut lainkaan.

Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki, joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.

Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.

Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.

Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen piirustuksenopettajattaren, neiti Hilda Söderströmin kanssa.

Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat, sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873 Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun. Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?

Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.

Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen väeltä.

»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti Söderström.

»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»

»Milloista lippua?»

»Näettekös, hyvä neiti, kun joku ylioppilasosakunta viettää vuosijuhlaansa, niin silloin käytetään osakunnan lippua kaunistamassa juhlasalia, jotta juhlassa olisi oikein kotiseudun tunnelma. Hämäläinen osakunta viettää vuosijuhlaansa 1. lokakuuta, jona päivänä ensimmäinen suomenkielinen alkeiskoulu Jyväskylässä vuonna 1858 avattiin. Länsisuomalaiset viettävät vuosijuhlaansa 26. maaliskuuta, jona päivänä Turun akatemian perustuskirja annettiin. Pohjolainen osakunta viettää vuosijuhlaansa 9. marraskuuta, Henrik Gabriel Porthanin syntymäpäivänä. Savokarjalaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 28. helmikuuta, jona päivänä Kalevalan ensimmäinen laitos valmistui. Uusmaalaiset viettävät vuosijuhlansa huhtikuun 9. päivänä, joka on sekä Mikael Agricolan kuolinpäivä että Elias Lönnrotin syntymäpäivä. Ja viipurilaisella osakunnalla on vuosijuhlansa 5. maaliskuuta, jona päivänä Viipurin läänin ja muun Suomen jälleenyhdistämistä varten asetettu järjestyskomitea ensi kerran kokoontui.

Kullakin osakunnalla on siis vuosijuhlansa jonakin sellaisena päivänä, joka on lukukauden ajalla ja jolla on tärkeämpi merkitys kunkin osakunnan kotiseudun elämässä.»

»Te sanotte, että uusmaalainen osakunta vuosijuhlassaan kunnioittaa Mikael Agricolaa ja Elias Lönnrotia. Agricola oli ensimmäinen, joka kirjallisuudessa otti käytäntöön suomenkielen ja Lönnrot on pidettävä Suomen suurmiehenä työnsä vuoksi suomenkielen kehittäjänä. Ajatelkaa vain Kalevalaa, Kanteletarta, Sananlaskuja, Arvoituksia, Loitsurunoja, suurta Suomalaista sanakirjaa ja mitä kaikkea Lönnrot on tehnyt. Kaikki on tehty suomenkielen kehittämiseksi ja kohottamiseksi. Mutta uusmaalaisethan kuuluvat yleensä ylenkatsovan suomenkieltä niin, etteivät tahdo sitä kuulla eivätkä oppia. Kuinka he sitten näiden miesten kunniaksi pitävät vuosijuhlansa?»

»Hm, niin nähkääs, Agricola oli kotoisin Pernajasta Uudeltamaalta ja Sammatissa syntynyt Lönnrot luullakseni oli aikoinaan uusmaalaisen osakunnan jäsen. Molempain elämäntyö on tuottanut katoamattoman kunnian ja maineen heille kummallekin. Lönnrotia mainitaan yli koko sivistyneen maailman, missä Suomen kansan kansalliseepos tunnetaan. Voipihan sen käsittää, että herrat uusmaalaiset mielellään sillä ylpeilevät, että Lönnrot ja Agricola olivat heidän osakuntaansa kuuluvia, vaikka eivät uusmaalaiset itse pidä arvossa ja kunniassa suomenkieltä, jonka hyväksi nuo suurmiehet työskentelivät.»

»Hm. Voi olla. Mutta minkälainen sen lipun pitäisi olla, joka olisi hämäläiselle osakunnalle asianmukainen?»

»Muilla osakunnilla on lippuna sen maakunnan vaakuna, mistä osakunnan jäsenet ovat kotoisin. Länsisuomalaisilla on Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Satakunnan maakuntain vaakunakilvet yhdistettyinä. Pohjalaisen osakunnan lipussa on Pohjanmaan vaakuna, savokarjalaisen osakunnan lipussa Savon ja Karjalan vaakunat j.n.e. Asianmukaista olisi, että hämäläisen osakunnan lipussa olisi Hämeen maakunnan vaakuna ja sen yläpuolella herttuakunnan arvoa osoittava kruunu sekä ympärillä kotimaisista kasveista — esim. kuusista — tehty seppele.»

»Selittäkää oikein tarkkaan yksityisseikkoja myöten minulle, miten muiden osakuntien liput ovat tehdyt, että siitä saisi käsityksen, millainen hämäläisten lipun tulisi olla.»

»Muiden osakuntain liput ovat tehdyt parhaasta silkkikankaasta, joka on samannäköistä nurjalta ja oikealta puolelta. Väri kaikissa on puhtaasti valkoinen. Suuruusmitat ovat: korkeus noin kaksi kyynärää ja pituus noin kaksi kertaa korkeus. Lippu on ylt'ympäri reunustettu silkkisellä nyörillä siten, että nyörin molemmat päät ulottuvat lipun reunaa ulommaksi ja päättyvät kauniisiin tupsuihin. Nyörillä lippu sidotaan tankoon, jonka yläpäässä on kullattu lyyra, tietysti messingistä. Tupsut riippuvat vapaasti. Lipputangon yläpäästä pitkin tankoa lipun alareunaan asti on lippu hienommalla nyörillä kiinnitetty tankoon, ettei se heilu lepattamalla, kun on ainoastaan kahdesta kulmasta kiinnitettynä. Yläreunan ja alareunan keskivälille on ommeltuna maakunnan vaakuna, niin että kuva näkyy yhtäläisesti lipun kumpaiseltakin puolelta.»

»Mutta minkälainen se Hämeen vaakuna sitten on?»

»Se on tulipunaiselle pohjalle kuvattu kultainen ilveksen kuva, jonka yläpuolella on kolme hopeaista tähteä ja alapuolella kolme kultaista ruusua.»

»Mitenkäs on mahdollista saada sellainen kuva valkoiselle silkkikankaalle niin, että lippu molemmin puolin vaatetta näkyy samanlaiselta?»

»Vaakunakilven voisi tehdä tulipunaisesta sametista ja koristekuviot ompelemalla silkkilangalla.»

Neiti Söderström oli tyytyväinen näihin selityksiin ja ystävällisesti hymyillen hän virkkoi, että sellaiseen lippuun tarvittavat aineet tulevat kalliiksi, ja että vaaditaan suurta taitoa, jotta lippu tulisi kunnolliseksi. Mutta hän lupasi myös kuulustella tuttaviltansa, minkä verran saataisiin varoja kootuksi lipun kustannuksiin.

Keskustelumme päättyi tähän, ja asia vaipui hiljaisuuteen. Kului vuosikausia eikä siitä mitään kuulunut. Mutta asia oli kuitenkin joutunut hyviin käsiin. Neiti Söderström ryhtyi monien tuttaviensa kanssa valmistaviin puuhiin, jottei hämäläinen osakunta yksinänsä jäisi ilman lippua. Ensiksi oli hankittava rahaa. Lipun tuli olla koko Hämeen maakunnan lahjan, ja siksi piti rahankeräyksen tapahtua kaikissa Hämeen kaupungeissa. Jyväskylässä kasvanut neito Mimmi Pesonius oli naimisissa tohtori Werner Tavaststjernan kanssa ja asui Hämeenlinnassa. Hänelle kirjoitti neiti Söderström kehoittaen panemaan toimeen rahankeräyksen Hämeenlinnassa. Tamperelaisille tuttaville kirjoitettiin myös. Ja Jyväskylässä kerättiin rahoja uutterasti.

Tamperelaisten puolelta saivat lipun puuhaajat runsasta ja ilomielin annettua avustusta, mutta Hämeenlinnan asukkaat olivat vastahakoisia raha-apua antamaan, vaikka tohtorinna Tavaststjerna koki tehdä parhaansa rahankeräyksessä. Hänelle oli vastattu, etteivät hämäläiset ylioppilaat ansainneet saada sellaista lahjaa, jota Jyväskylän ja Tampereen naiset puuhasivat.

Hämeenlinnalaisten töykeä vastaus kummastutti ja loukkasi ei ainoastaan tohtorinna Tavaststjernaa, vaan myös toisia lipun puuhaajia. He eivät tunteneet syitä tuohon vastaukseen. Ymmärrettävä on, että kasvavien poikain kujeet usein kääntyvät moitittavaksi vallattomuudeksi etenkin, jos opettajien silmät eivät kylliksi ahkeraan valvo heidän käytöstään, ja varsinkin koulun ulkopuolella.

Hämeenlinnan ruotsinkielisen kimnaasin entisistä oppilaista oli moni minulle hyvinkin tuttu toveri, ja keskustelujen kautta kuulin, että nämä veikot Hämeenlinnassa olivat usein tehneet sellaisia kepposia, joita kaupungin asukkaitten oli pakko paheksua. Olihan eräs Hämeenlinnan kauppias kerran teettänyt proomun tavarankuljetusta varten Vanajavedellä, ja kun se oli valmistunut, niin herrat kimnasistit houkuttelivat juomarahoilla kukin omasta kortteeritalosta avuksensa renkimiehet, ja saivat siten kokoon 60—70 renkimiestä, joista jokainen oli ottanut mukaansa hevosen ja vahvoja köysiä, ja näiden avulla opiskeleva nuoriso yön pimeydessä raahasi rannalla olevasta telakasta pitkin koluisia kivikatuja tuon uuden proomun keskelle kauppatoria. Heitä huvitti suuresti, kun kaupunkilaiset seuraavana päivänä kummastelivat, millä ihmeellä tuo proomu yöllä oli torille ilmestynyt. Proomu oli sitä väkivaltaisesti kuljetettaessa kivikkotietä pitkin pahasti kolhiintunut, mutta se ei poikia yhtään surettanut eikä myöskään proomun omistajan kulungit, kun tämä sai vedättää vahingoittuneen aluksen takaisin telakalle korjattavaksi.

Usein kuulin toverien kerskailevan, miten he Hämeenlinnassa pitivät lystiä nostamalla talojen portteja saranoiltaan ja kuljettamalla ne matkojen päähän, tai ylpeilivät vielä rumemmista ansioista, joihin oli sekaantunut joku heidän silloisista opettajistaankin. Sen vuoksi oli luullakseni Hämeen nuorison yhteisesti kärsittäväksi tullut se moite, jonka hämeenlinnalaiset heistä lausuivat. Ruotsalainen kimnaasi vähitellen lakkautettiin, ja sijaan tuli sittemmin uusi koulu ja uudet opettajat tuoden mukanansa uudet tavatkin.

Kun Hämeen lippua varten tarpeelliset varat oli saatu kootuksi ja aineet oli ostettu, oli neiti Söderström myös tehnyt tarpeellisen piirustuksen ja sen jälkeen alkoi Hämeen neitosten keskuudessa salaperäinen työ, jota ei saanut ilmaista varsinkaan hämäläisille ylioppilaille. Ryhdyttiin näet lippua neulomaan. Lipussa ei saanut olla mitään nurjaa puolta, vaan molemmat puolet piti olla oikeita ja kumpaisellekin puolelle vaatetta asettui taitava neulankäyttäjä. Samalla neulalla ompeli kaksi neitoa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolella, pystyssä olevaa vaatetta ja kumpikin piti vaarin, ettei olisi tullut virhettä. Se oli hidasta tehtävää ja huolellisesti sitä tehtiin, ettei työ saanut vähääkään tuhrautua.

Lippu ja siihen kuuluva kaunis tanko valmistui viimein ja lähetettiin Helsinkiin. Hämeen neitosten ja rouvain asiamiehenä ilmoitti osakuntalainen, tohtori Rikhard Danielson, että hämäläiselle osakunnalle oli maaseudulta lähetetty lahja, joka hänen oli jätettävä osakunnalle, ja hän pyysi sentähden osakuntaa miehissä kokoontumaan ylioppilastalon musiikkisaliin.

Hämäläisen osakunnan kuraattorina oli silloin lääketieteen lisensiaatti Aksel Granfelt ja hän toimittikin nopeasti kutsun kaikille hämäläisille, joista suurin osa ei osannut arvata, mistä oli kysymys, vaikka muutamat olivat huhupuheiden kautta kuulleet, että osakunta saa lipun.

Oli kevätlukukausi v. 1882, mutta päivämäärää en muista, jolloin osakunta kokoontui musiikkisaliin ja sinne tuli myös heti tohtori Danielson ja hänen kanssaan osakuntalainen Ernst Hagfors kantaen uuden uutukaista, kaunista, Hämeen vaakunalla varustettua lippua, joka asetettiin levitettynä näkyviin kaikkien ihailtavaksi.

Kauniissa puheessa, jonka tohtori Danielson silloin piti osakunnalle, lausui hän Hämeen naisten tervehdyksen kotiseudun opiskelevalle nuorisolle ja luovutti osakunnalle naisten nimessä lahjan, jonka puhtaat värit —, sanoi hän, — kehoittivat Hämeen nuorisoa aina etsimään puhtaita ihanteita ja nähdessään Hämeen vaakunan aina muistamaan armasta kotiseutua, joka sitä varten poikansa kasvattaa, että he muistaisivat, mitä ovat velvolliset tekemään valon ja sivistyksen palvelijoina isänmaan ja kotiseudun hyväksi.

Sitten astui esiin osakunnan kuraattori, tohtori Granfelt, lausuen lämpimät kiitokset lahjan valmistajille ja lahjoittajille, ja osakunnan nimessä hän vastaanotti lahjan, joka hänen sanojensa mukaan oli aina pysyvä kallisarvoisena hämäläisille sitä suuremmalla syyllä, kun se muistutti kotiseutua ja sen asukkaita.

Hämäläisen osakunnan lippu oli nyt virallisesti osakunnalle luovutettu ja virallisesti vastaanotettu. Monelle tämä tilaisuus tuli edeltäpäin arvaamattomana yllätyksenä eikä tätä tilaisuutta varten ollut laadittu mitään ohjelmaa. Kuraattori ei ollut mikään kaunopuhuja ja sen vuoksi hänen puheensakin, johon hän ei ollut tietänyt edeltäkäsin valmistautua, oli lyhyt ja asiallinen, sillä Granfelt oli enemmän käytännön kuin tunteen mies. Hänen virallisen puheensa jälkeen seurasi kiusallinen äänettömyys ja läsnäolevien kasvoista näkyi, että he odottivat vielä jotakin jatkoa.

Omasta mielestäni puuttui tällä kertaa ohjelmasta vielä tärkeä osa, nimittäin, puhe Hämeen naisten kunniaksi. Vaikka heitä ei tässä tilaisuudessa ollut ketään läsnä, niin heitä ja heidän hiljaisuudessa tekemää työtänsä ei nyt saanut äänettömyydellä sivuuttaa. Ja kun ei muita puhujia ilmestynyt, niin astuin esiin korottaen ääneni ja lausuen:

»Hyvät herrat osakuntalaiset! Täällä Helsingissä me uurastamme ja valmistamme itseämme kykeneviksi isänmaata palvelemaan kukin voimiensa ja älynsä mukaan ja tänä päivänä olemme saaneet ilahduttavan todistuksen siitä, että kotona, armaassa Hämeessä, on lukemattoman monta silmää ja sydäntä, jotka hartaalla mielenkiinnolla seuraavat meidän työtämme. Isämme ja äitimme ovat uhranneet varojansa kustantaaksensa poikiensa lukupuuhia kalliissa pääkaupungissa. Siellä Hämeessä ovat siskomme ja veljemme sekä muut sukulaisemme, siellä naapurit ja tuttavamme, siellä morsiamemme ja ystävämme, joita jokaista ilahduttaa, kun kuulevat jotakin edullista meistä mainittavan. Jokainen suoritettu tutkinto antaa vanhemmillemme lisää vakaumusta, ettei heidän uhrauksensa ole mennyt hukkaan, vaan että heillä on lisääntyneet toiveet, että vastedes täytämme velvollisuutemme kotiseutua kohtaan. Ja samalla varmistuu heidän toivonsa, että he vielä meistä saavat iloa ja vanhuuden turvaa. Samanlaiset ajatukset liikkuvat myös Hämeen neitojen mielissä, sillä onhan hämäläisessä osakunnassa tärkeä osa heidän sukuansa, ehkäpä heidän vanhuudenturvansakin. Meillä on nytkin uusi todistus siitä, että lukemattoman monet Hämeen neitoset ovat pitkät ajat uutterasti ja lämpimästi meitä ajatelleet. Huolellista ja tarkkaa, kauan kestävää työtä on tarvittu, ennenkuin tällainen kaunis lippu on saatu valmiiksi. Siihen on sitäpaitsi uhrattu paljon ystävällisiä ajatuksia ja toiveita meidän menestykseksemme, puhumattakaan rahavaroista. Juuri se ystävyys, joka tähän lippuun liittyy, tekee sen meille monta vertaa rakkaammaksi, kuin jos osakunta olisi rahalla teettänyt itselleen lipun jonkun taitavan koruompelijan liikkeessä.

Hyvät herrat, me olemme suuressa kiitollisuuden velassa kotiseutumme, rakkaan Hämeemme, naisille, sekä rouville että neitosille, ja kun tällä kertaa ei yksikään heistä ole täällä saapuvilla, niin osoittakaamme kiitollinen mielialamme siten, että heitä muistellessamme kohotamme heidän kunniaksensa raikkaan kolminkertaisen eläköönhuudon. Eläköön!»

Kun eläköönhuudot olivat loppuun kaikuneet, tuli luokseni osakuntalainen Uno v. Schrowe, näppärä runoilija ja minua kohtaan erikoisen ystävällinen mies, ja lausui mielihyvänsä siitä, että olin Hämeen naisille tulevan kiitollisuuden lausunut julki, sillä häntäkin oli kiusannut sama ajatus, että nyt juuri tällä hetkellä se oli ilmilausuttava. Hänkin oli ajatellut samasta asiasta puhua, mutta minä ennätin ensin. Minä puolestani en ollenkaan arvannut, että hän oli aikonut puhua. Hän olisi varmaan puhunut paremmin ja kauniimmin kuin minä.

Vapunpäivän viettoja

Vanhoista ajoista saakka on vapunpäivää pidetty ensimmäisenä kevätpäivänä ja Helsingin ylioppilaat olivat ottaneet tavaksi jättää silloin pois käytännöstä talvilakin ja panna päähänsä valkoisen ylioppilaslakin merkiksi, että nyt oli tulossa kesä ja lämmin vuodenaika, jolloin tarkeni näin kevyellä päähineellä. Neiti Maria Gràpe, joka useita vuosikymmeniä teki Helsingissä kauppaa vaatetustarpeilla myyden kauluksia, kalvosimia, kiiltopaitoja, alusvaatteita y. m. s. oli ryhtynyt valmistamaan myytäväksi valkoisesta silkkisametista tehtyjä lippalakkeja, joiden reunus oli mustaa samettia ja lipan yläpuolelle sai kiinnittää kultaisen lyyran, jota ympäröi laakeriseppele. Tämä soma ja siisti lakki voitti heti alussa ylioppilaitten suosion, niin että, vaikka yliopistonuoriso ei ollutkaan enää velvoitettu käyttämään minkäänlaista univormua, niinkuin joitakuita aikoja sitä ennen, valkoinen lakki tuli kuitenkin kesäiseen aikaan yleisesti käytäntöön. Harva se ylioppilas, joka ei käyttänyt valkoista lakkia kesän aikana, huolimatta siitä että valkoinen samettilakki on sangen arka likaantumaan. Puhdas sadevesikin, joka taivaalta pudotessaan kasteli valkoisen samettilakin, sai sen kellastumaan kuivaessaan. Silkkisametin ohella alettiin käyttää pumpulisamettia, joka on halvempihintaista, varsinkin sitten, kun muutkin valkotavarain kauppiaat alkoivat neiti Gràpen kanssa kilpailla valkoisten lakkien valmistamisessa ja myymisessä. Valkoisen samettilakin käyttäminen alkoi jo ennen vuotta 1870.

Vapunpäivän viettämiseen kuului, että ylioppilaat kokoontuivat aamupäivällä klo 9 ja lähtivät laulukunta edellä Kaisaniemen ravintolaan. Siellä kajahutti laulukunta jonkun kvartettilaulun, muut ylioppilaat asettuivat läheisyyteen pöytien ääreen kuulemaan ja tilasivat itselleen virvokkeita, joko lämmintä kahvia tai punssia. Iso punssimalja tilattiin tavallisesti laulukunnalle yhteisesti; punssimaljaan osalliset merkitsivät paperiarkille nimensä, ja jokaiselta kannettiin maksu, ennenkuin juhlahetki päättyi.

Laulu raikkaassa kevätilmassa oli tavallisesti virkistänyt mielet ja useimmiten viivyttiin keskipäivään asti joko laulua kuunnellen tai ottaen siihen osaa. Monella oli esteitä, ettei päässyt aamupäivällä vapunpäivän viettoon, ja nämä kokoontuivat Kaivopuiston ravintolaan, sillä laulukunta ei enää esiintynyt iltapäivällä. Silloin sai tyytyä vain toverien seuraan ja suuhun pantaviin virkistyksiin. Ehkä sai lisäksi kuunnella torvisoittoa.

Tuli taas vapunpäivä vuonna 1882. Sanomalehdet kertoivat monenlaisista ikävistä rettelöistä venäläisten taholta Suomea vastaan. Kun Turkin sota 1877—78 oli päättynyt niin epämieluisesti, että Venäjä oli tavattoman suurilla uhrauksilla voittanut turkkilaiset, mutta muiden Euroopan valtojen painostuksesta menettänyt kaikki ne edut, joita voitokkaasta sodasta oli odotettu, niin venäläisten tyytymättömyys kohdistui m. m. Suomeenkin, vaikka Suomen kaartinpataljoona oli ollut sotaretkellä voittoa hankkimassa ja Suomen valtiosäädyt olivat sodassa vahingoittuneitten avustamiseksi antaneet miljoonan markkaa. Yhä uusiutuneet loukkaukset venäläisten puolelta Suomea vastaan saivat aikaan, että mieliala Suomessa oli tyytymätön ja nyrpeä. Niin ylioppilaskunnassakin. Siitä saakka kuin ylioppilaskunnan yhteistä, Suomen vaakunalla koristettua lippua, samoin kuin kaikkien eri osakuntien lippuja oli kielletty käyttämästä, professori Nordqvistille aikoinaan pidettyjen naukujaisten johdosta, oli mieliala ollut nyreänä. Keisari Aleksanteri II oli salamurhan kautta kuollut, ja hänen kiellostansa ylioppilaskunta ei ollut saanut lippujansa käyttää, mutta nyt kun hän jo oli vainaja, arveltiin, ettei kukaan lippujen käyttämisestä närkästyisi eikä kiinnittäisi huomiotaan niiden käyttämiseen. Niinpä muutamat vanhemmat ylioppilaslaulajat vapunpäivänä v. 1882 tulivat kirjastoon ja ottivat piilopaikasta esille laulajien lipun. Se kannettiin tangon ympärille käärittynä laulajain joukon keskellä niin alhaalla, ettei sitä näkynyt tuskin ollenkaan miesjoukosta. Kun oli tultu Kaisaniemen ravintolan edustalle, niin lippu asetettiin pystyyn pöydän yläpuolelle.

Edellisenä vuonna oli Kaisaniemen ravintolan isäntä vastaanottanut ylioppilaslaulajat epäkohteliaasti. Laulajat olivat tilanneet itselleen punssimaljan, mutta isäntä ei tuonut maljaa, kun punssin tilaajat eivät esittäneet luetteloa kaikista niistä, jotka yhteisesti sen maksaisivat. Närkästyneinä laulajat olivat lähteneet pois koko puistosta ja marssineet Alppilaan. Siellä otettiin vastaan kohteliaasti ja suurella riemulla. Se yleisö, joka tavallisesti oli vapunpäivänä tullut ylioppilaslaulua kuuntelemaan, oli seurannut laulajain jäljessä Alppilaan, ja Kaisaniemen ravintoloitsijan odotettu runsas rahatulo jäi sillä kertaa noin 10 000 markkaa pienemmäksi. Sellaisesta vahingosta viisastuneena ravintoloitsija ymmärsi vuonna 1882 olla kohteliaampi. Heti laulajien saavuttua tuotiin tilaamatta suuri punssimalja laulukunnalle ilmaiseksi. Ravintoloitsija ymmärsi, että ylioppilaslaulu houkutteli niin runsaasti yleisöä, että hänen kyllä kannatti tehdä uhrauksia pitääksensä yleisön koossa laulukuntaa kuuntelemassa.

Yllätyksekseen ylioppilaslaulajat huomasivat, että kunnioitettu vanhus, professori Pacius, oli tullut Kaisaniemeen ylioppilaslaulua kuuntelemaan eikä ainoastaan kuuntelemaan, vaan hän tarttui tahtipuikkoon ja johti laulua. Harvinaisella innolla laulu kajahteli ja niin ahkerasti laulettiin, että tuskin muistettiin kastella kaulaa, vaikka ainetta kyllä oli, joka äänet selvitti ja kurkut kirkasti.

Ylioppilaslaulajain suoritettua suurimman osan ohjelmastansa ja tauottua vähän lepäämään, kuului aivan viereltä uutta laulua. Sinne oli kokoontunut iso, noin 200 miestä käsittävä mieskuoro, joka esitti tavallisia mieskvartetteja reippaasti ja moitteettomasti. Laulajat olivat kaartinpataljoonan sotilaita ja heitä johti parooni G. A. Gripenberg, joka siihen aikaan palveli upseerina kaartinpataljoonassa.

Ihmetellen kuunneltiin sotilaitten reipasta laulua ja ukko Pacius kääntyi parooni Gripenbergin puoleen kysyen:

»Mitä metodia te, herra parooni, olette noudattanut opettaessanne näitä sotamiehiä laulamaan, kun he ovat oppineet niin hyvin?»

»Praktillista metoodia, herra professori», vastasi parooni.

»Mitä te tarkoitatte praktillisella metoodilla?»

»Minä komennan sotilaani laulamaan kauniisti ja, jolleivät he laula kauniisti, niin minä annan korville. Se keino on tavallisesti auttanut.»

Pacius naurahti ja kääntyi ylioppilaitten puoleen sanoen: »Entä jos minäkin rupeaisin teitä, hyvät herrat, opettamaan noudattaen praktillista metoodia?»

»Me protesteeraamme», kuului kuin yhdestä suusta ylioppilaitten puolelta.

Uudelleen tarttui Pacius tahtipuikkoon, ja kauan sekä ahkerasti että innokkaasti kaikui ylioppilaitten kvartettilaulu, kunnes oli tullut päivällisen aika ja valkolakkinen lauma järjestyi lähtemään pois Kaisaniemen puistosta takaisin ylioppilastalolle. Rohkein mielin nostettiin laulajain lippu korkealle liehumaan kevättuulessa ja ikäänkuin juhlasaatossa se vietiin takaisin ylioppilastaloon talletettavaksi.

Tämä laulajain lipun käyttäminen vastoin keisarivainajan kieltoa ikäänkuin yllytti mieliä, kun kieltäjä ei enää ollut elossa eikä kukaan muu sen käyttämistä vastustanut. Useammalla oli mielessä ajatus, että nyt oli tehty uhmaavan rohkea teko.

Jälkeen puolenpäivän kokoontui Kaivopuiston isoon ravintolasaliin ylioppilaita ja muutakin yleisöä huone täyteen. Istuttiin pienten pöytien ääressä niin taajassa, että ravintolan palvelijat töin tuskin pääsivät liikkumaan yleisöä palvellessaan. Yhdessä huoneen kulmassa istui saman pöydän ääressä ryhmä lääkäreitä. Heidän keskuudessaan pohdittiin tavattoman intohimoisella kiihkeydellä kysymystä erään professorinviran täyttämisestä. Äskettäin oli kuollut professori Wendelin ja lääkärien mieliä piti jännityksessä kysymys, kuka olisi pätevin ja sopivin hänen seuraajakseen. Niin kiihkeästi asiasta väiteltiin, että kerrottiin professori J. V. Runebergin viimein kiukustuneena antaneen korvapuustin vastaväittelijällensä. Tämä maksoi takaisin samalla mitalla. Kiihtymys yltyi, niin että syntyi iso rytäkkä, jota kesti pitkän aikaa. Toisessa päässä salia olevat nousivat seisomaan nähdäksensä, miten tuo rytäkkä päättyisi ja he saivat kauan aikaa arvailla, kumpi puoli jäisi voitolle. Kun viimein J. V. R. ja hänen kannattajansa sekä heidän vastustajansa olivat tarpeeksi voimakkailla argumenteilla saaneet toinen toisensa vaikenemaan ja rauha palasi, syntyi salin toisessa nurkassa uusi jupakka.

Erään pöydän ääressä istui yliopiston voimistelun- ja miekkailunopettaja V. L. Bergholm, notkea, vikkelä ja voimakas mies, jonka sisar oli harjoitellut laulunopinnoita. Närkästyksellä kuuli hän sisarestansa puheltavan ylenkatseellisesti ja halveksivasti ikäänkuin jostakin huonosta naisesta, ja hän ryhtyi kurittamaan sisarensa maineen häpäisijöitä. Kun joukko yhä lisääntyi, niin Bergholm viimein väsyi, ja paiskattiin uupuneena ulos salista. Sellaisen näytelmän katselemisessa kului pitkä aika. Bergholmin notkeat liikkeet sekä voimakkaat iskut herättivät ihailua. Jokainen tahtoi nähdä, miten hän selvisi taistellessaan yksin suurta joukkoa vastaan. Lähinnä olevat olivat nousseet seisoalle paremmin nähdäksensä ja voidaksensa väistyä syrjään, jos joku nyrkki sattuisi hairahtumaan liian lähelle heitä. Huoneen perällä olevat eivät voineet seurata etualalla temmeltävien voimanmittelyä, kun keskivälillä seisovat estivät näkemästä. Sentähden ne, jotka olivat salin perällä, nousivat pöydille voidakseen paremmin seurata lattialla seisovien ylitse tuon mielenkiintoisen tapahtuman eri vaiheita. Sitä katseltiin ainakin yhtä suurella mielenkiinnolla kuin nykyajan urheilukamppailuja. Ja sitäpaitsi sen ajan yliopistonopettajat ylen harvoin panivat toimeen tämänlaatuisia näytäntöjä. Sitä suuremmalla tarkkuudella oli tilaisuudesta otettava vaarin.

Miekkailunopettaja piti kauan puoliaan suurta joukkoa vastaan, kunnes hän sortui. Mutta kun pöydällä olevat estivät eräitä heidän taakseen lattialle jääneitä ylioppilaita näkemästä taistelun viimeisiä vaiheita, työnsivät nämä pöydän nurin.

Pöydällä seisojat suistuivat tietysti nurinniskoin maahan toinen toistensa päälle, juuri silloin kun he seurasivat taistelua sen jännittävimmillä hetkillä. Pöydän kaatajat pitivät heidän lankeemustansa koomillisena kuperkeikkatemppuna ja nauroivat sille makeasti. Mutta toista mieltä olivat ne, jotka olivat olleet pöydällä. Päästyänsä jälleen jaloillensa he jakelivat vikkelästi korvapuusteja naurajille. Pikemmin kuin asianosaiset olivat aavistaneetkaan, vaihtuivat nyt osat näytelmässä. Entiset katselijat olivat muuttuneet näyttelijöiksi, joiden voimaa, notkeutta, häikäilemättömyyttä ja nopeutta korvapuustien jakelemisessa nyt saivat arvostellen ja nauraen ihailla toiset.

Se oli vapunpäivän viettoa, jonka vertaista ei oltu nähty vuosikymmeniin. Seuraavan päivän sanomalehteen oli joku totuudesta vähän välittävä reportteri kirjoittanut, että yleisö oli muka Kaivopuistossa liiallisella alkoholin käyttämisellä itsensä niin kiihdyttänyt, että iltapäivällä syntyi tappelu ensin ylioppilaitten, sitten dosenttien ja lopuksi professorien kesken. Vakuutan, että taistelujärjestys oli ihan päinvastainen, ja hyvin epävarmaa oli, tokko dosentit ollenkaan ottivat osaa tappeluun.

Vaikka kielikysymys niihin aikoihin oli saanut yliopiston nuorison jaetuksi kahteen vastakkaiseen leiriin, jotka mielellään tekivät kiusaa toisillensa, eivät ylioppilaat tavallisesti kielikysymyksen johdosta taistelleet toisiaan vastaan muilla aseilla kuin sanoilla ja äänestyksillä. Pistopuheet ja ivalliset sanat toisen puolueen huonommuudesta olivat kielitaistelussakin tavalliset aseet. Jokainen antoi vastustajallensa sen verran arvoa, että piti häntä sivistyksen ritarina ja kunnioitettavana henkilönä. Kun toisella oli päinvastaiset mielipiteet jossakin kysymyksessä, niin koetettiin ajatuksen terävyydellä todistaa oma väite oikeaksi ja toisen väite vääräksi. Jokainen hyväksyi oikeaksi lauseen: »Nyrkkisillä tappelee vain roistokansa.»

Milloin jonkun ylioppilaan nyrkki hairahtui osumaan toisen poskeen, silloin siihen oli syynä joko alkoholi tai harvinaisen kiukkuinen luonne. Kummassakin tapauksessa seurasi myöhemmin anteeksipyyntö. Roistokansan arvoluokkaan ei kukaan tahtonut alentua.

Seuraavana vuonna, sen jälkeen kuin tuo melskeinen vapunpäivä oli vietetty, kokoontui suuri joukko ylioppilaita taas Kaivopuiston ravintolaan. Mutta kahakoita ei syntynyt. Muutamat ehdottelivat, että ruvettaisiin ajamaan ulos vastakkaisen puolueen miehiä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä nuoret miehet olivat vain vähän ryypänneet eivätkä olleet rajulla päällä. He olivat säästäneet itsensä selvinä nauttiaksensa mahdollisesti syntyvän kahakan katselemisesta. Kun ei sellaista syntynytkään, tunsivat he itsensä pettyneiksi.

Tavanmukainen vapunpäivän viettäminen Kaisaniemessä aamupäivällä jatkui edelleen ja vielä parin vuoden kuluttua tuon melskeisen vapunpäivän jälkeen eräs ylioppilas, juuri silloin kuin laulukunta alkoi lähteä Kaisaniemestä ylioppilastalolle viedäkseen sinne lipun, nousi tuolille seisomaan ja korotti äänensä kuuluttaen:

»Hyvät herrat! Professori Runeberg on käskenyt ilmoittamaan, että tänään iltapäivällä on suuri tappelutilaisuus Kaivopuistossa!»

Kuului naurunrähäkkää, sillä kaikki ymmärsivät asian leikiksi. Vihamielistä tappelua ei tullut, vaan jonkinlaista voimainkoetusta siten, että kun joku luuli itseänsä väkevämmäksi kuin toinen, tyrkkäsi hän tätä pois tieltään ja koetti saada tyrkkimällä toisen pois koko salista. Eräs Jyväskylän puolelta kotoisin oleva, väkevänpuoleinen ylioppilas epäili helsinkiläisten keikarien aikovan käyttää kävelykeppejänsä tappeluaseina ja asettui Kaivohuoneen salin oven pieleen. Kuka yritti keppi kädessä mennä sisälle, hänen kädestään jyväskyläläinen tempasi kepin pois, mursi nupin tai kädensijan poikki ja viskasi kepin verannan ulkopuolelle. Nupin hän pisti taskuunsa jonkinlaisena voittosaaliina. Mahdollista on, että joku oli aikonut käyttää keppiä lyömäaseena, mutta siinä tapauksessa hanke tehtiin tyhjäksi, ja kun tuo keppien taittaja oli väkevä, niin ei kannattanut taitetun kepin tähden häntä ärsyttää kimppuunsa.

Vuosi vuodelta heikkenivät yritykset saada nähdä oikeata vihaista tappelunnujakkaa Kaivopuiston salissa. Luultavasti se johtui suomalaisesta rauhallisesta luonteesta, joka pitää tappelua raakuuden merkkinä. Vaikka yliopistossa vielä viime vuosisadan loppuneljänneksellä oli palkattu miekkailunopettaja, niin ei miekkailuharjoituksissa käynyt kuin jokunen ja kaksintaisteluja ei liene Suomessa tapahtunut sitten isonvihan aikojen. Saksalaisten ylioppilaitten kaksintaisteluja kaikenlaisten mitättömien syiden vuoksi olen aina kuullut halveksittavan. Helsingin ylioppilaille oli tosin viime vuosisadan alkupuoliskolla säädetty univormu, johon kuului myöskin pistomiekka, mutta viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä tuskin lienee ollut yhdelläkään ylioppilaalla omaa miekkaa. Jollakulla kyllä oli sellainen nuppikärkinen floretti, jolla opeteltiin miekkailemaan, mutta sellaisia ei käytetä tositaistelussa. Kaksintaistelu sapelilla ja pistoolilla on Suomessa jo pari sataa vuotta ollut kokonaan käytännöstä poissa.

Vihamielisyys eri puolueiden ja yksityisten, toisiansa kohtaan loukkaavasti käyttäytyneiden henkilöitten välillä ei kuitenkaan ollut silti lakannut, vaikka tappelut olivatkin harvinaisia. Eri puolueiden välinen nurjamielisyys nähtiin varsinkin vapunpäivinä. Sen jälkeen kun eripuraisuus pääsi ruotsin- ja suomenmielisten välillä vakiintumaan, oli se varsinkin huomattava vapunpäivän viettämisessä. Suomenmieliset kokoontuivat laulajineen tavallisesti Alppilaan, ruotsinmieliset Kaisaniemeen. Onko vakavampia yhteentörmäyksiä eri puolueitten kesken tapahtunut Kaivopuistossa, siitä en ole kuullut mainittavan, ja mieluista olisi, ettei sellaista koskaan vastedeskään mainittaisi. Mutta ylioppilaat olivat ruvenneet välttelemään toistensa seuraa; tulleet separatisteiksi toisiansa kohtaan. Ja se on valitettavaa. Molemmilla puolueilla olisi vieläkin paljon oppimista toisistansa. Heille olisi tarpeen käytännössä nähdä ja huomata, etteivät vastapuolueen henkilöt olekaan niin halveksittavia, kuin intoilijat väittävät. Toisen puolueen jäsenistä olisi vieläkin opittava hyvää, ja jos heissä huomataan jotakin huonoa, niin sellaista olisi opittava välttämään. Järkevä ihminen ottaa opiksensa, kun näkee muissa virheitä, ja hän karttaa sellaisia.

Juhlamatkalla Ruotsissa

Oli neljä vuosisataa kulunut siitä, kun Sten Sture vanhempi vuonna 1477 perusti Upsalan yliopiston. Ruotsin vanhimman yliopiston miehet päättivät juhlallisesti viettää tätä Ruotsille rakasta muistopäivää. Oli päätetty kutsua vieraita kaikista skandinaavialaisista yliopistoista: Lundista, Kristianiasta, Köpenhaminasta ja Helsingistä.

Kutsukirje Helsingin ylioppilaskunnalle saapui v. 1877 kevätlukukauden loppupuolella, jolloin suuri osa ylioppilaskunnan jäsenistä jo oli lähtenyt pois Helsingistä. Kielitaistelu oli äskettäin päässyt leimahtamaan täyteen liekkiin sekä jakanut Suomen ylioppilaskunnan kahteen ryhmään, suomen- ja ruotsinmielisiin. Senvuoksi kutsu vaikutti sangen jäähdyttävästi mieliin suomalaisessa puolueessa. Miesmuistiin ei Ruotsin puolelta oltu saatu mitään kutsua yhteistoimintaan tahi mihinkään yhteiseen juhlanviettoon, ja mieliala suomalaisten puolella ei ollut otollinen. Siihen tietysti oli vaikuttanut etupäässä kotimaisten ruotsikkojen lukemattoman monet kerrat osoittama ylenkatse ja vihamielisyys. Epäiltiin Ruotsissa kohdattavan jotakin samanlaista.

Ruotsinmielisissä sitä vastoin syttyi yleinen riemastus. »Nyt mennään Ruotsiin oikein miehissä. Pidetään yleinen ylioppilaskunnan kokous, jossa valitaan edustajia osakuntien puolesta ja osakunnan kustannuksella esiytymään. Edustajat valitaan niistä, jotka ovat halukkaita lähtemään, eikä vastahakoisista. Ja yleisessä kokouksessa päättää enemmistö, ketkä valitaan edustajiksi.» Näin ilkkuivat ruotsikot tietäen olevansa enemmistönä.

Sillä välin kuin Helsingissä näistä asioista kinasteltiin, olivat Upsalan ylioppilaat neuvotelleet ja tarkistaneet kutsunsa. Tuli tieto, etteivät he voineet vastaanottaa rajatonta määrää kutsuvieraita. Helsingistä saisi tulla korkeintaan 85. Ruotsissa pidettyjen neuvottelujen tuloksena oli myös, että siellä ajateltiin kutsuvieraiden maksutonta majoittamista Tukholmassa, kunnes vieraat yhtaikaa lähtisivät sieltä junassa Upsalaan. Kirjakauppoihin asetetuille listoille tulvi asuntotarjouksia. Melkein aina, kun asunnon luovuttaja merkitsi listalle nimensä ja osoitteensa, ilmoitti hän myös, että hän mieluimmin vieraaksensa halusi suomalaisen, sitä lähinnä norjalaisen, mutta ei tanskalaista. Kahden päivän kuluessa olivat kaikki suomalaiset sijoitetut, viikon päivät kului, ennenkuin norjalaisille oli kaikille tarjottu asunto, mutta kaksi viikkoa, ennenkuin kaikki tanskalaiset oli majoitettu. Kun vietettiin Sten Sturen aikuisia muistoja, niin arvatenkin Kristian Tyrannin muistot niihin sekaantuivat elähyttäen ruotsalaisissa vanhan kaunan tanskalaisia kohtaan.

Helsingissä pidettiin yleinen ylioppilaskokous vastoin vähemmistön ponnistuksia, ja ruotsikot määräsivät suomalaistenkin edustajat. Kun ensin oli valittu osakuntien edustajiksi uusmaalaisista maisteri Axel Lille, länsisuomalaisista lääketiet. kand. Rob Tigerstedt, pohjalaisista maist. Rob. Castrén, hämäläisistä osakunnan kuraattori dosentti J. J. F. Perander, savokarjalaisista maisteri A. J. Malmberg (myöhemmin Mela) ja viipurilaisista maisteri A. V. Streng, niin alkoi aikamoinen kinastelu siitä, ketkä vielä pääsisivät mukaan niistä, jotka olivat ilmoittautuneet halullisiksi lähtemään. Ylioppilaskunnan jäsenten joukossa oli silloin vielä montakin, jotka toverien arvostelun mukaan eivät olleet soveliaita kuntaa edustamaan tällaisessa juhlatilaisuudessa, ja sentähden henkilökohtaisuuksiin menevä arvostelu ei ollut aivan mieluista kuultavaa.

Kun viimein tämäkin kysymys oli ratkaistu, päättivät matkalle lähtijät, että jokaisen Helsingin yliopiston edustajan piti käyttää matkalla valkoista lakkia, jotta hän ulkonaisestikin Ruotsissa tunnettaisiin suomalaiseksi. Uusmaalaiset tahtoivat sitä paitsi viedä mukanansa Ruotsiin jonkun Helsingin kaunottarista ja joukkoon liittyi kolme parhaimmassa iässä olevaa tyttöä — neidit De la Chapelle, von Frenckell ja Cræpelin.

Senaikuisista Helsingissä asuvista neideistä nämä olivat kieltämättä kauneimpia.

Ruotsalaiset kuuluvat heistä sanoneen, että näkyyhän »aasialainenkin rotu tuottavan muotoja, jotka eivät ole varsin epämiellyttäviä nähdä.»

Laiva, jolla lähdettiin matkalle, saapui Tukholmaan aikaisemmin, kuin siellä odotettiin eikä rannassa senvuoksi ollut vastaanottajia ohjaamassa tulijoita varattuihin asuntoihin.

Suomalaiset lähtivät omin päin kaupunkia katselemaan kulkien pikku ryhmissä. Pian huomattiin, että noilla valkolakkisilla oli kultainen lyyra lakissa eikä kokardia niinkuin Ruotsin ylioppilailla, ja että he puhuivat ruotsia toisella tavalla kuin tukholmalaiset. Iloinen puheensorina ruotsalaisten kesken alkoi kuulua. »Suomalaiset kutsuvieraat ovat saapuneet.» Ja siitä hetkestä tunkeili tukholmalaisia jokaisen suomalaisen ympärillä etsien tilaisuutta tehdä tuttavuutta. Missä joku soittokunta soitteli puistossa tai jonkun ravintolan edustalla ja sinne ilmestyi suomalainen, siellä kapellimestari muutti soittokunnan eteen toiset nuotit ja esitti pelkkiä suomalaisia sävellyksiä. Mutta silloin vasta mielenkiinto heräsi ruotsalaisten keskuudessa, kun Helsingistä tulleet vieraat jälleen kokoontuivat yhteen parveen ja laulajain lippu liehuen joukon etupäässä marssivat majoituskansliaan kuulemaan, missä kullekin oli luvattu asunto varattu. Tuhansiin nousi silloin niiden tukholmalaisten luku, jotka seurasivat suomalaisia. Näiden suuri, tuulessa liehuva, sininen, silkkinen, kullalla kirjaeltu, suomalaista kannelta kantava lippu, jonka tangon päähän oli kiinnitetty kultainen lyyra ja jonka nyörit olivat koristetut komeilla tupsuilla, herätti suurta huomiota ja veti puoleensa kaikki, joilla vain oli joutilasta aikaa.

Kun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei lipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn sopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä tarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen keräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla leikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen esimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua laulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes lipunkantaja pelasti lipun.

Suomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin Lundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat pienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka paikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan ylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja kohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia joutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä. Suomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa syntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä. Finländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.

Jotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä esille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan Suomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen sivistyksen j. n. e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä tässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita juttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin kuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai sellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia fennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.

Sattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri Malmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut tai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela) heti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia, kuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.

»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten päämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo kotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa pohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon vain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä mainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas osa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme väestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä. Äidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä Ruotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan yliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja koulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi annettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain harvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä seuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on sivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden suomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi suomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän mielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen vähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle täytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on ainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon valmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa, johon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat opettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen asukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain vähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä kituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen hävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa opetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan yhtä perusteellisesti.»

Se mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä, tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä tekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla huomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän joukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan puhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä suomalaisten moittijan ahtaalle.

»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan sisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne on kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista sivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä puhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle vihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa. Mahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon liikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin puhutte suomenkieltä?»

»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu emmekä huoli oppiakaan.»

»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne sitä häpeäisin.»

»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona on se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein ymmärretä.»

Tuo älykäs ja teräväpuheinen ruotsalainen neito ei vielä silloin ollut saavuttanut niin suurta kuuluisuutta ja mainetta kuin tätä nykyä. Hänen nimensä oli Ellen Key.

Kun Kristianian, Köpenhaminan ja Lundin edustajat olivat saapuneet Tukholmaan, niin lähtivät kaikki kutsuvieraat ylimääräisellä junalla Upsalaan. Toista tuhatta ylioppilasta oli tässä junassa ja se oli silloin ensimmäinen laatuansa ainakin pohjoismaissa. Upsalassa suurin osa vieraista majoitettiin Upsalan linnaan.

Kutsuvierasten ja isäntinä esiintyvien Upsalan ylioppilaitten luku kohosi yhteensä runsaasti yli parin tuhannen, ja kun silloin Upsalan uusi yliopistorakennus ei vielä ollut valmis, niin suurella juhlayleisöllä ei ollut käytettävissä tarpeeksi isoa juhlasalia, vaan juhla pidettiin ulkona ja juhlapaikaksi valittiin yksi kaupungin pohjoispuolella Vanhan Upsalan luona olevista kuningaskummuista.

Vanha Upsala, jossa on ikivanhoina pakanuuden aikoina rakennettu tuomiokirkko ja sen lähellä olevat neljä muinaisten kuningasten hautakumpua, on nykyisestä Upsalan kaupungista rautatietä kulkien puolen peninkulman päässä. Sinne asettui juhlayleisö maahan yhdelle kuninkaiden hautakummuista istumaan kuunnellaksensa juhlapuheita.

Upsalan yliopiston puolesta tervehdyspuheen pitäjäksi valittu juhlapuhuja huomautti, miten tämä paikka jo pakanuuden aikoina oli ollut pohjoismaiden asukkaille yhteinen pyhä paikka, ja kun näitä muinaisen kansan rakentamia kumpuja on luvultansa neljä, niin puhuja vertasi niitä tässä juhlassa edustettuun neljään maahan: Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Suomeen. Vaikka kuningaskummut ovat jokainen erillään toisistaan samoin kuin kysymyksessäolevat maatkin, niin ne kuitenkin ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhteisen ryhmän, joka eroaa ympäristöstä. Samalla tavoin skandinaavilainen sivistyskin, yhteinen uskonto, yhtäläinen lainsäädäntö ja vapaudenaate yhdistää nämä maat kokonaisuudeksi, jonka eri osat kukin omalla kotiseudullaan ja omalla kielellään on velvoitettu hoitamaan esi-isiltä saatua perintöä ja valvomaan kukin kohdaltaan oman kansansa tulevaisuutta. Niistä, jotka olivat juhlassa mukana, ei kukaan tiennyt sanoa sen muinaisen kuninkaan nimeä, jonka hautakummulla nyt istuttiin, eikä myöskään, milloin tämä hautakumpu oli rakennettu, sillä nämä tiedot olivat jo vaipuneet ikuisen unholan yöhön. Puhuja toivoi myös, että riita ja eripuraisuus Pohjolan kansojen keskuudesta, missä se oli ennen saanut aikaan hävitystä, verenvuodatusta ja vihollisuutta, katoaisi ainaisiksi ajoiksi. Kauniisiin lauseisiin sommiteltu tervehdyspuhe kehoitti kaikkia Pohjolan yliopistoja ystävälliseen ja veljelliseen kilpailuun sivistystyössä koko ihmiskunnan hyväksi.

Sekä tervehdyspuhe että muutkin juhlapuheet olivat omiaan hälventämään mielissä vallinneen jäykkyyden ja juhlavieraat kansallisuuteen katsomatta tunsivat itsensä saman sivistyshengen lapsiksi ja ystävällisiksi veljiksi.

Suuria rahasummia oli Upsalan yliopisto uhrannut muistojuhlan järjestämiseen, mutta eivätpä yksityisetkään säästäneet itseään saadaksensa juhlan onnistumaan. Muuan rikas sahanomistaja oli lähettänyt ylioppilaille kutsun tulla Älfkarlebyhyn Dal-joen suulla hänen kutsuvieraikseen. Erään kauniin, koivuja kasvavan saaren Dal-joessa oli hän antanut puhdistaa ja siistiä juhlapaikaksi. Juna vei vieraat Upsalasta ensin Dannemoran rautakaivokselle ja täällä ihmeteltiin sitä suunnattoman suurta ja syvää, maan uumeniin ulottuvaa aukkoa, joka oli syntynyt, kun puolisen tuhatta vuotta oli yhtämittaa samasta paikasta kaivettu ja nostettu rautamalmia. Ja kun vieraat saapuivat Älfkarlebyhyn, niin he huomasivat, että saaren molemmin puolin oli kosket, jotka Dal-joki muodosti. Koskissa oli lohenpyydyksiä ja kauniin koivikon keskeen saarelle oli omistaja kaivattanut lammikon, jonka pohja sekä reunat olivat vuoratut puhtaiksi höylätyillä ja tiiviisti saumatuilla lankuilla. Koko lammikko oli täytetty simalla, jota pitkävartisilla kipoilla nostettiin suuriin puhvelinsarvista tehtyihin juoma-astioihin.

Ruotsalaiset lauloivat laulua:

Ja nyt ruvettiin muinaisten svealaisten simanjuontia matkimaan. Joka ei ennen ollut sarvesta juonut, tuli pian huomaamaan, että siinäkin tarvittiin tottumusta. Jos joku käänsi sarven sillä tavoin, että kärki oli hänestä poispäin, ja kallisti sarvea siitä juodaksensa, niin, kun kärki oli kohonnut hänen suunsa yläpuolelle, pulpahti sarven sisällys hänen kasvoillensa. Juomatoverit silloin pyrskähtivät nauramaan. Välttääksensä tällaista vastoinkäymistä oli, ennenkuin sarvesta ryyppäsi, käännettävä se niin, että sarvenkärki oli kainalossa. Silloin sarven sisällys ei läikkynyt kasvoille.

Samassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös mäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana pisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli asetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia. Toisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä lähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista nestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja nämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen lammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu aiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot. Mutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen tyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes kulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon suojassa virkistystä saamaan.

Hämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka oli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut puhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään vauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen. Vieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli ryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti kovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä koskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla tarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he rupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko juhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.

Upsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet suomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat menneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty ruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen varovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian läheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden solmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät vaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan sen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu vuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien tekemien konserttimatkojen kautta.

Se voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen muistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli jälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta siitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli, ja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan vieroittamaan.

Muutamia muistelmia ylioppilaslaulun vaiheista ennen vuotta 1885

Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen laulukunta, Akadeeminen laulukunta. Se oli perustettu Paciuksen aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot (kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa ylioppilastaloa varten.

Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.

Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri Martin Wegelius, josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin, kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W. Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet muista.

Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan suomalaisia lauluja. »Suomalaisen Nuijan laulukunta» esiintyi sitten suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.

Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli maisteri Taavi Hahl. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.

Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.

Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi herra Nils Kiljanderin.

Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.

Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri Gustaf Maximilian Sohlström.

Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita. Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin. Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä: P. C. (= Petersburgska Conserten).

Siitä tuli epäonnistunut yritys.

Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50 kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana, että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti, että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia. Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja, jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille, joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.

Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille suomalaisille sotilaille.

Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa. Se otti siitä lähtien nimekseen »Muntra Musikanter»; lyhennettynä nimi merkittiin »M. M.» Ja sennimisenä kuorona se läksi konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva, joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa, Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m. pitkin Suomen rannikkoseutuja.

Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin. Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns vokalafdelning».

Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin jälkeen hovioikeudenauskultantti Oscar Mechelinin, joka oli sekä taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa Nils Kiljanderin. Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan yhteisenä nimenä oli Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens Sångare, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.

Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana. Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin 60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.

Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi Jakob Verner Holmberg. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä, että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on: umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.

Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.

Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun, sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät toiset.

Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.

Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.

Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni moitteettoman hvvin.

Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin kumminkin viisi eri kertaa.

Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi, mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.

Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät, ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan »enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.

Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880 seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin. Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25 suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.

Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja ja rettelöitä.

Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan kummallakaan puolella.

Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa riitakokouksissa.

Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen, että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että, ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan, mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.

Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.

Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan nimiluettelosta.

Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle ylioppilaskuntaan nähden.

Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein laulunjohtajaksensa fil. kand. Edvard Rindellin. Herra Rindell oli kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri Hjalmar Londén käymään ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa laulukunnalle.

Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.

Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.

Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa. Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän, ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.

Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:

»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi! Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt saataisiin päättymään.»

Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi, epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan. Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle. Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja astuskeli huoneessa edestakaisin.

»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»

Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa. Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v. 1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat lääketieteenkandidaatti Oskar V. Mobergin. Olisiko herra Mobergilla ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin painetuilla ilmoituksilla.

Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut, vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen K. Th. Hällströmin ja P. J. Hannikaisen sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra O. S. Ticcanderin johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä menestyksellä.

Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885 elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.

Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut, silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan, jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra Carl v. Knorring.

Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja, ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus. Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista tiehensä.

Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston kautta julistettaisiin rauenneiksi.

Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö, ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen anastamisesta.

Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.

Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta Sohlströmin perustama laulukunta, Muntra Musikanter, oli jäänyt oman onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä. Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti Oscar Mechelinin. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut ylioppilaskuntaa palvelemaan.

Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli paljon heikontunut ja sen johtaja maisteri P. J. Hannikainen ryhtyi asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v. 1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain yksityinen lauluseura, nimeltään »Laulaja-Veikot» (L. V.). Mutta itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta, vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty. Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle» niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut, että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.

Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky. Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia, saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä puoleensa uusia voimia.

Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M. M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.

Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa, Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.

Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen, että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.

Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla niiltä ajoilta.

Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua kohtaan.

Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa kestää!

Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan, jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien ansioita tunne.

Yliopistonuorison innostus suomalaiseen oopperaan

Laulun harrastusta ylioppilaspiireissä 1870-luvulla elvytti erittäin suuresti Suomalainen Ooppera ja kymmenittäin oli ylioppilaita, jotka pitivät kunnianasiana Suomalaisen Oopperan tukemisen ja auttamisen lauluäänellään. Varakkaammat uhrasivat rahojakin. Niinpä esim. veljekset Vilhelm ja Reinhold Lagus olivat vuosittain sitoutuneet maksamaan 100 mk Suomalaisen Oopperan hyväksi, ja sitäpaitsi he ilmaiseksi lauloivat kuorossa. Sillä tavoin esiintyi sangen moni ylioppilas teatterin näyttämöllä etevien taiteilijain joukossa. Suomalaisuus innostutti silloin jokaista ponnistamaan voimiaan ja uhrauksia tekemään. Näiden muistelmain kirjoittaja oli kolmen vuoden ajan Suomalaista Oopperaa avustamassa kuorolaulajana. Kun olin köyhä ylioppilas ja ansaitsin toimeentuloni tilapäisillä ansiotöillä, suomentajana, sanomalehtien painovirheiden korjauslukijana tai yksityisopetuksen antamisella, niin eipä ilman erikoista innostusta olisi riittänyt aikaa Suomalaisen Oopperan hyväksi, varsinkin kun samalla oli pidettävä huolta myöskin varsinaisista opinnoista. Mutta innostus oli todella suuri.

Muistan erikoisesti sen hetken, jolloin Suomalaisen Nuijan laulukunta 19. huhtikuuta v. 1876 oli kokoontunut Arkadia-teatteriin iltamyöhällä näytännön jälkeen kunnioittaaksensa primadonnaa, neiti Ida Basilieriä, jonka hyväksi silloin oli annettu resettinäytäntö.

Oli esitetty »Faust», ja Margaretan osa oli tietysti neiti Basilierillä. Samana iltana oli ruotsalaisessakin teatterissa näytäntö, ja kun kumpaisenkin teatterin yleisön keskuudessa oli suuri kilpailuhalu ja kun tiedettiin, että suomenmielinen yleisö aikoi suurella kukkasateella kunnioittaa arvossapidettyä laulajatartaan, niin eivät ruotsinmielisetkään tahtoneet olla Pekkaa pahemmat. Ja niin syntyi hurja kilpailu, jossa koeteltiin, kumpi puoli saisi aikaan suuremman kukkatulvan.

Ruotsalaiselle teatterille oli palvelustansa tarjonnut rouva Emma Engdahl. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja vaikka hän ei ollutkaan saanut lauluopetusta, niin ruotsalaiseen teatteriin hän otettiin primadonnaksi. Myöhemmin hän sitten harjoitti lauluopinnoita ulkomailla. Huhtikuun 19. päivänä ruotsalaisen teatterin yleisö lahjoitti hänelle neljä isoa kukkavihkoa. Samana iltana Suomalaisessa Oopperassa neiti Basilierille annettiin kukkia koko hevoskuormallinen. Suomenkieliset laulajat olivat jo edeltäkäsin koonneet puolueensa kesken »kolehtia» kukkia varten, ja heidän toimestaan saatiin kokoon 150 kpl. yhden markan pieniä kukkavihkoja, 75 kpl. 3 markkaa maksavia ja sitä paitsi oli suuri osa Suomalaisen Oopperan yleisöstä varustautunut kukkasilla teatteriin tullessaan. Sinä iltana sanottiin Helsingin puutarhurin saaneen tilatuista ja myydyistä kukista noin kolmetuhatta markkaa. Siihen aikaan sellainen summa oli jo tavattoman iso. Harvoin oli suurempia ja komeampia kukkavihkoja Helsingissä sitä ennen nähty. Eräs jättiläisvihko, jonka neiti Basilier sinä iltana sai, oli niin suuri, että kun hän pitäen vihkoa käsissään teki näyttämöllä yleisölle kumarruksen kiitokseksi, niin kukkaisvihkon takaa näkyi hänestä vain pää ja vähän jalkoja.

Kun näytäntö oli loppunut, jakeli neiti Basilier, yleisön poistuttua teatterista, noita kukkia kaikille niille, jotka olivat olleet näytännössä osallisina, yksin kuoronjäsenille. Hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka hänen resetti-iltanansa olivat olleet häntä avustamassa. Jo kauan edeltäkäsin oli tämä kiitollisuudenosoitus hänen puoleltaan mietitty, sillä hänellä oli mukanansa tusinoittain Pariisista tilattuja valokuvia, kabinettikokoa, joihin hän oli omalla käsialalla kirjoittanut nimensä ja merkinnyt antavansa kuvan ystävälliseksi muistoksi. Hän oli varsin hyvin arvannut, että jokainen piti kallisarvoisena lahjana hänen itsensä antamaa valokuvaa, sillä hienolla käytöksellään oli hän voittanut kaikkien mielisuosion. Sen ajan kuluessa, jolloin näiden muistelmain kirjoittajalla oli tilaisuus vähäpätöiseltä osaltaan avustaa Suomalaista Oopperaa, oli siellä useampia oppineita ja hyvä-äänisiä laulajattaria, siellä olivat sisarukset Strömmer, neidit Basilier, Fohström, Lagermarck, Wecksell, Synnerberg ja Ingman. Kaikki he olivat kouluutettuja taiteilijoita. Vaatimattomat ylioppilaslaulajat, jotka kansallisesta innostuksesta avustivat oopperaa kykynsä mukaan, huomasivat ihastuksella, ettei neiti Basilier milloinkaan pilkkanaurulla tehnyt ivaa heistä, vaikka hän huomasi, että tottumattomat kuorolaulajat milloin lauloivat epäpuhtaasti, milloin sotkivat musiikin tahdin. Samanlaista arvostelua ei voinut antaa muista laulajattarista eikä varsinkaan muutamista mieslaulajista. Senpätähden Ida Basilier, jota salaa mainittiin hyväilynimellä »meidän Ida», oli voittanut kaikkien ihailun ja kunnioituksen. Itsestään arvattava asia oli, että jokainen hänen resetti-iltansa suurempien roolien esittäjistä sai häneltä suuremmanpuoleisen kukkavihkon muistoksi, sillä olihan hänelle yleisö antanut niin runsaasti kukkia, ettei hän niitä olisi voinut edes korjata asuntoonsa hankkimatta erikoista hevosmiestä niitä kuljettamaan. Suuret kukkavihot käsissä ja kainaloissa lähtivät silloin teatterista kotiinsa Faustin, Martan, Valentinin, Siebelin ja kaikkien vähäpätöistenkin osien esittäjät. Sotilailla, porvareilla ja naiskuoron kaikilla laulajilla oli »meidän Idan» itsensä antama kukkavihko tämän illan muistona.

Riemusaatossa seurasi Nuijan laulukunta sekä kauan teatterin ulkopuolella kärsivällisesti odottanut yleisö neiti Basilieria hänen asuntoonsa Elisabetintorin varrella. Suomalaisen Nuijan laulajat tahtoivat vielä hänelle osoittaa kunnioitustaan ja asettuivat hänen akkunansa edustalle laulamaan. Niihin aikoihin oli tapana järjestää asunnot niin, että ikkunassa yksi pieni ruutu oli saranoilla ja se voitiin talvellakin avata raittiin ilman saamista varten. Sellaista ruutua nimitettiin venäläisellä nimellä »fortuschka». Herrasväki Flodinin salin »fortuschka» avattiin ja neiti Basilier kiitti laulusta ja muusta hänen osakseen tulleesta huomaavaisuudesta. Hän tahtoi vuorostaan laululla osoittaa kiitollisuuttaan, mutta eihän »fortuschkan» kautta hänen äänensä kuulunut ja sentähden hän pyysi ylioppilaita tulemaan sisään. Nuijan laulajat eivät rohjenneet kutsua noudattaa, sillä olihan otettava huomioon, että oli jo sydänyö ja laulajatar oli epäilemättä väsyksissä pitkän näytännön jälkeen laulettuaan melkein koko illan. Sentähden laulukunta lauloi pari laulua vielä lisäksi ja sitten aikoi kukin lähteä kotiinsa. Mutta »fortuschka» avattiin uudelleen ja kutsu uudistettiin entistä pontevammin. Mitäpäs muuta kuin laulajat marssimaan sisälle, vieläpä mukana muitakin saattomiehiä. Pian olivat huoneet niin täynnä väkeä kuin niihin mahtui, ja kävi selville, että laulajia oli odotettu, sillä pöydälle ilmestyi summattoman suuri viinimalja. Laulajatar ja hänen sisarensa esiintyivät nyt emäntinä, ja maljan ympärillä olevat pikarit täytettiin. Suuressa ihmistungoksessa neiti Basilier koki ojentaa pikarin jokaiselle käteen. Suurta vierasjoukkoa hän ilahdutti vielä laulamalla pianon ääressä muutamia kauniita lauluja. Mutta kun hän sitten Nuijan laulukunnalle tahtoi lausua kiitoksensa heidän kohteliaisuudestaan häntä kotiin saattaessa, oli hän vähän hämillänsä ja sanoi paremmin tottuneensa laulamaan kuin puhetta pitämään. Sen vuoksi hän pyysi erästä tuttavaa, maisteri Bertil Nohrströmiä puolestansa lausumaan kiitokset laulukunnalle.

Saatuansa puheenvuoron maisteri Nohrström pitikin laulajien puolesta puheen neiti Basilierille kiittäen häntä sekä entisestä työstään että varsinkin tämän illan taiteellisesta laulusta ja vierasvaraisuudesta.

»No, nyt puhe kääntyi ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin minä olin tarkoittanut», virkkoi neiti Basilier, kun laulajat joivat maljan hänen kunniaksensa. Suomalaisen Nuijan laulajat lauloivat vielä sisällä muutaman laulun ja läksivät kotiinsa vieden mukanaan rakkaan muiston vierailustansa Suomen satakielen luona.

Niitä aikoja muistelee mielihyvällä vielä vanhoilla päivillänsä, vaikka lähes 50 vuotta jo on kulunut siitä tilaisuudesta. Senaikuista innostusta kuvaa sekin, että asuinkumppanini, joka tätä nykyä (1924) harmaapäisenä vanhuksena elää Tampereella, tuli tuosta tilaisuudesta kotiin ihan haltioissaan näytellen kättänsä ja hokien: »Ajatelkaapas, että minä tällä samalla kädelläni olen saanut puristaa itse Ida Basilierin kättä, joka minulle ojensi viinilasin ja kilisti lasia kanssani.»

On muistettava, että elettiin aikaa, jolloin sivistynyt suomenkielen käyttäjä ruotsikkojen puolelta sai vielä yleisesti kokea halveksimista ja ylenkatsetta vain äidinkielensä vuoksi. Monet kiivaat väittelyt suomenkielen puolustamiseksi sen moittijoita vastaan saatiin silloin käydä. Ruotsin ihailijat moittivat suomea rumaksi kieleksi, kun siinä niin usein kuulee sekä pitkiä että lyhyitä ä-ääniä. Esimerkkeinä mainittiin sanoja, joiden kaiku ei ole kaunis, varsinkin jos ne rumasti lausutaan. Silloin sai kuulla suomea väänneltävän ja käänneltävän ja rääkättävän, jotta saataisiin todistetuksi suomenkielen kauhea rumuus, kun se muka on pelkkää rääkymistä.

Suomenkielen ihailijat ja puolustajat kokivat puolestaan näyttää, miten rikasta kielemme on soinnultaan, miten kauniilta se kaikuu diftongirunsautensa vaikutuksen vuoksi, ja kuinka se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki muut kielet, yksin italiankin. Lisäksi suomenkielen kauneutta kohotti, että siitä puuttui ne monenlaiset suhu- ja kurkkuäänet, joita on m. m. slaavilaisissa kielissä.

Näiden ominaisuuksien vuoksi eivät slaavilaiset kielet skandinaavienkaan mielestä kuuluneet kauniilta. Tämän myönsivät ruotsinkielenkin ihailijat. Ja kun tuli kysymys siitä, minkälaiset kielet ylimalkaan ovat myönnettävät kauneiksi ja laulun esittämiselle soveliaiksi, saatiin seuraava määritelmä:

Kauniita sekä puheessa että laulaessa kuulla ovat vokaalirikkaat kielet, joissa ei ole kurkkuääniä eikä ylen paljon konsonantteja peräkkäin.

»Hyvä on!» sanoivat suomenkielen ihailijat. »Juuri tämän määritelmän mukaan suomenkieli on paljon kauniimpaa kuin ruotsi. Suomenkielessä on monta vertaa enemmän diftongeja kuin ruotsinkielessä eikä suomenkieltä ole rumentamassa se summattoman suuri joukko päriseviä ja rämiseviä sanoja, jotka alkavat monella peräkkäin seuraavalla kerakkeella. Jokaisessa ruotsinkielisessä sanakirjassa sellaisia ääneltään epämiellyttäviä sanoja löytää tuhansittain. Sentähden on vaikeata ymmärtää, minkätähden ruotsinkieli olisi kauniimpaa kuin suomi ja millä perusteella sitä väitettä tahdottaisiin todistaa. Kun sen lisäksi suomenkieli on sekä sanojen paljouden että muotojen puolesta rikkaampaa ja ruotsi köyhempää — —»

Sitä ruotsinkielen käyttäjät eivät tahtoneet myöntää todeksi. Heidän mielestään ruotsi oli rikkaampaa.

Vai niin! Tunnetteko erästä Ekbohrnin tekemää sanakirjaa, joka sisältää selitykset 35 000 vieraskieliseen sanaan, joita ruotsalaiset käyttävät, koska heidän omassa kielessään ei ole nimitystä vastaaviin käsitteihin. Ruotsinkieltä puhuvat lainaavat niin paljon sanoja vieraista kielistä, etteivät itsekään enää muista, mitä nuo lainasanat merkitsevät. Sentähden he tarvitsevat Ekbohrnin apua. Vieraista kielistä lainaaminen arvatenkin tapahtuu sentähden, ettei omassa kielessä ole tarpeellisia sanoja. Latinan- ja ranskankielten sanavarastosta he ovat lainanneet niinkin tavalliset ja kaikille sivistyskansoille välttämättömät sanat, joilla ilmaistaan esim. käsitteet uskonto, luonto ja valtio. Alkuperäisiä ruotsalaisia sanoja, jotka vastaavat näitä käsitteitä, ei ole, ei ainakaan tätä nykyä käytännössä.

Tämänlaatuisia väitteitä suomenkielen moittijoita vastaan sai hyvin usein esittää, kun ruotsikot luulivat muutamalla mahtisanalla voivansa tukkia vastustajiensa suun.

Ilman väittelyä ja riitelemistä, ainoastaan kauniisti laulamalla, neiti Basilier näytti koko maailmalle, että suomenkieli on kaunista ja rikasta kieltä sekä erinomaisen sopivaa taiteellisen laulun esittämiseen. Oulussa syntyneenä, lapsuudestaan saakka suomea osaavana, oli hän suomenkielen virheettömässä, kauniissa ääntämisessä kaikkien muiden laulajattarien edellä. Ja kun hän tällöin kohotti tämän äidinkielemme kiistämättömään kunniaan, niin olisihan se ollut tunteeton pölkky, joka siitä ei olisi innostunut. Ei siis ole kummeksittavaa, jos joku nuorella intoisella iällänsä ihastui haltioihinsa, kun Suomalaisen Oopperan ihaillulta primadonnalta itseltään sai kädenpuristuksen, tai kukkasen tahi valokuvan ja kiitoksen avustuksesta hänen juhla-iltanaan.

Ylioppilastalossa olevan Väinämöisen taulun vaiheita

Taidemaalari Robert Wilhelm Ekman on kuvannut Väinämöisen laulua Kalevalan mukaan suuressa taulussa, joka säilytetään vanhan ylioppilastalon musiikkisalissa. Taulu ei sinne tullut ihan tavallisella tavalla.

Kun Ekman vuonna 1873 kuoli Turussa, oli hänen jäämistössään m. m. tämä taulu, ja kun perilliset tahtoivat saada sen myydyksi, kääntyivät he ylioppilaskunnan puoleen tarjoten taulua lunastettavaksi ylioppilastaloon, jossa musiikkisali oli kylliksi avara näin suuren taulun säilytyspaikaksi.

Vaikka Ekman oli eläessään tunnettu etevimmäksi Suomen taidemaalareista, niin ylioppilaskunta kuitenkin kysyi estetiikanprofessori C. G. Estlanderin mielipidettä Väinämöisen taulun taidearvosta.

Professori Estlanderin lausunto oli outo. Hänen mielestään taulu oli niin ala-arvoinen, ettei se ansainnut tulla ostetuksi ylioppilastaloon. Vieläpä hän taulussa esitetyistä Vellamon neidoista, joilla ei ole uimapukua yllä, lausui Ekman-vainajaa häväisten, että tämä esittääksensä Vellamon neitoja oli tehnyt tutkimuksia pariisilaisissa porttoloissa. Sen sijaan suositteli hän erään ruotsalaisen taidemaalarin maalaamaa taulua, joka esittää skandinavialaisen mytologian kertomaa ukkosen haltijaa, Thoria, taistelemassa jättiläisiä vastaan.

Mutta suuri osa Suomen ylioppilaista oli toista mieltä. Ekmanin maalaama Väinämöisen taulu, jonka aihe on kotimainen ja kohdistuu musiikkiin, miellytti heitä paremmin.

Ylioppilaskunnassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan paha eripuraisuus kaikissa kansallisuutta välillisesti tai välittömästi koskevissa kysymyksissä. Semmoiseksi kysymykseksi oli näin tämäkin asia saatu eikä Väinämöisen taulua ylioppilaskunnan varoilla ostettu. Hämäläinen osakunta kokonaisuudessaan, pohjalaisen osakunnan vähemmistö ja savokarjalaisen osakunnan enemmistö muodostivat silloin yhtymän, joka lunasti Ekmanin perillisiltä taulun. Mutta kiukku ja suuttumus tuota suomalaista taideteosta vastaan oli niin valtava, ettei sille tahdottu antaa tilaa ylioppilastalossa.

Ylioppilaskunnan yhteisiä asioita hoiti siihen aikaan viisijäseninen valiokunta. Tämän puoleen kääntyivät taulun omistajat pyytäen lupaa saada asettaa sen ylioppilastalon musiikkisaliin. Taulua oli väliaikaisesti säilytetty laboratoriotalon yläkerroksessa olevassa salissa, missä yliopiston laulu- ja soittoharjoituksia pidettiin. Siellä se oli asetettu seinää vasten kahden tuolin kannattamana. Jostakin syystä tahdottiin saada taulu pois laboratoriotalosta, ja silloin se — joko valiokunnan luvalla tai ilman sitä — tuotiin ylioppilastaloon, ja asetettiin musiikkisaliin samalla tavalla kahden tuolin varaan toista päätyseinää vasten. Ylioppilastalon keskuslämmityksen kalorifeerit puhalsivat taulun taakse kuumaa ilmaa, usein savua ja nokeakin, ja taulu oli muutoinkin sopimattomalla paikalla jo sen vuoksi, että lauluharjoitusten aikana usein oli ahdinkoa, jolloin se sai sysäyksiä ja vahingoittui. Kun tämä huomattiin, pyysivät taulun omistajat ylioppilasvaliokunnalta lupaa saada kiinnittää taulun tarpeeksi korkealle seinälle, ettei sitä liiallinen kuumuus eikä laulajat vahingoittaisi.

Kun ylioppilasvaliokunnalle tuo pyyntö esitettiin, saivat valiokunnan ruotsinmieliset jäsenet aihetta vastata: »Kenen luvalla taulu ylimalkaan on ylioppilastaloon tuotu? Sen omistajat korjatkoot taulun kokonaan pois ylioppilastalosta, jonka seiniin ei saa hakata kiinni sen kiinnitysrautoja.» Ruotsinmielisillä oli valiokunnassa enemmistö ja heidän teki mieli tehdä se kiusa, että karkoittaisivat taulun pois ylioppilastalosta. Valiokunnan suomenmielinen puheenjohtaja sai kuitenkin sellaisen päätöksen tekemisen estetyksi.

Vaarasta viisastuneina taulun omistajat eivät pyyntöänsä uudistaneet eivätkä myöskään omalla vastuullaan arvanneet sen paikkaa muuttaa. Mutta kun taulu sittemmin sai epämukavan asemansa tähden pienen vahingon, joka tosin korjattiin, niin hämäläisen osakunnan kokouksessa jätettiin erään osakuntalaisen toimeksi pitää huolta siitä, että taulu koroitetaan ylemmäksi seinälle, niin ettei sitä vahingoiteta.

Asianomainen osakuntalainen hankki avuksensa pari työmiestä, jotka hänen määräyksensä mukaan hakkasivat seinään rautaiset koukut, ja niiden varaan koroitettiin silloin Väinämöisen taulu entistä ylemmäksi. Lupaa siihen tekoon ei kysytty keneltäkään, eikä sen jälkeen ole myöskään kukaan muistutusta tehnyt taulun ylentämistä vastaan. Vanhemmat ylioppilaskunnan jäsenet eivät enää viitsineet ruveta asiasta riitaa nostamaan. Myöhemmin ylioppilaskunnan jäseniksi tulleet luulivat taulua koko ylioppilaskunnan yhteiseksi omaisuudeksi ja taloon kuuluvaksi.

Siitä lähtien on taulu saanut olla häätämättä musiikkisalin seinää kaunistamassa, mutta sitä näykittiin toisella tavalla.

Uusmaalainen osakunta pani keskuudessaan toimeen iltaman, johon taiteelliseksi avustajaksi oli saatu itse Albert Edelfelt. Tämä piirusti iltaman ohjelmaan taulun, joka oli irvikuva ylioppilastalossa olevasta Väinämöisen taulusta. Taulun asetelma ja maisema oli sama, mutta henkilöiden kasvot oli muutettu. Väinämöisen sijalla keskellä taulua oli tohtori Bergbom, joka oli piirretty positiivia soittavaksi kerjäläiseksi, hänen taakseen oli Tapion ja Mielikin kohdalla kuvattu oopperalaulaja Navràtil, joka riettaalla tavalla halaili suomalaisen opperan primadonnaa neiti Basilieriä; Vellamon neitosina oli samoin Suomalaisen Oopperan henkilökuntaan kuuluvia laulajattaria. Järven yli kulkevien henkilöitten sijalle oli kuvattu J. W. Snellman, pitkävartiset savolaiset pieksut jalassa ja puoshaka kädessä renttumaisessa asussa. Väinämöisen taulun ohella oli tarkoituksena pilkata Suomalaista Oopperaa ja tarkoitusta valaisi vielä runo, joka alkoi lauseella: »man säger att konsten är kosmopolit» ja jota laulettiin samalla renkutussävelellä kuin »tuo kaunis ja ihana ranskojen maa». Laulussa mainittiin taulussa kuvattujen henkilöiden nimet ja miten he näyttelivät alastomuuttansa j. n. e.

Tämä näykkiminen tapahtui taistelun merkeissä. Mutta uhkasipa Väinämöisen taulua yhteen aikaan vaara mitä rauhallisimman ystävän puolelta. Ylioppilastalon entinen taloudenhoitaja, tohtori Theodor Schwindt piti ylen suuressa kainoudessaan vedenhaltijan, Ahdin ja Vellamon alastomia hartioita ja käsivarsia, mutta varsinkin Vellamon neitojen kuvia liian alastomina ja sen vuoksi hän useampia kertoja ja monessa tilaisuudessa ehdotti, että Väinämöisen taulun alaosa joko leikattaisiin pois tai käärittäisiin kokoon näkymättömäksi taulun kehyksen taakse. Onneksi pelastui taulu tästäkin vaarasta.

Lähes puolen vuosisataa on se nyt koristanut ylioppilastalon musiikkisalia. Mutta kun keskuslämmityksen kalorifeerit tuovat sen taakse kuumaa ilmaa ja sen lisäksi joskus pölyä ja savua, uhkaa sitä vahingoittumisen vaara, ja ainakin pitäisi sen nyttemmin saada tehdä lähempää tuttavuutta pehmeän pesusienen ja saippuaveden kanssa.

S. N. — K. P. T. — X. Y. Z.

Lukija, joka katselee tällaista otsikkoa, voi ruveta epäilemään, että tässä esitetään joitakin algebran tapaisia matemaattisia laskuja. Kaukana siitä! Algebra on koko elinaikani ollut kaikista koulussa opetetuista aineista se, jota vähimmin olen harrastanut. Siitä saakka kun ylioppilastutkinnon sain suoritetuksi, en ole sitä ainetta vähääkään tarvinnut ja olen kuitenkin koko ikäni hyvin tullut toimeen tavallisella luvunlaskulla.

Otsikossa merkityt kirjaimet ovat lyhennyksiä niistä ylioppilasyhdistysten nimistä, joita oli olemassa muutamia vuosikymmeniä takaperin, mutta jotka nyt ovat kohta unholaan vaipuneet, sillä niitä ei ole enää olemassa muualla kuin vanhojen muistossa. Sen lisäksi joissakuissa vanhoissa papereissa.

Niitä Ranskan vallankumouksen aikuisia seurustelu- ja keskusteluyhdistyksiä, jotka olivat hyväksyneet itsellensä noudatettaviksi säännöt, ja kokivat toimillansa edistää säännöissä määrättyjä pyrkimyksiä ja päämääriä, nimitettiin aikoinansa club'eiksi. Tuon englantilaisen sanan ääntäminen ja yhdennäköisyys ruotsalaisen klubba-sanan kanssa sai jonkun suomalaisen urhoollisesti suomentamaan club-sanan nuijaksi, vaikka sillä sanalla ei ole kaukaisintakaan yhteyttä nuijan eli kurikan kanssa, jota käytetään raskaana lyömä-aseena. Kun ei osattu sopivampaa nimeä keksiä, niin ruvettiin käyttämään nimitystä »Suomalainen Nuija» siitä suomenmielisten ylioppilaitten yhdistyksestä eli kerhosta, kuten sana tätä nykyä suomennetaan, joka vuodesta 1876 alkaen perustettiin Helsingissä ylioppilaitten kesken suomalaisten rientoja keskustelujen kautta selvittelemään, niitä rahalla ja työllä avustamaan. Suomalainen Nuija, jonka nimi sanomalehti-ilmoituksissa lyhennettiin S. N., oli yhdistys, johon jäseneksi otettiin yliopiston jäsen eli civis academicus mistä osakunnasta hyvänsä, olipa hän nuorempi tai vanhempi, ylioppilas, maisteri tai tohtori, kun hän vain noudatti Suomalaisen Nuijan sääntöjä ja hyväksyi sen toiminnan.

Alkuvuosina Suomalaisen Nuijan toiminta rajoittui etupäässä helppotajuisten luentojen pitämiseen ja niitten kustantamiseen. Vanhemmat ylioppilaat, jotka olivat tarpeeksi monta lukuvuotta kuunnelleet luentoja yliopistossa, asettuivat usein asumaan rautatien läheisyyteen maaseudulle, lukivat siellä kertauksina oppikurssejansa ja kävivät Helsingissä suorittamassa asianomaisen professorin luona tutkintoja yksityisissä aineissa. Pääkaupungissa käydessään he usein tovereillensa kertoivat, mitä epäkohtia he olivat huomanneet niillä seuduilla, jossa he asuivat. Tämä aiheutti, että toverit tahtoivat epäkohtia korjata valistavilla esitelmillä. Sillä tavoin ylioppilaskunnan jäsenet kokivat palvella kotimaata valistamalla sen kansan takapajulle jäänyttä osaa. Niissä kyläkunnissa, jotka olivat rautatien läheisyydessä Helsingin ja Hämeenlinnan väliseuduilla, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä pidettiin esitelmiä hyvin monenlaisista aineista. Teoloogit esitelmöivät etupäässä hengellisistä aineista, muut ylioppilaat muista kuten maantieteellisistä löytöretkistä, historiasta, uusista laeista ja asetuksista, jopa kielikysymyksestä ja kouluoloistakin. Luentoaineen valinta oli vapaa jokaiselle luennoitsijalle ja Suomalainen Nuija maksoi hänen matkakulunsa, rautatiepiletin edes ja takaisin lähimmälle asemalle; mutta palkkiota luennon valmistamisesta ei maksettu.

Suomalaisen Nuijan miehet olivat jäykkiä mielipiteissään ja taipumattomia kuin Nuijasodan miehet aikoinaan. Sellaista mielialaa koetettiin aina ylläpitää kaikissa tilaisuuksissa ja kaikilla rehellisillä ja puhtailla keinoilla. Mieliä innostamaan sepitti Vaasan marssin nuottiin, v. 1878 ylioppilaaksi tullut Kaarle Albert Grönqvist suomalaiset sanat:

Suomalaisen Nuijan miehet tutustuivat suurella ihastuksella tähän lauluun ja sitä laulettiin sangen usein. Mutta tyynesti ajattelevia oli paljon, jotka eivät hyväksyneet jokaista sanaa tuossa laulussa. Toiset sitävastoin omaksuivat sen sitä innokkaammin, ja siitä tulikin lopulta nimenomaan heidän laulunsa: se ei olekaan tunnettu Suomalaisen Nuijan, vaan K. P. T:n marssin nimellä.

Intomielinen Lauri Kivekäs esiintyi Suomalaisessa Nuijassa lietsoen hellittämättä tulisilla puheillansa suomenmielisiä, mutta samalla joskus johtaen heitä päätöksiin ja tekoihin, jotka maltillisempien mielestä olivat vahingollisia. Sillä muutamat teot olivat omiansa hajoittamaan ylioppilaskunnan eri ryhmiin, jotka entistä kiukkuisemmin taistelivat toisiaan vastaan.

Alavuuden rovastilla, runoilija Lars Stenbäckillä oli useita poikia. Vanhin heistä luki papiksi ja oli kauan rovastina Ulvilassa. Seuraava veli, Konrad Fredrik, oli vuosikymmeniä Oulussa Kaiku-lehden toimittajana ja kaksi nuorinta veljeä, Gösta Laurentius ja Josef Daniel (arkkitehti), kävivät koulua ensin Vaasan ruotsalaisessa kimnaasissa, mutta siirtyivät sittemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon. Tällainen siirtyminen ruotsinkielisestä koulusta suomenkieliseen, entisestä tunnetusta toveripiiristä uuteen, tuntemattomien poikien joukkoon sai aikaan sen, että Gösta Stenbäck pysytteli erillään uusista tovereista ja puhui mieluummin ruotsia ennen totuttuun tapaan. Mutta kun hän jostakin asiasta kiukustui ja innostui käyttämään voimasanoja, niin hän tiuskasi »Teufel», sillä hän ei tahtonut käyttää talonpoikain raakaa kieltä. Kun sitten Gösta Stenbäck vuonna 1871 tuli ylioppilaaksi ja rupesi hankkimaan yhteiskunnallisia tietoja, sai hän kirjastoista käsiinsä J. W. Snellmanin filosofiset ja valtio-opilliset teokset sekä Saiman ja Litteraturbladetin vuosikerrat. Niitä hän luki intohimoisesti. Kiivaasta ruotsinkielen käyttäjästä ja suomenkielen halveksijasta tuli päinvastaiseen suuntaan kääntynyt intoilija, joka tahtoi ulkonaisestikin osoittaa mielipiteissään tapahtuneen muutoksen. Jälkimmäisen ristimänimensä hän muutti Lauriksi ja sukunimeksensä hän otti Kivekäs-sanan ihaillen sillä nimellä Ison-vihan aikana tunnetuita sissisotureita. Näin oli Gösta Stenbäck muuttunut Lauri Kivekkääksi.

Ja tämä Lauri Kivekäs oli esillä aina ja joka paikassa hidastelevia suomalaisia kiirehtimässä ja yllyttämässä, milloin vain tilaisuus ilmestyi ryhtyä taisteluun suomalaisuuden puolesta. Olen huomannut, että kun joku henkilö tekee täyden käännöksen, luopuu entisestä valtiollisesta suunnastaan ja liittyy vastakkaiseen, niin hän suurella kiivaudella toimii sen asian puolesta, jota hän ennen on vastustanut, ikäänkuin peljäten, että joku saattaisi epäillä hänen vilpittömyyttään.

Olen kertonut, että Helsingin ylioppilaskunta vuonna 1877 valitsi edustajia Upsalan yliopiston 400-vuotisjuhlaan. Edustajain vaali ei tapahtunut kaikkien mieliksi. Sen vuoksi muutamat osakunnat suorittivat omista kassoistaan edustajainsa matkakulut; pohjalaisten ja länsisuomalaisten edustajat maksoivat matkakulunsa omista varoistaan, mutta uusmaalainen osakunta vaati kiven kovaan, että heidän edustajansa matka oli maksettava ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta. Ja kun sitä ei suoritettu heidän vaatimuksensa mukaan, niin uusmaalaisen osakunnan kuraattori jättäessään ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan kokoamansa lukukausimaksut pidätti niistä omavaltaisesti uusmaalaisten edustajain kulut Upsalan-matkalta.

Ylioppilaskunnan taloudenhoitaja ei kuitenkaan hyväksynyt sellaista menettelyä ja asiasta syntyi pitkä riita. Koska kerran uusmaalaisten edustaja oli sillä tavoin valittu, etteivät muut ylioppilaat pitäneet vaalitapaa oikeana, niin maksakoot uusmaalaiset edustajansa matkan omasta kassastaan, niinkuin tekivät savokarjalaiset, viipurilaiset ja hämäläiset, tai jos uusmaalaisten edustaja tekisi samalla tavoin kuin länsisuomalaisten ja pohjalaisten edustaja, että he itse omista varoistaan suorittivat matkakulunkinsa, niin olisi tapahtunut oikeus ja kohtuus. Mutta uusmaalaiset vaativat uhallakin maksua ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta joko sovinnolla tai väkipakolla.

He valitsivat itse omavaltaisen väkipakkokeinon ja heitä harmitti, ettei heidän laskuansa Upsalan-matkalta hyväksytty, vaan vaadittiin täysi summa maksettavaksi ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan s. o. niin monta lukukausimaksua kuin oli saapuvilla uusmaalaisia ylioppilaita.

Tuon raha-asiasta syntyneen rettelön lopettivat muutamat yksityiset suomenmieliset siten, että keräsivät kokoon rahasumman, millä uusmaalaisen osakunnan velka maksettiin. Uusmaalaisia suututti vielä enemmän, että heidän velkansa oli maksettu juuri kuin jonkun köyhän vaivaisen puolesta, joka ei kykene itse velkaansa suorittamaan, mutta heidän vastalaskunsa jäi hyväksymättä.

Tähän juttuun ryhtyi Lauri Kivekäs agitatiokeinoinensa. Ja yllyttämällä Suomalaisen Nuijan jäseniä sai hän riidan ja kiistan leimahtamaan uuteen liekkiin seuraavalla tavalla.

Jokainen ylioppilas tuntee Akadeemisen lukuyhdistyksen. Ylioppilastalossa on erityinen huoneisto, johon on tilattu, ja jossa saa lukea paitsi kaikkia Suomessa ilmestyviä myöskin ulkomaalaisia sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tieteellisiä vihkottain säännöllisesti ilmestyviä teoksia. Kaikki Akadeemisen lukuyhdistyksen jäsenet ovat oikeutetut tätä kirjallisuutta käyttämään, ja jäseninä tässä lukuyhdistyksessä ovat kaikki ylioppilaskunnan jäsenet, mutta sen lisäksi ne dosentit ja professorit, jotka tahtovat maksaa lukuyhdistyksen jäsenmaksun.

Kun uusmaalainen osakunta oli jättänyt maksamatta kolmesataa markkaa ylioppilaskunnan kassaan, josta Akadeemiselle lukuyhdistyksellekin suoritetaan se osa sanomalehtien tilaushinnasta, mikä ylioppilaskunnan osalle tulee, niin väitti Kivekäs uusmaalaisen osakunnan sillä tavoin vahingoittaneen Akadeemista lukuydistystä, ja siksi uusmaalaisia oli rangaistava siten, että Akadeemisessa lukuyhdistyksessä käyminen sekä lehtien ja aikakauskirjojen siellä lukeminen uusmaalaisilta kokonaan kiellettäisiin.

Voi, herra varjele, mikä meteli ja rähinä tästä ehdotuksesta syntyi Akadeemisen lukuyhdistyksen kokouksessa, jossa Kivekäs ehdotuksensa teki! Riidanhaluisille on tavallisesti turha puhua sovinnosta ja järkisyistä. Millä tavalla uusmaalaiset voitaisiin estää vastoin kieltoa käymästä lukusalissa, oli vaikea käsittää. Sitä paitsi huomautettiin, että Akadeeminen lukuyhdistys oli pennilleen saanut kaikki, mitä sille oli tulevaa. Ei yhtäkään sanomalehteä tai aikakauskirjaa jäänyt tilaamatta sen vuoksi, etteivät uusmaalaiset olleet suorittaneet velkaansa ylioppilaskunnalle. Eikä siis ollut vähintäkään syytä ryhtyä Akadeemisen lukuyhdistyksen puolesta rettelöimään uusmaalaisten kanssa.

Nämä vastasyyt esitettiin Kivekkään puuhien torjumiseksi. Mutta itsepäinen agitaattori ei tahtonut kuullakaan järkisyitä, vaan hän ja hänen kiihoittamansa nuorisolauma äänestivät uusmaalaisten karkoittamista lukuyhdistyksestä. Nämä intoilijat eivät kuitenkaan saavuttaneet enemmistöä lopullisessa äänestyksessä, sillä heitä vastassa oli ensiksikin järkähtämätön ruotsalainen puolue länsisuomalaisista, pohjalaisista, viipurilaisista ja tietysti uusmaalaisista sekä maltilliset hämäläiset, savokarjalaiset ja muistakin osakunnista ne, jotka eivät antaneet liiallisen innostuksen viedä järkeänsä harhaan.

Se tappio, minkä Kivekkään innoittama joukko äänestyksessä kärsi, harmitti etenkin häntä itseään, mutta myös niitä suomenmielisiä, jotka häntä sokeasti seurasivat. Ja he alkoivat purkaa suuttumustansa puoluetovereita vastaan, jotka muka olivat pettäneet suomalaisuuden asian, kun eivät äänestäneet uusmaalaisia karkoitettaviksi Akadeemisesta lukuyhdistyksestä. Kivekäs oli siinä määrin älykäs, ettei hän omaa auktoriteettiaan pannut alttiiksi, vaikka hän oli johtanutkin asian päin männikköön. Kun hän oli jonkun ehdotuksen tehnyt, niin hän puheenjohtajana antoi äänestää asiasta, ja päätöksestä hän aina puhui, ikäänkuin se ei olisi mikään hänen muille tyrkyttämä mielipiteensä, vaan: »hyvät herrat! sehän on teidän oma, vakaan harkitsemisen jälkeen tekemä päätöksenne!» Väärällekin polulle ohjattu lauma harvoin myöntää olevansa nenästä vedetty, sehän olisi oman minuuden kieltämistä, ja se pysyy jyrkästi siinä, mitä on päätetty, ettei sitä voisi verrata häilyväiseen ruohonkorteen, joka taipuu jokaisen tuulen mukaan. Laulun säkeet

oli letkaus niille suomenmielisille, jotka eivät sokeasti seuranneet Lauri Kivekkään johtoa, vaan uskalsivat ajatella toisella tavalla kuin hän.

Innokkaimmat ja uskollisimmat kannattajat Lauri Kivekkäällä oli oman osakuntansa pohjalaisten keskuudessa, jotka ummistivat silmänsä hänen virheilleen ja tulisella innolla seurasivat hänen impulsivisia, eteenpäin hyökkääviä hankkeitaan. Jos joku raskaampi moite julkisesti kohtasi Kivekästä, niin tietysti hänen aatetoverinsa ryhtyivät häntä kaikin voimin puolustamaan ja tekivät asian yhteiseksi, heitäkin koskevaksi. Ja yhteisillä voimilla oli helpompi torjua moite, kuin jos Kivekäs yksin olisi jäänyt puolustautumaan, sillä hänen kiivas luonteensa helposti vei hänet harhaan. Sen päämäärän, johon hän pyrki ja tahtoi muitakin johtaa, hän määritteli sanoilla Koko Programmi Toimeen. Hänen toivonsa oli saada suomenkieli ja suomalaisuus niin täydelliseen valtaan, ettei ruotsalaisuudesta jäisi jälkeäkään tässä maassa. Ja keinot, millä tämä saavutettaisiin, saisivat olla jyrkät ja vaikka väkivaltaisetkin. Itse hän tosin ei väkivaltaa saarnannut, vaikka hän usein olikin häikäilemätön, mutta hänen lippuansa seuraavat miehet eivät peittäneet aikeitansa eikä keinojansa.

Lauri Kivekkään syyksi pääasiallisesti on luettava, että suomenmielinen osa ylioppilaskunnassa hajaantui kahteen ryhmään, maltillisiin nuijalaisiin ja kiivastelijoihin, joiden etupäässä olivat Kivekäs, Jonas Castrén ja moniaat muut. Kivekkään usein uudistettu vaatimus: »koko programmi toimeen», joka lyhennettynä merkittiin K. P. T., aiheutti väittelyjä ja erimielisyyksiä, kunnes selvä pesäero syntyi ryhmien välille.

Ilman kiivastelijoita jonkun uuden aatteen kannattajat saavutettuaan jonkun verran menestystä usein veltostuvat sekä vaatimuksissaan että työssään. Siltä näkökannalta katsottuna voidaan pitää K. P. T. -yhdistystä tarpeellisena, suomalaista puoluetta hereillä pitävänä, meluavana ryhmänä. Mutta K. P. T:n jäsenet menivät liiallisuuksiin, jotka eivät ole puolustettavissa. Kun senaattori Snellman 12. toukokuuta 1881 täytti 75 vuotta, niin suomalainen puolue Helsingissä kunnioitti häntä niin juhlallisesti kuin taisi. Hänen entiset oppilaansa, vanhat professorit ja tohtorit y. m. julkaisivat hänen kunniaksensa albumin, jossa etevimmät kynänkäyttäjät julkaisivat kirjoituksia Snellmanin työn merkityksestä. Ylioppilaskunnan enimmistö toimeenpani hänen kunniaksensa juhlan ylioppilastalossa ja siihen ottivat osaa vanhatkin herrat, jotka eivät enää kuuluneet ylioppilaskuntaan. Samaa tilaisuutta varten ylioppilaskunta teetti uuden rintakuvan Snellmanista, 3 kertaa luonnollista kokoa suuremman, ja ylioppilaskunnan nimessä julkaistiin albumi Snellmanin kunniaksi.

Albumi-toimikunnassa oli Lauri Kivekäs toimeliaimpia jäseniä. Hän oli hankkinut Snellmanin valokuvan, antanut monistaa sen kivipainossa ja Snellmanin kuva oli sijoitettu ensimmäiselle sivulle alkulehden edelle. Mutta kansilehden yläsyrjään Kivekäs painatti huomattavalle paikalle isoilla kirjaimilla K. P. T. Näytti siltä kuin olisi Kivekkään ryhmä toimittanut koko albumin, vaikka niin ei suinkaan ollut. Suurempi osa albumin sisällyksestä oli Suomalaisen Nuijan miesten kirjoituksia, mutta nuo kolme kirjainta, jotka prameilivat etusivulla, suututtivat nuijalaisia katkerasti. Enimmin suututti ja hävetti eräs Heikki Hornborgin (Sarvelan) sepittämä runo kiusanhenkiä vastaan. Peitetyillä sanoilla runon sepittäjä kiukuttelee kiusanhenkiä vastaan, mutta lukija kuitenkin helposti ymmärtää, että sillä nimellä tarkoitetaan ruotsinmielisiä. Ja Sarvela jatkaa

Tämä runo herätti suurimmassa osassa ylioppilaskuntaa niin tulisen kiukkuisen suuttumuksen, että sen runon tähden jätettiin koko albumi ostamatta. Snellmanin kunniaksi toimitettuun, ylioppilaskunnan nimessä julkaistuun albumiin tuollainen runo! Sehän oli kamalin häväistys mitä voitiin ajatella. Ja katkerasti harmiteltiin, ettei Kivekkäällä ollut parempaa arvostelukykyä, niin että hän oli albumissa julkaissut tuollaisen runotekeleen ja lisäksi salakähmäisesti, toisten mielipidettä kysymättä. Jos nuo komeilevat kirjaimet K. P. T. kirjan kannessa ikäänkuin anastivat samannimiselle ylioppilasryhmälle kunnian tämän albumin ilmestymisestä, niin Sarvelan runo löi samaan kirjaan sellaisen häpeän leiman, ettei moni sitä suvainnut nähdä pöydällänsä siivojen kirjojen seassa.

Kun ylioppilaskunnan nimessä ja kustannuksella painettu albumi ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa painosta ilmestyneeksi ja suomalaisen yleisön ostettavaksi, niin joku ostaja lähetti kysymyksen U. Suomettaren toimitukselle tiedustellen, mitä nuo kirjaimet K. P. T. kirjan kannessa merkitsivät ja mitä varten ne oli painettu?

U. Suomettaren toimitus nähtävästi ei häpeän tähden tahtonut antaa selitystä, vaan vastasi, ettei sekään asiaa varmaan tietänyt, mutta luuli, että kirjaimet merkitsivät: Kahdestoista Päivä Toukokuuta, se oli näet Snellmanin syntymäpäivä. Näin oli leikinteolla vältetty kajoaminen ilkeään asiaan.

Jo ennen kuin Snellmanin syntymäpäivä oli koittanut ja juhlaa vasta ryhdyttiin valmistelemaan, oli ylioppilaskunnan puolesta puhuteltu kuvanveistäjä Erland Stenbergiä, että hän valmistaisi uuden kuvan Snellmanista. Kivekäs kävi pyytämässä senaattoria tulemaan Stenbergin atelieriin, että tämä saisi tarkemmin muovaella kasvojen piirteet elävän mallin mukaan. Senaattori siihen suostui, varsinkin kun sai kuulla, että kuva oli aiottu luonnollista suurempaan kokoon. Mutta senaattori oli myöskin kuullut Kivekkään puuhista ylioppilaskunnassa ja hän alotti siitä keskustella sanoen:

»Hvad är det, som magistern har börjat skrika i dessa tider? Man skall först veta nägot, innan man börjar skrika åt andra. Läs först och skaffa kunskaper, och sedan må ni skrika efteråt. Så har jag gjort. Jag läste länge och mycket, innan jag började skrika, och det ganska måttligt ändå.»

(Suomeksi: Mistä maisteri on näihin aikoihin nostanut huudon? Ensin pitää tietää jotakin, ennenkuin rupeaa toisille huutamaan. Lukekaa ensin ja hankkikaa tietoja, sitten voitte jälkeenpäin huutaa. Niin minäkin olen tehnyt. Minä luin kauan ja paljon, ennenkuin minä rupesin huutamaan ja sittenkin sangen kohtuullisesti.)

Kivekäs rohkeni väittää vastaan: »Månne det just var så måttligt heller?» (Tokkohan se juuri oli vallan kohtuullista huutoa?)

»Vet hut, fan, jag kan väl åt en ung magister säga, hvad jag vill!» (Tietäkää huutia, saakeli, totta kai minä nuorelle maisterille voin sanoa, mitä tahdon!) ärähti senaattori, ja silloin Kivekäs ymmärsi olla vaiti.

Jos Kivekäs olisi tarkemmin ottanut noudattaaksensa senaattorin neuvoa, lukenut enemmän ja hankkinut enemmän sekä tietoja että elämänkokemusta, niin hänen vaikutuksensa ei olisi ollut niin hajoittavaa suomalaisessa puolueessa, joksi se muodostui. K. P. T. -seuran jäsenet alkoivat yltiöpäisinä ylenkatsoa Suomalaisen Nuijan tyynemmin harkitsevia miehiä ja heidän mielipiteitään, niin että vanhempien suomenmielisten ja nuorempien välit tulivat kireiksi, melkein vihamielisiksi. Nämä riitaisuudet minun käsitykseni mukaan olivat alkuna vanhojen suomalaisten ja nuorsuomalaisten väliseen erimielisyyteen. Mitä kiivaammin nuorsuomalaiset rupesivat vetämään eri köyttä ja poikkeamaan eri suuntaan, sen äreämmiksi muuttuivat vanhoillisetkin, ja molempain puolien toiminta herätti yhä kiukkuisempaa vihaa ja ilkeyttä ruotsalaisessa puolueessa.

Joku aika Snellmanin kuoleman jälkeen sattui tapaus, joka valaisee senaikuisia olosuhteita. Hämäläinen osakunta vietti vuosijuhlaansa lokakuun 1. p:nä ja entisen tavan mukaan oli kutsuttu edustajia muistakin osakunnista kutsuvieraiksi. Pohjalaisen osakunnan edustajaksi oli kutsuttu eräs nuori medisiinari von Pfaler, jota toverien kesken sanottiin Pahko-Pfaleriksi. Hän oli leikillisen ja hauskan olentonsa vuoksi saavuttanut hämäläistenkin suosion.

Kun vuosijuhlan ohjelmassa määrätyt viralliset puheet: vainajatoverien muistolle, inspehtorille, kuraattorille, yliopiston rehtorille, isänmaalle ja toisille osakunnille oli pidetty, otti v. Pfaler puheenvuoron vastataksensa hämäläiselle osakunnalle muista osakunnista kutsuttujen edustajain puolesta. Lausuttuansa tavanmukaiset kohteliaisuudet ja kiitokset kutsusta juhlaan ja vierasvaraisuudesta, kehuskeli v. Pfaler hämäläisten yleistä vankkaa suomenmielisyyttä ja järkkymätöntä lujuutta yhteisten harrastusten puolustamisessa, mutta — jatkoi hän — »ette te, hämäläiset, oikein osaa nuorukaisia miehiksi kasvattaa. Te olette liiaksi hitaita ja epäröiden punnitsette asioita sinne tänne, ennenkuin uskallatte edistysaskeleen ottaa. Tulkaa te pohjalaiseen osakuntaan katsomaan, miten meillä kasvatetaan nuorukaisista innokkaita isänmaan ja suomalaisuuden palvelijoita! Teistä hämäläisistä, jotka olette niin varovaisia ja harkitsevaisia, ei ole johtajiksi. Pohjalaiset ne sentään suomalaisuuden etunenässä kulkevat. Ilman pohjalaisten tulista intoa ja eteenpäin hyökkääviä toimia suomalaisuuskin nukkuisi paikoilleen edistymättä, tiesi, kuinka pitkiksi ajoiksi. Ja kun me, pohjalaiset, hyökkäämme eteenpäin ja pidämme kiirettä, niin meille on niin turvallista tietää, että meitä uskollisesti seuraa hämäläisten sankka ja luotettava joukko, joka johtajiansa ei jätä, vaan aina luotettavana selkäjoukkona taistelee saman asian puolesta. Mielelläni sentähden kehoitan toisiakin kutsuvieraita raikkaasti huutamaan: eläköön hämäläinen osakunta!»

Tämä von Pfalerin puhe oli kuvaava selitys K. P. T -seuran ja Suomalaisen Nuijan välisistä suhteista. Hämäläistä osakuntaa tuo puhe kaikista kohteliaisuuksista huolimatta loukkasi ja monet purivat hammasta äkeissään, mutta eivät tahtoneet kutsuvierasta, pohjalaisen osakunnan edustajaa, loukata äreällä vastauksella.

Kuitenkin oli yksi hämäläinen, maisteri David Lassila, joka ei jaksanut suuttumustansa hillitä, vaan astui esiin vastaamaan von Pfalerille.

»Meitä hämäläisiä», sanoi hän, »on tässä moitittu hitaudesta ja maltillisuudesta, millä me asioita käsittelemme. Sitä moitetta, jonka viimeinen puhuja juuri lausui, pidämme kunnianamme ja siitä me kerskaamme, että pidämme arvossa järkeä ja mielenmalttia. Meidän osakunnassamme ei ole kahta eri puoluetta, jotka vimmatusti taistelevat toisiansa vastaan kamalalla rähinällä ja jalkain tömistämisellä. Viikkokokouksemme ovat tähän asti pidetyt samaan aikaan, jokainen maanantai-ilta, kuten pohjalaistenkin, sillä erotuksella, että hämäläisten kokoushuone on alakerroksessa pohjalaisten huoneen kohdalla. Lukemattoman monet kerrat ovat kokouksemme keskeytyneet herrojen pohjalaisten pakanallisesta pauhusta, jalkojen ja tuolien tömistämisestä ja kolistamisesta, joka on pannut epäilemään, kestääkö välikatto enää pitkääkään aikaa fakulteettija orkushuoneiden välillä. Sellaista nuorukaisten kasvattamista isänmaan palvelijoiksi emme me, vakaat hämäläiset, pidä arvossa, vaikka onkin myönnettävä, että kohtuullisten toivomusten ja oikeudenmukaisten vaatimusten kieltäminen sekä jyrkkä vastustaminen häpeällisillä solvauksilla onkin ankara kärsivällisyyden koetus. Pohjalaisten riehuminen etupäässä ja harkitsematon ryntääminen ei meidän mielestämme asiata hyödytä. Jollei ajattelematonta kiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden maltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset olisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai päin seiniä. Kerskaileva puhe johtavasta asemasta ei meitä miellytä eikä myöskään puoluetoverien moittiminen. Se mies tekee oikein, joka vakaan harkinnan jälkeen ilman vaarallisia loikkauksia ja turhaa melua tukevasti painaa eteenpäin sen asian puolesta, jota hän tahtoo puolustaa. Liian tulinen hyppeleminen eteenpäin on tätä ennen usein aikaansaanut äkillisiä kuperkeikkoja, emmekä me sellaista toivota kellekään saman asian puolustajalle. Elleivät herrat pohjalaiset tahdo maltillista menettelyä noudattaa, niin pelkään, että katkera seuraus liiasta hurjuudesta antaa kovakouraisen opetuksen, joka ymmärretään sananparresta: 'ylpeys sen teki', sanoi sontiainen, 'kun lensi päänsä aidanseipääseen'.»

Kiusallisen vaikutuksen läsnäoleviin tekivät sekä von Pfalerin että Lassilan puheet, sillä edellinen ei ollut harkinnut, oliko soveliasta soimauksilla moittia hämäläisiä, joiden juhlavieraaksi hän oli kutsuttu, eikä toiselta puoien Lassilan kiivas hyökkäys pohjalaista osakuntaa, K. P. T. -yhdistystä ja sen mielipiteitä vastaan sopinut yhteen niiden velvollisuuksien kanssa, jotka luetaan kuuluviksi juhlan toimeenpanijoille kutsuttuja vieraita kohtaan. Mutta noiden herrojen epäkohteliaisuudet kuittasivat toinen toisensa.

Eri puolueet tavallisesti pysyvät pystyssä, niin kauan kun niitä vastustetaan ja niiden toimintaa siten kiihoitetaan. Tai loppuu puolue, jos se voimakeinoilla hajotetaan. Ylioppilaspiireissä pysyi Suomalaisen Nuijan puolue, vanhoillisten suomenmielisten ryhmä, virkeänä ja voimakkaasti toimivana, kunnes suomalaisuus oli päässyt niin voitolle, että monet äänestyksissä ja vaaleissa saavutetut voitot ja ruotsalaisen puolueen tappiot saivat vastuksen masennetuksi. Vaikka Suomalaisella Nuijalla oli ollut virallisesti vahvistetut säännöt, ja yhdistys oli tehty lailliseksi sen kautta, että sen nimi ja sen virkailijat, puheenjohtajat ja sihteerit mainittiin useana vuonna ylioppilasluettelossa, niin tuli yhdistyksestä virallinen loppu siten, että yliopiston rehtorin toimesta Suomalaisen Nuijan nimeä ja virkailijoita ei enää painettu ylioppilasluetteloon. K. P. T. seuran nimeä ei siihen milloinkaan oltu painettukaan. Se oli aikansa olemassa epävirallisena seurana, jolla ei ollut vahvistettuja sääntöjä.

Syy, miksi Suomalaisen Nuijan nimi poistettiin virallisesti toimitetusta yliopiston luettelosta, vaikka sen säännöt olivat saaneet yliopiston viranomaisten vahvistuksen, oli siinä, että ruotsinmielinen puolue oli valmistanut itsellensä säännöt taistellaksensa suomalaisuutta vastaan ja pyysi säännöillensä yliopiston rehtorin vahvistusta, niin että heidänkin yhdistyksensä lailliseksi tunnustettuna mainittaisiin ylioppilasluettelossa. Yliopiston rehtori ei tahtonut virallisesti jakaa ylioppilaskuntaa kahteen vastakkaiseen, keskenänsä riitelevään puolueeseen, ja sentähden poistettiin Suomalaisen Nuijankin nimi, joka tätä ennen oli otettu luetteloon. Mutta niin kauan kuin suomalaisten yhdistys vaikkapa epävirallisena oli olemassa, pysyi ruotsalainenkin toiminnassa.

Kun kielisuhteet ylioppilaskunnassa olivat sillä kannalla, että ruotsinmieliset olivat voitolla, tekivät Suomalaisen Nuijan miehet rynnistyksiä voiton toivossa ja ponnistukset kiihtyivät sitä lujemmiksi, kunnes suomalainen puolue kasvoi tasaväkiseksi ja viimein pääsi voitolle ruotsalaisista. Vaalien edellä, kun piti valita ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja tai hoitokomitean jäsenet, olivat molempien puolueiden agitaattorit ahkerasti liikkeellä kokoamassa äänestyslippuja oman puolueen hyväksi ja valtakirjoja käytettiin sangen ahkerasti. Pidettiin ylioppilasluettelon mukaan tarkkaa lukua siitä, ettei kenenkään äänioikeutetun ääni mennyt hukkaan. Jos aavistettiin, että joku olisi välinpitämätön tai sairauden tähden ei voisi tulla vaalikokoukseen, haettiin hänen valtakirjansa, niin että toinen saman puolueen mies voisi käyttää hänen äänioikeuttaan. Käyttämättä jäi vain niitten äänet, jotka olivat matkalla tai joita agitaattori ei parhaalla etsimiselläkään löytänyt.

Vaalikiihoitus oli ankaraa ja joskus sattuivat vastakkaisten puolueitten agitaattorit kohtaamaan toisensa matkoillaan. Tällöin voi syntyä esim. seuraava keskustelu:

»Turhaa työtä teidän puolueenne agitaattorit tekevät, sillä me kuitenkin voitamme.»

»Älkää kerskailko ennen aikojanne! Me saamme kokoon ainakin 223 ääntä, ja jos hyvin onnistuu, pääsemme 235 ääneen.»

»Niinpä te jäätte tappiolle, sillä me saamme ehdottoman varmasti ääniä oman puolueemme hyväksi vähintään 242 ääntä, mutta jos onni on suopea, niin voimme koota 258 ääntä. Teidän on turha taistella varmaa enemmistöä vastaan.»

Kun vaalitilaisuudessa äänet tarkoin luettiin, niin suomalaisella puolella oli 255 ääntä ja ruotsalaisella ainoastaan 232 ääntä.

Vaalin jälkeen tappiolle jääneen puolueen agitaattori ihmetteli, kuinka vastapuolueen äänten kerääjä oli edeltäpäin osannut noin likelle arvata, miten monta ääntä he saisivat.

»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty», vastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut tehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.

Joka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja taitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.

Ylioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella Helsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa kuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja sillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa yleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen lukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien hankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.

Osakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen teki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli lahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten. Hyvin vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli sivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua agitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin yksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle puolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio mahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen hyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä käymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta maksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua miehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty valtakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä ja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin koottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä lyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja jokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue oli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa säilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.

Mielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein aikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti piti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen äänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet tarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko virheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla puolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.

Sillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita monia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville, oliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut useampia valtakirjoja kuin oli sallittu j. n. e., vetäytyi suuri äänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin virvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen kuumeesta.

Aamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan velvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta. Suomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä. Vaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä silmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin uskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet enemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista huolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se oli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut toiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei joskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa toivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko suomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että ruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä voitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!

Oli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet. Hekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet oikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista sivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat olivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat suomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton kallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin vanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan maltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä pääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.

Tarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian tunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli usein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen kimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten ajaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti hänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.

Niin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli kuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä mieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset aivan syyttömästi.

Ne ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat kielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan suinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi suomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat siihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat monet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon. Kouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.

Suomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman ilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän muillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle Suomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana monopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman maassa. Suomalaisen Nuijan ja K. P. T. -seuran työn tulokset ylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta tultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että seurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.

Avoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut valmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa. Siihen kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen työkansan valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen tunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se ikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka kirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa kylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K. P. T. -seura ei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee ollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut Suomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K. P. T. vain kiivaampi vaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.

Ruotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä. Pohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia puhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle jäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta mielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta kokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin lukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:

»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)

Välinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan monella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen maaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan suomenkielistä vastaan.

Ruotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X. Y. Z.

Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville, ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa, niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z. -yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.

Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin. Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala, joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua runoa:

Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»

Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä paheksumista.

Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää, minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.

Kun Suomalaisessa Nuijassa puhuttiin ruotsia

Uusmaalaisessa osakunnassa oli eräs Emil Sourander niminen, eteväksi matemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka kilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin omasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen matematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta Mittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta Sourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi, jopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta. Sellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti professori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander vaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen teoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu tahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori väitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä Sourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut, mistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä syytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin ruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä Mittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa, hylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan Suomalaiseen Nuijaan.

Sattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin keskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja puolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös Sourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa oli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan jäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia kehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa. Sattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs Nuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta. Tämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:

»Herr ordförande!»

Puheenjohtaja vastasi:

»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»

»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen Nuijas möte tala svenska?»

Yleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin luonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin sanaakaan.

Eräs käynti J. W. Snellmanin kodissa

Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa, käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:

»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»

Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille. Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi, sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi, ja siitä oltiin iloisia!

Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen, ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni, ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta »herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.

Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60 ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.

»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen painamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin ruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin kohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O. Manninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan uunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli vielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är icke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»

Punastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja muutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen istumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.

Ennenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori keskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi sitten:

»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä olen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on vaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän varalla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin väkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min andtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka kaffe!»

Pian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja suvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia. Huomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia kaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen entiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan filosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien kuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät toinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig karl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»

Tietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia, katseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin vanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota lahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin katsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.

Näin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut maisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti senaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen, etteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä kunniaa, että he ovat saaneet käydä J. W. Snellmanin kodissa hänen itsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen mielessä, joka silloin siellä oli.

Kun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina kaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita. Ystävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät tervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin tarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa mukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja tämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta istumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför skall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig upp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»

Meitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha mestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta tämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli yrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin, niin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men akta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet lattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen alla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät karhun kynnet loukkaantuisi.

»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset oppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa! Mutta missä on Perander?»

Tulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän myöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander oli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se seikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada kaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi professori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia. Vähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där studentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa pitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten kautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian likaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme hänen uutteria kehoituksiansa totella.

Kunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina, että olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm Snellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä, vaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä vuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12. toukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari tuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista, katkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän muutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut moitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut huhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan muistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen itsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin rakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta hän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän unhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän Helsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan osoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.

Valtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin saavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan voineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat intoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä ottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J. W. Snellmanin haudalle.

Juhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi järjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen rahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen asukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli senaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti keskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen hallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan tuntuvan, koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät ruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat ruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa. Vasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen puolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten nurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden ärtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.

Niiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä J. W. Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna jättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja kuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista inhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston. Sellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut kertoa.

Pitkällinen santarmirettelö Helsingissä

Kauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J. Chr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W. Edlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle nimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen kirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä, perustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o 11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä suomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin Ruotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka myöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin Akateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en muista tarkemmin minä vuonna.

Suomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla humoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen Hedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän kirjoitti enimmäkseen Smälands-Posten-nimiseen sanomalehteen lyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi kokoelmaksi ja antoi niille nimeksi »Kaleidoskop». Noissa tarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja, mutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti ostettu kirja.

Sattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä asiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.

Keisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä Suomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi Kymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti hänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle ja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla käsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y. m. kuin suinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä huomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän viipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että Suomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle kukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m. m. Daalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän käväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka paikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella. Vaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi tiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.

Ruotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan hallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli Ruotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä aiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin Venäjän hoville.

Mutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.

He kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät, että keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset nihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon, tulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin, sekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.

Venäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He epäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään silmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi olisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin vakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin hoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden esteiden vuoksi.

Mitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties pettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet saavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä mielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja Smålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta keisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka sisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia. Mikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen pilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä taiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista. Hän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria, herrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä) seurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski (Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin rauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin hallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman itserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai sellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä. Aleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä ketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden Sigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri II:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt näkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän itse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen tuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei keisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä suuria pelkureita kuin hän itse.

Ennenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille luultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen Helsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa ostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi kappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt näytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä tiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff oli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan painohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia loukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.

Herra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin selittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt kirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin ostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut tiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa Kaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin kirjakauppias vapautettiin syytteestä.

Mutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän nähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa paikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät toisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä kokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän kaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta häntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että suurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä ja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja käyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun santarmiluutnaniti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka tulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja antamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä» pelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin ja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen meni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä ollut aikonutkaan lähteä.

On selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa tilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti kuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän kävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen rauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se, että hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa ulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».

Yliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen Stepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin Stepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu rehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä kaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin kuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen eri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta siitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin määräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän tuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella osoitellaan.

Rehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien kokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille osakuntalaisille tiedoksi.

»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti Stepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»

Sellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti. Ylenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli päässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli toteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää häntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että Stepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti tunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi suojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain nähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.

Tällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota kuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun Helsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois. Sitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä muutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin kirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat ruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.

Pääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska »Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä keisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että kirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.

G. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin vähällä.

Senaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat, leimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen aikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa teknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen ammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin Itämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli lisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike tuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan. Mutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä sai.

Herra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien salaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli Helsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen, että »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän oli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan lähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä kirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli vienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä Wickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja kyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.

Hänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa myytävänä, kun se oli kielletty kirja.

Hra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia. Erikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.

Herra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja oli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta ja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.

Backhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai sen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää vilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja vei sen mennessään.

Pian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.

Hän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään eversti Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti todistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti luultavasti hankkinut jostakin muualta.

Vikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä nukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen pöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun Wickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka ei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin tuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain ylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström todistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi todistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden edessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt sen santarmipäällikölle.

Siitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.

Oikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja juttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä kireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.

Helsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o. tavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat oli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista kuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo silmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi valoisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli teetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin siihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat spiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa Pekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi». Pilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen »Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin kaikkialla.

Kun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli käynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään käsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt kirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin suureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että pääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von Adlerflug oli tietysti syytön.

Herra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa, mutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin taloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa ja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin lyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen vahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin kirjapainossa painattaa pelikortteja.

Mutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös asiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja saivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet iso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä kädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai ponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät hänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi rattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli varattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu Backhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa seurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.

Backhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin ryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa. Kauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan laivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi hyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.

Näin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.

Sillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin Helsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla Backhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan sopivalla tavalla.»

Laivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan, mutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti kuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja Backhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei lähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän pitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he näkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei ollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta. Jätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille patasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan. Alkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja lähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat häntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi jäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli huonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla vastauksen:

»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»

Viimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa minuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän kysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen, tempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna odotteli pimeän tuloa.

Yön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei hänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff tuntemattomana häipymään teille tietämättömille.

Oliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei kukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut käytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä Helsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.

Sananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».

Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta oppiessaan.

Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.

Kilu-Kalle

Hän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset tunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra. Ulkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien suosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt juuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni matkimaan.

Hänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan tiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän nuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko hänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet, joita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se ketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan häirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai hän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän myöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.

Kilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli hyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti.

Ensimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi, kun hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä, kreivi Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin. Rautatietä ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja kenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle puettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja tervehti ranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen, että uusi kenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska Kilu-Kalle arveli, ettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt Helsingissä, tarjoutui hän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen hänen ylhäisyytensä kaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat rakennukset.

Kallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan vastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski tervehtijän mennä matkoihinsa.

»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle. »Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta kohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun suosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin kumarruksen Kilu-Kalle poistui.

Siihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin tätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni turvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona. Nykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat kivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät ajetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.

Sillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J. W. Snellmanin kuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka, missä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta vähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka jalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois johonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet mukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten kauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei tarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.

Kesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän siinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä, vaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin Kilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla^[1]. Hänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle asui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa tynnyrissänsä.

Jokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen parempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin pilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis apuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen aina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin Kilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt rangaista.

Eräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen piti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.

Ruotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä Tengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein ala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton. Vieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi näyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla, joita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli kenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin. Joka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös kenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta tiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei siis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili Matilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei kenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark ilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi jokaista tämän näyttelijättären liikettä.

Ruotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta kenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan avustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja eräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen sanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla (Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti Tengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista varten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.

Kun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut Tengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa univormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä ja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti Tengmarkia.

Vastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi Kilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen rintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt tähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt paperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä ulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään huononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon astuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset teatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin joku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle osoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille Kilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.

Samoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa kiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt, vaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin merikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla puh- distanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti niin pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota kohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen siellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.

Teatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin hullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla hatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle. Ovathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt eivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä usein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan teatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla huoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita taivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.

Kenraalikuvernööriä harmitti yleisön liiallinen huomio. Hän kutsui luoksensa teatterin vahtimestarin ja käski tämän ajaa Kilu-Kallen ulos teatterista. Vahtimestari ei tohtinut olla tottelematta niin ylhäisen herran käskyä. Ja vaikka Kilu-Kallella oli pääsylippu ostettuna sille paikalle, missä hän istui, eikä hän ollut tehnyt sen pahempaa kuin katsellut ympärillensä, niin seuraavalla väliajalla vahtimestari kehoitti häntä poistumaan teatterista. Ja korkealle esivallalle kuuliainen Kilu-Kalle tietysti totteli. Hän nousee seisoalle ja juhlallisella liikkeellä lykkää kokoon pitkän kiikarin. Ennen kaikkea hän samalla ottaa huomioon eksellensit ja heille kuuluvan kunnian, ennenkuin poistuu.

»Das geehrte Publikum» oli Kilu-Kallen näytäntöön sangen tyytyväinen.

Kilu-Kallen juhlallinen esiintyminen ruotsalaisessa teatterissa teki tarkoitetun vaikutuksen. Kenraalikuvernööri Adlerberg piti huolta siitä, että neiti Tengmark joutui naimisiin ja erosi Helsingin ruotsalaisesta teatterista sekä muutti asumaan Tukholmaan.

Kilu-Kallea käytettiin monessa muussakin tilaisuudessa avustajana yhtä hyvällä menestyksellä. Kun hänen elämänsä päivät päättyivät, oli häntä haudan lepoon seuraamassa tavattoman suuri saattojoukko. Hän oli saanut monta ystävää.

Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut.