language: Finnish

TUOMIVAARAN TUOLTA PUOLEN

Kirj.

Toivo Mähönen [Toivo Lyy]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS

   I
Linnustaja I, II
Tuhma I, II, III
Erätiellä eksynyt

II
Tietäjissä I, II
Pihatöillä I, II
Nurkka-Nuutti I, II
Laiska
Runoilija
Utelias
Hentomielinen
Kolke

III
Rakastunut
Ainolle
Nuori I, II
Kutsu
Lemminkäinen
Pulma
Kahden kumartaja
Sininen piika I, II, III
Kullan orja
Haaste

IV
Emon huoli
Iso puheli
Tuomivaaran tuolla puolen I, II, III
Erästäjä-veljet
Koskelon vaanija I, II
Pannahinen
Virven sulho
Kultanuoli

I

LINNUSTAJA.

I

    Kas, jo taitaa päivä koittaa.
    Kalpeammin tähdet kiiluu
    reppänässä, hiilet hiiluu
    himmenneinä kiukaan suulla.
     Entä — teeriparvi soittaa!

Luukku auki!

— Päällä mäen huurtehisten solkikoivuin punertuvan jo ma näen!

II

    Jousi selkään vaarnan alta,
    sitten kiinni saunan uksi,
    Penu mukaan — jalkaan suksi
     oven suulla seinustalta.

    Lailla hirven haarasarven
    alas jäälle vaaran rintaa,
    sieltä pitkin lammen pintaa
    viitaan luokse lintuparven.

    — Elä, Penu, ääntäs säästä!
    Anna helkähdellä salon,
    Tapiolan soida talon,
    että voisin liki päästä.

    — Tellervoinen, piika vieno,
    neulo linnun silmät kiini:
    ota ohut sulkku-niini
    sekä männynneula hieno.

    — Auta myöskin Maariainen;
    lintuparvi uneen laula,
    solmi varpaisihin paula
    kirjokultakudonnainen.

    — Elä lintu, lentoon läiky:
    mitäs minä miesi eto!
    Koira se on yksin peto,
    sitä katso, sitä säiky.

    — Näre, aina vihryt-takki,
    yhtä pyydän myöskin sulta:
    nouse varpailles, jos multa
    milloin vilkahtaisi lakki.

    — Kuule vielä, jousi, mua:
    kaarru kaari, jänne kestä,
    nuoli harhateiltä estä,
    kun saan kerran lauaistua.

    Lähemmä en enää hivu
    — jänteen vedän nimeen Ukon
    Kiesuksen taas liisin lukon:
    pilkan keskeen eikä sivu!

TUHMA.

I

    Jopa mie jotakin keksin,
    jopa keksin ja tekaisin
    Tuhma-Jussi Tuhmalasta:
     ohi ammuin, en osannut!

    Oli koppelo komea
     koivun oksakonkelolla,
    kotkotteli koiralleni,
    kurkotteli kauloansa,
    siristeli silmiänsä,
     höyheniään hörhisteli:

    »Kyllä sinut tunnetahan:
    tuhma tiisti Tuhma-Jussin,
     Tuhmaa-Jussin Tuhmalasta;
    Jussilla on jousi tuhma,
    tuhmat, vaivaiset vasamat;
    ei edes kertoa kesässä
    ole oike'in osannut,
    vahinko, jos vuodessana
     saapi saalista oravan!»

    Minä mättäällä makasin,
     Tuhmaa-Jussi Tuhmalasta:
    jouduttelin jousiani,
    jännittelin jänteitäni,
    vasamoitani varasin
     koppelolle pään menoksi:

    »Outa, outa, metsoakka,
    tokko kauan kotkotellet,
     kenokaula keikistellet!»

    Laskin liinan liukumahan,
    jännesiiman siukumahan:
    kaari kauniisti kalahti,
    tulta suihki sulkanuoli,
     tulta nuoli Tuhma-Jussin.

Katsoin: koppelo putosi?

    — Pahka puusta vain putosi,
     oksa koivusta kolisi,
    ritisi risut ja ritvat;
    metsoakka aivan terve:
    kuulin kovan kotkotuksen,
     siivispankon paukahtelun.

II

    Noinpa neuvoi iso ennen,
    oma vanhempi opasti:
    pyy parempi pivossa yksi
     kuin on puussa pyitä kaksi.

Enpä, tuhma, uskonunna:

    lensi pyy edestä puuhun,
    pyristeli pyrstöänsä,
    viherteli, viiskutteli;
     asetuime ampumahan.

    Silloin, äimä, mie älysin
    teeren puussa tuonnempana.

    »Pyy pieni, parempi teeri!»
    tuumin tuhma.

                  Pyy pakeni,
    kun pudotin puusta teeren.

Jopa tunsin teeren tuolloin:

— se oli harmaja havukka.

III

    Enpä ennen sokko ollut,
    mies olin näppärä näöltä:
     hiiren hirvestä erotin,
    paistepäivän pilvisäästä,
    pihtipieltä puskematta
    oven kulkea osasin,
    niin ei syttä yösydännä,
     etten tulta tuntenunna.

Joko nyt silmäni sokeni?

    Kuulin hallin haukahtavan
     kerran, kaksi — kolmannella
    koko kuusikko kajahti;
    minä kohti koikkimahan,
    liinamekko, leikkimähän
    juonella vasama valmis;
     jopa hallini havaitsin:
    alla kuusen kukkalatvan;
    kurkistelin, kuikistelin,
    tähyelin, tähtäelin,
    kiersin kuusta kuuristellen,
     polvillani ponnistellen,
    mahallanikin mataen,
    kiersin kerran, toisen kiersin,
    kolmannenkin kaarsin kerran:
     näin vain kuusen kukkasia,
    kullankeltaskerkkäsiä,
     havuneuloja havaitsin.

    Alkoi mieltäni etoa,
     sydäntäni syylätellä,
    kiukun kieltä karvastella,
    kerran jo kirota taisin,
    kättä hallille heristin,
     näytin nyrkkiä, nyrisin:

    »Haukut, herja, vain havuja,
    lehvänpäitä luskuttelet!»
    Jopa kartun koppaelin,
     sillä koiroa kalautin.

    Koira älähti, kajahti korpi
    — kohta kuusesta pemahti
    metso, kuin kome'in kokko,
     lenti pois levähtämättä:

kotvan kuusikko kolisi.

ERÄTIELLÄ EKSYNYT.

    — Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
    auta, auta, Armo-Luoja,
    auta miekkoista minua,
      erämiestä eksynyttä!

    Ilta on iso käsissä,
     yön tulevat tummat tunnit:
    alhot ammoin jo pimeni,
    vain ylinnä ypälehellä
    vaaranhuipun hulmehtivi
    päivän kuoleva kipinä;
    koht'on aika kummitusten,
     metsän peikkojen pahojen,
    kuulen jo jalkojen jytinän,
    kuulen ruskavan risujen
    — auta, auta, Kiesus-kulta,
     auta, oi, hädässä hengen!

    Kolmasti minä jo, koito,
     saavuin paikkahan samahan
    — tuohon koivunkonkelolle
    auhdolle ahoperälle;
    kuljin kauheita kehiä:
    kuljin kuusikot kumeat,
    käpykankahat kamalat,
     peninkulman perästä toisen
    horjuin Hornan hongikoita,
    mätkin maita, sotkin soita,
    umpilampia umeita
    kiersin, kaarsin koskiakin,
     viidesti Venähen järven.

    Nälkä jo näköä syöpi,
    kontti tyhjä, lintukontti,
    toinen tyhjä nuolikontti,
    tyhjempi minun mahani
     — epätoivo vain evästä.

    Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
     tule tänne, tarvis oisi,
    auta miestä, oi, mäessä:
    itse en tunne, tuhma, tuota,
    kunne kulkea pitäisi,
    tule, kuljeta kädestä,
     opastele oikeahan;
    tai et itse ennättäne
    kesken kirkkokiirettesi,
    pane paimenpoikiasi,
    ehättele enkeleitä,
     en minä parasta pyydä,
    pane pienin paimenista,
    pahin palkkapoi'istasi;
    työnnä suoraan työsijoilta:
    jauhinkiven kierrännästä,
     riihessä rimuamasta,
    palolta, perältä pellon,
    kaskikoivun kaadannasta,
    raunioitten raadannasta,
     ometan oven takoa
    taikka härän hännän alta
     — elä vaatteita valitse.

    En ole itsekään korea:
    nukkanuttu, piikkopaita,
    housutkin kotikutoiset,
     verkaa ei väheäkänä.

    Siitäpä suuttui salon ukko,
     siitä suuttui ja sydäntyi;
    turhaan lauluilla lepytin,
    turhaan kullalla kukitin,
    hopeoilla huolittelin:
    eipä taipunut Tapio!
    Silmät päästäni sokaisi:
     pois pakeni linnut puista,
    en edes ehtinyt älytä;
    oksat kummiksi kuvasi:
    latvat puista puhki laskin,
    haavannorkot nuolin noudin
     kävyt kuusista karistin,
    tuulenpesät tuivertelin
    — linnun luulin ampuvani,
     oravahan osaavani.

Kaikki nuoleni kadotin.

    Jos konsa kotihin pääsen
     kultaisille kartanoille,
    hopeisille huonehille
    oman aittasen ovelle,
    oman pirtin pöydän päähän
    ohraleivät ottamahan,
     rieskamaidot maistamahan,
    voita veitsin vuolemahan,
    sitten kylyn kylpemähän,
    kylvettyä kaatumahan
    kera kullan vuotehelle
     — polvin kirkkohon kävelen,
    kuvia kumarteleime,
    kuvaa hyvän Henterikin,
    kiitän Maaria-emoa,
    eniten sinua Kiesus;
     ostan kultakynttilöitä,
    tuhatluvuin tuohuksia:
    niitä poltan kuin pärettä
    edessä sinun kuvasi;
    eipä siitä tuli sammu,
     tuli sammu, tuohus tummu
    sinä ilmoisna ikänä,
     kuuna kullan valkeana

    — keväät palaa, kesät palaa,
     syksyt palaa, palaa talvet
    yöt ja aamut, päivät, illat;
    vasta silloin sammunevi,
    vasta tuolloin tummennevi,
     konsa tummuu taivaan talot:
    sammuu päivyt paistamasta,
    kuu kulta- kumottamasta,
    palamasta pohjantähti,
     kointähti kimaltamasta.

TIETÄJISSÄ.

I

— Sano syvin syntyjäsi!

    »Tiedä taito tyytymisen,
    elä kuusehen kurota.

    — Vaan virka, viluinen vieras:
    etsit — soisit löytäväsi?»

— Lapsen uskon ja unelmat.

II

»Eniten epäillä tahdot?»

— Epäilystäni epäillä.

PIHATÖILLÄ.

I

— Hus, siunatun sika, elä allasta kaada!

    »Juh-juh!» — pysy poissa nyt vain:
    ennätit ennenkin vellisi saada,
     kunhan ruuhesi täyteen sain.

Nooh — kuulitko, röhiläs, kärsäsi pois!

    … Voi Maaria: kuuli se älykäs aasi,
    sehän nyt itsensä hillitä vois,
     jo otti ja teki — kaasi kuin kaasi.

II

    — Niin, niin — siinä olet nyt sinä
    ja tässä olen minä,
     ja velli on maassa.

    Turhaan kärsääsi mullassa tuhrit,
    hukkaan menivät jumalasi uhrit,
    särkyi elämäsi aate:

    nyt ilman jäi maha,
    ystävä-paha!
    Onko nyt parempi näin?

    Olisit kuullut ja totellut mua,
    niin kova onni ei kohdannut sua,
    kuten kohtasi nyt.

    Sinä olet kuin mies, joka omenapuuta
    hoiti ja vaali ja maiskutti suuta,
    kun ajatteli hedelmän-aikaa

    — mutta, kun tuli viikot joina
    omenat kypsyy, hän raakiloina
    ne puusta poimi ja söi.

    Oli hänellä aate — vain puuttui järki:
    hän aatteen vuoks saman aatteen särki.
    Niin teit myös sinä.

    Mutta minä
    en tee kuin sinä:
    en elämäni-aatetta rikki pole.

Sillä minulla ei sitä ole…

NURKKA-NUUTTI.

I

    Ehkä nyt enempi tiennen
     ennen tietoni ehompi:
    »On jumalat!» — silloin tiesin:
    »Ei inehmon henki kuole!»
    Vähemmästä väittehestä
     pääni antanut olisin.

Nyt sanon sadasti: »Ehkä!»

    Tosissansa inttäessä
     toisen: »Tukulmi on kuussa!» —
    annan myötä, myönnyttelen:
    »Lienet käynyt — paremmin tiennet» —
    ilman pilkan piilokieltä,
    ivan ilman ilkkumieltä,
     vaikk'en häntä uskokana.

    En minä ilku uskovia:
     ehkä ennemmin kadehdin.

    Jos minä ketänä ilkun,
     ilkun yksin itseäni,
    nauran Nuutti-nuhjukselle,
    pankon mustan painajalle,
    peräpuolen paistajalle,
    kylkensä kypsentäjälle
     ja harvoin hänellekänä:

— surun mieltä sortaessa, murehen masentaessa.

II

    Vaan mitäpä näistä laulan:
     tupaan kuuluvat tulevan.

    Enää en minä ilmi kerro
    muille mielihauteitani;
    kerroin kerran — suututtikin,
     virkettihin: »Viisastelet!»

LAISKA.

    Laiskaksi mua sanovat,
    kuhnukseksi kelleävät:
    hikoavan syödessäni,
     vaan ei työtä tehdessäni.

    Kellätköhöt, mallatkohot,
    kellätköhöt jos kahesti,
    mallatkohot jos mitenkä,
     manatkohot — en pahene.

    Enkä liioin kaunaa kanna:
     lie puheessa puolet totta.

    — Lien minä kahessa laiska:
     huoli en kaivohon hypätä
    tahi oksahan kivuta,
    itse surmalle sueta
     — mut en myöskään rukoella
    kalkahtaissa kuolon kellon
    päiviäni pitemmiksi,
    iltojani isommiksi,
    vaikka kohta katkeaisin,
     tuossa turma jo tulisi.

RUNOILIJA.

    Hän ei usko Jumalaan,
    mutta runon saatuaan
    lauletuksi — kädet liittää
     ristiin, kyynelsilmin kiittää.

UTELIAS.

    — Pyhä Poika Jumalan,
    jalkoihisi kumarran
     tuskissani tiedustain:

miks sain tahdon kuninkaan mutta mahdin narrin vain?

HENTOMIELINEN.

    Lapsuusaika! Aika unten!
     Unelmien suurten aika!
    Aika vilppahamman veren!
     Aika innon — intohimon:
    elämänsä kaiken silloin
    niinkuin romun taikka lastun
    oisi antanut, jos oisi
    edes päivän yhden saanut
     aikamiesten jousta kantaa!

    Aika voimantunnon, lennon
    mielikuvituksen! — Silloin
     enkö herttua ma ollut?

    Ratkesivat rajat aikain
     niinkuin hopeaiset seitit
    aamukimmelteisen salon,
    vuoret vaipui, nousi notkot,
    manner mertyi, meret kuivui
    — tarvittiin vain taikasanaa
     kolme: usko, toivo, tahto.

    Lapsuusaika! Lapsuusaika!
    Sinut toivoisin ma jälleen,
    ellei palanut jo karteen
     multa toivon soihtu oisi.

    Uskon liekki, tahdon tuli
    sammuivat jo sitä ennen.

    Jäljell' on vain kaiho — himmee
    niinkuin talvi-illan viita.—

KOLKE.

— Mikä kolke koivikossa?

    Taivas kimmelti keväinen
    niinkuin säilä sankarilla
    tai kuin hilkka sinisen piian:
    sinisempi kuin sininen
     — päärmätty punaveralla.

    Vasten kaunista kajoa
    koivut kuuraiset kohosi. —

    Salon piiat kuulostivat:
    — Mikä kolke koivikossa?

    Hiipivät lähemmä piiat,
    kouristivat, kurkistivat
     kuusen lehvien lomitse.

    Kaksi kaunista näkivät:
    toinen jo hopeahapsi,
    toinen veitikkä verevä,
    erämiehiä molemmat,
     juuri nuotion teossa.

    Ja se veitikkä verevä
     pilkkoi jäistä järkälettä.

— Siitä kolke koivikossa!

III

RAKASTUNUT.

    Mikä se runoja luopi,
    runoja luopi, sanoja suopi,
    ajatuksen auttelevi
      kultahan runokuvien?

    Murhe monelle runoja luopi,
    suru suuri sanoja suopi
     — rakkaus, rakkaus minulle!

    Sillä siksi ma runoan,
     siksi, että ma rakastan!

Kenpä kaunis katsottuni?

    Tietäisinkin, taitaisinkin,
    en silti sanoisi muille.

    Vaan en tiedä itsekänä,
    tiedän vain, että rakastan!

    — Teitä kaikkia rakastan,
    oi, te metsän siniset piiat,
    siniset piiat, siniset liinat
    — vaan eniten erästä teistä,
     ketä, en tiedä ma sanoa!

    Sen vain tiedän, että kerran
     kerran saan hänet tavata
    eräteitä tarpoessa
    kaarta kannatellessani,
    kaarta kaunista, jaloa —
    Tapiolan tanhualla
    aivan aitan kynnyksellä
     sinipiian siniliinan:
    posket kuin puolukat punaiset
    tai on terttu pihlajassa,
    silmät kuin sinisäkenet
    taikka taivahan salamat,
    huulet kuin mansikat mäellä,
     mesimarjat mättähällä,
    vaapukat vadelmikossa:
    maku kuin lakan makean,
     tuoksu tuomen kukkasilta.

    Katsovat pihlajat pihalla,
     kuuset kukka- kuuntelevat:
    oven aitasta näkevät,
    heinän kuulevat helinän,
    rastaslinnun raksutuksen,
    eivät näe ne, kuule meitä,
     neitokaista ja minua.

    — Minä katson kaunoistani,
     ihanaistani ihailen,
    supisen sulosanoja;
    kyllä toisemme näemme,
    puhelumme ymmärrämme,
    vaikka on hämärä aitta,
     vaikka vain katsehin puhumme.

AINOLLE.

    Mikä oli kauneinta kesällä?
    — Sinä olit kaunehin kesällä;
    kukkaterttu valkotuomen.

    Mikä oli kauneinta sinussa?
    — Ainoutesi: kainoutesi,
    sydämesi lapsenmieli.

NUORI.

I

    Tahdon kerran leimahtaa!
    Sitten tuoni tulla saa.

    — Ei se tule liian varhain,
    jos saan hetken olla parhain.

II

    Yksi korkee mainetyö,
    sitten vaikka hornan yö.

    — Silti kaiken maineen maan
    olen valmis vaihtamaan
     lemmen yhteen unelmaan!

KUTSU.

    — Tule, tule, metsän tytti,
    siniliina salon tytti:
     katso, mies olen korea!

    Saavu, suuta suikahutan:
    hunajaiset huulet mulla!

    Tule, tutkin silmiäsi:
    eikö silmäsi sokene?

    Taivu tänne polvelleni,
    tiedän: varmasti vapiset!

    Tule kihlat ottamahan,
    kihlakullat katsomahan!

    — Niin minä sua rakastan
    kuni auerta aholla
    päivä aamun auetessa,
    niinkuni keseä syksy,
     tuohusta Tulenjumala.

LEMMINKÄINEN.

    — Tellervo, Tapion neiti,
    siniviidan vieno impi,
    kysyt: muitakin rakastin?
     — Rakastin.

»Vastakin rakastat?»

— Rakastan. — Sinua silti ihailen ikäni kaiken!

PULMA.

    Yhden silmät on siniset,
    toisen tumman-tuikkivaiset,
    kolmannen kuin kultatähdet:
     — mitkä niistä ma valitsen?

KAHDEN KUMARTAJA.

    — Ethän suutu, Luojan Äiti,
     Maaria, pane pahaksi,
    vaikka, kun Sua kumarran,
    Sulle tuohuksen sytytän
     — häntä mietin mielessäni:
    näen silmänsä Sinulla,
    näen kasvonsa Sinulla,
    kiharansa kulmillasi,
     hymyilynsä huulillasi,

    Sua suuremmin rakastan,
    pyhemmin palan Sinulle,
     kun hänelle Sinussa hehkun!

… SININEN PIIKA.

I

    »Mitä mietit, metsän sulho:
    mietitkö maailman menoa,
     olemisen ongelmata?»

    — Mietin mä sitäkin — mutta
    eniten erästä mietin:
     sinua sininen piika!

II

    »Mikset naura, metsän sulho?
    Mikset laula, Lemmin poika?
    Nauroit ennen, lauloit ennen.»

— Nauroinko ma? Lauloinko ma?

»Nauroit sinä, lauloit sinä!»

— Ehkäpä. En sitä epäile, mutta ei muista muisti mennyt.

»Minne muistisi menetit?»

— Silmihisi, sininen piika!

III

»Enää muistatko mitänä?»

— Muistan — mutta vain erähän: sinut, sininen piika!

KULLAN ORJA.

    Kielti vanha Väinämöinen
    kullalle kumartamasta,
     hopealle horjumasta.

    — Silti sinua palvon,
     kulta, eessäsi kumarran!

HAASTE.

— Oi, sinä onneton Onnenpoika:

    ammuit oksalta oravan,
    juuri kun joustani kohotin,
    allin arinahan anastit
     aivan ansani edestä!

    Vaan odota, Onnenpoika:
    pääni puuksi, miesi muuksi,
     ellen saa saalista sinulta!

    Lienet ennen ennättänyt,
    ennen nähnyt näädän rinnan,
    kuullut pyyhyen pyrinän
     — en minä sitä kysele.

    Erkane eri taholle,
     muuta muille metsämaille,
    luovu kohta kyyhkystäni,
    myönnä lintuni minulle
    — muuten miekoin haastelemme,
     taistelemme tapparalla!

IV

EMON HUOLI.

    — Kahta, lapseni, kavahda
    — emo neuvoi poiuttansa:
    toinen on huulien hunaja,
     toinen silmien salama.

    Maista mansikka mäeltä:
    toista mielesi tekevi.
    Suutele suloista suuta:
     koko mielesi menevi!

    Taivasta sini- tähyä:
    silmä siitä huikaistuvi.
    Katso silmien sinehen:
    näkö nääntyi, katse kätki,
     yö ikuinen ympärillä.

ISO PUHELI…

Iso puheli poiallensa:

    — Karhu on peto kamala,
     halla julma juhlavieras,
    hirveämpi vainohurtta,
    pään menoksi metsätiellä
    sala jousta jouduttava
    taikka tunkeva tupahan
     tuomisena tuohus tuima
    kera tapparan terävän
    — ne silti leikin on asia
    lemmen vaaran vaaniessa:
    niinkuni hyttysen hyrinä
     rinnalla jylyn Jumalan,
    meren jäitten järkkyessä
     tiu'un kirkkahan kilinä.

    Keiho karhun karkoittavi,
     halla häätyvi hi'ellä,
    vainohurtta hurmehella
    — tuli ei taltu lemmen-liekin
    ei vedellä, ei verellä.
    Ei ole leikki lemmen-liekki:
     iskit liekin leikitellen,
    liekki leimahti kuloksi,
    hiillyt helposti poroksi.
    Muista: aina järkeen jäätä,
    silmiin jäätä, huuliin jäätä,
     kun hymyät, hymyä hyytä,
    kun saat suuta, niinkuin kyytä
    suutele — niin lauot langan,
    merta ei mieltäsi menetä,
     tahto ansahan takerru,
    pysyt herrana omana,
     ole et orja, naisen orja.

    Onneton on kullan orja,
     silti saattavi sanoa:

    »Auki taivahan veräjät:
    orhi on oma edessä,
     raha saapi, virkku viepi!»

    Onneton on onnen orja,
    silti saattavi sanoa
     turman tullessa tupahan:

»Olen ollut onnenpoika!»

    Onnettomin naisen orja!
     Mitä saattavi sanoa?
    Ei mitänä: mykkä kieli,
    kiviriippa rintaluilla.
    Neiden vierellä vapiset,
    yksin ollen ohkaelet
    tunnossa tukala tuska;
     pelkäät häntä ja halajat!

    Et enää tunne itseäsi,
    ja jos järkeä jälellä
    hitu on sinulla vielä
    — naurat, narri, itsellesi,
     ellet kirskuen kiroa.

TUOMIVAARAN TUOLLA PUOLEN.

I

    Pakkaspäivä, kimmel kirkas. —
    Mieli kimmel-kirkkahampi
     sulhon suksilla sujuvan!

Minne matka miehen nuoren?

    Tuomivaaran tuolle puolen
    salon piikojen pitoihin:
     siellä metsän kekrikestit.

    Vaaran alla, alantehessa,
     huurreviidakon humussa,
    tien ohessa onnenpoian
    paistoi pihlaja punainen:
    tertut riippui, ritvat taipui,
     oksat onnesta kumarti.

    Näki sulho sen sydämin
    riemahtavin, raikahtavin.

    Näki onnensa omansa
     puuntavassa marjapuussa:
    niinkuin paistoi marjan poski,
    niin on paistoi neiden poski,
    niinkuin marjat maanitteli,
     niin odotti onnen-suukko!

II

    — Hili-hili! tili-tili!
    tili-tili! hili-hili!

    Mistä jäähile-hilinä,
    mistä tiukujen tilinä?

    Se on tilhien tilinä,
    tulihelttojen helinä
     siinnossa sinisen ilman.

    — Hili-hili! tili-tili!
     tili-tili! hili-hili!

III

Hämärti. Hiljeni hilinä.

    Minne marjat pihlajasta?
    Hämytärkö häivytteli,
     pimennotar piilotteli?

    Ei hämytär häivytellyt,
     ei pimeä piilotellut:
    liekki leimusi sininen
    alla pihlajan, pimeä
    muunne verhonsa veteli,
     sen vain kierti kierrokseensa.

    Kenpä tulen tuikahutti,
    rakovalkean rakenti?
    — Auvon-sulho aamullinen.

    Liekki lauloi, hiilet helkkyi,
    miehen mielessä helisi:
     iloko? — ei, vaan itku.

    Kun näki oksat onnettomat,
    tertut, pannut paljahiksi,
    ritvat, riistetyt alasti,
     mitä mietti mielessänsä?

— Omaa muisti murhettansa.

    Kun loisti lumella marjat,
    rikkisyödyt, rikkilyödyt,
     mitä muisti mies murehen?

— Sydänverensä vuotamista.

ERÄSTÄJÄ-VELJET.

    Oli veljekset erällä,
    iso veikko kaarta kantoi,
     nuori nuolia keräsi.

    Lumi narskui askelissa,
     tuumi piltti ja totesi:

»On kuin närhin nauru soisi.»

— Vielä virkat: naisen nauru!

Kylmä kynsiä kyseli, pienen ilme itkeväinen.

Veli lasta lohdutteli:

    — Kylmä kynnet karkaisevi!
    Mies olet iso jo! Ethän
     tyhjästä itkeä ilenne!

Lausui lapsi riemastuen:

    »Minä hammasta purenkin!
     Virka, veikko: enhän itke?»

    — Et itke. — Eläkä itke
    kyntten iki kylmäessä:
     silloinkin hammasta kiristä!

»Milloin ne kylmävät iäksi?»

    — Kalman hyytä hyytäessä,
    ellei ennen jo iäksi
     lemmen jäästä jäätynehet.

Viima viilti poskipäitä. —

Veli veijolle puheli:

— Anna purra — ei se murra: vielä viillä ei sydäntä!

»Milloin viiltävi sydäntä?»

    — Surman jousen joikaistessa.
    Vaan vielä viiltävi vilummin
     lemmen nuolen noutaessa!

KOSKELON VAANIJA.

I

    Etpä aina, metsämiesi,
     etpä jouda katsomahan,
    kuhun kulloin pääsi painat,
    mihin raatosi rakennat:
    mättäänkö märän nenälle,
    kiven taakse, kannon taakse,
    somerelle vaiko suolle,
   kankaalle, kanervikolle
    — niinkuin nyt minä poloinen,
    koito ja kovaosainen,
     jouduin paikalle pahalle:
    osuin keskelle kekoa
    muurahaisten murkinaksi,
    puurahaisten purtavaksi;
     jo on silmät, korvat täynnä,
    parta yhtenä pyrynä,
    jopa joku kulkussaki
    pistämässä, polttamassa,
    syömässä, syteämässä,
     enkä taida tuuman täyttä
    kohotella kokkoani,
    lihojani liikutella,
    muuten koskelo näkisi,
     kirjosulka säikähtäisi:
    lehahtaisi lentimille,
     ulapoille urkeneisi.

    Ei joluisi jousen kantamalle,
     uisi nuolen noutamalle.

    — Elä murra, muurahainen,
     elä maista, mauriainen,
    kutittele, kusiainen.
    Mitäpä minusta sulle:
    liha laiha, nahka kuiva,
    veri karvas ja väkevä.
     Pure männyn neulasia,
    keltä kuusen kerkkäsiä.
    jältä koivun kuorusia,
    pistä puhki puolukoita,
    murra auki mustikoita
     sekä maista mansikoita
    — elä puhko paitoani,
    parahinta paidoistani,
    elä housuja hajoita,
    minun kirkkohousujani;
     milläpä minä poloinen
    sitten kirkkohon menisin:
    pappi pannahan panisi,
    pahastuisi Pyhä Piltti,
    enempi Maaria-emonen.
     Entä suuttuisi Tapio,
    Mielikki, mesiemäntä,
    vihastuisi viidan eukot,
    salon kaikki sinipiiat,
     haltiat hyvät häpeisi,
    kun olis kaatiot kuluina,
     paita pahoin paikattuna.

    — Koskeloinen, kultalintu,
    punaharja, siipi kirjo-:
    jolu, jolu joutuisasti,
    souda, souda sukkelasti
     tänne rantaraunioille!

    Täällä on vesi matala
      — siellä saattaisit upota;
    täällä ne kalat kutevat,
      tääll' on ahvenmaimasia,
    salakoita, siikasia
    — siellä vain mustia muria;
      siellä on vesi vilumpi
    — täällä paljon lämpimämpi;
    sieltä voipi myrsky viedä
    — täällä on tyven satama.

    — Täältä yksin nuoli viepi
    tuttavämmille tuville,
    olovammille oloille:
    siell' ei tarvis vettä uida,
      vilussa ei värjötellä.

II

    Tuli koskelo kokalle,
    souti nuolen noutamalle,
     jouti jousen kantamalle.

    Minkä souteli lähemmä,
    sen kai kasvoi miehen maltti?

    — Sen mies malttia menetti.
    Jonka jouteli likemmä,
    tuon kai miehen jäätyi järki?
    — Tuon tuli tuosta tuhmemmaksi.

    Kiihko silmihin kihosi
     niinkuin terhen veen selälle,
    sumu suuren pienenteli,
    pienen suureksi sukesi:
    laati koskelon kiveksi,
     kiven kirjosiipiseksi.

    Nuoli kimposi kivestä,
    ammahtihe ampujaansa,
    puhki poikasen povesta,
     halki sulhon hartioista.

    Katsoi koito kuollessansa,
     ennen hengen heittoansa
    — kaihi hetkeksi katosi
    pian taas palataksensa
    tumma, vielä tummempana,
    summa, vielä summempana,
     ei enää valetaksensa;
    katsoi, katsoi — katse kantoi
    aavalle selän sinisen
    taivon rannassa tavaten
     pilkun pienen

                  — Koskeloko
    siellä kaarteli kareja?
    Vai joko silmä valhetteli?

    — Oli kuin ihana impi,
    Aino aaltojen varassa…

PANNAHINEN.

    Korpi kolkosti kohisi,
    viima vinkui, räntä räiskyi,
     Lappi lauloi, hukka huuti.

    Haamu harmaja saloa
     hiihti henkihieverinä.

    »Mistä matka?» — Maailmalta.
    »Sieltä mistä?» — Auran suulta,
     kivikirkosta Jumalan.

    — Läksin riemunraikkahana,
     yhtä riistarikkahana:
    ahkiossa ahmaturkit,
     revonnahkat, raha-rihmat,
    kiiltokarvakiihtelykset;
    tulen nyt tuska tuomisena,
    ahkiona ailut musta:
    mihin nyt piillä pillojani,
     paha töitäni paeta?

»Lienet surman suorittanut?»

    — Oisin surman suorittanut,
     onnellisempi olisin!
    Ei olisi kalma kantapäillä,
    surman ei viikate välyisi
    vaivaisen minun varalta:
    tuoni toisanne ajaisi,
     veisi miestä veristynyttä.

    Synkempi on minun satuni,
    synkempi on synnintyöni:
    olen kirkolta kirottu,
      papin pannahan lukittu.

    »Ristin-Kiesuksen kiroissa!
     Mitä teit sinä, poloinen?»

    — Oli markkinat, minäkin
    siellä — soivat kirkon kellot:
    kuuli kutsun kansa kaikki,
     menin myös minä mukana.

    Hymysi hyvä Jumala
      ristinpuulta alttarilla,
    ja hymysi Jumalan Äiti,
    Neitsyt-Maaria-emonen,
    hymyi herra Henterikki,
    Lalli lauloi kiitosvirttä
     alla kulta-anturoitten.

    Kimmelti minulla mieli,
     kimmelti kuin kirkon risti!

    Latinaiset laulut kaikui,
     holvit huojui, laivat laikkui,
    papit messusit mukana,
    kumartelit, notkistelit,
    käsivartensa levitit
    lempeästi, leppoisesta
     risti seljässä sädehti,
    enemmän edessä toinen,
    sulkkuviitta välkähteli,
    paistoi purppura punainen,
    helisi hopeakello,
     heilahteli helminauha,
    vitjat kultaiset kulisi,
    läikähteli mirha-malja,
    läikkyi henki helluntainen,
     kohti kuoria kohosi. —

    Ihmettelin ja ihailin,
     piirsin ristin rintahani
    niinkuin kaikki kirkkokansa,
    muut supisi, niin minäkin:
    »Pater noster, pater noster» —
     muuta, outo, en osannut.

    Etten itkenyt ilosta:
     jos olinkin kurja itse,
    oli kuulu kurjan paimen,
    jos olinkin äkki-outo,
    oli oppinut Jumala,
    jos olinkin musta-muoto,
     oli kaunis Kaitsijani!

    Katso — kaunisti minutkin
     kasvojensa katsehella!

    Katsoi kaikki kirkkokansa,
     katsoi pappi alttarilta,
    vihdoin vallat korkeatkin:
    rintahaarniska-ritarit.
    Ruotsin herrat rouvinensa,
    liinakutrit linnanneidit:
     kaikki kääntyi katsomahan
    oven puolta, pihtipieltä,
     jossa, outo, ma oleilin.

Jo silloin ilosta itkin.

    — Minut kaunisti Jumala,
     muutti mustan valkeaksi!

    — Sitä nyt kaikki katselevat:
    ihmettä ison Jumalan!

    — Kuinka kaunot katselevat,
    kultakutrit kummeksivat!

    Ole kiitetty, Jumala,
     kunnioitu, Kulta-Kiesus,
    Herra helmi, Luojan Äiti
    ynnä herra Henterikki:
    enää ei hävetä herjan
    ole tarvis, tupaan tullen
     ovensuulla odotella,
    pimennossa piilotella,
    nyt voin astua valohon,
    muiden seurahan samota!
    Nyt ei naura naiset mulle,
     nyt ei ilku immet mulle,
    katselevat kassapäiset:
    sydän syttyvi tulehen,
    lemmen-liekki leimahtavi!
     Rakastaa rohkenen minäkin,
    tuta auvon autuaimman
     — ennen tohdin vain ihailla.

    Katsoi pappi hetken, kaksi,
     mutta kohta kolmannella
    käden korkean kohotti,
    sinkosi kiron salaman,
    paiskoi kynttilän palavan
    pirstaleiksi permantohon
     jalkoihin minun poloisen.

    Tummui tuike tuohuksien,
     sammui säihke kirkon ristin,
    kuvat kuorissa pimeni
    — yössä yksin leimahteli
    Ukon viikate vihainen,
     kuului Korkean jylinä.

    Kätkin kasvoni käsikin,
    tartuin tukkatumpuraani
     kuolintuskan tuimellessa:

    — soljui lakki sormihini,
     näädännahka näppeihini…

    Silloin, älliö, älysin,
    miksi katsoi kirkkokansa!

    Niinkuin tuisku tunturilla
    ulos uksesta puhalsin,
    löysin sukset seinustalta
    — jäivät kirkot, kirkon kullat
     kirkon ristit, ristirahvas.

    Jäi myös markkinatavarat:
    ahkio ja ahmaturkit,
    revonnahkat, raha-rihmat,
    kiiltokarvakiihtelykset.

    Yks ei jäänyt: pannanuoli,
    kiron viuhuva vasama
     — yhä päätä pyydystävi!

»Anna armo, Armo-Luoja.»

VIRVEN SULHO.

Olipa vieno viidan virpi.

    Udutar, uneton tytti,
    huurre-tytti helmihelma
    kuiskutteli: »Kultaseni,
    neulon sulle häähamosen.
     Huomenna saat suuren sulhon!»

    Virpi huomenna heräsi:
     kullat kuulti kulmillansa.

»Missä viivyt, suuri sulho?»

    Tuli tuhma tuulen poika,
    paha veitikka vihuri,
    koki suudella suloista:
    — huurrekaunehet karisi,
     helmet hangelle helisi…

KULTANUOLI.

    Kyyhky kuusessa kuhersi,
    kuusi kukki, päivä paistoi,
     ilma kultana kulisi.

Puun alta puheli ääni:

»Kelle laulat, peilikylki?»

    Kyyhkyllä sydän sykähti:
    liverteli lehdikosta
     Tellervo, Tapion tytti.

»Kuku mulle, kyyhky-kulta!»

Kukkunut ei kultakylki!

    Lehahtiko lentimille?
     Pois pakeni? — Ei: putosi
    kerkän kukkivan keralla
    juurelle juhannuskuusen:
    rinta rikki, sumea silmä,
    siipi rentona sininen
     — nuoli kultainen kuvussa.

    Kenpä jousen joudutteli,
     noutonuolen lennähytti?

— Lempi nuolen lennähytti.