The Project Gutenberg eBook of Kultaviulu This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kultaviulu Author: Ferenc Herczeg Translator: Väinö Pesola Release date: January 27, 2025 [eBook #75224] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAVIULU *** language: Finnish KULTAVIULU Kirj. Ferenc Herczeg Unkarista Suomensi Väinö Pesola Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919. SISÄLLYS Pilviä Katalin Kerran tai ei koskaan Prinsessa ja viulu Zaklikov Goldmarkin sarja Sfinksi ja nainen Veljekset Arató Kevät sairaalassa Talita Kumi Katica Kantor koira Nainen, kuume ja kasakat Kaipuun saari Häräntappaja Yli pilvien tien Naamioitu Maria PILVIÄ. Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat elefanttikaravaania, valmiina matkaan. Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta, peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja. Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja laivat kuljettivat? Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli raskaita pilviä. Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen: lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen suhde taivaan pilviin. Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi, kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja pilkallisesti. Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua. Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita ihmiskunnalle? Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa. * * * * * Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu. Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä puraisi se hienoja sormia. Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina. Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa. — Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko. — Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen. Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti. — Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni Milka astui sisään portista. — Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti. Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin... — Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt valomerkkejä luokalle... — Valomerkkejä? ihmetteli Katalin. — Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan... Gusti Sárkány osaa Morsemerkit... Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja pidätti taas koko seuran... — Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko. — Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme, jatkoi Peter. — Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi puheeseen käly. — Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin. — Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin. — Minä, tunnusti Palko kainosti. — Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle... He luulivat näet että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri vilttitappelu. Ja aresti tietenkin. — Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti, mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta; huomenna on meillä teekemut makuuhallissa. — Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa ballaadeissa. Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin, Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti — olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman lapsekkaita he itse asiassa olivat. Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika oli kylvänyt koko Europaan. — Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin hetken vaitiolon jälkeen. — Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun puolustettavakseen. — Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon sotilas, ihannesoturi. — Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti. — Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti. — Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin. — Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli piano... Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia, Bachia, Wagneria, kaikkia... Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin, kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita. Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla. Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että se kajahutti äkäisen haukun. Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia, puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli sinne professorinkin. Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä kuin täytetyt suklaalevyt. Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä. Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi monarkian arvovallalle." He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa. Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma. Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan kuumehoureissa huumailevan kaupungin. * * * * * Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista vuotta nuoremmat kuin hän. He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa; jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen. He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen, nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti. Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.] Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät, kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti, lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno, henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa. Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja surullisen kuoleman, jos niihin koskee. Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat. Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon, astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa. Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain herttuallista arvoa. Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella, harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista ajanviettoa. Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi ihmissydämistä... * * * * * Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta. Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota! Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli voimiaan ukkos-iskujen kanssa. Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta. Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa! Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa. Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa. Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri heräsi eloon ihmisten suonissa. Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan sodan rautapeitteisten jalkain juureen. Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta. Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset! Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä! He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat pois. Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat. Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä miljoonille. KATALIN. Rajuilma meni ohi ja yötä vasten hiljeni myös kaupunki. Moni nuori vaimo piti vielä unessa asevelvollista miestään lujasti kädestä, mutta ulkona kadulla kaikui nauloilla raudoitettujen kenkien voimakkaat iskuaskelet, välistä seurasi niitä jonkun juopuneen hoilottava laulu; ne olivat poliiseja, jotka vaeltelivat ympäri kaupunkia sodanjulistuksen takia tavallista itsetietoisempina. Budan vuoren yllä lepäsi kalpeita, pitkulaisia pilviä liikkumattomina kuunvalossa; voi miltei kuvitella mielessään, että ne olivat taivaanmahtien välisessä taistelussa kaatuneita. Aratón makuuhuoneessa sammutettiin tuli ja professori oli jo makuulla, kun Katalin ilmestyi kynnykselle. Hänen sievien ääriviivojensa takaa näkyi toinen makuuhuone valaistuna. Se oli pieni samettipeitteinen pesä; lampunvalokin siivilöityi läpi sinisen sametin ja sentakia vaikutti huone vähäsen viileältä ja uneksivalta, kuin merenneidon kristalliluola. Epäröiden seisoi Katalin ovella. — En nuku, rohkaisi häntä hänen miehensä. Silkkikimono kahisi ja vaimo istuutui vuoteenlaidalle. Heti hänen jälkeensä hypähti sisään valoisasta oviaukosta piskuinen kerä: se oli Katalinin pikku kissa, joka häntä köyryisen selän yllä hyökkäsi sisään hänen jäljissään. Katalin vaikeni kauan, sitten lausui hän hiljaa ja valittaen: — Ah, olen niin huolissani! Jo nyt ilmeni selviäminen sotahumalasta... Siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli hän niin täysin vieraantunut kärsimisestä, että tämä tuntui hänestä suurelta vääryydeltä. — Olen niin huolissani, pelkään sitä, mitä nyt tuleman pitää... Tähän asti on elämä ollut niin kaunista. Vasta nyt oikein käsitän, miten ihanaa se on ollut! Mutta nyt tuntuu siltä, kuin joku kauhistuttava käsi olisi nostanut katon pois pääni päältä. Kuuma kyynel putosi Stefan Aratón kaulalle. Aivanko sinä olet tosissasi? Hän veti puolisonsa luokseen. Kielotuoksuisen kimonon ohuen silkin läpi tunsi hän puolisonsa nuoren sydämen lyönnin. Tiedätkö, mitä pitäisi tehdä? kuiskasi nainen. Matkustaa kotiin. Tikanlinnaan, asettua pesään, ja nukkua, ryömimättä esiin, ennenkuin sota on loppunut. Tämän hän lausui sellaisella äänensävyllä, kuin satuakertova lapsi. Tikanlinna oli hänen miehensä talon nimi Oltvássa, missä he olivat viettäneet avioliittonsa ensi kuukaudet. Stefan suuteli pois puolisonsa kyyneleet. Tähänasti ei hän ollut koskaan nähnyt hänen itkevän — vain kerran, mutta silloin onnesta, ja nyt polttivat hänen kyynelensä hänen sydäntään kuin kipinäsade. Mutta olihan totta, tähän asti oli ollut kesä ja heidän yhteinen tiensä oli luikerrellut kautta kukkivain puutarhain. Yhdessä päivässä oli tullut syksyjä mitä toi huominen aamu mukanaan? Ehkä huomenna oli vaellettava läpi lumisten erämaitten. — Täytyy olla viisas, Katalin, rohkea ja viisas... Tämä pudisti ynseästi päätään. — Se on helppoa teille, teille miehille! Teille on sota eräänlaista rohkeata urheilua... Se, joka kaatuu, jää kilpakentälle, siinä kaikki. Mutta niille, jotka jäävät kotiin, naisille —! — Sinä voit olla oikeassa. Oikeastaan on sota naissydänten taistelua, sanoi professori miettivästi. Jokaista soturia, joka käy sotatantereelle, seuraa hänen äitinsä, hänen puolisonsa. Ja joka luoti, joka osuu paikalle, osuu naiseen. On pelottavaa vain ajatellakin niitä tuskien röykkiöitä, joita sota kohottaa. Mutta tällä hän tuskin lohdutti Katalinia... — Niin, elämä ei ole mikään huvimatka, jatkoi Stefan, mutta ethän sinä, jumalaparatkoon, ole mikään korunukke, vaan järkevä ihminen. Ei vain aateluus velvoita, vaan myös intelligenssi... Ja jokainen naisesta syntynyt, olkoon mies tai nainen, on velvollinen reimasti kestämään elämän vaivaloisuudet ja arvokkaasti katsomaan silmiin välttämätöntä loppua, kuolemaa. Kuolema! Katalin värisi... Ei, hän ei voinut koskaan sopia kuolemanajatuksen kanssa, kuolemaa ei hän tulisi koskaan oppimaan ymmärtämään. Kun hän ajatteli, että hän itse, Katalin, kerran tulisi lepäämään kankeana ja kylmänä arkussaan palavain vahakynttiläin välissä, oli hän puhjeta itkuun ja huutaa, silloin tuntui hänestä siltä kuin ei elämällä olisi mitään arvoa, ei myöskään mitään tarkoitusta. Salamannopeasti kietoi hän kätensä Stefanin kaulaan ja painoi kosteat ja kuumat pikkukasvonsa vasten tämän kasvoja. Stefan tunsi pienen pistoksen rinnassaan; kultaraha, jota hänen vaimonsa kantoi kaulallaan, painoi häntä. Vanhan rahan, joka esitti vaimon suojeluspyhimystä, pyhää aleksandrialaista Katarinaa, oli hän itse tälle lahjoittanut ennen häitä. — Ja sinä itse, mitä aijot tehdä? kysyi vaimo. Arató käsitti kysymyksen, mutta ei kuitenkaan vielä vastannut pitkään aikaan. Katalinin kädet kietoutuivat sillä välin yhä lujemmin hänen ympärilleen. — Huomenna saan tietää, koska minun on astuminen riviin, sanoi Arató hetken kuluttua. Puristus hänen kaulallaan irtautui äkkiä. Huoneessa vallitsi pelottava hiljaisuus. — Mutta eihän sinun tarvitse astua riviin! puhkesi sanoiksi Katalin. Yliopiston opettajana tarvitsee sinun lausua vain sana, niin olet vapaa! — Olen sopinut ministerin kanssa siitä, että tulen rajalla sijaitsevan kulkutautisairaalan tarkastajaksi. Siellä voin olla hyödyksi. — Aijotko hyljätä minut? valitti Katalin. Sittekun tulin sinun omaksesi, en ole ollut yksin yhtä ainoata päivää! Professori hyväili hänen poskeaan. — Kata, Kata, etkö häpeä? Sopiiko meidän näin vakavina aikoina tehdä itsemme niin tärkeiksi tekijöiksi? Mykkänä istui Katalin vuoteenreunalla. Mutta hänen aivonsa toimivat kiivaasti. Lopuksi kallistui hän mieheensä päin ja lausui omituisella, miltei vahingoniloisella äänellä: — Stefan, minulla on jotain! — Mitä sitten? — Myrkkyä. — Myrkkyä? Minkälaista myrkkyä? — Hienoa ja hyvää myrkkyä — nopeasti varmasti surmaavaa, tuskattomasti kuolettavaa. — Mihinkä sinä sitä? Mistä olet sitä saanut? — Olen varastanut sitä — laboratoriosta... Ja sanon sen sinulle jo etukäteen: turhaan vaadit sinä sitä minulta takaisin, en anna. Etkä sinä tule koskaan löytämään sitä, olen kätkenyt sen sellaiseen varmaan paikkaan. — Vai niin, mutta mitä tämä kaikki merkitsee? Mihin sinä tarvitset myrkkyä? — Se merkitsee sitä, että jos sinä kuolet, minä seuraan sinua! — Kata! moitti mies harmistuneena, mutta pohjaltaan liikutettuna, mitä lapsellisuutta tämä on? Vaimo nosti kätensä korkeammalle, niin että väljät puseronhihat valuivat alas ja hennot käsivarret loistivat valkeina puolihämärässä. — Minä seuraan sinua, Jumala auttakoon minua. Professorin kauhu tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hän aivan säteili ilosta, kun hän hellästi heittäytyi miehensä rintaa vasten. — Olen vannonut, nyt ei sitä enää voi auttaa, ukkoseni. — Niin, sellaisia lapsellisia lupauksia ei viedä kirjoihin taivaassa. — Itsehän sanot: pitää rehellisesti kestää elämän vaivat ja arvokkaasti katsoa kuolemaa silmiin? Niin, etkö sanonutkin? — Se kuolema, josta sinä puhut, ei ole Stefan Aratón puolison arvoinen; itsemurha on keino päästä syrjään, tämä sopii puolisivistyneille ja sekaville aivoille. Katalin ei antanut itseensä vaikuttaa, vaan painui kiinteästi miestänsä vastaan ja kysyi kuumin kuiskein: — Sano täysi tosi: voisitko elää ilman minua? Professori ei tahtonut tähän vastata, puristi vain vaimoansa lujasti itseänsä vasten. Katalin taas päästi irroilleen mielikuvituksensa kirjavat haukat. — Myrkkyä en anna takaisin... Ja ole varma siitä, että jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus, olisi yleensä viisainta, mitä voisin tehdä, seurata sinua... Tuska ei tule minua surmaamaan, minä kuolen yksinkertaisesti sentakia, ettei minun elämiselläni ilman sinua ole mitään perustetta, ei päämäärää eikä oikeutusta... Nyt, kuten usein ennen, hurmautui hän ja intoutui omista sanoistaan. Hän sanoi: — Minä elän ainoastaan siitä hetkestä asti, kun tulin sinun omaksesi ja tulen elämään vain niin kauan, kuin saan olla sinun... Minä tosiaan luulen, että minä aivan rauhallisesti voisin sinulle antaa takaisin myrkyn, sillä samana hetkenä, kuin sinä kuolet, loppuu ilman myrkkyä minunkin elämäni... Minä olen vain varjo, jonka sinun purteesi sivuviivat heittävät elämään. Jos valo sammuu, ei varjoa tarvitse erikseen hävittää, se katoaa itsestään. Hän vapisi kiihtymyksestä, juopuneena omista sanoistaan. — Meidän suhteemme ei ole avioliitto, se on paljon enemmän, pyhempää, syvempää, henkisempää... kuiskasi hän hurmioissaan. Meitä ei ole pappi vihkinyt, itse luonto määräsi meidät toisillemme ja itse Herra Jumala antoi meille siunauksensa... Hän ei voinut jatkaa, itku tukahdutti hänen äänensä. Stefan tahtoi sanoa jotakin, mutta vaimo laski kätösensä hänen suulleen, jottei hän puhuisi, ja jatkoi nyyhkytystään professorin rintaan nojaten. Sitten nousi hän äkkiä. Hän tunsi, että nyt voi hän lausua vain yhden sanan, joka kyllin voimakkaasti liittyi edelliseen. — Rakastan sinua! kuiskasi hän ja kiisi ulos huoneesta. Ajatuksiin vaipuneena tuijotti Stefan ulos pimeyteen. Äkkiä kuuli hän hiljaa kehräävän äänen viereltään. Katalinin pikku kissanpentu oli kiertäytynyt kerälle vuodepeitteelle. — Kata! huusi professori, unohdit kissan tänne! Katalin, joka jo oli puoliksi riisuutunut, huudahti iloisesti ja yllätettynä viereisestä huoneesta ja soitti sitten palvelijatarta noutamaan pois kissan. He nauroivat. Päivä ennen sodanjulistusta loppui iloisesti. * * * * * Oli paljon totta Katalinin sanoissa, että hänen elämänsä oli alkanut vasta hänen tultuaan Aratón puolisoksi. Myös hän oli syntynyt Oltvássa, siebenbürgeniläisessä pikkukaupungissa, jonka kuuluisin poika, aina siitä asti kun magyarít valloittivat maan, Stefan Arató oli. Oltvá on ikivanha, unelmoiva ja idyllinen sopukka. Pääkadun reunustavat kummin puolin sijaitsevat vanhat, sievät talot kaarikäytävineen. Vuolaan Oltvá virran yli johtaa vanha, katettu puusilta. Aivan tämän äärellä sijaitsee Graczianin talo. Vanha Graczian, joka nuoruudenpäivinään oli esittänyt tärkeätä osaa Oltván säästöpankin historiassa, oli nyt kyseessä olevana aikana pyöreä, keltahipiäinen ukko, jolla oli ulospullistuneet silmät. Hän puhui perin vähän, piti aina päässään mustaa silkkipatalakkia ja näkyi harvoin kadulla. Hänen vaimonsa oli lystikkään paljon hänen näköisensä, ja hallitsi ja vallitsi kuin lihavahko varjo talossa, jonka yllä alati tukahduttava, miltei aavemainen hiljaisuus lepäsi. Tässä talossa kasvoi Katalin. Vanha Graczian oli hänen äidinisänsä. Hänen vanhemmistaan ei puhuttu mitään; jos joskus kuitenkin Katan äiti sattumalta tuli puheeksi, puhkesi rouva Graczian heti kyyneliin, ja jos joku sana kohdistui hänen isäänsä, sanoi herra Graczian: se nulikka! Katalinin isä oli Elemer Zolky, kaunis Zolky, ensi rakastaja Kolozsvárin teatterissa. Taiteilija vietti kerran kesää Oltvássa, jonka luonnonihanuutta ja ilmastoa joku oli hänelle ylistänyt. Zolky viihtyikin erinomaisesti pienoisessa kaupungissa, mutta se ei suinkaan ollut ilmanalan, vaan Graczianin tyttären Emilian ansio. Neiti Emiliaa ei silloin enää voinut lukea nuorinten joukkoon; täyteläisine, rehevine huulineen, riutuvine katseineen, pyöreähköine vartaloineen vaikutti hän kypsältä naiselta. Minun ei kai tarvinne sanoa, että Emilia oli altis kaikelle taiteelle, että hän maalasi sangen sievästi, soitti erinomaisesti pianoa ja osasi laulaa "Si vous n'avez rien à me dire" ja "Seitsemän tähtöstä Otavassa" oikein kauniisti, että hänellä oli nimikirjoitusmuistokirja, johon silloin tällöin kaupungissa vierailevat kuuluisuudet merkitsivät nimensä, että hän vietti päivänsä ylpeässä yksinäisyydessä, sittekun Oltván "kultainen nuoriso" oli osottautunut kykenemättömäksi seuraamaan hänen henkensä korkeata lentoa. Elemer Zolky kirjoitti nimensä Emilian muistokirjaan. Sittemminkin kävi hän Graczianin talossa, tuli pian jokapäiväiseksi vieraaksi, ja lopuksi nähtiin hänet öiseenkin aikaan puusillan läheisyydessä. Lyhyesti, tapahtui onnettomuus. Seuraavana talvena matkusti herra Graczian Kolozsváriin "puhumaan vakavasti" taiteilijan kanssa. Tämä käyttäytyi kuitenkin mitä alhaisimmin. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä he toivoivat hänestä. Neiti Emilia ei tosiaan ollut mikään lapsi enää ja tiesi kai hyvinkin, mitä hän teki... Mutta silloin muuttuivat vanhan herran kasvot kvitteni-keltaisesta punajuuri-punaiseksi, sanaa sanomatta kääntyi hän kantapäillään ja matkusti kotia Oltváan. Huhtikuussa syntyi lapsi, mutta äiti kuoli. Ja kuitenkin oli paljonkokenut rouva, joka hoiteli asioita, laskenut aivan päinvastoin... Kun pikku Katóka oli kolmivuotias, tuli Zolky taas kaupunkiin. Luultavasti oli hän unohtanut koko vanhan seikkailunsa, muutoin ei hän ehkä olisi saapunut ja vieraillut Oltvássa. Joku muistutti häntä, että hänellä oli pieni tytär kaupungissa ja eräänä päivänä teatteriharjoituksen jälkeen hyökkäsi hän Graczianille ajattelemattomana kuten tavallista. Kun hän näki Katókan, lankesi hän polvilleen hänen eteensä, puristi häntä, nauroi ja itki, vuodatti todellisia kyyneleitäkin, pyysi Katókalta ja koko maailmalta anteeksi, vaati, että lapsi kutsuisi häntä isäksi, sillä kuten sananparsi tietää, veri ei koskaan muutu vedeksi. Hän vannoi myös, että nyt alkoi uusi ajanjakso hänen elämässään. Illalla näytteli hän "Bankban'ia" [Unkarin ensimäinen suuri historiallinen tragedia, kirj. Josef Katona] ja laakeriseppeleen, jonka naisyhdistys kannatutti hänelle näyttämölle, otti hän mukaansa hautausmaalle, Emilian haudalle, otettuaan ensin pois silkkinauhat. Paljain päin hän seisoi haudan ääressä ja sanoi: Emiliani, hyvä, kallis Emiliani! Oltván asukkaat pitivät hänen käyttäytymistään kauniina ja hienotunteisena, itse sanoi hän kaupungin kahvilassa, että hän sillä oli vapautunut siveellisestä velkavelvollisuudesta vainajaa kohtaan. Seuraavana päivänä pistäytyi hän taas Graczianin luona ja selitti, että hän lähitulevaisuudessa tahtoo maksaa kulut pikku Katókan kasvattamisesta, se ei ollut vain hänen pyhä velvollisuutensa, vaan myös hänen isällinen oikeutensa. Hän pyysi, rukoili ja vaati niin sydämeenkäyvästi, että lopulta täytyi hänen kanssaan sopia siitä, että hän maksaisi kaksikymmentä guldenia elatusrahaa kuukausittain. Taiteilija matkusti seuraavana päivänä ja heti lähetti hän myös ne kaksikymmentä guldenia. Vielä kahtena kuukautena maksoi hän täsmällisesti, mutta sitten väsyi hän kaikkeen, antoi viis koko hommalle eikä edes vastannut herra Graczianin muistutuskirjeisiin. Katóka ei nähnyt koskaan enää isäänsä. Vihdoin katosivat täydellisesti hänen muististaan isän kasvojen piirteetkin; vain taivaansinisen silkkiliivin kultanappineen, jota kaunis Zolky oli käyttänyt vieraskäynneillään, muisti hän eloisasti vielä tänä päivänä. Vanha Graczian luulotteli itselleen ilman vähintäkään syytä, että maailma alituisesti suuntasi katseensa häneen ja hänen perheeseensä, ja mitä tulee kunniaan ja nuhteettomuuteen, että Graczian perheellä oli suurempia velvollisuuksia kuin muilla kuolevaisilla. Siksi painoikin hänen tyttärensä Emilian lankeemus häntä niin raskaasti, että hän tämän kuoleman jälkeen tuli ihmisaraksi. Hän vietti täydellistä hautakammioelämää yhdessä vanhan rouvansa kanssa, ja Kata tuli hautaholvin kolmanneksi asujaksi. Salassa toivoi vanha herra, että armias Jumala aikanaan kutsuisi pienen isättömän, luokseen. Mutta kun hyvällä Jumalalla selvästi oli aivan eri suunnitelmia pikku Katókan tulevaisuudesta, kehittyi herra Graczianin synkkämielisyys mieliharmiksi. Olisi ainakin voinut odottaa, että tytöntypykkä nöyrällä ja katuvaisella käyttäytymisellä olisi vaivautunut haihduttamaan sitä häpeällistä tosiasiaa, että oli olemassa. Mutta Katóka esiintyi aivankuin hänen suhteensa kaikki olisi ollut niin hyvin kuin pitikin. Jos hän hyppi portaissa, tai jos hän ulkona pihalla rallatteli aivan tuntemattomia viisuja, katsahti Graczian moittien puolisoonsa. Kuuletko tuota, kuuletko? Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri, huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle! Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun. Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella. Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet niellä hänet. Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu. Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä hautaholvissa. Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa. Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan puolisokseen. Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa. Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.) Myöhemmin asettuivat he asumaan Berliiniin, josta he palasivat kartanoon vain kesälomaksi, kunnes Stefan kutsuttiin Budapestin yliopistoon. Kauniin Zolkyn avioton tytär oli kohonnut ylhäiseksi naiseksi. Hän kohosi yhä korkeammalle yhdessä miehensä kanssa, jonka maineessa hän kylpi kuin pakeneva haikara auringonpaisteessa. Ja hän kiitti Jumalaa, sillä hän tunsi, että oli armoitettu naisten joukossa. * * * * * 'Hän, armoitettu naisten joukossa, lepää tällä hetkellä untuvakevyen vuodepeitteen alla ja tuijottaa avoimin silmin makuuhuoneen siniseen hämärään. Intohimoiset sanat, jotka hän tunti sitten oli sanonut puolisolleen, värisyttivät vielä nyt hänen hermojaan, ratas surisi vielä nyt hänen aivoissaan... On siis aivan varma: jos Stefan kuolee, ei hän voi elää kauempaa. Totta kyllä, hänellä ei ollutkaan myrkkyä — hän oli _vain sanonut_ varastaneensa sitä laboratoriosta samana hetkenä, kuin se oli pälkähtänyt hänen päähänsä, mutta se ei merkinnyt mitään, sillä jos haluaa kuolla, löytää aina jonkun välikappaleen... Kuolema! Hänen mielikuvitusvoimansa, joka oli uskomattoman herkkä, kuin puron vesi, heittäytyi ahneena tuohon mustaan luolaan. Yleensä hän aina kauhistuneena pakeni sitä, mutta nyt hiipi hän sitä lähemmäksi lumoutuneena ja uteliaisuudesta väristen. Ja nyt, kuten aina, tarkasteli hän itseään arvostelevin katsein viileästä etäisyydestä... Hän lepäsi selällään kädet ristissä rinnoilla ja jäykkä vahakuvahymy suun ympärillä... Mustia verhostimia, valoa, kukkia... Hän tunsi tuberosien ja suitsutuksen huumaannuttavan tuoksun, hän tunsi sen niin selvästi, että se oli tukahduttaa hänet... Hän kuuli papin mutinan, vähäsen epäpuhtaan laulun, ja hän erotti yksityisiä latinankielisiä sanoja. Circumdederunt me gemitus mortis: Dolores inferni circumdederunt me... Ovella tungeksii mustapukuisia ihmisiä. Kuinka ihmeellistä! Katalinkin seisoo heidän joukossaan ja kyynelöiden katselee itseään paareilla... Matalaväreinen kuiskaaminen ja mumina ympäröivät häntä: — Miten kaunis ruumis! — Vaimoraukka, miten kaunis hän onkaan! Niin valkea ja lempeä kuin pyhimys... Hän olikin pyhimys! Hän rakasti miestään, suurta Stefan Aratóa, eikä voinut elää kauemmin kuin hän... Pitkäpartainen professori, jonka Katalin tunsi ulkomuodolta, selitti hillityllä bassoäänellä naapurilleen, että vainajalla oli suuria tieteellisiäkin ansioita, sillä hän oli työskennellyt yhdessä miehensä kanssa, ja useihin niihin keksintöihin, jotka nyt julistavat Stefan Aratón ylistystä, oli vaimo löytänyt alkuaineen... — Kohottakaamme heille yhteinen muistomerkki, lausui pitkäpartainen. Muistopatsaskomitea; on jo valittu... Kun he ovat yhdessä vaeltaneet elämän läpi, seuratkoot toisiaan myös kuolemassa. Sillä tämä nainen oli puolisonsa arvoinen. Katalin tunsi tupakantuoksua ja näki kyynelen vierivän alas pitkin professorin pitkää partaa. Se ei tosin ollut totta, että hän olisi tehnyt työtä miehensä laboratoriossa, mutta silti liikutti häntä pitkäpartaisen tunnustus. Hänen sydäntään särki, häntä säälitti hän itse, jonka täytyi kuolla niin nuorena. Ja äkkiä vaipui hän omain paariensa ääreen ja äänekkäät nyyhkytykset tunkeutuivat esiin hänen rinnastaan. Stefan kuuli ne avonaisen oven kautta ja huusi hänelle: — Halloo, Katóka! Käänny toiselle kyljelle! Tuo hurskas sielu luuli, että vaimoa ahdisti painajainen. Katalin äännähti hiljaa ja valittavasti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi herännyt syvästä unesta, vaikkei hän koskaan ollut virkeämmin valveilla kuin nyt. Mutta miksi hän oikeastaan teeskenteli? Miehen voimakas ääni aukaisi samassa uuden uran purolle, joka nyt pulppusi sinnepäin. Niin, mutta eihän vielä ollut tapahtunut mitään onnettomuutta. Läheisessä huoneessa haukotteli Stefan, reippaana ja voimakkaana kuin karhu, hituistakaan ajattelematta kuolemaa. Hänhän ei lähde taistelutantereelle, hän vain rakentaa sairashuoneparakkeja. Äkkiä valkeni naisen sydämessä, suloinen lämpö levisi hänen jäseniinsä. Hän tuli aivan iloiseksi ja hilpeäksi ja nauroi itsekseen kuin koulutyttö. Ja taas hän etäältä näki itsensä lepäävän ja tirskuvan pimeydessä, kun mies viereisessä huoneessa huolestuneena kuunteli, kallistuneena ovea vasten... Mutta silloin ei hän enää kauempaa voinut pidättää iloisuuttaan. Ja jottei ankara opettaja viereisessä huoneessa mitään kuulisi, painoi hän kätensä suutansa vasten ja veti peitteen yli päänsä. * * * * * Ehkä isältään, kauniilta Zolkyltä, hän oli perinyt kyvyn alituisesti katsella ja tarkastaa itseään. Se oli omituista, mutta jopa hänen tärkeimpinä ja suruisimpina hetkinään hänessä löytyi jotakin tai jokin, joka jäi täysin järkeväksi ja välinpitämättömäksi, aivankuin kaikki se, joka peloitti Katalinia tai liikutti hänet kyyneleihin, ei olisi ollut missään yhteydessä hänen itsensä kanssa. Hän piti minäänsä aina itsensä näkyvissä ja usein tuntui hänestä siltä kuin hänen minuuksiaan olisi maailmassa useampia kuin yksi, niin, kymmenen, jopa sata toisintoa. Kaikki nämä erilaiset henkilöt olivat kuin yhtämonta eri mahdollisuutta, lajitellut hänen sieluunsa kuin puvut teatterin pukuvarastossa. Hän voi panna niistä ylleen, minkä halusi ja mikä puki häntä parhaiten. Yksi oli hyvä, toinen huono, siellä oli neitsyellisiä ja kainostelemattomia, pirteitä ja velttoja, rehellisiä ja valehtelevaisia, kaikkia lajeja. Mutta mikä niistä oli hän itse? Ei mikään niistä, tai kaikki yhdellä kertaa. Jos hän pukeutui yhteen, ei hän tuntenut toista. Viisitoistavuotiaana tytönletukkana oli hän kerran ikkunaverhojen takana kuunnellut kahden Oltvá-keikarin tuttavallista keskustelua. Nämät olivat puhuneet hänen äidistään ja hänestä itsestään. Siten sai hän päähänsä, ettei kukaan "gentleman" voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Silloin Kata julmistui rajusti ja päätti heti paikalla tulla "huonoksi naiseksi", kostaakseen miehille. Ja päätettyään tämän, muuttui koko hänen olemuksensa. Yhdellä iskulla otti hän itselleen kiemailijan hahmon kuin teatteriosan. Hän tuli koketiksi, ilkeäksi, kylmäksi ja etujaan laskevaksi. Hänen julkeutensa teki isoäidin epätoivoiseksi ja vanhan Graczianin kiukusta raivoksi. Tätä kesti, kunnes hän kerran sai kuulla Notre-Dame-siskojen laulua Oltván tuomiokirkossa. Heidän lasinkirkkaat, kylmät äänensä, jotka kuitenkin niin intohimoisina kohosivat kohti korkeutta, saivat hänet vakuutetuksi siitä, että hänestäkin täytyi tulla Kristuksen morsian. Urkujen pauhusta erotti hän vienoja säveleitä, jotka kutsuivat häntä nimeltä. Suitsutuksesta liiteli savukehrä häntä kohti ja pysähtyi värähdellen hänen päänsä ylle... Kun hän tuli kotiin kirkosta, oli hän itse viattomuuden täydellisyys, itse neitsyellinen kainous ja nöyryys. Hän kulutti paljon aikaa rukouksiin, pukeutui vaatimattomasti, muuttui vaatimattomaksi ja työteliääksi, ja kaiken turhamaisen pikkuomaisuutensa lahjoitti hän pois. Siihen aikaan näki hän itsensä aina, kun hän itseään ajatteli, valkeana nunnana. Kuva heikkeni kuitenkin vähitellen, ja katosi lopulta kokonaan, kuten valokuva auringonpaisteessa, antaakseen tilaa uudelle henkilölle. Kun hän ensi kerran näki Stefan Aratón aukeamalla Oltván kirkon edustalla, hymyili hän hänen englantilaisen ulsterinsa lystikkäälle kuosille. Mutta silloin ei hän tiennyt, kuka omisti tuon takin lukemattomine taskuineen; hän luuli että tämä oli joku kauppamatkustaja. _Hän_ kuului silloin vielä niihin ylhäisen hentoihin ja kalpeihin romaanisankareihin. Myöhemmin sai hän kuulla, että kuuluisa professori Arató oli tullut kotiin, ja silloin rakastui hän häneen Kolminaisuuspatsaan ja Vikus-kauppapuodin välillä. Professori oli taas kauan työskennellyt laboratoriossaan Berlinissä, luultavasti myös unohtanut häntä Oltvássa niin omituisin katsein seuranneen pikku maaseututytön nimen, kun sensijaan Katalinille hänen rakkautensa tuli palavaksi päähänpiintymäksi, ja hän alati yli pitkän välimatkan lähetteli magneettisia aaltoja Berliniin. Hänellähän ei juuri ollut muutakaan ajattelemista pienessä pikkukaupunkipesässä. Jos iso-äiti lähetti hänet ulos kaupungille jollekin asialle, kiiruhti hän aina pitkiä kiertoteitä Tikanlinnalle kyyneleisin silmin katsellakseen kivikynnystä, jota Stefan Aratón jalka oli hipaissut... Hän ei enää pannut rahoja makeisiin, vaan antoi säästetyillä kolikoillaan tilata itselleen Aratón kirjoja, loikoili sitte puolet yöt ja lueskeli niitä, vaikka hän itse asiassa käsitti sangen vähän niitten sisällyksestä. Kun nuori tiedemies seuraavana kesänä taas tuli kotiin, viettääkseen lomansa Oltvássa, oli kaupungissa jo levinnyt huhu Katókan mielettömästä Arató-jumaloimisesta. Stefankin sai kuulla siitä kerrottavan, nauroi sille omasta puolestaan, mutta kun hän sattumalta kohtasi tytön, menetti hän halun nauraa, siksi suuren yllätyksen tuotti hänelle se kuuma ja vaatelias tarmo, joka virtasi Katókan katseesta. Katókassa oli nyt kypsynyt luja päätös kuolla, jos ei professori huolisi hänestä. Eikä ole mahdotonta, ettei hän olisikin kuollut. Stefanissa heräsi uteliaisuus tyttöä kohtaan, joka oli niin opinhaluinen, mutta ei löytänyt hänessä muuta kuin oman peilikuvansa. Tämä voitiin käsittää siten, että Katan persoonallisuuden oli tukahduttanut, hajoittanut ja sulattanut hänen intohimonsa kaikki täyttävä meri. Ja hitaasti, huomaamattomasti Katan päähänpiintymän haltioivan vaikutuksen alaisena alkoi professorin sielussa ajatus orastaa, tulla nupulle, puhjeta kukkaan, levitä kuin taatelinsiemen intialaisen velhon korissa: parempaa, sinulle sopivampaa puolisoa et tule koskaan löytämään koko avarasta maailmasta. Tytöllä oli kolme innokasta avustajaa, jotka raivasivat hänelle tietä kohti alttaria: Aratón miehekäs ylpeys, turhamaisuus ja hänen kokemattomuutensa suhteissa naisiin. Sillä Arató, kuten niin moni muu suuri lapsi, oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, ettei hän tulisi välittämään maailmasta, valitessaan puolisoa, hän aikoi valita sellaisen vaimon, joka saisi kiittää häntä kaikesta, ja joka ei palvelisi mitään muuta jumalaa, käsin tehtyä... Kun Kata tuli Aratón vaimoksi, esiintyi hän taas uudessa osassa elämän näyttämöllä: Katalin, kuuluisan miehen puoliso. Ja sen osan näytteli hän perinpohjaisesti, sillä hän oli itse onnellinen ja teki miehensäkin onnelliseksi. Erehtymättömällä vaistolla havaitsi hän, mikä puku hänelle sopi parhaiten kussakin osassa. Nyt piti hänen pukeutua ylhäisen yksinkertaisesti ja hänen jokaisen liikkeensä täytyi sopeutua suloisen ja puhtaan vakavuuden rytmiin... Hänen miehensä tekee työtä tuimasti eikä häneltä jää aikaa seuraelämälle... Ja silloin pysyy Katalinkin kotona. — Mistä minä voisin löytää itselleni parempaa seuraa kuin minun mieheni? kysyi hän ylpeän alistuvasti. Hän oli täydellinen ja nyt kannatti loistaakin, sillä hänen likeisimpään seurapiiriinsä eivät enää kuuluneet vain Oltván tyhjäntoimittajat, vaan saksalaisen yliopiston maailmankuulut merkkimiehet. Hopeahapsiset yliopistoleijonat panivat merkille ne lempeät ja sädehtivät silmäykset, joilla rouva Arató monivuotisenkin avioliiton jälkeen alati hyväili miestään, ja alistuvin huokauksin ajattelivat he omia kunniallisia, pyyleviä ja punanenäisiä professorskojaan... KERRAN TAI EI KOSKAAN. Raskaat pyörät ratisivat teillä. Atlannin valtamerestä Tyyneen mereen marssi armeijoja. Niillä oli synkkä, onnettomuutta ennustava kiire, kuin myrskypilvillä, jotka keräytyvät taivaalle. Pieni, sinisenharmaa pilvenkaistale lähestyvässä, suuressa myrskyssä, honvéd-komppania, marssi parast'aikaa torvien raikkaasti ja iloisesti toitottaessa pitkin Budapestin Ring-puistokatua Palko ja Peter Aratón yhteisessä johdossa. He olivat kotimatkalla harjoituspaikalta nyt kasarmiksi muutettuun kouluun, marssin kuluessa oli luutnantti luovuttanut komennon aliluutnantille, tämä taas vänrikille, kunnes lopulta komppanian kohtalo oli joutunut äsken upseerikokelaista lippumiehiksi korotettujen kaksoisten käsiin. He astuivat komppanian etunenässä ja heidän rusottavilta kasvoiltaan miltei näkyi, kuinka rajusti he vihasivat Paschitschia, ja kuinka vähän he pelkäsivät suurherttua Nikolajevicsia. Kun he luulivat, että persoonallinen arvonanto heitä kohtaan tuli kasvamaan varsin huomattavasti, jos mahdollisimman usea heidän tutuistaan näkisi heidät, johtivat he reservimiehensä, jotka olivat kotoisin maaseudulta eivätkä tunteneet pääkaupungin katulabyrinttejä, mitä mutkittelevimpia teitä. Eräällä ahtaalla kadulla sattui muistettava tapaus: he kohtasivat kenraalin. Täysiarvoinen kenraali kääntyi kadulle eräästä kulmasta niin odottamatta, että hän törmäsi yhteen Peterin kanssa. Säkenöivin silmin veti Peter säilänsä huotrasta, kuin olisi hän aikonut pistää jonkun kuoliaaksi, ja vain kädenleveyden päässä kenraalista komensi hän kunniaa niin pelottavasti karjaisten, että vanhus vähintäin hypähti pelästyneenä. Kaikeksi onneksi oli hän eläkkeellä ja sellaisena varannut itselleen niin runsaasti inhimillistä huumoria, että hän kykeni hymyilemään moiselle seikkailulle. Mutta enempää ei tarvittu, reserviläiset puhkesivat kaikuvaan nauruun, ja nyt sattui kurin kannalta mitä valitettavin ja huolettavin tapaus: Unkarin kuninkaallinen lippumies naurettiin hölmöksi sotamarskin myötävaikutuksella. Peter muuten oli nyt peloissaan vain siitä, miten Palko tulisi menettelemään. Tämä pysyi solidarisena, kuten kunnon veljen pitikin, ja jos Peter oli punainen kuin rapu häpeästä, oli Pal vielä punaisempi. Kuitenkin kohtalo, joka kaiken tämän jälkeen tunsi itsensä velvoitetuksi antamaan hyvitystä Arató-veljeksille, johti heidän tielleen "Englantilaisten Neitosten" kävelyllä olevat kesä-asukkaat. Isänmaallinen hehku, joka merimieshattujen alta loisti heitä vastaan, palautti heille omanarvonannon. * * * * * Odotuksen ja valmistusten levottomina päivinä sai professori Arató ottaa vastaan harvinaisen vieraskäynnin. Istuskeltiin juuri työhuoneessa ja Katalin luki miehelleen ääneen päivälehtien sähkösanomia. Kantor venyili isäntänsä jalkain juuressa ja alistui muristen siihen, että pikku kissa, jonka kanssa se lopultakin oli sopinut, repi sitä valkoisesta, kiharaisesta turkista. Palvelijatar toi käyntikortin. — Rouva Csaba Uzon, omaa sukua Maria Ember — luki Katalin. — Kuka tämä on? Joku tutuistasi? — kysyi hän. — Eräs onneton nainen, vastasi professori. — Mitä hän haluaa? — Maria Ember ei halua itselleen mitään. Mutta voihan sattua, että joku toinen haluaa jotakin... Tämän omituisen johdatuksen jälkeen lähti hän itse kutsumaan vierastaan sisään. Mustapukuinen nainen astui työhuoneeseen. Salamannopealla naiskatseella mittasi Katalin hänet kiireestä kantapäähän ja oli heti selvillä hänen ulkoasustaan. Hänen pukunsa oli aivan yksinkertainen ja kuosikas, kengät ja käsineet olivat hienointa lajia... Hänen kasvonsa olivat harvinaisen kapeat ja sangen kalpeat, vartalo liiankin solakka... Kauniit olivat oikeastaan vain silmät, mutta nämät olivatkin harvinaisen kauniit. Tällaiset silmät lienee ollut prinsessoilla, jotka lepäävät Egyptin pyramiideissä: uskomattoman suuret, ruskeat ja lempeäloisteisen säihkyvät. Ja täynnä syvää, ja voitettua tuskaa. Katalin tietää että tällaiset silmät tavallisesti täyttävät miesten sydämet jollain selittämättömällä osanotolla. Se on ehkä kaikua vanhoista synneistä, joita jo kuolleet miehet ovat tehneet aikojen takana maatuneita naisia vastaan. Kantor, joka muuten oli epäluuloinen talonpoikaisrakki, nousi matolta ja meni rouva Uzonia vastaan rakastettavasti häntää heiluttaen. Hän Otti koiran vastaan kuin sydämellisimmän ystävänsä, ja näin, vaikkei hän ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Oudosta tuntui, että hänen oli tapa harvoin oleskella ihmisten parissa. Hän näytti yhtä kummalliselta ja vieraalta Aratón työhuoneessa, kuin yölintu, joka keskipäivällä lentää puutarhan läpi. Hänen olemuksestaan puuttui täydellisesti seuraihmisen kokeneisuus, kaikki ne seurusteluelämän pikku taidetemput ja vapaamuurarimerkit, joilla näihin vihityt aivankuin ongenkoukuilla koettivat toisiaan vangita. Hän saapui niin kaukaa ja vaikutti aivan yhtä yksinäiseltä, kuin jos hän todella olisi astunut esiin jostain pyramiidista. Tehtyään kumarruksen Katalinille ja taputeltuaan Kantorin päätä, alkoikin hän heti lopusta. — Olen tullut, kysyäkseni neuvoanne, herra professori. Sain kuulla, että rakennetaan kulkulaitossairaala, ja nyt haluaisin tietää, kenen puoleen täytyy kääntyä, jos toivoo saavansa palvella siellä sairaanhoitajattarena? Stefan luuli, että rouva Uzon tahtoi suositella jotakin ja otti sentakia esiin muistikirjansa. — Kulkulaitossairaalan palvelukseen on helppo päästä, sillä sinne ei juuri kukaan pyri. Mielelläni minä ilmoitan palvelushaluisen henkilön, jos olette hyvä ja sanotte minulle hänen nimensä. — Maria Uzon, vastasi hän vienosti hymyillen. Professori katsoi hämmästyneenä häneen. — Kulkutaudeilla tarkoitetaan täällä koleraa, lavantautia, isorokkoa... Katalinia värisytti. Mutta rouva Uzon nyökäytti hiljaa päätään merkiksi, että hän hyvin tiesi sen. — Se on surullista tointa, sanoi Stefan synketen. — Mutta jonkunhan kuitenkin täytyy siihen ryhtyä... — Ja vaarallista. Nainen painoi lempeästi päänsä alas. — Mikä vaara on kyseessä? Kuolemako? Ah, Jumalani, pian nuori kuolee, moni nuori ja onnellinen... Hän vaikeni äkkiä, häntä selvästi hävetti, että oli sanonut liian paljon. Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan aikomuksestaan. — Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä? Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin. — Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten. Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä: — Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan yhden kulkutautisairaalan johto. Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten lausui hän hämillään: — Ettekö kirjoita muistiin nimeäni? Professori hymyili vasten tahtoaan. — Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa? Katalin pani merkille, että Marian vaaleat kasvot vaihtuivat ruusunpunaisiksi. (Hän voi suorastaan muuttua kauniiksi — päätteli hän itsekseen). Vieras kumarsi ja lähti kättelemättä ketään. Kantor seurasi häntä ovelle, ja kun tämä sulkeutui sen edessä, istuutui se takajaloilleen ja katseli silmiään poiskääntämättä kynnykseen. — Kummallinen ihminen! kohahti Katalin ja hypähti paikaltaan. Hänen elämänkohtalonsakin ovat olleet ihmeelliset, vastasi Stefan. — Oletko tuntenut hänet kauan? — Koulutytöstä asti. Hän on Kolozsvárista, ja ellen erehdy, olemme mekin hänelle etäistä sukua. — Hän herätti äärettömästi mielenkiintoani... Miksi sanoit, että hänen elämänvaiheensa ovat ihmeelliset? Ja Arató kertoi puolisolleen, mitä hän tiesi rouva Csaba Uzonin, syntyisin Maria Ember, menneisyydestä. * * * * * Maria oli köyhä tyttö ja meni nuorena naimisiin ehkä pari kuukautta meidän häittemme jälkeen Csaba Uzonin kanssa, alotti Stefan. Uzonin perheen jäsenet olivat ylhäisiä tilanomistajia Oltvá-laaksossa. He kertoivat aina itsestään, että he olivat hunnien jälkeläisiä ja niillähän oli omituiset nimet. Csaban isän nimi oli Buda... Nimi Uzon kummitteli paljon sanomalehdissä noin kaksikymmentä vuotta sitten. Luonnollisesti et sinä ole niistä mitään kuullut? Silloin näet tapahtui, että vanha Buda Uzon, Csaban isä, hulluuden puuskassa tuhosi koko perheensä ja lopuksi tappoi itsensä... Koko laajasta Uzonin suvusta pelastui vain yksi, pikku Csaba, joka murhan tapahtuessa kävi koulua Marosvasarhelyssä. Uzoneilla oli muuten aina ollut hupsujen maine. Jumala tietää, mitä muistoja ikivanhoista synneistä ja tärkeistä salaisuuksista kiehui heidän veressään... Vanha Buda käyttäytyi vuosikausia erityisen omituisesti, mutta väki tottui hänen päähänpistoihinsa, välistä niille naurettiin, mutta kukaan ei pitänyt häntä vaarallisena... Tavallisesti kulki hän paljainpäin ulkona vainioilla, usein oli hänellä päänsärkyä ja jos hän ylenharvoin antautui keskusteluun jonkun kanssa, johti hän heti puheen Jan Mayenin saareen. Nuorena ilmeni hänen omituisuutensa alituisissa ulkomaanmatkoissa, ja eräällä retkellä Islantiin näki hän Jan Mayenin saaren... Vanhan Budan kuvauksen mukaan on saari kekopäinen karikallio, joka aivan erakkona kohoaa ikuisesti tyrskyävästä Jäämerestä... Alukset, jotka risteilevät niillä seuduin, näkevät sen harvoin, sillä se on tavallisesti sumun suojissa. Mutta jos pilviverhot särkyvät, tarjoaa Jan Mayen hurmaavan näköalan. Päivänloisteisessa ilmassa säkenöi se kuin jättiläistimantti; ja jos taivas on valju, on se kuin valtava smaragdi... Sillä koko saaren kattaa jää. Vanha Uzon näki saaren juhannusauringon hohteessa, ja silloin oli Jan Mayen hehkuvan punainen kuin sulava rauta... Elämänsä lopulla puheli Buda Uzon alati asettuvansa asumaan Jan Mayenille. Miesrasua kiusasi pahoin päänsärky, ja hän kai kuvitteli mielessään, että napaseudun kylmyys liennyttäisi tulta, joka tykytti hänen aivoissaan, ja että sen suuri hiljaisuus parantaisi hänen hermonsa. Hän kirjoitti myös kirjeitä Europan eri hallituksille saadakseen ostaa saaren, mutta ei tietenkään saanut keneltäkään koskaan niihin vastausta. Lopulta ei hän puhunut mistään muusta kuin Jan Mayenistä. Samalla hänessä alati kasvoi epäluulo ja vastenmielisyys perhettänsä kohtaan, jonka hän epäili panevan esteitä hänen suunnitelmilleen. Luonnollisesti oli hänellä täydet syyt epäluuloihinsa. Niinpä hän eräänä päivänä sai käsiinsä kirjeen, jonka hänen vaimonsa oli kirjoittanut eräälle lääkärille Kolozsvárissa. Nyt oli hän varma siitä, että he olivat vannoutuneet häntä vastaan, pettäneet hänet. Kiukku kehittyi hulluudeksi ja sitten seurasi kauhea verilöyly. Minä tunsin Csaban, ainoan itsemurhaajan pojista, joka jäi eloon. Hänellä oli mitä jaloimmat piirteet ja kaunis vartalo. Perhetragedian muisto lepäsi hänen yllään kuin synkkä varjo, mutta tämä teki hänet naisten silmissä vain yhä mielenkiintoisemmaksi. Muistan että hän jonkun aikaa näytteli erittäin huomattavaa osaa Kolozsvárin laskiaishuveissa. Noin kuusi vuotta sitten rakastui hän Maria Emberiin. Tällä ei ollut mitään omaisuutta ja yleisesti ihmeteltiin, jopa toiset aivan suuttuivatkin, kun Maria kaikesta huolimatta antoi rikkaalle kosijalleen rukkaset. Mutta kuinka ollakaan, näytti siltä, että Uzonin uskollinen kestävyys oli vaikuttanut Mariaan, sillä vuotta myöhemmin, pari kuukautta meidän häittemme jälkeen, tuli hänestä sittenkin Uzonin puoliso. Pitkään aikaan en kuullut heistä mitään, en heistä erikoisesti välittänytkään, mutta eräänä päivänä sain virkatovereiltani Kolozsvárissa kuulla heistä kummallisia juttuja. Csaba kohteli vaimoaan uskomattoman kovakouraisesti. Hän piti häntä aivan eristettynä muista ihmisistä, esiintyi mustasukkaisesti ilman vähintäkään syytä, jopa hän meni niinkin pitkälle, että kiusasi nälällä ja löi nuorta rouvaansa... Tässä keskeytti Katalin hänet. — Ja oliko hänellä jotain syytä mustasukkaisuuteensa? kysyi hän. Arató pudisti päätään merkitsevästi. — Maria Emberin elämä oli yhtä puhdasta ja tahratonta kuin pilvien taivaalla... (Kun hän tahtoi sanoa jotain kaunista, ajatteli hän aina heti pilviä). Csaba Uzon oli saanut päähänsä, ettei hänen vaimonsa uskaltanut katsoa häntä silmiin, sillä Marian silmäterissä kuvastui vieraan miehen kuva. Hän pohti asiaa näin: kuva, jonka silmä ottaa, siirtyy katsomisen aikana aivoihin; jos nyt jollakin aina on joku henkilö ajatuksissaan, esiintyy kuva vuorostaan silmäterissä. Jos Uzonin pelottavat, tutkivat katseet pakottivat kauhistuneen vaimon luomaan silmänsä alas, seurasi väkivaltaisia, hirmuisia kohtauksia. Pitkän aikaa salasi Maria perheeltäänkin alentavan asemansa, mutta lopuksi ei hän kestänyt kauempaa, vaan pakeni miehensä luota ja meni kotiinsa Kolozsváriin. Vaimonsa paon arveli Uzon todistaneen hänen epäluulonsa oikeutetuiksi, ja tämä saattoi hänen mielensä siihen määrään pois tasapainosta, että nyttemmin jokaisella oli selvillä yksinkertainen tosiasia: hän oli mielisairasraukka, kuten hänen isänsäkin oli ollut. Marian sukulaiset tahtoivat, että hän ottaisi eron miehestään. Olihan selvää, että sairauden siemen oli piillyt hänessä jo hääpäivänä, ja siten voitaisiin helposti julistaa avioliitto mitättömäksi. Mutta heti kun Maria tuli vakuutetuksi siitä, että hänen miehensä oli mielisairas, ei hän enään tahtonut kuulla puhuttavan avioerosta. Päinvastoin, hän palasi hänen luokseen ja otti hänet hoidettavakseen. Rakkautta hän ehkei tuskin koskaan ollut tuntenut häntä kohtaan, mutta nyt veti häntä hänen miehensä luo syvä, tuskantäysi hellyys. Nyt ei hän enää nähnyt hänessä miestään, vaan sairaan, onnettoman lapsen. Nyt kun hän ei enää palvellut omaa minäänsä, keksi hän, miten hänen tuli kohdella sairasta. Vaimentaakseen miehensä mustasukkaisuutta, lopetti hän kaiken seurustelun ihmisten kanssa, pukeutui sangen yksinkertaisesti ja mukautui kaikessa, mikäli mahdollista, Csaban oikkuihin. Viimeisinä elinvuosina veti onnetonta Csabaa epämääräinen kaipuu sille saarelle, jolla hänen isänsä oli kärsinyt niin julman haaksirikon; myös, poika kaihoili jääkalliolle. Hänen mielikuvituksessaan karkeloi revontulessa säihkyvä kristallikallio kuin isän omaisuus. Siellä asui vanha Buda; matkailijatkin, jotka olivat siellä vaeltaneet, olivat nähneet hänet rannoilla harhailevan, polttaen pitkää piippuaan ja odotellen poikaansa. Nyt ei isän päätä enää särkenyt, eikä häntäkään tulisi särky kauempaa piinaamaan, jos hän muuttaisi sinne, sillä siellä ei ollut ketään, joka olisi pannut ansoja Marian uskollisuudelle. Näönvuoksi sopi Maria hänen kanssaan matkalle lähdöstä ja viime kuukaudet kuluttivat he ikuisissa valmistuksissa, tekivät matkasuunnitelmia ja sananmukaisesti eläytyivät näihin matkakirstujen keskellä. Minä näin heidät juuri silloin heidän puutarhansa aitauksen läpi. Antinous särkynein katsein ja hänen valkea vaimonsa käsi kädessä vaeltaen puistokujassa... Se oli ehkä suruisin näky, mitä elämässäni olen nähnyt... Mutta Csaba Uzon sai matkustaa yksin isänsä jälkeen Jan Mayenin satusaarelle. Vaimonsa, jota hän niin suuresti oli rakastanut ja jota hän niin pahasti oli kohdellut, täytyi hänen jättää tänne. On kummaa ajatella, että meren kuohujen ympäröimä, synkkä saari revontulten piirissä voi niin velhon valloin vetää puoleensa kahden hunnien jälkeläisen sairaat sielut. Arató vaikeni ja Katalin istui puhumatta pitkän aikaa. Kalpeana ja värjöttävänä istui hän kauan kokoon kyyristyneenä suureen nojatuoliin ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Mutta lopuksi lausui hän: — On niin paljon surua maailmassa... Miksi täytyy sitä olla? Olisi paras olla tietämättä mitään... Hän nousi ylös, astui miehensä luo ja painoi tulisesti päänsä hänen rintaansa vasten. Sitten pani hän kätensä hänen kaulaansa. Katso minua silmiin, sanoi hän kalpeasti hymyillen. Ja toistensa silmäterissä näkivät he vain omat kasvonsa. * * * * * Vihdoin koitti se päivä, jolloin kaksoisten rykmentin oli lähdettävä Galiziaan. Ah, koskaan eivät tanssinhaluiset nuorikot ole niin paljon iloinneet tanssisalista kuin nämät honvéd-sotilaat tästä ratkaisusta. Sola väikkyi heidän edessään kauniina! He kuvittelivat sitä mielessään äärettömäksi, hillittömäksi myrskypuuskaksi, joka kumoaa kaiken, mikä sattuu sen tielle, ja musertaa mutaan... Ja sitten raikuvat torvet ja kellot soivat — kukkia, laakereita sataa, — kunniakkaat liput lasketaan tervehtivinä yli sankarien kumpuin. Käly lahjoitti kummallekin kaksoiselle ohuen kaulaketjun, jossa Pyhän Katarinan kuva riippui. Ketju muistutti sitä, jota hän itse kantoi rinnallaan. Hänelle itselleen oli Pyhä Katarina tuonut paljon onnea ja hänestä tuntui siltä kuin pyhimys hänen tähtensä ulottaisi hyvän tahtonsa molempiin nuorukaisiinkin. Muuten, kun vaimon suojeluspyhimys tuli puheeksi, oli Stefanilla tapana tehdä leikillisiä viittailuja aleksandrialaisen neitosen ihmeellisistä puhetaidollisista kyvyistä, joitten avulla hän kykeni kääntämään viisikymmentä pakanallista filosofia kristinuskoon. Mutta nyt hänellä ei ollut halua pilkantekoon eikä ilveilyyn. Kuka lopultakaan voi sanoa, mitkä näkymättömät langat ihmisten kohtaloita sitovat? Eikä siitä muuten ollut vähintäkään vahinkoa, jos nuoriso ulkona sotakentällä muistaisi, että vielä on myös hyvyyttä ja rakkautta olemassa... Professori ja Katalin menivät luonnollisesti rautatieasemalle katsomaan poikain lähtöä. Honvéd-sotilaat olivat nauhoin ja kukin koristetut, kuin airueet talonpoikaishäissä, ja kaksoiset samoin. He sanoivat tietysti, että se oli vain miehistön takia, mutta näkyi selvästi, että he itsekin löysivät tyydytystä kirjavasta loistosta. Palko piti huolta kenttäkeittiön kuormittamisesta. Kun hän näki professorin, antoi hän hänen kunniakseen miehistölle helkkyvällä äänellä täysin turhan tarkkoja opetuksia. Mutta kun ei kuormituksessa kaikki tuntunut onnistuvan laskujen mukaan, alkoivat sotilaat huutaa nimeä Ijarto ja että tämä pian saisi kaikki kuntoon. — Hän ymmärtää kaikkea, täydellinen tuhattaituri, ja kuitenkin on hän vain korpraali reservissä, selitti Pal kälylle. — Tuntuu siltä, kuin sota olisi luonut uuden sotilasarvoasteen, järjellisen ihmisen, sanoi Stefan. Ijarto saapui paikalle ja järjesti asiat tuossa tuokiossa. Mutta nyt jo huudettiin hänen nimeään pitkän kulkueen toisessa päässä. Hän oli kuiva ja suonikas mies, unkarilaisen maatyöläisen tyyppi, viisaat, keltaiset koiransilmät syvällä päässä tuuheitten silmäripsien varjossa. Peter näytti kälylle erästä talonpoikaisnaista; tämä seisoi naisrivissä, joka oli kokoontunut heittämään jäähyväisiä. Nainen oli nuori, vaaleahipiäinen, hänen puvussaan oli kolme neljäsosaa unkarilaista, yksi kolmasosa oli slovakilaisesta kansallispuvusta; päässään hän kantoi omituista koristetta, joka muistutti Buddhakuvien sädekruunua ja hänen kukkakoristeinen, poimurikas silkkihameensa oli niin lyhyt, että hänen lihaksiset, kauniisti muodostuneet pohkeensa näkyivät sen alta. Kyläkaunottaren hurskaalla ja liikuttavalla arvokkaisuudella kantoi hän pukua, joka kaikkialla koko suuressa maailmassa, paitsi kahdessa tai kolmessa Matyo-kylässä, olisi näyttänyt naurettavalta. — Se on Ijarton vaimo, selitti Peter. Nainen piti pientä lasta kädestä. Lapsi oli kömpelötekoinen ja tanakka kuin pienoinen karhunpoika. Suutuksissaan pyöritteli hän silmiään, jotka olivat täydelliset jäljennökset korpraali Ijarton silmistä, ja teki samalla suunnattomia ponnistuksia saadakseen koko nyrkin mahtumaan suuhunsa. Katalin, joka jo itsessään tunsi heräävän kunnioitusta Ijartoa kohtaan, ryhtyi puheisiin nuoren talonpoikaisnaisen kera. Hän sai silloin kuulla, että lapsi oli vain hänen lapsipuolensa, hän kun itse oli Ijarton toinen vaimo. Äkkiä alkoi suuri hermostuneisuus ja levoton juoksenteleminen. Veltto, kaunis, vähintäin atleettisuuruinen upseeri pauhasi kiukuissaan sotilastungoksessa. — Kapteeni! Kapteeni Milka! Hän oli vimmoissaan siitä, etteivät sotilaat vielä olleet asettuneet vankkureihinsa ja hätisteli heitä paikoilleen keppi ilmassa vinkuen. Samalla antoi hän kuulua törkeitä, sattuvia, perin unkarilaisia voimanpurkauksia, jotka pelottivat, mutta vielä enemmän huvittivat kansaa. — Hän on vähäsen raaka, mutta sydämensä on kultaa, ja sotilaana on hän ihanne, puolusteli Palko. Ja sitten lisäsi hän viisastelevasti: sellaisen päällikön johdossa on ilo kohdata vihollinen. Mutta sitten muuttuivat hänen kasvonsa verenkarvaisiksi, kapteenin jyrisevät ukkosiskut olivat kohdistuneet häneen itseensä. — Vapaaehtoinen, työntykää vaunuun heti paikalla, ja sanonpa vain: annan palttua vapaaehtoiselle... Hän keskeytti äkkiä, kun hän näki Aratón, jonka ulkomuodon hän luultavasti tunsi. Ja nyt kävi ilmi, että kapteeni Milka osasi käyttäytyä myös sangen hiotusti, jos hän vain tahtoi. Hän kumarsi sotilaallisesti ja pyysi Palkoa esittämään hänet sukulaisilleen. Heti pyysi hän Katalinilta anteeksi rehevää puhettaan. — Armollinen rouva pitänee tätä kasarmipuhetta kauheana, mutta emme tule toimeen ilman sitä. Me emme juuri riitele siksi, että olisimme pahoja, vaan siksi, että voittaisimme aikaa. Sillä keinoin karsitaan kaikki tarpeettomat vastaväitteet ja väki joudutetaan täyteen toimintaan... Ystäväni Palko tietää myös tämän eikä ota suuttuakseen, vaikka saa silloin tällöin osakseen hänkin. Samalla laski hän kätensä Palkón olalle ja tämä punastui uudelleen, mutta tällä kertaa ihastuksesta. Toden totta oli ilo kohdata vihollinen tällaisen päällikön johdolla! Kapteeni palasi vielä kerran samaan aineeseen, mutta huomasi äkkiä sen mauttomaksi ja kiiruhti muuttamaan puheenaihetta. Hän oli muuten lahjakas mies, minkä hän itsekin tiesi ja halusi kernaasti, että sen tietäisi myös Arató, jonka arvoasemasta hän oli täysin selvillä. Hän puhui paljon ja nopeasti, kunnes hänelle pälkähti päähän yht'äkkiä, että Arató ehkä piti häntä lörpöttelijänä; silloin olisi hän mielellään lähtenyt tiehensä, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä Viimein oli hän muistavinaan jonkun erittäin tärkeän asian, pyysi anteeksi ja poistui kiireesti. Selvä! Kyynelkostein silmin suuteli Katalin kaksoisia. He punastuivat aina korviin asti tuntiessaan kälynsä lämpimät, tuoksuvat huulet poskillaan. Juna lähti hitaasti liikkeelle... Siellä seisoivat pojat vaunun ovella, vaunun, johon oli maalattu '6 hevosta ja 40 miestä'. Palko heilutti Unkarin värein koristettua lippua ja Peter piti hampaittensa välissä lyhyttä piippua, joka antoi hänen kasvoilleen epäämättömän miehekkään leiman. Professori ja hänen puolisonsa viittoivat hymyillen lähteville, pojat vastasivat hymyyn, mutta eivät voineet enää nähdä, miten Katalinin kyyneleet virtoina vuosivat, eivätkä tietäneet, miten viiltävä tuska ahdisti Stefanin sydäntä. — Jumala taivaassa! sanoi Katalin, äkkiä kauhuun heräten. Menevätkö nuo kaksi koulupoikaa todella sotaan? Mutta koulupojat kiitivät kohti pohjoista, täynnä ylpeää päättäväisyyttä ja haaveellisia toiveita, onnellisina ja kiitollisina siitä, että kuoleman läheisyys oli lahjoittanut syvää kauneutta ja arvoa heidän nuorelle elämälleen. Veturin huohotukseen, pyörien kolinaan sekaantui kenttäharmaitten sotilasten laulu: Hymyyn helty, neito, jonka katseen kyynel kattaa, hetki vain, ja husaarisi taasen hymyys tervehdyksin vastaa — kerran, tai ei konsanaan. Ilmapyörre, jonka eteenpäinsyöksyvä juna synnytti, kietoi syliinsä sadottain äidinsydämiä. Näkymättöminä lensivät ne loilottavien nuorukaisten jäljissä kuin parvi säikähtyneitä kyyhkysiä. Kaikki ne ajoi esiin Elämän ja Kuoleman suuri, kolkko kysymys: kerran — tai ei koskaan? PRINSESSA JA VIULU. Yksi ainoa tytär oli teräslankapartaisella kuninkaalla ja sen nimi oli Unissakävijä. Prinsessa Unissakävijä oli niin ihmeen kaunis, että kirsikkapuut rupesivat kukkimaan keskellä talvea, kun hän kulki läpi puutarhan. Ja kuitenkaan ei kuninkaalla ollut mitään iloa tyttärestään, sillä heti kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, luikerteli punaisia, pieniä käärmeitä ulos hänen suustaan. Kun kuningasta hävetti se, että hänen tyttärellään oli sellainen vika, kielsi hän kerta kaikkiaan häntä puhumasta. Jottei hän jäisi aivan mykäksi, antoi hän hänelle kultaviulun. Siitä hetkestä asti ei kukaan koskaan kuullut prinsessan puhuvan, eikä koskaan enää hänen suustaan tullut punaisia käärmeitä. Mutta aamusta iltaan soi viulu. Jos hän oli nälkäinen tai janoinen, heti soitti hän kultaviulua, ja hovipalvelijat riensivät hänen luokseen mukanaan ruokaa hopealautasilla ja juomaa kristallipikareissa. Kun hän havahtui hereille aamuisella, tervehti hän päivää viulunsa sävelin, ja illalla, kun hän vaipui uneen, lausui hän hyvää yötä viulunsa äänin. Kirkossa lähetti hän rukouksensa korkeuksiin viulun soitoin. Välistä istuutui hän kuninkaan valtaistuimen portaille ja soitti tyttären rakkaudesta ja uskollisuudesta, ja silloin kyyneleet virtoina valuivat kuninkaan silmistä ja hänen rakkautensa tyttäreen oli sangen suuri... * * * * * Satulähteensilmä olisi virrannut vielä kauemmin, mutta Katalinin täytyi keskeyttää lukeminen, sillä vanha Miklos ilmoitti ovelta, että vaunut seisoivat portaitten edessä. Sadun kultaviulusta oli hän löytänyt sinikantisena pienenä niteenä seuranaan koko joukko muita vanhoja kirjoja, jotka täyttivät koko hyllyn Tikanlinnan suuressa kirjastossa. Kaikki nämät kirjat oli joskus Stefan Aratón isoisä kirjoittanut. Hänen käsialansa oli ollut voimakas ja vähäsen kiemurainen. Vanha herra oli aikoinaan lämpimästi rakastanut isänmaansa kirjallisuutta ja oli omalla tavallaan itse kaunokirjailija; äidinkielen parantaminen oli hänellä sydämen asiana: jos hän jossain romaanissa oli löytänyt sadun, säkeistön tai kohdan, joka miellytti häntä, jäljensi hän sen heti ja liitti sen aarteihinsa, "jottei se menisi hukkaan". Ja töhrimisessään oli hänellä niin kiire, ettei hän viime elonpäiväänsä asti koskaan saanut aikaa lukea, mitä oli kirjoittanut. Vanha Miklos, joka Tikanlinnassa yhdisti samaan, omaan persoonaansa sekä portinvartijan, että puutarhurin, oli ilmoittanut, että vaunut olivat esillä. Katalin pani vihkosen takaisin paikalleen ja kiiruhti ryömimään matkaturkkeihinsa. Vain yhdeksi ainoaksi päiväksi oli hän matkustanut alas Oltváan kootakseen joitakin miehensä muistiinpanoja ja talvipukimia. (Sitä ei olisi voinut uskoa Miklosille, ja itsellään ei Aratólla tätä nykyä ollut aikaa mihinkään sellaiseen). Katalin oli nyt ensi kertaa erillään miehestään ja koko ajan tunsi hän itsensä täysin vieraaksi heidän omassa asunnossaan. Talo oli kuin vaipunut kuolonuneen. Turhaan yritti hän siirrellä kangistuneita huonekaluja. Viimein valtasi hänet itsensäkin jonkinlainen henkinen raukeaminen, suuri hiljaisuus otti myös hänet valtoihinsa, niin että hän liikkui varpaillaan kautta suurten, kaikuvien salien. Iltapäivällä, järjestettyään kaikki, etsi hän kirjastosta jotain luettavaa, jotta aika junan lähtöön kuluisi nopeammin. Ja kun hän lepäili siellä ja lueskeli satua prinsessa Unissakävelijästä, kun hämärä alkoi levittäytyä huoneeseen, kuunteli hän hajamielisenä syysviimaa, joka irtilasketun hullun lailla ravisteli ikkunaluukkuja ja ulvahteli silloin tällöin savupiipussa. Tavantakaa heitti hän hätääntyneen silmäyksen kirjoituspöytään päin: eikö hänen miehensä jo ollut siellä? Ruskeassa takissa, piippu suussa, kumartuneena paperiensa ääressä. Luonnollisesti kaikki oli vain lapsellisuutta, hänhän tiesi niin hyvin, että Stefan, Jumalalle kiitos, oli reipas ja terve ja että hän juuri parast'aikaa työskenteli uudessa laboratoriossa Rákosissa, mutta huolimatta kaikista yrityksistään hallita itseään särki hänen sydäntään, aivankuin hän olisi ollut huoneessa, missä joku lepäsi ruumiina. Vihdoin viimein sai hän nousta vaunuihin. Hämärän tihetessä kasvoi myrskyn voima. Kuohuavan ilmameren kristalliaallot vyöryttivät mukanaan etäisten metsien tohinan ja toisiaan vastaan ritisevien oksien räiskeen. Tämä epäsointu teki Katalinin kiihtyneeksi ja surulliseksi. Siitä asti, kuin sota oli hänelle opettanut, että maailma oli täynnä jättimäisiä hirmuolentoja, jotka olivat irroittautuneet kahleistaan ja nyt polkivat jalkoihinsa kansoja ja maita, siitä alkaen oli hän tullut pelkuriksi. Hän kurottautui ulos vaununikkunasta ja vielä kerran katsahti taakseen taloon päin. Tikanlinnasta ei näkynyt oikeastaan muuta kuin viheriä, sammaltunut pärekatto, kaikki muu peittyi paksun villiviinin verhoon. Katon ympärillä lentää lepatteli tuhansittain pieniä karmiininpunaisia lintuja iltaloisteessa — näky oli kaunis ja yllättävä, mutta ennen pitkää tuli hän selville, että se olikin tuuli, joka pyöritteli villiviinin kuolleita lehtiä aavetanssissa, ja tämä saattoi hänet taas synkkään mielentilaan. Katon harjalla istui yksinään riikinkukkokyyhkynen. Se kuului siihen kyyhkysperheeseen, jonka, Palko ja Peter viisi vuotta sitten olivat antaneet kälylle "häälahjana". Kata tunsi hyvin ruostetäpläisen linnun, sen oli tapana aina pysytellä yksikseen. Vaunut ajoivat porttiholvin alitse Oltván vanhalle kaupunginportille; se oli yhtä tyhjä ja musta kuin räppänä avonaisen takan yllä. Tullakseen asemalle, täytyi kulkea poikki koko kaupungin. Oikealla ja vasemmalla on ikivanhoja, kaitapäätyisiä, vinoja ja kallellaan olevia taloja, niitten kaarikäytävät ovat kokoonvaipuneet ja katot suippopäiset, ja ne tuijottivat unisin silmin kalisevia vaunuja. Kaarikäytävien pienissä, autioissa ja tyhjissä myymälöissä vilkkuu jo lamppuja. Majoissa liikkuu karuja, kalpeita pieniä ihmisiä, jotka harjoittavat ammattiaan samannäköisinä ja aivan samoin elein, kuin kerran heidän esi-isänsä, jotka kuusisataa vuotta sitten aloittivat liikkeet. He elävät elämätään ikuisessa puolihämärässä kuin erakkoäyriäinen merenpohjassa. Kaitselmus-apteekin edustalla katsahti Katalin ulos ikkunasta ja odotti kummastuksissaan näkevänsä täytetyn krokotiilin vielä riippuvan holvikaaressa; pikkutyttönä oli hän aina silmäillyt sitä mielihyvänsekaisesti väristen. Silloin — Jumala suokoon sen hänelle anteeksi! — oli hän aina luullut että Kaitselmus oli sen näköinen. Vikuksen myymälän edustalla seisoi komeita porvareja, jotka painoivat lakin päähänsä molemmin käsin. Tuuli nosteli säädyttömästi heidän takin liepeitään, silloin he hämillään katselivat suurta, harvinaista matkakirstua, joka kohosi kuskipenkin yläpuolelle... Tuomiokirkon edustalla antoi Katalin kuskin pysäyttää. Portti oli selkiselällään, ja vielä kesti koko tunnin, ennenkuin juna lähti... Hän ehti lukea rukouksen hunnutetun Pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Täytyi laskeutua kolme tai neljä porrasaskelta, jos uskaltautui astua iäkkään temppelin suitsutuksesta tuoksuavaan kellarihämärään. Vasemmalla loistivat pyhimykset, kukkaköynnökset ja pyhimystarujen eläimet korkeista, kapeista ikkunoista. Hehkuvassa iltavalaistuksessa, joka tunkeutui sisään maalatuista ikkunoista, seisoi Naamioidun Neitsyen alttari aivan yksin. Tästä kirkosta olivat ennen muinoin protestantit ja katolilaiset käyneet taisteluja. Kuvainraastoajan raekuurot olivat myös hävittäen kiitäneet pikkukaupungin yli, ja silloin oli joku heittänyt palavan soihdun alttarikuvalle. Taulu ei tosin syttynyt tuleen, mutta Pyhän Neitsyen kasvot olivat mustuneet, ja siitä asti näytti siltä, kuin kuvalla olisi ollut naamio kasvoillaan. Vanhat katolilaiset eivät olleet sallineet korjauttaa kuvaa. Puoliksi vääräuskoinen Oltvá ei ollut kyllin arvokas katselemaan Neitsyen kasvoja — sanoivat he. Ja uudet sukupolvet luulivat, että niin piti ollakin, että Oltvássa Jumalan Äiti kantoi mustaa naamiota. Katalin polvistui alttarin eteen. Hän oli aivan yksin suuressa, pimeässä kirkossa. Alttarikuvan oikealle sivustalle oli maalattu panssaripukuinen mies, joka kantoi rinnallaan häräntappajain vaakunaa. Päässä oli sillä leveälierinen rautahattu ja käsi sulki kouraan peloittavan piilukirveen. Vasemmalla sivustalla seisoi kaksi nuorukaista, niilläkin oli häränpäät, panssaripaidat ja käsissä pitkät torvet. Perimätiedot kertoivat, että kaupungin teurastajain ammattikunta oli perustanut alttarin ja että sivukuvat esittivät silloista ammattikuntamestaria ja hänen kahta poikaansa. Mutta eräs tiedemies Kolozsvárista oli todistanut, että alttari oli siebenbürgeniläisten puhvelimetsästäjäin ikivanha, salaperäinen hartausalttari. Eräs Katalinin mielipäähänpistoja oli että mies piilukirves kädessä oli hänen miehensä näköinen. Moni muukin rouva Oltvássa olisi voinut miehestään väittää samaa, sillä heidän syrjäisessä laaksossaan olivat eräät tyypilliset piirteet periytyneet vuosisatain takaa. Häräntappajan kypärälierin alta loisti esiin selvä, kylmä järki, ja terävä- sekä lujaviivaisia huulia mutkisti aivan sama, miehekkäästi pilkallinen hymy, joka tavallisesti levisi Stefan Aratón kasvoille, etenkin silloin, kun hän tahtoi salata jonkun mielenliikutuksen. Hämmästyneenä teki Katalin sen huomion, että kun Palko ja Peter olivat varttuneet täysikasvuisiksi, olivat he alkaneet tulla kahden torvea soittavan nuorukaisen näköisiksi. Myös heidän huulillaan näkyi joskus vilahdus Oltválaisesta hymystä, jonka vanhan mestarin tottumaton sivellin ehkä sulasta sattumasta oli ikuistuttanut alttaritauluun. Kolmen häräntappajan hymyilyssä ei muuten ilmennyt mitään loukkaavaa. Jos tarkasti heidän päättäväistä ryhtiään, heidän viisaita ja uskollisia katseitaan, jotka kiinteästi liittyivät pyhään Neitsyeen, sai heti miellyttävän tunteen siitä, että Jumalanäidin valtaistuin oli hyvin vartioitu. Ja ylpeänä, valppaalla hellyydellä Katalin ajatteli niitä kolmea miestä, jotka suojellen seisoivat hänen oman elämänsä vartijoina, kuten kolme häräntappajaa Naamioidun Jumalanäidin äärillä. Hän rukoili, että taivas pitäisi suojelevan kätensä hänen oman, pienen pesänsä yllä, niin ettei mahtava myrsky sitä maahan raastaisi. Sillävälin pudisteli tuuli paholaisrajuudella korkeita kirkonikkunoita, ja siellä ylhäällä huippukaarisen holvin alla pauhasi kaiku kuin merentohina. Äkkiä kuului myös omituinen ääni, aivan kuin nukkuvat urut olisivat huudahtaneet unessa. Katalin havahtui ja taivutti päänsä niin syvään, että otsa miltei kosketti portaita. Hän pelkäsi myrskyjä, sekä niitä, jotka repivät kattotiilejä katonharjoilta, että niitä, jotka pyyhkäisivät maasta koko kaupunkeja taloineen päivineen. Aika oli kulunut, Katalin teki ristinmerkin ja kiiruhti kaikuvin askelin ulos kirkosta. Kun vaunut saapuivat vanhalle, katetulle puusillalle, loi hän silmäyksen Graczianin taloon. Holviporttikäytävineen ja kaksine pyöreine ikkunasilmineen sen yläpuolella näytti se haukottelevalta ihmiseltä. Katankin täytyi haukotella. Ei hetkeksikään tullut hänen mieleensä pistäytyä tervehtimään vanhuksia. Hänen sukunsahan nimi oli Arató! Sitäpaitsi ei ollut olemassa mitään häntä varten. Vanhat Graczianit voivat olla iloiset päästyään hänestä. Asemapäällikkö odotti jo ja ilmoitti, että Stefan oli tilannut hänelle oman makuuvaunun. Katalin tunsi miehensä hellän huolenpidon hemmottelevan häntä liiaksi. Tuskin itse Naamioidusta Neitsyestä pidettiin parempaa huolta kuin hänestä? Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona. Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään Naamioidun Neitsyen olkapäille. Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi? Renessanssin aikana oli sellaista sattunut... * * * * * Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan. Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä lääkärintointa. Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei ollut koskaan viehättänyt häntä. Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu elämään. Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen kutsumuksensa. Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan kauppamiehen. — Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä. — Mistä kultaviulusta? kummasteli professori. — Löysin sen sieltä kotoa isoisän kirjojen joukossa. (Vaikka he asuivat kymmenen kuukautta vuodesta Budapestissä, oli Tikanlinna kuitenkin aina koti heille). Stefan muisti hyvin isoisän siniset kirjat, mutta tätä satua ei hän ollut koskaan lukenut. — Jos sinä innostuit siitä, mikset ottanut sitä mukaasi? kysyi hän. Katalin puristi painokkaasti päätään. Isoisän kirjoja rautatievaunussa? Prinsessa Unissakävijä täällä Frans-Josef-rantakadulla? Vain ajatuskin siitä miltei pelottaa! Ei, nukkukoot ne vain levossa ja rauhassa kunnes palaamme taas niiden luokse. Silloin luen lopun sadusta. Mutta Herra Jumala, koskahan se tapahtuu? — Voi sattua, että ensi viikolla minun itse täytyy matkustaa Siebenbürgeniin, sanoi Stefan hetkistä myöhemmin. — Oltváan? Kotiin? — Ei, matkustan vain Oltván kautta. On ollut puhetta rakentaa suurehkoja parakkeja Oltvá-laaksoon. Osan sairaista siirrämme Bukovinasta sinne. — Saanko tulla mukaan? kysyi Katalin tuikkivin katsein. — Mahdotonta, sydänkäpyseni. Mukaan tulee vain miesväkeä, pelkästään sotamiehiä. Jumala tiennee, missä saamme yösijan ja missä ruokaa. Yleensä täytyy sinun tottua siihen ajatukseen, että sinun tästälähin täytyy pilkiksi ajoiksi jäädä yksiksesi... Minun täytyy alati pitää tarkastuksia sairaaloissani, ja ne sijaitsevat pitkin rajaa huomattavan etäällä toisistaan. Stefan meni makuuhuoneeseensa, Katalin viipyi tavoilleen uskollisena vielä kauan pukuhuoneessa. Hänellä oli valkoinen pyyheliina kädessään, ja kun hän hetkeksi pysähtyi suuren peilin eteen pitkähihaisessa yöpaidassaan, kääri hän — noin vaan huvikseen — pyyheliinan tukkansa ympäri ja pani ristiinsolmitut päät esiin harteilleen. Samana hetkenä ilmestyi Maria Ember hänen ajatuksiinsa, hän, joka nyt jossain maailmalla hoiteli lavantautipotilaita ja jolla luultavasti oli tällainen valkea päähine... Hän oli sitä mieltä, että valkea liina oikeastaan sopi mainiosti hänen punaruskeaan hipiäänsä ja sädehtiviin silmiinsä. Itse aavistamatta aiheyhteyttä, alkoi hänen sydämensä heti, kun hän vain kuvitteli olevansa sairaanhoitajatar, miellyttävästi sulaa ihmisrakkauden lempeässä lieskassa. Hän riensi miehensä luo. — Stefan, minulla on sinulle jotain sanomista. — Mitä sitten, sydänkultani? — Tahtoisin tulla sairaanhoitajattareksi. — Oletko juuri nyt tullut sitä ajatelleeksi? ihmetteli mies. — En tietenkään! vastasi Katalin loukkaantuneena. Olen kauan mietiskellyt asiaa... Ja nyt, kun olin yksin Oltvássa, ajattelin sitä paljon... ja sitten junassa... Kaksi minuuttia aikaisemmin ei hänellä ollut ollut etäisintäkään ajatusta siitä, mutta yhdellä iskulla täyttyivät siitä pää ja sydän, ja nyt luuli hän itsekin, että se oli hänessä vanha ikävöinti. Hän istuutui sängynlaidalle. Häh puhui matalalla äänellä ja häpeissään, aivan kuin hän olisi tunnustanut syntinsä. — Oltvássa menin hetkeksi kirkkoon. Rukoilin Naamioitua Neitsyttä ja... pyydän, älä naura minua noloksi! — ja silloin tein lupauksen... Minä rukoilin Jumalan-äitiä suojelemaan sinua sodan vaaroilta. Ja siksi lupauduin minä itse palvelemaan sairaanhoitajattarena. Professori ei nauranut. Hän otti Katalinin pienet, kuumat kasvot käsiensä väliin ja sanoi hellästi: — Minä rakastan sinua paljon päätöksesi johdosta, mistä se sitten liekään alkuaiheensa saanut. Tällaisina aikoina ei puolisoni voi istua toimettomana kotona kamiinin ääressä... — Niin, eikö totta! Sitähän minäkin sanon! puhkesi Katalin riemuissaan. — Minä keskustelin eilen Kadarin kanssa, jatkoi professori. Sinä ehkä muistat hänet? Pontevin meidän nuoremmista kirurgeistamme. Hän kertoi, että hän aikoo pystyttää sairaalan tänne aivan meidän läheisyyteemme, numeroon kaksikymmentä. Illeshazy-rahasto maksaa kustannukset. Siitä tulee uusi, nykyaikainen sairaala. Ja Kadar sanoi, että hän tarvitsee jonkun sivistyneen naisen, joka ottaisi ylivalvonnan... Etupäässä keittiötä ja varastohuoneita pitäisi pitää silmällä. Minä tuumin vakavissani sinua. — Suostutaan! suostutaan! huusi Katalin ihastuneena. — Sovimme siis siitä. Huomenna ilmoitan puhelimitse Kadarille... Kiihtymys ja ihastus pitivät vaimoa vielä kauan valveilla. Miten iloinen hän tästä olikaan! Hän tuli aina onnelliseksi, nähdessään itsensä uudessa osassa... Mutta mistä ihmeestä hän keksikin jutun lupauksestaan Oltvássa? Kun hän kertoi asian Stefanille, hämmästytti häntä itseäänkin; mutta kun hän havaitsi, että hän sillä vain tuotti iloa rakastetulle, jumaloidulle puolisolleen, riemuitsi hän itsekin aarteesta, jonka oli löytänyt. Unissakävijä! Kultaviulu... Äkkiä muisti hän taas isoisän sinisen kirjan ja nyt hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän sadun. Niin, varmaan, niinhän se olikin, kaikki naiset, jotka rakastuvat, kaikki todelliset naiset puhuvat kultaviulun pehmeällä, kauniilla äänellä teräslankapartaiselle kuninkaalleen. Todellisuuden pieniä, limaisia, kylmiä ja sähiseviä käärmeitä eivät he päästä ulos Unissakävijän suusta. Tämä ei ole valhetta, tämä on runoa. Naisen suloutta, miehen onnea, elämän runollisuutta. Mutta omituisinta oli, että Katalinkin oli saanut kultaviulunsa Stefanilta, kuten prinsessa kuninkaalta. Kun hän ensi kerran tapasi tulevan miehensä, oli hän seisonut hänen edessään köyhänä, tyhjänä kaksin paljain käsin. Mutta heti oli hän vaistomaisesti tajunnut, minkälaisen vaimon tämä mies tarvitsi ja siitä asti oli hän aina joko tahtoen tahi tahtomattaan soittanut Stefanin puolison sävelmää. Eiköhän se olekin naisen rakkautta: näyttäytyä aina sellaisena, kuin mies tahtoo hänet nähdä? ZAKLIKOV. Kaksoiset lähettivät ahkerasti kirjeitä sotanäyttämöltä. He alkoivat jo lähimmällä asemalla, missä juna pysähtyi ja jatkoivat sitäseuraavalla. Vähän myöhemmin voivat he onnellisessa kiihoitustilassa ilmoittaa eräästä puolalaisesta seudusta, jonka nimeä oli mahdoton lausua, että he kuulivat etäistä kanuunanjyskettä. Vihollisen lentokone, joka heitteli pommeja heidän junaansa kohti, tuotti heille silminnähtävän suurta tyydytystä... Tästä kaikesta eivät he olisi halunneet paljoa menevän hukkaan, toteutuihan nyt yksi kimnasistivuosien unelmista. Sitte oli muutaman päivän tukahduttavan hiljaista. Ja tuli tieto, että he olivat olleet mukana taistelussa. Veljekset eivät olleet kärsineet mitään vahinkoa, mutta Kornelius Robek raukka, luokan humoristi, hän, joka niin mainiosti osasi matkia kapteeni Milkaa, oli kuollut sankarikuoleman. (Jo ennen oli professori Hanko, kun Robek oli ampunut paperikuulia hänen nenäänsä, ennustanut, että hän tulisi lopettamaan päivänsä vankilassa). Mutta siitä hetkestä muuttui kenttäpostikorttien sävy. Tästälähinkin olivat ne kirjoitetut ylimieliseen kondottieri-tyyliin — Zaklikovin luona rapsimme moskovalaiset ulos koulutalosta pajunetinkärjin... — mutta rivien välistä voi kuitenkin kutakuinkin lukea, että peloittava luurankokuningas, jota he eivät millään ehdolla tahtoneet ottaa vakavalta kannalta, seisoi lamauttavan lähellä heidän selkäänsä takana ja hymyillen arvoituksellisesti katseli, mitä he kirjoittivat... Kauheita asioita mahtoi tapahtua siellä ylhäällä Puolan lohduttoman taivaan alla. Prutista Valkeaan mereen olivat slaavien laumat ruvenneet liikehtimään ja vyöryivät nyt humisten Unkarin rajaa kohti. Ja maa pani niitten eteen sulun, jonka osasina olivat kukoistavat, nuoret ihmisruumiit. Sulun Unkarin äitien silmäteristä. Kasvot kalpeina, jäsenet suunnattoman voimankokeen käyristäminä jännittivät uljaat pojat murtuvia jäntereitään hirveän painon alla. Heidän korahteleva hengityksensä muuttui huuruksi ja ihmisten kärsimykset vyöryivät kuin kauhistuttava, veriruskea pilvi kohden taivasta... Ja kun heillä oli hetkinen aikaa lähettääkseen ajatuksen kotiin, hymyilivät he rauhoittaakseen kotona olijoita. Ja kuten hyvinkasvatetuille pojille kuuluikin, suutelivat he kälynsä käsiä, tervehtivät veli Stefania eivätkä myöskään unohtaneet huvitettuina kysyä Kantor-koiran vointia... * * * * * Pitkiä junia saapui Budapestiin. Junia, jotka olivat täynnä tuskaa, joka tunkeutui läpi luun ja ytimen, muassaan tylsyys, joka halasi vain rauhaa maan povessa, seurassaan sekavia, polttavia kuumehoureita. Ne levittivät ympärilleen kalman hajua ja rypivät veressä. Ruskeahipiäisiä, voimakaslihaksisia talonpoikaisrenkejä, jotka vain muutama viikko sitten kukkakoristeisina ja laulun saatoin olivat marssineet läpi kaupungin, nostettiin nyt vaunuista värittöminä ruumiina. Muutamat paarit olivat niin litteät, että aivan hypähti, kun silmäpari katseli tyhjien vilttien lomasta. Nämät katseet olivat kankeat ja tyhjät, aivankuin mykistyneet mahdottomiksi ottamaan uusia kuvia niitten kauhunäkyjen jälkeen, joita ne olivat kohdanneet taistelukentillä. Ne olivat loppuunkäytettyjä, tyhjiä ihmiskuoria. Nuoruus, tuli, voima, jonka he olivat omistaneet, oli valunut sodan pelottavaan sulattoon, missä uusi maailma valetaan. * * * * * Sairasten vuo täytti pian myös Illeshazy-sairaalan suojat. Katalin oli sairaalan sielu. Se salaperäinen käsi, joka yhdelle toisensa perästä aukaisi ovet sielujen petohäkkeihin, se arvoituksellinen voima, joka pakoitti kansat vastoin tahtoaan kahlaamaan kautta veren ja tulen, tempasi ohimennessään mukaansa myös Stefan Aratón pikkuvaimon, aivankuin pyörretuuli repäisee irti yksinäisen lehden samalla kuin kirkontornin katon. Katalin näki itsensä äkkiä aivan uusilla teillä ja täysin uudessa haahmossa. Tähän asti oli hän ollut pienoinen, mukavuutta rakastava, oikullinen ja arkasydäminen nainen. Mistä johtui, että hän nyt aamusta iltaan repiytyi kovassa ja rasittavassa työssä? Nyt, kuten aina, otti hän myös itsestään vaarin kuluttavan uteliaasti ja mittaili itseään sivultapäinkatselijan silmillä. Tämä kaunis, solakka, tumma nainen, jonka piirteihin lempeä, nunnamainen arvokkuus sopi yhtä mainiosti kuin lumivalkea, sileä laupeudensisaren puku hollantilaisine päähineineen hänen vartaloonsa — tämä nainen miellytti häntä enemmän, kuin kaikki ne edelliset muunnokset hänestä itsestään, joihin hän ennen oli tutustunut. Hän oli sodan tytär, niitten suurten aikojen arvoinen, jotka hänet olivat synnyttäneet. Ihmeteltävällä keveydellä löysi hän rikkaasta, henkisestä pukukammiostaan ne tarveaineet, joitten tuli täydellistykää hänen uusi persoonallisuutensa. Mutta hänen ei tarvinnut edes etsiä: tuntemattomuudesta nousi uusia tunteita, uusia ajatuksia ja uusia tapoja kuin meteoreja ja vaipui hänen sieluunsa. Kun hän kallistui vuoteitten yli, joissa lepäsi kalpeita miehiä rikkoutuneine jäsenineen, tunsi hän pyhää, lämmintä, äidillistä osanottoa. Hän löysi voimaa, joka teki hänet kykeneväksi avustamaan verisissä, kauhuaherättävissä leikkauksissa. Hän, joka ennen ajatteli kuolemaa kalisevin hampain, kykeni nyt rauhallisen rohkeasti laskemaan vilvoittavan kätensä kuolevan kuumehohtoiselle otsalle. Saamattomuudesta herätetyn naisen sammumaton toimintahalu ja kaikkea uhmaileva rohkeus sykki hänessä. Ja kun "sisar Katalinin" pikéhame kahisi huoneiden läpi, loisti jokikinen mieskatse yhtä puhtaan ja lempeän palavasti. Tämä oli ulkonainen tunnustus hänen täydelliselle onnistumiselleen. Hänhän tiesi, että he kaikki olivat rakastuneet häneen, mutta niin, kuin on tapa rakastua pilvissä hallitsevaan ihanteeseen tai samoin kuin latinalaiset kansat palvovat madonnaansa. Katalin tiesi myös, ettei Stefan Aratón puoliso hetkeksikään niin monen miehen parissa saanut luopua puoliksi nunnamaisesta, puoliksi ruhtinatarmaisesta, lempeästä, viileästä ylpeydestään. Tätä odottivat hänen ihailijansa häneltä. — Totta tosiaan, en tiennyt, kunniani kautta, en tiennyt, että löytyi tuollaisia naisia maailmassa, lausui eräässä tilaisuudessa ylilääkäri, professori Kadar, joka muuten oli pinttynyt vanhapoika. Katalin ei ollut sitä itsekään tiennyt... Tähän asti oli hän ollut miehensä kiertotähti, suuren professori Aratón vaimo; mutta nyt sitävastoin kulki hän omaa uraansa ja loisti omaa valoaan. * * * * * Eräänä iltana tuli Stefan Arató kotiin aivan odottamatta, oltuaan poissa pääkaupungista useita viikkoja. Hän etsi puhelimitse vaimoaan kautta puolen kaupungin, lopuksi tuli hän ajatelleeksi sairashuonetta, josta hän, aivan oikein, hänet löysikin. — Olen kotona, pikku sydänkäpyseni, ja jään huomiskeskipäivään... Tulen juuri Oltvásta ja matkustan Ungvariin... Niin, koska sinä tulet kotiin? — Ah, rakkaani, juuri on saapunut uusi sairaslähetys... Minun täytyy ehdottomasti viipyä, kunnes olemme sijoittaneet heidät sänkyihin... Mutta noin tunnin kuluttua olen kotona... Ethän suutu? Tällainen sotilasmainen velvollisuudentunto yllätti Stefanin ja teki hänet miltei ylpeäksi. Tällä kertaa täytyi hänen siis tyytyä Kantorin seuraan. Koira oli suunniltaan ilosta. Se seurasi huone huoneelta herraansa; jos tämä istuutui, ojentautui koira hänen jalkainsa juureen eikä irroittanut hänestä verestäviä, hämmästyttävän viisaita, keltaisia silmiään. Tällä Kantorilla oli muuten jotain keikarimaista mielihaluissaan ja taipumuksissaan; palvelusväestä se ei erikoisesti pitänyt ja se tunsi itsensä sangen hyljätyksi herrasväen ollessa poissa. Kului tunti, vieläpä kaksikin, ennenkuin Katalin vihdoinkin lensi miehensä kaulaan. Hän toi muassaan sairashuonetuoksun, sekaisin eetteriä ja karbolia, ja hänen ennenvanhaan niin silkinpehmeä kätösensä oli tullut kovaksi, jopa terävätuntuiseksi desinfisioivan suovan ja kynsisaksien käsittelemisestä. Hän oli väsynyt, tuskin jaksoi hän pysyä jalkeilla, mutta esiintyi kuitenkin puheliaana ja hyvätuulisena. Tehtyään pari kysymystä Stefanille ja kun tämä oli kertonut, että hän Oltvá-laakson sairaalassa oli tavannut Maria Emberin, joka toimi sairaalan johtajattarena, johti hän heti puheen omaan sairaalaansa. Hän ei ollut vielä laannut tästä puhumasta', kun Arató jo lähti makuulle viereiseen huoneeseensa. Myöhemmin lähti Katalinkin hänen luokseen ja istuutui tapansa mukaan vuoteen laidalle. Hän kertoi potilaistaan, lääkäreistä, jopa sairaalan vahtimestaristakin. Olisi voinut luulla, että Illeshazy-sairaalaan oli kokoontunut Unkarin erikoisemmat persoonallisuudet. — Heillä on siellä esimerkiksi eräs vanha nostoväkiukkeli, joka tavallisesti piileksii ullakolla ottaakseen päivällislevon... Kata katseli koko sairaalaa eräänlaisessa lämpimässä ja tenhoavassa valaistuksessa, joka teki kaiken ja kaikki mielenkiintoiseksi ja puoleensavetäväksi. Pohjaltaan iloitsi hän äärettömästi siitä, että hänkin voi jollekin ylpeillen kertoa menestyksistään. Sairaalassa oli hän ylhäisen vaatimaton nainen, mutta se ei tehnyt Stefanille mitään, vaikka hän saikin vähäsen pilkistää esiripun taakse. Arató kuunteli häntä erikoinen koulupoikamaisesti ilkkuvanvärinen hymyily suupielessä. Kas vaan, tämäkin pikku olento luulee, että hän on keksinyt uusia voimia itsessään, mutta mitä hän luulee löytäneensä, onkin taas vain sota. Hän, joka tässä istuskelee myöhäiseen yöhön ja rakastettavan kuumeisesti supattelee Stefanin korvaan, ei suinkaan ole Kata, vaan yli koko maailman lakaisten kiitävä myrskytuuli, joka nyt panee liikkeelle niin monta pientä ja suurta myllyä. Erityisen, joskin aivan mitättömän muutoksen keksi hän tosin vaimossaan, vieraan sormen jälkikuvan hänen herkässä mielessään ja tämä teki hänet alakuloiseksi. Tuskin huomattavia, uusia ja vieraita piirteitä. Hänestä näkyi, että hän tästedes kuului uuteen piiriin, yhteistyöhön, joka oli Stefanille vieras. Sen huomasi hänen hymystään, jossa kuvastuivat sairaalalääkärien tavanomaiset sukkeluudet ja pila, osittain uusista sanoista ja silloin tällöin esiintyvistä oudoista liikkeistä. Mutta sehän oli vain sodan vaikutusta. Tuuli voi akanat hajoittaa ikiajoiksi, mutta ihmisillähän on jalat löytääkseen taas toisensa, kun myrsky on vaimennut. Stefanin kotiintulo muuten vieroitti Katalinin eräissä suhteissa hänen uudesta osastaan. Ja kun he vain yhden yön olivat hengittäneet samaa ilmaa, heräsi hän seuraavana aamuna entisenä Katana. Hän ei mielellään noussut varhain ylös ja kaikessa salaisuudessa oli hän jo väsynyt sairaalaan. Mutta tämä oli vain lyhyt vastavaikutus. Sairaalassahan häntä ylistettiin horjumattomasta velvollisuudentunnosta ja tätä mainetta hän ei halunnut panna alttiiksi. Niinpä hän siis nousi ylös ja työnsi päänsä päättävästi kylmään pesuveteen. Päivällisaikaan saattoi hän Stefanin asemalle, ja kun he syleilivät toisiaan, heltyi hän vähäsen, aivankuin hän olisi kaivannut jotain. — Tiedätkö, mikä olisi hauskaa? kysyi hän katse kosteana loistaen. — Jos voisin ottaa sinut mukaani, eikö totta? — Aivan niin. — Se on mahdotonta, rakkaani. Mutta kerran kai solmitaan meidän yksityinen, pikku erikoisrauhamme. * * * * * Eilisessä kuljetusryhmässä saimme kaksi sairasta upseeria, sanoi professori Kadar, kun hän Katalinin ja alilääkärin seurassa teki kiertokäyntinsä sairassaleissa. — Vaikeastiko haavoittuneet? kysyi Katalin ammatinomainen osanotto äänenvärissään. — Toista, arvoltaan vänrikki, on lievästi ammuttu päähän. Itse hän ei hituistakaan välitä siitä. Sillä hän sanoo olevansa vapaa székely... [Székelyt olivat alkuaan vanhoja unkarilaisia sukuja, jotka asettuneina rajavartioiksi Siebenbürgeniin, nauttivat erikoisia etuoikeuksia. — Suom.] Ja kuitenkin on hänen nimensä Stowasser, lisäsi apulainen hymyillen. — Toisesta en ole vielä onnistunut pääsemään selville. Hän on saanut hermoiskun. — Hänen nimensä on Milka, jatkoi apulainen. — Milka? Silloin hän kai on minun pikku lankojeni kapteeni, aprikoi Katalin. — Hän on kapteeni honvéd-armeijassa... Pitkä, komea mies. — Hermoiskun, sanoi professori? — Hänen on täytynyt olla monessa kovassa mukana, miesraukka. Hän on kadottanut puhekykyjäkin. — Eihän toki, kyllä hän kykenee puhumaan, puuttui puheeseen apulainen. Hän ei tosin vastaa kysymyksiimme, mutta mykkä hän ei missään tapauksessa ole. — Millä perusteella arvelette niin? — Silloin tällöin lausui hän sanan. Ja aina saman: Zaklikov. — Tämä on perin omituinen ilmiö, arveli professori Kadar. On parast'aikaa tekemäisillään jonkun liikkeen, tai sanomaisillaan sanan, kun salama tai pommi iskee... Myöhemmin toipuu uhri ja silloin toistaa hän juuri saman liikkeen tai saman sanan. Klinikalla on eräs hermosairas, joka aina huitoo oikealla kädellään ilmassa... Kranaatin räjähtäessä kaatoi ilmanpaine hänet maahan, juuri kun hän seisoi pilkkomassa puita. — Zaklikov lienee slovakin — tai puolankieltä. — Ehkä venäjää... Heidän pohtiessaan tätä, kuului matala bassoääni viereisestä sairasvuoteesta: — Zaklikov on kylä Venäjän Puolassa, — toivottavasti ei herrasväki loukkaannu. Alilääkäri kääntyi erääseen kunnon unkarilaiseen päin, joka rauhallisena makasi ja imi lyhyttä piippuaan sängyssään. — Kas vaan, tehän olette Ijarto? Missä kunnossa on käsi? Hänen murtunut kätensä oli kipsattu ja huojentaakseen tuskiaan oli hän saanut luvan silloin tällöin panna tulta piippuunsa. Ijarto? Katalin muisteli joskus kuulleensa nimen... — Emmekö tunne toisiamme? — Haavoittunut nyökkäsi vakavana. Kyllä, tunnen rouvan. Te tervehditte vaimoani ja poikaani rautatienasemalla. Katalin muisti heti korean talonpoikaisnaisen Buddhan olkikruunu päässä... Ah, hänhän oli kaksoisten ylistämä korpraali. — Te olette ollut yksissä kahden pikku lankoni kanssa, eikö totta? Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi hymyillen. Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen mieltään... Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla. Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen tapaansa. — Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla... Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän... Sanottiin, ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan vihollista... Mutta ryssät pettivät meidät... Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua konekivääreillä... Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska... Ja menetimme paljon hyvää väkeä siinä... Jottemme kuitenkaan kaikki viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua. Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja jatkoi: Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana... Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti liekehtien, ja pian teimme heistä lopun... Vapaaehtoinen Robek sai luodin vatsaansa juuri ullakon portailla... Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista. — Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla äänellä. — Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka Palko oli tilannut papilta. — Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori. — Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään onnettomuutta tapahtunutkaan... Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa alkoivat ryssät pommittaa kylää... vanhoilla kanuunoilla. Me olimme saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman käsivarteeni... Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi... Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi. Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas. Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja vastenmielisestä eetterinhajustakin. Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa, raukeissa katseissa... Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä. * * * * * Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä kapteeni Milkan. Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne kannettiin huonekaluja. Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla. Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa ulos tyhjään olemattomuuteen. Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää koskaan saisi kootuksi. Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa. Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja jaloitella vastasililetyissä housuissa. Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan. Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen, pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi ja pisti. Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa, kysellen, kiusattuna mietiskellen: — Zaklikov. GOLDMARKIN SARJA. Zolyomin kirkkotarhassa on kolkka, jota heikkohermoiset kirkossakävijät tarkoituksella välttävät. Jos joku kuitenkin harhautuu sinne, vetäytyy hänen sydämensä kokoon, sillä kahdeksan tarkkaan samanlaista, pientä hautakiveä seisoo siellä tasaisessa, somassa rivissä kuin pienet, kuuliaiset pojat. Teodor Milka, rikas slovakialainen nahkakauppias on sinne haudannut kahdeksan poikaansa. Vanhin haudattiin kolmetoistavuotiaana, nuorin kuusikuukautisena, rautarenkailla vyötetyn, suuren kivipaaden alle. Luonto oli pyhällä säälimättömyydellä lausunut julki tuomiopäätöksensä olla pitämättä kauempaa elossa sukua, jonka veren joku peritty kirous oli saastuttanut. Teodor Milkan yhdeksäs lapsi sai kuitenkin armon. Äidin onnistui tuhansin rukouksin varastaa pikku Karoly kuoleman käsistä. Näyttää siltä, kuin äidin sydämen ainakin joskus onnistuisi muuttaa luonnon järjestystä. Mutta Kari oli niin viheliäinen, ryppynaamainen ja vähän toiveita herättävä kuin lokakuun kananpoika. Hän kasvatettiin sananmukaisesti pumpulissa ja oli kuusivuotiaana nokkela ja valmis pikku luulosairas. Itse tarkasteli hän pientä, huippupäistä kieltään peilissä, ja pöydän ääressä laski hän usein lusikan lautaselle ensin kysyäkseen: äiti, luuletko tämän olevan minulle vahingollista? Naapurien lapset ajoivat kiljuen toisiaan takaa ylös vuorille ja söivät hatun täydet raakoja hedelmiä. Kari puolestaan istui mietteliäin elein uunin ääressä ja pedanttisella huolellisuudella otti sisäänsä rautarohtoja ja maksarasvaa. Hän oli aina naisten seurassa ja hänessä alkoikin kehittyä naisellisia taipumuksia. Hän oli mieltynyt leikkiruuanlaittoon keittiössä, valmisteli naisten käsitöitä ja ylpeili pitkistä, kiharista kutreistaan. Hänen koulutoverinsa antoivat hänelle usein korvatillikoita ja nimittelivät häntä tavallisesti neiti Karolaksi. Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta, vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt. Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä. Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut. Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa ylen onnellinen ja oudoksuva ääni: — Äitikulta, minä elän. Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä. Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta. Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä. Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine silmineen. Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan. Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen kääpiöneito Karola. Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa. Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen, avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla esitti hän vankkaa lihasihmistä. Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä, mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä sävelmiä juomatovereilleen. Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa. Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi. Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko elämänsä oli vain elämän ikävöimistä. Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän seuraansa! Lentävä hollantilainen... Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin. Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä liikutetun sammakonreiden. Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle, teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla voimaylimykseksi. Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat. Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan. Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti, että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen. Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään. Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi ajettu otus. Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen valossa kirjoittamaan raportin everstille... Ja hän näki korpraali Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa... Ja veljekset Arató, nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan, jotka näyttivät heille kieltänsä... Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt. Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä. Toimettomana ja voimattomana. Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana. Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean kapteenin kanssa. Hän oli taas Teodor Milkan arka ja säälittävä pikkupoika, jota toverit muinoin pilkaten nimittivät neiti Karolaksi... * * * * * Rakas hyvä mieheni! Ei poikien, vaan minun on syy. He kirjoittavat sangen säännöllisesti, mutta minun aikani on ollut niin hirveän sidottu, etten ole saanut tilaisuutta lähettää heidän korttiaan Sinulle. Ethän kuitenkaan suutu minuun? He ovat olleet tulessa monta kertaa, meidän poloiset urhoolliset poikamme, mutta näin pinnalta katsoen voivat he täysin hyvin, ainakin he kirjoittaessaan ovat aina hyvällä tuulella. He sanovat, että minun Pyhä Katarinani on antanut heille onnea. Itse voin hyvin, vaikka minulla on paljon tekemistä. Sairaala vaatii aikani aamusta iltaan, usein sattuu myöskin, että saamme yönaikalähetyksiä. Naamioitu Neitsyt Oltvássa on todistajani, että vain Sinun tähtesi ja Sinun omiesi hyväksi teen työtä, koska minun jokainen tekoni ja joka ajatukseni on Sinun. Kapteeni Milka, poikien kapteeni — olen kai kirjoittanut, että hän on tullut tänne sairaalaan hermoiskun takia — osoittaa oireita synkkämielisyyteen. Jospa näkisit, mitä on tullut tästä voimakkaasta komeasta miehestä! Kauheata, hirveää on tämä sota! Kuulehan, nyt kutsutaan minua taas leikkaussaliin! En saa kirjoittaa enempää. Mutta ehkä onni suo minun uneksia Sinusta yöllä. Ajattele minua ja rakasta minua. Väsynyt Kata-raukkasi. Zaklikov on venäläis-puolalainen kylä Sann-joen varrella... Parin viikon kuluttua selvisi tämä tosiasia myös kapteeni Milkalle, ja senjälkeen lopetti hän kylän nimen kertaamisen. Mutta mitään keskustelua ei toistaiseksi voinut hänen kanssaan solmia, ei myöskään häntä saatu suostutetuksi jättämään huonettaan. Sillä niin pian, kuin hän jättäisi kotonsa, syöksyisi häpeän tunne hänen päällensä kuin karjuva villipeto ja iskisi hänet maahan. Hän häpesi hirveästi, sanomattomasti, kuolettavasta Ratisevin hampain hapuili hän ympäri pitkin sairaalan seiniä... Mitenkä voisi hän lähteä täältä? Ulos ihmisten joukkoon? Kuinka voisi hän taas näytellä kapteeni Milkan entistä osaa? Mieluummin kaivautuisi hän alas maahan, lattian alle. Kuinka suloista olisikaan maatua mullassa, kadota ikuiseen pimeyteen, hiljaisuuteen... Tulla mykäksi ja sokeaksi... Silloin ei kukaan koskaan voisi katsoa silmiin, ei kenkään konsanaan kysyä mitään... Professori Kadar aavisti, mitä kapteenilta puuttui. Ei ole helppoa houkutella häntä takaisin elämään... Täytyy rakentaa hänelle jonkinlainen silta, punoa Ariadne-lanka... Silloin — ehkä onnistumme... — Musiikki! Soitannon mahdilla! — sanoi Katalin. Hän oli kerran kuullut puhuttavan sairaasta, jonka musiikin sointu oli valaissut ulos ikuisesta yöstä... Milkahan oli suuri soittoniekka, siitähän olivat kaksoiset niin usein maininneet. Pitäisi noutaa tänne hänen sellonsa! ehdotti Stowasser, vapaa székely, joka kierteli käytävässä pää upotettuna valkeaan kypäriin. Vänrikki selitti, että Milka kykeni seurustelemaan minkä soittokoneen kanssa tahansa, mutta mieluimmin hän soitti selloa. Katalin otti huolehtiakseen tästä. Erinäisten tiedustelujen jälkeen onnistui hänen saada käsiinsä kapteenin sello, jota hänen huonekalujensa mukana säilytettiin eräässä varastohuoneessa. Eräänä iltapuhdehetkenä otti eräs sairaalan nostoväkiläinen sen mukaansa Milkan huoneeseen ja asetti määräyksen mukaan sanaakaan sanomatta mustaksi lakatun laatikon erääseen nurkkaan. Ja sitten seisoivat kaikki vaanimassa, nappaisiko kala koukkuun. Kauan odottivat he hukkaan. Mutta sitten yht'äkkiä —. Tenhoava sävel kaikui yön hiljaisuudessa. Se tuli kaukaa, alhaalta syvyydestä, kuin noidan laulu maan uumenista. Hiljaa, kuin tukahdutettu nyyhkytys tuli se lähemmäksi, pelokkaana hapuillen, aivankuin se vielä epäilisi oikeuttaan elää. Sitten kapusi se korkeammalle, kerjäten kiihkeästi ja intohimoisesti... Äkkiä kohotti se päänsä ahneesti ja janoavasti... — Hän soittaa Goldmarkin sarjaa, sanoi alilääkäri, joka ymmärsi jonkun verran musiikkia. Se oli omituista musiikkia. Hurjasti virtasi se esiin Milkan slaavilaisen veren kiihoittamana ja tuprutti mukanaan monta kirjavaa kiveä, jotka olivat huuhtoutuneet irti kerroksista, jotka peittivät tuntemattoman syvyyden. Joka musikaalinen ajatus, mikä siilautui läpi kapteenin hermoston seulan, tuli uskomattoman pehmeäksi, suloiseksi, tuliseksi ja tunnelmalliseksi. Hänen jousensa käyrä pyörensi joka kulman, ja hioi jokaisen epätasaisuuden. Säveltäjäin joukosta ihaili hän vain suuruuksia; kaikkien lentoa voi hän seurata, mutta vain kuten lihava villihanhi nousevaa haikaraa: jalat laahaten sammakonliejussa. Kun hän soitti, tuli Bach hempeäksi, jopa Beethovenkin lientyi. Jättiläisistä, jotka nostivat maapallon harteillaan, teki hän lihavia kukankantajia barokkityyliin. Sävelin soivat katedraalikirkot täytti hän tekokukilla, silkillä ja myrtintuoksulla. Hänelle oli musiikki syntinen intohimo, unijuoma, haschisch, jota hän imi ahneesti ja punottavin poskin. Musiikin hehkussa suli hänen sielussaan kaikki, mikä oli voimakasta ja miehekästä, ja vain Karola jäi jälelle, Karola, joka hentona ja väristen puhkesi nyyhkytyksiin kokiessaan aikoja sitten maatuneitten musiikkisankarien hengen tarmon. Musiikki kaivoi salaisia, maanalaisia käytäviä hänen sieluunsa, missä outoja, värittömiä, unelmanhaihtuvia olentoja nousi oraalle. Kun hän upseeriaikanaan kerran oli määrätty Budapestiin, tuli hän kosketuksiin taiteilijain kanssa, etupäässä maalari- ja kuvanveistäjäpiireissä. "Pojat" näkivät hänet mielellään seurassaan, heillehän ylimalkaan tuollainen "uhkea, typerä rotuhärkä" oli todellinen helmi. Välistä hän soitti myöskin heille, jolloin taiteilijat keksivät hänen musiikkinsa levottomuutta herättävän mielenkiintoiseksi ja kutsuivat häntä neroksi. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa piirsi suuri kuvanveistäjä, joka oli kuulijain joukossa, hänestä pikakuvan edessään olleelle marmoripöydälle. Kun Milka kotvasta myöhemmin, mestarin mentyä, katseli piirustusta tunsi hän hämmästyneenä siinä itsensä. Kuva esitti sfinksiä, jonka pehmeällä naarasleijonanruumiilla oli Milkan pää. Sfinksi seisoi jyrkän kallio-obeliskin huipulla, josta se ei voinut päästä alas, siksi se katseli kieroon alas syvyyteen, sinne uneksien ikävöiden eteenpäin kallistuneena kuin kissa ylhäällä katonulkonemalla. Mitä etsi se sieltä alhaalta — kuolemaa, elämääkö? Tai olikohan vain oikukas sattuma ohjannut mestarin kättä, tai olikohan se hänen kuulemansa musiikin olemuksen ruumiillistuma? Ja nyt soi siis kapteenin sello sairaalan upseerisalissa... Sfinksin ääni valitti yön hiljaisuudessa. Katalin seisoi käytävässä, nojautuneena ovipieleen. Kädet ristissä rinnoilla kuunteli hän syvimmällä hartaudella. Hänestä tuntui, kuin tuolla sisällä tapahtuisi jotain suurta ja pyhää. Ihmissielu heitti yltään pimeyden kahleet ja astui autuaana kohti valkeutta... Mutta musiikki keskeytyi äkkiä, ja Katalinin silmien edessä väikkyi hetkisen kuva taistelevasta ihmisestä, joka suinpäin syöksyi takaisin pimeyteen. Empimättä aukaisi hän oven. Kapteeni Milka istui pöydän ääressä, pää oli käsien varassa ja kyyneleet vuosivat virtoina. Kyynelvuo oli rukous, rannalle ajautuneen haaksirikkoutuneen suloiset kyyneleet. Ja kyyneleet täyttivät myös Katalinin silmät. * * * * * Oma rakkaani. Stefan, kallis puolisoni. Uskollisesti rakastaen tervehdin sinua, ja voin suuresti iloiten kertoa, että meidän on onnistunut pelastaa kapteeni Milka, jota Herra on niin raskaasti koetellut. Toisin sanoen, voin perin täydellä vakavuudella ilman omahyväisyyttä väittää, että minun on onnistunut pelastaa hänet! Oppineet tohtorit eivät saaneet hänestä tolkkua, mutta minä, yksinkertainen naisolento — poloinen, keksin aatoksen, joka loistavasti kesti kokeen. Kun Sinä palaat, kerron laajasti koko tapauksen kulun, tiedän, että se tulee herättämään harrastustasi. Näet siis, ettei Sinun pikku "kylkiluu"-raukkasi ole täällä sairaalassa mikään tyhjäntoimittaja. Voin aivan vakavasti sanoa, että olen vilpittömän onnellinen siitä, että kaikessa tässä nimettömässä kurjuudessa, jonka tämä hirveä sota on tuonut meille, myös omalta osaltani olen voinut tuottaa vähäsen lievitystä. Kadar sanoo, että hän tämän ihmeparannukseni jälkeen tulee ehdottamaan minut yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta minä vastasin, että minä olisin sangen tyytyväinen, kunhan hän ei vain ilmiantaisi minua puoskaroimisesta. Poikien kortin liitän tähän mukaan. Nuo kaksi "Kasakkain kauhua" pyytävät suklaatia. Muuten voin hyvin ja ajattelen, kuten Kantor, uskollisella rakkaudella meidän molempien hyvää isäntää. Ja sitäpaitsi lähetän vielä satatuhatta suukkosta. Kata. SFINKSI JA NAINEN. Mitä etäämmäksi menneisyyteen muistot Zaklikovista häipyivät, sitä vaikeampi oli kapteeni Milkan uskoa, että hän todella oli sairas. Edelleen käyttäytyi hän vain kuin pieni pojannypykkä, joka pelkästä itsepintaisuudesta ei tahtonut tulla esiin pimeästä häpeänurkastaan. Kunpahan hän ei vain lopettaisi näitä, ajatteli hän itsekseen, kun Katalin alkoi tehdä pelastusyrityksiään. Mutta siitä seikasta voi hän olla levollinen: nuori nainen oli siksi ylpeä taistelusta, johon hän oli ryhtynyt pimeyden mahteja vastaan, ettei hän tulisi päästämään saalista ruusunpunaisista kynsistään. Vaalea jättiläinen oli samalla kuuliainen lapsi, joka laimeasti alistuen antautui "sisar Katalinin" johdettavaksi. Hän söi ja joi, lepäsi ja jaloitteli, otti lääkkeitä ja soitti selloa, kaikkia hänen määräystensä mukaan. Ei kukaan kysynyt, mistä nainen sai ihmeellisen valtansa: kun on kyseessä hermosairaat, ovat ihmeellisimmätkin asiat luonnolliset. Joka päivä, kun Katalin oli lopettanut kierroksensa sairassaleissa, oli hänellä tapana lopuksi käydä tervehtimässä myös erikois-potilastaan. Useimmiten lääkärien kanssa, mutta välistä myös yksin. (Tällaista hyväksyi Stefan Aratón puoliso itseltään!) He jatkoivat musikaalista käsittelytapaa ja vain yhdestä ainoasta naisen sanasta, asetti kapteeni sellon polviensa väliin. Tänään oleskeli hän taas sangen kauan Chopinin seurassa. Nokturnojen hehkuvirtaan valoi hän vadillisen sokeria, omaa valmistetta ja uiskenteli nyt, kuten ainakin oman taiteensa uhri, ulos- ja sisäänpäinkäännetyin silmänvalkuaisin musikaalisessa punssiseoksessa. Kun he olivat neljän silmän valossa, ei nainen koskaan istuutunut, vaan jäi seisomaan oven ääreen katse tutkivasti kiinnitettynä sairaan piirteihin, tapa, jonka hän oli oppinut lääkäreiltä. Nämät piirteet muuttuivat soiton kestäessä yhä enemmän. Silmät olivat lujasti sulkeutuneina, paisuneissa huulissa näkyi tempaisuja... Katalin tiesi etukäteen, mitä nyt tuli tapahtumaan: kapteeni Milkan rinta täyttyi siihen määrään tunteista, että purkaus oli välttämätön. Hän olikin jo hypähtänyt seisaalleen ja katkaisi kovaäänisellä huudahduksella raskasmielisen kaksinpuhelun Chopinin neron kanssa. — Mutta miksi elän? Niin, mitä se hyödyttää? Sairas vaipuu yksinäisinä hetkinä takaisin entiseen hermoheikkouteensa; sellaisien kuilujen yli täytyy hänet auttaa armeliaalla kädellä... Mutta ehkä sairas juuri tämäntapaisten kohtausten avulla haluaakin päästä kosketuksiin tuon lempeän käden kanssa. — Lopettakaamme musiikki tältä päivältä. Se riittää täksi kertaa. Te olette vähäsen kiihtynyt, sanoo Katalin. — Kuten käskette, vastaa Milka raskaasti. — Huomenna tulen taas, silloin jatkamme. Olettehan samaa mieltä? kysyy Katalin. — Milka säpsähtää — hänen ajatuksensa ovat harhailleet jossain kaukana... — Ah, siitä tulee erinomaista! Naisen käsi on jo ovenkahvalla, mutta hän ryhtyy uudestaan sanoihin. — Mitä nyt siihen kysymykseen tulee: miksi kannattaa elää... Herra Jumalani! Ihmisellä on aina jotakin, jonka edestä kannattaa elää, tai sitten ei hänellä ole mitään... — Minulla ei ole kerrassaan mitään! Ei mitään maailmassa, mutisee Milka katkerana. Katalin katselee häntä vakavasti. — Niin, vaikka ei minulla olisikaan mitään, olisi minulla kuitenkin jotakin. Tietoisuus siitä, että olen ihminen, enkä mikään puettu nukke... Ei aateluus velvoita, vaan järki. Se velvoittaa meitä mahdollisimman suurella arvokkuudella kantamaan elämän vastukset... Elämä ei ole mikään huvimatka! — Miten voimakas te olette! Miten kadehtiikaan teitä! — kummailee Milka ja katselee häntä suurin, valoisin silmin, aivankuin hän nyt näkisi Katalinin ensi kertaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pudistikin äkkiä päätään: ah, mitä se hyödyttää? — ja väsyneenä, kuin putoava lehti, vajoaa hänen mielikuvitelmansa kohti syvyyttä: — Valitan, armollinen rouva, mutta viisainta, mitä voisin tehdä, olisi ampua Trommer-luoti otsaani. "Sisar Katalin" rypistää mustia kulmakarvojaan valkean päähineen alla. — Ja vakuutan teille, kapteeni, että jollen tietäisi tämän elämäänkyllästymisen olevan erään sairaustuntomerkin, halveksisin teitä vähäsen. Itsemurha? Se on sekavien aivojen ja puolisivistyneitten pakopaikka. Milkan vaalea pää vaipui syyllisyystuntoisena. — Niin voimakas! mutisi hän vimmaisesti. Silloin valaisi Katalinin piirteet lämmin äidinhymy. — Tiedättekö mitä, kapteeni? Menkää nyt kauniisti vuoteeseen ja nukkukaa aina huomiseen, varhaiseen aamuun. Jos olette nukkunut kahdeksan tuntia — mutta petosta ei sallita — saatte tulla tervehtimään minua aamulla liinavaatevarastoon. Hän tahtoi mennä, mutta Milka pani kätensä ristiin ja katsoi rukoillen häneen. — Vain yksi sana! Sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys... Olen kauan taistellut, mutta nyt täytyy minun kysyä... Sanokaa, halveksitteko minua? Halveksia? Kata hymyili lempeästi, kuin nuori äiti, kun hänen pieni poikansa kysyy jotain oikein tyhmää. Ja tämä hymy teki hänen kasvonsa todella kauniiksi. — Halveksia? Miksi niin? Siksikö, että kranaatti, joka olisi voinut kaataa kumoon kirkontornin, löi maahan myöskin teidät? Rakas kapteeni, en halveksi edes kirkontornia, ja se on kuitenkin paljon karkeampaa ainetta kuin te. Hän tarttui Milkan käteen ja jatkoi: — Tornin voi rakentaa jälleen, ja ihminen voidaan taas auttaa jalkeilleen. Ja ihminen on saanut järkeä ja tahdonvoimaa, ollakseen itse vähäsen mukana tässä auttamisessa... Ettekö tekin ole samaa mieltä? Pystypäin, huulillaan voitokas ja ylevä hymy, seisoi Katalin hänen edessään valkeassa puvussaan. Hän oli niin vahva, niin puhdas ja ylväs kuin marmorimöhkäle ylhäällä vuorenhuipulla. Kapteeni ei kohottanut hänen kättään huulilleen, vaan kumartui syvään ja suuteli hänen eetterintuoksuisia, pienoisia sormiaan. Milka oli muuten aina kohtaamisesta asti rautatieasemalla usein ajatellut rouva Aratóa. Siihen aikaan olivat hänen ajatuksensa eräänlaisella oudolla, mietiskelevällä uteliaisuudella hiiviskelleet hänen solakan olentonsa ympärillä. Kukaan ei tuntenut häntä pääkaupungissa — Arató eli syrjässä — mutta kuitenkin ympäröi häntä maine, että hän oli ylhäinen ja harvinaisen puoleensavetävä. Naisen, joka kykeni kiinnittämään Stefan Aratón, niinkuin hän, täytyi itsensä olla Arató naismuunnoksena. Hyvän maineen lumivalkea helmikruunu loisti hänen viisaalla otsallaan. Kun hän laupeuden lempeällä vakavuudella kumartui yksinkertaisen upseerin puoleen, tunsi hän äkkiä hänet jälleen. Hän, joka muuten aina oli seisonut vieraana naisten edessä, löysi nyt itsessään Katalinin kuvan, kuten suloisen, hyvin tutun olennon nuoruuden unelmista. Ja millainen nainen oli hän? Niin todellinen, niin ehyt, ja niin kallis, kuin olisi hän leikattu yhdestä ainoasta, suuresta kristallista. Vain se raikas tuoksu, joka virtasi hänen olemuksestaan, todisti, ettei valheen lika ollut koskaan koskettanut häntä. Kaikki se, jota Milka oli ikävöinyt ja jota hän jo luuli löytyvän vain unelmissa taivaan tähtien alla, kaikki se loisti ja hehkui pyhänä todellisuutena tämän naisen sielusta. Kuinka hyvältä tuntuikaan, että sittenkin löytyi tällaisia naisia kirkuvien riikinkukkokanojen riveissä! Juuri sellaiset tekevät tämän surkean, löyhkäävän elämän lämpimäksi, tuoksuavaksi, kotoiseksi. Elämä! Milka ei nyt tietänyt mitään parempaa, kuin laskea uudelleen saavuttamansa elämän Katalinin kapeiden, valkoisten kenkien eteen. Asettaa se siihen uhrilahjana puhtaasta kiitollisuudesta, että löytyi maailmassa sellainen olento kuin Katalin. Panna se siihen ilman vähintäkään toivoa, hänhän tiesi niin hyvin, että Katalinin elämä kohosi yli hänen elämänsä, kuin pilvet yli maan. Chopin-illan jälkeen sai hän varmuuden siitä, mihin hän enää ei ollut uskonut: hänestä voi vielä tulla ihminen muitten ihmisten parissa. Sellainen nainen kykeni vapauttamaan lentävän hollantilaisen. Hänen yksi ainoa hymynsä pystyi ratkaisemaan kaikki Milkan sfinksi-elämän tuskantäydet arvoitukset. Ylhäällä tuntureillakin joutui mykkä lumi liikkeeseen. Se mitä Milka tähän asti oli luullut ikuiseksi jääksi, muuttui keväiseksi kukkaseksi. Ja kaikki se, johon hän ei ennen ollut tohtinut uskoa: elämä, nuoruus, voima, nainen, rakkaus, vyöryi nyt kuin tuoksunhuumaama kukka-laviini häntä vastaan. * * * * * Kata riisuutui parast'aikaa, mennäkseen levolle sen illan jälkeen, joka oli pyhitetty Chopinille. Hetkeksi pysähtyi hän seisomaan pukuhuoneensa suuren peilin eteen ja samalla kysyi hänen sisässään joku ylimielinen ääni: tietääköhän tuo pitkä sotilas, kuinka kaunis me olemme? Ääni kuului jollekin, joka aina Katan koulutyttöajoista asti oli asunut hänen sielunsa salatuimmassa sopukassa ja joka tänä päivänä oli aivan sama pikkunirppu kuin kymmenen vuotta sitten. Hän nuhteli kuitenkin tuota sivu-Katalinia; niin miettivässä mielentilassa, kuin missä hän tänään oli, ei hän tahtonut tietää moisesta kevytmielisyydestä. Niin huolehtivalla arvokkuudella, kuin naiselle yöpaidassa ja paljain jaloin oli mahdollista, asteli hän siniseen huoneeseen ja ryömi huoaten leskivuoteensa peitteen alle. Merenneidon luola oli muuten myöskin kylmä sinä päivänä. Hän ei tuntenut vielä itseään uniseksi, mutta silti sammutti hän lampun, solmi kätensä yhteen niskansa taakse ja odotteli tavallisia yövieraitaan... Yölliset vieraissakävijät olivat kapteeni Milkan ajatukset. Tänä hiljaisena hetkenä löysivät ne aina tien hänen luokseen, samoinkuin Bachus-jumalan kesyt pantterit Ariadnen luo. Ne tulivat Nokturnien kuumain tuulten kantamina, keskiyötaivaan tuulisten pilvien seurassa. Ne kohottivat vastustuskyvyttömän naisen kullanhohtoisille, hiljaa tuutiville aalloilleen ja veivät hänet mukanaan kauas pois. Lyhyesti sanoen: Stefan Aratón puoliso lepäsi leveässä jacaranda sängyssään, jonka hänen miehensä oli leikkauttanut hänelle eräällä székelyläisellä tuhattaiturilla, ja uneksi jalkaväenkapteenista... Nyt soitteli rouva Katalin itselleen kultaviululla: Tämä on puhtain, jaloin tunne, joka koskaan on saattanut naissydämen sykkimään. Mutta ei! Muut naiset, tavalliset naiset, jotka etsivät vain hakkailua ja huvittelua, eivät koskaan kykenisi tuntemaan mitään tällaista. Sillä hänet sitoi salaperäisen, henkisen äitiyden langat tähän ihmiseen. Milka oli hänen luomuksensa, hänen kasvatuksensa hedelmä, hänen omaisuutensa. Hän katseli kapteenia, kuin mykkää, ravintoa nauttivaa alkusolua; hän näki hänet lallattelevana, horjahtelevana lapsena; myöhemmässä hoidon asteessa häpeissään olevana ihmispelkopojanvetkaleena; ja viimeksi näki hän jaloilleen autetun ihmisen täysinkehittyneenä miehenä. Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan. Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin mitä Katalin itsekään olisi uskonut. Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen rooliluokkaan. Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan, mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku Kata. Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus. Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät. Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan silmissä. Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset profiiliviivat. Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä todellisen päämäärän. Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään. VELJEKSET ARATÓ. Yhteen kokonaiseen kuukauteen ei Katalin ollut nähnyt miestään, tiedot koillisrajan erikohdilta saapuivat myös perille epäsäännöllisesti suuressa sekasorrossa, joka nyt vallitsi, mutta odottamatta sähkötti hän silloin Kassasta. "Molemmat pojat haavoittuneet. Haavat vaarattomat. Ei mitään levottomuuden syytä. Anotaan sijoja sairaalassasi. Saapuvat huomenna päivällä Malteser-junassa." Katalin aivan jäykistyi. Omituista kyllä, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt, että joku vakavampi onnettomuus olisi voinut heitä kohdata. Hänen sydämensä syvyydessä eli lapsellinen taikausko, että sallimus kohteli jokaista Aratóa poikkeuksellisesti. Professori Kadar lohdutti häntä, mikäli voi. Jos ei se ollut mitään vaarallisempaa — niinhän Arató oli ilmoittanut, ja silloin oli se myöskin niin — oli parempi iloita tästä tapahtumasta. Nythän hän tiesi ainakin jonkun aikaa saavansa pitää pojat erillään verestä, ja heille itselleen ei suinkaan ollut vahingollista saada kerrankin nukkua kunnollisesti. Päivä kiertyi myöhäiseen iltaan, ennenkuin Malteser-juna saapui. Katalin ja alilääkäri odottivat kolmea Arató-veljestä asemalla ja ohjasivat heidät sitte sairaalaan. Mitään vakavampaa ei todella ollutkaan tapahtunut, sillä matkalla sairaalaan puhuivat he kaikki yhtä suuta. Suuri huomio, jota he herättivät, toiselta puolen viehätti heitä, mutta toiselta puolen saattoi heidät hämilleen; he arvelivat, ettei asiasta kannattanut puhua, vain tuhmuuksia kaikki. Paljaasta vaatimattomuudesta rupesivat he kauhean kovaäänisiksi. Kadar itse irroitti kääreet sitomohuoneessa, joka kylpi sähkövalossa. Pojat olivat aina syntymästään asti miltei taikauskoisella johdonmukaisuudella jakaneet toistensa kohtalot. Tuhkarokko oli heillä ollut samalla kertaa, Kolozsvárin kimnaasista oli opettajakunta käskenyt heidän molempien poistua myöskin yhtaikaa ja myös nyt oli heidät molemmat tulessa haavoittanut sama venäläinen konekivääri. Luoti oli lävistänyt luun Peterin olkavarressa, Palilla taas oli haava hartioissa. — Koska haavoituitte? kysyi Kadar. — Kuusi päivää sitten. — Ilkeätä ruutia...! sanoi ylilääkäri, joka mielellään tahtoi esiintyä vähäsen karkeana. Voitte kiittää isäänne, että hän on antanut teille perinnöksi niin hyvää verta! Heidät kylvetettiin ja pantiin sänkyyn. Laihtuneet he olivat poissaolonsa aikana, ehkä myös hitusen kasvaneet, kasvonsa olivat tulleet ruskeiksi ja piirteet kovettuneet. Ennenkuin Katalin meni kotiin miehensä kanssa, katsahti hän vielä kerran heidän yksityiseen huoneeseensa. Hänellä oli muassaan heille kullekin annettavaksi täytetty suklaakakku silkkipaperissa. Heidän kaulassaan avonaisten yöpaitojen alla näki hän Pyhän Katarinan kuvan. — Millaisia terveisiä vien mestari Kantorille? kysyi hän. — Tervehdi sitä ja sano, että odotamme tervehdyskäyntiä huomenna. Sitten jäivät Pal ja Peter yksikseen. Hitaasti ja harkiten imivät he suklaatejaan ja samalla toivat kovaäänisesti ilmi ihastuksensa, kuten koulupojat kesälomalla. — Hei, miten hieno sänky! — Huomenna nukumme kymmeneen. — Ja saamme kahvia ja pyöryköitä aamiaiseksi. — Ja kaksi munaa. Minä tahdon kaksi munaa. Kiitollinen isänmaa on minulle velkaa kaksi pehmeäksi keitettyä munaa. — Mikäli voin päättää professorin eleistä, ei hän laske meitä takaisin kuuteen, seitsemään viikkoon. — Niistä kuudesta jäämme neljäksi veli Stefanin yksityispotilaiksi. — Miten ihanalta tuleekaan tuntumaan loikoa leposohvalla taasen ja lukea Zoltán Karpathya! Sitte vaipuivat he uneen kuten ennen äitinsä syliin. Ei ryssien raskaan tykistön sulkutuli, eivät siperialaisen hyökkäyskomppanian hurraahuudot, eivätkä kuvat viime viikon pistintaisteluista häirinneet heitä. Unessakin nauttivat he huoneen lempeästä lämmöstä ja joustosängyistä. Molemmat kuulivat jotain aivan hiljaista sanomattoman suloista musiikkia, se oli veri, joka suhisi ja lauloi heidän korvissaan. Oli keskiyö, ennenkuin Arató ja Katalin ehtivät kotiin omainsa luo. Matkalla oli Stefan kertonut, että pojat oli sotanäyttämöltä siirretty Kassaan. He olivat tahtoneet salata kotiväeltä, että he olivat haavoittuneet, mutta kun sairaalan päällikkö Kassassa oli saanut tietää, että kaksi vapaaehtoista olivat professori Aratón nuoremmat veljet, oli hän sähköteitse ilmoittanut tälle. Professori oli muuten harvinaisen painostuneessa mielentilassa. Lavantauti levisi kuin räjähdyksen voimalla pohjoisarmeijassa, suojelusrokotus edistyi sensijaan hitaasti... Aamujunalla kiiruhti hän itse takaisin rintamalle, antaakseen reippaampaa vauhtia työlle. Hän paneutui heti vuoteeseen ja vaipuikin parin minuutin kuluttua syvään uneen. Aamun koitossa astui hän saappaissa ja säilä kupeella Katalinin vuoteen ääreen antaakseen hänelle hyvästijättösuukon. Vaimo tunsi nahanhajun, näki silmäripsiensä lomitse kauluksen kullan säteilyn, mutta oli niin väsynyt, että hän vain matalasti ähkäisten ojensi kätensä, kun hän samassa tunsi miehensä huulet poskiansa vastaan, puhumaan hän ei kyennyt. * * * * * Peter ja Pal viihtyivät erinomaisesti sairaalassa. Heidän sallittiin olla päivittäin pari tuntia ylhäällä, silloin he heti lähtivät löytöretkeilylle saleihin, missä he tulivat hyviksi ystäviksi kaikkien ihmisten, lääkärien, sairaanhoitajattarien ja potilaitten kanssa. Kun he saivat kuulla, että kapteeni Milkakin oli siellä, vaihtoivat he nopean, pelästyneen silmäyksen... Ja kun sattuma saattoi heidät kohtaamaan hänet käytävässä, he aivan jäykistyivät hämmennyksestä. Kapteeni luuli, että kunnioitus saattoi heidät hämilleen, kun taas pojat ujostelivat sitä, että he kuvittelivat tapaamisen vaivaavan Milkaa. Sitä enemmän he ihastuivat keksiessään Ijarton. Riemu-ulvahduksin he syöksähtivät hänen luokseen ja senjälkeen viettivät he joka päivä osan päivästään numero kolmessa. Näytti siltä, että hänellä oli suuri sija heidän sydämissään. Mitään kokemuksia sodasta he eivät voineet kertoa, turhaan tiukkasi heitä eräs vapaaehtoinen, joka sairasti keuhkokatarria, ja joka ei vielä ollut käynyt rintamalla. Heidän suhteensa sotaan oli sama kuin kesälomalle päässeen pojan kouluun, heitä ällötti muistella sitä. Vain kokonaan vähäpätöisiin sivutapahtumiin he kiintyivät, sodan pikku arabeskeihin. Sellaisia oli esimerkiksi tarina pienestä ruskeasta koirasta, joka oli liittynyt pataljoonaan; haikarasta, joka kierteli palavaa talonpoikaistupaa; lippumies Botlikin kärventyneistä housuista. Melko pian pääsivät he selville siitä, etteivät kälyn asiat olleet oikealla tolalla. Aina ennen oli heidän kolmen kesken vallinnut eräänlainen salainen vapaamuurarisukulaisuus, joka ilmeni etupäässä siinä, että he silloin tällöin voivat puhjeta nauruun ja nauraa aivan tikahtuakseen muille ihmisille täysin käsittämättömistä syistä. Nyt sitävastoin heittelivät he pieniä kultakoukkujaan kälylleen aivan turhaan, ne vain soluivat sivuun hänen vastustuksensa edestä. — Mutta se lienee sodan syy! lohduttelivat he toisiaan. * * * * * Luutnantti Sarrethy, ajutantti reservipataljoonasta, saapui sairaalaan tapaamaan Stovasseria. Sattumalta näki hän Aratón pojat. — Kas vaan, te täällä? Rykmentti toimittaa teistä tiedusteluja kaikkialla. Juuri nyt olen kirjoittanut Kassan sairaalaan saadakseni tietää, mitä teille kuuluu. — Mitä on tekeillä? Jotain erikoistako? kysyivät pojat tuskaillen. — Kyllä, nyt on asianlaita siten, että te molemmat olette tulleet vänrikeiksi liian aikaisin. Sitäpaitsi on toinen teistä saanut kultaisen urhoollisuusmuistorahan, toinen suuren hopeaisen. Mutta sitä en tiedä, kumpi kuuluu toiselle, kumman saa toinen, tuskin sitä tietää itse sotaministerikään. — Pidättekö meitä narreina, luutnantti? — Kunniasanani! vastasi Sarrethy tarmokkaasti. — Kunniasananne upseerina? — Minun vastuullani voitte turvallisesti neulotuttaa kultaraidat. Muistorahat lähetytän tänne ennen keskipäivää. Jotakin tunnustusta olivat he tosin odottaneetkin, hehän tiesivät, että heidät oli ehdotettu mahdollisiksi, mutta tällaista eivät he kuitenkaan olleet uskaltaneet toivoa. Eiväthän he myöskään olleet saaneet aikaan mitään erikoista. Paluumatkalla oli heidän komppaniansa saanut määräyksen hinnalla millä tahansa pitää hallussaan sillan pään Luzanin luona, kunnes viimeinen kuormastovaunu oli ehtinyt yli toiselle puolelle. He olivat siis sen pitäneet hallussaan. Vieläpä silloinkin, kun heidän molemmat upseerinsa ja kaksikolmasosaa miehistöstä virui vedessä. Everstiluutnanttihan oli antanut määräyksen, mitenkä he olisivat uskaltaneet muuta kuin totella? Niin, mutta tästä tulee suurenmoinen yllätys Katalinille ja Ijartolle! Illalla hiipivät pojat liinavaatevarastoon vänrikinunivormussa ja rinnoissaan kunniamerkit. — Pal oli saanut kultamerkin ja Peter sen suuren hopeaisen, vaikka se yhtä hyvin olisi voinut olla päinvastoin. Tämä oli Katalinin oma valtakunta. Pienoinen kirjoituspöytä seisoi ikkunan ääressä, ja pöydällä kukki kaksi ruusua lasissa. Peter ja Pal piiloutuivat liinalaudakkojen väliin ja odottelivat kärsivällisesti. Kesti välttävän kauan ennenkuin ovi aukeni. Pojat tekeytyivät kauhean viekasilmeisiksi... Katalin tulikin todella. Mutta ei yksin! Joku oli hänen kanssaan: kapteeni Milka... Henkeään pidätellen painautuivat pojat seinää vasten piilopaikassaan, kun nuo kaksi keskustellen astuivat esiin laudakkojen välitse. Toisin sanoen, vain kapteeni puhui... Salin toisessa päässä avautui ovi sidehuoneeseen ja sulkeutui taas parin jälkeen, joka loittoni yhdessä... Kaksoiset seisoivat edelleen piilopaikassaan... Liituvalkeina kasvoiltaan katsahtivat he toisiinsa. Heidän polvensa vapisivat, heidän täytyi tarttua laudakkoihin voidakseen pysyä pystyssä kaatumatta... Mitä oli mies puhunut Katalinille? Mitä oli hän uskaltanut? — Katalle, veli Stefanin vaimolle? Ja käly oli mykkänä kuunnellut. Hän ei ollut lyönyt häntä, ei juossut, eikä huutanut apua! Tämä tuntui heistä suorastaan hirviömäiseltä, niin että he tuskin uskalsivat ajatella... Katalin? Heidän Katansa! Veli Stefanin puoliso! Olivathan he itse nähneet elämässä kaikenlaista. Naisista tiesivät he myös yhtä ja toista. Mutta he olivat kasvaneet siinä pyhässä vakaumuksessa, että löytyi erikoinen luokka naisia, joka, kuten tähdet taivaalla, oli korotettu kaikkien epäluulojen ja kaiken heikkouden yläpuolelle, ehkä jopa ulkopuolelle luonnon järjestyksen, nämät naiset eivät olleetkaan ihmisiä, he olivat ilman sukupuolta, suloisia, puhtaita, pyhiä, hyviä, intohimottomia olentoja: Arató-suvun naiset. Molemmat pojat voivat oikein pahoin... Heitä annatti ylen... Kunniamerkit poistivat he taas rinnoistaan, tunkivat ne taskuihinsa ja hiipivät, sairaina häpeästä takaisin huoneeseensa. Ennenkuin Katalin lähti kotia, tuli hän hetkeksi kaksoisten luo. He olivat jo vuoteessa. — Olen juuri keskustellut professori Kadarin kanssa. Ensi viikolla saadaan teitä hoitaa ulkopuolella sairaalaa, ja silloin muutatte kotia meidän luoksemme. Pitkä hiljaisuus. Lopuksi tarttui Peter sanaan. Matalasti ja kuivasti sanoi hän: — Ensi viikolla emme ole täällä. — Ette täällä? Missä sitten? — Rintamalla. Huomenna ilmoittaudumme uudelleen palvelukseen. Kata silmäili hämmästyneenä milloin toista, milloin toista veljeä. — Oletteko tulleet hulluiksi? Miksi näin äkkiä haluatte takaisin? — Sovimme paremmin sinne, vastasi Pal kuivasti. — Paremmin kuin tänne? — Niin. Hänen silmiinsä pisti, ettei kumpikaan heistä enää kantanut kaulassaan hänen pyhäinkuvaansa. Heidän suunsa ympäri jännittyivät samallaiset kovat piirteet, jollaisilla Stefan Arató tavallisesti peitti mielenliikutuksensa. Oltválaisten hymy! Nyt he tosiaan huomiotaherättävästi muistuttivat kahta torvensoittajaa Naamioidun Neitsyen valtaistuimella. Äkkinäinen viha nousi Katalinin päähän. Hän kohautti olkapäitään ja lähti heidän luotaan jäykkänä kuin puukuva. Näytti siltä, kuin yleinen hemmottelu olisi noussut poikasille päähän! No niin, ehkä he viisastuvat huomiseksi... Mutta he eivät tulleet viisaammiksi. Jäykällä päättäväisyydellä, hillittömällä kärsimättömyydellä menivät he eteenpäin vaistonsa ohjaamaan suuntaan. He tulivat ja menivät, kävivät päällystönsä luona ja kirjoittivat hakemuksia, he hankkivat suosituksia, vaikenivat ja käyttivät viekkautta vain tullakseen lähetetyksi takaisin rykmenttiinsä. Budapestin ilma oli heille myrkkyä, he eivät kyenneet syömään eikä nukkumaan enää, jokainen hengähdys oli heille tuskaa. Katalin piti heitä silmällä kasvavalla levottomuudella. Hänen sydäntänsä särki. Ja mitä sanoo Stefan? Kapteeni Milka, jolle hän valitteli murheitaan, otti tehtäväkseen puhua heille. Hän luotti siihen, että hänen onnistuisi ylempiarvoisen arvovallalla pehmentää lapsukaiset. Hän lähti iltahämärässä heidän huoneeseensa. He olivat jo kenttäpuvussa nahkasäärystimineen, sivullaan keltaiset pistoolikotelot. Hän keskusteli heidän kanssaan lämpimästi ja tuttavallisesti; isällisesti ja ystävällisesti värisi hänen syvä bassoäänensä. Hän alkoi puhumalla verisestä kamppailusta, jota parast'aikaa käytiin Karpateilla, kuvaili heille talvisotaretken kauhuja, antoi tunnustuksen heidän tähänastiselle toiminnalleen, mutta tahtoi kuitenkin samalla varottaa heitä nuoruuden intomielisyydessä antautumasta menemään liioitteluihin... Sillä koko ratkaisuhan ei nyt toki riippunut vain kahdesta miehestä. Pojat kuuntelivat mykkinä. He seisoivat jäykässä kunniantekoasennossa, mutta kummankin kasvoilla näkyi ilkkuva hymy. Tämä saattoi Milkan jonkun verran hämilleen... Hän luuli, että hän innossaan ja hyväntahtoisuudessaan ehkä oli tullut esittäneeksi rauhaan kohdistuvia ajatuksia enemmän kuin sopi upseerille ja sen takia hän ponnisteli antaakseen selvityksiä. Hän ihaili itse kohdastaan persoonallista urhoollisuutta, piti suurtekona kaatua isänmaan puolesta, mutta luonnollisesti vain sillä edellytyksellä, että samalla palveli joitakin korkeampia päämääriä... Poikien pilkallinen hymy vaihtui nyt ylpeäksi ja halveksivaksi irvistykseksi. Armoton ilme heidän nuorekkailla kasvoillaan näytti yhtä oudolta kuin toukokuun lumi pelargoniapenkereellä. Milka aavisti, mitä he nyt ajattelivat. Kuumeesta omilla kasvoillaan hän tunsi, että hän punastui... Hän puhui puhumistaan ja joutui samalla yhä enemmän hämmennyksiin, sillä hän tunsi, että hänen sanansa olivat täysin tolkuttomia. Tuokiossa kuohahti hänessä hereille vanha kapteeni Milka, säälimätön rautaihminen. Hän kyllä tulee kurittamaan nuo kaksi itserakasta nulikkaa. Mutta kun hän läheni kaksoisia, jotka seisoivat jäntevässä huomiontekoasennossa, oli häntä vastassa kaksi häijyä, teräskovaa silmäparia, jotka säkenöivät vihaa huoneen pimeydessä. Kapteeni ei käsittänyt heidän hillittömän vihansa syytä, mutta hän tunsi, että nämät kaksi villiä sudenpentua voisivat ryhtyä mihin tahansa. Taas tunsi hän samanlaista kylmää turtumista sydämessään kuin yönä Zaklikovin luona. Hämmentyneenä kangerteli hän: — No tehkää, kuten haluatte... Ja hän lähti huoneesta. Peter ja Pal eivät olleet lausuneet sanaakaan koko aikana. Mutta vasta silloin kapteeni oikein sydäntyi, kun hän liinavarastossa teki selkoa käynnistään. Hänestä tuntui varmalta, että noilla kahdella röyhkeällä poikaviikarilla oli jotain huomauttamista hänen hermoiskustaan, mutta tätä hän ei tietenkään sanonut Katalle, joka muuten itse arveli aivan samaa. — Ah, noita Aratója! Aivan ennenkuulumattomalla tavalla he uskalsivat käyttäytyä minua kohtaan! Urhoollisuusmuistorahat näyttävät täydellisesti sekoittaneen heidän päänsä... He eivät tahtoneet edes olla tekemisissä kanssani, he käänsivät selkänsä ja nauroivat minulle vasten naamaa. Kauhistuksissaan tarttui Katalin kapteenin käteen aivankuin suojellakseen häntä... Milka jatkoi: — Koskaan ei minua ole kohdeltu niin loukkaavasti, voin taatusti sanoa, niin ylenkatseellisesti... Aivankuin minä en olisikaan ollut heitä korkea-arvoisempi, vaan joku aivan tavallinen — en osaa itsekään sanoa, mikä... Jos en ottaisi huomioon, että he ovat teidän sukulaisianne! — Hän keskeytti ja heilautti kättään miettivästi. Äkkiä kaikui hänen äänensä sangen syvänä hänen sanoessaan: — Olkaa rauhallinen, en ryhdy mihinkään heitä vastaan. Ei mihinkään. Kestän kaikki. Kaiken. Heillä on sama nimi kuin teillä. Katalinin silmät olivat kyynelissä, hänen sydämensä täynnä katkeruutta. — Kiitän teitä, sanoi hän — olen kiitollinen teille ja pyydän anteeksi... Minä olen syypää kaikkeen. Minun olisi pitänyt aavistaa — tunnenhan Aratót. Ah näitä Aratója! Nyt jo katseli hän heitä kaukaisesta etäisyydestä kuin jotain vierasta rotua. Jokainen Arató oli kylmä, ylpeä ja pilkallinen. Kaikki he luulivat olevansa päätä pitemmät muita ihmisiä. Halveksivalla hymyilyllä he tahtoivat kuitata elämän ja kuoleman... Sellaiset olivat kaksoisetkin, Stefan samoin... Katan päässä pyörivät ajatukset uskomatonta vauhtia... Ja äkkiä sukeltautui esiin katkera kysymys: rakastaneekohan Stefan vaimoaan? Osasiko hän yleensä rakastaa? Niin paljon ainakin oli varmaa, ettei hän tarvinnut vaimoaan? Hän tarvitsi häntä aivan yhtä vähän, kuin kirkontorni pääskystä, jolla on pesänsä katonulottuman alla. Mutta tästä ei voinut edes keskustella Stefanin kanssa. Sillä silloin heti ilmeni hänen kasvoillaan tuo Arató-hymy... Ah, miten Katalin oli värissyt Oltván häräntappajien pilkallisen hymyn edessä! — Milka — sanoi hän itkevän naisen pehmeällä äänellä — unohtakaamme tämä... Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, jos tahdotte olla oikein hyvä, niin antakaa tuoda tänne sellonne. Tänään tahtoisin kuulla Schumannia. Hän parantaa minut jälleen... Tähän asti ei Katalin ollut paljoa ymmärtänyt musiikista, mutta Milkan taide oli aukaissut hänelle sointujen portin. Juuri sellaista musiikkia hän tajusi, se oli kuin kuuma kylpy, jonne viluisa sielu autuaana voi vaipua ja sen tenhoon ikävöi hänen verensä joka pisara. Niinpian kuin sello lauloi, lensivät heidän vapautuneet ajatuksensa tasaisin siiveniskuin rinnan toistensa kanssa seikkailuihin, ja kun Milka lopuksi pani pois jousen, tuntui miltei omituiselta, että he voivat käyttää keskenään tavallista jokapäiväistä puhetapaa... * * * * * Peter ja Pal olivat varustautuneet matkalle lähtöön. Ijarto, joka seurasi samaa marssipataljoonaa Karpateille, kuin he itsekin, oli jo edeltäpäin mennyt matkatavarain kanssa asemalle, sillävälin he ottivat nopeat jäähyväiset sairaalassa. Lääkärit ja sairaanhoitajattaret toruivat ja säälivät heitä. Katalinillehan täytyi heidän myös jättää hyvästit. Heidän piti suudella hänen kättään ja mennä pois sanaa sanomatta... Liinavaraston edustalla tuli heitä vastaan keltahipiäinen nunna. — Onko kälyni sisällä? kysyi Pal. — Kyllä. — Kuka on hänen luonaan? — Kuka muu siellä olisi kuin kapteeni? kähisi harmaa noita. Hän loi heihin pistävän katseen ja tallusteli sitten kopeillen pois laajassa poimutetussa hameessaan. Pojat seisoivat kuin jähmettyneinä oven ulkopuolella. Sisällä vallitsi painostava hiljaisuus. Jos joku siellä sisällä olisi puhunut, olisi ääni kuulunut ulos... Miksi eivät he puhuneet? Peter ja Pal eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. He häpesivät, ja karvas mustasukkaisuus raateli heidän nuoria sydämiään. Äkkiä katkesi hiljaisuus. Sellon ääni soi siellä sisällä. Pitkin, hehkuvin, aistillisesti värisevin jousenvedoin... Sfinksi — kollikatti naukui iltahämärässä. Pojat kuuntelivat pidätetyin hengenvedoin. Mutta sitten heittivät he luotaan kietovien kahleitten leudot syleilyt. — Tule. Ja he lähtivät hyvästelemättä. Mutta kadulla sanoi Pal, että ainakin Kantorille piti sanoa hyvästit. Peterinkin mielestä kuului tämä aivan asiaan. Kun lähtee sotaan, haluaa, että ainakin joku vähäsen sääliikin. Kantor näyttäytyikin poikain myötätunnon arvoiseksi, kaikin mokomin tahtoi se seurata heitä sotanäyttämölle ja ulvoen se yhäti raapi eteisen ovea, kun sen poistuvat ystävät jo aikoja sitten olivat ehtineet kadulle. Katalin katkeroitui äärettömästi, kun hän sai tietää, että pojat olivat lähteneet matkaan hänelle hyvästejä sanomatta. — Oh, noita Aratója! Heillä ei ole sydäntä, ei kenelläkään heistä. Mutta tästä puhun Stefanille. Peter ja Pal istuivat sillävälin vuokravaunussa, jota veti suuri, laiha, ruskea hevonen. Hevonen kiisi eteenpäin omituisin loikkauksin ja heitteli samalla yhtämittaa suurta päätään. Kun he ajoivat Ring-puistokadun läpi, sädehtivät lamput huvittelupaikkojen edustoilla häikäisevin loistein. Siellä täällä sisäänkäyntiportaitten luona, jotka uivat valossa, seisoi ryhmissä herroja takinkaulukset pystyssä sekä lyhythameisia ja korkeakorkoisia naisia. Vihdoin viimein — lopultakin istuivat he hämärässä, savuisessa toisenluokan vaunussa, ja kitisten ja töyttäyksin lähtivät pyörät heidän allaan liikkeelle... Paitsi heitä, oli vaunussa kuusi upseeria, jotka kaikki olivat jo syvässä unessa. Eräs istui kallistuneena oikealle, toinen vasemmalle, joku kuorsasi ylpeästi, kun taas toiset tyytyivät vaatimattomaan tuhisemiseen. Oli onni, että muut nukkuivat, niin ei Arató-poikien tarvinnut hävetä kuumia lapsenkyyneleitään, jotka vierähtelivät alas pitkin heidän poskiaan, aina siksi kunnes he olivat itkeneet itsensä uneen. KEVÄT SAIRAALASSA. Tarmokkain vuorivuohihypyin tulivat alilääkäri ja eräs medisiinareista juosten alas portaita pohjakerrokseen. Jälkimmäinen, sileäksi ajeltuine, tarmokkaine piirteineen unkarilais-ameriikkalaisen tyypin edustaja, sanoi tahallisen laulavalla äänenpainolla: — Näkyy, että tulee kevät. "Mamma" on rakastunut. Portaiden käänteessä olivat molemmat nuoret miehet iskeytymäisillään yhteen erään kultakauluksisen upseerin kanssa, joka oli matkalla ylös. Alilääkäri aivan kalpeni hämmästyksestä ja tervehti kumartaen. Alhaalla pohjakerroksessa kuiskasi hän käheästi ja kiihoittuneesti medisiinarille. — Tiedättekö, kuka se oli? Professori Arató! Toinen löi nyrkillään otsaansa ja kuiskasi vastaukseksi: — Oletteko koskaan nähnyt sellaista pöllöpäätä kuin minä? Stefan Arató oli tällävälin ehtinyt ylös valtavan ikkunan ääreen. Sieltä näkyi alas sairaalan pihaan. Professorin katse kiintyi pienoiseen idylliseen kuvaan. Pihalla kasvoi hevoskastanja. Musta puunrunko ojenteli keveästi ja aistikkaasti oksiaan kohti taivasta. Vesat, jotka hehkuivat iltapäiväauringon valossa kuin tuhat pientä kultaista nyrkkiä, pitivät ponnistuksesta väristen lujassa otteessaan kevättä, joka tahtoi särkeä siteet. Huomenna särkyvät nyrkit ja peittävät kaikki oksat kullanviheriäisin lehdin. Puun alla oli lepotuoli, missä komea vaalea sotilas oleili. Hänellä ei näkynyt sidettä, mutta hänen ilmeensä oli kärsivä. Hänen vieressään istui hento sairaanhoitajatar päähuntuineen ja luki suloisella vakavuudella punakantista kirjaa. — Aivan sellaista, kuin kymmenenpennin kuvapostikorteissa kuvattu väki, jolla on kainot vaatimukset, tavallisesti ostaa. "Kevät sairaalassa." Mutta kas vaan, sairaanhoitajatarhan on Katalin. Arató, joka vastikään oli saapunut pääkaupunkiin, seisoi hetkisen epäillen ikkunassa, mutta päätti kuitenkin ensiksi puhua virkatoverinsa Kadarin kanssa. Hän voi ehkä selittää hänelle, mitä Peterin ja Palin liian aikainen lähtö merkitsi, josta Katalin oli vähitellen hänelle kirjeellisesti kertonut vasta liian myöhään. Mutta Kadaria ahdisti hän kysymyksillään turhaan. Pojat olivat todella aluksi iloinneetkin sairashuoneessa olostaan, mutta sitten olivat he odottamatta rynnänneet takaisin sotanäyttämölle niin hillittömällä kärsimättömyydellä, kuin jos enkelit kultatorvien toitotuksilla olisivat heitä kutsuneet. Niin paljonhan tiesi Stefan itsekin. Katalinin kohtasi hän portaissa. Hän teeskenteli suurta väsymystä ja sanaakaan sanomatta ojensi miehelleen kylmän otsansa suudeltavaksi. — Arvelen tällä kertaa voivani jäädä tänne pariksi päiväksi — tervehti professori. Siksi ajaksi saat sinäkin vapautta sairaalasta. Vaimo kohotti kummastuneena vakavat kasvonsa miestänsä kohti. — Se on mahdotonta, Stefan! Olen niin sidottu — aivan hirveästi sidottu... Ja kun kerran on ryhtynyt... Tämä kypsymätön kiihkoilu hermostutti Aratóa. — Puhuin juuri nyt Kadarin kanssa... Hän sanoi, että tällä hetkellä täällä ei ole mitään sellaista, jota ei kuka tahansa voisi toimittaa sinun sijastasi... Sinä voit tarvita vähäsen lepoa, näytät väsyneeltä. Katalin painoi päänsä alas tuumaillen. Pari seikkaa täytyi hänen kuitenkin järjestää. Avaimethan täytyi hänen myöskin jättää jollekin. Sanalla sanoen, olisi parasta, jos Stefan menisi edeltäpäin, ennen illallista olisi hän itsekin kotona. * * * * * Professorin huoneen vieressä sijaitsi poikain entinen pesä. Nytkin oli se täynnä kaikenlaisia siviilielämän tarpeita, jotka nyttemmin tulivat kuulumaan reserviin: vapaakuosisia urheilupukuja, miekkailuhansikoita, tennismailoja sekä kuvia voimistelevista, ratsastavista, purjehtivista, kylpevistä pojista ja tytöistä... Stefan seisoi tarkkaillen kynnyksellä, aivankuin hän tässä olisi etsinyt vastausta kysymykseen, joka teki hänet yhä levottomammaksi. Miten oli poikain laita? Tähän asti oli heidän ollut tapana niin suurissa kuin pienissäkin asioissa tiedustella veljensä mielipidettä — he eivät olisi ostaneet edes kupukyyhkystä ilman hänen hyväksymistään — mutta nyt käyttäytyivät he siten kuin pakenisivat he juuri häntä itseään. Katalin sanoo: "urhoollisuuskunniamerkit ovat nousseet heille päähän." Mutta se ei tosiaan olisi Peterin ja Palin tapaista eikä itse lausuntokaan muuten ollut Katalle ominainen. Pöydällä on nahkarasia. Se kuuluu toiselle pojista. Lukko on särkynyt, ja omistaja on nuorekkaassa unohtamistavassa laiminlyönyt korjata sen. Rasiassa on suuri sinetöity kotelo omistusleimalla: "Testamenttimme — saadaan aukaista vasta kuolemamme jälkeen." Juhlallisesti käännähtelevästä tyylistä näkyy, miten heidän omanarvontuntoaan on mairitellut saada kirjoittaa sana testamentti... Mutta toiselta puolen, kun he ensi kertaa matkasivat sotakentälle, olivat heidän ajatuksensa kaukana sellaisesta kuin testamentin kirjoittamisesta. Pieni, pyöreä apteekkirasia helisee Stefanin kädessä. Hän avaa sen: siinä on kaksi kultarahaa kumpikin ohuine ketjuineen, näissä Pyhän Katarinan kuvat, jotka käly oli heille antanut. He ovat jättäneet ne kotiin? Professori muisti, minkä loputtoman ilon amuletit olivat tuottaneet heille... He eivät enää välittäneet joutua tuleen ja liekkeihin Maria-Teresia-tähdistön takia ja kalliolujalla päättäväisyydellä olivat he ripustaneet ne kaulaansa, eikä edes kuolema tulisi irroittamaan niitä. Ja nyt olivat he kuitenkin itse ottaneet ne pois... Peter ja Pal eivät tahtoneet enää kantaa Katalinin muistoa. Tässä piilee joku tuskainen salaisuus haudattuna.... Satoja kysymyksiä vilisi toinen toisensa jälkeen Stefanin päässä. Ja otaksuttavasti olivat pojat paenneet tiehensä juuri päästäkseen vastaamasta. * * * * * Kerroksen toisesta päästä kuului Katalinin ääni. Tuntui siltä, kuin olisi hän juuri tullut kotiin, mutta hän ei mennyt Stefanin luokse, vaan tiedusteli illallisruokaa keittiössä. Professori pukeutui suurimmalla kiireellä siviilipukuunsa. Hän tarvitsi kengännapitinta, mutta ei löytänyt sellaista eikä hänen soittoonsa vastannut kukaan. Koko taloudenpito näytti joku aika sitte joutuneen hajoamistilaan. Palvelusväki järjesti otteluja väitellessään kunkin eri toiminta-aloista ja ikuisesti lopen uupunut Katalin oli vaiti eikä välittänyt siitä mitään. Professori kulkee yksikseen jätetyn mieshenkilön neuvottomuudella edestakaisin huoneessa. Välistä tuntee hän katseen hellästä ja osaaottavasta silmäparista: se on Kantor, joka kaikkialla on hänen kintereillään. Ah, kunpa se vain olisi kyennyt auttamaan, millä onnentunteella se olisikaan sen tehnyt! Koira seurasi myös herraansa rouvan siniseen huoneeseen, josta tämä miesten tavoin etsi napitinta mitä uskomattomimmista paikoista. Jopa hän etsi Katalinin yöpöydänkin laatikosta. Kengännapitinta hän ei tosi löytänyt, mutta sensijaan sai hän valokuvan käteensä: kapteeni Milkan valokuvan. Mitä sillä oli täällä tekemistä? Kaksi, kolme kertaa oli hän vaihtanut kädenpuristuksia kapteenin kanssa ja silloin aina tuntenut sitä salaista, määräämätöntä vastenmielisyyttä, jolla hänen oma luonteensa tavallisesti toi ilmi vastalauseensa tällaisiin erikoislaatuisiin ihmissieluihin kohdistuvana. Mutta hänhän tiesi, että Kata oli erityisellä tavalla mieltynyt kapteeniin, joka "sai kiittää häntä elämästään" ja sentakia hän itse oli taistellut oman hermojärjestelmänsä harhaluuloja vastaan. Mutta joka tapauksessa — mitä oli Milkalla hänen puolisonsa laatikossa tekemistä? Äkkiä irvisteli inhoittava epäluulo häntä vastaan — odottamatta kuin tuhkasta putkahtanut piru... mutta hän tukahutti sen jälleen. — Niin, sitäkin nyt vielä puuttuisi! — Olemmepa me miehet itse asiassa perin yksinkertaiset. Säädyllisinkin meistä on kuitenkin nähnyt niin paljon mutaa elämässään, että hänen on vaikea uskoa puhtauteen. — Katalin! Kata! Hänen puolisonsa! Pohjaltaan luokitti Stefan, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt elämässä kaikenlaista, naiset aivan samoin kuin kaksoisetkin: meidän ja muiden. Ihmis- ja naissieluntutkiskelun lait olivat pätevät vain muita naisia arvostellessa. Myöhemmin löysi hän puolisonsa työhuoneestaan. Kietoutuneena suureen, villaiseen hartiahuiviin, istui hän viluisena ja itseensä vaipuneena suuressa nojatuolissa. Nytkin vaikutti hän yhtä hajamieliseltä ja masentuneelta, kuin yleensä viime aikoina. (Lapsiraukka, miten kovin sairaalatyö olikaan koetellut hänen voimiaan!) Hermostuneihin sormiinsa hän punoi pientä hopeaketjua, jossa välkähteli sakset ja pienoinen kirjoitustaulu. Hänellä oli tapana kantaa sitä sairaalapukunsa vyössä. Professori ei tahallaan tiedustellut vaimon huonon tuulen syytä, vaan rupesi puhumaan lähimmistä tarkoituksistaan. Mutta koko ajan ajatteli hän Milkaa ja kaksoisia. Lähimmät näköalat eivät olleet erikoisen aurinkoiset. Jos vihollinen, joka verisellä sitkeydellä piiritti rajasolaa, pääsisi Rahon vuorelle, täytyisi parakkisairaala numero kolme siirtää muualle. Rukoile Jumalaa, Kata, ettei tule sähkösanomaa, lopetti Stefan matalalla äänellä. Viidentuhannen sairaan siirto vuoren yli! Vain ajatus tästä kierrättää kylmiä väreitä selässäni! Katalin ei ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä miehensä oli sanonut. Kokoonpainuneena, liikkumattomana tuijotti hän eteensä tyhjin katsein, suun ympärille oli majoittunut jäätävä ja sairas hymy — vain otsan kiusautumista kuvastavat rypyt ilmaisivat, miten Stefanin ääni vaivasi häntä ja millaista tuskaa hänelle tuotti miehensä alituinen edestakaisin käynti hänen edessään... Arató katsoi hämmästyksissään häneen. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisena... Hän oli kuin tyhjä näyttämö, kun kaikki koristeet on viety pois. "Tänään ei ole näytäntöä, seurue vierailee muualla." Niin se olikin, Katalin oli lopettanut näyttelemisen. Hän ei tahtonut miellyttää. Se ei vaikuttanut häneen mitään, vaikka Stefan huomasi hänet tyhjäksi, kalpeaksi, yksinkertaiseksi. Tämä vihamielinen välinpitämättömyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan, jotka olivat kadottaneet hymynsä rakastettavaisuuden, hiuksista, jotka järjestämättä riippuivat otsalla, epänaisellisesta ryhdistä, jopa siitäkin, miten kömpelösti hän salli hameensa mennä kurttuihin... Aratón sielun läpi tunkeusi salamana vakaumus siitä, että hän nyt ajatteli miestä. Vierasta miestä. Miehen kaipuu ympäröi kuin hyväilevä neste hänen vaimoansa ja hän antautuu autuaassa voimattomuudessa suloisen virran vietäväksi... Hän oli miltei tuntevinaan kilpailijansa vastenmielisen hajun — kauhu, viha, inho olivat hyydyttämäisillään hänen sydämensä. Harvinaisella sisäisellä havaintokyvyllään, joka välistä saattoi hänet pystyväksi muutamista äärettömän pienistä, värittömistä täplistä, jotka hän oli mikroskoopilla havainnut, selvittämään koko sukupolvien synnit ja synnin ainekset, käsitti hän salamankirkkaasti, mitä nyt tapahtui hänen ympärillään. Katalin oli rakastunut... Siihen mieheen, jonka seurassa hän näki hänet hevoskastanjan alla... Jonka kuvaa hän säilytti yöpöytänsä laatikossa. Aivan viime päiviin saakka oli hän aina kirjoittanut hänestä paljon kirjeissään, viime päivinä vaikeni hän hänestä... Ajatukset risteilivät salamannopeina hänen aivoissaan. Nyt johtui hänelle mieleen myös tuon sileäksi ajellun medisiinarin yksinkertainen lause. Stefan puri hammasta — mitä oli tämä nainen tehnyt hänen nimellään? Ja nyt selvisi hänelle myös Peterin ja Palin käyttäytyminen! Pojat olivat päässeet perille jostakin, olivat nähneet jotakin sairaalassa... Ja sitten olivat, he menneet, paenneet häntä, he eivät olleet tahtoneet syyttää, vaijeta he eivät olisi voineet... Verta vuotavin sydämin olivat he, menetettyään uskon, ylpeästi vaijeten ja lujina kuolemaan asti vetäytyneet sinne, missä kanuunat jylisivät. Niin, sellainen turvapaikka sopi pojille! Mutta kenen kanssa oli hän sitten itse elänyt yhdessä näinä viitenä vuotena! Stefan istuutui mitään aavistamatonta puolisoaan vastapäätä ja otti sanomalehden käteensä. Vaimokin hautautui omaan lehteensä. Mutta kumpikaan ei lukenut. Vaimo silmäili jäykin katsein ilmoituksia ja ajatteli samalla kapteenia; miehen ajatukset seurasivat häntä, vakoillen kuin tornihaukka, joka korkeudesta väijyy kotiin kulkevaa viiriäistä. Professorin tutkiva katse osui Katalinin pieneen kirjoitustauluun, jonka hän tuokiota ennen oli heittänyt pöydälle. Vieras käsi oli omituisin, kaartelevin rivein kirjoittanut muutamia kirjaimia ja numeroita: Joh. I. IV. 18. Vastenmielisyydestä, joka hänessä äkkiä heräsi, hän tunsi, ymmärsi, kuka ne oli kirjoittanut. Hän antoi sanomalehden vaipua kädestään, nousi ja lähti hitaasti kirjalaudakkojen luo etsiäkseen Uutta Testamenttia, mutta ei löytänyt sitä paikastaan. Hän ponnisteli rauhoittuakseen, sytytti savukkeen ja kulki vakoillen edestakaisin kerroksessa. Pieni musta kirja oli flyygelin päällä, jonne Katalin oli sen unhoittanut. Apostoli Johanneksen ensi kirjeessä löysi hän seuraavat sanat: "Pelkoa ei ole rakkaudessa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, mutta pelossa asuu rangaistuksen ajatus, ja se joka pelkää, ei ole täydellinen rakkaudessaan." Katalin oli siis vielä arka, ja Raamattunsa tyystin tunteva kapteeni kiihoitti häntä apostolin sanoilla. Stefan tunsi aivan samanlaista fyysillistä pahoinvointia, joka pari päivää sitten oli pojille aiheuttanut kuvotuksia. Minkälainen nainen oli tämä? Viisi vuotta olivat he olleet yhdessä yöt ja päivät, silloin oli Katalin antanut hänelle jok'ainoan ajatuksensa... Nyt oli hän ensikertaa omin päin, ja ensimäinen paras mies kadulta oli saanut ottaa hänet ja viedä hänet mukanaan kuin isännättömän esineen. Oliko tämä Stefan Aratón vaimo? Stefan Aratón koirallekaan ei olisi koskaan voinut tällaista tapahtua. Kenen kanssa oli hän asunut koko tämän ajan? Oudolla uteliaisuudella tarkasti hän vaimoa, aivankuin näkisi hän hänet ensi kertaa. Hän voi rauhallisesti katsella häntä, Katalin oli vaipunut niin syvään hyväilevän kuumiin unelmiinsa, ettei hän huomannut mitään siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään. Aratón valtasi harvinainen, miltei hurmioinen kuvitelma. Hänen Katansa oli kuollut. Ja tämä, joka istui tässä häntä vastapäätä, oli vieras nainen, joka oli ottanut Katan naamion päälleen ja näytteli nyt ilkeätä komediaa. Ulkonainen samannäköisyys molempien naisten välillä ei tosin ollut erikoisen suuri... Minne oli kadonnut oikean Katan kultainen hymy, joka tavallisesti loisti hänen kasvoillaan vielä unessakin? Missä oli hänen teeskentelemätön vaatimattomuutensa ja viehkeä arvokkuutensa? Piirteet, jotka hän nyt näki edessään, olivat jonkunlaisen raskaan ja äitelän haavemielisyyden sekä kypsymättömän tärkeyden omituisesti vääristämät. Äkkiä syntyi hänessä katkera epäluulo, ettei edes entinen Katalin koskaan ollut kuulunutkaan hänelle. Katan rakastettava olento oli ehkä ollut olemassa vain hänen unelmissaan, ja hänen leikkivä mielikuvituksensa oli sen siirtänyt vieraan naisen ruumiiseen... Niin usein kuin hän oli halunnut katsahtaa hänen sydämeensä, oli hän löytänyt vain oman kuvansa, ei mitään muuta. Aratón ajatukset täyttivät Katan sielun, hänen tunteensa hänen sydämensä, hänen sanansa hänen suunsa ja hänen ylpeä itsetietoisuutensa loisti hänen otsallaan... Mutta missä oli Katalin itse? Voihan myöskin olla mahdollista, ettei hän olisikaan todellinen ihminen, vaan vain peilin kehykset, jossa peilissä jokainen mies, joka halusi, voi löytää itsensä. Mutta huolimatta kaikesta tästä, leiskahti Arató kuitenkin raivoon, ajatellessaan, että tämä nainen omasi hänen sielunsa syvimmät salaisuudet, jotka hän sitten lahjoitti tuiki vieraalle miehelle. Sillä se, mitä Milka halusi naisesta, ei ollut Graczianin perheen, vaan Arató-suvun omaisuutta. Tämä luonnoton ja takaperoinen sekaannus kiihoitti ja nöyryytti professoria. Hän tunsi vastustamatonta halua säikäyttää hereille unissakävijän. Heräisikö hän ehkä? Jos hän lujin kourin tarttuisi hänen sydämeensä, puhkeisiko hän itkuun? — Sano, onko teillä edelleen paljon potilaita? kysyi hän. Hämillään sukeltautui Katalin ylös unelmainsa syvyydestä ja katsahti synkästi häneen, silmin, jotka eivät nähneet mitään. Kesti hetkisen, ennenkuin hän käsitti että hänen tuli vastata. — Ah ei, ei niin pahoin monta, vastasi hän syvin, verhotuin äänin. — Onko se teeskentelijä vielä siellä? kysyi Stefan pilkallisesti. Katalin kavahtui. — Kuka teeskentelijä? — Kapteeni Milka... Katalin tuli aivan valkoiseksi. Hän liikutti suutaan, mutta ei saanut sanaa sanotuksi pitkään aikaan. Sitten vääntyivät hänen kalpeat huulensa karvaaseen, manaavaan hymyyn. — Teeskentelijä! — kähisi hän. Kuinka arvostelet ihmisiä! Luonnollisesti — vain sinä itse merkitset jotakin! Vain sinä itse? Halveksiva hymy takertui kiinni suupieliin. Sieraimet värisivät. Hänen sydämessään kiehui ja vaahtosi kapinallisen orjan luihu viha. Sekunnin tuijottivat he hämmästyneinä toisiinsa kuilun yli, joka oli auennut heidän välilleen. Professori ei kestänyt tätä kauempaa, hän nousi ja lähti viereiseen huoneeseen. Joku hiipi hänen jälessään. Se oli Kantor. Se seisoi isäntänsä rinnalla... Stefanista tuntui, kuin olisi hänet väijyksistä tyrkätty mustaan, pimeään suohon, josta ei löytynyt mitään pelastusta. Hänen toverinsa, jonka kanssa hän vielä äsken oli kulkenut käsi kädessä onnellisena ja luottavaisena, oli potkaissut hänet alas. Mikä kataluus! Hänen silmissään pyörrytti, sydän särki ja jyskytti... Kyynelhunnun läpi, joka peitti hänen silmänsä, näki hän vaalean, hymyilevän miehen pään, vaipuneena omahyväisiin haaveiluihin. Ja silloin heräsi aikoja sitten mullaksimuuttuneiden esi-isäin rajujen palkkasotamiesten veri uudelleen eloon hänen suonissaan. Hänessä roihusi himo kostoon, väkivaltaan, verenvuodatukseen, kuten salamoiva taivas vuorenhuippujen takana pimeinä öinä. TALITA KUMI. Tapahtui juuri se, mitä hän oli peljännyt. Tuli sähkösanoma. Suuri parakkisairaala Karpateilta oli siirrettävä, vihollinen oli jo miehittänyt Rahon solan. Päivänkoitossa oli autoja lähtevä rajalle. Aratón oli mentävä mukaan. Hän rutisti sähkösanoman kokoon taskussaan. Katalinkin oli huoneessa, mutta hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Mitä liikutti häntä nyt Raho-sola, mitä yleensä koko sota! Hän oli uudelleen laskeutunut unelman pehmeämutaiselle vuoteelle ja paahdatteli siinä itseään velttona ja voimattomana, mutta oli kuitenkin valmiina vihollisen ensi kosketuksesta kiukkuisena ärjäisemään. Mies ei kuitenkaan tahtonut kauempaa häntä häiritä. Hän seisoi ulkonemalla ja katseli alas Tonavalle. Minkälainen olikaan tämä maailma? Kevätilman täyttivät hälytyskellojen läppäykset, yhden koko maailman osan peitti alituinen, verinen tihkusade, parakeissa lojui viisituhatta miesruhoa, jotka kuuntelivat kuumekiiluisin katsein lähenevää kanuunanjyminää, ja täällä Tonavan rannalla polttelivat suruttomat herrat savukkeitaan, iloiset neidit liehuivat sinne tänne näytellen pohkeitaan, ja tässä huoneessa istui nainen, joka pureskeli huulensa veriseksi ollen vakuutettu siitä, ettei koko maailman tuskaa voitu verrata siihen suloiseen väristykseen, jota hän tunsi suonissaan. Kuka voi olla tasapainossa tällaisessa sekamelskassa? Tuolla kaukana, toisen rannan kuninkaanlinnan yllä, vaeltavat hohtavat, valoisat kevätpilvet taivaan terässini-niityllä. Kahdeksan, kymmenen samannäköistä pilvisuikaletta samoili hiljaa ja kainosti, pienimmät edellä, suurimmat jäljessä kuin oppilaat jossain ylimaailmallisessa naisopistossa. Arató katseli niitä. Hänestä tuntuivat ne vanhoilta tutuilta. Hän oli tavannut ne ennen, ehkä jo pienenä poikana. Silloin myös oli kevät Tikanlinnavuorella, silloinkin vyöryivät ne esiin niin rauhallisesti ja riemuitsivat kaikessa yksinkertaisuudessaan uusista, heleistä vaipoistaan. Ehkä ne juuri silloin olivat matkalla kouluun ja nyt oli tunti lopussa. Onhan mahdollista, että tuolla ylhäällä pilvikoulussa tunti kestää kolmekymmentä vuotta. Kauan katseli hän ilman lasten valoisaa leikkiä ja koki samaa, kuin niin monta kertaa ennen sielullisen uupumuksen hetkinä... Pilvetkin tunsivat jälleen matkaavan leikkitoverinsa katoavaisessa ikkunakomerossa, ja neuvokkaassa neitoshellyydessään kohottivat ne hänet ylös aurinkoiseen korkeuteensa. Kevään jätti-virrasta, joka näkymättömänä vieri taivaankannella, tulvahti aalto Aratón sieluun. Koko hänen olemuksensa täytti äkkiä kristallikuulakka rauha. Hänet nosti maasta sama voima, joka ohjasi pilvien kulun. Pilvet olivat hänen sisaruksiaan. Halpa, sekava riitasointuisuus, joka äsken vapisutti hänen hermojaan, raukeni, hiljeni, kuoli pois syvyydessä. Nyt ei Arató kuullut muuta kuin loistavan, synkän sinfonian, jossa viidentuhannen sairaan kuolintuska jyskytti. Viisi tuhatta miestä odotti häntä parakeissa. * * * * * Stefan oli jo vuoteessa. Katalin puuhaili vielä pukuhuoneessa. Tulisikohan Katalin vielä sisään sanomaan hyvää-yötä? Nyt narisi sänky tuolla sisällä... Hän oli mennyt makuulle! Hän ei tullut sisään. Merenneidon luolassa pimeni. No niin, siis hyvin tähän asti. He makasivat hiljaa, mutta kumpikaan ei nukkunut, molemmat jännittivät kuuloaan hillityin hengityksin viereiseen huoneeseen päin... Huolimatta kevätyöstä asettui raskaita syyspilviä heidän päittensä päälle. Marraskuun tuuli suhisi kautta huoneitten. Yö oli jäähyväisyö, kuihtumisen, syksyn, kuolonyö. Se, mikä vielä eilen kukki ja tuoksui Aratón sielussa, putosi nyt kuin kuuro lakastuneita lehtiä hänen ympärilleen. Menneisyyden muistot, tulevaisuuden toiveet, ihanat päivät, hymyävät minuutit liehuivat väsynein siivenlyönnein varjokatteisessa syvyydessä. Ketä varten kukkivat nyt Tikanlinnavuoren valkeat sireenit? Kuka ruokkii riikinkukkokyyhkyset? Katalinin turkinsininen kimono, jota aamutuuli jännitti puutarhassa vattupensaitten välissä, vaipui hämäryyteen kuin suuri, kuihtunut kukka... Pelilaatikon sävel, jota hän ennen tavallisesti oli kuunnellut lapsellisella hartaudella, puhkesi soimaan räikein riitasoinnuin... Seudut, jotka he olivat nähneet yhdessä, kirjat, jotka he olivat lukeneet, tunteet, jotka heillä olivat olleet yhteiset, kuihtuivat, putosivat, kuolivat... Ruosteenpunainen Rooma, ametistinsininen Pariisi, helmiäisloistava Venedig, joissa kaikissa he olivat yhdessä vaeltaneet menneinä päivinä, kaikki haihtui savuun; sumuun ja huuruun vaihtuivat myös Ateenan norsunluukeltaiset ihanuudet, uduksi katosi myös kultainen Byzantium, jonne he olivat aikoneet yksissä matkustaa tulevina päivinä... Kaikki häipyi syksyn varjoihin. Katoavaisuuden synkkämielisyys täytti yön ja asettui raskaana myös Katalinin sydämelle. Ja hetkeksi heräsi hänessä menneen kesän palava kaipuu. Hetkisen taisteli hän vastaan, mutta mennyt oli voimakkaampi kuin hän, se voitti, vangitsi ja raahasi hänet mukanaan. Ja sinä hetkenä kuuli Stefan kevyttä melua sinisestä huoneesta: kuuliaiset, pienet paljaat jalat lähenivät hiljaa tassutellen. Hän tunsi kielon tuoksua — vaimo seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hän tarttui hänen käteensä, jännitti sitä ja heittäytyi sitte äkkiä sen varaan, puhjeten samalla katkeraan itkuun. Yön hämärän läpi loistivat Stefania vastaan hyvin tutut piirteet. Katan entiset, rakastettavat kasvot. Hämmästyneenä oli hän nähnyt sekä itsensä että miehensä. Mitä olikaan täällä tapahtunut? Arató ei sanonut mitään, veti vain hänet hiljaa luokseen. Kaulallaan tunsi hän hänen kuumat kyyneleensä. Aivan varmaan voisi hän valloittaa hänet takaisin, jos haluaisi. Aamulla seuraisi Katalin häntä, ja sitten ei hän enää koskaan laskisi häntä luotaan... Kata tulisi jakamaan hänen kanssaan vaarat ja vastukset. Nyt hoitaisi hän kolera- ja lavantautipotilaita — aivan varmaan tulisi hän näin tekemään, olihan hän hänen vaimonsa. Kuukauden kuluttua tulisi hän unohtamaan, tuon toisen. Kahden kuluttua sanoisi hän itkien miehelleen: kiitos, ettet ollut ylpeä, kiitos, että pelastit minut itseltäni... Ja kolmen kuukauden kuluttua? Silloin nauraisi Kata joskus itselleen ilman mitään ymmärrettävää syytä eikä millään ehdolla maailmassa tahtoisi sanoa, minkä tähden, mutta hänhän tietäisi, että nyt Kata muisteli tuota omituista, näivettynyttä kapteeni Milkaa. Ah, niin, aivan varmaan voisi hän voittaa hänet takaisin, jos tahtoisi. Peloissaan ja kuumissaan puristautui Katalin miestänsä vastaan. Professori tunsi pistoksen niskassaan. Se tuli amuletista, jota vaimo kantoi rinnallaan. Mutta se ei ollut entinen Katarinan kuva, vaan uusi amuletti, pieni lasitettu risti. Kas vaan, myös kolmas, viimeinen Katariinan, kuva oli poistettu omistajansa kaulalta! — Etkö enää kanna Katariinanrahaa? kysyi hän matalasti. Nainen jäykistyi. Stefan miltei tunsi, miten hän kylmeni. — Etkö kanna sitä enää? — Se on särkynyt — ketju on särkynyt — valehteli hän. — Mistä olet ostanut tuon ristin? — Ristin? — Mistä olet ostanut sen? — Olen saanut sen. — No keneltä? — Niin — ylihoitajattarelta. Hän tiesi, ettei mies uskonut häntä. Pitkän aikaa istui hän liikkumattomana, jäykkänä ja kylmänä hänen rinnallaan. Jopa hengitystäänkin hän pidätti, vain sydämen epätasaiset lyönnit kuuluivat kaukaa etäisyydestä. Vanhan aleksandrialaisen Katariinanrahan oli hän saanut Stefanilta jo tyttönä. Jo silloin oli hän ollut selvillä siitä, että tämän lahjan jälkeen oli myös sen antaja tuleva hänen omakseen. Kultarahasta oli tehty muistokotelo, ja siinä säilytti Katalin puolisonsa kuvaa. Takasivulle oli Stefan pienen pienin kirjaimin kaiverruttanut: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin olen antava sinulle elämän kruunun." Katalinilla oli ollut sellainen taikauskoinen käsitys, että vain niin kauan, kuin hän kantaisi tätä kaulallaan, onni olisi hänen mukanaan. Kerran oli hän kadottanut sen ollessaan uimassa ja silloin oli hän ollut sairaana kiihtymyksestä kaksi päivää, kunnes aarre jollain ihmeellisellä tavalla taas saatiin takaisin. Silloin oli hän selittänyt, että kuva oli pantava hautaan hänen kanssaan. Tai oikeammin sanottuna heidän kanssaan, sillä Katalin piti kiinni sellaisesta päähänpiintymästä, että hän ja hänen miehensä tulisivat kuolemaan samana päivänä. Ja nyt oli hän ottanut sen pois jonkun ristin tieltä. Pienen lasitetun ristin tieltä, jonka kapteeni Milka paljon tinkien oli ostanut Ruzicskan muinaisesineitten kaupasta. Omituista! Tämä uskottomuuden vertauskuva toi hänelle enemmän tuskaa kuin itse uskottomuus! Ei, tälle tolalle eivät asiat saaneet jäädä. Varastaako puoliso takaisin varkaalta —? Ei! Sellaisessa hämärän ja varkaankätkemisrakkaudessa olisi enemmän nöyryytystä kuin onnea. Hän ei voinut enää katsoa Katalinia omakseen. Hän ei voinut enää katsoa häntä syvälle silmiin. Joko oli hänen vaimollaan sielu, tahi ei ollut. Jos hänellä oli, saisi hän oman järkensä avulla päättää ja omin jaloin mennä minne hänen täytyi. Hän oli kuitenkin eksynyt liian kauas kotomaista, jotta hän olisi voinut ottaa hänet syliinsä ja kantaa hänet kotiin. Ja jos hänellä ei ollut sielua, silloin — — — Minkä niin helposti voi kadottaa, ei ole sen arvoista, että sitä kannattaisi koettaa säilyttää. Tilit olivat selvät... — Aamulla nousemme varhain ylös, sanoi Stefan. Katalin ymmärsi hänet. Hän nousi heti ja hiipi kiiltoristeineen siniseen luolaansa. * * * * * Jo varhaisena aamuhetkenä oli Arató matkavalmis. Kun hän tirkisti sisään Katalinin ovesta, lepäsi tämä sängyssä lujasti kiinnisuljetuin silmäluomin. Kylmässä aamuvalossa, joka siivilöityä sinisten uudinten läpi, piti hän suunsa itsepintaisesti kiinni. Hänellä oli renkaat silmien ympärillä, siis ei hänkään ollut yöllä nukkunut... Hän ei liikahtanut ja kuitenkin oli hän aivan varmaan hereillä. Koko hänen marmorivalkea ruumiinsa oli vain uhmaa, vastalausetta ja suostumattomuutta. Hän ei enään tahtonut muistuttaa sitä Katalinia, joka yöllä oli noussut sängystä ja tullut sisään paljain jaloin. Nyt oli hän taas leukaan asti kääriytynyt lumottuun pukuunsa, joka ulospäin teki hänet jääkylmäksi, mutta sisäänpäin kylvetti hänen jäseniään mitä suloisimmassa lämmössä... Stefan katseli häntä kauan... He eivät olleet saaneet lapsia. Mutta kuinka monelle henkiselle jälkeläiselle he olivatkaan antaneet hengen! Ne viruivat nyt makuukammarinmatolla, rauennein silmin ja suut kauhusta ammollaan. Heidän äitinsä oli heidät surmannut, kuten Medea lapsensa. Heidän äitinsä, joka nyt kalpeana ja uhittelevana, kavalasti suljetuin silmäluomin sekä valheen tahraamin huulin lojui tuolla vuoteessa. Oliko se tapahtunut häijyydestä? Ei, varmaankaan ei. Aratólle selveni, että hän surkutteli Katalinia enemmän kuin itseään. — Jää hyvästi, Katalin Graczian! sanoi hän hiljaa. Kun hän meni läpi työhuoneen, näki hän Katalinin pienen kirjoitustaulun pöydällä. Hän otti sen käteensä ja kirjoitti tarmokkain, sapeliniskua muistuttavin kirjaimin kaksi sanaa kapteeni Milkan kirjoituksen alle: Talita Kumi! Se, joka pitää hurskaista lainalauseista, voi tämänkin löytää Markuksen evankeliumista. Se on aramean kieltä ja merkitsee: Neito, nouse ylös! Oikeastaan kirjoitti hän sen vain sentakia, että häntä hävetti, jos hän ei ollut suora. Ihmeisiin hän ei tietenkään uskonut, hän tunsi, että tällä kertaa Jairuksen tytär ei nukkunut, vaan että hän oli kuollut. Yksinään astui hän eteiseen. Mutta siellä odotti häntä joku ja tämä syöksähti häntä vastaan, eräs, jonka vain eron ajatuskin teki onnettomaksi. Se oli Kantor. Ja miten omituinen onkaan ihmissydän! Stefan Aratón sydäntä lämmitti ajatus, että talossa oli ainakin joku, joka oli ikävissään hänen lähdöstään. Hän kumartui Kantorin puoleen, taputti sitä kaulalle ja sanoi hymyillen: — Niin, Kantor, tiedän. Löytyy kuitenkin vielä uskollisuutta maailmassa. Katalin ei edes liikahtanut, kun hän kuuli auton hälyten lähtevän liikkeelle hänen ikkunansa alta. Hän ei edes silmiään aukaissut, mutta silmäripsien alta pusertui esiin raskaita kyyneleitä. KATICA. Niinkauan kuin Stefan oli ollut kotona, oli vaimo aina tuntenut jonkunlaista mielettömän voimatonta vihollisuutta, aivankuin vanki nähdessään vankilaristikon. Kun mies oli lähtenyt, voi Katalin muistella häntä ilman vähintäkään nurjamielisyyttä, niin, jopa eräänlaisella hellyydenkaltaisella osanotollakin, kuin jotakin kunnioitettavaa, vierasta vainajaa. Arató ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään kahteen viikkoon, mutta sitä Katalin tuskin itse asiassa pani merkillekään siinä ihanassa, toimettomassa kuutamotunnelmassa, jossa hän nyt oli. Sanoja, jotka kapteeni Milka lausui, katseita, joilla hän hyväili häntä, kantoi hän muassaan, minne hän vain kulkikin, kuin hehkuvia hiiliä. Illoin, kun kapteeni ennen illallista tuli liinavarastoon, lehahti täyteen liekkiin kaikki se, joka ennen hiljaa oli hänessä kimallellen kytenyt. He istuivat kullanhohteisessa udussa. He eivät nähneet mitään muuta siitä, mikä oli heidän ympärillään, kuin toistensa silmäparit, joitten lämpimään syvyyteen heidän sielunsa haltioituneina vaipuivat. Jos nuoret medisiinarit sellaisina hetkinä sattuivat kulkemaan varaston oven ohi, rypistivät he pilkallisesti nenäänsä. Milka ei vielä ollut edes suudellut häntä. He vain puhuivat. Mutta välistä putosivat yksityiset sanat kuin värähyttävät suukkoset heidän musiikin vapauttamiin sieluihinsa. Rakkauden pääsiäishetket olivat lahjoittaneet heidän sanoillensa lennon ja kauneuden kaiun. Heidän mielikuvituksensa kohosi sanan taivaankaarin huimaavaan korkeuteen, ja siellä katselivat he hurmautuneina toisiaan. He tahtoivat olla hyvät, jalot, ja toistensa arvoiset. Milka, joka tuli sairaaksi valheesta, jumaloi naisessa totuutta ja puhtautta, ja Katalin rakasti hänessä sitä kesytettyä voimaa, joka kuuliaisena seurasi häntä silkkisiteessä kiinni, kuten leijona Erosta. Milkaa harrastutti huomattavan paljon Katalinin entinen aviollinen yhdyselämä. Tuntui siltä, ettei hän rakkautensa määrättömyydessä voinut tyytyä vain hänen tulevaan elämäänsä, vaan että hän samalla tahtoi hallita myös hänen mennyttään. Mutta itse asiassa ilmeni myöskin tässä vain, hänen kummitus- ja vampyyriluonteensa. Hän osasi rakastaa vain silloin, kun hän sai imeä verta toisen rakkaudesta. — Vastaatteko suoraan, jos kysyn teiltä jotakin? — Tiedättehän, Karoly, ettei minulla teille ole mitään salaisuuksia. — Teidät pakoitettiin menemään naimisiin Aratón kanssa, eikö totta? — Ei, ei kukaan pakoittanut minua, menin aivan, vapaaehtoisesti. Herttainen, kaihomielinen, vähäisen ivallinen Leonardo-hymy poimutti naisen huulet. (Kaikkea sinä minulta kysytkin — ja kuitenkin sinä tiedät, että vain yksi asia on minulle kallis!) Mutta kapteeni kaivautui hekkumoiden yhä syvemmälle ja syvemmälle Katalinin menneisyyteen, aivankuin kultakuoriainen kukkakupuun. — En tarkoita fyysillistä pakkoa. Ei ole puhetta mistään sellaisesta, että teidät väkivalloin olisi laahattu alttarin eteen... Mutta kokematonta nuorta tyttöä voidaan moraalisesti pakoittaa tuhansin muodoin... — Mitä tarkoitatte, Karoly? — Graczianit kohtelivat teitä pahoin? Pieni, heikko marttyyrihymy valaisi Katalinin piirteitä. — Minulla oli synkkä nuoruus, sitä en tahdo kieltää. Minun oli paljon kestäminen. Tiedättehän: syntyperäni —! Tämä oli jo usean kerran ollut heidän kesken puheenalaisena, ja niin oli isoisä Graczian, tuo paksumahainen vanha herra sillan viereisessä talossa, vähitellen kasvanut eräänlaiseksi kansanlaulun ylpeäksi ja julmaksi isäksi, uudeksi herttua Tankrediksi, joka oli valmis Oltván Ghismondalle lähettämään hänen Guiscardonsa verisen sydämen. Milkan katse hyväili hellän osaaottavasti Katalinia. — Minun oli usein tapana rukoilla Jumalaa, että hän olisi antanut minun kuolla, kuiskasi nainen, jota äärettömästi miellytti saada osakseen sääliä. — Katica-raukkani... Hän kutsui häntä Katicaksi, ja hän piti tästä nimestä, jota ei kukaan ennen ollut hänelle antanut. — Kun Arató pyysi kättäni, näin hänessä vapauttajan. — Mutta te ette rakastanut häntä, vannaan ette rakastanut! — Ah, tiesinköhän sitte, mitä rakkaus on? Tiesin vain, että olisin menehtynyt, jos minun olisi täytynyt kauemmin viipyä isovanhempaini luona... Minä olin vielä lapsi, joka ei tiennyt mitään muusta elämästä, kuin että — se teki pahaa! Tästä lausumastaan tuli hän itse niin liikutetuksi, että hänen silmänsä kyyneltyivät. Mutta myös kapteenin suuret, vaaleat silmät kylpivät epäilyttävässä kiilteessä. — Juuri sellaista minä tarkoitan siveellisellä pakolla — mutisi hän liikutettuna. — En pidä siitä sanasta, Karoly! — sanoi Katalin sovitellen. Mieheni kohteli minua aina hyvin, hänestä täytyy puhua suurimmalla kunnioituksella, sen on hän ansainnut. Tällainen ylhäinen suhtautuminen miellytti Milkaa. Oikeastaan oli hän sellaista odottanutkin Katicalta. Oli vielä eräs seikka, joka miellytti häntä, nimittäin se, ettei rouva Arató eilisestä päivästä alkaen enää kantanut vihkimäsormustaan... Mainiten tekosyyksi, että se oli esteenä sairaalaelämän välttämättömissä pesuissa, oli hän pannut sen pois. — Minä en syytäkään teidän miestänne, vaan Gracziania, sanoi hän vältellen. Stefan Aratóa ei kukaan voi arvioida korkeammalle kuin minä. He hymyilivät hellästi toisilleen; tässä asiassa olivat he jo aivan yksimieliset. — Aratóhan ei voinut sille mitään, ettei hän kyennyt tekemään teitä onnelliseksi, sanoi kapteeni vähän myöhemmin. — Ah, enhän silloin vielä edes tiennyt, mitä on onni... olinhan lapsi, vastasi Katica. Milka hymyili katkerasti. — Ei tosiaankaan voi olla kylliksi ihmettelemättä sitä tapaa, jolla meidän oloissamme solmitaan avioliittoja! Nuori tyttö, joka ei tunne elämää eikä itseään, jätetään ventovieraan miehen haltuun! Tätä vastaan ei voinut väittää mitään, sillä tässä oli hän, ikävä kyllä, täysin oikeassa. Mutta Katalin-Katiczalla oli tänään tarve olla aivan erikoisen jalo miestään kohtaan. — Aratón puolisona kannan kuuluisaa nimeä ja siksihän täytyy minun myös jotakin uhrata. — Teidän kannaltanne katsoen oli teillä myös siihen täysi oikeus, Katica, mutta Aratólla ei ollut mitään oikeutta ottaa vastaan sellaista uhria. Milka osasi taidolla puhua, ja hän tekikin sitä mielellään. Nyt leiskui jalo suuttumus hänen äänessään. — Yksi ihmiselämä on yhtä arvokas kuin toinenkin, ja kunkin oikeus ja velvollisuus on elää omaa yksilöllistä elämätään... Teillä on rikas ja voimakas persoonallisuus, mutta Aratón rinnalla ette päässyt oikeutettuun asemaanne!... Mitä te olitte, Katica, miehenne huoneessa? Kukka, joka palveli huonekoristeena, jalokivi, joka säikkyi herra Stefanin kädellä — ei mitään muuta! Jos tahtoisin olla karvas, voisin sanoa pahemminkin... (Hän olisi voinut sanoa palkolliseksi). Mutta tämä riittäköön! Teidän elämänne ei ollut ihmisarvoista. Teidän avioliittonne ei ollut mikään avioliitto. Nainen kohotti päänsä. — Minun ei ole kukaan koskaan kuullut valittavan! sanoi hän hiljaa ja arvokkaasti. — Ei kukaan, koska teillä on ylpeä ja ylimysmielinen luonne. Tämäntapaiseen keskusteluun antautuivat he usein. Milka tunsi aika ajoin tarvetta kaivaa mullasta Katican kuolleen avioliiton, verraten omaa elävää voimaansa Aratón maatuneisiin jäännöksiin. Ja myös suhteessaan vainajaan voi hän tuntea voimansa pursuavan. * * * * * Aurinko paistoi kuitenkin heidän sydämiinsä vain niin kauan kuin he tekivät retkiä entisyyteen. Kun tulevaisuus ensi kertaa tuli puheiksi, pimeni taivas heti. Niin, tässä oli nainen, jonka laki oli sitonut vieraaseen mieheen. Katica ei luonnollisestikaan rakastanut miestään, ei myöskään koskaan voinut tulla onnelliseksi hänen rinnallaan, mutta kuitenkin sanoi hän todellisen naisen ihastuttavalla lyhytnäköisyydellä: mieluummin tahtoi hän kuolla, kuin jollain lailla rikkoa sitä kiitollisuuden ja arvonannon suhdetta, johon hän katsoi olevansa sidottu Aratóon nähden. Jos olisi kysymys vain hänestä itsestään, niin kuristaisi hän omin käsin sen kaipuun itsessään, joka itki onnea, olihan hän tähän asti kyllin saanut oppia kieltäytymään! Mutta hänellähän oli velvollisuuksia myös Milkaa kohtaan. Sillä oli aivan varmaa, ettei tämä suuri lapsi voinut enään elää ilman häntä. Jos Katica nyt hylkäisi hänet, vaipuisi hän ehkä taas takaisin siihen pimeyden kuiluun, josta hän oli hänet johtanut ylös. Traagillinen tilanne! Kapteeni taas puolestaan pyysi täysin vakavasti, ettei Katica yleensä ottaisi häntä huomioon vähimmässäkään määrässä; jollei hän yksin kestäisi elämää, tietäisi hän kyllä löytää sille miehen arvoisen ratkaisun, sen puolen voisi Katica turvallisesti jättää hänen itsensä huoleksi! Mutta tässä ei nyt ollut kysymys vain hänestä, vaan myös Katicasta. Milka ymmärsi Katicaa, tämä kuului niihin harvinaisiin, agavemaisiin luonteisiin, jotka kukkivat vain kerran elämässään, ja joille kukkiminen tuo kuoleman... Voi vain kysyä, pitikö sallia sellaisen naisen kuihtua miehensä rinnalla, jota miestä hän ei rakastanut? Voiko sallia jotain sellaista tapahtuvan? Kaikki riippui vain tästä! Sydämet kuolemansuruisina järjestivät he oikeita tohtorinväittäjäisiä kysymyksistä: "velvollisuus onneen" ja "oikeus yksilölliseen elämään." Kauan hehkumoituaan epäitsekkyyden tähtiavaruuksissa, keskeyttivät he tavallisesti keskustelunsa sillä, että kapteeni Milka asetti sellonsa polviensa väliin ja soitti: "Oli kaksi kuninkaanlasta." Sävelmän oli hän itse säveltänyt Heinen runoon, tai paremmin sanoen halunnut säveltää, sillä toistaiseksi oli olemassa vain kahdeksan ensi tahtia, mutta ne olivatkin niin suloiset ja laulavat, niin pehmeät ja suruiset, että aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi Mendelssohn-Bartholdya. * * * * * Tulevaisuus! Katica oli kotona ja pukeutui. Tulevaisuus! Hänen levoton mielensä etsi turhaan vapauttavaa neuvoa: kaikkialla puski hän mustia graniittimuureja vastaan. Hän pelkäsi Stefania! Tämä ei tulisi koskaan luopumaan hänestä; ainakaan ei hän voinut kuvitella Stefania ilman pikku Katikaansa... Hän ei pitänyt häväistysjutuista, hän tunsi jopa hirveää kauhuakin kaikkea kohtaan, joka herätti huomiota. Hänen maineensa oli hyvä, kaikki olivat mieltyneet kuuluisan tiedemiehen hyvään hengettäreen, pieneen uskolliseen toveriin ja leppyisään talotonttuun... Herra Jumala, mitä sanoisivat hänen vanhat ihailijansa, kuuluisat professorit Berlinissä? Parasta olisi, jos kaikki jäisi entiselleen, kunhan vain Arató jonkun ihmeen avulla voisi muuttua kapteeni Milkaksi... Kun hän siinä seisoi ja suori hiuksiaan suuren peilin edessä, kuului hänen sielunsa lastenkammarista pieni röyhkeä ja häpeemätön ääni: jos Stefan kuolisi! Ei, ei, ei, sitä hän ei tahtonut. Hän pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan ilman tarkoitusta: Älä kuule minua, hyvä Jumala, minä en sitä sanonut, hyvä Jumala, älä kuule. Mutta sitte sai hän peilissä nähdä omat säikähtyneet kasvonsa ja silloin hän hymyili... Sellaisia lapsellisuuksia! Kuka on edesvastuussa niistä kuplista, jotka syntyvät sielussa? Mutta silläaikaa hiipi toinen Kata kissanaskelin ja hurskaan uteliaana mielikuvituksellisessa temppelisalissa, missä tuhannet ja taas tuhannet pienet kynttiläsydämet paloivat... Hän tunsi paikan eräästä vanhasta lapsuudenaikaisesta sadusta: joka kynttilä oli ihmisen elämä... Ja tämä kynttilä tässä oli Stefan Aratón. Suojellen piteli Kata ruusuisia kätösiään rauhallisen, valkean liekin ympärillä... En salli kenenkään tehdä hänelle mitään pahaa, hän oli aina minulle hyvä, hän rakasti minua alati. Mutta joltakin suunnalta, jostakin ilkeästä, pienestä suusta virtasi jääkylmä tuulenhenki kynttilää kohden. Liekki lehahteli, sihisi ja kutistui lopuksi tuskin huomattavaksi siniseksi hohteeksi sydämen ympärille... Ei, ei, en tahdo! En salli sitä! En voi sitä auttaa —! Taas näki hän itsensä peilissä, missä hän istui suurin huolestunein silmin käsi lujasti tarrautuneena paksuihin, ruskeihin hiuksiin... Hän nauroi itselleen. Lapsellisuuksia! * * * * * Seuraavana päivänä meni hän tavallista myöhemmin sairaalaan. Tonavan rannalla käyskenteli vieraita ihmisiä. Esikaupunkien miehiä hopeaketjuineen kulki siellä pystypäin ja he kiihoittivat toisiaan iloisin hurraahuudoin. Kaikkialta kuului sama sana: Gorlice — Gorlice! Ja se soi kuin iloinen rummunpärinä. Gorlice! Vihollisen rivit murretut... Niitä ajetaan takaa, isketään, surmataan! Honvédit ajavat edellään vankeja kymmenintuhansin. Asfaltti kaikui voimakkaista askelista, iloinen rytmi täytti kevätilman kuin painajaisunesta heränneen jättiläissydämen tykytys. Valtavan lipun Katalinin pään yllä täytti Tonavalta tullut tuuli. Professori Kadar seisoi huoneensa ovella ja katsahti häneen vakavasti ja ilmeisen hämmästyneenä: — Mitä tämä on? Tuletteko kuitenkin? — Miksi en tulisi? ihmetteli hän. — Ettekö tiedä —? Ettekö ole mitään kuullut. — Gorlice? — sanoa sutkautti Katalin iloisesti. Mutta nyt havaitsi hän, että Kadarin kasvot olivat uusien, synkkien poimujen uurtamat. — Suuri onnettomuus on tapahtunut... Kauhea onnettomuus — mumisi professori. Professori antoi hänelle merkin tulla sisään, hän tahtoi, että hän istuutuisi. Katica ajatteli heti Milkaa. Petollinen, särkyä tuottava kylmyys levisi rintaan... Hän ei uskaltanut puhua, vaan jäi seisomaan keskelle huonetta pidättäen hengitystään, jäykästi tuijottavin silmin ja liituvalkeana kasvoiltaan. Teidän miehenne, professori Stefan Arató —. Ah! Nainen veti syvään henkeä. Professori tarttui erään tuolin selkänojaan ja työnsi tuolin hänelle. — Istukaa, olkaa hyvä. — Onko hän sairas? kysyi Katica. Onko Stefan sairas? Ja kun hän puhui miehestä, vapisutti nyt vielä hänen ääntään sama tuska, jota hän oli tuntenut rakastajan edessä. — Suuri onnettomuus, kauhea onnettomuus... Tuli syvä hiljaisuus. Rouva Arató tarkkasi vapisten omaa itseään. — Liekki kähisi ja leimusi... Ilkeä, pieni suu puhalsi, puhalsi... Katica kohotti kätensä: ei, ei, ei — Jumala taivaassa, se ei saa tapahtua. Mutta samalla kun suu puhui, kaivautui hänen tuikea katseensa ahneena tulevaisuuteen. Kadar tuumi, että oli viisainta heittäytyä suoraa päätä asian ytimeen. — Hän on kuollut. Niin, tämä uskomaton, mahdoton ajatella on tapahtunut... Se oli vaikea isku maalle, tieteelle... Professorin oli asetettava hänet istumaan, sitte antoi hän hänelle vettä. Hänen tuli sääli häntä. Viime aikoina oli hän tosin käyttäytynyt sangen moitittavasti — ei mikään suututtanut Kadaria enemmän kuin sairaalakuhertelu — mutta nyt antoi hän hänelle kaikki anteeksi, hänen tuli Katicaa sääli. — Se ei ole totta! En usko sitä! Se ei voi olla totta! toisti Katica itsepintaisesti. Hän pudisti päätään, jopa hymyilikin tuokion: ah, varmaan se ei ole niin — en usko sitä! Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että se oli totta. — Sen pahempi, siitä ei enää ole vähääkään epäilystä. Rakas, hyvä Jumala, Sinä tiedät, etten tahtonut sitä. Olenhan rukoillut Sinua hänen puolestaan, sanoi hän itselleen. Professori oli iloinen, että Katalin oli niin voimakas. Hän ei pelännyt mitään niin paljon, kuin naisen kyyneleitä. Hän rupesi kertomaan yksityiskohtia. Mutta rouva Arató kuunteli häntä vain puolella korvalla. Kaikki ne monet persoonallisuudet, ne monet Katat, Katókat ja Katicat, jotka asuivat hänen sielussaan, lehahtivat lentoon ja hajaantuivat kuin kyyhkyset, kun haukan musta varjo lankeaa yli kyyhkyslakan. Takaisin menneisyyteen — eteenpäin — tulevaisuuteen. Mitenkä oli tähän asti ollut — kuinka tulee tästälähin olemaan? Vain yksi ainoa Kata piiloutui petollisena ja arkana lastenkamariin, aivankuin se olisi pelännyt saavansa selkäänsä. Mutta Kadar puhui äänellä, joka oli tukahtumaisillaan liikutuksesta. Jo eilis-iltana oli tullut sähkösanoma, mutta silloin eivät he olleet tahtoneet siihen uskoa, asia oli tuntunut heistä niin mahdottomalta, ja tähän aikaanhan liikkui maassa niin paljon hirmuhuhuja... Mutta nyt oli asiasta saatu täysi varmuus... Tänään aamulla oli suoraan vainajan paarien äärestä saapunut nuori rykmentinlääkäri, tohtori Sandor Ember... Arató oli kuollut Oltván sairaalassa... Ja lavantautiin! Oli käsittämätöntä, miten hän oli voinut saada tartunnan... Hän, joka itse tunsi suojelustoimenpiteet paremmin kuin kukaan muu... Hän oli ollut sairas jo silloin, kun hän ryhtyi muuttamaan suurta sairaalaa ylhäällä Karpateilla. Hänellä oli ollut korkea kuume, mutta hän ei ollut tahtonut kiinnittää siihen mitään huomiota, hän oli kukistanut sairautensa ja hinnalla millä tahansa tahtonut toimittaa sairaat turvaan... Muutto oli ollut jännittävä ja vaivaloinen, jopa kerran vuorilla ympäriharhailevat ryssät olivat rynnänneet heidän kimppuunsa. Näytti siltä, kuin olisi hän sillä retkellä kuluttanut voimansa täysin loppuun... Sairaus oli ilmennyt aivan tavattomalla voimalla ja pian tehnyt lopun hänestä... Hänet oli laskettu väliaikaiseen hautaan, myöhemmin tullaan etsimään hänelle arvokkaampi lepokammio... Ja sitten puhui professori muutamia sanoja myös hallituksesta ja sanomalehdistä. Lopuksi pisti hän Katicán käteen pienen, kylmän esineen: — Tämän toi rykmentinlääkäri mukanaan... Muut lähetetään teille myöhemmin, toistaiseksi säilytetään niitä desinfisioimislaitoksella. Kultasormus lepäsi Katican kädessä: Stefan Aratón kihlasormus. Omaansa ei hän ollut pitkään aikaan kantanut, mutta nyt pani hän sen taas sormeensa. — Saatan teitä kotiin, jos sallitte... Professori laski pitkän kaavun hänen valkean pukunsa ylle. Rouva Arató meni alas portaita kuin unissakävijä. — Leski! Leski! — toisti hän itsekseen ja tunnusteli uteliaana ja väristen tätä harvinaista sanaa joka puolelta. — Leski! Välistä iski häneen pelottava ajatus, häijy vihamielinen aave asettui hänen tielleen, mutta hän karkoitti sen! "En voi sitä auttaa! En tahtonut sitä?" Kadarin kanssa ei hän puhunut sanaakaan koko matkalla. Ulkona Tonavalla kohisi ja kuohui suuri, valkoinen höyrylaiva... Kultaisia täpliä tanssi sädehtien aalloilla. Kaupunki oli täynnä lippuja... Jostakin kuului soittoa... Gorlice! Ja koko tämä keväinen ääni- ja värisinfonia hukkui majesteetilliseen urkuinhyminään ja tuhansien kellojen kalkatukseen. Mutta sitä kuunteli hän vain yksin — hän, leski! Taikauskoisella hartaudella tarkkasi hän itseään. Hän oli aina aavistanut, että kohtalon salaperäiset mahdit olivat raivanneet ja tasoittaneet hänen tiensä — ainahan hän oli onnistunut elämässä! Mutta nyt huimaus ja kauhu valtasivat hänet hänen todetessaan sen ylevän säälimättömyyden, jolla hänen tuntematon suosijansa täydensi työnsä! KANTOR KOIRA. Menneenä talvena, kun professori oleskeli rajalla ja puoliso unohtautui sairaalaan, oli Kantor Aratón talossa ainoa, joka piti yllä perhe-elämän yhtäjaksoisuutta. Keittäjätär laittoi sille ruokaa, sisäkkö suori sen turkin ja kamarineitsyt otti sen mukaansa kävelylle. Ja kun sitten keittiöhenkilökunta rupesi jutustamaan keittiössä, niin ei enään sätitty herrasväkeä, vaan Kantoria ja kuinka paljon vaivaa oli siitä ryökäleestä. Kuten tiedämme, oli Kantor suuri, valkea lammaskoira. Kiharaisine turkkeineen vaikutti se niin kunnianarvoiselta ja hyvinvoivalta, kuin olisi se ollut syntyisin itse Esterhazy-paimenkoirista. Sen esi-vanhemmat olivat itse asiassa ansainneet leipänsä paimenkoirina ja aina kunnialla seisoneet vartiopaikallaan kaikenlaisten kaksi- ja nelijalkaisten varkaitten uhatessa. Myös Aratón talossa pysyi se samana sitkeänä ja jäntevänä pustaeläimenä, vaikkakin siihen kieltämättä sen herrasväessäoloaikana oli tarttunut jonkun verran säyseämpi esiintymistapa. Ystävänsä valitsi se jonkunlaisen salaisen myötätunnon perusteella, ja löytyi ihmisiä, joitten kanssa se ei millään ehdolla voinut sopia. Sitä oli mahdoton lahjoa. Eräs nuori lääkäriksi valmistuva, jota kohtaan se ei tuntenut ainakaan liikaa ystävyyttä, toi kerran muassaan sille komean kinkkuluun; Kantor söi sen tosin, mutta jatkoi jälkeenkinpäin murisemistaan hänelle. Näin suuri annos johdonmukaisuutta oli todella myötätuntoa herättävää koirarakki-parassakin. Se oli vanhoillinen, kuten talonpojat, se kammoksui täysin sydämin kaikenlaista touhua, kirkunaa ja häilyväisyyttä, ja kissajoukkueen koko samettitassuinen kavaluus herätti siinä vastenmielisyyttä. Paljon harmia syntyi siitä, ettei se millään ehdolla tahtonut tulla rouva Katalinin rakkaan kissan ystäväksi, mutta lopulta selvisi kuitenkin, että tässäkin oli Kantor ollut oikeassa, sillä viattoman näköinen kissa tavattiin kanarialintujahdissa ja lopuksi se edellisenä keväänä lähti karkuteille erään punaisen uroskissan kanssa. Gorlicen taistelun jälkeisenä yönä kohtasi Kantoria suuri kunnia, se näet kutsuttiin emännän siniseen sänkykammariin, missä se sai luvan nukkua sängyn vieressä. Katalin ei nimittäin uskaltanut olla yksinään ensimmäisenä leskenä-olo yönään. Heti, kun hän oli sammuttanut lampun, näki hän Stefanin makaavan kirstussaan painunein silmäluomin ja keltaiset kädet ristissä rinnalla. Kantor ei kuitenkaan lainkaan ryhtynyt peikkoja karkoittamaan. Araksi ei sitä voinut sanoa, mutta jotain oli hullusti senkin asioissa, sillä se huokaili yhtä painavasti kuin talonpoika apteekissa. Nyt rupesi Katalin pelkäämään Kantoriakin ja sytytti lampun uudelleen. Koira makasi tuolla matolla suuri, pyöreä pää etukäpälien välissä kuin sureva karhunpentu; sen verestävät, meripihkakeltaiset silmät tuijottivat jäykkinä Kataliniin, aivankuin olisi se halunnut kysyä häneltä jotakin. Tähän asti ei Katalin koskaan ollut välittänyt paljoa siitä suuresta salaisuudesta, joka kohtaa ihmisen eläinten katseessa, mutta nyt yht'äkkiä viilsi häntä kysymys: tunteeko se täällä jotakin? ajatteleekohan se? tietääkö se ehkä —? Hän tuli tietoiseksi siitä, että myös nelijalkaisilla voi olla oma tahtonsa ja kohtalonsa, niilläkin oli muistoja ja haluja, niitten rakkaus tai viha voivat olla sopusoinnussa tai ristiriidassa ihmisen vastaavien tunteitten kanssa ja tätä kaikkea ajatellessaan alkoi häntä pyörryttää, aivankuin tuntemattoman maailman kuilut olisivat auenneet hänen eteensä. Uteliaana ja pelokkaana tarkkasi hän Kantoria: miksihän se oli niin surullinen? Sitten pälkähti hänen päähänsä omituinen ajatus: miltähän tuntuisi, jos Kantor äkkiä rupeaisi puhumaan ihmiskielin? Olisihan mahdollista, että eläimet joskus todella puhuisivat, mutta tätä olisi mahdoton näyttää todeksi, sillä se, joka kuulisi niitä, se joko kuolisi kauhusta tai joutuisi hulluinhuoneeseen... Tahi sitten surmaisi ihminen puhuvan eläimen, koska eläimet säilyttävät hirveitä salaisuuksia. Katalin tiesi, että nyt hänen joka hengenvetonsa oli huolestunut rukous: ah, kunpa se vain ei puhuisi. Kantor ei sanonutkaan mitään. Se vain lojui liikkumattomana ja katseli naista murheisin, kysyvin katsein. Välistä tuntui hänestä siltä kuin koira Faustin mustan villakoiran tavoin kasvaisi suureksi elefantiksi, täyttäisi koko avaruuden ja tahtoisi hajota sumuksi... Hänen sydämensä löi milloin myrskyntahdissa, milloin taas tikutti se aivan heikosti, kuin olisi se tahtonut lopullisesti pysähtyä. Viimeksi kuului alhaalta Tonavan rannalta ensimäisen raitiovaunun jyrinä. Ensimäinen raitiovaunu kiitää pitkin pääkaupungin katuja ja oikeastaan vain korvatakseen aamunkoiton kukonlaulua ja karkoittaakseen yön aaveet takaisin hautoihinsa. Katalin katseli Kantoria: sen pään ympäriltä oli jo musta sädekehä kaikonnut, nyt ei se enään ollut pirullinen sanantuoja toisesta maailmasta, vaan vain kurja koirariepu, joka suri herraansa. * * * * * Kultainen auringonloiste tulvi huoneeseen, lienteä lämpö kihosi nuoren lesken sydämeen. Kaikki näytti niin toisenlaiselta päivänvalossa. Eihän täällä ollut mitään onnettomuutta tapahtunutkaan! Stefan —? Hän oli aina ollut hyvä ja hellä puoliso, ja jos siellä, missä hän nyt oli, pidettiin tapana ajatella ja muistella, ajatteli hän varmaan nytkin rakkaudella ja hyvyydellä pikku Katoaan. Mitä olisi tässä siis pelkäämistä? Mutta kapteeni Milka sitten? Ah, Jumalani, eihän ollut tapahtunut mitään vakavaa, eiväthän he olleet edes suudelleet toisiaan... Olivathan he tosin jutelleet koko paljonkin pitkinä talvi-iltoina, se oli kyllä totta, mutta sehän oli ollut vain haastelemista ja musiikkia... Mihinkä uskaltautuivatkaan muut naiset! Stefan ei tiennyt mitään... Katalin muisteli heidän viimeistä päiväänsä: olivathan he molemmat olleet vähäsen hermostuneet, mutta Stefan ei ollut tietänyt mitään. Talita kumi! Hän tuli ajatelleeksi näitä kahta sanaa, jotka hän silloin oli kirjoittanut hänen pienelle taululleen. Mutta hänen tarvitsi ottaa vain pari sointua viulullaan, niin sekin asia oli järjestyksessä. Neito, nouse ylös! — se oli varmaan leikillinen moite unikeolle. Olihan seikka se, että Kato sillä kertaa oli nukkunut miehensä lähtiessä matkalle... Miten iloiseksi hän tunsikaan itsensä, että hän koko ajan oli käyttäytynyt pidätellen rakastunutta kapteenia kohtaan! Eiväthän he vielä olleet edes suudelleet toisiaan... Särkevin sydämin, mutta puhtain ja ylpein itsetunnoin voi hän katsahtaa taaksepäin aviopuolisona kuluneeseen elämäänsä. Varsinkin, kun ajattelee, mitä voi sattua muissa avioliitoissa! Pukeutuessaan askarteli hän näissä ajatuksissa ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ne olivat kuumia ja kipuisia, mutta kuitenkin puhtaita ja armaita kyyneleitä. Hänen sydämensä täytti suruinen kiitollisuus menneestä ja jalot päätökset tulevaisuutta varten. Joku naputti arasti ovelle... Kamarineitsyt! Räätäli oli lähettänyt surupuvun. Katalin antoi kuulua pienoisen ihastuksen huudahduksen. Nyt jo! Ja se oli luvattu vasta keskipäiväksi... No niin, tämä oli todella aivan erinomaista —! Mutta sitte muisti hän taas äkkiä kaiken, ja kun ovi aukeni, oli hän taas sureva leski. Puku oli muutoin onnistunut. Jos olisi ollut soveliasta panna huomiota sellaisiin seikkoihin, olisi voinut sanoa, että se oli yli odotusten onnistunut. Katalin tuijotteli kauan mustaan haahmoon, joka uteliaana vastasi hänen katseeseensa peilin kultakehyksisestä syvyydestä. Se oli taas uusi, aivan täysin toinen Katalin, se oli "kuuluisan tiedemiehen leski." Tartuttavan surullinen, mielenkiintoinen ja ylevä nainen. Kun hän koetteli hattuaan, laskeutuivat harson mukana surun mustat pilvet hetkeksi hänen otsalleen ja hän ratkesi kyyneliin: ah, Katalin Graczian raukka, oletko todella tullut leskeksi —? Mutta se oli vain yksi niitä perittyjä ajatusyhtymiä, jotka suvun vanhat neidit olivat jättäneet jälkeensä, neidit, jotka eivät voineet kuvitella leskeyttä ilman itkua ja valitusta. Stefan Aratóa täytyi toki surra toisella tavalla. * * * * * Mustat ja raskaat aallot kohottelivat juhlallisesti lesken purtta ja tuudittelivat sitä harjoillaan. Ihmiset, joilla oli yleisesti tunnetut piirteet, kohtasivat täysin vieraita henkilöitä Tonavanrannan asunnon porraskäytävässä. Mutta kaikki ne, jotka keskustelivat lesken kanssa, olivat täynnä ymmärtämystä ja osanottoa. Miten voimakas olikaan tämä nuori nainen syvässä surussaan ja miten luonnollisella arvokkaisuudella hän sitä kantoikaan. Ja kuitenkin tiesi jokainen, että hän miehessään kadotti kaikkensa. Se, mitä Katalin näinä raskaina päivinä sanoi ja teki, oli Stefan Aratón arvoa vastaavaa. Hänen ulkonainen olemuksensa oli jälleen täysin hänen miehensä persoonallisuuden vaikutuksen alaisena. Arató oli aina halveksinut kaikkea teatraalista mahtipontisuutta ja Katalinin käyttäytymiseen löi nyt leimansa mitä kristallikirkkain yksinkertaisuus. Ehkei hän koskaan ennen elämässään ollut niin täydellisesti Stefan Aratón puoliso, kuin nyt, kun Arató lepäsi kaksi metriä turpeen alla. Kadarkin saapui sinne vielä kerran. Hän oli sangen lannistunut, nyt vasta hän itsekin käsitti, miten kiintynyt hän oli ollut kuuluisaan virkatoveriinsa. Hän kysyi leskeltä, koska tämä aikoi matkustaa kotiin Oltváan. Oltváan —? Vasta silloin, kun hän voisi kuljettaa vainajan hänen lopulliseen lepokammioonsa. Se oli vielä mahdotonta, koska tällä ratalinjalla oli lopetettu koko siviililiikenne. — Ajattelin vain, että te ehkä tulette asumaan isovanhempainne luona — huomautti Kadar kuivasti. Graczianinko luona? Katalin pudisti hiljaa päätään. Velvollisuudet pidättivät häntä pääkaupungissa. Hänellä oli vielä paljon työtä perujen järjestämisessä. Siellä oli hänen miesvainajansa muistiinpanoja, joitten hän ei tahtonut jäävän vieraisiin käsiin, hän halusi itse tarkastaa ne. Kadar lähti ja leski päätteli itsekseen, että tuosta miehestä hän ei pitänyt. Samana päivänä tuli eräs sangen korkea herra odottamatta tervehtimään rouva Aratóa. Salissa tapasi vieras pitkän kapteenin, joka järjesteli kirjeitä, sähkösanomia ja käyntikortteja pöydällä. Ehkä vainajan sukulainen? kysyi tervehtijä, kun kapteeni hienona ja ylväsryhtisenä esittäytyi hänelle. Ei nyt juuri sukulainen, mutta kunnioitin ja rakastin Stefan Aratóa miehenä, joka... — Siis hänen hyvä ystävänsä, sanoi korkea herra, ja puristi lämpimästi osaaottaen kapteeni Milkan kättä. * * * * * Täytyi myöntää, että kapteeni Milka tässä tilaisuudessa käyttäytyi mallikelpoisesti. Vain ritari, pelvoton ja moitteeton, olisi siten voinut esiintyä. Hän otti osaa suruun attilaan pukeutuneena ja valkeissa käsineissä (olisihan herättänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut), mutta hän ei pitänyt surevan lesken kättä omassaan edes sadasosa sekuntia kauempaa kuin kuka tahansa välinpitämätön vieraissakävijä. Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta. Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken... Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen. Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin: itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut, minua et sillä loukkaa. Ja Katalin itki... Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa loisteensa... Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan. Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan neuvottomaksi. Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä koiransydän ei tahtonut avautua hänelle. Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä katkerimmin vihamielisesti. Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan kimppuun. — Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin, vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat olivat kotoisin samalta seudulta. Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen huulien takaa. Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia, joita nyt heräsi eloon koirapahasessa. Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt uskalsi lähestyä Katalinia. Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle. Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi talossa. — Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja. Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan. — Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin. Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se surullisen katseensa Kataliniin. Oli aivan naurettavaa, mutta asianlaita oli nyt kuitenkin sellainen, että sen katse kiusasi häntä niin että hänen täytyi kääntää pois päänsä... Milka jatkoi peitetyin äänin, aivankuin hän olisi pelännyt, että koira olisi ymmärtänyt häntä! — Minulla on hyvä ystävä maaseudulla, joka on aivan hullaantunut tuollaisiin koiriin... Siellä sen olo tulisi erinomaiseksi... Katalin katsahti salavihkaa uunia kohti. Hänkin alensi ääntään. — Ei, en anna sitä pois kenellekkään... En voi... Mutta voin lähettää sen Oltváan. Tikanlinnavuorelle... Siellä se on niin mielellään... Kun joku tulee tänne Oltvásta, voi hän ottaa koiran mukaansa. Katalinin sanat toteutuivat pikemmin, kuin hän itsekkään luuli. Oltvásta tuli joku ja vei koiran mukanaan. * * * * * Kuusi viikkoa oli kulunut tahi ehkä kahdeksan... Kukahan ehkä nyt vielä puhui Stefan Aratósta? Kohtalon tulivuorikita oksensi keskeymättömän virran loimuavia tapahtumia, ja toisena päivänä jähmettyi hehkuva laavakerros juuri elottomaksi käyneen päälle. Kárpátit, Lemberg, Ivangrod, Varsova, Brest-Litowsk — kuka ehkä vielä tänään joutaisi puhumaan Stefan Aratósta! Toisia nimiä tuli kiertokulkuun. Nimiä, jotka salamoin ja jyrinöin louhiutuivat tajuntaan kuin valopommit. Nimiä, joitten paukkeessa Jerikon teräskupoolit musertuvat ja käpristyvät kokoon kuin poltettu paperi. * * * * * Kapteeni Milkaa uhkasi yhteen aikaan vaara tulla uudelleen lähetetyksi sotanäyttämölle. Mutta asia sai onnellisen käänteen ja koettuaan useita lääkärintarkastuksia määrättiin hänet harjoittamaan rekryyttejä. Se oli oikea paikka hänelle. Hänen rautakätensä ymmärsi kurittaa nuorta verta, joka oli sodasta juopunut. Hän kykeni luomaan järjestystä sellaistenkin joukkoon, jotka halusivat käydä kuolemaan lakki sääntöjenvastaisesti vinossa. Tällä välin eleli Katalin sangen yksinäisenä. Hän ei vielä tahtonut näyttäytyä ulkona ihmisten joukossa (tähän arveli hän Aratón nimen häntä velvoittavan), mutta ikuisesta paikallaan istumisesta taas oli se ikävä seuraus, että hän rupesi vahvasti lihomaan. Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä. Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa. Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi. Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa olla yhdessä, niin vaikeata erota. Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja. Ei yhtään elävää sielua näkynyt. Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen. — Aratón elämä oli ihanaa elämää... Ihmisen elämää ei saa mitata vuosien vaan elämysten mukaan... Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä... Hän saavutti kaiken, jota hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa, ja hän sai itse korjata satoa... Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois... Tällaisen kuoleman takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra. Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle. Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen hän, joka jo on voittanut. Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle vanhalle kapealle kadulle. Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua. Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta. Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä, aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa. Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään... Nainen painautui hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla jalkakäytävällä... Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin tutuin askelin... Se oli eräs upseeri... Hän kulki nojautuneena keppiin. Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan koiran kaulaketjun kalina. Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului upseerille... Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla paikallaan... Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja taakse sen yläpuolella... Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä. Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan. — Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —! — Ja mies tuolla — taivaan Jumala! Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse. Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin. Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin... Mutta sehän on aivan mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys... Sen täytyy! Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin... niin silloin ei hän enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa... Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä. Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka oli täynnä mitä syvintä kaihoa... Vainajat eivät kuole, he vain kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa, jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme niin pian heidät unohtaneet. Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena: Kantor. Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä... Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo. Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä Katalinissa. Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot... Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama hymy kuin Oltván häräntappajalla. — Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä... Löytyy jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken... Ja valkoisia koiria on paljon maailmassa... Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin, makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun. Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai ei... Katalin kiiruhti kotiin. — Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se ikkunasta. Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä. Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan? Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin aikakauslehtiin... Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä, jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä... Jos hänelle itselleen, Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi. Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät molemmat, miten kalpeat he olivat. — Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä. — Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi. — Sitä ei ole talossa... — Kuka on sen noutanut? — Siitä ei kukaan ole selvillä. Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen... Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä, Zaklikovin puutumisen. Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja meni. Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla. Nainen katseli kauan hänen jälkeensä. Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt. Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta. Hän sanoi itsekseen: — Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän koskaan tee mitään. NAINEN, KUUME JA KASAKAT. Stefan Arató oli vielä elossa. Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen. * * * * * Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi. Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä Karpateilla. Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he tapasivat. Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen, menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina odottivat häntä ylhäällä parakeissa. Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä. Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima, heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin... On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä. Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää, kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen, kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija. Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa... Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä, lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen. Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua eteenpäin vain katkonaisin syöksyin. Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen. — Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä ruokaa. Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin tänään. Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui hän kansallisuudeltaan olevan slaavi. Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet peittää. Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä vettä... Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä vedenjuonnista... Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään: pitkähampaisen sotilaan. Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin huulilleen. Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin ihmeeksi... No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman tieteensä... * * * * * Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille. Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu. Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin... Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara oli musertanut sen holvikaaret. — Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató. Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat perillä... Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume. Ratsumies pitkine hampaineen! Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa rottien tappajaa. Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa. Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten. Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat veljensä edessään. Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat todella saapuneet. Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli korotettu aliluutnantiksi. Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan otti miesten järjestely. Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä suloisesta Katalinista tullut surun Katalin. Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit. Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois... Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä sitä seuraavana aamuna... Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin päässä hiipivät kasakat metsässä! Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia esiin läpi lumen salaisia piiloteitä. Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä kohti tuhansia miehiä! Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen? Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn. Matkaan! Matkaan! * * * * * Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta. Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se, mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin. Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen. "Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin, takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään. Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä karnevaalikulkue. Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet. Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita. Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta, joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt. Joku puhutteli häntä. Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva käsivarrellaan ja savuke suupielissä. Ne koirat ovat kintereillämme... Aivan varmaan tulevat he iskemään meihin... Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin lävistämin päin... Se oli kaukaasialainen kasakka... Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki tavaransa olivat läpimärät. Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte äkkiä: — Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä kyllä! Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä. Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa. Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa. Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen. Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi. Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä, meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Kantorin... Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan. Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että ryssiä on hirveän paljon. — Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman... Aliluutnantti Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi henkensäkin alttiiksi... Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen; heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu, jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät ryövärejä. Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen ja viimeisen luodin päähänsä. Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara, mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi. Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän jäljilleen. — Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän. Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi: — Vänrikki Peter Arató! — Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään. — Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä. — Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään olemattomuuteen. Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä. Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara ei tässä voinut olla matkassa. Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus. Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä pystyssä! Kuume nousi tunti tunnilta... Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen... Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin... Hän etsi jotain, mutta ei tiennyt itsekään mitä... Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä, joka puristi kokoon hänen sydäntään... Hänen järkensä, joka oli kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa, järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä... Sillä se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä... Nainen, kuume ja kasakat... Ne olivat vihassa yhtä... Sana viha ei kuitenkaan miellyttänyt häntä... Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen." Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus... Niin varmaan oli hän nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän... Ja ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he rakastivat yli kaiken muun... Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan... Niinhän se siis oli: nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä... Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken, sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien lankoja... Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet uskomaan, että hän oli merellä.... Välistä voi hän kuulla koneitten rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska poltti hänen otsaansa... Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti. Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna... Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä... Välistä tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys... Mutta hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa! Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen... Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti taivaan leiskuvaa punaa... Golgata! Tuhansien Golgata —! Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia aaveita sekaantuu joukkoon... strutsikaulaisia kummituksia, epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon siivet... Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene pysymään pystyssä satulassa. Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki villit äänet. Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan pois jotakin: kuularuisku... Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató... Raikas tuulahdus levittää siipensä... Silmänräpäykseksi repeää utuseinä — ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie. Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla. Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa, vihellyksiä, manaamisia... Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita... Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä lastaussillalla... Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään. Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta. Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät, keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä. Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa. Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä kankaasta tehty sadetakki. — Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä... Sotilaalliselta kannalta katsoen täysin mitätön... Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä — turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut, että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut — luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät alas Oltvá-laakson parakkeihin... ja me ravaamme apostolin hevosin ylös Raho-solalle... Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä ylhäällä... Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri! Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen. Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se ollut mitään. Stefan katseli jäykästi häntä. — Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä. (Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón pojista yksinään). Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli. — Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He joutuivat käsikähmään... ja heitä oli vain vähän... ja niin... Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas kadetti... — Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään... Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan varmaan... Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään: — Juuri niillä seuduin on syviä kuiluja ja vuolaita vuorivirtoja... — Olemme niistäkin etsineet, puuttui kadetti innokkaasti puheeseen ja parast'aikaakin jatkavat he etsimistä... Vaunuun tuli syvä hiljaisuus. Pikku Peter raukka oli niin yksinäinen, hyljätty ja avuton ilman kaksoisveljeään. Hänestä itsestään tuntui, kuin olisi hän leikattu keskeltä kahtia. Viisas, vakava pikku Peter oli jälellä, mutta mikäli Aratón perheessä oli ollut tulta, viehätystä ja suloa, se oli jäljettömiin kadonnut Palkón mukana. * * * * * Juna kiisi pitkin Oltván rantaa. Vesi oli malakiittiviheriäistä; siellä, missä sillä oli suuri kiire, viittoili se tupsuhunnulla. Kauempana lientyy virta ja tanssii miellyttävän arvokkaasti, kuin neito kirkkotiellä, läpi laajojen, aurinkoisten aavain. Ympärillä kohoaa vihertäviä vuoria levein kaarin. Ne näyttävät jättiläis-stadionilta. Ruohomatolla seisoo omituisia, uskaliaita puita järjestymättömissä ryhmissä, niillä on lehtiä aina nilkoista asti ja kaikki ne kallistuvat yhteen suuntaan aivankuin uroot, jotka odottavat kilpakamppailun alkamista. Päivällisen jälkeen saivat he nähdä joukon tervakattoisia puutaloja lähenevän sotilaallisesti järjestyneinä neljä rivissä. Piikkilankojen aitaamana levitteli puutarha, joka vielä oli kapalolapsiasteella, yksinkertaisia hyasinttipenkereitään ja vihtoja muistuttavia, pienoisia puuntaimiaan, jotka juuri olivat ruvenneet lehdittymään. Sulkuportin yllä riippui Punaisen Ristin lippu uinaillen iltapäiväauringossa. Oltiin Oltvá-laakson parakeissa. KAIPUUN SAARI. Muutaman minuutin matkan päässä parakkien alapuolella häämöitti suuri, lehtevä saari tummanviheriänä. Ennen aikaan oli sen nimenä ollut Neitoskartano, silloin olivat Siebenbürgenin ruhtinattaret siellä hoivanneet laajalti ylistettyjä ruusulehtojaan, mutta aikojen kuluessa olivat ruusupuut kuivuneet ja paikan nimi jokapäiväistynyt aarrekammiosaareksi. Kun Stefan Arató kulki pitkin uutta puusiltaa, joka johti saarelle, johtui hänelle äkkiä mieleen, miten hartaasti hän ennen muinoin oli tänne kaivannut. Pikku poikana oli hän välistä juossut kotoa — tänne oli jalkaisin Oltván kaupungista kolmen tunnin matka — istuakseen puolet päivät virran rantaman värikkäitten kivien joukossa ja katsellakseen kaipuunsa saarta. Toisella puolen seisoi valtavia poppeleita vahdissa. Silloin tällöin humisivat ne juhlallisesti kuin kaikkivaltiaan Jumalan urut. Joku yksinäinen tornihaukka kaareili tuulessa tuutivien puunhuippujen yllä. Kerran auringonlaskun aikana oli hän nähnyt riikinkukon nukkuvan kaukana toisella rannalla. Se oli istuutunut sammaleiselle kivimuurille, villihumalan rehevien köynnösten väliin pää siipien alla. Sillä kertaa oli pikku poikanallikan vallannut surumielinen, satutunnelmainen ikävöinti tuolle saarelle, samallainen kaipuu, jota hän tähän asti oli kokenut vain nähdessään sateenkaaren tai heloittavan pilviportin iltaruskotaivaalla. Vielä tänäpäivänä oli saari kaipuun saari, mutta nyt oli kompassineula päinvastaisessa suunnassa; saaressa asuivat nyt sellaiset, joita näivetti halu ulkomaailmaan. Sillä neitossaarelle olivat nyt sotilaskulkutautisairaalat rakennetut. Ennen syksyisin olivat kulkutaudit kasvaneet jättiläislohikäärmeiksi, jotka levittivät siipensä yli koko maan; onneksi olivat ne taas käpertyneet kokoon ja oleilivat lymypaikoissaan rajalla kuin pienet myrkylliset käärmeet. Parakkileiri oli niistä vapautettu, nyt mahtuivat sairaat pienelle saarelle. Stefan Arató kysyi vahdilta sisar Mariaa. Heti lähetettiin sotilas koleraparakeille. Professorikin ohjasi askeleensa sinne. Sisällä pensaikossa kuhersi lukuisia tunturikyyhkysiä ja niitten syvät, helmeilevät äänet helisivät, kuin itse auringon valo, joka kätkeytyi oksien ristikkoverkkoihin, olisi saanut äänen ja alkanut puhua. Hartauden tunne sai vallan Aratóssa. Hän vaelsi pyhällä paikalla; täällä poppelien juhlallisen pylväistön alla istui tuomarina itse Luonto. Se, jonka se pani oikealle puolelleen, sai mennä rauhaan Äitinsä syliin. Niitten taas, jotka jäivät vasemmalle puolelle, täytyi vielä kerran palata puusiltaa pitkin takaisin elämän ahdinkoon ja myllerrykseen. Kun hän siellä väsynein askelin kuljeksi lehtitunnelissa, hiipi saaren raikkaus ja tyyni rauha hänen sydämeensä. Miten ihanaa olisikaan saada unohtaa kaikki, ja tulla uudelleen lehdeksi, metsäkyyhkyseksi tahi tomuhiukkaseksi, joka tanssi auringonpaisteessa! Hiekka kitisi nopeitten, keveitten askelten alla; Maria Uzon tuli käyden. Kun hän tuli lähemmäksi jättiläispuitten alla, tuntui professorista taas siltä, kuin olisi hän saapunut hyvin kaukaa, ja että hän oli vaeltanut yksinään tuhannen vuotta. Sisar Maria tunsi heti Aratón. Ja omituista kyllä, hänkin ajatteli jotenkin samaan suuntaan sinä hetkenä: miten yksin kulkeekaan tuo mies täällä korkeitten puitten alla! — Olen kuullut, että olette tullut alas Karpateilta sairaitten kanssa, tervehti hän. Stefan nyökkäsi. Niin, niitten puolesta oli hän nyt valmis. — Saanko puhutella Frobischeriä? kysyi hän. — Ylilääkäri on juuri alhaalla ja kylpee Oltvássa alilääkärin kanssa... Mutta jos on kiire — — Eihän toki. Nyt on minulla todella hyvää aikaa. Saarella oli sillä kertaa vain kaksi lääkäriä, molemmat amerikalaisia, Frobischer ja hänen apulaisensa. Vain sattumalta oli sota yllättänyt heidät Unkarissa — he olivat juuri olleet paluumatkalla Persiasta — ja kun he arvelivat voivansa palvella ihmisyyttä Unkarissakin, pysähtyivät he sinne. — Tuletteko tarkastamaan sairaalan? kysyi nainen. Arató pudisti hymyillen päätään. — Oletteko sairas? — kysyi sisar Maria, joka ei hetkeksikään ottanut pois katsettaan hänen kasvoistaan. — Sentakia olen tullut... — Kulkutautisairaalaan? — Minulla on ollut lavantauti nyt jo viisi päivää. Mieluimmin haluaisin päästä vuoteeseen nyt heti, olen väsynyt... Naisen suuret silmät tulivat vielä suuremmiksi. — Alhaalla puutarhapaviljongissa — sanoi hän hiljaa. Paviljonki oli alhaalla joen rannalla. Se oli ikivanha, muodoton, mutta omalla tavallaan tyylikäs kivitalo, joka oli jäänyt jälelle aina saaren kulta-ajasta asti ja kerran olivat ruhtinaalliset naiset siellä laittauttaneet tuoksuvat vuoteensa. He kulkivat kahdeksankulmaisin tiilin kivetyn, valkeaksi maalatun käytävän läpi ja sisar Maria aukaisi kapean tammioven. — Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta! Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta, tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan läpinäkyvät. Sisar Maria sanoi hänelle: — Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina. Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi. Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä. — Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen, joka pidän yhdessä paikassa elämisestä... Koskaan en ole, Jumala paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa... Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi hänessä kärsimystoverin. Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa takaa professoriin. Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi... Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin. — Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten unihaahmoja. Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta, selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä. — Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi). Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa. Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se ehdottomasti madonnan päältä. Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta... Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni... Nykyään ei yleensä ole ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän on sellainen kuin on... Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä... Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin... Hän rukoili puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä... Yökaudet katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt osaan hänet ulkoa... Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet, mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista: auringonnousu kasteisen niityn hohteessa... Hänen hymynsä on otsonin kyllästyttämää...? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton, tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia... Tästä tulee oikea Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta. Arató piti luonnosvihkoa kädessään. Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana. Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta kuitenkin naisellisen sielun. Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen. Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä, teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti ylempiselleen ja meni. * * * * * Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä. On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus Pohjantähdestä Orioniin. Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa: jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne uudelleen vuotaa verta. Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta kuin julma arvoitus. Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kuka oli tuo nainen? Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa... Kirin on eläin, jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin... Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä, puolisokseen... Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja puikkii nauraa hohottaen näreikköön... Hän ei ollutkaan nainen, vaan Kirin. Ja ne vuodet, jotka mies oli elänyt onnellisena Kirinin kanssa, tuntuvat hänestä vielä kauheammalta ja nöyryyttävämmältä muistolta kuin itse erehdys. * * * * * Arató heräsi äkkiä sängyssä. Sisar Maria seisoi avonaisen ikkunan ääressä ja katseli mustia pilviä, jotka viettivät päivällislepohetkiä kaukana taivaanrannalla tahi ehkä hän kuuntelikin villikyyhkysten yksitoikkoista kuherrusta. Kun sairas liikahti, käännähti sisar Maria ja tuli äänettömin askelin vuoteen luo, kädessään kuumemittari. — Vetäkäämme vuode lähemmäksi ikkunaa — ehdotti Arató. Maisemaa en tosin näe, mutta sitä enemmän taivasta. Sisar Maria tunsi sairaan mieltymyksen pilviin. Hymyillen hän sanoi: — Taivaalla ei ole mitään uutta tänään. Vain tuonne kauas vuorten taakse ovat eilisestä alkaen pilvijättiläiset leiriytyneet. Kuumemittari ei tällä hetkellä osoittanut olevan kuumetta juuri nimeksikään. Professori pyysi saada nähdä kuumekaartansa. Hän heitti silmäyksen kaariviivaan, josta nainen piti tarkkaa huolta, ja sanoi: — Lumiröykkiöt kasvavat. Tänään tai huomenna alkaa minun pitkä viikkoni. Silloin sanoi Maria odottamatta: — Koska saapuu puolisonne? — Hän ei tule lainkaan — vastasi sairas kuivasti. — — Hän ei ehkä tiedä, että olette sairas. — Ei. Sisar Maria istui vaiti hetkisen ja kysyi sitten hiljaa: — Lähetänkö sähkösanoman? — Ei, älkää tehkö sitä. Nainen meni pois ikkunan luo, mutta tuli kuitenkin takaisin. — Luuleeko professori, että meillä on oikeus pitää tämä häneltä salassa? — Kyllä, olen sitä mieltä. Maria silitti tyynyä sairaan pään alla. Lempeästi, miltei nöyrästi hän sanoi: — Älkää pitäkö minua ujostelemattomana, mutta — se ei varmastikaan ole viisasta! Pelkään, että te sulasta hellyydestä tulette kovin suututtamaan Katalinin... Eräät elämän hetket täytyy vilpittömäin aviopuolisojen kokea yhdessä — Teidän elämänne on nyt tullut sellaiseen kohtaan... — Vilpittömät aviopuolisot — niin, se on totta. Mutta minä ja Katalin emme olekaan aviopuolisot, — sanoi Arató suljetuin silmäluomin. Sisar Marian herkkä ihonväri tuli lumivalkeaksi. Arató aukaisi taas silmänsä. — On parempi, että puhumme suoraan. Elämäni tulee nyt viikkokaudet olemaan teidän käsissänne — ja silloin ei ole mitään tarkoitusta salata sitä, joka minussa on pahempi sairaus kuin lavantauti... No hyvä: avioliittoni on särkynyt pirstaleiksi... Katalin rakastaa toista, siinä on koko totuus. Sisar Maria katseli professoria kauhistuneena ja voimattomin ilmein. Mutta sitten pudisti hän äkkiä päätään: — Se on aivan mahdotonta. Ei, sitä en voi uskoa! Katalinilla voi olla kadehtijoita, vihamiehiä... Stefan keskeytti hänet: — Sen mitä tiedän, olen nähnyt omin silmin. Maria solmi kätensä yli rinnan. — Sitä en tule koskaan käsittämään. En koskaan! — jupisi hän. — Viisi vuotta elin yhdessä naisen kanssa, joka on minulle vieraampi kuin kuka tahansa, joka kadulla menee ohitseni tuntematta minua, vastasi Arató! Etsin selitystä, mutta en löydä muuta kuin sanoja. "Sodan sielu". Miten tyhjä onkaan tämäkin sana! Sota vapisuttaa maailmaa ja repii perusteiltaan kaiken suuripiirteisen ja katalan ihmissieluissa... Mutta se, joka kohoaa pinnalle, se oli olemassa jo ennenkin, vain piilossa sielujen syvyydessä! — Nämät tällaiset ovat hirveitä asioita! — mutisi sisar Maria. Niin toivoton tuska kuvastui hänen piirteissään, kuin olisi kaikki se katkeruus, jonka petetyt miehet ovat kokeneet, nyt yhtyneenä painanut hänen sydäntään. Kärsivän naisen edessä oli Arató aina ja heti aseeton. — Jättäkäämme tämä, sanoi hän. Sairaus tekee minut kiihoittuneeksi. Ehkei minulla ole vähintäkään oikeutta esiintyä tuomarina... Totuus on aina suhteellista ja ehkä Katalinillakin on oma, yksilöllinen totuutensa. Voi olla niinkin — mutta en ymmärrä häntä, yleensä en koko asiasta ymmärrä mitään. Vasta nyt hän huomasi, että Marialla oli kyyneleet silmissä. — Te itkette! Mutta tehän tuskin tunsitte Katalinia. Tuskin te tunsitte meitä kumpaakaan... — En tahtonut tunkeutua suruunne, sanoi rouva Uzon matalalla äänellä. En itkekään teidän tai teidän kadonneen onnenne takia, vaan jonkun muun takia, erään takia, jonka itse olen menettänyt. — Mitä olette menettänyt. — Sitä ei ole helppo selittää... Mehän tuskin olimme nähneet toisiamme, mutta kuitenkin ajattelin minä teitä paljon etäälläkin ollessani — ajattelin niin paljon Katalinia... Tiedän hyvin, että se voi tuntua omituiselta, mutta asian laita on nyt kuitenkin sellainen, että teidän avioliittonne oli yksi niitä harvoja kiinteitä kohtia, jotka pitivät minua tasapainossa... Se ajatus, että hyvät ja järkevät voivat tehdä toinen toisensa onnellisiksi, antoi minulle rauhallisuutta ja voimaa... Siksi rakastin Katalinia ja iloitsin hänen onnestaan... Ja sen uskon olen nyt kadottanut. Ja luulen, että kaikki naiset ovat sen menettäneet samalla kuin minäkin... Taas on ilkeä sattuma, taas on se arvaamaton ja käsittämätön, jota niin äärettömästi pelkään, voittanut elämässä... Elämä on taas tullut raskaammaksi ja surullisemmaksi... Hän meni ikkunan ääreen kuivatakseen kyyneleitään. Mutta sitten kuuli hän professorin väsyneen, läähättävän hengityksen ja hän kiiruhti pelästyneenä ja häpeissään takaisin sängyn luo. — Ah, miten kehno sairaanhoitajatar olenkaan! Olen sallinut teidän kiihoittua tuolla tavalla —! Arató viittasi häntä tulemaan lähemmäksi ja istuutumaan vuoteen ääreen. — Meidän täytyy tehdä selvää näistä asioista, sanoi hän. Sillä on jotakin, joka ahdistaa minua pahemmin kuin itse kuume. Nainen katsahti tuskaisesti häneen. — Mitä luulette Katalinin tulevan tekemään, jos hän saa kuulla puhuttavan sairaudestani? — kysyi Stefan ja suuntasi katseensa jäykästi häneen. — Hän tulee tänne, aivan varmasti tulee kiiruhtamaan tänne, sanoi sisar Maria. — Niin luulen minäkin... Voi olla, että hän tekee sen säälistä, sillä hänellä on kyllä hyvä sydän, hän tekee sen yleisen mielipiteen painostamana, sillä hän on turhamainen... Hän tulee tänne ja silloin sekaantuu uusi, kummallinen aines taisteluun puolison ja rakastajan välillä: vaimon jalomielisyys! Professorin kasvot tulivat tummanpunaisiksi kun hän jatkoi: — Sisar Maria, kamppailen Jumalan enkelin kanssa, en tahdo, että valhe valvoo vuoteeni lähistöllä, että teeskentely rukoilee puolestani! — Miten kauheista asioista puhutte, änkytti nainen. — Sisar Maria, auttakaa minua! — Mitä voin minä tehdä? — Ilmoittakaa hänelle, että olen kuollut. Hänelle ja koko maailmalle. Minä istun kuoleman talon eteishuoneessa... Älkää salliko elämäni saarnamiesten ja velkojien seurata minua tänne... Hetken loman jälkeen hän jatkoi: — Saari on suljettu... Kukaan muu ei näe minua kuin te ja Frobischer... Professori ei osaa unkaria, ei lue sanomalehtiä eikä käy koskaan saaren ulkopuolella... Kaikki tiedot, jotka saavuttavat hänet ulkomaailmasta, kulkevat teidän kättenne kautta, sisar Maria... Jos pääsen täältä elävänä, tulen itse selittämään kaiken ulkopuolella oleville... Ja jos taas joudun jäämään tänne tosiasiain perusteella, niin ei ole mitään selittämistä... — Kuolema on suuri herra... Se yksin säästää häpeästä ja epätoivosta. Arató pani jotain pöydälle, joka seisoi sängyn vieressä. Se oli pieni, pyöreä esine, joka vieri yli pöydän ja hypähti alas lattialle ja edelleen sisar Marian jalkoihin. Se oli vihkimäsormus, jonka hän tänään otti pois sormestaan ensi kertaa viiden vuoden kuluessa. * * * * * Sairas katseli tarkkaavaisesti ulos holvi-ikkunasta. Ikkunapuitteet rajoittivat viivoihinsa miltei epätodellisenkauniin, maalauksellisen maiseman, sellaisen, jonka näkee ovi- tai ikkuna-aukeamista vanhoissa italialaisissa pyhimysmaalauksissa. Hopea-utuisessa etäisyydessä kohosi korkea, yksinäinen vuori taivasta kohti, sen rinteitä pukivat tummat metsät, sen huipulla lepäsi leveä, jyrkästi huipentuva kalliokruunu. Kivisaari ilman kristallivaltameressä, jonka rannoilla lehtiaallot myrskyten liikehtivät. — Nyt en voi kauempaa nähdä Tikanlinnavuorta, sen peittää musta huuru, sanoi sairas. Ja kuitenkin loisti aurinko kirkkaasti ulkona... — Tikanlinnametsässä on nykyään paljon ikihärkiä, paljon ikihärkiä, alkoi hän uudelleen. Hän houri. Hänen palava katseensa harhaili ympäri huoneita. — Missä on häränpää, joka minulla oli kotona edellisellä viikolla —? Tässä täytyy sen olla — tässä luolassa. — Olkaa hiljaa! pyysi sisar Maria. Sairaan harhaileva katse pysähtyi vanhaan, nahkaiseen nojatuoliin, jossa oli lyyrymäinen selkänoja... Hän hymyili. — Tuollahan se on, näen sen... Komeat sarvet, eikö totta? Hän kohottautui kyynärpäilleen sängyssä. Mutta suuri, musta härkä, jonka jäljet eilen löysin metsässä, oli paljon, paljon suurempi. Hän vaipui takaisin ja huohotti raskaasti. — Se peto puski minua... Ja musersi jok'ainoan luun ruumiissani... — Olkaa rauhallinen! — rukoili sisar Maria. HÄRÄNTAPPAJA. Havahdus syvistä unelmista. Hän sukelsi ylös pohjattomista, kuohuvista syvyyksistä, kuin olisi hän tullut esiin luomisen alkusumusta. Hän rupesi etsimään jotakin sokeassa hämäryydessä ympärillään ja hän löysi itsensä, lekuttelevan, tuntemattoman arvoituksen elämänveden rannalla. Hämmästyneenä ja ihastuneena tarttui hän saaliiseen, joka pimeyden valtamerestä oli viskautunut hänen syliinsä. Varovasti käänteli hän sitä ja tähysteli sitä viekkaasti joka puolelta. Kuka olet sinä, mitä olet sinä, sinä syvyyden lapsi? Ei mitään vastausta. Mietiskellen kokosi hän ne muistot, jotka hän oli tuonut mukanaan tuhatvuotisesta unelmamaailmasta. Hän muisti itsessään kymmenen ihmiselämää, rajusti ja sekasortoisesti heittelehtivät ne toistensa ympäri... Mitkä olivat ne oikeat? Tiedemies, palkkasoturi, maanviljelijä, merimies, seikkailija, ikihäränmestaaja — mutta mikä näistä olen minä itse? Nosta katseesi ylös? Älkäämme eksykö kerrostumiin, joita vuosisadat ovat pinonneet toistensa päälle! Äkkiä kiisi polttava tuska hänen jäseniensä läpi... Ikihärkä — musta ikihärkä! Nyt hän tiesi: hän itsehän oli häräntappaja. Hän oli täysin valveilla, hän kykeni muistamaan kaiken... Eilenhän hän oli keksinyt sen vanhan härän, suurimman, joka koskaan on erotettu ikihärkäkarjasta. Ei tuulenhengähdyskään liikahtanut syyshämärässä, taivas liekehti keltakullassa metsän mustan lehdistön takana, kun yhtäkkiä kristallikirkas hiljaisuus pirstautui tuhansiksi siruiksi päästäen pelottavan, syvän, vihlovan ulvahduksen. Härkä tuli! Hän ei nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen; maa jymisi sen jalkojen alla kuin pelonlyömä sydän... Silloin pensaat jakaantuivat hänen edessään ja pakeneva ihmispari heiskahti häräntappajan ohi. Se oli hänen vaimonsa, Talita, ja eräs vieras mies. He eivät hellittäneet käsiään, vaan käsivarret kietoutuneena toistensa ympäri, häilyivät he yhteensulaneina yhdeksi ainoaksi kalpeaksi pilvijuovaksi läpi pensastojen vuorenrinnettä alas. Kivettyneenä tuijotti häräntappaja heidän jälkeensä. Peitsi vapisi hänen kädessään — ensi kertaa hänen elämässään. Mutta härkä tulee lähemmäksi... Sen mylvintä kasvaa villiksi pauhuksi kuin tyrskyjen tohina. Puut, ilma, kalliot korisevat, ja itse häräntappajan suonissa paisuu veri rajuksi ärjynnäksi. Riehuten valmistautuu hän hyppäykseen — piilukirveeni! Mutta joku sulkee hänet syleilyynsä, pidättää hänet vuoteessa lempeällä väkivallalla. Joku puhuu rauhoitellen ja rukoillen. — Sinäkö se olet, Talita? — Tässä on sisar Maria. Talita ei tule enää koskaan takaisin. * * * * * Hän makaa murtuneena, voitettuna, jäsenet tuskan tempomina, raskaasti nöyryytyksestä korahdellen... Maahan poljettu häräntappaja. Päänsä yläpuolella näki hän mustan kallioholvin, jonka yllä punainen tulenlieska loimotti, hän näki ikihärän sarvet, muinaiset voitonmerkit, jotka tulenhohteessa näyttivät aivan sinoberipunaisilta. Se oli hänen luolansa, häräntappajan kalliolinna, joka vielä eilen oli kajahdellut Talitan naurusta. Nyt näki hän koko elämänsä, se ympäröi hänet kuin värikäs piiri... Ikihäränmetsästäjät asuvat ylhäällä Tikanlinnavuoren huipulla. Sen tietävät kaikki. He asuvat siellä ylhäällä kultaisten pilvien lomissa, hopeanhohtoisten kukkulain yläpuolella, korkealla, sinertäväin metsäin untuvavalkeitten laaksojen yllä. Ylpeässä yksinäisyydessään korkeammalla kuin itse elämän haltija. Tahi ehkä oli kaikki vain unta! Vain satua? — Kaikki ehkä vain sairaan kiehuvaa verta, jo kauan mullaksi muuttuneiden isien perintöä, joka muistutti menneistä vuosituhansista. Muinoin oli kaikki valta ollut ikihäränmetsästäjän käsissä. Mutta vierasta väkeä oli murtautunut heidän joukkoonsa, sikiäviä, ahneita, ulisevia rotta-ihmisiä, jotka eivät ahdistaneet saalistaan keihäällä vaan pyydystivät sen paulalla — ja nämät anastivat nyt itselleen vallan. Ne tulivat pohjatuulen mukana kuten syysusvat, ja niitä oli sata yhtä vastaan. Maa joutui paulanheittäjäin valtaan, mutta pilvet jäivät ikihäränmetsästäjälle. Aina siitä asti on ollut vain yksi vapaa saari ilman taivaansini-meressä: vuorenhuippu. Mutta senkin ympärillä rupesi nyt harmaata rottaväkeä hiipimään. Kun sairas katsahtaa niihin, ryömivät ne nokkelasti piiloon, kangistuvat kiviksi ja puunjuuriksi, mutta jos hän kääntyy poispäin, ovat ne heti samassa hetkessä juoksussa ja pujahtavat porrasta korkeammalle... — Hoijaa, häräntappaja, tartu kivääriin! Sairas huutaa, — viileä, pieni käsi laskeutuu hänen kuumalle otsalleen — ja hän rauhoittuu... — Anna kätesi jäädä, Talita! — Olen Maria, herra professori! "Herra professori." Tähtiavaruuksien kaukaisuudesta sarastaa tuttu heikko, pieni valonvälke... "Herra professori." Mutta se sammuu taas. * * * * * Talita oli paulanheittäjäkansan tytär... Hänen isänsä pyysi tyttärestään viisi lammasta, mutta nuoret miehet pitivät tätä liian kalliina. Alhaalla laaksossa ostetaan, myydään, vaihdetaan tyttöjä, noita pelokkaita, valkeita eläimiä... Alhaalla laaksossa ei naisväellä ole mitään hintaa — jos joku haluaa kymmenen, voi hän ostaa ne itselleen. Mutta ylhäällä vuorenhuipulla maksetaan joka naisesta miehen elämä. On tukahuttavan kuuma! Paulanheittäjät ovat laittaneet rovion laaksoon, ja tulen ympärillä tanssivat tytöt kukat kutreissa... Valonloimu säkenöitsee kauas yöhön. Se houkuttelee ja viettelee nuoria metsästäjiä hylkäämään vuorensa... Ja jos ikihäränmetsästäjä joutuu ansaan, seivästetään hänen päänsä paaluun. Se, joka asuu vuoren huipulla ja astuu alas laaksoon naisen tähden, on myös ansainnut kohtalokseen seivästämisen! Ja kuitenkin tulevat nuoret metsästäjät. Hiljaa laskeutuvat he alas kuin yöpilvisuikaleet... Kevätyö on tulvillaan kuumia tuoksuja. Laakso on täynnä kukkia, — naisia tuolla ylhäällä kallioilla ei kasva yhtäkään. Tytöt juoksevat hulmuvin hapsin leimahtelevien liekkien läpi... Mustista tiheiköistä katselee himo, satoihin palaviin miehen silmiin pesiytyneenä, pehmeästi ja joustavasti kiitäviä vartaloita. Nyt juoksee Talita kohti roviota... Liekki hulmahtaa ylös — hänen pitkät kutrinsa syttyvät tuleen... — Apua! Hän palaa! Mutta ei — sehän olikin vain mieletön uni! Potilas herää... Miten hyvä olikaan, että hän havahtui! Täällä ei ollutkaan rovioliekkejä — kevät-aurinko kimalteli lehdistössä... Sirkkojen hopeaäänet soivat ja metsän lähteet lirisivät viileästi ja raikkaasti... — Sairas herää... Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin. Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille. Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla... Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa, ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa. Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka uurtelevat sitä kuin marmoria. — Miten janoankaan! huohottaa sairas. Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo syvään ja kauvan. — Kiitos, Talita. — Ei Talita, olen Maria. Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli kallistuvat tutut piirteet. — Miten pääsit ulos metsästä, Maria? — Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä. — Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä? — Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla... Mutta nyt täytyy teidän nukkua! * * * * * Hänen täytyi nukkua! Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen sänkynsä ääressä... Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä luulee niitä omikseen. Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle. Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi joitakin ylhäältä alas luokseen... Alhaalla on naisen hintana viisi lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle, maksavat he hänestä kymmenenkin... Jos panet sädekruunun naisesi päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä. Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua? Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön kätkyessä. Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo: se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa. Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen yksinäisyys. Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin... Suloinen, uupunut varjo värisee hänen rinnallaan... Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa: — Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi! Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi: Askelensa korven polun kohtaa, kautta okahisen tiheikön tiensä uurtaa, ikimetsän otsoluolat kokee, kalvaana, mutt' ylväänä hän taistotietään uhmaa, vaikka pilviin nousis'. Unikulkijana vain hän huimain kuiluin ansat väistää, vaikka jalka verta vuotaa, jänne järkkyy, sydän särkyy, saavuttaa hän huipun. Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru... Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia! Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten kiusaama... Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla — eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin kanssa. Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä. Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas esillä... Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin. Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja tuijottavat himokkain katsein Talitaan... Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató, ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta. Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon? Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina matkaan... Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi. ... Jokin lähestyy... Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee sumumerestä... Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää esiin syvyydestä... Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää painuu pusku-asentoon... Kohtalo, musta kohtalo lähestyy... Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas... Sydän jyskyttää vimmaisesti... Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä... Kolkot, uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut täyttävät avaruuden hänen ympärillään. Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois. — Kuka se on? kysyy hän. — Maria... Ettekö tunne minua? — Vai sinä olet Maria... Naamioitu Maria, häräntappajain suojeluspyhimys... Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän: — Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi... Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi tämän edessä... Nainen ei vastaa. — Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas. — Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki. Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren... Mutta pyöreä, sileä sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman syvyyteen... * * * * * Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä. Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta. Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee, kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle. Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli. — Onko professori nukkunut? — Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko yön? — Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen toimeen vähällä nukkumisella... Mutta miten te muuten voitte tänään? — Luulen, ettei minulla ole lainkaan kuumetta... Mutta meillä on ollut kolkko yö, sisar Maria! Rouva Uzon hommaili aamumaidon kanssa. — Olitte levoton... — Minusta tuntuu, kuin olisin puhunut paljon tyhmyyksiä! — Teillä oli paljon vastusta jostakin mustastahärästä ja paulanheittäjistä... Ja te mainitsitte nimen Talita. — Uneksin pilvistä. — Sehän oli hyvä, tehän pidätte pilvistä, eikö totta? Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä. — Paulanheittäjät ovat pilviä... särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä alimpana taivaanrannalla... musta härkä on myös pilvi... kultareunuksinen myrskypilvi. Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen maidon. — Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän. Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen. — Niin... Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava — — Ja illalla —? — Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen pilvilietteeseen. Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin vuoro. — Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri salaisuus... Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin? — En puhu siitä. Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden. — Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen. Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen. YLI PILVIEN TIEN. Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen. Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta. "Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään. Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla. — No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella... Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta. Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten. Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää. Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten. Se oli Katalinin käsialaa... Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen. Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia? — Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan. He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan. Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató. Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus, — Peter! Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle... Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta? — Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa. Rouva Uzon nyökkäsi. — Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle. Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt sisar Mariaa sen tekemään. Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen. — Stefan! Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa kohisevan veden sen toiselle rannalle. Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa. — Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä hänessä heräsi. — Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa... Nyt odotan vain protisia. Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi. — Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä, Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet. Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta... Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään... Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi: — Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta? Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa. Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla. Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas... Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän. Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa! Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta. Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi. — Kukahan se lienee? — Ijarto. — Ijarto... Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt... Ehkä olen sellaista vain uneksinut. — Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman kanssa. — Ja hän puhuu minusta? — Alati... Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen vuoteensa on parakissa numero 4. — Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa sydämissä. — Tule, menkäämme hänen luokseen! Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun. Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla. Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin. — Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen — iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä. Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten kehtoon. — Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä on tuleva orvosta... — Mutta hänen äitinsä? — Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä... Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin. Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta. Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón? — Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään epäröimättä. Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan. Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa. Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku nypykkä oli vaihtanut Isää. Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen: — Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje! — Kenelle, Ijarto? — Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, sillä olen löytölapsi... Kirjoita, että lähetän terveiset kylän väelle ja että olen kuollut... Minun rahojani on hänellä säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni. — Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle? — Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti. — Enkö lähetä hänelle edes terveisiä? — Ei. — Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató. — Kyllä, se täytyy tunnustaa. Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten: — Hän on nuori — antaa hänen unohtaa! Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja. Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan... Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset irtautuivat hänestä. Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten, ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän oli kuollut. Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas. — Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien katveisessa hämäryydessä. — Jaksattekohan jo matkustaa? — Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy koota voimia... Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa. Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä, tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja. — Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti senjälkeen lisäsi hän: Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos hän saisi naisseuraa mukaansa... Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta... Parakit rupeavat, Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään tekemistä. — Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori. — Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa. Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti: — Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne takaisin Tikanlinnaan? Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin? Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään puunoksien lomitse. — Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa, sanoi hän hiljaa. Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään takaisin. — Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun te kerran olette suonut minulle luottamuksenne... — Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä asioistani! — Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia tilille siitä, mitä tapahtui eilen... Eilen oli hän vielä lapsi, imutta senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne... Hän on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia... Ja huomenna saa hän jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi... Olen aivan varma asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette itsekään ole enään se entinen Stefan Arató... Te tulette seisomaan hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan on palannut kuoleman esikartanoista... Kuten sellainen, joka tietää, mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella... En voi teille antaa mitään neuvoa... Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton sekä itselleen että muille... Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan. Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä. Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat. Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut helposti sulavaa metallia. Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili. Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa. Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan leikkaamaan toisiaan. Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten yli ei enään mikään laululintu voinut lentää. Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään laululintu enään voinut lentää. Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi. — Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen kanssaan... Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi saada kuulla teiltä, rukoili hän. — Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi. * * * * * Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón kuolemasta Budapestiin. Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut, että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän huhun levittämisestä. Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa. He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle. Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia tapaamiseen. Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä, odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti. Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat; huoneustossa ei ollut kukaan kotona. Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo. Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä. Eteenpäin siis! Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo. Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen. Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret olleet vielä palanneet kotiin. Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea vasten... Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra aluminiumisen eteisavaimen. Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen. Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran. He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän silmäinsä edessä. — Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa? sanoi Arató. Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi. Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen makuuvaunulippujen hankkimisen. Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla. Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen; mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti. Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän askeleensa keskikaupunkia kohti. Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista... Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten... Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka! He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa. Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut morsiusharso... Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan rauhallisena omaa tietään. Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan suunta oli rautatieasemalle. * * * * * Mikä lopultakin oli tämä nainen? Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys, sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos. Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus. Sen hän tiesi nyt. Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti. Pahuutta, syntiäkö? Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván rannoilla? Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään entisen pesänsä. Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia — jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon. Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista. Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena, koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän oli hänessä olettanut löytyviksi. Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan taiturimaisesti sitä muunnellen. Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös kapteeni Milkan sydämen. Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa... Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa, iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty niin kauan. Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta. Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan. Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa ja sisällystä myös Katóka Graczianille. NAAMIOITU MARIA. Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan. Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeä Stefanin haudalla. Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten matkustavaisten tungoksessa. Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon. Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen Katicalle seuraksi matkalle. Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli, ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi, kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa. Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä päivänvalossa. Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita, mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana. Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi tahtonutkin. — Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona. — Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta. Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa. Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi saada moitteita nahkanojatuolilta. Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli ajatellut palata Budapestiin. Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli herättänyt vain kysymys professorin testamentista. Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian kuin mahdollista. Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan, ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi. — Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle hevosensa, sanoi Katica. Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä. Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä. Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten. Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi onnellisesti. Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen, ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava, vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän, että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta... Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä. Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä. Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen silkkihatuista. Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä. He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomion Kaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin. Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina. Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja. Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin. Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon. Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä. Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset, suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis, sisäinen hehku. Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut. Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa; räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju, rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä, miltei aistillista nautintoa. Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään määrässä yhteistä taiteen kanssa. Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien elinatoomeista. Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä, hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja valmistaneet. Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta. Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveli Jumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan, Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä ja Nietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan. Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä. Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju. Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti, ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa näyttivät vähintäin ihastuttavilta. Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu. Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten. Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin edustalla. Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn. Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi. Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan rusottavien pilvien alla. Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet. Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas... — Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka. Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksi Notre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia. Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan, koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä. Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen viidennen ikävuotensa. Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen, ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta, että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina valkeaan morsiuspukuun. Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia nunnakuolemaksi... Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä nunnakuorin ristikon takaa. Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu, ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse. Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta. Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista. Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin sijoittaa kaupungin museo. Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin, tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän tanssistaan. — Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen, surullisen tarinansa. Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan. Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen. Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta. Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään. Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen... Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku. Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa. * * * * * Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista — Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta ja hän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessa Graczianin ikkunaan. Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa unohtumattoman vainajan haudalle. — Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen, samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri. Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla. Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun Marian alttarin edessä. Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen. Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja. Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta. Nainen säpsähti yllätyksestä... Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut mustan naamionsa. Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään... Hän jätti Milkan, kiiruhtaen vain eteenpäin. Niin, oli tapahtunut ihme. Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista, tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä, ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota valtaistuimellaan pilvien lomassa. Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut? Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin kala puron kivien lomiin. Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut, että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa, ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine hymyineen... Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria Emberiä. Maria Ember... Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa suojelushengetärtään kohti. Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki muu, tärkeämpää kuin itse elämä. Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten ilmehikkäisyyden. — Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra Angelicon madonnat —? Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy, jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella... Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä: — Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot? — Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä tänäkin päivänä. Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon, ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian kasvoilta. Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä. Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita. Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat verenpunaiset... Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy merkitsi! — Nyt voimme lähteä, sanoi hän. Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä. Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä, joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä. Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet syvänsinisiä varjoja. — Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa niistä on tavattu ikihärkien sarvia... Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo, matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva aurinko hopeanhelottavaksi. Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi. Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti: Tikanlinna! Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa... Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä. Ne olivat sotilaita. Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen. — Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän. Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan... Ikkunat olivat avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa Oltváan. Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat. Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru. Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja ja Kultaviulua... Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta! Milkalle hän sanoi: — Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion kuluttua... Odotattehan? Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi. Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä tiellä. Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana... Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä halua tulla mukaan? Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana, mutta unohtanut sen lukea. Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana, joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet... Professori Stefan Arató elää... Huhu hänen kuolemastaan oli päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä. Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson kulkutautisairaalassa... Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun... Yöjunassa oli hän matkustanut takaisin Oltváan... Hänen puolisonsa oli seurannut häntä aamujunassa. Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä. Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin... Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista, jäykistymistä Zaklikovin luona... Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen astui sisään viheriäisestä portista... Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon. Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon vanhalta, kunnialliselta Miklosilta. Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella ryhtyä johonkin! Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä paikalta. Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen takaisin viime kerralla... Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa. Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä muitten paperien joukosta sinikantisen vihon... Hän otti sen; isoisän sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu. Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan. Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista viuluaan. Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi maihin harmaa nainen. Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä? Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin syvyydestä. Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi... Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin pyrki tasapainoon. Pronssikipposen reunalla oli savuke... Sellaisia savukkeita oli Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa. Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki kovaäänisesti ja rajusti... Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa, huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka! Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens? Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä kirjastossa... Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut ketään löydettävissä! Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset... Kuka oli vaihtanut kuvan? Ja minkätähden? Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi... Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi vielä kosteana... Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa! Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli oli vedetty kaksi viivaa. Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan ensimäinen suunnittelu. Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi hänen kirjoittaa. Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin... Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi! Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla. Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän täällä olen, Katóka! Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen ovelle päin. Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä. Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina. Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä. Peterkekin oli siellä. Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään... Kun Maria hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen kuvaa Oltván tuomiokirkossa. Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima... Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla? Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa. Katóka sai omituisen päähänpiston. Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut. Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista. Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri. Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa. Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa. Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään heidän tuskistaan. Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla. Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista, katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta. Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa... Pois täältä, kauas pois! Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään — eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä hän katosi alas puutarhaan... Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen. Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa. Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa jotakin Milkalle, mutta mitä? Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin. Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain? Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena vaiko tuskaisena väristä? Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän... Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten. Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden, neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä. Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse. Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis, hempeä sotilaslaulu: Olin virpi puhtoinen, äidin rakkaan kukka ruusuinen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAVIULU *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.