The Project Gutenberg eBook of Valikoima Sigurdin juttuja, by Sigurd Ibsen

Kun pikku Jykke rupesi saamaan selkäänsä.
Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi.
Mitä rouvat kello yksi yöllä sanovat.
Herra Pietiläisen uusi asunto.
Muutamia ajatuksia lampaanpaistiviipaleen ääressä eräällä
Etelä-Ruotsin rautatieasemalla.
Kamreeri Anderssonin kellokokoelma.
Pieni ohjaus itsemurhaajille.
Itsepäinen tyttö.
Kumpiko Lovisa?
Hajanaisia piirteitä liike-elämästä.
Minkätähden setä Visakanto jäi vanhaksipojaksi.
Sopimattomaan aikaan.
Hänen vaimonsa ystävättäret.
Matkailija sielustaan ja sydämestään.

KUN PIKKU JYKKE RUPESI SAAMAAN SELKÄÄNSÄ.

On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat omia lapsia hoidettavakseen.

Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä tyhmyyksiä.

Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.

Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".

Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.

Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko heidän eliniäkseen."

Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun, veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei, ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä kuningastiikerin kanssa.

Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.

Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit, onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat vanhemmat.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta, kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".

Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia ympärillään.

— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.

— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.

— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.

— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän alottaa lukemista? esitti muuan setä.

— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen, kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt oltiin, Janne?

— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.

— Mutta jos hän ei tahdo maata sillä tacoin? Jos hän kirkuu? väitti muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.

"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat suunnitelmaansa.

Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.

Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.

Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi leposijansa kehdon juurella.

Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.

— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti järjestettyä elämää noudattamaan?

— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"… kuka tuo Vuorenharju oli?

— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää melkein siltä.

Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.

Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen kurituksensa todenteolla alkava.

— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena syntymäpäivänä.

— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!

— Näetkös, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä" ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt, oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran vielä irvisteli piioille.

Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti neuvoa huolellisesti.

Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen kerta, kun sellaista sai tapahtua.

Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.

— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.
Joutuin sisälle hänen kanssaan!

— Hyvä rakas, tee sinä se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää koskaan pidä minusta sitten…

— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla loppu!

— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta… älä kiivastu… Janne kulta! Häntä et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain varovasti, kuuletkos!

Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan huoneeseen.

Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä… Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa! Hiukkasen vaan… Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi…?

— Avaa! Minä se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt kuoliaak…

Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:

— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt häntä?

—. Hm… näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja… hm… menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on luvannut pappallensa…

— Mitä? Etkö sinä olekkaan…? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi oikea rasavilli, täytyy minun ottaa hänet käsilleni.

ÄLÄ OTA KOSKAAN TOISTEN ASIOITA TOIMITTAAKSESI.

Setä Pekkarinen on paljon kokenut, ja yhden tunnin puheleminen hänen kanssaan on yhtä hyvä kuin ottaa vihko "Pohjoismaiden perhekirjaa" mukaansa vuoteelle illoin. Hän itse on saanut monellaisia kolahduksia maailmassa, ja siitä on seurauksena, että hän Voi panna merimerkkiä vähän joka paikkaan salakallioihin elämän n.s. valtamerellä.

Älä ota koskaan toisten asioita toimittaaksesi. Se on kaikkein kiittämättömintä, mihin ihminen voi ryhtyä. Pidä kekkereitä ystävillesi, jos sinulla siihen on varoja. Pidä heille seuraa puolisen vuorokautta, vaikka olisivat kuinka kauhean ikäviä. Kirjoita heidän vekseleihinsä ja köyhdy puti puhtaaksi heidän tähtensä, jos se sinua huvittaa. Tuon kaiken he ehkä suovat sinulle anteeksi.

Mutta älä ikinä ota heille keppipahastakaan ostaaksesi äläkä koskaan suostu panemaan kirjettä postiin heidän puolestansa.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten minäkin toimittelin toisten asioita, mutta minä kyllästyin siihen.

Olin kauppias Heimosen hyvä tuttava ja raatimies Tuomisen hyvä ystävä, hänen, joka söi kuoleman itselleen rautatienvihkiäisissä, tiedäthän. Kerran lienee tullut joku sykkyrä Tuomisen ja Heimosen väliseen lankaan, sillä Heimonen tapaa minut keskellä katua ja sanoa päläyttää:

— Olen menossa Tuomiselle viemään tätä lainhuudatuskirjaa, sanon minä silloin.

Nytkös Heimonen pusertamaan espanjanruokoansa hirveästi hurjistuneen näköisenä ja sanomaan näinikään:

— Vai niin, sittenpä voit samassa minulta sanoa terveisiksi, että hän on tuhattulimmaisin roisto, voitkin!

Kun nyt pääsen Tuomiselle, niin juomme tuuttingin, laskemme hiukan lautapeliä ja raatimieskä lukee palasen sanomalehdestä, ja silloin minä tyynesti ja varovaisesti sukaisen:

— Hm… hm… ystävämme Heimonen on kyllä kelpo mies, mutta niin helkkarin pikapäinen arvosteluissaan.

— Hän on nauta, siitä voit antaa hänelle vaikka paperin minulta, tokaisee silloin Tuominen.

— Sitä nyt en niin varmaan tiedä, mutta kyllä hän iskee kiveen toisinaan. Niinpä hän m.m. on sitä mieltä, että sinä, veli veikkonen, olet tuhattulimmaisin roisto, ja se kai on sentään vähän liiaksi sanottu.

Ja niin minä sanoin, siivosti ja todenmukaisesti, niinkuin sanat sattuivat, mutta Tuominen joutui ihan raivoon tuosta yhdestä ainoasta -arvostelusta.

— Tuominen on kyllä lahjakas mies, mutta vaan hiukan röyhkeä. Ethän sinä nyt mikään kynttilä ole, Heimonen, mutta sanoa sinua, niinkuin hän eilen sanoi, naudaksi, siinä tuskin on osattu naulankantaan.

Kuuden päivän kuluttua menen seurahuoneen ravintolaan ja siellä istuvat Tuominen ja Heimonen sisähuoneessa sohvalla, iloisina ja onnellisina ja heillä on kolme tyhjennettyä puolipulloa edessään ja he rippuvat toistensa kaulassa. Mutta niin pian kun näkevät minut, hyökkäävät he kumpikin hiton tavalla kimppuuni ja kiljuvat, että minä juoksen kuljettamassa juoruja ja valehtelen ja usutan vanhoja ystäviä toisiansa vastaan, ja pyytävät vastedes saada olla rauhassa minulta.

Nuorena miehenä minä seurustelin hyvin paljon kamreeri Joutsenoisella. Niinpä eräänä iltana, kun istun siellä, tulin maininneeksi aikovani seuraavana päivänä mennä vanhan majuri Keihärin huutokauppaan yrittämään saada hänen kirjoituspöytäänsä itselleni.

— Hyvä rakas Pekkarinen, sanoo silloin kamreerinrouva, ellei siitä olisi liian paljon vaivaa ja jos siellä sellaista tulee esille teidän siellä ollessanne, niin huutakaa villapeitto meidän- Johannekselle. Keihärit olivat siistiä väkeä ja se tulisi ehkä hiukan halvemmaksi kuin uuden ostaminen tai tikkauttaminen.

No, siellä myydään upea, melkein uusi, punainen villapeitto ja minä huudan kilvoitellen hurjasti ja saan sen 17 markasta ja 75 pennistä, ja maksan sen kohta ja lähetän Joutsenoiselle tervehtien, että ovat minulle velkaa — kolme ja yhdeksänkymmentäviisi, jonka olen maksanut peitosta. Olin näet saanut perheessä ystävällisyyttä osakseni ja tahdoin osoittaa osaavani toimittaa asioita. Kun sitten tulen sinne, ei kamreerinrouva sano ensin mitään, ja kun sitten kysyn, mitä hän piti peitosta, vastaa hän:

— Hyvänen aika, Joutsenoinen, älä unohda maksaa Pekkariselle! Niin, kiitoksia vaan paljon! Käytetty se kyllä näkyy olevan, mutta kolme ja yhdeksänkymmentäviisi ei liioin ole niin hirveä hinta.

Mutta Joutsenoisen Johannes tuli sitten jonkun ajan kuluttua niin kauhean kummalliseksi, laihtui, kellastui ja sai toria koulussa. Lopuksi alkoi pojan tukka lähteä luokonaan ja häntä tapaili pyörtyileminen, niin että hän kaatua mätkähti mihin sattui.

Siten eräänä päivänä juoksee Joutsenoisen rouva hatunnauhat irroillaan ja kasvot hehkuvina minua vastaan puistossa ja nyyhkyttää:

Kun minä nyt en ollut lääkäri enkä apteekkari, en puoskari enkä sokurileipuri, niin minä sanoin varmasti vakuutettuna:

— Mahdotonta, hyvä Joutsenoisen rouva! Mutta silloinkos hän vasta nyyhkyttelikin:

— Kyllä, jos hän kuolee, niin te olette hänen murhaajansa, te eikä kukaan muu. Täkissä, jonka tyrkytitte meille, oli myr-k-kk-yä…

Siitä löylystä päästyäni en ole koskaan ostanut senkään vertaa kuin yhtä lakkatankoa kenellekään, mutta kun eräs nuori kiltti tyttö tuttavaini joukossa, kun eräänä iltana olin lähdössä hänen kotoansa, pyysi minua viskaamaan kirjeen kirjelaatikkoon, jonka ohitse juuri olin kulkeva, niin olisihan ollut ihan hullunkurista kieltää.

Sinä iltana oli tyttö pyylevä ja kaunis ja eloisa ja viehättävä kuin enkeli, mutta Viisi viikkoa myöhemmin, kun me sattumalta, minä ja hän, jäimme eräissä kutsuissa kahdenkesken huoneeseen, oli hän kuin luuranko ja silmissä sellainen ilme, kuin hänellä olisi ollut korkeintaan kolmekymmentä minuuttia elon aikaa.

Kun tytöt minun nuormiesaikoinani sanoivat noin, niin minä vastasin aina niin monimielisesti kuin taisin:

— Vai niin, tarkoitatteko te tuota siankauppaa Kristianiassa? Niin, kyllähän se oli hiukan hassua, mutta ei niinkuin ihmiset huutavat…

— Te olette murhannut minun elämäni onnen… Te unhotitte panna kirjelaatikkoon sen kirjeen, jonka teille annoin… Se on kai teillä vielä taskussanne… Antakaa tänne se!

— Vait! Älkää lisätkö kurjuuttanne väärällä valalla! Tiedättekö te, mitä se kirje sisälsi? Kiireellisen vastauksen sulhaselleni, rakastavaisen, mutta mustasukkaisen sydämen vetoamiseen, vetoamiseen, joka vaati vastauksen siinä tuokiossa, ja kun vastausta ei tullut… Oi Jumalani… me olemme eroitetut ainiaksi, ja se on teidän syynne…

Minä vakuuttamaan kunniani kautta pistäneeni epistolan kirjelaatikkoon, minä vannoin, suutuin, jouduin epätoivoon, mutta — sikseen se jäi, ja nyt minä en pane kenenkään kirjeitä laatikkoon, en vaikka kuinka käskisivät.

Ja niin minulle on käynyt alinomaa, kun minun on pitänyt toimitella toisten asioita. Olen saanut vääriä lääkkeitä, ja kun minun piti ostaa "kaunis sadan markan maksava joululahja" langolleni, niin ostin papukaijan, joka kiroili ja puhui rivoja, ja kun minun tuli pestata palvelijatar isäntäni rouvalle, satuin saamaan viisi kertaa rikoksesta rangaistun lapsenmurhaajattaren, jonka sulhanen oli kirjoittanut hänelle mitä parhaimmat todistukset ja nuhteettoman papinkirjan.

— Nähkääs, minulla oli erittäin hyvä ystävä, joka oli kovasti rakastunut erääseen tyttöön, mutta tavattomasti, ihan mielettömästi ujo. Hän tulee ja tahtoo että — minä hienolla tavalla kuulustelisin, olisiko hänellä mitään toivoa…

"Ei", sanoin minä, "tämä on mieletöntä. Sellaisilla asioilla täytyy aina miehen itsensä kulkea. Hän herättää joko mieltymystä tai sääliä. Joku muu vaan pilaa asian."

Mutta hän itki ja rukoili ja kysyi, enkö vähintäkään välitä hänen hengestään ja oliko ystävyyteni vain hölynpölyä, ja jos minua huvitti nähdä hänet pää mäsäksi ammuttuna, niin oli menneeksi.

Vihdoin — uh, minua väristyttää, kun vaan ajattelenkin sitä — suostuin, ajelin partani ja siisteleime ja menin naisen pakeille, joka oli. pannut hänen päänsä niin pyörälle…

Pekkarisen setä kalpeni, tarrasi kiinni sohvanselkämystään, ja yski, ja suuria hikipisaroita tillahteli hänen otsaltaan.

— Isä paadutti sydämensä ja herjasi teitä ja siitä nousi sellainen kauhea jyly, ettei sitä ikinä unhota?

— Mutta sanokaahan siis! Tuliko ystävänne sitten onnettomaksi tuon rakastettunsa kanssa ja syytti teitä, setä, elinonnensa sortumisesta?

— Ah, minä käsitän. Hyvä jumala, kuinka surullista! Kuolema, hellittämätön, teki tyhjäksi heidän nuoren onnensa, sorti rakkauden unelman ja iski kylmän kouransa toiseen heistä. Kumpaiseenko?

— Ei kumpaankaan… ähkyili setä ja tuijotti jäykästi, kamalasti, kolkosti eteensä.

— Niin… haa, se on hirmuista… kun aloin puhella tytölle sydämen hellemmistä tunteista ja… ja… tuollaisesta, niin hän kuuntelee hyvin suosiollisesti ja ihastuksissaan, mutta oli liian nopea johtopäätöksissään… aivan helkkarin liian nopea… ja… ja…

— Lyhyesti sanoen, se on hän, joka nyt on rouva Pekkarinen; mutta se olikin, kissa vieköön, ihan viimeinen kerta, kun toimittelin toisten asioita.

MITÄ ROUVAT KELLO YKSI YÖLLÄ SANOVAT.

— Ei, totta totisesti, nyt me lähdemme kotiin, ainakin minä puolestani, sanoi neuvosmies Vuorensalpa juotuaan seurahuoneella kolmannen totinsa loppuun ja katsottuaan suurta, isiltä perittyä kultakelloa ja huomattuaan sen osottavan puolta kymmentä.

— Niin niin, aika rientää, arveli tehtailija Penttilä ja kilahutti soittokelloa.

— Tuhattulimmaista! Minä olen unhottanut… kiljahti pikku tuomari
Palmu ja syöksähti pystyyn.

— … ettet se ole sinä, joka on isäntänä siellä kotona, täydensi pormestari Rauhaniemi (sivilisäätyään: nuorimies) ivallisesti.

— No, nyt me menemme. Tasatkaamme tämä, päätti henkikirjuri Uskalias' ja pani nappejaan kiinni.

— Niillä on uusia suuria hummereita tuolla ruokasalin puolella, muistutti pormestari ohimennen, mutta näytti siltä kuin Mefistofeles alkaessaan keskustelunsa Faustin kanssa.

— O… o… ovatko ne Uddevallasta? kususi Vuorenssalpa, jonka silmät alkoivat loistaa.

— Aivan. Saapuivat aamujunalla. Muutamia oivallisia hanhia he myöskin ovat saaneet käsiinsä, ja ne paistavat ne hyvin, sitä ei voi kieltää, sanoi Rauhaniemi ja näytti olevan pirtinkuria täynnä.

— No, olkoon sitten menneeksi… hm… menneeksi yhdellä höynäyksellä… mutta sitten menemme heti, sanoi Palmu.

Mutta siitä ei tullut niin heti lähtöä. Paholainen itse oli mennyt pormestariin. Hän sanoi, että hänelle oli tapahtunut joku "onnellinen tapaus", ja sen johdosta tuli siinä pari maljaa hummerien lisäksi. Ja kun hanhi saapui pöytään, muisti tehtailija Penttilä, että juuri päivälleen oli seitsemäntoista ja yksi neljännes vuotta siitä kun hän lunasti porvarikirjan kaupungissa, ja niin tuli lisäksi kolme pommery seciä.

Silloin oli pormestari tyytyväinen ja hymyili ilkeätä hymyä, sellaista johonka vaan hornanhenget, väärinpelurit ja keski-ikäiset vanhatpojat pystyvät.

— No, pojat, mitäs luulette rouvain sanovan nyt kun kotiin tulette? sanoi hän.

— "Hyv' iltaa!" sanoo minun, ja minä surkuttelen häntä, jos hän virkkaa hiiskauksenkaan enemmän, röhki ruukinpatruuna Leppäranta ja näytti niin valtiaalta.

Tiedettiin että ruukinpatruuna oli niinkuin sanotaan "isäntä talossaan" ja että hänen rouvallaan oli surkeat päivät, jonka vuoksi vastaus juuri siltä taholta pani itse pormestarinkin vähäksi aikaa vakavaksi.

— Niin, "mitäpä ne sanovat", yhtyi puheeseen pikku tuomari Palmu, ne eivät missään tapauksessa sano sitä, mitä te, tyhmät vanhatpojat kuvittelette mielessänne, ja moni poloinen ei sano yhtään mitään. Mutta meillä, jotka istumme täällä, ei ole usein tapana oleskella ulkona renttuilemassa ja sentähden kun sitä tapahtuu, niin…

— … niin te saatte kotiripityksen, jota kestää päivänkoittoon asti, naureli Rauhaniemi.

— Eikä! Eipä suinkaan. Tuo on vaan sellaista nuortenmiesten ja nuormieskirjailijain keksintöä. Minä puolestani luulen, että taru kotiripityksestä naisten nuhtelevan, toruvan sanatulvan muodossa on juttua, ja että sitä ainakin nykyajan naisten kesken harvoin jos koskaan tapahtuu. Mutta tietysti heillä on toisia keinoja… huokasi neuvosmies Vuorensalpa.

— Hm… se ei oikeastaan ole kauniisti Liinaa kohtaan… mutta nähkääs, hänellä on muisto, joka on kerrassaan kuulumaton. Kun minä nyt tulen tuossa yhden aikoihin, niin on hän, tietysti, sammuttanut tulet ja makaa ja nukkuu tai on nukkuvinaan. Ja kun minä tulen sisään, sytyttää hän kynttilän ja tervehtää ystävällisesti ja näyttää hyvältä ja iloiselta ja tiedustelee, onko minulla ollut hauskaa ja sanoo sen huvittavan häntä. Ja sitten kun hän on nujertanut minut kaikella hyvyydellään ja minä olen kaatunut kumolleni, niin hän nousee kyynäskolkkasilleen ja katsoo minua silmiin, katsoo minut ihan lävitse, ja sitten hän katsoo kelloa ja kuiskaa:

Minä tietysti häpeän ja vastaan että minä kyllä olen selvillä siitä että meillä heti kohta on suuri riemu-, juhla- ja merkkipäivä, mutta että joka tapauksessa olisin hänelle kiitollinen, jos hän vaan tahtoisi sanoa…

Ja silloin se on joko meidän hää- eli kihlajaispäivä eli vuosipäivä siitä kun hän ensi kerran näki minut tai hänen pappansa kuolinpäivä taikka meidän vanhimman pikku poikavainajamme syntymäpäivä taikka Liinan nimipäivä (hänellä on seitsemän nimeä, jotka kaikki ovat almanakassa) tahi jotakin sentapaista. "Oi sitä aikaa, Albert? Oi kuinka sinä rakastit minua silloin!" kuiskaa hän ja hyväilee minua, ja minä tunnen olevani kurjin olento maailmassa, joka kaikessa kelvottomuudessani olen alottanut sellaisen päivän palajamalla kotiin kapakasta.

— Ha ha ha! Kippis kelpo Vuorensalpa? Kippis tuon pian koittavan uuden vielä tuntemattoman päivän merkityksen johdosta.

— Sitten minun on pahempi, sanoi tehtailija Penttilä. Hän ei voi sitä auttaa, mutta hän on niin hirveän arka ja levoton. Kun minä tulen kotiin, niin hän istuu salissa ja lukee tapaturmia kaikista sanomalehdistä ja kun pistän avaimen etehisen oveen, juoksee hän vastaan ja iskee käsivartensa kaulaani ja niiskuttaa:

— Jumalan kiitos, siinähän sinä olet taas, Joonas! Onko mitään ikävää tapahtunut sinulle?

Minä kysyn, mitähän oikeastaan olisi tapahtunut ja sanon, että minun käy vaivakseni, kun ei yhtenäkään iltana voi mennä ulos ilman että luullaan joutuvan rosvojen ja murhaajien käsiin.

— Suo anteeksi, Joonas! Et saa olla ankara minua kohtaan. Olet oma herrasi ja menet ja tulet milloin haluttaa. Olenko minä koskaan virkkanut sanaakaan siitä? Mutta niin kauvan kun sydämeni sykkii, ei kukaan ole estävä minua valvomasta ja rukoilemasta sinun ulkona ollessasi, rukoilemasta että Jumala varjelisi sinua sekä tutuissa että tuntemattomissa vaaroissa, ja tuskan-alaisten hetkien jälkeen lähettäisi sinut jälleen minun ja lasten luokse hengissä ja terveenä…

Kun hän on siihen saakka ehtinyt, on anoppimuorilla, joka asuu meillä, tapana kurkistaa salin ovesta sisään tupihame ja yönuttu yllä ja sanoa:

— Hyvää huomenta, Joonas kulta! Siinäs nyt näet, lapseni, että Jumala ohjaa kumminkin kaikki parhaaksi! Siinähän sait nyt hänet jälleen takaisin. Kiitoksia tipoista, Joonas! En saanut sinua eilen kiittäneeksi. Jumala teitä siunatkoon, lapset!

— Joonas parka! Sinäpä olet kiusallisen huomaavaisuuden alaisena. Mitähän olisi, jos ottaisit suuren tapaturmavakuutuksen ja antaisit heille jotain, jolla huvittaisivat itseään? — Malja pojat, siinä toivossa että Joonas ystävämme pääsee ehein nahoin kotiinsa näistä kemuista!

— Minun akkani kallistuu käytännöllisyyteen, sanoi henkikirjuri Uskalias. Hän ei muutu tunteelliseksi eikä usko minun taittaneen niskojani, jos hiukan viivähdän. Hän on pelkkää ystävyyttä ja kyselee, olenko kuullut mitään uusia, kun tulen. Ja kaikki käy hienosti ja hyvin siihen saakka kun sammutamme tulet. Silloin hän alkaa:

— Sehän on totta, Kaufmann'ille on nykyään saapunut uusia kappoja. Minun täytyy saada uusi ennenkuin kaikki oikein siistit sieltä nopitaan. Tiedäthän että entinen on jo kolmen vuoden vanha. Voilasku tuli eilen-illalla. Lasten kengät ovat kurjassa tilassa. Juho, Mari ja Kalle tarvitsevat uudet, Augustille voitaneen saada korjauttamalla. Emma pyysi kaksikymmentä markkaa palkkaansa. Matto salin pöydän alla täytyy reunustaa. Huomenna on Anna siskon nimipäivä. Kemppaisella on oikein hienoja täys-ihoisia nenäliinoja, maksavat vaan kymmenen markkaa tusina. Anna tarvitsee niitä. Ja kahvikin on lopussa.

Jos sanon, etten ole varma siitä, onko minulla tällä haavaa rahoja kaikkiin noihin yhdellä kertaa, niin makaa hän ensin hiljaa pitkän aikaa, sitten sivelee hän pienellä lihavalla kädellään hyväillen kasvojani pimeässä ja sitten hän sanoo:

Minä taputtelen häntä ja sanon olevani todella pahoillani, kun en sitä tiedä. Ja silloin hän päästää syvän huokauksen ja sanoo liikuttavalla äänellä:

— Niin, Kössi, minä ajattelen, kuinka onnellista olisi ollut, jos sinä olisit saanut sellaisen vaimon, joka minua poloista paremmin olisi voinut herättää sinun mieltymystäsi ja tehdä kodin viihdykkäämmäksi. Silloin sinun ei tarvitseisi etsiä huvitusta ulkoa, joka näet aina maksaa jotakin. Ei, Kössi, ei niin. Älä luule, etten sallisi sinun päästä ulos joskus! Käsitänhän minä sinun sitä tarvitsevan. Mutta lapset alkavat tulla niin isoiksi, että ne jo tekevät havaintoja, ja kun niillä raukoilla on rikkinäiset kengät. Ah, Kössi, kuinka elämä onkaan ankaraa!

— Uskaliaksen rouvan malja! sanoi pormestari. Hänestä olisi tullut raha-asiain ministeri; hän olisi kyllä pusertanut rahat irti eduskunnalta.

Nyt on Palmun vuoro. Sinun pieni lempeä enkelisi on kai itkenyt pesuvadillisen täyteen nyt kun tulet kotiin!

— Huuti, Rauhaniemi! Ei, tiedätkös, ilkeintä on, kun vaimo ei hiisku mitään. Kun minä nyt tulen kotiini, niin kiikkaa valo rullakartiininraosta makuuhuoneesta ja minä näen hänen pienen rakkaan päänsä valossa siinä raossa. Mutta hän ei luule minun katsahtaneeni ylös. Kun minä sitten astun makuukamariin tuossa yhden-aikaan, niin siellä on pimeää ja Laura makaa ja hengittää tasaisesti ja raskaasti ja on nukkuvinaan. Aamulla hän hymyilee iloisesti kuin enkeli ja sanoo: "Et varmaankaan tullut ennenkuin kymmenen-aikaan eilenillalla? Minä nukuin niin makeasti, etten kuullut sinun tuloasi." Ja kumminkin hän on valvonut koto ajan ja kello yhden-aikaan seisonut puolen tuhtia akkunassa! Hän luulee tekevänsä minulle mieliksi sillä tavoin, mutta hän musertaa minut sillä, tottavita musertaakin! Ja aamusella hän ylläpitää haudan hiljaisuutta talossa ja hänellä on sillisalaattia ja kravunlihaa ja paahdettua leipää aamiaiseksi. Ja illalla hän sytyttää valot kruunussa ja soittaa ja laulaa kaikkia minun lempilaulujani ja hänellä on kermavohveletta kahvin kanssa ja hän juttelee ja nauraa ja liihoittelee ympäri kuin pieni viehättävä terhenetär. Mutta joka kerta kun lähenen etehisen ovea hän ihan kalpenee, vaikka hän on liiaksi ylpeä pyytääkseen minua pysymään kotona, vaikka juoksisin joka ilta kylällä.

— Hm, hm, sanoi pormestari ja joi syvän siemauksen ja hänen ivallinen ilmeensä haihtui pois.

— Tämäpä oli kurjaa, äitelää jaaritusta, kiljahti kapteeni Joutsen. Eikö ihminen ole vapaa, itsenäinen olento, vaikka onkin naimisissa! Minä menen milloin tahdon ja tulen milloin voin eikä minun Juliani koskaan ole nyrpeillään. "Mitäkö hän sanoo?" Hän sanoo: "Hyv' iltaa!" ja sitten hän sanoo: "Hyv' yötä, Janne kulta!" eikä muuta mitään. Usein hän ihan käskee minun mennä ulos hankkimaan itselleni virkistystä ja sanoo käsittävänsä, että minä sitä tarvitsen. Kas siinä on nainen kaikessa täydellisyydessään. Mutta nyt hänen pitääkin, totta vie, saada minut kotiin kymmenen minuutin kuluessa.

— Jos minä olisin joutunut naimisiin sellaisen mampselin kanssa, niin olisin mennyt kotiin jo kolme tuntia sitten ja tarkastellut, mitä hiton vehkeitä hänellä oli, koska niin tahtoi minua pysymään poissa talosta.

Mutta kymmenen kuukautta myöhemmin hän oli naimisissa sellaisen naisen kanssa, joka, kun pormestari saapui yhtiökokouksesta kotiin kolme neljännestä yli yhdentoista i.p., oli pannut makuuhuoneen oven salpaan ja asettanut oven ulkopuolelle huopapeiton ja tyynyn ja "Arndtin kirjan totisesta kristillisyydestä" ja hävyttömän kirjeen salin sohvalle.

Ja sieltä hänet, arkana ja nöyränä, löysi talon palkollinen, joka oli pelastusarmeijan sotilas ja kertoi koko yön rukoilleensa hänen puolestansa.

HERRA PIETILÄISEN UUSI ASUNTO.

— "Kuinkako asumme?" Kiitos kysymästä! Nyt asumme mainiosti. Kuusi erittäin hauskaa huonetta neljän jotenkin ikävän asemesta ja ihan samalla hintaa.

Huoneet ovat pienemmät, mutta enhän aiokkaan luovuttaa huoneitani metodistineuvotteluille enkä äänioikeuskokouksille enkä kutsua koko kaupunkia kekkereihin, niistä sitten haukkumaan ja maukumaan. Pienet ja hupaiset huoneet, juuri sellaiset kuin haluan, ja nyt saan pitää yhden ihan itseäni varten enkä tarvitse ottaa poikaa sinne yöksi, ja vanhin tyttö alkaa myös tulla liian isoksi makaamaan sänkykamarissa. Kuusi huonetta samasta vuokrasta kuin neljä: sehän on koko löytö!

Asumme vähän etäämmällä nyt, sehän tietty, mutta näetkös se viehättää minua. Ne ajoivat niin riivatusti siellä Valtakadulla toripäivinä, me asuimme alakerrassa eikä kivijalasta ollut tietoa ja kaikki Emmin tuttavat seisahtivat akkunaan ja kurkkailivat ja rupattelivat, ja ennen siunaamaa he jo istuivat salissa ahmimassa jotakin hyvää taikka oli Emmi tiessänsä noiden fromppaajain kanssa. Nyt meillä on raitista ja vapaata ja akkuna meren puolella. Sieltä tulee herttaisia tuulahduksia, saat uskoa.

"Onko meillä majoliikkauunit?" Onpa kuin onkin majoliikkauunit mytoloogisine kuvioineen.

"Naapuritko?" sanoit sinä. Siinä suhteessa olemme päässeet ihan Paratiisiin; sanalla sanoen, juuri niin. Sinulle, joka olet vanha ystävä, voin sen sanoa, yhdessä niistä kolmesta nuormieshuoneesta, joilla on yhteiset portaat, asuu muuan insinööri, uljas kolmeatoista korttelia pitkä mies, jolla on lupaava tulevaisuus, ja hän on ihan pikiintynyt Liisi kälyyni, tiedäthän. Meidän suuri fiikus, jonka muistat, putosi alas kuormasta muuttaessamme, ja Liisi seisoi siinä neuvotonna typerän muuttomiehen kanssa, tyttö parka, ja silloin tuli insinööri auttamaan häntä ja irroitti juuret niin varovasti rikkouneesta purkista ja nyt he pysähtyvät yhtyessään hetkiseksi portaissa, ja eilen kysyi Liisi, eikö insinööri tahtoisi tulla katsomaan, kuinka fiikus viihtyi uudessa purkissa, ja Emmillä oli voileipää ja minulla hiukan vanhaa whiskyä, Johanssonin parasta. Tapahtukoon Jumalan tahto! Tyttö on köyhä, ja mies on lahjakas.

Alhaalla on vielä rakastettava vanha pariskunta. Mies on ollut merikapteeni ja vaimo on syntyjään englantilainen. Lempo ties vaikka olisi oikein ylhäisestä perheestä, joka on köyhtynyt taikka joutunut jollakin tavoin Valtiollisen vainon alaiseksi; koko hänen olennossaan on jotakin niin ylevää. Lapsetonta väkeä eivätkä nähtävästi typötyhjiäkään. Meidän pikku Urho on jo ikäänkuin lapsi heillä ja he ovat äärettömästi ihastuneita häneen. En käsitä, kuka heidät kerran mahtanee periä. Heillä ei näytä olevan mitään sukulaisia.

Piikakamari on mielestäni vähän syrjässä. Olkoonkin piika missä on, makuuhuoneen vieressä ei hänestä ole olemaan.

Yläpuolellamme asuu kamreeri Kastekumpu ja heillä on monta miellyttävää lasta. Olen sanomattoman iloinen siitä seurasta, mitä siellä saamme. Minun Emmini ja hänen Loviisansa ovat kuin henki ja sielu, ovat olleet koulutovereita, näetkös. Ja kamreeri ja minä me pelata jyskytämme yhdessä, ja tenavat ovat kuin yhtä poikuetta, meidän ja heidän, ja sitten on meillä oivallinen laudoitus salissa, uudenaikainen, aina puoliseinään asti ulottuva.

Ajatteles, kun olemme asuneet siellä entisessä hökkelissä yhdeksän vuotta! Tarvitseisi saada vitsaa, kun on ollut niin tyhmä. Muun muassa siellä oli läämältään koita, ja sellaiset kellarinportaat, että naiset ovat hengenvaarassa niissä, ja ruokasäiliö etelänpuolella, ja vinttikamarissa kuuromykkä räätälinsälli, jonka pelkkä näkeminen teki minut alakuloiseksi.

Mutta se tuntuu siunatulta kun tila paranee. Nyt me, kuten sanottu, asumme ihan kuin Paratiisissa.

— Se on, saakeli soikoon, totinen tosi, että kurjinkin mäkitupalainen maalla on kuin keisari sen poloisen rinnalla, jonka täytyy asua vuokralla kaupungissa.

Veli veikkoseni, ajatteles olevan tuhat tynnyriä silppuja ja kymmenen huolta joka silpun päässä, niin ei niistä sittenkään kartu puoltakaan sen vertaa, kuin minulla on ollut tästä kirotusta huoneustosta, joka minulle petkutettiin viime vuonna, ja josta me nyt, Jumalan kiitos, muutamme kuukauden kuluttua pois.

— Olinko minä siihen niin tyytyväinen ensin? sanot. Sitä en voi muistaa. Sen kyllä näin heti, että siinä oli monenmoista, josta oli koituva minulle kiusaa, vaan ei itse pirukaan olisi voinut keksiä kaikkea kurjuutta, mikä siellä tuli.

Siellä olisi, Jumala nähköön, kuusi huonetta, ja olihan siellä, tietysti, mutta taivas varjelkoon, minkälaisia huoneita! Kun saimme sinne kapineemme ja istuimme yksi kussakin huoneessa, niin meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet puteleita pullokorissa. Huoneet ovat ahtaita kuin kajuutat eikä merenkäyntiäkään puutu, sillä talo on kurjasti kyhätty vanhoista laatikkolaudoista ja huonolle pohjalle, joten se keinuu tuulessa, niin että totta tosiaan luuleekin olevansa merillä.

Luultavasti sentähden tuokin vanha merirosvo tuolla ensikerroksessa paiskautui tänne sisälle ämmineen. Raaka ryökäle, jonka tuskin ikinä voi uskoa kuljettaneen laivaa. "Oli myötä Amerikan sodassa", mukamas. Arvattavastikin merirosvona tai ruumistenryöstäjänä. Mies, jolla ei ole ensinkään ihmisten tapoja. Ämmäkin hänellä on koko konava! Englannitar, nähkääs, ja on olevinaan oikein herrasväkeä. Lienee ollut passarinaisena jossakin kolmannen luokan merimieskapakassa Liverpoolissa, josta ukko juovuspäissään on saanut hänet käsiinsä. Jos vertaa vaikka muonakauppiaan sisäkköön, niin totta totisesti hän ei ole ollut sen parempi; mutta kun ne mokomat tulevat tänne ylitse, niin niiden suurimpana huvituksena on olla olevinaan ylhäistä väkeä.

Siellä, missä ennen asuimme, älisi Emmi nähdessään yhden koin joka kolmas kuukausi liihoittelevan kynttilän ympärillä, Ihmisparka! Nyt meillä sen sijaan on syöpäläisiä niin paljon, että on oikein Jumalan armo, etteivät ne kanna meitä yöllä ulos pihamaalle. Ja torakoita ja porsaita.

Piikakamari sijaitsee sen vietävässä kyökin perällä, niin ettei tyttöä voi pitää ollenkaan silmällä, vaan hän pitää siellä yöllisiä kemujaan ja juhliaan.

— Mitäkö samassa kerroksessa asuvasta insinööristä sukeutui? sanoit. Se oli roisto kerrassaan. Käy tuossa pitkin syksyä särpämässä minun whiskyäni ja ahmimassa Emmin kurkkuja ja kylkipaisteja ja laulaa loilottaa duettoja kälyn kanssa, Liisin, tiedäthän, joka on paras tyttö maailmassa. Sitten, pari viikkoa ennen joulua, jolloin paatuneinkin sydän hiukan heltiää, hän pyytää "saada uskoa" jotakin Liisille. No, tyttö ei ole mikään hupelo, ja kahdesti ennen on hän jo ollut kihloissa, joten hän sanoikin sopivasti hilliten itseään:

Ja silloin tuo koirankuonolainen iloisena minun whiskystäni ja kylläisenä meidän oivallisesta päivällisestä istahtaa lavertelemaan Liisille, olleensa salakihloissa kokonaisen vuoden ja aikovansa julaista kihlauksensa jouluksi ja pyytävänsä saada neuvotella Liisin kanssa — joululahjasta morseimelleen.

Kun Liisi kertoi sen meille, puhkesi Emmi itkemään, sillä hänellä on sellainen sisaren sydän, ja minä sanoin:

— Mitä ajatteletkaan! Eihän toki, päinvastoin minä kyselin hellästi ja ystävällisesti hänen morsiamensa muodosta ja hiuksista ja ihosta ja silmistä, ja sitten minä lähetin hänet turkkurille ostamaan morsiamelleen turkikset, joissa hän tulee näyttämään siltä kuin olisi viikon maannut Valekuolleena ja kaksi viikkoa meren pohjassa.

Hökkeli on niin sivulla, että aniharvoin joku tuttavistamme kulkee ohitse, ellei heillä ole mitään tähellisempiä asioita. Me olemme kuin maanpakolaisia, ruttotautisia, pannaanjulistettuja ja poikotteerattuja, ja sitten tuulee tuolta meren puolelta niin että tunkee läpi luiden ja ydinten, ja huoneissa sisällä täytyy pimeän tullen peljätä noita kummituksia aistittomissa ja prameilevissa majoliikkauuneissa.

Ja entäs sitä kosteutta sitten! Jos torstaina leipoo leipäkakkaran, niin on se jo seuraavana lauvantaina niin karvainen kuin kahden kuukauden vanha kissanpentu, ja minä olen homeisista nutuista saanut luunkolotuksen. Paikka sopisi parhaiten jollekin kasvinsyöjälle, sillä hänen ei tarvitseisi koskaan mennä kauvemmas kuin vaatekomeroihin löytääkseen elintarpeensa.

Jos siellä olisi edes pari porsliinikahvaa kyökinliedellä, vaan Emmin ja Liisin ja palvelustytön kädet näyttävät joka päivällisaika siltä, kuin he olisivat olleet ulkona palosotamiehisillä.

— Onko meillä ollut hyvin hauskaa Kastekumpulaisten kanssa. Me emme seurustele enää. Yleensä he eivät ole sellaisia ihmisiä, että heidän kanssaan Voisi seurustella. Kastekummun äly ei uletu pelipöydän reunaa ja vaimonsa äly kyökin ovea ulommas ja kakarat heidän ovat niin hirveän huonosti kasvatettuja, että olivat turmella pilalle meidän armaat pienokaisemme.

Sitten syytti kamreerinrouva meidän palvelustytön hukanneen heidän silitysuuninsa raudan ja heidän kyökkikarhunsa iski suuren kuhmun Emmin sylttikattilaan, jota hän on varjellut niinkuin silmäteräänsä.

Mutta Emmi ja Liisi sietivät kumminkin kaikkea oikein enkelin kärsivällisyydellä aina siihen asti, kun Urhon kaula tuli hiukan kipeäksi ja nuo mokomat saivat päähänsä että se on "kurkkumätää" ja selittävät koko meidän talon karanteeniin, salpaavat sisälle mukulansa aivan kuin he olisivat olleet krunnunkalleuksia ja huutavat alas kuistille meidän palvelustytölle, ettei hän saa tulla heidän kyökkiinsä. Silloin minä suutuin riivatusti heihin ja menin tilaamaan itselleni oman Päivälehden ja telefoonasin, näetkös, vaikka asumme samassa talossa, että on parasta ettei meillä ole enää keskenämme mitään tekemistä.

Kuinka voinen kestää jälellä olevan kuukauden tässä hökkelissä, en tiedä, mutta sen tiedän, etten koskaan enää anna pettää itseäni sillä tavoin.

MUUTAMIA AJATUKSIA LAMPAANPAISTIVIIPALEEN ÄÄRESSÄ ERÄÄLLÄ ETELÄ-RUOTSIN RAUTATIEASEMALLA.

On junanmuutto eikä ainoastaan junanpysähdys, ja minulla on aikaa puolenkolmatta tuntia.

Olen rehellisesti tekevä voitavani tämän pöydän ääressä; olen kostava kokonaisten sukupolvien nälkäisten rautatiematkustajain puolesta, joiden, vietettyään 18 minuuttia näiden herkkujen ääressä, on täytynyt maksaa ja matkustaa tiehensä huolimatta siitä, oliko liemi liian kuumaa vai estikö ylen suuri tungos heitä mitään saamasta.

Minulla on puolenkolmatta tuntia aikaa, ja alligaattori kalpenisi kateudesta nähdessään minun oivalliset hampaani. Hyvät hampaat ovat todistuksena hyvästä vatsasta; hyvä vatsa on ihmisellisen elimistön kuittina säännöllisestä elämästä.

Ensi kerran mainitaan lammasta maailman historiassa, kun puhutaan Aadamin ja Eevan toisesta pojasta Aabelista. Hän oli lampuri ja joutui ensimmäisen veljenmurhan uhriksi. Minulla puolestani on aivan toisellainen käsitys kuin maanviljelijä Kain Aadaminpojalla. Minä mielelläni tahtoisin itselleni veljen, mieluimmin lampurin taikka vieläkin mieluimmin kaksijalkaisen lampaan; sopu perheessä säilyy siten paremmin.

Mutta minulla ei ole ikinä ollut ketään lihallista veljeä ja tätä tuskallista tosiasiaa vastaan tuntuvat nuo tavanmukaiset veljenmaljat minusta varsin pieneltä lohdutukselta.

Miten suuria, oivallisia viipaleita! Se ei ole suinkaan mikään pieni viaton karitsa, joka tällä kertaa on joutunut kynsiini, se on kaikkein vähintäinkin kolmen vuoden vanha pässi.

Saada suloisena kevätkesän aikana juoksennella viheriällä, kukista tuoksuvalla laitumella, ympärillään lauma ujoja ja vienoja uuhia ja riemuita niiden lemmekkäistä ja miellyttävistä "Mää — ää — äh!" huudoista — ja sitten yht'äkkiä tartutaan sarviin, paiskataan penkkiin, julmasti murhataan ja tarjoillaan viipaleina!

Mikäs herran nimessä veitseen tuli? Se ei näytä hullummalta, mutta tästä pässin viipaleesta se kimmahtaa pois ikäänkuin kattotiilistä. Kuulkaas, neiti, ei suinkaan teillä satu olemaan kovasinta tässä saapusalla?

Hänellä on kaksi lankarullaa, sukkalangan pätkä, sormustin, rakkaudenkirje ja erään kalmarilaisen kauppamatkustajan kaunis valokuva, mutta kovasinta hänellä ei ole.

Nälkäisen raivolla ja sellaisen miehen ylpeällä itseluottamuksella, joka on tottunut painiskelemaan kohtalonsa kanssa ja voittamaan sen, rutistan minä veistä vielä kerran pässin katoovaista osaa kohden. Viipale ei mennyt rikki, mutta se siirtyi äkkiä pöytäliinalle, ja hypätessään pirskutti suuria kastikepilkkuja erään lähellä istuvan rouvan vaaleanharmaalle kapalle.

— Viipaleiden suuruudesta voisi helposti luulla niin, rouvaseni, mutta kyllä se on lammasta, sanon minä.

Pudotin veitsen ja kahvelin ja ajattelin, kuinka paljon huolien huojennusta siitä olisi köyhissä perheissä, joissa on monta lasta, jos yleisemmin käytettäisiin tällaisia lampaanlihaviipaleita puolipohjiksi. Vaatteita voi vähävarainen, mutta säästäväinen perheen-emäntä kääntää ja korjaella loppumattomiin, mutta kengistä on suuret menot ja ne aikaansaavat usein perheellisiä kohtauksia isän ja äidin välillä, kun rahoja niiden parantamiseen on luovutettava.

Minä iskin kahvelin lujasti kiinni viipaleeseen ja pusersin sitä jälleen veitsellä. Se lipsahti, ja kyynäspääni kosketti erästä nähtävästi hyvin kunniallista ja siivoa blekingiläistä maanviljelijää niin että hänen nenänsä ja hampaansa vuotivat verta! Hän jupisi jotakin "manuuttamisesta" ja "kalliista jutusta."

Ihmisen kolmesta tunnetusta perivihollisesta: perkeleestä, maailmasta ja lihasta tuntui minun mielestäni tällä hetkellä minun oma lampaanlihani verrattomasti kiusallisimmalta.

Silloin sattuivat silmäni sirosti leikeltyyn pensasaitaukseen ravintolan edustalla. Aitaus oli tiheää ja paksua, ja heti johtui mieleeni, että jos vaan voisin saada lainata niitä puutarhasaksia, joilla tuo siisti työ oli toimitettu, niin autuas pässi ja minä pian pääsisimme pulasta.

Menin ulos tiedustelemaan miestä, joka oli hoitanut pensasaitaa, ja sakseja. Kaikki tiesivät ilmoittaa, että mies oli lääninpuutarhuri, ja saksit parasta Eskilstunantekoa; mutta molemmat olivat sillä hetkellä virkamatkalla kolmen peninkulman päässä sieltä.

Palatessani jälleen lampaanlihani ääreen ajattelin, kuinka sattuvasti norjalaisia sanotaan pässeiksi. Vanha pässi säilyttää vielä kuoltuaankin tuon sitkeän vastustuskykynsä, tuon itsepintaisen omahyväisyyden, joilla koko ihmiskunnassa ei ole mitään niin täydellisiä vastakuvia kuin Ullman ja Steen [norjalaisia valtiomiehiä. S.m.]

Istuin jälleen pöytään leikkaamaan lampaanpaistiani. Kaikki muut olivat jättäneet pässin rauhaan ja palanneet voileipäpöytään. Mutta minä pidän lampaanpaistista. Tartuin veitseen jonkullainen tarmokkaisuuden ilme kasvoillani.

Matkatoverini vetäytyivät pari metriä etäämmälle; ne olivat matkailijoita, jotka olivat saapuneet myöhemmällä junalla ja joivat vaan kahvia. He katselivat minua huvitettuina, ja kaksi englantilaista, jotka olivat menossa Hallantiin metsästelemään, löi viisitoista puntaa vetoa siitä, onnistuisinko vai enkö.

Työskentelin hetken aikaa, levollisesti ja säntillisesti, mutta ilman muuta tulosta kuin että pöytäliina 60 sentimetriä lautaseni ympärillä näytti siltä kuin puoli tusinaa pikku porsaita olisi siinä vallattomassa nuoruudenhurmauksessaan viettänyt jotakin iloista perhetapausta.

Viisi minuuttia kestäneen turhan taistelun jälkeen menin muuttamaan paitaa. Kun palasin, olivat kaikki vieraat tiessään. Englantilaiset olivat kumminkin ennen lähtöään jättäneet asemapäällikölle 7 killinkiä, että hän juurtajaksain sähköttäisi, kuinka siinä kävi.

Aloin katsella lampaanpaistiviipalettani jonkullaisella hartaudella. Pässin on täytynyt olla vanhempi kuin luulinkaan. Kenties se oli elänyt jo Troijan sodan aikoina ja tervehtinyt uljasta Akilleystä ja valtiasta Agamemnonia hämmästyttävällä määkimisellään. Uusi hyökkäys, yhtä turha kuin kaikki edellisetkin, sai minut kumminkin horjumaan tässä otaksumisessani ja pikemminkin luulemaan, että olin joutunut tekemisiin sen pässin kanssa, jonka ukko Nooah otti mukaansa arkkiin, ellenhän liene saanut käsiini tuota niin julmasti tapetun Aabelin lemmikkieläintä.

Minä en vastusta tuollaisen lampaanpaistin käyttämistä ruokana. Pellinleikkauskoneella olisi siitä ehkä kyllä piankin selvän saanut, enkä luule, että se olisi voinut piikkivasaralle suurta vastusta tehdä. Se on vaan sen tarjoaminen seurassa veitsen ja kahvelin kanssa, jota minä melkein pidän lievänä pilkantekona.

Minä vaivuin hiljaisiin mietteisiini. Tämän lampaanpaistin syöminen ei ole tervettä taloudenpitoa, vaikkapa se luonnistuisikin. Siitä tulisi kestävä matto johonkin panttilainakonttoriin tai muuhun sellaiseen huoneustoon, jossa paljon kuljetaan.

Ravintolanpitäjätär tuli viehättyneen näköisenä katselemaan minua ja viipalettani. Tarjoilijaneiti astui lähemmäs, pani kädet sivuilleen ja vaipui hiljaiseen ihailemiseen. Viipaleeni on vielä aivan ehjänä. Minä aavistan, että nuo suloiset naiset aikovat tarjoella tätä samaa paistia yhä uudestaan joka päivälliseksi puolen vuoden kuluessa eli niin poispäin, ja sitten vaskinauloilla takoa se kokoon kassa-arkuksi itselleen. Mutta voi, te suloiset naiset, minäpä tiedän, miten sen voisi käyttää kauniimmin, isänmaallisemmin, arvokkaammin.

Sellaisella tavalla että se säilyttäisi teidän nimenne jälkimaailmalle ja saattaisi muistonne elämään siunattuna.

Luopukaa siitä omaisuudesta. Teillä tosin olisi ansiota siitä että yhä uudelleen tarjoilette näitä lampaanpaistiviipaleita.

Lahjoittakaa viipaleet panssariksi ensimmäiseen suureen alukseen, jolla ruotsalainen sotalaivastomme lisääntyy!

Onhan siinäkin viehätyksensä, että näkee ruotsalaisten miesten ja naisten turhaan kuluttavan voimiansa noiden ennen vedenpaisumista eläneiden pässin jäännösten kimpussa.

Mutta kylläpä tuntuisi sekin viehättävältä ja suloiselta, että näkisi vihollisten kanuunankuulain voimattomina putoilevan alas noista lampaanpaistiviipaleista, ikäänkuin jäärakeet liuskakivikatolta.

Nyt lähtee juna! Lampaanpaisti ja puolipulloa olutta: yksi kruunu ja kymmenen äyriä.

KAMREERI ANDERSSONIN KELLOKOKOELMA.

Meidän levoton, hermostunut, pikajunan nopeudella eteenpäin syöksyvä sukukuntamme on nopeassa elonjuoksussaan saanut koko joukon vaarallisia tauteja ja vammoja, joista esi-isämme ensinnäkin eivät tienneet mitään, toisekseen eivät niistä olleet millänsäkään.

Niinpä esim. tuo nykyjään niin kurssissa oleva "sydänvika". Saikos Niobe sydänvian, kun pahat vallat teurastivat koko hänen lapsikamarinsa? Saiko Kustaa Vaasa sydänvian, kuullessaan, että koko hänen sukunsa oli surmattu? Matkustiko Frithiof Nauheimiin, kun toinen nai hänen Ingeborginsa? Ei, noille vanhanajan ihmisille sai survaista keihään rintaan ja anastaa heiltä heidän rouvansa ja kotiopettajattarensa eikä heidän kotilääkärinsä tarvinnut kieltää heiltä edes heidän aamukahviaan.

Eräs toinen tuollainen tauti on tuo siunattu kokoilemiskiihko. Ihmiset ovat tosin "koonneet" kaikkina aikoina, mutta ennen maailmassa sitä oli kokoamisessa jotakin järkeä. Koottiin kultaa, hopeaa, rahaa, kokemusta, viljaa ja orjia, s.o. tavaroita, joiden omistamisesta oli hyötyä. Jos joku olisi mennyt Kaarle Suuren luokse ja sanonut: "Teidän majesteettinne, saanko minä etsiä postimerkkiä teidän paperikoristanne?" niin häntä ei olisi ymmärretty, m.m. siitä syystä, ettei siihen aikaan tiedetty, mitä postimerkit ovat.

Yksi kokoilee nappeja, toinen kerää keppejä, kolmas merivahapiippuja, neljäs nimikirjoituksia. Minä en suinkaan ole suurten miesten omakätisistä nimikirjoituksista välinpitämätön. Jos voitte hankkia minulle Oskar Dicksonin [miljoonanomistaja Ruotsissa. S.m.] nimen poikittain sadantuhannen vekseliin, niin olenpa kiitollinen, mutta en viitsi maksaa kokonaisia markkoja sellaisten henkilöiden nimikirjoituksista, joilla ei iässään ole ollut pennin edestä luottamusta.

Kokoilemiskiihko on yhtä vaikea vamma, kuin rakkaus, hekuma, varkaus, pianonsoitto ja muut ihmiskunnan vitsaukset. Kokoilija antaa arvelematta satoja markkoja nuuskarasiasta, jonka sanotaan olleen Maria Stuartin henkikuskin hallussa, vaikk'ei vaimollaan ole ehjää lautasta, jolle panisi livekalaa, hän tyhjentää rahakukkaronsa pitsirievusta, joka on ollut kierrettynä Lola Montezin syntisen kaulan ympärillä, vaikka omien tyttäriensä palttinapaidat ovat seljästä riekaleina. Hän itse näkee nälkää voidakseen ostaa voiveitsen, joka on ollut kuninkaallisen hovimurhaajan Anckarströmin omana.

Kamreeri Andersson ei kokoellut sukkanauhoja eikä siivottomia valokuvia; hän kokoili käymäkelloja. Kelloja, jotka kävivät viisitoista vuorokautta ja kelloja, joita tarvitsi tyrkätä pari kertaa tunnissa, kelloja, jotka löivät, ja kelloja jotka eivät lyöneet, suuria kelloja, laattiasta lakeen asti ulottuvia, pieniä kelloja, jotka sijaitsivat sormuksissa, rintaneuloissa ja rannerenkaissa. Kenraali Pechlinin kultakellon ja mestatun murhaajan Göthen vieterikellon. Martta Stenbockin ruokasalin kellon Skanöristä ja muutaman, toiselta henkilöltä varastetun, kirkon käymäkellon, jonka taululle kaikki kaksitoista apostolia tallusteli ulos tuulettautumaan joka kerta, kun kello löi kaksitoista. Pietari itki, Juudas niisti nenäänsä ja huiskutti rahakukkaroansa; kamreeri Andersson hymyili ilosta ja riemusta.

Viisi huonetta hänellä oli ja itse hän asui kaikkein pienimmässä; kellot herrastelivat noissa neljässä.

Saatuaan nähdä jonkun erinomaisemman kellon hyppäsi hän sen perässä kuin lukiolainen viiden-neljättä ikäisen näyttelijättären jälessä ja kerran Norrbro-sillalla, nähdessään Saksan ministerin vetävän taskustansa ja tirkistävän muuatta omituista naurista, jonka hänen kantaisänsä oli varastanut eräältä kaatuneelta jalkaväen kenraalilta illalla Nördlingenin tappelun jälkeen, kiipesi Andersson hattu kourassa esiin, osoitti kelloa ja sanoi:

Naisten oli jotenkin yhtä helppoa tenhota Anderssonia kuin keittää totivettä kahdella sytytetyllä jääpuikolla. Oltuaan ulkona syömässä ja juomassa hiukkaista paremmin ei hän, kuten muut miehet, haaveillut lyhyistä hameista ja korkeista nilkoista ja valkoisista käsivarsista ja ystävällisistä mampseleista, vaan silloin hänestä tuntui, kuin olisi saanut auki Maria Antoinetten morsiuskellon kuoren ja kaivelisi sen koneistoa. Ja silloin hän joutui niin haltijoihinsa, että ilokyyneleet vuotivat alas pitkin hänen kasvojansa, ja siforiiniltä potkittiin silloin pois sekä huovat että lakanat.

Eräänä päivänä hän ajoi raitiovaunussa Adolf Fredrikin kirkolta alas Ritariholmaan. Kohtalo asetti hänet vastapäätä erästä vähän vanhanaikuista naista, jonka hiuslaite oli 1890-luvun muotia ja jonka nenä olisi helposti puhkaissut uuden viistopurjeen.

Andersson, joka helposti oli selkeytynyt kahdesta varietee-näyttelijättärestä, eräästä orvosta serkusta, muotikauppijattaresta, jolla oli yhteinen etehinen hänen kanssaan, ja eräästä kuusi kertaa kihloissa olleesta leskestä Kommendöörikadun varrella, ei tietysti luonut silmäystäkään häneen.

Mutta yht'äkkiä sukelsivat naisen sinipunervat puolisormikkailla varustetut sormet riutuvalle povelle ja nostivat sieltä ilmoille kellon, joka, siihen katsoen, mistä se otettiin, oli hyvinkin suuri. Anderssonin terävä silmä huomasi heti, että sillä oli omituinen muoto ja että taulu oli mosaikkia: perlemoa ja hopeaa. Yht'äkkiä tuo pikku otus (kello) kuorsahti ja löi yksitoista, sulosointuista lyöntiä.

Andersson tuli ikäänkuin sähköiseksi, kasvonsa punoittivat ja silmänsä paloivat. Kun nainen nousi keskusasemalla raitiovaunusta, seisoi Andersson jo edeltäkäsin platformulla ja tarjosi: kohteliaasti hänelle kättänsä avuksi. Sitten hyppäsi hän itse alas ja seuraili häntä matkan päästä. Muiden vanhempain naisten tapaan kävi tämäkin: kolmessakolmatta myymälässä ja yhdessä kondiittorissa. Andersson odotteli uskollisesti edustalla. Kerran, kun nainen mennä heiskutti hänen ohitsensa katuvierellä, kuuli hän tuon ihmeellisen kellon lyövän kolme siellä tiukan sadetakin; sisällä. Hän loi tuohon kaiketi arvossapidettävään naiseen niin hellän katseen, että sitä olisi kolmannen luokan varieteessakin pidetty liian rohkeana. Nainen punastui ja liihoitteli pois, pois erääseen taloon Klaran Vuorikadun varrelle. Muutamalta palvelevalta sisarelta, joka pesi akkunoita alakerrassa, sai Andersson tietää, että naisen nimi oli Holm, oli naimaton, kirjaeli lippuja ja vimppeleitä sosialisteille ja raittiusväelle, majaili talossa ja asui viidennessä kerroksessa. Yhden kokonaisen ja yhden neljännesminuutin kuluttua kolkutti kamreeri Anderssonin rystäs neitikammion ovea.

— Hm… anteeksi… onko se neiti Holm, joka kirjaelee lippuja ja standaareja?

— Niin, nähkääs, minä olen "Vesi-Aallokon" kunnianarvoisen Yli-piiri-majoitus-eduskunnan kappalainen, ja me tahtoisimme saada uuden lipun. Mutta ei sillä kiirettä ole, ei ensinkään.

— Pitäisikö siihen tulla joitakin erikoisia vertauskuvia, paitsi tavallisia?

— Ei… ehei… no… ky… kyllä… niin no, antakaa olla! Suuri, hiottu vesikarahvi ylpeässä asennossa… ja… sitten pikkuruinen, viheliäinen, särkynyt, hiomaton konjakki-taskumatti-pahanen, jonka sisältö vuotaa ulos minkä kerkiää. Hm… anteeksi! Minun pitäisi ehtiä junalle, ja minun kelloni… Mitähän kello nyt lienee?

— Mitä ajattelettekaan! Rakkaan äidinäitini perintöä! sanoi lippujen kirjailijatar ja päästi kellon äkkiä lempipaikalleen.

Voimatta hillitä itseään tarttui Andersson äkkiä tuohon mainioon piilopaikkaan.

— Oih, päästäkää minut, herra, taikka minä huudan. Ettekö häpeä käyttäytyä tuolla tavoin parempaa, turvatonta tyttöä kohtaan!

Jonkun aikaa sovintoa hierottuaan onnistui kamreerin kumminkin saada nähdä kelloa; hänen kätensä vapisivat ja sieraimensa laajenivat.

— Kultaa siinä ei ole paljoakaan, mutta minä tarjoan kumminkin kolmesataa kruunua.

Seuraavana aamuna puoli kymmenen aikaan seisoi kamreeri taas neiti
Holmin huoneessa.

— Suokaa anteeksi, mutta minua haluttavat antiikkiset kellot… mitä sanoisitte neljästä sadasta viidestäkymmenestä kruunusta?

— En koskaan, olettehan sen jo kerran kuullut. Se on minun rakkain omaisuuteni.

Andersson vietti kaksi unetonta yötä ja menetti kahdeksi päiväksi ruokahalunsa; kaikki entiset kellonsa näyttivät hänestä inhoittavilta, Vastenmielisesti hän niitä veti ja kohenteli; koko elämä näytti hänestä arvottomalta, kuin päivä ilman aurinkoa, pihvi ilman olutta, kuin sääryksetön sukka ilman jalkaa.

— Te tekisitte minulle mainion palveluksen, jos sallisitte minun saada tuon kellon! Minä tarjoan seitsemänsataa kruunua.

— Kiusaus on suuri köyhälle tytölle, mutta… mutta… ei, minä en voi! Se on ainoa, joka minulle on rakasta maailmassa…

Kamreeri Anderssonin ystävät alkoivat olla levottomia hänen tilastaan. Hän ei syönyt mitään eikä paljoa juonutkaan, hän laihtui ja kasvonsa kellastuivat; hänen pankkinsa pääkonttorin johtaja sai nähdä hänet eräällä matkalla, luuli hänen varastaneen ja että omatunto oli alkanut muuttua kujeelliseksi. Siitä seuraa ylimääräinen tarkastus ilman juhlapäivällisiä, ja itse haarakonttorin johtaja, joka oli tilittänyt vähän kaikeilaista, sai kiireenkaupalla haalia kokoon parikymmentä tuhatta muutamaksi päiväksi. Mutta Andersson selkeni asiasta ilman mitään varjoa.

Kahdenkymmenen vuorokauden kuluttua olisi Andersson ollut kuolleempi kuin vanhentunut uudistamaton kiinnityslaina, ellei hän olisi tehnyt suurta, epätoivoista päätöstä. Hän harjautti sortuuttinsa, pisti kukkasen napinläpeen ja kapusi ylös noista tunnetuista portaista kalpeana, mutta rohkeana kuin sotilas, kuolema silmäin edessä ja marsalkansauva rensselissä.

— Kuule minua, Allida, ja anna minulle anteeksi. Tuo kellojuttu oli vaan tekosyy saadakseni nähdä sinua, suloinen tyttö. Olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun näin sinut ensi kerran raitiovaunussa. Sinua, sinua minä vain rakastan, en äidinäidin kultakelloa!

Tämä hellyys vyöryi kuin polttava laavavirta Allidan sielun ylitse. Kauvan nukutetut tunteet heräsivät äärettömällä voimalla; tuntui kuin taivas olisi auvennut ja kureliivi revetä paukahtanut. Lähes tiedotonna hän vaipui Anderssonin syliin ja huokasi autuaallisesti:

Haparoiden, vapisten kähmiskeli Anderssonin käsi hänen morsiamensa rinnoilla. Allida ei tehnyt enää yhtään vastarintaa; hän painoi vaan päänsä alas niinkuin narsissi rankkasateessa ja kuiskasi:

Eihän hän muuta ollut ajatellutkaan; hän oli vaan tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että kello oli paikoillaan.

Hyppäämme ylitse tuon tuskin kuukautta kestäneen kihlausajan, joll'aikaa Andersson oli kyllin hienotunteinen liian usein katsellakseen äidinäidin kelloa. Olipa ollut kolmena viimeisenä päivänä kokonaan vilkaisematta siihen. Hyppäämme samoin yli hääjuhlallisuuksien Phoeniksessä, kohdataksemme onnellisen morsiusparin heidän astuessaan oman makuukamarinsa kynnyksen yli.

Hiljaa ottaa Andersson esille kellonsa — ainoa laatuaan, sotasaalis Waterloosta — vetää sen hellävaroen ja hyväellen ja ripustaa sen kellonjalustalle yöpöydällensä.

Vapisten ikävästä ja ihastuksesta näkee hän kainosti värähtelevän morsiamensa ottavan esille kellonsa, nyttemmin hänen kellonsa, vetävän sen ja ripustavan sen omaan kellonjalustaansa. Läähättäen ja säihkyvin silmin syöksyy hän sinne. Morsian, joka luulee sen tarkoittavan häntä, avaa luisevat käsivartensa ja kuiskaa:

Mutta hän väistyy syrjään ja seisoo, hämmästyksen ja kauhun vallassa,
Allidan kello kädessään…

— Armahaiseni, sen minä myin tässä joku päivä sitten kolmesta sadasta kruunusta, hankkiakseni itselleni vähän yhtä ja toista pientä, johon en tahtonut sinulta rahaa pyytää.

— Mutta, rakas Andersson, sinähän vaan laskit leikkiä; minuthan sinä vaan tahdoit omaksesi?

— Käärme! Ulkokullattu! Nyt sinä viskaat pois kalleuden, josta sinulle silloin turhaan tarjottiin kokonaiset rikkaudet…

— Siinä on eroitus, armaiseni! Silloin oli tuo rakas aarre minun ainoani maailmassa. Nyt minä voin menettää sen, sillä nythän olet sinä minulla!

PIENI OHJAUS ITSEMURHAAJILLE.

Onko itsemurha ylimalkaan mikään luvallinen teko, siitä tahdon mieluimmin olla lausumatta ajatustani. Jos yleensä on sääntönä, ettei ihmisellä ole oikeutta vallita mitään muuta kuin minkä itse on hankkinut itselleen, niin olisi itsemurha suuri vääryys, sillä elämää ei ole kukaan itselleen antanut.

Ja kun tämä ei tahdo olla mikään filosofillinen tutkistelemus itsemurhasta, vaan ainoastaan käytännöllinen, teknillinen avustus toimituksen suorittamisessa, niin voimme huoleti jättää itsemurhan oikeusperusteet huomioonottamatta, ja sitäkin enemmän, kun useimmat itsemurhantekijät tavallisesti ovat jo ennen osoittautuneet olevansa sangen ennakkoluulottomia ja hyvin vähän uskonnollisia.

Lähdemme siis siitä otaksumisesta, että sinä varmasti olet päättänyt tehdä pikku itsemurhan ja ettei mikään voi tätä sinun päätöstäsi järkyttää.

Ainoastaan sillä edellytyksellä saat lukea kauvemmas; muussa tapauksessa pitää sinun hypätä pari lehteä ylitse kirjassa. Olet silloin tosin menettänyt jonkun osan kirjan sisäänosto-hinnasta, mutta olet pelastanut henkesi.

Siis, hyvät naiset ja herrat itsemurhaajat, kun nyt olemme jääneet keskenämme, tahdomme tutkia, mitä teidän itsemurhassanne on tehtävä. Ensimmäisintä ja parasta ja viisainta siinä on lykätä se tuonnemmaksi. Elämä on muuttumatonta ja olosuhteet vaihtelevat ja monissa asioissa ei hoppu ole hyväksi. Ensinnäkin: mikä on syynä itsemurhaanne? Pätevintä itsemurhassa on hyvä syy. Yksi syy, jonka maailma helpoimmin hyväksyy, on se, että tyttö, jota rakastatte, menee jonkun muun mieshenkilön kanssa naimisiin. Se varmaan onkin sangen ikävää, ja jos sinä siitä syystä päätät mennä kuolemaan, niin ei siitä ole juuri sen erinomaisempaa sanomista.

Mutta malta! Älä heti kuole! Jotakin inhimillistä saattaa tapahtua hänen miehelleen ja sinä voit saada tuon rakastettusi naisen jälleen, rikkaampana, kehittyneempänä, tutustuneempana miehiseen kehnouteen ja kiitollisempana sinun hyvistä ominaisuuksistasi, tottuneempana taloustoimiin, taitavampana keittämään, säästäväisempänä kuin konsanaan ennen. Jos se on hänen kauneutensa, johon olit enimmän kiintynyt, niin odota vähän; se ehkä on hyvinkin pian tiessään ja sinusta tuntuu kaipaus vähemmän katkeralta joka kerta kun näet hänet jälleen. Jos se oli hänen rikkautensa, jota rakastit, niin on sinulla vielä suurempi syy odottaa, sillä kymmenestä rikkaasta tytöstä yhdeksän papat tekevät konkurssin ennenkun viisi vuotta on kihlauksesta kulunut.

Nuoruudessani minä olin sangen köyhä eikä minulla ollut tarjota mitään rakastetulle naiselle, paitsi korkeintaan joku ajoretki tai puolen naulaa konvehtia silloin tällöin. Tosin olin sangen kaunis, mutta en kumminkaan niin erinomainen, että tytöt sen vuoksi olisivat tahtoneet odottaa minua nuo 10 tai 15 Vuotta, joiden kuluttua minä heidän laskelmiensa mukaan kykenisin hankkimaan tarpeelliset keittoastiat y.m. Sentähden ajelivat he minun hevosissani ja syödä maiskuttelivat makeisiani ainoastaan niin kauvan kun tuli joku muu minua arvokkaampi mies ja nai heidät, jolloin he kutsuivat minut teltanpitäjäksi häihinsä.

Minä tunsin heti, että minun täytyi kuolla, mutta samalla ajattelin aina: Sinun pitää odottaa, kunnes saat nähdä, minkälaisia tyttöjä tuo uskoton saa. Ehkä niistä tulee yhtä rakastettavia kuin äitikin, ja sill'aikaa kun odottelet kuolemaa, voit sinä edistyä hiukan, niin että sinustakin tulee auttavat naimiskaupat.

Se on tuo ajatus, joka on pelastanut minun henkeni, sillä ennenkun tuon rakastetun tyttöset ehtivät käydä rippikoulun, olin minä jo kauvan ollut naimisissa.

Jos se on taas kukkaro, joka kuristaa, niin odota aina ensimmäistä arpomista Unkarin kuninkaan luokka-arpajaisissa ennenkun kuolet. Miltähän tuntuisikaan henkenä leijaella ja saada käsiinsä sanomalehtinumero, jossa sinun nimesi olisi 200,000 edessä?

Otaksukaamme kumminkin että kaikki ylöslykkäys on lopussa ja että se hetki on ehdottomasti lyönyt, jolloin sinä menet lopettamaan itsesi.

Ensinnäkin on hankittava hyvä paikka. Vähänkin hienotunteinen mies tai nainen ei koskaan ammu itseään tai hirttäydy asuinhuoneissaan. Ei sovi hienon naisen tai herrasmiehen veristää sohvaa, roiskuttaa remmeleitänsä tapeeteille eikä vivuta itseään katto-orsiin niinkuin mitäkin sianliikkiötä. Eikä yleväluontoinen ihminen mielellään makaa arsenikista pöhöttyneenä vuoteellaan, kun palveleva sisar aamusella tulee lapikkaita noutamaan.

Pyydän eräällä esimerkillä saada valaista, kuinka kauheita, kauvas vaikuttavia seurauksia siitä voi olla, kun itsemurhalla saastuttaa jonkun asuinhuoneen. Eräällä maatilalla Savossa asui 1850-luvulla muuan kruununvouti, jolla ei ollut koskaan tapana maksaa kirjureilleen mitään palkkaa eikä antaa ruokaakaan. Ne kirjurit, jotka olivat nuoriamiehiä, tulivat kumminkin pulskasti toimeen ja ravitsivat mainiosti itseänsä nuoleskelemalla mustetta sormistaan ja hengittämällä kruununvoudin rasvaisen yönutun tuoksuja. Mutta muuan heistä, jolla oli vaimo ja seitsemän lasta, suuttui ja hirttäytyi housunviilekkeisiinsä vinttikamarissa, kuoli ja haudattiin, vaikka vaan puolijuhlallisuuksilla. Myöskin kruununvouti kuoli ja haudattiin, ja mitä herrat sitten yhtyessänsä sanoivat toisilleen, sitä en tiedä. Mutta talo myytiin eräälle herrasväelle, jolla oli pikku tyttöjä, ja vinttikamariin sijoitettiin kotiopettajatar.

Silloin alkaa tuo heittiö, hirttäytynyt kirjuri, joka eläessään oli niin kaino, että meni pihalle ja piilottautui nurkan taakse, kun tunsi että häntä rupeaa aivastuttamaan, ihan kursailematta kuljeskella henki- eli n.s. astraaliruumiissa kotiopettajattaren huoneessa öillä ilman takkia ja liiviä ja housunviilekkeet kaulahuivina, ja ilvehtii ja vetää peitosta. Kotiopettajatar, joka oli hieno tyttö, peljästyi pahanpäiväisesti ja sai tietoonsa hirttäytymisjutun, jonka jälkeen hän ei enää silmiänsä uneen ummistanut siellä. Uutta paikkaa hän ei saanut, toista huonetta ei liioin, vaan meni epätoivoissaan naimisiin eräälle raa'alle ja sivistymättömälle jolkille Iisalmen tienoilta ja etsiskelee nyt itse sopivaa nuoransilmukkaa ja hyvää hirsipuuta.

Ja kukahan tahtonee killua puussa, alttiina kärpäsille ja muurahaisille ja muille lentäville ja mateleville elikoille taikka maata vesakossa suuruksena ketuille ja muille pedoille?

Ja sitten kun sain kuulla, mitä ihmiset sanoivat ystävästäni Joonas Marjasesta, joka hukuttautui keväällä, niin minä varoitan jokaista sammuttamasta huoliansa ja henkeänsä aaltojen kylmässä sylissä. "No sen nyt tiesikin, maa ei ole koskaan tahtonut oikein pysyä hänen jalkainsa alla", sanoi yksi. "Valaa vedellä päätänsä oli Joonaksen erikoistaito", tuumaili toinen. "Onko kukaan kuullut, että Marjanen olisi koskaan nauttinut vettä ilman konjakkia?" kysäsi kolmas. "Se oli kai ensimmäinen kerta, kun se hutilus on mennyt asiaan pohjia myöten!" huudahti neljäs j.n.e.

Mitä itsemurhan paikkaan tulee, niin huomaamme siis, että jos karttaa sitä tekemästä sisällä huoneessa, ulkona maalla tai vedessä, soveltuu siihen melkein mikä paikka hyvänsä.

Nyt tavasta. Tässä jos missään pätee tuo, että "kaikki tavat ovat hyvät paitsi ikävät", ja ikävyys on sangen vaikea poistaa itsemurhasta. Kaikki nuo yleisimmät tavat: puukko, ampuma-aseet, nuora, vesi ja myrkky tärvelevät meitä enemmän tai vähemmän, ja sehän on ikävää. Sitäpaitsi eivät ne läheskään aina onnistu, ja sen vaan sanon, että jos siinä muista onnettomuuksista: tutkintoreppusista, rukkasista tytöiltä, epäonnistumisesta lukkarinvaalissa, konkurssista ja siinä ilmenevästä puutteellisesta kirjanpidosta, onkin jotain lohdutusta ja virvoitusta, niin on onnistumaton itsemurhaaja ja epäonnistunut kuolemankokelas mitä naurettavimpia ja surkuteltavimpia ilmiöitä taivaan kannen alla.

Mutta kas tässä muutamia hyviä tapoja hiipiä pois elämästä, varmasti mutta ilman suurempaa huomiota herättämättä.

Kaikki hyvät sunnuntaikoulukirjastot ja monet vakavamieliset, tunnolliset miehet selittävät tupakan olevan vaarallista myrkkyä. Jos sinun on mahdotonta elää, niin haikuuttele piippua joka päivällisen päälle — siinä keino, joka varmasti vie perille 80 vuoden kuluessa.

"Väkijuomain pirullinen myrkky" on kyllä nykyajan jalon raittiustoiminnan kautta tunnettu. Ihmiselle, jolla vielä on jotakin toivottavaa elämältä, en minä, vaikka miljoonan saisin, tahtoisi tarjota lasillista jääkellarikaljaa, mutta jos kumminkin kaikitenkin olet päättänyt itse lopettaa elämäsi, niin juo puoli pulloa pilsneriä aamuin, päivällisin ja illoin, niin voitpa olla jotenkin varma siitä, että jos nyt olet 20—50 vanha eli tuossa itsemurhaajille edullisimmassa ja mieluisimmassa ikäkaudessa, niin eivät tuskasi kestä kovinkaan paljon yli puolen vuosisadan.

Matineeat Helsingissä kevätpuolella kuvataan "kuolettavan" ikäviksi. Mene pariin semmoiseen, se tulee helpommaksi kuin revolveri. Onnettomien rakastavaisten ei oikeastaan tarvitse tehdä yhtään mitään päästäkseen lepoon ja rauhaan. Tavallisesti he "eivät voi elää ilman toisiaan". Itsessään erossa on jo kuolema rinnassa. Toisinaan se ei tapahdu juuri ihan äkkiä, mutta kyllä kumminkin sitä varmemmin. Tiedän naisen, joka "kuoli sydämen särkymisestä" 94 ikävuodellaan.

Jälellä on vielä tärkeä kysymys. Pitääkö itsemurhaajan kirjoittaa asianomaisille vai eikö, ja, edellisessä tapauksessa, mitä hänen pitää kirjoittaa?

Omasta puolestani luulen, että vaatimattomien ja rehellisten itsemurhaajain kirjeenvaihdosta olkoon voimassa se mikä muidenkin kunnon ihmisten: kirjoittakoot, jos heillä on jotakin kirjoittamista, muuten ei.

Se mistä itsemurhaajan on pääasiallisesti kirjoitettava, on tämä: hänen tulee ilmoittaa velkojilleen, mistä ja miten he saavat makson saatavistaan, hänen tulee juurtajaksain selittää, kuinka hän on ajatellut saada sovitetuksi elämänsä erehdyksen, jonka hän on aikaansaanut tappamalla itsensä, ja jos hänellä on vaimo ja lapsia, on hänen velvollisuutensa selvittää, kuinka ja missä määrin hän on teollansa parantanut heidän asemaansa, joka on näet hänen velvollisuutensa.

Näin luulenkin rehellisten ja kunnioitettavain itsemurhaajain aina menettelevän, mutta tähän saakka en, ihmeellistä kyllä, ole koskaan onnistunut tapaamaan mitään sellaista itsemurhaajan hyvästijättöä.

ITSEPÄINEN TYTTÖ.

— Tiedäthän, tyttäreni, sen olevan sekä minun että äitisi tahdon, että olet kiltti ja otat setä Juhanin Erkin, joka on oleillut Saksassa opettelemassa juomanpanoa ja on siivo ja varakas mies.

— Tiedät, isä, etten ole nähnyt häntä siitä saakka kun hän oli pieni lapsi ja että, ellen saa älykästä miestä, lahjakasta miestä, jolla on tunnetta, elokkaisuutta ja intohimoisuutta, niin en mene koskaan naimisiin, sanoi tuo itsepäinen tyttö.

— Jos sinä rakastut johonkin tuhrukseen, joka ei ole mikään eikä kelpaa mihinkään, niin sinä saatat sekä minut että äitisi hautaan.

— Jos minun pitää ottaa oluenpanija, niin minä kuolen, sanoi itsepäinen tyttö.

He asuivat eräässä huvilassa Eläintarhassa, ja kun perheen kissa oli neljä päivää kuunnellut niitä surullisia, sydäntävihlovia asioita, joita tuo itsepäinen tyttö nyt soitteli perheen pianolla, jätti hän huoaten talon eikä enää ikinä palannut.

Ja illoin lauleli tyttö niin haikeamielisesti huvilan tornihuoneessa, että muuan kovin jumalaton olutkuski sitä kuullessaan tuli murheelliseksi synneistänsä ja meni hukuttautumaan Susijärven salmeen.

Tyttö teki pitkiä kävelymatkoja ja kohtasi sattumalta viidakossa nuorukaisen, jolla oli syvät, tummat silmät ja silkkiset takin rintapielet.

Seuraavana päivänä käherrytti nuorukainen hiuksensa ja otti yllensä valkoisen liivin. Silloin pysähtyi tyttö ja ilmoitti nimensä olevan neiti Florentiina Anttila eikä suvaitsevansa nenäkkäisyyttä.

Pojan nimi oli Aatu Laakso ja hän oli maalari ja köyhä, mutta hänellä oli kumminkin sydän, sellainen sydän, joka… ah… taiteilijasydän.

Oluenpanija maalailee punaisia poskia ja muovailee pyöreitä vatsoja lähimmäiselleen, mutta onko hän taiteilija? Ei.

He kohtasivat toisensa useammin, ja kalanluiden kävi Fiorentiinan nyöriliivissä yhä vaikeammaksi kestää. Hänen sydämensä sykkäykset naksahuttelivat niitä poikki niinkuin ne olisivat olleet hammaspuikkoja taikka joitakin kehnoja tulitikkuja.

Eräänä iltana, kun linnut laulelivat rakkaudesta ja kesäpaiste oli karkoittanut kosteuden ruohikosta, levitti nuorukainen nenäliinan mättäälle; he istahtivat autuaallisen ihastuksen vallassa nenäliinan nimikirjaimille ja sadattelivat ja ilvehtivät kaikkea sellaista, jolle juolahtaisi mieleen yrittää eroittaa heitä.

Luultavasti he suutelivatkin. Minun nuoruudessani se oli hyvin tavallista sellaisissa tilaisuuksissa.

Kun Fiorentiinan puhdas ajatus jonkun kerran kosketti Erkki serkun halpaan persoonaan, tunsi hän samaa kuin kiivas raittiusmies tuntee viinapuotia ajatellessaan.

Tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään he huomasivat, että heidän tulonsa paremmin riittivät revolverin ostoon viidelle hengelle, kuin elintarpeisiin nuorelle parille, jotka olivat parempia ihmisiä ja saivat ehkä lapsiakin.

Tytön osalle ei ollut joutunut mitään perinnön kautta saatuja rahoja, ja poika myi vielä maalauksiansa kirjakauppiaille, kymmenestä markasta kappaleen, jotka olisivat saaneet Correggionkin kalpenemaan hillitsemättömästä kateudesta.

Hän mainitsi jotakin rauhoittumisesta, kunnes hänen maineensa olisi kasvanut ja Pikiporin pohatat seisoivat leinisillä jaloillaan jonossa hänen etehisessään tapellen tarjoten hänen teoksistaan neljätuhatta markkaa kappaleesta.

Mutta tytön veri kuohui kuin patentin saanut kahvikeittiö ja silmänsä iskivät salamoita yöhön kuin jonkun ihmelääkärin sähköpatterit jossakin hyvin suositussa kylpypaikassa. Tiukasti hän esitti että söisivät illallisen Pitkänsillan ruokalassa, 1:50 hengeltä, syleilisivät metsässä, ja sitten — lyijyä sydämeen.

Poika suostui siihen, mutta myönsi päivälliseen käyttäneensä ampuma-aseen hankkimiseen tarvittavan pääoman.

Kun sitten ajatus, että joltakin hyvältä ystävältä olisi lainattu ase, epäsäädyllisenä hyljättiin, nostettiin summa Anttilan rouvan talousrahoista.

— Vai niin, sanoi Florentiina ja kahmaisi pirullisesti hymyillen ne hopeakolikot, joilla oli käteisessä maksettava se ase, joka oli kohottava hänen henkensä monta kilometriä korkeammalle maailman korkeinta oluttehtaan piippua.

Mutta metsässä Alppilan luona, johon ajuri oli heidät kyydinnyt, pusersi hän maalaria nyyhkyttäen rintaansa vasten ja kuiskasi:

— Pyöveli lähestyy, minun sydämeni pyöveli, orpana, jolla on olutta, vaan ei armoa.

Maalari katseli synkästi eteensä, näpäytti kovakuoriaisen pois nuttunsa silkkipielustalta ja sanoi kamalan vakavasti:

— Florentiina, sitten meidän täytyy jättää tämä taivaankappale, ennenkuin hän tulee. Oletko valmis?

— Kyllä, Aatu, minun täytyy vaan sitä ennen käydä uimassa ja hiukan järjestellä lähimpiä puku-osiani. Joka on todella hyvä tyttö, hänestä ei voi olla yhdentekevää, millaisessa tilassa maailma löytää hänen jähmettyneen tomunsa.

— Olet oikeassa, Florentiina. Minäkin ehkä voisin saada vielä
Jägeripaidan velaksi, sanoi Aatu kolkolla äänellä.

He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.

— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi
Florentiina.

— Mitä sinä siitä tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.

— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa? riemuitsi Florentiina.

Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.

— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi hyljätä hänet, sanoi pappa.

Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua, joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin kiinni.

Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan ruokalaan.

Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.

— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.

— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan saa käyttää puheneuvojaan.

— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".

Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta, joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.

— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja istahdettuansa hihasilleen villashaalille.

— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä toist…?

— E… e… ei, nyt on… va… va… vaan niin ky… y… lmä, muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.

Kului muutamia minuuttia, joiden kestäessä ei juuri suuteloita säästetty. Älköön kukaan heitä moittiko siitä.

— Ky… y… yl… lä, minä luu… uu… len ta… ah… tov… an… i… Ah Her… ra Jumala… aijaijai… aut…!

Mutta pitkälle hän ei ollut pötkinyt ennenkuin joutui vangiksi vahvojen käsivarsien väliin.

— "Pa… a… appa kai"! Mutta kas, tuollahan on Erkkikin. No, sepä hauskaa, että olette omin päin tehneet tuttavuutta. Hyvää iltaa, poikaseni! Isäsi tulee iltajunalla. No, voidaanko kihlaus julaista maanantaina?

— Armaiseni! vastasi tämä ja pisti revolverin taskuunsa. Jos en olisi saanut sinua omakseni, niin olisinpa ollut kiusattu sitä todenteolla käyttämään.

— Eihän, onko se mahdollista, Erkki! No, hyvänen aika, onhan se toki sentään jotakin, huokasi itsepäinen tyttö.

KUMPIKO LOVISA?

Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona, johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.

Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä. Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia viinestänsä.

Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut neuvosmiehen Adelea.

Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"

Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.

Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien ruusunpunaisiin korviin.

Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi, vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti ja luottavaisesti:

— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta kysyäkseni… tutkaistakseni… tiedustellakseni… kuinka teidän mammanne voi.

Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä leiviskäisen nuoren naisen edessä…

Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.

He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.

— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa käytetään.

— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran suloisessa läheisyydessänne.

Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:

Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.

"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin silmiin kuin… kuin… sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin valtamereen.

Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa, ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä" ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.

Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia, huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:

"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.) Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!) Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei, enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun rinnallani (niin, missähän senkin paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti oma Louisesi".

"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs siitä pääsi. Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.

Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa? Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen toisen huuliparin oli hellittänyt, kas siinäpä se tärkeä kysymys?

Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa! Inhoittavaa!

"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä sillä tavalla, vaikka sitä lausutaan tällä tavalla; mutta kaikki heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise Suvantoa "Lovisaksi"…

Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.

Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle, vaalealle silkkihameelle.

Ei epäilemistäkään! Tämä se oli! — Louise, oma Louiseni! riemuitsi Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.

— Herra Pitkänen… Johannes… te tulette niin äkkiä, mutta minun sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.

Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä, kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.

— Sinä… tääl… herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta
teeskennellä… olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.
Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —
Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!

Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.

HAJANAISIA PIIRTEITÄ LIIKE-ELÄMÄSTÄ.

Aikain alussa taikka ainakaan heti sen jälkeen ei ymmärretty muulla tavoin päästä omistamaan sitä, mikä oli toisen omaa ja jota tahdottiin itselle, kuin lyömällä kuoliaaksi tai ainakin rökittämällä pahanpäiväiseksi omistaja ja ottamalla se väkivallalla. Tämä oli tavaranvaihdon eli kaupan kaikkein ensimmäisin muoto ja sitä nimitettiin omankädenkaupaksi.

Mutta ihmiskunta lisääntyi, kuoliaiksi lyödyillä oli sukulaisia, seuraystäviä ja viiratovereita, jotka koettivat kostaa heidän kuolemaansa, ja ihmisten tappamisesta alkoi olla hankaluuksia, sittenkin vaikka oli kuinka väkevä. Silloin pisti jonkun älyniekan päähän antaa tuon halutun tavaran omistajan elää ja tehdä hänen kanssansa sellainen suostumus, että antaa hänelle jotakin sijaan: karhunnahan vasikasta, vakallisen rukiita hameesta j.n.e. Siten oli alkanut vapaa tavarainvaihto ja sitä nimitettiin yksinkertaisesti vaan kaupaksi.

Mutta ihmisellä saattaa olla omistamisen halu ja himo lähimmäisensä tavaroihin, vaikkei hänellä ole mitään millä vaihtaa. Silloin alkoivat nuoret yrittelijäät miehet valita itselleen vaimoja vanhempain herrain tyttäristä, joilla oli sellaisia tavaroita, jotka heitä viehättivät, ja tinkiä itselleen jonkun osan irtaimesta kaupantekijäisiksi. Tämä oli naimiskauppaa.

Avioliitto tuli nyt kaikkien noiden kolmen liiketavan keskustaksi ja sen kehystässä harjoitetaan vielä sekä kauppaa, naimiskauppaa että "omankädenkauppaa".

Viimein alkoi tuntua hankalalta pistää lammas taskuun lähtiessä ostamaan rintaneulaa tai ottaa härkä kainaloon mennessä hankkimaan itselleen uutta nuttua. Silloin joku nero keksi tuon tavaroitten sijasta käytettävän välikappaleen, jota sanotaan "rahaksi".

Enpä oikein tiedä, mitä siitä miehestä olisi sanottava. Hänen keksintönsä ei ole epäkäytännöllinen, mutta se on matkaansaattanut paljon harmia ja hiukan verran hyötyä.

Raha eroaa kolerasta, hammaskivusta ja kurkkumädästä siinä, että nuo viime mainitut Vaivaavat meitä enimmän silloin kun meillä niitä on, mutta raha eniten, kun meillä ei sitä ole. Taitava lääkäri voi vapauttaa meidät kaikista noista neljästä vammasta.

Rahalla saadaan ehdottoman varmasti kaikkea, mitä tämän maan päällä on, paitsi neljää pikku asiaa, nimittäin terveyttä, onnea, rakkautta ja virheetöntä hevosta. Kumminkin on raha aina hyvänä apukeinona näiden hankkimisessa, ja niiden vastikkeita voidaan aina saada rahalla s.o. nautinnoita terveyden asemesta, päihtymystä onnen asemesta, rakastajatar ja vaimo rakkauden asemesta ja viisi sataa rautatietä hyvän hevosen, asemesta.

Luojaamme ajatellaan eniten kun ollaan hädässä, rahaa, kun sitä ei ole ja ruokaa, kun on kulunut kauvan siitä kun sitä viimeksi nähtiin.

Se, jolla on taitoa pitää rahaa arvossa, kun sitä on hänellä ja ylenkatsoo sitä, kun hänellä ei sitä ole, pääsee tavallisesti pitkälle tässä maailmassa.

"Häälyväisyyksiä" rahamarkkinoilla on tavallisesti sangen vaikea seurata, niin paljon voi kumminkin sanoa, että kun jonkun pankin osakkeet antavat yksitoista prosenttia, johtajat ovat mukana jossakin isänmaallisessa liitossa ja kassanhoitaja kuuluu liittokuntaan, silloin toinen kirjanpitäjäkin pääkonttorissa Voi olla kelpo kosija vaatimattomalle tytölle.

"Pankki" on laitos, joka laskee ulos seteleitä ja panee "sisään" vekselinväärentäjiä.

Valtakunnan vakavaraisin pankki on valtiopankki. Eipä kumminkaan ole syytä olla pahoillaan, jos on ainoastaan saatavaa kaikissa noissa muissa. Valtakunnan suosituin pankki on ostronbanken [osterimatalikko. Sanasutkaus. S.m.] Länsirannikolla.

"Yksityistä pankkia" on käytetty sangen paljon ja kauvan tässä maassa. Ennen oli se siinä, että jossakin siistimmässä laitoksessa kutsuttiin etehiseen saamaan joltakin tuttavalta selkäänsä.

"Agiolla" merkitään eroitus miljoonanomistajan vekselihyväksymyksen ja panoraamannäyttäjän lupauksen Välillä makson suorittamisesta, sitten kun hän saapuu paikkakunnalle.

"Vekseli" on soikea paperi lyhyeksi ajaksi, johon on parempi kirjoittaa pitkittäin kuin poikittain.

"Valuutta" on pätevä korvaus, joka saadaan etukäteen maksetusta rahasummasta. "Liikkuvilla valuutoilla" ymmärretään kilpa-ajohevosia ja mahtavia vävyjä rikasten kauppiasten taloissa.

Halu ja tarve saada rahoja suorittamatta valuuttaa lisääntyy sivistyksen mukana. Tämä luonnontarve se on synnyttänyt sen liike-ilmiön, jota nimitetään "lainaksi", ja jota pankeissa ja liikemiesten kesken ei koskaan ilman "vakuutta" harjoiteta. Kumminkaan ei vakaa esiintyminen ole kylliksi. Mutta "nimellä", yhden tai kahden, joilla ei mitään ole, luonnistuu kyllä, jos sinulla itselläsi on saman verran kuin heilläkin.

Se, joka yrittää "ottaa ulos" rahaa pankista niinä aikoina, jolloin pankki ei ole auki, "pannaan itse sisään".

Rahaa voidaan saada myöskin "panttia" vastaan. Mutta saada lempeä tarjoamalla vastaan ennen saatuja lemmenpantteja on mitä toivottomimpia yrityksiä.

Nuoret miehet, joilla ei ole mitään hyödyllisempää tehtävää, "avaavat jonkun liikkeen". Menettely siinä riippuu pää-asiallisesti siitä, mille vuorokauden ajalle tahtoo asettaa liikeaikansa. Öiseen aikaan tarvitaan vaan salalyhty ja kelpo tiirikka. Mutta jos liike on avattava päivällä, on katsottava, että saa luottoa jossakin ei järin kiivasluontoisella tukkukauppiaalla.

Kun halpa-arvoinen mies törkeällä tavalla kähveltää jonkun pienen summan, sanotaan sitä "varkaudeksi".

Mutta kun joku hieno mies kekloittelee sukkelalla tavalla itselleen suuret summat, niin sanotaan sitä "asioitsemisälyksi".

Sitä ajaneroitusta, mikä on sen hetken välillä, kun halutaan saada jokin tavara, ja sen hetken, jolloin tarvitsee yrittää valehtelemalla päästä sitä maksamasta, sanotaan "luotoksi". S Raakoja, hävyttömiä ihmisiä, jotka eivät suo lähimmäisensä elää, jotka onnettomuuden hetkellä urkkivat toisten talouskirjoja ja ovat laukeamaisillaan inhosta ja halpamaisuudesta, sanotaan yhteisellä nimellä "velkojiksi".

"Konkkurenssiksi" sanotaan sitä, kun joku nuori, yrittelijäs talonpoikaisrenki avaa puodin ja ostaa kankaita viidellä markalla metrin ja myy niitä neljällä. Kun tätä konkkurenssia on kestänyt jonkun aikaa, päättyy se "konkurssilla". Konkurssin kestäessä on kaikki konkkurenssi paikkakunnan ammattiveljien puolelta mahdotonta.

"Loppuunmyynnillä" ymmärretään sitä, että liikemiehen unelmat vanhentuneiden tavarain myymisestä hyväin tavarain hinnalla toteutuvat.

"Akortiksi" nimitetään sitä, kun velalliset ja velkojat sulautuvat suloiseen sopusointuun nylkeäkseen oikeuden valvojilta muut toimituspalkkiot.

"Säästöpankin" tehtävänä on säästää pitäjään mahtimiehiä Vaivautumasta kaupunkiin lainaamaan rahaa ja valmistaa "hoitajan" paikkoja oman pitäjään lapsille, jotka lukutiellä ovat horjahtaneet pois kiskoilta.

"Diskontto" on se ainoa osa jostakin vekselimäärästä, josta pankki voi olla varma, ettei sitä menetä.

"Väärät paperit" ovat tavallisesti "hyviä papereita", vaikka lainanottaja olisikin rutiköyhä, sillä hän tietää, että ellei paperia lunasteta ulos, niin ajaa hän itse sisään.

"Oikeuden valvoja" on virka, jonka perustamisen on aiheuttanut epäluulo toimitsijoita kohtaan, että yksin voisivat mielinmäärin tyhjentää konkurssipesän.

"Faktuura" on paperi, joka näyttää maakauppiaalle, minkä verran hän oli päissään kauppamatkustajan viime kertaa ollessa hänen luonaan.

"Hinnanalennus" on eroitus sen rajan välillä, johon asti on tahdottu nylkeä lähimmäistänsä ja sen, johon asti hän on sallinut nylkeä itseään.

Ennen maailmassa käytettiin sitä myöskin hyvin edullisesti, kun oltiin tekemisissä epäpätöisten ihmisten kanssa. Silloin myytiin esim. 70 prosentin alennuksella, pidettiin huoli siitä että saatiin netto, valvottiin brutto konkurssissa, saatiin siitä 30 prosenttia jako-osuutta ja oltiin katos'alla.

"Prokura" on jotakin, jonka vaimo antaa miehelleen, kun hän viimeisen konkurssin tehtyään alkaa uudestaan harjoittaa kauppa-asioita.

"Komppanjuuni" on otus, jota kirjailijat käyttävät kauppahuoneen esimiehen vaimon viettelijänä.

"Kirjanpidoksi" nimitetään sitä kun joku taloudelliseen rappiotilaan jouduttuaan vie kladdikirjansa eräälle hoikalle miehelle, joka kuukauden kuluessa muodostaa "laissa säädetyt kaupanpitokirjat" kolmen tai neljän vuoden ajalta. Vähintäinkin yksi sellainen kyky on jokaisessa kaupungissa olemassa.

"Tilinpäätös" on jotakin, jota ei koskaan uskalleta näyttää. Jos se on ruma, niin silloin meluavat velkojat, jos se on kaunis, niin silloin tekee takseerauslautakunta tyhmyyksiä.

MINKÄTÄHDEN SETÄ VISAKANTO JÄI VANHAKSIPOJAKSI.

— Ihmettelette, miksi minä en ole mennyt naimaan, pojat, sanoi setä Visakanto eräänä iltana seurahuoneella viidettä panosta tyhjentäessään. Sanonpa sen teille, se on sentähden, että naiset ovat niin riivatun itsekkäitä ja etujansa ajattelevia. He rakastavat harvoin tällä vuosisadalla; he myyvät itsensä, ja ostaa minä en tahdo.

— Uskokoon pahus, että siitä olisi mitään tullut viimeisiin viiteentoista vuoteen, sellainen nuuskainen ja tihrusilmä ja punanenä ja vanha ja harmaa kuin olette, setä. Mutta tehän pääsitte varoihinne jo nuorena, ja olitte kai sellainen, että joku keskinkertainen tyttö olisi Vähällä vaivaa voinut teitä hiukkasen rakastaa?

— Ehkä, ehkäpä, ja onhan sitä rakkautta maailmassa vielä tähänkin aikaan. Muuan kisälli ja muuan piika kapaloitsivat itsensä yhteen matkavyöhön ja hukuttautuivat viime talvena, pelkästä rakkaudesta. Kerttu Keinänen otti velkaisen hovioikeuden-notaariuksen, vaikka olisi voinut saada kivimuureja omistavan asessorin. Ja viskaalin sisäpiika kulki viime viikolla päällänsä alas Myllymäen putouksesta, pelkästä rakkaudesta, niin että rakkautta on olemassa, se on selvä. Mutta — enpä ole häntä tavannut koskaan omalta osaltani.

— Kyllä, vähäsen. No, voinhan kertoa, mistä se tuli, etten ole mennyt naimisiin.

Niin, nähkääs, minä olen tuollainen teknoloogi ja ajattelin valmistautua siviili-insinööriksi. Sellaisesta eivät välitä mammat enempää kuin tytötkään. Hänestä voi tulla John Ericsson ja hyvät naimiskaupat; mutta hän voi myöskin kuolla nälkään eikä hänestä ole helppo päältä nähdä, miksi hän aikoo.

Heiltä sain osakseni kylmää kohteliaisuutta, ja ne tytöt, joita hakkailin, eivät olleet minua ymmärtävinään. Eivät nolanneet eivätkä rohkaisseetkaan. Aika näyttäköön, arvelivat kai.

Silloin kuoli rikas setäni, joka ei pitänyt minusta ja tahtoi sentähden antaa kaiken omaisuutensa yliopistolle. Mutta sattuipa muuan siunattu läskikotletti — olenkin aina pitänyt siitä ruokalajista — takertumaan poikkiteloin tuon kunnianarvoisen sukulaisen kurkkuun ja hän kuoli ja haudattiin ja kaikki hänen kätkönsä nuuskittiin, vaan eipä löydetty ainoatakaan riviä yliopistosta.

Mutta silloinkos minusta otusta paisui! Kutsuja sateli minulle niin, että minä, joka aina, häpeä sanoa, olin ollut käytännöllinen mies, sanoin seurahuoneen Kirstille: "Kirsti", sanoin minä, "ei minun enää kannata, kun olen ehtimiseen poissa, maksaa kuukausittain; saisinko minä sen sijaan poletteja", sanoin minä.

Minua kutsuttiin vieraspitoihin ja minua kutsuttiin arkitiloihin, niin ettei kukaan kilpailija olisi eksyttänyt minua. Minua kutsuttiin syömään valikoittuja ruokia ja juomia ja minua kutsuttiin yksinkertaisille kahviretkille luonnonhelmaan ja minut jätettiin tytön kanssa kahdenkesken. Milloin yhteen ja milloin toiseen perheeseen. Naurettiin sanoilleni, jos jotakin sanoin, ja äänettömyyttäni pidettiin viisautena, kun vaikenin. Joulunaattona söin suurusta yhdessä perheessä, kastin leipääni lihapataan toisessa ja sain lipeäkalaa kolmannessa. Ja minulle saapui niin paljon joululahjoja, että nuormieshuoneeni näytti joulupäivänä houkuttelevalta "Käsityönystäväin" haarakaupalta tai joltakin muulta koruompelumyymälältä.

Vihdoin alkoivat vanhemmat yliopiston pro-professoritkin, jotka ensimältä olivat pitäneet minua milt'ei varkaana ja puolittain luulleet minun hävittäneen yliopiston hyväksi tehdyn testamentin, lähettää minulle kutsuja ja jättää minut yksin tyttäriensä kanssa.

Mutta minä pidin puoleni ja olin varuillani enkä sanonut koskaan halkaistua sanaa, joka olisi voinut kenellekään nuorelle naiselle antaa aihetta lentämään minun kaulaani tai kutsumaan kynttilää tai huutamaan äitiänsä.

Mutta sitten eräänä päivänä toukokuussa, käyskennellessäni pitkin maantietä neljännespeninkulman päässä kaupungista, saavutan erään tutun tytön, joka oli menossa vanhempainsa kesäasuntoon tuulettamaan hiukan ja katsomaan, mitä rotat olivat ehtineet talven aikana matkaan saada.

Muistin heti, että minun piti olla puolen tunnin kuluttua kaupungissa, pyysin anteeksi ja sanoin hyvästi.

— Oi, Jumalani! kiljahti tyttö ja lysmistyi kasaan niinkuin haavoitettu metsävuohi.

— Voi, ettekö näe tuota kauheata ukkospilveä tuolla? Kiiruhtakaamme! Tästä on vaan pieni matka kesä-asunnolle ja neljännespeninkulmaa kaupunkiin! Nyt on rajuilma täällä. Tulkaa!

Minun täytyi mennä sateen ja salamain keskellä ja kymmenen minuutin kuluttua istuimme huvilan parhaimmassa huoneessa mehuslasin ääressä, rullakartiinit alhaalla kaikissa akkunoissa paitsi yhdessä.

Huomasin olevani vaarallisella tiellä, tähystelin ympärilleni kuin rotta satimessa ja sanoin:

— Johto on, mutta apparaatti on sama, mikä isällä on kaupungissa. Se muutetaan tänne kesäksi.

— Oi, Jumalani, te jätätte minut yksin ukkosilmaan! Minä pelkään niin kauheasti… minä kuolen.

Satoi ja jyristi kaksi tuntia ja kun vihdoin: väsähtyi, olimme juoneet kokonaisen korttelin vaarainmehua.

Kun ilma kirkastui ja me kiipesimme ulos verannalle, tuli siellä kolme pitkää vaunua ja troskat täyteen ahdettuina kaupunkilaisia, jotka olivat olleet ulkona ihailemassa luontoa ja jotka sade oli ahdistanut sisälle niinkuin meidätkin, kumminkin mammat ja tädit mukana.

— Hyvää päivää! sanoi minun neitiseni. Minä olin vaiti ja nostin hattuani.

— Kuinka monta teitä on? Ehkä voimme likistäytyä lähemmäksi, että tekin saatte tilaa. Siitä saattaa sataa vielä enemmänkin.

— Meitä on… on vaan… insinööri, ja minä… sanoi neitiseni. Meidät saavutti rajuilma…

— Ahhaa… vaiiiiniiii… i… i… n… sanoi se mamma, jonka luona olin kastanut leipää lihapataan.

— Sitten on teistä varmaan paljoa hauskempaa kävellä, arveli se mamma, joka oli syöttänyt minulle lipeäkalaa.

Neitini oli syvissä mietteissä kotimatkalla ja joka toinen silmäys, jonka hän minuun loi, ilmaisi lievää nuhdetta. Toisissa vivahteli salaperäinen merkitys.

Seuraavana aamuna tuli hänen pappansa luokseni ja teki viittauksia, että minä olin saattanut huonoon valoon heidän tyttärensä.

Parin päivän kuluttua tuli mamma kysymään, oliko aikomukseni tappaa hänen lapsensa.

Minäkö? Johannes Visakanto, "Pikkulintujen ystäväin" yhdistyksen jäsen ja ihmisellisempäin teurastustapojen harrastaja, surmaisin nuoren terveen, kahdenkolmatta vuotisen tytön!

Se ei tuntunutkaan hullummalta. Nuoren, siistin naisen lähin läheisyys sisältää aina melkoisen määrän elähyttävää maneettisuutta, ja sitäpaitsi oli se kiltti, rakastettava tyttö, niin että kahden viikon kuluessa olin päässyt niin pitkälle että tyynesti tyydyin kohtalooni ja olisin ollut oikein tyytyväinen, ellei yksi ajatus olisi jäytänyt sieluani, se, että ne olivat nuo setäni perintörahat, jota minun oikeastaan tuli kiittää koko tytöstä.

Olin vähän perehtynyt elimelliseen kemiaan ja päätin tehdä pienen "kokeen".

Siinä tarkoituksessa menin kerran aamupäivällä lemmittyni luokse, parta ajelematonna ja kaikkein huonoin kaulaliina kaulassa, lisäksi toivottoman näköisenä ja raskaasti huokaillen, kaiken kaikkiaan ilmitulleen kavaltajan taikka itse teossa tavatun väärinpelaajan näköisenä.

Painoin käteni silmilleni, hairasin tuolia toisella takajalallani ja sanoin, että muuan seminarinoppilas, joka setäni huutokaupasta oli ostanut hänen vanhan kirjoituspöytänsä, oli siinä eräästä salalaatikosta tavannut testamentin, jossa setäni määräsi yliopistolle kaikki mitä hänellä oli. Minä olin köyhä mies, ei, eipä niin, olihan minulla rakas Mariani, mutta rahallisessa suhteessa olin typösen tyhjä.

— Eikö mitään pelastunut? sanoi Maria ja unohti hämmästyksissään langeta rinnoilleni.

— Voi sitä vanhaa ilkiötä! Onko hän testamentannut kaikki pois? sanoi hänen äitinsä.

Oma Mariani oli Vähällä unhottaa minut suutelematta, kun läksin. Seuraavana päivänä oli minun nimipäiväni; koko perhe unhotti sen. Kolmantena päivänä tuli hän, jota olin toivonut saavani kerran sanoa appi-isäkseni, ja sanoi tohtorin hämmästyksekseen huomanneen Marian hermoston olevan niin epäkunnossa, että kihlautumaton tila lähinnä seuraavana aikana oli hänelle ihan välttämätön, voidakseen pysyä hengissä.

Emäntäni oli hieno ja sävyisä leskirouva, mutta köyhä. Olen sitä aina hiljaa ihmetellyt, miksi eivät miljoonain omistajattaret koskaan pidä täyshoitolaisia. Varmaankin se heille luonnistuisi.

Tällä leskirouvalla oli tytär, vieno ja viehättävä, siivo ja siveä eikä ensinkään taipuvainen ruokavierasten suudeltavaksi ovien takana. Tämä tyttö kirkastui ja säteili kuin auringonruusu koko kasvoiltaan, kun sai kuulla minun onnettomuuteni. Kuinka sokea olinkaan ollut! Tässä oli rakkautta puolen lainakirjaston edestä, se säteili kirkkaimmin köyhyydessä ja se oli tuleva palkituksi! Hän, eikä kukaan muu, oli saava osan siitä hyvinvoinnista, jonka menettämisestä minä olin jutun sepittänyt. Päätin kosia seuraavana päivänä.

Mutta yöllä, kun loikoelin valveilla hetkisen, sanoin itselleni: "Visakanto, älä nyt taas hätiköitse! Tyttö pysyi levollisena, kun sinua pidettiin rikkaana miehenä, kenties vaan siitä syystä, että sinä silloin olit hänelle liian korkealla, ikäänkuin pihlajanmarjat ketulle. Nyt hän on pelkkää päivänpaistetta, tietysti. Mutta eihän hänen kaltaisestaan ahtaissa oloissa olevasta tytöstä nuori, siivo vaikka köyhäkin insinööri, ole mikään huono kosija. Saattaisihan tapahtua että sinä läpäiseisit, eikä hänellä kai ole paljon valitsemisen varaa."

Kahvit juotuani istuin salin sohvalla, huokailin kuin pajan palkeet ja näytin siltä, kuin minulla olisi ollut senkin seitsemän tuskaa, joista vähintäinkin neljä kuolettavaa.

— "Älkää panko toivoanne katooviin rikkauksiin, vaan elävään Jumalaan!" tuumaili mamma, joka oli papin leski.

— Voi hyvä Jumala, te ette tiedä koko minun onnettomuuteni syvyyttä! Kuuden kuukauden kuluttua olen oleva — parantumattomasti sokeana, sanoi tohtori minulle eilen.

Niin pian kun naisten silmät alkoivat selkeytyä sydämellisen sääliväisyyden ja rakkauden yhdistetyistä, vilpittömistä kyynelistä, aioin minäkin avata omani ja pyytää, etteivät minussa näkisi sokeaa köyhä parkaa, vaan sellaisen henkilön, jolla oli aikomus koko pitkän ikänsä katsella alas heihin herraskartanon verannalta jossakin viljavassa seudussa virkeillä, rakastavaisilla silmillä.

— Herra varjele kuinka surullista! sanoi eukko ja meni noutamaan lisää lankaa.

Neiti ei tullut pariin päivään näkyviin, ja mamma selitti seuraavana päivänä tarvitsevansa minun huoneeni vanhalle sisarellensa.

Ja siitä se tuli, sanoi Visakanto, että minä jäin iäkseni vanhaksipojaksi. Kuten sanottu, sitä on kyllä olemassa rakkautta maailmassa, mutta se, jolla on huono onni sitä löytää, älköön etsikö itsepäisesti, eikä ole koskaan haitaksi panna tytön typyköitä hiukan koetukselle.

SOPIMATTOMAAN AIKAAN.

Jos kasvattaa porsasta, antaa sille mitä parasta talossa on ja hoitaa mitä suurimmalla huolella, ja sitten kun sian on onnistunut saamaan suureksi, saapuu Vieras mies, joka nostaa hattuaan ja kysäisee kohteliaasti: "Sallitteko minun Viedä Possun muassani kotiini, ja tahdotteko olla hyvä ja lähettää jotakin sen elatukseksi?" niin luullaan tietysti, että mies laskee leikkiä tai on suorastaan hullu.

Jos istuttaa omenapuun, lannoittaa sen juurta ja tukee sen latvaa, puhdistaa sen runkoa ja hätistää hyönteiset sen lehdiltä, ja sitten, kun ensimmäinen hedelmäsato loistaa lehväin välistä, aivan ventovieras ihminen tulee ja ehdottaa: "Antakaa minun saada nuo omenat, ja juoskaa — noutamaan veitsi ja lautanen ja tarjotkaa niitä siististi!" niin luultavasti vastataan: "Tietäkää huutia, hävytön!"

Mutta annappas kun jollakin on tyttönen, suloinen kuin Saksan omena ja houkutteleva kuin joulukinkku, ja jota on elätellyt ja kristillisesti kasvatellut kahdeksantoista eli yhdeksäntoista vuotta, ja rakastanut häntä kaikesta sydämestään, ja sitten tulee miehenvetelys ja sanoo: "Kunnioitettava herra, antakaa minun saada tyttö kaikin kampsuineen ja perintöineen" niin on hänelle kumarrettava ja sanottava: "Olkaa hyvä, herraseni! Kuinka monta paria lakanoita, liinoja, pään-alaisia ja talletustodistuksia haluatte kaupanpäällisiksi?"

Enpä ihmettele, että on pappoja, joiden on Vaikea käsittää, mitä järkeä tuossa tuollaisessa on. Salmelan pappa sitä ei ainakaan käsittänyt, ja ajatus, että joku nuori jolppi jonakin päivänä tulisi viekoittelemaan hänen Elinaansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin väljähtynyt Roedererviini, taskuvaras tai huono onni nakkipelissä. Mutta kukaan ei pääse kohtalostaan, ja kun hänen Elina tyttösensä palasi joulukäynniltä tätiensä luota Heinolasta, ei hän voinut syödä, ei juoda, ei soittaa pianoa eikä puhella järkevästi. Alati hän vaan istui ja katseli salin kattoon sinisillä, suurilla, nuhtelevilla silmillään; mutta kun se oli äskettäin kipsitetty eikä siinä ollut vuotopilkkuja, niin oli Elinan käytös pikemmin todistuksena alkavasta mielenhäiriöstä kuin mistään taloudellisesta harrastuksesta.

Ei, kureliivin nauhan solmu oli aivan samoin kuin toisena joulupäivänä, jolloin hän matkusti, ja lapsi oli pikemmin laihtunut kuin höystynyt.

— Liina tädillä ovat joulukinkut aina niin hirveän lihavia; anna lemmikillemme pari Reijovaaran pilleriä, esitti huolestunut isä.

— Ah, Salmela, hän on saanut jo kahdeksantoista näinä viitenä päivänä, ja on yhtäläinen!

Mutta sitten kerran aamupäivällä, kun pappa istui huoneessaan sulatellen hanhea ja leikellen kuponkeja, eikä maailman kavaluus johtunut mieleensäkään, syöksyi lapsi sisään ja riehui juurikuin mustepullo olisi kaadettu hänen vaaleanpunaiselle hameellensa, ja kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille niin kiihkeästi, ettei tämä ollut mokomaa kokenut aina siitä päivin kun oli seurustellut näyttelijättärien kanssa, ja kiipeää hänen syliinsä ja antaa hänelle sellaisen suutelon, että se olisi tehnyt Sokrateen hulluksi ja houkutellut evankelista Johanneksen varastamaan pahemmin kuin itse Antinliisa.

Ja sitten se purkautui vähin erin: kuinka Elina oli Heinolassa tavannut erään notariuksen, joka oli niin hirveän herttainen että… ja heti tuntenut rinnassaan ahdistuksen, joka oli niin hirveän ankara että… ja kuinka notarius tanssi niin tavattoman hyvin että… ja oli tädin kamarissa käynyt niin kauhean rohkeaksi että… ja tänään, aamupuolella, hetkisen kuluttua, kenties tuossa tuokiossa tulisi isän luokse ja luultavasti olisi niin hirveän itsepäinen että… ja hän, Elina, oli niin hirveästi peloissaan että… sillä hän tiesi että pappa oli niin hirveän kiivas että…

Isä sinkahutti hänet luotaan juuri kuin hän olisi ollut keuhkotautiin kuolleen ruotuvaivaisen baktereita täynnä oleva yönuttu, ja kutsui koko joukon maanalaista herrasväkeä todistajiksi, että jos tuo notarius vaan uskaltaisi tulla, niin hän saisi niin tulisen lähdön ettei paremmasta apua.

Jonka jälkeen hänen rakas lapsensa pusersi nenäliinaa silmiään vasten ja arveli, että olisi paljoa hauskempi olla kuolleena, sekä meni äitinsä luokse äänettömässä epätoivossa selailemaan paremmanlaatuisia kangasmallikirjoja.

Salmelan pappa oli surusta ja suuttumuksesta tukehtumaisillaan. Mokomakin vekkuli, "pöytäkirjuri" ilman vakinaista palkkaa ja korviaan myöten kouluveloissa! Mikä verraton nenäkkyys! Hänen sisällisen silmänsä eteen oli tosin joskus kaukaa häämöittänyt kukilla koristettu alttari, jonka ääressä hänen pikku Elinansa polvistuisi; mutta se olisi ainakin jonkun rikkaan ja mahtavan miehen seurassa, jolla itsellään olisi pohjantähti ja kuponkeja leikeltävänä'. Ja nyt… tuollainen nulikka, jolppi, viikari, ja Elina kun oli vaan lapsi… Jo, tottavie, koputettiinkin ovelle… astukaa sisään!

— Nöyrin palvelijanne! Niinpä väinkin, minä kyllä tiedän mitä te "haluaisitte", herraseni. Olen juuri saanut tietää kaikki. Te tulette häiritsemään tähän asti onnellisen perheen joulurauhan, tunkeudutte sisälle säälimättömästi…

— Samantekevä. Ei reistailla mitään sukkeluuksia, pankaa se mieleenne! Minä istun täällä tyynenä ja tyytyväisenä vaimoineni ja tyttärineni, kun te juuri kuin pommi…

— Josko häiritsette! Mutta herraseni, ettekö voi käsittää miltä tuntuu, kun lapsi riistetään vanhemmiltansa? Ettekö voi…

— Hyvänen aika, se ei ole suinkaan minun tarkoitukseni, ei, ei, Herra Varjelkoon, sehän tiedetään. "Kaukana siitä että menettäisi tyttärensä, saa tämän yhdistyksen kautta itsellensä pojan." Häh, niinhän se kuuluu? "Tietysti teidän rakkaimpana huolenpitonanne on oleva niin usein kuin mahdollista tuoda tänne jälleen se kallis aarre, jonka olette ryöstänyt tästä kunnianarvoisesta kodista." Mitä, luuletteko, etten minä ole ollut jälkihäissä ennen ja kuullut vävyjen lavertelevan tyhmyyksiään isän ja äidin seistessä sortuneina eronhetken katkeruudesta. Häh?

— Juuri niin! Surkeasti erehtyvät isä ja äiti, jotka uskovat mokomaa sanatulvaa. Eikä, jos näkeekin sitte joskus lapsiraukkansa, niin saa itse kustantaa matkan ja olla valmiina kirjoittamaan kaikkiin hänen kunnottoman miehensä vekseleihin, joita hänellä on neulomalippaassansa. Mutta istukaahan, helkkarissa, istukaa! Se on sydämettömyys, joka…

— Ette voi ottaa huomioon, sehän tiettyä. Ei, eipä tietenkään. Te otatte vaan tytön ja niin ja niin monta tuhatta, ja kun ne ovat lopussa, kirjoitatte te taikka hän ja pyydätte lisää. Mitä onnettomat, hyljätyt vanhemmat tuntevat, se tietysti ei teitä liikuta. Aivan oikein! Puhukaa vaan suunne puhtaaksi! Minä tiedän edeltäpäin kaikki, minä…

— Ryöstää minut putipuhtaaksi. Ei, Herra varjelkoon, voihan olla, ettette sitä nyt ajattele. Tahdonpa tehdä Teille sen oikeuden, että myönnän, ettette tuosta tuollaisesta ole vielä ihan selvillä. Mutta ajatelkaahan itse! Teidän pienellä palkallanne… sillä tietysti sitä hyökätään yhteen päätäpahkaa… ja sitten Teidän molempain "ajanmukaiset" elämänvaatimukset… Jos sitten vielä kohtaa sairaus; lapsia sitä kaikissa tapauksissa tulee…

— Vai niin, tässä te istutte ihan suorapuheisena ja tahdotte saarnata Malthuksen oppia! Ja mokomaanko tahdotte tutustuttaa minun poloisen viattoman lapseni! Hävetkää, herra, ja muistakaa että tämä on kristillinen koti, johon ei kukaan saa tulla sellaisine kauhistuksineen! Teillä ja Elinalla ei siis koskaan tulisi olemaan pikkus…

— Ei koskaan! Ei ikinä maailmassa, sanon minä teille. Uh, kuinka te voittekaan esittää mokomaa! Hyi hitt…

— Mikä semmoinen paperi on, jonka vedätte esiin? Luuletteko minun epäilevän, ettette ole suorittanut tutkintoa? En, Herra varjelkoon! Olkaa hyvä ja pist…

— Kas niin vaan, sehän on hienoa! Uhkailkaa te vaan! Nytpä näyttäyttekin oikeassa karvassanne! Nyt hiipivät kynnet esiin! "Laki!" Kyllä, Jumala nähköön, kun lapsi vaan tulee täysi-ikäiseksi, niin seuraa hän vastoin vanhempainsa tahtoa ketä — pyydän anteeksi'— retkaletta tahansa. Mutta muistakaa että siihen on vielä kaksi vuotta, herraseni!

— Sähkölaitoksen kirjanpitäjä, oikein. Mutta nyt ette todellakaan saa viivyttää minua kauvemmin. Lasku on: satakaksitoista ja seitsemänkymmentäviisi.

Salissa istuivat notarius ja Elina ja suutelivat riivatusti. Tuo
Vietävän ihminen oli tullut salin kautta.

HÄNEN VAIMONSA YSTÄVÄTTÄRET.

He olivat vastanaineita, ja he rakastivat toisiansa niin, että toisen sydäntä kirveli, kun toinen yskähteli hiukan leivänmurusen vuoksi, joka oli mennyt vääräänkurkkuun.

Julle Rantamaa olisi ollut mustasukkainen kärpäsellekin, joka juoksenteli Ellin ylähuulella, ja Elli oli kirjoittanut nimensä erääseen anomusesitykseen, että kaikkein ravintolatyttöjen pitäisi olla 45 vuoden vanhoja.

Usein he istuivat samalla pikku tuolilla, ja söivät jäätelöä ja sellaisia kevyempiä tavaroita samalta lautaselta, kun ei kukaan sattunut näkemään.

Julle oli vielä sillä asteella, että suuteli vaimonsa hiuksia, kynsiä ja muita vähemmän tavallisia paikkoja; ja jos Elli oli ulkona hänen kotiin tullessaan, tunsi hän erinomaista halua kammata päätänsä hänen kammallaan ja sormillaan hyväillen sivellä hänen aamunuttunsa hakaneulaa.

Hänen onnensa olisi ollut täydellinen eikä hän olisi tahtonut paratiisiinkaan vaihettaa viittä huonettansa ja keittiötänsä, ellei Ellillä vaan olisi ollut niin monta ystävätärtä.

Julle Rantamaa ei ollut koskaan saanut liiakseen naisista. Yksinäisenä miehenä ollessaan oli hänellä ollut tapana käydä ääneen-lukemassa neulomaseuroissa, hän oli ollut sihteerinä naisyhdistyksessä, jonka tarkoituksena oli ripustaa pesimispönttöjä kottaraisille keväällä, ja kotiljongin lopussa näytti hän tavallisesti joulukuuselta 75 pienen turvattoman lapsen orpokodissa.

Mutta kun hän nyt oli päättänyt ottaa Ellin, niin tahtoi hän olla levossa ja rauhassa hänen kanssansa kodissa ja pitää hänet ihan itseänsä varten.

Se hänelle onnistuikin sikäli, ettei Elli hituistakaan välittänyt nuorista, vieraista miehistä. Suostutella tätä nuorta rouvaa olisi ollut yhtä turhaa kuin lämmittää totivettä jääpuikoilla taikka yrittää tyhjentää Itämertä ruokalusikalla.

Mutta hänellä oli kauhea määrä ystävättäriä. Voi olla edullista ottaa vaimon siitä kaupungista, jossa asuu. Hänellä voi olla tätiä, joiden sydämen huomaavainen mies voi taivuttaa testamentin tekoon, hänellä voi olla enoja, joiden nimi kelpaa vekseliin, ja hänellä Voi olla pappa, joka hankkii paikan ja muutamain satain markkain lisätulon jossakin kunnan laitoksessa, verokamarin sihteerinä, säästöpankin numeroiden tarkastajana j.n.e. Mutta hänellä voi myöskin olla veljiä, joilla on halu ja taipumus vippaamiseen ja konjakkiin, hänellä voi olla tätejä, jotka muuttelevat huonekalut, antavat määräyksiä ruuasta ja repivät jokikisen rihmasäikeen lapsikakaran ympäriltä kapaloidakseen hänet uudestaan omalla tavallansa. Ja sitten voi hänellä olla luokkatovereita ja nuoruudenystävättäriä.

Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja hyväileminen toisessa ja sanoo:

— Kultaseni, nappi nisk… niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:

Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan: "Kuuleppas, se pitsin malli…"

Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.

Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä, seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.

Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"

Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."

— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla
Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!

— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät silmänsä, niin heti…

— Ei, nyt sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä. Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon… Katri on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein vähimmän. Mutta kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse vaan; minä en voi oikein hyvin.

Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse, täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.

Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja huudahtaa innostuneesti:

— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä ikinä olen nähnyt! Sinullakos vasta mies on, Elli! Niin äärettömän ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!

— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti sanomattoman lämpimältä.

— Ah, nehän katsoivat teihin samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli silmiään.

— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta… mutta kahvi on aivan jähtynyt jo, ja tyttö pääsi vastikään ulos… Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.

— Vai niin, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut. Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka…

— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän on herrain kanssa, ja koko luokassa hän oli se, jonka kanssa minä kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.

Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen luona.

Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään. Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi "olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."

Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi saada saatella Lauraa kotiin.

Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui seurahuoneella tuntikauden.

— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva, kun hän vihdoin saapui kotiin.

— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin hän myöskin on.

— Joutavia, se vaatettaa häntä niin hyvin, ettei hän olisi puoliksikaan niin kaunis, jos hänellä olisi toisellainen tukka. Avomielinen tyttö! Tiedätkös, hän sanoi suoraan, ettei hän vielä oikeastaan ole koskaan pitänyt kenestäkään miehestä, noin oikein hellästi, tiedäthän, ei ikinä.

— Äh, kun nyt käyskennellään tuolla tavoin kuutamolla… Hyvää yötä,
Elli!

Julle ei enää koskaan tavannut Laura neitiä makuuhuoneessa ja — hyvin, hyvin harvoin vierashuoneessakin.

Kun Julle oli kolme kuukautta osoittanut suunnitelman mukaista rakastettavaisuutta vaimonsa ystävättäriä kohtaan, oli hän kutakuinkin saavuttanut kotirauhan. Oikeastaan oli enää Vaan Jenny Ruusunen, josta hänellä oli vaivaa. Hän joi iltapuoliskahviaan vähintäänkin neljästi viikossa heillä, ja kun Julle palasi konttorista kotiin aamupäivällä, niin sanottiin aina: "Rouva on mennyt hiukan ulos neiti Ruususen kanssa."

Jenny voitti kavaluudessa Jullen; olipa kuin olisi katsonut hänet lävitse. Kun Julle kaikkein kohteliaimmasti pyysi saada saatella häntä kotiin, sanoi hän: "Ei millään muotoa! Kiitos, kiitos! En minä pelkää pimeässä." Kun Julle lahjoitti hänelle kuusi kanarialintua hänen syntymäpäivänään, meni hän — Elliä kiittämään, ja viisi kertaa peräkkäin, kun Julle kustansi hänet teaatteriin, sovitti hän aina niin, että Elli joutui istumaan heidän välilleen. Se oli kauhean siivo ja hyvä ja ystävällinen tyttö, ja saattoi Jullen miltei epätoivon partaalle.

Tällaisissa mietteissään istui hän kerran kirjoituspöytänsä ääressä ja ajatukset itsepäisesti kiintyneinä tuohon sanomattoman uskolliseen ystävättäreen, riipusteli hän koneellisesti sekä aikakauskirjan lehden että viheriäisen, myrkyllisen imupaperin kirjoituspöytä-almanakassaan täyteen! "Jenny Ruusunen" — "Jane Ruusu" — "Jenny" oikein lehtikiehkuran sisään — "Jeanette Rose" kauniisti varjostettuna — ja "Jenny!!!" Kun hän oli mennyt konttoriin ja Elli rouva sai nähdä hänen piirustelmansa, puhkesi hän hermostuneeseen itkuun, kieltäytyi laskemasta sisään neiti Ruususta, joka tuli aamupuoliskäynnille, riisui kenkänsä ja kureliivinsä, sanoi että palvelijatar sai Valmistaa mitä tahtoi päivälliseksi, ja heittäytyi makuuhuoneen leposohvalle huopapeittoon kääriytyneenä odottamaan kuolemaa.

Mutta kun kuolemaa ei kuulunut, vaan sen sijaan Julle tuli kahden aikaan iloisena ja ystävällisenä, kuten tavallista, kietoi Elli molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja nyyhkytti:

— Eläkäämme itsellemme ja toisillemme Julle! Erillämme maailmasta ja ystävistä ja kiusauksista. Ja kun ke… eesä tu… ulee, niin paetkaamme pi… eeneen tu… upaseen metsässä, josta ei kukaan lö… yyydä me…

MATKAILIJA SIELUSTAAN JA SYDÄMESTÄÄN.

Kuinka pitkälle Joonas Tellerman olisikaan päässyt, jos hän jossakin virassa tai liikkeessä olisi käyttänyt neljänneksenkään sitä tarmoa, minkä hän kulutti matkustuksiin ja matkasuunnitelmain tekoon, sitä ei kukaan tiedä. Edellisessä tapauksessa hän ehkä olisi tullut sille kannalle, että nyt matkustelisi valtion kustannuksella ohjesäännön mukaisesti ensi luokassa, jälkimmäisessä tapauksessa hän nyt mahdollisesti kokoaisi neljättä tai viidettä miljoonaansa.

Hänen ainoa intohimonsa — mutta se sitä ankarampi — oli katsella jokaista isänmaamme kolkkaa. Joka ainoa säästetty kruunu ja jokaisen päivän vapaa hetki käytettiin matkustukseen.

55 vuoden ikäisenä hän oli nähnyt kaikki valtakunnan kaupungit ja rautatiet. Silloin ei täällä koko Ruotsin valtakunnan kruunun alaisena ollut yhtään rautatien ravintolaa, jossa hän ei ollut maannut, ei yhtään seurahuonetta, jossa hän ei ollut aterioinut. 42 vanhana hän katseli viimeisen kauppalan, ja sitten hän kulki kauppakalenterin ja postiluettelon avulla läpi kylien.

Kiusaus matkustelemaan ulkomailla oli hyvin suuri, mutta ulkomaa on kumminkin suurempi, sillä siellä on m.m. Afrika, Pohjannapa, Gröönlanti ja Sahara, ja kun Joonas Tellerman oli laskenut tarvitsevansa tuhat viisisataa vuotta ja kahden miljoonan matkakreditiivin, tutkiakseen koko maailman yhtä tarkoin kuin synnyinmaansa eikä muu kuin mahdollisimman suurin perinpohjaisuus tuottaisi hänelle tyydytystä, niin tuli hänestä, samoin kuin etevimmistä postimerkkien kokoilijoista, ammattituntija.

Jos kulkuneuvot olisivat kehittyneet yhtä nopeaa vauhtia kuin tähän saakka ja Joonas olisi saanut elää, niin hän olisi jo ennen sataa viittäkymmentä Vuotta voinut sanoa: "Jokaisen töllin Valtakunnassa olen nähnyt", ja se päämäärä olisi kai ollut elämisen, vieläpä hätätilassa kuolemisenkin arvoinen.

"Neckenin" kuuluisan kenkävoiteen keksijä sanoi kerran: "Entäpä jos Joonas ottaisi ollakseen hiukan minun kauppamatkustajanani! Silloin minun tuotteeni olisi viiden vuoden kuluttua oleva levinnyt laajemmalle; kuin almanakka."

Mutta Joonas ei tahtonut olla mistään riippuva matkustellessaan. Tuonnottain oli hän kihloissa erään hänen oloihinsa nähden ansiokkaan tytön kanssa. Asunnon, huonekalut ja kaiken muun, mitä he tarvitseisivat naimisiin mentyään, saivat morsian, anoppi ja tädit järjestää parhaansa mukaan; Joonas vaati vaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olikin, saada suunnitella häämatkan. Siinä hän oli ammattimies.

— Kello 10 meidät vihitään, 10.30 me syömme, 12.50 lähtee juna nro 147 ja siten pääsemme Nålköpingiin 8.12. Kello l.19 lähtee "Kung Erik" ja…

— Välttämätöntä, ihan välttämätöntä, Liina kulta. Laivalla on hyvä ravintola, laiva pysähtyy kahdessa kalastuspaikassa, joita ennen olen vaan sivumennen nähnyt, on matalakulkuinen, joten se kulkee läheltä Kallgrundin matalikkoa, jossa Restunan luola on nähtävänä. Huomaathan…

— Ah, Joonas kulta, mitä liikuttavat meitä kalastuspaikat ja luolat!
Menkäämme junalla seuraavan päivän aamulla, sanoi rakastettava nainen.

Joonas kalpeni, taittoi huolellisesti kartan ja aikataulun kokoon ja lausui kylmästi jäähyväiset. Huomispäivänä sai morsian käteensä seuraavan kirjeen:

Neitiseni! Rehellinen kunnioitukseni teidän persoonaanne kohtaan ja jalojen ominaisuuksienne arVostaminen ovat minussa muuttumattomina, mutta kun meidän erilainen käsityksemme tärkeimmistä elämänharrastuksista ennemmin tai myöhemmin tulisivat synnyttämään ristiriitaisuuksia avioliitossamme, niin pyydän, ettette pidä minua epähienona, kun täten lähetän teille jälleen sormuksenne ja vapautan teidät lupauksestanne. Erinomaisesti kunnioittaen Teidän nöyrin palvelijanne

Minä sain tiedon kihlauksen purkautumisesta, kun tulin hänen luoksensa ja näin, että morsiamen valokuvan sijalle hienolle jalustalle oli pantu Skrunkebyn kyytimiehen kuva.

— Kelpo poika, kunnon poika, sanoi Joonas. Hän arvosteli kaikkia matkustavaisten näkökannalta.

— Onko Fjanteby hupainen yhteiskunta? kuulin kerran jonkun kysyvän häneltä.

— Horna, oikea horna; 'kaksi junaa päivässä ja niin epämukavasti kuin mahdollista, sanoi Joonas.

Olin hänen luonansa kerran kun hän sai sähkösanoman, että hänen äitinsä oli huonona sairaana. Se koski häneen kovasti, hän pusersi kyyneleen rikki silmäkulmassaan ja nyyhkytti:

— Ajatteles! Jos hän kuolee, niin on hyvä ottaa arkku kuuden-junalla keskiviikko-illalla.

Joonas pysähtyi alemmalle asteelle virassaan. Seitsemän vuotta sitten oli hän vähällä saada ylennyksen. Silloin sanoi hänen lähin esimiehensä eräänä iltana illallista syödessä:

— Anteeksi, Skunkebosta ei kulje mitään junaa neljän aikaan, arveli
Joonas.

— Eipä totta totisesti kuljekkaan! Kas tässä aikataulu:
Skunkebo—Bunkebo: 6.20, 11.40 ja 5.36.

Esimies hymyili ivallisesti. Joonas sai olla oikeassa, mutta — hänen toverinsa sai paikan.

Joku Vuosi sitten hän oli saamaisillaan 500 kruunun lahjapalkkion, mutta se raukeni tyhjään seuraavalla tavalla: Hän sai rautatiellä toverikseen vanhanpuoleisen tuntemattoman herran.

— Täysi epatto. Hänen piti matkustaa Qvesumiin tässä eräänä päivänä, otti veneen, myöhästyi ja kulutti matkaan kolme päivää, jotka hän olisi voinut säästää, jos olisi matkustanut rautatiellä, ottanut kyydin Hallstenskogiin ja sitten taas jatkanut junalla. Aivan niin, hän on nauta.

Tuo vanhempi oli presidentti K:n veli. Niin kauvan kun presidentti K. eli, ei Joonaksen kannattanut ajatellakkaan lahjapalkkiota, ja kun presidentti kuoli, eli Joonaskin vaan kolme viikkoa. Kun Joonas istui karttansa ja "Ruotsin kulkuneuvojen" ääressä, ei häntä ollut hyvä häiritä hänen arviolaskuissaan. Sillä tavoin hän istui viime vuonna heinäkuulla Hafsingen kievarissa, kun salama iski hänen kantohihnaansa.

— Älä läiskytä sillä tavoin ruoskaa, poika! Peljätäthän luontokappaleen. Olen heti valmis, tuumaili Joonas.

Muuan yhteinen ystävämme, kassanhoitaja Pettersson karkasi viime keväänä, saatiin kiinni ja sai muutamia vuosia kuritushuonetta.

— Oli, oli, sehän tietty, mutta sitten — matkustaa sekajunalla nro viisikymmentäkuusi eikä yöllä menevällä pikajunalla! Sehän on hulluutta!

Kun Joonas seurassa esiteltiin jollekin, pani hän aina keskustelun alkuun jotenkin samalla tavoin kuin minun kanssani:

— Olen matkustellut äärettömän paljon, luulenpa että kotimaassa olen Ruotsin enimmin matkustellut mies. 35 vuoden vanhana olin nähnyt kaikki Ruotsin kaupungit, 41 ikäisenä kauppalat ja useimmissa kylissäkin olen ollut. Kaikki pettää täällä maan päällä, raamattua selitetään väärin ja lakikirjaa väärennellään ja ainoa luotettava peruskirja, mitä' on olemassa, on "Ruotsin kulkuneuvot", lukuunottamatta muutamia höyrylaivoja, Missä te asutte?

— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön. Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen. Weksiö! Vai niin, niinhän se on.

Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon lohdutusta.

— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä, mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön sikseen, pastori.

— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina olleensa väärässä.

— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa maailmassa.

Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.

— Viis siitä, veikkoseni, mutta minut on haudattava Itägöötanmaalle; nyt kuolen tänä iltana, viimeistään yhdeltätoista, arvelen, saan mustan matka-arkkuni kuntoon huomenna aamupäivällä ja olisin niin mielelläni tahtonut seurata tavarajunalla 105 entiseen kotikylääni, ja sitten kun tarkastan, niin se onkin — kruutijuna.

— Eipä juuri… no, olehan hyvä… lue hiukan… Matkailijayhdistyksen vuosikirjasta ja pidä tässä karttoja esillä, että voin seurata, kunnes silmäjänteeni raukenevat…

HERRA BLOMBERGIN KOIRA.

Herra Blomberg oli asiamies. Ihmisen persoonallisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta sekä yleisistä olosuhteista voidaan aina jotakin päätellä, kun saadaan kuulla, mitä hän toimittelee maailmassa. Jos hän on lääkäri, niin voidaan näet aina edellyttää hänellä olevan jonkun verran sivistystä, pappi ei mielellään tappele markkinoilla, ja virassa olevan upseerin ovelle menee puujalkain kauppias suotta aikojaan kolkuttelemaan. Mutta "asiamies?"

Hän saattaa olla hieno mies ja hän saattaa olla roisto, hän voi ansaita Viisi tuhatta markkaa tunnissa ja on asiamiehiä, jotka eivät ansaitse viittä sataa kymmenessä vuodessa. Asiamies voi olla sellainen, että voit ilolla antaa hänelle tyttäresi ja hän voi olla sellainen, että varoitat palkkapiikaasi ottamasta häntä. Hän voi omistaa kivitaloja ja hän voi olla ilman puhdasta paitaa, hän voi olla kaupungin valtuusmies ja hän voi olla varas, — tiedänpä asiamiehiä, jotka ovat molempia.

Asiamies on jotakin epämääräistä. Muut ihmiset liittyvät yhteen ammattitoveriensa kanssa, heillä on hupaista yhdessä virkaveljiensä kanssa ja hauskuutta tovereistansa, mutta asiamies katselee toisia asiamiehiä samoin silmin kuin hyljätty morsian katselee entisen lemmittynsä lapsen äitiä.

Herra Blomberg oli kutakuinkin hieno mies, kohosi työllänsä arvoon maailmassa ja jalosydämisenä hän tunsi tarvitsevansa jonkun, jota rakastaisi, johon liittyisi.

Seuraelämään hänellä ei ollut aikaa. Naidakseen hänellä ei vielä ollut oikein riittävästi varoja. Mitään seurustelua toisten asiamiesten kanssa ei ammattikateuden vuoksi voitu harjoittaa. Vapaa ja halpa avioliitto soti hänen siveellisyytensä tunnetta vastaan.

Silloin herra Blomberg osti koiran, kauniin lintukoiran, että hänellä olisi joku elävä olento ystävänänsä, sillä hän oli hyvin yksinäinen maailmassa. Ihminen on seuraeläin; kun hän työstä ja touhusta palajaa kotiinsa, on hänestä mieluista nähdä siellä rakastetun olennon tapojen ja toimeliaisuuden jälkiä.

Ja siinä suhteessa oli nuori lintukoira Tyras täysin pystyvä tyydyttämään isäntäänsä. Päivää myöhemmin kun he olivat muuttaneet yhdessä asumaan ja Blomberg meni kaupungille erinomainen kahvinnäyte muassaan ja oli poissa yhden kokonaisen ja yhden neljännestunnin, niin näytti hänen asuntonsa sangen asutun näköiseltä, kun hän palasi. Hollantilaiset kahvinäytepussit retkottivat rikki pureskeltuina nurkassa ja niiden oiva sisällys divaanimatolla. Skoonilaisesta valkojuurikassokerista ei ollut sen vertaa jälellä kuin kirjepihtiin voi nipistää, ja hänen paras shaggilla päällystetty nojatuolinsa oli repaleina ja näytti sangen käytetyltä.

Ja juuri kun herra Blomberg seisoi ja liikutetun näköisenä koki saada tolkkua asiasta, alkoi hän laukata pitkin laattiaa aina sohvan luokse asti, jossa hän vasten tahtoansa kallistui levolle kulma pöydän särmää vasten. Hän oli sattunut astumaan keskelle herne- ja virnanäytepussia. Ja keskellä divaanimattoa, tyhjennetty mustepullo pienessä ruusunpunaisessa suussansa, makasi Viisas Tyras ja katseli isäntäänsä lempeillä, uskollisilla silmillään ja liehutti komeaa häntäänsä ja näytti yleensä niin mainiolta ja mielistelevältä, etten luule kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan Göötan hovioikeuden ylimääräisen notariuksen olevan paljoakaan kunnioittavaisemmin ystävällisen herra presidentin omaa tytärtä kohtaan.

Ja se yksinäisyyden tunne, jota herra Blomberg oli toisinaan tuntenut, katosi kokonaan, kun Tyras eräällä kävelymatkalla maantiellä nuoruudenleikillisyydessä puraisi kuoliaaksi kaksi lammasta, ja isäntänsä huomasi yht'äkkiä seisovansa seitsemän kunniallisen maanmiehen keskellä, joilla oli heinähangot ja viikatteet käsissä ja, niinkuin näyttivät, valmiina ottamaan hänet hengiltä.

Herra Blomberg seisoi eräänä aamuna päättämässä 2.000 kilon kahvikauppaa kauppias Petterssonin kanssa. Tyras seisoi ihastuksissaan takajaloillaan, etukäpälät raatimies Misserlingin lauta-aitaa vasten. Raatimies Misserling oli aivan äskettäin maalauttanut aidan öljymaalilla. Ja herrain Blombergin ja Petterssonin jalkain välitse luikahtaa Tyras sisälle herra Petterssonin salonkiin ja laskee öljymaaliset käpälänsä rouva Petterssonin vaalealle, hienolle sohvalle. Siitä ei tullut mitään kahvikauppaa sillä kertaa, ja seuraavalla kerralla kun Blomberg ja Tyras tulivat, sanoi puotipoika patruunan olevan maalla. Kotiin päästyään istui herra Blomberg miettimään. Kasvatusoppi oli yksi niitä tiedonhaaroja, joita hän vähimmin kaikista oli opiskellut, ja hän alkoi epäillä, oliko hänellä riittävästi tietoja koiran kasvattamiseen.

Tyras sijoitettiin kuukaudeksi täyshoitoon eräälle metsänvartijalle, joka oli perehtynyt koiriin ja otti sinä aikana tehdäkseen Tyraksesta oikean koirain esikuvan kuuliaisuudessa ja hyvissä tavoissa. Verhoilija kutsuttiin päällystämään uudelleen huonekalut ja puuseppä höyläili puolentoista päivää pois mustepilkkuja laattiasta. Kaksi kertaa viikossa meni herra Blomberg metsänvartijan asunnolle katsomaan, miten Tyras edistyi säädyllisyydessä. Jos en ota lukuun sitä, että Herra Blomberg sai laskun yhdestä pässistä ja kuudestatoista kanasta, joiden elonkipinän Tyras oli nuoruutensa leikillisyydessä sammuttanut, näytti kaikki lupaavan mitä parasta.

Eräänä lauheana kesäiltana, kun herra Blomberg tuli katsomaan lemmikkiänsä, ei sen ystävä ja opettaja metsänvartija ollut kotona. Mutta hänen kaunis, yhdeksäntoistavuotias tyttärensä Hanna istui keinulaudalla tuvan edessä ja kutoi sukkaa pikku veikollensa ja katseli kauniilla ruskeilla silmillänsä ystävällisesti Tyrästä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa anatomiallisesti tutkistellen kauvan sitten kuolleen lehmän kylkiluuta.

Herra Blomberg istahti keinulaudalle tytön viereen, mutta olisipa halpamielistä panettelua väittää, että mitkään lemmenhaaveet olisivat solisseet Hannan sielua. Blomberg oli siivo ja hyvä mies, joka korkeintaan saattoi hiukan nipistää ravintolantyttöä leuvasta, mutta jonka mieleen ei koskaan juolahtanut mennä maalle alkuasukasten tyttösiä hullaannuttamaan.

Ja vaikkapa olisikin ollut sitä laatua, niin olisi hän polttanut hiilensä tyhjään, sillä tyttö oli viaton ja oli päättänyt vastedeskin pysyä sellaisena.

Ja muutenkin olisi asema ollut vaaraton, sillä tytön äiti piti heitä akkunasta silmällä.

Mutta siitä ei tiennyt Kalastaja-Antti, joka rakasti Hannaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja tuli nyt juuri verkko olalla ylös mäestä ja sai nähdä sen, jota hänen sielunsa rakasti, istuvan illan hiljaisuudessa työtuuman päässä nuoresta, kauniista herrasmiehestä.

En tiedä minkätähden, mutta aina kun nuoruudessani näin jonkun tytön, josta enemmän pidin, istuvan sillä tavoin jonkun luonnonkauniimman ja arvokkaamman miehen kanssa, kuin itse olin, tulin vähän surumieliseksi.

Mutta mustasukkaisuuden kamala tuska verrattain turmeltumattomassa sydämessään hiipi Kalastaja-Antti Blombergin ja Hannan taakse ja koki korviensa tärykalvojen avulla päästä selville, missä suhteessa he olivat toisiinsa.

Tahtomatta ehdottomasti puolustaa sitä, täytyy minun kumminkin muistuttaa, kuinka rakkaudessa samoin kuin sodassakin kaikkia keinoja pidetään luvallisina.

Silloin virkkoi herra Blomberg kaikkein mielisteleväisimmällä äänellänsä jotenkin tähän tapaan:

— Rakas lapseni! Pidätkö sinä niin paljon minusta! No, seuraavalla viikolla vien sinut kanssani kotiin kaupunkiin ja…

Samalla kohotti Kalastaja-Antti kätensä ja paiskasi Blombergia verkon kiveksillä niin, että hän näki puolen tusinaa aurinkoja ja useampia vakallisia tähtiä ja tulituksia ja lankesi sitten ähkyen polvillensa eikä enää päästänyt hiiren hivaustakaan.

Mutta Kalastaja-Antilla oli kumminkin rehellinen sydän, ja kun hän sai tietää asian oikean laidan, meni hän herra Blombergin luokse sairashuoneeseen pyytämään, ettei hän olisi pahoillaan.

Mutta kaupungissa saivat ihmiset kovin huonon ajatuksen Blombergista, mitä hyviin tapoihin tulee, ja lähetysyhdistys lähetti hänelle herätyskirjan: "Palaja turmeluksen tieltä", ja siveysyhdistyksen naiset rukoilivat hänen puolestaan, ja hänen vanha enonsa kirjoitti hänelle katkeran kirjeen ja sanoi antaneensa omaisuutensa pikku tyttöjen neulomakoululle, sillä hän ei tahtonut rohkaista ketään tappelemaan piioista kylän raiteilla eikä antaa hänelle varoja käsiin jatkaakseen kevytmielistä elämäänsä.

Syvästi loukattuna niin monista onnettomuuksista vetäytyi herra Blomberg maalle täyshoitoon erääseen kunnolliseen talonpoikaisperheeseen, josta kaikki tyttäret olivat naimisissa.

Tyras oli, tietysti, muassa; se tulisi olemaan Blombergin ainoana seuralaisena, sillä Blomberg vältteli koko ihmissukua. Paitsi pikkukauppiaita tietysti.

Sitten kerran oli Blomberg käyskentelemässä, kun Tyras syöksyi eräästä portista sisään pihamaalle, jossa oli kolme muuta koiraa ja jossa maanviljelijän perhe oli juomassa kahvia ja konjakkia, kutomassa sukkaa ja pelaamassa krokettia.

Blomberg ei olisi tahtonut, mutta hänen oli pakko mennä, saadakseen koiransa mukaansa, ja kerran sisäpuolelle tultuaan sai hän kahvia ja konjakkia ja pianonsoittoa ja rohkaisevia katseita maanviljelijän pisamaiselta keski-ikäiseltä kälyltä, ja illalliseksi ankeriasta ja kalanlientä.

Hän ei pitänyt ihmisistä, jotka tuntuivat hänestä imeliltä ja kärkkyviltä, mutta niin pian kun Tyras pääsi irti, syöksyi se sinne ja siellä oli yhtäläistä. Kerran hän antoi Tyraksen olla siellä kaksi päivää. Silloin sanoi patruuna telefoonissa:

— Tule noutamaan koirasi, se repii nurin kaikki puutarhalavat. Ja samalla saat kuulla hiukan uusia soittokappaleita, joita kälyni on saanut kotiin.

Kun hän saapui sinne, kaasivat he häneen kosolta totia ja aivan hullaannuttivat hänet, niin että hän käyttäytyi hiukan vallattomasti ja lemmekkäästi kälyä kohtaan ja hän heräsi seuraavana päivänä kihloissa olevana miehenä.

Ja kun Blombergilla ei ollut sellaista tottumusta, jota tarvitaan, ettei kihlauksesta tulisi avioliittoa, niin huomasi hän pian olevansa naimisissakin.

No, häät olivat ohitse, mutta toisen päivän aamulla päästi Blomberg irti ystävänsä Tyraksen ja pani kuusi uutta latinkia rerolveriinsa, näytti julmistuneelta, puri hampaansa yhteen ja etsi yksinäisen paikan läheisessä metsässä.

Silloin, juuri kun he olivat suorittamaisillaan välinsä, kuului pensaikosta piipatus:

— Ei, sitä et saa tehdä! Minä pidän koirasta ja olen kiintynyt eläimeen, ja — Janne! sehän oli juuri koira, joka saattoi meidät ensin yhteen!

Niin he menivät kotiin kaikin kolmen, mutta Tyras sai sitten sellaisen potkun Blombergin yksityisessä huoneessa, että se olisi ollut riittävä lennättämään minkä asiamiehen tahansa konttorista kauvas kadulle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SIGURDIN JUTTUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.