The Project Gutenberg eBook of Malombra, by Antonio Fogazzaro

   1. Tuntematon maa.
  II. Palatsi.
III. Menneisyyden haamuja.
  IV. Cecilia.
   V. Omituinen tarina.
  VI. Shakki-ottelu.
VII. Keskustelua.
VIII. Myrskyssä.
  IX. Pieni posti.

MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA

   I. Kuulumisia Nassausta.
  II. Salvadorit.
III. Askeetti.
  IV. Välinäytös.
   V. Mustan- ja punaisenkirjava viuhka.
  VI. Orrido.
VII. Kohtalon sormi.

ERÄS KEVÄTUNELMA

MALOMBRA

   I. Tiedän, tiedän sen, hän on vielä täällä.
  II. Salaisuus.
III. Lepo.
  IV. Peloittava vieras.
   V. Kelvoton elämään.
  VI. Selkeää.
VII. Malombra.
VIII. Vihdoinkin rakastettu.

ENSIMMÄINEN OSA

CECILIA

I. TUNTEMATON MAA.

Rämähtäen sulkeutuvat vaunujen ovet toinen toisensa jälkeen. Ehkä, ajatteli eräs matkustaja, se onkin raudankova kohtalo, joka ne sulkee ja kiidättää nyt minut toverineni auttamattomasti kohti hämärää tulevaisuutta. Höyryveturi viheltää, vaunut törmäävät kiivaasti vastakkain, juna lähtee kulkemaan hitaasti avaran katoksen alitse, liukuu lyhtyjen kirkkaasta valosta yön varjoihin, suuren kaupungin sekavasta huminasta luonnon hiljaisuuteen. Tuo kamala käärme kiertelee puhkuen ratakiskojen labyrintissa ja löydettyään vihdoin oman tiensä ryntää jyristen ja jyskyttäen sitä pitkin — on kuin se olisi yhtä ainoaa, elävien valtasuonien tykintää.

Sen jälkeen on vaikeampi arvailla, mitä tuo mietteliäs matkustaja tuumi kiitäessään tupruttavien savupilvien ja kipinäpöllähdysten lävitse, ohi puiden ja asumusten epämääräisten muotojen. Ehkä hän tutkiskeli vastapäiselle penkille asetettuun matkalaukkuun ommeltujen outojen ja käsittämättömien hieroglyfien salattua ajatusta, koska hän tuijotti siihen tiukasti liikutellen silloin tällöin huuliaan kuin ihminen, joka yrittää ratkaista jotakin ongelmaa ja kohottaa sitten kulmakarvojaan kuin olisi joutunut järjettömyyden piiriin.

Oli jo sivuutettu useampia asemia, kun yhtäkkiä huudettiin sen aseman nimi, jolla hänen piti nousta junasta. Viileä yöilma virtasi sisään katkaisten hänen ajatustensa hienot langat; juna oli pysähtynyt. Hän avasi vaununoven ja astui kiireesti ulos. Hän oli ainoa matkustaja, joka jäi asemalle.

— Herra, sanoi tarmokas, käheä ääni, — tekö olette menossa palatsin herrasväen luokse?

Tämän kysymyksen singahdutti hänelle aivan odottamatta mies, joka seisahtui hänen eteensä vasen käsi hatunreunassa ja oikeassa piiska.

— Oo, pahus soikoon, sanoi toinen raapien korvallistaan, — kuka se sitten mahtaa olla?

— Niin, nähkääs, täällä sanotaan palatsin herrasväki, ei muuta. Niin saa sanoa vaikkapa kymmenen penikulman päähän ylt'ympäriinsä ja se ymmärretään: te nähkääs, tulette Milanosta, se on eri asia. Mutta juttelenhan joutavia, kyllähän minä hyvin sen nimen tiedän, mutta otappa se nyt! Meillä köyhällä väellä ei ole niin hyvää muistia. Ja päälle päätteeksi tuollainen outo nimi…

Eräs asemamies lähestyi hitaasti, kädet riipuksissa, heilutellen lyhtyään melkein maan tasalla.

— Äläpäs polta housujasi, ei Viktor niitä sinulle maksa, sanoi huonomuistinen nuorukainen. — Nosta tuota lyhtyrämääsi vähän ylemmäksi ja lainaa se minulle hetkeksi.

— Aa, hän se on, hän se on; aivan sen näköinen kuin minulle on sanottu! Mustasilmäinen, mustatukkainen nuorimies, kasvotkin mustat, mutta ei hullummat Hyvä on, herra!

— Mitä hittoa, ajatteli vieras, — ihminen, jota en ole koskaan nähnyt ja joka kirjoittaa minulle, ettei hänkään ole nähnyt minua.

— Totta totisesti! huudahti mies antaen piiskansa pudota ja työntäen käden taskuunsa. — Suurempaa aasia ei äitimuorini olisi voinut toivoa minusta. Eikös herra kreivi antanutkin minulle paperilappua! Tuossa se nyt on. Ottakaa!

Se oli käyntikortti, joka tuoksui tupakalle ja likaiselle rahalle.
Siinä oli nimi:

Asemarakennuksen takana seisoivat avonaiset kiesit. Aitaukseen sidottu hevonen odotteli rauhallisena, turpa maassa, mitä tuleman piti.

— Olkaa hyvä, herra; se ei ole liian pehmoinen, mutta, ymmärrättehän, näin maalla. Hih!

Sukkela ajaja tarttui ohjaksiin ja hypähti yhdellä loikkauksella istuimelle. Hän ajoi piiskaa viuhutellen pimeää, kapeaa tietä pitkin yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut keskipäivä.

— Älkäähän vain pelätkö, sanoi hän, — vaikka onkin pimeä kuin suden suussa. Tämän tien tunnemme, hevonen ja minä, aivan ulkoa. Hih! Viime yönä kyyditsin myöskin kahta vierasta herraa, milanolaisia hekin niinkuin te. Mainion hyvä ihminen tuo herra kreivi! lisäsi hän sitten istuutuen vinoittain ja työntäen piiskan varren alleen. — Kerrassaan hyvä ihminen! Ja suuri herra, hehei! Hänellä on ystäviä maailman kaikilla kulmilla. Tänään saapuu yksi, huomenna toinen, ja kaikki valittua väkeä, korkeita ja oppineita herroja, mitä lienevätkään. Mutta kyllä maar te olette itsekin selvillä.

— Mainiota, oo, mainiota! huudahti ajaja syvän hämmästyksen valtaamana. — Hän on kunnon mies, tiedättekö! Olen hänen ystäviään, lisäsi hän selittämättä kuitenkaan kuuluiko suurten herrain vai oppineiden joukkoon, — monta kertaa olen tehnyt hänelle palveluksia. Tänäänkin hän tarjosi minulle lasin viiniä. En tiedä, oliko se ranskalaista vai englantilaista, mutta erinomaista se oli. Hih!

Kuljettiin kosken ylitse. Sillalla oli valoisaa. Oikealla sorakivitie häipyi valkeana juovana loppumattomaan tasankoon, vasemmalla sekä edessä näkyi matalia kumpareita kuin nojaten kukkuloihin niiden takana, ja taimmaisina kohosivat sarvipäiset vuorenhuiput harmaata taivasta kohti.

Ei kuulunut enää muuta kuin hevosen kavioiden kapsetta, ja aika ajoin särähti viiltävästi jonkin isomman sorakiven murskautuessa pyörien alla. Kaukaa kuului kahlekoirien itsepintaista haukuntaa. Hevonen, ajuri ja matkustaja pysyivät ääneti, liikkuen kuin saman kohtalon kuljettamina samaa päämäärää kohden, kuvaten täten hauraita inhimillisiä yhtymiä ja keinotekoisia liittoja: ensiksimainittu tunsi salaista vetovoimaa lämpimän tallin suloiseen ilmapiiriin, toista veti puoleensa erään punaposkisen ravintolanemännän hyvä viini, joka pulppusi iloa ja reipasta rakkautta, mutta hän, joka oli noista kolmesta älykkäin ja sivistynein, ei tuntenut ollenkaan omaa tietään eikä sen määrää.

Rattaat ajoivat rämisten pimeiden, autioiden pikku kylien lävitse, missä talot tuntuivat tuimina puolustelevan köyhän väen lepoa, kulkivat ohi puutarhain ja pienten, turhamaisten huviloiden, jotka koristuksineen näyttivät typeriltä yön juhlallisessa pimeydessä. Kuljettuaan pitkän matkaa tasaista maata pitkin tie alkoi nousta ja laskea mäkinä, jotka kertoivat auringosta ja näyttivät kaikki katselevan itään päin, kunnes lopuksi työntyi ahtaaseen ja pimeään, metsäisten vuorenrinteiden reunustamaan laaksoon. Väliin se kosketti tämän äärimmäistä reunaa, väliin kierteli kauaksi siitä kuin inhoten sen takkuista kosketusta ja heittäytyi lopulta päättäväisesti sen uomaan. Hevonen alkoi kulkea käymäjalkaa, ajaja hyppäsi maahan ja ilmaisi kaunopuheisesti piiskansa läimähdyksellä, että edessä oli pitkä taival.

— No niin, sanoi vieras sytyttäen sikarinsa, — onko hänellä perhe vai eikö?

— Kyllä maar, hyvä herra. Onhan mulla vanha, ruma akka, häijy kuin itse paholainen.

— Ahaa, herra kreivistä! Kuka sen tietää? Kuka herrasväestä selvän ottaa. Väliin luulee heillä olevan perheen, siin' on vaimo ja lapset vierellä, mutta kun hetki tulee lähteä viimeiselle matkalle, niin tuossa tulevat korpit niskaan, eikä vaimon auta muuta kuin laputtaa matkaansa; väliin taas elävät kuin munkit, mutta kun ollaan busillis, trochete, niin siinä on rouva kyynelineen ja kynsineen. Onni niillä on kaikessa, noilla ihmisillä! Jos minä, otan heilan, niin parin viikon perästä hän jättää minut, mutta muija pysyy kintereilläni niin kauan kuin elän. Herra kreivi oli yksin pitkät ajat, nyt hänellä on luonaan nuori tyttö. Kuka häntä sanoo tyttäreksi, kuka sisarentyttäreksi, mutta heila se on epäilemättä. Nämä tyhmät maalaismollikat sanovat häntä rumaksi. Saattepa nähdä, onko ruma. Ah, olisi minunkin pitänyt syntyä herraksi!

Ja lohdutuksekseen tuo omituinen nuorukainen läimäytti piiskallaan hevosta, joka lähti heti menemään juoksujalkaa keskeyttäen siihen heidän keskustelunsa. Päästyään kovan ponnistelun perästä mäelle se pysähtyi henkäisemään. Mäen laella oli näköala kokonaan muuttunut. Jyrkät vuoret kohosivat molemmin puolin jättäen tielle tuskin tilaa; toisia näkyi vastapäätä mäen alla, hämärtyen puiden tummien latvojen taakse, jotka alkoivat nyt reunustaa tietä.

Ajaja hyppäsi taas kärryihinsä ja hevonen lähti hölkkäämään hiljaista ravia alaspäin läpi tien tiheäkasvuisten jyrkänteiden. Puiden rankojen välistä alkoi pimeyden väistyessä näkyä laajoja viiniviljelyksiä.

Yht'äkkiä välähti tuli tien oikealta puolen, aivan hevosen edessä.
Ajoneuvot pysähtyivät.

— Käskystä, herra, olemme perillä. Jo maksettu, herra. Mutta jos annatte rahaa ryyppyä varten, niin se on omassa vallassanne, ei sitä kukaan kiellä. Paljon kiitoksia! Hei, otahan herran matkalaukku. Onnellista yötä! Hih!

Hän lähti ääneti, matkalaukku toisessa, lyhty toisessa kädessä kulkemaan alaspäin pitkin kahden rosoisen muurin reunustamaa polkua, jolla heilahtelevan lyhdyn valo hyppelehti ja välkehti tummien varjojen valossa.

Turhaan herra Silla tirkisteli uteliaasti muurin ylitse, hän voi erottaa vain jonkin rinteeltä ulostyöntyvän puun hahmon, joka seisoi kuin ihmetykseen ja rukoukseen kivettyneenä käsivarret levällään. Kellon kilahdus sai hänet säpsähtämään: opas oli pysähtynyt rautaiselle ristikkoportille. Se avautui kohta, ja polun mukulakivet ja portin kynnys hävisivät pian pimeään. Nyt alkoi lyhdyn valossa näkyä hienon hienoa hiekkaa sekä tummia kasveja, tuuheine, läpäisemättömine okaineen molemmin puolin tietä. Hiekan jälkeen tuli nurmea ja siinä epäselviä polun jälkiä tuuheiden viinipensaiden halki; sitten leveät, mustahkot, ränstyneet kiviportaat, joille saavuttiin sivulta päin. Niistä ei näkynyt alkua eikä loppua; kuului vain veden vienoa lorinaa ylhäältä ja alhaalta. Opas asteli varovasti noilla epävakaisilla kivillä, joita vastaan askel kajahti kuin metallin kilahdus. Lyhdyn himmeässä valossa näkyi portaiden molemmin puolin aina säännöllisen välimatkan päässä toisistaan pari mahdottoman suurta puunrunkoa ja kaksi harmaata, inhimillistä muotoa, suorina ja liikkumattomina. Vihdoin portaat loppuivat, lyhdyn alla alkoi näkyä hienoa, vaaleanpunaista sorakiveä, ja isoja arumin lehtiä häämötti molemmin puolin tietä; ja lähellä, pimeän keskellä, kuului hienon vesisuihkun lempeä lorina. Opas kääntyi nyt vasemmalle, kiersi erään korkean rakennuksen nurkan, nousi pari porrasta ja vei vastasaapuneen vieraan kunnioittavin elein isosta lasiovesta sisään.

Valaistussa eteisessä seisoi kauttaaltaan mustiin puettu herra, joka tuli häntä vastaan syvästi kumarrellen ja hirveästi käsiään heilutellen.

— Tervetuloa! Herra kreivi on jo vetäytynyt huoneisiinsa, koska hetki on hiukan… kuinka sanoisin, hiukan myöhäinen. Herra kreivi on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntönsä. Minulla on kunnia olla juuri herra kreivin sihteeri. Pyydän, herra, olkaa hyvä, olkaa hyvä. Luulen, että kaipaatte, herra, hieman virkistystä; oh, pyydän, pyydän.

Kursaileva sihteeri ohjasi vieraan komean porraskäytävän kautta ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän jätti tulijan palvelijan huostaan pyydettyään ensin vierasta illalliselle ja meni sitten odottelemaan saliin, jonne oli katettu illallispöytä kahdelle hengelle. Vieras ei antanutkaan kauan odottaa itseään. Häntä viekoitteli vähemmän illallinen kuin uteliaisuus tutustua tuohon omituiseen mieheen.

Herra sihteeri näytti olevan tuossa viidenkymmenen korvissa. Kaksi pientä, vaaleansinistä silmää vilkuili hänen ryppyisissä, keltaisissa kasvoissaan kahden hiustupsun välissä, jotka eivät enää olleet punaiset, mutta eivät vielä harmaatkaan. Hänellä oli täysiparta, joka pysyi yhä itsepäisen tulipunaisena. Parta, kasvot, liikkeiden jäykkä nopeus, muutamat kovat konsonantit ja syvät vokaalit, jotka syöksyivät hänen suustaan kuin pyörteestä, ilmaisivat hänet heti saksalaiseksi. Myöskin mustan puvun vanhanaikainen malli ja sen huolellinen siisteys samoinkuin kovaksi silitetty kaulus ja jäykkä, häikäisevän valkoinen paidanrinnus olivat saksalaisen aatelismiehen tyyliä. Mutta ihme kyllä, ranteisiin aatelismies loppui. Kädet olivat isot ja karkeat, täynnä arpia, iho kuivunut ja rosoinen, sisäpuolelta känsäinen. Niihin olivat piirtyneet kuuman auringon, pakkasen ja vaivalloisen työn pitkät hetket. Ne olivat kadottaneet kaiken joustavuutensa eivätkä kyenneet enää ilmaisemaan ajatusta, niinkuin sivistyneen miehen älykäs käsi. Mutta niiden sijasta käsivarret, hytkyvät olkapäät ja ennen kaikkea kasvot ilmaisivat intohimoisesti tylyä tarmoa.

Nuo kasvot olivat rumat ja iloiset, naurettavat ja nerokkaat, täynnä säkenöivää elämää; ohuiden ryppyjen sekava joukko syntyi ja haihtui yhtä mittaa hänen vaaleiden silmiensä ympärillä, jotka olivat väliin vakavat ja avonaiset, väliin taas kapeat vallattomassa ilossa, vihassa ja tuskassa, välähdellen kuin kaksi tulikipinää. Tavan takaa kohoili äkillinen punastus hänen kasvoilleen aina otsaan asti jättäen kuitenkin nenän ympäryksen yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, nenän itsensä pysyessä aina purppuranpunaisena ja kiiltävänä. Lyhyesti sanoen sihteerin koko sielu oli aina hänen kasvoillaan; sen nähtiin tuntevan, kärsivän, nauttivan ja värisevän kuin tuulen häivyttämä tulenliekki valkeaa kangasta vastaan. Hän puhui vilpittömällä äänensävyllä, joka vaihteli yhtä mittaa ja oli tulisempi kuin etelämaalaisen ääni, mutta usein hullunkurinen korostuksessaan, hypähdellen matalista äänistä korkeihin; ja kuitenkin tuo ääni kokonaisuudessaan oli erittäinkin vaikuttava.

Hän puhuikin paljon sinä iltana, tuskin maistaen ruokia, mutta tyhjennellen sitä useammin lasiaan. Hän aloitti kursailujen ja liioiteltujen, jonkin verran jäykkien rakastettavuuksien tulvalla, joka ei suinkaan löytänyt vastakaikua vieraan kylmähkössä pidättyväisyydessä, mutta siirtyi sitten yleisempään keskusteluun, puhuen Italiasta kuin ihminen, joka on nähnyt paljon eri maita ja tapoja ja omistaa senvuoksi laajan tuntemuksen oman aikansa ihmisistä ja oloista ja tuo joka asiaan rauhallisen varmasti epätavallisia arvosteluja ja uusia näkökantoja, jotka ehkä eivät aina kestä tyyntä arvostelua, mutta hämmästyttävät sitä enemmän yleisöä. Hänessä ei kuitenkaan huomannut skeptisismiä, niinkuin usein paljon matkustaneissa näkee, eikä hän myöskään osoittanut taipuvaisuutta kaiken pilkkaamiseen. Päinvastoin! Hänen puheensa oli täynnä soinnukkaita huudahduksia, jotka pamahtelivat kuin samppanjapullon korkit. Tuo pöytätoveri oli varmastikin hänestä hyvin mieluinen, koskapa tämä herätti sellaisen puheinnon huolimatta kuivakiskoisesta, melkeinpä ylpeästä käytöksestä. Sihteeri katseli häntä yhä lempeämmin ja herttaisemmin, kehoitti ottamaan sitä ja tätä pöydältä, uskalsipa jo sanoa jonkin tuttavallisuudenkin ja tehdä jonkin kysymyksen, joka pakotti toisen luopumaan vaiteliaisuudestaan.

— Ja mitä sanotaan Milanossa, huudahti hän yht'äkkiä heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan ja lyöden nyrkit pöydän reunaan veitsi ja kahveli ojossa, — mitä sanotaan Milanossa Otto Suuresta?

Nähdessään vieraan hämmästyksen näin odottamattoman kysymyksen johdosta rämähti hän äänekkääseen nauruun. — Puhun Bismarckista, lisäsi hän, ääntäen sanan Bismarck täyttä kurkkua nautinnosta värähtelevällä äänellä, ikäänkuin nuo pari tavua olisivat tuoneet virkistävän tuulahduksen synnyinmaasta ja vapauttaneet hänet kiduttamasta itseään italiankielellä.

Ylhäinen kreivi oli tuona kesäisenä yönä v. 1864 vielä kaukana menestyksestään ja maineestaan, mutta hänen maanmiehensä puhui hänestä ainakin kymmenen minuuttia vastausta odottamatta vihan ja kauhun sekaisella innostuksella ja ihailulla.

— Euroopassa luullaan häntä hulluksi, päätti hän. — Mutta taivas varjelkoon!… Wir haben sechs und dreissig Herren. Vielä palanen tätä forellia? Meillä on kolmekymmentäkuusi isäntää; saadaanpa nähdä kymmenen vuoden perästä! Oletteko koskaan juonut Johannisbergeriä? On häpeäksi tuolle miehelle, että maailman parhain viini tehdään Saksassa, mutta ei hänen kuningaskunnassaan. Se mies ei tule kauan sellaista sietämään.

— Oo! huudahti puhelias sihteeri upottaen jälleen kädet hiuksiinsa ja vedellen niitä sormiensa lomitse ikävöivän kiihkoisasti. — Oo, Johannisberger! Oo! ja hän siristeli nauraen pieniä, välkkyviä silmiään kuin nauttisi jo tuota himottua nektaria.

— Huomaatte kyllä, jos huoneessa on avattu Johannisberger-pullo. Vielä lasi, olkaa hyvä. Tämä ei ole muuta kuin tuoksunsa menettänyttä Sassella-viiniä, kuin silkkaa vettä, mutta italialaiseksi viiniksi se kyllä menettelee. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, hyvä herra, mutta niin se on, Italiassa ei osata valmistaa eikä juoda viiniä.

— Tunnettehan äidinkieltäni? Ette? No hyvä, Goethe sanoo näin: »tilkkanen pilaa vain vatsan ja liian paljon kuumentaa pään». Italialaiset joko juovat itsensä humalaan tai nauttivat vettä. Sanon sen liioitellen, herra, aivan liioitellen. Juoda pullo viiniä nykyään on samaa kuin juoda vettä. Viisaimmat juovat sitä vatsan terveydeksi, ymmärrättekö? Ei kukaan sydämen terveydeksi, ad exhilarandum cor! Te nauratte? Me olemme kaikki hiukan latinan harrastajia Saksassa, yksin nuo ruhtinaanlurjuksetkin!

— No niin, kaikkien pitäisi juoda iloon, mutta ei hulluuteen asti. Viinissä on ikuinen nuoruus! Niin kauan kuin elän, tahdon olla kaksikymmenvuotias kolme tai neljä tuntia päivässä; mutta en ikinä, tahdo olla kymmenvuotias: siinä on ero.

Sill'aikaa kirkas Sassella virtasi pulloista ja sihteerin vanhoilta hartioilta irtautuivat vuodet, neljä kerrallaan, lähtien lentoon. Nuo hartiat kohoilivat ylimielisinä siirtyen jo lähenevän vanhuuden rajoilta parhaimpaan miehuusikään ja jättivät sitten tilaa kypsälle nuoruudelle. Kirkas Sassella virtaili; ja niin saavuttiin äkillisten hellyyden purkausten, helppojen liikutusten ja sokeiden ja nopeiden ystävyysliittojen onnelliseen ikään. Sihteeri ojensi käsivartensa, käänsi schwaabilaisen partansa kohtuullista ja yksivakaista toveriaan kohden, tarttui molemmin käsin tämän käteen puristaen sitä kovasti.

— Per Baccho, herra, emmekö ole jakaneet leipää ja viiniä keskenämme tietämättä edes toistemme nimiä, vai kuinka? Herra kreivi sanoi minulle kyllä teidän nimenne, mutta olen sen unohtanut.

— Silla, ah, Silla, hyvä. Toivon, ettette ole milloinkaan kirjoittava proskriptioni-listoillenne Andreas Gotthold Steineggeä, joka karkoitettiin pois kollegiostaan sentähden, että rakasti liiaksi viiniä, perheestään sentähden, että rakasti liiaksi naisia, ja omasta maastaan sentähden, että rakasti liiaksi vapautta. Tiedättekö, herra Silla, se viimeinen oli hulluutta! Nyt olisin Kammerrath Nassaussa, niinkuin isä-vainajanikin, tai eversti, niinkuin velilurjukseni. Mutta vapaus, die Freiheit, ymmärrättekö? Se on pneumaattinen sana.

Tämän sanottuaan herra sihteeri tarttui äkkiä molemmin käsin tuoliinsa ja veti sen rajuin elein taaksepäin; sitten hän jäi käsivarret ristissä rinnallaan katselemaan Sillaa, joka ei ymmärtänyt mitään.

— Oo, niin, niin! Ettekö tiedä? Todellakin, sitä on vähän vaikea selittää. On olemassa, rakas Silla, algebrallisia, mekaanisia ja pneumaattisia sanoja. Tahdon selittää teille, mitä eräs wiesbadenilainen ystäväni, jonka kirotut preussilaiset ampuivat vuonna 1848, opetti minulle. Algebralliset sanat lähtevät aivoista ja ovat yhtälömerkkejä subjektin ja objektin välillä. Mekaaniset sanat kieli on muodostanut välttämätöntä ääntämistä varten. Mutta pneumaattiset sanat syntyvät yksistään keuhkoista ja soivat kuin ihanat soittimet, ei kukaan tiedä mitä ne ovat, mutta ne huumaavat ihmisiä. Jos käsitettä Freiheit tai liberté vastaisi jokin kymmentavuinen sana, miten paljon sankareita ja hulluja olisikaan säästynyt! Kuulkaa, rakkakin nuori mies, olen vanha, olen yksin, minulla ei ole rahaa, voin kuolla maantielle kuin koira, mutta jos tänä yönä minulle sanottaisiin: Steinegge, alter Kerl, tahdotko huomenna palvella taantumusta, olla Kammerrath [kamariherra] Nassaussa, istua kotilietesi ääressä, nähdä tyttäresi, jota et ole nähnyt kahteentoista vuoteen, niin minä, vanha hupsu, sanoisin: en, jumaliste! Eläköön vapaus!

Hän läimäytti nyrkkinsä pöytään äänekkäästi huohottaen ja puhkuen sierainten kautta.

— Hyvä! huudahti Silla tahtomattaankin liikutettuna. Minäkin tahtoisin olla tuollainen vanha hupsu kuin te.

— Oo, älkää, älkää toki toivoko sitä! Älkääkä sanoko sitä näin illallispöydässä! Täytyy tietää, paljonko maksaa huutaa — eläköön vapaus! — ja minkä arvoinen se on. Oh! Älkäämme puhuko siitä.

— Kyllä, mutta ei puhuta siitä, se on surullinen asia. En pidä surullisista asioista, olen hyvin iloinen ja hyvin onnellinen, sillä te miellytätte minua äärettömästi, niin, niin, niin!

Hän nyökytti päätään kuin hänellä olisi ollut vieteri niskassa; naurun välähdykset kipinöivät hänen silmistään.

— Uuh, ps, sihisi Steinegge sulkien kokonaan silmänsä, ja kumartaen päätään, niin että parta kosketti melkein lautasta, käsivarret levällään pöydän alla. Hänen päänsä oli kuin kääpiön.

— Aa, huudahti sihteeri suoristautuen ja kohottaen kätensä kattoa kohti, — en ole vielä sillä asteella. Teidän kysymyksenne ja minun vastaukseni välille mahtuu vielä paljon Sassella-viiniä.

Hän tarttui pariin pulloon, oli punnitsevinaan niitä kädessään, pudisti ja pani ne sitten pois. Ne olivat tyhjät.

— Ei ole enää ystävyyttä, hän sanoi huoaten, — ei vilpittömyyttä eikä sydämellisyyttä. Ehkä on paras mennä nukkumaan.

Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen. Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja; siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.

Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu, ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa, puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin piirteiltään kuin silmiltäänkin.

Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta nyt miehekkään miettiväisinä.

Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös, ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen. Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä. Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana, surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.

Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.

Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut olla mahdollista.

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen tarkkaavaisena.

Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti, ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.

Olette löytävä huomenillalla kiesit R…n asemalla Milanon—Camerlatan radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta, jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos mies sitä puhaltelee.

Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.

Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?

Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin kursailematonta… ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis omituinen, mutta hyväntahtoinen herra…

Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen? Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo. Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä. Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä, velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo ennen tapaamista.

Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.

Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.

— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta puolelta. — Aivan kuin pieni Föku, eikö totta? Se oli Steinegge. Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone. Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta 1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta. Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa ylösalaisin.

— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te, minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?

— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.

— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan. On hullua, että minun pitää opettaa se teille.

Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan. Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä hyvää Smyrnan tupakkaa.

Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut. Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:

Kirjani johdosta, nimeltä Eräs Uni, sain kunnian, rouva, vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani uni… Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään, ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän, surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä hienoon Cecilia-kaapuunne ja minä sulkeutuneena Lorenzo-nimen suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne, ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun nimeäni.

Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee, joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä. Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte, olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon, jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne, jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.

Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin, välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää, ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle, mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä. Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut naamiohuvimainen flirt, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen, vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista, sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta, huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar laskisi jalkansa; mutta…»

Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta…

II. PALATSI.

— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra kreivi on kirjastossa.

Silla pysähtyi lukemaan oven yläpuolelle marmorilevyyn kaiverrettuja profeetta Hosean sanoja:

Nämä runolliset ja lämpimät sanat saivat marmorissa jylhän, juhlallisen leiman, herättäen kunnioitusta kuolleen latinalaisen muotonsa vakavassa jäykkyydessä.

Palatsin kirjasto on tuttu muutamille oppineille ja kirjojen ystäville. Se on tilava, melkein neliskulmainen sali, ja sitä valaisee kaksi isoa ikkunaa järven puolisella seinällä sekä lasiovi, joka johtaa veden päällä riippuvaan pieneen puutarhaan. Vastapäisellä seinällä on iso, vanhanaikainen kamiini mustasta marmorista pylväiden ja stukki-koristeiden kannattamana, ja katosta riippuu suunnattoman iso pronssilamppu pyöreän pöydän yläpuolella, joka on tavallisesti täpötäynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Salin ylhäisin huonekalu on iso, molempien ikkunoiden välissä seisova kaappikello, tavattoman kaunista tekoa 18:nnelta vuosisadalta. Kaapin korkokuvat esittävät allegorisia kuvauksia vuodenajoista, jotka liitelevästä ja soittavasta Maineesta laskeutuvat alas toisen, uneen vaipuneen Maineen luokse, joka on pudottanut siipensä ja torvensa. Kellotaulua pitelevät ylhäällä hempeät tanssijattaret, hetkettäret, ja kaikkein ylimpänä nähdään siivekkään olennon kohoavan lentoon. Alla on kirjoitus:

En tiedä, lieneekö se ylhäinen perhe, jonka hallussa palatsi muutaman kuukauden ajan on ollut, jättänyt kirjaston koskematta; mutta silloin korkeat hyllyt peittivät kokonaan seinät. Kirjoja oli sinne kokoontunut useamman miespolven aikana, ja koska eri isännät ovat olleet hyvin erilaisia mielipiteiltään ja maultaan, vallitsi suuri ristiriita hyllyjen eri osien välillä, jopa muutamat kirjat näyttivät ihmettelevän, että olivat jääneet eloon kerääjänsä jälkeen. Tavattoman monien ulkomaalaisten ja meikäläisten salatieteellisten teosten seasta ei olisi löytänyt ainoatakaan luonnontieteellistä teosta, ja askeettisten ja teologisten kirjojen takana piili sopimattoman epäpyhiä lentolehtisiä. Kirjaston maine perustuu runsaisiin, mitä kauniimpiin kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen vanhanaikaisiin painoksiin, samoin mitä rikkaimpaan kokoelmaan italialaisia novellikirjailijoita sekä matemaattisiin ja sotatieteellisiin teoksiin, kaikki hankittu ennen vuotta 1800. Kreivi Cesare pani kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen kokoelman sekaisin, ajoi filosofit ja teologit pilviin, niinkuin hän itse sanoi, ja piti käden ylettyvillä vain historioitsijat ja moralistit, sulloi laatikkoon ja antoi heittää kosteaan makasiiniin novellikirjailijat ja runoilijat, paitsi Dantea, Alfieria ja Angelo Broffieron piemontilaisia lauluja. Niiden paikan anastivat muutamat ulkomaalaiset, suurimmaksi osaksi englantilaiset, historialliset, poliittiset ja puhtaasti tilastotieteelliset teokset. Kreivin hallintoalueelle ei päässyt tunkeutumaan ainoatakaan kirjaa, joka olisi käsitellyt kirjallisuutta, taidetta, filosofiaa tai yleistä taloustiedettä, ja tuskin ainoatakaan saksalaista, sillä hän ei osannut saksaa.

Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi korostetuin äänin:

Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi nuorukaisen kättä.

— Muuta, pikemmin ihmettelin… sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi hänen lauseensa.

— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi teidät tänne?

— Oh, ymmärrän hyvin tuon halunne, mutta otan itselleni vapauden olla sanomatta mitään aina iltaan asti. Sillävälin pyydän teitä olemaan kuin ystävä, joka tulee lahjoittamaan minulle ikävän joutoaikansa, tai kuin oppinut, joka haluaa maistella hiukan kirjojani ja keittiöni tuotteita. Pahus soikoon, en puhu liikeasioista vieraan kanssa, joka juuri on tullut talooni. Tänä iltana juttelemme niistä. Uskon, ettette tule viihtymään täällä niin huonosti, että tahtoisitte heti lähteä takaisin.

— Kaikkea muuta, vastasi Silla innokkaasti, — mutta teidän täytyy kertoa minulle…

— Siitä yllätyksestä, joka kohtasi teitä täällä? Niin, voi olla, että olen sen teille velkaa, mutta pyydän mitä kohteliaimmin, ettette puhuisi minulle siitä ennen iltaa. Mutta tulkaa, tahdon näyttää teille palatsini, niinkuin sanovat nuo talonpojan tomppelit, jotka muuten voisivat jättää maineikkaalle nykyajan sivistykselle nuo liian suuret sanat liian pieniä asioita varten.

— Minun taloni on näkinkenkä, hän jatkoi nousten. — Niin, näkinkenkä, missä on syntynyt useita, mielenlaadultaan erilaisia nilviäisiä. — Niin, ehkäpä ensimmäinen oli jonkin verran kunnianhimoinen: saatte nähdä, kuinka hän on koristellut kuortaan mitään säästämättä. Mutta kukaan heistä ei ollut epikurolainen, jonka vuoksi näkinkenkä jäi hyvin epämukavaksi. Mitä minuun tulee, olen misantrooppi ja muutan kuortani päivä päivältä yhä mustemmaksi.

Silla ei uskaltanut olla itsepäinen; jonkinlainen lumous valtasi hänet. Kreivi Cesare, uskomattoman pitkä ja laiha suurine päineen ja pystyssä törröttävine, harmaine hiuksineen, vakavine silmineen ja luisine, parrattomine, oliivinvärisine kasvoineen oli hämmästyttävä. Hänen syvässä bassoäänessään erotti vihan sekä hellyyden vivahduksia. Tämä ääni läikähteli aina tunteiden aallokossa, täyttäen tavallisimmatkin lauseet elolla ja erikoisuudella; se lähti jäntevänä suuren sydämen ja rautaisen rinnan onkaloista aivan päinvastoin kuin eräät terävät ja epäluotettavat äänet, jotka näyttävät räiskähtelevän vain kielen kärjellä.

Hän oli puettu pitkään, mustaan, aina polviin asti ulottuvaan päällystakkiin, jonka muodottomista hihoista pisti esiin mitä kaunein ja valkein käsi; ison, mustan kaulaliinan sisältä näki vain kauluksen valkeat kärjet.

— Ennen kaikkea, hän sanoi osoittaen kirjastoaan, — Pyydän esittää teille sen seuran, jossa vietän joka päivä monta tuntia. Siihen kuuluu kunnon väkeä, mutta myöskin konnia ja suuri joukko tyhmeliinejä, jotka hyvänä kristittynä lähetin niin lähelle taivasten valtakuntaa kuin voin. Siellä on runoilijoita, romaaninkirjoittajia ja kaunokirjailijoita. Voinhan sen sanoa teille, vaikka itse olettekin jonkin verran kaunokirjailija; sanoin sen ritari d'Azegliolle itselleen, joka, huolimatta halustaan töhriä tauluja ja kirjoittaa tyhmyyksiä, on sangen järkevä mies, ja hän naurahti minulle. Siellä on monta teologiakin, tuolla ylhäällä. Tuolla, nuo valkeat dominikaanit! Ne ovat kotoisin eräältä Novaran piispalta, isäni sedältä, jolla oli paljon joutavaa aikaa tuhlata. Mitä ystäviini tulee, niin toivon, että teette henkilökohtaisesti heidän tuttavuuttaan. He ovat kaikki silmien alla ja käden ulottuvilla. Ja nyt, menkäämme, jos haluatte, tekemään tuo kierros.

Palatsi on erään vehmaisten rantain verhoaman lahden perukassa, jonne järvi ulkonee mataloituen kahden metsikön välissä. Se kohottaa 18:nnen vuosisadan tyyliin rakennetun vasemman siipensä etelää ja oikean länttä kohden. Viisikaarinen pylväskuisti kiertää rakennusta järven puolella ja kolmikaarinen vuorten puolella vinosti molempien siipirakennusten välillä yhdistäen sen ensimmäiset kerrokset suuren, mustan kallionkielekkeen yläpuolella, joka tunkeutuu ulos järvestä. Puutarhurin pakottamana on tuon möhkäleen täytynyt vastaanottaa hiukan multaa, jossa nyt vallattomat verbenat ja betuniat hymyilevät kevytmielisesti. Oikea siipi, jossa on kirjasto ja joka ehkä on rakennettu kesäasunnoksi, kuvastuu vakavana veteen. Vastapäätä, noin viidenkymmenen askeleen päässä, on yksinäinen ranta, täynnä pähkinäpuita ja valkopyökkejä; oikealla on nurminen laakso, mihin järvi häviää. Katon ylitse kohoilevat sypressit ja viinitarhat peilaillen vihreässä vedessä, joka on niin kirkas, että väliin kesällä auringon paistaessa keskipäivän aikaan näkee syvällä pohjassa liikkumattomia leviä ja jonkin kalan varjon välähtävän keltaisten kivien välissä.

Palatsin vasen siipi katselee aukealle selälle, ja idän puolella on sitä vastassa vuoret lännessä, laakson puolella, on taustana kukkuloita ja poppelien juovittamia niittyjä taivaan sinisen holvin alla. Luoteessa järvi kiertää erään korkean, punertavan kallion taitse peittääkseen sinne hämärän perukkansa. Se on pieni järvi niin kokonsa kuin maineensakin puolesta, mutta kunnianhimoinen ja ylpeä vuorikruunustaan, joka sitä ympäröi, intohimoinen ja vaihtelevainen, väliin sinipunerva, väliin vihreä, väliin lyijynharmaa ja joskus, laakson puolella, taivaansininen. Siellä on sen hymy, siellä sen värittävät auringonlaskun palavat pilvet ja siellä se leimuaa yhtenä ainoana loimuna, kun etelätuuli karehtii sen pinnalla kesän loistavan auringon alla. Joka paikassa muualla vuoret levittelevät metsäisiä vaippojaan aina ylös huipuille asti, joita siellä täällä täplittää alas syöksyvä, tuhkanharmaa kallio, laakson varjot ja jokin smaragdinvihreä niitty. Lännessä järvi päättyy laaksoon, josta vuoret kohoavat penkereittäin Alpe dei Fioren kaukaisia, hammasmaisia huippuja kohden, jotka ikäänkuin leikkaavat taivasta. Tuossa laaksossa, vähän matkan päässä järvestä, näkyy kylän kirkko, ja vastapäisellä rannalla, pähkinäpuiden välissä, häämöttää kellotorni.

Palatsin takana on kuokka ja lapio hyökännyt ankarasti vuoren kimppuun ja vallannut puolipyöreän pihamaan, jossa kristallinkirkas vesisade putoaa suhisten ja aaltoillen ylhäisten gynereumien ja leveälehtisten aromien väliin. Näitten molemmin puolin on kaksi soikeata kukkien ja kasvien sikermää ja ympärillä puhdas, hieno hiekka. Vuorta vastaan asetetulla tukiseinällä kiemurtelevat ja risteilevät ristinkukat, glysiinit ja jasmiinit kuin hauraat, rakastavaiset olennot, jotka joka paikassa etsivät tukea ja koristavat sen sitten kiitollisina kukkasilla. Kaksi ristinkukkakimppua takertuu myöskin molempien rakennusten sisänurkkiin heitellen aina ylös pylväskuistille asti hajanaisia lehviään.

Keskellä tukiseinää ja aivan vastapäätä pylväskuistia, vuoren etelä- ja länsirinteen välissä, kohoavat leveät kiviportaat, joita suunnattoman suuret sypressit ja veistokuvat reunustavat. Oikealle ja vasemmalle leviää viinitarhoja, kuin paraatiin asetettuja rykmenttejä. Jokin sypressi on kadottanut huippunsa ja näyttää salaman iskemää, mustaa repeämää; mutta suurin osa on koskematon ja mahtava juhlallisessa vanhuudessaan. Ne näyttävät suurilta kykloopeilta, jotka laskeutuvat juhlallisesti vuorilta pesemään itseään, synnyttäen ympärillään hämmästyksen hiljaisuuden.

Kuvanveistoksista on enää vain kahdeksan tai kymmenen jäljellä, kaikki murattidominoon naamioituneina. Ne ojentelevat paljaita käsivarsiaan kuin uhkaavat sibyllat tai omituisen metamorfoosin jäykistämät ja kivettämät nymfit. Puutarhurin poika, seuraten tätä viimeistä ajatusta, panee usein niiden käsiin kukkia tai heinäkimppuja. Portaiden yläpäässä on iso vesiallas, joka nojaa hienoon, valkean-, punaisen- ja mustankirjavaan mosaiikkiseinään; se on jaettu viiteen kaareen yhtä monen komeron ympärillä, joista jokaisessa on marmoriuurna; keskellä on alaston ja naurava najadi kumartuneena uurnan ylitse ja painaen sitä jalallaan, niin että vesi tulvii virtanaan altaaseen, josta se salaisen putken kautta on johdettu pihalle kukkien keskelle. Veistoksen jalkaan on kaiverrettu Herakleitoksen kuulut sanat: Panta Rei.

Kirjastosta, joka on melkein huvilan länsipäässä, astutaan pieneen riippuvaan puutarhaan, jonka suurenmoinen magnolia peittää melkein kokonaan varjoonsa. Pienet portaat vievät täältä alas pihalle aina sisälaiturin portille ja ulkoportille asti. Täältä vaatimaton, pieni tie johtaa R:ään.

Palatsin toisella puolella kulkee tanakka aidake vedestä kohoavien kallionlohkareiden päällitse. Aidakkeen sisällä on suuri lehtokuja, jossa on jono kukkalavoja sekä korkea ja tilava hapanhedelmien ansari, joka lämpimänä vuodenaikana lähettää etuvartiansa, suunnattoman isot sitruunaruukut, peilailemaan itseään aidakkeen pylväiltä alas kirkkaaseen veteen. Lehtokujan perällä peittää kuusimetsä ympäröivän aitauksen kohoten vuorelle kuin musta nauha ja sulkien syliinsä puutarhurin mökin ristikkoportin vierellä, josta pääsee äkkijyrkkää polkua pitkin maantielle.

Sypressineen, viinitarhoineen, kuusimetsineen ja järvineen huvila olisi hyvin ihastuttava katsella valokuvassa stereoskooppisen lasin lävitse, jos tiede kykenisi saamaan siihen tuon tumman ja välkkyvänvihreän värin, läpikuultavat vedet ja auringon heijastukset vanhoilla muureilla. Voisi kuvitella sen tilavain ikkunani eteen toisia huviloita, iloisia kyliä ja hymyileviä puutarhoja taivaan ja veden välille. Mutta vakavassa yksinäisyydessäänkään »Palatsi» ei ole surullinen. Sen alueen ulkopuolella etelänpuoliset rannat näyttelevät oliivipuitaan ja kertovat lauhkeista talvista, ja laakson laajan aukeaman kautta, minne aurinko laskee, tunkeutuvat työteliään elämän äänet; tuota tietä kulkevat silmät ja sielu, kun niiden ei tarvitse nähdä kauaksi eikä haaveilla vapaudessa. Palatsi vallitsee tuota erämaata ylhäisessä suuruudessaan; kuka siinä asuu, voi uskoa itsensä kaiken näkemänsä hallitsijaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, jota kukaan ei uskalla lähestyä. Vuoret puolustavat valtaistuinta ja aallot nuoleksivat sen jalkoja.

— Sanotaan, ettei näköala täältä ole hullumpi, sanoi kreivi, astuen Sillan kanssa pylväskuistille. Minustakin se näyttää jotakuinkin mukiinmenevältä. Lukekaapa tuo. — Ja hän osoitti kiveä taimmaisen keskipylvään yläpuolella.

/p
           EMANUELE DE ORMENGO
  TRIBUNATU MILITARI APUD SABAUDOS FUNCTUS
              MATERNO IN AGRO
                  DOMUM
    MAGNO AQUARUM ATQUE MONTIUM SILENTIO
           CIRCUMFUSAM AEDIFICAVIT
              UT SE FESSUM BELLO
     POTENTIUM INGRATITUDINE LABORANTEM
                    HUC
         VESPERASCENTE VITA RECIPERET
                ATQUE NEPOTES
               IN PARI FORTUNA
              PARI OBLIVIONE
                FRUERENTUR
                  MDCCVII
p/

— Niin! huudahti kreivi seisoen suorana, hajasäärin Sillan takana. — Tämä kunnon esi-isäni on maistanut kuninkaita ja sylkenyt ne suustaan, niinkuin näette. Ja juuri tämän vuoksi en ole välittänyt maistaa niitä. Minä palvelisin kuninkaita vain siinä tapauksessa, että olisi valittava heidän ja demokraattisen roskajoukon välillä. Rautainen mies, tuo tuossa! Tarvitaan vain prinssejä, ja demokratia murtuu sellaiseen ja heittää sen hylkiönä pois. Uh! Te ette usko sitä?

— Olen kuninkaalle uskollinen, vastasi nuori mies liikutettuna. — Olen taistellut hänen kanssaan Italian puolesta.

Ah, Itähän puolesta! Se on aivan oikein. Mutta te tuotte esiin yhden päivän tapauksen, kun minä sen sijaan puhun laitoksista, joita voi arvostella vuosisataisen kokemuksen nojalla. Minullakin on demokraattinen sihteeri ja pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän on parhain ja rehellisin olento, mitä ajatella voi. Muuten, jos teillä on ihanne, en tahdo pilata sitä, olkoon se sitten mikä tahansa, sillä ilman ihannetta sydän putoaa vatsaan.

— Näette, missä olen valinnut asuntoni; suurenmoisen luonnon helmassa, keskellä tätä upeata aristokratiaa, joka ei ole rikas, mutta mahtava, näkee ja hallitsee kauas tasankojen yli, kokoaa voimia seudun teollisuuselämästä ja synnyttää ympärilleen puhdasta ja virkistävää ilmaa eikä vaadi näitten hyvien töittensä palkaksi muuta kuin etusijansa ja majesteettisuutensa. En tiedä, ymmärrättekö te nyt, mikä on minun poliittinen ihanteeni ja minkä tähden elän maailmasta erilläni. Res publica mea non est de hoc mundo. Menkäämme.

Kreivi oli mitä valppain opas, hän käänsi Sillan huomion kaikkein pienimpiinkin esineihin, jotka vain olivat huomion arvoisia, ja selitti rautaisen esi-isänsä, palatsin rakentajan, ajatuksia, kuin ne olisivat asustaneet hänen omissa aivoissaan. Tuo vanha soturi oli rakennuttanut kaikki mahtavasti kuin suuri herra: talviasunnon ja kesäasunnon, kolme kerrosta kummassakin, keittiöitä, kellareita, makasiineja ja muita palvelusväen huoneita puoleksi maan alla, rakennustaiteelliset suuret portaat itäisessä siivessä, suuria juhlasaleja ensimmäisissä kerroksissa. Näihin oli tehnyt maalauksia eräs tuntematon maalari hillittömine mielikuvituksineen: romanttisia rakennuksia, täynnä pylväskuisteja, terasseja ja obeliskeja, sekavia sotakuvia, eräitä ratsuväen taisteluita, jotka olivat jokseenkin kaukana Leonardon edeltäjien taiteesta, tavattoman virheellisiä piirustukseltaan, mutta ei vailla eloa.

— Olen saanut kuulla hyviltä ystäviltäni, sanoi kreivi näyttäen näitä Sillalle, — että tuo maalari on ollut aika tomppeli, jopa häntä on suvaittu sanoa häräksikin. Minä en ymmärrä niin mitään kaikesta tästä, mutta sen kuuleminen tuottaa minulle suurta iloa, sillä en rakasta taiteilijoita.

Ja se oli totta: hän ei rakastanut taidetta eikä ymmärtänyt sitä. Hän omisti paljon tauluja, muutamia aivan erinomaisia, joita hänen äitinsä, syntyisin markiisitar B… Firenzesta, oli kokoillut, sillä tämä oli rakastanut intohimoisesti taidetta. Mutta kreivi ei ymmärtänyt siitä rahtuakaan ja kauhistutti väliin ystäviään lausuessaan kaikessa rauhassa mitä suurimpia tyhmyyksiä. Hän olisi aivan mielellään kääntänyt jonkin Rafaelin maalaaman muotokuvan seinää vastaan ja tehnyt jostakin Tizianin taulusta huonekaluverhoja. Hän ei nauttinut niistä enempää kuin maalaamattoman kankaan katselemisesta eikä olisi kaiken maailman kullasta salannut tätä mielipidettään. Vähemmän vastenmielisiä olivat hänelle vanhanaikaiset maalarit, sillä he olivat hänen mielestään vähemmän taiteilijoita ja enemmän kansalaisia. Mutta hän ei osannut perustella tätä arvosteluaan. Sensijaan hän inhosi erityisesti maisemamaalausta, jota hän piti jonkinlaisena yhteiskunnallisen rappeutumisen oireena ja joka hänen mielestään oli syntynyt skeptillisyydestä, yhteiskunnallisten velvollisuuksien halveksimisesta ja jonkinlaisesta tunteellisesta materialismista. Hän ei ollut mies hävittämään äitinsä rakastamia tauluja, mutta piti ne vangittuina eräässä pitkässä, toisen kerroksen käytävässä, ruokasalin yläpuolella, jossa aamuruskot ja auringonlaskut jäykistyivät kultaisiin kehyksiin.

Heidän astuessaan toisesta ovesta tähän käytävään, näytti Sillasta kuin joku olisi livahtanut pakoon vastakkaisessa päässä olevasta ovesta; ja hän huomasi salaman leimahtavan oppaansa silmissä. Käytävän kaikki kolme ikkunaa olivat selkosen selällään, mutta oliko mahdollista, että tuo mown-hay-tuoksu tuli ikkunoista sisään?

Yksi vanhanaikaisista nahkanojatuoleista, jotka seisoivat vakavan juhlallisina, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, pitkin seiniä, oli vedetty vinoon ikkunan ääreen, vastapäätä mitä ihaninta Couoletton maisemaa; ja ikkunalaudalla oli avonainen, kokonaan rypistetty, mutta puhdas kirja.

— Näettekö, sanoi kreivi, sulkien tyynesti ensimmäisen ikkunan lasit, — minulla on täällä tavattoman suuria tiluksia. Omistan vuoria, metsiä, tasankoja, jokia, järviä, jopa pienen palasen mertakin.

— Ei edes Veneziakaan, jonka kuitenkin vakuutetaan olevan jotakin, miellytä minua! Ajatelkaa!

Hän otti kirjan, joka oli toisella ikkunalla, sulki sen, katsoi nimilehteä ja aivan kuin olisi tehnyt maailman luonnollisimman teon heitti sen ulos pihalle sulkien sitten ikkunan. Samassa kuului hirveä rämähdys ja kuin särkyvien lasien kilinää hiekalla. Kreivi kääntyi Sillaan päin jatkaen keskusteluaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— En ole ikinä voinut sietää tuota likaista, haisevaa rääsyistä Veneziäa, joka kadottaa siekaleittain rasvaisen, vanhan ilonaisen manttelinsa, näytellen tahriintuneita liinavaatteitaan ja vanhaa, ilettävää ihoaan. Te sanotte sydämessänne: tuo mies on koko aasi! Eikö totta? Niin, toisetkin ovat antaneet minun ymmärtää sen. Oh, tietystikin. Huomatkaa, että olen muinaisten venezialaisten suuri ihailija, että minulla on sukulaisia Veneziassa ja ehkäpä jonkin verran venezialaista verta, sitä parhainta, suonissani. Mitä tehdä? Olen aika pässinpää, mutta uudessa Italiassa, jossa, Jumala paratkoon, pässinpäistä ei ole puutetta. Mistä luulette löytävänne tarpeeksi sivistyneen italialaisen, joka puhuisi teille niinkuin minä taiteesta? Suurin osa säädyllisistä ihmisistä ei ymmärrä siitä niin mitään, mutta varoo hyvin tunnustamasta tietämättömyyttään. On huvittavaa kuunnella tuollaisten teeskentelevien tyhmyrien ryhmää, heidän seisoessaan jonkin taulun tai kuvanveistoksen edessä, kuinka he hikoilevat ihaillessaan sitä, jokainen luullen olevansa tekemisissä älyniekkojen kanssa. Jospa he voisivat heittää yht'äkkiä naamion päältään, niin kuulisitte vasta naurunremahduksia.

Tekin? Kuka se toinen oli? Ehkä se nuori nainen, josta ajomies oli puhunut hänelle? Olivatko paikaltaan siirretty nojatuoli, kirja ja mown-hay-tuoksu merkkejä hänen läsnäolostaan? Tuo kiireesti suljettu ovi, tuo salama kreivin silmissä?… Silla ei ollut vielä nähnyt palatsissa muita kuin kreivin, Steineggen ja palvelijat. Eikä kukaan ollut edes puhunut hänelle muista henkilöistä.

Muutama tunti myöhemmin, kierreltyään palatsia pitkin ja poikin tapaamatta ketään ja viivyttyään omassa huoneessaan, hän huomasi astuessaan ruokasaliin kreivin ja Steineggen kanssa, että oli katettu neljälle henkilölle, kullekin pöydän kuhunkin ilmansuuntaan. Pohjoisen, etelän ja lännen vieras otti paikkansa, mutta idän tuntematon vieras ei näyttäytynyt. Kreivi meni ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä antaen ottaa pois neljännen lautasen.

Luulin voivani esitellä teille sisarentyttäreni, hän sanoi Sillalle, — mutta hän ei näy voivan oikein hyvin.

Silla sanoi jonkin sanan pahoittelun osoitukseksi; Steinegge, jäykempänä kuin koskaan ennen, jatkoi syömistään katsellen lautaseensa; kreivi näytti hyvin synkistyneeltä, yksinpä kamaripalvelijankin kasvot näyttivät salaperäisiltä. Melkein koko päivällisen ajan ei tuossa puolipimeässä ja viileässä salissa kuulunut muuta kuin kamaripalvelijan kunnioittavat askeleet ja lasien, veitsien ja kahvelien kilinää, johon holvin kaiku vastasi. Raollaan olevista ikkunoista tunki sisään sirkkojen siritys, viinilehvät välkkyivät auringon paisteessa ja tuulen taivuttelema nurmi vaihteli väriään. Tuolla ulkona oli varmasti hauskempaa.

III. MENNEISYYDEN HAAMUJA.

Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.

Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä odotti, että hän alkaisi puhua.

Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan. Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa; eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta löytää tietä ulos.

Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta; vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa huokailemaan.

— Kun luitte kirjeeni, niin oliko nimi, jonka näitte sen alla, teille vieras?

— Eikö teidän muististanne löytynyt pienintäkään jälkeä tuosta nimestä?

— Ettekö milloinkaan kuullut henkilöiden, joiden kanssa elitte, puhuvan jostakin, jonka nimeä ei mainittu ja joka olisi voinut jonakin päivänä joutua mitä vaikeimpiin koettelemuksiin?

— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään sellaisesta itsepintaisuudesta.

— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta, jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen hetken.

Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.

Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen saatuaan äitinsä huoneeseen.

— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa teille kaikki, mitä tiedän teistä.

Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon, sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.

— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö totta.

— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi siitä minulle useita kertoja.

— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.

— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te tiedätte nämä asiat?

— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, — kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne jotakin tavatonta.

Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä puutarhan oveen kääntyneenä.

— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä; luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.

— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä osa noista esineistä nyt on.

— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri…
Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delle
Armi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.
Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta ja
halusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.

— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa mitä tahdotte minusta?

— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.

— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te opiskelitte Paviassa?

— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan, niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston, jalokivikauppiaalle.

— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä oikeudella puhutte näistä asioista!

— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa minua kasvoihin.

Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes kuuli askeleita käytävässä.

— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.

— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, — jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.

Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.

— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on totisesti niin.

— Jättäkäämme se nyt. En tahdo syyttää teitä siitä, että olette vastaanottanut sellaisen uhrauksen. Te ette sitä tietänyt. Muutoin, sellaista on elämä. Nuorisossa on aina ollut tuota naurettavaa ylimielisyyttä, että he luulevat maan olevan autuaan heidän askeleistaan ja taivaan heidän katseestaan, sill'aikaa kuin heidän vanhempansa polkevat lokaa ja orjantappuroita viedäkseen heitä eteenpäin, kätkien visusti kärsimyksensä juuri niinä vuosina, jolloin heidän ruumiinsa vanhenee, heidän mielensä on väsynyt ja kaikki elämän suloisuudet haihtuvat yksi toisensa perään.

— Minä en ole kutsunut teitä luokseni häväistäkseni teitä. Ja lopuksi, jos teillä tulee olemaan lapsia, niin saatte sen itse tuntea. Täytyisi solvata teitä, minua ja koko tätä narrimaista ihmissukua. Jatkakaamme! Teidän kirjallanne ei ollut menestystä; totisesti luulen voivani onnitella teitä, sillä onni ei ole teidän ystävänne. Vuonna 58…

Hän vaikeni uudelleen, ja muutama hetki kului raskaan äänettömyyden vallassa.

— Muuten minun täytyy sanoa teille tässä kohden, alkoi taas kreivi, — että jos muistutan teitä elämänne tapauksista enemmän kuin olisi tarpeellista, niin teen sen osoittaakseni teille, että tunnen teidät hyvin ja että haluan paremmin perustella niitä ehdotuksia, joita aion teille tehdä. No niin, vuonna 59 täytitte velvollisuutenne ja taistelitte Italian puolesta. Teidän isänne…

— Oh, te tunnette minut hyvin huonosti, jos luulette, että tahdon loukata isän muistoa pojan edessä, joskin tämä on tehnyt erehdyksiä ja ansainnut arvostelua. Olkaa rauhassa. Teidän isänne ei ollut enää Milanossa, kun palasitte. Hän oli ulkomailla, jossa arvelen hänen kuolleen pari vuotta sitten, toukokuussa 1862. Olitte siis yksin kirjallisuutenne seurassa. Silloin kutsuttiin teidät odottamatta opettamaan italiankieltä, maantiedettä ja historiaa erääseen yksityiseen oppilaitokseen, jonka nimeäkään ette edes tuntenut. Oletteko saanut tietää, kuinka nuo herrat valitsivat juuri teidät?

— Yhdentekevää. Näihin aikoihin saitte tarjouksen äitinne sukulaisilta, Pernetti Anzaneilta, eikö totta? He tahtoivat, että olisitte ottanut paikan heidän kutomossaan, ja he tarjosivat teille hyvän palkan, eikö niin?

— Yhdentekevää, sanon minä. Te hylkäsitte Pernetti Anzanein tarjouksen. Oikein tehty, erittäin ylevämielisesti. Parempi työ, joka tuottaa vähän leipää ja paljon sivistystä, kuin työ, joka muuttaa ajan, terveyden ja suuren osaa sieluakin rahaksi. Mutta nyt tuo oppilaitos, johon kuuluitte, joutui huonoihin asioihin ja suljettiin. Arvelen, että teille ei olisi vastenmielistä löytää toinen, arvokas toimi ja tämän vuoksi olen kutsunut teidät luokseni.

— Kiitän teitä, vastasi Silla kuivasti. — Mutta, ennen kaikkea, tulen toimeen.

— Oh! keskeytti kreivi. — Kuka puhuu siitä? Muutatte rahaksi aikanne, terveytenne ja hyvän osan äitinne myötäjäisistä, jotka pidätettiin aina, noin puolitoista tuhatta liiraa. Entä sitten?

— Ja sitten, huudahti Silla pontevasti, — tahdon vihdoinkin tietää, kuka te olette ja minkä vuoksi huolehditte minusta?

— Olen äitinne perheen vanha ystävä ja tunnen suurta myötätuntoa teitä kohtaan minulle hyvin rakkaiden olentojen muiston vuoksi. Olosuhteet erottivat meidät kauaksi toisistamme; mutta sen pahan me korjaamme nyt. Riittääkö tämä teille?

— No hyvä, pankaamme syrjään ystävyyteni. Ja loppujen lopuksi en tarjoakaan teille hyväntekeväisyyttäni, vaan pyydän teiltä palvelusta. Tiedän, että olette nerokas, hyvin sivistynyt, että olette rehellinen ja ilman tavallista tointanne. Tahdon tarjota teille pitkäaikaista työtä, puoleksi tieteellistä, puoleksi kaunokirjallista, johon itse olen etsinyt ainekset ja jonka haluaisin oikeastaan itse kirjoittaa, jos olisin kynämies tai edes teidän ikäisenne. Nämä ainekset ovat kaikki täällä minun luonani ja minä haluan olla yhtämittaisessa ajatustenvaihdossa sen henkilön kanssa, joka kirjoittaa tämän kirjan. Hänen täytyy siis kirjoittaa se minun kotonani. Tämän henkilön on tietysti esitettävä minulle omat ehtonsa.

— Minä en lähde täältä, herra kreivi, sanoi Silla, — ennenkuin sanotte minulle, kuinka olette saanut tietää nämä minulle kertomanne asiat.

— Ja jospa minä toimisin erään henkilön nimessä, jolla on suuri vaikutusvalta teihin?

— Valitettavasti, herra kreivi, ei maailmassa ole ketään, jolla olisi suurta vaikutusvaltaa minuun.

Kreivi avasi pöydänlaatikon ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka ojensi
Sillalle.

— Lukekaa, hän sanoi heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan kädet taskuissa ja pää painuen rinnalle.

Toinen tarttui nopeasti kirjeeseen, luki sen päällekirjoituksen, ja ankara vavistus puistatti häntä, niin että hän ei saanut sanaakaan suustaan. Siihen oli kirjoitettu hänen äitinsä käsialalla:

Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.

»Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.

Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli kaikki hiljaa.

Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään, huudahtaen:

— Syvästi kunnioitettu ystävä. Silla laski päänsä pöytää vastaan ja itki.

— Näin äitinne viimeisen kerran vuotta ennen hänen naimisiin menoaan. Hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kirjeitä, joiden sisältönä te olitte. Vuoden 58 jälkeen eräät milanolaiset ystäväni antoivat minulle tietoja teistä. Ymmärrätte helposti, minkä vuoksi nuo esineet ovat talossani; ne muistuttavat minulle hyveellisintä ja kunniallisinta henkilöä, joka milloinkaan on kunnioittanut minua ystävyydellään.

Silla ojensi molemmat kätensä kreiviä kohden nostamatta päätään pöydästä.

— Hyvä, sanoi kreivi, — menkää nyt ulos, menkää nyt heti ulos hengittämään raitista ilmaa. Käsken sihteerini saattaa teitä.

Hän soitti ja käski kutsua Steineggen sisään. Tämä tarjoutui hymyilevänä Sillan käytettäväksi ilmaisten ilonsa näin suuresta kunniasta ja epäillen mahtoiko hänen pukunsakin ansaita saman kunnian. Ja kun se myönnettiin, hän kiitti. Lopuksi hän lähti tiehensä Sillan kanssa tehden kumarruksia ja loppumattomasti kursaillen joka oven edessä, aivan kuin kynnyksen toisella puolen olisi ollut miina. Mutta päästyään pihan portista ulos, muutti hän heti tapaansa ja puhettaan. Tarttuen toverinsa käsivarteen hän sanoi:

— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa olikaan.

— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta minäkin olen varsin vakava.

Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi puhetoveriaan olalle sanoen: ex abrupto.

Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat rypyssä.

Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.

— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olin Rittmeister [ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa, herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja ansaitsin. Oh, se veteli! Es ward in Traum. Ymmärrättekö? Se oli unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin, mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia; olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen, mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa, toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.

— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan päivän perästä…

Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.

— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti. Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä, vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan, nauretaan, oh!

Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö. Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi. Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja silkkiäispuupellolle.

He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat ruohikkoon vuoren puolelle.

— Teen niinkuin tahdotte, herra, sanoi sihteeri, — mutta se on hyvin, paha teille, ettette juo. Synkkien hetkien ystävät ovat harvassa ja viini on niistä uskollisin. Ei pidä laiminlyödä sitä. Osoittakaa, että näette sen mielellänne, niin se hyväilee sydäntänne; kohdelkaa sitä pahoin, niin sinä päivänä, kun sitä tarvitsette, se puree teitä.

Hänen sieluntilassaan oli suloista katsella pimeään yöhön, jossa ei loistanut kuu eivätkä tähdet. Laaksosta löyhytteli vilpoinen tuulenhenki täynnä metsän tuoksua.

Ehkä he olivat istuneet siinä parisen minuuttia, kun kuulivat lähimpien talojen oikealta puolen askelten kumeaa kaikua. Ne tulivat avonaiselle paikalle ja pysähtyivät.

— Emme mitään. Olemme täällä laakson kahvilassa hengittämässä raitista ilmaa niinkuin herrasväki, ja tahdomme jutella hiukan.

— Kirotut juopot, jutella tähän aikaan. Olisitte pysyneet kapakassa juttuinenne.

— Siellä on liian kuuma, huudahti eräs heistä. — Täällä muureilla on parempi. Mikä ihana vilpoisuus? Kuinka voittekin nukkua? Onhan hullutusta pysyä vuoteessa tällaisella ilmalla. Ei edes palatsin vanhuskaan ole mennyt maata tänä iltana. Ettekö näe, että ikkunassa on vielä valoa?

— Oho, jopa nyt! Ei ikinä. Onhan siellä senkin tulet, mutta nuo kaksi valoisaa ikkunaa tuolla alhaalla ovat kirjojen huoneesta. Enkös minä nyt sitä tietäisi? Olinhan, tässä eräänä päivänä panemassa sinne pari uutta lasia.

— Niin, siellä on eräs nuori herra Milanosta. Kokki kertoi sen juuri tänä iltana Cecchinan luona. Taitavat olla aikeissa naittaa hänet ja donna Marinan.

— Kylläpä se saa olla iloissaan, joka tuon ottaa; hyvän lelun saa totisesti, sanoi nainen. — Giovanna-rouva kertoi papin Martalle, että he ovat taas riidelleet, ukko oli heittänyt donna Marinan kirjan ulos ikkunasta ja tämä oli raivonnut kuin paholainen. Giovanna-rouva pitää tietystikin isäntänsä puolta, mutta hulluja ne ovat kumpikin. Jo yksin nimensä vuoksi en tuota huolisi, jos mies olisin. Sillähän on suorastaan noidan nimi… Malombra!

— Ah, todellakin, kuinka oikeassa tuo nainen onkaan; noitaa hänessä on, sanoi Steinegge hiljaa. — Tämä on huvittavaa.

He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton, se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä. Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni, väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan väritys säesti.

— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:
Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.

— Hän soittaa kuin pahankurinen perkele, jolla on hyvää viiniä suonissaan, sanoi Steinegge. — Neuvon teitä, älkää luottako hänen soittoonsa, herra.

IV. CECILIA.

Mitä ihastuttavin puku! Mutta kuinka sinulle tuli tuo surkea päähänpisto? Älä unohda minua! oikeaan, älä unohda minua! vasempaan; älkää unohtako minua; hyvät herrat ja naiset! Ehkäpä yksi niistä putosi tuon rakkaan D…n olkalapuille, toinen syttyi tuleen kreivi B…n punaisesta poskiparrasta, kolmannen poimi maasta talon rouvan pitkä pojanlurjus, joka säilyttää sitä nyt latinankielioppinsa välissä. Hyvä jumala, kunpa yhtäkään ei olisi jäänyt miehellesi! Kunhan ehdin pitää puutarhakemut, niin saat nähdä, kuinka olen puettu!

Lähetä minulle pullo egnatiaa, hermoni ovat epävireessä kuin naisopiston pianon kielet. On keskiyö, emmekä voi nukkua, en minä eikä järvikään, joka valittaa tuossa alhaalla. »Nuoli» riuhtoilee ketjujaan, se tahtoisi päästä irti ja lähteä kanssani ulos. Ihana ajatus. Kylmät väreet kulkisivat sinun ja niiden urhojen selkäpiitä pitkin joita parhaillaan ruokit savukkeilla ja teellä, jos voisivat nähdä minun viilettävän yksin purressani kuin hurjimus aaltojen keskellä. Mutta ei, uhraan sinulle »Nuolen» ja oman päähänpistoni, sillä totisesti, jos minulla ei olisi sinua, jolle kirjoittaa, lähtisin halusta ulos.

Sanohan, miks'ei enoni muste kuivu koskaan? Sanohan, miksi serkkuni, kreivitär Fosca Salvador ja Hänen Ylhäisyytensä Nepomuceno, n.s. Nepo, edellämainitun poika, tulevat tänne syyskuussa?

Niin, ajattelen asiaa. Ja miksikä ei? Miks'en voisi ottaa Sior Nepoa, matkustaa kauaksi ja unohtaa tämän vihatun vankilan nimenkin?

Salvadoreilla on Veneziassa puoleksi bysanttilaiseen, puoleksi lombardilaiseen tyyliin rakennettu tiilikivenvärinen palatsi, keskellä vihreää vettä, kahden aution ja haisevan rannan välissä kauttaaltaan rääsyjä ja ihomaalia. Palanen Itämaita, tiedätkö, oikea Canaletto, elävä Guardi, missä mielellään viipyisi pari kuukautta vuodesta, mutta ei kuitenkaan vanhan kreivittären seurassa, joka ei ole muuta kuin iso, ompeleistaan repeytynyt säkki, täynnä loppumattomia lörpötyksiä. Neposta en tiedä mikä hän lienee. Näin hänet yhden ainoan kerran Milanossa. Hän on itsetyytyväisen näköinen, puheensa on pehmeää ja pyöreää, ja hän näytti minusta vispilöidyltä kermalta. Kuulin silloin sanottavan, että hän opiskeli innokkaasti valtiotaloustiedettä ja valmisteli itseään, Veneton vapautusta odotellen, jonkin riisikreivikuntansa edusmieheksi. Senvuoksi kutsuikin häntä G…, joka ei voinut sietää häntä, odotushuonehenkilöksi. Kreivitär Fosca, jonka olen kuullut puhuvan enostani kauhulla, on ilmoittanut tulostaan kahdessa kirjeessä, joista toinen tuli sedälleni ja toinen minulle, ja niin hellän pehmeästi, ettei edes ole tahtonut panna siihen yhtä ainoaa kovaa konsonanttia.

Toinen uutinen! Meillä on palatsissa musta prinssi. Kirjoitan sinulle hänestä vain siksi, että se aihe ehkä voisi antaa minulle unta ja pysähdyttää kynäni, joka lentelee paperilla edes takaisin kuin tarantellan pistämänä.

Musta, niin, sitä hän kyllä kauttaaltaan on, lukuunottamatta ehkä sentään hänen pitkän takkinsa kyynäspäitä, mutta prinssi, ei millään ehdolla! Pieni poroporvari näöltään. Nimitän häntä mustaksi prinssiksi hänen, itseensäsulkeutuneen ja salaperäisen olentonsa vuoksi.

Ja myöskin sen tarun vuoksi, joka hänestä kulkee. Niin, hänestä käy taru! Tiedätkö, että enoni jalomielisyydessään on lahjoittanut minulle pursimieheksi pojan, joka on kolmetoistavuotias paashivekkuli. Hiukan olen kuullut tältä, hiukan kamarineidiltäni, hiukan seiniltä, jotka ovat täynnä kuiskeita, tästä herrasta. Hän on kuulemma erään enoni entisen rakastetun poika. Tämä kuoli Milanossa vuosia sitten suuressa kurjuudessa, ja poika on nähtävästi kutsuttu tänne valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa perheavioliittoon.

Ymmärrätkö, Giulia, ankaralla anakoreetilla olisi ollut Capuansa! Giulia, en ole vielä tuntenut miestä, joka olisi rakkauteni arvoinen, mutta rakastan rakkautta, rakastan kirjoja ja musiikkia, jotka siitä puhuvat, enkä ole koskaan antava tyhjyydessä puhdistuneen hekumoitsijan opettaa itselleni moraalia. Mitä taas siihen tulee, että kättäni yritetään tahrata tuolla likaisella tavaralla, niin tiedät hyvin, ettei siitä ole minulle vaaraa, vaan heille itselleen.

Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä, niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin, että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.

Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi, että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin. Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni. Les Deux Font la Paire. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin, se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti! Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni. Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava. Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.

Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen, soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta! Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni, että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia. Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan sinulle, että odotan aina kuuta.

Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja, jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä, niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta, epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä, niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei enää se sama kuin viimeisessä messussa San Giovanni alle case rotte kirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.

Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan aaltojen juttelua.

Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden varjojen mukana. Hyvästi, Myosotis.

Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa, kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse. Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.

Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.

V. OMITUINEN TARINA.

Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849 ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan englantilaisen governessin huostaan. Kun markiisi palasi takaisin Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota »rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän, samppanjan ja miss Sarah'n.

Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa, joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto, tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan, aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä. Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä, jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän välinpitämättömänä.

Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen järven puolelta.

Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.

Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina, palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.

Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:

Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi
Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:

— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra kreivi? Jumala meitä varjelkoon!

— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?

— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika, — suokaa anteeksi, jos otan vapauden loquire in tre; mutta siellä on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin selvästi.

— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme astu sinne, emme me, ettekä te.

Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.

He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään yläkerrassa.

Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan, hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä. olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.

Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli nyt todellisuus!

— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?

Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.

— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain tiedä.

— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan, joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.

— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele, mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi häntä itseään. Täällä R…ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä tuntikausia samalla sävelellä, niin että R…n kalastajat kuulivat sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa, täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.

Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut ketään.

— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne voi nukkua.

Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois, Milanoon, heti paikalla.

Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon, kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin, lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää. Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen, jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.

Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä, ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman; hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan, mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla, asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle, mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita, viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta, komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.

Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen, maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.

Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä. Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa, kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa. Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan, Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania, hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan, Baudelairen Fleurs du mal, Chateaubriandin Renén, Chamfortin ja muutamia niteitä Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères ja Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes, Hachetten julkaisemina, jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja Revue des deux Mondes lehteä.

Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika, herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen» arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton, julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon, niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä. Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa. Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.

Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.

Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa. Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran, että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut, kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä, päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta, musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi, laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi: »Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan, neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.

Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskin Liberté, egalilé, fraternité -kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».

Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.

Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistä gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.

Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.

Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.

Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.

Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.

Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.

Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.

Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä, kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen, sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme», »meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä: onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja häviten taivaan sineen.

Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut, joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.

Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.

Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä. Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi järven pinnalle, R…n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa, jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella, pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R…n ja ympäristöjen kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen, häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa, itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V…n soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan. Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.

Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt, miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen lakkaamatta. Se oli R…n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät »maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.

— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?

»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:

— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?

— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän…

— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.

— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan enempää.

— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori, hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö vanhentua?

Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset, odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun, harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle, mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan, joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana taaksepäin heitetyn takin alla.

— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori? Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?

— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle, tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.

Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma, että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän toivoi onnistuvansa.

Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi hitaasti hänen perässään.

Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän keskeytti soutamisen katsellakseen R…n puolista rantaa. Veneitä ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin, vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta, Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne tulevat! Ja soittavat, soittavat!

Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja, torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki Marinan ohitse.

Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä. Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään. Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta. Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja kaikki lauloivat musiikin mukana.

[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea kaunotar.]

Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:

    Passeggiando per Milan
    L'era un giorno ch'el pioveva
    La mia bella la piangeva
    Per veoermi andà soldà.

[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki nähdessään minun menevän sotamieheksi.]

Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista keuhkoistaan:

Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret, hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen niitä kirjaillessa.

Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle, eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä, nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta tai Cimarosaan musiikista.

Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja »Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua, mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden kiireellisiä tiedonantajia. R…n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan, olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?

Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään, että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa, milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!» Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet, että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.

Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei ikinä ollut soudellut tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.

Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen, heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen Robertosta. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.

Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa, hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki pitkin hänen käsivarttaan.

Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.

Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja, sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.

Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla. Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita. Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea seuraava lakoninen kirjoitus:

Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo hiukset olivat hänen muistojaan.

Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:

Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin synnyit, olet kärsinyt paljon, paljon (tämä sana oli kerrattu kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.

Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon onneton vaimo!

Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa: muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.

Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja
kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.

Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi
rukoilla puolestani.

Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua; ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaa.

Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa siihen; riittäkööt nämä viittaukset!

Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä määrän sormukseni jalokivellä.

Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä, ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.

Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan, muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis, näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.

Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.

Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten niitä muistaisi!

Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!

Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille surullisen muodon sekä vastaavat papeille: lux perpetua luceat ei. Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!

Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan he eivät kärsi.

Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.

Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten, vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava, ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora pohja palaisi paikoilleen.

Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille
kaikille. Täällä odota sitä, täällä.

Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla: sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.

Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.

Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.

Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti; niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa, ei hämmästystä.

Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui. Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.

— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny lähti.

Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas.
Sitten hän palasi arkun luokse.

Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta. Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.

Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.

Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan! Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut; se oli liian pieni.

Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan, hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle: »Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle. Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä kuutamoisen souturetken jälkeen.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.

Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:

Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta tehdä sama matka.

Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen, jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin, mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset, hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen, vaiko heräävänsä kuolleista?

Kirjoitus oli siis mielenhäiriön tuote. Ainoastaan siinä tapauksessa, että jokin muisto menneestä elämästä heräisi Marinan sielussa, voisi se todistaa päinvastaista.

Avaudu sielu! Hän alkoi kysellä itseltään käsikirjoituksessa mainittuja muistoja, kuin se, joka kallistuu syvän ja pimeän kuilun ylitse ja huutaa, odottaen, että jokin ääni tai kaiku vastaisi.

Camogli? Ei mitään kaikua, ei mitään muistoa. Genova! Äänettömyys. Sisar Pellegrina, Concetta, Renato? Äänettömyys. Doria-palatsi, Brignoli-palatsi, Busalla, Oleggio? Äänettömyys, yhä vain äänettömyys. Näin väliin yösydännä jossakin täpötäydessä, savuavan öljylampun huonosti valaisemassa odotushuoneessa huudetaan pitkään kylien ja kaukaisten kaupunkien nimiä, mutta kukaan ei liikahda, kukaan ei vastaa, kaikki odottavat toista junaa. Mutta kuka tietää, ehkä tuolle linjalle sittenkin olisi ollut matkustavaisia, vaikkeivät ihmiset kuulleet, koska nukkuivat viittoihinsa kääriytyneinä salin toisessa päässä seisovien matkustavien takana?

— Tämä on selvää hulluutta, sanoi Marina itsekseen, — ja minä, joka näin seulon ajatuksiani, olen naurettava! Naurettava! kertasi hän ääneen hypähtäen pystyyn.

Tuo sana, joka pääsi hänen huuliltaan, tuntui hänestä tylymmältä kuin se, jonka hän oli muovaillut ajatuksissaan. Eikä yksistään tylymmältä, vaan liioitellulta ja väärältä. Se loukkasi häntä, aivankuin hän itse ei olisi lausunutkaan sitä. Ja samalla hän tunsi sydämeensä ja kaikkiin jäseniinsä tunkeutuvan painostavan levottomuuden, osaksi väsymystä, osaksi, kärsimättömyyttä, kuin synkeänä vastavaikutuksena hänen tahdolleen.

Todellakin ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kuljettanut hänet Pariisista nuoruutensa ja kauneutensa kukassa tähän jo seitsemänkymmentä vuotta asumattomana olleeseen huoneeseen. Ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kiinnittänyt sormuksen salalaatikon koukkuun, jotta hän voisi lukea: »Sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi onneton sieluni.»

Mielenhäiriötä! Mutta missä kohden tuossa kirjoituksessa löysi jälkeäkään sekapäisyydestä, ylenmääräistä kiihoitusta, epäjärjestystä! Mutta viisivuotisen vankeuden jälkeen noin omituinen ajatus mielessä! Vanha ajatus! Mutta eikö senvuoksi olisi syytä uskoa? Marina vapisi; hänestä tuntui, kuin niin monet tuntemattomat sielut, joilla oli ollut tämä sama usko, olisivat kutsuneet ja rukoilleet häntä, ja hän luuli seuraavansa hetken heidän lentoaan. Veri virtasi yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ymmärrys ja tahto alkoivat heikentyä.

Hän ei muistanut Camoglia, ei Genovaa, ei Renatoa eikä Pellegrina Concettaa, ei päivääkään edellisestä elämästään, ei tuntiakaan. Mutta kuinka monen monta hetkeä! Kuinka monet kerrat hänen mieleensä oli välähtänyt hämärään hävinneitä hetkiä tuntemattomasta menneisyydestä! Tänä iltanakin vielä, nuo kellot! Hyytävä kylmyys virtasi hänen suoniensa läpi, sanomaton ahdistus kuristi hänen kurkkuaan. Hänet valtasi kuin uppoamisen kauhu, itsesuojeluksen vaisto heräsi eloon. Hän takertui vielä ajatukseen, ettei hän mitenkään voinut olla Cecilia, koska hänen suonissaan virtasi d'Ormengojen veri, mutta taipumaton sydän sanoi: ei. Mitä merkitsee veri? Sinä vihaat ja olet aina vihannut enoasi, kosto on sitäkin suloisempi näin; jotta täyttäisit sen paremmin, on Jumala sijoittanut sinut tuntemattomana vihollisesi perheeseen.

Mutta nyt häntä alkoi todellakin peloittaa, hän koetti peräytyä taistelusta; hän tarttui kynttilään ja meni sänkykamariinsa. Ikkunat olivat siellä auki ja tuulenpuuska sammutti kynttilän. Hän yritti sytyttää sen uudelleen, mutta ei onnistunut, ja heittäytyi lopen uupuneena ikkunalautaa vastaan löytääkseen lepoa. Mutta silloin hänen mieleensä muistui, että katsellessaan palatsiin tulonsa iltana tuosta samasta ikkunasta, hän oli luullut tunteneensa jonkin entisen unen, jonkin synkän kuvan, joka ennenkin, suurmaailman elämän humussa, oli ilmaantunut hänen eteensä. Se oli lopullinen isku. Se sumensi hänen silmänsä ja ajatuksensa, hän luuli kuulevansa ympärillään tuhansia kuiskeita, jotka kohosivat ylös, hajaantuivat ilmaan ja yhtyivät sitten yhdeksi ainoaksi ääneksi. Ja nostaen molemmat kädet otsalleen hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Tähtien himmeässä valossa lojui ikkunan edessä lattialla valkea olento kuin unen helmaan vaipuneena. Kuka olisi voinut sanoa, että siinä oli pyörtynyt nainen! Palatsissa nukkuivat kaikki; vain sirkat ja leivoset sirkuttelivat iloisesti, ja huhtikuun kirkkaan yön vallattomat tuulenhengähdykset tunkeilivat uteliaina sisään ikkunoista ja tunkeilivat siellä ja täällä suhisten. Kaukana järvellä kuului viimeisestä venheestä huoleton sävel.

Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina, mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia Varrega.

Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima, vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi, ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen. Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan. Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.

Kuuluisa tohtori B… joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.

— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta, sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun hän sanoo musta.

Professori B…n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty. Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi. Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa, sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R…n kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta. Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei, kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa tähden.

Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää, tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan, palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi R…n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa, johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen. Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla. Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.

Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra tohtori ymmärtänyt mitään.

Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden, väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella; hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten. Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.

Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan. Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin, jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.

Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.

— Herra kreivi, sanoi Steinegge eräänä päivänä kreivi Cesarelle, — tiedän, että onnettomuudekseni olen hyvin vastenmielinen markiisittarelle. Siihen on ehkä syynä vanha, ruma muotoni, jota en voi muuttaa. Jos minun läsnäoloni lisää teidän pieniä perheriitojanne, niin sanokaa se vain minulle; minä lähden.

Kreivi vastasi, että hän vielä oli herra talossaan, ja vain siinä tapauksessa, että prinssi Metternich tarjoaisi herra Steineggelle johtajan paikan viinikellarissaan Johannesbergissa, hän laskisi tämän menemään.

Suunnilleen vuosi sen jälkeen kuin Marina oli löytänyt salaisuuden, lähetettiin hänelle Dumolardin kirjakaupasta neljän, viiden ranskalaisen romaaniuutuuden mukana eräs italialainen kirja. Se oli V… n kirjapainon painattama kertomus ja nimilehdellä oli: Eräs Uni, italialainen kertomus. Kirjoittanut Lorenzo.

Marina ei pannut mitään arvoa italialaisille kirjoille, eikä hänellä ollut vähääkään halua lukea tätä. Että hän sen kuitenkin luki, johtui Fannyn huolimattomuudesta, joka eräänä aamuna oli tuonut sen »Nuolen» kannelle Home de nyige'n sijasta. Marina, päästyään mielipaikkaansa Malombran laaksoon, huomasi erehdyksen ja ensimmäisen harmin tyynnyttyä tyytyi lukemaan sitä.

Kirjan sisällys oli seuraava: Eräs naimisissaoleva nuori mies näkee liiallisten aivoponnistusten rasittamana tavattoman vilkkaan unen, jossa hänen omaa tulevaisuuttaan esitetään vertauskuvallisessa muodossa. Tapaukset osoittavat todellakin unen ensimmäisen osan olevan totta. Kuluu viisitoista vuotta, ja tuon unen valoisa ja iloisa ensimmäinen osa on myöskin toteutunut. Nyt on odotettava toisen osan toteutumista. Tämä osa ennustaa hillitöntä ja peloittavaa rakkautta, hengen ja aistien huumaa, jonka vuoksi kirjan sankari joutuu vaikeihin olosuhteihin. Kolmekymmentäkuusivuotiaana tuo vakava perheen isä, joka unesta johtuneen salaisen pelon vallassa elää kaukana maailmasta, huomaakin kauhukseen rakastuvansa erääseen, välttämättömyyden pakosta hänen läheisyyteensä joutuneeseen naiseen. Tämä nainen on sielun suuruuden puolesta todellinen ihannekuva, jommoisia tätä nykyä löytää helpommin elämässä kuin romaaneista. Sankarillisista tahdonponnistuksistaan huolimatta hänkin rakastuu kirjan sankariin. He kamppailevat kumpikin pelastaakseen ja päästäkseen irti rakkaudestaan, mutta taivas, maa ja koko maailma liittoutuvat heitä vastaan saadakseen heidät lankeamaan. Ollen jo kuilun reunalla, jossa onnettomuus, häpeä, ehkäpä kuolemakin heitä odottaa, mies ilmaisee tuon salaperäisen, häntä vainoavan kohtalon salaisuuden. Silloin suurisieluinen nainen katsoo itselleen halventavaksi alistaa kohtalon alle eikä rakastettunsa onnelle ja omalle sydämelleen. Samalla herää uskonnollinen tunnekin. Rakastuneet eroavat viattomina. Mies unohtaa vähitellen ja elää onnellisena ja rauhallisena. Nainen kuolee.

Kertomus oli kirjoitetta mitä puutteellisimmalla seuraelämän olosuhteiden tuntemuksella, mutta siitä tapasi jonkin terävän sielutieteellisen havainnon. Luonnonkuvaukset menivät mukiin, mielikuvituksellinen puoli oli jotakuinkin hyvin muovailtu. Lyhyesti sanoen, jollei siinä olisi ollut niin paljon siveellistä kiihkoa, jos tyyli olisi ollut luonnollisempaa ja porvarillisempaa, jos kirjailija olisi todella pannut parastaan, niin olisi ehkä Eräs Uni saanut osakseen enemmän suosiota.

Mutta Marinalle se näytti menevän vereen. Hän palasi palatsiin tuon kirjan lumoissa. Hän olisi tahtonut tuntea sen tekijän ja puhua tämän kanssa. Mahtoiko tämä todella uskoa sitä, mitä kirjoitti? Oliko mahdollista, että ihminen voi vastustaa kohtaloaan ja voittaa sen? Jos kohtalo voidaan voittaa, oliko se sitten enää kohtalo? Jos ei, niin onko sitten olemassa pahankurisia henkiä, jotka pitävät meitä narrinaan, näyttävät meille valheen totena ja vaikuttavat täten mielikuvitukseemme?

Kukaan ei vastannut noihin kiihkoisiin kysymyksiin, ja Marina vaati välttämättä vastausta. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Edes ajattelematta kenelle ja miten olisi osoittanut kirjeen, pyyhkäsi hän yhdessä henkäyksessä kahdeksan tiheään kirjoitettua sivua, jotka säkenöivät tulta ja hienoa ivansekaista henkevyyttä. Alle hän kirjoitti nimen Cecilia. Hetken epäröityään hän lisäsi seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tahtoisin myös tietää, uskotteko, että ihmissielu voi elää kaksi tai useamman kerran maan päällä. Ellei Erään Unen tekijä käytä kirjekyyhkystä tai pääskysiä, niin lähettäköön vastauksensa yksinkertaisesti Milanoon, tohtori R:lle, poste restante.»

»Auta minua tekemään pieni, jokseenkin vaatimaton ja järkevä hullutus. Olen itsekin aivan ihmeissäni, että olen lukenut erään italialaisen romaanin. Nyrpistä vain nenääsi ja kuuntele. Tämä romaani on kuin kiltti, kaino herrasmies, joka liian tummissa hansikkaissa ja liian vaaleassa kravatissa astuu salonkiisi, tervehtii hämmentyneenä puolen tusinaa henkilöitä ennen sinua, epäröi neljännestunnin ottaako nojatuolin, tuolin vai jakkaran ja valitsee vihdoin paikan niin kaukana naisista kuin mahdollista. Mutta kun hän alkaa puhua, niin häntä ei ole verrattava kehenkään toiseen seurapiirissäsi. Hänellä on aatteita ja tulta. Hän on mies! Onko sinulla, kultaseni, miehiä salongissasi? Jos on, niin suo anteeksi.

En välitä ollenkaan tietää tekijän nimeä tai tutustua häneen henkilökohtaisesti. Hän nimittää itseään yksinkertaisesti Lorenzoksi. Voisipa olla joku vaalea poroporvari nimeltään Matti. Sen sijaan sain päähänpiston ryhtyä kirjeenvaihtoon hänen kanssaan, ja minulla on niin harvoin tilaisuutta toteuttaa päähänpistojani, että tyydytän ne kaikki heti. Y kirjoittaa X:lle! Se mahtaa olla vallan ihastuttavaa, etenkin jos X vastaa Y:lle. Voisihan olla mahdollista, että X olisi henkevä kerake, ja se tuottaisi suurta huvia Y-paralle, joka on ikävissään kuin kuningatar. Mutta nyt ei X:n pidä saada edes tietää, mistä kirjeeni hänelle tipahtavat; näet siis, että se on hyvin järkevä hullutus. Sinä, ystäväni, anna siis heittää postiin oheellinen kirje, joka on osoitettu Erään Unen tekijälle V:n kirjapainoon. Mutta niinkuin hyvin ymmärrät, ei se riitä. Tahtoisitko ystävällisesti myös kysyä postissa, onko siellä kirjeitä tohtori R:lle ja lähettää ne sitten minulle. Olen antanut hänelle, sinun apuusi luottaen, tämän kaikkein vähimmän huonoon valoon saattavan osoitteen. Asia on niin viatonta laatua, että voisit pyytää mieheltäsi luvankin siihen. Mutta missään tapauksessa älä mainitse minun nimeäni. Saat sitten sinäkin jotakin palkaksesi. Lähetän sinulle palan järveä, jota puutarhasi kaipaa, niinkuin S:n kalvosimet ja kuuluisan professori G:n kädet.

Kunnioittavat terveiseni a ton très haut seigneur et maître, jos
satut näkemään häntä.

Hyvästi, rakkaani. Luen parhaillaan erästä vanhaa Stendhalin romaania:
L'Amour. Se on kirjoitettu kuin operationiveitsellä.

Rouva de Bella, joka oli uteliaisuudesta tehnyt monta vähemmän järkevää hullutusta, vastasi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan, mutta lupasi suostua, pidättäen kuitenkin itselleen oikeuden lukea nuo kirjeet, ennen kuin lähettäisi ne edelleen. Hän oli ennen kaikkea omantunnontarkka nainen.

Erään Unen tekijä ei antanut kauankaan odottaa vastausta. Hän puolusti siinä enemmän sydämen lämmöllä kuin pontevalla johdonmukaisuudella romaanissaan ilmaisemiaan mielipiteitä kohtalosta ja tahtovan ihmishengen vastustamattomasta voimasta. Hän osoitti, kuinka tapauksissa, joissa ihmisen tahto välttämättä myötävaikuttaa hänen siveellistä omaatuntoaan koskevilla teoilla, tämä tahto jää päätekijäksi ja määrää tapausten kulun; se on olosuhteiden mukaan muutteleva, tuntematon suure, joka määrättyjen luonnonlakien perusteella tehdyissä laskuissa saattaa aina tuloksen epävarmaksi. Hän kielsi edeltäpäin määrätyn ja pakollisesti pahaan suostuvan tahdon toiminnan.

Joutuen tiukalle kysymyksessä, voiko ihminen aina valita hyvän menettämättä tahdonvapautta hän vastasi myöntävästi. Hän sanoi, että ihminen voi aina ammentaa oman sielunsa syvyydestä, sen salaisesta yhteydestä Jumalan kanssa, sysäyksen hyvään; siinä on hänen loppumaton voimansa. Se juuri on nykyaikaisen sielutieteen suuri virhe, ettei se ole tarpeeksi ottanut huomioon näitä sisäisiä tosiasioita, jotka todistavat tuota yhteyttä. Se on inhimillisen vapauden suuri takuu.

Eikö tämä jumalallinen vaikutin, täten siis kieltämättä kaiken inhimillisen toiminnan alkujuuri, nouse luontonsa mukaisesti siveellistä pahaa vastaan ja a priori pidä sitä täydellisesti tarpeettomana? Mystillinen kirjailija koetti osoittaa, ettei voisi antaa fatalistisen teorian nojautua edes jumalalliseen kaikkitietäväisyyteen, sillä nämä ovat kaksi vastakkaista, yhteensopimatonta sanaa, niinkuin aika ja iankaikkisuus, eikä siitä saisi mitään johdetuksi.

Kaikki nämä todistelut esitettiin lapsellisella innolla, joka ehkä voi pelastaa Erään Unen tekijän pedanttisuuden syytöksestä, mutta herätti epäilyn, että hän ei koettanut saada yksistään kirjeenvaihtajaansa vaan myöskin itsensä vakuutetuksi.

Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.

Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit, haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien, jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.

Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.

Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen. Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija, ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä, oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.

Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi. Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»

Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.

Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan, jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo, kuinka hän siihen vastasi.

VI. SHAKKI-OTTELU.

— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.

Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi päästämään valoa ikkunoista.

— Ei, pyydän teitä, myönnättepä sen tai ette, antaa niiden tulla! Tahdotteko olla hyvä ja soittaa? Tuo nappi tuolla oven vieressä, kaksi kertaa. — Niin kristinusko. Enhän minä suinkaan ehdota teille, että kirjoittaisitte kristinuskoa vastaan. Te sanotte, että kaiken lopuksi se on kristinusko, joka on tuonut yhdenvertaisuusaatteen maailmaan. Mitä tarkoitatte sillä? Etteikö ennen kristinuskoa ollut kansanvaltaisia aatteita? Minä tarkoitan, että meidän kirjamme pohtisi yhdenvertaisuusaatetta siinä kohden, missä se on kaikkein luonnottomin, nimittäin poliittisella alalla, ja muiden ennakkoluulojen joukossa sitä, että Kristus olisi tuon raa'an poliittisen yhdenvertaisuuden keksijä. Muuten, kuulkaahan, yhdenvertaisia Jumalan edessä, paljon mahdollista, se on hyvin kaukainen näkökanta, mutta yhdenvertaisia keskenämme, ei ikinä! Pitää totisesti olla kovapäinen ja henkisesti sekä ruumiillisesti sokea, jos väittää, että olemme yhdenvertaisia, keskenämme. Jos jonkin huomaa juuri ensimmäiseksi, niin sehän on ihmisten luontainen eroavaisuus niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Minun sydämeni esimerkiksi on paljon enemmän Hannibalin ja Scipio Africanuksen sydämen kaltainen kuin jonkin gorillan, mutta silti se ei ole samanlainen kuin heidän, eivätkä kaikki kaunopuhujat vuodelta 89 ja niitä seuraavat kunnianhimoiset kansan imartelijat saa sitä tulemaan siksi. Shakki kuninkaalle!

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, mikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok'ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi. Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää, pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!

— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.

— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, m ikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok’ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!

— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!

— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.

— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen teille erään kysymyksen.

— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?

— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä, että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan, asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle, saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.

Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten kamaripalvelijalle:

— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!

Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun…

Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.

— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata, kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä välittänyt jäädä sen katselijaksi.

— Ja ettette tunkeudu availemaan ja sulkemaan ikkunaluukkuja minun huoneissani! Ja myöskin, ettette hukkaa niin paljon aikaa puutarhassa, missä teillä ei ole mitään tekemistä.

Tohtori-parka oli kuin tulisilla hiilillä; hän painoi nenänsä kuninkaan ja kuningattaren väliin tuijottaen viholliskuninkaan etenevää talonpoikaa.

— Markiisitar… alkoi Fanny taisteluvalmiilla äänellä ja kierrellen oven käsiripaa.

— Hupsu! sanoi kreivi, vetäen kuningattarensa vastapuolueen juoksijan toisesta ruudusta, jonne hän oli sen huomaamattaan muuttanut, näkemättä, että hevonen sitä uhkasi.

— Ehkä hiukan kevytjalkainen, niinpä niin, vastasi tohtori raukkamaisesti ja työnsi talonpojan pari askelta eteenpäin, niin että se uhkasi viholliskuninkaan talonpoikaa.

— Pankaa tarkasti mieleenne, rakas tohtori, sanoi kreivi, — ettette sotkeudu pelaamaan palvelijoiden kanssa, kun pelaatte minun talossani; teille ei koituisi siitä mitään hyötyä.

Tämä iski päätään kädellään, vetäisi takaisin hevosensa ja sanoi olevansa suorastaan sekaisin kovasta kuumuudesta; hän oli lähtenyt kotoaan jo kello 11 ja tehnyt neljä, viisi sairaskäyntiä auringon paahteessa.

— Oh! huudahti kreivi säpsähtäen ja katsoen kelloansa. — Ja minä kun unohdin kokonaan. Minunhan täytyy mennä eräitä ystäviäni vastaan.

— Markiisitar haluaa tietää, sanoi kamarineitsyt, — mitä herra kreivi haluaa.

— Oo, herran nimessä! huudahti tohtori, — älkää suinkaan häiritkö häntä minun vuokseni!

— Ahaa, etten sotkeutuisi pelaamaan palvelijain kanssa! sanoi hän itsekseen ja käsiään hykerrellen. — Pidä hyvänäsi!

Hiukan ennen hän oli saanut Fannyn lupaamaan, että tämä tulisi tänä yönä, heti keskiyön jälkeen, kappelin luokse, yksinäiselle paikalle järven rannalla, ei kaukana palatsista. Hän tunsi itsensä levottoman onnelliseksi ja lähti kiertämään salia etsien peiliä, josta näkisi onnellisen naamansa onnitellakseen itseään. Mutta minkäänlaista peiliä ei näkynyt, vain avatusta ikkunalasista hän voi nähdä rakastuneen muotonsa. Tohtori katsoi sitten alas pihalle, jossa kreivi oli nähnyt hänet keskustelemassa Fannyn kanssa, ja murisi:

Siinä samassa kreivi kulki pihan poikki ja lähti sitten rohkeasti kiipeämään ylös auringon paahtamia kiviportaita suurten sypressien liikkumattomien varjojen ja välkkyvien viinilehtojen lävitse, missä etelätuuli humisten liikuskeli. Tohtori katsoi hetken hänen peräänsä ja kun oli aivan varma asiastaan, puikahti kiireesti tiehensä Fannya etsimään.

Sillävälin valkean kuningattaren ja mustan kuninkaan sotilaat seisoivat vinoittain liikkumattomina vastatusten, ihmetellen kovasti, oliko tullut rauha vai aselepo vaiko vain sotaneuvottelu. Ei kukaan koko leirissä tietänyt mitään. Kuiskailtiin niin mustien kuin valkeidenkin joukossa, että sotaa oli käyty huonosti, ilman ryhtiä, että sotaväen toiminta oli alistettu vaihtelevan ja monimutkaisen diplomatian alle, johon eri tarkoitusperiä silmälläpitäen ottivat osaa perätysten useat eri vallat. Ja todellakin, tuo oli kuin leikkisota, jota tuulet leikkivät pienen järven pinnalla, tuskin koskettaen sitä ja antaen tummien läiskien juoksennella sen aalloilla, sillä välin kuin oikea sota riehui ylhäällä, vuorten huippujen yläpuolella suurten, salaperäisten, vihamielisten pilvien välissä.

Kuinka ihmeessä täällä ei ollut enää ketään? Hän läheni shakkipöytää. Peli ei näyttänyt olevan lopussa, kaikkea muuta; sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt, ei oltu tehty kuin kaksi vetoa. Hän katsahti ympärilleen ja nähtyään tohtorin hatun ja kävelykepin eräällä tuolilla, otaksui tämän ainakin piakkoin palaavan ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan.

Hän muisteli kreivin sanoja poliittisesta tasa-arvoisuudesta ja syntyperän etuoikeuksista. Hänen silmiinsä kohosi kuin sumea pilvi. Totta puhuen, hän ei ollut erikoisesti syventynyt näihin asioihin, mutta yliopistossa ja jälkeenkin päin häntä oli ruokittu aivan päinvastaisilla aatteilla; hän oli hengittänyt nykyaikaisen yhteiskunnan jäntevää, kansanvaltaista ilmaa eikä voinut käsittää, miten tasavaltalainen niinkuin kreivi voisi omaksua tuollaisia mielipiteitä. Nyt hän ymmärsi muutamia kreivin lauselmia ja puheita, joiden ajatuksesta hän ei ensi hetkessä ollut päässyt selville; ja hän nuhteli itseään, että liian ajattelemattomasti oli ruvennut tämän kumppaniksi.

Kun kreivi oli ilmaissut hänelle teoksen sisällön, jonka hän aikoi uskoa Sillan toimeksi ja jolle hän ehdotti nimeä: »Positiivisen politiikan aatteet», niin Silla oli kyllä lausunut julki mielipiteensä tasavallasta ja kuningasvallasta, mutta ei ohut tullut ajatelleeksi tätä toista erimielisyyttä. Kreivi oli ottanut huomioon hänen lausuntonsa ja selittänyt, ettei ikinä, ei missään tapauksessa, pyytäisi häntä uhraamaan omia mielipiteitään ja että keskustellen asiasta yleisemmin ja positiivisilla perusaatteilla he olisivat ehkä päässeet yksimielisyyteen helpommin kuin luulisikaan; joka tapauksessa he keskustelisivat ensin kaikesta. Ja he olivat käyneet viipymättä työhön, esittäen ensin nopeasti tieteen eri vaiheet kreikkalaisista lähtien. Mutta nyt Silla tunsi heidän eteensä avautuvan paljon suuremman erimielisyyden. Mitä oli tehtävä? Ryhtyäkö mielipiteiden vaihtoon kysymyksessä, jossa puutteellisten opintojen vuoksi voisi jäädä alakynteen? Siinä oli suuri vaara. Ja taas toiselta puolen, mikä ylpeys ja rohkeus kreivin sanoissa, mikä jokapäiväisten mielipiteiden ja ihmisjoukkojen halveksiminen! Olisi ollut nöyryyttävää peräytyä taistelematta, yhtyä enemmistöön ja jättää tuo mies yksin kaikkia vastaan. Ei, oli seisottava etunenässä hänen kanssaan eikä intohimojen ja kansanvaltaisten ennakkoluulojen puolella! Oli kohotettava korkealle yhdenvertaisuusaatteen suuruus ja jalous uskonnollisen hengen valossa, jonka sitten tuli korkean veljeysihanteen mukaan säännöstää sen täytäntöönpano. Oli tunnustettava rehellisesti nykyisen demokratian erehdykset, vääryydet, sokeus ja sietämättömät vaatimukset, mutta oli myöskin taisteltava, taisteltava ennen kaikkea aateliston ylpeyttä ja syntyperän oikeuksia vastaan. Tämä viimeinen ajatus alkoi kuumentaa Sillan verta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin työntäen tulta ja ylpeitä sanoja, jotka eivät kohdistuneet kreiviin.

Ei! Vähitellen, huomaamattaan hän kuvitteli itsensä donna Marinaa vastapäätä, näki hänen kulkevan ylpeän välinpitämättömänä ohitse, sitäkin purevampana, mitä sirompi ja hennompi hänen olentonsa oli noine kylmine silmineen, jotka iskivät kipinöitä kohdatessaan kreivin katseen. Häneen Silla kohdisti ajatuksissaan kaunopuheisuutensa. Hän ei ollut puhunut kolmea sanaa kahteenkymmeneen päivään; puhumattakin hän oli antanut Sillan ymmärtää, ettei pitänyt tätä kohteliaisuuden eikä huomion arvoisena. Ainakin Silla näin uskoi, ja jo ensimmäisistä päivistä lähtien hän oli muovaillut oman käytöksensä tämän ajatuksen mukaan, pannen ylpeyden ylpeyttä vastaan; kuitenkin hän kärsi siitä, tuntien samalla jonkinlaista katkeraa nautintoa, joka pusersi hänen sydäntään donna Marinan läheisyydessä. Ja nyt tuntui hänestä, että heidän tiensä yhtyisivät hetkeksi, että hän pysähdyttäisi tämän ja kysyisi häneltä, mitä kummaa hän ajatteli…

Silla kääntyi äkkiä. Se oli todellakin hän, donna Marina, istumassa shakkilaudan ääressä.

Hän oli tullut hiljaa kuin hengetär, tai ehkä Silla oli vaipunut ajatuksiinsa!

Hän rypisti hieman kulmakarvojaan, kääntyi katselemaan tarkkaavasti shakkinappuloita ja sanoi jääkylmällä äänellä:

— Sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja, lisäsi hän hiljaa Sillaan katsomatta. Tämä ei ollut kuulevinaan, nousi ikkunan luota ja lähti menemään hänen taitseen ulos. Marina ei nostanut päätään, mutta kun Silla ehti ovelle, sanoi hän samalla äänellä:

Silla kääntyi hiljaa takaisin, kiirehtimättä, sulki luukut ja lähti taas ovelle päin.

Marina oli lopultakin kohottanut päänsä, mutta nyt oli huoneessa pimeä, eikä Silla voinut nähdä hänen ilmettään. Ääni kaikui kuitenkin kylmän välinpitämättömänä. Silla kumarsi.

Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän», vaan »sallin».

Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta ei voinut.

Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät yhdessä huulten kanssa:

Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:

Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen, peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.

Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen juoksijaa ja sanoi:

— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.

Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki uudelleen hiljaa oven.

— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?

— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden tahdotte, että hyökkäisin?

Silla painoi päänsä keskitetyn tarkkaavaisesti shakkilaudan ylitse.
Donna Marina teki kärsimättömän liikkeen ja hypähti pystyyn.

— On turhaa, että mietitte noin, sanoi hän, — vakuutan teille, ettette voita. Ette voita, kertasi hän, — sekoittaen käsillään nappulat ja kaataen ne. — Minä en ole pelannut teitä vastaan muuta kuin tämän pelin, enkä ole pelaava toista.

— Niin, sehän on selvää, te ette ole täällä pelaamassa minua vastaan, jatkoi hän ivallisella äänellä, — te olette täällä tekemässä syviä tutkielmia kreivi Cesaren kanssa, eikö totta? Minkälaisia nuo tutkielmat ovat?

Mitä epäilyjä, mitä sovinnon aikeita mahtoikaan risteillä hänen päässään? Hän tarttui molemmin käsin pieneen kultaristiin, joka riippui hänen paljaalla kaulallaan, ja leikki sen kanssa painaen päänsä alas ja paljastaen hiukan pyöreitä käsivarsiaan.

— Salatieteitä ehkä? Kreivissä onkin jotakin noitamaista, eikö teistäkin, herra… herra… Mikä teidän nimenne olikaan?

— Odottakaa hetkinen, sanoi Marina äkkiä. — En siedä sfinksejä edessäni. Mitä te kirjoitatte? Te ja enoni.

Sanoessaan nämä sanat Marina hymyili arvoituksellista hymyä, jonka myrkkyä Silla ei keksinyt.

Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta, joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja vihollisina.

— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä, sanoi Marina puoliääneen.

— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää, ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa, tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja…

— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien vieraiden kanssa.

Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!

— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.

VII. KESKUSTELUA.

Sinä päivänä pyydettiin piloilla Palma Vecchion venezialaista aatelisnaista astumaan ulos kehyksestään ja istuutumaan päivällispöytään. Kaunis nainen vastasi tavanmukaisella hymyllään. Vaikkakin juhlapöydässä hopeat, kristallit ja kukkaset välkkyivät, se ei kyennyt houkuttelemaan häntä, joka oli kasvanut Itämaiden loiston keskellä. Ja kuinka kurja olikaan tuo ihailijaparvi tuossa hänen jaloissaan! Se, joka pyysi häntä astumaan alas, oli Ritariston komendööri Finotti, Parlamentin jäsen, kuudennellakymmenellä, silmät tulta ja loput tuhkaa. Siellä oli komendööri Vezzakin, kaunokirjallinen oppinut, ehdokas Senaattiin ja Korkeimman Opetuksen Neuvostoon, pieni, pyöreä, täynnä oppia ja älyä, hyvin rakas monille naisille, mutta ei sille, joka ei ollut teeskentelijä eikä sinisukka ja joka nauroi noille kultasankaisille silmälaseille, tuolle lyhyen lyhyelle, harmaalle metsästyslakille ja kimmoaville kumisotamiehen muodoille. Siellä oli myöskin professori, ritari ja insinööri Ferrieri, jolla oli hermostunut kasvojen ilme, älykäs katse, skeptillinen hymy, aivot ja pääkallo yhtä kiiltävät. Ei edes hänkään voinut houkutella kaunista veneziatarta. Hän itse oli XVI:n ja toinen XIX:n vuosisadan lapsi. Ferrieri oli syntynyt taiteilijan ja runoilijan merkeissä, mutta oli siirtynyt mekaniikan alalle. Siellä oli myös nuori asianajaja Bianchi, hienosti puettu, kaino nuorukainen, hämillään kuin vastanainut nainen, kauttaaltaan vielä kotilieden lämmittämä. Hänellekin hymyili välinpitämättömänä tuo kokenut nainen. Muita uusia muotoja siellä ei ollut, ellei sellaiseksi voisi lukea tohtorin ikävännäköistä olentoa, joka oli pujahtanut kutsumatta päivällispöytään.

Nuo vieraat oli tuonut palatsiin pieni, yksinäinen, poppelipuiden välitse juokseva jokipahanen, joka virtasi järven läntiseltä puolelta. Muutamat Milanon kapitalistit olivat antaneet professori Ferrierin toimeksi lähteä katsomaan, millainen johtovoima oli tuossa järvessä, ja tutkimaan olisiko se riittävä suurta paperitehdasta varten. Professorin tuli tehdä ylimalkainen luonnos, tunnustella R…n viranomaisten mielipidettä tarvittavan tienosan rakentamista varten ja saada ehkä se luovutetuksi ilman maksua jostakin kunnalliskassasta. Hän oli erittäin kuuluisa insinööri, pari sanaa hänen allekirjoittaminaan olisi saanut ihmiset kilpailemaan osakkeista. Hän oli tuonut mukanaan sisarensa pojan, nuoren asianajajan, asian laillisen puolen hoitoa varten. Poliittinen komendööri ja kaunokirjallinen komendööri olivat lähteneet mukaan. He olivat kreivi Cesaren ja insinöörin vanhoja ystäviä ja täyttivät nyt jo vuonna 1859 antamansa lupauksen tulla käymään palatsiin.

Päivällinen oli erinomainen ja runsaasti henkevyydellä höystetty. Parlamentin jäsenen tunnuslauseet vaihtelivat kirjallisuusmiehen pilapuheiden ja insinööriprofessorin purevien epigrammien kanssa. Kreivin mahtava ääni peitti usein kaikki muut äänet, kristallien, veitsien, kahvelien ja lusikkain helinän, astioiden kalinan ja kaiken muun. Nuori asianajaja pysyi vaiti, söi vähän, joi vettä ja katseli Marinaa. Steinegge ja tohtori kuiskailivat keskenään vaihtaen jonkin harvan sanan Sillan kanssa. Tämä oli hajamielinen ja omiin mietteisiinsä vaipunut eikä usein edes vastannutkaan heille tai vastasi aivan päin seiniä.

Molemmat komendöörit, hänen naapurinsa, etsivät apua luonnolta, taiteelta, taivaalta ja maalta saadakseen hänet puhumaan, mutta heidän ei onnistunut houkutella hänen suustaan muuta kuin harvoja, yksitavuisia sanoja. Kuitenkaan ei hänen ilmeensä eikä katse, joka ei koskaan kääntynyt Sillaan, ilmaissut minkäänlaista levottomuutta. Komendööri Vezza, joka tahtoi tietää kaikki, teki viimeisen yrityksensä ja kysyi häneltä, tunsiko hän viimeistä muotiin tullutta reikäompelua, jota kaikki Milanossa opettelivat. Marina vastasi tukahdetusti huudahtaen hämmästyksensä ja halveksumisensa joka hämmensi siinä määrin oppineen miehen, että tämä heti heittäytyi suinpäin keskusteluun toisten kanssa. Puhuttiin uudesta paperitehtaasta. Insinööri kehui uusia koneita, jotka tuotaisiin paperimassan tekoa ja käyttämistä varten. Steinegge lausui ihmetyksensä, että paperimassa oli Italiassa vielä uutuus. Sen käyttö oli levinnyt erittäin laajalle Saksissa. Vezza huomautti, että Italiassa käytettiin paperimassan osakkeita ja rääsyosakkeita, selitellen sitten makean karvain sanoin tuota teollisuus-saksalaisuutta, hänen mielestään yhtä moitittavaa kuin kirjallinen saksalaisuus. Keskustelu kävi heti vilkkaaksi. Finotti asettui Vezzan puolelle, insinööri oli heitä vastassa. Steinegge, tulipunaisena, kuohui kiukkua ja joi Sassellaa ja Baroloa haavoitettuna kansallisessa itserakkaudessaan.

— Tuo on parasta italialaista runoutta, eikö totta, sanoi hänelle nauraen insinööri.

Steinegge risti kätensä, huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohden mitään puhumatta, niinkuin joku vanha, haltioitunut serafiimi.

— Hyvin sanottu, herra Steinegge, bravo, huusi valtiopäivämies. — Cesare, kohta saapuu, eikö totta, R…n maistraatti keskustelemaan Ferrierin kanssa. Ne pitää panna täyteen tätä Baroloa. Olkoot sitten nuo herrat kuinka raakoja tahansa, ystävämme pistelee heidät poskeensa yhden toisensa perästä.

— Ohoh, et tunne heitä, vastasi kreivi. — He tulevat juomaan minun viinini ja professorin selitykset, kehuvat kaikkea, mutta eivät päätä mitään. Ne ovat sellaista väkeä, että mitä enemmän heitä silittelet, sitä vähemmän he luottavat sinuun, eivätkä siinä kovin väärässä olekaan.

— Aa! Sillä tavalla! Mutta eihän professori tuo heille mitään lahjaa, ja onneksi hänellä on niin epäkreikkalainen profiili kuin suinkin! Eikö teistäkin, markiisitar?

— Ja siitä on jo neljäkymmentä vuotta, kun hänkin on unohtamassa, että on joskus sitä harrastanut ja silloinkin huonosti, sanoi professori. — Älkää kuunnelko häntä. Muuten, en ole kreikkalainen, mutta minulla on sopimus taskussa. Kaksisataaviisikymmentä työmiestä, tusina teknikkoja ja hallintovirkamiehiä, ja esimerkki ennen kaikkea! Jos tietäisitte, kuinka monta tehdasta tuolla vedellä käytetään! Sitten tulee välttämättömäksi hankkia rautatie.

— Lyhyesti sanoen, R…n maistraatin täytyy heittää syliini tie, maa-alue ja kaupunkinsa kunniakirja.

— Tuulentupia. Aa, forellia, salmo pharius, joesta! Nämä sinä varmasti pilaat paperillasi.

Tämän sanottuaan komendööri Vezza alkoi erittäin vilkkaan keskustelun kreivin, insinöörin ja Steineggen kanssa eri maiden forelleista, verkoista, ongista ja kalanviljelyksestä. Tällä välin poliitikko keksi keinon ryhtyä naapurinsa tohtorin kanssa läheisempään keskusteluun Corrado Sillasta keräten nautinnolla kaikki pahat puheet, jotka kulkivat nuoren miehen syntyperästä. Kun hän voi koskettaa sormellaan tuonlajista inhimillistä heikkoutta, odottamatonta, outoa puritaanin heikkoutta, niin hän oli onnellinen.

— Vai niin, sanoi komendööri Vezza, — joen forelleille pannaan siis onkeen kärpänen… tai kastemato…

— Ei, kuka niitä söisi? Eivät edes insinööritkään; mutta järviseutujen pormestareja onkiessa pannaan koukkuun joku yliopistollinen kuuluisuus hyviin ehdotuksiin käärittynä…

Tässä komendööri veti kiireesti käden suulleen, sillä R…n pormestari ynnä maistraatti astuivat sisään kamaripalvelijan ilmoittamina.

Yleistä liikettä, tuolien kolinaa, juhlallisia esittelyjä, äänettömyyttä, lasien kilinää, kommendööri Vezzan kaunopuhelias malja R…n kunnan tulevalle kukoistukselle, joka kunta oli tässä niin arvokkaasti ja viisaasti edustettuna. Pormestari ja maistraatti katselivat häntä kuin uneksien, epämääräisen levottomina, kuin se, joka kuulee itseään ylistettävän ylen määrin, eikä tiedä miksi ja pelkää joutuneensa johonkin sotkuun. Sitten kaikki nousivat pöydästä. Kreivi, insinööri, asianajaja ja maistraatti lähtivät neuvottelemaan yhdessä.

Komendööri Finotti tarjosi käsivartensa Marinalle kuiskaten hänelle muutaman sanan ranskaksi ja hymyillen nähtävästi viranomaisille, joista lähti vastenmielinen pulkkakankaan haju, ja hengitti helpotuksesta astuessaan ulos tuosta kuumuudesta pylväskuistikon viileään varjoon, jonne pihalta nousi kukkivan rhynchospermumin suloinen tuoksu. Järvi palatsin edustalla vaikeni, ollen suurimmaksi osaksi varjossa. Vuoret ja vesi, johon ne kuvastuivat, olivat kuin kullatut. Läntinen taivas loisti kirkkaana. Idässä Alpe dei Fiori kohotti punaisena leimuavan huippunsa synkkää myrskyä ennustavaa taivasta kohden.

— Ihanaa! huudahti komendööri Finotti nojautuen kaiteeseen, — ihanaa, mutta liian autiota. Kuinka aikanne kuluu tässä erakkomajassa, markiisitar?

— Mutta täällä kai on läheisyydessä edes joku pesty ja kammattu ihmisolento, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

Hän osoitti tohtoria, joka seisoi pylväskuistin portailla kuunnellen suu auki Vezzan ja Steineggen erittäin vilkasta keskustelua. Silla pysytteli syrjässä katsellen pihan suihkulähdettä.

— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita. Nytkin, minusta näyttää…lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään vastaamatta.

— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.

— Voi olla hyvinkin vähän miellyttävää, ellei ole minuun makuuni, sanoi Marina äänellä ja eleellä, joka ilmaisi hänen haluavan lopettaa keskustelun.

— Vezza! huusi Finotti ääneen. — Kuinka voit seisoa ja puhua forelleista naisen läheisyydessä, sillä puhutpa forelleista tai kravuista, näen sen päältäsikin. Huomaan, että teet hyvin huonon vaikutuksen kohteliaaseen ystävääni tohtoriin.

— Markiisitar, sanoi Vezza lähestyen, — kuulkaa, kuinka palkitaan ystävän epäitsekkyys, joka jättää toiselle etusijan!

— Oliko se sitten teillä? kysyi Marina hymyillen omaa hymyään, ja odottamatta vastausta kääntyi hän Steineggeen päin:

— Kun nainen käskee, vastasi Steinegge hetken äänettömyyden jälkeen, — niin voi ratsuväen kapteeni tuoda niitä kolmekymmentäkin.

Komendööri Finotti tarkasteli Sillaa. Tämä oli kalpea ja katseli Marinaa vihan liekki silmissään, niin että tuota käytännöllisen psykologian harrastajaa alkoi hiukan epäilyttää.

— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin, asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat mieluummin jäädä tänne.

— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori…

Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.

Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli. Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin. Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia, ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia, sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.

Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan. Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja hangaten käsiään polviinsa.

— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä hiukan höylää.

— Kyllä, neljä varvikkoa ja jonkun verran ruohikkoa tuolla vastapäätä olevalla kamaralla, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Kunhan olemme syöneet ne, tehdäksemme tietä paperitehtaalle, niin tulemme rikkaiksi, mutta nyt… Niinpä niin… Ehkä se on viinin ansio, jota herra kreivi armollisesti on suvainnut tarjota meille, että minusta tuntuu olevan jo aika tulla oikein herroiksi. Se on mainiota viiniä; eihän se vain liene petollista? Mitä te siitä sanotte, herra saksalainen, teidäthän näkee väliin kyttyräselkäisen Cecchinan luona?

— Ohoh! huudahti Vezza huomaten mustat pilvet, jotka paisuivat itäisellä taivaalla. Myrsky on tulossa.

— Ei, hyvä herra, ei, sanoi maistraatin jäsen, joka oli äsken puhunut.
— Ei nyt, mutta ehkä tulevana yönä.

— Mikä on noiden kallioiden nimi, tuolla ylhäällä, minne aurinko juuri sattuu.

— Me nimitämme niitä Alpe dei Fioriksi. Lapsena olen minäkin käynyt siellä ylhäällä heinän teossa. Olisivat voineet nimittää sitä Paholaisen vuoreksi, se olisi sattunut paremmin.

— Mitä, onko siellä paholaisen kolo? sanoi Silla. — Ja miksi sillä on sellainen nimi?

— Hm, en oikein tiedä, pitäisi kysyä vaimoväeltä. Heillä niitä on juttuja kerrottavana.

— Esimerkiksi, että tuon kolon kautta pääsee helvettiin kuin tanssien, aivan suoraa päätä, ja että paholaisen mielilapset valitsevat kaikki tuon tien. He sanovat tunteneensa kolme neljä henkilöäkin, jotka ovat sitä tietä menneet.

Tässä kohden arvoisa herra pormestari valitettavasti unohti varovaisen vaitiolonsa.

— Mahdotonta, Pietro, sanoi hän, — mahdotonta ettette muistaisi. Se hullu…

— Aasi! murisi hampaidensa välistä päämiestään vähän kunnioittava maistraatinjäsen.

— Oikein, pormestari! Kertokaapa te! Teidänhän pitää tietää, mitä tietä alamaisenne menevät helvettiin, piru, vieköön! Kertokaa siis! Se kai ei ole mikään virkasalaisuus, toivottavasti?

Pormestari, huomattuaan liian myöhään panneensa jalkansa ansaan, kiertelihe tuolillaan sanoen: — Siitähän on jo kuusisataa vuotta…

— Oh, kuusisataa! Ei edes kuuttakymmentä, sanoi eräs toinen jäsen, joka tähän asti oli pysynyt hiljaa.

— Hyvä, hyvä! Kuusikymmentä tai kuusisataa, vanha tarina joka tapauksessa, muu on yhdentekevää näille herroille.

Pormestari-parka ei enää tietänyt miten puolustautua, ja päästäkseen tuosta painosta hän purki tietonsa ulos yhdellä kertaa.

— Niin, tuo hullu oli vanhan kreivi-vainajan ensimmäinen vaimo täällä palatsissa! Hän oli genualainen, joka nähtävästi oli jonkin verran hairahtunut, ja hänen miehensä oli tuonut hänet tänne ja piti häntä täällä kuin vankilassa. Kreivi itsekin pysyi täällä aina hänen kuolemaansa asti. Ihmiset puhuvat, että paholainen olisi vienyt hänet luokseen tuota tietä.

Pormestarin puhuessa Marina nousi ja käänsi hänelle selkänsä. Hänen virkaveljensä tekivät hänelle merkkejä, että hän vaikenisi. Vezza sanoi umpimähkään:

— Siveellisen voiman aikoja, jatkoi hän välittämättä hänelle tehdyistä merkeistä. — Orgaanista, siveellistä voimaa! Nyt meillä on kouristuksia, hillittömän intohimon purkauksia, kaikki pohjaltaan itsekkyyttä. Jos nainen pettää, ammutaan hänet tai ajetaan pois. Kostaa ja vapautua, se on tarkoitus. Siihen aikaan oli toisin. Silloin voi löytää jonkun aatelismiehen, joka kykeni hautautumaan syyllisen kanssa erämaahan, rikkoen kaikki siteet maailman kanssa, kunnioituksesta tuota yhtä pyhää, vaikkakin tuskallista sidettä kohtaan.

Marina, selin häneen, repi hermostuneesti lehtiä oikealla kädellään eräästä ristinkukan oksasta.

— Ehkä se olikin julma kosto, sanoi Finotti, — hidas ja laillinen ihmismurha. Mitä te siitä tiedätte?

— En tiedä, mutta en myöskään usko, että kreivi Cesaren isä kykenisi sellaiseen. Ja muuten, meitä innostuttaa ja liikuttaa aina rangaistus; mutta entä rikos? Kuka tämä nainen oli? Kuka voi meille sanoa?…

— Ja te, sanoi hän vihan murtamin äänin, — kuka te olette? Kuka voi meille edes sanoa teidän oikean nimenne? Se arvataan!

Medusa ei olisi paremmin osannut muuttaa tuota miesjoukkoa kiveksi. Silla tunsi, että hänen piti sanoa jotakin, mutta ei tietänyt mitä. Hän tunsi ikäänkuin horjuvansa ankaran iskun huumaamana.

— Hyvät herrat, sanoi hän. — Näen, että minulle on heitetty häväistys vasten kasvoja, mutta en käsitä mikä se on.

Ei sanat, vaan äänenpaino, levitetyt käsivarret ja silmät sanoivat: jos olette ymmärtäneet, niin puhukaa. Komendöörit ja tohtori tekivät äänettömiä vastaväitteitä, osoittaen eleillään, etteivät olleet mitään ymmärtäneet, toiset seisoivat suu auki. Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet mukanaan sanoen: — Nyt tunnette hänet, nyt tunnette.

— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?

— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno, käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään, mutta… Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö se ole selvää?

— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin. Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla, kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain ystävä!… Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.

— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. — Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta! Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet…

— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät? Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.

Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa taiteellisessa teoksessa.

VIII. MYRSKYSSÄ.

Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta. Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi, sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.

Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi sitten taas äkkiä asentoa.

— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra kreivin palanneen jo aikoja sitten.

Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle päin.

Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.

— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne. Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.

Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi tulipunaisena ja hämillään:

— Oo, ei… herra Silla… kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.

— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut. Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä (Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!

— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin perillisekseen.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella äänellä:

— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan, olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.

— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.

— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun, yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan, samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki, mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös, mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys! Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge, ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin…

Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.

Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä? Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani» ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat. Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa, nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.

Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa, eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan Comoon hiottaviksi.

— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!

— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet!
Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!

— Ei se minulle kuulukaan, vastasi Fanny. — Ja varmasti en alentuisi ompelemaan hänelle edes nappiakaan. Olen kyllä nähnyt nuo hänen rääsynsä. Tohtori on enemmän chic kuin hän.

Fanny oli tuskin ehtinyt mainita tohtorin nimen, kun häneltä pääsi jo naurunkikatus.

— Tohtori parka! sanoi hän, ja taas hän naurahti kertomatta muille miksi nauroi.

Ja mitäpä muuta ajateltiin salissakaan, jonne palatsin vieraat olivat kokoontuneet, ellei Sillaa ja sitä, mitä hän nyt tekisi. Ei kukaan puhunut siitä, sillä donna Marina oli läsnä, eikä kreivi vielä tietänyt mitään tapahtumasta. Kreivi ei ymmärtänyt kylläkään kiireellisiä kirjeitä kaksitoista tuntia ennen postin lähtöä, mutta vaikeni. Marina oli iloinen. Tuossa hopeaisessa naurussa, joka pulpahteli kuin kirkas lähteensilmä hänen lempeästä, sametinpehmeästä suustaan, havaitsi voitonriemuisen sävyn. Väliin hän nauroi kuin Fanny, hajamielisenä, ilman syytä. Ja tohtorin lähdettyä hän nauroi vielä enemmän. Ylimalkaan hän ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan Sillan poissaolon vuoksi.

Hetket kuluivat ja kuu kohosi hitaasti tummien pilvien takaa, jotka vielä lepäsivät liikkumattomina itäisellä taivaalla; ne repeilivät silloin tällöin heilutellen hopeaisia ripsuja kuun kuninkaallisten kasvojen edessä ja sulkeutuivat taas. Kuunsirppi välkkyili noina lyhyinä hetkinä Sillan ikkunalaseissa katsellen sisälle aina huoneen sisimpään asti.

Silla kirjoitti. Hänen nopean kynänsä rapinan keskeytti vain jokin hillitön mielenliikutus tai äänettömyys. Sivu seurasi sivua: kynä näytti täyttäneen niitä useampia, kunnes vihdoin pysähtyi. Silla luki ne lävitse ja mietti.

Hän otti toisen arkin. Tällä kertaa kynä ei kiitänyt enää. Miehen ajatus kamppaili sanojen, ehkä itsensäkin kanssa.

Kello löi puoli kaksitoista. Silla aukaisi ikkunan ja kutsui
Steineggeä. Hän oli kuullut tämän kävelevän ylhäällä.

Steinegge juoksi ikkunaan tehden jalomielisen sydämensä ensi innostuksessa liikkeen kuin olisi tahtonut hypätä ikkunasta alas, hävisi sitten ja ilmaantui melkein siinä, samassa Sillan huoneeseen, takki heitettynä huonosti olkapäille ja ilman housuja. Sinä hetkenä kumpikaan ei ajatellut, että hän oli hullunkurisissa pukimissa.

— Menen jalan asemalle ja odotan siellä ensimmäistä Milanoon menevää junaa. Tehkää minulle se palvelus, että jätätte tämän kirjeen kreivi Cesarelle. Tässä on hiukan rahaa, jonka pyydän teidän jakamaan miten parhaiten näette palvelijain kesken. Onneksi en ollut vielä hankkinut kirjojani tänne; mutta jätän kuitenkin yhden matka-arkun. Olkaa ystävällinen ja lähettäkää se jälkeenpäin minulle?

Steinegge nyökäytti päätään, mutta ei voinut puhua, hänellä oli kuin pala kurkussa.

— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.

— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä, lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien muidenkin ymmärtävän sen.

— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan. Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.

Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta, syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.

Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä. Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä, kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään. Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia kivilohkareita.

Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle, hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä, luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä, johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.

Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä, kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle. Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen, joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen polku, joka yhtyy alempana V…n maantiehen, lähestyen silloin tällöin järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti. Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.

Hän kuuli lorinaa muurien rei'issä, yöpöllön valituksen vastapäisen rannan metsässä, sirkkojen sirinää ja tuulen heikon humman tuuheassa viinitarhassa ja oliivien hopeanharmaissa lehvissä.

Niin, hän erotti kaksi varovaista, hidasta aironvetoa, jotka halkoivat vettä pitkin väliajoin. Oli vaikea sanoa, kuuluiko se läheltä vai kaukaa. Tähän aikaan järvellä voi vain tottunut korva määritellä välimatkoja.

Nyt kuului kölin kumea kolina pitkin rantakiviä. Sirkatkin kuuntelivat. Sitten ei kuulunut enää mitään. Sirkat alkoivat uudelleen laulunsa yhtyen kaukaiseen yöpöllön huutoon ja veden lorinaan muurin rei'issä. Silla ei voinut erottaa rantaan laskevaa venettä. Hän näki vain veden värisevän lehvien välissä. Hän kulki eteenpäin. Pian polku päättyi pienen lahdelman hietikkoon, jonka toisella sivulla mustat kalliot kuvastelivat itseään veteen. Näiden laella, kuusamain ja karhunmarjapensaiden keskellä, kohosi pieni kappeli, ja kappelin juurella näkyi erään purren kapea, musta perä. Kallioiden välissä oli nähtävästi laskupaikka. Järvellä ei ollut muita pursia kuin »Nuoli», Silla tiesi sen. Mutta kuka oli sillä tullut?

Hän epäili Ricoa ja piiloutui. Hän näki varjon kohoavan pensaiden välistä kappelin takaa, juoksevan alas ja häviävän. Heti sen jälkeen helisi hopeainen nauru. Oli mahdotonta olla tuntematta sitä. Donna Marina! Vaistomaisesti Silla hyökkäsi esiin, kuuli kauhun huudahduksen, näki varjon ilmestyvän uudelleen kappelin luokse ja pakenevan pensaiden välitse, donna Marinan turhaan huutaessa tohtoria. Silla tunsi tohtorin, mutta ei jäänyt hetkeksikään miettimään, minkä tähden hän oli täällä. Hän kuuli purren kölin särähtävän uudelleen ranta-kiviä vastaan peräytyen nyt rannasta, ja päästyään kappelin luokse hän näki purren keulan ulkonevan hitaasti ja Marinan vetävän hansikkaita käsiinsä pantuaan pois airon, jota oli käyttänyt tukenaan.

Oli mahdotonta antaa hänen lähteä noin. Kallion juurella pohjasora kohosi veden pinnalle. Silla hypähti eteenpäin ja tarttui purren ketjuihin. Marina vetäisi pari kertaa epätoivoisesti airoilla, mutta »Nuoli» totteli piankin sitä pitelevää rautanyrkkiä.

— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen, — onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!

— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!

Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna,
Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.

Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.

Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää, vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.

— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen käsivartensa ristiin rinnalle.

— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, — ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt, markiisitar, minulla on kunnia…

-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. — Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?

Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri sammumaisillaan lumituiskuun.

Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään.
Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.

— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei se törmäisi kalliota vastaan.

Vaikka he olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet koskea toisiinsa, oli heidän vaikea ymmärtää toisiaan. Laineet, jotka yht'äkkiä olivat kasvaneet hirvittävästi, pauhasivat korviasärkevästi jymisten. Tanssivan purren peräsin, ketjut ja airot kolisivat. Silla heittäytyi veneeseen, työnsi sen rannasta epätoivoisin sysäyksin ja putosi itse pohjalle. — Peräsimeen! huusi hän tarttuen airoihin. — Selälle! Tuulta vastaan! Marina totteli, istuutui häntä vastapäätä ja veti peräsimen nuoria. Nyt oli taivas kokonaan pimentynyt, ei nähnyt enää eteensäkään. Aaltojen mylvintä kuului kivikkorantaa ja matalia muureja vastaan. Siinä olikin vaara. »Nuoli» liukui liian nopeasti, se kohotti keulansa aallon harjalle halkaisten sen mahtavin iskuin, sukelsi korkeampiin kuin tikarin terä, jolloin kuohuva aallon harja ryntäsi sisään virraten aina perään asti. Kun Marina kuuli veden virtaavan purteen, nosti hän kiireesti jalkansa ja pani ne Sillan jalkojen päälle. Samassa hirmuinen salama leimahti yli koko taivaan, valaisi valjun veden ja vuoret, joilla voi nähdä joka kiven, jokaisen tuulen pieksämän kasvin. Hiukset tuulessa liehuen Marina katsoi Sillaa salamoivin silmin. Oli jo taas pimeä, kun Silla tunsi katseen polton sydämessään. Ja nuo pienet jalat painoivat hänen jalkojaan, painoivat kovemmin perän kohotessa, luisuivat sitten pois ja takertuivat häneen uudelleen. Airot taittuivat. Hän tempasi esille toiset, jotka olivat purressa, souti mielettömästi, sillä, yö, riehuvan luonnon äänet, tuo polttava kosketus ja odottamaton katse sanoivat hänen olevan raukkamaisen. Ja salamat näyttivät hänelle joka hetki tuon naisen tuossa värähtelevänä, kasvot ja rinta häneen päin taivutettuina. Mahdotonta! Hän teki äkillisen ponnistuksen, nousi ja muutti toiselle penkille lähemmäksi keulaa.

Silla oli vaiti. Marina nähtävästi ymmärsi, eikä toistanut kysymystään. Salamain valossa näkyi tiheä valkoinen harso lännessä, se oli rankkasade V…ssä. Se ei kuitenkaan lähestynyt, ja tuulen ja laineidenkin raivo alkoi vähitellen laimeta.

— Voitte kääntää, sanoi Silla väsyneellä äänellä — Palatsi on tuolla.

— Palaamme sitten takaisin kappelin luokse. Kymmenen minuutin perästä on järvi taas tyyni; minä nousen siellä veneestä.

Marina käänsi »Nuolen» palatsia kohden. Ei kumpikaan puhunut enää. Kun he saapuivat palatsin laiturille, oli jo valoisampaa ja tuuli oli kokonaan tyyntynyt, mutta aallot pauhasivat vielä muureja vastaan, niin että airojen loisketta ei kuulunut.

Myöskin Sillan veri alkoi tyyntyä. He soutivat pylväskäytävän alitse.
Sen näkeminen palautti hänet jälleen hänen ylpeään kylmyyteensä.

— Te sanoitte tänä aamuna, etten tunne teitä, sanoi hän. — Sen sijaan tunnen teidät erittäin hyvin.

Marina luuli ehkä, että hän tarkoitti kohtausta kappelin luona eikä vastannut.

— Katsokaa, että se menee sisälaituriin, sanoi hän hetken äänettömyyden kuluttua. — Minä lasken nuorat…

Silla antoi purren luisua varovasti sisään. Heidän soljuessaan hitaasti sisäänkäytävään, vastasi Marina hiljaa:

Sillan täytyi varoa, ettei vene töytäisi seinää vastaan, ja laskea hyvin portaiden viereen. Oli vielä pimeä. »Nuoli» viilsi hiekkapohjaa ja pysähtyi. Silla hapuili kädellään kallion hammaskivistä seinämää, johon sisälaituri oli kaivettu, ja löysi pihalle vievät portaat, jotka johtivat palatsin oikeaan siipirakennukseen.

— Portaat ovat täällä, sanoi hän ojentaen kätensä Marinalle, joka tarttui siihen toistaen:

Ja hän hyppäsi maahan keulasta; mutta sotkeutuen ketjuun kaatuilun Sillan syliin. Tämä tunsi hänen rintansa ja kasvonsa itseään vastaan, ja huumauksen sokaisemana hän puristi tuota tuoksuvaa, lämmintä, kevyesti puettua olentoa, puristi tukahduttaakseen hänet ja kuiskaten yhden ainoan sanan hänen poveensa antoi hänen sitten luisua maahan ja riensi pois portaita pitkin pihalle.

Marina jäi siihen liikkumattomana, käsivarret ojennettuina. Se ei ollut unta, se ei ollut harhaa, ei mikään epäilys ollut mahdollinen. Silla oli sanonut: — Cecilia.

IX. PIENI POSTI.

Luulen arvanneeni, kuka on Erään Unen tekijä. Minun täytyy tietää se varmasti sekä myös hänen osoitteensa. Annan sinulle kunniasanani, etten aio lähteä etsimään häntä. Päästä hetkeksi irti, ole hyvä, ihailijaparvesi. Hieman taitavuutta, niin V…n kirjapainosta varmasti löydät kaikki.

Oletko syttynyt tuleen? Ihailijaparveni on hajallaan. Joku mainitsi minulle eilen illalla, että V…n kirjapaino on ollut kuukauden päivät kiinni. Neuvoisin kääntämään lehteä. Jos kuitenkin kuulen jotakin asiasta, niin lupaan kirjoittaa sinulle heti.

TOINEN OSA

MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA

I. KUULUMISIA NAUSSAUSTA.

Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia, juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine silmineen.

Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge, joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse, jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean jääkarhun.

Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa. Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan ilmeen.

Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär Fosca ja kreivi Nepo?

Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia, pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa kiirettä pitämättä.

Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen parilla ystävällisellä sanalla ja peruutti ab irato annetut määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä, ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.

Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.

Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin »self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää. Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:

Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.

Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.

— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden, jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa, niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.

Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut. Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään päivään ja hetkeen.

— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani, mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!

— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki. Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.

— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka hypisteli tuolin käsinojaa.

— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne miten parhaiten teitä miellyttää.

— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun lähteä?

Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.

— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois. Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloin voin?

— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin. Milloin minun täytyy lähteä? En itse halua lähteä pois.

Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.

Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä? Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille tehnyt?

Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään kohden.

— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti. Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.

— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun täytyy lähteä?

— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä, ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.

Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.

Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten säestämänä.

— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä, kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh, jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!

Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä, antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella, voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän ylhäisyytenne!

— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.

Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen, laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!

— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto! kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen, päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli suorastaan väärinkäyttöä…

— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka, niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne. Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?

— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.

— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja
Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.
Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?
Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille
tuonut?

Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti, että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran ulkomaalaisen korostuksen:

— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestari
Andrea Steinegge täällä.

— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta…

— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestari
Lichtensteinin husaareissa.

— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?

— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja odottamaan häntä.

Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen. Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin, ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin (asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois) hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi, otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää, että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia: tämäntapainen matka!

Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo illallisella? Sillä sen sanon…

Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin: rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä, sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä. Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.

Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse, kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä, kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan, kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen silmäyksen.

Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän sen.

Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.

Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle.
Tyttö nousi.

Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:

Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: Oh, mein Fräulein ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.

— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?

Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan, että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen:

Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä kunnioittava, niitä seuraava Te. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan tuon kunnioittavan Te sanan vai kuuliko hän vain sanottavan itselleen: mein Kind, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan ympäri ja puhkesi kyyneliin.

Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin suurta muutosta.

— Ph, papa! sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen. Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat. Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan, joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.

— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.
— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?

Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet sekoittavat puhtaan veden.

Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.

Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi. Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan, mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä. Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt sitä niin paljon.

He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias
Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.

Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä, uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.

Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?

Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon, oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen Edithistä.

Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita. Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.

Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä, jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut loppua.

— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa tänne.

Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen myöhemmin, jos haluaisi.

Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä, meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna tuli ulos ja laskeutui portaita alas.

Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua, katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:

Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin, avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan antoi sen heti takaisin sanoen: niin, niin, ja painaen kädellään rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten päättäväisesti ja sammutti tulen.

— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?

Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut, kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse. Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin miellytti puhua näin pimeässä.

Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.

Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.

— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle, mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli joutunut Salvadorien saatettavaksi.

Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut: pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista! Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa Edithin huoneen ovea.

Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.

Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin. Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja kauhistui tulevaisuutta.

Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.

Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala jättäen sen sitten taas unelmiinsa.

Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.

Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V… ssa.

— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — Die Pfaffen wissen es, papit sen tietävät.

Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja vaikeni. Myös Edith oli vaiti.

Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi, herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.

Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen. Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi, kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä, tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi täysissä pukeissaan vuoteelleen.

II. SALVADORIT.

— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.

— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.

— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.

— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin… Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.

— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?

— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!

— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee herra kreiviäkin…

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon…

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru, eräästä nuoresta miehestä…

— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä olisi jotakin sotkua… En tiedä olenko puhunut selvään.

— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä puhut noin kierrellen kaarrellen.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on koristelematta!

Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki, liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.

— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo, ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen…

— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta tuosta?

— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko sekaisin?

Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi asettelemaan sitä.

— Ja sitten… sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä vähän.

— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.

— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian. Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?

— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa. Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan, suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät sieraimet tuntemaan sitä enää.

Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja, tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan, suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan, asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan. Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin matkansa British Museumiin.

Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa. Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä Padovassa.

Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen, kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan. Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien, jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin. Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja englanninkielen taito. Oli kylliksi tilata Economist ja Journal des Economistes ja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta, kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta, niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa, pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus, äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina, ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky», niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli »narrikreivi».

Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle. Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen. Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus, johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:

Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa. He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen. Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.

Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia, vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä. Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza R…ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.

Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi, mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo Filippo-parka! Ja sen lisäksi grandseigneur! Donna Costanza päätti, että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.

Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä. Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.

Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet, että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.

Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella, alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:

Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa. Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan. Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari kertaa.

— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi. Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.

Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään, pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun, vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat asettuneet palatsiin.

— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut sen tietoosi? Sinä tiesit sen.

Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan, työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:

III. ASKEETTI.

Tunti sen jälkeen R…n kirkonkellot soivat lakkaamatta. Niiden iloinen ääni lankesi kylän katoille, laajeni alas niityille, etsi kukkuloilta ja vuorilta jokaisen pienimmänkin töllin. Jonon tummia huiveja nähtiin nousevan hitaasti kirkon kiemurtelevaa tietä ja häviävän isosta, mustasta portista sisään kuin muurahaiset kekoonsa, sitten tuli iloisten punaisten ja keltaisten liinojen nopeita ryhmiä, jokin myöhästynyt, vaativainen sateenvarjo ja toisia pehmeiden hattujen joukkoja, jotka kokoontuivat kirkon edustalle.

Myöskin Steinegge kulki Edithin kanssa noiden ryhmien sivuitse, saattoi tyttären kirkkoon ja palasi heti sen jälkeen ulos. Hän lähti kulkemaan erästä kirkon vieritse vuorelle vievää polkua ja kiipesi aina laakeripensaiden peittämille kivilohkareille asti, poikkesi sitten polulta ja heittäytyi istumaan.

Kas tuossa tulee kreivitär Fosca hirveästi läähättäen, vaikka olikin tullut veneessä R…ään asti, hänen takanaan Giovanna ja Catte sekä hiukan kauempana, kunnioittavan välimatkan päässä, Momolo, joka katselee uneksien ympärilleen kuin olisi ollut kuussa. Hänen Ylhäisyytensä on kuohuksissaan serkkuunsa, joka ei tule messuun, ja Marinaan, joka on valinnut tämän hetken antaakseen Nepon saattaa itseään kävelylle. Hänen Ylhäisyytensä päättää rukoilla kiihkeästi itsensä ja poikansa puolesta, joka laiminlyö messun Herrallekin ymmärrettävien huomaavaisuuksien tähden. Hän huomaa Edithin ja menee istumaan tämän viereen, mistä maalaismuijat, jotka polvistuvat maahan penkkien ulkopuolelle tehdäkseen tilaa lihavalle rouvalle, joutuvat aivan ymmälle. Nyt soi kello, kuoripojat valkoisissa paidoissaan tulevat esiin, pappi messukasukka yllään astuu alttarille, urkujen soittaja iskee kädet ja jalat urkuihinsa ja miehet astuvat kirkkoon. Viiden minuutin päästä ilmestyy eräästä sivuovesta Marina Nepon seuraamana. Kulkiessaan miesten rivien ohitse, tekee hän merkin ritarilleen, tämä istahtaa penkille ja Marina astuu kappeliin. Nepo joutuu kahden haisevan maalaisen väliin, tekee itsensä aivan pieneksi ja kääntää tyhmistyneet kasvonsa ympäri kirkkoa etsien Marinaa. Hän näkee Catten polvistuneena Giovannan vieressä, näkee Momolon seisomassa ovella, näkee palan puhdasta, sinistä taivasta ja loistavan vihreitä lehviä, joita tuuli heiluttelee ja jotka nauravat hänelle vasten kasvoja, näkee äitinsä ihmettelevät silmät, mutta ei tuota julmaa, joka huvikseen käski hänen kieltää messun ja kuljetti sitten tänne keskelle rahvaan löyhkää.

Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymnin Credo in unum Deum, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi: Patrem omnipotentem. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle, rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo, joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä. Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista, melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä, löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa, ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin, josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua, kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä… Patrem omnipotentem.

Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä. Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S. Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan. Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena, ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.

Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu, etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa tahtoa.

Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messua in excelsis, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi pakeni lammastarhasta.

Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta: Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain pitäisi minusta.

Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle, olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua kovalla äänellä saksaksi:

— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne. Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala. Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri, minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole, Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi, niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.

Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.

— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun, ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen rehellinen, olen sotilas.

— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa. Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni. Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.

Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta. Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja, välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.

Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta. Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.

Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä vastenmielistä…? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme kumarrusta.

— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston… meillä on yksi
Luino, yksi Caravaggio… siinä tapauksessa, että haluatte…

— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavan
Luinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.

Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot, käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään. Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino, hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan, niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista, lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen, suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.

— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että haluatte sanoa minulle: Ad quid perditio haec? Vanhalla papilla ei pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja Jumala näkee sydämeen.

Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista. Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä Dominus vobiscumia soitettaessa uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut. Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta, jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin, kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.

Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.

— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo. Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.

Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta huolimatta.

Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat jo olevan vanhoja tuttavia. R…n pieni, kokonaan valkea pappila, puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja, jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.

Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä perustelmia.

Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.

— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia muunlaisiksi.

— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?

Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun Edith kiirehti vastaamaan.

— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen vaikutelma.

— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen. Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse. Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan. Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten keskinkertaistenkin maalausten laita.

— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin, niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista arvostelukykyä eikä tunnetta.

Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa. Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.

— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita kreivin omistamia tauluja.

— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra kreivi pidä papeista…

Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli aiheuttanut nuo sanat.

— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, — mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!

— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.

— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista. Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita…

— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti, sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.

— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää, riittää, riittää!

Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero, jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi. Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti, niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.

— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois kahvitarjotinta.

— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta. Viivyttekö vielä kauan palatsissa?

— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä vielä toisen kerran.

— Varmasti, aivan varmasti, vastasi pappi puristaen kovasti hänen kättään. — Mutta ennenkuin lähdette, tulkaa katsomaan kukkiani.

Nuo kuuluisat kukat olivat pari pelargonia- ja heliotrooppiriviä talon ympärillä vihannespuutarhan daalioiden, ruusupensaiden ja leijonankitojen lisäksi.

Näin sanoen Steinegge lähestyi kukka kädessään tytärtään, joka seisoi hiukan syrjässä muurin vierellä.

Edith kiitti hymyillen, otti heliotroopin, haisteli sitä ja katsoi sen taitettua vartta kuiskaten:

— Oi ei, huudahti Edith pahoillaan, että oli sanonut nuo sanat ja että hänet oli heti ymmärretty. Sanokaa minulle missä päin Milano on?

— Milano, Milano… vastasi don Innocenzo, varjostaen kädellään, silmiään auringolta. — Milano on tuolla etelässä, hiukan länteen, suoraan noiden kukkuloiden takana.

— Hyvä herrasväki, huusi palvelija ikkunasta, — jos aiotte mennä palatsiin, niin lienee paras mennä kiireesti, sillä rupeaa satamaan.

Satamaan! Aurinko loisti täydeltä terältään eikä kukaan ollut huomannut uhkaavia pilviä. Vanha Martta, oli kuitenkin oikeassa. Järvenpuolisilta vuorilta kohosi tavallista tummempia ja sakeampia pilviä, joita etelätuuli alkoi kuljetella.

Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies ei ymmärtänyt.

Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle, sanoen:

— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä palatsissa?

— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia!
Kas tässä, quod habeo tibido.

Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa. Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän antaa kaikki.

Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa, sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle kerättyä taloa.

Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä.
Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.

— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä murhenäytelmää.

    Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz
    Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz,
    Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut,
    Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.

[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä. Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja vereni.]

Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika, humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:

— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja alkoi uudelleen kauempaa:

Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja »ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.

— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat? Sataa!

Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän, natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä. Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen. Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.

— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?

Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään, ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta, josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan. Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi, nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille »Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan, huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen, että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja. Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti tyttärensä kanssa.

Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti. Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen selässä?

— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena kuukautena.

Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä. Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.

— Ah!… Oh!… Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.

IV. VÄLINÄYTÖS.

Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, — ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!

Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen, ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e., myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa, vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa, huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä, oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen. Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan lähistöllä.

Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa. Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin. Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan. Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan tietänyt.

Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää näkynyt.

Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.

Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista, ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi. Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.

Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston. Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi. — Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru itse on rakentanut pojilleen.

V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.

Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa. Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana päivänä.

Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman: hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän. Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.

Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.

— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa telakalla.

Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen ryppynsä aikaansaivat.

— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi itselleen viiniä.

— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän? Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala, kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos, aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?

— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu? Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken persikoista. Mistä me puhuimme?

— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?

— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule tekemään kipeää.

Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan.
Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman
näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani.
Häitä! Siinä kaikki!

Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja tyyneksi.

— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas siistitty.

— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. — Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton, yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.

Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään äärettömän isolla nenäliinallaan.

— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän hassahtava.

Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.

Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta, vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan sanoi:

— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.

— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän tarkoituksennekin?

— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja, joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti, järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista. Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta. Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta, soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain! Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin, ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni. En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän…

— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä loppupäätös.

— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin, enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!

Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:

— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla häiritsemään, kun puhutaan.

Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.

— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa, ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä jutussa.

Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla.
Hän laski nenäliinan polvilleen.

— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.

— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.

— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.

Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.

— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja. Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei, teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!

— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.

Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen käydä luonnollisesta.

— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun poikanne mielistelee sisarentytärtäni?

— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä, Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja velvollisuus on velvollisuus.

Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti:

— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä. Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin, siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut, en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita. Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt, sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?

— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa. Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne riittäisivät.

— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä, riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja… hm… tahdon sanoa … no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä teette noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare. Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle ja niin teinkin.

— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on: lähtekää heti paikalla.

Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden kärpäsen surina sokeriastiassa.

— Hm, niin, sanoi kreivitär. Näytti kuin hän olisi nyt kaikkien lavertelujensa lopuksi jäänyt vaille ilmaa.

— Muuten, jatkoi kreivi, — on paljon mahdollista, ettette matkusta. Se riippuu sisarentyttärestäni.

— Varmasti. Se oli vain minun omatuntoni, joka pakotti minun antamaan teille tuon neuvon, sillä en ikinä usko, että sisarentyttäreni ja teidän poikanne sopisivat yhteen. Mutta teillä ei ole tätä mielipidettä, ei myöskään teidän pojallanne näytä sitä olevan, ja voisipa sattua, ettei sisarentyttärellänikään sitä olisi, jolla muuten on täysi oikeus pitää omat mielipiteensä. Siinä tapauksessa ymmärrätte hyvin, etten minä voisi enkä tahtoisikaan painostaa omaani.

— Menettekö sekaisin, Cesare? Kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut…

— Suvaitsetteko tulla kirjastooni? Heikkouksiini kuuluu keskustella afääreistä siellä.

Kreivitär aikoi vastustaa, mutta hänen serkkunsa aukaisi oven viitaten häntä astumaan sisään, käski sitten Cattea panemaan nuuskarasian taskuunsa ja seurasi kreivitärtä. Hänen Ylhäisyytensä asetuttua mukavasti suureen kirjasto-nojatuoliin, kreivi alkoi kävellä edes takaisin äänettömänä, pää alas vaipuneena ja kädet taskuissa niinkuin tavallisesti. Hänen Ylhäisyytensä katseli kreiviä ällistyksissään, suutaan avaamatta. Tehtyään viisi kuusi kierrosta kreivi pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä jonkin aikaa ja sanoi sitten:

Hänen Ylhäisyytensä kasvot lensivät punaisiksi kuin riikinkukon heltta.
Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja.

— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte neljästäsadastatuhannesta frangista?

— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?

— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa. Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille: pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon, jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä, hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa, että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi, että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.

Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca, ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.

Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:

Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi ja sanoi:

Kreivi tuli hänen selkänsä taakse ojentaen hänelle jonkin esineen, jota hän piti toisessa kädessään ja koputteli toisella.

Hänen Ylhäisyytensä käänsi vielä hiukan päätään heittäen vinon silmäyksen kreivin käsiin, jonka jälkeen hän kääntyi kokonaan.

Hänen Ylhäisyytensä epäröi hiukan, teki pienen irvistyksen ja sanoi tylysti:

Hänen Ylhäisyytensä ojensi peukalon ja etusormen hieroi niitä kärsimättömän nautinnonhimoisesti vastakkain, upotti ne nuuskaan ja sanoi sitten jotakuinkin leppynein äänin:

— Se oli sitten koko hävytöntä, tiedättekö, Cesare. Ja vieden nuuskan lähelle sieraimiaan hän lisäsi: — Kauhistuttavaa!

Sitten hän veti nuuskaa nenäänsä, veti kerran, veti pari, veti kolmekin kertaa, kallistui katsomaan rasiaa, rypisti kulmiaan ja tarttui kreivin vasempaan käteen.

Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.

Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat, iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää, ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen, hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget, Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin Liebe, Weh, fühlen, sehnen, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta kuuluviin huutoihin.

Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa, sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään. Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille. Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti. He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä conviva satur, joka juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän, sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot, joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset pamahtelevat kuin korkit ilmaan.

— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin kirjeisiin?

Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa. Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.

— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina, katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.

— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta; mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?

Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea nenäliina: Marina perii kaikki.

Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.

— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen. Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja toinen kuiskasi hymyillen:

Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä. Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi, kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären ääni:

— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.

Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli
Marinaa.

Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden, kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.

Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään. Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä. Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.

Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.

Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa, seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista! Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!

Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.

— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän kabinettinne vertainen, kreivitär.

Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.

Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.

Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme yksin.

Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.

Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti lasin nenältään.

Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.

Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten äänet epäsointuisena sekasortona.

— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.

— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas serkku!

Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.

— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme, kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?

— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa, minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä kohtaan.

— … myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni, on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär C…stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani, olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman. Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä, sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.

Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen historia -sanaan.

— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun loistavia tapahtumia.

Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei ohjaksia olisi hiukan nykäisty.

— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan täydellä luottamuksella vastaustanne.

Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta astuivat kuistille.

— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on väärässä, hän on väärässä.

Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.

Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:

VI. ORRIDO.

Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.

Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään, kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.

Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas. Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen, ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan, Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle, huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.

Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja komendöörit näyttivät harmistuneilta.

Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.

Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt puhumaan, hän huokasi.

Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.

— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen, mutta se ei haittaa.

— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja vakavalla äänellä.

— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.

— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.

— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä tarvita.

— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?

— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.

— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan. Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti, niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat, sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä, villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä, jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.

Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean, metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä, kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina hermostui ja käski hänen vaieta.

Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo tumma kohta oli kuin itse syksy.

Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi kaulaansa valkean liinan.

Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta. Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten muiden puoleen huutaen:

Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä. Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.

— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.

Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä. Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.

Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin, mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan. Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi, katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan järveä, joka laajeni länteen päin.

Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan kahden maissipellon välissä.

Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.

— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin päin.

Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt, karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää, muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa. Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten, näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he kulkevat ohi.

Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:

»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro,
lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»

[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä,
olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]

Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.

Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin, mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.

Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä. Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan. Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:

Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui sitten Edithin viereen.

— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te opitte tuntemaan Milanossa.

Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten keskeyttämänsä keskustelun järvellä.

— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on teidän isänne ystävä.

— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?

— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on? Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.

— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän herraan Milanossa.

Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.

Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui entiselleen, silmien outo valo sammui.

— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa se minulle heti. Tahdotteko?

— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä teille hyvän työn…

Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:

Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine, petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.

— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi, Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.

Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä vanhuksen käteen.

— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän, pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa. Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!

Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.

— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta, mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen, minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.

— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith hymyillen.

Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas syvyyttä kohden. Vain rakastaa sanan sointu täytti jo hänen sielunsa. Ette rakasta, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut odottamatta tuon maagillisen rakastaa-sanan mukana. Marinalle kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:

Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.

He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan. Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia, pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.

— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista puhumattakaan! Vatteau hän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja ruusunpunainen, coldcream-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin? Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?

— Vihaten ja halveksien. Ne kaksi tunnetta mahtuvat mukavasti naisen kengän terävään kantaan. Tämä henkilö käytti sitä pour fauler aux pieds parilla iskulla miehensä ja muutaman muun inhoittavan ja halveksittavan seikan.

Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi Marinan jatkaa.

— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?

— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu. Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin. Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä, jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen. Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee, ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja halveksien naimisiin: niin hän kulki!

Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt sinkoilla siitä.

Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi:

Poika vaikeni heti, teki vielä pari hyppyä ja saapui läähättäen perille, vakavana lähetintoimessaan ja peläten unohtavansa jonkin sanan sanottavastaan.

— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät ja tulisitte nopeampaan, sillä on jo myöhä ja rouva kreivitär odottaa alhaalla.

He eivät kulkeneet kauan, ennenkuin jo näkivät Nepon istumassa polun vierellä nenäliinansa päällä. Hän katseli ympärilleen pelästyneen näköisenä ja löyhytteli itseään pienellä japanilaisella viuhkalla. Kun neidit saapuivat, Rico edellä, hän nousi ylös ja unohtaen hetkeksi olevansa aatelismies huusi tälle, ennenkuin tervehti naisia:

— Hän näyttää olleen oikeassa, kun ei odottanut, huomautti Marina kylmästi.

Marinaa ei näyttänyt miellyttävän tuo tuttavallinen, vihjaileva ääni, ja hän sanoi kuivasti:

— Laupias taivas, koko iankaikkisuus sinne on, vaikeroi Nepo. — Ei ollut suinkaan mikään onnellinen ajatus lähteä kiipeämään tänne. Komendöörit Vezza ja Finotti ovat puolikuolleita. Olen erinomainen kävelijä ja muistan ylioppilaana nousseeni jalan Torreggiasta Ruan luostariin Euganei-vuorilla, mikä ei olekaan mikään pikku asia; mutta en ymmärrä, täällä käveleminen on aivan toista; tekee vähemmin matkaa, mutta väsyy enemmän. Mitä tahdotte, että sanon? Meillä vuoretkin ovat kohteliaampia.

Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Edith poikkesi tieltä poimiakseen cyklamin, sanoi hän Marinalle harmistunut valitus äänessään ja kasvoillaan:

Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään, sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain vaivoin heidän perässään.

Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.

Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä, juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä. Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit, saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen. Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse, jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään, kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.

Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä, aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson takana aamun valjetessa.

Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä: valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia. Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.

Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä, mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen kohosi omituista lämpöä…

Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia astumaan siihen.

Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja lopuksi ruskea, pieni vene.

Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen seiväs, Kaaron ja sininen huivi.

Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen, insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli välinpitämättömänä uutta paria.

Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti yhdessä.

Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:

— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte veneestä. Kaikki samanlaisia!

Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.

Ferrieri kääntyi. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut.

— Olkaa hyvä ja menkää alas kreivitär Foscan luokse, jolla varmasti jo on hyvin ikävä. Neiti Edith ja minä laskeudumme myöhemmin alas pojan kanssa luultavasti toista tietä.

Marinan värähtävässä äänessä oli hänen tahtomattaan vihankaunaa, jota nainen tuntee tavatessaan itselleen välinpitämättömänkin miehen toisen naisen jalkojen juuresta.

— Ei tällaista, mitä nyt tein, ole tapana tehdä, — sanoi Marina sitten Edithille. — Ehkä jokin vanha chaperon sen tekisi. Mutta tein sen teidän vuoksenne, ettei teidän tarvitsisi enää olla yhdessä tuon kaljupään Lovelacen kanssa, joka herättää teissä niin suurta vastenmielisyyttä, ja koska minusta, väliin on aivan yhdentekevää se, mikä on tapana.

Nepo oli vähällä vastata: Kreivitär! mutta avasi vain huulensa ja astui
Marinan jälkeen veneeseen.

Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.

Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja vesipisaroita kallioiden onkaloista.

Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.

— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois. Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin. Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.

Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.

Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä. Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka, joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren, joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka, väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla, hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen, ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.

Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.

Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin, heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.

Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.

Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle, kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan. Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.

Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:

Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta. Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille, torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä, tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet kämmenillään ylös.

Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi. Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.

Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine, epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän, puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä, mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän pysähtyi henkäisemään.

— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta pimeässä.

Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut, että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.

Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta, jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.

Ja hän katsoi Nepoon tiukasti läpitunkevalla katseellaan, jonka hän sai vaihtumaan mielensä mukaan, ja sanoi kovemmalla äänellä:

Nepo kalpeni, mykistyi ja puhkesi sitten matalalla, ärtyisellä äänellä sanomaan:

— Ette rakasta minua? Kuinka ihmeessä ette rakasta? Viisi minuuttia sitten tuolla pimeässä luolassa…

Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi kätensä Marinaa kohden.

Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti päivänvarjon hänen rintaansa kohti.

— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä. Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule. Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen? Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla. Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.

Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan; pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen huuliltaan.

Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän kestävän, synkän kukan.

Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu: Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle kukkulalle.

He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:

Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa, joka avautui hänen eteensä:

Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä. Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan, puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa! ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani Edithistä.

Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina, — se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan: — Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.

Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka kohosi siinä aivan hänen lähellään.

— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi sen Edithille.

Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan. Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.

Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää vakavuutta.

Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti, joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen turpaansa ja ammuen.

— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla. Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua. Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily: Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa, niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.

Palattuaan polulle he tapasivat Ricon odottamassa heitä. Oli jo myöhä ja kylmä. He laskeutuivat kiireesti V…tä kohti. Marina oli ääneti omissa mietteissään.

Vasta noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän tarttui Edithin käsivarteen, sanoen:

Valkean, jäiden leikkelemän kiven, kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla, salaisten tuskien poltossa ihmisruumis ja sielu olivat vastikään riuhtoilleet sen kylmiä, säälimättömiä kylkiä vastaan. Jos sen sisällä uinui hämärä henki, vuoren insensatum cor, niin se voi unelmoida, että toinen sydän, juuri vapautuneena syntiin ja onnettomuuteen, oli tullut sykkimään kiihkeästi, melkein haljetakseen sitä vastaan, hirveässä tuskan puuskassa, joka oli puhjennut niistä sisimmistä syvyyksistä, jotka ovat omantunnonkin tuolla puolen; se voi uneksia siitä, kuinka kärsitään sen pimeän vankilankin ulkopuolella, tuossa aistien, ajatusten ja rakkauden toivotussa maailmassa. Ei kuulunut enää lehmänkelloja, laaksosta kohosi sumupilviä. Orridosta nousi virran ääni kuin synkkä valitus, ja ylhäällä kävi valkea kivi yhä surumielisemmäksi, yhä synkemmäksi kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla.

VII. KOHTALON SORMI.

Kello löi jo kahdeksan, kun Edith ja Marina saapuivat sypressien varjostamille portaille. Tähdet tuikkivat ylhäällä, mutta vanhat, mahdottoman isot puut kätkivät ne niin, että Rico, kuin ainakin moitteeton ritari, pysähtyi huutamaan täyttä kurkkua:

Edith ja Marina, jotka laskeutuivat hitaasti, voivat kuulla Ricon ja
Fannyn riitelevän ja silloin tällöin kreivitär Foscan äänen. Fannyllä
oli kynttilä kädessään ja Ricolla pieni lyhty. Kreivitär toisti yhä: —
Ettekö ole löytäneet Momoloa? Ettekö ole löytäneet Momoloa?

— Emme, rouva, emme ole löytäneet mitään Momoloita. Ja te, neiti Fanny, menkää kynttilän kanssa, sill'aikaa kun menen hakemaan lyhdyn.

— Etkö ole tavannut poikaani, aarteeni? Etkö ole löytänyt Momoloa? Oi, jumala, mitkä Pontius Pilatuksen portaat! Minua ihmetyttää Momolo, sillä lähetin hänet sinua vastaan viisi minuuttia sitten. Ja poikani lähti sinua vastaan jo puoli tuntia sitten. Odota sinä kynttilöinesi, tässähän on yksi pahuksen porras puoliksi haljennut. Missä olet, Marina? Kohottakaa hiukan tuota kynttilää, herran siunattu. Oh, jumalani, Marina, en näe sinua vieläkään.

Rico kulki edellä lyhtyineen, hypäten kolme porrasta kerrallaan. Pian nähtiin hänen pysähtyvän ja alkavan laskeutua alaspäin. Lyhdyn takana loistivat pimeässä suuret teräsnapit, jotka kreivitär tunsi. Hän meni eteenpäin ja syleili Marinaa.

Marina oli vaiti. Edith kysyi Fannyltä, oliko hänen isänsä kotona. Tämä ei tietänyt.

— Ei, hän lähti jo hetki sitten muassaan yksi noista kolmesta kuninkaasta vieraalta maalta; ei se aasi, joka tahtoi tänä aamuna näyttää minulle Orridoa, vaan tuo toinen, pitkä, kaljupäinen.

Kreivitär Fosca ei juuri koskaan muistanut ihmisten nimiä, etenkin jos hän tunsi heitä vain vähän aikaa. Hän puhui aina siitä, jolla on pitkä nenä tai vino suu tai silmälasit.

Päästyään vapaaksi kreivittären syleilystä Marina sanoi hätäisen »näkemiin» ja laskeutui alas Fannyn kanssa.

Hänen Ylhäisyytensä tarttui Edithin käsivarteen ja alkoi laskeutua hitaasti jutellen hänen kanssaan ja yhtä mittaa pysähtyen ja peläten putoavansa.

— Mikä enkeli tuo Marina! Mikä tunteen voima, mikä kyky! Varovasti, rakkaani, varovasti! Ja kuinka kaunis! Hetkinen, aarteeni! Enhän minä ole sellainen hyppynukke kuin te. Niin, mitä te sanotte? Ette tiedä? Eikö tuo veitikka ole sanonut teille mitään? Ei sanaakaan? Kuinka hienotunteinen! Oh, jumalani, minä putoan, rakas lapsi. Varovasti! Sanopa, aarteeni, oliko hän hyvällä tuulella tullessanne alas noilta kirotuilta vuorilta?

Edith ymmärsi aina huonosti kreivittären puhetta. Nyt hän ei ymmärtänyt suorastaan mitään.

— Autuas, eikö totta? alkoi taas kreivitär. — Autuas, tyttöparka? Niin, kyllä minä näin. Onko tämä viimeinen porras? Liikutettu, sieluni! Jumalan nimessä, vihdoin olemme alhaalla!

Lyhdyn pitkät ja hoikat säteet kulkivat hoiperrellen valkealla hiekalla, hypähtelivät ylös ja levenivät arumien isoille, samettimaisille lehdille, kimaltelivat hetken suihkulähteen helmissä ja jalokivissä, jotka kertoivat kertomistaan vanhaa, yksitoikkoista, haikeamielistä tarinaansa.

— Ooh, yhtä kaikki, minä sanon sen teille! Olen jo ymmärtänyt, että olette koko vekkuli ja tiedätte kaiken. Marina menee naimisiin poikani kanssa!

— Kuka se on? Mikä on hätänä? kysyi kreivitär kääntyen katsomaan taakseen.

— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Rico nauraen kuin hullu ja juoksi muurin luokse, joka kiertää viinitarhaa, nostaen lyhtyään niin korkealle kuin voi.

— Ei hätää, Teidän Ylhäisyytenne! Eksyin vain tieltä… Minusta itsestänikin alkoi jo näyttää, ettei tämä oikein kävellyt… Jos tahtoisitte hyväntahtoisesti, Teidän Ylhäisyytenne, lähettää tänne tuon poikasen lyhtyineen, niin olen paikalla käytettävänänne…

— Hyvä, nyt tämä veitikka tästä tulee lyhtyineen ja sitten menette yhdessä kreivi Nepoa vastaan ja sanotte hänelle, että markiisitar on jo tullut.

Rico juoksi ylös portaita lyhtyineen, ja kreivitär astui sisään huomaamatta, oliko Edith jo mennyt sinne ennen häntä vai ei.

Edith seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja samassa asennossa, missä kreivittären sanat olivat hänet yllättäneet. Hän oli hämmästynyt. Muistaen toverinsa oudot puheet ja omituisen käytöksen hän ymmärsi vain sen, että Salvadoreja kävi kovin sääliksi ja että Marina oli peloittava. Vihdoin, kuultuaan Nepon äänen, joka riiteli kiviportailla Ricon ja Momolon kanssa, hän liikahti ja astui sisään toisen ajatuksen tullessa hänen mieleensä, ajatuksen Ferrieristä. Ferrieri ei loppujen lopuksi äsken ollut ollut niin rohkea kuin Marina oli kuvitellut. Häneen oli tehnyt vaikutuksensa Edithin tyyni ja älykäs kauneus, tämän niin kokonaan erilainen käytös kuin muiden tyttöjen, jotka olivat joko liian kainoja tai liian rohkeita. Hän uneksi löytäneensä naisihanteen, tehtaitaan, koneitaan, rautateitään ja kylmää tiedettään arvokkaamman. Arvellen, että tuo kohtaus neljänkymmenenkahdenvuotiaana olisi viimeinen, jonka onnetar hänelle tarjosi, hän tunsi koko karun nuoruutensa alkavan uudelleen vihannoida. Olipa hän jo melkein aikonut puhua Steineggelle ennenkuin Edithille itselleen, mutta Orridon pimeydessä hän kadotti kylmäverisyytensä, tarttui voimakkaasti tytön käteen ja puhui, vaan toinen ei kuullut häntä vetten pauhinan vuoksi. Edithin liikkeestä ja sitten hänen kasvojensa ilmeestä hän ymmärsi loukanneensa tätä syvästi, ymmärsi liian myöhään, kuinka tuossa paikassa kiihkeä rakkauden tunnustus voisi tulla väärin selitetyksi. Ja todellakin, Edith oli selittänyt sen väärin ja mietti nyt minkä ihmeen tähden hänen isänsä oli mennyt ulos Ferrierin kanssa, mikä ei suinkaan ollut tavallista.

Sillävälin saapui Nepo, raivoissaan siitä, ettei ollut tavannut Marinaa, ja huutaen: — Mahdotonta, mahdotonta, hän kulki Edithin ohitse tervehtimättä eteiseen, Ricon nauraessa yksikseen lyhtyineen portailla ja Momolon muristessa:

Nepo törmäsi portaissa Fannyyn, joka tuli kiireesti alas etsimään
Edithiä päivälliselle.

— Missäkö on? vastasi Fanny hypäten kymmenkunnan porrasta alaspäin. — Huoneessaan, huusi hän sitten portaiden alapäästä, kun Nepo oli jo ensimmäisellä porrastasanteella, jossa hänen äitinsä odotteli häntä kärsimättömänä.

— Missä hän on? kysyi Nepo puoliääneen. — Mitä hän sanoi sinulle?
Tietääkö hän, että olet puhunut kreivi Cesarelle?

— Ja sinä, mitä teit, kun et enää palannut takaisin? Minne hävisit? Löysitkö Momolon? Mene, mene, sano sinä hänelle, että olen jo puhunut ukolle. Kiiruhda! Hänet on jo kutsuttu päivälliselle. Salissa hän ei vielä ole. Hän kai on omassa huoneessaan. Odota häntä pylväskuistikolla. Mene!

Mikä tuntematon rauhattomuuden henki oli tunkeutunut palatsin seinien sisälle? Kaikki siellä olivat hermostuneita kuten Nepo ja kreivitär Fosca. Herra Paolo kolisteli suutuksissaan keittiössä, kun oli tarjottava toinen päivällinen. Catte oli saanut läksytyksen kreivittäreltä erään napin vuoksi ja kierteli nyt sinne tänne etsien herra ties mitä ja muristen hampaittensa välitse, ettei hän koskaan ollut nähnyt emäntäänsä häijympänä kuin tänä iltana. Eräs palvelija juoksi ylös ja alas keittiöstä saliin, kantaen lautasia, pulloja ja laseja ja lyöden epätoivoissaan ovia jaloillaan. Ferrieri ja Steinegge tulivat takaisin kävelyretkeltään kumpikin tavattomasti kiihoittuneina. Kreivi Cesare, Finotti ja Vezza keskustelivat salissa. Vezza heitteli välinpitämättömänä katsojana kylmiä pistopuheitaan, jotka haiskahtivat klerikaaliselle etikalle; Finotti, tuleva jäsen, vastusti niitä raivokkaasti; ja kreivi Cesare vanhan roomalaisen patriisin mielipiteineen tuomitsi ne kurjaksi puolinaisuudeksi, niinkuin sanoisi viholliselle: en pelkää ainoastaan aseitasi, vaan jopa varjoasikin. Hän raivosi kuningasta, ministeriötä, parlamenttia ja johtavia luokkia vastaan, jotka tällä tavalla halliten auttoivat tyhmän ja pöyhkeilevän kansanjoukon röyhkeilemistä. Kreivi Cesare puhui tavallistakin tuimemmin, peläten, että Finotti tai Vezza voisivat luulla häntä liittolaisekseen, eikä hän säästänyt pistopuheissaan kummankaan poliittisia ystäviä.

Vaikkakin oli jo käyty käskemässä päivälliselle, istui Marina yhä makuukamarissaan soikean pöytänsä edessä, joka väliin teki hänelle kirjoituspöydän virkaa ja johon hän nyt nojasi kyynärpäitään painaen ohimoitaan kämmeniinsä. Kynttilä paloi hänen edessään heitellen kultaisia välkkeitä hänen hiuksiinsa ja paljastaen sinertävät suonet hänen valkealla otsallaan, jota osaksi peitti ruusunpunainen pikkusormi; se kimalteli kiiltävissä esineissä, joita oli hujan hajan pimeässä huoneessa, kuin olisivat henkien silmät katselleet tuota miettivää naista. Hänen kyynärpäittensä välissä, aukinaisen kirjoituspöydän taivaansinisellä sametilla lepäsi tuhkanharmaa kirjearkki isoine, kullattuine arabeskeineen, neljä toisiinsa kietoutunutta kirjainta kulmassa; näitten alla oli harakanvarpailla täytetty pieni sotalippu. Harakanvarpaat sanoivat näin:

»Tiedätkö, että minäkin muutan pääkaupunkini Via Bigliltä Borgonuovoon. Näin on keisari käskenyt. Juoksin vielä eilen sanomaan hyvästi vanhalle, rakkaalle, ruohoiselle tielleni. Mikä kauhistus onkaan muutto pääkaupunkiin! Jätin Hänen Majesteettinsa pakkaajain ja verhoilijoiden kanssa pölyn sekaan ja palasin tänne lähettääkseni sinulle heti un petit pate chaud. Se on pienoinen sarja yhteen-sovitettuja romanttisia tapauksia, joiden päähenkilönä on Erään Unen tekijä, herra Corrado Silla Via S. Vittorella.

Kerron sinulle joskus toiste tuon pienen tapausten sarjan, joiden avulla pääsin hänestä selville, kun minulla on enemmän kertomista.

Adieu, ma belle au bois dormant. Huomenna lähden liikematkoille; menen tanssimaan Bellagioon. Myosotis-parat! Kuka niitäkään enää muistaa? Tällä kertaa pukeudun kokonaan valkeaan, koristeena korallini ja komeita leviä Itämerestä, joita minulle lähettää G… Berliinistä sonettinsa mukana. Sonettia en kuitenkaan pane ylleni!

— Tulen, vastasi Marina. Hän hypähti pystyyn ja ylpeästi riemuiten kiersi ojennettuja käsivarsiaan taaksepäin kohottaen voitonriemuiset kasvonsa ylös. Hän ryntäsi ulos, viiletti alas portaita pylväskuistikolle, Nepon levottomana odottaessa siellä.

— Vihdoinkin, enkelini! sanoi tämä, — äiti on jo puhunut enolle. Hän on erittäin tyytyväinen. Entä te?

Ja hän kiersi käsivartensa Marinan vyötäisten ympärille odottaen vastausta.

— Onnellinen! sanoi tämä ja luisui pois hänen syleilystään nauraen hopeanhelisevää nauruaan, joka kaikui kuistilta seurusteluhuoneen ovelle, jossa kaikki, paitsi kreivi Cesare, nousivat hänen kulkiessaan ohi keveänä kuin hengetär päätään nyökäten ja hymyillen.

— Atalanta, Atalanta! sanoi komendööri Vezza katsoen hänen jälkeensä. Nepo ryntäsi perästä tulipunaisena, silmät pullistuen ulos päästä, kompastui kynnyksellä ja oli kaatua nurin, ellei olisi saanut tartutuksi kiinni Vezzasta.

— Anteeksi, rakas komendööri, sanoi hän hävyttömällä, pilailevalla äänellä, — toivoin syleileväni jotakin vähän parempaa.

— Kirottu aasi, ajatteli komendööri. — Ei haittaa, ei haittaa, sanoi hän kuivasti.

— Eikö totta, eno? vastasi Nepo pannen painon sanalle: eno. — Te, eno, voitte kuvitella, ketä toivoin hyvällä syyllä syleileväni. Kunnioitettavat herrat, te olette vapaat vetämään sanoistani johtopäätöksiä… oikeutetumpia… mitä järkevimpiä johtopäätöksiä!

Hän venytteli sanoja, toisti niitä miettien lisäkettä ja pamahdutti sitten komein kaunopuhujan liikkein:

— Kaikkein luonnollisimpia johtopäätöksiä. En luule voivani paremmin purkaa sisästäni tuota sanaa.

— Mutta!… sanoi Finotti osoittaen oikean kätensä peukalolla takanaan olevaa salia ja tehden paljon puhuvan irvistyksen.

Siellä kreivitär Fosca ja Nepo pitivät seuraa Marinalle ja Edithille heidän syödessään. Edith tunsi olevansa liikaa ja toivoi päivällisen loppuvan pian päästäkseen menemään isänsä luokse. Tämä kulki edes takaisin salissa ruokasalin oven ohitse heittäen Edithiin outoja silmäyksiä.

— Jumala, kuinka ihanaa seutua tämä on, serkku! sanoi Nepo innoissaan.
— Ja tuo Orrido, mikä unohtumaton paikka!

Hän katsoi Marinaan isoilla, lyhytnäköisillä ja ulkonevilla silmillään nojaten kyynärpäitään pöytää vastaan.

— Sydämeni sykähtelee, kun sitä vain ajattelen. Tänä yönä en varmastikaan saa unta silmiini. Ah, se on aivan turhaa, sinä, äiti, et voi ikinä käsittää tuon luolan salaista viehätysvoimaa. Ah!

Hän nousi ylös ja heilutteli käsiään kuin mieletön, jonka jälkeen hän syleili äitiään, niin että tämä alkoi huutaa:

— Kuulehan, kuulehan, äiti, sanoi hän suoristuen, kreivittären toistaessa Marinalle: — Hän on suorastaan ilonhumalassa, todella ilonhumalassa!

— Kuulkaahan, kun kerron! Olin niin innostunut Orridon ihanuuksiin, että kun serkkuni kanssa tulimme viimeiseen luolaan, ison mustan kiven luokse, niin minä, joka en ollenkaan ole perillä voimistelun jalossa taidossa, hyppäsin…

— Eikö totta, minä hyppäsin? jatkoi toinen odottaen käsivarret levällään ja katsoen häneen.

— Herran nimessä, Marina, älä viitsi puhua ranskaa, sieluni; Veneziassakin tuon siunatun ranskan vuoksi ei enää osaa elää. Mitä sinä sanoit?

— Anteeksi, tarttui Finotti puheeseen lepyttääkseen kreivitärtä, joka oli sävähtänyt helakanpunaiseksi ja kaatoi itselleen lohdutusta Barolo-pullosta. — Anteeksi, kreivi: englantia, ranskaa! Kun ihmisellä on ollut onni syntyä tuon rakkaan, Sulottarille tehdyn murteen tuoksuva hunaja kielellään, miksi sitten pilata kitalakeaan ranskalla tai englannilla? Kreivitär on oikeassa!

— Olkaahan, luulin teitä pahemmaksikin. Niin, totta totisesti luulin teitä pahemmaksi. Noin olette miellyttävä, kun puolustatte minuakin, vanhaa akkaa. Olkoon meidän kielemme mitä tahansa, mutta se ei ainakaan ole täynnä luita ja ruotoja niinkuin muut kielet. Eikö sanota, että meidän esi-isämme, Jumala heidän sielujaan siunatkoon, puhuivat Venezian murretta paavillekin? Minä en ole syntynyt aatelisena, mutta vanha venezialainen olen, tietäkää se! Minun isoisäni isä kuoli kalastellessaan äyriäisiä ja minun isoisäni palveli Hänen Ylhäisyytensä Anzolo Emon lippujen alla. Puhun vaikka turkinkieltä, mutta ranskaa en osaa ja englantia sitä vähemmän. Alvise-vainaja oli yhtä mieltä kanssani. Kastakaa minut miksi tahdotte, jos elämässäni olen puhunut sanaakaan muuta kuin Venezian murretta. Mutta nyt se ei enää ole hienoa. Nyt pitää hävetä, että ollaan venezialaisia. Nyt pitää puhua näin ja näin… kuulkaa mitä musiikkia! Ei ikinä! Ulkomaalaisten kanssa pitää pakostakin puhua, mutta meidän kesken. Ski, ski, ski, skiu, skiu! mitä surkeaa supatusta!

Tässä kohden kreivitär Fosca tahtoi vetää henkeään ja ammentaa voimia Barolosta, mutta tuskin hän oli vienyt pikarin huulilleen, kun hän jo työnsi sen luotaan sylkien ja huohotellen, Nepon nauraa rähistessä kaadettuaan äitinsä filippiaadin aikana puolet suola-astiasta tämän viiniin.

— Kutsuin teidät älyn miehenä tähän älykkääseen joukkoon, sanoi Marina hiljaa Finottille.

— Ah, markiisitar, vastasi tämä huoaten, — mitä hyötyä on älystä?
Tahtoisin mieluummin olla kahdenkymmenenviidenvuotias pässinpää.

Sillävälin kreivitär ja Nepo pitivät sellaista elämää, että kreivi Cesare, Vezza ja Steinegge tulivat myöskin saliin. Ferrieri näyttäytyi hetkisen ovella, mutta ei astunut sisään käyttäen päinvastoin tilaisuutta hyväkseen hävitäkseen huomaamatta koko illaksi.

Nähdessään enonsa tulevan nousi Marina pöydästä ja lähti Nepon käsivarressa saliin päin.

— Te olette mainio hyppyinenne! sanoi Marina hänelle nauraen. Tämän vastatessa juhlallisesti he kulkivat kreivin Cesaren ohitse, ja Marina kohotti ilosta kiiluvat silmänsä enoaan kohti. Kreivitär Fosca, vielä suutuksissaan poikansa hänelle tekemästä tyhmästä kujeesta, kulki häneen katsomatta viuhkaansa löyhytellen.

Kreivi veti esiin kellonsa; se oli jo puoli kymmenen, hänelle aivan tavaton aika.

— Nämä herrasväet tarvinnevat lepoa, sanoi hän kääntyen Steineggeihin ja komendööreihin päin. Sitten hän vastausta odottamatta käski tuoda kynttilät ja astui saliin, jossa toisti saman esipuheen.

— Arvelen, sanoi hän Salvadoreille, — että kaikkien näiden väsymysten ja mielenliikutusten perästä tarvitsette lepoa.

— Mutta rakkain eno… alkoi Nepo tullen häntä kohti lyhyin, kiireisin askelin, kädet levällään.

Nepo kääntyi ja palasi Marinan luokse, vetäen pään olkapäidensä väliin ja kohottaen kulmiaan.

— Mutta Cesare, sanoi hän hiljaa kreiville, — kuinka omituinen olette! Juuri tänä iltana, kun minun lapsukaisillani olisi ollut suuri halu puhua teille!

— Niin, niin, niin, kiirehti kreivi vastaamaan, — ymmärrän vallan hyvin, ymmärrän vallan hyvin. Kas tuossa ovat kynttilänne!

— Entä te, sanoi kreivi Marinalle jäätyään kahden hänen kanssaan, — ettekö tekin mene?

— Eikö teillä ole mitään sanomista minulle? Ettekö ole tyytyväinen, kun seurasin neuvoanne?

— Selittäkää, sanoi kreivi ja pannen kiivaasti jo ottamansa kynttilän kädestään kääntyi suoraan häntä vastaan.

Marinan lähellä, pienellä marmoripöydällä seinän vieressä, oli kristallimaljakko ja siinä oliivinlehtiä ja irtonaisia kukkia. Hän kallisti kasvonsa sanoen:

— Te, juuri te, sanoi hän. — Muutama hetki ennen Salvadorien tuloa. Kirjastossa. Te sanoitte, että me kaksi emme sopineet elämään yhdessä, että teidän serkullanne oli loistava asema ja että hän aikoi ottaa vaimon ja että minun tuli ajatella asiaa.

— No niin, no niin, voi olla, että olenkin niin sanonut, vastasi kreivi hämillään ja hangaten kädellään hiuksiaan. — Mutta silloin minä en ollenkaan tuntenut serkkuani, ettekä te ole katsonut tarpeelliseksi kysyä neuvoani, ennenkuin suostuitte hänen pyyntöönsä.

— Minä tunnen hänet nyt. Mielestäni hän on täydellinen gentlemanni täynnä älyä, hyvin hieno, hyvin iloinen, erittäin miellyttävä; mitä te hänestä ylimalkaan pidätte?

— Niin! Ettekö sanonut tänä iltana kreivittärelle, että olitte erittäin tyytyväinen avioliittoon?

— Luonnollisesti. Ottaen huomioon, ettette ole katsonut tarpeelliseksi kysyä minun mielipidettäni ja että olette päättänyt omin päin, niin olen erinomaisen tyytyväinen. Mutta tunnen tarvetta vakuuttaa teille…

— Oh, jumalan nimessä, suokaa anteeksi! huudahti tämä vetäytyen hämmästyneenä takaisin. — Suokaa anteeksi. Luulin, ettei täällä ollut enää ketään. Tulin hakemaan Hänen Ylhäisyytensä viuhkaa.

— Ei täällä ole mitään viuhkoja, sanoi kreivi vihaisesti, heittäen tyttöön peloittavan silmäyksen.

— Ei, herra, ei, mutisi viaton Catte-parka hiipien laihoine luineen ja pitkine nenineen ovesta.

— Tunnen tarvetta vakuuttaa teille, alkoi kreivi uudelleen hetken äänettömyyden perästä, — etten ole neuvonut teitä tähän avioliittoon.

— Mutta minä kiitän teitä neuvostanne, sanoi hän, — olen erittäin onnellinen.

Kreivi olisi tahtonut suuttua, mutta ei voinut tällä kertaa. Totta kyllä, että Marina oli päättänyt kysymättä hänen neuvoaan, mutta hänen omalletunnolleen jäivät kuitenkin nuo kirjastossa lausutut ja nyt Marinan muistuttamat sanat. Hän ei ollut mies saivartelemaan omantuntonsa kanssa tyynnyttääkseen sitä. Nyt nuo sanat palasivat hänen mieleensä, hän liioitteli niiden merkitystä ja oli pahoillaan, että oli niitä koskaan lausunut.

— Olisi vähän liian myöhäistä vastata nyt ei, mutta minä olen onnellinen, johan sen sanoin.

Pitkään aikaan kreivi ei ollut puhunut sisarentyttärelleen sellaisella vakavalla hellyydellä, jonka hän nyt pani näihin kahteen sanaan. Hänen rakkaan sisarvainajansa tytär oli tehnyt päätöksen, jonka kautta joutuisi ikipäiviksi pois hänen luotaan. Hän ei uskonut tämän tulevan onnelliseksi ja pelkäsi nyt itse olevansa syypää tähän pahaa ennustavaan avioliittoon, pelkäsi tulleensa puhuneeksi varomattomia sanoja suutuksissaan niistä loukkauksista, joita hänen sisarentyttärensä oli hänelle tehnyt, sekä halusta päästä näkemästä häntä enää tai kuulemasta hänen kiusoittavaa ääntään. Tuo halu, joka tähän saakka oli ollut hänessä luja ja vakava, laimeni nyt, kun asia oli toteutumaisillaan.

— Se on selvä. Te menette hyvin rikkaaseen perheeseen. Teidän on mentävä siihen pää pystyssä. — Kreivin oikea käsi oli tullut jo puoleksi ulos taskusta vaistomaisesti odottaen, että Marinan käsi ojentuisi etsimään sitä. Mutta hänen odotuksensa osoittautui turhaksi ja käsi painui taas hitaasti alas. Eno ja sisarentytär seisoivat hetken liikkumattomina vastapäätä toinen toistaan. Sitten eno tarttui kynttiläänsä ja meni vetämään pöytäkelloa uunin reunustalla.

Sill'aikaa Marina tarttui toiseen kynttilään ja lähti äänettömänä huoneesta, ilman että kreivi, joka oli juuri kiertämässä avainta, näytti huomanneen sitä. Hän ei edes sulkenut ovea perässään, mutta hänen hävittyään keskeytti kreivi työnsä ja jäi katsomaan puoliavoimeen oveen. Sitten hän lopetti kellon vetämisen ja lähti hänkin, pää mietteissään alas painuneena, etsimään lepoa.

Vanha, vakava talo nukkui rauhattomana. Useammasta kuin yhdestä ikkunaluukusta tuikki valojuova, ja useammasta kuin yhdestä ovesta kuului kuiskailuja tyhjiin käytäviin ja autioihin portaisiin, aivan kuin meidän asettuessamme hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä öiseen lepoon meidän salaisuutemme tunkeilisivat ulos piilopaikoistaan ja laajenisivat kuiskutellen yli koko sielun.

Steinegge oli tyttärensä huoneessa. Hän oli tuonut tälle suuren uutisen: insinööri Ferrieri oli muutama tunti sitten pyytänyt häneltä Edithin kättä. Steinegge-paralla oli suorastaan kuume. Hän tunsi hämärästi, että katsoen Ferrierin kykyyn ja yhteiskunnalliseen asemaan tämä oli suuri onni, tunsi, että insinöörin täytyi olla kunnon mies, sitä todisti hänen keskustelunsa tämän kanssa juuri-ikään. Ferrieri oli rehellisesti avannut hänelle sydämensä ja kertonut tapauksen Orridossa toivoen, että Edith tahtoisi vastaanottaa hänen anteeksipyyntönsä, ja puhui hänestä liikuttavalla kunnioituksella kuin kuusitoistavuotias poika. Sitten hän oli puhunut kauan itsestään ja perheestään peittelemättä hyvää tai pahaa sekä kuvaillut sitä vakavaa ja rauhallista, mutta ylhäistä elämää, jota hän tarjosi Edithille. Steinegge käsitti, että hän olisi siten kadottanut tyttärensä; se suretti häntä, ja samalla hän oli raivoissaan itseään kohtaan voittamattoman itsekkyytensä vuoksi. Hän oli siis ottanut omantunnonasiakseen kuvailla Edithille suurenmoiseksi tämän miehen ja hänen sanansa. Mutta hän oli liiaksi liikutettu voidakseen selittää asiaa niinkuin piti. Hän oli töherrellyt puheensa Terrieristä pannen yhteen nippuun alkupään ja loppupään ja silavoi häntä huudahduksillaan:

Steinegge-parka ei kyennyt vastaamaan sanoin, vaan teki tarmokkaan liikkeen, epätoivoisesti myöntäen sekä päällään että käsillään. Vihdoinkin ankarin tahdonponnistuksin hän sai änkytetyksi nämä kaksi sanaa:

Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.

— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen, koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi ja koko elämäsi.

— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt isästäsi, jos…

— … jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia, paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.

— Niin… ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa, — siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun mieleiseni.

— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä huolimatta pysyä yhdessä.

— Ei, ei! Tiedät hyvin, että ensiksi tulisi minun olla hänen vaimonsa ja sitten vasta sinun tyttäresi. Ajattele! Ja entä meidän suunnitelmamme! Meidän pieni talomme ja kävelyretkemme? Ja lopuksi, voin hyvin antaa anteeksi herra Ferrierille, jos niin tahdot; mutta hän ei miellytä minua. Sanot hänelle näin: Tyttäreni suostuu ainoastaan anteeksipyyntöihinne. Eikö totta, että sanot hänelle niin, isä?

— Ei, se ei ole mahdollista, ethän suinkaan tee niin. Minä olen vanha, ja jos…

Steinegge ei tietänyt pitikö näyttää iloiselta vai surulliselta. Hän huitoi käsillään, teki tuhansia eleitä ja pamahdutteli teutonisia huudahduksiaan kuin shamppanjapullon korkkeja, yhden toisensa jälkeen. Ennenkuin hän lähti huoneesta, hän alkoi uudelleen pyytää Edithiä miettimään asiaa, harkitsemaan ja viivyttelemään. Vihdoinkin mentyään ulos hän palasi muutaman minuutin perästä koputtamaan ovelle sanoakseen tyttärelleen, että oli vielä aikaa muuttaa mielensä ja että voisi kysyä ensin kreivi Cesaren mielipidettäkin. Mutta Edith keskeytti hänen puheensa.

— Ainakin, sanoi hän kohteliaille tavoilleen uskollisena, — ainakin kiitän herra Ferrieriä sinun nimessäsi ja sanon hänelle: tyttäreni on kiitollinen…

— Minusta se ei ole tarpeellista, isä. Sano hänelle, että otan vastaan hänen anteeksipyyntönsä.

Ja Steinegge palasi huoneeseensa juuri samalla hetkellä, kun kreivitär Fosca, nauttien mielihyvää tuntien vanhalla ihollaan Salvadorien suvun lakanoiden raikkaasta pehmeydestä, lähetti luotaan Catten sanoen:

Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.

Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään. Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät, kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan. Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.

Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään, hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi purkautumaan.

Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa, kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita mukanaan.

Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä; toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus, sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää. Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?

Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti odottavan kehoitusta.

— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö totta?

— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka hän onkin herttainen!

— Onko totta, ettei Veneziassa ole vaunuja? Kuitenkin on siellä aina parempi, mahtaa olla, kuin täällä, sen sanon. Eikö totta?

— Kuinka, tyytyväinen rouva kreivitär olikaan tänä iltana! Melkeinpä hän oli suudella minua. Ihmisparka! Hän pitää minusta todellakin. Sanoi, että olen oikea aarre. Rouva parka! Ei minun oikein sopisi kerrata sitä, mutta niin hän vain sanoi. Niin sanoo neiti Cattekin, tuo neiti Catte-parka, että sellaisia kamarineitejä kuin minä ei heidän seuduillaan olekaan. Niin, on hänkin hyvä. Pitäisi nähdä, kuinka hyvin hän neuloo! Neuloo melkein yhtä hyvästi kuin minä. Hän sanoi minulle juuri…

— Teen, teen. Hän sanoi minulle, että herra kreivi oli tahtonut melkein syödä hänet, koska…

— Olen, sanoi Marina päästäkseen hänestä pikemmin, — olen suuttunut.
Mene.

Ja hän nousi pudistaen tummaa hiusvirtaa, joka putosi hänen kampausvaippansa ylitse.

— Kuulijaa, alkoi Fanny tulipunaisena, — jos se sattuisi olemaan joidenkin valehtelijoiden vuoksi, jotka täällä talossa kertovat kaikenlaisia juttuja, niin älkää välittäkö uskoa niihin, sillä nuoria ja kauniita herroja olen tuntenut moniakin, eikä kukaan ole koskaan koskettanut sormeanikaan…

— Riittää, riittää, riittää! keskeytti hänet Marina, — en tiedä, mitä tahdot sanoa, enkä välitä tietää. En ole suuttunut. Minua nukuttaa. Mene, mene.

Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton odotteleminen voi hyödyttää?

Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle, eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla, kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret. Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.

Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita. Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta, jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin, että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä, saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki…

Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin, vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.

Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi synkkänä ja mietteissään.

Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?

Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan mielestään.

Nuo käsikirjoituksen viimeiset sanat! »Antaa Jumalan toimia. Olkoot lapsia, lastenlapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä odota sitä, täällä.» Ja eivätkö tapauksetkin antaneet jo epämääräisesti aavistaa, kuinka hän voisi saavuttaa koston ja rakkauden yhdellä kertaa?

Luottamus palasi. Hän nousi, sytytti kynttilän ja meni toisen huoneen kynnykselle katsomaan arkkua, joka säilytti salaisuutta. Se seisoi seinän varjossa, melkein näkymättömänä, mustana valkeine leikkauksineen kuin mikäkin sarkofagi salaperäisine kirjoituksineen. Marina katsoi siihen, kynttilän vapisevan liekin kullatessa hänen hiuksiaan ja levittäessä valoaan pieneen ympyrään hänen ympärilleen lattialle ja seinille. Hänen edessään maassa värisi kynttiläjalan pyöreä varjo. Silloin valtasi ja kivetytti hänet yhtäkkiä muuan hänen salaperäisistä menneisyyden muistoistaan. Hänestä tuntui, kuin kerran ennenkin, vuosia takaperin, hän olisi seisonut tällä samalla kynnyksellä, puolipukeissaan, hiukset hajallaan ja nähnyt jalkainsa edessä kynttiläjalan värisevän varjon, ympärillään pienen valokehän ja edessään mustan arkun salaperäisine kirjoituksineen.

KOLMAS OSA

ERÄS KEVÄTUNELMA

I. HUHTIKUUSSA.

— Ehei, rakas Silla, treu ist, puh, se on suuri virhe. Jos minä sanon dass der Napoleon ein treuer Hund ist, niin se on aivan oikein kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin, der Kerl! Onko teillä tulta?

— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle, — ooh… Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä italialaisista, sanoi hän, — Der Hund ist treu.

He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.

— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria. Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas, rakas ystävä.

— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.

— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan kaksi sikaria päivässä… Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi… Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.

— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin, minä tahdon antaa pienen lahjan…

Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.

— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.

Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:

Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui uudelleen.

— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia. Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni, tiedättehän, Sveitsissä.

— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. — Das nehme ich nicht, das nehme ich nicht! En tahdo, en tahdo!

— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne.
Tahdon kutsua tyttäreni.

— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.

— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän, että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette oikeastaan saksaa?

— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja erästä… meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi. Enkö jo sanonutkin teille sitä.

— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö, minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että olen rikas.

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon kyllä, te myöskin.

Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt. Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään, toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa. Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea, kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.

Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista, törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa] mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.

— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.

He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui vanhan ystävämmekin kasvoilla.

— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa; minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!… Kuulkaa.

Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.

— Minä kiitän… kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti, sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa kohti.

— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.

— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa olisin ollut, ellen olisi uskonut.

— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen!
Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä,
oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni.
Ah, tyttäreni, rakas ystävä!

— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi sydäntäni.

— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen hänet.

— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa, pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme eilen… kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta, hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!

Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.

— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus. Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut, sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.

— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain seuraa minulle; ei koskaan!

Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja nenä oli kurtussa aina juuria myöten.

— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia ja…

— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä, sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.

Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen käsiään.

— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin der König in Thule, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi, en muuta.

— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni…

— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge pidätti häntä.

Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos hetkeksi.

Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista, kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen ilostaan.

Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä, joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän, mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä. Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa, ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi. Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi, erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle: riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.

Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.

Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille, hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi vastapäisiin taloihin.

Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa, hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä, käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa, ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran, komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin. Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen, henkevyyden hienostamien nautintojen aura kohosi tuolta terassilta illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta, molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän suloinen:

Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi hajamielisyyttään.

Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.

— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua alas.

Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun surumielisyyden ja vaikeni.

Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä niin paljon.

— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän astuessaan ulos.

Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä hän oli jo astunut pimeihin portaihin.

Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don Innocenzolta!

Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.

— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.

Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista, heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta. Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat, punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan. Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen. Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen sisällään.

Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs tilbury tuli juuri täyttä ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.

— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse.
— Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä.
Sopivampi satulaa kantamaan.

Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli todellakin noin välinpitämätön?

— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?

— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta laatua, uskokaa se.

Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi hitaasti selitellä:

— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin hyvinkin pian.

— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli järjestetyksi?

— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.

— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi, mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta, ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.

Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen, ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä käsivarteen.

Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.

He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä, tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.

Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C… jonka kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä vastaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on C… Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen kohta jäljessä.

Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä, mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi, että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt, ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta kulkemaan ohitse väkijoukossa.

He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään katsellakseen taakseen.

Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä, hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa, lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret, tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt, inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.

Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä, hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan. Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois. Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän puhkesi sanomaan:

Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.

Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.

— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä. Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.

— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin, kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu, kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.

— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka, paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!

— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.

— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.

Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:

— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti. Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä kunnioittanut.

— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo. Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla niin paljon itsestäni.

— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä nyt kerrotte.

— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun, sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.

— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon voitte täydellisesti luottaa.

— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa, kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä. Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle. Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan Eräs Uni.

— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon, jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna Erään Unen tekijälle, allekirjoituksena Cecilia. Se oli tuoksuava kirje, joka räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä. Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen, vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista. Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa… Cecilia oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen. Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni… Te luulette minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään. Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te…

He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.

Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä tuolla äkkinäisellä liikkeellään.

— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea, mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti, — enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole ystäviä.

Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi, että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.

— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä…

Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein hoiperrellen ja epätahdissa:

—… Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen, ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet, sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta, niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme, uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?

— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman sekasorron lävitse!

— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta…

— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.

— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.

Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan, aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä. Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi äänettömänä.

He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat, puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän, salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.

Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin rakastettavalla äänellä:

— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä eräs G…, joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja. Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä vastaa. — Tehän olette Erään Unen tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja sanoo viattomasti, että G… oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.

Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut puhdistautua jostakin epäluulosta.

He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen kilinää. Steinegge alkoi puhua G…stä, johon oli tutustunut Itämailla. He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G…stä hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista, oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta, tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä. Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku. Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus, näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.

Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana liekkiin valaisten Edithin kasvot.

Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.

Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään, ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan. Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi ihmisvirtaan.

Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin, ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta, joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä, joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren, joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat. Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi nousta ja kirkua hänen veressään.

Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa, mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa. Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon, jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa, tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen. Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja siveellisiin tutkielmiin.

Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen. Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen, jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.

Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias, suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan, viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille, pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta. Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.

Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen, valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltä Nemesis, luki siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen pois kädestään ja ajatteli Edithiä.

Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän perällä. Silla tervehti.

— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.

Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui nauraen ja läähättäen.

— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen, joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa. Ranskatar. Hyvää yötä!

Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:

Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa. Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin ja kirjoitti kiihkoisasti:

»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä. Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se, mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua. Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän, että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa, sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki. Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.

Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia, näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli, että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta! Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne, että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»

Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:

»Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko, rakkaus, kaikki minut jättää.»

II. QUID ME PERSEQUERIS?

Hän nukkui vähän sinä yönä. San Ambrogion kellojen mahtava ääni täytti hänen huoneensa, sekaantui hänen levottomaan unenhorrokseensa synnyttäen siinä tuntemattoman huomisen odotuksen. Vasta aamun koittaessa hän vaipui syvään uneen ja heräsi myöhään päivällä. Harmaa valo tunki sisään ikkunasta. Satoi.

Silla tunsi ruumiinsa väsymyksen runtelemaksi aivankuin olisi sinä yönä kulkenut parikymmentä penikulmaa tyynnyttääkseen kuumeista kiihkoaan, joka ruumiin väsymyksestä oli vain yltynyt. Hänen mieleensä välähti ajatus tehdä pitkä kävelyretki vallituksille, mutta hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan sänkyynsä katsellen kylmää, ikävää, talvimaista taivasta, kiiltäviä kattoja ja sateen väriseviä viiruja vastapäisillä tummilla ikkunoilla; ne humisivat kevyiden verhojen lailla tiilikivillä ja räiskyivät pihalla vesikourujen alla.

Hän katseli, voisi melkein sanoa ajattelematta, tai ainakin ajatellen vain sekavasti, ilman tahtonsa johtoa. Hänen aivoissaan vallitsi unelman hämärä, missä ajatukset liikuskelivat umpimähkään hämmästyksissään niinkuin vieraat herrashuoneissa isännän pysyessä poissa. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotakin, jota ei edellisenä iltana vielä siellä ollut, jonkinlaista väsymyksen ja kiihoituksen sekoitusta, jotakin mykkää vaivaa, joka teki kipeää joka kerta, kun hänen sadetta tuijottaviin silmiinsä tuli Edithin kuviteltu katse. Se oli surumielinen epäily, joka koski. Harmaat pilvet sen tunsivat, sade sitä sanoi ja kertasi yhä:

Kaikin voimin hän koetti taistella epäilyä vastaan, että Edith olisi muuttunut eilisillasta niinkuin taivas, että yö, uni ja toiset ajatukset olisivat sammuttaneet hänen heräävän rakkautensa, ettei tuo rakkaus ollutkaan vain häikäisevä näköhäiriö. Hän menisi vielä tänään hänen luokseen viemään kirjaansa, niinkuin oli luvannut. Kuinkahan hänet otettaisiin vastaan?

Hänellä oli kirjastaan melkein koko painos luonaan, suuri pino ulkoapäin tomuisia kirjoja, mutta sisältä koskemattoman valkoisia kuin vanhat, viattomat nunnat. Hän veti esiin yhden ja mietti minkä omistuslauseen siihen kirjoittaisi, valmisteli niitä kymmenisen, mutta mikä tuntui liian kylmältä, mikä liian vaativaiselta. Lopuksi hän kirjoitti kirjan alkulehdelle:

Mutta heti sen jälkeen hän oli siihen tyytymätön tuntien, että olisi pitänyt sanoa enemmän, antaa Edithin ymmärtää mitä tunsi. Mutta kirjaanko itseensä? Ei, se ei sopinut. Ja miksi ei? Hän ei löytänyt kyllin painavaa syytä ja kirjoitti siis omistuslauseen alle: »Lempeää kevättä rakastaa tuntematon kirjailija, jota kukaan ei rakasta. Tälle, vain tälle voisi hän olla suuri ja voimakas, voittaa onnen ja unohduksen. Jos hänet hylätään, vajoaa hän pohjaan asti.»

Tämän kirjoitettuaan hän koetti hillitä kiihkoaan rauhallisella työllä. Hän tarttui erääseen vanhaan käsikirjoitukseen, uskolliseen ystäväänsä, joka kasvoi hitaasti muiden töiden sivulla, töiden, joille osaksi abstraktinen mietiskely, osaksi jokapäiväinen ihmisten ja elämän tutkistelu antoi ravintoa. Ne olivat siveellisiä tutkielmia todellisuudesta. Sillan mielestä nykyaikainen kirjallisuus oli tavattoman köyhää tällaisista kirjoista, joissa jotkut suuret menneen ajan kirjailijat olivat kuvanneet kokonaista ihmistä sekä tieteellisellä tyyneydellä että tyylin hienolla taidolla. Ja hänestä tuntui, että tällaisessa tutkielmassa nykyajan tapaukset ja havainnot olisi pantava menneen ajan tapausten ja havaintojen rinnalle, jotta voitaisiin mitata meidän miespolvemme relatiivinen ja absoluuttinen siveellinen arvo. Hänelle uskonnollisten ja poliittisten muutosten jopa tieteellisen ja aineellisen edistyksen arvo oli yksistään siinä hyvässä ja pahassa, joka niistä lähti, sillä jos hyvä ylimalkaisesti oli moninaisen inhimillisen toimeliaisuuden päämäärä, niin siveellinen hyvä oli itse sen laki, sen kestävyyden ja voiman ehto; puhumattakaan siitä, että ihminen sen kautta lähestyi paljon enemmän totuuden ja kauneuden olemusta kuin tieteen ja taiteen kautta. Ja tätä viimeksimainittua hän arvosteli samalla mitalla, pitäen suoranaista siveellisen opetuksen teoriaa lapsellisena ja vääränä. Hän uskoi, että tarkkoja siveellisen arvon mittalukuja on todella olemassa, mutta että ne tässä elämässä ovat ihmishengelle tutkimattomia. Hän ei katsonut myöskään tilastotiedettä arvokkaaksi tutkimisen välineeksi, koska siinä mielivaltaisesti lisätään yksilöitä yleisiin piirteisiin enemmän lain kuin inhimillisten tekojen kannalta katsoen, ollen kaikki sen eri haarat enemmän tai vähemmän epämuodostumia, joiden todellista siveellistä mittaa ei voida löytää muualta kuin sieltä, mistä ne johtavat alkunsa, mihin tilastotiede ei pääse tunkeutumaan ja missä sielutieteellisellä havainnolla olisi syytä luokitella ne aivan uudella ja odottamattomalla tavalla, mullistaen silloin monet tilastotaulut sekä mielipiteetkin. Hän pani siis kömpelöiden laskuopillisten todisteiden edelle siveellisten havaintojen tekijäin tutkimukset, koska ne etsivät tarkasti ihmisten teoissa ja sanoissa heidän sisäisiä vaikuttimiaan, samoin myöskin teräväin ajattelijain työn heidän järjestellessään näitä kaikilla elämän aloilla tehtyjä havaintoja ja vetäessään niistä melkein tieteellisiä johtopäätöksiä. Hän tahtoi, että noita havaintoja olisi tehtävä mitä suurimmalla tarkkuudella, mutta pani vähän arvoa niille, joita romaaneissa oli. Hänen neronsa, enemmän taipuvainen mystillisyyteen kuin selväjärkiseen ajatteluun, oli voimakkaampi haihtuvien sisäisten tunnevivahdusten oivaltamisessa kuin omassa kestävässä ydinvoimassaan, ja hänen ajatuksensakin olivat sen vuoksi epämääräisiä ja kovin epäkäytännöllisiä, ja koska hän oli myös palavasti uskonnollinen, kiinnitti häntä ihmiskunnan tutkimisessa vain sen alku ja loppu. Hän nojautui mielellään kevyissäkin aineissa johonkin suureen, yleiseen perusaatteeseen. Täten hän oli kovin vähän sopiva kylmään, tieteelliseen huomioidentekoon, joka kuitenkin on täydelleen mahdollinen näissä kysymyksissä, eikä ainoa niistä lähtevä todellinen hyöty ole vain itse tutkijan tunteminen.

Mutta häntä ei vetänyt tähän ainoastaan filosofinen taipumus, vaan hän etsi siitä työstä lohdutusta kaikille niille loukkauksille, joilla maailma häntä haavoitti. Sukulaistensa ylenkatsomana, jotka näkivät hänessä vain toimettoman uneksijan, ystäviensä hylkimänä, jotka loittonivat hänestä kuin hyödyttömästä tuttavasta seuraten omia harrastuksiaan; arvostelijain, kirjallisuusmiesten ja kustantajain halveksivan epäkohteliaisuuden haavoittamana hän nautti näiden tyyppien tutkimisesta, tyynesti, sine ira et studio. Siinä hän löysi ylpeytensä ja lohdutuksensa, pidellessään heitä kynänsä terässä, ja antoi heille anteeksi.

Nyt hän valmisteli erästä kyhäelmää teeskentelystä. Ollen itsetiedottomasti ennakolta omaksuttujen ja ehdottomien ajatusten seuraaja hän tahtoi tässä näyttää toteen, että valhe ja siveellinen heikkous ovat nykyajalle luonteenomaisia, sekä johtua vähitellen siihen, että ne aiheutuvat juuri aikamme positiivisista pyrinnöistä tai toisin sanoen siitä, että yliaistillinen totuuden peruskäsite oli pimennyt ihmisten sieluissa ja että fyysillisellä tavalla voitetut totuudet, vaikkakin pienen pieni osa tuon suuren alkuperustan säteistä, eivät olleet eivätkä voineet olla minkään arvoisia siveellisen parannuksen uudistajina. Sitäkin vakavammalta näytti hänestä tuo valheen kukoistaminen suuressa sanojen ja töiden vapaudessa. Sillä hän näki sen saastuttaneen koko yhteiskunnallisen elämän, politiikan, taiteen, kirjallisuuden, jopa teollisuudenkin, jonka inhoittavaksi kanssarikolliseksi tiedekin alentui. Tuttavissaan hän pani usein merkille jonkinlaisen takaperoisen teeskentelyn ilmiön, nimittäin mitä rehellisimpien, mitä ylevimpien tunteiden ja mitä järkevimpien mielipiteiden peittelemisen sekä aivan päinvastaisen kielenkäytön henkilöiden ja asiain suhteen, riippuen kuulijoiden luvusta ja laadusta. Ja hän päätti, että jos ihmisten todelliset ajatukset yhtäkkiä saataisiin ilmi, niin maailma hämmästyisi nähdessään olevansa niin kokonaan toisenlainen kuin luultiin. Tuo noin laajaperäinen ja vapaaehtoinen valheellisuuden vuodatus turmeli ihmisten puheet ja teot ja synnytti pakostakin yhteiskunnan ruumiissa pahan, sillä yhteiskuntahan muodostuu yksilöjen mukaan. Silla pani suoruuden kaiken edelle, yksin erehdyksissäkin, ja esitti esimerkkejä mielipiteidensä vahvistukseksi. Parhaillaan hän käsitteli ystäväänsä Steineggeä.

Steinegge oli eriskummallinen siveellisen suoruuden esimerkki; täynnä vääriä mielipiteitä joka kysymyksessä. Hänen erehdyksissään oli verratonta puhtautta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Hän ei itse asiassa voinut edes uskoa toisissa löytyvän valhetta ja kunnottomuutta, vaikkakin abstraktisesti haukkui pahaksi puolet maailmaa. Hänen lämmin auliutensa oli opiksi toisille, hänen vilpittömyytensä herätti vilpittömyyttä, ja hänen rajut, ontuvat mielipiteensä olivat vaarattomia toisille, tuskin pysyen itsekään jaloillaan. Silla ajatteli, että jos voisi kuvata koko miespolvea yhdessä ainoassa miehessä, niinkuin monet ovat kuvanneet koko ihmiskuntaa, niin nykyistä polvea edustaisi sivistynyt mies, älyltään terävä, mutta sielultaan alhainen, ilkeä, kunnianhimoinen, kaksimielinen, aistillinen, mutta tunteeton, suuresti itseensä luottava, kerskaileva ja pintapuolisesti pienten pahaintuulten kiusaama, jotka väliin sentään uhkaavat heitä itseäänkin. Steinegge oli monta vertaa parempi tätä tyyppiä. Hänen kursailevan käytöksensä ja mustan takkinsa alla sykki suuri barbaarin sydän täynnä vääriä mielipiteitä ja tervettä verta. Silla ajatteli häntä kynän levätessä toimettomana paperilla ja katseen seuratessa sateen värähteleviä juovia. Hän ei voinut jatkaa rauhallista psykologista erittelyhän, hänestä tuntui kuin hän loukkaisi tuota yksinkertaista olentoa, joka piti hänestä niin paljon ja joka varmastikaan ei olisi koskaan epäillyt, että hänen ystävänsä tahtoi leikellä elävältä hänen aivojaan ja sydäntään. Silla näki hänet edessään rehellisine kasvoineen ja välkkyvine silmineen ja kuuli hänen sanovan tuhahdetun rajusti: — Ja ansaitsetteko te hänet?

Ja hän, Silla, nousi ylös ja vastasi: — Olen ansaitseva hänet. Olen oleva hänen tukensa, suojansa ja ylpeytensä. Minussa ei ole koskaan löytyvä valheen hiukkastakaan, ei ajatusta, josta hän olisi poissuljettu. Tahdon hänen silmäinsä alla miehekkäästi taistella niiden korkeiden aatteiden edestä, joita hän rakastaa.

Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään, ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo. Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä, jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka hänen ajatuksensa lensi!… Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:

Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä, pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.

Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.

Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.

Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.

Hitaasti hän nousi portaita, takertuen hermostuneesti käsipuuhun. Soitettuaan kelloa hän tunsi hermojensa heti tyyntyvän ja ihmetteli itsekin, että oli antanut mielikuvituksensa kiihoittaa itseään siihen määrään.

— Oo, oo, rakas ystävä! Antakaahan tänne! Oo, mikä suuri onni näin pirun saksalaisella ilmalla. Antakaa tänne! karjui Steinegge, joka oli tullut avaamaan ovea ja otti väkisin hänen käsistään sateenvarjon ja hatun.

— Hyvää päivää, herra Silla, sanoi Edith tyynesti. Hän istui ikkunan ääressä ommellen. Tervehtiessään hän kohotti kasvonsa, jotka eivät olleet punastuneet eivätkä kalvenneet, ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos tuota »saksalaista» ilmaa.

Hermostunut, kalpea valo laskeutui sisään harmaalta taivaalta. Pöydällä, joka oli ilman kaunista, sinistä liinaansa, lepäsi pari kolme paksua nidosta sekä mustepullo ja käsikirjoituksia lähellä tuolia, jolta Steinegge oli noussut.

— Näettekö, sanoi Steinegge, — tämä Gneist on suuri mies ja korkeassa arvossa Saksassa. Pitäisi lukea eräs kirjoitus tästä aikakauslehdestä »Unsere Zeit». Jospa tietäisitte! Puh! Mutta minä olen pieni mies, ja kun olen kääntänyt viisi, kuusi sivua, en pääse enää millään eteenpäin. Teidän, teidän olisi opittava pian saksaa ja käännettävä Self governement meidän kansallemme. Minä käännän herra kreiville, koska minun on elettävä, muuten heittäisin tämän vaivan hiiteen, sillä käännän huonosti ranskaksi. Luulen, että ansaitsisitte paljon rahaa, sillä kaikki italialaiset ostaisivat sen. Eikö? Ettekö usko? Oo, se ihmetyttää minua kovin, rakas ystävä! Olisipa minulla rahoja, niin antaisin kääntää sen omalla kustannuksellani keinottelun vuoksi. Eikö? Eikö todellakaan? Se hämmästyttää minua kovin. Istukaa. Teillä on jokin kirja.

— Se on kirja, jonka uskallan lahjoittaa neiti Edithille, vastasi Silla pannen sen hyllylle Schillerin rintakuvan viereen ja katsoen Edithiin.

— Kiitos, sanoi hän puoleksi hämmästyneenä, puoleksi uteliaana. — Mikä kirja se on?

— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan tyttärelleen.

— Ah, teidän kirjanne Eräs Uni! Luen sen mielelläni, se on varma.
Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.

Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas työhönsä.

— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä kylmyyttä.

— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi, että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?

— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?

— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen, joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.

— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin, jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin sydämissä.

— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti
Edith kohottamatta päätään työstään.

— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.

— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä armoa rukoilematta.

— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi onneen?

— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen? Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?

Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi hiljaa nauraen päätään nyökäten.

— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi, yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?

Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa, huudahti: — Ah, G… odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan, että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.

— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa onnen epäsuosioon.

— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo kuunnella teitä.

Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti.
Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.

— En tarkoita, sanoi hän, — sanoillani enempää kuin soveliasta on, enkä kadu niistä ainoatakaan. Muuten olin tullut sanomaan isällenne, etten voi ottaa huomenna tuntia. Tahtoisitteko olla niin äärettömän hyvä ja ilmoittaa sen hänelle?

Hän hymyili päätään pudistaen kuin sanoakseen: mitä te siitä välittäisitte?

— Isäni näki sen jo, sanoi Edith melkein kainosti, mutta tyynenä. Silla pani kirjan pöydälle, kumarsi syvään, johon Edith tuskin vastasi, ja astui ulos.

Jäätyään yksin Edith meni takaisin tuolilleen ikkunan ääreen ja tarttui nenäliinaan, jota päärmäsi isälleen. Neula oli pudonnut lattialle ja rihma haihtunut pois silmästä. Hän koetti panna sitä siihen uudelleen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se oli mahdotonta. Silloin hän painoi päänsä alas kuin olisi ommellut ja kaksi suurta kyyneltä vieri kankaalle. Hän nousi, pani pois nenäliinan, meni ottamaan Erään Unen ja aukaisi sen seisoen pöydän vieressä, mutta nähtyään käsinkirjoitetun omistuslauseen, käänsi sen lukematta muutamia sivuja. Sitten hitaasti selaillen sivu sivulta hän palasi takaisin omistuslauseeseen ja pysähtyi siihen… pitkäksi aikaa.

Vihdoin hän sulki kirjan kiivaasti ja pani sen kirjahyllylle Schillerin rintakuvan taakse. Mutta samassa hän katui, otti sen takaisin, pani sen rintakuvan viereen, johon hänen isänsä oli sen asettanut, ja meni avaamaan ulkoparvekkeen oven nojaten sen reunaa vastaan.

Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri, intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita, jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:

Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi. Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä. Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.

Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin, ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.

Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää, mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä. Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.

Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa. Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista, kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen? Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä, ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas tässä sisäiset taisteluni.

Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä viittaus erään tien lähtökohdasta.

Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille, että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.

Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan. Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on. Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään. Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä talossanne viattomien ketojen keskellä.

Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin, on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta. Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.

E.S.»

Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös, polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle: Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä, sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö? Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!

Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan, joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa, paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan rinnalla.

Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein ennenkin sisäisissä taisteluissaan.

Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa, mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä; muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien Herralta: Quid me persequeris?

Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva ja salaperäinen kuin Danten Divina commedia kävi hänelle täydelleen mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua. Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä, lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata. Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle: »vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi huulillaan, luokseen syvään yöhön…

III. »ICH HABE IM TRAUM GEWEINET.»

— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin? Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa, pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.

— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte, tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa! Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette! Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että meillä on puhumista!

Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen tervehtimään talon emäntää.

— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen tiesit?

Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan, himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä. Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja hajaantui ympäri salia.

Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen, mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.

Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen, sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva, vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja synnin ihanine sivumakuineen.

Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut ylhäinen rouva ei sitä kuullut.

— Rakas… vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. —
Giboyer, eikö totta?

— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä näytelmäkappaleesta puhu!

— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi. Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean käsivarren.

— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.

— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.

Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa. Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa, käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia juonia.

— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten…

Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran sopimattomia sanoja.

— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut nähnyt selvästi.

Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen. Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.

Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.

— Mitä tehdä? Mieheni lähetti kutsumaan minua teatterista Maxin vuoksi.
Kyllähän hyvin tiedät, millainen mieheni on. Max oli yskinyt kerran,
siinä kaikki, Mutta minut se sai aivan sekaisin… hyvää iltaa,
Laura… ja tulin korvaukseksi sinun luoksesi… hyvää iltaa, Emilia.
Teinkö hyvin? Hyvää iltaa. Hyvää iltaa.

Toisetkin olivat jo tyyntyneet ja ympäröivät donna Minan tervehtien häntä harvinaisen innokkaasti. Giulia palasi teensä ääreen. Naiset ja herrat jäivät seisomaan keskustellen äskeisestä näytelmäkappaleesta, Piemontin prinssistä, joka myöskin oli ollut läsnä, neiti Descléesta jota naiset arvostelivat ja josta lausuttuihin arvosteluihin herrat kohteliaisuudesta yhtyivät, vaikkakin sydämessään olivat kaikki hullaantuneita häneen. Silla, joka oli kuullut häntä vain yhden kerran rupesi häntä puolustamaan, puhuen hänen tenhoavasta katseestaan, hymystään ja älykkäästä äänestään, hänen lausuessaan suloisen vakavasti je t'aime, joka sai ajattelemaan kuningatar Iseultin ääntä Ranskan Marinan runossa:

Tuossa seurapiirissä hänen puheensa into ei ollut aivan moitteetonta. Useat hymyilivät, kuitenkin useaa naista miellytti tuo nuorukainen, joka puhui sulosta ja kauneudesta sellaisella innolla. Häntä pisteltiin jollakin komparunolla pintapuolisesti, pilkallisen kylmäkiskoisesti, mutta sitten yksi ja toinen puhutteli häntä kysyen ilman muuta tungettelevasti hänen mielipiteitään ja makuaan. Kreivitär Antonietta V…, eräs hentomielinen ja ruma nainen, Heinen ja Schumannin ihailijatar, veti hänet luokseen sanoakseen kaikessa salaisuudessa hyväksyvänsä hänen puheensa ja että Desclée oli hänen mielestään kadehdittavin nainen maan päällä ja että nuo toiset eivät ymmärtäneet mitään. Hän sanoi haluavansa tietää, sopisivatko heidän mielipiteensä yhteen muissakin asioissa, kutsui hänet maanantai-vastaanottoihinsa ja tarjosi hänelle lopuksi tyhjän teekuppinsa.

Katsopa Antoniettaa! sanoi eräs rouva donna Minalle. — Nyt hän alkaa puhua ystävyydestä, etkö usko?

— Eräs Silla, silkkitehtailijoiden sukulainen, joka puolestaan tehtailee luvattomia kirjoja.

Giulia kuiskasi pari sanaa erään nuorukaisen korvaan, joka meni sitten levittelemään niitä puoliääneen sinne tänne, lähestyen hymyillen teetä hörppivää maestroa. Nuorukainen näytti pyytävän jotakin ja maestro torjuvan. Useat muutkin piirittivät nyt hänet pyytäen puhein ja elein. Donna Giulia lähetti vaikuttavan pienen pyyntönsä liikahtamatta paikaltaan. Silloin maestro antautui ja lähti, toisten huutaessa puoliääneen: bravo, musiikkisalia kohti, huoaten:

— Mutta… en todellakaan tiedä… Giulia kuiskasi vielä pari sanaa ensimmäisen ministerinsä korvaan ja kulkien Sillan ohitse sanoi tälle hiljaa ja nopeasti, häneen katsomatta:

— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.

— Soittakaa Frühlingsnacht, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.

—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri konserttikappale!

Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen fantasiaansa Unissakävijästä.

— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle, maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut Jupiter.

Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.

— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus. Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän Unenne ja se näyttää miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.

— Oo, kuinka te riennätte! vastasi donna Giulia hiljaa naurahtaen. — Ei voi tietää, mikä tämän neidin nimi on. Tämä neiti ei tunne teitä. Hän tietää vain nimenne, jonka minä ilmoitin hänelle sen jälkeen kuin olin tavannut teidät S. Giuseppe-kadulla. Muutamia päiviä ennen hän oli kysynyt sitä minulta, mutta ellei berliiniläistä ystäväämme olisi ollut ja sitten hiukan niin ja näin… Donna Giulia antoi siroin kädenliikkein sormustensa välähdellä otsallaan, — niin en varmastikaan olisi tietänyt. Täytyy sanoa, että tuo nimi oli hyvin hänen makuunsa, sillä se herätti hänessä hirveän uteliaisuuden ja mielenkiinnon. Tiedättekö? Hän tahtoi tuntea teidän elämänne, teidän tapanne, teidän tuttavuutenne ynnä kaikki ne pikkuseikat, joille me naiset panemme arvoa. Minä olin luvannut hänelle vaikka kuinka paljon tiedonantoja, toivoen, että te viime talvena olisitte näyttäytynyt hiukan useammin. Mutta te pysyitte poissa kuin mikäkin karhu. Hyvä jumala, Silla, mikä karhu te olettekin! Siis, kuulkaa, nyt teidän on tultava usein, hyvin, hyvin, hyvin usein ja annettava tutkia hiukan itseänne.

Ja hän ojensi kätensä hymyillen Sillalle, pitäen hänen kättään kauan omassaan.

Donna Giulialla oli suuri keimailijan maine. Kuitenkin hänen sanottiin olevan tulenkestävä perhonen. Tämän määritelmän oli muka antanut hänen miehensä, jota ei koskaan nähty hänen lähellään, ei ulkona eikä kotona, ja joka tällä tavoin muka eräässä tuttavallisessa keskustelussa oli puolustanut luottavaista välinpitämättömyyttään. Silla tiesi sen, ja hänen mieleensä välähti, että tuo tuntematon neiti olikin ehkä runollinen keksintö, mutta hän oli liian vähän itserakas tarttuakseen päättäväisesti tähän ajatukseen.

— Ei, ei, ei, keskeytti hänet Giulia. — Ei mitään kohteliaisuuksia! Jumala, niitähän saan kuulla niin tavattomasti! Sanokaa, että tulette hyvin paljon tuon X:n vuoksi ja hiukan myös minunkin vuokseni, eikö totta? Tai serkkuni Antoniettan vuoksi, lisäsi hän kujeellisesti hymyillen. — Tunnetteko hänet?

— Ah, käyttekö te B:llä? Kuulkaa, älkää etsikökään tuota X:ää ystävättärieni keskuudesta, hän ei asu Milanossa.

Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.

— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:

Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:

Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.

— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.

— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin. Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus. Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, dormant peu, revant beaucoup, lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan tätä musiikkia! Unissakävijä-parka, mikä verilöyly! Mutta hänet, ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa…

Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin, M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:

Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-, hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat toisilleen:

Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan marmori-bajadeeria.

— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna
Antoniettan pehmeä ääni.

Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:

— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän musikaalisen kasvatuksenne.

— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden kohteliaisuuksien risteillessä salissa.

Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.

He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa ani harvoin.

— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan, sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana, jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on sinun?…

— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa. Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen! Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?

— Ehkä tuo… tuo… mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!

— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. Toujours de l'audace! Mutta sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria! Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa neljänneskierroksensa.

Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin. Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden huumassa tulvivat:

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du lagest im Grab.
    Ich wachte auf, und die Thräne
    Floss noch von der Wange herab.

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du verliessest mich,
    Ich wachte auf, und ich weinte
    Noch lange bitterlich.

    Ich habe im Traum geweinet,
    Mir träumte, du bliebest mir gut.
    Ich wachte auf, und noch immer
    Strömt meine Thränenflut.

— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea, kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:

Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä. Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa, väsyneessä huudossa:

Tällä kertaa hyvin lämpimät kättentaputukset herättivät Sillan. Hän lähestyi kuumeisena pianoa.

Kaikki kehuivat musiikkia sekä esittäjättäriä, jotka pyysivät myöskin kiitoksen sanaa punastuneelle runoilijalle. Hän sai donna Giulialta erikoisen hymyilyn, jolle hän näytti antavan suuren arvon.

— No niin, sanoi donna Antonietta Sillalle vetäen hansikkaita pitkiin, hienoihin sormiinsa. — Oletteko itkenyt?

— Malheur à qui n'est pas emu, sanoi hän. — Maanantaina annamme teidän kuulla jotakin muuta.

Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja, kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.

— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi minuutiksi.

Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin: viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei, kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän, neljän ja kuuden välillä.

— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina siis.

Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä sanat:

Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti kävelemään yksin.

Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain kantaja lähestyi häntä.

Silla kirjoitti kuitin erään läheisen lyhdyn alla. Poika meni matkaansa. Silla avasi sähkösanoman ja luki:

»Kreivi Cesare vaikeasti sairas, toivoo teidän tulevan palatsiin. M:lle di Malombra pyytää myöskin. Huomenna kello 10 ap. odottavat kiesit asemalla.

NELJÄS OSA

MALOMBRA

I. TIEDÄN, TIEDÄN SEN, HÄN ON VIELÄ TÄÄLLÄ.

Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen. Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan. Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin. Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta, seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu seurata mukana sen hurjassa kulussa.

Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin edelliselläkin kerralla.

— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?

— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan, että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee, joten…

— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli, vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.

— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin matkatavaroita hakemaan?

— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani; silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.

Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.

— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli siellä oikea paholaisen hyry!

Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.

Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi Cecilia sähkösanoman alla oli toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky, selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli, kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne, minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin, vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta, jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla, joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten…

— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?

— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko… Tuollainen kaunis tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja, rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua varten. Hih!

Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.

— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?

— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, — mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.

— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan häntä!

Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta, tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?

Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain kastanjain keskellä.

Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan, hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.

— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna
Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta.
Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä
saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.

Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei
tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat.
Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. —
Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.

Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut. Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.

— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.

Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.

Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen, joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku, jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä. Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.

Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.

Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään Marinan ja astui sisään.

Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen, komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä, kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.

— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.

— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?

— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. —
Hänet on jätettävä rauhaan.

Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:

— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on nyt jo aivan yhdentekevää.

— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?

Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.

— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan menevän ulos Sillan kanssa.

— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!

— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle, veljen syödessä niukkaa ateriaansa.

— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus, niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee, estää sen uudistumisen.

— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan, että sairauden syitä on turha etsiskellä.

— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut suureksi. Minulla on kunnia.

— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen, — se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä, jonka pelättiin olevan… niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne, se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.

— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.

Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä poikaansa.

— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti? Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.

— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.

— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.

Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä asianajajaan, joka innokkaana kysyi:

— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli minua.

— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua.
Ymmärrättekö te tästä mitään?

— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville, onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on saatava selvä asiasta!

— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä. Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!

Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että säälin sekainen ilme.

Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä melkein hänen kasvoihinsa puhui:

— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta… Hyvä! huudahti hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua. Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla. Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.

— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään sotkuun.

— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!

— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh, Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä, missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä…! Oo, millaista elämää, millaista elämää!

Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.

— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään
hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa.
Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt
Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.

Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi
Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut.
Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui
tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.

Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi, hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7 aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa, puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle, piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.

— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan. Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta…! Tulkaa, tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi tuntea teidät!

Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin murteellisesti lausutun sanan:

Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät; se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.

Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen huomionsa Sillaan.

Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat munkin.

— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää, tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua, muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle nuorukaiselle?

— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle, niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa tupakoida, niin halkean.

Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta, pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista, ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna, jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi kuuloaan.

Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä, asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä, tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, — muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen. Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta. Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.

Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota. Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä kääntyi…

Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin. Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi tytön.

II. SALAISUUS.

Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen. Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista, vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:

Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen suunsa.

Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan, että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.

— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.

— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.

— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle, että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.

Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen, jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:

— Selvitykseksi eräille… eräille… ei oikein selville sanoille, jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären… muutamain toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja… eikö totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.

— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni. Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on… Ennenkuin hän lopetti lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.

— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea käsivarsi ristissä vasemman ylitse.

— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan, epäuskoisen huudahduksen.

Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi, mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja purskahti itkuun.

— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.

— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja… ja vielä päivällisen päälle.

— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen päällekin.

— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä. Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys halvauksesta. Sanon murhattu, sillä olen varma siitä, että tämän sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.

— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. — Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman myrkkyä tai aseita.

— Siis te sanotte… äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan sananvaihdon.

— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.

— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä, kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan! Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?

— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki perheen jäsenet läsnä?

— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi oikein hyvin.

— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?

— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.

Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin, mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.

— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla, käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte. Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä Giovanna löysi tämän hansikkaan.

Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan. Nepo huudahti heti:

— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut räsy.

— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä. Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon, että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.

Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti. Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.

— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti paikalla?

Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.

— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta… sittenkin… oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?

— Mutta… luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.

Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.

Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille, joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:

Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.

Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:

— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se repäistiin väkivalloin puvusta.

Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili, että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä hetkellä Salvadorien ja munkin välille.

— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta: hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut? Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja minä tein sitten näin.

— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti, sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.

Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan liikahtanut.

— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään. Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta. Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin. Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni sanan: famiglia [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä, vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa?

— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön… (munkki kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.

— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen, rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta, pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne, kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt velvollisuutensa ja menee.

Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.

— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan ulkopuolella…

— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan, vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.

— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta! Nyt sinun on paha olla, äiti.

— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.

Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine, tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista, niin ainakin…

Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.

Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa; kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan suurin, tyrmistynein silmin.

— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.

Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden. Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan vastapäätä lääkäriä.

— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn… ehkä myöskin osaksi käsivarren liikunnan… sanon osaksi… ja ymmärryksen… kuitenkin mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.

Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen, ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti komendööria.

Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia. Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma. Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.

— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi tavattoman kalpeana.

Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten. Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään ja kysyi: — Mitä nyt?

— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko alas puutarhaan, herra Silla?

— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti huoneisiini.

Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan. Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka tuli avaamaan sen hänelle.

Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.

Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi. Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.

— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut; hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.

Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen… Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja meni tuulen mukana.

Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään kumartuneena aitausta vastaan.

Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:

Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.

Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:

— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään, ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!

Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan veren tunkien aina sydämeen saakka.

Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.

— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne tähän kuiluun, joka kutsuu minua.

— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista jälkeen sisälaiturin portailla.

Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät huulensa.

— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.

Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun pimeässä. Se oli Catte.

— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.

Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi eteiseen.

Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.

Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen. Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi, sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän aikoi tehdä.

Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:

Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla äänellä:

— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?

— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin. Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne; sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.

Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan. He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:

— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».

Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta, ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:

— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi pylväskuistikolle.

Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois sikarinsa.

Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.

Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa, joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta. Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne, minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.

Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.

Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä, vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.

III. LEPO.

— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte, toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:

— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen, käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti isäntäänsä päin:

— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja valmistellut vaikka mitä!

Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan kunnioitustaan häntä kohtaan.

— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.

— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith kujeillen.

Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa, liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut, jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa. Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia. Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava, mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.

Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista. Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi, etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa. Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava. Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.

Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin, tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan. Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin, sanokaapa, todellakin!

Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot! — Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä. Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.

— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei tahtonut ottaa.

— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. — Mein Gott! Mein
Gott! En olisi ikinä uskonut!

— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti don
Innocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti sen
kirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensä
Edithiä etsimään.

Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.

Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen. Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä ruusunnuppua ja Lessingin teosta Nathan der Weise. Hänen isällään oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja italialaisia kirjoja, mutta ei Eräsiä unta. Hänen isänsä pahoitteli tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita pilviä.

— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!

Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.

— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene antanut hänelle mitään?

— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka…

— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti aamiaista!

Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista. Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua, mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä! Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.

— Kesken kaiken! huudahti Steinegge katsellen häntä kuuntelematta ja odottaen kärsimättömästi hänen lopettavan, — emmehän ole vielä kysyneet uutisia herra kreivistä!

— Olin pari tuntia sitten palatsissa, vastasi don Innocenzo. — Hän oli jo vähän parempi kuin eilen illalla.

— Luulin, että Martta tai joku toinen olisi kertonut teille siitä. Oh, kovin ikäviä ja surullisia asioita!

— Ah, hyvä Jumala, ettekö tiedä mitään! sanoi Martta seisoen pöydän vieressä ja nojaten käsiään pöytään. — Mutta sehän on luonnollista! Kuinka he voisivatkaan tietää! Nehän ovat vain parin päivän vanhoja asioita.

— Niin, sanoi don Innocenzo. — Mikä päivä meillä onkaan tänään? Keskiviikko. Hyvä. Maanantaiaamuna, tai paremmin sanoen maanantaita vasten yöllä sai kreivi halvauskohtauksen.

Don Innocenzo kertoi, Martan oikaistessa silloin tällöin, kaiken mitä tiesi kreivin sairaudesta. Steinegge oli aivan epätoivoissaan tämän onnettomuuden vuoksi, Edithiä suretti se myöskin kovin.

Hänen isäntänsä torjui hänet sanoen, että häät oli hiukan siirretty ja että oli todellakin ollut syytä siirtää niitä. Martta meni muristen keittiöön.

Steineggelle ei ruoka enää maistanut; hän nojasi kyynärpäitään pöytää vastaan ja odotti.

Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että oli nähnyt hänet edellisenä iltana.

Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan, että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.

Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä katsomaan.

Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista. Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.

— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.

He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan. Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.

Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö.
Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.

— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.

Oh, mutta tämä!… Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen, että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!

Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen jotakin saksaksi.

— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.

Mutta… tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja Salvadorien silmään.

— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori, ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo halpamainen asia mielessään.

Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä kahvitarjotinta keittiön ovella.

— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten niin kuin haluatte!

Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, tarjottimeen ja hentoihin käsiin.

— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on täällä.

Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai vähän sokeria kahviinsa.

Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?

Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu sähköteitse.

— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo, kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.

Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle, mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän läksytyksen.

— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta, mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.

— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin lähetti matkaansa.

— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet tänään, herra kirkkoherra?

— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene sinä, minä jään don Innocenzon luokse.

Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.

— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin. Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi pappi…

— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.

— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi, neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta? Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä, ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus, mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä; ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein, kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut häntä.

— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.

— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don
Innocenzo puoliääneen.

— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä? Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.

Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa, peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä mielipiteitä.

— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.

Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan puutarhasta:

Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.

He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia neitsyt Marialle, lukien vuoron perään Pater nosteria ja Ave Mariaa.

Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi, sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut, että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.

Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu Erään Unen alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan Jumalan luokse.

Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä, ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se oli hänen isänsä.

Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:

— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä? Kaikille.

Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.

Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti. Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.

Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon valkealle seinälle.

— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se tuntuu pyhemmältä.

Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen äänikin kirkon takana.

— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.

— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa keuhkossa olisi jo ohitse.

Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää askelta eteenpäin.

— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja entä herra?

Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:

Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia. Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan, jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja. Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt testamenttia.

— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.

— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään sinusta, ei mitään!

— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään… Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta, luulen jo kertoneenikin…

— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole miellyttävää.

He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden niittyjen painavaa ilmaa.

— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.

He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten, hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen rinnallaan.

Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen alas kadulle, sanovan tuskallisesti:

— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet
Herralle.

Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi tuntenut Edithin:

Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen. Hän kysyi tylysti vaimolta:

Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas synkkänä tulen ääreen.

Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki hidasta kuolemaa luullen paranevansa.

Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen isänsä ja don Innocenzo odottelivat.

Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä, kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista. Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.

Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko jotakin tapahtunut. Edith vastasi:

Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja kävi hänkin vakavan näköiseksi.

— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.

Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin Edith alkoi puhua.

Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta. Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi rangaistuksi.

— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta tunnu… en tiedä… mutta…

Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa vähemmän kunniallisiin aikeisiin.

— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, — sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.

Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä olisi pakottanut.

Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.

— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?

Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä lepääviin käsiinsä.

Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui, että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.

— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani peittääkseni häneltä sieluani.

— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt teihin, jos te itsekin… anteeksi, pysyn sanoissanne… jos te itsekin… miksi sitten?

Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää kimalteli don Innocenzon edessä.

— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen, suuremman velvollisuuden!

Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun kutsumuksenikaan, siitä olen varma.

— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin, kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka asetatte itsellenne?

— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!

Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa, lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää kohden.

— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän. — Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte antanut tämän herran ymmärtää hm… myötätuntoanne, niin kaikissa tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.

Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti, taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.

— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.

— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään pelkään olevani.

— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen, ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.

— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti tuohon kirjaan?

Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta don
Innocenzon tarkoituksen.

— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen.
Edith risti kätensä.

— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?

— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.

— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä: rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.

— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään oli surumielinen mutta.

— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen kiusaukseen?

Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.

— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.

Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen. Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen olevan väärässä.

Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen kirjelapun hänelle.

— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne sanoja, jotka antavat rohkeutta?

— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut, olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.

— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo, että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.

Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.

Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa, putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.

IV. PELOITTAVA VIERAS.

Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.

Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.

Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.

Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.

Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?… Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.

Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja…

Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja antaa odottaa turhaan koko yön?

Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean tähden.

Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello oli siis nyt yksitoista.

Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.

Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt hengähdys:

Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten äkkinäinen pysähdys.

Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden muutaman porrasaskelman päässä.

Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille; tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.

— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, — onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?

Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen, palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.

Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään, hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:

— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena käsivartensa.

Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi vain kärsimättömästi:

Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs. Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.

— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi jotakin.

Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja ääniä.

Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.

Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.

Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine, suurine koruompeluineen.

Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista aariaa Robertosta.

— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet mitään.

Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein pitkäkseen erääseen nojatuoliin.

— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja nyt kaikki muistosi!

Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset
Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.

Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.

— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja himoan nauttia siitä.

Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen, ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.

— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen käsistään.

— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti. Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.

Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.

— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla, lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi sanoit muistavasi?

— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.

Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.

— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella. Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja läheisimpiin huonekaluihin.

Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:

Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi kaameana hänen mieleensä.

— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka vuoksi minä suutuin?

— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan sanansa.

— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:

— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.

— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle, että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli? Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!

— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu, kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!

Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa, kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla ainoalla, kovalla:

Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa, saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa, että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen kuulla jotakin.

Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.

Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaisi.»

Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:

— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.

Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja…» tempasi Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen alas.

— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi, sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä. Näin.

— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:

— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle, auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä, heti paikalla.

Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.

— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun saatoit minut takaisin kappeliin…

— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia, kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala, sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö, samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki… sain tietää, että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta. Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin hän kosketti minua tänne.

— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä. Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle sähkösanoman. Ja silloin sinä?

Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät, arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä, tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla. Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta, mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen kolkkoa nimeään:

— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja singahdutti jäntevästi:

— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa.
Käskivät tulemaan alas, pian!

Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.

— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä kädestä.

Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa. Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.

Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen henkäys.

Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä krusifiksia.

— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni sanoi kovaa:

Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä, lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva ääni:

Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:

Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.

— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?

Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille. Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!

— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.

Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.

— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!

Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät. Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa, rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen. Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan kuolevan oven eteen ja kuunteli.

Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: —
Sisään.

Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään tuolin viereen oven lähelle.

Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä, puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen, Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.

Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea, sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään hänestä.

Don Innocenzo lausui korkealla äänellä Commendationis animae-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — Ignorantias ejus, quaesumus, ne memmeris domine… ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa, kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään, hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken, kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.

— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.

Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille kulmakarvoilleen.

Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla kädellään liikkeen häntä kohden.

Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja huudahti:

Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.

Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin kummitus keskellä huonetta.

— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on murhannut kreivin!

Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:

Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet käsivarsilleen.

— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.

— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!

— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.

Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa ja sanoi kovaa:

Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä. Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.

Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen jokaista avainta onnistumatta.

— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo keskeytti hänet.

Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään, hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.

Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna rukoillen olisi tullut väliin.

— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.

Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen, hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä äänellään:

— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen talossa olen.

In expiratione-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei kyennyt edes puhumaankaan.

Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla, pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja löysi siitä lohdutusta ja itki.

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja vaikenevan veden peilin välillä.

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä herra Sillalle.

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken, mutta pakeni tiehensä.

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus. Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta. Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä. Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh, tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja sanoi sitten kiireesti:

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi
Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan, vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas
Catten kanssa toistaen yhä:

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä, herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi ylhäältä:

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, — mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi! Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään. Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä. Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin kuunnellen.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut; silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?

— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne. Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun, kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä ajatuksesta.

Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.

Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka, kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta. Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää uneksinut.

Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt, katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää. Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla tavoin? Hän päätti odottaa tätä.

Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti. Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.

Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan, tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.

Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.

— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.

Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.

Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.

Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei liikahtanutkaan.

— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!

Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle kylmästi:

— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä kumarsi alistuen päätään ja lähti.

Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka koski Sillaa.

V. KELVOTON ELÄMÄÄN.

Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin, leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus, täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista ja salaisista intohimoista.

Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.

Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan, katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti. Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli häntä.

Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä, koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan, terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave, lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli. Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: Kelvoton elämään. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.

Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla, muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!

Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän tuskallisen hetken polulle?»

Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa. Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään. Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän taas kirjeeseen ja avasi sen.

Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja päivämäärää:

»Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen, joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»

Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi kuolevansa.

Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria, astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.

Silla ei tehnyt kysymyksiä. Hän odotti, että toinen puhuisi ja että tämäkin kiusa menisi pian ohitse. Mutta pyöreävatsainen kumisotilas katseli häntä tiukasti kädet taskuissa ja pää rinnalle vaipuneena.

— Mitä tehdä, sanoi hän jättäen yhtäkkiä tutkivan asentonsa. — Olen mitä vaikeimmassa asemassa. Täällä tukehtuukin kaiken lisäksi.

— Ja siitä huolimatta, lisäsi komendööri huoaten, — ei muu auta. Minä olen sanansaattaja, tiedättekö. Tunti sitten lähetti donna Marina kutsumaan minua.

— Te hämmästytte? Entä minä sitten! Mutta niin se on. Oli ehkä neljännestä yli kahdeksan, kun puutarhurin vaimo tulee herättämään minut sanoen, että markiisitar odottaa minua. Mitä ihmettä? sanon minä. Tämä kertoo hänen nukkuneen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja heränneen noin seitsemän aikaan rauhallisena ja täydellisesti selvänä. Hän ei vain antanut avata sälekaihtimia, vaan käski sytyttää vielä pari kolme kynttilää. Ja ensimmäiseksi hän oli kysynyt, oletteko te vielä palatsissa. Sitten hän oli antanut kertoa kaikki hourepuheensa sen jälkeen kuin…

— Sen jälkeen kuin te olitte kantanut hänet pois Cesare-vainajan huoneesta. Ja erittäinkin… suokaa anteeksi, olitteko te nuhdellut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut siellä?

— Oikeastaan en sanoin nuhdellut häntä, mutta varmasti hän ymmärsi herättäneensä minussa kauhua, koska sätti minua houreissaan.

— Hyvä, tämän teidän ilmaisemanne kauhun johdosta sanoi vaimo markiisittaren tehneen kiihkeitä kysymyksiä. Sitten hän oli noussut ja lähettänyt hakemaan minua. Ja nyt kuulkaa. Minä edellytän, että hän on yhä vielä sairas, hyvin sairas. Huonompi nyt kuin viime yönä, minun mielestäni. Suusta sen huomaa melkein paremmin kuin silmistä; suu on kuin vääristynyt. Mutta totta on myöskin se, että hän puhui minulle niin kylmästi ja rauhallisesti, että hämmästyin. Hän oli kalpea kuin ruumis, mutta vähät siitä. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli vaivannut minua, mikä kohteliaisuus on harvinaista hänelle, sanoi sitten, että tässä hyvin omituisessa asemassa, jossa hän nyt oli, ei hänellä ollut johtoa eikä apua ja että hän tahtoi kääntyä neuvoa pyytäen minun puoleeni, joka olin hänen enovainajansa paras ystävä. Minä luonnollisestikin tarjouduin hänen käytettäväkseen. Silloin hän kysyy minulta… suokaa anteeksi, herra Silla, te olette valitettavasti sekoittunut viime yönä tapahtuneihin asioihin. Olkaa kärsivällinen, minä en tahdo ruveta teidän tuomariksenne. Älkää loukkaantuko, jos minun on pakko muistuttaa teille näitä asioita ja ehkä sanoa teille vielä toisia, jotka voivat tuntua teistä vastenmielisiltä.

— Hyvä. Hän siis kysyy minulta Salvadoreista, minkä tähden he ovat matkustaneet. Minä katson häneen. Hm, sanon, sen ja sen vuoksi. Siksi, että viimeisten tapausten jälkeen he arvelivat, ettei heillä ollut enää mitään tekemistä täällä. Silloin hän näyttää hämmentyvän hiukan ja sanoo ymmärtävänsä tämän, mutta vakuuttaa olevansa täydelleen syytön, vaikkakin kaikki valitettavasti puhuu häntä vastaan. Ja sitten tuo raukka kertoo minulle jotakin, joka saattaa minut kokonaan vakuutetuksi siitä, että hän on hullu, vaarallisesti hullu, ehkä suorastaan raivohullu. Kahdeksaan päivään en ole ollut vastuunalainen toimistani, sanoo hän. Olen saanut eräältä kuolleelta ilmoituksia, jotka ovat sekoittaneet järkeni. Herra Sillakin, sanoo hän, tuntee nämä ilmoitukset.

— Ooh! huudahti komendööri hämmästyneenä. Hän ei odottanut tätä vastausta, se hämmensi hänen ajatuksensa ja herätti hänessä epäluulon, ettei tuo kalpea, pörrötukkainen mieskään huolimattomissa pukeissaan ollut aivan terve päästään.

Vezza oli kadottanut konseptinsa ja kesti hetken, ennenkuin hän pääsi takaisin kiinni puheensa katkenneeseen lankaan.

— Siis, sanoi hän, — hän vakuuttaa eläneensä kahdeksan päivän aikana jonkinlaisessa unenhorroksessa, jolloin hän on tehnyt suorastaan käsittämättömiä tekoja, jotka nyt surettavat häntä kovin. Donna Marina vakuuttaa välinpitämättömyyttään, jopa vastenmielisyyttäänkin teitä kohtaan huolimatta siitä, miten oli käyttäytynyt tuona aistihäiriönsä aikana, lisäten vielä, että hän toivoo minun saavan kreivi Salvadorin vakuutetuksi tästä ja pyytää minun auttamaan itseään. Mitä piti minun vastata? Että minä puolestani uskoin kaikki, mutta etten luullut olevan mahdollista saada kreivi Salvadoria uskomaan mitään. Ja sitten sanon hänelle, ymmärrättehän, ettei Fanny ole vaiennut…

— Hyvä, hyvä, tyyntykää. Ymmärrättehän, että siinä on joka tapauksessa kylliksi loitontamaan Salvadorit. Palatakseni takaisin markiisittareen; hän kysyi minulta ivallisesti hymyillen, tunsinko testamentin sisällön. Kerroin sen hänelle, mutta hän ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan. Jos minut on jätetty perinnöttömäksi, niin on se sitäkin suurempi syy serkkuni kaltaiselle kunnon miehelle olla hylkäämättä minua. Sen jälkeen hän puhuu minulle teistä, ja minun täytyy tunnustaa, hyvin järkevästi. On olemassa todellakin pakottavia syitä, joiden vuoksi donna Marina on oikeassa, ja toivon, ettette pahastu, että olen ottanut toimekseni tuoda ne perille. Olen varma siitä, että teen hyvän työn teitä kumpaakin kohtaan.

— Ettäkö minä matkustaisin? kysyi Silla kiihtyen. Komendööri ei vastannut.

— Mutta luuletteko te todellakin, että kreivi Salvador palaa, että hän ottaa itselleen sairaan ja perinnöttömän vaimon muusta puhumattakaan? Kuinka voi ottaa vakavalta kannalta tuollaisessa tilassa olevan naisen puheita! Pankaa toki käsi sydämellenne ja vastatkaa, voinko minä, joka valitettavasti olen sekoittunut tämänöisiin tapauksiin, voinko minä nyt, kun donna Marina on sulhasensa hylkäämä, osaksi minunkin vuokseni, ja köyhä, sillä omastaan ei hänellä mahda paljoakaan olla, ja hirveän sairauden uhri, voinko minä, toistan sen vielä kerran, jättää hänet ja palata maailmaan kevyin sydämin, aivan kuin ei mitään olisi ollut, vain siksi, että tuo sairas nainen herää hourailustaan ja sanoo: menkää? Mennä pois ja jättää hänet yksin peloittavan onnettomuutensa kanssa! Neuvottako te, komendööri, minulle tätä halpamaisuutta?

— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi kommendööri hiukan loukkaantuen. — Älkäämme käyttäkö suuria sanoja ja miettikäämme vähän enemmän. Te luulette, omantuntonne mukaisesti, että teidän täytyy ruveta markiisitar Malombran suojelijaksi? En tahdo olla ankara teitä kohtaan, sillä sydämen asioissa en ole sitä koskaan ja toiseksi, kenellä voi pää olla paikallaan tällaisen yön jälkeen. Mutta selittäkää minulle, suokaa anteeksi, minkälaista suojelusta te voisitte tarjota markiisittarelle? Ajatelkaa tarkemmin, se olisi vähän vaikuttava ja vähän kunniallinen suojelus, joka saisi kaikki muut loittonemaan hänestä. Sillä markiisittarella on sukulaisia, jotka tulevat hänen avukseen, ellei rakkaudesta, niin ainakin hyvän tavan vuoksi. Minä tunnen heidät, ja olen siitä varma. Mutta teidän täytyy hävitä näyttämöltä. Ja näettehän, suoraan puhuen, ettei tässä voi edes, olla kysymystä sovittavasta avioliitosta, kun nainen itse työntää teidät luotaan, ja ennen kaikkea, nainen, joka ei ole täysin järjissään. Siis, mitä te tahtoisitte tässä tehdä? Teille ei jää muuta kuin matkustaa.

Silla taisteli ylpeästi pysyäkseen kylmäverisenä, tukahduttaakseen pienen toiveen kipinän, joka alkoi syntyä hänen sydämessään ja joka olisi voinut tuossa tukalassa asemassa hämmentää hänen arvostelukykyään.

— Kunnianne kautta, herra Vezza, sanoi hän, — luuletteko tämän neuvon olevan hyvän?

Te voitte varmentaa itsenne donna Marinan aikeista puhumalla itse hänen kanssaan. Samalla voitte arvostella hänen järkensä tilaa.

— Hetkinen! Markiisitar pyysi minun kertomaan hänelle tämän keskustelumme, jonka tulen myös luvallanne tekemään; samalla hän ilmaisi, että hän toivoo tapaavansa teidät.

— Hm. Pitäisi kysyä häneltä itseltään. Menkää ja olkaa rohkea. Minulla on ikäni vuoksi oikeus puhua teille, herra Silla, kuin isänne. Selittäkää minulle tämä asia, jota en voi käsittää, muistaen erästä kohtausta viime vuonna. Pidättekö te todellakin donna Marinasta?

— Riittää, riittää. Siis sanon hänelle, että olette päättänyt lähteä?

— Ei, sanokaa hänelle vain, että hän ilmoittaisi ajan, jolloin minun on mentävä hänen luokseen.

— Kyllä. Sanoakseni teille totuuden, niin minun henkilökohtainen etuni vaatisi, että te jäisitte tänne vielä muutamaksi tunniksi. Pyytäisin teitä auttamaan itseäni. Minulla on niin paljon tekemistä. On pyydettävä tuomarilta sinettien liittämistä. Käsitättehän, testamentissa on niin paljon ihmisiä! On kirjoitettava Novaran hospitaalin johtokunnalle. Olen jo lähettänyt sähkösanoman, mutta se ei riitä. Myöskin hautajaisista on puhuttava. Perhekappeli on Oleggiossa. Pitääkö kreivi viedä sinne? Pitääkö hänet haudata tänne? Ennen kello kahta tuodaan painetut kuolinilmoitukset, jotka on lähetettävä; suuri työ siinäkin! Cesare-vainaja oli enemmän kuin puolen Piemontin ja puolen Toscanan serkku. Siis mitä minuun tulee, olisin iloinen, jos te jäisitte tänne iltaan asti.

— Ohoo, tuuli kääntyy, sitä parempi, sanoi komendööri. — Tämä ilmakin on suorastaan kamala.

Silla ei vastannut, tervehti ääneti ja meni mietteissään omaan huoneeseensa.

Mikä oli nyt tuo uusi arvoitus? Mitä oli tuo uusi kohtalon ilveily? Hän ajatteli eräitä tapauksia, kun hullut yht'äkkiä herätessään ovat parantuneet. Ehkä donna Marinan hourailu oli ollut vain ohimenevä kohtaus, todellakin kummallisista asianhaaroista johtuva, ääretön, hermostunut kiihoitus.

Jos Vezza olisikin väärässä? Jos hän todellakin olisi parantunut? Jos hän halveksi häntä nyt ja työnsi luotaan; tuo painava kahle olisi siis epäilemättä katkennut.

Jäljelle jäisivät omantunnon vaivat ja häpeä, että omasta arvostaan välittämättä oli palannut takaisin palatsiin, syyllinen mielessään, että oli ruvennut kreivin verivihollisen kanssa liittolaiseksi, kun tuo mies, joka oli rakastanut häntä ja tehnyt hänelle hyvää, makasi sairauden murtamana. Mutta sittenkin, jos hän pääsisi vapaaksi, eikö hän voisi kohota vielä, puhdistautua jonkin vaikean ja pitkän sovituksen avulla? Jokin salainen ääni hänen sydämessään kuiskasi hänelle tätä toivetta, kerraten hänelle Edithin sanoja: »hän ei vajoa koskaan, jos rakastaa, niinkuin sanoo.»

Se ei ollut enää sama Silla, joka hetki sitten vuoteessa istuen oli houraillut Guercinon enkelin rukoillessa. Nyt oli itsemurhan ajatus hävinnyt hänen mielestään. Hän ei tahtonut tehdä vielä mitään päätöstä tulevaisuuden suhteen, ennenkuin oli nähnyt donna Marinan ja puhunut tälle. Oi, jospa Jumala tahtoisi olla hänelle armollinen, kohottaa hänet vielä tämän kerran! Hänen uskonnollinen tunteensa, hänen uskonsa sielun salaiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja surun terveelliseen voimaan elpyivät taas hänessä. Hän kätki kasvot käsiinsä, ja hänen mieleensä tuli eräs surullinen hetki, jolloin hän oli umpimähkään avannut raamatun ja lukenut siitä: Infirmatus est usque ad mortem, sed deus misertus est ejus. Kuinka paljon lohdutusta, kuinka paljon elämänvoimaa tässä ajatuksessa! Kuvia paremmasta tulevaisuudesta kohosi tahtomattaan hänen mieleensä, vaikka hän koetti vastustaa niitä peläten kuvittelevansa liikoja ja valmistavansa itselleen katkeria pettymyksiä. Rangaistakseen itseään tuli hänen ottaa paikka sukulaisten tehtaassa, tehdä päivällä turhaa työtä ja käyttää yö opintoihinsa ja voida sanoa tuolle henkilölle: ansaitsen vielä, että kannat minua sydämesi syvyydessä!

Nämä kuvat herättivät hänessä myrskyn, sellaisen kuin se, joka parhaillaan pieksi palatsin seiniä ja kattoa. Satoi yhä, mutta Alpe dei Fioren kallionlohkareet alkoivat tummua selvinä kalpeaa taivasta vastaan, pohjatuulen raivotessa ja repiessä harmaat pilvet riekaleiksi.

VI. SELKEÄÄ.

— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?

Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta, harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä. Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama, karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen siellä.

— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta? Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei, kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista. Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole koskaan mitään, joka vaivaa teitä?

— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin kiintynyt tuohon?

— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. — Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä, se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla oli!

— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En voi tuomita häntä vielä niinkuin te.

Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia kiusallisia ajatuksia.

Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin asioita.

— Tulkaa, sanoi don Innocenzo liikutettuna, ja tarttuen Steineggen käsivarteen hän vei tämän yksinkertaiselle penkille. — Pysähtykäämme tähän, ajatelkaamme, miettikäämme, mitkä syyt olisivat voineet vaikuttaa tyttäreenne.

Don Innocenzo ei löytänyt ensimmäistä sanaa, pusersi kiivaasti käsiään ja imi tapansa mukaan yhteenpuristetuin huulin ilmaa.

— Ettekö ole sattunut koskaan huomaamaan, alkoi hän vihdoin, — jotakin huolta, jotakin salaista surua tyttärenne sydämessä?

— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni…

— … ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on tyttöparan sydämessä.

— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti papin kättä katsoen häneen suu auki.

— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin hyvää ystävää?

— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne, eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan. Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan… Ei, sen uskon, ei minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa, kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä, eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö? Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa teille tätä.

— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.

Steinegge työnsi hatun niskaansa, risti kätensä pudistaen niitä hermostuneesti ja katsoi taivasta kohti; sitten hän peitti niillä kasvonsa nojaten kyynärpäitään polviaan vastaan.

— Ymmärsin, mumisi hän, — ensimmäisenä iltana… mutta nyt… luulin hänen olevan tyytyväinen.

— Luulin hänen olevan tyytyväinen, toisti toinen ottamatta käsiään kasvoiltaan. — Nyt rukoilen hänen kanssaan… menen kirkkoonkin… olen antanut anteeksi kaikille, luulin, että se riittäisi.

Pappi oli vähällä heittää käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa: niin, mene rauhaan, sinä raukka, kiusattu, yksinkertainen ja nöyrä, sinulle se riittää! Sinä olet kuin poika, jonka isä lähetti maailmaan työtä tekemään ja joka haavoitettuna, toveriensa vainoamana palaa takaisin isänsä huoneeseen ja itkien kolkuttaa ovelle, mutta palvelijat sulkevat sen hänen edessään kuin arvottomalta. Hänen isänsä on nähnyt ja kuullut kaikki. Pyhä Jumala, etkö sallisi, että tämä ottaisi hänet vastaan ja lohduttaisi häntä? Hän oli sanomaisillaan näin, mutta katsoi pukuaan, puraisi huultaan ja vaikeni painaen sanat kuohuvaan sydämeensä.

Menkäämme hänen luokseen, ystäväni, sanoi hän, — menkäämme hänen luokseen heti paikalla. Minä teen kaikki; menkäämme heti!

— Ei, ei, ei, vastasi don Innocenzo. — Hän ei suostuisi vastaanottamaan kääntymystänne, joka näin ollen johtuisi vain rakkaudesta häneen, mutta ei vakaumuksesta. Ajatelkaa asiaa, älkääkä puhuko neidille tämänpäiväisestä keskustelustamme. Koska sanotte rukoilevanne, niin rukoilkaa, pyytäkää Jumalalta sanaa sydämeenne, ja jos tämä sana tulee, niin silloin, silloin voitte sanoa tyttärellenne: tiedä, että olen ajatellut, rukoillut ja uskon nyt. — Mutta sitä ennen ei mitenkään. Ja nyt, sallikaa minun muuttua jälleen papiksi ja sanoa teille: olen kokonaan käytettävänänne, puhelkaamme, lukekaamme, keskustelkaamme… ja jos haluatte, parjatkaamme yhdessä pappeja!

Don Innocenzo lisäsi hymyillen nämä sanat nähdessään Steineggen hiukan epävarmana.

— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi, ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista, vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa — Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne — ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, der letzte Trost. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi. Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne, järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani. Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja… voisinko sanoa teille erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin koko teidän teologianne.

Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen jotakin mädäntynyttä.

— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta suu hymyssä.

— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla, jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa, joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni; he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.

Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä kirkasta valoa.

— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin, hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita. Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan. Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen, niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma, vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä äkillisten, sisäisten välähdysten valossa…

— … nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos: voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko, ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne vastaavat.

Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo, kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi hän taas puhettaan.

— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata, koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä; mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä. Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano muuta.

— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte, sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa, kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos, kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä? Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä haluaa…! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!

— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin, kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti: että antaisin anteeksi.

— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. — En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa minulle ja muillekin… Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen tehnyt mitä olen voinut.

Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä, pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka, tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.

Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.

Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti don
Innocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:

— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää, että päätöksenne on vapaaehtoinen.

Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä kovasti ja lähti kulkemaan.

Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra! Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.

Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää. Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle, pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät, katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi, pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään. Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku, tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä, seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.

Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle, mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.

Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään. Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: Am Aarensee. Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:

Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi, että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut. Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta? Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä! Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär halunnut nyt tavata häntä.

Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä. Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt tyttärensä salaista sydämen surua.

Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen tyynesti.

— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.

— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä. — Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi teille?

Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.

Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan; mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut, ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle, tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä, joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi, vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia sitten unohdettuja lauluja.

— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun purskahduksetkin.

— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele, jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan kävelemään? Oletko väsynyt?

— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin aikaan syödään päivällistä?

— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin insinöörille.

Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.

— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset kursailunsa ja meni edellä.

Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon aikaa!

Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän korttinne!

— Minun…? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni ottamaan Steineggeä käsivarresta.

Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja? Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen. Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!

— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen jäljelle.

Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa; toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä vierelle.

He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä, mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa, pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso, valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät sinipunaiseksi.

— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.

— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua, joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan, että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi Johannisbergeriä.

— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni näyttää täältä.

Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.

— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.

— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina elää täällä!

— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.
Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.

— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi hyvin toimeen, eikö totta?

Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä vastaväitteisiin.

— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma pieni talomme.

— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.

— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!

Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa tai vihansa kuohuessa.

— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan vedenneidoille.

— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita vesiä ja niittyjä ja metsiä…

— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen kanssa.

— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa tuoda sisään… sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin ruhtinasta. Eikö niin?

Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja sulki ne sitten uudelleen.

— Ja nyt näen… Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. — Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen pienellä sormellaan, jonka tunnen…

Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.

Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin pohdittu ehdotus.

— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän eläisi minun kanssani?

— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. — Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika herra kirkkoherran luona.

Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta pitkin huonoa tietä.

— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.

— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän sykkien.

Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen hänen korvaansa:

He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.

Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät, puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.

— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään tavalla.

Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin molempiin käsiin.

— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa minkään suhteen täällä sisällä.

Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi. Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse hänen viereensä.

— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko, että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?

— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin, ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.

Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja hymyillen hänelle kostein silmin.

— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi, mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista, aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä, alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten…

Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä ei vastannut, ja jatkoi ääneen:

— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle, jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi? Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt, kuule minua, Edith tyttäreni.

Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen kättään omassaan.

Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.

— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot, Edith, kaikesta tästä?

— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa. Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.

— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä hymyillen silmiään.

— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.

— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit minulle ensin?

Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.

— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle uudelleen, isä.

Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen, mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta loistaen huusi:

— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt löydätte toisen Edithin.

Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.

— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.

Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan. Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.

— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta? sanoi hän.

— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana palatsista?

Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella rannalla.

Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne, antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä, jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.

— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet noista arvottomista ajatuksista.

Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.

Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä hymyillen isälleen.

Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi, kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko oman itsensä inho.

— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te tarvitsette!

VII. MALOMBRA.

Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut, tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana. Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät omille teilleen.

— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä rekistereistä, ennenkuin C…n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille, että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita teillä on?

— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti paikalla.

— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.

He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.

— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa, tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?

— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa. Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?

— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo tuolla tekevät?

»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale taustanaan.

Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan viereen.

— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja ojentaen huuliaan.

— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka, ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.

— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän. Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.

— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai ettekö tule?

— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään. Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!

Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen puhuvan hänelle.

— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!

— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin parantunut! Milloin lääkäri tulee?

— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna, ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.

— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.

— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!

Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.

Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot kuolonkalpeat.

Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki
Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.
Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:

Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:

Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta hän pysyi liikkumattomana.

Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa tarinaa.

— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, — mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.

Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.

— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —
Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.

Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.

— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?

— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä uhrauksen tahansa.

— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi minun kirjoittaa hänelle?

— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata minua.

— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin, mutta hän ei näyttäytynyt.

Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten yht'äkkiä sanoen:

— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla yhdentoista aikaan?

— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu siihen.

— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan epäilevän.

Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.

Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen, kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä hymyillen.

Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.

Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten sanojen alle:

Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa kulmassa hopeainen lilja.

— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli koe.

Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta. Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.

Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta, jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.

Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.

— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.

— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan rauhallinen!

— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs, tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri; sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta. Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon, tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!

— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh, se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia sairastumisenoireita. Niin se on.

— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen, mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.

— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa. Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?

— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn, mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?

— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä.
Sanoihan hän itsekin niin.

— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko, sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat, eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.

— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo päivälliset sujuvat.

Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat työskennellä.

Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin? Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan, viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina. Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt pysyivät piilossa.

Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny, kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan, toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa, jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan, osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.

Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan astuneen näyttämölle.

Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.

Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä, vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset, kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta, vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.

— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.

Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa väriloistoa.

— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän kauhistuen kuin hämmästyen.

Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei sekaantunut äly.

— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.

— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi, tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle, että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut. Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää minulle tämä palvelus.

— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa: heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.

Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän itsekin epäili erehtyneensä.

— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä puhunut Giovannan kanssa.

Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.

Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon ohitse.

— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli, murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.

— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa, että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.

Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi ovelle.

Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun. Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea; kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen; silmät kiiluivat kuin timantit.

— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä, niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?

— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, — meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.

— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on hyvä tanssia! Missä on herra Silla?

— Lähtenytkö? Ei suinkaan! huudahti Marina tarttuen ylpeästi häntä käsivarteen ja puristaen sitä kovasti.

— Ei, ei, ei, hän on täällä vielä! vastasi toinen kiireesti, — mutta minun on esitettävä hänen anteeksipyyntönsä. Hän ei voi oikein hyvin eikä halua syödä päivällistä, ja kun hän ystävällisesti tarjoutui auttamaan minua eräissä kiireellisissä asioissa, niin nyt…

— Mutta… vastasi toinen epäröiden, — en tiedä… hetki sitten hän oli kirjastossa…

— Hän on salissa, sanoi lääkäri. — Hän kirjoittaa. Ottakaa vastaan hänen anteeksipyyntönsä, markiisitar pyydän teitä.

— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin kutsumattakin… Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma. Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä, puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.

Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat, nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat, cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.

Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin, peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös, ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.

— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?

— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin kuolleetkin heräämään.

Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen luidensa lävitse.

— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.

Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula kilisi pikarien reunaa vastaan.

— Pyydän teitä maistamaan tätä viiniä, sanoi Marina. — Ja miettikää nyt. Eikö teistä siinä tunnu kaukainen manalan virran maku?

Komendööri kohotti lasin, katsoi viinin kirkasta väriä, kostutti vielä kerran huuliaan ja sanoi:

— Olettakaa siis, komendööri Radamanto, sanoi Marina liikutetulla äänellä suupielien hermostuneesti vääntyessä, — että eräiden syiden vuoksi olisin ajatellut…

Hän lysähti nojatuolinsa selkämystä vastaan ojentaen huuliaan ja tehden kädellään liikkeen kuin heittäisi halveksien luotaan jotakin arvotonta.

— Tiedättekö, tämä elämä on niin kurjaa! Olettakaa siis, että minä olisin ajatellut avata oven ja lähteä ulos silloin, kun aurinko kuolee, kukkien keskellä, vieden mukanani muutamia henkeviä ystäviä, jos matka ehkä sattuisi olemaan liian pitkä. Olettakaa, että tuossa Bordeaux'ssa…

— Outo maku? sanoi hän. — Mutta sehän on puhdasta, tämä Bordeaux, puhdasta kuin Ave Maria! Se oli vain Proserpinan pilaa. Juokaa! jatkoi hän kiihoittuneesti, juokaa, surullisen hahmon ritarit. Vahvistakaa sydäntä ja henkeä!

Tohtori ei juonut. Hän tunsi myrskyn lähestyvän. Vezza sen sijaan seurasi donna Marinan neuvoa ja tyhjensi lasinsa.

— Hyvä! huudahti Marina kalpeana. — Koettakaa innoittua vastaamaan vaikeaan kysymykseen.

— Niin, sfinxiksi ja vähällä muuttua kiveksi tai vieläkin kylmemmäksi!
Mutta ken ensin puhuu, sanoo kaiken. Siis…

Hän oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja nyt koko hänen ruumiinsa lävitse käyvä kouristus katkaisi hänen äänensä. Molemmat miehet nousivat seisomaan. Marina puristi kädessään veistä ja työnsi sen kärjen raivoisasti pöytään.

— Tyyntykää, tyyntykää, sanoi lääkäri ottaen Marinan jääkylmän käden ja kumartuen hänen ylitseen.

Mutta tämä oli jo taas päässyt itsensä herraksi ja työntäen luotaan lääkärin käden nousi ylös.

Ja hän syöksyi rajusti omansa ja lääkärin pöydän välitse järvenpuoliselle kaiteelle.

— Siis, sanoi hän kiirehtien puhumaan saadakseen unohdetuksi äskeisen heikkoutensa, — uskotteko te, että ihmissielu voi elää maan päällä enemmän kuin yhden kerran?

Kukaan ei äännähtänytkään. Puutarhuri, kokki ja Fanny nousivat kamaripalvelijan kutsumina kiireesti portaita kuuntelemaan ja vakoilemaan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt; aallot kuiskailivat hitaasti toisilleen: Kuulkaa, kuulkaa!

— Kuusikymmentä vuotta sitten tuon kuolleen isä (hän viittasi palatsin siipeen päin etusormellaan) sulki tänne ensimmäisen vaimonsa kuin vesikauhuisen suden ja tappoi hänet pala palalta. Tämä nainen on palannut haudastaan kostamaan tuolle kirotulle suvulle, joka on hallinnut täällä aina viime yöhön asti.

Hän tuijotti oikeanpuoliseen oveen, joka oli auki, koska tarjoilupöytä oli asetettu viereiseen saliin.

Fanny ja toiset pakenivat palatakseen taas heti uudelleen varpaillaan ja piiloutuen häneltä.

— Sisään! Hän ei tule koska tuntee kertomuksen. Mutta hän ei tunne kaikkea. Minun on kerrottava hänelle loppu. Palattuani haudastani ovat nämä minun voitonjuhlani.

Hänen äänensä heikkeni yht'äkkiä. Hän syleili pylvästä, jonka vierellä seisoi, nojasi siihen otsansa pudistaen päätään kiihkeästi kuin olisi tahtonut työntää sen sisään siihen ja päästi pitkän, käheän ja intohimoisen valituksen, joka jäähdytti kuulijain veren.

— Sairaanhoitajatar! Tuo tämänöinen nainen! huusi lääkäri kovaa ovelle ja kääntyi sitten Marinaan päin, jota piti lujasti käsivarresta.

— Lähtekäämme, markiisitar, sanoi hän lempeästi, — te olette oikeassa, mutta olkaa hyvä, tulkaa pois älkääkä sanoko tuollaisia asioita, ne tekevät teille pahaa.

Marina kohotti kasvonsa, järjesti oikealla kädellään pörröisiä hiuksiaan otsallaan ja lävisti ahnein silmin puolipimeän salin ja sen oven. Lilja hänen huohottavalla rinnallaan nousi ja laski, se näytti kamppailevan auetakseen. Puutarhurin vaimo ilmaantui ovelle. Hän viittasi tätä kiivaasti vapaalla kädellään menemään tiehensä ja sanoi hiljaa lääkärille, puhuen enemmän elein kuin sanoin:

Hän sanoi nämä viimeiset sanat niin arvokkaalla ja ylpeällä äänellä, että lääkäri totteli ja suostui seuraamaan häntä. Tälle oli tällä hetkellä ennen kaikkea tärkeätä saada Marina poistumaan kaiteen luota.

Marina kulki hitaasti pitäen oikeaa kättään pukunsa taskussa. Vezza ja kamaripalvelija katsoivat kalpeina hänen ohikulkuaan. Lääkäri seurasi häntä pysähtyen antamaan määräyksiä sairaanhoitajattarelle. Sillävälin Marina saapui ovelle.

Fanny kokki ja puutarhuri olivat vetäytyneet sivulle antaakseen hänen kulkea ohitse. Marina ei huomannut heitä. Salissa ikkunaluukut olivat puoleksi suljetut ja verhot lasketut alas.

Silla seisoi salin kynnyksellä. Hän näki Marinan tulevan ja tunsi itsensä hetkisen epävarmaksi; hän ei tietänyt astuako esiin, vetäytyäkö sivulle vai palata takaisin saliin. Marina otti kaksi nopeata askelta häntä kohden sanoen: — Onnellista matkaa! ja kohotti oikean kätensä. Kuului pistolin laukaus, Silla kaatui maahan. Fanny ryntäsi ulvoen tiehensä, lääkäri hyppäsi saliin, huutaen miehille, että nämä ottaisivat markiisittaren kiinni, ja hyökkäsi kaatuneen luokse. Vezza, kamaripalvelija ja toinen naisista juoksivat huutaen sisään katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Puutarhuri ja kokki kiljuivat kiihoittaen toinen toistaan pitämään kiinni Marinasta, joka käyden takaperin savuava pistoli kädessään kulki heidän keskellään, ilman että kukaan uskalsi koskettaa häneen sormellaankaan, meni kuistikon halki ja astui ulos vastapäisestä ovesta lukiten sen jälkeensä.

Puutarhuri ja kamaripalvelija ryntäsivät häpeissään ovelle, jonka he särkivät hartiavoimin. Käytävä oli tyhjä. He pysyivät epävarmoina, odottaen ehkä saavansa kuulan rintaansa.

— Eteenpäin, pelkurit, ulvoi lääkäri rynnäten heidän keskelleen. Hän pysähtyi kuunnellen. Ei mitään ääntä.

— Pysykää paikallanne te, sanoi hän ja hyökkäsi kreivin kamariin. Se oli tyhjä. Kynttilät paloivat siellä rauhallisesti.

He menivät edelleen, lääkäri makuukamariin, molemmat toiset vanhanaikaiseen huoneeseen. Huoneissa ei ollut ketään.

He ryntäsivät juoksujalkaa alas, tohtori ensimmäisenä. Päästyään käytävään hän kuuli melua ja erotti komendöörin äänen:

Marina oli yksin purressa, soutaen siitä ohitse lännenpuoliselle selälle. Peräpenkillä näkyi pistoli.

He juoksivat alas salaportaita. Tohtori kaatui ja vieri aina alas asti, mutta oli taas heti jaloillaan kuullakseen puutarhurin kiroten pysähtyvän ja sanovan: — Mutta venettä ei ole! Hänhän lähetti Ricon siinä ennen päivällistä.

— Ehkä poika on jo palannut! sanoi lääkäri ja työnsi sykkivin sydämin sisälaiturin oven auki.

Hän oli lysähtää maahan. Hän tiesi hyvin, ettei lähellä ollut muita veneitä.

Toinen ei oikein ymmärtänyt, mutta kiiruhti tiehensä. Lääkäri juoksi taas ylös.

Puutarhurin kuultiin huutavan kaukaa. Toiset äänet vastasivat hänelle. Erään talonpojan askeleet kaikuivat kiviportailla, toiset seurasivat sitä. Uteliaat kääntyivät sinne kuin sähkökipinän kutsumina. Isäntä oli kuollut, he astuivat rohkeasti sisään. Pojannulikoita tuli pihalle, niitä luikahti siitä sisälle ja alkoi nousta ylös portaita. He tahtoivat astua saliin tietäen, että mies makasi siellä. Tohtori tuli sieltä ulos.

— Oh! vastasi hän. — Enkö jo sanonut teille! Kuula on kulkenut sydämen läpi.

Yksi salin ikkunoista avattiin. Hän juoksi sinne ja hänen perässään äänettöminä kaikki toiset: Vezza, palvelusväki ja molemmat talonpojat. Toinenkin ikkuna avattiin. »Nuoli» oli jo kaukana tyynellä järvellä. Marinan vartalo ja airojen välähtely näkyivät vielä selvästi. Vezza, joka oli likinäkönen, sanoi:

Eräs talonpojista, lomalla oleva sotilas, joka oli noussut tuolille paremmin nähdäkseen, sanoi:

Fanny alkoi kirkua. Tohtori tarttui häntä käsivarteen kuljettaen tytön pois ja käskien häntä vaikenemaan.

— Sieltä lähtee polku, joka kulkee vuorten halki, vastasi toinen, — ja vie valtamaantielle.

— Pääsee. Tarvitsee vain mennä Acquafondan perälle. Se ei ole kuin viiden minuutin asia.

Kahden miehen soutama vene tuli näkyviin R…n rannasta soutaen purren viereen.

— Ei ainakaan järvellä, vastattiin. — Pursi on neljällä airon vetäisyllä rannassa ja nuo toiset tarvitsevat siihen noin kymmenen minuuttia.

»Nuoli» lähestyi pientä, pimeää Malombran laaksoa. Vene oli vastapäätä palatsia. Yhtäkkiä kaksi miestä jätti soutamisen ja hyppäsi keulaan huutaen jotakin, jota ei voinut kuulla.

Ja todellakin nähtiin nyt toisen veneen tulevan lännestä palatsia kohden, se kulki pyssyn kantaman päässä »Nuolesta». Ja huolimatta veneestä ja palatsista kuuluvista epätoivoisista huudoista vene jatkoi yhä rauhallisesti kulkuaan.

VIII. VIHDOINKIN RAKASTETTU.

Tumma varjo ilmaantui don Innocenzon salin avonaiselle ovelle peittäen tähtitaivaan; ääni sanoi:

— Siellä oli kuusi miestä, sanoi pormestari pehmeällä, lombardialaisella tyyneydellään. — Neljä kansalliskaartilaista ja kaksi karabinieeria, jotka etsivät koko metsän. Jos hän olisi ollut siellä, olisivat nuo neljä, jotka saapuivat veneessä kymmenen, kaksitoista minuuttia myöhemmin, jo löytäneet hänet. Olisi hauska tietää, mihin hän on joutunut.

Steinegge viittasi häntä rukoilevin katsein vaikenemaan ja lähtemään ulos. Pormestari ei ymmärtänyt, vaan seurasi molempia toisia, jotka kuiskasivat hänelle jotakin, ulos puutarhaan.

Hän ei ollut nähnyt salissa erästä toista henkilöä istumassa nurkassa seinän ja sohvan välissä. Tämä ei ollut liikahtanutkaan pormestarin ilmestyessä eikä koko hänen puheensa aikana, mutta nousi jäätyään yksin ja meni puutarhan ovelle, jossa vaatimattoman, pienen lampun valo sammui selkeän, kuuttoman yön mustiin varjoihin.

— Joku väittää, sanoi pormestari loitoten kirkkoherran ja Steineggen kanssa porttia kohden, — että hän olisi kiivennyt vuorille. Mutta ajatelkaa toki, sellainen nainen kuin hän, miksi hän olisi mennyt vuorille? Mennäkseen minne? Minä en sitten ollenkaan epäile, ettei hän ole Acquafonda Pozzon pohjalla, tiedättehän, tuossa kolossa, joka on Malombran laaksossa.

Edith ei voinut kuulla muuta, sillä he hävisivät nyt talon kulmauksen taakse, ja keittiössä joukko eukkoja papatti kovaäänisesti. Hän meni istumaan muurille vastapäätä ovea, josta kuuluivat kaikki nuo lörpöttelyt juhlallisen yön rauhaan.

— Tyhmät hupsut, sanoi karhea ääni, joka kohosi kaikkien toisten ylitse, — ettekö ymmärrä, että sehän on aina ollut hullu, pahemmin melkein kuin tuo entinen? Mies oli hänen rakastajansa, sillä menneenä kesänäkin, kun hän oli täällä, he tapasivat toisensa yöllä ulkona, tämän on tohtori kertonut, jos oikein muistatte. Nyt hän tahtoi hylätä tytön, mutta tämä ei sanonut sitä eikä tätä, vaan ampui. Ehei! Sellaistahan lukee joka päivä sanomalehdistä!

— Ainahan sillä nuo pistolit olivat. Ainakin viime elokuusta lähtien varmasti, sillä puutarhuri kertoi, että hän huvittelihe ammuskelemalla kuvapatsaita.

— Ja herra tohtori pelkäsi, pisti väliin eräs kolmas, — että hän olisi tahtonut tappaa itsensä, mutta ettei hänen mieleensäkään johtunut, että tahtoi tappaa tuon toisen.

— Hän kai ei tuntenut hyvin juttua. Vai itsensä tuo olisi tahtonut tappaa! Sanovat hänen hypänneen Acquafondan Pozzoon. Uskotteko te sitä? Kyllä minäkin sen tiedän, ettei häntä ole löytynyt! Sellainen ketteräjalka! Sattui vastaani pari kolme kertaa metsässä. Olisittepahan nähneet, millainen paholainen! Kuka tietää, missä hän tällä hetkellä on? Nähkääs jos hän on tavannut mustalaisparven joka kuljeskelee siedä päin, niin en ihmettelisi ollenkaan, jos hän olisi yhtynyt heihin. Enkä minä ole ainoa, joka niin ajattelee.

Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni mutkitellen.

Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen. He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta tunki heikko valo häneen asti.

— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että oikein se hänelle oli, tuo loppu!

Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.

— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin. Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.

— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?

— Mutta kovin rumia asioita nämä ovat, päätti pormestari, rumia sotkuja! On se vain hyvä asia, että osaa elää kunnon miehenä, eikö totta, herra kirkkoherra, tuommoista ei silloin satu.

Hetken vaitiolon jälkeen pormestari lähti. Molemmat toiset saattoivat hänet puutarhanportille. Kun tämä oli poistunut, kiersi Steinegge käsivartensa don Innocenzon ympärille ja painoi otsansa tämän olkapäätä vastaan sanoen:

— Älkää pelätkö, teidän Edithinne on voimakas, hänellä on vielä toinen voima, joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin.

— Niin, mutta hän kärsii, kärsii! Eihän teistä kuitenkaan tuntunut, että hän olisi ollut kovin kiintynyt tuohon mieheen, eikö totta? Johan te sen minulle sanoittekin, mutta sanokaa vielä kerta, sanokaa aivan suoraan, miltä teistä tuntuu.

Onneksi oli pimeä, eikä Steinegge voinut nähdä don Innocenzon rehellisillä kasvoilla tämän todellisia tunteita, surua, että hänkin oli rohkaissut Edithin rakkautta tuohon onnettomaan.

— Ei, en luule hänen olleen, vastasi don Innocenzo venyttäen sanoja. — Toivon, ettei hän ollut. Sehän oli niin veres asia. Toivon, että hän voi pian unohtaa kaikki, kuin pahan unen. Oli viisaasti päätetty, että matkustatte huomenna. Minusta se on hyvin ikävää, mutta se on välttämätöntä. Ja Milanossa ei pidä puhua enää tästä asiasta, ei koskaan enää. Ja nyt hiljaa!

He lähestyivät Edithiä kulkien hitaasti ja ääneti. Kun he saapuivat hänen luokseen, nousi tämä ja yhtyi heihin He menivät kaikki pitkin muurin viertä aina salin oven edustalle asti. Steinegge kääntyi menemään sisään, mutta Edith istahti muurille.

Edith nousi, syleili ääneti isäänsä ja meni hänen kanssaan saliin istuutuen entiseen nurkkaansa. Steinegge ja kirkkoherra istuutuivat äänettöminä hekin, katsellen värisevää varjoa lampun jalassa. Äänet keittiössä vaikenivat. Yksi toisensa perään Martan ystävättäret kulkivat puutarhan poikki heittäen salin oven eteen kuin taikalyhdyn varjon ja kuiskaten sisään: — Hyvää iltaa. Niityiltä kuului sirkkojen sirkutusta ja sammakoiden kurnutusta.

Sitten he eivät taas puhuneet mitään. Neljännestunnin kuluttua tuli Martta katsomaan, oliko heillä aikeita mennä nukkumaan. Hän katsoi hetken epäröiden isäntäänsä ja vetäytyi sitten varpaillaan takaisin aivan kuin olisi mennyt ulos kirkosta saarnan aikana. Hetki sen jälkeen hän pisti päänsä sisään ja kysyi, oliko ikkunaluukut suljettava.

Mutta Edith ei välittänyt, oliko kosteaa vai ei. Oven kautta näkyi palanen sinistä taivasta täynnä välkkyviä silmiä.

Tähdet, rauhan leposijat, kuinka kaukana olettekaan, te toivomme ja onnemme päämäärä! Kuinka tunteekaan teitä puhtain sydämin katsellessa kuoleman ylevän ihanuuden ja monien asiain halveksittavan turhuuden, asiain, jotka päivänvalossa tuntuvat niin suurilta! Sielujen määräämätön tie niiden noustessa loppumattomasti elämästä elämään, loistosta loistoon, kuinka, huokaillaankaan surujen painaessa, että totuutta rakastava yö ottaisi silmiltämme sumean valon, joka peittää sinut ja välkkyvät asuinsijasi. Sielu riutuu silloin toivossa kuvitellen, että tuolla ylhäällä sitä säälivät, odottavat ja katselevat vakavan lempeästi olennot, jotka rakastavat meitä, jotka tuntevat salaisuuden, jonka vuoksi meidän on pakko viipyä täällä surujen keskellä, jotka tuntevat ajatuksemme ja näkevät vaieten erehdyksemme, koska korkea voima niin vaatii.

Martta kierteli keittiössä, sulki ovia, yski, sytytti kynttilöitä, kolisteli. Silloin Edith keskeytti äänettömyyden.

— Olet varmaan väsynyt, isä sanoi hän, — ja huomenna on sinun noustava aikasin.

— Todellakin, taidan mennä nukkumaan, sanoi hän. — Huomenna ennen lähtöä minun on vielä puhuttava kirkkoherran kanssa.

Tämä kutsui Marttaa ja käski tuomaan kynttilän ja panemaan kirkon avaimet salin pöydälle ennen maatamenoa.

Hän vastasi, ettei häntä nukuttanut ja pyysi saada jäädä vielä hetkeksi don Innocenzon luokse, kun nyt oli viimeinen ilta.

Hänen isänsä oli hiukan pahoillaan, että Edith lähetti hänet yksin nukkumaan.

Steinegge änkytti muutaman käsittämättömän sanan, tarttui kynttilään ja meni ylös aivankuin olisi astunut miekka kädessä vihollista vastaan.

Martta toi toisen kynttilän isännälleen, mutta tämä lähetti Edithin viittauksesta palvelijan pois käskien hänen mennä levolle.

Kun askelien ääni portaissa oli häipynyt, risti Edith kätensä ja katsoi kirkkoherraan.

— Jumala on kuullut rukouksenne, sanoi don Innocenzo. — Hän on vastaanottanut uhrinne.

Edith katsoi häntä yhä kädet ristissä ja mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä. Don Innocenzo, tuon voimakkaan surun valtaamana ja painamana, vaikeni myöskin.

Edith kallisti otsansa sohvan kädennojaa vastaan ja sanoi tukahdetulla äänellä:

Edith kohotti kätensä vastaamatta, puri huultaan ja saatuaan tuhahdetuksi nyyhkytyksen sanoi:

Kirkkoherra istuutui hänen viereensä sohvalle mielenliikutuksen pusertaessa hänenkin kurkkuaan.

— Tulen, sanoi hän, — mutta älkäämme puhuko tästä, vaan tuosta toisesta hyvästä uutisesta, jonka isänne ilmoitti teille ja minullekin. Kaikki muu on ollut pahaa unta, johon emme ole olleet syypäät. Unohtakaamme se.

— Ei, sanoi Edith kiihkeästi, — ettekö itse sanonut minulle eilen illalla, että minun oli kannettava häntä sydämessäni? Ja nyt, kun kaikki syyttävät häntä, soimaavat häntä, eikä hän voi sanoa sanaakaan puolustuksekseen, ja minulla olisi niin monta puolustusta, nytkö unohtaisin ja hylkäisin hänet ajatuksissanikin; en ikinä, niin kauan kuin elän ja toivon, että hän saa sen tietää siinä oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa hän nyt on. Hänkö ilman tunnetta! Kuulkaa!

Kirkkoherra kääntyi syrjittäin hänen puoleensa, hänen nojatessaan yhä sohvan käsinojaa vastaan ja puhuessaan tuskin kuuluvalla äänellä.

— Tahtoisin, että te olisitte tuntenut hänet, niinkuin minä hänet tunsin. Hänessä oli todellista tunnetta, vielä herkempää kuin naisessa. Ja se juuri oli hänen onnettomuutensa, sillä siten hän ei voinut onnistua maailmassa ja tulla toimeen tavallisten ihmisten kanssa. Hän sulkeutui itseensä, omaan katkeruuteensa. Ja kun sitten viimeinen tuki häneltä puuttui, niin hän kaatui. Minä uskon hänen olleen uskonnollisen, sillä kuulin hänen usein puhuvan mitä syvimmällä uskonnollisella tunteella. Kun hän puhui Jumalasta ja hengen elämästä, joutui hän intoihinsa. Hän oli ymmärtänyt minun salaiset ajatukseni isäni suhteen ja hyväksyi ne sydämessään. Huomasin sen eräänä päivänä hänen katseestaan, kun tapasimme hänet tullessamme ulos tuomiokirkosta isäni kanssa. Ja vaikka hän tuli melkein joka päivä luoksemme, en kuullut hänen koskaan sanovan sopimatonta sanaa. Hän oli hyvin omantunnontarkka tässä suhteessa… Me Saksassa emme ole kasvatetut niinkuin nuoret italialaiset tytöt ja tunnemme enemmän maailmaa; mutta hänellä oli niin suuri kunnioitus minua kohtaan ja hän oli niin varovainen kaikissa puheissaan, kuin olisin ollut kymmenen vuoden vanha tyttönen. Myöskin eräänä iltana kävelyllä ollessamme hän puhui minulle täysin avomielisenä, kuitenkin ilman ainoatakaan suoraa sanaa, joka olisi saattanut minut hämilleni tai punastumaan. Ja kuulla nyt tuon pormestarin puhuvan tuolla lailla!

— Kuulin kaikki, kaikki, herra kirkkoherra. Ja olen varma siitä, että kun hän tuli takaisin palatsiin, oli se tuon toisen kutsumana ja kuka ties millaisella tavalla ja kuinka hellittämättömästi. Muistan liian hyvin ne puheet, joita hän piti minulle Orridossa. Sanon teille, että olen niin varma, kuin olisin nähnyt kirjeen tai sähkösanoman. Ja silloin hän oli jätetty yksin, oli kaikkien hylkäämä. Kuka tietää, kuka tietää, don Innocenzo, mitä raskaita ajatuksia hänellä lienee ollutkaan, poika paralla, nähdessään minunkin kaikkine uskonnollisina mielipiteineni kohtelevan häntä noin tylysti.

Hän, joka anoi apua, ettei vajoaisi! Olisinhan silloin voinut toimia toisin, olla rehellinen ja puhua hänelle niinkuin sitten kirjoitin; mutta luulin…

— Ei, neiti Edith, vastasi kirkkoherra, — teidän ei pidä panna päähänne näitä asioita. Kuinka olisitte voinut aavistaa mitään tuollaista? Tahtoessanne tehdä niin ylevän uhrin, käyttäydyitte mitä järkevimmällä tavalla, kun ette rohkaissut hänen tunteitaan ja jätitte nuorukaisen aivan vapaaksi… Teidän omatuntonne on aivan puhdas, ja sen täytyy pysyä rauhallisena.

— Niin, on parempi, uskokaa se! Ette voisi teeskennellä isällenne, ja kuka tietää, kuinka hän kärsisi nähdessänne teidän tuskanne.

— Pitäkää edes huoli siitä, kuiskasi hän, — että joku sääliväinen olento seuraa hänenkin arkkuaan. Ja rukoilkaa jälkeenkinpäin, lisäsi hän.

Don Innocenzo lupasi sen hänelle, mutta Edith ei ollut vieläkään tyytyväinen, hänellä oli vielä jokin vaikea sana lisättävänä.

— Niin, eiväthän hekään häntä rakastaneet. Tahtoisin ajatella hänelle jotakin muistoa, niinkuin voin. Teidän pitää auttaa minua, niin ettei kukaan saa mitään tietää, isäni kaikkein vähimmän.

— Lähetän teille pienen piirustuksen Milanosta, sanoi Edith. — Tämän suhteen kirjoittakaa minulle postitse.

— Menkää nyt lepäämään, sanoi hän. Mutta Edith pyysi saada viipyä vielä hetken tyyntyäkseen, jos isä sattuisi vielä olemaan ylhäällä ja kutsuisi häntä.

Hän nojasi ovenpieleen katsoen taivasta, joka alkoi peittyä pilviin. Tuhansia tähtiä välkkyi kuitenkin pilvien lomassa kuin suurissa, sinisissä ikkunoissa. Kirkon kello löi yksitoista.

— Vielä tunti ja tämäkin päivä on lopussa, sanoi hän. — Minusta tuntuu, että huomenna aurinko nousee toisen värisenä, ja sitten aina näen sen sellaisena. Kuinka monta vuotta vielä?

Edith ei vastannut, hän tarttui keppiin, joka oli jätetty siihen seinää vastaan, ja piirteli sen kärjellä hiekkaan jotakin.

— Vuoret peittyvät pilviin, vai mitä? Pelkään, että saamme huomenna sateen. Kuule, Edith, mieleeni tuli, että pitää muistaa Milanossa tunnit Pedulli-Ripan perheessä, sillä lähdimme ilmoittamatta rouvalle mitään.

— Olisi myöskin hyvä, jos menisimme neiti M…n luokse huomenna, sillä hänellä on vastaanottopäivä.

— Tahdotko olla niin hyvä ja tuoda sen minulle pannakseni sen yhteen päivänvarjon kanssa ja samalla myöskin sikarikoteloni, jonka unohdin saliin.

Hän astui saliin don Innocenzoa äänettömästi kädellään tervehtien. Tämä etsi sikarikotelon, jonka Steinegge oli unohtanut eräälle tuolille, ja ojensi sen hänelle. Edith tunsi kotelon alkuperän ja tarttui siilien katsomatta sitä.

Hän sammutti lampun, odotti, että Steinegge sulkisi ikkunansa ja että askeleet salin yläpuolella vaikenisivat, sitten hän tarttui kynttiläänsä, meni ulos ja kumartui katsomaan hiekkaan.

Hiekkaan oli kirjoitettu sana, mutta siitä ei saanut selvää, sillä puolet oli pyyhitty pois. Neljä viimeistä jäykkää, vieraskielistä kirjainta, sai kirkkoherra kauan niitä tutkittuaan näin luetuksi:

— Weh-sanan pitäisi merkitä saksaksi vaivaa, sanoi hän itsekseen. —
Mutta tuo m?

Sill'aikaa palatsin synkässä varjossa Guercinon enkeli rukoili miehen puolesta, joka petoksen kautta oli yht'äkkiä syösty ikuisuuteen. Hänen elämänsä oli ollut lyhyt, köyhä toiminnasta, monen salaisen kurjuuden tahraama, ja nyt lopussa oli vielä erehdyksiä, jotka ankara inhimillinen tuomio oli jo tuominnut. Ja kuitenkin hän oli miehekkäästi kamppaillut hengen kamppailua, kaatunut monet kerrat ja taas haavoitettunakin noussut ylös ja taistellut edelleen; hän oli rakastanut aina kuumeeseen ja kyyneliin asti noita jumalallisia mielikuvia, joita maa ei päällään kanna, noita ylevän elämän ihanteita, joita hän yksin ja ahdistuksissaan aavisti tulevaisuudessa olevan. Hän oli kestänyt monet kerrat, kirvelevin sydämin, mutta lujin kasvoin, ihmisten välinpitämättömyyden ja Jumalan äänettömyyden ja tuntenut päänsä päällä ivaavan vihollisen varjon. Ja vieläkin enemmän, tuntien epäjohdonmukaisuuden olentonsa sisimmässä, tuskallisten ristiriitaisuuksien painamana, kykenemättömänä suuriin tekoihin, joista hän uneksi, ja pieniin, jotka painoivat hänen sydämellään, nimittäin elää ja tulla rakastetuksi, niin, joka päivä askel askeleelta työnsivät häntä olosuhteiden valtava pahansuopaisuus ja hänen oman luonteensa sairaalloisuus peloittavaa haaksirikkoa kohti.

Jos hänen kasvonsa olisi paljastettu, olisi hänet nähty levollisena. Ehkä hänen sielunsa, vapautuneena ruumiista ja jokaisesta elon siteestä, lepäsi vielä tyynenä sen yläpuolella niinkuin se, joka pitkän oleskelun jälkeen on jättämäisillään ikipäiviksi majan, josta jo halusikin lähteä, mutta seisahtuu vielä kynnykselle tyytyväisenä, ilman kaunaa ja ilman kärsimättömyyttä, melkeinpä pieni säälinsävy mielessään noita huoneita katsellessaan, jotka nyt ovat suljetut, autiot ja hyljätyt. Hän tiesi menevänsä rauhaan, niin suuresti kaipaamaansa lepoon, tiesi myöskin rakkaasta, vasta alkaneesta näystä, että oli nyt rakastettu, niinkuin maisissa unelmissaan oli toivonut, hellän ja voimakkaan sydämen rakastama, joka olisi hänelle aina kuolemaan asti uskollinen. Ollen nyt itse toisella puolella noita monia asioita, jotka meidän puoleltamme katsoen olivat hänestä näyttäneet halpamaisen vääriltä, täytyi hänen ihailla järjestettyä suunnitelmaa ja hyvyyden ja toivon valoa kaikessa.

Mutta suihkulähteet puhelivat keskenään yön hiljaisuudessa, ne sanoivat, että Marina oli mennyt ikäänkuin Cecilia, kreivi Cesare, niinkuin hänen esi-isänsä, että uusia valtiaita tulisi taas palatsiin ja ettei maksanut vaivaa häiriytyä tämän vuoksi. Kun kuu hiukan ennen aamunkoittoa tuli esiin valaisten pylväskuistikon lattiaa ja dracenain ja azaleain loistoa — kukaan ei ollut ajatellut muuttaa niitä paikoiltaan — niin se näytti hekumallisine hymyineen etsivän sieltä jotakin, jota ei vielä sinä yönä voinut sieltä löytää, mutta jonka inhimilliset vaiheet sitten sinne toivat: toisia silmiä, joita täyttää haavekuvilla, toisia sydämiä, joita kiihoittaa rakkauteen niiden sijasta, jotka juuri-ikään olivat ainiaaksi vapautuneet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MALOMBRA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.