The Project Gutenberg eBook of Valkea huvila, by Maila Talvio

Eräänä ihanana kevätiltana tapahtui se rautatieonnettomuus, joka pariksi päiväksi antoi sanomalehdistölle aihetta laajoihin artikkeleihin ja sittemmin viranomaisille tutkintoihin useiden kuukausien aikana. Järkytetyin mielin lukivat kansalaiset pitkin maata kuvauksia ihmisistä, jotka olivat menettäneet kätensä tai jalkansa, tai tykkänään henkensä. Parin päivän aikana oli asianomaisen pienen maaseutuaseman nimi kaikkien huulilla, jopa toistettiin uhrienkin nimiä. Ne olivat tuntematonta väkeä, työmiehenvaimoja, joku vaihdemies sekä eräs leskirouva ja hänen kuusitoistavuotias tyttärensä. Viimemainituista puhuttiin enimmän senvuoksi, että he, ollen samaa perhettä, herättivät enimmän sääliä. Äiti, Maria, kolmekymmentäkuusi-vuotias, kuoli asemahuoneella ennenkuin lääkäri ehti paikalle, tytär, Saima, oli niin vaikeasti ruhjoutunut, ettei hänen henkiinjäämisestään saattanut olla paljon toivoa. Syystä huusi yleisö kuohuissaan viranomaisten huolimattomuutta ja leväperäisyyttä.

Surullisen näköistä oli onnettomuusyönä todella ollut sillä pienellä asemalla, jonka nimeä yleisö seuraavina päivinä toisteli. Särkyneen vaunun ympärillä makasivat avuttomina ihmisten vaatteet, eväät, kopat ja jäähyväiskukkaset. Ja siellä oli myöskin verta ja silpoutuneita jäseniä. Joku utelias paikkakunnan tyttölapsi oli ollut pyörtymäisillään, kun sattui kompastumaan jalkaan, joka oli linkoutunut pitkät matkat kiskojen taakse. Jalassa oli siisti maalaiskenkä ja harmaa villasukka. Kauheaa se oli! Ne onnettomuusuhrit, jotka pääsivät liikkeelle, huusivat julki hätänsä, hajaantuivat nukkuviin asuntoihin ja vastaanottivat siellä kanssaihmisten säälin ja virvoituksen. Vaikeammin haavoittuneet makasivat asemahuoneen pienissä suojissa, voihkien ja valittaen. Eihän täällä ollut edes lääkäriä, ei mitään valmista rautatieonnettomuuksia varten. Kuolleet olivat vaiti — hekin olivat vielä elävien mukana, nimittäin se rouva, jonka nuoren tyttären ukko Trast oli asettanut pöydälle muun paikan puutteessa, ja se vaihdemies, jonka kuiskailtiin olevan syypään onnettomuuteen. Vaiti oli myöskin kuolleen rouvan tytär: hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa, ja ukko Trast, eläkettä nauttiva vaihdemies ja vanhin junavirkailija näillä mailla, arveli itsekseen, että olisikin parasta, jos hän seuraisi äitiänsä eikä enää palaisi tähän pahaan elämään. Niin kaunis lapsi hän oli, olisipa suonut hänen pääsevän pois ennenkuin maailma ehti häntä tahria. Ukko Trast oli jo käyttänyt trasselit, joita hän iänikuisesta tottumuksesta aina piti taskussaan, asemahuoneen pyyhinliinat ja mitä ikinä liinavaatetta löysi, hiljentääkseen peloittavaa verenvuotoa. Tyttö oli jo valkoinen niinkuin tuomien kukkatertut, jotka riippuivat alas räystään yli. Paras oli lapsen kuolla, paras. Ukko Trast oli nähnyt paljon, mutta nyt hän nieli kyyneliä. Hyvän aikaa hän sai liikkua yksikseen siinä keskellä hävitystä — kenenkäpä olisi tehnyt siihen mieli! Makasiinimies kiroili kanniskellessaan tavaroita onnettomuuspaikalta korjuuseen ja herrat soittelivat konttorissa telefonia.

Vihdoin tuli siihen sitten paikkakunnan naisia, ja yrittihän joku heistä ruveta panemaan vesikääreitäkin. Mutta heissä ei sattunut olemaan sellaisia, joiden luonto olisi kärsinyt nähdä näin pahoja verihaavoja ja niin säälittiin ja valiteltiin ja päätettiin lopuksi odottaa tohtoria.

Yksi haavoittuneista huusi lakkaamatta, kysellen huutojensa välissä lapsiaan. Hänelle sanottiin, että ne ovat hyvässä turvassa, kaikki terveinä ja vahingoittumattomina. Silloin rupesi sairas haromaan päätään, voihkimaan ja puhuttelemaan miestään, joka ei ollut täällä. Hetken perästä hän taas kyseli lapsia. Paikkakunnan naiset tahtoivat hautoa hänen päätään kylmällä vedellä, mutta hän työnsi kovakouraisesti kaikki auttavat kädet luotaan. Hänessä ei näkynyt mitään vikaa, mutta hän ei päässyt pystyyn ja vakuutti, että hänen selkärankansa on katkennut. Köyhille aina tapahtui onnettomuus, sellaista oli maailman meno — rikkaat hienoissa rautatievaunuissa säästyivät nytkin. Ja vielä puhuttiin Jumalasta!

Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria yrttejä ja kukannuppuja.

— Minä kuolen… menkää hakemaan lapsia… ai jäi! Menkää hakemaan… Ei parempaa sijaa… lattialla köyhä kuolee… Selkä on poikki… Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut puolestasi… Eikös nyt ole tohtoria… Minä kuolen… Oiii… voiii!

— Älkää… älkää… mitä se siitä paranee… Kyllä tässä on kärsimistä muillakin… Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu niin märältä… Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan… Ei, en minä ole koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako, ei se siitä parane… Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki. Kuolema tästä tulee… Kuinkas kaukana se on täältä pappi…?

Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän syrjiä.

Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.

Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut. Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan, hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei ottaisi häntä pois.

— Sinä otit Elli vainajan… Mutta silloin oli enemmän hyviä ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki hyvät pois.

Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä luottavasti ja avonaisesti.

— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.

Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa tyttö makasi.

— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. — No, no, no… tohtorille on soitettu, tohtori tulee… Kyllä, kyllä, kyllä kaikki käy hyvin.

Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana yli kasvojen.

Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.

Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:

Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet… Saattoi tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki…

— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame… pitkät hopeakäädyt… harmaa sadetakki… Onko hän kuollut?… Sanokaa vain… Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää minua…

Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.

— Me olemme… nyt… sitten… kaikki kuolleet, kuului luonnottomana äänenä kuolevilta huulilta.

— Isä… äiti… minä… kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole…
Kaikki… kuolleet.

Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle. Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan olivat kostuttaneet tytön kasvot.

Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.

Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus, vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua, ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.

— Näin köyhä kuolee… Koko elämänsä on raatanut… Kyllä tohtoreille maksetaan kalliit palkat… mutta ei missään heitä ole…

— Tässähän oli äsken ihmisiä… minne he menivät… Vettä…! Eikö ole vesipisaraa…?

Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä, tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.

Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta, jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja hänen rouvansa.

Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.

— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku, joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät kuolleista.

Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle, minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään. Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.

Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.

Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät, tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla, jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki. Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!

Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.

— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne. Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei Trast tuo häntä tänne… minä kiellän sen… Trast on jo lähettänyt niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on. Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?

Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu. Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:

— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen. Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo. Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin sydämetön!

— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä kiinni paarien käsipuissa.

— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola hyvänsä…

— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde…

— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä sairastupaa…

— Päivänsäde…! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja. Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.

Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.

Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn, ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin. Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.

— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi… Niin, niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä… Minun sulhaseni sanoo, että… Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä hänen vankilaansa…

— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?

— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan, mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita, mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki olette valmiit moittimaan…

Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:

— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida Saleniukselta… Minun sulhaseni sanoo… mutta mitäpä minun kannattaa siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä…

Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta. Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne. Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista, valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella surinallaan.

Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa, kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen, valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta. Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät. Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely. Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».

Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen palvelijattarensa.

Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin, viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori, jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä? Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?

Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin», sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule sisään… olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita ihmisiä… Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan… Ei, Trast, sanoinhan teille jo telefonissa…» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen…» »Mitä te sitten häntä tänne tuotte… Ei, porttia ei avata… Trasti tottelee vain ja paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!…»

Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan, hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä. Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin. Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi: yli yksitoista… Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas…

Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin tahtoi… Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.

Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan, — hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on jano, Miina menee vesisaaville… Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin, Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla…

Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.

Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?

Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa. Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa, astua alas vuoteesta… Jumala… mitä Jumala on tahtonut ja tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa. Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin onneton…!

Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.

Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin. Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän kylmä.

Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli, kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri, ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut…

Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:

— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä? Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.

Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha, joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.

Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?

Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua kuiskaten.

‒ Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä tänne on tulijoita… Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan. Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä ottaa likaisen…

— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille! Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna hänelle housut… anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi vanhat harmaat… Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän raukan.

— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on maalattu?

‒ Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen luona on maalattu. Oi, hyvänen aika…

— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka ehdin.

— Mutta sano silloin minulle, muuten tärvelen kaikki vaatteeni.
Tiedätkö mitä vaatteet nykyään maksavat?

— Mitäs hän. Toisen kukkarosta menee. Etkö olekin tahrinut omiakin vaatteitasi. Älä koetakaan sitä peittää minulta, näen, että olet koettanut bentsiinillä ottaa pois tahraa — etkö sinä tiedä, että maali lähtee tärpätillä? Bentsiini sen vain levittää. Ja pitääkö nyt käyttää valkoisia housuja sellaisessa työssä! Oi, hyvänen aika. Miia, sano Kaisalle, että hän yht'aikaa puhdistaa herra Lagerspetsin takin. Oi, hyvänen aika. Tai saat itse puhdistaa, Janne. Ehkä sitten muistat paremmin varoa. Kaisalla on sitäpaitsi työtä yllin kyllin. Ja kun maalaat toiset penkit, niin merkitse ne, muuten saamme aamusta iltaan puhdistaa vaatteita.

— Nukkuu, on tainnoksissa. Hänhän sai kloroformia. Menkää nyt syömään, vihdoinkin…

— Älä sinä pyhäile, savu tekee hänelle vain hyvää. Jos hän tuosta herää, aion ensi työkseni opettaa hänet polttamaan. Muuten hän täällä menehtyy…

— Nyt minä olen tuonut pöytään puuron ja lähden mansikkamaahan. Ei ole minun syyni, jos kaikki on kylmää…

‒ Vai voisin minä jättää sairaan? Ukko Trast lupasi varmasti tulla häntä noutamaan mökkiinsä ja tuoda mukaansa diakonissan, mutta — eipä häntä kuulu! Saan kauniisti istua tässä. Päällisetkin minun tänään piti saada saliin, aurinko hävittää tykkänään uudet huonekalut. Mutta istu tässä.

— Vai luulet minua niin kovaksi, että heittäisin sairaan sinun haltuusi. Et tunne minua. Ei, menkää te vain ja syökää.

— Luuleeko täti sitten minua niin kovaksi, että saattaisin istua syömässä, kun tässä vieressäni nuori elämä riutuu pois. Täti ei tunne minua.

‒ Ja mitä se valittamisesta paranee… Menisitte nyt… No, nyt tulee papikin takaisin — se vielä puuttui.

— Etkö sinä tiedä omassa kodissasi missä suola on? Kyökin nurkkakaapissa heti oikealla, kolmas hylly alhaalta. Etkö sinä tiedä kyökin nurkkakaappia? Et kai ole koskaan sitä nähnyt.

‒ Hän nyt on kerta kaikkiaan huolimaton. Ida… missä Ida on? Anna sedälle suolaa, Kaisa on unohtanut… Vihdoinkin. Ah… oh… Oi hyvänen aika… No, tyttö, oletko valveilla? Kuuletko mitä puhun? Voitko nähdä minut? Niin, koeta kestää, tekeehän tietysti kipeää. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin. Täällä meillä on sokea poika. Se sama ukko, joka sinutkin toi, toi hänetkin. Ajattele vain sitä, ettei näe mitään. Sinä sentään näet. Oletko jo valveilla? Näetkö minut?

Saima Aalto oli kiinnittänyt silmäteränsä kylmiin harmaisiin silmiin ja hänen kyyneleensä olivat pysähtyneet. Poika joka ei näe — mikä on parempi: olla ilman näköä vai ilman jalkoja? Valkopukuinen rouva toi taasen raikasta, tuoksuvaa juomaa ja pani sitä hopealusikalla tytön huulten väliin.

— Maistuuko hyvältä? Tätä sinä varmaan et ole koskaan juonut. Se on shamppanjaa. Eräs hyvin varakas herra lähetti sitä tänne, annettavaksi vaikeimmin haavoittuneille. Ja tässä saat viinirypäleen. Katso nyt, sinä näyt pääsevän nukutuksesta varsin helpolla, tavallisesti seuraa jälkeenpäin vaikea pahoinvointi. Sinähän voit varsin hyvin. Niin, no tietysti sinä olet sairas… Mitä? Nyt hän kuolee…!

Mutta pieni Saima Aalto ei kuollut. Hän oli vain yht’äkkiä tuskissaan mennyt tajuttomaksi. Ja kun hän heräsi, oli aurinko huoneen permannolla ottanut toisen asennon ja valaisi parveketta, jonka katoksesta riippui heleää vihantaa ja jonka reunalta hohti jotakin punaista. Taasen tuntui hänestä, että hän oli laivassa. Sitten hän jälleen muisti mitä oli tapahtunut, illan rautatievaunussa, onnettomuustapauksen, sen, että äiti oli kuollut ja sen, ettei hänellä ollut jalkoja. Nämä tosiasiat putosivat kuin jyrisevät kiviröykkiöt hänen tajuntansa ylle samalla kuin ruumista raatelivat tuhansien taittuneiden hermojen ja lihasten poltot. Hänen ei kuitenkaan enään hetkeksikään tullut mieleen, että hän kuolee tai että hän tahtoo kuolla. Jos hänen sielussaan kesken piinaa oli jokin pyrkimys, niin oli se: tietää mitä Jumala tarkoittaa. Mutta se ei mitenkään ollut selvä. Hänen koko tarmonsa toimi siihen suuntaan, että hän jaksaisi kärsiä. Ensimäinen valonpilkahdus tuli hänen sieluunsa, kun hän huomasi, etteivät hänen käsivartensa olleet poikki. Hän saattoi nostaa kätensä peitteen alta ja puserrella niitä. Siitä tuli lievennystä. Ja ehkä oli onnettomampaa olla ilman näköä. Varmaan kuitenkin siihenkin murheeseen oli annettu lievennys. Hän puri yhteen hampaansa ja sai pidätetyksi huutonsa. Ihmiset täällä olivat muutenkin tarpeeksi onnettomat. Ei ikinä hän ollut nähnyt niin onnettomia kasvoja.

Tuli uusia ihmisiä. Pitäjän rovasti ja ruustinna tulivat ystävällisesti häntä katsomaan. Ruustinnan silmissä oli kyyneliä, Saima huomasi, että hän kääntyi pois ja itki. Jalattoman nuoren tytön onnettomuutta hän itki. Saima purskahti itsekin itkuun. Nyt kun toinen ihminen totesi miten suuri hänen onnettomuutensa oli, tunsi hän sen entistä selvemmin.

— Niin, lapseni, nyyhkytti ruustinna ja painoi hänen kättänsä, — Jumalan tiet ovat käsittämättömät, mutta ei hiuskarvakaan putoa päästämme ilman hänen tahtoaan. Uskotko sen?

Oli kuin tähti olisi syttynyt lapsen pään päälle ja hän virkkoi täynnä luottamusta:

Oli kuin sairaan olento olisi ollut kahtena. Toista puolta hänessä raateli tuska. Siellä vallitsi pimeys. Toisella puolella kirkastui, siellä valvoi tähti. Hän omisti yhtäkkiä niin paljon: isä ja äiti eivät enään koskaan jätä häntä, kuolleina ovat he aina täällä.

Tyttö lepäsi kädet ristissä ja ruustinna ja talon rouva seisoivat parvekkeella auringonpaisteessa. Ruustinna sanoi:

— Olette te sentään siunattuja ihmisiä te Lepolan asukkaat, kun näin voitte uhrata koko elämänne toisten hyväksi. Onnellisia te olette. Ajatelkaa kuinka moni onneton on tullut luoksenne ja saanut avun. Rakas Roora, minä iloitsen teidän kanssanne. Saatte pikku Saimasta suloisen lapsen, jos hän vain jää eloon. Hän on orpo, hän antaa teille koko rakkautensa.

— Niin… kuka sitä tietää, kuiskasi talon valkopukuinen rouva, —
jääkö hän eloon… ja antaako hän rakkautensa… ja ansaitsemmeko sen.
Koetamme tietysti parastamme. Mutta eipä sitä juuri näe tyytyväisyyttä.
Kiittämättömyyden saa palkakseen.

Kun naiset taasen tulivat vuoteen ääreen, katsoi sairas heihin suurin, vakavin silmin ja kysyi:

— Ei ole vielä, lapseni. Vasta äskenhän tuo hirveä onnettomuus oli… Rovasti näki hänet… minun mieheni nimittäin… ja hän oli ollut niin rauhallisen ja onnellisen näköinen.

— Saako… virkkoi tyttönen ja katsoi arasti uuteen ystävättäreensä, — saako minun äitini kauniin arkun?

Ruustinna hymyili kyyneltänsä lomitse ja laski hellästi kätensä tytön vaaleille hiuksille.

— Minun äitini oli nuori! pääsi kiihkeästi sairaan huulilta ja hikipisarat valuivat alas otsaa.

— Minä tahtoisin, että minun äitini haudattaisiin sinne missä minä olen…

— Ja niissä sinä tahtoisit olla? Tahdotko kotipuoleesi vai jäätkö tänne?

— Olet tullut hyvien ihmisten luo. Tästä talosta ei kukaan ole lähtenyt ilman apua.

— Teemme niin, kaikki tehdään, lapseni, niinkuin sinä toivot. Ja tiedätkö: ehkä sinä vielä tulet kävelemäänkin. Nykyään voidaan tehdä keinotekoisia jalkoja niin hyvin, että ne miltei ovat kuin omat… Se on kyllä hyvin kallista, mutta… olet tullut hyvien ihmisten luo, jotka myöskin ovat rikkaat.

Tyttönen ei sittenkään vielä ollut täysin käsittänyt, että hänellä todella ei ole jalkoja, vielä vähemmin hän oli tottunut tähän ajatukseen. Ja kuitenkin alkoi hän nyt kesken väsymystään ja uuvuttavia tuskiaan suunnitella tulevaisuutta keinotekoisin jaloin. Ajatusten tomuhiukkasina sekaantui asia kärsimykseen, joka piti häntä vallassaan, ja hetkittäin hän sanoi itselleen, että hän on tullut hyvien ihmisten luo, hän on heille kiitollinen, hän voi ehkä sittenkin ruveta opettajaksi.

Punertava kajastus lankesi ulkoa huoneeseen, kun lääkäri ja ukko Trast tulivat. Edellinen totesi sairaan tilan odottamattoman hyväksi ja jälkimäinen luki sen miltei omaksi ansiokseen. Eikö hän ollut uskonut ja luottanut tytön parantumiseen, kun kaikki huusivat hänelle kuolemaa? Eikö hän ollut toimittanut tohtoria ensiksi hänen luokseen? Ja nyt hän tuli hakemaan tyttöä kotiinsa. Pelastusarmeijalainen oli luvannut jäädä tänne ensimäisiksi viikoiksi, hänellä oli myöskin rahaa tarkoitusta varten. Ukko oli oudon vakava ja juhlallinen tätä kaikkea esittäessään.

Mitä? Pitikö sairas siirrettämän täältä pois? Lääkäri ja ruustinna nostivat päänsä kahvipöydän takaa ja katsoivat talon isäntään ja emäntään. Herrat Lagerspets ja Lassén salasivat huonosti vahingoniloaan, pieni Miia näytti pelästyneeltä ja keittiön puolella alkoivat ovet paukkua. Maisteri Kaunistokin yskähteli punaisempana kuin tavallisesti, mutta talon rouvan kasvoilla ei saattanut huomata mitään outoa.

— Niin, sanoi hän, — tietysti meidän täytyy antaa hänet, jos Trast tahtoo.

Jännitys Trastin kasvoilla laukesi. Hän oli laskenut oikein, nyt niinkuin niin monta kertaa ennen! Ei vain saanut näyttää mitään, täytyi hämmästyä.

— Minäkö tahdon? Trastiko tahtoo? Lapsen parasta Trast tahtoo. Voiko verratakaan Trastin mökkiä rikkaaseen Lepolaan?

Herkullisen kahvipöydän ympärillä vallitsi ilkeä jännitys. Mikä katsoi alas, mikä katsoi ylös. Talon valkopukuisen rouvan silmien alle kohosi ikäänkuin punertava turvotus ja keittiössä kilisivät pahasti kupariastiat.

— Meillä nyt on hiukan monta, sanoi rouva Kaunisto vihdoin. — Mitä sanoo tuo papi? Mieheni on viime aikoina alkanut hermostua. Ei sitä hyvästä tahdostaan saa osakseen kiitollisuutta, moitetta vain ja tyytymättömyyttä. Mutta saattekin sitten lakata kuljettamasta tänne väkeä, Trast. Ensi kerralla en minä avaa porttiani, tietäkää se.

Rovasti ja ruustinna päästivät seuran kireästä hetkestä. He puhuivat siunauksesta, joka seuraa niitä, jotka tekevät hyvää, ja ylistivät sairaan tytön suloisia kasvoja ja kärsivällistä mieltä. Olihan aivan tavatonta, että hän sellaisen hirvittävän tuskan aikana oli jaksanut pysyä näin reippaana ja rauhallisena. Mutta hän oli taistellut, sen oli selvästi saattanut nähdä. Hän oli nähtävästi hyvästä kodista.

— No niin, papi, sanoi talon rouva pöydän yli miehelleen, — yritämmekö taas? Sinä sen saat päättää.

‒ Kysytkö minulta? sanoi maisteri, huulet väkinäisessä hymyssä ja kasvoilla sinervä puna.— Mitä minulla on sen asian kanssa tekemistä?

Sekä rovasti, ruustinna että tohtori olivat verraten lyhyen ajan olleet pitäjässä. Heidän oli mahdoton ratkaista, oliko keskustelu aviopuolisoiden kesken häijyä kinaa vaiko jotakin kuivaa leikkiä, jommoinen vanhoissa lapsettomissa perheissä ei ole harvinaista. Molempien nuorten herrain huonosti salatuista eleistä päättäen se oli ilkeää kinastelua, mutta nuori Ida Salenius, joka juuri oli saapunut kotiin kylältä, johti vieraiden mielipiteen toiseen suuntaan. Tämä kaunis ruskeasilmäinen tyttö meni ja laski kätensä kasvatusisänsä olkapäälle, otti hänen edestään tyhjän kupin ja virkkoi hymyillen:

— Papi on aina niin vaatimaton, mamin aina pitää päättää. Kyllä te molemmat olette niin herttaisia!

Seura purskahti iloiseen nauruun. Molemmat nuoret herrat nauroivat niin, että heidän täytyi nousta pöydästä. Viereisessä huoneessa toistelivat he kasvatusvanhempiensa viimeisiä vuorosanoja niin, että miltei kuului ruokasaliin.

Ja nuoret herrat lepertelivät kuin lapset, jotka leikkiessään käyttävät vanhojen ihmisten puhetapoja. Mutta ruokasalissa jatkui toivorikas keskustelu ja kiitollinen ylistely talonväkeä kohtaan.

— Minä olen varma, sanoi ukko Trast, kumarrellen valkopukuiselle rouvalle, — että olen tuonut Lepolaan oikein päivänsäteen.

Ja perinpohjaiseen tapaansa kertoi hän juurta jaksain, miten ensin oli toivottanut tytölle pääsyä pahasta maailmasta parempaan, mutta kuinka hän sitten oli sanonut Jumalalle, että hyvyyttäkin tarvitaan eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja. Hän oli niin pitkäpinnainen jutuissaan, ukko Trast, vaikka hän muuten oli niin rehellinen mies ja vaikka hän oli Lepolan väille suorastaan välttämätön, hän kun toimitti heille kaikkinaista pientä, tärkeää palvelusta.

— Hyvä rouva, se on kaikki junan syy, että herrasväkeä rasitan. Ne ovat kaikki olleet junan tuomia. Juna tuo paikkakunnalle kaiken liikkuvan väen…

— Mikä heitettiin alas vaunusta senvuoksi että hän oli humalassa, mikä mistäkin syystä… Mutta seuraavalla kerralla käännän teidät takaisin portilta.

— En tuo enää ketään. Mutta kun täällä Lepolassa oli hyviä ja onnellisia ihmisiä, niin… Ei, en tuo enää ketään.

Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin isä kaivattua vastasyntynyttään.

— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin, eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä, minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.

Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa.
Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.

Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar. Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen, joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta, missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.

Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa. Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat — eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima, iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta, joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä, sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli, nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä… jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa. Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.

Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt. Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen. Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan, milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja. Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi. Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään. Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.

Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista, silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan. Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.

— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan. Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun, kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle. Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä. Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan. Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua, sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän kaiken, koska nyt kerran olet talossa… Eihän tämä mikään itkun asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla, olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei, vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän…

Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan. Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?

— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan, jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!… Mutta mitä sinä itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa…

Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän olisi peljännyt.

— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli. — Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä tietäisi… Syö nopeasti nyt… Aijai, nyt tuli lakanalle tahra… mitä me nyt teemme… Mitä hullua me nyt teemme…? Kaisa suuttuu, kun hänelle tulee pyykkiä… On parempi, että tahra on musta kuin punainen: minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten mennä kertomaan: setä kävi täällä ja… kyllä sinä ymmärrät Täytyy välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme. Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa, on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli, kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan… Ei, nyt joku tulee… Kuule, ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua… Niin, niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja mamin välejä… Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin. Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee…

Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle, kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää lehden? Varmaan jotain kauheaa… Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen… Ida astui sisään, yllään vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.

— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?… Älä viitsi, puhelimme tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»… Oletko sinä enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?… Kuule, jos… jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa ääressä. Sano sinäkin se hänelle… »Tuuolta tuottaisin kullalleeni ko'on kultaa ja hoopeaa… Tuuolta tuottaisin…» Mikä sopii minulle paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on, suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella. Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä, miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi vapaaehtoisesti. Aih… mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti…

— Salliiko neiti Saima… Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista, oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä Lepolassa on kauheaa… täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen. »Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf… Ei, ala tästä päästä… Menee sivuille… Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin kyllä saat kantaa tarpeeksesi… Sinä hukutat taimet… Missä olit eilen illalla?… Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen…» Onko mokomaa kuultu: kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen kärsinyt, olen purrut hammasta… mutta vesikin on minulle täällä sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minun luoda! Oi, Saima neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa…

— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut…

— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen — sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida, ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet… Ah, Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa minulle jotakin itsestänne… lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä susilaumaa. Tiedättekö… teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan. Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla suureksi… Runo se olisi… Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä, jotka heittävät pois vapautensa… Kuulkaa… Mutta miksi te vapisette? Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt…?

— Menkää pois… Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette aikonut. Teillä on kiire… Teidän pitää istua paperienne ääressä.

— Vai niin… Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa…

— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä, lasta…

Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet pusertuivat ristiin.

— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja… siitä… että he tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!

Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä ja veti sauhun paperossistaan.

— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile, puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne…

Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen tilansa oli kadehdittava…

— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita! Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa kiusata tätiäni… Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä. Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani, hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius. Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan… Kai täti on teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut humalassa… Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista, sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme! Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin — miksei kutsuttaisi? Ja te tulette… ja olette kaikkein kaunein. Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden: me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte… valkoisessa puvussa, kukkanen hiuksissa… Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka punaiseksi täti paistuu… kiukusta ja kateudesta. St… Nyt se alkaa…

Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.

— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme voineet syödä ne päivälliseksi…

— Miten se haukkuisi varkaita, kun sinä pidät sitä huoneessasi. Onko nyt laitaa, että koira pidetään sisällä… ja vielä kesällä…

-— Se ei ole ollut sisällä… Kysy vaikkapa Kaisalta… ethän sinä muita usko… tai Idalta — on sinun hengenheimolaisiasi… En ole koiraa nähnytkään.

— Eivät taida olla kotiväetkään paremmat. Oi, hyvänen aika… Mutta sen minä sanon, että nuo vetelehtijät saavat lähteä…

— Mutta ethän sinä nyt epäile isoja miehiä… Tietysti se on Miian työtä.

— Aina sinä Idaa sätit ja moitit. Hän on ainoa täällä, joka… Mutta sinä et tunne ihmisiä.

— En voi sanoa, että tunnen. Ainakaan en tuntenut sinua, kun sinun kanssasi menin kihloihin… Olisinpa tiennyt… oi, hyvänen aika!

— En tiedä… Mitä sinä kokoat tänne vieraita ihmisiä, jotka hermostuttavat sinut tykkänään…

— En tiedä, tiedän vain, että täällä tulee hulluksi… Ja kuinka hyvä meillä voisi olla. Eikö meidän ympärillämme ole paratiisi…

— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon… Katso tänne. Näitä olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen aika…

— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt mansikkasi… Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä…

— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!

Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan. Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen. Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä. Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.

Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus, hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon. Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti, hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen… kiitollinen…

Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään. Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.

— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on. Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään kasvatuslaitos… Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa suutasi auki…

— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin kiitollinen…

— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit… Mutta pahaksi onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle. Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä. He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana… No, joko sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika, ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään…

— Täti, ei täti mene… Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin kiitollinen…

— Aa… vai niin. Tätä sinä siis äsken valmistit, kun tuossa hymyilit ja puhuit kiitollisuudesta…

— Älä mitään vakuuta. Koetan katsoa sinulle kirjoja. Mutta se on sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja, joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.

— Täti… Eihän täti pahastu… Minä osaan paljon satuja, kauniita satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille… Kun tässä muutenkin makaan laiskana…

— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset… oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään santaa… Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois… Hankin sinulle kirjoja, maksakoot mitä maksavat…

— Täti suo anteeksi… Olin tyhmä, en pyydä kirjoja… enkä lapsia…
Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut…

— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa… Mitä sinä tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla? Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla on vaaleat, kauniit hiukset…

— Ei, tiedätkö, älä sinä enää esitä pyyntöjä. Voi, hyvänen aika, onhan minunkin kärsivällisyydelläni rajat…!

— No, mitä sinä tahdot, sano se nyt yksin tein. Minullakin on hermot, voi, hyvänen aika…

— Täti… Minä tiedän yhden asian, joka ehkä tulee pahoittamaan tädin mieltä.

— Vai niin, taas jokin uusi harmi… Sehän on hauskaa kuulla…
Pelkään, että tulen hulluksi…

— Pieni — no, mitä sinä sitten sitä valmistelet niinkuin olisi kysymys matkasta kuuhun…

— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin… Neiti Erkkilä tulee pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja tätiä…

— Mitä sinä sanot…? Neiti Erkkilä… teitä, vieraita ihmisiä eikä minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?

— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja… Rahat minun kukkarostani… oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä teitä, en ketään… Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä sinä olet menemään… Hyi…

— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te noin kauheasti kiusaatte minua!

— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut kiitollisuudesta.

— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he eivät mene…

— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein.
Ja neiti Erkkilältä myöskin.

— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!

— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret… Täällä on ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä…

— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!

Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.

Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.

— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti ja jätti huoneen.

Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen. Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat, ja rakasti heitä jokaista.

Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää. Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He olivat sairaat. Mitä tehdä…? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän, että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan. Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan, ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän… Vielä tärkeämpää oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi hän tulee, kun hän hymyilee… Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta, hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista… Kanat kaakattavat ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa…

Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi sydämessä.

— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, — sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen. Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle. Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru vie… Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko nuo omenat jo noin suuret… Minä lepään vähän tässä keinutuolissa pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa… Piru vie, kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin nukahtamaan…

Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.

Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.

Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita ja lemmikkejä.

— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti molemmat halusimme antaa lemmenkukat.

— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso… enkeli… tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme, koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi… niinkuin sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle, ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin… Hyi, sinua, Saima, en olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin… Kas vain!

— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa. Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille… Mutta lapsi, miksi olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden… enhän toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita… Sanokaa minulle vain, olenko ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?

Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen valaisivat.

— Olette, lausui tyttönen sitten —… Juuri sitä minä tahtoisin, että me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi olla niin hyvin. Tuo hääkutsu… se on minulle ensimäinen askel. Jos se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä… Autatteko te minua…? Oli pitkä aika… en ymmärtänyt miksi olin tullut tähän taloon… enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?

Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa. Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén, että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin. Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.

Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.

Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla, laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.

— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua? Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua päälaelle… Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan, sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti… Kuuleppa. Kun hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon. Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia…» Ja kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen… No mutta, sinähän itket kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie, eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no… nauretaan pois taas!

Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä hiljan oli istunut.

Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.

Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.

— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa, tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin, mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä pitänyt… Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä. Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu, vaikka härnään ja ärsytän… Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa, että on muitakin talossa… Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?

— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa… Onko hän todella rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä… Sano paikalla.

Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun hän sanoi:

Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään täydessä itkussa:

— Auttakaa… auttakaa, äiti lyö… Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei ole ottanut hopealusikkaa… Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan kenkiä… kirkossa… vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton hatun Miia otti… Aatulla ei ollut hattua… Miia tahtoo tänne takaisin. Neiti puhuu… Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia… eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö…

Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.

No?… Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?… Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö, että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö, että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?… Te käskette tietysti uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin, että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti. Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua nähdä… Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin ruokasalin sohvalla… Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään. Pidin makeisista… otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia. Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut… Sanokaa nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin, odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on hänellä paljon rahaa… Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun isärääsyni… hän… mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat… Minäkö sääliä häntä kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?… Kurjaa on elämä… Tuo laulava tyttö tuolla… hän kyllä on iloissaan, jos jään tänne. No niin, miksei… meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan, koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin. Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa… En luovu tuumastani, en… Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä on vähän hauskaa… Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä. Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään… Mitä nyt…? Ettehän toki ole noin arka… Valkeat puvutkin minä hankin… Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot… Rehelliset keinot tietysti. Joko tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En…

Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä, jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä, ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi, että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.

Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?

Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin, että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti. Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä, mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella. Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat. Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti. Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?

Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti? Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat, miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla, hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä. Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä. Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli mieleen ja alkoi siellä kalvaa.

Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään katsonut tyttöön.

— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, — onko tullut vieraita?

— Kaisa kulta, onko tullut vieraita? Ei Kaisa suutu… Onko ehkä ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi… Olisi niin hauskaa kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut. Rakas hyvä Kaisa…

— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.

— Kaisa, ei Kaisa mene… Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin?
Kaisa nyt sanoisi!

Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.

Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä se nyt oli… kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille, hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile… tahtoisin antaa heitä korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys on saanut voiton.

Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala…

Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.

Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.

— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia ‒ ja nyt saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet… ja Lagerspets, jolle lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani, niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa…

Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät keinotekoisestikaan pystyneet iloon.

— Mitä sinä sanot… minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet… Ei.

Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.

— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa kuoppaa minulle… Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa täytyy, voi hyvänen aika sentään…

Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.

… Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin… viilsi ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys… eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä, hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi humala… Aurinko paistaa… Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä myös… Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko minä? Tuletko, äiti… Nyt me kaikki olemme kuolleet… isä, äiti, isän tyttö… kaikki kuolleet… tulleet terveiksi…

Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan, tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.

— Tohtori, ei ole mahdollista, että hän olisi kuollut. Hänhän on päivä päivältä tullut paremmaksi…

— Pieni enkeli… pieni päivänsäde… Nyt tulee valkoisessa huvilassa entistä kylmempi.

— Voi hyvänen aika sentään, älkää nyt enää puhuko. Menkää pois… antakaa minun olla yksin hänen kanssaan.

— Älä sinä siinä pyhäile. Minä rakastin häntä, nyt sen tiedätte. Nyt vasta sen itsekin tiedän. Niin, niin: rakastin — joko annatte minun olla!

Kirjailija lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja laski kätensä kuolleen hennolle kädelle. Kasvatusäidin raukeiden silmäluomien alitse vuotivat vuolaina kyyneleet. Hän kyseli lakkaamatta, minkätähden tämä lapsi oli tullut taloon, minkätähden käynyt rakkaaksi ja juuri silloin otettu pois. Oliko se totta, että hän täällä oli paleltunut?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKEA HUVILA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Valkea huvila

VALKEA HUVILA

MAILA TALVIO

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE