The Project Gutenberg eBook of Suvun kunnia, by Jack London

Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo Meripaviljongin lanaissa pyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja heidän naisensa.

Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään. Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli. Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen arkatuntoisuuttaan.

Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen, jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta. Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin, teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.

Hän istui algaroba-puitten alla lanain ja rannan välillä. Hänen katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat. Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta. Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia. Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli, että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun, joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin ympäri.

Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta. Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara, suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään. Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä. Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän, tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät, ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin taitavasti.

Hän käänsi katseensa jälleen lanaihin. Mitä oikeastaan oli eroa, hän kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömän hula-tanssin ja hänen oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?

"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan huvita?"

"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi Percival
Ford vakavana. "Ettekö istahda?"

Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen palvelija saapui nopeasti paikalle.

Kennedy tilasi whiskyä ja soodavettä; sitten hän kääntyi Fordin puoleen sanoen:

"Mutta jospa otan jotakin", sanoi Ford painavasti. Tohtori näytti hämmästyvän, ja palvelija odotti. "Poika, sitruunavettä, ole hyvä."

Tohtori naurahti sydämellisesti, kuin asia olisi koskenut häntä, ja vilkaisi soittajiin hau-puitten alle.

"Mitä, sehän on Aloha-orkesteri", sanoi hän. "Luulin sen koittavan Hawaiin Hotellissa tiistai-illoin. Vähänpä siellä lie elämää nyt, luulemma."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi erääseen soittajaan, joka soitti kitaraa ja lauloi hawaiilaisia lauluja kaikkien soittimien säestämänä. Vakaviksi kävivät hänen kasvonsa ja ne pysyivät vakavina hänen kääntyessään toverinsa puoleen.

"Katsokaahan, Ford, eikö teidän ole jo aika jättää Joe Garland rauhaan? Mikäli tiedän, te vastustitte Edistystoimikunnassa hänen lähettämistään Valtioihin, ja siitä haluan nyt puhua kanssanne. Luulisin puolestani teille olevan hauskaa saada hänet maasta pois. Silloinhan voisitte mukavasti lakata vainoamasta häntä."

"Sanokaa sitä miksi tahdotte", jatkoi Kennedy. "Olettehan ahdistellut tuota miesparkaa jo vuosikausia. Se ei ole hänen syynsä. Joskus tulette sen myöntämään."

"Eikö hänen syynsä?" Percival Fordin ohuet huulet vetäytyivät tiukasti yhteen hetkeksi. "Joe Garland on laiska ja irstas. Hän on aina ollut heittiö, hylkiö."

"Mutta eihän se anna teille oikeutta vainota häntä. Olen seurannut menettelyänne alusta asti. Ensiksi opistosta tultuanne, kun tapasitte hänet viljelyksellä työssä, te poltitte hänet kuin vieraan lunan — te miljooninenne ja hän kuudenkymmenen dollarin kuupalkkoineen."

"Ei ensiksi." Percival Ford puhui virallisella äänenpainolla, jolla hän oli tottunut puhumaan komitean kokouksissa. "Annoin hänelle ensiksi varoituksen Isännöitsijä sanoi hänen olevan pystyvän lunan. Sitä vastaan minulla ei olekaan mitään sanottavaa. Mutta sitä vastaan kyllä, kuinka hän kulutti joutohetkensä. Hän repi hajalle nopeammin kuin minä ehdin rakentaa. Mitä hyötyä oli sunnuntaikouluista, iltakouluista ja ompeluosastoista, kun Joe Garland oli siellä joka ilta helvetillisine ja iankaikkisine tum-tumming-kitaroineen ja ukulele-lauluineen, vahvoine ryyppyineen ja hula-tansseineen. Sen jälkeen kuin olin varoittanut häntä, tapasin hänet — en voi unohttaa sitä — alhaalla asunnoilla. Kuulin hula-laulut jo ennen kuin näin näyttämön. Ja nähdessäni sen oli siellä kolme tyttöä häpeämättöminä kuutamossa tanssimassa — tyttöjä joille minä olin opettanut puhtaita elämäntapoja ja, siivoa käyttäytymistä. Ja sitten siellä oli kolme tyttöä, jotka muistaakseni olivat juuri päässeet lähetyskoulusta. Tietysti erotin Joe Garlandin työstä. Samanlaisen tiesin hänen olleen Hilossakin. Ihmiset sanoivat minun menneen yli valtuuksieni, kun kehoitin Masonia ja Fitchiä erottamaan hänet. Mutta lähetyssaarnaajat kehoittivat minua niin menettelemään. Hänhän oli heidän työlleen pahennukseksi."

"Sen jälkeen kuin hän oli päässyt työhön teidän rautatiellenne, hänet erotettiin ilman syytä", ilmoitti Kennedy.

"Eipä", oli nopea vastaus. "Kutsuin hänet yksityistoimistooni ja keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia."

Tohtori Kennedy naurahti ilkeästi. "Kuka hitto teille on antanut luvan esiintyä tuomarina ja lautakuntana? Tilanomistusko teille antoi oikeuden noitten kuolemattomien sielujen valvontaan? Minä olen ollut lääkärinänne. Voinko ehkä huomispäivänä odottaa määräystänne, että minun on luovuttava skottilaisesta whiskystä taikka menetän teidät hoidokkinani? Joutavia! Ford, te otatte elämän liian vakavasti. Sitä paitsi, kun Joe joutui kiikkiin salakuljetuksesta (hän ei ollut teidän työssänne silloin) ja lähetti teille sanan, pyytäen teitä maksamaan hänen sakkonsa, niin te jätitte hänet kuuden kuukauden raskaaseen pakkotyöhön rantasärkille. Älkää unohtako, että jätitte Joe Garlandin silloin pulaan. Te syöksitte hänet tylysti alas. Mutta muistanpa vielä sen päivän, jolloin tulitte kouluun — me asuimme siellä, mutta te kävitte vain päiväoppilaana — ja kun teidät otettiin sakkiin. Kolmasti veden alle uima-altaassa, muistattehan, oli tapa, jolla uusi tulokas aina vastaanotettiin. Mutta te panitte vastaan. Sanoitte, ettette osaa uida. Olitte säikähtynyt, hermostunut —"

"Kyllä, kyllä muistan", sanoi Percival Ford hitaasti. "Olin todellakin säikähtynyt. Ja minä valehtelin, sillä osasin uida… Mutta olin peloissani."

"Ja muistatteko kuka piti puolianne? Kuka valehteli paremmin kuin te voitte valehdella ja vannoi tietävänsä, ettette osannut uida? Kuka hyppäsi altaaseen ja veti teidät ylös ensimmäisen kerran jälkeen ja oli joutua itse hukuttamisen vaaraan, kun toiset pojat tiesivät, että te osasitte uida?"

"Tietysti muistan", vastasi toinen kylmästi. "Mutta pojan jalomielinen teko ei oikeuta elämänikäistä väärää elämää."

"Mutta Joe ei ole koskaan tehnyt vääryyttä teille — mieskohtaista ja suoranaista tarkoitan."

"Ei", oli Percival Fordin vastaus. "Mutta sepä se juuri tekeekin minun menettelyni moitteettomaksi. Mieskohtaista vihaa minulla ei olekaan häntä vastaan. Hän on huono ihminen, siinä kaikki. Hänen elämänsä on huonoa —"

"Toisin sanoen, hän ei ole teidän kanssanne samaa mieltä, miten elämä on elettävä", keskeytti tohtori.

"Eipä ihme", keskeytti toinen taas, "kun muistamme, kuinka monesta paikasta olette hänet ajanut pois".

"Oh, olkaa nyt, Ford. Älkää intoilko. Te olette puhdasverinen uus-englantilainen. Joe Garland taas puoleksi kanakki [valkoihoisten käyttämä nimitys Hawaii-saarten alkuasukkaista]. Teidän verenne on heikkoa. Hänen kuohuvaa. Elämä on teille toista, hänelle toista. Hän nauraa ja laulaa ja tanssii koko ikänsä iloisena, epäitsekkäänä, kaikkien ystävänä kuin lapsi. Te vaellatte elämänne läpi kuin kiertävä rukouspyörä, eikä teillä ole muita ystäviä kuin vanhurskaat, ja niitä ovat mielestänne vain ne, jotka ovat kanssanne yhtä mieltä siitä, mikä on oikein. Mutta loppujen lopuksi, kuka sen voi sanoa? Te elätte kuin erakko. Joe Garland elää kuin rehti mies. Kumpi on saanut elämältä enemmän? Mehän olemme elämän palkoissa, kuten tiedätte. Kun palkka on liian pieni, heitämme toimemme hiiteen, joka, uskokaa minua, on jokaisen järkevän itsemurha. Joe Garland nääntyisi nälkään sillä palkalla, minkä te saatte elämältä. Katsokaa, hän on luotu erilaiseksi. Te taas nääntyisitte hänen palkallaan, joka on laulua ja rakkautta —"

"Rakkaus on teille seitsenkirjaiminen sana, jonka merkityksen tunnette vain sanakirjasta. Mutta todellinen rakkaus, uhrautuva, sykkivä, hellä, sitä te ette tunne laisinkaan. Jos Jumala loi teidät ja minut, miehet ja naiset, niin uskokaa minua, hän loi myöskin rakkauden. Mutta palatkaamme asiaan. On jo aika teidän jättää Joe Garland rauhaan. Se ei ole arvokasta. Se on raukkamaista. Teidän on ojennettava hänelle auttava käsi."

"Miksikä minun enemmän kuin teidänkään", tiedusti toinen. "Miksi ette itse ojenna hänelle kättä?"

"Minä olen ojentanut. Tarjoan hänelle kättä nytkin. Koetanhan saada teitä luopumaan Edistystoimikunnan hommasta hänen poislähettämisekseen. Minä olen hommannut hänelle paikan Mason & Fitchillä. Olen hommannut hänelle viisi-kuusi paikkaa, mutta joka paikasta te olette toimittanut hänet pois. Mutta älkäähän huoliko. Älkää unohtako yhtä seikkaa — vähäinen suorasukaisuuteni ei tehne teille pahaa — ei ole kaunista peliä työntää toisen syntejä Joe Garlandin niskoille. Ja tiedättehän, te kaikkein vähimmin olette sopiva sitä tekemään. Se todellakaan, mies, ei osoita hyvää aistia. Tämä on joka tapauksessa sopimatonta."

"Nyt en ymmärrä puhettanne", vastasi Percival Ford. "Te ajatte takaa joitakin epämääräisiä perinnöllisyys- ja vastuuttomuusteorioja. Mutta kuinka mikään teoria voi pitää Joe Garlandia syyttömänä hänen vääriin tekoihinsa ja samalla pitää minua mieskohtaisesti vastuunalaisena niistä — vastuunalaisempana kuin ketään muuta, itse Joe Garlandkin mukaan luettuna — sitä en voi käsittää."

"Joko häveliäisyys, luullakseni, estää teitä minua käsittämästä, tai se on makuasia", kivahti tohtori Kennedy. "Seurapiirin takia voi kyllä ummistaa silmänsä muutamille seikoille, mutta teidän käytöksenne menee pitemmälle."

Tohtori Kennedy suuttui. Syvempi puna kuin oikean skottilaisen whiskyn nostattama leimahti hänen kasvoilleen, kun hän vastasi:

"Piru vieköön, mies, pitääkö minun puhua teille vieläkin selvempää kieltä. Mutta jos kerran tahdotte, olkoon menneeksi — Isaac Fordin poika — Joe Garland — teidän veljenne!"

Percival Ford istui tyynenä, mutta loukkaantunut ja hämmentynyt ilme kasvoilla. Kennedy katsoi häneen uteliaana, mutta minuuttien hiljaa vieriessä hänet valtasi ällistys ja säikähdys.

"Hyvä jumala!" hän vihdoin huudahti. "Enhän vain sanonut teille sellaista, mitä ette vielä tiedäkään."

Tohtori oli saavuttanut mielenmalttinsa. "Jokainen sen tietää", sanoi hän. "Luulin siis teidänkin tietävän. Ja jollette ennen sitä ole tiennyt, niin olipa jo aika teidän saada tietää, ja minä olen iloinen voidessani sanoa sen teille suoraan. Joe Garland ja te olette veljeksiä — velipuolia."

"Se on vale!" huusi Ford. "Ette tarkoita täyttä totta. Joe Garlandin äiti oli Eliza Kunilio." (Kennedy nyökkäsi.) "Muistan hänet hyvin, hänellähän oli ankkalammikko ja taro-tarha. Hänen isänsä oli Joseph Garland, rantajätkä." (Tohtori Kennedy pudisti päätään.) "Vasta pari tai kolme vuotta sitten hän kuolikin. Hän oli tavallisesti päissään. Se on syynä Joe Garlandin irstaisuuteen. Siinä teille perinnöllisyyttä."

"Eikö kukaan ole kertonut sitä teille?" virkkoi Kennedy ihmetellen hetken kuluttua.

"Tohtori Kennedy, te olette sanonut minulle hirveän asian, enkä minä voi jättää sitä silleen. Teidän täytyy joko todistaa se taikka… taikka…"

"Todistakaa se itse. Kääntykää ympäri ja katsokaa häntä. Näette hänen
profiilinsa. Katsokaa hänen nenäänsä. Sehän on Isaac Fordin nenä.
Teidän nenänne on vain ohut jäljennös siitä. Tuo on alkuperäinen.
Katsokaa. Piirteet ovat täysinäisemmät, mutta ne ovat kaikki siinä."

Percival Ford katsoi tuota kanakkia, puolirotuista, joka soitti – hau-puun alla, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, kuin hän olisi tuijottanut omaa haamuaan. Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi hänelle epäilemätöntä yhdennäköisyyttä. Taikka oikeastaan, hänhän se oli tuon toisen, täysilihaksisen ja vankkatekoisen miehen haamu. Ja hänen sekä tuon toisen kasvojenpiirteet muistuttivat täydelleen Isaac Fordin piirteitä. Eikä kukaan? ollut sanonut sitä hänelle. Joka ainoan piirteen Isaac Fordin kasvoissa hän tunsi. Isänsä pienoiskuvia, muoto- ja valokuvia, kulki hänen sielunsa silmien editse, ja yhä hän löysi niistä sekä noista hänen edessään olevista kasvoista yhdennäköisyyksiä ja toisiaan muistuttavia piirteitä. Oli kuin paholaisen taika olisi jäljentänyt Isaac Fordin ankarat piirteet noihin aistillisiin ja irstaisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Mies sattui kääntämään kasvonsa, ja väläykseltä oli Percival Ford näkevinään isävainajansa tuijottavan vastaansa Joe Garlandin kasvoista.

"Mutta eihän se mitään merkitse", kuuli hän heikosti tohtori Kennedyn sanovan. "Sekaisia olivat suhteet entispäivinä. Tiedättehän sen. Olettehan sellaista nähnyt koko elämänne ajan. Merimiehet naivat kuningattaria ja siittivät prinsessoja ja niin edelleen. Se oli tavallista näillä saarilla."

"Siinä sitä ollaan." Kennedy kohautti olkapäitään. "Maailman mahla ja elämän savu. Vanha Isaac Ford oli kylliksi ankara ynnä muuta, eikä näitä asioita voi selittää, ei edes itselleen. Hän ei ymmärtänyt sitä enempää kuin tekään. Elämän savua, siinä kaikki. Älkääkä unohtako yhtä seikkaa, Ford. Isaac Fordin veressä oli hieman hillittömyyttäkin, ja Joe Garland peri sen — kaiken sen maailman mahlan ja elämän savun; te taas peritte kaiken Isaac Fordin askeettisen veren. Ja se seikka, että teidän verenne on kylmää, säädyllistä ja kurinalaista, ei oikeuta teitä rypistämään kulmianne Joe Garlandille. Kun Joe Garland repii mitä te rakennatte, niin muistakaa, että siinä on vain vanhan Isaac Fordin molemmat puolet; hän repii toisella kädellään alas, minkä hän toisella rakentaa. Te olette Isaac Fordin oikea käsi, sanokaamme, Joe Garland taas hänen vasen kätensä."

Percival Ford ei vastannut, ja äänettömyyden vallitessa Kennedy tyhjensi unohtuneen whiskysoodansa. Taempaa kuului automobiilin käskevä törähdys.

"Siellä tulee kone", sanoi tohtori Kennedy nousten. "Minun on jouduttava. Ikävä kyllä, että olen järkyttänyt teidän rauhaanne, mutta samalla olen iloinen. Ja tietäkää yksi asia. Isaac Fordin veren hillitsemätön osa oli tavattoman vähäinen, mutta Joe Garland peri sen kaiken. Ja toinen asia. Jos isänne vasen käsi loukkaa teitä, älkää hakatko sitä poikki. Sitä paitsi ei Joessa ole mitään vikaa. Suoraan sanoen, jos saisin valita, kummanko teistä ottaisin autiolle saarelle kanssani asumaan, niin valitsisin Joen."

Pieniä, paljasjalkaisia lapsia juoksi hänen ohitseen ruohikossa leikkien, mutta Percival Ford ei nähnyt heitä. Hän tuijotti vain herkeämättä hau-puun alla laulavaan mieheen. Muuttipa hän välillä paikkaansakin lähemmäksi. Meripaviljongin konttoristi meni ohitse, ontuen vanhuuttaan ja vastahakoisia jalkojaan laahaten. Hän oli ollut neljäkymmentä vuotta saarilla. Percival Ford viittasi hänet luokseen, ja toinen totteli kunnioittavasti, ihmetellen, että Percival Ford hänet huomasi.

Konttoristi istuutui kömpelösti, odottamattomasta kunniasta huumaantuneena. Hän räpytteli silmiään ja supatti: "Kyllä, sir, kiitän nöyrimmästi."

Konttoristi tuijotti häneen, räpytti silmiään, kakisteli kurkkuaan eikä vastannut mitään.

"Ettehän tarkoittane sanoa, ettette tiedä sitä?" kysyi hän, joten hänen kysymyksensä sisälsi samalla vastauksenkin.

"Niin, tuota, hän on —" John jätti lauseensa kesken ja katsoi toiseen avuttomasti. "Eikö hra Ford kysyisi joltakin toiselta? Kaikki luulevat teidän tietävän. Me luulimme aina…"

"Me luulimme aina, että… että… se oli syynä, miksi te häntä vainositte."

Isaac Fordin pienois- ja valokuvat kiitivät hänen poikansa aivojen läpi, ja Isaac Fordin haamu näkyi hänelle ilmassa. "Toivotan teille hyvää yötä, sir", kuuli hän konttoristin sanovan ja näki hänen alkavan ontua pois.

John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja hermostuneesti huuliaan liikutellen.

"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt, kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.

Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä; lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät, naisilla yllään valkea holokus; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät lanain valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja päästävän irti sille kierretyn käsivarren.

Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä algaroba-puun alta rakkautta helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja pyörivät lanaissa; ja taas nauroi nainen algaroba-puitten alla.

Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata holokusta vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka lauloi toisten mukana hau-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään. Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut, voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas — ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.

Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat, alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa, väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan lanaihin hän jatkoi kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.

Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa, ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä, hän ei myöskään välitä siitä.

Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä japanilaisen palvelijan.

"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe
Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."

Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.

"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella äänensävyllä lausuttu.

"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."

Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi Percival
Fordin miettiessä puheen jatkoa.

"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?" Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"

"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan takaisin?" tiedusti hän.

"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa, minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen lausuvan: 'Aloha, Joe-poikani!'"

"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda' lähtee huomenna San Fransiskoon."

Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte nyt, että me olemme veljeksiä."

"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät sen kaikki. Minä maksan runsaasti."

Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta. Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..

"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä puutetta. Minä maksan hyvin."

"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."

"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."

"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne. Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."

Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen päin viettävässä lanaissa, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä, mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä — pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.

"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma. Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä toisilleen?"

Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn. Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä, samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.

"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan — puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"

Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput, jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.

"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."

Cudworth astui lanain puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan, Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?… Kuinka kauan?… Vain viikonko?… Haloo, Abeko siellä?… Jaha, jaha… Vai yritätte istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle… Hiiteen teidän tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."

"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven. "Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea, ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin olevan aika tiukalla."

"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"

"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan maallepäin… Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri, vuorituuli."

Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa, häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. Lanaissa oli kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena — kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.

"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin, sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies, paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen kuitenkin eikä kuollut."

"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi tänne kuolemaansa asti."

Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti ja odotin.

"Hän oli jo rakastunut… vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on opistossa."

"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."

Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä kertomukseensa.

"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki kamainat tuntevat jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa, eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.

"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne, veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan, syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä — oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta. Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään. Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli aina yksinkertaista.

"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä. Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen. Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky. Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä terveys!

"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen — olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään, joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä — kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan. Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria. Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon miehen varomaan!

"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä, jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt? Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka! Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan, kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan, vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.

"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'

"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä minulla on. Mitähän jos katsoisin.'

"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia. Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.

"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et kertaakaan katsonut omia korttejasi.'

"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet ristejä.'

"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa, onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut. Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle itse, ja minä uskon sen olleen totta.

"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää, tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren, Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen, ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai. Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.

"Ja sitten tuli turmio. Kauheat merkit ilmaantuivat häneen. Seurasin niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta kirottua hapa-haolea, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs, hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.

"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi, ja hänen oli haettava tyttö esille.

"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille. Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä, olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi joutunut epäilyksenalaiseksi.

"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa
Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'

"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa hän puri hammastaan.

"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa. Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'

"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän, ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan. Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat kalisivat.

"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä kuristan sinut!'

"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'

"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin. Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun. Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.

"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.

"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti jälleen.

"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa. Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja…'

"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.

"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni näyttäneet oikeilta.

"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.

"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'

"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä! Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.

"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia. Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä toiste.'

"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.

"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa, miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi. Katsokaahan, miten olen hiessä.'

"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä. Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin torjua.

"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'

"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon, taikka pehmitän sinut!'

"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen. Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt silmienne yläpuolelle.'

"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen hapa-haoleen. 'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'

"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen. Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään. Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen. Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan, milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki olimme niin kiihoittuneita.

"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin. Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan, mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta. 'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi. 'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.

"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse. Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se ajatus oli niin vallannut hänet.

"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys lisäksi kiirehti minua lähtemään.

"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti, mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan. Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.

"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle — paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies. Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.

"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä. Minä pyysin tavata kokuaa. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.

"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John.
Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt.
Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'

"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan. Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio — nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani. Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."

Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.

"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut. Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä, etten aina tutkinut… etsinyt…" Hänen äänensä murtui, kun hän katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä.

"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä. Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista. Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain ylijohtaja.

"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat, pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä alas.

"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."

"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte. Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä. Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme. Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän. Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja — kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne, jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"

Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon merkillä leimatut.

He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja, jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä — kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä mukaan.

Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin — rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle, siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.

Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin, mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen hiljaiseen yöhön.

"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria? Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle, heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen. Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme sairaita, he vielä riistävät vapautemme."

"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.

"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä, toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."

Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia. Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi, hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale, joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.

"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet loppuiäkseen vankilaan."

"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."

Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua, kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän kaiutteli ukulele-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon, sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan. Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat elämän hirtehishuvikseen muovailemia.

Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.

"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä nukkua ja valmistua."

Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.

Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka. Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen. Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä, ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria; kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja ja taro-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet voivat tunkeutua, oli papala-puita, raskaina kultaisten hedelmien painosta.

Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta. Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä, joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.

Hän pyyhkäisi hyväillen luodikkonsa piippua ja tutki varmuuden vuoksi, että se tekisi tehtävänsä. Hän oli oppinut ampumaan ajaessaan villiä karjaa Niihaussa, jolla saarella hänen taitonsa tarkka-ampujana oli unohtumaton. Ryömivien miespilkkujen kasvaessa suuremmiksi ja lähetessä hän arvioi välimatkaa, tutki tuulen suuntaa ja laski tarkoin, ettei ampuisi yli tähtäyspilkkojen, jotka olivat niin kaukana hänen alapuolellaan. Mutta hän ei ampunut. Eikä ilmaissut itseään, ennenkuin he ehtivät harjanteen päähän. Sittenkään hän ei näyttäytynyt, vaan puhui viidakosta.

"Me tahdomme Koolau pitaalisen", oli vastaus. Mies, joka johti alkuasukaspoliiseja, oli itse sinisilmäinen amerikkalainen.

Hän tunsi miehen, erään apulais-sheriffin niiltä ajoilta, jolloin hänet oli karkoitettu Niihausta Kauain poikki ulos laakson rotkoihin.

"Sitten tule ulos. Me haemme sinua. Kuolleena taikka elävänä maksetaan päästäsi tuhannen dollaria. Et voi paeta."

"Tule ulos!" komensi sheriffi, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän neuvotteli poliisien kanssa, ja Koolau näki, että he valmistuivat hyökkäämään hänen kimppuunsa.

"Sitten katso ensin tarkasti aurinkoa, merta ja taivasta, sillä viimeisen kerran näet ne elämässäsi."

"Kuulehan nyt, Koolau", sanoi sheriffi levollisesti. "Minä tunnen sinut kuoleman ampujaksi. Mutta et voi ampua minua. Minä en ole koskaan tehnyt sinulle mitään vääryyttä."

"Minä sanon, etten koskaan ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, vai olenko?"

"Teethän minulle vääryyttä, kun yrität viedä minut vankilaan", oli vastaus. "Ja teet minulle vääryyttä, kun koetat ansaita tuhannen dollaria päästäni. Jos tahdot elää, niin pysy siinä, missä olet."

Sheriffi ei ollut pelkuri. Kuitenkin hän epäröi. Hän katsoi kummallakin puolellaan ammottavaan kuiluun, silmäsi pitkin harjannetta, jota hänen täytyi kulkea, mutta rohkaisi sitten luontonsa.

Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä. Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä. Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.

Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.

Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.

Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.

"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne. Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."

Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisia hau-kukkia putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana nauraa hihitti.

"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä", virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."

Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn, kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat jyrkänteen juurelle.

Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.

Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta, tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa. Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.

Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön, joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.

Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira. Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.

Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.

Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.

"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä istui samalla paikalla.

"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet.
Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."

Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.

"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei.
"Anna kun minä näytän."

Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun hänen laskuilleen.

Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa. Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden lentelevän läheltä ylitseen. Haun-kukkia satoi hänen päälleen. Hän kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan. Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.

Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään. Kun haolit tarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.

Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut, ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa. Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä, jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua siitä.

Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa, mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset. Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta, että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat, kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he peräytyivät rannikolle.

Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena. Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan alkuperäisiä suojia itselleen.

Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet, ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa, oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he pitivät Molokain vankilaa parempana.

Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä. Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi valkoinen lippu muurin reunalle.

"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.

Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja ihmetellessään näiden haolien merkillistä itsepintaisuutta, jotka pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu kamppailunsa toivottomuudesta. Haolien hirveää tahtoa ei voinut vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa. Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut maan.

Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli kuten toisetkin haolit pyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.

Hän oli sileänaamainen, sinisilmäinen, kaksikymmentäviisivuotias nuorukainen, hoikka ja kaunis kapteenin univormussaan. Hän läheni ja pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän hänestä.

"Olet urhoollinen mies", sanoi Koolau ihmettelevästi. "Minähän voisin tappaa sinut kuin kärpäsen."

"Siitä syystä että olet mies, Koolau, vaikka tosin sairas mies. Tunnen tapasi, sinä tapat rehellisesti."

"Mitä olette tehneet alamaisilleni?" kysyi hän. "Poika, kaksi naista ja mies?"

"Minä olen vapaa mies", ilmoitti hän. "En ole tehnyt pahaa. Kaikki mitä pyydän on saada jäädä yksinäni tänne. Olen elänyt vapaana, ja vapaana tulee minun saada kuoliakin. En tahdo koskaan antautua vangiksi."

"Sitten kansasi on sinua viisaampi", vastasi nuori kapteeni. "Katsohan — he tulevat tuossa."

Koolau kääntyi ja seurasi lähestyvää joukkonsa jäännöstä. Voihkien ja valittaen tuo aavekulkue laahasi surkeita raajojaan ohitse. Se antoi Koolaunkin maistaa syvemmin katkeruuttaan, sillä he kiroilivat ja solvasivat häntä ohikulkiessaan, ja läähättävä akka, joka kulki viimeisenä, pysähtyi ja ojensi laihat, nahkaiset petolinnun kyntensä häntä kohti ja syyti kirouksia. Toinen toisensa jälkeen he hävisivät kukkulan taa ja antautuivat piiloutuneille sotilaille.

"Voit mennä nyt", sanoi Koolau kapteenille. "Minä en koskaan antaudu. Se on viimeinen sanani, Hyvästi." Kapteeni liukui vuoren yli sotilaittensa luo. Seuraavassa tuokiossa ilman rauhan lippua hän nosti hattunsa huotrallaan ylös ja Koolaun kuula lensi sen läpi. Iltapäivällä he vielä pommittivat rannikolta häntä, ja kun hän peräytyi korkeaan, luoksepääsemättömään onkaloon, seurasivat sotilaat hänen jäljissään.

Kuusi viikkoa he ajoivat häntä rotkosta rotkoon, tulivuoren huippujen yli ja pitkin vuohenpolkuja. Kun hän piiloutui lantana-viidakkoon, he järjestivät ajoketjun ja ajoivat häntä kuten jänistä lantana-viidakon ja guava-pensaitten läpi. Mutta hän tunsi joka sopen. Kun puristus kävi liian ahtaaksi, hänen varma luodikkonsa karkoitti takaa-ajajat kauemmaksi, ja he saivat kuljettaa haavoittuneitaan alas rannikolle. Toisinaan he koettivat ampua häntä hänen ruskean ruumiinsa hetkeksi näyttäytyessä pensaitten välistä. Kerran viisi vainoojaa yllätti hänet suojattomalla vuohenpolulla kourujen välissä. He tyhjensivät pyssynsä häntä kohti, kun hän ontuen kiipesi ylös pyörryttävää polkua pitkin. Jäljestäpäin he löysivät veripilkkuja ja tiesivät, että hän oli haavoittunut. Kuudennen viikon lopulla he kyllästyivät. Sotilaat ja poliisit palasivat Honoluluun, ja Kalalaun laakso jäi hänen haltuunsa, vaikka takaa-ajajat aika-ajoin läksivät hänen jälkeensä ja joka kerta vain omaksi tappiokseen.

Kahden vuoden kuluttua Koolau ryömi viimeisen kerran viidakkoon ja makasi ti-lehtien ja villien inkiväärien seassa. Vapaana hän oli elänyt ja vapaana hän oli kuoleva. Kevyt tihkusade kasteli häntä, ja hän veti rääsyisen peitteen sairaitten jäseniensä suojaksi. Hänen ruumiinsa oli verhottu öljytyllä nahkatakilla. Hänen mauserkiväärinsä oli poikkipuolin hänen rinnoillaan, hellän hartaasti hän siveli sen kostunutta piippua. Kädessä, jolla hän pyyhki, ei ollut enää sormia, joilla hän olisi voinut vetää liipasinta.

Hän sulki silmänsä, ja ruumiinsa heikkoudesta ja aivojensa väristyksestä hän tiesi loppunsa lähenevän. Kuten villieläin hän oli ryöminyt piiloon kuolemaan. Puolittain tajuttomana haaveillen hän eli uudelleen aikaisemman miehuutensa päivät Niihaussa. Elämän haihtuessa ja sadepisarain seuloessa utua hänen ympärilleen hän näki vielä viimeisen kerran olevansa kesytettävän hevosen selässä; villi varsa kirmasi ja hyppi hänen allaan, satulan hihnat kiinnitettyinä vatsan alitse, tai potki mielettömästi aitoja, lennättäessään cowboyta niiden yli. Toisessa tuokiossa hän taas oli ajavinaan villejä ylämaan härkiä laitumella ja vievinään niitä alas laaksoon. Hiki ja tomu tunki jälleen pistävästi hänen silmiinsä ja sieraimiinsa.

Taas hänellä oli koko reipas, terveruumiinen nuoruutensa, kunnes lähenevä hajaannus herätti hänet tajuntaan. Hän nosti luonnottomat kätensä ja katseli niitä ihmetellen. Mutta kuinka? Miksi? Miten saattoi hänen kukoistava nuori ruumiinsa muuttua tällaiseksi? Sitten hän muisti, ja heti hän oli jälleen Koolau pitaalinen. Hänen silmäluomensa vaipuivat väsyneesti alas, ja sadepisarat taukosivat rapisemasta hänen korvissaan. Hänen ruumiinsa värähteli. Värähtelykin taukosi. Hän nosti päätään, mutta se putosi takaisin. Sitten hänen silmänsä aukenivat eivätkä enää sulkeutuneet. Hänen viimeinen ajatuksensa oli hänen mauserissaan, ja hän puristi sitä rintaansa vasten kurttuisilla, sormettomilla käsillään.

Chun Ah Chunin olemuksessa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli lyhyenläntä ja laiha, kuten kiinalaiset yleensä, ja hänellä oli kiinalaisen kapeat hartiat. Ohimenevä matkailija, sattuessaan silmäilemään häntä Honolulun kaduilla, olisi voinut luulla häntä pesulaitoksen tai räätälinverstaan hyväntahtoiseksi omistajaksi, ja mitä hyväluontoisuuteen ja hyvinvointiin tulee, olisi tuo arvio ollutkin oikea, vaikkakin liian alhainen. Sillä hän oli yhtä sopuisa kuin menestyväkin, eikä hänen varallisuutensa määrää tiedetty. Oli kyllä hyvin tunnettua, että hän oli suunnattoman varakas, mutta se "suunnaton" merkitsi vain tuntematonta ylimalkaan.

Ah Chunilla oli älykkäät silmät, pienet kuin näverinreiät ja mustat kuin napit. Mutta ne olivat kaukana toisistaan ja niiden yllä oli ilmeinen ajattelijan otsa. Ah Chunillakin oli probleeminsa, ja niitä oli ollutkin hänellä koko elämänsä ajan. Eivät ne silti koskaan olleet häntä huolestuttaneet. Hän oli todellinen filosofi, ja olipa hän sitten tavallisena kulina tai monen miehen isäntänä, niin hänen sielunsa oli aina sama. Joka hetki hän säilytti levollisen mielentyyneytensä, jota ei hämmentänyt eikä järkyttänyt kova kohtalo. Kaikki hän otti tyynesti vastaan, olivatpa ne sitten pomon iskuja sokerikentällä tai sokerinhinnan alenemista, kun hän omisti nuo sokeriruokoviljelykset itse. Ja niin hän kallionlujalla varmuudella selviytyi sellaisista kysymyksistä, joita vain harvoilla on ratkaistavana, saatikka sitten kiinalaisella talonpojalla.

Hän oli juuri sellainen kiinalainen talonpoika, joka on syntynyt olemaan kaiket päivät pellolla kuin elukka, mutta sattuman oikusta päässyt pakoon, kuten prinssi haltijasadussa. Ah Chun ei muistanut isäänsä, pikkuista maanviljelijää eräässä kylässä lähellä Kantonia, eikä hän paljon muistanut äitiäänkään, joka oli kuollut hänen ollessaan kuusivuotias. Mutta hän muisti kunnioituksella setäänsä — Ah Kow'ia — jolla hän oli palvellut orjan tavoin kuudennesta ikävuodestaan kaksikymmentäneljävuotiaaksi. Sitten hän oli päässyt pois, sitouduttuaan kolmeksi vuodeksi työhön Hawaiin sokeriplantaashille viidenkymmenen sentin päiväpalkasta.

Ah Chun oli ahkera ja tarkkaavainen. Hän huomasi sellaisetkin pikkuseikat, joita tuskin yksi tuhannesta pani merkille. Kolme vuotta hän työskenteli viljelyksillä, ja sen ajan kuluttua hän tiesi sokeriruokojen viljelemisestä enemmän kuin ylipomot, jopa enemmän kuin itse isännöitsijä, ja olipa tämä hämmästynyt niitä tietoja, joita tuolla laihalla kulilla oli työnsuorittamisesta. Mutta Ah Chun ei tutkinut ainoastaan sokerin tuotantoa. Hän tutki myös sitä, kuinka miehet pääsevät sokeritehtaitten ja - viljelysten omistajiksi. Se hänelle ensiksi selvisi, etteivät he niiksi päässeet omien kättensä työllä. Hän tiesi sen, sillä hän oli tehnyt työtä kaksikymmentä vuotta itsekin. Miehet, jotka rikastuivat, rikastuivat toisten työstä. Ja rikkain oli se mies, jolla oli suurin luku työläisiä raatamassa.

Työsopimuksensa päätyttyä Ah Chun sijoitti säästönsä pieneen tuontiliikkeeseen, perustaen sen yhdessä erään toverinsa Ah Yungin kanssa. Siitä paisui suuri toiminimi "Ah Chun & Ah Yung", joka kauppasi mitä tahansa, Intian silkistä ja ginseng-juuresta linnunlantasaariin ja neekerilaivoihin saakka. Sillä välin Ah Chun oli ryhtynyt kokiksi. Hän oli hyvä keittäjä ja oli kolmen vuoden kuluttua kallispalkkaisin kokki Honolulussa. Hänen edistymisensä sillä alalla oli varma, ja hän oli hullu jättäessään sen, kuten Dantin, hänen työnantajansa sanoi hänelle. Mutta Ah Chun tunsi oman tarkoitusperänsä paremmin, ja se tuotti hänelle kolminkertaisen hullun nimen ja viisikymmentä dollaria palkan yli hänen erotessaan kokintoimestaan.

"Ah Chun & Ah Yung" -liike menestyi. Ah Chunin ei tarvinnut enää olla kokkina. Silloin oli erinomaiset keinotteluajat Hawaiilla. Sokeriviljelyksiä laajennettiin ja työväkeä tarvittiin. Ah Chun huomasi aseman ja perusti työväentuontitoimiston. Hän tuotti tuhansia Kantonin kuleja Hawaiille, ja hänen varallisuutensa alkoi kasvaa. Hän ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hänen nappisilmänsä huomasivat edullisia kauppoja siinä, missä monet pelkäsivät vararikkoa. Hän osti pilahinnalla kalalammikon, joka tuotti myöhemmin hänelle viisisataa prosenttia ja jolla hän monopolisoi Honolulun kalamarkkinat. Hän ei pitänyt ohjelmapuheita, ei esiintynyt politiikassa eikä hommaillut vallankumouksia, vaan hän aavisti edeltäpäin tapaukset, selvemmin ja kaukonäköisemmin kuin ne miehet, jotka niitä panivat toimeen. Älynsä silmin hän näki Honolulun nykyaikaisena kaupunkina sähkövaloineen, aikana, jolloin se vielä oli syrjäinen ja alkuperäinen hiekkasärkkä merestä kohenneilla hedelmättömillä koralliriutoilla. Niinpä hän osti maata. Hän osti sitä kauppiailta, jotka tarvitsivat käteistä rahaa, hurjastelevilta kauppiaitten pojilta, leskiltä ja orvoilta ja pitaalitaudin tähden Molokaille karkoitetuilta; ja sitten vuosien vieriessä tarvittiin niitä hänen ostamiaan maa-aloja, tarvittiin yhteen ja toiseen varastohuoneita, liikerakennuksia ja hotelleja varten. Hän vuokrasi, myi, osti ja jälleen myi.

Mutta toisetkin asiat luistivat yhtä hyvin. Hän uskoi rahaa eräälle hylkiökapteeni Parkinsonille, johon ei kukaan voinut luottaa. Sitten Parkinson purjehti salaperäisille merimatkoille pikku 'Vega'lla. Ja Parkinsonista pidettiin hyvää huolta hänen kuolemaansa saakka, ja vuosien perästä Honolulu sai hämmästyä kuultuaan, että brittiläinen fosfaattitrusti oli ostanut Draken ja Acornin linnunlanta-saaret kolmesta neljännesmiljoonasta. Sitten tulivat kuningas Kalakaun ajat ja lihavat herkkupäivät, jolloin Ah Chun maksoi kolmesataa tuhatta dollaria opiumiluvasta. Vaikka hän maksoikin kolmannesmiljoonan siitä monopolista, oli rahojen sijoitus siitä huolimatta erinomainen, sillä voitto-osuudet tuottivat hänen käsiinsä Kalalau-plantaashin, mikä vuorostaan tuotti hänelle kolmekymmentä prosenttia seitsemäntoista vuotta, ja lopulta hän sen myydessään sai siitä puolitoista miljoonaa dollaria.

Jo aikaisemmin, Kamehamehan hallitessa, hän oli ollut oman maansa, Kiinan, konsulina — arvo, joka ei ollut aivan merkityksetön; ja Kamehameha IV:n aikana hän muutti Hawaiin kansalaiseksi voidakseen naida Stella Alendalen, joka oli ruskeanahkaisen kuninkaan alamainen, vaikka hänen suonissaan virtasikin enemmän anglosaksilaista verta kuin polyneesialaista. Hänen rotunsa oli tosiaankin niin sekoittunut, että sen alkuperästä oli jäljellä vain kahdeksas- ja kuudestoistaosia. Myöhemmässä vaiheessa oli hänessä isoäitinsä-äidin, prinsessa Paahaon kautta kuninkaallista verta. Stella Alendalen isä oli kapteeni Blunt, englantilainen seikkailija, joka oli ollut Kamehameha I:n palveluksessa, ensimmäisenä hänen päällikkökunnassaan. Hänen isoisänsä oli New Bedfordista kotoisin oleva valaanpyyntikapteeni, ja hänen isänsä taas oli portugalilais-italialainen sekaverinen, joka oli vuorostaan sulautunut englantilaiseen sukuvereen. Laillisesti hawaiilaisena oli Ah Chunin morsian kuitenkin enemmän kolmea muuta kansallisuutta.

Ja tähän sukusekoitukseen Ah Chun puolestaan toi mongolilaisen lisäkkeen. Tällä tavalla hänen ja Mrs. Ah Chunin lapsissa oli yksi kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista, kuudestoista osa portugalilaista, puolet kiinalaista ja yksitoista kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista verta. Mahdollisesti Ah Chun olisi kieltäytynyt tästä avioliitosta, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä merkillinen perhe siitä naimisesta oli koituva. Olipa se merkillinen monella tavalla. Ensiksikin hyvin hedelmällinen. Viisitoista tytärtä ja poikaa, enemmän kuin puolet tyttäriä. Kolme poikaa syntyi ensin; sitten tuli peräkanaa koko tusina tyttäriä. Rotusekoitus osoittautui erinomaiseksi. Hedelmällisyys ei yksin sitä todistanut, vaan lapset olivat lisäksi terveitä ja virheettömiä. Mutta mikä eniten perheen suhteen hämmästytti, oli lapsien tavaton kauneus. Kaikki tytöt olivat kauniita — eteerisen kauniita. Mamma Ah Chunin pyöreät muodot näyttivät lieventäneen pappa Ah Chunin laihoja kulmia, niin että tyttäret olivat norjan solakoita kuin pajun virvat, olematta kuitenkaan laihoja tai täyteläisiä. Kasvojen piirteissä kuvastui kullakin kaukainen aasialainen leima, jonka vanha ja uusi Englanti sekä Etelä-Eurooppa olivat sievistäneet. Ei voinut huomata, ellei tiennyt, että raskas kiinalainen veri virtasi heidän suonissaan; mutta selityksen saatuaan näki kyllä kiinalaisten piirteitten jäljet.

Kaunottarina Ah Chunin tytöt olivat harvinaisia. Ei missään oltu sellaisia nähty. He eivät muistuttaneet mitään niin paljon kuin toisiaan, mutta kuitenkin oli kullakin yksilölliset piirteensä. Ei voinut erehtyä pitämään toista toisena. Tosin saattoi ehkä Maud, joka oli sinisilmäinen ja keltahiuksinen, muistuttaa silmänräpäyksen Henriettaa, komeaa tummaveristä naista, jolla oli hehkuvat, mustat silmät ja tummat hiukset. Ja se yhtäläisyys, joka oli johtavana lankana koko sisarparvessa, kaikista erikoispiirteistä huolimatta, oli Ah Chunin lahjoittama. Hän oli antanut ruumiinrakenteen, johon anglosaksilainen, latinalainen ja polyneesialainen rotu olivat lisänneet sulonsa sekä älynsä. Mrs. Ah Chunilla oli omat ajatuksensa, joille Ah Chun antoi arvonsa, vaikka ei suvainnutkaan niitä silloin, kun ne olivat ristiriidassa hänen oman filosofisen tyyneytensä kanssa. Rouva oli tottunut koko ikänsä asumaan eurooppalaiseen tapaan. Hyvä! Ah Chun lahjoitti hänelle eurooppalaisen herrastalon. Myöhemmin, kun hänen tyttärensä ja poikansa kasvoivat suuremmiksi, hän rakennutti kesähuvilan, tilavan ja suurenmoisen sekä yhtä yksinkertaisen kuin mahtavankin. Sen lisäksi hän ajan oloon laittoi talon Tantalus-vuoristoon, mihin perhe voi paeta, kun "tautituuli" puhalsi etelästä. Ja Waikikiin hän rakennutti suuren rannikkoasumuksen, niin laajan ja asemaansa nähden niin erikoisen, että kun Yhdysvaltain hallitus sittemmin otti sen linnoitusta varten, oli siitä suoritettava suunnaton lunastushinta. Kaikissa hänen taloissaan oli biljardi- ja tupakkahuoneet sekä vierashuoneet paviljonkeineen. Talojen sisustus oli ylellisen yksinkertainen. Ah Chunin perhekunta vietti muhkeata elämää, ruhtinaalliset menot suoritettiin ilman komeilua — kiitos perheen hienostuneen maun.

Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista", selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.

Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä. Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi, niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan, eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä, oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa, sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas. Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä, pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.

Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori. Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä, punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla tai tupakkahuoneessa.

Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies. Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.

Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti "Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt. Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin, mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä luoksepääsemätön heille.

Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen. Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla, miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä huvittaneet häntä.

Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä. Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi, ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.

"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he mene naimisiin?"

"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."

"Ah, he pitävät liiaksikin heistä", vastasi mamma Chun, "mutta katsos, he eivät voi unhottaa, että sinä olet heidän isänsä."

"Mutta sinä unhotit, kuka minun isäni oli", sanoi Ah Chun painavasti.
"Ainoa mitä pyysit, oli, että leikkaisin palmikkoni."

Ah Chun nyökkäsi. "Jumalia on maailmassa paljon. Niitä on paperisia, toisia on puisia, muutamia pronssisia. Minä käytän erästä pikkuista jumalaa konttorissa paperien painona. Bishop Museossa on monta jumalaa korallikivestä ja kivettyneestä tulivuoren laavasta."

"Mutta on vain yksi ainoa oikea jumala", ilmoitti rouva päättävästi, asettaen avaran olemuksensa juhlalliseen asentoon.

"Mikä on suurempi jumalaa sitten?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle. Se on raha. Aikoinani olen ollut asioissa juutalaisten ja buddhalaisten, kristittyjen ja muhamettilaisten kanssa sekä käynyt kauppaa Salomonin-saarilta ja Uudesta Guineasta kotoisin olleiden pienten mustain miesten kanssa, jotka kuljettivat jumalaansa muassaan käärittynä öljypaperiin. Heillä oli eri jumalat, näillä miehillä, mutta kaikki he kuitenkin palvelivat rahaa. — Onhan täällä esimerkiksi kapteeni Higginson, hän näkyy pitävän Henriettasta."

"Hän ei milloinkaan nai häntä", vastasi mamma Chun. "Hänen täytyy päästä amiraaliksi ennen kuolemaansa —"

"Vara-amiraaliksi", keskeytti Ah Chun, "hyvä, kyllä ymmärrän. Sehän on heidän tapansa erota virasta".

"Hän on eräästä Yhdysvaltain ylhäisimmästä perheestä. He eivät tahtoisi, että hän naisi, jollei menisi naimisiin amerikkalaisen tytön kanssa."

Ah Chun kopahutti tuhan piipustaan ja ajatuksiin vaipuneena täytti pienen hopeapesän tupakalla. Hän sytytti sen ja veti muutamia savuja, ennenkuin puhui.

"Henrietta on vanhin tyttö. Hänen hääpäivänään lahjoitan hänelle kolmesataatuhatta dollaria. Joka merkinnee jotakin kapteeni Higginsonille ja hänen ylhäiselle perheelleen. Anna hänelle tieto siitä, jätän asian sinun huoleksesi."

Ja Ah Chun istui tupakoiden ja puhalteli savukiemuroita. Niiden hän näki muodostavan kasvojen piirteet, jotka kuvasivat Tou Shueytä. Tou Shuey oli palvelijattarena hänen setänsä talossa Kantonissa ja ansaitsi vuoden työstä yhden dollarin. Ja hän näki nuoruutensa kuvastuvan savukiemuroissa, sen nuoruuden, josta hän yli kahdeksantoista vuotta oli kuluttanut setänsä pelloilla. Ja nyt hän, Ah Chun, talonpoika, antaa tyttärelleen myötäjäisiksi kolmensadantuhannen sellaisen vuosiorjuuden palkat. Ja tyttö oli vain yksi tusinasta. Eipä tuo ajatus kuitenkaan herättänyt hänessä ylpeyttä. Se ajatus huvitti häntä, ja nauraa hörähtäen hän sai mamma Chunin heräämään haaveiluista, joiden ukko tiesi oleksivan niissä sielun salakammioissa, joihin hän ei ollut koskaan tunkeutunut.

Mutta Ah Chunin lupaus kulki kuiskeena kapteeni Higginsonin tietoon. Ja tämä unohti amiraaliarvonsa sekä ylhäisen sukunsa ja otti vaimokseen kolmesataatuhatta dollaria sekä hienon ja sivistyneen tytön, jossa oli yksi kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista, saman verran portugalilaista, yksitoista kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista sekä puoleksi kiinalaista verta.

Ah Chunin anteliaisuus teki vaikutuksensa. Hänen tyttärensä tulivat äkkiä aviokelpoisiksi ja halutuiksi. Clara oli seuraava, mutta piirihallituksen sihteerin muodollisesti häntä kosiessa Ah Chun ilmoitti, että hänen täytyy odottaa vuoroaan, kunnes Maud, joka oli vanhempi, tulisi ensin naiduksi. Se oli ovelaa menettelyä. Koko perheelle kävi asia tärkeäksi. Maudin tieltänaittaminen tapahtuikin kolmessa kuukaudessa. Ned Humphrey, Yhdysvaltain siirtolais-asiamies, oli se onnellinen. Mutta nuoren parin täytyi valittaa myötäjäisiä, sillä Maudille annettiin vain kaksisataatuhatta. Ah Chun selitti, että hänen alkuperäinen anteliaisuutensa oli raivannut tien auki ja että hänen jäljelläolevat tyttärensä saivat odottaa yhä alenevia hintoja.

Clara seurasi Maudia ja sen jälkeen kahden vuoden aikana oli häitä myötäänsä Ah Chunin huvilassa. Sillä välin ei hän itse ollut toimettomana. Liikeyrityksiin kiinnitetyt summat otettiin ulos toinen toisensa jälkeen. Hän myi vähitellen pois osuutensa eri liikeyrityksissä; mutta askel askeleelta, ettei se synnyttäisi hintojen laskua markkinoilla. Hän luovutti suuret alueensa käsistään. Lopulta hän myi jo häviölläkin. Tämän kiireen aiheuttivat ne pilvet, joiden nousun hän näki jo taivaanrannalla. Silloin kun Lucille naitiin, kaikui hänen korvissaan riitelemisen ja toraamisen melu. Ilma oli sumea juonitteluista ja vastahankkeista, kun he koettivat hyötyä hänen suosiostaan ja vehkeilivät toinen toistaan vastaan. Kaikki se ei ennustanut rauhaa ja lepoa, jota hän oli aikonut vanhoiksi päivikseen.

Ah Chun joudutti ponnistuksiaan. Pitkän aikaa hän oli ollut kirjevaihdossa Shanghaissa ja Macaossa olevien pääpankkiensa kanssa. Jokainen höyrylaiva oli jo monta vuotta kuljettanut hänen pankkisijoituksiaan koskevia maksumääräyksiä. Ne käsittivät yhä suurempia nippuja. Hänen kaksi nuorinta tytärtään olivat vielä naittamatta. Hän ei odottanut, vaan lupasi heille myötäjäisiksi satatuhatta kummallekin, mitkä summat olivat Hawaiin pankissa ja nostettavina heidän hääpäivänään. Albert otti käsiinsä, Ah Chun & Yungin liikkeessä johdon, kun Harold, vanhin, mieluummin otti neljännesmiljoonan ja muutti Englantiin asumaan. Charles, nuorin, sai satatuhatta ja lähti lukemaan lakimieheksi, tietysti Keeleyn opistoon. Mamma Chunille annettiin huvila, vuoristotalo Tantaluksessa uuden merenpuolisen palatsin korvaukseksi, jonka Ah Chun myi hallitukselle. Lisäksi mamma Chun sai puoli miljoonaa rahassa hyvin sijoitettuna. Ah Chun oli nyt jo valmis särkemään probleeminsa pähkinän. Eräänä kauniina aamuna perheen ollessa koossa aamiaisella hän oli pitänyt huolen siitä, että kaikki hänen vävynsä ja tyttärensä olivat saapuvilla hän ilmoitti päättäneensä palata esi-isäinsä maaperälle. Kauniissa lyhyessä puheessa hän selitti pitäneensä yllin kyllin huolta perheestään ja esitti heille elämisenohjeita, joiden hän arveli auttavan heitä elämään keskinäisessä sovussa ja rauhassa. Sitä paitsi hän antoi neuvoja liikeasioissa vävyilleen, teroittaen heidän mieliinsä kohtuullisen elämän ja vannojen rahasijoitusten merkitystä sekä antoi heille hyviä tietoja laajasta kokemuksestaan teollisuuden ja kaupan tilasta Hawaiilla.

Sitten hän kutsui ajurinsa ja ajoi itkevän mamma Chunin seurassa Pacific Mailin höyrylaivalle jättäen taakseen huvilan äkilliseen hämmästykseen. Kapteeni Higginson nosti kovan melun ja vaati uhkakieltotuomiota. Tyttäret vuodattivat runsaita kyyneleitä. Eräs heidän puolisoistaan, entinen liittovaltain tuomari, pani kyseenalaiseksi Ah Chunin selväjärkisyyden ja kiiruhti viranomaisten luo siitä selkoa saamaan. Hän palasi tuoden sen tiedon, että Ah Chun oli käynyt siinä toimistossa jo päivää aikaisemmin tutkituttamassa tilansa. Ei siis ollut mitään tehtävissä, joten he menivät rantaan ja sanoivat jäähyväiset vanhalle pikku miehelle, joka viittasi kädellään kävelykannelta laivan puskiessa keulaansa merellepäin korallikallioitten lomitse.

Mutta vanha pikku mies ei matkustanut Kantoniin. Hän tunsi tarpeeksi hyvin oman maansa ja mandariinien kiristyshalun antautuakseen sille alttiiksi melkoisine omaisuuksineen, joka hänellä oli vielä jäänyt jäljelle. Hän meni Macaoon. Ah Chun oli kauan tottunut käyttämään kuninkaan valtaa ja hän olikin kuin itsevaltias kuningas. Saavuttuaan maihin Macaossa hän meni suurimman eurooppalaisen hotellin vastaanottohuoneeseen, mutta hotellin kirjuri sulkikin häneltä matkustajapäiväkirjan, selittäen, ettei kiinalaisia sinne päästetty. Ah Chun kutsui johtajan paikalle, mutta sai tältä halveksuvaa kohtelua osakseen. Hän ajoi pois, mutta palasi kahden tunnin kuluttua. Nyt hän kutsui kirjurin ja johtajan luokseen, maksoi heille kuukauden palkan sekä erotti heidät toimestaan. Hän oli sillä välin ostanut hotellin itselleen ja asui sen hienoimmassa huoneistossa ne monet kuukaudet, joiden aikana hän rakennutti komean palatsin kaupungin lähistölle. Tällä välin hän tunnetulla kyvyllään koroitti suuren hotellinsa voiton kolmesta sentistä kolmeenkymmeneen.

Ne rettelöt, joita pakoon hän oli lähtenyt, alkoivat aikaisin. Jotkut hänen vävypoikansa sijoittivat rahansa huonosti. Toiset leikkivät voileivänheittoa Ah Chunin myötäjäisillä. Kun Ah Chun oli poissa, niin he alkoivat keinotella mamma Chunin puolella miljoonalla. Eikä tämä ollut omiaan herättämään heissä parhaita tunteita toisiaan kohtaan. Lakimiehet lihoivat heidän riidoillaan. Haasteita ja vastahaasteita olivat oikeuslaitokset tulvillaan. Eikä päässyt poliisioikeuskaan niistä rauhaan. Sattuipa näet ankaria yhteenottoja, joissa kovat sanat ja vielä kovemmat iskut vaihtelivat. Ja kukkaruukkuja heiteltiin lisäämään sanojen tehoa. Kunnianloukkausjuttuja vedottiin oikeudesta toiseen, ja ne riittivät pitämään Honolulun mieluisassa jännityksessä todistajain paljastusten takia.

Mutta palatsissaan, kaiken itämaisen komeuden ympäröimänä, Ah Chun veteli levollisena savuja piipustaan ja kuunteli rettelöiden kaikua meren takaa. Joka ainoan höyrylaivan postissa kulki Macaosta Honoluluun virheettömällä englanninkielellä ja amerikkalaisella kirjoituskoneella kirjoitettuja kirjeitä, joissa hän kehoitti heitä elämään rauhassa ja sovussa. Itse puolestaan hän kyllä on rettelöistä erillään ja hyvin tyytyväinen. Hän on saanut levon ja rauhan. Väliin hän nauraa ja vilkuttaa pieniä vinosilmiään ajatellen tämän maailman menoa. Sillä kaikesta elämästään ja kokemuksistaan on hänelle jäänyt se vakaumus, että — tämä maailma on kovin hullunkurinen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUVUN KUNNIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suvun kunnia

SUVUN KUNNIA JA MUITA KERTOMUKSIA HAWAII-SAARILTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE