The Project Gutenberg eBook of Templen vangit, by Alexandre Dumas

    I. Kello kuudesta yhdeksään illalla
   II. Kello yhdeksästä kahteentoista
  III. Leski
   IV. Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä
    V. Temple
   VI. Verinen vallankumous
  VII. Syyskuun 2 päivän aatto
VIII. Beausire jälleen esillä
   IX. Oksennuslääke
    X. Syyskuun 1 päivä
   XI. Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö
  XII. Syyskuun 2 päivä
XIII. Maillard
  XIV. Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana
   XV. Valmy.
  XVI. Maillard
XVII. Marttyyrikuningas
XVIII. Mestari Gamain esiintyy vielä kerran
  XIX. Preussilaiset peräytyvät
   XX. Oikeudenkäynti
  XXI. Ludvig XVI:n testamentti
XXII. Tuomio

Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema sudenpennuille!"

Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin, olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä kolme päätä samalla iskulla.

Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.

Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä varkaudesta syytettyinä.]

Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa louisdoria.

"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä kuninkaalta varastetut aarteet".

Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen rikokset että hyveet.

Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä, eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja julmuuden kammottaviin iloihin.

Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä, se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.

Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut, lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.

Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:

"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset säästettiin.

Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni… Jumala yksin tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.

Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.

Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.

"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat ovat jo kaukana!… Paetkaa, vielä on aikaa!"

Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä, veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja silpoivat hänet kappaleiksi.

Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.

Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta armoja, käsillään sapelinteriin.

Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään tottunut ääni lausuvan:

Rouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä päälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.

Kuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV, kuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten mielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen pöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat kaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet, että hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme, että hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.

Kuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut metsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä silmäilevistä katseista.

Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei voinut itkeä: kuningattaren silmät.

Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä kuolema hänelle antoi.

Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin nyt nähdessään kuninkaan syövän.

Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.

Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.

Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen, muttei ollut voinut.

Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:
"Viralta pois, viralta pois!"

Vergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille, jottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.

Valiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten kiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.

Vergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista lakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.

Hän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä peitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä hän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka hän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti kestiystävyyttä.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "erikoisvaliokunnan nimessä minä esitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät vallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että isänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti."

"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on täysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä epäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen on herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan perustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä epäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig XVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.

Toisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa valtaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille vannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin kuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.

‒ Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa julkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin nimittämisestä.

‒ Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.

‒ Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä kansalaiset vartioivat heitä."

Kun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas aitiostaan häneen päin ja sanoi:

"Se on totta, sire", vastasi Vergniaud, "mutta se on ainoa keino pelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne teiltä pään!"

Kuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: "Se on mahdollista." Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.

Kansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja kuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuisi.

Kello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja kuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.

Tällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta: ministerien nimittäminen.

Sota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat tulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.

Danton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun ulkoasiain ministeriksi.

Kuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä lähdettyään, ei edes lasillista vettä.

Madame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva de
Lamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.

Kuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin ylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja siihen kuului neljä huonetta.

Ensimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät kuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa mukana.

Heitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon, de Goguelat, de Chamillé ja Hue.

Kolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie Antoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen tuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja tuskia.

Neljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen ja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa mukaan.

Kuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty rahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt kansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut ottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.

Hän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja lähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.

Illalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla, minkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.

Päätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä viha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.

Aikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja hartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä korkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne ovat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman uljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat, jotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet kansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.

Jumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan myöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet kyyneliä.

Vainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin sveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.

Katsokaamme, mitä Elokuun 10 päivän vallankumouksen historian kirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.

"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa sotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä kuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta, kolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli sata kuninkaan palvelijaa, kaksisataa varkaudesta ammuttua[Olemme vuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen oikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän kansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja lähes kolmetuhatta rahvaanmiestä, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein puutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta kuusisataa ihmistä."

Se onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin oli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä ampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua iskut pelkällä rinnallaan.

Kolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaan niitä kahtasataa varasta, jotka oli ammuttu, oli siis tuhoutunut! Voi otaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän vallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.

Monet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet — olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus oli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen aseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään jättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.

Sen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä taistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut, tai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.

Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.

Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.

Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja
Panthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.

Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot, jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja, sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia, sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa — ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan… Surmaamaan ketkä? Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä tapaisivat!

Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"

Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.

Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan, puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa saamaansa ravintomäärään.

Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä, puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.

Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.

"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo kahden puolesta!"

"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti ylimyksen näköinen!"

Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen, kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.

Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.

Kun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen lumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:

"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki puolustajansa. Mitä minun on tehtävä?"

"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan puolesta, jos se on välttämätöntä."

"Oh, älä ole minusta huolissasi!" oli Andrée vastannut. "Koska minä olen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla kanssasi."

Nämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu enempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin he astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.

Samana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert, hänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä tulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä tavanomainen meriupseerin virkapuku.

Siitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen me jo tiedämmekin.

Andrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin oli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään entistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli tarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.

Elokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään varmaa hän ei ollut saanut kuulla.

Elokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut ensimmäiset tykinlaukaukset.

On tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen sydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.

Kuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi hänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.

Hän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että melkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki ylimykset olivat pelastuneet.

Charny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta viivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta ajoneuvojen edessä.

Hevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että uhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.

Hän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, jos
Charny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.

‒ Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä… Odottakaamme siis yön tuloa!

Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.

Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"

Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille äkäiltykään, vaan miehille.

Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä julistettavan.

Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi, mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.

Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai kuningattaren oven edessä.

Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta portaita.

Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä seuraamaan.

III

On tuiki mahdotonta luoda itselleen kuvaa siitä, miltä hävitetty
Tuileries-palatsi tällöin näytti.

Huoneitten lattiat olivat yltyleensä veressä ja sitä virtasi portaita alas…Jokunen ruumiskin oli vielä jäänyt sisähuoneihin.

Andrée menetteli kuten muutkin etsiskelijät: hän otti tuohuksen ja tutki vainajat ruumis ruumiilta.

Kuninkaallisten huoneissa Andréen etsintä oli yhtä tuloksetonta kuin muuallakin. Hetken hän näytti olevan ymmällä, tietämättä, minne nyt menisi.

"En tiedä, rouva", vastasi Pitou, "mutta minä voin auttaa teitä häntä etsiessänne".

"On eräs henkilö", jatkoi Andrée, "joka tietää hyvin, onko hän kuollut vai elossa, ja joka tietää, missä hän on, elävänä tai ruumiina".

"Kansalliskokouksessa luullakseni. Minulla on vielä hitunen toivoa: herra de Charny on kenties myöskin siellä hänen kerallaan."

"Vallan oikein", myönsi Pitou yhtyen tähän toivoon, ei itseään vakuuttaakseen, vaan rohkaistakseen leskeä. "Haluatteko mennä kansalliskokouksen puolelle?"

Andrée heitti tuohuksen kauas luotaan, välittämättä, vaikka lattia syttyisi palamaan ja sen mukana koko Tuileries-palatsi. Mitä merkitsivät Tuilerieit tämän syvän epätoivon rinnalla? Niin syvän, ettei se vaatinut edes kyyneliä!

Andrée tunsi palatsin, sillä hän oli asunut siellä. Hän meni palveluskunnan pikku portaitten kautta keskikerrokseen ja sieltä edelleen isoon eteishuoneeseen. Tarvitsematta uudelleen käväistä veren tahraamissa huoneissa Pitou joutui Horloge-vartioston eteen.

"Hän toivoo löytävänsä miehensä kansalliskokouksen puolelta, ja me olemme nyt menossa sinne."

"Koska me voimme löytää kreivin, mutta ruumiina, lähetä Feuillant-pengermän portille neljä kelpo miestä, joiden voin odottaa puolustavan ylimyksen ruumista, ikäänkuin se olisi jonkun isänmaanystävän ruumis."

Andrée odotteli puutarhan portilla, jonka eteen oli pantu vartija. Koska Pitou oli tämän vartijan siihen sijoittanut, oli luonnollista, että vartija päästi Pitoun menemään.

Tuileriein puutarhaa valaisivat lamput, joita oli sytytetty sinne tänne ja varsinkin kuvapatsaitten läheisyyteen.

Oli miltei yhtä lämmin kuin päivällä, puiden lehdet tuskin värähtivätkään yötuulen heikossa virissä, ja lamput paloivat liikkumattomina kuin tulikärkiset keihäät. Ne valaisivat etäälle, eivät ainoastaan puutarhan lakeaa nurmikenttää, vaan lisäksi puiden suojassa viruvia yksinäisiä ruumiita.

Mutta Andrée oli nyt ihan varma siitä, että vain kansalliskokouksesta hän saisi tietoja miehestään, ja hän astelikin eteenpäin sivuilleen vilkaisematta.

Kuninkaallinen perhe oli tunti sitten lähtenyt kansalliskokouksen istuntosalista ja mennyt omalle puolelleen, toisin sanoen siihen tilapäiseen huoneistoon, joka oli heitä varten pantu kuntoon.

Jos mieli päästä kuninkaallisten huoneistoon saakka, oli selviydyttävä kahdesta esteestä: ulkona seisovista vartijoista ja aatelismiehistä, jotka vartioivat sisäpuolella.

Pitou, kansalliskaartin kapteeni ja Tuileriein vartioston päällikkö, tiesi tunnussanan ja voi siis opastaa Andréen aatelismiesten huoneeseen saakka.

Me tiedämme jo, minkälainen huoneisto kuninkaallisella perheellä oli asuttavanaan. Olemme niinikään maininneet kuningattaren epätoivosta, olemme sanoneet, että astuttuaan tähän viheriällä paperoituun pikku huoneeseen kuningatar oli heittäytynyt vuoteelle ja nyyhkytysten ynnä kyynelten vallassa pureutunut vuoteen poikkipielukseen.

Se, joka kadottaa valtaistuimensa, vapautensa, kenties henkensäkin, kadottaa kyllin paljon, jotta hänen epätoivoaan kummasteltaisiin ja jotta tämän suunnattoman mielenmasennuksen takaa etsittäisiin, mikä vieläkin viiltävämpi tuska toi kyynelet hänen silmiinsä, nyyhkytykset hänen rintaansa!

Tätä ääretöntä tuskaa olivat kaikki kunnioittaneet, ja kuningatar oli heti jätetty omaan rauhaansa.

Kuningatar kuuli kuninkaan huoneeseen vievän oven aukenevan ja sulkeutuvan, mutta hän ei kääntynyt, hän kuuli askelten lähenevän hänen vuodettaan, mutta hän pysyi entisessä asennossaan, pää pielukseen uponneena.

Mutta äkkiä hän säpsähti, ikäänkuin käärme olisi purrut häntä sydämeen.

"Andrée!" huudahti Marie-Antoinette ja kohosi kyynärpäittensä varaan.
"Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä haluan, madame, samaa mitä Jumala Kainilta kysyessään häneltä:
'Kain, mitä olet tehnyt veljellesi?’"

"Sillä erotuksella kuitenkin", huomautti kuningatar, "että Kain oli tappanut veljensä, mutta minä… ah, minä olisin antanut elämäni, kymmenen elämääni, jos minulla ne olisi ollut, pelastaakseni hänen henkensä!"

Andrée horjahti. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja hänen hampaansa alkoivat kalista.

"Jos minut lasketaan ulos, opastan teidät hänen luoksensa", vastasi kuningatar.

"Herra Pitou", sanoi Andrée, "muuan ystävättäreni haluaa opastaa minut kreivi de Charnyn ruumiin ääreen. Hän on muuan kuningattaren hovinaisista. Voiko hän seurata mukanani?"

"Tiedätte kai", vastasi Pitou, "että hän voi lähteä vain sillä ehdolla, että minä saatan hänet samaan paikkaan, mistä hän on lähtenyt?"

"Toveri, muuan kuningattaren hovinaisista lähtee meidän kanssamme hakemaan erään kelpo upseerin ruumista, upseerin, jonka leski tämä rouva on. Minä vastaan siitä naisesta omalla ruumiillani, omalla päälläni."

Tällöin aukeni eteishuoneen ovi ja kuningatar, pää harsohuivin peitossa, tuli paikalle.

Lähdettiin portaita alas. Kuningatar kulki edellä, sitten Andrée ja viimeisenä Pitou.

Seitsemänkolmatta tuntia kestäneen istunnon jälkeen kansalliskokouksen jäsenet olivat vihdoinkin poistuneet salista.

Tämä avara sali, missä seitsemänkolmatta tunnin aikana oli tapahtunut niin paljon meluavaa, oli nyt mykkä, autio ja pimeä kuin hauta.

Pitou otti lattialta sammuneen tuohuksen, sytytti sen lyhdyn liekissä ja antoi sen kuningattarelle, joka nyt jatkoi matkaansa.

Andrée ei vastannut. Häntä olisi voinut pitää haamuna, joka seurasi manaajaansa.

Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka oli vastapäätä Logographe-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi tuohuksellaan huonetta ja sanoi:

Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin
Olivierin pään polvilleen.

"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli teiltä pyydettävää".

Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.

"Siinä tapauksessa…" sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi sakset Andréelle.

Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.

Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.

"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"

"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon, että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"

Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua valoaan pienestä ristikkoikkunasta.

Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen, olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.

Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun ystävällisesti valaisemia.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä tämän rakkaan ruumiin.

"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".

Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain, ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.

"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet…"

Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin, ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.

Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo kangistunutta kättä.

"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."

"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"

"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello kahdeksalta aamulla."

Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.

Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon tornikello kolme kertaa.

Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti
Coq-Héron-kadun pikku talon ovelle.

Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.

Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun, oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.

Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona
Gilbertin poistumista talosta.

Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka oli makuuhuoneen edessä.

Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.

Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.

Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt, mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.

Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen ensimmäisellä silmäyksellä.

"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti noudattanut kutsuanne".

"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä, jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä pyyntöäni."

"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää, niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta kaikki, yksinpä henkenikin."

"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen, että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä… Mutta myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää vainoavan kohtalokas tähti."

"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla… Olkaa rauhassa, en aio ketään soimata!"

"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen hellyytensä minua kohtaan.

"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja toisen… vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.

"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.

"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!

"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään rakastanut, rakastuin häneen.

"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert, olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää, mitä minä kärsin.

"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée, pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.

"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa, lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi…?

"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! ‒ alttiuteni, äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä. Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'

"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti, kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.

"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.

"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?

"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on paljon sovitettavaa… No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa, varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"

"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän…?’"

"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta sitä kestää?"

"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"

"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette minulta pyytänyt".

"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä siunatkoon. Gilbert!"

Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä ajoneuvoissa.

"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien, mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".

Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana takaisin.

Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja viety Abbayen vankilaan.

Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään rikollisena.

Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä kahnauksesta.

Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.

Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota kansalliskokous oli saarnannut.

Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin, kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.

Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.

Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta, kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen.

Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.

Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?

Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä. Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen, litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.

Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet käsivartensa Ranskaa puolustamaan!

Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen, vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.

Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin kommuuni vakuutti.

Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten olinpaikan.

Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja, synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus, nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt kuninkuus uudenajan nujertamana.

Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa päivänpaisteessa!

Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja koputtivat pyllyllään kivipermantoa, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo, minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma, kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian julmalta.

Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth, rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija, siirrettiin Templeen.

Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon, ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.

Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan, missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa, ja jota sanottiin palatsiksi.

Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä, tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien liittolainen, kuningas oli vankina!

Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.

Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.

Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle, että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.

Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.

Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi, vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!

Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.

Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa mestauslava.

Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän suistuisi sieltä alas.

Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin salongissa.

Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.

"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on ainoastaan päiväasunto."

Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain kamaripalvelijoittensa isäntiä.

Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.

Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.

"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko te meidät opastatte?"

"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."

Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle askelmalle.

Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.

Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan huoneen oven.

Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.

Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia, sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.

Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli ensimmäisessä kerroksessa.

Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin kurjaan hökkeliin!

Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.

Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.

Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta!
Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.

Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."

Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä rauhallisemminkin.

Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto, kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan, kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja — vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut valtakuntansa onnellisin ihminen.

Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään, johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska, että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.

Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin, tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.

Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen tähtää diktatuuriin.

Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.

Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.

Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!

Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.

Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin keskuuteen.

Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.

Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.

Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin käskettäväksi, kuten Logobraphe oli kansalliskokouksen käskettävänä, kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.

Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin yläpuolellaan.

Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:

"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan isänmaallisille kirjanpainajille."

Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?

Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen ovella oli murhattu.

"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan heistä."

Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.

Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen, jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.

Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä. Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.

Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina, raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan heitä?

Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta, olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.

Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän vaati kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta päätä.

Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.

"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"

Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan:
Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.

"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu, "eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"

"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"

"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu Pariisissa suuria ikävyyksiä."

Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.

Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan erään rojalistin.

Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.

Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei pyövelikään voinut sitä sietää.

Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään kadulle ja suistui maahan.

Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli alkanut.

Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa, emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin, meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.

Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja
Robespierre vuonna 1794.

Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.

Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen rajusäähän.

Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin? He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.

Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan kuninkaan valtaistuimelle takaisin.

Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.

Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin hylkäsi Dumouriezin.

Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen karkaamisensa.

Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset, joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.

Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.

Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.

Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien omaisuuden.

Kommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti sille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä lentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton työtaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen pyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!

Työläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana kommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.

Mitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin kärsimään siellä rangaistuksensa.

Sergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut näyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän siinä onnistui.

On järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden kunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan omaisen.

Vastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent pystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin, joka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua kuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä, Nimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.

Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.

Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot, valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17 päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.

Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.

Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!

Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.

Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.

Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.

Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret olivat vähemmän kuin naisia.

Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja, ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa, puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.

Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21 päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!

Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt kotitarkastuksia koskevan asetuksen.

Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut kenraali Clerfayt.

Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä kymmenen päivämarssin perästä.

Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!

Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä, hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.

Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:

"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."

Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin panna se täytäntöön.

Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:

"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.

"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja puhkaisseet naulalla heidän otsansa."

Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?

Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin laidoille:

Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin, ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin. Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon vallankumous hukkuisi.

Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten — eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!

Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!" Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!

Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli ihmisten naurun ja pilkan keskellä!

Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?

Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.

Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.

Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin kansalliskokoukseen raivosta karjuen.

Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.

Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein portit.

"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla. Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän vahingolliset puuhansa!"

Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.

"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua, uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos ei piillyt sen seassa."

Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu! Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!

Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan ajaksi valaisi koko maailmaa.

Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua Michletiltä.

Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin lailla me kutsumme voimaa avuksemme.

"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita, vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia: vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan, jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille, jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat, kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa, puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni, mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi… Ranskan oma ääni, kaunopuheinen kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan: isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle, Seineltä Reinin rannoille!

"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt, jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä viimeisten tuskien päivää varten.

"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein, uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan. Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?

"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa — eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan. Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen, missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden. Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen. Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden, mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti. Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat, jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."

VII

"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".

Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se vaihtui autioksi ja kuolleeksi.

Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot sulkivat ja valtasivat kadut.

Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.

He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.

Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta kansalaista.

Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.

Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot. Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei ryöstönhalu, vaan kostonhimo.

Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa, kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä nainen tahdottiin viskata Seineen.

Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni oli säätänyt, että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus.

Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.

Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken puhkeaisi hirveä kamppailu.

Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.

Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta kansalliskokoukseen.

Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön. anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen sanomalehtimiehen.

Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä. Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.

Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla
Pariisin valtuusto lakkautettaisiin.

Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän asetuksen syntyyn.

Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen, oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun tämä oli ollut lapsi.

Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa kuin missään muualla.

Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.

Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti, että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit nimittäisivät uuden kommuunin.

Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista, kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!

Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.

Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä, muttei sallinut itseään karkotettavan.

Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä vastaan.

Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta, porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.

Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen harrastelijana, korottivat äänensä.

Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään, sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.

Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin hyökättäisiin.

Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska uskalsi lausua moiset sanat!

Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen etunenässä.

"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi hän lopuksi, "tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden maaperän heidän läsnäolostaan!"

Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin viralta.

Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?

Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin thermidor-kuun 9 päivän.

Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.

Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta rehtisydäminen mies.

Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana, tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.

"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette halua saada surmaanne huomenna!"

Figaron kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti raollaan olevasta ovesta ja katosi.

Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille, näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!

Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun väliset valtasuhteet.

Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun 10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.

Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa — Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.

Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta
Braunschweigin herttualle.

Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta? Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit, tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.

Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut itseään syyttää!

Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?

Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud, Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!

Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo mitä tahansa.

Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.

Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.

Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla toteutettuna.

Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät, etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.

Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi, asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?

Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja, joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli valittava Lahjomaton. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja. Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.

Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat kyllä kansalliskokouksenkin ovet.

Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen, niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea maltillisten rojalistien taholta.

Kellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, että
Abbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.

Muuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi ministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin, jonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä ja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin työlästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut olivat kauheassa käymistilassa.

Ilmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka kiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.

Tämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen mukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi ajaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.

VIII

Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.

Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de
Beausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.

Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.

Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä. Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.

Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei. Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.

Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä voittajalta.

Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan: "Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta, aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku aristokraatti ollut piiloutunut niihin.

Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle, joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut, ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä, nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin äänensä sanomaan:

"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin kajota!"

Niille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja ikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.

Ensimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut viimeksi mainittujen miesten luokkaan.

Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:

"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä, sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut timanttilippaan."

"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä me valtasimme Bastiljin!"

"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei mielinyt päästää teitä sisälle."

"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette oikea isänmaanystävä, te!"

"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio, tuolta tulee miehemme!"

Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan ja huutaen: "Eläköön kansa!"

Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle Beausirea vastaan.

Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin olisi jotakin unohtanut.

"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa hyvä."

Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:

"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee aristokraatteja nitistämästä?"

"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen, muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".

"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi, mutta jos me olisimme kahdenkesken…"

"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on pidellyt."

Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.

"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra de
Beausire?"

"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon, "tarkastakaa tämä herra de Beausire!"

"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä, "tarkastakaa!"

Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin, käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.

"Vielä kerran!" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten muistamme, oli kärsivällisyys.

Toimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista souta.

"No", sanoi hän, "vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni siihen kajoaa?"

"Ei, hyvä herra", vastasi Pitou, "ja ellei teitä tyydytä anteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan teille sellaisen hyvityksen kuin haluatte".

"Kiitos, nuori mies", sanoi Beausire suoristautuen. "Te olette toiminut ohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet ovat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de Beausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta, ja jos minun sallitaan poistua…"

"Olin näkevinäni", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen portaita ylös".

Maillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa sallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän pian eteisessä.

Maillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä oli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.

"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit ja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut sen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin."

Ja hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaan
Beausirea.

Pitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä silloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun sattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla ja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän käsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.

Vaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea, jonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin etumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä, jonka sekaan Beausire oli kadonnut.

Mutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin entinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme maininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea rantaa pitkin Grève-torille asti.

Neuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille oli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai pikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai ystävän.

Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola, jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin apteekkariksi.[Nykyisin niiden nimi on pharmacien. Suom.]

Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.

Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.

Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin opittuja.

Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton taito hänellä oli, kuten tiedämme.

Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja kätensä.

Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan isännälle:

"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on sairastunut."

"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta enempää."

Tämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli tarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren taskusta.

"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle kansattarelle", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.

Pääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili toisten kysymyksiin.

Mutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon oksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista sou-kolikkoonsa.

"Kuule, Toussaint", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui olevan hänen tapansa puhua, "annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi kulta".

"Anteeksi, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on vain yhdeksän souta".

"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska minä annoin ne sinulle."

"Teillä on sievä poika, kansatar", virkkoi Maillard. "Hän näyttää aika älykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!"

"Varas!" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mamma
Olivaksi. "Selittäkää herra, olkaa hyvä!"

"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut se kenkäänsä."

Nuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän hänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.

Hän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa ulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut tuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa, että äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.

Tämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin huomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin elettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi oudosti askarruttanut Maillardin mieltä.

Tämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä apteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää, ja sanoi:

"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota nimitettiin neiti Olivaksi."

"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti kuningattaren osaa, eikö niin?"

"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin, lurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa."

"Oksennuslääkettä?" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka on päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa ajatustensa kulkusuunnasta.

"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä", jatkoi Maillard, "käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa."

"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa lähden hakemaan hänelle…

Maillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä ainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa, ja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.

Pitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta puutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi Maniquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston päällikkyyttä.

"Se on onni se", virkkoi Tellier, "sillä uskallan panna veikkaa, että hänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!"

"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme määrättävissänne."

Maillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden portin eteen.

Molemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten portaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.

Siellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut vielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut lähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen ukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä kovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko pehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut rakkaalle pojalleen.

Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli, että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.

Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.

Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.

Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli vain odotettava sen vaikutusta.

Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat siis täydellisesti selvillä tilanteesta.

Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin heille lausumaan vain seuraavat sanat:

"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan, ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti! Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä hänen puheensa sisältää… Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta, ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."

Molemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi ja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin päähän.

Apteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi vaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman tyydyttävä!

Kellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin luokse.

He toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit herra de Beausiren oksennusliman mukana.

Maillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä timantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille todisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja Boulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.

Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme lystillis-surullisen tapauksen seuraus.

Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina päivinä tehdyt varkaudet.

Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili tuomioistuimelta armahdusta.

Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.

Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää myöhemmin.

Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys syntyi.

Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai oikeuspalatsin aukiolla.

Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä — siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla, milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia, panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin rojalistisen vastavallankumouksen.

Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.

Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli ehdottoman varma.

Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua, paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja kaleerit.

Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.

"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä merkittäväksi!"

"Niin… mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi saada sanaa kenellekään?"

"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään, häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."

"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo ennakolta iloita kauniista palkkiosta".

"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän näköisenä.

"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."

"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.

"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista — vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen onnistumiseksi!"

Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.

Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!

Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän valmistaisi niin hirveän yllätyksen.

Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat hänen tuloaan.

Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren
Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:

Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.

Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä kukaan säälinyt tuomittua.

Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ pitää väkijoukkoa loitolla.

Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"

Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin edessä kaikki vaikenivat.

Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:

Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se ulvoi.

Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.

Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.

Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille tämäntapaisissa tilaisuuksissa.

Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen ylitseen ja huusi kovalla äänellä:

Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä väkijoukon yläpuolella ja huusi:

[Tarkoituksemme ei suinkaan ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]

["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa, johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana päivänä."]

Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.

"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"

Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä, joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen puheen?

Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.

Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.

Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.

Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!

Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.

Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.

Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.

Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.

Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.
Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.
Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis
hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.

Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.
Se peruutti päätöksensä.

"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen, sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."

Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet isänmaalle hyvän palveluksen.

Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä, Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.

Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.

Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän, katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä ja uskoi kansalle työn työdentämisen?

Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa, uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.

Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.

Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin huoneeseen ja ilmoitti:

Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät hatunlieret.

Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä kaikki ovat vihamiehiä.

"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää
Cagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin
muuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef
Balsamo."

"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että olin lähdössä tapaamaan teitä".

"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne, sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".

"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen teidät… Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"

"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.

"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä tällä hetkellä ei tapahdu mitään".

"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"

"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"

Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.

"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en toivonut olevan, hän pakenisi".

"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme vallankumouksen."

"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!" sanoi Gilbert huokaisten.

"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt? Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja… malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."

"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".

"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta, siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa! Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä. Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi: 'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle… Siitä on tehtävä loppu."

"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava, heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori, ja mitä pikemmin, sitä parempi."

"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö, sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä: 'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari, jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"

"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain välikappaleita."

"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan, Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."

"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään Jumalan vasaraksi ja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen hallituksen johdosta."

"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly meidät johtaa?"

"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen, kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä, ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus, tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."

"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis teitä liikuttaa?"

"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti? Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule, Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi. Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."

"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan avaimia."

"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:
'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"

Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:

"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä haluat."

"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."

"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."

"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla, ihmiskunta verilöylyllä."

"Olkoon… No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin sinulle annan."

"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"

"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".

"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"

Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.

Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä kommuunissa.

Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä kaitsemassa.

Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi oikeusministerinä.

Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous puolestaan ei välittänyt hänestä.

Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.

Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa: hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.

"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä salli verilöylyn tapahtua!"

"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"

"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".

Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.

"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."

Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän naisen kumarsi.

"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo, joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni, tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta, tuhoamasta, murhaamasta!"

"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä armeliaita käsiä?"

"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"

"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun, kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"

"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".

"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan: 'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin tuomitaan!"

"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta. Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa. Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi, venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja antaisin sen vyöryä ylitseni!"

"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit, eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut. Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän heidät jo ennakolta!"

"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahti
Gilbert.

"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."

"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."

"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat: 'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."

"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan, sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle, me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti. Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita. Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään antaa se minulle, minä otan sen!"

"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen, joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa. Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa, hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle, vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä aines vallitsee!"

"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren, valtavan, ylevän työn!"

"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"

"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."

"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn ensimmäiseksi uhriksi."

"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."

"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri. Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole sitä saanut."

"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert, teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"

Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja seurasi itse perässä.

Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti sen Dantonille.

"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"

"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."

"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton maineenne, herra Gilbert!"

Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka antaisi hänelle Andréen.

Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia joukkoja.

Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän vankilaan, vaan hautaan.

Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin koppiin.

Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.

Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu, ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella ristillä.

Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt sillaikaa lehteä.

Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli ulkopuolella.

Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä. Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.

"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna tapahtuu vankiloissa".

"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.
Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."

Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen kädessään..

"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.

"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"

"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle antamanne sanan."

"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"

"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te ette saa kuolla."

"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"

"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä teidät täältä, te ette kuole!"

Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja viskasi ne hiillokseen.

"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta, mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".

"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut välttää… Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät. Haluan levätä hänen rinnallaan."

"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.
Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."

"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin se toivomuksenne täytetään".

Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten vankilanovi ainakin.

XII

Dantonin ennustus toteutui. Istunnon alkaessa Thuriot esitti kansalliskokoukselle, mitä oikeusministeri oli edellisenä iltana suunnitellut. Kansalliskokous ei ymmärtänyt. Sensijaan, että olisi tehnyt päätöksen kello yhdeksän aamulla, se keskusteli, se aikaili ja teki päätöksensä vasta kello yksi iltapäivällä.

Hän sai kommuunilta tehtäväkseen käskeä oikeusministerin saapua kaupunginvaltuustoon.

Mutta hän erehtyi osoitteesta! Hänen olisi pitänyt osoittaa kirje oikeusministerille, mutta hän osoittikin sen sotaministerille.

Dantonia odotettiin. Mutta paikalle tulikin Servan, joka hämmentyneenä kysyi, mitä häneltä tahdottiin. Häneltä ei tahdottu kerrassaan mitään.

Olemme maininneet, että äänestäessään kello yksi kansalliskokous teki päätöksensä liian myöhään. Mitä kommuuni halusi? Se halusi verilöylyä ja diktatuuria.

Syyskuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä, Gilbertin yrittäessä turhaan pelastaa Andréeta Abbayesta, Marat lähetti nalkuttajansa kerhoihin ja piireihin. Mutta näiden raivohullut hyökkäykset eivät tehonneet kerhoissa ollenkaan, ja kahdeksastaviidettä piiristä vain kaksi, Poissonnièren ja Luxembourgin piirit, oli äänestänyt verilöylyn hyväksi.

Diktatuuria kommuuni taas ei luullut voivansa anastaa saamatta tukea
Maratin, Robespierren ja Dantonin nimistä. Senvuoksi se oli käskettänyt
Dantonin kaupungintaloon.

Olemme nähneet Dantonia varustautuneen torjumaan tätä iskua. Danton ei saanut kirjettä eikä siis voinut saapua.

Jos hän olisi saanut sen, ellei Tallienin erehdys olisi vienyt sitä sotaministeriöön kun sen piti mennä oikeusministeriöön, Danton ei olisi uskaltanut olla noudattamatta käskyä.

Se päätti nimittää valvontavaliokunnan. Mutta valvontavaliokuntaan ei voitu nimittää jäseniä kommuunin ulkopuolelta.

Toisaalta tähän teurastuskomiteaan — se oli sen oikea nimitys — oli saatava Marat. Mitä tehdä? Marat ei ollut kommuunin jäsen.

Panis sai tehtäväkseen järjestää tämän asian. Jumalansa Robespierren ja lankonsa Santerren avulla Panisilla oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa — ymmärtää helposti, ettei Panis, entinen prokuraattori, valheellinen, tyly luonne, naurettavien pikku viisujen pikku kirjoittaja, merkinnyt sellaisenaan mitään — mutta Robespierren ja Santerren avulla, kuten sanottu, hänellä oli sellainen vaikutusvalta kommuunissa, että hänet määrättiin valitsemaan kolme jäsentä, jotka sitten täydentäisivät valvontavaliokunnan jäsenmäärän.

Hän turvautui kolmen virkaveljensä apuun: Sergentin, Duplainin ja
Jourdeuilin.

Nämä puolestaan kutsuivat avuksi seuraavat viisi kommuunin jäsentä:
Deforguesin, Lenfantin, Guermeurin, Leclercin ja Durfortin.

Alkuperäisessä asiakirjassa on neljä nimikirjoitusta: Panis, Sergent, Duplain ja Jourdeuil. Mutta sen reunassa näkee viidennenkin nimen, jonka joku näistä neljästä allekirjoittajasta on varustanut puumerkillä, epäselvällä puumerkillä, missä silti voi huomata Panisin puumerkin.

Tämä nimi oli Marat. Marat, jolla ei ollut oikeutta päästä valiokuntaan, koska hän ei ollut kommuunin jäsen. [Lukekaa Micheletiä, ainoaa historioitsijaa, joka on saanut luoda valaistusta syyskuun tapahtumien veriseen hämärään. Poliisilaitoksen arkistossa voitte niinikään silmäillä kyseellistä asiapaperia, jota oppinut ystävämme herra Labat, arkistonhoitaja, mielellään näyttää uteliaille, kuten hän on näyttänyt sen meillekin.]

Olemme maininneet, ettei kommuuni ollut menetellyt kuten kansalliskokous, se ei ollut vitkastellut.

Kello kymmeneltä valvontavaliokunta oli nimitetty ja se oli antanut ensimmäisen määräyksensä. Tämän ensimmäisen määräyksen mukaan oli raatihuoneelta, missä valiokunta piti kokouksensa — raatihuone oli silloin siinä, missä nykyisin on poliisilaitos — tämän ensimmäisen määräyksen mukaan siis oli raatihuoneelta siirrettävä Abbayeen neljäkolmatta vankia. Näistä neljästäkolmatta vangista kahdeksan tai yhdeksän oli pappeja, toisin sanoin, kahdeksan tai yhdeksän vangin yllä oli puku, jota kirottiin ja vihattiin enemmän kuin mitään muuta, puku, jonka pitäjät olivat järjestäneet kansalaissodan Vendéessa ja Etelä-Ranskassa, pappispuku.

Marseillen ja Avignonin liittolaiset noutivat heidät tyrmästä, paikalle tilattiin neljät vankkurit, kuusi vankia sijoitettiin jokaiseen ajoneuvoon ja sitten lähdettiin.

Kommuunin pyrkimys oli selvä: tämä hidas ja synkkä kulkue kiihdyttäisi kansan vihaa. Voisi käydä niin, että jo matkalla tai Abbayen portilla vankkurit pysäytettäisiin ja vangit surmattaisiin. Sitten teurastus jatkuisi itsestään. Kadulla tai portilla alkaneena se menisi helposti kynnyksen yli.

Thuriotin ehdotus oli ajanut karille. Päätös tehtiin liian myöhään, kuten olemme sanoneet, jotta kommuunille olisi voitu siitä ajoissa ilmoittaa.

Danton nousi puhujalavalle. Valitettavasti hän oli yksin. Roland oli pitänyt itseään liian rehellisenä seuratakseen virkaveljeään.

Kansalliskokouksen jäsenet etsivät katseillaan Rolandia; Rolandia ei näkynyt.

Nähtiin kyllä voima, mutta turhaan etsittiin sille voimalle siveellistä tukea.

Manuel oli vastikään ilmoittanut kommuunille Verdunia uhkaavasta vaarasta ja ehdottanut, että vielä samana iltana sotaväkeen kirjoittautuneet kansalaiset leiriytyisivät Mars-kentälle, jotta he voisivat heti päivänkoitteessa lähteä marssimaan vihollista vastaan.

Muuan toinen jäsen ehdotti, että maata uhkaavan vaaran vuoksi laukaistaisiin hälytystykki, soitettaisiin hätäkelloa ja pantaisiin rumpu pärisemään.

Tämäkin ehdotus hyväksyttiin äänestyksellä. — Se oli saastainen toimenpide, hirveä murhan kiihdytin niissä olosuhteissa, joissa sillä hetkellä elettiin. Rumpu, hätäkello ja tykki synnyttävät kumean äänen, ne panevat rauhallisimmatkin sydämet oudosti värisemään, sitä enemmän sydämet, jotka jo ennestäänkin olivat voimakkaassa kuohumistilassa.

Mainitkaamme jo tässä, murhemielin, koska kadotamme näkyvistämme niin mielenkiintoisen henkilön, että Beausire tosiaankin hirtettiin ensimmäisen tykin lauettua.

Kun kolmas laukaus olisi pamahtanut, lähtisivät mainitsemamme vankirattaat liikkeelle raatihuoneen edustalta. Tykki laukaistiin kymmenen minuutin väliajoin. Ne, jotka tulisivat katsomaan Beausiren hirttämistä, ehtisivät mainiosti saattamaan vankien kuljetusta ja ottamaan osaa heidän surmaamiseensa.

Danton oli Tallienin välityksellä jatkuvasti selvillä kaikesta, mitä kommuunissa tapahtui. Hän tiesi siis Verdunia uhkaavasta vaarasta, hän tiesi siis päätöksestä, että vapaaehtoiset leiriytyisivät Mars-kentälle, hän tiesi siis, että hälytystykki laukaistaisiin, että hätäkelloa soitettaisiin ja rumpu pantaisiin pärisemään.

Ennenkuin antoi sananvuoron Lacroixille — jonka, kuten muistamme, tuli ehdottaa diktatuuria, — hän vetosi isänmaata uhkaavaan vaaraan ja ehdotti päätettäväksi, "että jokaista, ken kieltäytyy henkilökohtaisesta palveluksesta tai luovuttaa aseensa, rangaistaan kuolemalla".

Ja jottei hänen aikeitaan käsitettäisi väärin ja jottei hänen suunnitelmiaan sekoitettaisi kommuunin puuhiin, hän sanoi:

"Pian pauhaava hätäkello ei ole hälytysmerkki, se on hyökkäysmerkki isänmaan vihollisia vastaan! Hyvät herrat, jos mielimme ne voittaa, tarvitaan rohkeutta, yhä vain rohkeutta ja ainoastaan rohkeutta; silloin Ranska on pelastettu!"

Silloin Lacroix nousi puhumaan ja ehdotti vuorostaan, "että kuolemalla rangaistaisiin jokaista, joka suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita".

Kansalliskokous käsitti nyt selvästi, että sitä kehoitettiin päättämään diktatuurista. Se hyväksyi ehdotuksen periaatteellisesti, mutta nimitti girondelaisista kokoonpannun valiokunnan laatimaan asetuksen sanamuotoa. Mutta girondelaiset, kuten Rolandkin, olivat liian rehellisiä miehiä luottaakseen Dantoniin.

Danton tuli kärsimättömäksi. Hän tahtoi hyvää, ja hänet pakotettiin sallimaan pahan tapahtua!

Mitä hän kuiskasi? Hän mainitsi paikan, niistä hänet löydettäisiin, jos kansalliskokous uskoisi vallan hänen käsiinsä.

Mikä oli hänen suunnitelmansa, jos valta uskottaisiin hänen käsiinsä? Julistautua näiden aseellisten miesten avulla diktaattoriksi, ei verilöylyä, vaan sotaa varten, marssia heidän kanssaan Pariisiin ja viedä, kuin suunnattomassa verkossa, murhaajat rajalle.

Seuratkaamme heitä. He kulkevat hitaasti, joten meidän on helppo tavoittaa heidät.

Alkumatkalla rattaat, joihin heidät oli pantu, suojasivat heitä jotenkuten. Vaaran aavistus sai jokaisen painautumaan ajoneuvojen perälle ja näyttäytymään niin vähän kuin mahdollista. Mutta heidän saattajansa paljastivat heidät. Kansan viha ei kuohahda kovin nopeasti. Saattajat yllyttivät sitä sanoillaan.

"Katsokaa", sanoivat he ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kuuntelemaan, "tässä ne ovat ne maankavaltajat, preussilaiset kätyrit! Tässä ne, jotka luovuttavat kaupunkimme, ne, jotka surmaavat vaimonne ja lapsenne, jos jätätte ne selkänne taakse rajalle marssiessanne!"

Mutta yllytys näytti tuloksettomalta. Kuten Danton oli sanonut, murhaajia oli vähän. Kuului kyllä vihaista murinaa, huutoja, uhkauksia, mutta siihen se jäikin.

Saattue kulki pitkin laiturikatua, sitten Pont-Neufin yli ja sitten
Dauphine-katua.

Vankien kärsivällisyyttä ei saatu loppumaan, kansan kättä ei saatu kohoamaan murhaan. Lähestyttiin Abbayea, tultiin Bussyn kadunkulmaan, oli jo aika jotakin tehdä.

Jos pidätetyt pääsisivät vankilan seinien sisäpuolelle ja jos heidät surmattaisiin vasta siellä, olisi ilmeistä, että heidät oli surmannut kommuunin harkittu määräys eikä kansan äkkiä teoksi puhjennut närkästys.

Bussyn kadunkulmassa oli teatteri, missä vapaaehtoisia merkittiin sotilasluetteloihin.

Tilaisuus oli kerrassaan mainio: jos se päästettäisiin livahtamaan käsistä, ei toista sellaista ilmaantuisi.

Muuan mies erkani saattojoukosta, joka teki tilaa. Hän nousi ajoneuvojen astinlaudalle, sapeli kädessä, sohi sapelillaan umpimähkäisesti vaunujen sisälle ja veti sapelinsa verisenä ulos.

Jollakin vangeista oli sauva. Tällä sauvalla hän yritti torjua sapeliniskuja. Sauva satutti erästä saattomiestä kasvoihin.

"Äh, teitä roistoja!" kiljahti mies. "Me suojelemme teitä ja te iskette meihin! Apuun, toverit!"

Parikymmentä miestä, jotka odottivat vain tätä merkkihuutoa, syöksyi esille väkijoukosta, aseinaan piikit ja puukkosauvat. Piikit ja puukot työnnettiin ajoneuvojen ovista sisälle, ja sitten kuultiin tuskanhuudahduksia ja nähtiin uhrien veren tihkuvan rattaitten pohjasta ja muodostavan kadulle punaisia lätäkköjä.

Abbayeen ahdetut vangit olivat aamusta alkaen huomanneet, että jotakin kaameaa oli tekeillä. He olivat päätelleet sen vartijoittensa kasvojen eleistä ja näiden huulilta puhjenneista viittailuista. Kommuunin määräyksestä oli kaikissa vankiloissa tänä päivänä kiirehditty aterian aikaa. Mitä merkitsi tämä vartioinnissa tapahtunut muutos? Varmastikin jotakin kauheaa. Pidätetyt odottivat siis levottomin mielin.

Kello neljän seuduissa alkoi vankilan muurien kupeelta kuulua etäistä kohua, kuin nousuveden ensimmäisten aaltojen kohinaa. Sainte-Marguerite-kadun puolella olevan pikku tornin ristikkoikkunoista eräät vangit näkivät vankkurit. Sitten raivon ulina ja tuskan huuto tunkeutuivat vankilaan kaikista aukoista ja huuto: "Murhaajat tulevat!" levisi käytäviin, tunkeutui koppeihin ja syvimpiin tyrmiin asti.

Abbayessa oli sataviisikymmentä sveitsiläistä. Elokuun 10 päivänä heidät oli saatu vaivoin pelastetuksi kansan vihalta. Kommuuni tiesi, kuinka kansa vihasi noita punaisia asetakkeja. Oli siis verraton keino panna kansa liikkeelle aloittamalla verilöyly sveitsiläisistä.

Kesti lähes kaksi tuntia, ennenkuin nämä sataviisikymmentä poloista saatiin hengiltä.

Kun viimeinen oli surmattu — tämä viimeinen oli majuri Reading, jonka nimen olemme jo varemminkin maininneet — tuli pappien vuoro.

Papit vastasivat, että he halusivat kyllä kuolla, mutta tahtoivat sitä ennen ripittäytyä.

Mihin nämä kaksi tuntia käytettiin? Niiden aikana järjestettiin tuomioistuin.

XIII

Heinäkuun 14 päivän miehestä, lokakuun 5 ja 6 päivän miehestä, kesäkuun 20 päivän miehestä, elokuun 10 päivän miehestä tuli siis myöskin syyskuun 2 päivän mies.

Mutta Châteletin entinen vahtimestari halusi noudattaa muodollisuutta, tehdä verilöylyn juhlalliseksi, näöltään lailliseksi toimitukseksi. Hänenkin mielestään aristokraatit oli surmattava, mutta surmattava laillisesti kansan lausuman tuomion jälkeen, sillä hän piti kansaa ainoana erehtymättömänä tuomarina, jolla yksin oli oikeus sitoa ja päästää.

Ennenkuin Maillard sai tuomioistuimensa kuntoon, oli surmattu jo lähes kaksisataa vankia.

Metelin turvin kaksi muuta vankia oli hypännyt ikkunasta ulos ja joutunut Abbayessa istuntoaan pitävän piirivaliokunnan keskuuteen. Nämä miehet olivat sanomalehtimies Parisot ja kuninkaan taloudenhoitaja La Chapelle. Valiokunnan jäsenet olivat sijoittaneet pakolaiset riveihinsä ja pelastaneet heidät sillä tavoin. Mutta murhaajia ei saa syyttää, jos nämä kaksi miestä olivatkin päässeet heiltä karkuun: se ei ollut murhaajien vika.

Olemme maininneet, että poliisilaitoksen arkistossa on muuan mielenkiintoinen asiapaperi, joka käsittelee Maratin nimitystä valvontavaliokunnan jäseneksi. Siellä on toinenkin, yhtä mielenkiintoinen, nimittäin Abbayen vankiluettelo, yhä vieläkin tahrainen verestä, jota pärskyi tuomioistuimen jäseniin asti.

Jos pyydätte nähdäksenne tuota luetteloa, te, joka tutkitte mieltä liikuttavia muistoja, huomaatte kaikkialla sen reunoissa kookkaalla, kauniilla, raskaalla, selvästi luettavalla, täysin tyynellä, epäröintiä, pelkoa tai katumusta tuntemattomalla käsialalla kirjoitetun nimen: Maillard. Se nimi esiintyy säännöllisesti seuraavien merkintöjen jälkeen: "Kansan tuomio surmannut" ja "Kansa vapauttanut".

Sillaikaa kun hän ryhtyy hoitamaan uutta virkaansa kello yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla, seuratkaamme kahta miestä, jotka lähdettyään jakobiini-kerhosta suuntaavat askelensa Sainte-Anne-kadulle päin.

Siinä kulkevat suuri saarnaaja ja opetuslapsi, mestari ja oppilas:
Robespierre ja Saint-Just.

Sama Saint-Just, jonka olemme nähneet esiintyvän, kun yhtenä iltana Plâtrière-kadun looshiin otettiin kolme uutta vapaamuuraria, Saint-Just, jonka ihonväri on valju ja epäilyttävä, liian veretön miehen hipiäksi, liian kalpea naisen, kaulassa raskastekoinen, jäykkä nauha, kylmän, kuivan ja tylyn mestarin oppilas, joka on mestariansakin tylympi, kuivempi ja kylmempi.

Mestari tuntee vielä jonkunlaista mielenliikutusta niistä politiikan taisteluista, missä mies iskee mieheen, intohimo intohimoon.

Oppilaalle sellainen merkitsee vain shakkisiirtoa, joka tehdään shakkilaudalla, missä siirtoina on ihmiselämä.

Pitäkää varanne, te, jotka pelaatte häntä vastaan, ettei hän voita!
Sillä hän on säälimätön eikä armahda hävinneitä!

Robespierrellä lienee ollut omat syynsä, miksei hän tänä iltana mennyt
Duplayn perheeseen.

Saint-Justin, tuon nuoren miehen, voisi sanoa tuon vielä tuntemattoman lapsen, vuokrahotellin pieni huone tuntui hänestä tänä hirveällä syyskuun yönä turvallisemmalta kuin hänen omansa.

On tarpeetonta kysyä, mistä he keskustelivat. He puhelivat verilöylystä. Mutta toinen haasteli siitä Rousseaun koulukuntaan kuuluvan ajattelijan tavoin hentomielisesti, toinen kuivakiskoisesta kuin Condillacin koulukunnan matemaatikko.

Kuten sadun krokotiili, Robespierrekin itki toisinaan niitä, jotka hän tuomitsi kuolemaan.

Huoneessaan Saint-Just pani hattunsa tuolille, irroitti kaulanauhansa ja riisui takkinsa.

Saint-Just silmäili häntä niin kummastelevin ilmein, että Robespierre sanoi toistamiseen:

"Sinä aiot nukkua, kun tuhannet uhrit kaatuvat tai ovat kaatumassa, kun tämä yö on viimeinen niin monelle, jotka vielä tänä iltana hengittävät ja ovat huomenna lakanneet elämästä!"

Sitten hän sanoi, ikäänkuin olisi tämän lyhyen vaitiolon aikana ammentanut sydämestään uutta vakaumusta:

"Niin, se on totta. Tiedän sen. Mutta tiedän myöskin, että se on välttämätön paha, koska sinä itse olet tehnyt sen luvalliseksi. Kuvittele keltakuumetta, kuvittele ruttoa, kuvittele maanjäristystä; ne tuhoavat paljon ihmisiä, enemmänkin kuin mitä nyt kuolee, eikä niiden kuolemasta koidu hyötyä yhteiskunnalle. Mutta vihollistemme kuolema on meidän turvamme. Neuvon sinua siis lähtemään kotiisi, menemään makuulle, kuten minäkin menen, ja koettamaan nukkua, kuten minäkin aion nukkua."

Hänen unensa oli yhtä kestävää, yhtä levollista, yhtä häiriintymätöntä, ikäänkuin mitään erikoista ei olisi Pariisissa tapahtunutkaan. Hän oli nukahtanut kello puoli kaksitoista illalla. Kello kuusi aamulla hän heräsi.

Saint-Just huomasi varjon ikkunan ja itsensä välissä. Hän kääntyi ikkunaan päin ja tunsi Robespierren.

"Olen ollut jalkeilla, nojannut otsaani tuota ikkunanruutua vasten ja kuunnellut kadun ääniä."

Robespierre ei valehdellut. Hän ei ollut nukkunut sekuntiakaan!
Ilmaisiko se epäilyä, pelkoa, katumusta?

Saint-Justiin taas nukkuminen ei ollut vaikuttanut sen enempää kuin aikaisempienkaan öitten nukkuminen.

Seinen toisella rannalla, Abbayen muurien sisäpuolella, oli muuten toinenkin mies, joka ei ollut nukkunut yhtään enempää kuin Robespierrekään.

Tämä mies nojasi viimeisen, pihanpuolisen kopin nurkkaukseen ja oli miltei häipynyt sen pimentoon.

Tämä viimeinen koppi, joka oli muutettu tuomioistuinsaliksi, esitti seuraavanlaisen sisäkuvan.

Ison pöydän ympärillä, jolle oli kasattu sapeleita, miekkoja ynnä pistooleja ja jota valaisi kaksi kuparilamppua — niiden valo oli välttämätön kirkkaalla päivälläkin — istui kaksitoista miestä.

Miesten tummasta hipiästä, jykevästä rakenteesta, punaisista myssyistä ja jakobiini-nutuista voi päätellä heidän olleen rahvaanlapsia.

Heidän keskellään istui kolmantenatoista puheenjohtaja, yllä musta, nukkavieru takki, valkoiset liivit ja lyhyet housut, paljain päin, juhlallisen synkeän näköisenä.

Tämä mies, joka varmaankin oli joukon ainoa lukuja kirjoitustaitoinen, oli levittänyt eteensä vankiluettelon, pannut käden ulottuville paperia, kyniä ja mustetolpon.

Nämä miehet olivat Abbayen tuomareita, hirveitä tuomareita; sillä heidän tuomioistaan ei voinut vedota sillä ne pantiin heti täytäntöön. Verestä lainehtivalla pihamaalla odotteli viitisenkymmentä teloittajaa, käsissä sapelit, puukot ja piikit.

Oliko hän tullut paikalle omasta aloitteestaan? Oliko hänet lähettänyt
Danton, joka halusi tehdä toisissakin vankiloissa, Cannesissa,
Châteletissa, La Forcessa, mitä tehtiin Abbayessa: armahdettiin joku
vanki?

Syyskuun 4 päivänä Maillard katoaa. Häntä ei nähdä enää, hänestä ei puhuta sen koommin, hän hukkuu kuin veren nielaisemana.

Mutta eilisillasta, kello kymmenestä lähtien hän on toiminut tuomioistuimen puheenjohtajana.

Hän oli tullut, kannattanut huoneeseen tämän pöydän, toimittanut itselleen vankiluettelon, valinnut umpimähkään ensimmäisistä tapaamistaan henkilöistä kaksitoista tuomaria, oli sitten istuutunut pöydän taakse sijoittanut kuusi tuomaria oikealle puolelleen ja kuusi vasemmalleen, ja verilöyly oli jatkunut, mutta nyt jonkunlaisin säännöllisin muodoin.

Luettelon mukaan lausuttiin vangin nimi. Vartijat lähtivät noutamaan vankia. Maillard selosti hänen vangitsemisensa syyt. Vanki saapui. Puheenjohtaja neuvotteli katsein virkaveljiensä kanssa. Jos vanki tuomittiin syylliseksi, tyytyi Maillard sanomaan:

Jos sensijaan vanki vapautettiin, nousi musta haamu, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

Kun Maillard oli saapunut Abbayen portille, oli muuan mies lähtenyt muurin kupeelta ja astunut hänen eteensä.

Heti ensimmäisten sanojen jälkeen Maillard oli tuntenut tämän miehen ja kumartanut kookasta varttansa, ehkei alistumisen, niin toki myöntyväisyyden merkiksi.

Hän oli sitten kutsuttanut tämän miehen vankilaan, ja kun pöytä oli kunnossa ja tuomioistuin oli saatu järjestetyksi, hän oli sanonut:

"Pysytelkää tuolla ja kun esille tulee henkilö, jonka kohtalosta olette huolissanne, tehkää minulle merkki."

Mies oli painunut nurkkaansa ja illasta alkaen hän oli istunut siinä mykkänä, liikkumattomana, odottavana.

Hän oli vannonut Andréelle, ettei sallisi hänen kuolla, ja hän yritti pitää valansa.

Kello neljästä kuuteen murhaajat ja tuomarit levähtivät. Kello kuudelta he söivät.

Niiden kolmen tunnin aikana, jotka tämä nukkuminen ja ateriointi kestivät, kommuunin lähettämät vankkurit olivat kuljettaneet pois uhrien ruumiit.

Koska pihalla oli verta kolme tuumaa paksulta, koska jalka lipesi tässä veressä ja koskei ollut aikaa puhdistaa pihaa, oli sinne tuotu satakunta olkikupoa, jotka sitten hajoitettiin pihan kivipohjalle ja joiden katteeksi levitettiin uhrien vaatteita ja varsinkin sveitsiläisten asetakkeja.

Mutta tuomarien ja teurastajien nukkuessa vangit valvoivat. Kauhu piti heidät hereillä.

Kun huudot lakkasivat, kun nimenhuuto taukosi, alkoivat he jälleen toivoa. Surmaajille olikin kai tarkoitus antaa vain määrätty annos, teurastus rajoittuisikin kukaties vain sveitsiläisiin ja kuninkaan kaartiin? Tämä toivo oli lyhytikäinen.

Kello puoli seitsemän seuduissa huudot ja vankien kutsuminen alkoivat jälleen.

Silloin muuan vartija tuli sanomaan Maillardille, että vangit olivat valmiit kuolemaan, mutta pyysivät päästä sitä ennen kuulemaan messua.

Hän oli muuten paraikaa kuuntelemassa onnitteluja, jotka kommuunin nimessä muuan sen lähetti esitti, hentovartaloinen, lempeän näköinen mies, yllä ruskea nuttu ja päässä pieni peruukki.

"Kunnon kansalaiset", sanoi hän murhaajille, "te olette puhdistaneet yhteiskunnan suurista rikollisista! Kaupunginvaltuusto ei tiedä kuinka teidät palkitsisi. Vainajien ryöstö olisi epäilemättä oikeutenne, mutta se näyttäisi varkaudelta. Tämän tappion hyvitykseksi minä olen saanut tehtäväkseni tarjota teille kullekin kahdeksankymmentä livreä, jotka suoritetaan teille heti paikalla."

Ja Billaud-Varennes käski tosiaankin jakaa heti murhaajille palkkarahat näiden verisestä työstä.

Syyskuun 2 päivän kuluessa jotkut murhaajista — niitä oli vähän, sillä enemmistö oli pikkukaupustelijoita [Poliisilaitoksen arkistossa oleva syyskuun 2 päivän tapausten tutkintopöytäkirja kertoo samaa] — jotkut murhaajista olivat sukitta ja jalkineitta; siksipä he katselivatkin kademielin aristokraattien jalkavarusteita. Lopulta he lähettivät piirilleen anomuksen, että he saisivat luvan panna jalkoihinsa vainajien tamineet. Piiri suostui anomukseen.

Siitä lähtien Maillard huomasi, että katsottiin oltavan vapaita enemmistä anomuksista ja että sen mukaan otettiin vainajilta sukkien ynnä jalkineitten ohella kaikki, mikä oli ottamisen arvoista.

Maillardin mielestä moinen ryöstö pilasi hänen teurastuksensa arvon ja ilmoitti asiasta kommuunille.

Siitä taas oli seurauksena Billaud-Varennesin lähettitoimi ja se uskonnollinen hartaus, millä hänen sanojaan kuunneltiin.

Sillävälin vangit kuuntelivat messua. Sen saneli apotti Lentänyt, kuninkaan saarnaaja, ja sen toimitti apotti de Rastignac, uskonnollinen kirjailija.

Molemmat olivat valkohapsisia, kunnianarvoisia vanhuksia, joiden sanat, kun he saarnasivat eräänlaiselta korokkeelta, ja joiden nöyryys ja usko vaikuttivat ylevästi ja kohottavasti vankipoloisiin.

Juuri kun kaikki olivat polvillaan ottamassa vastaan apotti Lenfantin siunausta, alkoi nimenhuuto jälleen.

He haastelivat erilaisista kuolintavoista ja mikä rankaisumuoto olisi enemmän tai vähemmän pitkällinen.

Yhdet tahtoivat kurkottaa päänsä, jotta se katkeaisi yhdellä iskulla, toiset kehoittivat kohottamaan käsivarret, jotta rinta voitaisiin lävistää kaikilta tahoilta, kolmannet neuvoivat pitämään käsivarret selän takana, jotta vastarinta tulisi niin vähäiseksi kuin mahdollista.

Hän kiipesi pieneen torniin, jonka ristikkoikkuna oli teurastamon pihalle päin, ja sieltä hän tutki kuoleman kulkua.

Tällöin kuultiin sanat: "Jumala, minä tulen luoksesi!" ja näitä sanoja seurasi syvä huokaus.

Vangit ottivat puukon perinnökseen, mutta he iskivät itseään epävarmasti. Vain yhden onnistui surmata itsensä.

Huoneessa oli kolme naista: kaksi nuorta, kauhun valtaamaa tyttöä, jotka olivat takertuneet kahteen vanhukseen, ja muuan surupukuinen nainen, joka tyynenä rukoili polvillaan ja hymyili rukoillessaan.

Tämä de Montmorin oli, kuten muistettaneen, se entinen ministeri, jonka kirjoittaman matkaluvan turvin kuningas oli yrittänyt paeta. Hän oli siihen aikaan niin vihattu, että jo edellisenä iltana muuan nuorukainen, jolla sattui olemaan sama sukunimi, oli hädin tuskin välttänyt kuoleman tuon nimen takia.

Herra de Montmorin ei ollut tullut kuuntelemaan lohdutussaarnaa. Hän pysytteli kopissaan, raivoissaan, epätoivoisena, manasi vihollisiaan, vaati aseitaan, reutoi vankilansa rautaristikkoja, pirstoi tammipöydän, jonka laudat olivat kahden tuuman vahvuiset.

Hänet täytyi raahata tuomioistuimen eteen. Hän astui sisälle kalpeana, silmät säkenöiden ja nyrkkiään puiden.

Entinen ministeri tulkitsi tämän tuomion sananmukaisesti ja arveli, että kysymyksessä oli vain vankilan muutos.

"Puheenjohtaja", sanoi hän Maillardille, "koska suvaitset nimittää itseäsi siksi, minä toivon, että minut viedään ajoneuvoissa, jotta säästyisin murhamiestesi häväisyiltä".

"Valjastuttakaa vaunut herra kreivi de Montmorinille", sanoi Maillard valikoidun kohteliaasti.

Viittä minuuttia myöhemmin ilmoitettiin, että vaunut olivat portin edessä. Joku koiranleuka oli käsittänyt, mikä pikku ilveily voitiin esittää tässä murhenäytelmässä, ja teki mainitun ilmoituksen.

Kohtalokas ovi avattiin, se josta mentiin kuolemaan, ja herra de
Montmorin astui ulos.

Hän oli edennyt tuskin kolmeakaan askelta, kun hän jo suistui maahan parinkymmenen piikin lävistämänä.

Sitten tuli muita vankeja, joiden tuntemattomat nimet ovat häipyneet unohdukseen.

Kaikkien näiden tuntemattomien nimien joukossa muuan esille huudettu nimi leimahti kuin tulenlieska: Jacques Cazotten nimi, Cazotten, tuon illuminaatin, joka kymmenen vuotta ennen vallankumousta oli ennustanut jokaiselle, mikä kohtalo itsekutakin odotti, Cazotte, joka oli Rakastuneen paholaisen, Olivierin ynnä Tuhannen ja yhden paltun kirjoittaja, Cazotte, tuo raisun mielikuvituksen, haltioituneen hengen, palavan sydämen mies, joka intomielisenä oli omaksunut vallankumousvastaiset yritykset ja joka ystävä Pouteaulle, kuninkaan sivililistan intendenttilaitoksessa palvelevalle toimihenkilölle, osoittamissaan kirjeissä oli lausunut mielipiteitä, jotka kuvattavanamme olevana ajankohtana rangaistiin kuolemalla.

Tytär oli toiminut sihteerinä näitä kirjeitä sepitettäessä. Ja kun isä oli vangittu, oli Elisabeth Cazotte pyytänyt päästä hänen mukaansa.

Mikäli rojalistinen maailmankatsomus oli kenellekään sallittu, niin varmastikin tälle viisikahdeksattavuotiaalle vanhukselle, jonka jalat olivat juuttuneet Ludvig XIV:n aikaiseen kuninkuuteen ja joka Burgognen herttuan tuutulauluksi oli sepittänyt kaksi kansanomaiseksi tullutta viisua: Tout au beau milieu des Ardennes ja Commère, il faut chauffer le lit! Mutta moiset perustelut kelpasivat vain ajattelijoille eivätkä Abbayen teurastajille. Cazotte olikin jo ennakolta tuomittu.

Nähdessään tuon kauniin, valkohapsisen, tulisilmäisen, jalopiirteisen vanhuksen Gilbert poistui nurkastaan ja liikahti kuin mennäkseen häntä vastaan. Maillard huomasi tuon liikkeen. Cazotte astui esille tyttäreensä nojaten. Mutta tytär oivalsi heti, että hän seisoi tuomariensa edessä.

Silloin hän jätti isänsä ja tuli kädet ristissä rukoilemaan tätä verituomioistuinta ja teki sen niin liikuttavin sanoin, että Maillardin avustajat alkoivat empiä. Poloinen lapsi älysi, että noiden karkeitten pintojen alla sykki sydän, mutta niitä herkyttääkseen oli vaivuttava syvyyksiin. Hän syöksyi niihin, pää nöyrästi taipuneena, sääli oppaanaan. Nämä miehet, jotka eivät tienneet mitä kyyneleet olivat, nämä miehet itkivät! Maillard pyyhkäisi hihalla kuivia Ja tylyjä silmiään, jotka kahdenkymmenen tunnin aikana olivat katselleet teurastusta kertaakaan rävähtämättä.

Kaksi tuomaria nousi saattamaan Cazottea kadulle asti, peloissaan, että jokin kohtalokas erehdys veisi kuolemaan uhrin, joka juuri oli sen välttänyt.

Pihalle oli tuotu penkkejä katselijoita varten. Murhamiesten vaimoilla ja lapsilla oli oikeus katsella tätä näytelmää. Ei sillä hyvä, että nämä vilpittömät näyttelijät saivat palkan: he tahtoivat lisäksi kättentaputuksia.

Hän oli yhtä tunnettu rojalistina kuin Cazotte ja häntä tuntui olevan sitäkin mahdottomampi pelastaa, kun muistamme, että hän Invalidi-hotellin kuvernöörinä oli heinäkuun 14 päivänä ammuttanut kansaa. Hänen poikansa olivat ulkomailla vihollisarmeijassa. Yksi näistä oli kunnostautunut Longwyn piirityksessä, niin että Preussin kuningas oli antanut hänelle sen johdosta ritarimerkin.

Hänkin tuli tuomarien eteen ylevänä ja alistuneena, pitäen päätänsä pystyssä valkohapsisten suortuvien ulottuessa hänen asetakilleen asti. Hänkin nojasi tyttäreensä.

Tällä kerralla Maillard ei uskaltanut lausua vapauttavaa päätöstä.
Mutta hän sai sanotuksi:

"Viaton tai rikollinen, minun käsittääkseni kansa ei voi tahrata käsiään tämän vanhuksen vereen."

Neiti de Sombreuil kuuli nämä ylevät sanat, jotka laskivat punnuksensa jumalalliselle vaakalaudalle. Hän tarttui isänsä käteen ja lähti taluttamaan häntä elämän ovelle päin huudahtaen:

Varsinaista tuomiota ei ollut julistettu, ei kuolemaan vievää eikä vapauttavaa.

Pari kolme murhamiestä kurkisti ovesta sisälle ja tiedusteli, mitä oli tehtävä.

"Hyvä on", huusivat murhaajat, "juokoon nuori tyttö maljan kansan menestykseksi!"

Ja sitten muuan veren punaama mies, jonka hihat oli kääritty ylös ja jonka kasvoilla oli villi ilme, tarjosi neiti de Sombreuilille lasin, jossa toisten arvelujen mukaan oli verta, toisten mukaan yksinkertaisesti viiniä.

Neiti de Sombreuil huusi: "Eläköön kansa!" Hän kostutti huulensa nesteessä, mitä se lienee ollutkin, ja herra de Sombreuil oli pelastettu.

Ja sitten Maillardin ääni, yhtä tunteettomana eläviä kutsuessaan kuin Minoksen ääni vainajaa manatessaan, Maillardin ääni lausui seuraavat sanat:

Tämän nimen kuullessaan Gilbert tunsi jalkojaan herpaisevan ja sydämensä lakkaavan sykkimästä.

Elämä, joka hänen silmissään oli hänen omaansa kallisarvoisempi, arvioitaisiin ja tuomittaisiin, joko tuhoutumaan tai pelastumaan.

"Kansalaiset", jatkoi Maillard hirveän tuomioistuimensa jäsenille, "vanki, joka kohta astuu eteenne, on muuan poloinen nainen, joka on uhrautunut Itävallattaren hyväksi, mutta jonka alttiuden Itävallatar, kiittämättömänä kuten kuningattaret yleensä, on palkinnut kiittämättömyydellä. Hän on tälle ystävyydelle uhrannut kaikki: omaisuutensa ja puolisonsa. Te näette hänet mustiin puettuna, ja ketä hän saa kiittää siitä surupuvusta? Templen naisvankia! Kansalaiset, minä pyydän teiltä sen naisen elämää."

Ovi aukeni ja käytävän perältä tuli yksin, kenenkään tukematta, lujin askelin muuan mustapukuinen nainen, jonka kasvoja peitti musta harso.

Häntä olisi voinut pitää ilmestyksenä, joka oli tulossa varjojen maailmasta, mistä, kuten Hamlet sanoo, kukaan vaeltaja ei ole vielä palannut.

Milloinkaan eivät tuomarit olleet nähneet näin kiistämätöntä kaunotarta, mutta eivät myöskään kalpeampaa: hän oli kuin marmoriksi kiteytynyt jumalatar.

"Minä, kansatar", vastasi Maillard kummastellen, kun häneltä, kyselijältä, kyseltiin.

"Minä olen kreivitär de Charny, sen kreivi de Charnyn vaimo, joka surmattiin saastaisena elokuun kymmenentenä päivänä. Olen aristokraatti ja kuningattaren ystävätär. Olen ansainnut kuoleman ja tulen sitä hakemaan."

Gilbert kalpeni ja painui nurkkaansa niin syvälle kuin pääsi koettaen välttää Andréen huomiota.

"Kansalaiset", sanoi Maillard, joka näki Gilbertin kauhistuksen, "tämä nainen on hullu. Hänen miehensä kuolema on sekoittanut hänen järkensä. Säälikäämme häntä ja vaalikaamme hänen elämäänsä. Kansan tuomio ei rankaise mielenvikaisia."

Hän nousi ja aikoi laskea kätensä syytetyn päälaelle, kuten hän teki julistaessaan vapauttavan tuomion.

"Minä olen täydessä tolkussani", sanoi hän. "Jos te haluatte armahtaa, niin armahtakaa niitä, jotka sitä pyytävät ja sen ansaitsevat, älkääkä minua, joka sitä en ansaitse ja joka kieltäydyn siitä."

Andréen tieltä väistyttiin. Sapelit, piikit ja pistoolit painuivat tämän surupatsaan edessä.

Mutta kymmenen askelta astuttuaan, Gilbertin kumartuessa ikkunasta katsomaan hänen lähtöään, Andrée pysähtyi.

"Eläköön kuningas!" huudahti hän. "Eläköön kuningatar! Häpeä elokuun kymmenennelle päivälle!"

Hän oli nähnyt säilänterän välähtävän. Salamannopeasti terä oli painunut Andréen rintaan.

"Hänen viereensä, eikö niin? Olivierini viereen, puolisoni viereen… ikuisesti!"

Mutta Maillard ilmestyi hänen taaksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Tehkää tietä kansalaiselle Gilbertille, kun hän vie vahingossa surmatun nais-rukan ruumista!"

Kaikki väistyivät syrjään, ja Gilbert kantoi pois Andréen ruumiin. Kukaan näistä murhaajista ei ajatellut estää hänen kulkuaan: niin voimakas oli Maillardin sanojen teho tähän mieslaumaan.

XIV

Järjestellessään tätä verilöylyä, josta olemme yrittäneet luoda jonkunlaista kuvaa, ja haluten kauhulla alistaa kansalliskokouksen ja sanomalehdistön kommuuni pelkäsi tavattomasti, että Templen vangeille tapahtuisi jokin onnettomuus.

Ja silloisessa tilanteessa — Longwy oli vallattu, Verdunia uhattiin, vihollinen oli parinkymmenen penikulman päässä Pariisista — kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat kallisarvoisia pantteja, jotka takasivat pahimminkin itsensä paljastaneitten hengen.

Viisisataa aseellista miestä ei olisi kyennyt puolustamaan tätä vankilaa, jonka he itse sitäpaitsi olisivat ehkä aukaisseet kansalle. Muuan komisaari keksi tällöin keinon, joka oli varmempi kuin kaikki Pariisin piikit ja pistimet. Templen muuriin kiinnitettiin kolmivärinen nauha, jossa oli kirjoitus:

"Kansalaiset, te, jotka kostoonne osaatte yhdistää järjestyksenrakkauden, kunnioittakaa tätä estettä! Se on välttämätön valvonnallemme ja vastuullemme."

Kummallinen aikakausi, jolloin tammiovet pirstottiin, jolloin rautaristikot ruhjottiin ja jolloin polvistuttiin kolmivärisen nauhan edessä!

Kansa polvistui Templen kolmivärinauhan eteen ja suuteli sitä; kukaan ei astunut sen yli.

Syyskuun 2 päivänä kuningas ja kuningatar eivät tienneet, mitä Pariisissa tapahtui. Templen ympärillä kävi kyllä tavallista voimakkaampi kuohunta, mutta oli jo alettu tottua näihin kiihkon yltymistä osoittaviin oireilun.

Kuningas söi päivällisensä tavallisesti kello kaksi. Tapansa mukaan hän söi päivällisensä kello kaksi syyskuun toisellakin päivänä. Aterian jälkeen hän edelleen tapansa mukaan meni puutarhaan kuningattaren, madame Elisabethin, kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin kanssa.

Yksi komisaareista, jotka saattoivat kuningasta, sanoi eräälle virkatoverilleen, mutta niin hiljaa, ettei Cléry voinut kuulla:

Kello oli tällöin kolmen seuduissa ja juuri sillä hetkellä alettiin surmata vankeja, jotka siirrettiin raatihuoneelta Abbayeen.

Poloinen Thierry, jonka olemme nähneet elokuun 10 päivänä tarjonneen kuningattarelle huonettaan herra Rödererin asunnoksi, oli Abbayessa ja saisi siellä surmansa syyskuun 3 päivän kuluessa.

Toinen komisaari tuntui olleen samaa mieltä, että näet oli tehty hullusti, kun kuninkaallinen perhe oli päästetty kävelylle, koskapa molemmat käskivät kävelijöiden heti palata sisälle.

Mutta tuskin oli ehditty kokoontua kuningattaren huoneeseen, kun sisälle astui kaksi muuta komisaaria, jotka eivät kuuluneet ensinkään tornin palveluskuntaan, ja joista toinen, entinen kapusiinimunkki, nimeltään Mathieu, lähestyi kuningasta ja sanoi:

"Tiedättekö, herra, mitä tapahtuu? Isänmaa on mitä huutavimmassa vaarassa."

"Kuinka minä voisinkaan mitään tietää, hyvä herra?" vastasi kuningas.
"Olen vanki ja suljettuna ulkomaailmasta."

"No, minä sanon teille, mitä ette tiedä. Vihollinen on tunkeutunut
Champagneen ja Preussin kuningas marssii Châlonsia kohden."

"Kyllä se tiedetään", sanoi hän kuningattarelle, "että me, meidän vaimomme ja meidän lapsemme tuhoudumme, mutta te olette siitä vastuussa. Te kuolette ennen meitä, ja silloin on kansan puolesta kostettu."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", virkkoi kuningas. "Minä olen tehnyt kaikkeni kansan parhaaksi enkä soimaa itseäni mistään."

Samainen komisaari kääntyi sitten puhuttelemaan herra Hueta, joka seisoi oven suussa.

"Se ei kuulu minulle. Hänet viedään tänä iltana ja hänen paperinsa sinetöidään."

"Varokaa käyttäytymistänne, sillä teidän voi käydä samalla lailla, ellette esiinny vilpittömästi."

Seuraavana päivänä, syyskuun 3:ntena, kello yhdentoista tienoissa aamupuolella, kun kuningas oli perheineen kuningattaren huoneessa, muuan komisaari tuli käskemään Cléryn saapua kuninkaan huoneeseen.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tavatonta levottomuutta. Olemme varemmin nähneet, ettei Manuel suinkaan ollut verenhimoinen mies ja että kommuunissakin oli maltillinen ryhmä.

"Mitä kuningas arvelee kamaripalvelijansa vangitsemisesta?" kysyi
Manuel. [Cléry oli kruununprinssin palvelija.]

"Hänelle ei tapahdu mitään", sanoi Manuel, "mutta minut on valtuutettu ilmoittamaan kuninkaalle, ettei Hue palaa ja että neuvosto panee hänen tilalleen toisen. Te voitte ilmoittaa kuninkaalle tästä toimenpiteestä."

"Se ei kuulu minun tehtäviini, hyvä herra", vastasi Cléry. "Suvaitkaa siis vapauttaa minut tekemästä ilmoitusta, joka on isännälleni perin epämieluinen."

Kuningas suhtautui tyynesti kommuunin prokuraattorin ilmoitukseen. Sitten hän virkkoi, kasvot yhtä värähtämättöminä kuin ne olivat olleet kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivänä ja jommoisina ne olisivat mestauslavallakin:

"Hyvä on, kiitän teitä. Voin turvautua poikani palvelijaan, ja jos neuvosto ei hyväksy sitä, olen itse oma palvelijani."

"Meiltä puuttuu liinavaatteita", vastasi kuningas, "ja me olemme kipeästi niiden tarpeessa. Luuletteko voivanne saada neuvoston suostumaan, että meille annetaan niitä tarpeittemme mukaan?"

Näiden kävelyjen aikana saatiin nähdä joku ystävyyden osoitus, milloin jostakin ikkunasta, milloin ullakon parvekkeelta tai uutimien takaa, ja se tuotti vähäisen lohtua.

Kesken ateriaa kuului ulkoa rummunpärrytystä ja yhä yltyvää huutoa.
Melu läheni Templeä kohden.

La Forcessa surmattiin kuten Abbayessakin. Mutta siellä ei toiminutkaan puheenjohtajana Maillard, vaan Hébert. Teurastus olikin siellä hirveämpää.

Ja kuitenkin vankien oli siellä helpompi pelastautua. La Forcessa oli valtiollisia vankeja vähemmän kuin Abbayessa. Murhaajia oli niinikään vähemmän ja katselijat olivat vähemmän verenhimoisia. Mutta kun Abbayessa Maillard hallitsi verilöylyä, hallitsi La Forcessa verilöyly Hébertiâ.

La Forcen vankien joukossa oli myöskin poloinen pikku prinsessa de Lamballe. Aikaisemmissa kertomuksissamme olemme nähneet hänen liikkuvan kuningattaren uhrautuvana varjona.

Häntä vihattiin suunnattomasti, häntä nimitettiin Itävallattaren neuvojaksi. Hän oli kuningattaren uskottu, läheinen ystävä, ehkä jotakin enempääkin — niin ainakin väitettiin — muttei suinkaan hänen neuvojansa. Tämä Eugene Savoijalaisen hentoinen tyttärentytär, jonka suu oli hieno, mutta tiukka ja jonka hymy oli jäykkää, kykeni rakastamaan, hän on sen osoittanut, muttei milloinkaan neuvomaan, ei ainakaan kuningattaren kaltaista jäntevää, itsepäistä ja hallitsevaa luonnetta.

Kuningatar oli rakastanut häntä, kuten hän oli rakastanut rouva de Guémenétä, rouva de Marsania, rouva de Polignacia, mutta kevytmielisenä, häälyvänä, epätasaisena kaikissa tunteissaan kuningatar oli ehkä antanut hänen kärsiä ystävänä yhtä paljon kuin Charny oli kärsinyt rakastajana. Olemme nähneet, että rakastaja väsyi. Ystävätär sensijaan pysyi uskollisena.

Muistettaneen vielä muuan iltahetki Flora-paviljongissa, jonne kerran lukijan opastimme. Rouva de Lamballella oli vastaanotto huoneistossaan, ja kuningatar tapasi rouva de Lamballen luona henkilöt, joita hän ei voinut ottaa vastaan omalla puolellaan: Suleaun ja Barnaven Tuilerieissä ja Mirabeaun Saint-Cloudissa.

Joku aika senjälkeen rouva de Lamballe oli lähtenyt Englantiin. Sinne hän olisi voinut jäädäkin ja siellä säilyttää elämänsä vielä pitkiksi vuosiksi. Mutta kuultuaan, että Tuilerieitä uhattiin, tuo hyvä ja helläsydäminen nainen palasi pyytämään entistä tointansa kuningattaren luona.

Elokuun 10 päivänä hän joutui erilleen ystävättärestään. Kuningattaren mukana hän oli sitten tullut Templeen, mutta sieltä hänet oli miltei heti siirretty la Forceen.

Vankilassa hän oli tuntenut menehtyvänsä uhrautumisensa taakan alle. Hän oli tahtonut kuolla kuningattaren rinnalla, hänen kanssansa, hänen nähtensä; kuolema olisi silloin kenties tuntunut suloiselta. Mutta etäällä kuningattaresta hänellä ei ollut rohkeutta kuolla. — Hän ei ollut lujatarmoinen nainen kuten Andrée. — Kauhu teki hänet aivan sairaaksi.

Hän ei tiennyt, kuinka syvästi häntä vihattiin. Hänet oli teljetty rouva de Navarren kanssa erääseen vankilan yläkerroksen huoneeseen. Syyskuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä hän oli nähnyt rouva de Tourzelin lähtevän. Oli kuin hänelle olisi sanottu: "Te jäätte tänne kuolemaan."

Hän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku ehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen minuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:

"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista eikä kovin vaikeaa!"

Kuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren lemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.

Hänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt eikä piiloutunut peitteittensä alle.

"Hei, nouskaa siitä, rouva!" sanoi toinen miehistä prinsessalle töykeästi. "Nyt lähdetään Abbayeen."

"Voi, hyvät herrat", sanoi poloinen nainen, "minun on mahdotonta nousta, olen niin heikko, etten voi kävellä".

"Jos olette tulleet murhaamaan minut, voitte tehdä sen yhtä hyvin täällä kuin muualla."

Toinen miehistä kumartui kuiskaamaan hänelle, toisen jäädessä ovelle vakoilemaan:

Miehet poistuivat, ja rouva de Navarre auttoi häntä pukeutumassa tai paremminkin puki hänet.

Prinsessa oli valmis lähtemään, mutta kuten oli sanonut, hän ei kyennyt kävelemään. Poloisen naisen koko ruumis vapisi. Hän takertui häntä puhutelleen kansalliskaartilaisen käsivarteen ja tähän käsivarteen nojaten hän laskeutui portaat alas.

Pienestä ovesta astuttuaan sisälle hän oli äkkiä verituomioistuimen edessä, jonka puheenjohtajana toimi Hébert.

Nähdessään nuo ylös käärityn hihoin istuvat miehet, jotka olivat tekeytyneet tuomareiksi, nähdessään nuo veren tahraamin käsin seisovat miehet, jotka olivat tekeytyneet teloittajiksi, hän pyörtyi.

Kolmesti häneltä kysyttiin ja kolmesti hän pyörtyi kykenemättä vastaamaan.

"Vastatkaa toki, sillä teidät halutaan pelastaa", kuiskasi hänelle sama mies, joka oli häntä puhutellut.

"En tiedä, oliko elokuun kymmenenneksi päiväksi valmistettu jotakin salahanketta, mutta jos sellainen oli, minä en ollut siinä mukana."

"Vannokaa vala vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle, viha kuninkaalle, kuningattarelle ja kuninkuudelle."

"Vannon mielelläni kahdelle ensiksi mainitulle, mutten muulle, koska se on vastoin sydäntäni."

Prinsessa kohotti molemmat kätensä ja astui vaistomaisesti horjahtelevin askelin ovelle päin.

Ikäänkuin peläten, että kuolemankammo saisi hänet lausumaan tuon häpeällisen valan, hän painoi käden suullensa tukehduttaakseen sanat, jotka voisivat pujahtaa esille vastoin hänen tahtoaan.

"Menkää nopeasti ovesta, joka on edessänne, ja huutakaa mennessänne:
'Eläköön kansa!' ja te olette pelastettu."

Astuttuaan ovesta ulos hän joutui erään häntä odotelleen murhaajan syliin. Tämä mies oli iso Nicolas, sama, joka Versaillesissa oli leikannut kahden vartijan päät.

Hän kantoi nais-rukan jotakin muodotonta, pöyristyttävää, veristä kohden ja kuiskasi hänelle:

Prinsessa olisi varmaan huutanutkin, mutta hän tuli avanneeksi silmänsä. Hän näki edessään ruumisröykkiön, jonka laella muuan mies asteli raudoitetut saappaat jalassa. Hänen jalkojensa alta tihkui verta, niinkuin viininpusertaja panee rypälemehun tihkumaan.

Hän näki tämän hirveän röykkiön, kääntyi eikä voinut lausua muuta kuin:

Kerrotaan herra de Penthièvren, prinsessan langon, antaneen satatuhatta frangia hänen pelastamisekseen.

Hänet työnnettiin siihen ahtaaseen solaan, joka Saint-Antoine-kadulta vie vankilaan ja jota nimitettiin "Pappien säkinpohjaksi". Silloin muuan heittiö, Chariot niminen kähertäjä, joka juuri oli pestautunut rummuttajaksi vapaaehtoisten joukkoon, murtautui prinsessaa ympäröivän miesjonon läpi ja lennätti piikillään hilkan hänen päästänsä.

Aikoiko hän vain lennättää hilkan vai halusiko hän iskeä prinsessaa kasvoihin?

Veri alkoi vuotaa. Veri vaatii lisää verta. Muuan mies heitti halon prinsessaa kohden. Halko iski häntä takaraivoon. Hän kompastui ja vaipui toiselle polvelleen.

Nyt ei häntä voinut enää mikään pelastaa. Kaikilta tahoilta sapelit ja piikit työntyivät esiin ja upposivat häneen.

Hän ei edes äännähtänyt. Hän oli tosiasiallisesti kuollut jo äskeisen huudahduksen jälkeen.

Tuskin hän oli henkensä heittänyt — ehkä hän elikin vielä silloin — kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja seuraavassa tuokiossa hänen yltään oli riistetty vaatteet paitaa myöten, ja viimeisiä kertoja nytkähtelevä ruumis oli ihan alasti.

Rivo tunne oli sanellut hänen kuolemansa ja kiirehti tätä riisumistakin. Haluttiin nähdä tuo ruumis, jota Lesboksen naiset olisivat palvoneet.

Alastomana, jommoisena hän oli syntynytkin, hänet pantiin eräälle kivelle kaikkien nähtäväksi. Neljä miestä ryhtyi pesemään ja pyyhkimään verta, jota vuoti seitsemästä haavasta. Viides selitti kepillä osoittaen niitä suloja, jotka, niin sanottiin, olivat aikoinaan johtaneet hänet suosioon ja jotka tänään ihan varmasti olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa.

Vihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen esitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.

Tämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman kuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison. — Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee siivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää ikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.

Toinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti hänen sydämensä.

Poloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut kuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!

Nämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja sitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.

Suunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta lukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat yhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.

"Kähertäkää tämä pää nätiksi", sanoi hän. "Se on menossa Templeen tapaamaan emäntäänsä."

Kähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten jatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.

Murhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää kuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.

Nämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet astua nauhan yli!

He pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi mainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää tornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.

Kuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat olla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit kuulleet.

Äkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän ikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.

Mies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota sanotuinkin Kolmen kyynärän apotiksi.

Mies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.

Huudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun oven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli tekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet paikallaan.

"On kyllä", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli kaksoisolkalaput, "mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa ole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan rauhoittaaksenne kansan."

"No niin", virkkoi olkalappu-upseeri, "siinä ei olekaan kaikki. Kansa haluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen päätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa kohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että näytteet tuodaan tänne."

Kuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan syliin.

"Ah herra", sanoi kuningas, "olisitte toki voinut säästää kuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen".

Kello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle kaksituhattaviisisataa frangia.

Nähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli, että häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti hyväntahtoisesti häntä istuutumaan.

"Äitini esiintyi näin", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan, "sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana, näkemättä, mitä huoneessa tapahtui".

Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.

Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.

Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista ihmeellistä kaukonäköisyyttä.

Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa Ranskan.

Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.

Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat, että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä kannattamaan.

Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä: toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann, hänen käsivartensa.

Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali, joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit minua puolustaa; puolusta minua!"

Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti, ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan uhrautuvan pojan.

Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?

Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa, lännestä itään.

Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli menossa kotiseudulleen.

Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä 1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.

Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen.
Marceau kannatti heitä.

Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.

"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."

Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.

He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.

Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy, olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate, olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat tarttuneet heinähankoihin.

Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet, liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä. Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi sotilasvuoteeksi.

Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa tekemistä.

Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana minä en niihin kuole!"

Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa, jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä! Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta." Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia oli vain seitsemänkymmentätuhatta.

Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.

"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää, että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä vapaus ne höystää!"

Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan. He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen Käy päinsä! ja huutaen, etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.

Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.

Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.

"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne, jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"

Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia, vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä piikinkärjessä.

Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu mitään uskaltaa.

Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.

Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen väliin, Auven taakse.

Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.

Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi leiripaikakseen Valmyn kukkulat.

Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen väkensä olisi tuhoutunut.

Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!

"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat päättäneet pysyä paikoillaan".

Preussilaisten annettiin jäädä siihen luuloon, että Dumouriez oli saarroksissa, ja heille vakuutettiin, että tämä räätälien, irtolaisten ja suutarien armeija, kuten emigrantit sitä nimittivät, hajoaisi preussilaisten ensimmäisestä tykinlaukauksesta.

Oli lyöty laimin vallata Gizaucourtin kukkulat — se olisi ollut kenraali Chazotin tehtävä, sillä hän oli sijoittunut Châlonsin valtamaantien varrelle — kukkulat, joilta olisi voitu ahdistaa vihollisen sivustajoukkoja. Preussilaiset käyttivät hyväkseen tätä laiminlyöntiä ja vakasivat mainitun aseman.

Päivä koitti synkän sumuisena. Mutta välipä sillä! Preussilaiset tiesivät, missä Ranskan armeija oli. Se oli Valmyn kukkuloilla eikä voinut olla muualla.

Kuusikymmentä tulikitaa syttyi yhtaikaa. Preussilaiset tykkimiehet ampuivat summittain, mutta he ampuivat joukkoihin: ei siis tarvinnut ampua tarkkaan.

Ensimmäiset laukaukset olivat hirveitä tälle armeijalle, joka oli tulvillaan innostusta, joka olisi osannut ihmeteltävästi hyökätä, mutta osasi huonosti odottaa.

Sattuma — se ei ollut taitavuutta — oli aluksi meitä vastaan.
Preussilaisten ammukset sytyttivät kahdet ampumatarve-vankkurit.
Ne räjähtivät. Hevosmiehet hypähtivät satulasta maahan mennäkseen
räjähdystä suojaan. Heidät pidätettiin karkureina.

Kellermann ohjasi ratsunsa sille taholle. Siellä vallitsi täydellinen hämminki, jota usva ja savu olivat omiaan lisäämään.

Tykinammus oli lävistänyt hevosen. Ratsastajaan ei onneksi ollut sattunut. Hän hyppäsi toisen hevosen selkään ja kokosi pataljoonat, jotka olivat hajaantumistilassa.

Kellermann huomasi preussilaisten järjestyvän kolmeksi kolonnaksi ja valmistavan hyökkäystä Valmyn kukkuloille. Hänkin järjesti joukkonsa kolmeksi rintamaksi ja ratsasti rivien editse.

"Sotilaat", sanoi hän, "ei laukaustakaan! Odottakaa vihollista ja ottakaa se vastaan pistimin!"

Koko armeija noudatti hänen esimerkkiään. Kaikki kohottivat hattunsa pistimien nenään ja huusivat: "Eläköön kansa!" Sumu nousi, savu haihtui, ja kiikarillaan Braunschweigin herttua näki omituisen, suurenmoisen, ennenkuulumattoman näytelmän: kolmekymmentätuhatta ranskalaista, liikkumattomina, päät paljaina, aseitaan heiluttaen ja vastaamassa vihollisen tuleen huudolla: "Eläköön kansa!"

Herttua ravisti päätänsä. Jos hän olisi ollut yksin, ei Preussin armeija olisi edennyt askeltakaan. Mutta kuningas oli mukana. Tämä halusi taistelua. Oli toteltava.

Preussilaiset kiipesivät, lujina ja synkkinä, kuninkaan ja herttuan katsellessa heidän kulkuaan. He taivalsivat alueen, joka erotti heidät vihollisesta, vakaasti, kuten suuren Fredrikin vanhan armeijan tulikin. Jokainen mies tuntui olleen rautarenkaalla sidottu edeltäjäänsä.

Äkkiä hyökkääjien keskuuteen syntyi suunnaton, luikerteleva repeämä, mutta sen reunat liittyivät heti toisiinsa.

Kaksikymmentä Dumouriezin tykkiä ampui sen kylkeen ja murskasi sen rautasateellaan. Etupää ei voinut päästä ylemmäksi, sillä tuhoava tuli työnsi sitä hetki hetkellä taemmaksi.

Braunschweig huomasi, että päivä oli menetetty, ja annatti peräytymismerkin.

Kuningas määräsi hyökkäämään, asettui sotamiestensä etunenään ja työnsi nöyrän, urhean jalkaväkensä Kellermannin ja Dumouriezin kaksoistuleen. Se murtui ranskalaisten rivejä vastaan.

Jotakin kirkasta ja hohtavaa väikkyi tämän nuoren armeijan yläpuolella: se oli uskoa!

"En ole milloinkaan nähnyt moisia hurjapäitä uskonsotien jälkeen!" sanoi Braunschweig.

Nämä vuoden 92 sankarit olivat aloittaneet sen suuren sotaretken, joka päättyisi hengen valtaamiseen.

Seuraavana päivänä kansalliskonventti vapautti Euroopan julistamalla
Ranskan tasavallaksi.

XVI

Syyskuun 21 päivänä kello kaksitoista — ennenkuin Pariisissa tiedettiin edellisen illan voitosta, jolla Dumouriez pelasti Ranskan — Maneesin ovi aukeni ja sisälle astui uuden kansalliskokouksen seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän jäsentä, verkkaisesti, juhlallisesti ja silmäten toisiaan kysyvin katsein. Näistä seitsemästäsadasta neljästäkymmenestäyhdeksästä jäsenestä kaksisataa kuului edelliseen eduskuntaan.

Kansalliskonventin jäsenet oli valittu syyskuun tapausten merkeissä. Ensi näkemältä olisi siis voinut päätellä, että tämä eduskunta oli taantumuksellinen. Varsinkin kun monta aatelistakin oli valittu: kansanvaltaisuuden henki oli kutsunut palvelijatkin äänestämään ja jotkut näistä olivat valinneet isäntänsä.

Nämä uudet edustajat olivat porvareita, lääkäreitä, asianajajia, professoreja, valan vannoneita pappeja, kynäilijöitä, sanomalehtimiehiä, kauppiaita. Tämän joukon mieliala oli levoton ja häälyvä. Viisisataa ainakin oli sellaista, jotka eivät kuuluneet girondelaisiin eivätkä vuorelaisiin. Tapahtumat saisivat ratkaista, minkä paikan he vakaisivat kansalliskonventissa.

Mutta kaikkia heitä yhdisti kaksoisviha: viha syyskuun päiviä kohtaan, viha Pariisin edustajistoa kohtaan, joka oli miltei kauttaaltaan kommuunin miehiä ja joka oli ne kauhunpäivät järjestänyt.

Olisi voinut sanoa, että vuodatettu veri virtasi Maneesin salin lattialla ja että se veri eristi sata vuorelaisedustajaa konventin muista jäsenistä.

Niinpä tämä vuori — mainitaksemme sen miehet ja kerrataksemme, mitä vastikään oli tapahtunut — niinpä tämä vuori esittikin peloittavaa asennetta.

Alimmaisilla penkeillä istui koko kommuuni, kommuunin yläpuolella se kuulu valvontavaliokunta, joka oli pannut toimeen verilöylyn, ja ylinnä, kolmion kärjessä, kolmipäisen lohikäärmeen lailla, kolmet hirveät kasvot, kolme syvän selväpiirteistä naamaria.

Ensiksi Robespierren kylmä, värähtämätön hahmo, pergamentinkuiva hipiä kurtussa kapealla otsallaan räpyttivät silmät suojassa silmälasien takana, kädet polville painuneina. Hän muistutti egyptiläisiä kuvapatsaita, jotka on hakattu kaikkein kovimpaan marmoriin, porfyriin, sfinksiä, joka yksin näytti tuntevan vallankumouksen salaisuuden, mutta jolta kukaan ei uskaltanut sitä kysyä.

Hänen rinnallaan nähtiin Dantonin kiihtyneet kasvot, vääntynyt suu, elehtivä naamari, ylevän rumat piirteet suunnaton ruho, puoleksi ihmistä, puoleksi härkää, kaikki tuo oli miltei miellyttävää, sillä tiedettiin, että hartaasti isänmaallinen sydän pani tuon lihan värähtämään, sai kuohumaan tuon laavan, ja että tuo leveä koura, joka totteli alati ensimmäistä mielijohdetta, kohosi yhtä helposti iskemään pystyssä olevaa vihollista kuin kohottamaan maassa makaavaa vihamiestä.

Ja näiden kahden niin eri lailla ilmeikkään miehen rinnalla, heidän takanaan, heidän yläpuolellaan nähtiin — ei ihminen, sillä inhimillisen olennon ei ole sallittu kuvastaa sellaista rumuusastetta — kummitus, hirviö, kauhea ja naurettava ilmiö — Marat! Marat, jonka kasvot olivat vaskenkarvaiset, sapen ja veren sekaiset, silmät julkeat ja sokaistuneet, suu inhoittava, leveästi ammollaan, sopiva aukko syöksemään tai oikeammin oksentamaan herjauksia, nenä vääntynyt, turhamainen, puuskuttaen avoimista sieraimistaan sitä kansansuosion henkeä, joka hänelle huokui likaviemäreistä ja kohosi virrasta. Marat, puettu kuin likaisin hänen ihailijoistaan, päässä tahrainen liinarääsy, jalassa piikkianturaiset kengät, soljettomat, usein myöskin paulattomat, yllä karkeat housut, loan tahraamat tai paremminkin loan kyllästämät, paita auki laihan, mutta suhteellisesti leveän rinnan kohdalta, kaulassa musta, rasvainen, talmainen, kaita nauha, joka päästi näkyviin hänen rumat kaulajänteensä, jotka puolestaan, sopimattomasti kiinnitettyinä, väänsivät hänen päänsä vasemmalle viistoon, kädet likaiset ja turpeat, alati uhkailevina, alati heristävästi nyrkissä ja, uhkailujen väliajoilla, voideltua tukkaa suorien. — Kaikki tämä, jättiläisen vartalo kääpiöjalkojen kannattelemana, oli kuvottava nähtävyys. Hänet huomatessaan jokainen kääntyikin pois hänestä, mutta katse ei kääntynyt niin nopeasti, ettei se olisi ehtinyt lukea hänen piirteistään: syyskuun toinen päivä, ja silloin katse jähmettyi tuijottavaksi, kauhistuneeksi kuin toisen Medusan-pään edessä.

Siinä ne kolme miestä, joita girondelaiset syyttivät diktatuurin tavoittelusta.

Kaksi muuta miestä, jotka erilaisine harrastuksine ja mielipiteineen liittyvät kertomuksemme kulkuun, istui kokoussalissa, vastakkaisilla sivuilla: Billot ja Gilbert Gilbert, äärimmäisessä oikeistossa Lanjuinaisin ja Kersaintin välissä, Billot äärimmäisessä vasemmistossa Thuriotin ja Couthonin välissä.

Entisen kansalliskokouksen jäsenet saattoivat konventin jäseniä. He tulivat juhlallisesti luopumaan toimestaan, antamaan vallan seuraajiensa käsiin.

François de Neufchâteau, eronneen eduskunnan viimeinen puheenjohtaja, nousi puhujalavalle ja lausui:

"Lakiasäätävä kansalliskokous on lakkauttanut toimintansa. Se luovuttaa vallanpidon teidän käsiinne.

"Teidän tehtäväksenne tulee antaa Ranskalle vapaus, lait ja rauha; vapaus, jota ilman Ranska ei voi elää; lait, vapauden varmin turva, rauha sodan ainoa päämäärä.

"Vapaus, lait, rauha, nämä kolme sanaa kreikkalaiset ovat kaivertaneet Delfoin temppelin porttien otsikkoon. Painakaa te ne Ranskan koko maahan."

Se oli nähnyt suunnattomien ja hirveitten tapausten sarjan: kesäkuun 20, elokuun 10, syyskuun 2 ja 3 päivän! Se jätti perinnökseen sodan kahta mahtavaa valtaa vastaan, Vendéen kansalaissodan, kahden miljardin kahdensadan miljoonan assignaattivelan — ja Valmyn voiton, joka oli saatu edellisenä päivänä, mutta josta kukaan ei vielä tiennyt.

Condorcet, Brissot, Rabaut-Saint-Etienne, Vergniaud, Camus ja Lasource valittiin sihteereiksi — viisi girondelaista kuudesta.

Kolmea tai neljääkymmentä jäsentä lukuunottamatta koko konventti halusi tasavaltaa. Mutta girondelaiset olivat rouva Rolandin luona pitämässään kokouksessa päättäneet, että hallitusmuodon muutoksesta sallittaisiin keskustella vain heidän määräämällänsä hetkellä, heille sopivana ajankohtana ja heidän esittämässään paikassa, toisin sanoin vasta senjälkeen kun he olisivat vallanneet toimeenpanevat valiokunnat ja perustuslakivaliokunnan.

Mutta syyskuun 20 päivänä, Valmyn taistelupäivänä, toiset taistelijat suunnittelivat vallan toisella tavalla ratkaisevaa taistelua.

Saint-Just, Lequinio, Panis, Billaud-Varennes, Collot-d'Herbois ja eräät muut uuden eduskunnan jäsenet söivät päivällistä Palais-Royalissa. He päättivät, että jo seuraavana päivänä heidän vihollisilleen viskattaisiin sana tasavalta.

"Jos he hyväksyvät sen", sanoi Saint-Just, "ovat he hukassa, sillä me olemme ensimmäisinä sen sanan lausuneet. Jos he epäävät sen, ovat he hukassa, sillä vastustaessaan tätä kansan intohimoa he menehtyvät siihen epäsuosioon, jonka me vyörytämme heidän ylitseen."

Tuskin oli François de Neufchâteau luovuttanut entisen eduskunnan vallan uudelle, kun Collot-d’Herbois jo pyysi puheenvuoroa.

"Kansalaiset, kansanedustajat!" sanoi Collot-d'Herbois. "Ehdotan seuraavaa: olkoon nyt kokoontuneen eduskunnan ensimmäinen säädös kuninkuuden poistaminen."

Nämä sanat herättivät salissa ja parvekkeilla suunnattoman suosionosoitusten myrskyn.

Vain kaksi edustajaa nousi vastustamaan ehdotusta, tunnetut tasavaltalaiset Barrère ja Quinette. He ehdottivat, että odotettaisiin kansanäänestystä.

"Kansanäänestystä? Miksi!" kysyi muuan vähäpätöinen kyläpappi. "Miksi enää vitkastellaan, kun kerran kaikki ovat yksimielisiä? Kuninkaat ovat siveellisessä maailmanjärjestyksessä samaa mitä kummituseläimet luomakunnassa; hovit ovat kaikkien rikosten työpajoja. Kuninkaitten historia on kansojen kärsimyshistoriaa!"

Edustajat kyselivät toisiltaan, kuka oli tuo mies, joka noin lyhyesti ja noin jäntevästi oli esittänyt kuninkuuden historian. Harvat tiesivät hänen nimensä: hän oli apotti Grégoire.

"Laatikaamme asetus heti!" huusi paikaltaan Ducos, Vergniaudin ystävä ja oppilas. "Asetus ei kaipaa perusteluja. Elokuun kymmenennen päivän valaistuksen jälkeen teidän kuninkuuden poistamista koskevan asetuksenne perustelu merkitsee Ludvig kuudennentoista rikosten historiaa!"

Tasapaino oli saavutettu. Vuorelaiset olivat ehdottaneet kuninkuuden poistamista, mutta girondelaiset tasavallan perustamista.

Ei ainoastaan syöksytty tulevaisuuteen mennyttä pakoon, vaan hypättiin tuntemattomaan tunnetun vihan kautta.

Tasavallan julistaminen vastasi kansan suunnatonta kaipuuta. Se merkitsi sen pitkällisen taistelun pyhittämistä, jota kansa oli saanut käydä kolmannen säädyn perustamisesta alkaen. Se merkitsi jacquerie-sodan, Maillot-kapinan, pyhän liigan, fronde-sodan ja vallankumouksen synninpäästöä. Se merkitsi joukkojen kruunaamista kuninkuuden kustannuksella.

Olisi voinut sanoa, että jokaisen rinnasta oli kirvoitettu valtaistuimen raskas paino: niin vapaasti nyt kukin tunsi hengittävänsä.

Tämä harhakuvitelma oli lyhytikäinen, mutta häikäisevä. Oli uskottu julistettavan tasavalta, mutta olikin uhrattu vallankumous.

Välipä sillä! Oli tehty jotakin suurta, mikä vuosisadan ajan järkyttäisi koko maailmaa.

Todelliset tasavaltalaiset, ainakin puhtaimmat, ne, jotka halusivat rikoksista vapaata tasavaltaa, ne, jotka seuraavana päivänä iskisivät Dantonin, Robespierren ja Maratin kolmivallan kimppuun, — girondelaiset olivat riemunsa huipulla. Tasavalta, se oli heidän rakkain pyrkimyksensä. Heidän avullaan oli vihdoinkin löydetty kahdenkymmenen vuosisadan sirpaleitten alta inhimillisen hallitusmuodon esikuva. Frans I:n ja Ludvig XIV:n aikana Ranska oli ollut Ateena. Heidän avullaan siitä tulisi Sparta!

Samana iltana he kokoontuivat ministeri Rolandin luokse. Siellä olivat Vergniaud, Guadet, Louvet, Pétion, Boyer-Fonfrède, Barbaroux, Gensonné, Grangeneuve, Condorcet, vieraat, jotka ennenkuin vuosi vierähtäisi kerääntyisivät toisiin pitoihin, toisella tavalla juhlallisiin kuin tämän illan olivat! Mutta tänään kaikki käänsivät selkänsä huomiselle, ummistivat silmänsä tulevaisuudelle, kohottivat vapaaehtoisesti purjeen sille tuntemattomalle valtamerelle, jonne oltiin menossa ja missä jo kuultiin sitä möyryämistä, joka skandinaavilaisten tarujen kurimuksen lailla nielisi, ellei itse alusta, niin ainakin peränpitäjän ja merimiehet.

Kaikkien hautoma ajatus oli syntynyt, se oli saanut muodon, hahmon, ruumiin. Siinä se nyt oli kaikkien katseltavana: nuori tasavalta, kypärä päässä, keihäs kädessä kuten Minervalla. Voivatko he vaatia enempää?

Kaksi tuntia kesti tätä juhlallista rakkaudenateriaa, ja sen kuluessa vaihdettiin korkealentoisia ajatuksia, joihin sisältyi suurta uhrautuvaisuutta. Nämä miehet puhuivat elämästään, ikäänkuin se ei enää olisikaan heidän, vaan kansan. He säilyttivät itselleen kunnian, siinä kaikki. Tarpeen tullen he luopuisivat maineesta.

Joukossa oli miehiä, jotka nuorten toiveittensa huumaavassa uskossa näkivät edessään kullanhohtavan, rajattoman taivaanrannan, jommoisen näkee vain unen mailla. Ne olivat nuorukaisia, tulisia luonteita, miehiä, jotka vasta eilen olivat astuneet kaikkein kiihoittavimpaan taisteluun, taisteluun puhujalavalla: Barbaroux, Rebecqui, Ducos, Boyer-Fonfrède.

Joukossa oli toisia, jotka pysähtyivät, levähtivät kesken taivalta kerätäkseen voimia kilpailuun, joka heidän oli vielä kestettävä. Ne olivat miehiä, jotka lakiasäätävän kansalliskokouksen raskaitten päivien aikana olivat käyneet kumaraisiksi: Guadet, Gensonné, Grangeneuve, Vergniaud.

Joukossa oli niitäkin, jotka tunsivat tulleensa matkan päähän ja oivalsivat, että he olivat menettämässä kansansuosionsa. Tasavalta-puun versovan lehdistön varjossa lojuen he kysyivät alakuloisina, kannattiko enää noustakaan, vyöttää jälleen kupeensa ja tarttua matkasauvaan, sillä ensimmäiseen esteeseen he kumminkin kompastuisivat. Näitä miehiä olivat Roland ja Pétion.

Mutta kuka oli näiden miesten silmissä tulevaisuuden johtohenkilö?
Kuka oli nuoren tasavallan varsinainen luoja ja sen vastainen säätäjä?
Vergniaud.

Hänen rinnassaan oli tuore ruusu, joka oli juuri auennut, niinkuin se uusi aika, johon oltiin menossa. Hän irroitti ruusun ja, kuten eräs ateenatar Perikleen lasiin, niin hänkin riipi ruusunsa terälehdet Vergniaud'n lasiin.

Vergniaud hymyili surullisesta tyhjensi lasin ja kumartui kuiskaamaan hänen vasemmalla puolellaan istuvalle Barbarouxille:

"Ah, pelkään tuon suuren sielun erehtyneen! Tänä iltana pitäisi viiniimme riipiä kypressin oksia eikä suinkaan ruusun terälehtiä. Juodessamme maljan tasavallan menestykseksi, tasavallan, jonka jalat ovat ryvettyneet syyskuun vereen, Jumala tietää, olemmeko kohottaneet maljan kuolemaksemme! Mutta välipä sillä", lisäsi hän ja loi haltioituneen katseen ylös korkeuteen, "vaikka tämä viini olisi omaa vertani, minä joisin sen vapauden ja yhdenvertaisuuden maljana!"

Jokseenkin samaan aikaan kuin Vergniaud esitti tämän maljan, johon pöytävieraat vastasivat huudolla: "Eläköön tasavalta!" samaan aikaan rummut pärisivät Templen edustalla, ja heti senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus.

Huoneistaan, joiden ikkunat olivat auki, kuningas ja kuningatar voivat kuulla, kun muuan kaupungin viranomainen kuulutti lujalla kaikuvalla äänellä, että kuninkuus oli poistettu ja tasavalta perustettu.

XVII

Lukijat lienevät huomanneet, kuinka tasapuolisesti olemme romaanin muodossa esittäneet kaikki, mikä oli hirveää, julmaa, hyvää, kaunista, suurta, verenhimoista, alhaista niissä ihmisissä ja tapahtumissa, jotka ovat toisiaan seuranneet.

Miehet, joista puhumme, ovat nyt vainajia. Tapahtumat, jotka historia on tehnyt kuolemattomiksi, tapahtumat, jotka eivät kuole, pysyvät alati.

No niin, me voimme manata haudasta kaikki ruumiit, jotka siellä ovat maanneet ja joista vain harvat ovat kuolleet ehdittyään täyttää elämänsä päivät. Me voimme sanoa Mirabeaulle: "Nouse, kansantribuuni!" Ludvig XVI:lle: "Nouskaa, marttyyri!" Me voimme sanoa: "Nouskaa kaikki te, joiden nimi on ollut Favras, Lafayette, Bailly, Fournier amerikalainen, Jourdan kaulankatkaisija, Maillard, Théroigne de Méricourt, Barnave, Bouillé, Gamain, Pétion, Manuel, Bantou, Robespierre, Marat, Vergniaud, Dumouriez, Marie-Antoinette, rouva Campan, Barbaroux, Roland, rouva Roland, kuningas, kuningatar, työmies, kansanjohtajat, kenraalit, murhaajat, valtiolliset kirjailijat, nouskaa ja sanokaa, enkö ole esittänyt teitä nykypolvelle, kansalle, isoisille, ennenkaikkea naisille — poikiemme äideille, joille haluan opettaa historiaa — esittänyt teitä, ellen sellaisina kuin olitte — kukapa voi kerskua pohjanneensa teidän salaisuuksiinne? — niin ainakin sellaisina kuin olen teidät nähnyt."

Me voimme sanoa tapahtumille, jotka yhä reunustavat edessämme olevaa taivalta: "Suuri ja valoisa heinäkuun neljästoista päivä, lokakuun viidennen ja kuudennen päivän synkät ja uhkaavat yöt, Mars-kentän verinen myrsky, missä ruuti sekoittui salamaan ja tykkien jyske ukon jyrinään, kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ennustava hyökkäys, elokuun kymmenennen päivän hirveä voitto, syyskuun toisen ja kolmannen päivän viiltävät muistot, sanokaa, olenko kuvannut teidät oikein, olenko kertonut teidät hyvin, olenko tieten valehdellut, olenko pyrkinyt puhdistamaan tai herjaamaan teitä?"

Ja miehet vastaavat — tapahtumatkin vastaavat: "Olet etsinyt totuutta vihatta ja intohimotta. Olet luullut sanoneesi totuuden silloinkin kun et ole totta puhunut. Olet pysynyt uskollisena menneisyyden mainetöille, tunteettomana nykyisyyden huikaisevalle loistolle, luottavana tulevaisuuden lupauksille. Saat synninpäästön, vaikket ylistystä saakaan."

No niin, mitä olemme tehneet, emme valittuna tuomarina, vaan puolueettomana kertojana, sen me teemme loppuun asti. Ja tämä loppu lähenee, sivu sivulta, hyvin nopeasti. Me kiidämme tapahtumien kaltevalle pinnalla. Ei ole monta pysähdystovia syyskuun 21 päivästä, kuninkuuden kuolinpäivästä, tammikuun 21 päivään, kuninkaan kuolinpäivään.

Olemme kuulleet valtuustonjäsen Lubinin kuninkaallisen vankilan ikkunoitten alla kuuluttavan lujalla äänellä, että tasavalta oli perustettu, ja tämä kuulutus on vienyt meidät Templeen.

Astukaamme siis siihen jylhään rakennukseen, joka sulkee sisäänsä kansalaiseksi muuttuneen kuninkaan, kuningattarena pysyneen kuningattaren, marttyyrina kuolevan hurskaan naisen ja kaksi poloista, iältään, ellei syntyperältään, viatonta lasta.

Kuningas oli Templessä. Kuinka hän oli sinne joutunut? Oliko hänelle alusta pitäen varattu se häpeällinen vankila, missä hän nyt asui?

Aluksi Pétion oli ehdottanut, että kuningas siirrettäisiin Keski-Ranskaan, että hänelle annettaisiin Chambordin linna ja että häntä kohdeltaisiin siellä toimettomana kuninkaana.

Kuvitelkaamme, että kaikki Euroopan hallitsijat olisivat vaientaneet ministerinsä, kenraalinsa ja julistuksensa ja tyytyneet vain katselemaan, mitä Ranskassa tapahtui sekaantumatta Ranskan sisäisiin asioihin, silloin tämä elokuun 10 päivänä tapahtunut viraltapano, tämä elämä kauniissa palatsissa, ihanassa ilmastossa, seudulla, jota sanotaan Ranskan puutarhaksi, ei olisi ollut kovin julma rangaistus miehelle, joka sai sovittaa, ei ainoastaan omia virheitään, vaan myöskin Ludvig XV:n ja Ludvig XIV:n erehdykset.

Vendée oli noussut kapinaan. Pelättiin jotakin rohkeaa kaappausta
Loiren taholta. Se oli riittävä syy: Chambord hylättiin.

Silloin kansalliskokous ehdotti Luxembourgia. Luxembourg, Maria mediciläisen firenzeläis-palatsi, eristettynä puutarhoineen, jotka kilpailivat Tuileriein istutusten kanssa, olisi yhtä sopiva kuin Chambordkin virkaheittokuninkaan asunnoksi.

Mutta pelättiin palatsin kellareita, joista pääsi katakombeihin. Se oli kenties vain veruke kommuunin taholta, joka halusi pitää kuninkaan ulottuvillaan, mutta se oli järkevä veruke.

Kommuuni äänesti siis Templeä, ei Templen tornia, vaan Templen palatsia, temppeliherrain ritarikunnan suurmestarien entistä asuntoa, Artoisin kreivin huvitteluasuntoa.

Siirron hetkellä tai oikeastaan hieman myöhemmin, kun Pétion oli jo saattanut kuninkaallisen perheen palatsiin, kun se oli jo sinne sijoittunut ja kun Ludvig XVI oli antanut huoneitten sisustamista koskevat määräykset, kommuunille tulee ilmianto, ja Manuel lähetetään muuttamaan vielä kerran kaupunginvaltuuston päätöstä ja vaihtamaan palatsin torniin.

Manuel saapuu paikalle, tutkii Ludvig XVI:lle ja Marie-Antoinettelle määrätyn huoneiston ja palaa retkeltään tuiki häpeissään.

Torni oli asumaton, eräänlaisen portinvartijan hallussa; se tarjosi vain perin rajoitetun asumatilan, sen huoneet olivat pienet, sen vuoteet likaiset ja syöpäläisten saastuttamat.

Siinä kaikessa on enemmän sitä kohtaloa, joka painaa kuolevia rotuja, kuin harkittua häväistystä tuomarien taholta.

Kansalliskokous ei puolestaan kitsastellut kuninkaan ateriarahoja myöntäessään. Kuningas söi paljon. Emme moiti häntä siitä. Bourbonien luonteeseen kuuluu hyvä ruokahalu. Mutta kuningas söi sopimattomilla hetkillä. Hän söi, ja vankasti söikin, kun Tuilerieissa surmattiin. Ei sillä hyvä, että hänen oikeudenkäyntinsä aikana tuomarit moittivat häntä siitä sopimattomasta ateriasta, mutta mikä on paljoa vakavampaa, historiakin, heltymätön historia on merkinnyt sen aikakirjoihinsa.

Kansalliskokous oli siis myöntänyt viisisataatuhatta livreä kuninkaan ruokarahoiksi.

Niiden neljän kuukauden aikana, jotka kuningas oli Templessä, kulut olivat neljäkymmentätuhatta livreä, siis kymmenentuhatta kuukaudessa, kolmesataakolmekymmentäkolme livreä päivässä — assignaatteja tosin, mutta siihen aikaan assignaatit olivat menettäneet arvostaan kymmenen tai kahdeksan prosenttia.

Ludvig XVI:lla oli Templessä kolme palvelijaa ja kolmetoista keittiövirkailijaa. Päivälliseksi tarjottiin joka päivä neljä esiruokalajia, kaksi paistosta, joista kummassakin oli kolme palasta, neljä väliruokalajia, kolme muhennosta, kolme lautasellista hedelmiä, yksi karahvillinen bordeauxia, yksi karahvillinen muskottiviiniä ja yksi karahvillinen madeiraa.

Kuningas ja kruununprinssi yksin joivat viiniä, kuningatar ja prinsessat joivat vain vettä.

Tottuneena Compiègnen ja Rambouilletin metsästysretkiin, Versaillesin puistoihin ja isoon Trianoniin, Ludvig XVI huomasi joutuneensa ahdetuksi, ei edes pihaan, ei edes puutarhaan, ei edes kävelykujalle, vaan kuivalle, alastomalle maaperälle, missä oli neljä kulonpolttamaa nurmisarkaa ja joku heiveröinen, kitukasvuinen, syystuulten riipoma puu.

Sillä aukeamalla kuningas ja hänen perheensä kävelivät joka päivä kello kahden jälkeen. Erehdymme: kuningasta ja hänen perhettään kävelytettiin joka päivä kello kahden jälkeen.

Se oli ennenkuulumatonta, julmaa, raakaa, mutta vähemmän raakaa, vähemmän julmaa kun Madridin inkvisitsioni-luolat, kuin Venetsian kymmenen neuvoston lyijykamarit, kuin Spielbergin tyrmät.

Huomatkaa tarkoin: me emme puolusta kommuunia enempää kuin puolustamme kuninkaitakaan.

Me sanomme vain: Temple ei ollut muuta kuin kostoa, hirveää, kohtalokasta, epäonnistunutta kostoa, sillä tuomiosta tehtiin vaino, syyllisestä marttyyri.

Miltä nyt näyttivät ne eri henkilöt, joiden elämän päävaiheita olemme käyneet kuvailemaan?

Kuningas, likinäköisine silmineen, pöhöposkineen, riippuhuulineen, raskaine, heiluvine askelineen, näytti kunnon maanviljelijältä, jonka on käynyt huonosti. Hänen alakuloisuutensa oli sellaisen maanviljelijän mielentilaa, jolta salama on polttanut eloaitat tai raekuuro kaatanut viljan.

Kuningattaren asenne oli, kuten aina, jäykkä, ylpeä, korskea, uhitteleva. Marie-Antoinette oli suuruutensa päivinä herättänyt rakkautta; lankeemuksensa hetkellä hän herätti uhrautuvaa mieltä, mutta ei sääliä. Sääli syntyy myötätunnosta, mutta kuningatar ei ollut laisinkaan rakastettava.

Madame Elisabeth, valkoisessa asussaan, joka kuvasi hänen ruumiinsa ja sielunsa puhtautta, vaaleine hiuksineen, jotka olivat tulleet yhä kauniimmiksi senjälkeen kun ne oli täytynyt suoria jauheetta, madame Elisabeth, taivaansininen nauha myssyssään ja vyötäröllään, näytti koko perheen suojelusenkeliltä.

Kuninkaallinen prinsessa ei miellyttänyt ikäkautensa viehkeydestä huolimatta. Itävallattarena kuten äitikin, kokonaan Maria Teresiaa, kauttaaltaan Marie-Antoinettea, hänellä oli jo katseessaan kuningassukujen ja petolintujen ylpeyttä ja halveksivaa ilmettä.

Pikku kruununprinssi sen sijaan oli miellyttävä kullankeltaisine hiuksineen, valkoisine, hieman sairaloisine hipiöineen. Mutta hänenkin sinisilmänsä olivat tylyt ja kovat ja joskus niissä oli hänen ikäisekseen liian varttunut ilme. Hän käsitti helposti kaikki. Hän oivalsi äitinsä viittaukset yhdellä silmäyksellä ja hän leperteli politiikasta tavalla, joka joskus pani pyövelitkin kyynelehtimään. Hän oli saanut Chaumettenkin liikutetuksi, lapsi-rukka! Chaumetten, tuon suippokuonoisen näädän, tuon silmälasiniekkakärpän.

"Minä ryhtyisin mielelläni häntä kasvattamaan", sanoi tämä entinen prokuraattorinapulainen Huelle, kuninkaan kamaripalvelijalle, "mutta hänet olisi erotettava omaisistaan, jotta hän unohtaisi säätynsä".

Kommuuni menetteli sekä julmasti että typerästi. Julmasti, kohdellessaan kuninkaallista perhettä huonosti, kiusaten, jopa solvaisten sitä; typerästi salliessaan kaikkien nähdä sen heikkona, murtuneena, vankina.

Joka päivä se lähetti Templeen uudet vartijat, valtuuston virkamiehinä.
Nämä tulivat Templeen kuninkaan vannoutuneina vihamiehinä ja poistuivat
Marie-Antoinetten vihamiehinä, mutta miltei säälien kuningasta,
surkutellen hänen lapsiaan, ylistellen madame Elisabethia.

Mitä he näkivät Templessa suden, naarassuden ja sudenpentujen asemasta? Kunnon porvarisperheen, ylpeähkön äidin, toisen Elmiran, joka ei sietänyt, että edes hänen hameensa helmaa hipaistiin, — mutta tyrannista ei merkkiäkään!

Mutta silmätkäämme sitä ennen itse vankilaa ja tarkatkaamme vasta sitten vankien elämää.

Kuningas oli suljettu pikku torniin. Tämä pikku torni nojasi isoon torniin, mutta niiden välillä ei ollut kulkuyhteyttä sisäpuolelta. Se oli neliötorni, jonka kahdesta nurkasta kohosi pyörötorni. Toisessa pyörötornissa oli pienet portaat, joita pitkin pääsi ensimmäiseen kerrokseen ja parvekkeelle. Toisessa pyörötornissa olivat käymälät, jotka olivat yhteydessä tornin kaikkiin kerroksiin.

Toinissa oli neljä kerrosta. Ensimmäisessä oli eteishuone, ruokasali ja pyörötornin sivuhuone. Toinen kerros oli jaettu jokseenkin samanlaisiin huoneisin. Tilavimmassa huoneessa nukkuivat kuningatar ja kruununprinssi. Toisessa huoneessa, jonka edellisestä erotti miltei pimeä välikkö, asustivat kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth. Tämän huoneen kautta oli kuljettava, jos mieli mennä pyörötornin sivukamariin. Ja tämä sivukamari oli englantilaisten water-closet ja se oli yhteinen kuninkaalliselle perheelle, valtuuston virkailijoille ja sotamiehille.

Kuningas asui kolmannessa kerroksessa, jossa oli yhtä monta huonetta kuin alemmissakin. Hän nukkui isossa huoneessa. Pyörötornin sivukamaria hän käytti lukuhuoneenaan. Sivummalla oli keittiö ja sen edessä pimeä huone, jossa ensi aikoina olivat asuneet de Chamilly ja Hue, ennenkuin heidät karkotettiin kuninkaan palveluksesta. Huen lähdettyä sen ovi oli sinetöity.

Neljäs kerros oli suljettu. Pohjakerroksessa oli keittiöitä, joita ei enää käytetty.

Kuinka nyt kuninkaallinen perhe eleli tässä ahtaassa tilassa, joka oli puolittain vankila, puolittain asumus?

Tapansa mukaan kuningas nousi kello kuusi aamulla. Hän ajoi itse partansa. Cléry kähersi hänen hiuksensa ja puki hänet. Pukeuduttuaan hän meni heti lukukammioonsa, toisin sanoin Malta-ritarikunnan arkistohuoneeseen, jonka kirjastossa oli tuhatviisi- tai tuhatkuusisataa nidettä.

Eräänä päivänä hakiessaan jotakin kirjaa hän näytti Huelle Voltairen ja
Rousseaun teoksia ja sanoi:

"Nuo miehet ne ovat vieneet Ranskan perikatoon!" Lukukammioon tultuaan Ludvig XVI polvistui ja rukoili viisi kuusi minuuttia. Sitten hän luki tai kirjoitteli kello yhdeksään asti. Sillaikaa Cléry siivosi kuninkaan huoneen, valmisti aamiaisen ja meni alas kuningattaren puolelle.

Yksin jäätyään kuningas istuutui ja käänteli huvikseen Vergiliusta tai Horatiusta. Kruununprinssin jatkuvaa opetusta varten hän veresti latinantaitoaan.

Tämä huone oli perin pieni. Sen ovi pidettiin alati auki. Valtuuston virkailija oleskeli makuuhuoneessa ja näki avoimesta ovesta, mitä kuningas milloinkin teki.

Kuningatar avasi ovensa vasta Cléryn saapuessa. Valtuuston virkailija ei voinut tulla hänen puolelleen, niin kauan kun ovi oli kiinni.

Cléry suori nuoren prinssin tukan, pani kuntoon kuningattaren pukeutumislaitteet ja meni sitten kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabethin huoneeseen tekemään näille saman palveluksen. Tätä lyhyttä ja kallisarvoista hetkeä Cléry käytti hyväkseen ilmoittaakseen kuningattarelle ja prinsessoille, mitä oli saanut kuulla. Kädenliike ilmaisi, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Kuningatar tai toinen prinsessoista ryhtyi silloin puhelemaan valtuuston virkailijan kanssa ja Cléry käytti hyväkseen tämän hetkellistä hajamielisyyttä ja kuiskasi nopeasti sanottavansa.

Kello yhdeksän kuningatar, lapset ja madame Elisabeth nousivat kuninkaan huoneeseen, minne aamiainen oli katettu. Jälkiruuan aikana Cléry kävi siistimässä kuningattaren ja prinsessojen huoneet. Cléryn apulaisiksi oli määrätty muuan Tison ja tämän vaimo muka häntä auttamaan, mutta tosiasiallisesti vakoilemaan kuninkaallista perhettä ja valtuuston virkailijoitakin.

Aviomies, entinen vähäpätöinen tullivirkamies, oli tyly ja häijyluontoinen vanhus, vailla kaikkia inhimillisiä tunteita. Hänen vaimonsa — rakastaen vain tytärtään — meni tässä rakkaudessaan niin pitkälle, että päästäkseen jälleen tyttärensä luokse, josta oli ollut erossa, hän antoi ilmi kuningattaren. [Lukekaa Maison Rottgen ritari, joka on jatkoa näille kertomuksillemme.]

Kello kymmenen kuningas meni kuningattaren puolelle ja vietti siellä koko aamupäivän. Aika kului miltei yksinomaan kruununprinssin opetukseen. Kuningas antoi hänen lukea jonkun sivun Corneillea tai Racinea ja opetti hänelle maantietoa ja neuvoi häntä laatimaan karttaluonnoksia. — Kolmea vuotta aikaisemmin Ranska oli jaettu departementteihin ja nimenomaan tätä kuningaskunnan maantietoa kuningas selitti pojalleen.

Kuningatar puolestaan askarteli kuninkaallisen prinsessan opetuksessa. Toisinaan opetus keskeytyi, kun kuningatar vaipui synkkiin, syviin mietteihin. Kun sellainen hetki tuli, jätti kuninkaallinen prinsessa äitinsä tämän tuntemattoman tuskan valtaan, jolla oli toki itkun lohdutus, ja poistui varpaillaan ja viittasi veljeään pysymään hiljaa. Kuningatar oli näissä mietteissään milloin pitemmän, milloin lyhemmän ajan. Sitten hänen silmäripsiensä kulmaan ilmestyi kyynel, se vieri hänen poskelleen ja tipahti hänen keltaiselle, norsunluunväriselle kädelleen. Silloin miltei aina poloinen naisvanki, joka oli hetken liidellyt vapaana ajatuksen mittaamattomassa maailmassa, muistojen rajattomilla kentillä, poloinen naisvanki kavahti äkisti haaveilustaan ja, silmäiltyään ympärilleen, astui takaisin vankilaansa, pää kumarassa ja sydän murtuneena.

Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei ollut läsnä.

Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin Marronniers-lehtokujan alkupäässä.

Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä antaen tämän heittää palloa tai teikata.

Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.

Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.

Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.

Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus. Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.

Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai nauhapalloa.

Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian aikana kuningas otti esille kokoelman Mercure de Francea, jonka hän oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.

Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua seuraavan rukouksen:

"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme kärsimään."

Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.

Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.

Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku prinssin vuoteen ääressä.

Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.

Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.

Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut, nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello kaksitoista yöllä.

Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä tornissa, syyskuun 30 päivään asti.

Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen, joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".

Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.

"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa, pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen vaimoaan."

"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei painajainen häntä ahdistele."

"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen kuin hänen väitetään olevan?"

"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti hän on onneton!"

Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin tunsivat hänet vertaisekseen.

Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja
Cléryta kohtaan.

Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat. Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.

Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli kummastellen tätä kohtausta.

Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta hattu kädessä.

"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista, voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"

Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan. Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä hän käveli pitkän rupeaman.

Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti, mutta siististi puettu.

Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin tarkkaavasti.

Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:

"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni, toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."

"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu pöydän ääressä ja lukee."

Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies saisi katsella häntä mielin määrin.

Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan.
Hän sanoi Clérylle:

"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä häntä syytetään."

Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti: se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat, mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin kuninkaan luota.

Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle, ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus, joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia, häväistystäkin.

Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen viereensä.

"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".

"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne oikein mahdu kahta yhtaikaa."

Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta, kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.

Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin tavallisesti sydänyön aikaan.

"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun tehtäviini".

"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta sekaantua niihin!"

"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.

"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on vallannut."

Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.

Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:

"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen mestaan!"

Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi, vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle selkänsä.

Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle. Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.

Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti vankilan portin sisäsivulle sanat:

Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia, joissa sanottiin:

Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset, selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.

Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle oli kirjoitettu sanat:

Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja
Rocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.

Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen virka esti häntä poistumasta tornista.

Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit, hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.

"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."

Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.

Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.

Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän, omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.

Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten kasvoille.

Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset, jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.

"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään, minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"

"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani.
Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?'
— 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."

Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa tarinoissa.

Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he saivat elää yhdessä.

Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto, joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.

Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen.
Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:

"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja ilmoittakaa se minulle."

Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa kuninkaalle mitään.

Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.

"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".

Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.

Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä kertoi sen kuninkaalle.

Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.

Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta hänen täytyisi joskus lähteä.

Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan virallisen määräyksen.

Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.

Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.

Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu oli sietämätön.

Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:

Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa uutista.

Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä, pyysi päästä perheensä luokse.

Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan poistuivat.

Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi seinään. Molemmat olivat masentuneita.

Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle. Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen leipää ja pullollisen marjamehua.

"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni luokse?"

"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"

Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti, etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy, tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta, mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.

He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja poistuivat.

Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle toista puolikasta.

"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun.
Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."

Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää nyyhkytystään. Kuningaskin itki.

Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet, jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:

"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."

Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen niin syvästi.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen? Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen lähettäessänne ne minulle."

Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan haluamat kirjat.

Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle saataisiin tietoja hänen miehestään.

Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko maailmallinen tervehdyksiä.

Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.

Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.

Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.

"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"

"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.

"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"

"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni. Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette, kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.

Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.

Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka sattui olemaan paikalla, huudahti:

"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo herra, se itkisi meitä!"

Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!

Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli voitettu päivä!

Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja aterioida sen parissa.

XVIII

Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä, ilmoittautui sisäministeriöön muuan carmagnole-asuinen ja punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.

Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.

Kainalosauvainen, carmagnole-asuinen ja punamyssyinen mies joutui siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka katkaisi häneltä tien kysymällä:

Pari viikkoa varemmin puhuttelusanat kansalainen ja kansatar oli pantu korvaamaan entiset nimitykset herra ja rouva.

Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä — tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista, käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!

"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin puheille ei mennä muitta mutkitta."

"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.

"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin vähemmän ylimyksellisiä."

"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen, carmagnole-asuinen ja kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei pääsekään hänen puheilleen".

"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua, ettei päästänyt minua puheilleen."

"Hyväinen aika… ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu itsestään."

"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"

"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin halusin."

"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia, herra Capetin entistä opettajamestaria?"

Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät päätänsä.

"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."

"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa, kuinka arsenikki on minut runnellut!"

Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.

"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille ja paljon muutakin… Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä ajankohtana."

"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät kansalaiselle ministerille."

"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen vuoksi."

Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä oli ilmoittaa puheillepyrkijät.

Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin — viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar Rolandin — huoneeseen.

Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.

Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.

Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies. Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten — vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa miellyttäväisyyttä.

Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti, tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman ja viheliäisimmän heittiön kanssa.

Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:

"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."

Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa ikkunakomerossaan.

"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?" kysyi Roland.

"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä todistaa kylliksi!"

"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa… Oh, minun olisi tosiaankin pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt epäillä, että viini oli myrkytettyä."

"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään aarteita, eivät elä kauan!"

"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland. "Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan lukkoseppä-mestari."

"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja papereitaan."

"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."

"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja ryöstetty puhtaaksi."

"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta, joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."

"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi hänen lähtiessään Tuilerieista."

"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista sulkemaan sen kaapin?"

"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta ennen hänen pakoyritystään."

"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja, ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."

"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista. Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua, kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"

"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis lähditte?"

"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En olisi nyt tällaisessa kunnossa… Mutta he saavat sen maksaa minulle, ne myrkynsekoittajat!"

"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."

"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt, mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt noutamaan minua, se petturi!"

"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.

"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire, minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.' Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy, sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy, sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä…' Kuunnelkaa tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."

"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."

"Miksei lukko sulkeutunut… Täytyykö teille sanoa, miksei lukko sulkeutunut?"…

"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin oli annettava rauhassa laverrella.

"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja… Ymmärrättehän?"…

"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä, mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire! Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä, minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä. Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.' (Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet, Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"

"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa kätkeäkseen rahansa jonnekin?"

"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja, jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin. Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani, että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain papereita… ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"

"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän puhettaan.

"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole hetkeäkään hukattava."

"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo tarpeeksenne?"

"Koskapa tilasitte vaununne… Ministereillä on siis yhä vaunut tasavallankin aikana?"

"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on säästämistä."

"Kaapin avain… Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä suulle."

"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin näyttää olevan."

"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä…"

"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät totuuden perille."

"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan valmistettu avain aukaisee kaapin?"

"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"

"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"

XIX

Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin, kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta, lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.

Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua
Dantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.

"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut. Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu ja sellaisena aion puhuakin."

Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat: "Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21 päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton ei tiennyt sitä.

"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille, jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan, annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja teollisuuslaitosten omistusoikeus taataan ikiajoiksi."

Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta? Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä. Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään ulkomaille.

Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.

Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin lausumissa sanoissa:

"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa hedelmät!"

Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun 2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja omistusoikeuden.

Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä tuota… kuinka häntä nimittäisi?… tuota löyhää Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.

Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:

"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se. Omistusoikeus on ennen lakia."

Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin hirveää kuin: osapuilleen!

Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti hyvin mahtava!

Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.

Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.

Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle.
Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.

"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty Reinin taakse?"

"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset ovat ostaneet hänet!"

Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta: kiittämättömyyttä.

Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä. Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina, ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.

Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.

Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä, ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä ja tyyni.

"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen on poistunut tasavallan alueelta."

"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa mihin hintaan tahansa."

Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli raivoissaan.

Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun 2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun taisteluun.

Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan alueelta.

Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa huotraan.

Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.

Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti Faustinsa ensimmäiset näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi nähdä Pariisin.

Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: tule!

Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne, että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.

Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia kohdeltiin kaikin puolin hyvin. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee, ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän väitteen pätevyyttä.

Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli penikulmaa.

Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi, Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.

Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.

Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun 20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana päivänä oli julistettu tasavalta.

Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen eteenpäin vallankumouksen tiellä.

Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä, mikä oli nähty vain hahmona.

Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet, jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi, aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.

Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen, ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan — tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta, tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.

Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.

"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät näin alas?"

"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi Marie-Antoinette.

Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt, että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun päähän!

Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan — saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan, jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.

"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut mitään!"

"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"

Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.

Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi vain työläästi ilmoille.

"Kansa on pelastettava, mutta sen puolesta ei tarvitse kostaa!" sanoi
Danton kordelier-kerhossa.

"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen tilansa on niin kurja, ettei tuomiossa voi olla tilaa kostolle!"

"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle… Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten välttämättömyyttä."

Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi. Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina, vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.

Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä, kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.

Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on tehtävänä.

Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä, jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi — mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea, Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.

Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella kuin tuomionenkeli?

Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi, joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.

Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä, niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana kohonnut Pyhän Ludvigin ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia, ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman runoelman Raivoavan Rolandin ja Pucellen malliin. Se julkaistiin 1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.

Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta. Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta, näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti, pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan, joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin matala, että tukka ulottui silmiin asti.

Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.

Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.

Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet, tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".

Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle, pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa, s.o. kaikki, mitä hänellä oli.

Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan, tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja, Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki tämän vastalauseen turhaksi.

Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi. Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies oli — Saint-Just.

"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitä
Danton sinusta sanoo?"

"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin käsin päähänsä. Suom.]

Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa … Ehdotti, erehdymme: hän vaati kuolemaa.

Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen. Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole siihen rohkeutta.

"Hänet on tapeltava, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.

"Hänet on tapettava niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen tehdä kansalainen.

"Hänet on tapettava niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."

Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"

Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.

Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.

Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.

Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.

Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:

"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen… oikeudenkäynti alkaa… kuningas voi ottaa itselleen avustajan… kaikki tämä on varmaa."

Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen. Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.

Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella kuningattaren kanssa.

"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu paljastamaan teitä."

Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa, sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun 11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.

Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi. Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.

Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä, mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.

Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui hän huvittamaan poikaansa.

"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle onnettomuutta."

Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin synkkä ennustus.

Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.

Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin kuningattaren luokse.

"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu pian tänne".

Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin.

Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:

Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin mietteihin.

Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja kysyi kovalla äänellä:

"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."

Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.

"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".

"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä sanomalehdestä."

"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi kahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne kaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi. Menettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo neljän kuukauden aikana… Seuraan teitä, en siksi, että tottelen konventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima."

Portaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä ja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei tiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin, ja niin lähdettiin.

Kun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän, kumpi niistä oli päätetty hajoittaa.

Maneesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet aitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli vannonut valan hallitusmuodolle.

Kaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain yksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.

"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini.
Ettehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?"

Ja silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä. Kuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan vastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen ovelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin raja-aitaa koskevaa juttua.

Kello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli vaunujaan.

Mutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan puolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä ja sanoi:

"Oh, voin kyllä puhua kovaakin", vastasi kuningas alakuloisesti hymyillen. "Pyydän palasen leivästänne."

"Taittakaa itse", sanoi hän. "Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla olisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen."

Kuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa, korostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:

Nyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen kouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.

Kommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti sen vaununovesta kadulle.

"Ah, on väärin heittää leipää kadulle", sanoi kuningas, "varsinkin nykyisin kun leipä on harvinaisuutta!"

"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?" kysyi Chaumette. "Eihän teiltä ole puuttunut!"

"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu mullalta."

"Isoäitini", virkkoi Chaumette, "sanoi minulle alati: 'Poikaseni, ei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan kasvattaa samaa määrää tilalle'."

"Herra Chaumette", sanoi kuningas, "isoäitinne oli kaikesta päättäen älykäs nainen".

Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!

Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen, tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena, tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä.
Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.

XXI

Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut minkäänlaisia ohjeita.

Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.

Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.

Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi illalliseksi hänen luoksensa.

"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"

"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän sellaisia kysymyksiä!"

Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.

Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.

Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.

Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.

Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään makuulle.

Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.

Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin osittain.

Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.

"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä ilosta… Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa, jonka he tarvitsisivat… Jääkööt lapset äitinsä luokse."

Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista, ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten konventti tuomitsi kuninkaan.

Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin lähettää viestejä puolelta toiselle.

Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,
Turgyn, avulla.

Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti heidän keskustelujaan.

Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset voivat hyvin".

"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana", sanoi hän virkaveljelleen.

Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:

Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä, mustetta ja paperia.

"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole mitään, mikä voisi paljastaa teidät."

Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.

Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.

Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja sanoi:

Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti kirjeitä putoamasta puutarhaan.

Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä neulalla.

Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.

Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.

Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti, ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta taistelukintaan.

Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.

Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet. Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin, poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.

Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja kysymys avustajasta hyväksyttiin.

Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut avustajakseen.

Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian kuningas oli suonut hänelle.

Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!

Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!

Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:

En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa. Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle, että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille, sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä, että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.

Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle
tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.

Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin
kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.

Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti, "puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin, hän ei osannut kirjoittaa.

Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran nousevat mestauslavallekin?"

Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.

Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi. Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.

Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen laisensa naisen tulee kuolla.

Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo, eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.

"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan konventin jäsen.

Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain kevyttä raikkautta niskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä, jolloin hän nousi mestauslavalle.

Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen, sillä aika oli täpärällä.

Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.

Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta, joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.

Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:

"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:

"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"

Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.

Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.

He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan käsittelevät asiapaperit.

Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi: "Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja kaikki oli sanottu.

Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.

Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset jätettiin kuninkaan huostaan.

Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.

"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin ei tule köhää".

Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin aitauksen eteen.

Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän komisaarin läsnäollessa!

Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.

Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän näki vain tasavallan.

Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa meitä valaisemaan muuatta kysymystä eräältä näkökulmalta. Jokainen tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.

"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään".

Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI, kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen, kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI on voinut sanoa: "Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään"?

Ei, hän sanoo: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään." Mikä ei suinkaan ole sama asia.

Ludvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de la
Vauguyonin oppilaana!

Sanoa: "Minua syytetään väärin" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä, eikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään" merkitsee sananmukaisesti: "Ne rikokset on tehty, mutta minä en soimaa itseäni niistä."

Koska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden näkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet, vallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden nojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin silmin kuin muut ihmiset.

Ludvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se oli sotaa yleisen edun hyväksi.

Kaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se oli toimenpide yleisen hyvän turvaamiseksi.

Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta: se oli yksinkertaisesti valtiota suojaava järkevä teko.

Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan, ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.

"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus on valtionlaki, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja rajapyykkejä."

"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voiko
Nantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä?
Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisi valtion eduksi."

Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet, tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei ollut rikos, vaan päinvastoin järkevä valtioteko!

Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt ulkomaalaisesta äidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei ulkomaalaisena kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.

Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen. Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia. Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa turvautumatta ministerien välitykseen.

Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.

Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.

Kun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia, joita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI kutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä serkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset eivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan, ystäviään, hänen, kuninkaan, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas on Ranska.

Mitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää, loukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.

Senvuoksi Ludvig XVI ei soimannut itseään rikoksista, joista häntä syytettiin.

Kuninkaitten itsekkyys oli synnyttänyt kansan itsekkyyden, ja kansa, joka oli ulottanut kuninkaanvihansa niin pitkälle, että pani viralta Jumalankin, koska sille oli saarnattu kuninkuuden lähteneen Jumalasta, kansa oli, epäilemättä jonkun valtioedun takia, arvostellen asiaa sen näkökulmalta, järjestänyt heinäkuun 14 päivän, lokakuun 5 ja 6 päivän, heinäkuun 20 ja elokuun 10 päivän.

Emme sano sen järjestäneen syyskuun 2 päivää. Toistamme, ettei kansa ollut järjestänyt syyskuun 2 päivää, vaan kommuuni.

XXII

Joulukuun 26 päivä koitti. Kuningas oli valmistautunut kaikkeen, kuolemaankin.

Hän oli tehnyt testamenttinsa edellisenä iltana. Hän pelkäsi, tiesi mistä syystä, että hänet murhattaisiin matkalla konventtiin.

Kuningatar oli saanut kuulla, että kuningas oli menossa toistamiseen konventin eteen. Sotajoukkojen liikkeet, rummunpärinä olisivat säikyttäneet hänet, ellei Cléry olisi keksinyt keinoa tiedoittaa hänelle, mistä ne johtuivat.

Perillä hän sai odottaa tunnin. Kansa kosti. Se oli saanut odotella viisisataa vuotta Louvren, Tuileriein ja Versaillesin odotushuoneissa.

Neuvoteltiin eräästä asiasta, mitä kuningas ei saanut olla kuulemassa. Avain, jonka hän oli uskonut Cléryn huostaan, oli siepattu kamaripalvelijan kädestä. Sillä avaimella oli koeteltu avata rautakaappia. Se oli aukaissut kaapinoven.

Tämäntapaisissa pikkuseikoissa kuninkaalta puuttui tykkänään kaikki suuruus.

Kun tämä neuvottelu oli päättynyt, ilmoitti puheenjohtaja eduskunnalle, että syytetty ja tämän puolustajat olivat valmiit astumaan aitauksen eteen.

"Ludvig", sanoi puheenjohtaja, "konventti on päättänyt kuulla teitä tänään".

Syntyi syvä hiljaisuus. Koko kansalliskokous käsitti, että voitiin suoda vielä muutama tunti tuolle kuninkaalle, jonka kuninkuus murskattaisiin, tuolle miehelle, jonka elämä katkaistaisiin.

Ehkäpä tämä konventti, jonka eräät jäsenet olivat yleviä, jaloja luonteita, odotti saavansa kuulla korkealentoisen puheen; kuninkuus, valmiina pantavaksi veriseen hautaansa, käärinliinoihinsa jo kiedottuna, kenties ponnahtaisi äkkiä suoraksi, näyttäisi vielä kerran kuolevien majesteetin ja lausuisi sanat, jotka historia kirjoittaisi lehdilleen ja joita vuosisadat toistaisivat.

Mitään sellaista ei tapahtunut. Asianajaja Desèzen puhe oli oikea asianajajan puhe.

Olisi silti ollut ihanaa puolustaa tätä monien kuningaspolvien perillistä, jonka kohtalo oli tuonut kansan eteen ei ainoastaan sovittamaan omia rikoksiaan, vaan koko sukunsa rikoksia ja erheitä.

Meistä tuntuu, että jos meille olisi suotu kunnia joutua Desèzen paikalle, me emme olisi puhuneet Desèzen nimessä.

Olisimme antaneet Pyhän Ludvigin ja Henrik IV:n puhua. Olisimme
antaneet näiden kahden heimopäällikön pestä Ludvig XVI:n puhtaaksi
Ludvig XIII:n heikkouksista, Ludvig XIV:n tuhlaavaisuudesta ja Ludvig
XV:n irstailuista!

Deséze viisasteli, kun hänen olisi pitänyt hurmata. Nyt ei kaivattu järjen tarkkuutta, vaan muodon runollisuutta. Olisi tullut puhua sydämelle eikä järjelle.

Mutta tämän lattean puheen jälkeen Ludvig XVI kenties ryhtyisi puhumaan ja koska hän kerran oli suostunut puolustautumaan, hän ehkä puolustautuisi kuninkaana, arvokkaasti, suuresti, ylevästi!

"Hyvät herrat", sanoi hän, "teille on esitetty puolustukseni perustelut. Minä en toista niitä teille, koska puhun teille luultavasti viimeistä kertaa. Sanon teille, ettei omatunto soimaa minua mistään ja että puolustajani ovat teille lausuneet totuuden.

En ole milloinkaan pelännyt esiintymiseni julkista tutkimista, mutta sydäntäni on raastanut, kun olen syytöskirjelmässä huomannut minua syytetyn kansan veren tahallisesta vuodatuksesta ja kun elokuun kymmenennen päivän onnettomuudet on sälytetty minun vastuulleni.

Minä väitän, että niiden monien todistusten, joilla aikojen kuluessa olen osoittanut rakastavani kansaa, ja tavan, jolla olen esiintynyt, pitäisi minun nähdäkseni kyllin selvästi osoittaa, kuinka vähän olen pelännyt panna itseäni alttiiksi säästääkseni sen verta ja kuinka väärin on minua sellaisesta syyttää."

Voitteko käsittää, ettei kuudenkymmenen kuninkaan seuraajalla, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n ja Ludvig XIV:n jälkeläisellä, ollut muuta sanottavaa syyttäjilleen?

Mutta mitä kohtuuttomampi syytös oli teidän kannaltanne, sire, sitä kaunopuheisemmaksi olisi närkästyksen pitänyt tehdä teidät! Teidän olisi pitänyt jättää jotakin jälkipolville, ellei muuta, niin pyöveleillenne syydetty ylevä kirous!

Hänet opastettiin erääseen odotushuoneeseen. Siellä hän syleili Desèzeâ ja puristi hänet rintaansa vasten. Ja kun Desèze oli likomärkä, pikemminkin mielenliikutuksesta kuin väsymyksestä, pakotti Ludvig XVI hänet vaihtamaan alusvaatteita ja lämmitti itse paidan, joka sopi asianajajalle.

Tuntia myöhemmin kaikki kolme avustajaa astuivat kuninkaan huoneeseen, juuri kun tämä lopetteli ateriaansa.

"No niin, nyt huomannette, että olen alusta pitäen ollut oikeassa ja että tuomioni oli tehty, ennenkuin minua oli kuultukaan."

"Sire", vastasi Malesherbes, "konventista lähtiessäni minut ympäröi joukko kelpo kansalasia, jotka vakuuttivat minulle, ettette tuhoudu tai että te tuhoudutte vasta heidän ja heidän ystäviensä jälkeen".

"En tunne heitä henkilökohtaisesti, mutta varmasti tunnen heidät ulkonäöltä."

"Koettakaa tavata joku heistä ja sanokaa heille, etten anna itselleni milloinkaan anteeksi, jos veripisarakin vuotaa minun takiani! En ole sallinut sen vuotaa edes silloin, kun se veri olisi voinut pelastaa valtaistuimeni ja henkeni, vielä vähemmän nyt, kun olen uhrannut molemmat."

Malesherbes lähti kuninkaan luota hyvissä ajoin toteuttamaan saamaansa määräystä.

Ludvig XVI:tta pidettiin nyt niin tarkoin eristettynä, että hänelle oli suotu enää vain yksi palvelija.

Hän oli vaipunut alakuloisiin, yksinäisiin mietteihin, kun Cléry lähestyi hänen vuodettaan.

"Sire", sanoi kamaripalvelija kuiskaavalla äänellä, "pyydän lupaa esittää teille mitä palavimmat onnentoivotukset, jotta teidän onnettomuutenne pian päättyisivät".

"Otan vastaan toivomuksenne, Cléry", sanoi kuningas ja ojensi hänelle kätensä.

Cléry tarttui hänelle ojennettuun käteen, suuteli sitä ja peitti sen kyynelillään. Sitten hän auttoi isäntäänsä pukeutumaan.

Kuningas silmäili heitä kutakin ja huomatessaan yhden piirteissä säälintapaisen ilmeen hän lähestyi tätä ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja menkää kysymään, kuinka perheeni voi, ja viekää omaisilleni onnentoivotukseni nyt alkaneelle uudelle vuodelle."

"Kiitos", sanoi kuningas. "Toivon Jumalan palkitsevan teille, mitä nyt teette hyväkseni."

"Mutta", virkkoi muuan valtuuston virkailijoista Clérylle, "miksei vanki pyydä päästä tapaamaan perhettään? Olen varma, ettei se kohtaisi esteitä nyt kun kuulustelu on päättynyt."

"Hyvä herra", sanoi hän, "perheenne kiittää teitä onnentoivotuksista ja lähettää teille puolestaan onnittelunsa".

Illalla Cléry mainitsi hänelle, mitä valtuuston virkailija oli arvellut mahdollisuuksista kuninkaan päästä tapaamaan omaisiaan.

"Ei", sanoi hän sitten. "Jonkun päivän perästä he eivät epää minulta sitä lohtua. Täytyy odottaa."

Malesherbes oli koko aamupäivän kuninkaan luona. Puolenpäivän tienoissa hän lähti ja lupasi palata heti kun tuomio olisi julistettu.

Jotta jälkimaailma näkisi, että äänestettiin, ellei vihalla niin ainakin pelotta, päätettiin äänestys toimittaa julkisesti.

Muuan girondelainen, nimeltään Birotteau, ehdotti, että kukin edustaja nousisi puhujapaikalle ja lausuisi lujalla äänellä tuomionsa.

Muuan vuorelainen, Léonard Bourdon, meni pitemmälle: hän vaati, että äänestyspäätökset allekirjoitettaisiin.

Muuan oikeistolainen vihdoin, Royer nimeltään, ehdotti, että virkamatkoilla olevista edustajista laadittaisiin luettelo ja että syyttä poissaolevia konventinjäseniä nuhdeltaisiin ja heidän nimensä lähetettäisiin departementteihin nähtäväksi.

Ja sitten alkoi tämä suuri ja hirveä istunto, jota kesti seitsemänkymmentäkaksi tuntia.

Istuntosali esitti tällöin omituisen katseltavan, joka sointui huonosti siihen, mitä tapahtui.

Tapahtui jotakin surullista, synkkää, kaameaa, mutta istuntosalissa ei havainnut murhenäytelmän merkkiäkään.

Sen peräpäähän oli laitettu aitioita, joissa Pariisin kauneimmat naiset, talvipuvuissaan, yllä sametit ja turkikset, söivät appelsiineja, särpivät jäätelöä.

Miehet kävivät heitä tervehtimässä, puhelivat heidän kanssansa, palasivat paikoilleen ja vaihtoivat kaikenlaisia merkkejä. Olisi voinut luulla istuvansa jossakin italialaisessa teatterissa.

Varsinkin vuoren puoli herätti huomiota loisteliaisuudellaan. Vuorelaisten joukossa istuivat näet miljoonamiehet. Orléansin herttua, Lepelletier de Saint-Fargeau, Hérault de Séchelles, Anacharsis Cloots, markiisi de Châteauneuf. Kaikki nämä herrasmiehet olivat varanneet hempukoilleen parvekepaikat; naiset saapuivat liehuvin kolmivärinauhoin, esittivät erikoiskortit — tai suosituskirjeet vahtimestarille, jotka toimittelivat aitioitten vartijan virkaa.

Kansalle varatut yläparvekkeet olivat alati täynnä näiden kolmen päivän aikana. Siellä juotiin kuin nurkkakapakassa, syötiin kuin ravintolassa ja rupateltiin kuin jossakin kerhossa.

Ensimmäiseen kysymykseen: Onko Ludvig syyllinen? kuusisataa kahdeksankymmentakolme ääntä vastasi: On.

Toiseen kysymykseen: Vedotaanko konventin tuomiosta kansanäänestykseen? kaksisataa kahdeksankymmentäyksi vastasi myöntävästi, neljäsataa kaksikymmentäkolme kieltävästi.

Sitten tuli kolmas kysymys, vakava kysymys, ratkaiseva kysymys:
Minkälainen rangaistus?

Tämä kysymys tuli esille kolmantena päivänä kello kahdeksan illalla, alakuloisena, sateisena, kylmänä tammikuun päivänä. Kaikki olivat kyllästyneitä, kärsimättömiä, väsyneitä. Sekä näyttelijöitten että katsojien voimat olivat menehtyneet viisiviidettä tuntia kestäneen istunnon aikana.

Edustajat nousivat vuoronsa jälkeen puhujalavalle ja esittivät jonkun neljästä rankaisumuodosta: vankeuden — karkoituksen — kuoleman, joka alistettaisiin kansan ratkaistavaksi — ehdottoman kuoleman.

Kaikki hyväksymis- ja paheksumisilmaisut oli ankarasti kielletty, mutta siitä huolimatta kansan parvekkeet murisivat, kun kuului joku muu tuomio kuin ehdoton kuolema.

Kerran silti näitäkin kahta sanaa seurasi murina, huudot ja vihellykset. Silloin näet kun Filip Egalité nousi puhujalavalle ja sanoi:

"Yksinomaan velvollisuudentunnosta ja vakuutettuna siitä, että kaikki ne, jotka ovat rikkoneet tai rikkovat kansan majesteettia vastaan, ansaitsevat kuoleman, minä äänestän kuolemaa."

Tämän hirveän äänestyksen aikana muuan sairas edustaja, Duchâtel, kannatti itsensä konventtiin, yömyssy päässä, aamunuttu yllä. Hän tuli äänestämään karkoituksen puolesta. Äänestys hyväksyttiin, koska se osoitti suvaitsevaisuutta.

Vergniaud, joka oli toiminut puheenjohtajana elokuun 10 päivänä, johti kokousta tammikuun 19 päivänäkin. Julistettuaan viraltapanon hän joutuisi julistamaan kuolemantuomionkin.

"Kansalaiset", sanoi hän, "te olette nyt suorittaneet suuren oikeustehtävän. Toivon, että inhimillisyys velvoittaisi teitä mitä hartaimpaan äänettömyyteen. Kun oikeus on puhunut, kuultakoon silloin ihmisyyden ääntä."

Seitsemästäsadasta kahdestakymmenestäyhdestä äänestä kolmesataa kolmekymmentäneljä oli puoltanut karkoitusta tai vankeutta ja kolmesataa kahdeksankymmentäseitsemän kuolemaa — niistä toiset ilman lykkäystä, toiset jonkun päivän lykkäystä.

Kuolemaa äänestäneitä olisi siis viisikymmentäkolme enemmän kuin karkoitusta puoltaneita.

Mutta kun näistä viidestäkymmenestäkolmesta ottaa pois ne neljäkymmentäkuusi ääntä, jotka olivat kannattaneet lykkäytyvää kuolemaa, jäi ehdottoman kuoleman kannalle seitsemän äänen enemmistö.

"Kansalaiset", sanoi Vergniaud äänessä syvän tuskan sävy, "minä julistan konventin niinessä, että Ludvig Capet on tuomittu kuolemaan!"

Äänestys oli toimitettu lauantai-iltana, tammikuun 19 päivänä, mutta vasta sunnuntaina, tammikuun 20 päivänä, kello kolme aamusella, Vergniaud julisti äänestyksen tuloksen.

Sillävälin Ludvig XVI, joka oli täydellisesti eristetty, kunnes hänen kohtalonsa saataisiin ratkaistuksi, yksinään, etäällä vaimostaan ja lapsistaan — hän oli kieltäytynyt tapaamasta heitä kiduttaakseen sieluaan, niinkuin katuva munkki kiduttaa lihaansa — odotteli tuomiotaan täysin välinpitämättömänä, siltä ainakin näytti, ja pani elämänsä ja kuolemansa Jumalan käsiin.

Sunnuntaiaamuna kello kuusi Malesherbes tuli kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli jo noussut. Hän istui selkä päin takan reunakkeelle pantua lamppua, kyynärpäät nojaten pöytään ja kasvot käsien peitossa.

Malesherbes ei uskaltanut vastata. Mutta vanki näki hänen masentuneista piirteistään, että kaikki oli lopussa.

"Herra de Malesherbes", sanoi hän sitten, "kahtena viime päivänä olen koettanut tutkia, olenko hallituskautenani voinut antaa alamaisille aihetta pienimpäänkään moitteeseen, ja minä vannon teille, vilpittömin sydämin ja kuin ihminen, joka on astumaisillaan Jumalan kasvojen eteen, että olen alati katsonut kansani parasta enkä ole milloinkaan suunnitellut mitään, joka olisi loukannut sen etuja."

Cléry vuodatti kuumia kyyneliä. Kuningasta säälitti kamaripalvelijan tuska. Hän opasti Malesherbesin työhuoneeseensa ja sulkeutui sinne tämän kanssa tunniksi. Sitten hän tuli takaisin, syleili vielä kerran puolustajaansa ja rukoili tätä palaamaan illemmällä.

"Se kelpo vanhus on liikuttanut syvästi mieltäni", sanoi hän Clérylle astuessaan huoneeseensa. "Mutta mikä teidän on?"

Tämän kysymyksen aiheutti huomio, että Cléryn koko ruumis hytisi. Näin hän oli värissyt siitä asti kun Malesherbes oli eteisessä sanonut hänelle, että kuningas oli tuomittu kuolemaan.

Cléry halusi peittää liikutustaan niin hyvin kuin taisi ja ryhtyi panemaan kuntoon kuninkaan parranajotarpeita.

Ludvig XVI saippuoi leukansa itse ja Cléry seisoi hänen edessään pidellen vesiastiaa.

Äkkiä kuninkaan posket valahtivat kalpeiksi, hänen huulensa ja korvansa kävivät verettömiksi. Cléry pelkäsi, että kuningas voi pahoin, pani vesiastian pöydälle ja aikoi ryhtyä tukemaan häntä. Mutta kuningas puolestaan tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:

Kello kahden tienoissa saapui toimeenpaneva neuvosto ilmoittamaan vangille tuomion.

Siinä olivat oikeusministeri Garat, ulkoasiain ministeri Lebrun, neuvoston sihteeri Grouvelle, departementin puheenjohtaja ynnä yleinen prokuraattori, kommuunin pormestari ja prokuraattori ja rikostuomioistuimen yleinen syyttäjä.

Cléry aikoi totella, mutta kuningas, joka oli kuullut ulkoa melua, säästi häneltä sen vaivan. Ovi aukeni ja hän tuli käytävään.

"Ludvig, kansalliskonventti on valtuuttanut väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston ilmoittamaan teille päätökset, jotka se on tehnyt tämän kuun viidentenä-, kuudentena-, seitsemäntenä- ja yhdeksäntenätoista sekä kahdentenakymmenentenä päivänä. Neuvoston sihteeri lukee ne teille."

"1. Kansalliskokous julistaa Ludvig Capetin, ranskalaisten viimeisen kuninkaan, syypääksi vehkeilyyn kansan vapautta vastaan ja valtion yleisen turvallisuuden loukkaukseen.

2. Kansalliskonventti päättää, että Ludvig Capet saa kärsiä kuolemanrangaistuksen.

3. Kansalliskokous julistaa mitättömäksi Ludvig Capetin puolustuskirjelmän, jonka hänen avustajansa esittivät jutun ollessa esillä ja jossa vedotaan kansantuomioon kansalliskokouksen tekemästä päätöksestä.

4. Väliaikainen toimeenpaneva neuvosto ilmoittaa mainitun päätöksen Ludvig Capetille päivän kuluessa ja ryhtyy välttämättömiin toimenpiteihin pannakseen tuomion täytäntöön vuorokauden kuluessa siitä hetkestä jolloin ilmoitus on tehty, ja esittää kansalliskokoukselle pöytäkirjan heti kun tuomio on pantu täytäntöön."

Koko lukemisen ajan kuninkaan kasvot pysyivät liikkumattoman tyyninä. Mutta kahdesti hänen piirteensä ilmaisivat tykkänään erilaista tunteita: kuullessaan sanat: syypääksi vehkeilyyn hän hymähti halveksivasti, ja kuullessaan sanat: saa kärsiä kuolemanrangaistuksen hän kohotti katseensa, joka ikäänkuin liitti kuolemaantuomitun Jumalaan.

Kun lukeminen oli päättynyt, astui kuningas Grouvellen luo, otti päätöspaperin, taittoi sen kokoon, pani sen lompakkoonsa ja otti sieltä toisen paperin, jonka hän ojensi ministeri Garatille sanoen:

"Herra oikeusministeri, pyydän teitä esittämään tämän kirjelmän heti kansalliskokoukselle."

"Pyydän kolme päivää valmistuakseni astumaan Jumalan eteen. Pyydän sitä tarkoitusta varten lupaa saada vapaasti tavata henkilöä, jonka nimen ilmoitan kommuunin komisaareille, ja pyydän lisäksi, että mainittu henkilö saa pelotta ja huolestuksetta suorittaa sen laupeudentyön, jonka hän joutuu minun hyväkseni täyttämään.

Pyydän päästä vapaaksi siitä yhtämittaisesta valvonnasta, jonka neuvosto on viime päiviksi järjestänyt.

Pyydän näiksi välipäiviksi valtuutta tavata omaisiani silloin kuin haluan ja todistajitta. Toivon, että kansalliskokous hetimiten päättäisi perheeni kohtalosta ja sallisi sen vapaasti mennä paikkaan, jonka konventti sille määräisi.

Uskon kansan ystävälliseen huomaan kaikki henkilöt, jotka ovat olleet palveluksessani. Niiden joukossa on moni uhrannut kaiken omaisuutensa minun hyväkseni ja joutunut varmaankin puutteeseen. Niiden henkilöitten joukossa oli paljon vanhuksia, vaimoja ja lapsia, jotka elivät vain palvelustoimestaan.

"Hyvä herra", sanoi hän, "tämä kirje esitetään heti kansalliskonventille".

"Jos konventti suostuu pyyntööni, mikäli se koskee henkilöä, jonka haluan tavata", sanoi hän, "niin tässä on hänen osoitteensa".

Ja kun kuninkaalla ei ollut enää mitään sanottavaa eikä kuunneltavaa, astui hän askelen taaksepäin, kuten aikoina, jolloin hänellä oli vastaanotto; hän oli tällä liikkeellä ilmaissut, että vastaanotto oli päättynyt.

"Cléry", sanoi kuningas kamaripalvelijalleen, joka nojasi seinään, sillä hänen jalkansa olisivat muutoin pettäneet, "Cléry, pyytäkää päivälliseni".

Cléry meni ruokasaliin täyttääkseen kuninkaan määräyksen. Siellä hän tapasi kaksi valtuuston virkailijaa; nämä lukivat hänelle erään päätöksen, joka kielsi kuninkaalta veitsen ja haarukan käytön. Cléryn käytettäväksi uskottiin veitsi, jolla hän paloittaisi isäntänsä leivän ja liha-annokset kahden komisaarin läsnäollessa.

Päätös luettiin kuninkaallekin, sillä Cléry ei halunnut esittää isännälleen, mihin uusiin toimenpiteihin oli ryhdytty.

Kuningas mursi leivän sormillaan ja paloitti lihan lusikallaan. Vastoin tapaansa hän söi vähän. Päivällinen kesti vain pari kolme minuuttia.

"Herra", sanoi Garat, "olen esittänyt konventille kirjeenne ja se on valtuuttanut minut ilmoittamaan teille seuraavan vastauksen:

"'Ludvig saa vapaasti kutsua luokseen haluamansa sielunpaimenen ja
tavata perhettään vapaasti ja todistajitta.

Kansa, joka on aina suuri ja oikeamielinen, huolehtii hänen perheensä
kohtalosta.

Kansalliskonventti on siirtynyt yksinkertaiseen päiväjärjestykseen tämän välikysymyksen jälkeen.'"

"Kansalainen ministeri", kysyivät palvelusvuoroiset valtuuston virkailijat Garatilta, "kuinka Ludvig saa tavata perhettään?"

"Mahdotonta! Kommuunin määräyksen mukaan emme saa päästää häntä näkyvistämme päivällä eikä yöllä."

Tilanne oli melko sekava. Lopulta sovittiin niin, että kuningas tapaisi perheensä ruokasalissa. Oven ikkunasta hänet nähtäisiin, mutta ovi pantaisiin lukkoon, joten mitään ei kuultaisi.

"Hyvä herra", sanoi kuningas hänelle, "unohdin äsken kysyä, onko herra
Edgeworth de Firmont tavattu ja milloin voin nähdä hänet".

"Olen tuonut hänet mukanani vaunuissani", vastasi Garat. "Hän on neuvostosalissa ja tulee heti luoksenne."

Ja tuskin oli oikeusministeri lausunut nämä sanat kun Edgeworth de
Firmont ilmestyi oviaukkoon.

XXIII

Edgeworth de Firmont oli madame Elisabethin rippi-isä. Jo kuusi viikkoa sitten kuningas, aavistaen, mikä tuomio häntä odottaisi, oli kysynyt sisareltaan neuvoa, kenet hän valitsisi saattamaan itseään viimeisillä hetkillä, ja madame Elisabeth oli itkien neuvonut häntä valitsemaan apotti de Firmontin.

Tämä kunnianarvoisa kirkonmies, englantilainen synnyltään, oli välttänyt syyskuun verilöylyn ja siirtynyt Essex-nimisenä Choisy-le-Roin pikkukaupunkiin. Madame Elisabeth tiesi hänen kaksoisosoitteensa ja ilmoitettuaan hänelle ajoissa Choisyhyn hän toivoi, että apotti olisi Pariisissa tuomiota tehtäessä.

Apotti Edgeworth oli alistuvana suostunut kuninkaan pyyntöön, kuten olemme nähneet.

"Poloinen isäntäni on valinnut minut kuolinhetkensä avustajaksi, jos hänen kansansa tylyys menee niin pitkälle, että tehdään isänmurha. Minä valmistun itsekin kuolemaan, sillä olen varma, ettei kansan raivo suo minun elää hetkeäkään sen hirveän näytelmän jälkeen. Mutta minä alistun. Minun elämäni ei merkitse mitään. Jos sen menettäessäni voin pelastaa sen, jonka Jumala on pannut niin monen turmioksi ja ylösnousemiseksi, teen mielelläni sen uhrauksen enkä kuole turhaan."

Sellainen oli mies, joka joutui eroamaan Ludvig XVI:sta vasta kun tämä jättäisi maan astuakseen Jumalan eteen.

"Ei käy päinsä", vastasi muuan komisaareista, "mutta omaisenne voidaan opastaa tänne, jos haluatte".

"Hyvä on", virkkoi kuningas, "kunhan vain saan tavata heidät työhuoneessani, vapaasti ja todistajitta".

"Ette omassa huoneessanne", huomautti sama komisaari, "vaan ruokasalissa. Olemme niin päättäneet oikeusministerin kanssa."

"Mutta", sanoi kuningas, "olettehan kuulleet, että konventti on sallinut minun tavata omaisiani todistajitta".

"Se on totta. Saatte seurustella omissa oloissanne. Ovi suljetaan, mutta sen ikkunasta voimme pitää teitä silmällä."

Cléry seurasi häntä. Hän siirsi pöydän sivummalle ja työnsi tuolit peremmälle, jotta huoneeseen tulisi enemmän tilaa liikkua.

"Cléry", sanoi kuningas, "tuokaa hieman vettä ja juomalasi siltä varalta, että kuningattaren tulisi jano".

Pöydällä oli karahvillinen jäävettä, samaa, josta muuan kommuuninjäsen oli moitiskellut kuningasta. Cléry toi siis vain juomalasin.

"Tuokaa tavallista vettä, Cléry", sanoi kuningas. "Jos kuningatar juo jäävettä, johon hän ei ole tottunut, voisi se tehdä hänelle pahaa… Ja malttakaa, Cléry, sanokaa samalla herra de Firmontille, ettei hän poistuisi huoneestani. Pelkään, että hänen läsnäolonsa vaikuttaisi liian voimakkaasti omaisiini."

Kello puoli yhdeksän ovi aukeni. Ensimmäisenä astui sisälle kuningatar taluttaen kruununprinssiä. Kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth seurasivat häntä.

Kuningas levitti sylinsä. Molemmat naiset ja molemmat lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä.

Jonkun tovin vallitsi huoneessa synkkä äänettömyys, jonka nyyhkytykset keskeyttivät. Sitten kuningatar halusi viedä kuninkaan tämän huoneeseen.

"Ei", sanoi Ludvig XVI ja pidätti hänet, "saan tavata teidät vain täällä".

Kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat sanomalehtipoikien huudoista kuulleet, minkälainen tuomio oli tehty, mutta he eivät tienneet mitään oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Kuningas kertoi ne heille sanoen antavansa anteeksi tuomareilleen. Hän huomautti lisäksi kuningattarelle, ettei Pétion eikä Manuelkaan ollut äänestänyt kuolemaa.

Jumala soi poloiselle vangille yhden lohdun: viimeisinä hetkinään kuningas sai huomata, että kaikki hänen läheisimmät ystävänsä palvoivat häntä, vieläpä kuningatarkin.

Kertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar viehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli voimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset harkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan, harkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa. Vankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat ja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet loitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan intohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän onnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet. Varennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n alotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi mieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan vaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar kuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista piittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä hänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta, pehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan hän rakasti nyt liian voimakkaasti. "Ah", sanoi kuningas Firmontille, "kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!"

Tämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan tunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan tämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan. Kun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.

Siellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen, itkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas, joka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja sanoi:

Ja hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki puoliääneen:

"Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle aiheuttanut yhdyselämämme aikana. Hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita olevan soimata itseään jostakin."

Marie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa: "hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään" oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: "jos hän arvelee aihetta olevan soimata itseään jostakin" hienoa herkkyyttä.

Hän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen rakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja inhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi, ei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin olisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.

Kuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle esiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja puolisonsa anteeksiannolla?

Kuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän olisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä, jota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut kylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui nyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä kanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän itsensä nälkään.

Komisaarit, jotka katselivat tätä tuskien näytelmää oven ikkunasta, eivät voineet sitä kestää. Ensin he käänsivät katseensa muualle ja sitten kun he, näkemättä mitään, kuulivat yhä voihkeet ja nyyhkytykset, muuttuivat he vilpittömiksi ihmisiksi ja puhkesivat itkemään.

Lopulta, kello neljänneksen yli kymmenen, kuningas nousi. Vaimo, sisar, lapset riippuivat hänessä kuin hedelmät puussa. Kuningas ja kuningatar pitelivät kruununprinssiä kädestä, kuninkaallinen prinsessa seisoi isänsä vasemmalla puolella ja syleili hänen keskiruumistaan, madame Elisabeth, joka oli samalla puolella kuin veljentytärkin, mutta taempana, oli tarttunut kuninkaan käsivarteen. Kuningatar — hänellä oli oikeus saada suurin lohdutus, sillä hän oli vähimmän puhdas — oli kietonut kätensä miehensä kaulaan. Ja koko tämä tuskan täyttöinä ryhmä teki samat liikkeet, voihkien, nyyhkyttäen, huudahdellen.

"Hyvä… niin… kello seitsemältä", vastasi kuningas. "Mutta nyt… hyvästi… hyvästi!"

Hän lausui nämä jäähyväissanat niin särkyneellä äänellä, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän voimiensa pettävän.

Kuninkaallinen prinsessa ei kestänyt enempää. Hän huoahti ja luisui lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Kuningas tunsi, että hänen täytyi olla luja. Hän irroittautui kuningattaren ja kruununprinssin syleilystä ja astui omaan huoneeseensa huutaen:

Kuningatar, lopen epätoivoisena, nojasi tähän oveen, uskaltamatta pyytää kuningasta avaamaan, itkien, nyyhkyttäen ja takoen oven laudoitusta ojennetulla kädellään.

Komisaarit kehoittivat kuningatarta poistumaan ja toistivat vakuutuksen, että hän tapaisi miehensä seuraavana aamuna kello seitsemän.

Cléry halusi kantaa yhä tajuttoman prinsessan kuningattaren huoneeseen saakka, mutta jo toisella askelella komisaarit ehkäisivät sen ja pakottivat hänet poistumaan.

Kuningas oli tavannut ripittäjänsä pikku tornin sivuhuoneessa. Hän pyysi Firmontia kertomaan, kuinka hänet oli tuotu Templeen. Tajusiko hän mitään tästä kertomuksesta? Eivätkö kertojan sanat vain humisseet hänen korvissaan? Eivätkö omat ajatukset tehneet häntä kuuroksi kaikelle muulle? Kukaan ei tiedä.

Malesherbes oli tavannut hänet rouva de Senozanin luona ja ilmoittanut, että kuningas kaipasi hänen apuaan, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan. Apotti Edgeworth oli häntä uhkaavaa vaaraa pelkäämättä palannut Pariisiin ja saatuaan sunnuntaiaamuna kuulla kuolemantuomiosta odotteli asunnossaan Bac-kadun varrella.

Kello neljän tienoissa iltapäivällä muuan tuntematon henkilö tuli hänen luoksensa ja esitti hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:

"Toimeenpaneva neuvosto, jolla on mitä tärkein asia ilmoitettavana kansalaiselle Edgeworth de Firmontille, kehoittaa tätä saapumaan neuvoston kokoukseen."

Ministerit olivat koolla. Kun apotti astui sisälle, nousivat he tervehtimään.

"Hyvä", jatkoi oikeusministeri. "Ludvig Capet on ilmoittanut meille haluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme kutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle palveluksen, jota hän teiltä pyytää."

"Siinä tapauksessa", sanoi ministeri, "te lähdette kanssani Templeen.
Lähdemme heti."

Olemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli päässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa perhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä kertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.

"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni pelastuksen suurta ja ainoaa asiaa."

"Sire", vastasi apotti, "olen valmis tekemään parhaani, ja toivon, että Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne olisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän ehtoollisen?"

"Epäilemättä", myönsi kuningas, "ja voitte olla varma, että minä annan täyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen järjestää?"

"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän majesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle osoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle täydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta."

Apotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi neuvostosaliin.

"Hän, joka huomenna kuolee", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille, "haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä".

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen pyyntö.

"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden aikaan?" sanoivat he.

"Pappi on saapuvilla", vastasi apotti Edgeworth, "koska minä olen tässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin lähettää noutamaan."

Apotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän epäilyksen.

"Kuulkaahan", jatkoi komisaari, "historia tarjoo meille riittävästi esimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia".

"Hyvä herra", sanoi apotti, "tänne tullessani minut tutkittiin niin tarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä mukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain teiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän käsissänne."

Pyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä kirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja toiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän aamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään teloituspaikalle.

Apotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet saatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Kello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello kahteentoista.

"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen huomenna voimia."

Cléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää kuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:

Ja tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen: niin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.

Apotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti yönsä tuolilla.

Cléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän kuuli kellon lyövän viisi.

Hän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas heräsi.

"Sire", vastasi kamaripalvelija, "monet kellot ovat lyöneet viisi, mutta ei vielä meidän kellomme".

"Olen nukkunut hyvin", sanoi kuningas. "Ja se olikin tarpeen, sillä eilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?"

Viimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli hankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut, harmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.

Sillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä taskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan sormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.

Kun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta lompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja lisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka olivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet siellä valoa.

Apotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja astui esille.

Kuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen työhuoneeseensa.

Cléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto, joka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten apotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli pyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin vieressä.

Alttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut ison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa sen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota hän tavallisesti käytti rukoillessaan.

Heti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin pelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät eteishuoneeseen.

Kello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja syvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti Edgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen riisuakseen yltänsä virkapuvun.

Kuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja sanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne Firmontkin saapui hetken perästä.

"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni… Sanokaa heille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien… Tämä pieni käärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin kuningattarelle."

Kuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen rakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:

"Ei, ei sittenkään!… Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan säästää heiltä sen kauhean hetken tuskat… Cléry, jos te tapaatte heidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin saamatta syleillä heitä viimeistä kertaa…"

Valtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn huostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet. Mutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes neuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Yksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI oli polvillaan Firmontin edessä.

"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin", selitti kuningas. "Cléry olisi leikannut hiukseni teidän nähtenne… Menkää uudelleen tiedustelemaan, hyvä herra, minä pyydän sitä."

Komisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan pyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.

"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta mestauslavalle."

Päivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä. Joukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja hyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.

Mutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten osoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:

Jonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului hevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.

Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli, että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.

Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen tulijan sanovan vangille:

Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän sanoi:

"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."

Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.

"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä", sanoi hän ja polvistui apotti de Firmontin eteen. "Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja rukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!"

Kun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja astui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä makuuhuonetta.

"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?" kysyi Ludvig XVI.
"Te luullakseni?"

Ja hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi, nimeltään Jacques Roux.

"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi", vastasi Jacques Roux, "vaan viemään sinut mestauslavalle".

Kuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi yhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen, jonka nimi oli Gobeau.

"Oh", sanoi kuningas, "se on vain minun testamenttini! Voitte sen lukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin tietoon."

Nähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n kamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta, minkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi hänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi päällystakkia, hän sanoi:

Cléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä tilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.

Sitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin harvoin käyttänyt:

"Lähtekäämme, hyvät herrat!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän lausui huoneistossaan.

Portailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli paria päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja jota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.

"Mathay", sanoi hän, "toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää kantako siitä minulle kaunaa!"

Kuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti kolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle, ainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.

Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki vaununoven.

Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei perustunut tosiseikkoihin.

Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä katseella.

Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen, kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja tuskasta.

Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin hakemaan messukirjaa.

Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului. Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet, jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.

Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa polvistuivat hänen eteensä.

Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin toive oli nyt pettänyt!

Ja tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi loputkin voimansa…

Kadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei näkynyt porteilla tai ikkunoissa.

Kommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet aseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla poikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen kulkiessa ohitse.

Taivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin piikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä kulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.

Kuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut melun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas alkoi lukea.

Saint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan jotakin erikoista hälinää.

Kymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta.
Sapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:

Kolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka oli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija. Urheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta vain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta kuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään, käyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat katusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.

Tämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli niin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun ne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo saavuttu matkan päähän.

Huomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui sanomaan apotille:

Tällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi vaunujen oven.

Kuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän äänellä:

"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne… Pitäkää huoli, ettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen tehtävän."

"Kyllä me huolehdimme siitä", vastasi yksi miehistä. "Jättäkää se meidän asiaksemme."

Pyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa. Mutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse riisuutua.

Hetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi hattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin teloittajat lähestyivät jälleen.

"Oh, siihen en suostu milloinkaan!" huudahti kuningas. "Heretkää yrittämästä… Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette sido minua! Ei, ei, ei koskaan!"

Teloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä riistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden, rohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin veljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön tuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:

"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"

Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli äärettömän tuskallinen.

"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"

Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja sanoi:

Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.

Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta ja vilkkaalta.

"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle…!"

"Rummut käymään!" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren ääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä kreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis kuolemaantuomitun setäpuoli.

"Vaietkaa!" huusi hän hirveällä äänellä. "Minulla on vielä muutakin sanottavaa."

"Täyttäkää velvollisuutenne!" huusivat mestauslavaa ympäröivät piikkimiehet teloittajille.

Nämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin teloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin hän vuosi sitten oli itse piirustanut.

Sitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena mestauslavan laidalla.

Syntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana, vipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon, näkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta syöksähti esiin verisuihku.

Muuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi tällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.

Piikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän vereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä sellainen oli — ja sitten he huusivat: "Eläköön tasavalta!"

Mutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat ilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli saanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se oli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin rikoksen, se oli tehnyt virheen.

Pariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä tämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen, muuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi, muuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.

Konventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka kirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle, jotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.

Niin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu toisistaan? Katsokaamme.

Emme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän hautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena kuin se mestauspäivänä laadittiin.

"LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.

Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon. Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten. Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa tuokiossa valmiina.

Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli tarkalleen täytetty.

Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita, valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.

Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja apulaispappien, kanssa.

                         Leblanc, departementin viranomainen.
                         Dubois, departementin viranomainen.
                         Damoreau. Ricave. Renard."

Hän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän vanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut vankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.

Hänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei ainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!

XXIV

Tämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin autioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin alakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä veren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: "Tyranni on kuollut! Tässä näette tyrannin verta!" — kaksi miestä nähtiin Saint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen huoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään erilaisessa vireessä.

Toinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, ja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen, maalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa, synkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla. Mutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen sivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.

Kuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa. Mutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä rinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän äänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa istuvan miehen eteen ja sanoi:

"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska äänestin kuninkaan kuolemaa?"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden toverilleen ja vastasi:

"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti. Olette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä äänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään, mitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!"

"Teidän mielestänne siis", huudahti Billot, "despotismi on loukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain kuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus palvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas, Yhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!"

"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille suorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla älynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa sorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua valtaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?"

"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja murhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa lähimmäistäsi!"

"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!" huudahti Billot. "Kuningas on minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle raamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka pyysivät häneltä kuningasta."

"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin kuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä."

"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne tieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko meillä oikeus vallata Bastilji?"

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta kokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?"

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta kaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko meillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet Pariisiin?"

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle, oliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?"

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791 hallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili muukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun kahdeskymmenes päivä?"

"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko meillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata Tuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?"

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli jatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus vai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty häntä tuomitsemaan?"

"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus tuomita hänet."

"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen, mutta ei kuolemaan."

"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana. Te tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut kuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte? Ei. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden vihollinen? Ei."

"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot, uskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan halusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota pitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä, Billot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen, joka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka piti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren yllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana, leppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana ja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret keräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle… Sanoitte äsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän oli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua vihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio, se on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja oikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole tehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on ollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä ovat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me olemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi sen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia sydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat haikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa kostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!"

"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!" vastasi muuan ääni, joka tuli oviaukosta.

Molemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen ääneen:

"Niin, niin, minä täällä", vastasi kreivi. "Mutta Billotinkin sanoissa on paljon perää."

"Ah", huoahti Gilbert, "siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme asioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi sanoa: 'Minä olen oikeassa.'"

"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä", huomautti
Cagliostro.

"Te olette juurikään tuominneet syytetyn", virkkoi Cagliostro. "Minä arvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte olleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä."

"Kuningas olisi ollut surmattava", jatkoi Cagliostro, "silloin kun hän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana, hoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata lokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä niinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi kuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa, söi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön, työmiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan ihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin, olisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen."

"Minä en käsittänyt teitä", sanoi Billot Gilbertille, "ja nyt minä käsitän kansalaisen Cagliostron".

"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille liikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille kelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän pystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen. Niinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla takomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä hyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa orja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka maailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun seurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään rohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas pannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan, tehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu häneen! — Ah, hyvä Gilbert", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen, "kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että kuningatar joskus rakastaisi miestänsä?"

"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun neljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti."

Nämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi ne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.

"Niin", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta te ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te, Gilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella viimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi täyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston. Velvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää. Lähtekää!"

"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt kun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet joutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En tiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna, Gilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot, ehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua, siinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian käyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset vereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!"

"Ranska on aineellisesti pelastettu", vastasi Cagliostro. "Ulkonainen vihollinen on lyöty, sisäinen vihollinen on kuollut. Niin vaarallinen kuin tammikuun yhdennenkolmatta päivän mestauslava onkin tulevaisuudelle, on se hetkellisesti valtava voima, peruuttamattomien päätösten voima. Ludvig kuudennentoista mestaus aiheuttaa Ranskalle toisien valtaistuinten koston ja antaa tasavallalle kuolemaantuomittujen kansojen kimmoisen, epätoivoisen voiman. Katsokaa vanhanajan Ateenaa, katsokaa uudenajan Hollantia. Neuvottelut, keskustelut, haihattelut ovat tauonneet tämän aamun jälkeen. Vallankumous heiluttaa toisessa kädessä kirvestä, toisessa kolmiväristä lippua. Lähtekää rauhallisin mielin. Ennenkuin se laskee kirveen kädestään, on aristokratia mestattu; ennenkuin se laskee kolmivärilipun, on Eurooppa voiteltu. Lähtekää, hyvä ystävät, lähtekää!"

"Ah", sanoi Gilbert, "Jumala olkoon todistajani, etten kaipaa Ranskaa, jos teidän ennustamanne tulevaisuudenkuva on oikea. Mutta minne me lähdemme?"

"Kiittämätön!" sanoi Cagliostro. "Unohdatko toisen isänmaasi, Amerikan? Unohdatko sen suunnattomat järvet, sen aarniometsät, sen rannattomat lakeudet? Etkö sinä, joka voit levätä, tarvitse luonnon tarjoamaa lepoa näiden yhteiskunnan aiheuttamien hirveitten kiihtymysten jälkeen?"

Gilbert otti pöytälaatikosta yhteisen kassan — tuhatkunta louisdoria — ja viittasi Billotia ottamaan siitä osuutensa.

"Etsin", vastasi Billot, "etsin jotakin, mistä en paljoa kostuisi, vaikka sen löytäisinkin, koska en osaa kirjoittaa".

Lähdemme Ranskasta, Billot, Sébastien ja minä, ja kaikin kolmen me sylellemme teitä hellästi.

Kymmentä minuuttia myöhemmin le Havren tiellä vierivät postivaunut, jotka kuljettivat Gilbertin, Sébastienin ja Billotin kauas Pariisista.

JÄLKIKATSAUS

Kuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin lähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja kylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme neljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin asukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla, odottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de Longprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.

Ah, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi de Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli tullut rouva Pitou.

Kukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta millä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä torijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja Catherine Billotin viisautta.

Mutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän sitä surkuteltiin.

Pitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon odottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.

Tapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana 1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä pitkän ja lähtemättömän veriviirun.

Helmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt painatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien kokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.

Maaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että emigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin virallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin tasavallan hyväksi.

Marraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen valistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva maallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.

Emme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu Orleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille Desmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku kyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet henkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.

Emigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin ja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin myytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon kuuluviksi.

Samoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja syyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.

Tämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta, joka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.

Pitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä, mutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen kirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja ajatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.

Catherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko Clouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen metsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon merkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.

Vannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti täytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei ollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli lähtenyt itse.

Mutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän tyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti neiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa ukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.

Ukko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu yksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti Fortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja pikku Isidoria.

Lisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt rouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi kristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli evännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin kristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian pinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.

Jäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki
Haramontissa.

Täti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi, mikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu mahdottomalta.

Tämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa kunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa, kuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta oli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.

Kun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli ollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.

Tämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin laihemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Lisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin ja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan ja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun Pariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange Pitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten Dantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden pääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.

Kuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain osittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten huipensi yltiömäiseksi vihaksi.

Mutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä vaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?

Pitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin vierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti antamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.

Pitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta Catherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai ystävänä.

Pikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi rakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou jumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.

Olisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou — käsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.

Rientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet tahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt sellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme alkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin muutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi vartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.

Kaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka. Hän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä jumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että sellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava toisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.

Tällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen Catherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa yksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä Pitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen niin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka oli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko olemuksensa.

Ah, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen rakkautensa oli nyt taivaassa!

Lähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein saanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa enemmän kuin sydämellään.

Tämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä yhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin kädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli aiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.

Mutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja vaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan, oli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.

Ja näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka — Pitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia komentavan kapteenin tunteissa.

Pitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies eikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.

Mutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun lähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.

Nyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä lasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen herkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:

Isidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de
Charnyn poikaa herra Isidoriksi.

Ja koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi häntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:

Kun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin
Catherinea, puhuttiin avioliitosta.

"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika. Mutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa kovin kauaksi."

Kolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle tervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle menevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.

Täti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi sulkemaan ovensa.

Mutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja koputti sille leppeästi.

"Täti", jatkoi Pitou, "tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän pitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani".

"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot naida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton! Minä kiroan sinut!"

Ja juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä sisarensa poikaan päin.

"Täti", sanoi Pitou, "te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut kirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan. Katsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille avioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on täytetty. Hyvästi, täti Angélique!"

Pitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle, kumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.

Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa

Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle, joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.

Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.

Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa, sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa vaativat toimenpiteetkin poistettu.

Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine
Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.

Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän
Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.

Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan tuhannen frangin arvoiseksi.

Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.

Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.

Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen hänet siihen juhlatilaisuuteen.

Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti häntä kohtaan.

Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.

Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.

Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut pitää.

Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään avaamaan.

"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt jonnekin?"

"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti päätänsä.

"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"

Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa sekaantui keskusteluun.

"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt häntä tänään?"

"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."

"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle sattunut jokin onnettomuus?"

"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet miettivästi.

"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen", sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton… Kuinka pääsemme asiasta selville?"

"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään hakemaan lukkoseppä Rigolotia."

"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut avaamaan sen veitselläni."

"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."

Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.

Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.

"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa rakastanut, poikaseni."

"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme, olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"

"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen tavannut täti Angéliquen vainajana… Täti-rukka…!"

"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on todettava".

Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on
Pleux-kadun jatko.

Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet täydellisestä loppuunkulumisesta.

"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin pellavasukasta."

Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista, paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.

"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa olisin sen tiennyt…! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi olla mahdollista!"

"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se vanha saituri!"

Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän murustakaan ruokakaapissa.

"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"

"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki luulivat häntä varakkaaksi".

Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle päin.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi Pitou. "Ja kuollut viluun, kuollut nälkään!"

"Nuori mies", sanoi hän tälle, "neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja alhaalta, ymmärräthän?"

"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja viluun…"

"On nähty kitupiikkejä", sanoi Raynal, "jotka ovat kuolleet nälkään ja viluun lojuessaan aarteellaan".

III

Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.

Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.

Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.

Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten, jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata vasta kahden vuorokauden kuluttua.

Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten vihkimisestäkin.

"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria tuonnemmaksi?"

"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"

"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se merkitsee vastaista onneani".

"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän sanoo, se tehdään."

"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin lähellä hautaa…"

"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli onnettomuuden kajota meihin!"

"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin… Kuten huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi siihen, mikä on sopivaa."

"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa seikka, mitä pelkäät…"

"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"

"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!"

Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén puheille.

Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.

Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi päiväksi.

Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.

Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi yötä vainajan vuoteen ääressä.

Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin voinut kuolla viluun.

Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.

Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.

Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.

Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä nurkassa kasvoi kypressi.

Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa. Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.

Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.

Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.

Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi uhrata hetken tarpeeseen.

Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen istuutua.

Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.

Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.

Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.

Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.

Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt miltei hajallaan.

Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan, kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.

Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta — vaan kultainen vuo.

Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä louisdori nojatuoliin.

Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli päästänsä pyörällä.

Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku
Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.

Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen olevan rikkaan?

Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.

Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.

Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.

Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.

Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!

Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.

Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että nojatuoli oli näin vanha!

Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?

Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin roihun palamaan.

Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta värjöttäen.

Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä käsiä ja sanoi lähtiessään:

"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa minua."

"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti, on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä itseään, vaan sinua tai minua".

Ei pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä seuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.

Muistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty neljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia assignaatti-frangia.

Huutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön nimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen louisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen assignaatti-frangin kauppasummasta.

Tämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou vihittäisiin.

Sunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko järjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin naisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa kaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano, missä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen onnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!

Niinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä, raatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli Pitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja saisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana, mutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!

"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne
Catherine Billotin?"

"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen
Pierre Ange Pitoun?"

Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi, viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.

Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni hänen luoksensa.

"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".

Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne pormestarille ja sanoi:

"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou, "ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".

Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.

Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, puistoon päin.

Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä suoraan eteenpäin linnatorin yli.

"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa, jonka mielelläsi näet jälleen".

"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan katsellessaan heidän lähtöään.

Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin hakisi itselleen tyyssijan.

Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian tasangolle.

Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli lähtenyt Pariisiin.

Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa
Isidorin kirjeet.

"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy, että Pitou vuorostaan pysähtyi.

"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen onnelliseksi!"

"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."

Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja näkivät edessään maatilan ison portin.

Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi ensimmäisten joukossa.

"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu, sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"

Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät hänet päärakennuksen isoon pirttiin.

Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.

Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi vastikään unesta havahtunut.

"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät…? Hyvä ystävä, en käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"

"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.

"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin omistusoikeuksin.

"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä tästä yhtään mitään."

"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis hänelle täysin omistusoikeuksin.

"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee!
Muutoin tulen hulluksi!"

"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila Billotin suvun hallusta."

"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"

"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".

"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"

"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole kuolla sillä tavalla!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TEMPLEN VANGIT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.