The Project Gutenberg eBook of Hirmuhallitus, by Alexandre Dumas

        Esipuhe
     I. Tuoksuva keikari
    II. Maison-Rougen ritari
   III. Kulkuvartio
    IV. Neilikka ja maanalainen
     V. Kotietsintä
    VI. Vannottu vala
   VII. Seuraava päivä
  VIII. Conciergerien vankila
    IX. Hävinneiden askelten sali
     X. Kansalainen Théodore
    XI. Kansalainen Gracchus
   XII. Kuninkaan poika
  XIII. Orvokkivihko
   XIV. Puits-de-Noén ravintola
    XV. Sotaministeriön kanslisti
   XVI. Kaksi kirjelippua
  XVII. Dixmerin valmistelut
XVIII. Maison-Rougen ritarin valmistelut
   XIX. Tiedustelut
    XX. Tuomio
   XXI. Pappi ja pyöveli
  XXII. Mestausrattaat
XXIII. Mestauslava
  XXIV. Kotitarkastus
   XXV. Lorin
  XXVI. Edellisen jatkoa
XXVII. Kaksintaistelu

Dumas oli tasavaltalainen eikä kuningasmielinen, ja senvuoksi täytyy, ihmetellä hänen tasapuolista esitystään Ranskan vallankumouksesta. Tämä tosiasia tekisi yllättäväksi hänen puolueettomuutensa kun hän romanttisesti käsitteli kuningattaren murhenäytelmää, ellemme muistaisi, kuinka monen hallituksen aikana hän oli palvellut liukkaana hovimiehenä, kastaen kynänsä hovihajuveteen. Jos tämä joskus jää tuntumatta, sekaantuu siihen muita hajuja, kuten esimerkiksi tuoreita neilikoita ja märkää sahajauhoa ynnä sitä, joka sai Julius Cæsarin pyörtymään, ja koko teoksessa on Pariisin yllä leijailevaa tuoksua. Tämä koskee tosiaankin koko hänen romaanisarjaansa, joka käsittelee Ranskan vallankumousta sekä kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten kuolemaa.

"Maison-Rougen ritari" (suomennettuna jaettu kahdeksi niteeksi, edellinen nimeltä "Maison-Rougen ritari", jälkimäinen nyt esillä oleva "Hirmuhallitus", johon vallankumousromaanien suomennossarja päättyy) oli ensimmäinen romaani siitä ryhmästä, jonka hän suunnitteli ja kirjoitti, ja vaikkakin historiallisesti viimeinen, on se hänen vallankumoussarjansa avain. Vaikka hän onkin siinä käyttänyt koko sitä vapautta, joka on romaaneissa luvallinen ei se Dumasin tekemäksi ole liioiteltu. Onpa sen sankari itsekin, Morand, ollut olemassa. Hänen oikea nimensä oli Gonzze de Rougeville, kuten Lenotre, Ranskan vallankumousta käsittelevän kirjallisuuden erikoistuntija, tietää. De Rougevillen ja hänen ystäviensä ja vastustajiensa luonteet kehittyivät alkujaan niiden vastavallankumouksellisten, jalojen ja epäjalojen tapahtumien sarjassa, joiden rinnalla Dumasin kertomat ovat vähemmän törkeitä kuin hirvittäviä. Hän muuttaa esityksen iloiseksi ja kohtalokkaaksi salaliittoromaaniksi, joka on hänen omaa mieleistä lajiaan ja jossa vallankumous tosin on takavarikoinut rakkauden, kuoleman ja armeliaisuuden, mutta jossa hän säästää meiltä realistisen kuvauksen yksityiskohdat. De Rougevillen todellinen elämä, mikäli se koskee Marie Antoinettea, sisälsi sekaisin kaikkea, mikä on alhaista, sankarillista ja petollista. Dumas otti ainekset ja sekoittamalla niihin lisää omiansa teki niistä romaanin. Hänen sekoituksensa on romanttista ja tasavaltalaista laadultaan, ja hän käytti sitä runsaasti teoksissaan siltä ajalta.

Kuitenkaan ei markiisi de Rougeville todellisesti kuollut sillä tavoin kuin hänen vastineensa tässä kertomuksessa. Hän eli Waterloon taistelun vuoteen saakka ja kuoli omalla tilallaan. Dumas meni niinkin pitkälle, että ihan tarpeettomasti tekaisi kirjeen, joka oli tulevinaan markiisin pojalta.

Vaikka kertomuksessa onkin Dumasin liioiteltua kiihtymystä, joka hämmästyttää suomalaista lukijaa paljoa enemmän kuin ranskalaista, on se erinomainen johdatus vallankumouksen historiaan. Ihmettely, kuinka äärettömän jyrkästi Ranska ja ihmisluonne olivat Ranskan vallankumouksen aikana vastatusten, nousee siinä ylimmilleen. Siinä on osia, joissa Dumas ja ranskalainen tunteellisuus ehkä pillastuvat laukkaamaan oikean historian hengettären ohitse tai joissa hänen valtavan nopea kynänsä (hän kirjoitti ensimmäisen osan niistä kolmesta, joihin "Maison-Rougen ritari", alkuaan jakaantui, puolessatoista vuorokaudessa) kiireessä ajaa tiensyrjään. Erään vaikeuden, joka uhkasi salajuonen säännöllistä jännittävyyttä, hän voitti suurenmoisesti. Ovathan madame Véton pelastamiseksi tehdyt vehkeilyt jo etukäteen tuomitut epäonnistumaan; niiden tuloksettomuus on yleisön tiedossa. Mutta Dumas pitää giljotinin läheistä uhkaa ja kohtalon epävarmuutta yllä viimeiseen hetkeen saakka. Sen hän saa aikaa panemalla pienemmän salajuonen toimimaan alusta asti Marie Antoinettea suorastaan koskevien tapahtumien rinnalle. Tähän kertomuksen osaan hän sai aiheen de Rougevillen elämästä; mutta hän suoritti huomattavan kirurgintyön ruiskuttamalla seikkailijaan Morandin verta. Paremmin sanoen, hän leikkasi tämän miehen kahtia. Huonommasta puolesta hän teki herra Dixmerin, joka kyynillisyydessään epäili naisen kunniaa vielä enemmän kuin de Rougeville, koskapa hän myi oman vaimonsa paholaiselle. Toisesta puoliskosta tuli Morand, ritari, joka todella oli ritari peloton ja moitteeton.

Dumasin viisaus romaaninkirjoittajana ilmenee tässä menettelyssä, sillä hän ei olisi kyennyt sielullisesti kuvaamaan de Rougevillen muuttumista mitättömästä irstailijasta mieheksi, jonka elämän ainoana ajatuksena oli uskollisuus tuomittua kuningatarta kohtaan oman perikadon uhallakin. Jos Stendhal tai Flaubert olisi kuvannut tämän Gonzze de Rougevillen muuttumista, mikä asiakirja siitä olisikaan tullut! Dumas tunsi kynänsä rajat, tiesi mahdollisesti entiset epäonnistumisensa luonteen alkemiassa sitä yrittääkseenkään. Kuvatessaan Morandin kaikkea muuta kuin mahdottomia valepukuja, rohkeita tekoja ja pakoa hän vain kertoo de Rougevillen todellisista seikkailuista, sillä tämä pääsi vahingoittumatta tulen ja veren, jakobiiniklubin ja santarmien väijytyksen lävitse.

Kukaan toinen kirjailija ei kosketa Pariisin unelmaa niin kuin Dumas tässä romaanissa, jonka kirjoittamisessa itse kaupunki tuntuu olleen hänen avustajansa yhtä hyvin kuin Maquet; hänen kynänsä kuvaa koko sen jännityksen, uteliaisuuden ja intohimon, murhenäytelmän ja melodraaman, hartauden ja uskollisuuden kuolemaan saakka, joka oli Pariisille ominainen.

Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "Maison-Rougen ritari". — Suom.].

Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.

"Ja sinä sanot, kansalainen Agésilas, että isäntäsi on lähtenyt kotoa tänä aamuna?"

Lorin alkoi taas uudestaan kävellä, teki kolme neljä kierrosta vaiti ollen ja sanoi sitten pysähtyen uudelleen:

"Siinä tapauksessa menen häntä tapaamaan", sanoi Lorin. "Jos sivuutamme toisemme, sanot hänelle, että olen mennyt ja palaan."

Melkein samassa hetkessä avautui todella porraskäytävän ovi, ja Maurice astui sisään.

Lorin loi tulijaan pikaisen silmäyksen ja sanoi huomattuaan, että hän oli ihan entisensä näköinen:

"Sitä parempi", sanoi Maurice hymyillen, "silloinhan sinulla on ollut aikaa valmistella säepareja ja nelisäkeisiä runoja".

"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "joko sinä tai hän, mitään keskitietä ei ollut. Sinä tai hän, ymmärrät hyvin, etten epäröinyt; mutta, näes, Arthémise on epätoivoissaan, se tyttö oli hänen ystävänsä."

"Olisit tehnyt äärettömän paljon paremmin, jos olisit antanut asioiden seurata omaa latuansa."

"Niin, ja tällä hetkellä olisit sinä tuomittuna hänen sijastansa. Mainiosti aprikoitu, rakas ystävä. Ja minä tulin vielä pyytämään sinulta neuvoa! Luulin sinua viisaammaksi."

"No niin, etkö ymmärrä? Tyttöparka, haluaisinpa yrittää jotakin pelastaakseni hänet. Minusta tuntuu, että jos antaisin tai saisin oikein kelpo iskun hänen puolestaan, se tekisi minulle hyvää."

"Tosiaankin", sanoi Lorin, "on kauheata nähdä tuon nuoren naisen kuolevan tällä tavalla".

"Sitäkin kauheampaa, kun minun pelastukseni on tuottanut hänelle kuoleman. Kuitenkin kaikitenkin, Lorin, meitä lohduttaa se seikka, että hän oli osallisena salavehkeissä."

"Voi, hyvä Jumala, eikö koko maailma ole enemmän tai vähemmän salavehkeissä nykyaikana? Hän teki kuten kaikki muutkin. Naisparka!"

"Älä liiaksi surkuttele häntä, ystävä, äläkä ennen kaikkea liian äänekkäästi", sanoi Maurice, "sillä me olemme osaksi syyllisiä hänen rangaistukseensa. Usko minua, emme ole voineet pestä itseämme niin puhtaiksi syytöksestä, ettei siitä olisi jäänyt tahraa. Tänään nimitti minua Saint-Leun jääkärien kapteeni piirin kokouksessa girondistiksi, ja minun täytyi juuri äsken antaa hänelle sapelinisku todistaakseni hänen erehtyneen."

"Koska sinä et tällaisissa asioissa kykene pysymään aisoissa; juttu oli saatava heti päätökseen, jottei se herättäisi huomiota. Otimme kumpainenkin mukaamme ne henkilöt, jotka olivat käsillä."

"Ja se veijari nimitti sinua girondistiksi, sinua, Maurice, puhdasta tasavaltalaista…?"

"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin epäilyttävä".

"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin miehet värisemään; yhtä kaikki… mutta minusta on vastenmielistä päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".

"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös; koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut, jotta hän ojentaisi minulle kätensä…!"

"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä en vaaranna mitään ja menen sinne."

Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse osallisuutensa rikokseen.

Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi. Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt katselemaan häntä hymyillen.

Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen, joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.

Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.

Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos sinulla on jotakin sanottavaa minulle".

"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.

"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.

"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs! Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon kananlihalle."

"Näyttää siltä", sanoi Agésilas, "kuin olisi Capetin leski ollut yksissä hommissa Tisonin tytön kanssa, joka viedään tänään giljotiinille. Hänpä onkin sen hyvin ansainnut, se onneton!"

"Ja millä tavoin oli hänellä yhteys tähän tyttöön?" kysyi Maurice, joka tunsi hien helmeilevän otsallaan.

"Neilikan avulla. Voitteko kuvitella, kansalainen, että hänelle on toimitettu karkaamissuunnitelma neilikan sisässä?"

"Herra ritari… malttakaahan… se on kuitenkin aika hyvin tunnettu nimi… minä vain unohdan kaikki nämä nimet… Château… miten pöllö minä olen! eihän enää ole linnoja … Maison…" [Château = linna; maison = talo; maison rouge = punainen talo. — Suom.]

"Kuinka, mahdotonta? Minähän olen sanonut teille, että on löydetty salaovi, maanalainen käytävä, vaunut."

"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"

"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta. Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."

Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.

"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"

"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."

Maurice otti hattunsa, kiinnitti sapelinsa hankkiluksen ja oli kahdella harppauksella kadulla.

Mégisserle-rantakadun toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa piikit ja pistimet, jotka näkyivät keskeltä väkijoukkoa. Hän luuli erottavansa ryhmän keskeltä kansalliskaartilaisen puvun ja väkijoukon esiintyvän vihamielisesti. Sydän kurkussa hän lähti juoksemaan tungosta kohti, joka täytti koko rannan.

Tämä marseillelaisparven ahdistama kansalliskaartilainen oli Lorin; hän seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, silmä uhkaavana, käsi miekkansa kahvassa, mittaillen kenttää iskuille, joita valmistautui jakamaan.

Kahden askelen päässä Lorinista seisoi Simon. Tämä osoitti Lorinia marseillelaisille ja roskaväelle ja sanoi julmasti nauraen:

"Katsokaa, katsokaa, näettehän te hyvin tuon, siinä on yksi niitä aristokraatteja, jotka eilen karkoitutin pois Templestä; siinä on yksi niitä, jotka suosivat kirjeenvaihtoa neilikankukilla. Hän on sen Tisonin tytön rikostoveri, joka kohta viedään tästä ohi. No niin, näettekö hänet, hän käyskentelee rauhallisena rantakadulla silloin kun hänen rikostoverinsa astelee giljotiinille; ja onhan mahdollista, että nainen oli enemmänkin kuin hänen rikostoverinsa, että hän oli hänen rakastajattarensa ja että hän on tullut tänne sanoakseen hänelle hyvästi tai yrittääkseen pelastaa hänet."

Samassa väisti väkijoukko miestä, joka pää kumarassa syöksyi tungokseen ja jonka leveät hartiat kaatoivat kumoon kolme neljä hyökkäykseen valmistautuvaa katselijaa.

"Ole mielissäsi, Simon", sanoi Maurice. "Olit varmaankin pahoillasi siitä, etten minä ollut täällä ystäväni luona, jotta olisit voinut hoitaa ilmiantajan ammattiasi oikein suuressa mitassa. Ilmianna, Simon, ilmianna, minä olen täällä."

"Totisesti annankin", sanoi Simon irvistellen tapansa mukaan iljettävästi, "sinä saavutkin oikeaan aikaan. Kas tuo tuossa", sanoi hän, "on uljas Maurice Lindey, joka oli syytettynä samaan aikaan kuin Tisonin tyttökin ja joka pelasti nahkansa, koska oli rikas".

Ja hän astui askelen eteenpäin ja ikäänkuin koetellakseen pisti miekallaan erästä kiihkeimmistä hirtehisistä keskelle otsaa, niin että veri heti sokaisi tämän silmät.

Marseillelaiset laskivat alas piikkinsä, nostivat kirveensä, latasivat kiväärinsä, väkijoukko väisti kauhistuneena, ja nuo kaksi ystävystä jäivät eristetyiksi ja suojattomiksi kaikkia iskuja ja laukauksia vastaan kahden maalitaulun tavoin.

He katsahtivat toisiansa kasvoillaan viimeinen, ylevä hymy, sillä he odottivat tämän heitä uhkaavan tulisen ja rautaisen pyörremyrskyn nielevän heidät, kun yhtäkkiä talonovi, jota vastaan he olivat nojautuneet, avautui ja parvi nuoria miehiä, yllään sellaiset puvut, joita myskikeikareiksi nimitetyt henkilöt käyttivät, jokaisella sapeli kädessä sekä kaksi pistoolia vyöllä, syöksyi marseillelaisten kimppuun ja sai hirveän tappelun aikaan.

"Hurraa!" huusivat Lorin ja Maurice yhteen ääneen tämän avun virkistäminä ja ajattelematta, että taistellessaan uusien tulokkaiden riveissä he antoivat Simonin syytöksille aihetta. "Hurraa!"

Mutta vaikka he itse eivät ajatelleetkaan omaa turvallisuuttansa, ajatteli eräs toinen sitä heidän puolestaan. Muuan pieni viisi- tai kuusikolmattavuotias sinisilmäinen nuori mies, joka käsitteli äärettömän taitavasti ja tulisesti niin raskasta miekkaa, ettei hänen naisenkätensä olisi luullut jaksavan sitä nostaa, kääntyi huomatessaan, etteivät Maurice ja Lorin paenneetkaan ovesta, joka nähtävästi oli tahallaan jätetty auki, vaan taistelivat hänen rinnallaan, ja sanoi heille kuiskaten:

"Paetkaa tästä ovesta; se, mitä me aiomme tehdä täällä, ei liikuta teitä, ja te vain panette turhaan henkenne vaaraan."

Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten epäröinnin:

"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"

Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.

Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan, joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.

Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet, katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.

Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen; he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.

Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.

Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä rahvaan pyörrettä, joka kirkui:

Samaan aikaan avautui jälleen se pieni ovi, josta Maurice ja Lorin olivat menneet, ja kolme neljä myskikeikaria tuli ulos puvut repaleissa ja veressä. Luultavasti oli siinä kaikki, mitä pienestä joukosta oli jäljellä.

Ja heittäen pois lovellisen, verisen sapelinsa hän syöksyi
Lavandières-kadun suunnalle.

Tosin oli Lorin ennenkuin erosi Mauricesta keksinyt tehokkaamman keinon: koota yhteen muutamia thermopyleläisiä, odottaa Simonia hänen tullessaan ensi kerran ulos Templestä ja tappaa hänet säännöllisessä taistelussa.

"Olet hukassa", sanoi hän, "jos panet tuon täytäntöön. Musertakaamme Simon, mutta musertakaamme hänet lain avulla, Sen luulisi olevan lakimiehille helppoa."

Seuraavana aamuna Maurice niin ollen lähti piirin kokoukseen ja esitti valituksensa.

Mutta hän hämmästyi suuresti, kun piirin puheenjohtaja ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa, vaan kieltäytyi, koska ei sanonut voivansa ryhtyä puolustamaan toista hyvää kansalaista toista vastaan, kun molempia elähdytti isänmaanrakkaus.

"Hyvä", sanoi Maurice, "nyt tiedän, mitä on tehtävä, jotta saa hyvän kansalaisen maineen. Jos keräätte kokoon rahvasta murhaamaan miehen, joka on teistä vastenmielinen, nimitätte tätä isänmaanrakkauden elähdyttämiseksi? Siinä tapauksessa yhdyn Lorinin mielipiteeseen ja olin väärässä vastustaessani sitä. Tästä päivästä alkaen alan kasvattaa isänmaanrakkautta, kuten te sitä nimitätte, ja kokeilen Simonilla."

"Kansalainen Maurice", vastasi puheenjohtaja, "tässä jutussa on Simon ehkä vähemmän väärässä kuin sinä; hän on saanut ilmi salaliiton, vaikka se ei ole kuulunut hänen virkaansa; sinä sitävastoin et ole nähnyt mitään, vaikka ilmisaaminen olisi ollut sinun velvollisuutesi; sitäpaitsi sinä joko sattumalta tai tahallisesti — emme tiedä, kummalla tavalla toimit yhdessä juonessa kansakunnan vihollisten kanssa."

"Minäkö!" sanoi Maurice. "Kas, sehän on uutta, totta tosiaan; ja kenen kanssa siis, kansalainen puheenjohtaja?"

"Minäkö?" sanoi Maurice hämmästyneenä; "toiminko minä yhdessä juonessa Maison-Rougen ritarin kanssa? Minähän en tunne häntä, en ole milloinkaan…"

"Missä niin, milloin?… Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Maurice tietoisena syyttömyydestään, "sinä valehtelet."

"Isänmaallinen intosi vie sinut hiukan liian pitkälle, kansalainen Maurice", sanoi puheenjohtaja, "ja sinä tulet hetikohta katumaan puhettasi, kun minä esitän todisteet siitä, etten ole sanonut muuta kuin totta. Tässä on kolme eri ilmoitusta, joissa sinua syytetään."

"Älkäähän!" sanoi Maurice; "luuletteko, että minä olen kyllin typerä uskoakseni teidän Maison-Rougen ritariinne?"

"Koska hän on vain vehkeilijäkummitus, jonka kanssa teillä yhdessä aina on vehkeily saatavilla sotkeaksenne siihen vihoiksenne."

"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän kyllä, mitä hänelle vastaan."

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä kenestäkään alakynteen, teki samoin.

Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:

Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen istuntosalin vieressä.

Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien kätensä hänen olkapäällensä:

"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni, silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan aavistamattasi."

"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi; on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada nähdä vastaavan toimittajan."

"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin, sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin tyttö mestattiin eilen?"

"Uskotko sinä siihen Templen puutarhan maanalaiseen käytävään, joka vie kansatar Plumeaun kellarista erääseen taloon Corderie-kadun varrella?"

"Lue tämä tiedonanto; koska olet niin epäileväinen, esitän sinulle vain virallisia asiakirjoja."

"Luuletko, että yhteishyvänvaliokunta pelkän luulottelun, mielikuvan, kuten sitä nimität, turhan lörpötyksen vuoksi on ryhtynyt niin vakavaan toimenpiteeseen?"

"Tähän toimenpiteeseen on ryhdytty, mutta sitä ei panna täytäntöön kuten suurta joukkoa muitakaan toimenpiteitä, siinä kaikki…"

"Lue siis loppuun asti", sanoi puheenjohtaja ja ojensi hänelle vielä erään paperin.

"Kommuuni toimii, kuten tiedät", jatkoi puheenjohtaja, "kaukonäköisesti. Se piirtää leveän ja syvän uoman; sen toimenpiteet eivät ole mitään lasten puuhia, se toteuttaa Cromwellin periaatteen: Kuninkaita on iskettävä ainoastaan päähän!" Otettuaan esille erään paperin hän lisäsin "Lue tämä poliisiministerin salainen ilmoitus."

"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa, koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta vertaa tehokkaammaksi."

"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka, pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."

Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan; hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa, edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.

"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän? Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen kättänsä."

"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä, hyvä ystävä?"

"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään; sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän ympärillänsä.

"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä; kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."

Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin huoneustosta.

"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa; epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."

Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä
Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.

Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.

"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."

Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista. Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa levottoman näköisinä.

"Astukaa sisään, rakas Maurice, astukaa sisään", sanoi hän; "te ette kuulu niihin, joilta ovi on suljettu".

"Geneviève on kipeä", sanoi Dixmer; "enemmän kuin kipeä, sillä hän hourii".

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti nuori mies järkkyneenä siitä, että täälläkin tapasi hätää ja kärsimystä. "Mikä hänellä on?"

"Tiedätte, veliseni", virkkoi Dixmer, "ettei naisten tauteja ymmärrä kukaan, etenkään aviomies".

Geneviève oli pitkällään jonkinlaisella leposohvalla. Hänen vieressään oli Morand, joka piti hajusuoloja hänen nenänsä alla.

"Héloise, Héloise!" kuului nuoren naisen kalpeiden huulien ja yhteenpuristuneiden hampaiden välistä.

"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille. Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja vain toistelee tätä nimeä."

"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."

"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."

"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.

"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"

"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.

"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".

Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.

"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos tietäisitte, miten minä olen…"

"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole pyhimyksen maineessa."

"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi
Geneviève kauhistuneena.

"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."

"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi
Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".

"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen ajokoirilla on hieno vainu."

"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin viimeinen".

Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli yllätyksen aiheuttamaksi.

"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin Temple."

"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen, rakas lapsi, sinulla on tuskia".

Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli
Genevièven kättä ja lähti.

Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle
Saint-Jacques-kadulle asti.

Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.

Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi, mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin kautta."

Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.

III

Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.

Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania.
Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.

Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen luokseen kädet ojossa.

"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä löydä vaivatta:

"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin sijaan."

"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka kaikki jo teki levottomaksi.

"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa järkytetty maineemme entiselle perustallensa."

"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat, yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme juttelemaan omistamme."

"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa
Maison-Rougen ritari."

"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."

"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne, siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin."

"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä, vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."

"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi sellaisen tehtävän".

"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin vatsaan."

"Mutta kuinka on saatu tietää Maison-Rougen ritarin olleen tuon maanalaisen käytävän salahankkeen johdossa?"

"Tuskin olin kuullut huudettavan: 'Suuri salaliitto, jonka on saanut ilmi Simon…' (tuo Simon-roisto on kaikkialla, se kurja!) kun itse tahdoin ottaa selvää, mikä oli totta. Puhuttiin maanalaisesta käytävästä."

"Koska se on Molièreä ja minä sitäpaitsi myönnän, että asianhaarat näyttävät hiukan liian vakavilta leikinlaskua varten."

"Maanalaisen käytävän… Toistan, että olen nähnyt maanalaisen käytävän, että olen juossut sen päästä päähän ja että se yhdisti kansatar Plumeaun kellarin erääseen taloon Corderie-kadun varrella, taloon numero kaksitoista tai neljätoista, en enää muista niin tarkoin."

"Koko matkan, ja kautta kunniani, vakuutan, että se on erittäin kauniisti tehty käytävä; sitäpaitsi siinä oli kolme rautaporttia, jotka täytyi kaivaa irti toinen toisensa perästä, mutta jotka siinä tapauksessa, että salaliittolaiset olisivat onnistuneet, olisivat, uhraamalla kolme neljä heikäläistä, antaneet heille koko tarvittavan ajan saattaa Capetin lesken turvalliseen paikkaan. Onneksi eivät asiat ole siten, ja tuo kauhea Simon on vielä keksinyt tämänkin."

"Mutta minusta näyttää", sanoi Maurice, "että ensiksi olisi tullut pidättää tämän Corderie-kadun talon asukkaat".

"Niin, uudelle omistajalle, mutta kukaan ei tuntenut häntä, tiedettiin, että talo oli vaihtanut isäntää kaksi tai kolme viikkoa sitten, siinä kaikki. Naapurit olivat kyllä kuulleet kalkutusta; mutta kun talo oli vanha, he luulivat sitä korjattavan. Mitä toiseen omistajaan tulee, oli hän jättänyt Pariisin. Asioiden ollessa tällä kannalla minä saavuin paikalle.

"'Herran nimessä', sanoin minä Santerrelle vetäen hänet syrjään, 'tehän olette kaikki ihan ymmällä'.

"'No hyvä, on etsittävä kaikki Pariisin notaarit, päästävä selville, kuka heistä on myynyt tämän talon ja saatava kauppakirja nähtäväksi. Sen alla on nähtävästi ostajan nimi ja osoite.'

"'Hyvä on! Siinähän on neuvo vasta', sanoi Santerre, ja sinä olet kuitenkin mies, jota syytetään huonoksi isänmaanystäväksi. Lorin, Lorin, minä palautan kunniasi, tai perkele minut korventakoon.'

"Lyhyesti", jatkoi Lorin, "sanottu ja tehty. Haettiin notaari, löydettiin kauppakirja ja siitä rikollisen nimi ja asuinpaikka. Silloin Santerre piti minulle antamansa sanan ja määräsi minut pidättämään rikollisen."

"Mutta kuinka sinä sitten sanot teidän menevän pidättämään
Maison-Rougen ritaria?"

"Totta maar! Santerre antoi ne minulle. Viisi jalkaa kaksi tai kolme tuumaa, vaaleat hiukset, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta; sitäpaitsi minä olen nähnyt hänet."

"Tuo pieni, vaaleaverinen nuori mies, joka vapautti meidät tänä aamuna, kuten tiedät, se, joka johti myskikeikarien joukkoa, se, joka iski niin kovasti."

"Hän itse! Häntä seurattiin ja hän katosi näkyvistä niillä tienoin, missä Corderie-kadun talonomistajamme asuu; sen vuoksi otaksutaan heidän asuvan yhdessä."

"Mutta minusta tuntuu, Lorin", lisäsi Maurice, "että jos sinä tänä iltana vangitset sen, joka pelasti meidät aamulla, sinä olet jossakin määrin kiittämätön".

"Mitä vielä!" sanoi Lorin. "Luuletko sinä, että hän pelasti meidät meidän pelastamisemme vuoksi?"

"Ei ensinkään. He olivat siinä väijyksissä vapauttaakseen Héloise Tison-paran, kun hän menisi ohitse. Meidän pyövelimme häiritsivät heitä ja he iskivät heidän kimppuunsa. Meidät pelasti vastahyökkäys. Ja kun kaikki riippuu aikomuksesta, ja kun aikomusta tässä ei ollut, en voi vähääkään soimata itseäni kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi näethän, Maurice, että pääasia on välttämättömyys; ja välttämätöntä on, että palautamme kunniamme loistavalla iskulla. Olen mennyt takuuseen sinusta."

"'Ne, jotka puhuvat niin, erehtyvät. Maurice ei ole laimentunut enempää kuin minäkään.'

"Silloin lähdin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; sitten lähdin tätä tietä, ensinnäkin siksi, että minun oli sitä kuljettava, ja sitten siksi, että sinä käytät sitä tavallisesti; lopulta tapasin sinut, olet tässä: eteenpäin, mars!

"Rakas Lorin, olen epätoivoissani, mutta en tunne pienintäkään halua tähän partioretkeen; voithan sanoa, ettet ole tavannut minua."

"No niin, sanot tavanneesi minut ja etten minä halunnut olla teidän mukananne."

"Koska sinä et tässä tapauksessa enää ole laimea, vaan epäilyttävä…
Ja tiedät, mitä heille, noille epäilyttäville tehdään: heidät viedään
Révolution-aukiolle ja kehoitetaan tervehtimään vapauden patsasta;
kuitenkaan he eivät tervehdi hatullaan, vaan päällänsä."

"No niin, Lorin, tapahtuu mitä tapahtuu; mutta mitä minä nyt sinulle sanon, näyttää sinusta varmasti omituiselta."

"Hyvä", sanoi hän; "olemme joutuneet kinaan rakastettumme kanssa, ja se tuottaa meille surullisia ajatuksia. Hui hai, kaunis Amadis, tulkaamme jälleen miehiksi, ja siitä me sitten muutumme kansalaisiksi; minä en sen sijaan milloinkaan ole parempi isänmaanystävä kuin ollessani epäsovussa Arthémisen kanssa. Asiasta toiseen. Hänen jumaluutensa, jumalatar Järki, lähettää sinulle tuhannet suloiset terveiset."

"Niin otaksutaan ainakin, koska täällä asuu hänen rikostoverikseen luultu Corderie-kadun talon omistaja."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Maurice ikäänkuin salaman häikäisemänä. Ja hän peitti silmänsä käsiinsä.

Sitten hän sanoi hetken kuluttua kuin olisi sen aikana koonnut koko rohkeutensa:

"Sinä olet oikeassa, Lorin", sanoi Maurice hilliten liikutuksensa; "tulen mukaanne".

"Minulla on kiväärini. Kivääri käteen — ota! Kivääri olalle — vie!
Tahdissa mars!"

Kulkuvartio lähti uudelleen marssimaan; sen etunenässä asteli harmaapukuinen mies, joka johti sitä, poliisin edustaja. Maurice kulki vieressä, Lorinin rinnalla.

Aika ajoittain saattoi kadunkulmista sekä talojen ovisopista nähdä irtautuvan varjoja, jotka tulivat vaihtamaan muutaman sanan harmaapukuisen miehen kanssa; heidät oli asetettu valvomaan.

Saavuttiin kujalle. Harmaapukuinen mies ei hetkeäkään epäröinyt; hänellä oli hyvät tiedot: hän astui kujaan.

Hän pysähtyi sen puutarhaportin eteen, josta Maurice oli viety köytettynä sisään.

"Nyt", sanoi harmaapukuinen mies, "on kolme sisäänkäytävää olemassa: pääovi, tämä ja ovi, josta mennään erääseen paviljonkiin. Minä menen kuuden tai kahdeksan miehen kanssa pääovesta; vartioikaa tätä sisäänkäytävää neljän viiden miehen kanssa, ja sijoittakaa kolme luotettavaa miestä paviljongin ovelle."

"Mainiota", sanoi Lorin, "etenkin kun sinä avaat meille oven sisäpuolelta päin".

"Mielelläni", sanoi Maurice. "Mutta älkää jättäkö käytävää tyhjäksi älkääkä tulko ennenkuin minä huudan. Kaikki, mitä talossa tapahtuu, minä näen puutarhasta."

Lorin asetti miehensä pensasaitojen kulmauksiin ja ovisoppiin väijyksiin sillä välin kun poliisikonstaapeli lähti kuten oli luvannut kahdeksan tai kymmenen kansalliskaartilaisen kanssa murtamaan pääovea.

Hetken kuluttua oli heidän askeltensa ääni häipynyt herättämättä minkäänlaista huomiota tässä autiossa kaupunginosassa.

Mauricen miehet olivat vartiopaikallaan ja piilottautuivat parhaansa mukaan. Olisi voinut vannoa kaiken olevan rauhallista ja ettei mitään erikoisempaa tapahtunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla.

"Neilikka ja maanalainen. Pidätä kaikki ne, jotka eivät sano sinulle näitä kahta sanaa. Päästä menemään kaikki, jotka ne sanovat. Siinä toimintaohjeet."

Ensimmäinen isku oli ollut kauhea, ja Maurice oli tarvinnut koko itsehillintäkykynsä peittämään Lorinilta sen mullistuksen, joka oli tapahtunut koko hänen olemuksessaan; mutta kun hän kerran oli päässyt puutarhaan, kerran jäänyt yksin, yksin yön hiljaisuuteen, hänen mielensä muuttui rauhallisemmaksi ja ajatukset, sen sijaan että olisivat pyörineet epäjärjestyksessä hänen aivoissaan, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hänen järkensä saattoi niitä arvostella.

Kuinka? Tämä talo, jossa Maurice oli käynyt niin usein mitä puhtaimmin mielihyvän tuntein, tämä talo, jonka hän oli tehnyt paratiisikseen maan päällä, ei siis ollutkaan muuta kuin veristen juonien pesäpaikka! Se ystävällinen tapa, millä hänen kiihkeä mieltymyksensä oli vastaanotettu, oli vain teeskentelyä; koko Gevevièven rakkaus johtuikin vain pelosta!

Lukijamme tuntevat jo tämän puutarhan, jonne ovat useamman kuin kerran seuranneet nuorta väkeämme. Maurice hiipi pensasryhmästä toiseen, kunnes häntä suojasi kuunvalolta sen kasvihuoneen varjo, jonne hänet oli suljettu ensimmäisenä päivänä hänen tunkeutuessaan taloon.

Mutta sen sijaan, että valo olisi tänä iltana ollut paikallaan ja valaissut vain nuoren naisen huonetta, se liikkuikin ikkunasta toiseen. Maurice huomasi Genevièven erään sattumalta puoleksi nostetun kaihtimen lävitse; hän keräsi kiireissään tavaroitaan matkalaukkuun, ja ihmeissään näki Maurice hänen käsissään kiiltävän aseita.

Hän nousi seisomaan kiven päälle voidakseen paremmin nähdä huoneeseen. Pesässä paloi suuri tuli, joka kiinnitti hänen huomionsa; Geneviève poltti papereitaan.

Samassa avautui ovi, ja nuori mies astui Genevièven huoneeseen.
Mauricen ensimmäinen ajatus oli, että mies olisi Dixmer.

Nuori nainen juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, ja molemmat seisoivat hetken vastatusten näyttäen olevan rajun mielenliikutuksen vallassa. Minkä aiheuttama oli tämä mielenliikutus? Maurice ei osannut sitä arvata, heidän sanojensa ääni ei kantanut häneen saakka.

Mustasukkaisuus on voimakas kiihoitin; yhdessä minuutissa oli Maurice arvioinut tuntemattoman miehen vyötärön sentimetrin tarkkuudella ja tutkinut aviomiehen varjokuvan piirteet.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän kuin olisi hänen ollut pakko toistaa se itselleen tullakseen varmaksi Genevièven uskottomuudesta.

Hän lähestyi ikkunaa, mutta mitä likemmä hän tuli, sitä vähemmän hän näki: hänen otsansa oli kuin tulessa.

Hänen jalkansa sattui tikapuihin; ikkuna oli seitsemän kahdeksan jalkaa korkealla; hän otti tikapuut ja vei ne pystyyn seinää vastaan.

Genevièven huoneessa oleva tuntematon oli seitsemän tai kahdeksankolmattavuotias, sinisilmäinen, sorearyhtinen nuori mies; hän piteli nuoren naisen käsiä ja kuivasi puhuessaan kyyneliä, jotka himmensivät Genevièven suloisia katseita.

Mauricen aikaansaama pieni kolina sai nuoren miehen kääntämään päänsä ikkunaa kohden.

Maurice pidätti yllätyksen huudahduksen: hän oli tuntenut salaperäisen pelastajansa Châtelet-aukiolta.

Samassa veti Geneviève kätensä pois tuntemattoman käsistä. Hän astui tulisijan ääreen ja vakuuttautui siitä, että kaikki paperit olivat palaneet.

Maurice ei kyennyt enempää pidättämään itseään; kaikki nuo kauheat intohimot, jotka kiduttavat ihmistä, rakkaus, kosto, mustasukkaisuus, kuristivat hänen sydäntänsä tulihampaillaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen, työnsi rajusti sisään huonosti suljetun ikkunankehän ja hyppäsi huoneeseen.

Geneviève oli kääntynyt kuullessaan kolinan; hän jäi äänettömäksi nähdessään Mauricen.

"Hyvä herra", sanoi nuori tasavaltalainen kylmästi sille, jonka aseiden kärjessä hänen henkensä jo toista kertaa oli, "hyvä herra, oletteko Maison-Rougen ritari?"

"Jos asia on siten, olette rohkea mies ja niinmuodoin myös tyyni mies; siksi sanon teille pari sanaa."

"Voitte tappaa minut, mutta ette tee sitä ennenkuin olen huutanut, tai oikeammin minä en kuole huutamatta. Jos minä huudan, muuttavat tätä taloa piirittävät tuhat miestä sen tuhaksi ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut. Laskekaa siis pistoolinne ja kuulkaa, mitä minulla on sanomista madamelle."

Geneviève, joka oli kalpeampi kuin kuvapatsas, tarttui Mauricen käsivarteen; nuori mies työnsi sen pois.

"Tiedätte, mitä olette minulle vakuuttanut, madame", sanoi Maurice syvästi halveksivasti. "Minä tiedän nyt, että olette puhunut totta! Te ette tosiaankaan rakasta herra Morandia!"

"Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, madame", sanoi Maurice. "Olette pettänyt minua; te olette yhdellä iskulla katkaissut kaikki ne siteet, jotka liittivät sydämeni teidän sydämeenne. Sanoitte, ettette rakastanut herra Morandia, mutta ette sanonut, että rakastitte toista."

"Hyvä herra", sanoi ritari, "mitä te puhutte Morandista, tai oikeammin kenestä Morandista te puhutte?"

"Kemisti Morand on teidän edessänne. Kemisti Morand ja Maison-Rougen ritari ovat vain sama henkilö."

Ja ojentaen kätensä lähellä olevaa pöytää kohden hän tuokiossa puki päähänsä sen mustan tekotukan, joka niin pitkän ajan oli tehnyt hänet tuntemattomaksi nuoren tasavaltalaisen silmissä.

"Vai niin", sanoi Maurice kahta halveksivammin; "niin, minä ymmärrän, te ette rakastanut Morandia, koska Morandia ei ollut olemassa; muttei tämä metku, vaikka onkin sukkelampi, ole sen vähemmän halveksittava".

"Hyvä herra", jatkoi Maurice, "suvaitkaa jättää minut hetkiseksi juttelemaan madamen kanssa; tai ottakaa vielä jutteluun osaa, jos niin haluatte; se ei veny pitkäksi, minä menen siitä takuuseen".

"Täten", jatkoi Maurice, "täten te, Geneviève, olette saattanut minut ystävieni pilkan esineeksi, puoluelaisteni kiroukseksi! Olette pannut minut auttamaan, sokea kun olin, kaikkia salajuonianne, olette käyttänyt minua hyödyksenne, kuten käytetään välikappaleita. Kuulkaa: se on katala teko! Siitä saatte rangaistuksen, madame, sillä tämä herra tässä tulee tappamaan minut silmienne edessä! Mutta ennenkuin viisi minuuttia on kulunut, on hän tuossa, hänkin virumassa jaloissanne, tai jos hän elää, hän elää vain viedäkseen päänsä mestauslavalle."

"Hänkö kuolisi!" huudahti Geneviève; "hänkö veisi päänsä mestauslavalle! Mutta te ette tiedä siis, Maurice, että hän on minun suojelijani, minun perheeni suojelija; että antaisin henkeni hänen puolestaan; että jos hän kuolee, kuolen minäkin, ja että, jos te olette minun rakkauteni, hän on minun uskontoni?"

"Voi", sanoi Maurice, "te aiotte jatkaa juttuanne, että rakastatte minua! Totta tosiaankin, naiset ovat liian heikkoja ja liian suuria pelkureita!"

"Minä en taistele hengestäni teidän kanssanne", sanoi Maison-Rougen ritari, "ottakaa se".

"Koska minun henkeni ei ole sen katumuksen arvoinen, jonka saisin tappaessani ritarillisen miehen, ja sitten ennen kaikkea, koska Geneviève rakastaa teitä."

"Oi", huudahti nuori nainen liittäen kätensä yhteen; "oi, kuinka te aina olette hyvä, ylevä, uskollinen ja jalomielinen, Armand."

"Malttakaa", sanoi ritari, "minä menen takaisin huoneeseeni; annan teille kunniasanani, etten tee sitä paetakseni, vaan piilottaakseni erään muotokuvan".

Ehkä Maison-Rouge arvasi Mauricen ajatuksen tai ehkä hän tahtoi osoittaa jalomielisyyttään kukkuramitalla:

"No niin", sanoi hän, "minä tiedän, että olette tasavaltalainen; mutta tiedän teillä samaan aikaan olevan puhtaan ja uskollisen sydämen. Minä luotan teihin loppuun asti: katsokaa!"

Ja hän veti esiin nuttunsa alta rinnaltaan pienoiskuvan, jonka näytti
Mauricelle: se oli kuningattaren muotokuva.

"Odotan määräyksiänne, hyvä herra", sanoi Maison-Rouge; "jos haluatte vangita minut, koputtakaa tälle ovelle silloin kun aika on tullut minun antautua. Minä en enää välitä hengestäni, kun elämääni ei enää ylläpidä toivo pelastaa kuningatarta."

Tuskin hän oli ulkona huoneesta, kun Geneviève syöksyi nuoren miehen jalkoihin.

"Anteeksi", sanoi hän, "anteeksi, Maurice, kaikki se paha, jonka olen teille tehnyt; antakaa anteeksi minun petokseni, anteeksi kärsimysten! ja kyynelteni nimessä, sillä, minä vannon sen, olen itkenyt paljon, olen kärsinyt paljon. Voi, minun mieheni on lähtenyt pois tänä aamuna; en tiedä, minne hän on mennyt, enkä minä näe häntä ehkä enää koskaan; ja nyt jää minulle vain yksi ystävä, ei ystävä, vaan veli, ja te viette hänet kuolemaan! Anteeksi, Maurice, anteeksi!"

"Mitä te haluatte?" sanoi hän; "näin tahtoo sallimus; koko maailmalla on henkensä panoksena pelissä tätä nykyä; Maison-Rougen ritari on pelannut kuten muutkin, mutta hävinnyt; nyt hänen on maksettava".

"Kohtalo ei ole sanonut viimeistä sanaansa tässä asiassa, koskapa te voitte hänet pelastaa."

"Sulkekaa silmänne, Maurice, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän, ja niin pitkälle kuin naisen kiitollisuus voi mennä, lupaan minä sitä osoittaa."

"Sulkisin silmäni tarpeettomasti, madame; on annettu tunnussana, tunnussana, jota ilman kukaan ei voi mennä ulos, sillä minä toistan sen, talo on piiritetty."

"Hyvä ystävä, rakas Maurice, sanokaa minulle tämä tunnussana, minä tarvitsen sen."

"Geneviève!" huudahti Maurice, "Geneviève! Mutta kuka te olette tullaksenne sanomaan minulle: Maurice, sen rakkauden nimessä, joka minulla on sinuun, ole vailla kunniasanaa, vailla kunniaa, petä asiasi, kiellä mielipiteesi? Mitä te tarjoatte minulle, Geneviève, tämän kaiken vastineeksi, te, joka kiusaatte minua näin?"

"Oi, Maurice, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet ensin ja pyytäkää sitten minun henkeni!"

"Geneviève", vastasi Maurice synkällä äänellä, "kuulkaa minua: minun toinen jalkani on jo kunniattomuuden tiellä; jotta astuisin sille kokonaan, minä tahdon ainakin saada hyvän syyn itseäni vastaan; Geneviève, vannokaa minulle, ettette rakasta Maison-Rougen ritaria…"

"Minä rakastan Maison-Rougen ritaria kuten sisar, kuten ystävä, en muulla tavalla, vannon sen!"

"Jos teen sen, mitä pyydätte, jätättekö te sukulaiset, ystävät, isänmaan, paetaksenne petturin kanssa?"

Geneviève, joka oli nojannut häneen, tunsi nojansa yhtäkkiä pettävän; hän putosi polvilleen.

"Maurice", sanoi hän kumartuen eteenpäin ja väännellen käsiänsä; "Maurice, kaikki, mitä sinä tahdot, minä vannon sen; käske, minä tottelen."

"Jumalani, sinä olet antanut anteeksi naiselle, joka teki huorin; minä toivon, että annat minullekin."

Ja suuret kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin ja putoilivat hänen pitkille, rinnalla hajallaan aaltoileville hiuksilleen.

"Voi, ei sillä tavalla, älkää vannoko siten", sanoi Maurice, "muuten en hyväksy valaanne".

"Jumalani!" toisti hän, "minä vannon uhraavan! elämäni Mauricelle, kuolevani hänen kerallaan ja, jos niin tarvitaan, hänen puolestaan, jos hän pelastaa ystäväni, suojelijani, veljeni, Maison-Rougen ritarin".

"Hyvä herra", sanoi hän, "pukeutukaa jälleen parkitsija Morandin pukuun. Annan teille sananne takaisin, olette vapaa."

"Ja te, madame", sanoi hän Genevièvelle, "kuulkaa tunnussanat: Neilikka ja maanalainen".

Ja kuin häntä olisi kauhistanut jääminen huoneeseen, jossa hän oli lausunut nuo molemmat hänet petturiksi tekevät sanat, hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos puutarhaan.

Maurice oli jälleen asettunut vartiopaikalleen puutarhaan, vastapäätä Genevièven ikkunaa: valo oli vain sammunut tästä ikkunasta Genevièven mentyä Maison-Rougen ritarin huoneeseen.

Olikin jo aika Mauricen lähteä tästä huoneesta, sillä tuskin hän oli kerinnyt kasvihuoneen nurkalle, kun puutarhan ovi avautui ja harmaapukuinen mies astui esiin Loririnin ja viiden kuuden krenatöörin saattamana.

"Ei kukaan", vastasi Maurice onnellisena siitä, että pääsi valehtelemasta kysymyksen ollessa tässä muodossa; "ei kukaan; entä mitä te olette tehneet?"

"Me olemme hankkineet varmuuden siitä, että Maison-Rougen ritari on noin tunti sitten mennyt sisälle taloon eikä ole senjälkeen lähtenyt ulos", vastasi poliisimies.

"Ei siinä jumaliste tarvittaisi mitään erotusta yhtään; tuo
Maison-Rougen ritari näyttää olevan aika velikulta."

Maurice tunsi veren nousevan päähänsä; hän sulki silmänsä ja näki tuhannen salaman välähdyksen.

"Entä nyt?" sanoi Maurice tukahtuneella äänellä, "mitä me nyt päätämme tehdä?"

"Me päätämme", sanoi poliisimies, "mennä vangitsemaan hänet huoneestaan, ehkäpä vielä sängystään".

"Meillä on täysin tarkka pohjapiirustus", sanoi harmaapukuinen; "paviljonki puutarhan kulmassa: kas tuolla: noustaan neljä porrasaskelmaa, näettekö tässä? Tullaan tasanteelle; oikealla on kansatar Dixmerin huoneuston ovi, tuo ikkuna, jonka näemme tuossa, kuuluu varmasti siihen. Taustalla, vastapäätä ikkunaa on ovi, josta mennään käytävään, ja käytävästä ovi petturin huoneeseen."

"Hyvä, siitä saa koko lailla tarkan maastontuntemuksen", sanoi Lorin; "kun on tuollainen pohjapiirros, voi kävellä silmät siteessä, sitä suuremmalla syyllä silmät auki. Lähtekäämme siis."

"Ovatko kadut hyvin vartioidut?" kysyi Maurice, jonka mielenkiinnon kaikki mukanaolevat luonnollisesti katsoivat johtuvan pelosta, että ritari pääsisi livahtamaan.

"Kadut, käytävät, kadunkulmat, kaikki", sanoi harmaapukuinen mies; "minä takaan, ettei hiirikään pääse ilman tunnussanaa".

Maurice värisi; nuo monet varovaisuustoimenpiteet panivat hänet pelkäämään, että hänen petoksensa olisi hyödytön.

"Kuinka paljon miehiä te nyt sitten pyydätte vangitaksenne ritarin?" kysyi harmaapukuinen.

"Kuinka paljon miehiä?" sanoi Lorin; "toivon Mauricen ja minun hyvin riittävän; eikö niin, Maurice?"

"Kuulkaa", sanoi poliisimies, "ei mitään turhia kerskailuja; kykenettekö ottamaan hänet?"

"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin,
Maurice, että meidän on otettava hänet?"

Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.

"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne, ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme; ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi pistoolia yöpöydällään".

"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu, panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa, leikkaamme hänet kappaleiksi".

"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy meteliä".

"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"

Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.

Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.

"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."

"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä palamaan, takassa on vielä tulta".

"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu kuten kynttilät".

Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.

"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään käytävään".

Avattiin taustalla oleva ovi, joka ei ollut suljettu enempää kuin ensimmäinenkään, ja niin oltiin vastapäätä ritarin huoneen ovea. Maurice oli nähnyt tämän oven kaksikymmentä kertaa eikä ollut milloinkaan kysynyt, minne se vei; hänen mielestään keskittyi koko maailma siihen huoneeseen, jossa Geneviève otti hänet vastaan.

"Kas, kas", sanoi Lorin matalalla äänellä, "tässä asia muuttuu; avainta ei ole, ja ovi on lukossa".

"Mutta", kysyi Maurice, joka tuskin saattoi puhua, "oletteko ihan varma, että se on tämä?"

"Jos pohjapiirros on tarkka, tulisi sen olla tämä", vastasi poliisimies; "saammehan sitäpaitsi pian nähdä. Krenatöörit, murtakaa ovi; ja te, kansalaiset, olkaa valmiit hyökkäämään huoneeseen heti kun ovi on murrettu."

Neljä miestä, jotka poliisin asiamies määräsi, nosti kivääriensä perät ja iski toimituksen johtajan merkistä yhden ainoan yhteisen iskun: ovi lensi säpäleiksi.

"Vuoteen taustaa, pitäkää silmällä vuoteen taustaa!" sanoi poliisimies; "kivääri poskelle, ja jos verhot vähänkään liikahtavat, ampukaa".

Ja varmastikin siinä toivossa, että Maison-Rouge olisi piiloutuneena verhojen taa ja että ensimmäinen tikarinisku tai pistoolinlaukaus kohdistuisi häneen, Maurice syöksyi uutimia kohti, jotka kitisivät luistaessaan tankoa pitkin.

"Mahdotonta, kansalaiset, mahdotonta!" huudahti harmaapukuinen; "sanoinhan, että hänen on nähty tulleen kotiin tunti sitten, ettei kukaan ole nähnyt hänen menevän ulos ja että kaikkia uloskäytäviä vartioidaan".

Lorin avasi seinäkomeroiden ja vaatekaappien ovet ja katseli joka paikasta, sellaisistakin, jonne miehen olisi ruumiillisesti mahdotonta piiloutua.

"Ei ketään!" toisti Maurice liikutettuna, minkä hyvin ymmärtää; "näettehän, ettei täällä tosiaankaan ole ketään".

"Kuinkas sitten", sanoi Lorin, "varmasti sitä kunnioitetaan, ja kansatar Dixmeriä myöskin; tarkastetaan vain".

"Tarkastetaanko kansatar Dixmer?" kysyi eräs krenatööri, mielissään siitä, että saattoi laskea huonoa pilaa.

"Mene", virkkoi Lorin; "sinä olet kapteeni: kunnia sille, kelle kunnia kuuluu".

Kaksi miestä jätettiin vartioimaan sitä huonetta, josta lähdettiin; sitten mentiin siihen huoneeseen, jossa soihdut oli sytytetty.

Maurice lähestyi ovea, joka vei Genevièven makuuhuoneeseen. Ensimmäistä kertaa hän oli nyt menossa sinne. Hänen sydämensä löi rajusti.

"Me katsomme hänen vuoteeseensa, hänen vuoteensa alle, hänen uuniinsa ja vaatekaappeihinsa", sanoi Lorin; "minkä jälkeen, ellei siellä ole muita kuin hän, me toivotamme hänelle hyvää yötä".

"Eipä suinkaan", sanoi poliisimies, "me vangitsemme hänet; kansatar Geneviève Dixmer on aristokraatti, jonka tiedetään olleen Tisonin tytön ja Maison-Rougen ritarin rikostoverin".

"Avaa siinä tapauksessa itse", sanoi Maurice päästäen avaimen kädestään, "minä en vangitse naisia".

Poliisimies katseli Mauricea karsaasti, ja krenatöörit kuiskuttelivat keskenään.

"Vai niin, vai niin", sanoi Lorin, "te kuiskuttelette? Kuiskutelkaa sitten kahden miehen asioista täällä ollessanne, sillä minä olen samaa mieltä kuin Maurice."

Harmaapukuinen mies tarttui avaimeen, väänsi kiivaasti, ovi avautui; sotilaat syöksyivät huoneeseen.

Kaksi kynttilää paloi pienellä pöydällä, mutta Genevièven, yhtä vähän kuin Maison-Rougen ritarinkaan huoneessa ei ollut ketään.

Ja miliisimiestensä seurassa hän ryhtyi penkomaan koko talon kellareista työpajalle saakka.

Tuskin he olivat kääntäneet selkänsä, kun Maurice, joka oli kärsimättömänä seurannut heitä silmillään, nyt vuorostaan syöksyi huoneeseen avaten kaapit, jotka hän jo kerran oli avannut, ja huutaen hätäisellä äänellä:

Silloin Maurice ryhtyi omasta puolestaan tutkimaan taloa oikein vimmatusti. Kasvihuoneet, vajat, ulkohuoneet, kaikki hän tutki, mutta tuloksetta.

Äkkiä kuului kova meteli; aseistettu joukko näyttäytyi portilla, ilmoitti vartiomiehelle tunnussanan, valloitti puutarhan ja hajaantui taloon. Tämän apujoukon etunenässä välkkyi Santerren savustunut kypärintöyhtö.

"Minä kysyn sitä teiltä itseltänne: jos teidän osastonne on vartioinut uloskäytäviä hyvin, on sen täytynyt pidättää hänet, koskapa hän ei enää ollut talossa silloin kun me saavuimme."

"Mitä te sanotte?" huusi kenraali raivoissaan, "olette siis päästäneet hänet karkuun?"

"Emme ole voineet laskea häntä karkuun, koska hän ei milloinkaan ole ollut käsissämme."

"Epäilemättä. Tuon ruskeapukuisen, mustatukkaisen, vihreäsilmälasisen miehen, joka tuli meille ilmoittamaan teidän puolestanne, että olitte saamaisillanne haltuunne Maison-Rougen ritarin, mutta että hän puolustautui leijonan tavoin; heti tuon kuultuani minä kiiruhdin paikalle."

"Malttakaa, kansalainen Lindey", sanoi Santerre, "kyllä heidät saadaan satimeen".

"Helkkarissa", sanoi Santerre, "päästin heidät menemään, koska heillä oli tunnussana".

"Heillä oli tunnussana!" huusi Lorin; "mutta meidän joukossammehan on siis petturi?"

"Ei, ei, kansalainen Lorin", sanoi Santerre, "teidät tunnetaan, ja tiedetään, ettei teidän joukossanne ole pettureita".

Lorin katseli ympärilleen ikäänkuin hakeakseen tätä petturia, jonka läsnäolosta oli puhunut. Hän kohtasi Mauricen synkän otsan ja epäröivän katseen.

"Tämä mies ei voi olla kovin kaukana", sanoi Santerre; "tarkastakaamme ympäristö; ehkä hänet on kohdannut jokin kulkuvartio, joka on ollut näppärämpi kuin me eikä ole antanut vetää itseään nenästä".

Ja hän tarttui Mauricen käsivarteen ja ollen ryhtyvinään hakemaan veti hänet mukanaan ulos puutarhasta.

Ja eräs heistä heitti soihtunsa katokseen, joka oli ahdettu täyteen risukimppuja ja heiniä.

Maurice ei vastustellut vähääkään. Hän seurasi Lorinia kuin lapsi; molemmat kiiruhtivat sillalle saakka puhumatta enempää; siellä he pysähtyivät, Maurice kääntyi.

Esikaupungin kohdalla oli taivaanranta punainen ja talojen ylitse saattoi nähdä nousevan joukon kipinöitä.

"Ei ole vähääkään vaaraa, että hän olisi palannut, ei hän sitä varten lähtenytkään."

    "On jumalille, Amor, kauhistus
    ja ihmisille sinun valtikkas,
    ja tarpeeton on enää suitsutus
     sun alttareillas, hirmuvaltias."

"Tietysti, jos sinua kiinnostaa kansatar Dixmerin kohtalo niin paljon kuin luulen, sinä varmasti tunnet hänet, ja tuntiessasi varmaankin tiedät, ketkä ovat hänen läheisimmät ystävänsä; hän ei ole lähtenyt Pariisista, hehän ovat kaikki hullaantuneet tähän kaupunkiin; hän on varmasti hakenut turvapaikan jonkun uskotun luota, ja huomenaamuna sinä saat jonkun Rosan tai Martan välityksellä pienen kirjelipun, joka on laadittu suunnilleen seuraavaan muotoon:

"Ja että hänen on esittäydyttävä ovenvartijalle, sen tai sen kadun varrella, siinä tai siinä numerossa ja kysyttävä rouva Kolmi-Tähteä, kas sillä tavalla."

Maurice kohautti olkapäitään; hän tiesi hyvin, ettei Genevièvellâ ollut ketään, kenen luota hakisi turvapaikkaa.

"Ettei se olisi mikään niin suuri onnettomuus, vaikka emme löytäisikään häntä."

"Lempo vieköön", sanoi nuori mies, "se oli siis tuo rakkaus, joka oli viemäisillään sinun henkesi?"

"Maurice", sanoi hän, "nyt on kello yhdentoista korvilla, seutu on autio, tuossa on kivipenkki, joka näyttää olevan vartavasten laitettu kahdelle ystävykselle. Osoita minulle suosio antautua yksityiseen keskusteluun kanssani, kuten vanhan hallituksen aikana sanottiin. Annan sinulle sanani, etten puhu runomittaa."

"Kuule, rakas ystävä, sanon sinulle erään asian ilman johdantoa, ilman kiertelyä, ilman selityksiä, että kuljemme perikatoamme kohti, sinä viet meidät perikatoon."

"Kuule, armas ystävä", alkoi Lorin uudelleen, "eräs yhteishyvänvaliokunnan päätös julistaa isänmaanpetturiksi jokaisen, joka on suhteissa mainitun isänmaan vihollisiin. Tunnetko sinä tämän päätöksen?"

"No niin. Minusta tuntuu, ettet ole mikään huono isänmaanpetturi. Mitä sanot siitä? kuten sanoi Manlius."

"Epäilemättä, ellet sinä katso isänmaanpalvojiksi niitä, jotka antavat asunnon, ruoan ja vuoteen Maison-Rougen herra ritarille; hän ei luullakseni ole mikään kiihkeä tasavaltalainen eikä ole tällä haavaa syytteessä syyskuun päivien toimeenpanosta."

"Se merkitsee", jatkoi siveyssaarnaaja, "että minusta sinä näytät olleen tai olet vielä liian hyvä ystävä isänmaanvihollisen kanssa. No, no, älä sano vastaan, rakas ystävä; sinä olet kuin Enkelados-vainaja, saisit vuoren sortumaan kääntyessäsi. Sanon sinulle siis toistamiseen, älä sano vastaan, vaan myönnä kiltisti, ettet enää ole kiihkeä tasavaltalainen."

Lorin oli lausunut nämä sanat niin lempeästi kuin saattoi ja oikein
Ciceromaisen sulavasti.

Maurice tekikin vastalauseensa vain viittaamalla. Mutta Lorin ei siitä välittänyt, vaan jatkoi:

"Voi, jos me eläisimme jonkinlaisessa kasvihuonelämmössä, kohtuullisessa lämmössä, jossa kasvitieteen sääntöjen mukaan ilmapuntari alituisesti osoittaa kuuttatoista astetta, sanoisin sinulle, rakas Maurice, että se on soreasti tehty, että se on hienosti tehty; olkaamme silloin tällöin hieman aristokraatteja, se tekee hyvää ja on hauskaa; mutta me paistumme tänään kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen asteen lämmössä; ruokaliina polttaa, koska itse ollaan haaleita; koska on kuuma, tunnutaan itse kylmiltä; koska on kylmä, on epäilyttävä; tiedät sen, Maurice; ja kun ollaan epäilyttäviä, sinä olet liian älykäs, rakas Maurice, jotta et tietäisi, mitä ollaan pian sen jälkeen, tai oikeammin, mitä ei enää olla."

"No hyvä, tapettakoon minut siis ja päättyköön tämä juttu", huudahti
Maurice, "minä olen yhtäkaikki väsynyt elämään".

"Viime neljännestunnin kuluessa", sanoi Lorin. "Todellakaan ei ole kulunut kylliksi pitkä aika, jotta jättäisin sinut oman tahtosi valtaan; sitäpaitsi kun nykyaikana kuollaan, ymmärrät, että on kuoltava tasavaltalaisena, vaikka sinä tahtoisit kuolla aristokraattina."

"Voi, voi", huudahti Maurice, jonka verta rupesi kiehuttamaan syyllisyydentunnon aikaansaama sietämätön tuska; "voi, menet liian pitkälle, hyvä ystävä".

"Menen vielä pitemmälle, sillä ilmoitan etukäteen, että jos muutut aristokraatiksi…"

"Hyi, en: minä sulkisin sinut johonkin kellariin ja panisin hakemaan sinua rumpujen päristyksellä, kuten eksynyttä lammasta; sitten julistaisin, että aristokraatit, jotka tiesivät, mitä heille olit varannut, ovat takavarikoineet sinut, kiduttaneet, näännyttäneet sinut, joten hallinaiset ja Victor-piirin lumppu-ukot löydettyään sinut kruunaavat sinut julkisesti kukkasilla, kuten tapahtui rovasti Elie de Beaumontille, Latudelle ja muille. Kiiruhda siis jälleen muuttumaan Aristideeksi, muuten on asiasi selvä."

"Lorin, Lorin, tunnen, että olet oikeassa, mutta virta vie minua, luistan kaltevaa pintaa pitkin. Syytätkö sinä minua siksi, että kohtalo pakottaa minut mukaansa?"

"En minä syytä sinua, vaan kinastelen kanssasi. Muistelepas hiukan niitä näytöksiä, joita Pylades joka päivä esitti Oresteelle, näytöksiä, jotka oivallisesti todistavat, ettei ystävyys ole muuta kuin paradoksi, koskapa nämä malliystävykset väittelivät aamusta iltaan."

"Anna minun siinä tapauksessa rakastaa, olla vapaasti hullu, ehkä rikollinenkin, sillä jos näen hänet jälleen, tiedän tappavani hänet."

"Tai lankeat polvillesi hänen eteensä. Voi, Maurice sinua, Maurice
rakastuneena aristokraattiin, milloinkaan en olisi uskonut sellaista.
Sinähän olet kuin tuo Osselin-parka, joka hullaantui markiisitar de
Charnyyn."

"Maurice, minä parannan sinut, tai piru minut periköön. Minä en tahdo sinun voittavan pyhän giljotiinin arpajaisissa, kuten sanoi Lombards-kadun maustekauppias. Ole varuillasi, Maurice, sinä saatat minut epätoivoon. Maurice, sinä teet minusta verenimijän. Maurice, minä tunnen tarvetta sytyttää Saint-Louis-saaren tuleen; soihtu, kekäle tänne.

    "Ei, turhaa vaiva on
    ja soihdun pyytäminen kuitenkin.
    Sun tules suunnaton
     voi poroks polttaa sielus, kaupungin."

"Mutta sinä myöskin saatat minut raivostumaan hulluudellasi", sanoi Lorin; "sinä myöskin… Kuule, mennään juomaan, Maurice; juodaan päihimme, tehdään lakiesityksiä, tutkitaan valtiotaloutta; mutta Jupiterin rakkauden kautta, älkäämme olko rakastuneita, älkäämme rakastako muita kuin vapautta."

"Niin, se on totta. Jumalatar puhuu sinusta paljon ja pitää sinua suloisena kuolevaisena."

"Kiitos, Lorin-parkani, panen arvoa uskollisuudellesi; mutta paras tapa lohduttaa minua on antaa minun saada kyllikseni tuskaa. Hyvästi, Lorin; mene sinä katsomaan Arthémiseäsi."

"Nähdäksesi vielä kerran paikan, jossa sinun epäinhimillinen olentosi asusti?"

"Nähdäkseni, eikö hän ole palannut sinne, missä tiesi minun häntä odottavan. Oi, Geneviève, Geneviève, en olisi luullut sinun saattavan tehdä sellaista petosta!"

"Maurice, muuan tyranni, joka tunsi hyvin kauniin sukupuolen, koskapa hän kuoli rakastettuaan sitä liikaa, sanoi:

Maurice päästi huokauksen, ja ystävykset lähtivät taas takaisin vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

Sitä myöten kun ystävykset lähenivät paikkaa, he kuulivat suuren metelin; he näkivät valon kasvavan ja kuulivat isänmaallisia lauluja, jotka päiväsaikaan kirkkaassa auringonpaisteessa, taisteluntuoksinassa tuntuivat sankarihymneiltä, mutta jotka yöllä, tulipalon hohteessa kuulostivat päihtyneiden ihmissyöjien synkiltä juomalauluilta.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sanoi Maurice unohtaen, että Jumala oli poistettu käytännöstä.

Koko Pariisi näytti vaeltavan niiden tapausten näyttämöä kohti, joista juuri olemme kertoneet. Mauricen oli pakko tunkeutua krenatööriketjun ja piirijoukkojen rivistöjen lävitse, sitten tuon aina raivokkaan, aina valppaan roskaväen yhteensulloutuneiden laumojen halki, joka tällä aikakaudella juoksi ulvoen näytelmästä näytelmään.

Sitä mukaa kuin Maurice lähestyi taloa, hän raivokkaassa kärsimättömyydessään kiiruhti askeliaan. Lorin saattoi vaivoin seurata häntä, mutta hän rakasti häntä liiaksi jättääkseen hänet yksikseen sellaisena hetkenä.

Kaikki oli melkein lopussa; katoksesta, jonne sotilas oli heittänyt palavan soihtunsa, oli tuli levinnyt työpajalle, joka oli rakennettu laudoista siten, että ilma pääsisi vapaasti haihtumaan; tavarat olivat palaneet; itse rakennus alkoi palaa.

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Maurice itsekseen, "jos hän olisi tullut takaisin, jos hän olisi jossakin huoneessa, joka on liekkien piirittämä, ja odottaisi minua, huutaisi minua!…"

Ja puoleksi mielipuolena tuskasta, uskoen kernaammin, että se nainen, jota hän rakasti, oli hullu kuin petturi, syöksyi Maurice pää kumarassa ovea kohti, jonka hän vilaukselta erotti savun keskeltä.

Läähättäen tarkasti Maurice ensin salin, Genevièven huoneen,
Maison-Rougen ritarin huoneen, käytävät ja huusi tukahtuvalla äänellä:

Tullessaan takaisin ensimmäiseen huoneeseen näkivät ystävykset tulenkielekkeiden alkavan tunkea ovesta. Välittämättä Lorinin huudoista ja viittauksista käyttää ikkunaa lähti Maurice liekkien keskelle.

Sitten hän juoksi päärakennukseen, harppasi pysähtymättä halki pihan, joka oli täynnä särjettyjä huonekaluja, pääsi ruokahuoneeseen, Dixmerin salonkiin, kemisti Morandin työhuoneeseen; kaikki nämä olivat täynnä savua, pirstaleita, ikkunalasinsiruja; tuli oli juuri levinnyt tähänkin talonosaan ja alkoi tuhota sitä.

Maurice teki samoin kuin paviljongissakin. Hän ei jättänyt ainoatakaan huonetta tutkimatta, ainoatakaan käytävää juoksematta sen päästä päähän. Hän astui alas kellareihin saakka. Ehkä oli Geneviève tulipaloa paetessaan hakenut sieltä suojaa.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Lorin, "näethän hyvin, ettei täällä saattaisi kestää muut kuin salamanterit, etkä sinä etsi kuitenkaan tätä tarunomaista eläintä. Lähde pois; kyselemme, kuulustelemme saapuvilla olevia; ehkä on joku nähnyt hänet."

Olisi tarvittu monen miehen yhtyneet voimat viemään Maurice talosta ulos. Toivo veti hänet mukanaan hiuskarvallaan.

Silloin he alkoivat kysellä; he tutkivat ympäristön, pysäyttivät ohikulkevat naiset, tarkastivat lehtokujat, mutta tuloksettomasti. Kello oli yksi aamulla; Maurice oli jättiläisvoimistaan huolimatta väsymyksen murtama: viimein hän lakkasi juoksemasta, kapuamasta, alituisesti riitelemästä väkijoukon kanssa.

"Rakas veli", sanoi hän Mauricelle, "me olemme tehneet kaiken sen, mikä on ollut inhimillisesti mahdollista löytääksemme jälleen Genevièvesi; olemme uupuneet pilalle, kärventyneet ruskeiksi, meitä on mukiloitu hänen vuokseen. Olkoon Cupido miten vaativainen hyvänsä, ei hän voi vaatia enempää mieheltä, joka on rakastunut, eikä ainakaan mieheltä, joka ei ole rakastunut; nouskaamme rattaille ja lähtekäämme kumpikin kotiin."

Maurice ei vastannut mitään, vaan alistui. Saavuttiin Mauricen ovelle kummankaan ystävyksen vaihtamatta sanaakaan.

Mauricen juuri astuessa rattailta he kuulivat Mauricen asunnon ikkunan sulkeutuvan.

"Kas, hyvä!" sanoi Lorin, "sinua odotettiin, minä voin olla rauhallisempi. Kolkutapas nyt ovelle!"

"Hyvää yötä!" sanoi Lorin, "odota minua huomenaamuna, niin lähdetään ulos".

"Voi, kansalainen Lindey", huudahti tämä, "kuinka levottomiksi te olette meidät tehnyt!"

"Pienen rouvan!" toisti Maurice, jonka mielestä oli huonosti valittu hetki jonkun entisen ystävättären muistuttaa häntä; "teit hyvin kun ilmoitit sen; minä menen nukkumaan Lorinin luo".

"Voi, mahdotonta; hän oli ikkunassa, hän näki teidän nousevan ajurin rattailta, hän huudahti: Kas tuossa hän on."

"Ah, mitä se minua liikuttaa, tietääkö hän minun tulleen; minulla ei ole halua rakastaa. Lähde sisälle ja sano tuolle naiselle, että hän on erehtynyt."

"Voi, kansalainen", sanoi hän, "te olette väärässä: pikku rouva oli jo hyvin surullinen, minun vastaukseni saattaa hänet vallan epätoivoon".

"Kansalainen, minä en ole nähnyt hänen kasvojaan; hän on kääriytynyt vaippaan ja itkee; siinä kaikki mitä tiedän."

"Hän itkee", toisti Maurice. "Maailmassa on siis olemassa joku, joka rakastaa minua niin paljon, että tulee siinä määrin levottomaksi minun poissaolostani?"

"Täällä hän on, kansatar, täällä hän on!" huusi tämä syöksyen huoneeseen.

Hän näki silloin salin nurkassa vavahtelevan muodon, joka peitti kasvonsa pielusten alle, naisen, jota olisi luullut kuolleeksi, ellei hän olisi vavahdellut kouristuksentapaisesti vaikeroiden.

"Geneviève", huudahti nuori mies, "Geneviève minun luonani! Olenko minä hullu, hyvä Jumala?"

"Ei, teillä on koko järkenne tallella, hyvä ystävä", vastasi nuori
nainen. "Minä olen luvannut kuulua teille, jos te pelastatte
Maison-Rougen ritarin. Te olette pelastanut hänet, minä olen tässä!
Minä odotin teitä."

Maurice käsitti näiden sanojen merkityksen väärin; hän peräytyi askelen ja katsellen nuorta naista sanoi lempeästi:

Genevièven katse verhoutui kyyneliin; hän käänsi pois päänsä ja nojautuen sohvan selkämykseen puhkesi nyyhkytyksiin.

"Voi", sanoi Maurice, "näettehän, ettette rakasta minua enää, ettekä te ainoastaan ole lakannut rakastamasta, Geneviève, vaan vieläpä te tunnette minua kohtaan jonkinlaista vihaa, koska olette noin epätoivoinen."

Mauricen viime sanoissa oli ollut niin paljon kiihtymystä ja tuskaa, että Geneviève nousi jälleen seisomaan ja tarttui hänen käteensä.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "sekin mies, jonka luulin parhaimmaksi, on siis aina vain itsekäs!"

"Mutta ettekö te sitten käsitä, että minä kärsin? Mieheni pakolaisena, veljeni henkipattona, taloni liekeissä, kaikki tämä yhden yön kuluessa, ja sitten tämä kauhea kohtaus teidän ja ritarin välillä!"

Maurice kuunteli ihastuneena, sillä hulluimmallekin intohimojen orjalle oli mahdotonta olla myöntämättä, että sellaiset yhteen kasaantuneet kiihtymyksen aiheet saattavat johtaa sellaisen tuskan valtaan kuin missä Geneviève oli.

"Niin, te olette tullut, kas siinä te olette, minä pidän teidät, te ette enää jätä minua."

"Minne minä olisin mennyt?" sanoi hän katkerasti. "Onko minulla turvapaikkaa, suojaa, suojelijaa, muuta kuin se, joka on määrännyt hinnan suojeluksestaan? Voi, Maurice, raivoissani ja hulluna minä astuin Neuf-sillan yli, ja kävellessäni minä pysähdyin nähdäkseni tumman veden kohisevan siltakaarien kulmissa; se veti minua puoleensa, se lumosi minut. 'Tuolla on sinua varten, naisrukka', sanoin itselleni, 'tuolla on suoja; tuolla on lepo, jota ei häiritä; tuolla on unohdus'."

"Geneviève, Geneviève!" huudahti Maurice, "te sanoitte noin?… Mutta te ette siis rakastakaan minua?"

"Geneviève", kuiskasi hän, "älkää itkekö enää! Lohduttautukaa kaikkien onnettomuuksienne jälkeen, koska te kerran rakastatte minua. Geneviève, taivaan nimessä, sanokaa minulle, ettei minun uhkausteni kiivaus tuonut teitä tänne! Sanokaa minulle, että siinäkin tapauksessa, ettette olisi nähnyt minua tänä iltana, että kun olisitte jäänyt yksin, eriksenne, ilman turvapaikkaa, te olisitte tullut tänne, ja ottakaa vastaan vala, jonka vannon teille, vala, joka päästää teidät siitä valasta, jonka pakotin teidät tekemään!"

Geneviève loi nuoreen mieheen katseen, joka kuvasti sanomatonta kiitollisuutta.

"Jalosydäminen!" sanoi hän. "Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua, hän on jalosydäminen!"

"Kuulkaa, Geneviève", sanoi Maurice, "Jumala, joka täällä karkoitetaan pois temppeleistään, mutta jota ei voida kartoittaa pois meidän sydämistämme, jonne hän on istuttanut rakkauden, Jumala on tehnyt tämän illan ulkonaisesti synkäksi, mutta pohjaltaan iloa ja onnea säteileväksi. Jumala on johtanut teidät minun luokseni, Geneviève, hän on laskenut teidät minun käsivarsilleni, hän puhuu teille minun henkäykseni kautta. Jumala tahtoo viimein korvata tällä tavoin kaikki ne kärsimykset, jotka olemme kestäneet, kaikki ne hyveet, joita olemme harjoittaneet taistellessamme tätä rakkautta vastaan, joka näytti väärältä, ikäänkuin voisi tunne, joka niin kauvan oli puhdas ja aina niin syvä, olla rikos. Älkää siis itkekö enää, Geneviève! Geneviève, antakaa minulle kätenne! Tahdotteko olla veljen luona, tahdotteko, että tämä veli suutelee kunnioittaen teidän hameenne lievettä, poistuu kädet ristissä ja astuu kynnyksen yli kääntämättä päätään? Hyvä on, sanokaa sana, tehkää viittaus, niin näette minun poistuvan, ja niin jäätte yksin, vapaaksi ja turvaan, kuten neitsyt kirkkoon. Mutta jos, jumaloimani Geneviève, te päinvastoin tahdottekin muistella, että olen rakastanut teitä niin paljon, että olen ollut vähällä siihen kuolla, että minä tämän rakkauden vuoksi, jonka te voitte tehdä kohtalokkaaksi tai onnekkaaksi, olen pettänyt puoluelaiseni, että omissa silmissäni olen tehnyt itseni inhottavaksi ja arvottomaksi, tahdotteko ajatella kaikkea sitä onnea, jonka tulevaisuus on meille varannut, sitä voimaa ja tarmoa, joka sisältyy meidän nuoruuteemme ja rakkauteemme ja jolla me puolustamme onneamme ketä hyökkääjää vastaan hyvänsä! Oi, Geneviève, sinä olet hyvä enkeli, tahdotko, sano, tahdotko tehdä miehen niin onnelliseksi, ettei hän enää sure elämää, ettei hän halua ikuista autuutta? Siinä tapauksessa, sen sijaan, että työntäisit minut pois, hymyile minulle, Genevièveni, anna minun painaa kätesi sydäntäni vasten, taivu sen puoleen, joka haluaa sinua koko voimallaan, kaikilla toiveillaan, koko sielustaan; Geneviève, minun rakkauteni, minun elämäni, Geneviève, älä ota takaisin valaasi."

Nuoren naisen sydän keventyi näistä lempeistä sanoista: rakkauden kaiho, hänen entisten kärsimystensä tuottama väsymys veivät hänen voimansa; kyyneleet eivät enää kihonneet silmiin, ja kuitenkin kohottivat nyyhkytykset hänen polttavaa rintaansa.

Maurice käsitti, ettei Genevièvellâ enää ollut rohkeutta vastustaa, ja otti hänet syliinsä. Silloin Geneviève antoi päänsä vaipua hänen olkapäällensä ja hänen pitkä tukkansa pääsi valloilleen hänen rakastajansa palaville poskille.

Samassa tunsi Maurice Genevièven rinnan paisuvan, kuten laineet nousevat vielä myrskyn jälkeen.

"Voi, sinä itket, Geneviève", sanoi hän syvästi murheissaan, "sinä itket! Voi, rauhoitu! Ei, ei, milloinkaan en minä osta rakkautta halveksittavan tuskan hinnalla. Ei milloinkaan minun huuliani tahraa suudelma, jonka ainoakin katumuksen kyynel myrkyttäisi!"

Ja hän päästi käsivarsiensa elävän renkaan irti, hän loitonsi otsansa
Genevièven otsasta ja kääntyi hitaasti.

Mutta heti, tuollaisen vastavaikutuksen kautta, joka on puolustautuvalle naiselle niin luonnollinen, koska hän puolustautuessaankin haluaa, kietoi Geneviève Mauricen kaulaan vapisevat kätensä, syleili häntä kiihkeästi ja painoi vasta tyrehtyneestä kyynelvuodosta vielä kylmän ja kostean poskensa nuoren miehen palavaa poskea vasten.

"Oi", sopersi hän, "älä hylkää minua, Maurice, sillä minulla ei ole maailmassa muuta kuin sinä".

VII

Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat Mauricen ikkunalla.

Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève ja Maurice.

Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:

Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan- ja smaragdin värisinä.

Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.

Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.

Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.

Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.

Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.

Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.

"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois.
Suo anteeksi, Geneviève."

"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"

"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi", huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä olisi palvottava".

Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi kunnioittava tervehdys.

"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa, siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut kunniani."

"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".

"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.

"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa itseäsi?"

"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."

"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."

"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi; "syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."

Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.

    "Seurassa kun sulotarten,
    Phoibos lyyraa soittelee,
    lyyran hukkaa matkan varteen,
     Venusta jos seurailee."

"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."

Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman kuin edellisen.

Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme seurata häntä.

VIII

Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi, kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.

Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on pantu alulle.

Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.

Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.

Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija, täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila todellakin kuoleman majatalo.

Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien paikan kaamea merkki.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.

Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.

Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja ylhäällä kamana.

Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.

"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.

Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli aikaansaanut.

Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija; kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.

Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin, avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta, keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä aina on hiukan sulaa ainetta.

"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan kärsimättömästi Kommuunissa".

"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja etunimesi, kansatar?"

Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.

"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki,
"Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".

"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.

"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen
Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.

"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi vankilanpäällikkö.

"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion päällikkö.

Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon, jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.

Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.

Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.

"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.

"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu, joten emme tiedä ensinkään…"

"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".

"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja huomenhan tulee pian".

"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.

"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian vietetty".

Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti ensimmäisenä.

Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja Marie Antoinette jäi yksin.

Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli kahdenkesken Jumalan kanssa.

Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen, joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.

Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja se sulki keskellä olevan aukon.

Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset, joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.

Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä, siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.

Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen kirjansa ja käsityönsä.

Hänelle tuotiin Englannin vallankumoukset, jonka hän oli aloittanut
Templessä, Nuoren Anacharsiksen matka sekä kirjo-ompeluksensa.

Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.

Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.

Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta, jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi päiväksi.

Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.

Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei valittanut ensinkään.

Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta, hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin; tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien intohimoille.

Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan, tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa, jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka, joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon, lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen kahtia.

Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.

Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään korviansa.

Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.

Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.

Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti. Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.

Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.

Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen kanssaan aukosta.

"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi sanoa hänen itkeneen."

"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke; hän on liian ylpeä siihen".

Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.

"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.

"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta, oletko sairas".

"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain kärsinyt kovasti tänä yönä."

"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en ole paljon nukkunut tänä yönä."

"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä.
"Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."

"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et sanonut sitä, kansatar?"

"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne, hyvä herra."

"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta tämän jälkeen".

"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."

"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi
Duchesne pudistaen päätänsä.

"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle hiukan tuota seikkaa."

"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."

"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa, koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös", jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"

"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että saattaisit itsesi huonoon huutoon".

Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.

Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.

Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien ovenvartijoiden saattamina.

"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni vain tahtovat…"

"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei tarvita".

Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa yksin.

Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen heidän läsnäoloansa.

Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti, eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki, joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa, joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.

Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.

Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi; tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.

Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.

Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista kimeän, soinnukkaan äänen.

Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.

Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme, joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet, harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä, jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.

Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.

Melkein samalla hetkellä eräs toinen isänmaanystävä — tähän aikaan ilmeni jokaisen mielipide hänen olemuksestaan ja etenkin hänen vaatteistaan — melkein samalla hetkellä tuli eräs toinen isänmaanystävä käytävän ovesta ja vähääkään näyttämättä pelkäävän, kuten muut, tuota ensimmäistä käyskentelijää suuntasi kulkunsa toisen kävelysuunnan poikki astuen melkein tasajalkaa hänen kanssaan, joten he puolivälissä salia kohtasivat toisensa.

Vastasaapuneella oli kuten toisellakin karvalakki, harmaa jakobinitakki, likaiset kädet ja karttu; lisäksi hänellä oli iso sapeli, joka kävellessä takoi hänen pohkeitaan; mutta mikä etenkin saattoi pelkäämään häntä enemmän kuin edellistä, oli, että yhtä hirvittävä ilme kuin oli edellisellä, oli toisen ilme kavala, vihainen ja halpamainen.

Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut suinkaan pelko, vaan inho.

Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen, ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.

"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen isänmaanystävä.

"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja kuka sinä ensinnäkin olet?"

"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa
Lamballen päätä?"

Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon vavahti.

"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!… Sinä tuotat minulle tuskaa!"

"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."

"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"

Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat kainalossaan.

"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."

Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.

"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin epäilevin ilmein.

"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt, olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla on minulle jotakin sanottavaa."

Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.

"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".

"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista hänen ystävistään."

"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi kadulla."

"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".

"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä hänellä ole parranhaiventakaan."

"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon, meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."

Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta, mutta niin, että hän saattoi kuulla.

Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.

"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"

"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen tunnustus on äidille kuolettava."

"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä vielä kerran, Simon."

"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan veteen, tuleeko se pehmeäksi?"

"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat menettelytapani."

Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.

"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta… Huomenna toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan jutun aikana."

Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei se todistanut suutarin eduksi.

"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety giljotiinille vähemmästäkin!"

"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida tehdä yhdellä kertaa".

Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei nähnyt häntä enää salissa.

Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas saattoi häntä.

Sanat hyvä herra panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli heti epäilevästi ympärilleen.

"Lähde kotiin… Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin Dauphine-aukion vieressä."

Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.

Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.

Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.

Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän paikan suojelushaamut.

Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita alettuaan nakertamalla koppien puuta.

Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin huomattavaksi kuin kaukainen valo.

Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.

Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi varovaisesti ulos kojusta.

Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.

Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.

"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen; "katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".

Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.

"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!…"

"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan vielä ja ennenkaikkea naisen".

"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla… Mutta päivystäjät eivät koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita. Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni, mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin, hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja… Häntä vartioi kaksi miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle…"

"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!… Voi, monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."

Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden paaden liitokseen.

Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.

Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa rakennuksessa.

Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan; sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.

Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.

"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia myöhemmin olisin ollut hukassa!"

Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä, jotka olivat tällä kierroksella.

Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre; villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti ovenvartija.

Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.

Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali, Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?

Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen näköisiä.

Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.

Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.

"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö, vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja villaliivisen miehen puoleen.

"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".

"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen, mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".

Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä, josta lähti väräjävä valo.

"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä, olenko minä haaveilija; malta, malta".

"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".

Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore jähmettyi kauhusta.

Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi, että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.

"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"

"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä osaa lukea?"

"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen merkinnyt ne B:llä".

"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.

"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".

"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti
Santerre rypistäen kulmiaan.

"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi
Richard.

"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."

"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta, kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".

"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."

"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille paikalle, joka on merkitty A:lla."

"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin pyhä Tuomas."

"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit kuningatar tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."

Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi erääseen permantopaateen.

Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt raivokkaassa vihassaan.

Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään reiteensä ja päästämään kumean murinan.

"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt. Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa, "tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään sitä epäilemättä."

Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä näytti muuttuneen patsaaksi.

"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."

"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi isänmaanystävä kahta raivokkaammin.

"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle, joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.

Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.

"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi, taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on siis kirottu asia!"

Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei kyennyt valaisemaan sen pohjaa.

"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."

"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä puhunut totta."

"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme nähdä."

"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda jonkun mieleen ajatuksia!"

"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää tänne, on se riittävä".

Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.

Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.

Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.

Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden laskeutuvan olkapäällensä.

Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.

Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin saattoivat.

Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.

"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne alas".

Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä tällaista.

Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä ymmärtämyksen välähdyksen.

"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta livreä."

"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään, mitä aion."

"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."

Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.

"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä ja ilman ovea."

Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti, olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat Conciergeriessä?"

"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."

"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät minusta olevan etukäteen määrätty."

"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa ovenvartijan kouraan.

"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis tosissanne?"

"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on nimesi?"

"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."

"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua viedä giljotiinille."

"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."

"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla… Sanon hävitkää, sillä oletan teidän tulleen holvien lävitse."

Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.

Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa Republique-aukion kiveyksellä.

Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän vastaavan hänelle:

"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee
Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."

"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.

"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan.

XII

Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten edellisestä kappaleesta on huomattu.

Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.

Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut asettaa hänen käytettäväkseen.

Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat Templessä.

Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.

Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot torniin, jossa kuninkaan poika riutui.

Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.

Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen, jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään sotahaarniskassaan.

Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa, toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle tietä.

He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.

Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.

Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.

Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään hiukan varjoon.

Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.

"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä, että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut kuulustelemaan, kääntyi.

Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.

"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.

Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.

"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä, "että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"

"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa, laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä lyöntiä minuutissa."

"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin hoitotapaa voidakseni vastata sinulle… Kuitenkin…"

Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.

Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.

Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että niillä oli kuulustelun luonne.

"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet tunnustamaan sen."

"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista: eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei liikuta minua… Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta vähän liikaa."

"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut… On olemassa miehiä, jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan… Mutta eikö sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin, "sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista tämän lapsen olemuksessa?"

Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon ja näytti sen Lorinille.

"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei minua liikuta, minä otan selvän."

"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi tunnustaisi…" Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.

"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".

Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero Père
Duchesne-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.

"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta, tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta… no niin…"

"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen, kuten sinä itsekin epäilet."

Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.

Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän katselijan ymmärtävän häntä.

Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti, kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja Lorinin keskustelun päättymistä.

Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä, jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.

"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy kuulustelemaan lasta".

"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on tullut?"

Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän ei vastannut.

"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat, hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi työhön".

"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".

Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.

Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa, pääsi häneltä ihan vahingossa.

"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä huviksesi olet leikkauttanut".

"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".

"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi Lorin.

"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi, jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä, kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."

"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin tunnustuksia?"

Lapsen katseeseen, joka ei hievahtanutkaan, tuli pilkallinen ilme, jota on mahdoton kuvata.

Lapsi värisi, mutta ei liikahtanutkaan välttääkseen iskua. Läsnäolevat päästivät inhon huudahduksen.

Lorin teki paremmin, hän syöksyi paikalle, ja ennenkuin Simonin käsivarsi oli ehtinyt iskeä, hän tarttui hänen ranteeseensa.

"Päästötkö sinä minut irti?" räyhäsi Simon muuttuen raivosta purppuranpunaiseksi.

"Katsohan", sanoi Fouquier, "siinä ei ole mitään pahaa, että äiti rakastaa lastansa; sano meille, millä tavalla sinun äitisi rakasti sinua, Capet. Se saattaa olla hänelle hyödyllistä."

Nuori vanki vavahti ajatellessaan, että hän saattaisi olla hyödyllinen äidilleen.

"Hän rakasti minua siten, kuin äiti rakastaa poikaansa, hyvä herra", sanoi hän; "äideillä ei ole kahta tapaa rakastaa lapsiaan eikä lapsilla rakastaa äitiään".

"Sen sinä olet nähnyt unta", keskeytti Lorin rauhallisesti.
"Painajainen taitaa vaivata sinua usein, Simon!"

"No niin, Lorin, entä sitten? Häntä ei voi lyödä, tuota Lorinia: kas, hänhän lyö muita, silloin kun he ovat pahoja; häntä ei voida ilmiantaa, sillä minkä hän teki, estäessään kätesi liikkeen, sen hän teki kenraali Hanriotin ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen läsnäollessa, jotka hyväksyivät tämän teon eivätkä ole yhtään laimeita miehiä! Ei ole siis mahdollisuutta peloitella häntä pikkuisen, kuten Héloise Tisonia; se on harmillista, se on raivostuttavaa, mutta niin se vain on, Simon parkani!"

"Niin, rakas ystävä", sanoi Lorin; "mutta minä toivon Korkeimman olennon avulla… aha, sinä odotit minun sanovan Jumalan avulla? mutta minä toivon Korkeimman olennon ja sapelini avulla sitä ennen halkaisseeni sinun vatsasi; mutta menepä syrjään, Simon, sinä estät minua näkemästä!"

Simon puristi nyrkkejään, joiden mustankirjavuudesta hän ylpeili, mutta kuten Lorin oli sanonut, ei hän voinut tehdä muuta.

"Nyt, kun hän on alkanut puhua", sanoi Hanriot, "hän varmasti jatkaa; kysy siis lisää, kansalainen Fouquier!"

"Tämä lapsi on omituisen itsepäinen", sanoi Hanriot, jota tämä vallan kuninkaallinen mielenlujuus väkisinkin vaivasi.

"Sinä syytät minua?" huusi Simon. "Sinä ilmiannat minut?… Kas, sehän on merkillistä…!"

Sitten hän sanoi kääntyen lapsen puoleen, jota olisi voinut luulla täysin tunteettomaksi:

"No niin, lapsukaiseni", sanoi hän, "vastatkaa kansalliselle toimikunnalle; älkää pahentako asemaanne kieltäytymällä antamasta hyödyllisiä selityksiä; te olette puhunut kansalaiselle Simonille niistä hyväilyistä, joita äitinne teille antoi, siitä tavasta, miten äitinne teitä hyväili, hänen tavastaan rakastaa teitä".

Ludvig kohdisti seuraan katseensa, joka pysähtyessään Simoniin muuttui vihaiseksi, mutta hän ei vastannut.

"Tunnetteko itsenne onnettomaksi?" kysyi syyttäjä; "onko teillä mielestänne huono asunto, huono ravinto, kohdellaanko teitä huonosti? Haluatteko enemmän vapautta, toisen ruokajärjestyksen, toisen vankilan, toisen hoitajan? Haluatteko hevosen, jolla voitte ratsastaa, haluatteko, että teille myönnetään samanikäisten lasten seuraa?"

Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt vain puolustaakseen äitiään.

Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi luullut lapsella olevan.

"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä; "he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".

"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"

"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä", sanoi Simon hurjana raivosta.

"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin, joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä käytän monikkoa ‒ jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"

Vapauduttuaan kuulustelijoistaan ryhtyi poika hyräilemään vuoteellaan pientä surumielistä rallatusta, joka oli ollut hänen isänsä lempilaulu.

XIII

Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.

Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.

Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt
Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.

Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.

Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle, jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.

Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève, joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana, tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena rinnalle.

Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.

"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle. Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin vastenmielisesti."

"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".

"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen, salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska huomenna on lakattu elämästä."

"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi, ole puoleksi epäilyksenalainen?"

"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te, joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin, jotka korvaavat toiset, kuten näette".

"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se, mikä on väärin, ei voi kestää".

"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi; minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".

"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."

"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät, "kiittämättömyyttä, nytkö jo?"

"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei, ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja tapettaisiin petturina!"

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."

Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian raskaita kantaa.

"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen, Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta… Te tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."

Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti synkkä päätös.

"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me lähdemme maasta."

Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen ihailevin ilmein.

"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä, jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"

Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme riippumaan rakastajansa kaulasta.

"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut! Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan ei voi meitä saavuttaa."

"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."

"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta, tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia, ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."

"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty olkoon Sinun nimesi!"

"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä, uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot, minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen luoksensa."

"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit, mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja tänä iltana me olemme jo kaukana."

"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen; Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme henkemme kaupalla!"

"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.

"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä sinulta tämän surusi syytä."

Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.

"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme, rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä, nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi! Minä lähden."

"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"

"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi, että meidän lähtömme näyttää muutolta."

"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa olen täällä jälleen."

Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme, matkavalmistukset.

Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.

Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.

He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät heidän kahdesta nimestään yhden.

Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että Geneviève, englanninkieltä.

Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista, ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.

Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.

Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten, kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän useimmin oli selaillut.

Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne suljettaisiin.

"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole kohdannut Mauricea?"

Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän parkaisun.

Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan kuilun, johon syöksyisi.

"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"

"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.

"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö minä aaveen vaikutuksen?"

Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.

Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn levollisuutensa alle.

"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain, minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin kiihkoisa tasavaltalainen."

"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."

"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä päivällistä."

"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."

"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton; mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä enää jätä toisiamme, madame."

"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe, jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."

"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla. Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"

"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"

"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."

"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä teidät kuolemattomaksi."

"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi. Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te kuolette marttyyrina."

"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne te johdatte minut? Minne te viette minut?"

"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."

"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä odotan teitä".

Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.

"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"

Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen ilmeen nähdessään hänen lähtevän.

"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille osoittanut."

Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.

Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä, silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.

XIV

Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.

Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään kalaa käristetyn voin kera.

Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit ravintolassa.

Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli ravittu.

Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä, ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa yksin.

Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen koettavan antaa ulkomuodolleen.

Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.

Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.

Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli punainen myssy.

Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.

"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten päätään ravintolan emännälle.

Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme viereiseen pöytään.

Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti itse tilaamaan pyydetyt ruoat.

Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle, toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä, ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin tyhjänä.

"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä, "mihin on tultu?"

"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."

"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani etikalla, joka sai minut tointumaan."

"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia, tappaa minut."

"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."

"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli; ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."

"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä kynsitään silmät oman isän päästä."

Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun kissa heti hyökkäsi.

"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."

"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä Richard, minä menen hakemaan.'"

Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle
Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.

Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.

"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".

Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja hän kellarin ovesta.

"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä, mistä on kysymys?"

"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän päästänne."

"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä huomenna giljotiinille."

"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä. Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta livreä kullassa."

"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi; jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".

"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään seurauksia".

"Seurauksia… entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai minä sinua ilmianna, päinvastoin!"

"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä, ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet, vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."

"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa. Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."

"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"

"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis esität minut ukko Richardille?"

"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."

"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei toisille jää mitään."

"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus kuolee nälkään."

"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut luoden häneen helliä silmäyksiä.

Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista, vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä suuremman turvallisuuden vuoksi.

Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut. Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän leukaa ja lähti ulos.

Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja molemmat astuivat sisälle vankilaan.

Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija
Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.

Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä suuri merkitys.

Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi eräs mies kansatar Richardin saattamana.

"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin sotilasluetteloita".

"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin juuri pillit pussiin".

"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset syövät ja nukkuvat".

"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"

"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin tunnontarkasti.

"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni on ne jo tarkastanut".

Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.

"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta kirjoitettavana?"

"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."

"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."

"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta, ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa oivallisesti."

"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti, "tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."

"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä iltana."

"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat
Itävallatarta."

"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."

Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja toinen santarmeista avasi sen sanoen:

Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.

Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän suinkin saattoi tekeytyä.

Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa Mardoche.

Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti, kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa, toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.

"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."

Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.

Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen: kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.

Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis tarvinnut kolkuttaa.

Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi. Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta, vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat sanoi.

Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan rouva Durand ei syönyt mitään.

Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.

Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti, vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä näyteltiin Révolution-aukiolla.

Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.

"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan, vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran, mutta virastot eivät muutu."

"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin kauniisiin silmiin.

"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous; "köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä…"

"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen virkaveljensä hänelle lupasi.

"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette aina silloin tällöin syömään samanlaisen."

"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta "sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".

"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin, rakas ystävä?"

Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti katseensa mieheensä ja vastasi:

Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.

Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi palattuaan huoneeseen:

Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla puolen olevaan huoneeseen.

Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.

XVI

Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään
uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa.
Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja
Durand jäljensi innokkaasti.

Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.

Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden, kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne, otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.

Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen, koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille korjasi pois ruokatarpeet.

Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle paikalle, missä toinen oli ollut.

Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen, Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.

Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä, palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen toisen sydämelleen.

Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.

Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot, astui oven luokse ja kolkutti.

Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan ovea ja lähti ulos.

Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta avainkimppua.

Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.

"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli sattunut.

Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa vieden mukanaan Genevièven.

"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.

Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon sekä suloisia että katkeria muistoja.

Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan leipää.

Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän sanoi sysäten varjostimen syrjään:

Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle santarmi oli mennyt.

Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen auki ja luki seuraavaa:

"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.

Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne. Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."

"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."

"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani, miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan. Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"

Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat sanat:

"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani
sijasta. M.A."

Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun leivän toiseen puolikkaaseen.

Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.

Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös paperin.

Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.

"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin… Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta…

"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."

"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."

Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.

XVII

Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.

Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.

Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.

Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.

Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.

Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.

Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.

Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.

Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.

Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.

Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.

Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.

Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.

"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!

"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.

"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!

Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.

"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.

"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.

"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!

"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'

"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?

"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"

Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.

Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.

Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.

Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.

"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen. Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät. Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin…"

Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa, jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.

Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat illallisensa.

Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun sijalle.

Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni heittämään uunin tuliseen kitaan.

Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan eleen ja astui miehensä luokse.

"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan, parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"

"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."

"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut, että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."

"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis sitten nämä pitkät puheet?"

Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu rakkaudesta, valaisi häntä.

"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."

"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan. Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan hänet".

"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea, kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan ristikko-ovesta."

"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on tapana kääriä itsenne."

"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä rouva", sanoi Dixmer.

"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne, hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä, ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."

"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"

"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin marttyyrit, "minä odotan".

Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi toistaa vaimollensa annetut ohjeet.

"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen, mitä minun on tehtävä."

Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen ylevyyden tieltä.

"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".

Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi vasemmalla ovea.

XVIII

Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.

Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua Ça ira hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.

Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.

Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.

"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".

"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"

"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."

"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".

"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.

"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"

"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt erään seikan."

"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin elossa ja hyvin virkkuina."

"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".

"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin, että kuningatar saattoi kuulla sen.

"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä lujana.

"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo asia, siltä ainakin näyttää."

Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.

"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"

"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit siis, että…?"

"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar vietäisiin takaisin Templeen."

"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen alaisena."

"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta", sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on olemassa."

"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi, ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus; että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."

"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet vietäisiin takaisin Templeen".

Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä syvemmälle se kalvoi rautatankoa.

"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen tauottua.

"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä alkaa heti."

Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen, kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.

"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi, "että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi, mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa. Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen. Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."

"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki, hyvää yötä!"

Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.

Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.

"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.

"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.

"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."

"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."

Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.

"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".

"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"

"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden.
"Vastaapa siis hänelle…"

Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli tuntevansa sen.

"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti sama ääni.

Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.

Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi kuningattaren ikkunan luo.

"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen osaston ikkunan luo.

Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta riuhtaistavan sapelin ääni.

Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.

Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua hänen kanssansa.

Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen, jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi tuskallisen huudon.

Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta.
Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.

Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.

Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan, ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea painamalla saada hänet peräytymään.

Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt kätensä seinän ja oven väliin.

Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen hänen ihoansa.

Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat samalla kertaa apua.

Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois puutunut kätensä.

Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun
Gilbert väänsi oven lukkoon.

Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa. Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen ympärilleen.

He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan murtaa rautatankoa.

Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua kanssansa.

Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan yrittävän murtaa sitä väkivoimin.

"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän sitä hartaasti, jääkää elämään!"

Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä ylitse.

Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen johdolla.

Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin ukko Richardin nojatuolin ohitse.

Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.

Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen tyrmään.

XIX

Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.

Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli luvannut tuoda.

Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan ilosta.

Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.

Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan; hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten, joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan, ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin suljettavan lukon napsahdusten kanssa.

Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä; häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin; hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.

Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli, että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.

Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta ennustavia tuulenpuuskia.

Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään, kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin palvelijat aina nousi portaita.

"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää naapureilta."

"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin kuumilla hiilillä?"

Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.

Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes kaikuakaan jäljellä.

"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.

"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli teidän ystäviänne."

"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."

Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä kostealle otsallensa.

"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai minä tunnen Lorinin, jumaliste!"

"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli eräänä päivänä…"

"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena…"

Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:

"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi kotiapulainen.

Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai oikeammin jättämän orvokkikimpun.

Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan, mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:

"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit… ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."

Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.

Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.

Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.

Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.

Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.

Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:

"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."

"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"

Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.

"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"

"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin kansatar Genevièven puolesta".

"Kiitos… Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."

Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.

Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta, raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.

"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"

"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."

"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."

"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.

"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.

"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."

"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."

"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle. Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."

Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa, pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.

"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."

"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa… Luuletko siis, että Maison-Rouge on Pariisissa?"

"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan järkevämmäksi.

Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka rikos tai onnettomuus on sille uskonut.

Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi määrättyjä henkilöitä.

Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti tulisi antamaan kostolleen.

Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä saman pyynnön.

Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät veriseen syleilyyn.

Yhden ja jakamattoman Ranskan tasavallan vuoden II kolmantenakolmatta päivänä, joka vastasi lokakuun 11 päivää 1793 vanhan ajanlaskun mukaan, kuten silloin sanottiin, oli utelias väkijoukko jo aamusta asti täyttänyt sen salin parvekkeet, jossa vallankumouksen istunnot pidettiin.

Palatsin käytävät, Conciergeriehen johtavat tiet olivat tulvillaan ahnaita ja kärsimättömiä katselijoita, joiden huudot ja intohimot siirtyivät toisesta toiseen, kuten aallot siirtävät toisillensa kohinansa ja vaahtonsa.

Huolimatta siitä uteliaisuudesta, joka kiihoitti jokaista katselijaa, ja ehkä juuri tämän uteliaisuuden vaikutuksesta säilytti jokainen aalto tässä kahden sulun väliin puristuneessa meressä, ulkopuolisen sulun, joka sitä painoi, sisäpuolisen sulun, joka painoi takaisin, tässä vuoksessa ja luoteessa melkein saman paikan, johon se alkujaan oli asettunut. Mutta paremmilla paikoilla olevat olivat myöskin ymmärtäneet, että heidän oli saatava anteeksi tämä onni, ja tätä varten he taipuivat kertomaan huonommissa asemissa oleville naapureillensa, jotka taas kertoivat toisille alkuperäiset sanat, mitä olivat nähneet ja mitä olivat kuulleet.

Mutta istuntosalin oven luona taisteli ryhmä tanakoita miehiä ankarasti yhden tuuman leveästä ja yhden tuuman korkeasta alasta; sillä tuuman levyinen ala riitti näkemään kahden olkapään välistä salin nurkan ja todistajien ulkomuodon; sillä tuuman korkuinen ala riitti, jotta näki erään pään ylitse koko salin ja syytetyn ulkomuodon.

Onnettomuudeksi täytti tämän salin käytävän, tämän niin ahtaan solan melkein kokonaan eräs mies leveine hartioilleen ja lanteille nojaavine käsivarsineen. Nämä pönkittivät koko huojuvan väkijoukon, joka olisi sortunut saliin, ellei tämä lihasvallitus olisi kestänyt.

Tämä istuntohuoneen kynnyksellä seisova järkähtämätön mies oli nuori ja kaunis, ja joka kerta kun väkijoukko antoi hänelle lujan sysäyksen, hän ravisti kuin harjaa paksua tukkaansa, jonka alla paloi kaksi synkkää ja päättäväistä silmää. Kun hän oli katseellaan ja hartioillaan työntänyt takaisin väkijoukon, jonka itsepäiset hyökkäykset hän elävänä aallonmurtajana pysäytti, ryhtyi hän taas liikkumattomana ja tarkkaavaisena seuraamaan tapahtumia.

Sata kertaa oli kiinteä väkijoukko yrittänyt kaataa hänet kumoon, koska hän oli suuri kooltaan ja hänen takaansa oli mahdotonta nähdä; mutta kuten olemme sanoneet, kallio ei olisi ollut järkähtämättömämpi kuin hän.

Kuitenkin oli eräs toinen mies raivannut tiensä tämän ihmismeren toisesta päästä tunkeilevan väkijoukon läpi melkein hurjan hellittämättömästi. Mikään ei ollut pysäyttänyt hänen väsymätöntä eteenpäinmenoaan, eivät niiden iskut, jotka hän jätti taaksensa, eivät niiden sadattelut, jotka hän ohimennessään puristi melkein kuoliaiksi, eivätkä naisten valitukset, sillä tässä tungoksessa oli paljon naisiakin.

Iskuihin hän vastasi iskuilla, sadatteluihin katseella, jonka edestä rohkeimmatkin väistyivät, valituksiin välinpitämättömyydellä, joka muistutti halveksimista.

Viimein hän saapui tuon voimakkaan nuoren miehen taakse, joka niin sanoaksemme sulki tien saliin. Ja yleisön jännittyneenä odottaessa — sillä jokainen halusi nähdä, miten nämä kaksi kovaa kohtasivat toisensa — hän yritti menettelyänsä, joka oli siinä, että painoi kyynärpäänsä kuin kiilan kahden katselijan väliin ja tunkeutui sitten ruumiillaan kahden miten lujasti hyvänsä toisiinsa juotetun henkilön väliin.

Hän oli muuten nuori, pienikokoinen mies, jonka ruumiinrakenteen hänen kalpeat kasvonsa ja hennot jäsenensä todistivat yhtä heikoksi, kuin hänen kiihkeät silmänsä ilmaisivat hänen olevan voimakkaan tahdoltaan.

Mutta tuskin oli hänen kyynärpäänsä hipaissut edessä seisovan nuoren miehen kylkeä, kun tämä hämmästyneenä hyökkäyksestä kääntyi kiivaasti ja nosti samalla nyrkkinsä, joka iskiessään uhkasi murskata uskalikon.

Molemmat vastustajat seisoivat tällöin silmä silmää vasten, ja heiltä pääsi yhtaikaa pieni hämmästyksen huuto.

"Voi, kansalainen Maurice", virkkoi hento nuori mies sanoissaan kuvaamatonta tuskaa, "päästäkää minut ohitsenne, päästäkää minut näkemään, minä rukoilen teitä; tapatte minut sitten myöhemmin".

Maurice, sillä se oli todella hän, tunsi heltyvänsä ja ihailevansa tätä ikuista uskollisuutta, tätä murtumatonta tahdonlujuutta.

"Niin, minä olen täällä! Mutta olenpa uuvuksissa… Voi, hyvä Jumala, hän puhuu, päästäkää minut näkemään! Päästäkää minut kuulemaan!"

Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta, joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen sinne.

Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien uteliaisuuden.

Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi silloin ritarin.

Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat sallivat.

Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat vaihtuneet.

Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se marmoriseko, johon hän nojasi.

Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.

Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin puolustajansa korvaan.

Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.

"Mutta olenko siis esiintynyt liian halveksivasti, hyvä herra?" kysyi kuningatar Chauveau-Lagardelta.

"Kas kuinka hän on ylpeä!" huusi eräs nainen yleisön puolelta, kuin olisi ääni vastannut kysymykseen, jonka onneton kuningatar oli juuri tehnyt asianajajalleen.

"Juuri niin", toisti nainen, "minä sanon, että sinä olet ylpeä,
Antoinette, ja että sinun ylpeytesi on syössyt sinut turmioon".

Ritari kääntyi sitä naista kohden, joka oli lausunut nämä sanat, ja vastasi lempeästi:

"Oi, herra Maurice", vastasi ritari, "te olette mies ja tiedätte puhuvanne miehelle. Voi, sanokaa, luuletteko, että he voivat tuomita hänet kuolemaan?"

Ritari tarttui nyt vuorostaan Mauricen ranteeseen niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen sellaiseen kykenevän, ja pakotti hänet kumartumaan puoleensa.

Kello oli puoli neljä aamulla; katsojien joukossa näkyi suuria aukkoja.
Muutamat valot sammuivat siellä täällä, jättäen osia salista pimeiksi.

Yhdessä pimeimmistä kohdista olivat ritari ja Maurice, joka kuunteli, mitä ritarilla oli hänelle sanottavaa.

"Miksi te oikeastaan olette täällä ja mitä te aiotte tehdä", kysyi ritari, "te, hyvä herra, jolla ei ole tiikerin sydän?"

"Voi!" sanoi Maurice, "minä olen täällä saadakseni tietää, miten on käynyt erään onnettoman naisen".

"Niin, niin", sanoi Maison-Rouge, "sen, jonka hänen miehensä työnsi kuningattaren vankikomeroon, eikö niin? Sen, joka vangittiin minun nähteni?"

"Geneviève on siis vankina, miehensä uhraamana, Dixmerin tappamana?… Voi, minä ymmärrän nyt kaikki, minä ymmärrän kaikki! Ritari, kertokaa minulle, mitä on tapahtunut, sanokaa minulle, missä hän on, sanokaa minulle, mistä voin löytää hänet jälleen. Ritari… tämä nainen on elämäni, kuuletteko te?"

"No niin, minä olen nähnyt hänet. Minä olin paikalla, kun hänet vangittiin. Minäkin olin siellä vapauttaakseni kuningattaren. Mutta meidän molemmat suunnitelmamme turmelivat toisensa sen sijaan, että olisivat auttaneet toisiaan, koska emme olleet voineet olla yhteydessä keskenämme."

"Olisinko minä voinut? Rautaristikko erotti minut hänestä. Ah, jos te olisitte ollut siellä, jos olisitte liittänyt voimanne minun voimiini, olisi tuo kirottu rautatanko antanut myöten, ja me olisimme pelastaneet heidät molemmat!"

Sitten hän kysyi katsellen Maison-Rougea raivokkain ilmein, joita ei voi sanoin kuvata:

"Niin, minä ymmärrän. Mutta Genevièven asiat eivät vielä ole aivan hukassa", sanoi Maison-Rouge, "kun sen sijaan täällä kuningattaren asiat… Voi, Maurice, te olette mies, jonka sydän on paikallaan, mahtava mies, teillä on ystäviä… Voi, minä rukoilen teitä niin kuin Jumalaa rukoillaan… Maurice, auttakaa minua pelastamaan kuningatar!"

"Voi, älkää lausuko sitä nimeä, hyvä herra! Kuka tietää, ettekö te ole
Dixmerin tavoin uhrannut tuota naisrukkaa?"

"Hyvä herra", vastasi ritari ylpeästi, "kun minä ryhdyn johonkin asiaan, osaan uhrata ainoastaan itseni".

Ja Maurice tunsi vapisevan käden, jonka Maison-Rouge kalpeana ja hoippuen oli laskenut hänen käsivarrelleen.

Vallankumousoikeus palasi todella, ja tämä uutinen levisi käytäviin ja parvekkeille.

Väkijoukko ryntäsi uudelleen saliin, ja valot näyttivät alkavan itsestään palaa kirkkaammin tällä ratkaisevalla ja juhlallisella hetkellä.

Kuningatar oli tuotu takaisin sisään; hän seisoi suorana, liikkumattomana, ylväänä, katse levollisena ja huulet yhteenpuristettuina.

Hän kuunteli kalpenematta, silmää räpäyttämättä, ainoankaan kasvojen lihaksen todistamatta mielenliikutusta.

Sitten hän kääntyi ritariin päin, loi häneen pitkän ja paljonpuhuvan silmäyksen, ikäänkuin kiittääkseen tätä miestä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt muuta kuin uskollisuuden elävänä kuvana. Ja nojaten saattovartiota komentavan santarmiupseerin käsivarteen hän poistui levollisena ja arvokkaana vallankumousoikeudesta.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän, "mikään hänen selityksensä kohta ei ole sotkenut Genevièveä, ja vielä on toivoa".

"Jumalan kiitos!" mutisi Maison-Rougen ritari puolestaan, "kaikki on lopussa, ja taistelu on päättynyt. Minulla ei olisi ollut voimia mennä pitemmälle."

Kuningatar vietiin takaisin Conciergeriehen: suuri kello löi neljä hänen astuessaan sisään.

"Siitä syystä, että kaksi tuntia sitten ovat santarmit tulleet pidättämään sinua."

XXI

Huoneeseensa tultuaan hän oli ottanut sakset, leikannut pitkän kauniin tukkansa, joka oli tullut kauniimmaksi, kun ei siihen ollut vuoteen käytetty puuteria, käärinyt sen paperiin ja sitten kirjoittanut paperille: Jaettavaksi poikani ja tyttäreni kesken.

Sitten hän oli istuutunut tai oikeammin pudonnut nojatuoliin, ja väsymyksen murtamana kuulustelua oli kestänyt kahdeksantoista tuntia hän oli nukahtanut.

Kello seitsemältä hän heräsi säpsähtäen suojustimen ääneen sitä siirrettäessä. Hän kääntyi ja näki miehen, joka oli hänelle täysin tuntematon.

Mies lähestyi ja tervehti häntä niin kohteliaasti kuin olisi hän vielä ollut kuningatar.

Kuningatar värisi hieman ja nousi. Jo tämä pelkkä nimi sanoi enemmän kuin pitkä keskustelu.

"Te tulette hyvin aikaisin, hyvä herra", sanoi hän, "ettekö voisi tulla hieman myöhemmin?"

Kaikki oli tässä miehessä ja tällä hetkellä merkitsevää ja hirvittävää.

"Tiesin sen, hyvä herra", sanoi kuningatar, "ja minä olenkin tahtonut säästää teiltä tämän vaivan. Minun hiukseni ovat tuolla, tuolla pöydällä."

"Tahtoisin kuitenkin", jatkoi hän, "että ne annettaisiin tänä iltana lapsilleni".

"Minulle kuuluu vain", virkkoi pyöveli, "ihmisten tavarat, heidän vaatteensa, heidän koruesineensä, ja vain silloin, kun he nimenomaan antavat ne minulle. Muussa tapauksessa kaikki menee Salpetrièreen ja joutuu sairaalan köyhille; yhteishyvänvaliokunnan määräys on järjestänyt asiat sillä tavoin."

"Mutta, hyvä herra", kysyi Marie Antoinette hellittämättä, "voinko luottaa siihen, että hiukseni annetaan lapsilleni?"

"Nyt tulin leikkaamaan teidän tukkaanne", sanoi Sanson, "mutta koska tämä toimitus on tehty, voin jättää teidät hetkeksi yksin, jos niin haluatte".

"Minä pyydän sitä, hyvä herra", sanoi kuningatar, "sillä minun täytyy koota voimiani ja rukoilla".

Silloin kuningatar jäi yksin, sillä Gilbert oli vain pistänyt päänsä sisälle sanoakseen ne sanat, jotka kerroimme.

Sillä välin kun kuolemaantuomittu polvistui toisia matalammalle tuolille, jota hän käytti rukousjakkarana, tapahtui eräs näytelmä, joka oli yhtä kauhea kuin kertomamme, vanhan Pariisin pienen Saint-Landry-kirkon pappilassa.

Tämän seurakunnan kirkkoherra oli juuri noussut makuulta; hänen vanha emännöitsijänsä valmisti vaatimatonta suurusta, kun äkkiä kolkutettiin lujasti pappilan ovelle.

Meidänkin päiviemme papille merkitsee odottamaton vieraskäynti aina tapahtumaa: on kysymyksessä ristiäiset, kuolinhetkellä tapahtuvat vihkiäiset tai viimeinen rippi. Mutta tällä aikakaudella saattoi vieraan käynti merkitä vieläkin vakavampaa asiaa. Tähän aikaan ei pappi enää ollut Jumalan edustaja, vaan hänen oli tehtävä tiliä ihmisille.

Kuitenkin kuului apotti Girard niiden joukkoon, joiden tarvitsi pelätä vähemmän, sillä hän oli tehnyt valan perustuslaille: hänen omatuntonsa ja rehellisyytensä olivat puhuneet äänekkäämmin kuin itserakkaus ja uskonnollinen tunne. Varmaankin apotti Girard myönsi hallituksen kehitysmahdollisuudet ja pahoitteli niitä monia väärinkäytöksiä, joita oli tehty Jumalan tahdon nimessä. Hän oli, vaikkakin piti oman Jumalansa, hyväksynyt tasavaltaisen hallitusmuodon veljeyden.

"Menkää katsomaan, muori Jacinthe", sanoi hän. "Menkää katsomaan, kuka on tullut koputtamaan meidän ovellemme niin varhain; ellei se sattumalta ole kiireellinen palvelus, jota minulta pyydetään, sanokaa, että minua on lähetetty noutamaan tänä aamuna Conciergeriehen ja että minun on pakko lähteä sinne tuossa paikassa."

Rouva Jacinthen nimi oli ennen ollut rouva Madeleine, mutta hän oli hyväksynyt kukannimen oman nimensä sijaan, kuten apotti Girard oli hyväksynyt arvonimen "kansalainen" kirkkoherra-nimen asemesta.

Isäntänsä kehoituksesta kiirehti rouva Jacinthe laskeutumaan portaita pieneen puutarhaan, jonne ulko-ovi avautui: hän veti salvat auki ja sieltä ilmestyi nuori, kovin kalpea, kovin kiihtynyt mies, jolla kuitenkin oli lempeä ja rehellinen ulkomuoto.

Jacinthe tarkasti tulokkaan epäjärjestyksessä olevaa pukua, hänen pitkää parransänkeänsä ja hänen hermostunutta vapisemistaan: kaikki tuo näytti hänestä huonolta merkiltä.

"Kansalainen", sanoi hän, "täällä ei ole herraa enempää kuin apottiakaan".

"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi nuori mies, "tarkoitin Saint-Landryn pappia".

Huolimatta isänmaallisuudestaan järkytti Jacinthea sana madame, jota ei olisi käytetty keisarinnallekaan; kuitenkin hän vastasi:

"Mutta", sanoi rouva Jacinthe, jonka mieleen tämä hellittämättömyys toi alkujaan saadut huonot ajatukset, "te odotatte turhaan, kansalainen, sillä hänet on kutsuttu Conciergeriehen, ja hän lähtee heti kohta".

Nuori mies kalpeni hirveästi tai oikeammin muuttui, kalpea kun oli jo ennestään, lyijynharmaaksi.

"Senpä vuoksi juuri, madame", sanoi hän, "minä olen tullut kansalaisen
Girardin luokse".

Ja puhuessaan hän oli astunut sisään, oli tosin hiljaa, mutta päättäväisesti työntänyt oven salvat kiinni ja oli rouva Jacinthen vastaväitteistä, vieläpä uhkauksistakin huolimatta astunut sisään taloon ja tunkeutunut aina apotin huoneeseen saakka.

"Anteeksi, herra kirkkoherra", sanoi nuori mies heti, "minulla on teille puhuttavana eräs hyvin vakava asia; sallikaa, että jäämme yksin".

Vanha pastori tiesi kokemuksesta, millä tavoin suuret tuskat ilmaistaan. Hän luki kaikkea hallitsevan intohimon nuoren miehen sekasortoisesta ulkomuodosta, valtavan mielenliikutuksen hänen kuumeisesta äänestään.

Nuori mies seurasi kärsimättömästi silmillään emännöitsijää, joka tottuneena pääsemään perille isäntänsä salaisuuksista empi lähteä; kun hän sitten lopulta oli lähtenyt, sanoi tuntematon:

"Herra kirkkoherra, te kysytte ensinnäkin, kuka minä olen. Sanon sen teille; olen lainsuojaton mies; olen kuolemaan tuomittu mies, joka ei elä muuta kuin rohkeutensa voimalla; minä olen Maison-Rougen ritari."

"Oi, älkää pelätkö mitään", sanoi ritari. "Kukaan ei ole nähnyt minun astuvan tänne sisälle, eivätkä nekään, jotka olisivat nähneet, tuntisi minua. Minä olen muuttunut paljon kahdessa kuukaudessa."

"Niin, hyvä herra, kuningatar. Olen kysellyt saadakseni tietää, kuka pappi lähetettäisiin hänen luoksensa. Sain kuulla, että se olitte te, ja niin juoksin tänne."

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi pastori kauhistuen ritarin kuumeista äänenpainoa.

"Minä tahdon… minä en tahdo, hyvä herra. Minä tulin taivuttamaan teitä, pyytämään teitä, rukoilemaan teitä."

"Voi, te olette hullu!" huudahti apotti. "Mutta tehän syöksette minut turmioon! Mutta tehän syöksette itsennekin turmioon!"

"Tiedän sen; en tahdokaan nähdä häntä yrittääkseni pelastaa hänet, vaan… Mutta kuunnelkaa minua, hyvä isä, tehän ette kuuntelekaan!"

"Minä en kuuntele teitä, koska te pyydätte minulta mahdottomia; minä en kuuntele teitä, koska te teette hullun tekoja", sanoi vanhus; "minä en kuuntele teitä, koska saatte minut pelkäämään".

"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä; "hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen, vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."

"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin, tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."

"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".

"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."

"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille, etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen estääkseni häntä kuolemasta."

"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.

"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun. Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta hänen viimeisellä hetkellään."

"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman äänensävyn järkyttämättä.

"Te ette suunnittele mitään juonta koettaaksenne vapauttaa kuolemaantuomitun?"

"En minkäänlaista. Olen kristitty, hyvä isä, ja jos sydämessäni on valheen varjoakaan, jos minä toivon hänen jäävän eloon, jos teen mitä hyvänsä sen puolesta, rangaiskoon Jumala minua ikuisella kadotuksella."

"Ei, ei, minä en voi luvata teille mitään", sanoi kirkkoherra, jonka mieleen juolahtivat tällaisen varomattomuuden suuret ja lukuisat vaarat.

"Kuulkaa, hyvä isä", sanoi ritari syvän tuskan äänensävyllä, "minä olen puhunut teille tottelevaisen pojan tavoin; en ole puhunut teille muuta kuin kristillisistä ja armeliaista asioista; ei katkera sanakaan, ei ainoakaan uhkaus ole päässyt suustani, ja kuitenkin on pääni käymistilassa, kuitenkin polttaa kuume vertani, kuitenkin kalvaa epätoivo sydäntäni, kuitenkin minulla on aseita. Katsokaa, minulla on tikari!"

Ja nuori mies veti poveltaan välkkyvän ja hienon terän, joka heitti lyijynkarvaisen hohteen hänen vapisevalle kädelleen.

"Älkää pelätkö mitään", sanoi ritari surullisesti hymyillen. "Tietäessään teidän pitävän sananne niin uskollisesti, olisivat toiset osanneet vaatia teiltä valan pelästyessänne. Ei, minä olen rukoillut teitä ja rukoilen vieläkin liittäen käteni yhteen ja kumartaen otsani maahan saakka: tehkää niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan hetkenkin. Ja kas tässä on teille takuu."

Ja hän veti taskustaan kirjelipun, jonka ojensi apotti Girardille. Tämä kääri sen auki ja luki seuraavat sanat:

"Minä, René, Maison-Rougen ritari, ilmoitan Jumalan ja kunniani kautta, että olen kuoleman uhalla pakottanut arvoisan Saint-Landryn kirkkoherran viemään minut mukaansa Conciergeriehen hänen kieltäytymisistään ja vastaanhangoitteluistaan huolimatta. Minkä vakuudeksi olen merkinnyt

"Hyvä on", sanoi pastori. "Mutta vannokaa minulle vielä, ettette tee mitään varomatonta. Ei riitä, että minun henkeni on turvassa, minä vastaan vielä teidänkin hengestänne."

"Täytyyhän sitä, koska te välttämättä tahdotte. Te odotatte minua alhaalla, ja silloin kun hän menee kansliaan, silloin saatte nähdä hänet…"

Ritari tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä yhtä kunnioittavasti ja kiihkeästi kuin hän olisi suudellut ristiinnaulitun kuvaa.

"Oi!" mutisi ritari, "hän kuolee ainakin kuningattarena, eikä pyövelin käsi kosketa häntä".

XXII

Heti saatuaan tämän luvan Saint-Landryn kirkkoherralta hyökkäsi Maison-Rouge puoliavoimesta ovesta erääseen huoneeseen, jonka hän oli huomannut apotin pukeutumishuoneeksi.

Siellä hävisivät partaveitsen vaikutuksesta hänen partansa ja viiksensä kädenkäänteessä, ja silloin vasta hän itse saattoi nähdä kalpeutensa; se oli hirvittävä.

Hän astui taas sisälle ulkonaisesti rauhallisena. Hän tuntui muuten täydellisesti unohtaneen, että vaikka hänen partansa ja viiksensä olikin ajeltu, hänet saatettaisiin tuntea Conciergeriessä.

Hän seurasi apottia, jota hänen ollessaan hetken poissa oli kaksi virkamiestä tullut noutamaan, ja niin rohkeasti, että kaikki epäluulot häipyivät, kasvoillaan kuumeen pöhötys, joka muuttaa ulkomuodon, hän astui sisään ristikkoportista, joka tähän aikaan avautui Palatsin pihalle.

Kuten apotti Girardillakin oli hänellä yllään musta puku, varsinaista pappispukua kun ei silloin käytetty.

Kansliassa he tapasivat yli viisikymmentä henkeä, joko vankilan virkailijoita, edustajia tai komisaareja, jotka joko uteliaisuudesta tai siihen valtuutettuina olivat tulleet näkemään kuningattaren astelevan ohitse.

Kun hän oli ristikko-oven edessä, löi hänen sydämensä niin rajusti, ettei hän enää kuullut apotin keskustelua santarmien ja vankilanpäällikön kanssa.

Maison-Rouge törmäsi vain kynnyksellä mieheen, jolla oli kädessään sakset ja äsken leikattu kangaskappale.

Ritari koetti tukahduttaa väristyksen, joka vastoin tahtoa karmi hänen selkäänsä.

"Minäkö?" sanoi hän. "Näethän sinä hyvin, kansalainen Sanson, minä saatan Saint-Landryn kirkkoherraa."

Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.

Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.

Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta: suojustin oli suljettuna.

Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu hänen jäljestään.

"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele samaa Jumalaa."

"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".

Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.

"Koska hän kieltäytyy ottamasta vastaan kirkkoherraa", vastasi
Duchesne, "ei hän tarvitse hänen apulaistansakaan".

"Mutta ehkä hän hyväksyy minut", sanoi ritari korottaen ääntänsä. "On mahdotonta, ettei hän hyväksyisi."

Mutta Marie Antoinette oli liian täydellisesti häntä kiihoittavan tunteen vallassa kuullakseen ja tunteakseen ritarin ääntä.

"Menkää, hyvä herra", jatkoi hän puhuen koko ajan Girardille, "menkää ja jättäkää minut: koska me elämme nykyään Ranskassa vapauden aikaa, vaadin minä vapauden kuolla oman mieleni mukaan".

"Jättäkää minut, hyvä herra", sanoi hän, "minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan".

Maison-Rouge koetti tunkea katsettansa varjostimen raosta, mutta vanki oli kääntynyt selin.

Pyövelin apulainen tuli kirkkoherraa vastaan; hän tuli sisälle pitäen nuoraa kädessään.

Molemmat santarmit työnsivät ritarin ovelle saakka ennenkuin hän ymmällään, epätoivoissaan, pää pyörällä ollen oli ehtinyt päästää ääntäkään tai tehdä elettäkään suorittaakseen aikomuksensa.

Hän huomasi siis olevansa Girardin kanssa ristikko-oven käytävässä. Käytävästä heidät työnnettiin aina kansliaan saakka, jonne tieto kuningattaren kieltäytymisestä jo oli levinnyt ja jossa Marie Antoinetten itävaltalainen ylpeys antoi muutamille aiheen herjauksiin ja toisille salaiseen ihailuun.

"Menkää", sanoi Richard apotille, "palatkaa kotiinne, koska hän ei teitä halua, ja kuolkoon hän kuten tahtoo".

"Niin, niin", sanoi Richardin vaimo, "hän on oikeassa, ja minäkin tekisin hänen tavallaan".

"Ole vaiti, vaimo", kuiskasi vankilanpäällikkö moittien. "Kuuluuko se sinuun? Menkää, apotti, menkää!"

"En", toisti Girard, "en, minä saatan häntä vastoin hänen tahtoaankin. Sanakin, yksi ainoa sanakin, jos hän vain kuulee sen, saa hänet muistamaan velvollisuutensa. Sitäpaitsi on kommuuni antanut minulle tehtävän… ja minun on toteltava kommuunia."

"Olkoon menneeksi, mutta lähetä ainakin lukkarisi pois", sanoi karkeasti adjutantti, joka komensi saattovartiota.

Ritarin silmät iskivät kaksinkertaisen salaman, ja hän pisti kätensä koneellisesti poveensa.

Girard tiesi, että hänellä oli liivinsä alla tikari. Hän pidätti tämän liikkeen rukoilevalla katseella.

"Säästäkää minun henkeni", kuiskasi hän hiljaa. "Näettehän, että asianne on aivan hukassa, älkää syöksykö turmioon hänen kerallaan. Minä puhun teistä hänelle tiellä, vannon sen teille. Sanon hänelle, missä vaarassa olette ollut nähdäksenne hänet viimeisen kerran."

Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.

"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle, mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."

Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään tulvan vievän hänet mukanaan.

Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin kerran.

Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän, jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.

Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se turvalliseksi siitä nauttiville.

Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.

Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut sotilaiden ensi riviin.

Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.

"Hän on juuri tullut hänen luotaan… Hän on nähnyt hänet… Mitä hän sanoi?… Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?…. Itkeekö hän?…"

Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.

Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.

Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta, tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta, jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.

Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä. Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän sydämensä tykintä.

Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja asettuivat portaiden eteen.

Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän. Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät henkeänsä ja läähättivät.

Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.

Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni selän taakse.

Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja oikein selittää.

Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo häpeälliset teloitusrattaat.

Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan katselijoiden huulille.

Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas kuolemankalpeiksi.

"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"

Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja. Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä ääntä vastaan.

Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.

Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse puista astinlautaa.

Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.

Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten, koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut Black-parka hevosten jalkoihin.

Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan pyytänyt turhaan.

Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas uudelleen.

Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa tervehti häntä osoittaen taivasta.

Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.

XXIII

Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle, toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat, että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.

Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat Lorin ja Maurice.

Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.

Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli hämmästyttänyt heitä molempia.

"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"

"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä laulan ja toivon. Dum spiro, spero."

"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice, ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."

"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."

"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen, mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."

"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta. Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."

"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei meitä vangittaisi asunnossamme."

"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia, mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."

"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän kun olet… Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."

"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."

"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."

"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice… Rakkaus, sinä veit Troijan perikatoon!"

Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen näköpiirinsä oli toinen.

"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"

"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja ystävinä miehiä…"

"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä, pelastaaksensa kuningattaren."

"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä… Minä ainakin tiedän, että pelastaakseni Genevièven…"

"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt. Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice, meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas. Itävallatar saapuu."

Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut, levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.

Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.

Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin giljotiini, mestauskärryt.

Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden päästämän huutoihin.

Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.

Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.

Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin. Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa.

Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.

Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat, mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.

Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä, ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.

Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi maahan.

Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle. Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.

Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan tuomittu.

Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.

Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä; eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta huivin, joka peitti hänen hartioitaan.

Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen lautaan.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä tahallani".

Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan kuningatar, Ludvig XVI:n leski.

Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun
Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.

Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko, suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.

Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta, levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun, hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta, tärisyttäen lavaa.

Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.

Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.

Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.

"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa Itävallattaren vereen: kuolemaan!"

"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko sinä hänet?"

"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen: repikää pois, repikää pois!"

Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa, paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".

Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän alta.

Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa, kuten marttyyri katselee alttaria.

"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"

"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee huonoksi kansalaiseksi".

"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään, "kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"

Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään purskahtaen nauramaan.

"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme hukassa… Se on Simon!"

XXIV

Lorin ja Maurice olivat palanneet edellisen asuntoon. Jottei saattaisi liian julkisesti ystäväänsä vaaraan, oli Maurice ottanut tavakseen lähteä ulos aamulla ja palata vasta illalla.

Sekaantuen kaikkiin tapahtumiin, katsellen vankien siirtoa Conciergeriehen, hän väijyskeli joka päivä Genevièveä, koska ei ollut saanut selville, mihin taloon hänet oli suljettu.

Sillä tehtyään käynnin Fouquier-Tinvillen luokse oli Lorin ilmoittanut hänelle, että ensimmäinenkin julkinen teko veisi hänet turmioon, että hän silloin uhrautuisi voimatta toimittaa apua Genevièvelle, ja niin tuli Maurice, joka olisi heti antautunut vangiksi toivossa päästä yhteyteen rakastajattarensa kanssa, varovaiseksi pelosta, että hänet erotettaisiin hänestä iäksi.

Hän käveli siis joka aamu Carmesista Port-Libreen, Madelonnettesista Saint-Lazareen, Forcesta Luxembourgiin ja pysähteli vankiloiden eteen siihen aikaan kun vankivaunut kuljettivat syytettyjä vallankumousoikeuteen. Luotuaan silmäyksen uhreihin hän juoksi toisen vankilan luo.

Mutta pian hän huomasi, ettei kymmenenkään toimeliasta miestä olisi riittänyt valvomaan niitä kolmeakymmentäkolmea vankilaa, jotka Pariisissa oli siihen aikaan, ja sen vuoksi hän tämän jälkeen menikin vain itse oikeuteen odottamaan Genevièven saapuville tuloa.

Tämä oli jo epätoivon alkua. Mitä mahdollisuuksia olikaan todella kuolemaantuomitulla tuomion julistamisen jälkeen? Toisinaan oli vallankumousoikeus, jonka istunnot alkoivat kello kymmeneltä, tuominnut kaksi- tai kolmekymmentä henkeä kello neljältä. Ensimmäisellä tuomitulla oli tilaisuus nauttia elämästään kuusi tuntia, mutta viimeinen, jota kuolemantuomio kohtasi neljännestä vailla neljä, menetti päänsä mestauskirveen alla kello puoli viideltä.

Alistua Genevièven suhteen sellaisen sattuman varaan oli samaa kuin väsyä taistelemaan kohtaloa vastaan.

Oi, jospa hän olisi ennakolta saanut tiedon Genevièven vangitsemisesta… kuinka olisikaan Maurice tehnyt pilaa tästä inhimillisestä oikeudesta, joka tuohon aikaan oli niin sokea! Miten helposti ja nopeasti hän olisikaan vapauttanut Genevièven vankilasta! Milloinkaan ei karkaaminen ole ollut helpompaa: voisi sanoa, ettei se milloinkaan ole ollut harvinaisempaa. Jouduttuaan kerran vankeuteen, asettui koko tämä ylimystö asumaan siihen kuten linnaansa ja kuoli kursailematta. Paeta oli samaa kuin pelätä kaksintaistelun seurauksia: naisetkin punastuivat sellaista vapautta, joka oli hankittu tällä hinnalla.

Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa… Pako ei häpäisisi häntä, ja muuten… mikä häntä häpäisisikään!

Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.

Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan, jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.

"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä, sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"

Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.

Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja kiväärinperät.

Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.

Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa sisälle.

Hän ojensi Lorinille rumalla käsialalla kirjoitetun paperin, jonka oikeinkirjoitus oli arvoituksentapainen. Tässä ilmiannossa sanottiin, että joka aamu nähtiin kansalaisen Lorinin asunnosta tulevan kansalaisen Lindeyn, joka oli epäilyttävä ja määrätty vangittavaksi.

"Kas vain! Mutta tuo paikkasuutari menettää asiakkaansa", sanoi Lorin,
"jos hän harjoittaa näitä molempia ammatteja yhtaikaa. Mitä hittoa!
Vakoilija ja saappaiden puolipohjaaja! Tämä herra Simon on oikea
Cæsar…"

"Kansalainen Maurice!" sanoi silloin komisaari. "Missä on kansalainen
Maurice? Me vaadimme sinua luovuttamaan hänet."

Komisaari meni viereiseen huoneeseen, kiipesi sitten pienelle parvekkeelle, jossa Lorinin kotiapulainen asui. Lopuksi hän meni kellariin. Ei jälkeäkään Mauricesta.

Mutta ruokasalin pöydällä veti hiljan kirjoitettu kirje komisaarin huomion puoleensa. Sen oli kirjoittanut Maurice, joka oli laskenut sen siihen lähtiessään aamulla herättämättä ystäväänsä, vaikka he nukkuivatkin yhdessä:

"Lähden oikeuteen", sanoi Maurice. "Syö aamiaista yksin, minä palaan vasta illalla."

"Kansalaiset", sanoi Lorin, "vaikka minulla onkin kiire totella teitä, ymmärrätte toki hyvin, etten minä voi seurata teitä paitasillani… Sallikaa kotiapulaiseni pukea minun päälleni."

"Aristokraatti!" sanoi muuan ääni, "häntä täytyy auttaa vetämään housuja jalkaansa…"

"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "minä olen kuin kansalainen Dagobert [merovingikuningas — Suom.]. Huomaatte kai, etten sanonut kuningas."

Kotiapulainen tuli alas parveltaan ja ryhtyi auttamaan isäntäänsä pukeutumaan.

Lorinin tarkoitus ei oikeastaan ollut pyytää kamaripalvelijan apua, vaan se, ettei mikään jäisi kotiapulaiselta huomaamatta, jotta hän voisi kertoa Mauricelle kaikki, mitä oli tapahtunut.

"Nyt, hyvät herrat… suokaa anteeksi, kansalaiset… nyt, kansalaiset, minä olen valmis ja seuraan teitä. Mutta sallikaa, olkaa hyvä, minun ottaa mukaani herra Demoustierin teoksen Kirjeitä Emilialle vasta ilmestynyt viimeinen osa, jota en vielä ole lukenut; se sulostuttaa vankeuden ikävää."

"Sinun vankeutesiko?" sanoi äkkiä Simon, josta oli nyt vuorostaan tullut kaupunginvirkamies ja joka neljän piirimiehen seurassa astui sisään. "Sitä ei kestä kauvan: sinä esiinnyt sen naisen oikeusjutussa, joka tahtoi päästää Itävallattaren karkaamaan Hänet tuomitaan tänään… Sinut tuomitaan huomenna, jahka olet todistanut."

"Suutari", sanoi Lorin arvokkaasti, "te neulotte kengänpohjanne liian nopeasti".

"Niin, mutta mikä kaunis naskalinpisto se onkaan!" sanoi Simon nauraen rumasti; "saatpa nähdä, saatpa nähdä, kaunis krenatööri".

Ja jokaisen kääntäessä selkänsä lähteäkseen alas portaita antoi Lorin kaupunginvirkamies Simonille niin voimakkaan potkun, että hän ulvoen kieri liukkaiden ja jyrkkien portaiden alapäähän asti.

XXV

Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja kiihdyksissään.

Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.

Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin, samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen yleisön edessä.

Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.

Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän tai heittämään heidät kuolemaan.

Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä pelottavaa hetkeä varten.

"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja, jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että hän jo on kuollut."

Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen kimppuunsa.

"Juuri kuten Domfrontissa, onnettomuuden kaupungissa; kun joku saapui sinne kello kaksitoista, joutui hirtetyksi kello yksi."

"Entä tuo pieni, tuo pieni!" huusi toinen katselija. "Miten ruma hän onkaan, kun hän aivastaa säkissä."

"Älähän, hänen päänsä voi vaatia herra Sansonilta, meillä on oikeus nähdä se."

"Katsohan, kuinka kaunis tyranninsininen puku hänellä on; onhan köyhille hiukan mieluista, että hyvinpuetut miehet tehdään vähän lyhyemmiksi."

Kuten pyöveli oli sanonut kuningattarelle, perivät köyhät tosiaankin jokaisen uhrin vaatteet, jotka vietiin Salpetrièreen heti mestauksen jälkeen jaettaviksi puutteenalaisille. Sinne oli viety myöskin teloitetun kuningattaren puvut.

Maurice kuuli näiden puheiden sorinan välittämättä niistä; jokaisen mieltä painoi jokin voimakas ajatus, joka teki hänet yksinäiseksi; jo muutaman päivän ajan oli hänen sydämensä lyönyt vain ajoittain ja tärisemällä; toisinaan näytti pelko tai toivo keskeyttävän hänen elämänkulkunsa, ja nämä ainaiset heilahtelut olivat ikäänkuin murtaneet hänen sydämensä tunteellisuuden vaihtamalla sen hermottomuuteen.

Tuomarit palasivat istuntoon, ja kuten saattoi odottaa, julisti puheenjohtaja molemmille syytetyille kuolemantuomion.

Heidät vietiin pois, ja he astelivat vakain askelin; kaikki ihmiset osasivat tähän aikaan kuolla hyvin.

Se pieni ovi, josta syytetyt astuivat sisälle, avautui, ja Geneviève ilmestyi saliin.

Hän oli valkoisiin puettu; hänen tukkansa oli laitettu ihastuttavan somasti, sillä hän oli taitavasti sommitellut sen kerroksiin ja kähertänyt, leikkaamatta sitä, kuten useat naiset tekivät.

Epäilemättä tahtoi Geneviève-parka näyttäytyä viimeiseen hetkeen saakka kauniilta sen silmissä, joka saattoi nähdä hänet.

Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.

Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat säälistä.

Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.

Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti, hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle, jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen tulevaksi.

Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä erääseen salin kohtaan.

Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien istuinpaikalle.

Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.

Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta, pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos uhrata se Ranskan vihollisille.

Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän yksinkertaisesti:

"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja, "suunnitelmanne ja toiveenne".

"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".

Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.

"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"

"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan edessä."

"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet teitä."

"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".

Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta. Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden vapaasti virrata.

Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään, järkähtämättömät kasvot.

Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.

Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä, voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.

"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka; minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen kuuluu teille."

Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän: ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti sen.

"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi puheenjohtaja.

"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève, "joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun silmissäni."

Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt vangitsemisesta mitään.

"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi puheenjohtaja.

"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti tänne".

"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta häntä ei ole vielä voitu tavata".

Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin mieleen.

Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.

"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia, jota hän käytti suojanaan."

"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä, ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"

Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja viittasi hänet vaikenemaan.

"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin", sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".

"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan, "olen kertonut kaikki, minkä tiesin".

"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu valaista oikeutta tiedoillasi".

"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin totellut väkivallan edessä… No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä kaikki."

"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".

"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas, vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen; hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:

"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"

XXVI

Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun, joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.

Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja pilkallisen ulkomuodon.

Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet, kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos meidät tuomitaan kuolemaan."

"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin maailmaan!"

Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.

"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."

Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat, sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän ilmeensä ja pirullisen hymynsä.

"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."

"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa, ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos kuolisin yhdessä Dixmerin kera."

"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas Maurice-parka!"

Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja, tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.

"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä vallankumousoikeudessakin".

"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon, ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin juttelemasta oikeudessa?"

Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.

Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen kehoituksesta hän alkoi kysellä:

"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne kansatar Dixmeriin?"

"Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin, mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."

Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän kamalan pilan johdosta.

"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan tasavaltalainen?"

"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."

"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan ystävyyden yhdyssiteenä?"

"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös, että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".

"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta, mitä on tehty kansakuntaa vastaan".

"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut, kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.

"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte, yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"

"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet siihen".

"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"

Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen kaiken epäselvyyden.

Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.

"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle syyttäjälle?"

"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".

"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan on nähty."

Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli käyttänyt lausuessaan nämä sanat.

Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan myötätuntoista ihailua.

"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon tasavaltalaisen vaiheet".

Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen olisi tehtävä.

Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.

Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion julistamiseen kuin kello lyömiseensä.

Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa. Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen voimansa lopussa.

Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut edelliselle käsivartensa.

Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili; Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.

Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä keralla.

Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.

Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti hänen sydäntään.

Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän holviovesta.

Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja saapui samalle ovelle.

Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski
Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.

XXVII

Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä kosketettavan.

"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.

"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua, eikö niin?"

"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!" lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä salamoita.

"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."

"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät, sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen kansallisen oikeuden käsistä."

"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän nimenne hävittyä siitä."

"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"

"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."

"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.

"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille tilaisuuden korvaukseen".

"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän tiikeri kuin minä."

"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja ajattelit säästäväsi minua."

"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta; sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja juhlin voittoani."

"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se oli kauhea! Se oli katala!"

"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."

"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni, väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin, nyt minä ajattelen kostaa."

"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä rangaistaan."

"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."

"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."

"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"

"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet sanomaan hänelle hyvästi?"

"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa; siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei, kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa, ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!' Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana avionrikkoja."

"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."

"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: avionrikkoja; että minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä, jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."

Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus: sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.

"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."

"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."

"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra, "minä tapan sinut".

Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat joen äyräälle.

Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan itsessään kuten laavan.

"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi sapeliniskulla."

"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin kauhistuttavaksi.

"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät, ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".

He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.

Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle; sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi, tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen vertansa.

He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.

"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä vapiset liikaa".

"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen, vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."

"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan kun hän elää: Minä rakastan sinua; ja kun hänen päänsä putoo: Minä rakastin sinua."

Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja erotti sen melkein kokonaan ranteesta.

Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui asentoon.

Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu; molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.

Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.

Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän ulkopuolelle.

Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli Dixmerin jäsenissä.

Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.

Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.

Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin viimeisen katseen.

Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.

"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.

XXVIII

Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.

Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan, kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.

Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan Genevièven keralla.

Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana kaikista tahroista.

"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".

"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee joutua giljotiinille".

"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.

"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."

Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän päästi huokauksen ja odotti.

"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä olet mennyttä kalua."

Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen pää pudonnut.

Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.

Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan rikostoveria.

Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!

Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä kohti levollisin, hiljaisin askelin.

"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen
Dixmer."

"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana, niin joudut giljotiinille."

"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut giljotiinille minun kanssani."

"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat vaaraan."

"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle hyvästi."

"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee kananlihalle.

"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni selvä".

"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat minulle pääsylipun".

"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".

"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni hänen luokseen".

Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen päätöksensä horjuvan.

"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."

"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa, järjestetään tämä toisella tavoin."

"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."

"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla kuitenkin eräs juttu."

"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin, että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa, vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi, kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."

"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."

Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä unohdat, että minä olen siellä?"

"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis enemmän lupalipusta."

"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme yhdessä matkan Révolution-aukiolle."

Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun yhdelle kansalaiselle.

Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.

Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon ensimmäiselle apulaiselleen.

Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta tuolle turmiota tuottavalle ovelle.

Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen mestauslavalle.

Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä, säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.

Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui kansliaan.

Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten seinään.

Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan, pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta, että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.

Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia lauluja.

Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta, joka kalvoi heitä.

Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen arvoiseksi.

Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.

Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet, ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.

Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.

Lorin puristi itkien ystävänsä syliinsä; nämä olivat hänen ensimmäiset kyynelensä.

Kumma seikka! Kaikki nämä koolla olevat onnettomat, joiden tuli kuolla yhdessä, tuskin edes katselivat sitä liikuttavaa näytelmää, jonka nämä onnettomat, heidän vertaisensa, heille esittivät.

Jokaisella oli liiaksi mielenliikutuksen aihetta, ottaakseen osaa toisten mielenliikutukseen.

Nuo kolme ystävystä jäivät hetkeksi sanattomaan, kiihkeään ja melkein riemuisaan syleilyyn.

Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.

Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella, joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi Lorinin puoleen.

"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"

"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan, etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa kuin meidät."

"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas, tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja menet tiehesi."

"Eipä suinkaan, rakas ystävä, tässä on lippu, käytä tilaisuutta hyväksesi. Sinä et ole rakastunut, sinä; sinun ei ole tarvis kuolla voidaksesi viettää muutaman minuutin lisää sydämesi rakastetun kanssa, eikä menettää sekuntiakaan ikuisuudestasi."

"No niin, Maurice", sanoi Lorin, "jos täältä voi päästä pois, mitä en koskaan olisi uskonut, vannon sen, miksi sinä et sitten ensinnä pelasta madamea? Sinun suhteesi me kyllä sitten keksimme keinon."

"Mahdotonta", sanoi Maurice, jonka sydäntä kauheasti kouristi, "kas, sinähän näet, lippuun on merkitty kansalainen eikä kansatar; eikä Geneviève sitäpaitsi tahtoisi lähteä ulos jättäen minut tänne, elää tietäessään minun kuolevan".

"No niin, ellei hän tahdo sitä, miksi minä sitä tahtoisin? Luuletko sinä siis, että minulla on vähemmän rohkeutta kuin naisella?"

"En, hyvä ystävä, minä tiedän päinvastoin, että sinä olet miehistä urhein; mutta mikään asia maailmassa ei voisi puolustaa sinun itsepäisyyttäsi tällaisessa tapauksessa. No, Lorin, käytä hetkeä hyväksesi, ja suo meille tuo suuri ilo, että tiedämme sinut vapaaksi ja onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" huudahti Lorin, "lasketko sinä pilaa? Onnellinen ilman teitä?… Voi, mitä perhanaa sinä luulet minun tekevän tässä maailmassa ilman teitä, Pariisissa, kun en voi elää tapojen! mukaan? Kun en enää näe teitä, kun en enää ikävystytä teitä loppusoinnuillani? Voi, jumaliste, en!"

"Juuri niin, juuri sen vuoksi, että olen ystäväsi, minä pysyn päätöksessäni: jos olisin vankina kuten nyt olen ja toivoisin löytäväni teidät molemmat, niin kaataisin kumoon muurit; mutta karatakseni täältä yksinäni käyskennelläkseni katuja pitkin pää kumarassa ja jonkinlaisen katumuksen huutaessa korviini: 'Maurice! Geneviève!' mennäkseni tiettyihin kortteleihin ja muutamien talojen ohi, joissa olen nähnyt teidät ja joissa tämän jälkeen näkisin vain teidän haamunne; täten lopulta joutuakseni vihaamaan tätä rakasta Pariisia, jota niin paljon olen rakastanut, ah, en, kautta kunniani, ja minun mielestäni on tehty oikein julistamalla pannaan kuninkaat, vaikkapa ei edes muun kuin kuningas Dagobertin vuoksi."

"Mitä yhteyttäkö? Eikö tämä kauhea tyranni sanonut suurelle Eligiukselle: Ei ole niin hyvää seuraa, ettei sitä pidä jättää. No niin, minä olen tasavaltalainen ja sanon: mikään ei saata meitä jättämään tätä hyvää seuraa, ei edes giljotiini; täällä minun on hyvä olla, ja tänne minä jään!"

"Minä taas en kaipaa sitä minkään vuoksi; enpä edes Järki-jumalattaren vuoksi, joka — olen unohtanut ilmoittaa sinulle tämän seikan — on menetellyt viime aikana erittäin väärin minua kohtaan eikä ole edes viitsinyt lohduttautua toisen, muinaisen Arthémiksen tapaan; minä poistun siis erittäin rauhallisena ja hyvin leikkisänä; minä huvitan kaikkia noita heittiöitä, jotka juoksentelevat pyövelinrattaiden perässä, minä lausun kauniin nelisäkeisen runon herra Sansonille ja hyvästit seuralle… toisin sanoen… maltahan!"

"Ah niin kyllä, niin kyllä", sanoi hän, "niin kyllä, minä tahdon lähteä ulos; tiedän hyvin, etten rakastanut ketään; mutta unohdin vihanneeni erästä; mitä on kellosi, Maurice, kellosi?"

"Varmasti", huudahti Maurice; "tänään on vielä yhdeksän syytettyä, se ei pääty ennen kello viittä; meillä on siis melkein kaksi tuntia käytettävänä".

"Enempää en tarvitsekaan; anna minulle lippusi ja lainaa minulle kaksikymmentä souta."

Maurice puristi hänen kättänsä; hänelle oli tärkeätä, että Lorin lähti.

"Nyt pääsylippusi, Jumalan rakkauden kautta! Aioin sanoa Ikuisen
Olennon rakkauden kautta."

Lorin suuteli Genevièven kättä, ja käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun kansliaan tuotiin joukko kuolemaantuomittuja, hän harppasi puupenkkien yli ja ilmestyi suurelle ovelle.

"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan ihmiset".

Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin, ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:

"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"

Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin käteensä:

"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".

"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi, "enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".

"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.

Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.

"Hän on pelastunut", sanoi hän Genevièvelle niin innostuneena, että se muistutti iloa; "hänen pääsylippunsa on revitty kappaleiksi, hän ei pääse enää sisälle: sitäpaitsi, vaikka hän pääsisikin sisään, on vallankumousoikeuden istunto pian lopussa: hän saapuu kello viisi, ja me olemme silloin kuolleet!"

"Oi, purista minut syliisi", sanoi hän, "ja älkäämme enää jättäkö toisiamme… Miksi ei ole mahdollista, hyvä Jumala, että sama isku iskee meihin molempiin, jotta vetäisimme molemmat yhdessä viimeisen henkäyksemme!"

Sitten he vetäytyivät hämärän salin perälle. Geneviève istuutui ihan Mauricen viereen ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa; täten he toisiinsa kietoutuneina, yhdessä hengittäen, sammuttaen mielestään etukäteen äänet ja ajatukset, huumaantuivat rakkauden avulla välinpitämättömiksi lähestyvästä kuolemasta.

XXIX

Äkkiä kuului kova meteli, santarmit tulivat matalasta ovesta sisään; heidän jälkeensä tuli Sanson ja hänen apurinsa kantaen nuorakimppuja.

"Oi, ystäväni, ystäväni!" sanoi Geneviève, "nyt tuli kohtalokas hetki, minä tunnen pyörtyväni".

"Se ei ollut hyvä, eihän ollut? Olen samaa mieltä kuin sinä; eilispäivästä lähtien olen sepittänyt vain surkeita…"

"Voi, siitäkö nyt olisi kysymys! Sinä palasit, onneton…! Sinä palasit…!"

"Niinhän oli luullakseni sovittu. Kuulehan, sillä se, mitä aion kertoa, kiinnostaa yhtä paljon sinua kuin madamea."

"Annahan minun puhua, muuten ei minulla ole aikaa kertoa sitä. Halusin mennä ulos ostaakseni veitsen Barillerie-kadulta."

"Minä ostin sen. Kas näin minä ajattelin, ja sinä saat nähdä, miten paljon ystävälläsi on loogillista järjenjuoksua. Alanpa luulla, että minusta olisi pitänyt tulla matemaatikko runoilijan sijasta. Pahaksi onneksi on nyt liian myöhäistä. Kas näin minä siis puhuin itsekseni; seuraahan järkeilyäni: 'Herra Dixmer on sekoittanut vaimonsa huonoon asiaan; herra Dixmer on käynyt katsomassa hänen tuomitsemistaan; herra Dixmer ei varmaankaan luovu huvista nähdä häntä pyövelinrattaissa, etenkään kun me olemme häntä saattamassa. Minä näen hänet siis katselijoiden ensi rivissä; minä solahdan hänen viereensä; sanon hänelle: 'hyvää päivää, herra Dixmer', ja isken veitseni hänen kylkeensä!"

"Rauhoittukaa, rakas ystävä. Sallimus on saattanut kaikki oikeaan järjestykseen. Voitteko kuvitella, että katselijat, sen sijaan että olisivat pysytelleet Palatsin edessä kuten tavallista, olivat tehneet puolikäännöksen oikeaan ja piirittivät rantakatua! 'Kas', sanoin itsekseni, 'siellä on varmasti hukkunut koira, miksi ei Dixmer olisi siellä? Hukuttautuva koira saa ajan aina hyvin kulumaan.' Astun kaiteen viereen, ja näen pitkin rantaa seisoskelevan joukon ihmisiä, jotka nostelevat käsiään ilmaan ja kumartuvat katsomaan jotakin maassa makaavaa esinettä huutaen voi! voi! niin — että itse Seinen olisi pitänyt nousta uomastaan. Lähestyn paikkaa… Tämä maassa makaava… arvaapas, mikä se oli…?"

"Niin! Miten sinä sen osasi! arvata? Niin, rakas ystävä, Dixmer, joka ihan yksikseen oli avannut vatsansa; tuo onneton on varmasti tappanut itsensä sovittaakseen rikoksensa."

Genevièven pää vaipui käsien väliin; hän oli liian heikko kestääkseen niin paljon mielenliikutuksia, jotka tulivat toinen toisensa perästä.

"Niin, siten minä ajattelin, koska hänen vierestään löydettiin hänen verinen sapelinsa; ellei hän… vain ole kohdannut jotakuta…"

Sanomatta mitään ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Geneviève ei lamaantuneena saattanut nähdä häntä, avasi Maurice takkinsa ja näytti Lorinille veriset liivinsä ja paitansa.

"Nyt", sanoi hän kumartuen kuiskaamaan Mauricen korvaan, "kun vaatteitani ei tarkastettu, koska palasin sanoen kuuluvani herra Sansonin seurueeseen, on minulla vielä veitsi mukanani, jos sinä kammot giljotiinia."

"Ei sentään", sanoi hän, "hän kärsisi siitä liikaa". Ja hän antoi veitsen takaisin Lorinille.

"Sinä olet oikeassa", sanoi tämä; "eläköön herra Guillotinin kone. Mikä on herra Guillotinin kone? Nenäpiuvi kaulalla, kuten Danton sanoi. Mikä on nenäpiuvi?"

Samalla hetkellä liikahti Geneviève ja parkaisi. Sanson oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen.

XXX

Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.

Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella kaikki mitä tapahtui!

Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.

Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa, sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut, vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.

Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.

"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".

"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti, herra Sanson!"

Maurice päästi auki kaulaliinansa, hänellä kun oli liian lämmin. Geneviève suuteli sitä ja polvistuen nuoren miehen eteen laski hänen syliinsä tämän hurmaavan pään, joka oli tuskassaan kauniimpi kuin se milloinkaan oli ollut ilossaan.

Mauricen suoritettua tämän hautajaistoimituksen, vapisivat hänen kätensä niin kovasti, hänen kasvoissaan oli niin voimakas tuskan ilme, että Geneviève huudahti:

"Varmasti, kansatar", vastasi pyöveli liikutetulla äänellä, "todellisesti rohkea".

Sillä välin oli ensimmäinen apulainen käynyt lävitse Fouquier-Tinvillen lähettämän luettelon.

"Viisitoista, kuollut mukaanluettuna", sanoi hän; "miten se on selitettävissä?"

Lorin ja Geneviève lukivat hänen jälkeensä, saatuaan molemmat saman ajatuksen.

"Te sanotte, ettei ole muuta kuin neljätoista kuolemaantuomittua ja että meitä on viisitoista?" sanoi Geneviève.

"Ai, sinä valehtelit", sanoi Geneviève Mauricelle, "sinua ei vielä ollut ensinkään tuomittu".

"Miksi minä odottaisin huomiseen, kun sinä kuolet tänään?" vastasi
Maurice.

"Ystävä", sanoi Geneviève hymyillen, "sinä teet minut rauhalliseksi: nyt minä näen, että on helppo kuolla".

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, viimeisen kerran… kukaan ei voi tuntea sinua täällä… sano, että olet tullut sanomaan minulle hyvästi… sano, että sinut on suljettu tänne erehdyksestä. Kutsu se santarmi, joka näki sinun menevän ulos… Minä se olen oikea kuolemaantuomittu, minunhan on kuoltava; mutta sinä, me rukoilemme sinua, ystävä, jää sinä meidän iloksemme eloon säilyttääksesi meidän muistomme; nyt on vielä aikaa, Lorin, me rukoilemme sinua!"

"Minä olen sanonut en, ja se merkitsee en", vastasi Lorin lujalla äänellä; "älkää puhuko minulle siitä enää, muuten minä tosiaan luulen olevani teille vaivaksi".

"Katsotaanpa, onko täällä kellään mitään muistuttamista? Voiko joku todistaa olevansa täällä erehdyksestä?"

Kenties avautuivat muutamat suut tätä kysyttäessä, mutta ne sulkeutuivat jälleen sanomatta sanaakaan; ne, jotka olisivat valehdelleet, eivät kehdanneet sitä tehdä; ne, jotka eivät olisi valehdelleet, eivät tahtoneet puhua mitään.

Syntyi usean minuutin hiljaisuus, jonka kuluessa apurit jatkoivat kaameata työtään.

"Kansalaiset, me olemme valmiit", sanoi silloin vanha Sanson kumealla, juhlallisella äänellään.

"Niin, kuollessa isänmaan puolesta; mutta minä alan vallan varmasti luulla, ettemme kuolekaan niiden huviksi, jotka katselevat meidän kuolemistamme. Kautta kunniani, Maurice, minä olen yhtä mieltä kanssasi, minä alan myöskin saada kynikseni tasavallasta."

Useita santarmeja astui saliin ja sulki täten pääsyn, asettuen seisomaan elämän ja kuolemaantuomittujen väliin, kuten estääkseen näitä palaamasta edelliseen.

Maurice oli nähnyt sen miehen tuomittavan, joka tappoi itsensä Lorinin puukolla, ja vastasi kuullessaan tämän miehen nimeä huudettavan. Silloin huomattiin, että ainoastaan kuollut oli ollut liikaa joukossa.

Hänet kannettiin ulos salista. Jos hänen henkilöllisyytensä olisi todettu, jos hänet olisi tunnettu kuolemaantuomituksi, olisi hänet, niin kuollut kuin olikin, viety giljotiinille muiden mukana.

Jokaisen tullessa yksitellen ristikko-oven eteen, sidottiin hänen kätensä selän taakse.

Kymmenen minuutin kuluessa ei ainoatakaan sanaa vaihdettu näiden onnettomien kesken.

Maurice, Geneviève ja Lorin, jotka eivät enää voineet hillitä itseään, painautuivat toisiaan vasten, jottei heitä erotettaisi toisistaan. Sitten työnnettiin kuolemaantuomitut Conciergeriestä pihalle.

Useat pyörtyivät nähdessään teloitusrattaat; ovenvartijat auttoivat heitä nousemaan niihin.

Vielä suljettujen ovien takaa kuului väkijoukon sekavia ääniä, ja melusta päättäen saattoi arvata sen olevan suuren.

Geneviève nousi rattaille kyllin voimissaan; Maurice sitäpaitsi kannatti häntä kyynärpäästä ja hyppäsi kiireesti hänen jälkeensä.

Lorin ei hätäillyt. Hän valitsi istumapaikkansa ja asettui Mauricen vasemmalle puolelle.

Rattaita oli kolmet. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle, ne, joissa nuo kolme ystävystä istuivat.

"Kas, päivää, kaunis krenatööri!" sanoi Simon Lorinille, "saat luullakseni tuntea minun nahkavöistäni?"

"Niin", sanoi Lorin, "ja minä koetan olla liikaa kolhimatta sitä lovelle, jotta se pystyisi leikkaamaan sinunkin nahkasi, kun vuorosi tulee".

Kirkunan, hyvähuutojen, voihkimisten, kirousten hirveä myrsky puhkesi kuolemaantuomittujen ympärillä.

"Oi", vastasi nuori nainen, "minä en sure elämää kuollessani sinun kerallasi. Pahoittelen, etteivät käteni ole vapaat puristaakseni sinut vielä kerran syliini ennenkuin kuolen."

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, pengopas liivintaskuni, löydät sieltä kynäveitsen".

"Ai, helkkarissa!" sanoi Lorin, "miten tervetullut onkaan kynäveitsi; minua nöyryytti mennä kuolemaan sidottuna kuten vasikka".

Maurice laski taskunsa alas ystävänsä käsien tasalle; Lorin otti sieltä kynäveitsen; sitten he yhdessä avasivat sen. Silloin Maurice otti sen hampaittensa väliin ja leikkasi Lorinin käsiä sitovat nuorat.

Suorittaakseen tämän työn, oli Maurice hetkiseksi kääntynyt selin naisparkaan, ja kun tämän koko voima johtui hänestä, oli Geneviève tosiaankin sulkenut silmänsä ja hänen päänsä vaipunut rinnoille.

"Geneviève", sanoi Maurice, "Geneviève, avaa jälleen silmäsi, ystäväiseni; meillä ei enää ole muuta kuin muutama minuutti aikaa nähdä toisiamme tässä maailmassa".

Heti hän avasi silmänsä ja suoristautui, joutuen kiihtymyksen valtaan, joka teki hänen kauneutensa häikäiseväksi.

Hän kietoi toisen kätensä Mauricen kaulaan, tarttui toisella Lorinin käteen, ja seisoen pystyssä rattailla ja molempien toisten uhrien maatessa heidän jaloissaan jo ennakolta kärsityn kuoleman tylsyttäminä, he kaikki kolme kiittivät taivasta, joka salli heidän vapaasti nojautua toinen toiseensa.

Roskaväki, joka oli solvannut heitä heidän istuessaan, vaikeni nähdessään heidän seisovan.

Maurice ja Lorin näkivät sen, Geneviève ei sitä huomannut: hän katseli vain rakastajaansa.

Hän otti Genevièven syliinsä ja painaen huulensa hänen huulilleen kantoi hänet Sansonin käsiin.

Tässä ei enää teloitettu uhreja, vaan ystävykset tekivät kuolemasta juhlan.

"Hän rakasti sinua, hänet tapetaan ensimmäisenä; sinua ei ole tuomittu kuolemaan, sinä kuolet toisena; minä taas en ole tehnyt mitään, ja koska olen rikollisin meistä kolmesta, minä kuolen viimeisenä.

"Lupasin sinulle, kansalainen Sanson, totta totisesti nelisäkeisen runon, mutta sinä tyytynet kaksisäkeiseenkin."

"Rakastin sinua!" mutisi Maurice sidottuna tuohon turmiolliseen lautaan ja hymyillen ystävättärensä päälle; "minä rakas…"

"Minun vuoroni!" huudahti Lorin harpaten mestauslavalle, "ja sukkelaan! Sillä minä menetän tosiaankin nyt pääni… Kansalainen Sanson, olen jäänyt sinulle velkaa kaksi säettä, mutta tarjoankin sen sijaan sanaleikin."

"Kas", sanoi Lorin, "tapana on huutaa eläköötä jollekin, silloin kun kuolee. Ennen vanhaan huudettiin: 'Eläköön kuningas!' mutta nyt ei enää ole kuningasta. Sitten huudettiin: 'Eläköön vapaus!' mutta nyt ei enää ole vapautta. Kautta kunniani, eläköön Simon, joka yhdisti meidät kaikki kolme!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRMUHALLITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.