The Project Gutenberg eBook of Maison-Rougen ritari, by Alexandre Dumas

    I. Vapaaehtoiset sotilaat
   II. Tuntematon nainen
  III. Fossé-Saint-Victor katu
   IV. Ajan tapoja
    V. Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
   VI. Temple
  VII. Petturin vala
VIII. Geneviève
   IX. Illallinen
    X. Paikkasuutari Simon
   XI. Kirjelippu
  XII. Rakkaus
XIII. Toukokuun 31 päivä
  XIV. Uhrautuminen
   XV. Jumalatar Järki
  XVI. Tuhlaajapoika
XVII. Kaivosmiehet
XVIII. Pilviä
  XIX. Pyyntö
   XX. Kukkastyttö
  XXI. Punainen neilikka
XXII. Tapaintuomari Simon
XXIII. Jumalatar Järki
XXIV. Äiti ja tytär
  XXV. Kirjelippu
XXVI. Black

Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.

Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä, salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.

Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan, toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka, kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.

Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.

Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen, toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.

Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita, Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.

Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.

Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus, jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden sanomat.

Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen: »Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä, lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»

Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu, jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon katolle hädän merkiksi.

Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin: jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistava pettureita.

Pettureita olivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset, piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin, samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää, tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.

Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin tuomitsemaan pettureita.

Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa harhaan.

Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.

»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»

Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen äänestystä.

»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».

Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.

Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja. Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.

Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa pettureille.

»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät, kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»

Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät, ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.

Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän surmaamistaan vielä samana yönä.

Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta, joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini- ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan toimenpiteeseen.

Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen sisään vettä valuvana ja sanoo:

Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset sen lyötyä kymmenen.

Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.

Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja kauhea siellä kummitteli.

Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä. Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin, ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät toisen vielä yllättävän takaapäin.

Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan, vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva, mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.

Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi tyhjentämänsä maljat.

»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä siellä, minne menet?»

»Tähdätkää», huusi päällikkö; »se on valepukuinen mies, ylimys, joka yrittää pelastua!»

Ja kahden tai kolmen kiväärin kolina, niiden viskautuessa ilman tahtia olkapäältä käteen, joka tärisi hiukan liikaa osuakseen, ilmoitti naiselle, että kohtalokas liike oli tekeillä.

»Ei, ei», huusi hän pysähtyen äkkiä ja tullen takaisin, »ei, sinä erehdyt, kansalainen, minä en ole mies».

»Tämä on hiukan myöhäinen aika kunniallisen naisen palata kotiin, hyvä kansatar.»

»Pikku yölintuparka», sanoi päällikkö tehden liikkeen, joka saattoi naisen kauhistuneena ponnahtamaan takaisin, »ja missä on korttinne?»

»Korttini? Kuinka niin, kansalainen? Mitä sillä tarkoitat ja mitä siis vaadit?»

»Sanoin, että Kommuunin julistus kieltää menemästä ulos kello kymmenen jälkeen illalla ilman kansalaiskorttia. Onko sinulla kansalaiskortti?»

»Siinä tapauksessa mennään lähimpään vartiotupaan. Siellä saat selittää kauniisti asiasi kapteenille, ja jos hän on tyytyväinen, lähettää hän kaksi miestä saattamaan sinut kotiin, muuten hän pidättää sinut siksi, kunnes saa tarkemman selvityksen. — Kaarto vasempaan, reippaasti, tahdissa mars!»

Siitä kauhistuksen huudosta, joka pääsi vangilta, ymmärsi vapaaehtoisten päällikkö, että tämä liike suuresti epäilytti naisparkaa.

»Kas, kas», sanoi hän, »olenpa varma, että meillä on arvokas saalis. Mennään, mennään; no lähdetään nyt, pikku entiseni.» [Kaikkia ennen hallituksen aikana vallassaolleita sanottiin »entisiksi». — Suom.]

Ja päällikkö tarttui pidätetyn käsivarteen, pisti sen kainaloonsa ja kirkunasta ja kyynelistä huolimatta kiskoi häntä mukanaan Egalité-palatsin vartiotupaa kohti.

Oltiin jo Sergentsin tulliportin kohdalla, kun Croix-des-Petits-Champs-kadun kulmasta kääntyi heitä vastaan nuori, roteva, vaippaan puettu mies juuri sillä hetkellä, jolloin nainen hartailla pyynnöillään koetti päästä vapaaksi. Mutta rukouksia kuulematta laahasi vapaaehtoisten päällikkö häntä raa'asti mukanaan. Nuori nainen parkaisi kauhusta ja tuskasta.

Nuori mies huomasi tämän ottelun, kuuli huudon ja hypähtäen kadun yli pysähtyi pienen joukon eteen.

»Mikäs täällä on ja mitä te teette tuolle naiselle?» kysyi hän siltä, joka näytti olevan päällikkö.

»Kuka tämä nainen on ja mitä hänestä tahdotte, kansalaiset?» toisti nuori mies vielä käskevämmällä äänellä kuin ennen.

Nuori mies avasi vaippansa, joten saattoi nähdä sotilaspuvun ja kimaltelevat olkaimet.

»No niin, mitäpä se meitä liikuttaa», vastasi eräs joukon miehistä.
»Tunnemmeko me heitä, kansalaiskaartin upseereita!»

»Mitä hän sanoo?» kysyi toinen hitaasti ja pilkallisessa sävyssä, kuten rahvaan on tapana, etenkin Pariisin roskaväen, silloin kun se alkaa käydä kiukkuiseksi.

»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».

Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»

»Mutta, hyvä kansalainen…», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen irtautua.

»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»

»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»

»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa. Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä…»

»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»

»Koska hänellä ei ole kansalaiskorttia ja koska Kommuunin viime julistus käskee pidättämään jokaisen, joka ilman kansalaiskorttia lähtee Pariisin kaduille kello kymmenen jälkeen illalla. Unohdatko, että isänmaa on vaarassa ja että musta lippu liehuu kaupungintalon katolla?»

»Musta lippu liehuu kaupungintalon katolla ja isänmaa on vaarassa, koska kaksisataatuhatta orjaa marssii Ranskaa vastaan eikä sen vuoksi, että jokin nainen juoksentelee Pariisin katuja pitkin kello kymmenen jälkeen. Mutta yhtä kaikki, kansalaiset! Kommuuni on antanut julistuksen, ja te olette oikeassa. Jos heti olisitte vastannut minulle asiallisesti, olisi selvitys tapahtunut nopeammin ja rauhallisemmin. Onhan hyvä olla isänmaallinen, mutta samalla sopii olla kohtelias, ja minun mielestäni tulee kansalaisten kunnioittaa ennen kaikkea sitä upseeria, jonka itse ovat valinneet. Ja nyt voitte viedä mukananne tuon naisen, jos niin haluatte; teillä on vapaat kädet.»

»Voi, kansalainen», huudahti vuorostaan nainen, joka hyvin levottomana oli seurannut tämän väittelyn kulkua ja nyt tarttui Mauricen käsivarteen. »Voi, kansalainen, älkää jättäkö minua näiden raakojen ja puolijuopuneiden miesten armoille!»

»No niin», sanoi Maurice; »tarttukaa käsivarteeni, niin tulen heidän mukanaan saattamaan teidät vartiotupaan asti».

»Vartiotupaanko», toisti nainen kauhuissaan, »vartiotupaan! Ja miksi saatatte minut vartiotupaan, kun en ole tehnyt pahaa kenellekään?»

»Ei teitä saateta sinne senvuoksi, että olisitte tehnyt pahaa», sanoi Maurice, »eikä sen vuoksi, että pelätään teidän voivan sitä tehdä, vaan sen vuoksi, että Kommuunin julistus kieltää lähtemästä ulos ilman korttia eikä teillä sellaista ole».

»Kansatar, saatte nähdä, että vartiotuvassa on kunnon väkeä, joka ymmärtää asianne ja jonka puolelta teillä ei ole mitään pelättävää.»

»Hyvä herra», sanoi nuori nainen puristaen upseerin käsivartta, »en niin paljon pelkää loukkausta kuin kuolemaa. Jos minut saatetaan päävartioon, olen hukassa.»

Tämä ääni ilmaisi niin paljon pelkoa ja ylhäisyyttä toisiinsa yhtyneinä, että Maurice vavahti. Sähköiskuna oli tämä väräjävä ääni tunkeutunut hänen sydämeensä saakka.

Hän kääntyi vapaaehtoisiin sotilaihin päin, jotka neuvottelivat keskenään. Heitä oli nöyryyttänyt se seikka, että yksi ainoa mies oli saattanut pitää heitä kurissa, ja nyt he silminnähtävästi suunnittelivat tappionsa korvaamista. Heitä oli kuusi yhtä vastaan, ja kolmella oli kiväärit, muilla pistoolit tai keihäät. Mauricella oli vain sapelinsa. Taistelusta ei saattanut tulla tasaväkinen.

Nainenkin ymmärsi tämän seikan, sillä hän painoi päänsä rintaansa vasten ja huokasi.

Maurice seisoi silmäkulmat rypyssä; huuli oli halveksivasti koholla ja sapeli ulkona tupesta. Hän oli kahden vaiheilla, tuliko hänen noudattaa miehistä mieltään ja puolustaa naista vai kansalaisvelvollisuuttaan, joka käski häntä jättämään naisen heidän haltuunsa.

Äkkiä näkyi Bons-Enfants-kadun kulmassa välähtelevän useita kiväärinpiippuja ja kuului kulkuvartion tahdikkaita: askelia. Huomattuaan väenkokouksen kulkuvartio pysähtyi noin kymmenen askeleen päähän siitä, ja korpraalin ääni huusi: »Ken siellä?»

»Ystävä», huusi Maurice, »ystävä! Tule tänne, Lorin!» Mies, jolle tämä määräys annettiin, lähti marssimaan kahdeksan miehen etunenässä.

»Vai niin, se oletkin sinä, Maurice», sanoi korpraali, »jaha, elostelija, mitä sinä toimitat kadulla tähän aikaan?»

»Niin juuri, mennäksesi Sisarien ja Ystävättärien piirin kokoukseen.
Kyllähän se tiedetään.

Armaani, sun lempijäsi uskollinen, hellä käsi, puoliyö kun lyönyt on, avaa salvat kammion, jotka sulkevat sun multa illan tullen, tyttökulta.

»Erehdyt, hyvä ystävä. Olin menossa suoraa päätä kotiin, kun huomasin tämän naisen rimpuilevan vapaaehtoisten käsissä. Juoksin paikalle ja kysyin, miksi hänet oli pidätetty.»

»Sanoimme sen jo luutnantille», vastasi pikku joukon päällikkö, »koska hänellä ei ollut lupatodistusta.»

»Totta maar! Mutta on olemassa toinen käsky, joka tekee sen mitättömäksi.»

Näin vuorilla Kreikan Parnasson julisti Amor kuolematon: Sulo, Nuoruus, Kauneus ainiaan saavat passitta käyskellä missä vaan.

Hei, mitä sanot tästä käskystä, kansalainen? Se on kohtelias, niin ainakin minusta tuntuu.»

»Niin on, mutta minusta se ei näytä kumoavan edellistä. Ensinnäkään ei sitä ole julaistu Moniteurissä, toiseksi emme ole Kreikassa yhtä vähän kuin Parnassollakaan. Viimeksi ei nainen ehkä olekaan nuori, yhtä vähän kuin kaunis tai suloinenkaan.»

»Väitän päinvastoin, että hän on», sanoi Lorin. »Katsokaamme siis! Näytäpäs, kansatar, minulle, että olen oikeassa! Ota myssy päästäsi, jotta koko maailma voisi arvostella, koskeeko julistus sinua.»

»Voi, herra», sanoi nuori nainen painautuen Mauricea vasten, »suojeltuanne minua vihollisiltanne, suojelkaa minua nyt vielä ystäviltänne, rukoilen sitä teillä!»

»Näettekö, näettekö, hän piiloutua», sanoi vapaaehtoisten päällikkö.
»Luulen, että hän on ylimystön vakoilija, ilotyttö, katunainen.»

»Oi, hyvä herra», sanoi nuori nainen pannen Mauricen astumaan askeleen eteenpäin ja paljastaen lyhdyn valossa hetkeksi kasvonsa, joista uhkui nuoruus, kauneus ja hienous. »Oi, katsokaa minua, olenko sen näköinen kuin he sanovat?»

Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt, sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti kuin oli paljastanut ne.

»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»

»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:

»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»

»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan, jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»

»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»

»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää. Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»

»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»

»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja», sutkauttivat vapaaehtoiset.

»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota sopivaksi puhua housuista naisten kuullen. Sans-culottes merkitsee »ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.

    »Runoilija laulaa ja mä toistan sen
    hänen perässänsä kuiskaamalla:
             Englanti on pesä joutsenen
             ison kalalammen ulapalla.»

»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö; »myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen…»

»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä. Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»

»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»

»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään ruumiini Seineen.»

»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne, isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo sanankaan, niin käytä pistimiä!»

»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»

Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.

»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.

Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen rintaa vasten.

»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä vastuussa.»

»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»

»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan, »tunnussana?»… Asia on niin, että…»

»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma asiasi.»

»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti pari sanaa neuvoksi.»

Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä pitivät vapaaehtoisia kurissa.

»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi Lorin; »he eivät väitä vastaan».

»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»

»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä kansalainen Thermopyle sanoo».

»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan terveydeksi.»

»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakan
Thomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»

»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se, että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»

Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista kuin kaulan katkaisemista.

»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»

»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus jättää meidät yksiksemme tänne?»

»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit. Laulakaa sillä aikaa marseljeesia, se lieventää suruanne.

Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo, joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.

»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan…»

»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen mukaan, millä teistä näytän!»

»Ensinnäkin te sanotte herra, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö, kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»

»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä loppuun asti!»

»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi kauhean huonoon valoon».

»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet joka askelella.»

»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra… sinun seurassasi, kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»

»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen. Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme; jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»

»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli
Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:

»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard [ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»

»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»

»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä, päätä heti!»

Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla vaaditun valan yhtään nauramatta.

»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle 'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin roomalaista!»

»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne.
Kiitos, Lorin!»

»Eleonoora, viimeinkin suloiseen suostuit syntikin. Sä pelkäsit jo halutessas ja vielä sitä maistaessas. Mut kuinka pelkos poistaisin?»

III

Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen. Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima, hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen, puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.

»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi, herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»

»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla? Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»

»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan syrjäisessä talossa.»

»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun entisen talossa, jossakin ylimystön luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»

»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne.
No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»

»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».

»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole mitään salattavaa. Mistä te tulette?»

Sana herra ilmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.

Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään.
Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.

Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.

»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.

»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi, jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea teitä.»

Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan määrää.

»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuen
Saint-Bernardin rantakadulle.

»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä olen enimmin apunne tarpeessa».

»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että sanotte, ketä puhuttelen?»

»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».

»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»

»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos teidät olisi viety vartiotupaan.»

»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa ollakseni tasavaltalainen.»

»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan; ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon, ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te, pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka, jossa hän asuu. Siinä kaikki.»

»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle. Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy jokin salaisuus… Olette vaiti… no niin, ei puhuta siitä enää! Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»

»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa. »Kun tulemme sinne, jätätte minut.»

»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta.»

»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»

»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame! Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen uudestaan!»

»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä yrittänyt».

Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa pieni Blèvrejoki.

»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini, hyvästi, jalomielinen suojelijani!»

»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»

»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»

Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin, että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.

»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte yhden sormuksenne?»

»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra… ystävä. Älkää jättäkö minua tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»

»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on pakko säilyttää».

Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan, kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.

»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä enää koskaan?»

Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.

Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi, ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka oli Mauricessa herättänyt.

»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia? Mutta silloin… kautta kunnianne?»

»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin vaikeata.»

»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?… Tapahtukoon mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»

»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi, mikäli minusta tuntuu.»

»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice sulkien silmänsä.

»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi hän, »minä rukoilen teitä!»

Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti; ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla, kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.

Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.

Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki. Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut niiden salaiset säikeet väräjämään.

Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan paikalleen sanattomana, horjuen.

Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.

Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton tosiasia.

Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä. Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia kohti, joka oli Roule-kadulla.

Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.

»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.

»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri, että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen poikueensa.»

»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä, joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»

»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän johtajansa, pitkä laiha mies… jonka oli luonut kaartin miesten pariin eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta Madelonnettes-kadun kautta.»

Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät, että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan levottomaksi.

Palattuaan kotiin Maurice tapasi kotiapulaisensa; tähän aikaan ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan levottoman odottamisensa vuoksi.

Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa, vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.

Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain englantilainen sana Nothing (ei mitään).

Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen. Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.

Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja nimitti nyt itseään Scaevolaksi.

Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä. Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.

Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata. Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan sitten, minne hän oli mennyt.

Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut alentavaa.

Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen. Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.

Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys tuoksui peninkulman päähän.

Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää, että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen kirjoittajan että sen piilottajan?»

Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse Troijan Pariksenkin lakin häpeään.

Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.

»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on vaarassa. Hyi sentään!»

»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta, jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»

»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta naista».

»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.

»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!

Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan, ilmojen ylvään yksinvaltiaan? Päästäiskö tiikeri gaselliraukan käpälän alta vielä karkaamaan?»

»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»

»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»

»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä rakastunut.»

Älä lempeäs turhaan salaa. Varmemminhan sydänalaan iskee nuoli Venuksen kuin Zeuksen ukkonen.»

»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».

»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten; tiedätkö uutisen?»

»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin; heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä, mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen toistamiseen.»

»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.

»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»

»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»

»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»

»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse
Templessä.»

»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut kaksisataa rakastajaa.»

»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis. En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe kaikkia.»

»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno kettu.»

»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»

Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi päästä hänen jäljilleen.

»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen; tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin koristettuina ja eternellikruunut päässään.»

»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme, toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys, ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»

»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo. Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari, huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden juhlamenojen järjestys ja kulku.»

Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta, ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.

»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.

»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi. Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas ankarasti, tulet hakemaan minua.»

»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillen
Lorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.

»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni ohi.»

»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa, päinvastoin toinen ohjaa toista:

Tasavalta käskee, että kansalaisten ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten; vapauden pyhää alttaria varten on malli muinais-Hellaan sulotarten.

Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa! Hyvästi, rakas ystävä.»

Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.

Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on, kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet, jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.

Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi. Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä 1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.

Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.

Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät, kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat valkeat kuin norsunluu.

Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen yhteiskunnallisesta asemastaan.

Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi, ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon. On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.

Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja, lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.

Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja Kreikan urhoilla oli.

Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa miestä.

Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti, vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa, toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana, kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa, joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!» huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut mukana kuten ennen.

Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä aikakautena vietettiin.

Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet. Mauricea odotettiin kärsimättömästi.

Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli, kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita ja ylimysmielisiä kohtaan.

Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.

Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun. Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti, teki yön muistot selviksi joka askeleella.

Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin.

»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi, että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä jossakin ikkunassa?»

Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan. Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella polttikin vielä.

Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja, hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan, kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut, muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet näyttivät sumu ja sade hävittäneen.

»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen asuntona.»

Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään, sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui kotiin epätoivoissaan.

»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»

Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13 päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.

Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.

Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.

Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.

Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli mahdotonta nukkua.

Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita; toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa, kolmas veljeensä.

Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain silmillään ja hänen mielensä oli muualla.

Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.

Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen, joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.

Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:

»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet kylliksi?»

»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset saa enää suudella äitiään?»

»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»

Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille kasvoilleen.

»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»

»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen, joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa, tiesittekö vehkeilystä?»

Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi. Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.

Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan, mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.

»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»

»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata teille».

»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea rikolliset.»

»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä vastaankaan.»

»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä veljenpoikasi sanoo».

»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu… Älkää herättäkö häntä.»

Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.

Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät nyt vuoteen.

Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä silmäyksellä.

»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa», sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut olemassa».

»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»

»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe, että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa hänet?»

»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No niin, ryhdytään toimiin! — Tison! … Kutsukaa Tison!»

Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.

Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.

»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison mainitsi jonkin nimen.

»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän puolestaan.»

»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon, joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva Capetille sanomatta mitään.»

Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua, kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi silmäyksen madame Elisabethin kanssa.

»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile; mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos mennessäni?»

Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:

»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan, minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»

»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti, tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä, mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle etukäteen.»

Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu, vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.

Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet hänestä lauhkean kuin lampaan.

»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».

»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää meidän tyttöämme Templeen?»

»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»

»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä välin…»

»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä…»

»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni huonon käänteen».

»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen sanovan, että saamme nähdä.»

»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan heidät».

»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun yltäsi, niin saatpa nähdä.»

Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos kuningatar tekisi vastarintaa.

Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.

»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»

»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»

»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!…
Säälitäänkö minua?… Minulta viedään tyttäreni.»

Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää yllään.

Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin, Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien mielikuvitusta.

»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan, kuin sinä olet…»

»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies, »kuulehan…»

Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on esittänyt Agrippinaa vastaan.

»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan, »minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».

»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».

»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän minulta!»

»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa kahta äitiä!»

»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne teidän haltuunne».

Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän kauhean uhrauksen.

Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:

»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi, poikani.»

Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan kylmänä ja taipumattomana:

Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen, etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.

Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.

»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madame
Elisabeth.

»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on jo liikaa!»

Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:

»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni; oliko käsiala sama kuin tässä?»

»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana. »Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä sinun ihmetyösi.»

»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen puolestaan.»

»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen. Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän kuoleman… Mutta… jos hän kuolee… Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla ylhäällä minä kiitän häntä… Hänen nimensä on…»

VII

Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin, koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa kuninkaallinen perhe.

Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.

Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.

Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen, jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni, ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.

Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä, ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa ajatella tuntematonta naistaan.

Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin oli sanonut:

Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.

On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.

Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.

Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.

Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.

Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä, virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.

Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen. Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.

Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai yliluonnollista olentoa.

Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen ilmoittamatta asiasta kenellekään.

Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin perustuslaiksi, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.

Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä kirjoitetut nimet.

Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea silmälasiansa ylitse:

»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»

»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään ystäväni nimeä».

»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko maailman. Missä tuo ystävä asui?»

»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen muuttaneen.»

Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.

»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.

»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»

Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin, jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.

»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari, »olisi tarvis tietää sukunimi».

»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä ristimänimiä».

»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».

»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka, kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»

Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.

»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään…» sanoi ovenvartija.

»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on siihen sanomista?»

»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on luultavaa, ettet löydä häntä.»

Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.

Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta eivät voiman edessä».

Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.

Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen, katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle, heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä, kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.

Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa, jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.

Epätoivoisena Maurice juuri aikoi kääntyä takaisin päin, kun hän äkkiä huomasi valoa erään ahtaan käytävän mutkasta. Hän uskaltautui tuohon synkkään käytävään huomaamatta, että samalla hetkellä hävisi kiireesti puutarhamuurin taakse eräs utelias pää, joka jo neljännestunnin ajan oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään eräästä muurin yli ulottuvasta puusta.

Muutama sekunti tuon pään häviämisen jälkeen ryntäsi kolme miestä tuohon samaan muuriin puhkaistusta ovesta siihen käytävään, johon Maurice oli erehtynyt menemään, ja neljäs mies sulki käytävän oven suuremmaksi varmuudeksi.

Maurice oli löytänyt käytävän pihan perältä, ja tämän toiselta puolen tuo valo lähti. Hän kolkutti erään yksinäisen ja kurjan talon ovelle, mutta heti ensimmäisen koputuksen jälkeen sammui valo.

Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni takaisin käytävään.

Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui siitä ulos ja kuului vihellys.

Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä itsestään.

Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.

Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä, jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja sitoi hänen silmänsä.

Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa ilman että ketään olisi saapunut.

Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.

Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi, koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.

»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua taikka huudat.»

Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli mahdotonta.

»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä, olet vakoilija.»

»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan, jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita, pelkureita, pelkureita!»

Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt armoa.

»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä alttiiksi.»

»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»

»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»

Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan rintaansa.

»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa jäljellä.»

»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»

»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä ääni.

»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum… isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»

Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.

Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:

»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies, Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin, kun hän kuolee vapauden puolesta.»

Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.

»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori mies!»

»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani. Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»

Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan, sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.

»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».

Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita. Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi toisille:

VIII

Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies, jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta, tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.

Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta vartioitiinko häntä?

Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa, mutta ei katkennut.

Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä, olisi hän ehkä voinut paeta.

Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän päätteli olevansa yksin.

Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä, nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään, huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.

Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän esineen, olisi hän pelastunut.

Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.

Tähän rautaan, jota hän lantiollaan kannatti seinää vastaan, hän hankasi nuoraa, joka sitoi hänen ranteensa. Toimitus oli pitkällinen, lapion terä leikkasi hitaasti. Hiki virtasi hänen otsaansa pilkin: hän kuuli ikäänkuin lähenevien askelten ääntä. Hän teki viimeisen voimakkaan, tavattoman, äärimmäisen ponnistuksen; puoleksi kulunut nuora katkesi.

Tällä kertaa hän päästi ilon huudahduksen; hän oli varma ainakin siitä, että saisi kuolla puolustautuen.

Hän ei ollut erehtynyt; hän ei tosin ollut kasvihuoneessa, vaan eräänlaisessa paviljongissa, jonne oli tuotu talveksi muutamia sellaisia paksulehtisiä kasveja, jotka eivät siedä kylmää vuodenaikaa ulkoilmassa. Nurkassa olivat ne puutarhatyökalut, joista yksi oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen. Häntä vastapäätä oli ikkuna: hän syöksyi sitä kohden; sen sulki ristikko ja ulkona oli vartiossa mies pyssy kädessä.

Toisella puolen puutarhaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä oli pieni kioski, samantapainen kuin se, missä Maurice oli. Kaihdin oli laskettu alas, mutta sen läpi loisti valo.

Hän lähestyi ovea ja kuunteli: toinen vartiomies käveli edestakaisin oven edessä. Tämän askelet hän oli kuullut.

Mutta käytävän perällä kuului puheen sorinaa: nähtävästi oli neuvottelu muuttunut väittelyksi. Maurice ei voinut kuulla puhetta yhtäjaksoisesti. Kuitenkin hän saattoi kuulla muutamia sanoja ja näiden joukosta, ikäänkuin välimatka olisi vain näitä varten ollut pienempi, hän kuuli sanat vakoilija, tikari, kuolema.

Maurice tuli kahta tarkkaavaisemmaksi. Jokin ovi avautui, ja hän alkoi kuulla selvemmin.

»On», sanoi eräs ääni, »on, hän on vakooja, hän on keksinyt jonkin seikan ja hänet on varmasti lähetetty urkkimaan meidän salaisuuksiamme. Jos laskemme hänet vapaaksi, saattaa hän antaa meidät ilmi.»

»Sanansa hän kyllä antaa ja sitten syö sen. Onko hän aatelismies, jolta hänen sanaansa uskottaisiin?»

Maurice kiristi hampaitaan kuullessaan muutamien ihmisten vielä vaativan, että tuli olla aatelismies, pitääkseen vannomansa lupauksen.

»Varmastikaan hän ei tunne eikä tiedä, mitä me teemme, mutta hän tuntee osoitteen ja tulee lakaisin ison joukon keralla.»

»No niin», sanoi se ääni, jonka Maurice oli kuullut useita kertoja ja jota hän piti päällikön äänenä, »se on siis päätetty?»

»Totta kai on, sata kertaa on; en käsitä teidän jalomielisyyttänne, hyvä herra: jos yhteishyvän valiokunta saisi meidät käsiinsä, saisitte nähdä, kuinka mutkattomasti se menettelisi.»

»Minulla on vain yksi ääni, hyvät herrat, ja olen antanut sen hänen vapauttamisensa puolesta. Teillä on kuusi, ja kaikki olette äänestäneet kuolemaa. Olkoon menneeksi siis kuolema.»

»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»

»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää. Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»

»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden ennenkuin minut murhataan».

Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui hirvittäväksi aseeksi.

Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan suojaisi häntä.

Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.

»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»

»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»

»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän lukee.»

»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä vai pistämään tikarilla?»

Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.

Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja ovi avautui vähitellen.

»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä vielä pääsen pakoon.»

Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon, josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne, hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen niin paljon kuin ehti, juoksi portille.

Portin sulki kaksi salpaa ja lukko. Maurice työnsi auki molemmat salvat, tahtoi avata lukon, mutta hänellä ei ollut avainta.

Tällä haavaa olivat hänen ahdistamansa ehtineet ulkoportaille ja huomanneet hänet.

»Tuolla hän on», huusivat he, »ampukaa hänet, Dixmer, ampukaa hänet; tappakaa, tappakaa!»

Maurice päästi karjunnan: hän oli suljettuna puutarhaan. Hän mittasi silmillään muureja: ne olivat kymmenen jalkaa korkeat.

Maurice oli noin kolmekymmentä askelta heistä edellä; hän katseli ympärilleen kuten tekee kuolemaantuomittu, joka hakee pelastusmahdollisuuden varjoakin tehdäkseen siitä toden.

Hän teki vain yhden harppauksen, kymmenen jalan harppauksen, tarttui kaihtimeen, kiskaisi sen alas, heittihe ikkunan lävitse rikkoen sen ja putosi valaistuun huoneeseen, jossa istui nainen lukemassa valkean ääressä.

»Astu syrjään, Geneviève, astu syrjään», huusi Dixmerin ääni, »astu syrjään, jotta tapan hänet!»

Ja Maurice näki kymmenen askeleen päässä pyssynpiipun suuntautuvan itseään kohti.

Mutta tuskin oli nainen katsahtanut häneen, kun hän päästi kauhean huudon ja sensijaan, että olisi miehensä käskyn mukaisesti vetäytynyt syrjään, heittäytyi hänen ja pyssynpiipun väliin.

Tämä liike sai Mauricen koko huomion kohdistumaan tuohon jalomieliseen olentoon, jonka ensimmäinen liike oli tarkoitettu suojelemaan häntä.

Maurice päästi nyt vuorostaan huudahduksen. Siinähän oli hänen niin etsimänsä tuntematon.

Sitten hän huusi kääntyen murhaajiin, jotka olivat tulleet ikkunan eteen käsissään erilaiset aseet:

»Hän on vakoilija», huusi Dixmer, jonka lempeä ja levollinen ulkomuoto oli saanut leppymättömän päättäväisen ilmeen, »hän on vakoilija, ja hänen on kuoltava».

»Hänkö vakoilija?» sanoi Geneviève, »hänkö vakoilija? Tulkaa tänne, Dixmer! Kun sanon teille vain sanan, huomaatte erehtyneenne tavattomasti.»

Dixmer lähestyi ikkunaa; Geneviève astui hänen viereensä ja kumartuen puhui miehensä korvaan muutaman sanan hyvin hiljaa.

Nuori nainen ei vastannut tällä kertaa mitään, vaan kääntyi Mauriceen päin ja ojensi hymyillen hänelle kätensä.

Dixmerin piirteet muuttuivat jälleen omituisen sävyisiksi ja kylmiksi.
Hän laski pyssynsä perän maahan.

Sitten hän teki tovereilleen merkin, että he seuraisivat, meni heidän parissaan vähän loitommalle ja sanoi heille muutaman sanan, minkä jälkeen he poistuivat.

»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä tuntee sen koko maailma».

Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomana
Mauricea kohti.

»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana, hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis vieläkin kerran anteeksi!»

Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.

»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja. Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että kuolemanne oli päätetty asia.»

»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»

»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme, ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena, suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»

»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen, eikö niin?»

Sitten hän sanoi laskien kätensä Mauricen olkapäälle ja katsoen häntä hymyillen:

»Ja nyt, kun olemme näin tultavien ja ystävien parissa, voin kai kysyä teiltä, mitä te aioitte tehdä täällä, nuori mies? Ymmärtäkää», lisäsi nahkurimestari, »että jos haluatte olla vastaamalta, on se täysin vallassanne».

»Niin, puhuitte naisesta», sanoi porvari; »tiedän, että oli puhe naisesta».

»Hyvä Jumala! Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi Maurice; »ymmärränhän hyvin, että olen teille selityksen velkaa. No niin, hain naisia, joka oli naamiaisissa muutama päivä sitten sanonut asuvansa tässä korttelissa. En tiedä hänen nimeänsä, asemaansa enkä osoitettansa. Tiedän ainoastaan olevani hullun rakastunut, että hän on pieni…»

»Ompelijalemmityinen…»jatkoi Maurice; »ja häntä miellyttääkseni olin ottanut ylleni tämän kansanomaisen puvun».

»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti, näyttämättä vähintäkään epäilystä.

»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä, oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen väärinkäyttävän nimeänne.»

»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen: »saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme…»

»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»

»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun suostua».

»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet leivän».

»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen…» änkytti hän.
»Tämä puku… huono kuntoni…»

»Hyvä on, menenpä rauhoittamaan tovereitani», sanoi nahkurimestari.
»Lämmitelkää sillä aikaa, rakas ystävä.»

»Voi, hyvä herra», sanoi nuori nainen äänenpainolla, jota hän turhaan koetti saada moittivaksi, »olette rikkonut sananne, olette ollut varomaton».

»Kuinka, madame», huudahti Maurice, »olenko tuottanut teille ikävyyksiä? Voi, antakaa siinä tapauksessa anteeksi; lähden pois enkä milloinkaan…»

Mauricen muuten niin valkeassa ja hienossa paidassa, joka oli hänen karkeiden tapojensa jyrkkänä vastakohtana, näkyi tosiaankin suuri, punainen, kuivunut läiskä.

»Älkää huoliko olla levoton, madame», sanoi nuori mies; »eräs salakuljettajista pisti minua tikarillaan».

Geneviève kalpeni ja sanoi tarttuen hänen käteensä: »Antakaa minulle anteeksi se paha, mitä teille on tehty!

Te olette pelastanut henkeni, ja minä olen ollut vähällä joutua syypääksi kuolemaanne.»

»Olenhan saanut runsaan palkan löytäessäni teidät; sillä ettehän ole silmänräpäystäkään uskonut, että hain ketään muuta kuin teitä?»

»Tulkaa minun mukanani», keskeytti Geneviève; »annan teille puhtaat vaatteet… Eihän pöytäkumppaniemme sovi nähdä teitä tuossa kunnossa, sehän olisi heille liian kauhea moite.»

Geneviève saattoi sitten Mauricen isoon pukeutumishuoneeseen, joka oli niin muhkea ja aistikas, ettei sellaista voinut odottaa olevan nahkurimestarin talossa. Tämä nahkurimestari näytti totta tosiaan miljoonamieheltä.

Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin, joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.

Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria, päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt jakobiinitakki ja punainen lakki.

»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet, jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme. Käykäämme pöytään, kansalaiset!»

»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini. Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»

Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat; vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet, salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno, ollakseen nahkakauppiaan käsi.

Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän ympärille.

Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä. Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.

Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän pieneen piiriinsä.

Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni esittelypuheensa kaikkia.

»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin. Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin ammatti muuttaa miehen!»

Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän sai nähdä, mursi hänen sydämensä.

Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa. Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta 1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin, kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas; hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève tuon kuilun?… Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi: rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.

Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.

Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen, joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia laskettelevalle kelpo porvarille.

Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan. Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?

Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi uutisia Templen tornissa olevista vangeista.

Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.

Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.

Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille, joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.

»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan, ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».

»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden», jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti. No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»

»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino, sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä eikä onnistuttu».

»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».

»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen Pariisiin».

»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyi
Morand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»

»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea, »olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat tiedot?»

»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on silkkaa totuutta».

Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan
Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.

»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies, joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa. Loput tiedätte itse.»

»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin ihmeellinen…»

»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja mikä hän oli.»

Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän vapaammin.

»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa, että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan hälytyksen Templessä?»

»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä päivystäjänä, tunsi hänet.»

»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»

»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt häntä?»

»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei tehnyt mitään.»

»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi Dixmer
Mauricelle nauraa hohottaen.

»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin Maison-Rougen ritarin».

»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala, se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet, mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni, en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»

»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»

Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:

»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko, ettei niin tehty.»

»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari joutui?».

»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».

»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?» huudahti Geneviève.

Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.

»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä olettamus».

»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton varomattomuus».

»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»

»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää henkensä niin hirveällä tavalla?»

»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on rakastunut Antoinetteen?»

Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti. Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta. Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä ollut kiintyneenä Genevièveen.

»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme vastaan.»

»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut kuningatarta».

»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla ritaria kohtaan…»

»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua, joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan, silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»

»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa, ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»

»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti.
»Hyvästi, kansalainen.»

Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta, jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään illan kuluessa.

»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen luokseen.

»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.

»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»

Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän ympärillä.

Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat Templen mustille muureille.

Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja poltteli vartiosotilaita.

Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.

Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli peitelty kaihtimilla.

Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko päivän heidän tuloaan.

Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi vartiota johtavaa kersanttia.

»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.

»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi, kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»

»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton isä?» sanoi kersantti.

»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen kuukauteen, ja syleillä häntä… noin, noin, oikein perusteellisesti, kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»

»Näin velvollisuus, isänmaa veresi äänen vaimentaa. Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi, niin uhraa kaikkes velvoll…»

Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat sointumaan eepi, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä hetkellä.»

»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»

»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista: kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».

»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään, »tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»

»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta, kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti, sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi…»

»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies, joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»

»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».

»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten sanoit, olla tuumiskelematta…»

»Nicetten näin yksinään lehtohon päin viileään eilen lähtevän käyskelemään…»

Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.

»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on lapsia».

»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.

»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientä
Capetia».

Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.

Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.

»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan, saatpa nähdä.»

»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin menemme, mestari Simon?»

»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»

»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»

»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut, kansalainen kersantti? Vastaapas.»

»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä, joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»

»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi, joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule rangaista.»

»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa Rouva Véto-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»

»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet heittiö?»

»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään
Capet… eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».

»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»

»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista…»

»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»

Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.

»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».

»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.

Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.

Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut erottaa.

»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»

»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista täällä sotilaitten keskellä.»

»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja kauhuissaan.

»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille, joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään, mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»

Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.

»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»

»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».

»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».

»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».

»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä kertaa uhkasi oikein todella.

»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt lasta».

»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa Madame Vétoa, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»

»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä pettureita!»

»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice Lindey on petturi».

»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».

»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä. Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»

»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»

»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen
Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»

»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä lailla!»

»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»

Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti heidän luoksensa.

»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko nähnyt äitisi?»

Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.

Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka näytti kirjelipulta.

»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä häntä silmistäsi.»

»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut nähnyt kolmeen kuukauteen.»

Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello oli hälytyskello.

Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään.
Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.

Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle sulkemaan pääsyn.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän tahtoo.»

»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä mitään, minä vain haluan».

»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»

»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»

»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»

»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje on annettava meille».

»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne»
(Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».

»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»

»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»

»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».

»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä… Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»

»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.

»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»

»Nähdä tytärtäni!… Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.

»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»

»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos…»

»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi
Maurice.

»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»

»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan… jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»

Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.

»Kuuletko, Antoinette?… Minun tyttöni!… Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»

Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.

»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»

»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».

»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»

Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.

»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»

»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»

Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.

»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».

»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut tulla tänne yksinään.»

»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen. Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»

»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin; haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan tytärtänne takaisin?»

»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar; »ymmärtäkäähän toki!»

»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar.
»Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»

»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät uskomaan!»

»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»

Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti riemuissaan ylös korkealle huutaen:

»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»

»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»

Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He avasivat sen ja lukivat:

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama? Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja kuningattarella?»

Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.

»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar, kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.

»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette, »vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon paperin, teette laupeuden työn».

»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian typerää.»

»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa tyttöni epäluulonalaiseksi».

»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos olisi ollut ihan yksin.

Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla tavoilla.

»Idässä valvoo ystävä [alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»

»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren etuja.»

»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita englantilaisiin».

»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa se varmasti ei ole».

Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan, jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja madame Elisabethin kanssa.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun seurauksia.

Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä; eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.

Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli ollut nöyrän kunnioittava.

Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen, jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève? Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?

Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan, hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta. Turhaan, ketään ei ilmestynyt.

Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen epäluulojen kuohuttamana.

Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia. Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä juomaan seurassaan kupin suklaata.

Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä; mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä, Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa. Maurice suostui siihen.

»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».

»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko ajan askarrutti.

»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos. Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä, on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin työssään; hän on tositaiteilija.»

Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.

Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun oli työhönsä.

»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä», sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot ovat polttaneet silmäni.»

Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten hiljaa:

»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä heitä!»

Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden 1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän yhtämittaiseksi taisteluksi.

Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja palata Templeen.

Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta; tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen aina valoi hänen sydämeensä.

    »Kaipuutas yhäti peittelet suotta.
    Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.
    Rinnastas huokaus hiipii salaa,
    rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»

Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni nauraen.

»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta pikku Capetista».

XII

Maurice oli tosiaankin elänyt jo jonkin aikaa sekä varsin onnellisena että varsin onnettomana yhtaikaa. Täten käy aina suurten intohimojen syttyessä.

Päivätyö Lepelletierin piirissä, iltakäynnit vanhalla
Saint-Jacqucs-kadulla, muutamat pistäytymiset tuolloin tällöin
Thermopylen kerhossa veivät koko hänen aikansa.

Hän tiesi varsin hyvin, että nähdessään Genevièven joka ilta hän siten joi suurin kulauksin toivottoman rakkauden maljasta.

Geneviève oli noita ujoja, mutta nähtävästi herkkämielisiä naisia, jotka vapaasti ojentavat kätensä ystävälle, jotka sisarellisen luottavasti tai neitseellisen tietämättöminä koskettavat huulillaan hänen otsaansa; joille lausutut rakkauden sanat tuntuvat rienaukselta ja lihalliset himot pyhyyden häväistykseltä.

Jos Rafaelin ensimmäisen tekotavan kankaalle kiinnittämissä kaikkein puhtaimmissa unelmissa esiintyy hymyhuulinen, siveäkatseinen, taivaallisilmeinen Madonna, on tämä lainattava Peruginon jumalaiselta oppilaalta Genevièven muotokuvaksi.

Kukkien keskellä, joitten tuoreus ja tuoksu hänessä oli, erossa miehensä työstä ja miehestä itsestään, Geneviève näytti Mauricesta joka kerta, kun hän hänet näki, elävällä arvoitukselta, jonka tarkoitusta hän ei osannut arvata ja jonka ratkaisua hän ei uskaltanut pyytää.

Eräänä iltana jäätyään talon tapojen mukaisesti Genevièven kanssa kahden, molempien istuessa sen ikkunan ääressä, jonka läpi hän eräänä yönä oli tullut niin äkkiä ja sellaisella hälinällä, kukkivien syreenien tuoksun leijaillessa sen tuulenhenkäyksen mukana, joka saapuu kirkkaan auringonlaskun jälkeen, Maurice pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli seurannut Genevièven älykästä ja uskonnollista katsetta, joka näytti tarkastavan hopeisen tähden syttymistä sinitaivaalla, vihdoin rohkeni kysyä, miten oli mahdollista, että hän oli niin nuori, miehensä ollessa jo yli keski-iän, niin hienosti sivistynyt, kun kaikki todisti hänen miehensä saaneen niukan kasvatuksen ja olevan alhaista sukuperää, vieläpä niin runollinen, hänen miehensä huomion kohdistuessa tehtaansa nahkojen punnitsemiseen, levittelemiseen ja värjäykseen.

»Ja sitten, mitä tekemistä on nahkurimestarin kodissa tällä harpulla, tällä pianolla, näillä pastelleilla, joitten olette myöntänyt olevan teidän tekemiänne? Mistä johtuu viimein tämä aristokratia, jota kammoan toisissa, mutta ihailen teissä?»

»Kiitän teitä kysymästä: se todistaa, että olette hienotunteinen mies ja että ette ole milloinkaan hankkinut minusta tietoja muilta henkilöiltä.»

»En milloinkaan, madame», sanoi Maurice; »minulla on uskollinen ystävä, joka kuolisi puolestani, minulla on sata toveria, jotka ovat valmiit marssimaan minne ikinä heidät johtaisin; mutta koska on kysymyksessä nainen ja etenkin sellainen nainen kuin Geneviève, tunnen kaikista näistä henkilöistä vain yhden, johon luotan, itseni».

»Kiitos, Maurice», sanoi nuori nainen. »Siinä tapauksessa kerron teille itse kaiken sen, mitä haluatte tietää.»

»Tyttönimenne ensinnäkin?» kysyi Maurice. »En tunne teitä muuten kuin miehenne nimeltä.»

Geneviève ymmärsi tässä kysymyksessä piilevän rakkauden itsekkyyden ja hymyili.

»Isäni», jatkoi Geneviève, »joutui puille paljaille Amerikan sodan jälkeen, johon ottivat osaa isäni ja vanhempi veljeni».

»Kuitenkin olette sanonut minulle, että tyttönimenne oli Geneviève du
Treilly.»

»Niin sanoin, herra Maurice; sukuni oli rikas, mutta ei millään tavoin aatelia.»

»Oi, ei», sanoi Geneviève. »Amerikassa oli isäni joutunut ystävyyssuhteisiin hra Morandin isän kanssa. Hra Dixmer oli hra Morandin liikeasiain hoitaja. Kun hra Morand huomasi taloudellisen häviömme ja tiesi hra Dixmerin varakkaaksi, esitti hän tämän isälleni, joka vuorostaan esitteli hänet minulle. Näin, että naimiskauppa oli etukäteen päätetty, ja ymmärsin, että se oli perheen toivomus; en rakastanut enkä ollut milloinkaan rakastanut ketään; suostuin. Olen kolme vuotta ollut Dixmerin vaimo, ja minun täytyy sanoa, että näinä kolmena vuonna on mieheni ollut minua kohtaan niin hyvä, niin erinomainen, etten, tästä maun erilaisuudesta ja ikäerosta huolimatta, hetkeäkään ole katunut avioliittoani.»

»Mutta», sanoi Maurice, »silloin kun menitte naimisiin hra Dixmerin kanssa, hän kai ei vielä ollut tämän tehtaan johdossa?»

»Ei; asuimme Bloisissa. Elokuun 10 päivänä hra Dixmer osti tämän talon ja tehtaat, jotka kuuluvat siihen; jottei joutuisi tekemisiin työläisten kanssa, säästääkseen minua edes näkemästä sellaista, joka saattaisi loukata, kuten te Maurice, sanoitte, hiukan aristokraattisia tapojani, hän antoi minulle tämän paviljongin, jossa elän yksinäni, hiljaisesti, tapojeni ja toivomusteni mukaan ja onnellisena silloin, kun ystävä sellainen kuin te, Maurice, saapuu virkistämään minua tai ottamaan osaa haaveiluihini.»

»Nyt, hyvä ystävä», sanoi hän vetäen kätensä pois, »nyt tiedätte, miten olen hra Dixmerin vaimo».

»Niin kyllä», vastasi Maurice katsellen Genevièveä kiinteästi silmiin; »mutta ette ole kertonut, kuinka hra Morand on tullut hra Dixmerin liikekumppaniksi».

»Oi, se on varsin yksinkertaista», sanoi Geneviève. »Hra Dixmerillä oli, kuten sanoin, jonkin verran varoja, mutta ei kuitenkaan riittävästi ostaakseen yksinään niin suurta tehdasta kuin tämä on. Kuten muistatte minun kertoneen, oli hänen suosijansa hra Morand isäni ystävä; tämän poika on antanut puolet pääomasta; ja hän, kun tunsi kemiaa, antautui liikkeenharjoitukseen niin toimekkaasti, kuin olette huomannut, ja siitä johtuu, että hra Dixmerin liike, jonka koko teknillinen puoli on uskottu Morandille, on kasvanut tavattoman suureksi.»

»Ja hra Morand on myöskin hyviä ystäviänne, eikö niin, madame?» sanoi
Maurice.

»Hra Morandilla on jalo luonne, ylevimpiä sydämiä taivaan alla», vastasi Geneviève vakavana.

»Ellei hän ole antanut siitä teille muita todisteita», sanoi Maurice, jota hiukan kirveli nuoren naisen miehensä liikekumppanille suoma ylistys, »kuin että on ottanut perustamiskustannuksiin osaa puolella ja keksinyt uuden marokinivärin, sallikaa minun huomauttaa, että kiitosvirtenne hänestä on varsin mahtipontinen».

»Mutta hänhän on vielä nuori, eikö olekin?» kysyi Maurice, »vaikka onkin vaikeata määritellä hänen ikäänsä, kun hänellä on vihreät silmälasit».

Maurice puri huuliaan. Hän oli aina epäillyt Morandin rakastavan
Genevièveâ.

»Vai niin», sanoi Maurice, »tuohan selittää hänen tuttavallisuutensa teidän seurassanne».

»Sen hän pysyttää niissä rajoissa, joissa olette nähnyt, hyvä herra», vastasi Geneviève hymyillen, »eikä tämä tuttavallisuus, joka tuskin on niinkään suuri kuin ystävän, nähdäkseni kaivannut selitystä».

»Oi, anteeksi, madame», sanoi Maurice, »tiedättehän, että voimakkaasti kiintyessä johonkin ihmiseen aina tuntee mustasukkaisuutta, ja minun ystävyyteni oli mustasukkainen sille ystävyydelle, jota näytte tuntevan hra Morandia kohtaan».

Maurice vaikeni. Geneviève puolestaan oli myös vaiti. Tuona päivänä ei enää ollut puhetta Morandista, ja Maurice erosi Genevièvestä tällä kertaa rakastuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli mustasukkainen.

Sitäpaitsi, niin sokea kuin tuo nuori mies olikin intohimonsa sitomat siteet silmillään ja sydän kiihdyksissä, oli Genevièven kertomukseen jäänyt paljon aukkoja, paljon epäröintiä, monta salattua kohtaa, joita hän ei sillä hetkellä ollut huomannut, mutta jotka hän sittemmin muisti, jotka kiusasivat häntä äärettömästi ja joita ei mielestä saanut häipymään edes Dixmerin hänelle suoma suuri vapaus jutella Genevièven kanssa niin monta kertaa ja niin kauan, kuin häntä vain halutti, eikä myöskään se seikka, että heidät jätettiin kahden joka ilta. Päälle päätteeksi Maurice, josta oli tullut talon jokapäiväinen vieras, ei ainoastaan saanut olla ihan vapaasti Genevièven seurassa, jota hänen enkelimäinen puhtautensa tosin muutenkin näytti suojelevan nuoren miehen intohimolta, vaan nyt hän seurasi häntä myöskin niillä pienillä kävelyretkillä, joita Genevièven aina silloin tällöin täytyi tehdä tässä kaupunginosassa.

Tultuaan täten perheenjäsenen asemaan hän ihmetteli erästä seikkaa, nimittäin että mitä enemmän hän haki — kai voidakseen paremmin valvoa Morandin tunteita, kuten luuli, Genevièveä kohtaan, — Morandin tuttavuutta, jonka luonne, Mauricen ennakkoluulosta huolimatta, häntä miellytti ja jonka sivistyneet tavat joka päivä yhä enemmän voittivat hänen suosiotaan, sitä enemmän tämä omituinen mies näytti koettavan välttää häntä. Maurice valitti katkerasti tätä seikkaa Genevièvelle, sillä hän piti varmana, että Morand aavisti hänen olevan kilpailijan ja että tämä mustasukkaisuus loitonsi häntä.

»Kansalainen Morand vihaa minua», sanoi hän eräänä päivänä Genevièvelle.

»Teitäkö?» sanoi Geneviève katsoen häntä kummastuneena, »vihaako teitä
Morand?»

»Tahdotteko, että sanon sen teille?» huudahti Maurice. »Totta kai tahdon», vastasi Geneviève.

Maurice vaikeni äkkiä. Hän oli sanomaisillaan: »Koska minä rakastan teitä.»

»En voikaan sanoa teille, miksi», vastasi Maurice punastuen. Tuo huimapäinen tasavaltalainen oli Genevièven läheisyydessä ujo ja epäröivä kuin nuori tyttö.

»Sanokaa», vastasi hän, »ettette pidä toisistanne, niin voisin ehkä uskoa teitä. Teillä on tulinen luonne, loistava äly, olette hienosti sivistynyt; Morand on kemiaa harjoittava kauppias. Hän on ujo, hän on vaatimaton… ja juuri tämä ujous ja vaatimattomuus estävät häntä astumasta ensimmäistä askella lähentyäkseen teitä.»

»Voi, kuka on pyytänyt häntä astumaan ensimmäistä askelta minua kohden? Minä olen tehnyt ainakin viisikymmentä lähentymisyritystä, mutta hän ei ole vastannut, Ei», jatkoi Maurice pudistaen päätään, »varmasti siinä on toinen syy».

Seuraavana päivänä tämän keskustelun jälkeen hän saapui Genevièven luo kello kaksi iltapäivällä; tämä oli kävelypuvussa.

»Lähden Auteuiliin. On ihana ilma. Haluaisin kävellä osan matkasta. Ajamme vaunuissamme tullille saakka, jonne jätämme ne odottamaan, sitten kävelemme Auteuiliin, ja kun olen suorittanut asiani siellä, palaamme taas vaunuillemme.»

»Oi», sanoi Maurice mielissään, »miten ihanan päivän te järjestättekään minulle».

Molemmat nuoret lähtivät. Passyn toisella puolen he nousivat vaunuista, hyppäsivät keveästi tienlaitaan ja jatkoivat matkaansa jalan.

»Odottakaa minua puiston laidassa», sanoi hän; »kun olen valmis, tulen teidän luoksenne».

»Jos olisin tiennyt, ettei aika sopinut teille, Maurice, jos olisin tiennyt, että teillä oli vähän aikaa», sanoi Geneviève, en olisi pyytänyt teiltä tuota pientä palvelusta tulemaan kanssani, vaan olisin pyytänyt seurakseni…»

»En ensinkään. Tiedätte hyvin, että hra Morand on Rambouilletin tehtaalla eikä palaa ennenkuin illalla.»

»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».

Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot, kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.

Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään. Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli rakastaa häntä.

Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme, että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.

»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa…»

Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan, pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti valtatielle.

Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu, jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta, joka aina säilyy elävänä muistissamme.

Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa kädessään.

»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin surulliseksi tänään?»

»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen onneton; entä te?»

»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»

»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan johtuvan?»

»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista naurua, »sanoisin olevani hermosairas».

»Voi, sehän oli totta», mutisi nuori mies, »unohdin, että hra Morand palaa Rambouilletista tänä iltana, ja nythän tulee jo pimeä».

»Miksi ylistitte minulle Morandia niin mahtipontisesti muutama päivä sitten?» sanoi Maurice. »Se on teidän vikanne.»

»Milloin on kielletty», kysyi Geneviève, »lausumasta niille henkilöille, joita pitää arvossa, ajatustaan miehestä, josta pitää?»

»Tuo pitäminen on hyvin voimakasta, kun se panee jouduttamaan askeleita, kuten te tällä hetkellä teette, pelätessänne myöhästyvänne muutaman minuutin.»

»Olette tänään kohtuuton mitä suurimmassa määrässä, Maurice; enkö ole viettänyt osaa päivästä teidän kanssanne?»

»Olette oikeassa, vaadin liikaa tosiaankin», vastasi Maurice antaen kiivaudelleen vallan. »Palatkaamme hra Morandin luo, palatkaamme.»

»Niin», sanoi hän, »lähtekäämme hra Morandin luo. Hän on ainakin sellainen ystävä, joka ei milloinkaan ole tuottanut minulle kärsimystä.»

»Sellaiset ystävät ovat kullan arvoiset», sanoi Maurice ollen tukehtumaisillaan mustasukkaisuudesta, »ja minäkin omasta puolestani haluaisin tuntea sellaisia».

He olivat tällöin joutuneet valtatielle. Taivaanranta ruskotti; aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet kimaltelivat Invalidikirkon kullatuista korureunuksista. Ensimmäinen tähti, sama, joka muutamaa päivää aikaisemmin oli kiinnittänyt Geneviève» huomiota, tuikki taivaan kirkkaasta sinestä.

Geneviève veti kätensä pois Mauricen kainalosta alistuen surullisena kohtaloonsa.

»Voi», sanoi Maurice, »siksi, että olen vähemmän taitava kuin muutamat tuntemani henkilöt; siksi, etten osaa olla sellainen, että ihmiset minua rakastaisivat».

»Voi, madame, jos hän aina on hyvä, aina tasainen, niin se johtuu siitä, ettei hän kärsi.»

Geneviève laski taas uudestaan valkean kätensä Mauricen jäntevälle käsivarrelle.

»Minä rukoilen teitä», sanoi hän muuttuneella äänellä, »älkää puhuko enää, älkää puhuko enää».

Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.

»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin, etten menetä tätä ystävääni».

»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte minut katseellanne… olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun, Geneviève!»

»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni, jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan enää!»

»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä, jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne, Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»

»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut mieheni luokse».

Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki kummankaan sanomatta sanaakaan.

Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan; Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:

Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.

Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.

Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä, luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan. Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.

Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt kaikki jätettyään Genevièven.

Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin, niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat taivaanrannalla muotoa vailla.

Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa: saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään asti.

Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.

V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan, raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan tapahtumia.

Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.

Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus, omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.

»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä, »oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»

Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.

Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka käsiala sai hänet hätkähtämään.

Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan pelkän kirjeen tuoksun.

Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, mutta
Maurice viittasi häntä poistumaan.

Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa kohtalonsa ratkaisua.

On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen, ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.

Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli painettu piirin nimi), ja kirjoitti:

Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää tavata Teitä.» Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän jatkoi siis:

»On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä sydämeeni.»

Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi. Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen: hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.

Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.

Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä käsiksi yleisiin asioihin.

Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä. Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen kuninkaan hengen.

Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.

Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten
Dixmerille.

Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.

Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat (josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.

»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».

»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»

»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija, katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana sanoa.»

»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat kätkettyinä hänen sydämeensä.»

»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.
Ei hän muita tunne.»

»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta
Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»

»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa turvakseen.»

»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä, siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen, kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on suunniteltu…»

»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren luo asti?»

»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».

»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?» sanoi Morand.

»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».

»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»

»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä sama kohtalokin.»

»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään, jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut. Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»

Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi sitä lujissa kourissaan.

Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.

»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja sanokaa, mitä siitä ajattelette.»

Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.

»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse pelätä mitään».

»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte tapaamassa Auteuilissa?»

»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»

»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin ennenkin».

»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»

»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä: »malttakaahan…»

»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät; »hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».

»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan… ja toisinaan olemme olleet kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»

»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa, vaan varman tiedon.»

»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista asioista?»

»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä keltään muulta naiselta kuin teiltä».

»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.

»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se, mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa hänelle pari sanaa.»

»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»

»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en tee sitä!»

»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat vaatimukset saada teidät perääntymään?»

»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen, enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».

Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.

Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun sana sanalta.

»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne, ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun…»

»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin, »taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».

»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te, en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään henkilöitä murskaten heidät sitten.»

»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»

»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä asiassa».

Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja pani paremman ylleen.

Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:

»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»

Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.

Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin tahtoansa.

»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice. Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia, sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»

»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja tämä päätös on peruuttamaton.»

»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»

»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»

»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt ovat pelkkiä tekosyitä.»

»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin, ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt, jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»

Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti päinvastoin synkistävän häntä.

»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».

»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo, jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».

»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»

»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle, mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».

»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme mistään; kun sen sijaan lähellä…»

»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet katkeriksi.»

»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.

»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen, vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät, viimeisen kerran».

»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä omissaan.

»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».

»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua kohtaan menisi niin pitkälle».

»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer, menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin tähden».

Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa, vaan joka odottaa toisen esitystä.

»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»

»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä. Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»

»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia, niin tunnustakaamme vielä muutakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen… »Mitä minun olisi tunnustettava?»

»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään minun luonani saa teitä jättämään meitä.»

»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että nahkuri tuli vakuutetuksi.

»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana, jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita nahkatehtaassani.»

»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».

»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta olette puhunut?»

»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».

Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista hylkäämistä.

Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.

Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje, tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen ensimmäisenä aiheena.

Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.

Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan; joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.

Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.

Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava, vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa, joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän sankarin.

Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut, tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud, Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois, Hébert y.m.

Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki muut ministerit maltilliseen puolueeseen.

Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu. Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa, joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.

Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon uusi sanakin, syyskuun miehet.

Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle, ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.

Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä ystävyydellään heidät turmioon.

Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun 10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa. Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät, ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:

Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu, Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut terrorille.

Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun 31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi muuta kuin sana.

XIII

Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin esikaupungin pataljoona Templeen.

Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa Templen portilla.

Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista isänmaallisuus kuvastui.

Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.

»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono kansalainen, joka on jäänyt pois?»

»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri, thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».

»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä, ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä poissaolevien luetteloon».

Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.

»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole vieläkään saapunut».

»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina syntynyt.»

»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin, voitte sanoa hänelle pari sanaa».

Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin heti häneen.

»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen, »pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta, joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».

»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan kaupunginvirkamiehistä.

Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen; sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:

»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»

Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn iloisina.

»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa puutarhaan».

Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille määrätylle taholle.

Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.

Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki kukat, puut ja vihanta nurmikin.

Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen leskelle, nimeltä Plumeau.

Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.

Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen, ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.

Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on ollut puhe.

»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».

»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni, joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta, jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa puuttuvan.

»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään», sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko komppanialle».

»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»

»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas kellariin valikoimaan itse viinimme».

Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat kellariin kynttilä kädessä.

»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä siinä ole mitään muurausta.»

»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»

»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».

He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin itsepäisesti oli vaadittu.

Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön houkuttelemina.

Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta, Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se arvo ollut vähäinen.

»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.

»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi laulamaan:

Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon, joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.

Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.

Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului valtavaa ulvontaa ja huutoja.

»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli, jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät giljotiinille».

Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:

»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas rolandilaiset! Alas rouva Véto!»

»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva
Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».

»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä huoneistaan».

Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he, odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.

Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia kuvioita, jotka sitten heti hävitti.

»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer. »On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän kuluessa.»

Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin porraskäytävässä.

XIV

Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.

Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja huomisesta.

Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.

Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut, leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.

Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn. Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.

Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne, jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.

Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.

Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.

»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»

»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista meteliä».

»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle, antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä madame Royalea lasketa ulos.»

»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»

»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua kaupunginvirkamiestä?»

»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä välinpitämättömäksi.

»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla hillitä itseään.

»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»

»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»

»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä; muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»

»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta, tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa mitään.»

Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa rypistyi surusta.

»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin tärkeän suunnitelmillenne…»

Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä ristimänimeä.

»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»

»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»

»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève, että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa syvempi syy kuin pelkkä oikku.»

»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään, tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian, tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»

»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne askel korvaa tuon kaiken».

»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani; mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»

»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra
Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.

»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut Mauricelle.»

»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».

»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»

»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»

»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne jostakin lapsellisuudesta».

»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole, sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle Lindeylle, niin hän palaa.»

»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi yhteisymmärrys?»

»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen keino, niin minusta tuntuu.»

Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi hien peittämää otsaansa.

»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa minut puhumaan?»

Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.

Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä tällä hetkellä.

»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa. Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»

Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet. Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt vastaamaan.

»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma, ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus isänmaahan.»

»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani, olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään tämänlaatuiset petokset.»

»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä sellaisista asioista!»

»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta teitä, siinä kaikki.»

»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että olette erehtynyt».

»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»

»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä, sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä, vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä pidättänyt.

»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus; jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève, teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»

»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»

»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève, minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan. Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»

Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä suudeltavaksi.

»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme, väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».

Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa, jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen juhla.

Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraali
Santerrelle, hän oli vakavasti sairaana.

Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.

»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet suurenmoinen.»

Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu yksinkertaisesti pistooleiksi.

»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten, puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun sinut.»

»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä tietoja».

»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»

»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin, että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»

»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen hyvin.»

»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa…»

»Me kätyrit Momuksen päätämme, nimeen viisaustieteen me määräämme, että hulluuden suurta jumalaa vastedes erikseen palvotaan.

»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä, olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa teidät, esitän sinut hänelle.»

»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen surullinen.»

»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on hyvä tyttö… Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren, jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan kullatuissa paperivaunuissa! Se on… arvaapas…»

»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä minkäänlaisia muistoja hänessä.

»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna… oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään illallista ja juotit hänet humalaan.»

»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun: kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin, lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»

»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»

»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten iloisuus tekee minuun kipeätä.»

»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»

»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen vuoteessa ja jään tänne.»

»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia; mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».

Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle kirjeen.

»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä; isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».

Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti, katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.

»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä näyttää».

Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.

»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä tärkeitä uutisia».

Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.

»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni, rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan. Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani heti paikalla!»

Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.

»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;
»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».

»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».

»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei todellakaan enää ole järkeäni tallella».

»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle kauhealle sutkaukselle.

Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.

»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle leskelle».

»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»

»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan, todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»

»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään…

On lempi Egerian useinkin vain petos Kupidon, tuon tyrannin. Jos joudut viereen naisen viisaimmankin ja itses unohdat, niin olet vanki. Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset, kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»

Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»

Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.

Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän, riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti, luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi, jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja appelsiinikukkavihkon.

Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle; kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.

Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.

XVI

Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin jyrinää.

Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli yhdentekevää.

Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.

Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta, ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin vilpittömästi ja niin uskollisesti.

Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.

Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä onnellisia kuin hänkin.

Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle, joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.

Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi valloittaa Genevièven sydämen.

Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla alakertaan muuta kuin pyydettäessä.

Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja hymyili ivallisesti.

Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä, joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä tulisi kärpännahkoja.

Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.

Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.

Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys; eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa, vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.

Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.

Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli hävinnyt ja veri paennut sydämeen.

Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka paljon tämä oli muuttunut.

Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.

»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä liikutustansa.

Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.

Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.

Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi katettu.

Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit, pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.

Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.

Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen. Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta pamppaileva sydämensä sykki sen alla.

Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.

Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään. Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai Gentil-Bernardin runoista.

Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen luonteen kuin Genevièven.

Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa, odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää nimitystä »giljotiinin nuolija!».

»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».

»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian kiihkeitä ylimysmielisiä».

»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin vihollisensa».

Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen. Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin; kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava airut:

»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.

»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».

»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy kokonaan hävisi.

Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.

»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»

»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»

»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa voittajia.»

»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma», huudahti Geneviève.

»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet. Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:

'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen, joka yrittää solvata entistä kuningasta.'

Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:

No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»

»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän kuullemme?»

»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer; ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»

»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon hän ei ensinkään ole tottunut?»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne mielihyvän tuntein?»

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»

»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä pientä Capetia.»

Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.

»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin erehdys.»

»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»

»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän yksinkertaisesti.

»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi kiireellinen työ odottanut häntä.

»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».

»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».

Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.

XVII

Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja lähti tapaamaan asianajajaansa.

Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia, sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin aikomus rakennuttaa se uudestaan.

Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana päivänä.

Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.

Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20; siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.

Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa. Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan, jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.

Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut: kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään yläpuolelta.

Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle, puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille, joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.

Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros; kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.

Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.

Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti sitä hakemaan.

»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa erinomaisesti tarkoitustamme».

»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden päivän työn.»

»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»

»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään; sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä sitäkin.»

»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»

Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.

Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa, kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.

Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun: vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon. Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.

»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.

Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu sopimus kädessään.

»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen allekirjoituksensa.»

»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet tänne jo huomenna töihin».

»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»

»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»

»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa, kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»

»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle mitään merkitystä».

Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta illalla.

Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.

Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo oli täysin tyhjä.

Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.

Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia, jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten oli tullut hänen ystäviään.

Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla tullut talon tärkein osa.

Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi päässyt näkemään sisälle.

Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.

Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta, kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen vaunujen ääreen.

Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.

Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet, Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet, tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua, hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.

Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.

Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta. Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli aina kolmen viikon perästä.

Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.

Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin: päivällä ja kahdelle muulle: yöllä. Jokainen nosti arvan hatusta; sattuma määräsi, kuka sai yövartion.

Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis yötyön.

Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit, jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen sekä kruununprinssin mukanaan.

Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia.

Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.

Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.

Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle, jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille. Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.

Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen puolikas oli palanut hiileksi.

Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua Templeen.

Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.

Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois. Kahvassa oli kirjelippu.

Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen, jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.

Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen, joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.

Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.

Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:

Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja sanoi vallan hiljaa:

Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä, lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.

Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.

Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän alla ja painoivat toisiaan.

Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään virkamiehissä mitään epäluuloja.

Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.

Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta; usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat, pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen, ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.

Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.

Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni huoneeseensa.

Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin; silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.

Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.

Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.

»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli jotakin uutta kerrottavana.»

»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle, mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»

»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»

»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»

Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui Jumalalle yön hiljaisuudessa.

Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.

XVIII

Kun ensimmäisen jälleennäkemisen päihtymys oli mennyt ohi, tunsi Maurice olevansa pettynyt toiveissaan Genevièven vastaanotosta ja toivoi kahdenkeskisessä seurustelussa taas löytävänsä sen polun, jolta oli eksynyt tai ainakin näytti eksyneen kiintymyksensä tiellä.

Mutta Genevièvellä oli valmis suunnitelma; hän oli päättänyt olla antamatta Mauricelle tilaisuutta jäädä kahdenkesken, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kohtausten suloisuus sai hänet muistamaan, miten vaarallisia ne olivat.

Maurice luotti seuraavaan päivään; joku naissukulainen, jolle varmasti oli etukäteen ilmoitettu, oli tullut käynnille, ja Geneviève oli pidättänyt hänet luonaan. Tällä kertaa ei vielä ollut mitään sanomista; sillä olihan mahdollista, ettei se ollut Genevièven vika.

Mauricelle annettiin poistuessa tehtäväksi saattaa kotiin sukulainen, joka asui Fossés-Saint-Victor-kadun varrella.

Maurice lähti nyrpistäen suutaan; mutta Geneviève hymyili hänelle, ja
Maurice käsitti tämän hymyn lupaukseksi.

Voi! Maurice erehtyi. Seuraavana, kesäkuun 2 päivänä, samana kauheana päivänä, joka näki girondistien kukistumisen, sanoi Maurice hyvästi ystävällensä Lorinille, joka välttämättä tahtoi viedä hänet mukanaan Konventtiin, ja jätti kaikki tehtävänsä mennäkseen tapaamaan ystävätärtään. Vapauden jumalattarelle oli Geneviève kauhea kilpailija.

Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt, jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa lähtemättä paikaltaan.

Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia aikaisemmin kuin tapansa oli.

Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä. Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois rakkaudesta.

Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta sanaakaan.

Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena, kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.

Kamarineitsyt oli omaksunut tämän kielonnimen vihasta Maria-nimeä kohtaan, joka onnettomuudeksi oli yhteinen hänelle ja Itävallattarelle.

»No niin, rakas Geneviève», kysyi Dixmer, »onko rauha tehty Mauricen kanssa?»

»Päinvastoin, hyvä ystävä, luulenpa, että välimme ovat tällä hetkellä kylmempiä kuin koskaan.»

»Joutavia! Tosiaanko? Siinä tapauksessa on tämä tyttö lähetettävä pois.
Enhän minä kamarineitsyen vuoksi luovu sellaisesta ystävästä kuin
Maurice.»

»Voi», sanoi Geneviève, »en luule hänen menevän vaatimuksissaan niin pitkälle, että tyttö karkotettaisiin talosta, hänelle riittäisi…»

»Ja Maurice onkin oikeassa», sanoi Dixmer. »Maurice tulee käynnille teidän eikä Muguetin luokse; on siis tarpeetonta Muguetin olla läsnä silloin kun hän tulee.»

»Geneviève», jatkoi Dixmer, »luulin teitä liittolaiseksi, joka tekisi niskoilleni ottamani tehtävän helpommaksi, ja nyt teidän pelkonne päinvastoin tekee vaikeutemme kaksinkertaisiksi. Neljä päivää sitten luulin sovitun kaikesta meidän keskemme, ja nyt on kaikki tehtävä uudestaan. Geneviève, enkö minä sanonut teille, että luotin teihin, teidän kunniaanne? Enkö sanonut teille, että Maurice on viimeinkin saatava läheisemmäksi ja vähemmän epäluuloiseksi ystäväksemme, kuin milloinkaan ennen? Voi, hyvä Jumala, miten naiset ovatkaan meidän suunnitelmillemme ikuisena vastuksena!»

»Mutta, hyvä ystävä, eikö teillä ole mitään muuta keinoa? Olenhan jo sanonut, että meille kaikille olisi parempi, että hra Maurice pysyisi meistä syrjässä.»

»Meille kaikille, ehkäpä niin; mutta sille naiselle, joka on meidän kaikkien yläpuolella, sille, jolle olemme vannoneet uhraavamme omaisuutemme, henkemme, vieläpä kunniamme, on tarpeen, että tämä nuori mies tulee takaisin. Tiedättekö, että Turgytä epäillään ja että on aikomus antaa prinsessoille toinen palvelija?»

»Voi, hyvä Jumala, Geneviève», sanoi Dixmer tehden hänelle niin harvinaisen kärsimättömän eleen, »miksi puhutte minulle tuosta? Miksi sammutatte ajatukseni tulen omalla ajatuksellanne? Miksi vaikeuksien keskellä luotte minulle uusia vaikeuksia? Geneviève, tehkää kunniallisena, uskollisena vaimona kaikki se, minkä luulette olevan velvollisuutenne, siinä on kaikki, mitä teille sanon; huomenna olen poissa; huomenna olen Morandin sijalla hänen insinööritöissään. En syö päivällistä teidän kanssanne, mutta hän syö; hänellä on jokin pyyntö Mauricelle; hän selittää teille, mikä se on. Mitä hän pyytää, muistakaa se, Geneviève, on hyvin tärkeä asia; se ei ole meidän päämaalimme, vaan keinomme; se on tämän niin hyvän, niin jalon, niin uskollisen miehen viimeinen toivo, tämän suojelijamme, jonka puolesta meidän velvollisuutemme on uhrata kaikkemme.»

»No niin, Geneviève, en tiedä, miten tässä on käynyt, ette ole osannut saada Mauricea rakastamaan tätä miestä, vaikka se olisi ollut erittäin tärkeätä. Siitä johtuu, että kun olette saattanut Mauricen tänään huonolle tuulelle, hän ehkä hylkääkin sen pyynnön, jonka Morand tekee ja johon meidän on hinnalla millä hyvänsä saatava hänen suostumuksensa. Haluatteko nyt, että sanon teille, Geneviève, minne teidän turhantarkkuutenne ja tunteellisuutenne johtavat Morandin?»

»Voi, hyvä herra», huudahti Geneviève liittäen kätensä yhteen ja kalveten, »hyvä herra, älkäämme koskaan puhuko siitä».

»Hyvä on siis», jatkoi Dixmer koskettaen huulillaan vaimonsa otsaa, »olkaa voimakas ja miettikää».

»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen, jota koko sieluni janoaa…»

Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli kymmenpäiväinen dekadi, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]

Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.

Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt toivonsa, että hän saapuisi.

Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten puoli yksi, sitten yksi.

Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtui
Genevièven sydämessä.

Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään eikä Mauricea kuulunut.

Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.

»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»

Maurice hyppäsi alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset puutarhapojalle mutta käski hänen odottaa paikallaan. Geneviève näki tämän ja tuli levottomaksi, kun poika ei vienytkään hevosta talliin.

Maurice astui sisään. Hän oli tänään loistavan kaunis. Väljä musta hännystakki, jossa oli isot käänteet, valkoiset liivit, säämiskähousut, joitten alta näkyivät säärien muodot, jalot kuin Apollon, valkoinen batistikaulus ja hänen kaunis tukkansa, joka verhosi leveätä ja sileätä otsaa, tekivät hänestä hienon ja voimakkaan miehen tunnuskuvan.

Hän astui sisään. Kuten jo olemme sanoneet, sai hänen läsnäolonsa
Genevièven sydämen paisumaan ilosta; hän tervehti Mauricea säteilevänä.

»Kas, siinähän te olette», sanoi Geneviève ojentaen hänelle kätensä; »syöttöhän päivällisiä meidän kanssamme, eikö niin?»

»Päinvastoin, kansatar», sanoi Maurice kylmällä äänellä, »tulin pyytämään teillä lupaa olla poissa».

»Niin, piirin asiat vaativat työtäni. Pelkäsin teidän odottavan minua ja syyttävän minua epäkohteliaaksi; sitä varten tulin.»

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »ja Dixmer, joka ei ole päivällisellä, uskoi palatessaan tapaavansa teidät täällä ja oli sanonut minulle, että pidättäisin teidät, kunnes hän tulee!»

»Ahaa, siinä tapauksessa ymmärrän teidän hellittämättömyytenne, madame. Teillä oli miehenne määräys. Enkä minä aavistanut sitä! Minä en tosiaankaan koskaan pääse irti itserakkaudestani.»

»Mutta minun on, madame, enemmän pidettävä kiinni teidän teoistanne kuin sanoistanne, minun on ymmärrettävä, että ellei Dixmer ole täällä, on minun sitä suuremmalla syyllä jäätävä pois. Hänen poissaolonsa saattaisi teidät vain yhä enemmän hämillenne.»

»Koska te palattuani näytätte ottaneen tehtäväksenne välttää minua, koska palasin teidän vuoksenne, vain teidän vuoksenne, tiedättehän sen, hyvä Jumala, ja koska minä palattuani olen alituisesti tavannut muita kuin teidät.»

»Te olette siis yhä vieläkin suutuksissanne, hyvä ystävä», sanoi
Geneviève, »ja kuitenkin minä teen parhaani».

»Eipä suinkaan, Geneviève, voitte tehdä vieläkin paremmin: ottaa minut vastaan kuten ennen tai kokonaan hyljätä minut.»

»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »ymmärtäkää minun asemani, arvatkaa minun pelkoni älkääkä enää kohdelko minua julmasti».

»Tahdon rakastaa teitä, Geneviève, koska tunnen nyt, etten voi elää ilman tätä rakkautta.»

»Mutta siinä tapauksessa, madame», huudahti Maurice, »olisi annettava minun kuolla».

»Te voisitte siis unohtaa, te?» huudahti Geneviève, jonka kyyneleet kumpusivat sydämestä esiin silmiin.

»Voi, en, en», voihki Maurice langeten polvilleen, »en, Geneviève, kuolla ehkä, mutta unohtaa en koskaan, koskaan!»

»Ja kuitenkin», jatkoi Geneviève lujana, »se olisi parasta, Maurice, sillä tämä rakkaus on rikollista».

»Oletteko sanonut tuon hra Morandille?» sanoi Maurice, jonka tämä äkkinäinen kylmä puhe oli tyynnyttänyt.

»Hra Morand ei ole mikään hullu kuten te, Maurice, eikä minun ole milloinkaan ollut tarvis huomauttaa hänelle tavasta, miten hänen tulee käyttäytyä ystävän talossa.»

»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa, että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti, »en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».

»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata, vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon sen äitini sielun kautta!»

»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien loiston.»

»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»

»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina luomakunnan mestariteos?»

»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»

»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni», huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa vastaan.

Maurice tarttui Genevièven molempiin käsiin, jotka tämä oli kohottanut taivasta kohti, ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla.

»No niin», sanoi Maurice, »nyt minä olen kiltti, myöntyväinen, luottavainen; nyt olen jalomielinen. Tahdon hymyillä teille, tahdon olla onnellinen.»

»Nyt luulen», sanoi Geneviève, »olevan turhaa enempää pidellä teidän hevostanne. Kyllä piiri odottaa.»

»Voi, Geneviève, tahtoisin koko maailman odottavan ja voivan odottaa teidän vuoksenne.»

Tulija oli Morand; hän saapui ilmoittamaan, että odotettiin vain
Mauricea ja Genevièveä, jotta voitaisiin istuutua pöytään.

XIX

Hienoinkaan myskiltä tuoksuva keikari ei olisi löytänyt mitään muistuttamista hänen kaulaliinansa solmua, saappaittensa poimuja, liinavaatteittensa hienoutta vastaan.

Tosin on myönnettävä, että hänellä aina oli sama tukka ja samat silmälasit.

Silloin näytti Mauricesta, niin oli Genevièven vala saanut hänet rauhoittumaan, kuin hän olisi nyt vasta ensimmäisen kerran nähnyt hänen tukkansa ja silmälasinsa oikeassa valaistuksessa.

»Hitto soikoon», sanoi Maurice itsekseen mennessään häntä tervehtimään, »enpä enää koskaan ole mustasukkainen sinulle, mainio kansalainen Morand! Pue vain yllesi vaikka joka päivä, jos haluat, kirjavanhohtava pyhäpukusi ja teetä itsellesi sunnuntaita varten hännystakki kultakankaasta! Tästä päivästä alkaen lupaan olla näkemättä muuta kuin tukkasi ja silmälasisi ja etenkin olla syyttämättä sinua rakkaudesta Genevièveen.»

Saattaa käsittää miten paljon vilpittömämpi ja sydämellisempi oli kansalaiselle Morandille annettu kädenpuristus tämän yksinpuhelun jälkeen kuin hänen tavallisesti antamansa.

Vastoin tavallisuutta syötiin päivällinen pienessä seurassa. Vain kolmelle hengelle oli katettu kapean pöydän ääreen. Maurice käsitti voivansa kohdata Genevièven jalan pöydän alla; jalat jatkaisivat täten sitä mykkää lemmenpuhelua, jonka kädet olivat panneet alulle.

Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä olivat kosteat rakkaudesta.

Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa väliin.

Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät silmälasit olisi sitä sammuttaneet.

Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä tuoksuvat keikarit.

»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»

»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin, joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika, kansalainen Maurice, onhan jo aika!»

»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha olette siis?»

Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin luonnollinen kuin se olikin.

»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»

Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi hymyilemään.

»Olette siis matkustanut paljon?» kysyi Maurice puristaen jaloillaan
Genevièven jalkaa, joka pyrki huomaamatta vapautumaan.

»Paljon nähnyt! Anteeksi, paljon huomannut, tahtoisin minä sanoa», jatkoi Maurice; »sillä sellainen mies kuin te ei voi nähdä tekemättä huomioita».

»Totta totisesti, niin paljon nähnyt», jatkoi Morand; »sanoisinpa melkein, että olen nähnyt kaikki».

»Kaikki, hyvä kansalainen, se on paljon sanottu», sanoi Maurice nauraen, »sillä jos muistelisitte…»

»No niin, olette oikeassa. Kahta asiaa en ole milloinkaan nähnyt. On totta, että näinä kaksi asiaa tulevat meidän päivinämme yhä harvinaisemmiksi.»

»Ah», sanoi Maurice, »mutta Jumalan sijasta voisin, kansalainen Morand, näyttää teille jumalattaren».

»Kyllä, ihan vastaleivotun jumalattaren: Järki-jumalattaren. Minulla on ystävä, josta olen teille joskus kertonut, rakas kelpo Lorin, jolla on kultainen sydän ja vain yksi vika, se, että hän sepustelee nelisäkeisiä runoja sekä sanaleikkejä.»

»No niin, hän on suosinut Pariisin kaupunkia toimittamalla Järki-jumalattaren, joka on erinomaisessa kunnossa ja josta ei ole löydetty mitään moitittavaa. Se on kansatar Arthémise, entinen Oopperan tanssijatar, nykyään hajuvesien myyjätär Martin-kadulla. Heti kun hänestä on lopullisesti tullut jumalatar, voisin näyttää hänet teille.»

»Niin, sehän on vaikeampaa», sanoi Geneviève koettaen hymyillä; »sellaistahan ei enää ole olemassa».

»Teidän olisi tullut nähdä viimeinen», sanoi Maurice, »se olisi ollut varovaisinta».

»Siitä on seurauksena», sanoi Morand, »ettei minulla ole mitään käsitystä, miltä kruunattu pää näyttää: luultavasti hyvin ikävältä?»

»Hyvin ikävällä, tosiaankin», sanoi Maurice; »sen takaan minä, joka melkein joka kuukausi näen yhden sellaisen».

»Tai ainakin sellaisen», jatkoi Maurice, »joka on kantanut kruunun raskasta ja tuskallista taakkaa».

»Ahaa, niin, kuningattaren», sanoi Morand. »Olette oikeassa, herra
Maurice, se on varmasti synkkä näky…»

»Ettekö te sitten ole koskaan nähnyt häntä, madame?» kysyi Maurice vuorostaan hämmästyneenä.

»Ja miksi kummallista?» kysyi Geneviève. »Olemme asuneet maaseudulla aina vuoteen 91 asti; vuodesta 91 olen asunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla, joka paljon muistuttaa maaseutua, paitsi että täällä ei milloinkaan ole aurinkoa, vähemmän ilmaa ja vähemmän kukkia. Tunnette elämäntapani, kansalainen Maurice: ne ovat aina olleet samanlaiset; miten luulette, että minä olisin nähnyt kuningattaren? Ei milloinkaan ole tullut siihen tilaisuutta.»

»Enkä luule teidän käyttävän hyväksenne sitäkään tilaisuutta, joka nyt luultavasti tulee, ikävä kyllä», sanoi Maurice.

»Kansalainen Maurice vihjaa asiasta, joka ei enää ole mikään salaisuus», sanoi Morand.

»Marie-Antoinetten todennäköinen kuolemantuomio ja teloitus samalla mestauslavalla, jolla kuningaskin kuoli. Kansalainen sanoo vielä, että te ette käytä hyväksenne tilaisuutta nähdä häntä sinä päivänä, jolloin hän lähtee Templestä mennäkseen Révolution-aukiolle.»

»En, varmasti en», huudahti Geneviève vastauksena näihin Morandin jäätävän kylmäverisesti lausumiin sanoihin.

»Heittäkää siinä tapauksessa toivonne», jatkoi järkähtämätön kemisti; »sillä Itävallatarta vartioidaan hyvin ja tasavalta on haltia, joka tekee näkymättömäksi kenet ikinä tahtoo».

»Myönnän kuitenkin», jatkoi Geneviève, »että olisin ollut hyvin utelias näkemään tämän naisraukan».

»Tuumitaanpa asiaa», sanoi Maurice, innokkaana ottamaan varteen kaikki Genevièven toivomukset; »olisiko teillä todellakin halua? Sanokaa siinä tapauksessa vain sana. Tasavalta on haltiatar, siitä olen kansalaisen Morandin kanssa yhtä mieltä; mutta kaupunginvirkamiehenä olen minä jonkin verran noita.»

»Te voisitte siis näyttää minulle kuningattaren, voisitteko, hyvä herra?» huudahti Geneviève.

»Ja millä tavoin sitten?» kysyi Morand vaihtaen Genevièven kanssa pikaisen silmäyksen, joka jäi nuorelta mieheltä huomaamatta.

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», sanoi Maurice. »Kaupunginvirkamiesten joukossa on varmasti sellaisia, joihin ei luoteta. Mutta minähän olen antanut kylliksi todisteita uskollisuudestani vapauden asialle, jotta en kuulu niihin. Sitäpaitsi riippuu pääsy Templeen sekä virkamiehistä että vartiopäälliköistä yhteisesti. Ja vartiopäällikkönä on juuri luona päivänä ystäväni Lorin, josta luullakseni vielä kerran tulee kenraali Santerren seuraaja, koska hän on kolmessa kuukaudessa ylennyt korpraalista pataljoonan adjutantiksi. No niin, tulkaa tapaamaan minua Templeen sinä päivänä, jolloin minulla on vartiovuoro, toisin sanoen ensi torstaina.»

»No niin», sanoi Morand, »toivon, että tämä ehdotus teille kelpaa.
Katsokaa, kuinka nopeasti asia kävi!»

»Ja miksikä ette?» huudahti Maurice, joka ei tässä Templessä-käynnissä nähnyt muuta kuin keinon nähdä Genevièven sellaisenakin päivänä, jolloin oli luullut sen olevan mahdotonta.

»Koska te sen johdosta ehkä voisitte joutua johonkin ikävään välikäteen, rakas Maurice, ja jos teille, ystävällemme, koituisi jotakin huolta siksi, että olette tyydyttänyt minun oikkuni, en antaisi sitä itselleni anteeksi koskaan eläessäni.»

»Tuo on viisaasti puhuttu, Geneviève», sanoi Morand. »Uskokaa minua, epäluuloisuus on suuri, parhaitakin isänmaanystäviä epäillään nykyään; luopukaa tästä suunnitelmasta, joka on, kuten sanotte, pelkkä utelias päähänpisto.»

»Voisi sanoa teidän puhuvan kateudesta, Morand, ja että, kun ette ole nähnyt kuningatarta yhtä vähän kuin kuningastakaan, ette tahdo toistenkaan näkevän heitä. No niin, älkäämme väitelkö enää; tulkaa mukaan.»

»Templessä-käyntiä ei toivo enää kansatar Dixmer, vaan minä, ja minä pyydän häntä samoin kuin teitäkin käynnillänne virkistämään vankirukkaa. Sillä kun iso portti kerran on sulkeutunut jäljessäni, olen neljänkolmatta tunnin ajan yhtä paljon vanki kuin olisi kuningas tai kuninkaallinen prinssi.»

»Se olisi hukkaan heitetty päivä», sanoi Morand, »ja se viivyttäisi vain sen päivän tuloa, jolloin vetäydyn liikehommista yksityiselämään».

»Voi, hyvä Jumala, sehän on selvää», sanoi Geneviève, »koska en ole varma, että mieheni tulee minua saattamaan, ja kun ette te, viisas mies, kahdeksanneljättävuotias mies, tule minua saattamaan, ei minulla olisi rohkeutta mennä yksin puhuttelemaan vartiomiehiä, jotka ovat kukaties tykkimiehiä, krenatöörejä tai jääkäreitä, ja pyytää saada puhutella kaupunginvirkamiestä, joka ei ole minua kolmea neljääkään vuotta vanhempi».

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand, »koska luulette minun mukaantuloni välttämättömäksi, kansatar…»

»Suostukaa pois, kansalainen tiedemies, olkaa kohtelias, kuten olisitte aivan tavallinen ihminen», sanoi Maurice, »ja uhratkaa puolet päivästänne ystävänne vaimolle».

»Nyt en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, vaitioloa», jatkoi Maurice. »Vieraskäynti Templessä on aina epäilyttävä askel, ja jos mikä onnettomuus hyvänsä sattuisi tämän käynnin johdosta, joutuisimme kaikki giljotiinille. Jakoblinit eivät laske leikkiä, hitto vieköön! Olette juuri nähneet, miten he ovat kohdelleet girondistejä.»

»Peijakas!» sanoi Morand; »on otettava huomioon, mitä kansalainen Maurice sanoo: tämä lapa vetäytyä syrjään liike-elämästä ei sopisi minulle ensinkään».

»Ettekö kuullut», puuttui Geneviève puheeseen hymyillen, »että kansalainen sanoi kaikki?»

»Niin, epäilemättä», sanoi Morand, »seura on miellyttävä; mutta pidän parempana, kaunis tunteen lapsi, elää seurassanne kuin kuolla siinä».

»Kas sitä», kysyi Maurice itsekseen, »missä helkkarissa minun järkeni oli, kun luulin tämän miehen olevan rakastuneen Genevièveen?»

»No niin, se on siis sovittu», sanoi taas Geneviève; »Morand, nyt puhun teille, hajamieliselle mietiskelijälle; siis ensi torstaina: älkää ryhtykö keskiviikkoiltana suorittamaan jotakin kemiallista koetta, joka sitten pidättää teidät neljänkolmatta tunnin ajan, kuten joskus tapahtuu».

»Olkaa levollinen», sanoi Morand; »voittehan sitäpaitsi muistuttaa minua sitä ennen».

Geneviève nousi pöydästä, Maurice seurasi hänen esimerkkiään; Morand nousi myöskin ja oli ehkä juuri seuraamaisillaan heitä, kun eräs työmiehistä toi tälle kemistille pienen, jotakin nesteitä sisältävän pullon, joka sai koko hänen huomionsa osakseen.

Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi tämän katumuksensa onnen tunteella.

»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa, kukkani ovat kuolleet».

»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice.
»Neilikkaparat!»

»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te hylkäsitte, hyvä ystävä.»

»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä, siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon aikaa.»

»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».

Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen, jotka katselivat kuihtuneita kukkia.

Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän muuttui lempeäksi.

Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja
Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.

Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat. Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi aukioitten kivityksellä.

Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.

Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän kaunis.

Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa, tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.

Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen tehtävän valmiiksi.

»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»

»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla hetkellä noutamaan teidät.»

»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä, kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»

Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.

»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä mitään».

Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen rakastamaansa naista.

Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti nielaisi.

»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».

Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:

He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.

Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.

Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.

»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»

Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.

Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.

Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.

Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin, sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen sijaan yhä hitaammiksi.

Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.

»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole kuolleet, ne».

»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»

Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.

»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia muita kukkia minä kammoan.»

»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on puutarhassamme niin paljon!»

Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.

Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.

Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.

»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».

»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»

Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.

Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.

Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.

Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.

»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»

»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja,
Victor-legionan jääkärien kapteeni».

»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka tarjoo hänelle käsivartensa?»

»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin komppanian jääkäri.»

»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt
Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».

»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin; se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».

Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.

Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen pataljoonan liikkeitä.

»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»

»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto vasempaan, vasempaan… Päivää, Maurice. Nopeampi tahti… Eteen…päin!»

Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.

Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin
Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»

Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.

XXI

Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti. Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty vaikeuksia tekemättä.

Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut väliin ja vienyt lapsen sisälle.

Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla. Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.

Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan tälle äidinsydämelle!

»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän, että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»

»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän pelastustaan.

Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.

Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.

»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä Sophie-raukkaani.»

»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan nähneet Capetin vaimoa».

»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin kärsimyksistä».

»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne, torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»

»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar; »luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».

»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa. Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on nöyryyttävää sekä meille että heille.»

»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä hienotunteinen».

»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista, joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se riiviö».

Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät muilta huomaamatta.

»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».

»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun 10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».

»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin vankina, minä tukehdun».

Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille
Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.

Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän ohitsensa.

Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.

»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali
Santerren ääneksi.

Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän molempien kalpenevan.

»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»

»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi
Geneviève.

»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»

Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.

Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.

Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.

»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.

Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.

»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt. Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan, madame, kun teillä on kukkia!»

Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa, ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle. Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.

Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä, ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.

Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti, mutta samalla kertaa kunnioittavasti.

»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle kukkavihkonne».

Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden neilikan, minkä sattui saamaan.

»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä teiltä».

»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on jatkettava matkaanne».

Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:

»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut kiinnittänyt huomiota.

»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin, Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä, jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle vangille.

»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».

»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä
Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»

»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin näyttää».

»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?» toisti Maurice itsepintaisesti.

Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève suudellut hänen kättänsä.

»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»

»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän, että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota tavoittelen.»

Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos. Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.

XXII

Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.

»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia, jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»

»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»

»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin, jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».

Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös, kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia, jonka Maurice oli antanut hänelle.

Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.

Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi, vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin helposti selitettävissä.

Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen, tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.

»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».

Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen kätensäkin.

»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin, Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»

Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.

»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen tekemään asiasta pöytäkirjan.»

»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on
Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»

Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista. Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.

Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon, jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.

»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille, kansatar?»

»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»

»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»

»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»

»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo; aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.

»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».

»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?» sanoi Simon.

»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.

»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan», murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman neilikkaa.

»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä kiellän sen».

»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko aristokraateilla lupa… Kas vain, mitähän tämä on?»

Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.

»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No niin, saatpa nähdä.»

Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla, että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin, keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi paperia turhaan: se oli kadonnut.

»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi, kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».

Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä. Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.

Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka, jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.

»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen hänen luokseen.

»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».

Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.

»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin varmasti ollut kirjelippu sisässä.»

»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset; mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».

»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi, kansalainen Lindey.»

»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin mukaani.»

Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta vastaan.

»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen, minä kyllä maksan sen sinulle».

»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle», sanoi suutari hieroen käsiään.

»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».

»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»

»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot, koetamme järjestää asian mieliksesi».

XXIII

Kaiken päivää etsittiin pihalta, puutarhasta ja ympäristöstä sitä pientä paperia, joka oli aikaansaanut koko tämän hälinän ja joka, kuten jo varmasti luultiin, sisälsi kokonaisen salaliiton suunnitelmat.

Kuulusteltiin kuningatarta, kun ensiksi oli eristetty hänet kälystään ja tyttärestään; mutta hän ei vastannut mitään muuta, kuin että oli portaissa kohdannut nuoren naisen, jolla oli kukkavihko kädessään ja että hän oli tyytynyt ottamaan siitä vain yhden kukan.

Sitäpaitsi hän oli ottanut sen kukan vain kaupunginvirkamies Mauricen suostumuksella.

Muuta hänellä ei ollut sanottavaa, sellainen oli yksinkertainen, koristelematon totuus.

Kaikki tämä kerrottiin Mauricelle hänen vuoronsa tullessa, ja hän vahvisti kuningattaren todistuksen oikeaksi ja tarkaksi.

»Se on mahdotonta», sanoi Maurice; »minähän itse syödessäni päivällistä rouva Dixmerin luona ehdotin, että näyttäisin hänelle vangin, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta päivää ei oltu määrätty, yhtä vähän kuin tapaakaan.»

»Mutta kukat oli hankittu», sanoi puheenjohtaja; »tämä kukkavihko oli edeltäkäsin valmiiksi laitettu?»

»Ei ensinkään, minä itse ostin nämä kukat kaupustelijattarelta, joka tuli tarjoomaan niitä meille Vieilles-Audriettes-kadun kulmassa.»

»Ei, kansalainen, minä valitsin sen itse kymmenestä tai kahdestatoista; tosin minä valitsin kaikkein kauneimman.»

»Mahdotonta, kansalainen. En jättänyt rouva Dixmeriä minuutiksikaan, ja jotta joka kukalle voitaisiin tehdä sama työ, sillä huomatkaa, että jokaisen kukan tuli Simonin väitteen mukaan sisältää samanlainen kirjelippu, olisi siihen tarvittu vähintäin puoli päivää aikaa.»

»Mutta eikö näitten kukkien joukkoon ole siis saatettu pistää kahta valmiiksi tehtyä kirjelippua?»

»Vanki otti minun nähteni yhden kukan ihan sattumalta, kieltäydyttyään ottamasta koko kukkavihkoa.»

»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole olemassa?»

»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen; kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun vangiksi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»

»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin, kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle; meidän on löydettävä kukkastyttö.»

»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan kirjeenvaihtoa.»

Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli
Kommuunin päätöksen.

»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».

»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».

»Pidä varasi, pidä varasi, Simon! Isänmaallinen intosi johtaa sinut kenties harhaan», sanoi puheenjohtaja; »Maurice Lindey ja Hyacinthe Lorin ovat taattuja miehiä».

»Miettikää tarkoin, Simon, siitä tulisi häpeällinen juttu kaikille hyville isänmaanystäville.»

»Häpeällinen tai ei, mitä se minuun kuuluu? Pelkäänkö minä häväistysjuttuja, minä? Kavaltajista saadaan ainakin tietää koko totuus.»

»Sinä siis pysyt päätöksessäsi tehdä ilmiannon Tisonin vaimon puolesta?»

»Minä ilmiannan itse itseni tänä iltana Cordelierikerhossa ja sinutkin muitten mukana, kansalainen puheenjohtaja, ellet sinä määrää Maurice-petturia vangittavaksi.»

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi puheenjohtaja, joka tuon onnettoman ajan tavan mukaan pelkäsi äänekkäimmin huutavaa. »No niin, vangitaan sitten.»

Tätä päätöstä tehtäessä häntä vastaan oli Maurice palannut Templeen, jossa häntä odotti seuraava kirjelippu:

»Kun vartiopalveluksemme on väkisin keskeytynyt, en luultavasti voi tavata sinua ennen huomisaamua; tule syömään aamiaista kanssani; sen kuluessa selostat minulle mestari Simonin keksimät juonet ja salaliitot.

Simon suutari se todistaa: on neilikassa pahan alkulähde. Omasta puolestani aion kuulustaa ma ruusua tään ilkiteon tähden.

»Ei mitään uutta», vastasi Maurice; »nuku rauhassa tämä yö ja syö huomenna aamiaista ilman minua, koska en tämän päivän tapahtumien vuoksi luultavasti lähde ulos ennen puolta päivää. Tahtoisin olla vieno länsituuli, jolla minulla olisi oikeus lähettää suudelma sille ruusulle, josta puhut.

J.K. — Luulen muuten, ettei puhe salaliitosta ollut muuta kuin väärä
hälytys.»

Lorin oli todella lähtenyt pois noin kello yhdellätoista koko pataljoonansa etunenässä suutarin raa'an esityksen johdosta.

Tähän nöyryytykseen hän oli hakenut lohdutusta sepittämällä nelisäkeisen runon ja oli, kuten siinä mainitsi, lähtenyt Arthémisen luokse.

Arthémise oli ihastuksissaan Lorinin tulosta. Päivä oli, kuten jo mainittiin, ihana; hän ehdotti kävelymatkaa rantakatuja pitkin, ja Lorin suostui siihen.

He olivat kävelleet hiilisataman poikki jutellen koko ajan valtiollisista asioista, Lorin kertoen karkotuksestaan Templestä ja koettaen arvata, mitkä asianhaarat sen olivat aiheuttaneet, kun he tullessaan Barres-kadun kohdalle huomasivat kukkastytön, joka käveli heidän edellään Seinen oikeata rantaa pitkin.

»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle kukkavihon».

Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön, joka hänkin käveli hyvin nopeasti.

Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen yli tyhjensi korinsa jokeen.

Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran mukana kelluen veden pinnalla.

»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia kauppaa, »voisipa sanoa… onhan… eihän… mutta jos… Voi, kuinka omituista se on!»

Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä olemaan vaiti; sitten hän hävisi.

»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen, jumalatar?»

»Miksi ihmeessä hän kaupustelee kukkasia tänä aamuna?» kysyi Arthémise itsekseen.

»Joka tapauksessa», sanoi Lorin, »on tällä kukkastytöllä omituinen tapa harjoittaa kauppaa».

Sitten molemmat, katsahdettuaan viimeisen kerran kukkia, jotka jo olivat ehtineet puusillalle saakka ja saaneet sen kaarien alitse kulkevassa virranhaarassa uutta vauhtia, jatkoivat matkaansa Rapéeta kohden, jossa heidän aikomuksensa oli syödä päivällistä kahden.

Tapahtumaan ei tällä hetkellä seurannut mitään jatkoa. Kun se kuitenkin oli omituinen ja sillä oli jonkinlainen salaperäinen luonne, syöpyi se Lorinin runolliseen mielikuvitukseen.

Sillä välin oli Tisonin vaimon ilmianto, joka kohdistui Mauricea ja Lorinia vastaan, nostattanut suuren metelin jakobinikerhossa, ja Maurice sai Templeen Kommuunin ilmoituksen, että hänen vapauttansa uhkasi yleinen suuttumus. Nuorelle kaupuuginvirkamiehelle oli tämä kehoitus piiloutua, jos hän oli syyllinen. Mutta tuntonsa ollessa puhdas jäi Maurice Templeen, ja hänet tavattiin paikaltaan tultaessa häntä vangitsemaan.

Tehtyään lujan päätöksen olla sekoittamalta juttuun ainoatakaan ystävistään, joista oli varma, pyysi Maurice, joka ei ollut senluontoinen mies, että olisi romaanin sankarin lailla uhrautunut narrimaisesti vaikenemalla, kukkastytön asettamista syytteeseen.

Lorinin tullessa kotiin oli kello viisi illalla; hän sai heti kuulla
Mauricen vangitsemisesta ja pyynnöstä, jonka tämä oli tehnyt.

Hänen mieleensä johtui heti Marien sillan kukkastyttö, joka heitti kukkasensa Seineen: siinähän tuli äkkiä selitys. Tämä omituinen kukkastyttö, tapahtumien sattuminen samoilla seuduilla, tämä Arthémisen puolinainen tunnustus, kaikki nämä seikat puhuivat vaistomaisen selvää kieltä, että tässä oli sen salaperäisyyden selitys, jonka paljastamista Maurice oli vaalinut.

Hän ponnahti ulos huoneesta, harppasi alas neljännestä kerroksesta kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Järki-jumalattaren luokse, joka kirjaili kultatähtiä siniseen harsopukuun.

»Jättäkää tähdet rauhaan, rakas ystävä», sanoi Lorin. »Maurice on vangittu tänä aamuna, ja luultavasti minut vangitaan tänä iltana.»

»Niin, hyvä Jumala, on. Näinä aikoina ei mikään ole sen tavallisempaa kuin suuret tapahtumat; niitä ei huomaa, kun ne saapuvat joukottain, siinä kaikki. Ja melkein kaikki nämä suuret tapahtumat aiheutuvat vähäpätöisistä asioista. Älkäämme siis laiminlyökö pikkuseikkoja. Kuka oli se kukkastyttö, jonka tapasimme tänä aamuna, rakas ystävä?»

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Arthémise, »onko tämä siis niin vakava tapahtuma, että näin hellittämättömästi palaatte asiaan?»

»Niin vakava, rakas ystävä, että pyydän teitä heti paikalla vastaamaan kysymykseeni.»

»Voi, hyvä Jumala! Maurice joutuu giljotiinille!» huudahti nuori nainen kauhuissaan.

»Puhumattakaan minusta, joka tosiaankaan en uskalla vastata siitä, että pääni vielä on tallella.»

»Voi, ei, ei», sanoi Arthémise, »se olisi samaa kuin saattaa hänet ehdottomaan perikatoon».

»Koska santarmit ovat ilmestyneet asuntoosi, ja sillä välin kun he mursivat oven, ehdin minä kattoja pitkin naapuritaloon ja juoksin ilmoittamaan sinulle.»

»Arthémise», sanoi Lorin istuutuen, »pidättekö kukkastytön henkeä samanarvoisena kuin Mauricen ja teidän rakastajanne henkeä? Jos asia on niin, ilmoitan teille, että lakkaan pitämästä teitä jumalatar Järkenä! ja julistan teidät Hulluus-jumalattareksi.»

»Héloise-parka!» huudahti oopperan entinen tanssijatar, »minun vikani ei ole, jos petän sinut».

»Hyvä, hyvä, rakas ystävä», sanoi Lorin ojentaen Arthémiselle paperin. »Olette palkakseni jo ilmoittanut ristimänimen; antakaa nyt vielä sukunimi ja osoite.»

»Voi, en koskaan kirjoita, en koskaan!» huudahti Arthémise; »mutta olkoon menneeksi, voin sen sanoa».

Ja niin antoi Arthémise Lorinille suullisesti luon väärän kukkastytön nimen ja osoitteen.

Kuullessaan tämän nimen päästi Lorin huudahduksen ja pakeni huoneesta, minkä jaloistaan kerkesi.

Hän ei ollut ehtinyt vielä kadun päähänkään, kun saapui kirje
Arthémiselle.

»Ei sanaakaan minusta, rakas ystävä; nimeni ilmoittaminen veisi minut varmaan perikatoon… Odota ja ilmoita nimeni vasta huomenna, sillä tänä iltana jätän Pariisin.

»Voi, hyvä Jumala!» huudahti tuleva jumalatar, »jos olisin saattanut aavistaa sen, olisin odottanut huomiseen».

Hän ryntäsi ikkunan luo huutaakseen Lorinin takaisin, jos vielä olisi aikaa; mutta Lorin oli hävinnyt.

XXIV

ÄITI JA TYTÄR

Olemme jo maininneet, että sanoma tästä tapahtumasta oli muutamassa tunnissa levinnyt yli koko Pariisin. Tähän aikaan ei hallitus tosiaankaan ollut vaitelias, minkä hyvin saattaakin ymmärtää, kun sen politiikka syntyi ja kehittyi kadulla.

Kauheana ja uhkaavana ehti huhu myöskin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja kahden tunnin kuluttua saatiin sielläkin kuulla Mauricen pidättämisestä.

Simonin toimeliaisuuden kautta levisivät salaliiton yksityisseikat heti ulkopuolelle Templeä; kuitenkin kun jokainen koristeli juttua, saapui totuus hiukan muunnetussa muodossa nahkurimestarin korviin; puheena oli, niin väitettiin, myrkytetty kukka, joka oli salavihkaa tuotu kuningattarelle ja jonka avulla Itävallattaren piti nukuttaa vartijansa uneen päästäkseen karkaamaan Templestä; sitäpaitsi oli näihin huhuihin liittynyt epäilyksiä sen pataljoonan luotettavuutta vastaan, jonka Santerre edellisenä iltana oli laskenut kotiin: siten voitiin jo mainita useita uhreja, jotka tulisivat olemaan rahvaan vihan esineinä.

Mutta vanhan Saint-Jacques-kadun asukkkailla ei ollut mitään syytä erehtyä tapauksen luonteesta; Morand ja Dixmer lähtivät kumpikin erikseen heti ulos, jättäen Genevièven hurjan epätoivon valtaan.

Jos Mauricelle kävisi onnettomasti, olisi Geneviève todella syynä siihen. Hänhän se oli taluttanut tätä sokeata nuorta miestä kädestä aina siihen vankikoppiin saakka, johon hänet nyt oli teljetty ja josta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tulisi pääsemään muuten kuin astellakseen mestauslavalle.

Mutta missään tapauksessa ei Maurice joutuisi päällänsä maksamaan uhrautumistaan Genevièven oikun vuoksi. Jos Maurice tuomittaisiin, menisi Geneviève itse vallankumousoikeuteen syyttämään itseänsä ja tunnustaisi kaikki. Hän ottaisi tietysti oman syynsä niskoillensa ja oman henkensä kaupalla pelastaisi Mauricen.

Sen sijaan että Geneviève olisi vapissut tätä ajatusta kuolla Mauricen puolesta, hän päinvastoin tunsi siitä katkeraa onnea.

Hän rakasti nuorta miestä, hän rakasti enemmän kuin oli sopivaa naiselle, joka ei kuulunut itsellensä. Se oli hänelle keino antaa sielunsa takaisin Jumalalle puhtaana ja tahrattomana, kuten sen oli saanutkin hänen kädestään.

Lähtiessään talosta erkanivat Morand ja Dixmer eri suunnille. Dixmer lähti Corderie-kadulle päin, Morand juoksi Nonandières-kadulle. Tullessaan Marien sillan päähän huomasi jälkimäinen sellaisen joukon toimettomia ja uteliaita ihmisiä, jotka seisoskelevat Pariisissa huomiota herättäneen tapahtuman paikalla, joko sen aikana tai sen jälkeen, kuten korpit pysyttelevät taistelukentällä.

Nähdessään tämän Morand pysähtyi äkkiä; jalat eivät kannattaneet, hänen täytyi nojautua sillan kaiteeseen.

Muutaman sekunnin kuluttua hän viimein sai takaisin sen erinomaisen itsehillinnän, joka hänellä oli vaikeissa tilanteissa, sekaantui väkijoukkoon, kyseli ja sai kuulla, että kymmenen minuuttia sitten oli Nonandières-katu 24:stä otettu kiinni nuori nainen, joka varmasti oli syypää hänen syyksensä pantuun rikokseen, koska hänet oli yllätetty matkavalmistushommissa.

Morand tiedusteli, missä kerhossa tyttöparkaa tultaisiin kuulustelemaan. Hän kuuli, että hänet oli viety emäpiirin huoneistoon, ja lähti sinne heti.

Kerho oli tupaten täynnä kansaa. Kuitenkin onnistui Morandin kyynärpäiden ja nyrkiniskujen avulla tunkeutua eräälle parvekkeelle. Ensimmäinen, minkä hän näki, oli Mauricen roteva vartalo, jalo ulkomuoto, halveksiva ilme; hän seisoi syytettyjen penkin edessä musertaen katseellaan Simonin, joka saarnasi laajalti.

»Niin, kansalaiset», huusi Simon, »niin kansatar Tison syyttää kansalaista Lindeytä ja kansalaista Lorinia. Kansalainen Lindey puhuu kukkastytöstä, jonka niskoille hän tahtoo lykätä rikoksensa; mutta ilmoitan teille jo etukäteen, ettei tätä kukkastyttöä löydetä; salahankkeen on toimeenpannut aristokraattiseura, joka lykkää syyn toistensa niskoille, pelkureita kun ovat. Olettehan nähneet, että kansalainen Lorin oli pötkinyt pakoon, kun hänen asunnolleen tultiin. No niin, häntä ei kyllä tavata, yhtä vähän kuin kukkastyttöäkään.»

»Siinä sinä valehtelet, Simon», sanoi raivostunut ääni: »kyllä hänet tavataan, sillä tässä hän on».

»Tie auki minulle!» huusi hän työntäen katselijoita syrjään; »tie auki!»

Tämä Lorinin saapuminen, joka tapahtui aivan luontevasti, ilman teennäisyyttä, ilman mahtipontisuutta, mutta hänen luonteeseensa erottamattomasti kuuluvan suorasti ja pontevasti, aikaansai mitä suurimman vaikutuksen parvekkeilla, joilla yleisö ryhtyi taputtamaan käsiään ja huutamaan lujaa!

Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa ole yksinäni syytettyjen penkillä.»

Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.

»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta
Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».

»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan tänne teidän eteenne».

»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta antaa oikeudelle valaisevia tietoja».

»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan; niin, niin, tulkoon todistamaan!»

»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»

»Tyttärelläsi ei ole mitään tekemistä siinä jutussa, jota nyt käsitellään», sanoi puheenjohtaja; »todista ensin, ja käänny sitten Kommuunin puoleen pyytäen saada lapsesi takaisin».

»Kuuletko? Kansalainen puheenjohtaja käskee sinua todistamaan», huusi
Simon; »todista siis heti».

»Hetkinen», sanoi puheenjohtaja kääntyen Mauricen puoleen hämmästyneenä tämän, tavallisesti niin rajun, miehen rauhallisuudesta, »hetkinen! Kansalainen kaupunginvirkamies, eikö sinulla ole ensin mitään sanottavaa?»

»Ei ole, kansalainen puheenjohtaja, muuta kuin että Simonin olisi, ennenkuin sanoi minunlaisiani miestä pelkuriksi ja petturiksi, ollut parempi odottaa varmempia tietoja.»

»Niinkö sanot, vai niinkö sanot?» toisti Simon Pariisin rahvaalle ominaisella ivallisella äänellä.

»Sanonpa vain, Simon», virkkoi Maurice enemmän suruissaan kuin vihaisena, »että saat heti julman rangaistuksen nähdessäsi, miten tässä käy».

»Kansalainen puheenjohtaja», jatkoi Maurice vastaamatta iljettävälle syyttäjälleen, »yhdyn ystäväni Lorinin pyyntöön, että ensin kuulusteltaisiin sitä nuorta tyttöä, joka juuri on vangittu, ennenkuin tätä vaimoraukkaa, jonka korvaan varmasti on kuiskattu, mitä hänen on puhuttava».

»Kuuletko, kansatar», huusi Simon, »kuuletko? Tuo tuolla sanoo sinua vääräksi todistajaksi!»

»Minäkö väärä todistaja?» sanoi Tisonin vaimo. »Vai niin, saatpa nähdä, maltahan, maltahan.»

»Kansalainen», sanoi Maurice, »käske tämän onnettoman naisen olla vaiti».

»Vai niin, sinä pelkäät siis», huusi Simon, »Sinä pelkäät! Kansalainen puheenjohtaja, minä vaadin kansatar Tisonia todistamaan.»

»Lähde puhujalavalta», sanoi puheenjohtaja hänelle, »sinulla ei enää ole puheenvuoroa».

Samassa astui sisään santarmeja sekä uteliaitten tulva, joka pian painettiin takaisin, ja muuan nainen työnnettiin istuntosaliin.

»On, on, se on hän», sanoi tämä. »Voi, onnetonta naista, hän on hukassa!»

»Kukkastyttö, kukkastyttö!» supisivat parvekkeet, joita uteliaisuus kiihoitti: »se on kukkastyttö».

»Minä vaadin ennen kaikkea Tisonin vaimon kuulustelemista», ulvoi suutari; »sinä määräsit hänet todistamaan, puheenjohtaja, ja nyt näet, ettei hän todista».

Tisonin vaimo huudettiin esiin ja ryhtyi tekemään kauheata, yksityiskohtaista ilmiantoa. Hänen puheensa mukaan oli kukkastyttö tosin syyllinen, mutta Maurice ja Lorin olivat hänen rikostovereitansa.

Tämä ilmianto teki huomattavan vaikutuksen yleisöön. Simon oli voitonriemuinen.

Kukkastyttö kutsuttiin sisään ja hän asettui puhujalavan eteen, vastapäätä Tisonin vaimoa; tämän todistus oli tehnyt kamalaksi sen rikoksen, josta häntä syytettiin.

»Sinuako… syytetty?» huudahti Tisonin vaimo hädissään; »ja kuka on sen tehnyt?»

Kauhistuttava hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus lannisti äkkiä tämän meluavan joukon, ja tämän hirveän näytöksen tuskallisuus kouristi jokaisen sydäntä.

»Oma tyttärensä!» kuiskasivat hiljaiset äänet kuin kaukaa, »oma tyttärensä, se onneton!»

Maurice ja Lorin katselivat syyttäjää ja syytettyä syvän säälin ja kunnioittavan tuskan tuntein.

Simon, haluten nähdä näytöksen loppuun, jossa toivoi Mauricen ja Lorinin jäävän osallisiksi rikokseen, koetti välttää Tisonin vaimon pyöriviä, mielettömiä katseita.

»Mikä sinun nimesi on, kansatar?» sanoi puheenjohtaja, joka itse oli järkkynyt, nuorelle tytölle, joka oli levollinen ja kohtaloonsa alistuvainen.

»Sinäkö olet tänä aamuna myynyt neilikkavihon kansalaiselle kaupunginvirkamies Maurice Lindeylle, joka istuu tuossa penkillä?»

»Tiedätkö, että jokaisessa niistä oli Capetin leskelle osoitettu kirjelippu?»

»Koska näin hänellä kaupunginvirkamiehen vyöhyen ja otaksuin hänen menevän Templeen.»

»Kansalainen Maurice on kaupunginvirkamies; kansalainen Maurice saattoi tavata kuningattaren kahden, milloin hyvänsä yöllä tai päivällä. Jos kansalaisella Mauricella olisi ollut jotakin sanottavaa kuningattarelle, ei hänen olisi ollut tarvis kirjoittaa, koska hän saattoi puhua.»

»Olin nähnyt hänen tulevan Templeen siihen aikaan kun asuin siellä äitiparkani kanssa; mutta en tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä.»

»Näetkö, sinä kurja!» huudahti Lorin heristäen nyrkkiänsä Simonille, joka pää painuksissa, jutun käänteen musertamana yritti päästä huomaamatta pakoon. »Näetkö mitä olet tehnyt?»

»Koska sinä annoit kukkavihon, koska tiesit jokaisen kukan sisältävän paperin, sinä myöskin tietänet, mitä näihin lippuihin oli kirjoitettu?»

»Kansalainen», sanoi nuori tyttö jyrkästi, »olen sanonut kaikki, mitä olen voinut, ja etenkin kaiken sen, mitä olen halunnut sanoa».

»Kansalainen Maurice Lindey, kansalainen Hyacinthe Lorin», sanoi puheenjohtaja, »te olette vapaat; Kommuuni tietää viattomuutenne ja tunnustaa isänmaallisen mielenne ansiot. Santarmit, saattakaa kansatar Héloise piirin vankilaan.»

Kuullessaan nämä sanat näytti Tisonin vainio äkkiä heräävän, päästi hirvittävän huudon ja syöksyi vielä kerran syleilemään tytärtänsä; mutta santarmit estivät sen.

»Annan teille anteeksi, äiti», huusi nuori tyttö, kun hänet kiskottiin pois.

XXV

Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat kehittyä.

Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja syöksyi ovelle.

Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:

Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen kasvot vaippaansa:

»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»

»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».

»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä. Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran nähdä hänet,»

»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta pyytäisi?»

»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»

»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka on onneton kuten sinäkin.»

»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin paljon.»

»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»

»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä, epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»

»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies, eikö niin?»

»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen pelastaakseni lapsesi.»

»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee luvatessaan pelastaa hänet.»

»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani tyttäresi puolesta.»

»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille, ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:

Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiä
keskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.

Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluuden
puhkeamista ja astui askelen taaksepäin.

»Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin: mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»

»Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin, ettet voi; mutta minä, minä voin».

»Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon. Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö, sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»

»Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».

»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»

»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»

»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta… Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta! Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi, että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.

Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies
ja tuli toista kohden.

»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän
on hullu».

»Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea? Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa minua, odottakaahan minua!»

Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt, mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa, joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.

Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta, heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä, luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.

»Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon, niin olette kaikki kolme pelastuneet.»

»Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalomme
viimeinkin meitä ahdistamasta?»

»Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän läsnäolon».

»Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset muistaisivat sen».

Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madame
Royale yhtaikaa.

»Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneudutte
levolle hyvin myöhään tänä iltana…»

»Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä vuoteeseen?»

»Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos on
tarpeellista, annetaan sellainen».

»Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidän
kunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»

»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin
olisivat jotakin».

Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja niin hän vetäytyi pois huoneesta.

Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.

Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä, pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä luo.

Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät kaupunginvirkamiehet luokseen.

»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle; toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.

»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte, hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin tasanteella.

— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»

Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli, nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen aikaan, kumarsi hänelle sanoen:

»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä
se lupa, jota toivotte.»

Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itse
varmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:

»Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä Templestä
Révolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».

Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uutta
rohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.

Kaupunginvirkamies oli lopettanut aamiaisensa ja lähti alas.
Kuningatar taas pyysi omasta puolestaan saada syödä aamiaisensa
tyttärensä huoneessa, mihin myönnyttiin.

Madame Royale jäi makuulle vahvistaaksensa tiedon sairaudestansa, ja
madame Elisabeth ja kuningatar jäivät hänen vuoteensa ääreen.

Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin, kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa, ilmiantonsa ja pyyntönsä.

Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen häntä.

»Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan kuningattaren puolesta…»

»Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»

»Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinulla
oli sanottavaa? Katsotaanpa.»

»Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman ja
liikunnon puutteesta.»

»No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelle
luvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»

»Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänet
ulos.»

»Ei siinä mitään vaikeutta ole. Te kuulette, te muut», sanoi Santerre kääntyen koko pataljoonan puoleen, »Capetin leski tulee ulos puutarhaan kävelemään. Siihen on kansakunta antanut hänelle luvan: mutta varokaa, ettei hän karkaa muurien ylitse, sillä jos niin käy, hakkautan teiltä kaikilla pään.»

»Ja nyt, kun teille on etukäteen ilmoitettu», sanoi Santerre, »hyvästi! Lähden Kommuuniin. Näyttää siltä kuin Roland ja Barbaroux pääsisivät yhteen ja että annettaisiin heille passi toiseen maailmaan.»

Viimein luovuttivat kaupunginvirkamiehet paikkansa uusille tulokkaille, jotka olivat saaneet Santerrelta kuningatarta koskevat ohjeet.

Yksi virkamiehistä lähti Marie Antoinetten luokse ja ilmoitti hänelle kenraalin suostuneen hänen pyyntöönsä.

»Oi!» ajatteli hän katsellen taivasta ikkunansa lävitse, »lauhtuisiko
Sinun vihasi, Herra, ja olisiko Sinun hirveä oikea kätesi väsynyt
painamasta meitä?»

»Kiitos, hyvä herra», sanoi hän kaupunginvirkamiehelle hymyillen sillä
hurmaavalla tavallaan, joka vei Barnaven turmioon ja joka teki hulluja
niin monesta miehestä, »kiitos».

Sitten hän kääntyi pienen koiransa puoleen, joka hyppeli hänen perässään takajaloillaan, sillä se ymmärsi emäntänsä katseista, että jotakin tavatonta oli tulossa.

Pikku koira rupesi haukkua nalkuttamaan ja hyppelemään; sitten katsahdettuansa kaupunginvirkamiestä ja ymmärrettyään, että varmasti tämä mies toi sen uutisen joka teki emännän niin iloiseksi, se lähestyi tätä ihan ryömien ja heiluttaen pitkää silkinhienoa häntäänsä, uskalsipa vielä hyväilläkin häntä.

Tämä mies, joka kuningattaren pyynnöille olisi luultavasti jäänyt vallan kuuroksi, tunsi olevansa liikutettu koiran hyväilyjen johdosta.

»Jollei muuta kuin tämän pienen eläimen vuoksi, kansatar Capet, olisi teidän tullut käydä ulkona useammin», sanoi hän. »Inhimillisyys vaatii, että kaikista luontokappaleista pidetään huolta».

»Mihin aikaan lähdemme ulos, hyvä herra?» kysyi kuningatar. »Ettekö ole sitä mieltä, että auringonpaahde tekisi meille hyvää?»

»Lähdette ulos silloin kun haluatte», sanoi kaupunginvirkamies; »tästä asiasta ei ole mitään tarkempia määräyksiä olemassa. Kuitenkin, jos haluatte lähteä ulos keskipäivän aikaan, siis silloin, kun vartiomiehet vaihdetaan, aikaansaisi se vähemmän liikettä tornissa.»

»No niin, keskipäivän aikaan, olkoon menneeksi», sanoi kuningatar, painaen kädellään sydäntänsä hillitäkseen sen lyöntejä.

Hän katseli tätä miestä, joka tuntui vähemmän kovalta kuin virkaveljensä ja jonka suostumus vangin toivomuksiin ehkä maksoi hänen henkensä siinä taistelussa, jota salaliittolaiset suunnittelivat.

Mutta samassa kun eräänlainen sääli pehmitti naisen sydämen, heräsi kuningattaren vaisto. Hän muisti elokuun 10 päivän ja ne ystäviensä ruumiit, jotka peittivät hänen palatsinsa lattiamattoja; hän muisti syyskuun 2 päivän ja Lamballen ruhtinattaren pään, joka piikin kärjessä kohosi hänen ikkunansa eteen; hän muisti tammikuun 21 päivän ja miehensä kuoleman mestauslavalla rumpujen päristessä ja estäessä hänen ääntänsä kuulumasta; viimein hän muisti poikansa, lapsiparan, jonka tuskanhuudot hän useammin kuin kerran oli kuullut huoneeseensa voimatta tuoda hänelle apua, ja niin hänen sydämensä paatui.

»Valitettavasti», mutisi hän, »on onnettomuus kuten muinaisten lohikäärmeitten veri: se hedelmöittää uusien onnettomuuksien sadon».

XXVI

Kaupunginvirkamies lähti kutsumaan virkatoverinsa paikalle ja lukemaan lähteneiden virkamiesten jättämän tarkastuspöytäkirjan.

Madame Royale heittäytyi kuningattaren syliin ja halasi häntä. Madame
Elisabeth astui kälynsä luo ja ojensi hänelle kätensä.

»Rukoilkaamme Jumalaa», sanoi kuningatar; »mutta rukoilkaamme hiljaa,
jottei kukaan epäile meidän rukoilevan».

On olemassa kohtalokkaita aikoja, jolloin rukous, tämä luonnollinen hymni, jonka Jumala on pannut ihmissydämen pohjalle, muuttuu epäilyttäväksi ihmisten silmissä, sillä rukous on toivon tai kiitollisuuden osoitus. Ja vartijoiden silmissä toivo ja kiitollisuus olivat levottomuuden aiheita, koska kuningatar ei saattanut toivoa muuta kuin yhtä seikkaa, pakoa; koska kuningatar ei saattanut kiittää Jumalaa muuta kuin yhdestä syystä, että oli saanut keinon, millä paeta.

Kun tämä äänetön rukous oli päättynyt, jäivät kaikki kolme sanattomiksi.

Viimeisen lyönnin kajahtaessa pronssikellosta alkoi aseitten kalina täyttää kierreportaat ja nousta kuningattaren kuuluville saakka.

»Täällä olemme, hyvät herrat», vastasi kuningatar, joka melkein katumuksen sekaisin tuntein loi viimeisen silmäyksen mustiin seiniin ja ellei karkeisiin, ainakin hyvin yksinkertaisiin huonekaluihin, vankilatovereihinsa.

Ensimmäinen ovi aukeni: siitä pääsi käytävään. Tämä oli synkkä ja pimeässä saattoivat nuo kolme vankia salata mielenliikutuksensa. Edellä juoksi pikku Black; mutta kun tulliin toiselle ovelle, toisin sanoen sille ovelle, josta Marie Antoinette koetti kääntää katsettansa pois, meni tuo uskollinen eläin nuuskimaan suurikantaisia ovennauloja ja vikistyään valittavasti päästi pitkän tuskallisen ulvonnan. Kuningatar asteli kiireesti ohi jaksamatta huutaa koiraansa takaisin ja käveli likellä seinää, voidakseen nojautua siihen.

Astuttuaan muutamia askelia eivät kuningattaren jalat enää kannattaneet häntä, ja hänen oli pakko pysähtyä. Hänen kälynsä ja tyttärensä tulivat hänen viereensä, ja hetkeksi jäivät nuo kolme naista liikkumattomiksi, muodostaen surullisen ryhmän äidin nojatessa otsaansa madame Royalen päähän.

»Olemme täällä», sanoi kaupunginvirkamies, joka oli jäänyt seisomaan paikalleen kunnioittaen tätä yksinkertaisuudessaan niin suuria tuskaa.

Kun vangit olivat saapuneet kiertoportaiden alapäähän vastapäätä viimeistä ovea, jonka alle aurinko langetti leveitä kultaisia valojuovia, löi rummuttaja pärinän, joka kutsui vartion kokoon, sitten seurasi pitkä hiljaisuus, jonka uteliaisuus aikaansai, ja viimein aukeni raskas ovi kääntyen hitaasti narisevilla saranoillaan.

Muuan nainen istui maassa, tai pikemminkin oli makuulla oven viereisen suojakiven kulmauksessa. Se oli Tisonin vaimo, jota kuningatar ei ollut nähnyt vuorokauteen ja jonka poissaolo oli useita kertoja herättänyt hänen kummastustansa edellisenä iltana ja puheena olevana aamuna.

Kuningatar näki jo päivänpaisteen, puut, puutarhan, ja toisella puolen puutarhan aitaa ryhtyi hänen ahnas silmänsä hakemaan pientä sotilasravintolan majaa, jossa hänen ystävänsä epäilemättä odottivat häntä, kun Tisonin vaimo kuullessaan hänen askelensa otti kätensä silmiltään ja kuningatar näki kalpeat riutuvat kasvot harmaantuneen tukan alta.

Silloin nousi Tisonin vaimo hitaasti kuten tekevät ne, joiden järki ei ole tallella, ja polvistui tämän oven eteen sulkien siten Marie Antoinetten tien.

»Menkää, menkää», sanoi kaupunginvirkamies, »päästäkää Capetin leski ohitsenne; hänellä on lupa jaloitella puutarhassa.»

»Tiedän sen hyvin», sanoi eukko, »sitähän varten olen tullut tänne odottamaan; kun minua ei tahdottu laskea ylös ja minun oli pyydettävä häneltä anteeksi, täytyi minun toki odottaa».

Kuningatar katseli häntä ja näki tämän onnettoman tuijottavissa silmissä todella omituisen hohteen, tämän epämääräisen valon, joka todistaa järjen olevan poissa.

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »vaimoparka! Mitä on teille sitten tapahtunut?»

»Minulle on tapahtunut… ettekö siis tiedä?» sanoi vaimo; »mutta jos… te tiedätte sen kyllä hyvinkin, koska hänet on tuomittu kuolemaan teidän vuoksenne…»

»Neilikkavihon… Hän ei kuitenkaan ole mikään kukkastyttö», jatkoi
Tisonin vaimo ikäänkuin koettaen palauttaa muistiansa; »kuinka hän on
siis voinut myydä sen kukkavihon?»

Kuningatar värisi. Näkymätön side liitti tämän näytöksen nykyiseen tilanteeseen; hän käsitti, ettei sopinut menettää aikaa hyödyttömään keskusteluun.

»Vaimo hyvä», sanoi hän, »pyydän teitä päästämään minut ohitsenne;
myöhemmin voitte kertoa minulle tämän kaiken».

»Ei, heti paikalla; teidän on annettava anteeksi; minun on autettava
teitä karkaamaan, jotta hän pelastaisi tyttäreni.»

»Hyvä herra, olkaa hyvä toimittakaa tämä nainen syrjään; näettehän,
että hän on mielipuoli.»

»Lähdetään pois, muori», sanoi kaupungin virkamies, »mennään
matkaamme».

»Rakas sisareni», sanoi madame Elisabeth, »puhukaa hänelle muutamia
lohdutuksen sanoja».

»Kyllä, vallan kernaasti», sanoi kuningatar. »Luulen tosiaankin, että
se on paras keino.»

»Haluan, että annatte minulle anteeksi kaiken sen kärsimyksen, jonka olen teille aikaansaanut loukkaamalla teitä puheillani, ilmiantamalla teidät, ja että te nähdessänne vaippaan kääriytyneen miehen käskette hänen pelastaa tyttäreni, sillä hän tekee kaikki, mitä ikinä haluatte.»

»En ymmärrä teidän puhettanne vaippaan kääriytyneestä miehestä», vastasi kuningatar; »mutta ellei omantuntonne rauhoittamiseksi ole kysymys muusta kuin niiden loukkausten anteeksiantamisesta, joita luulette tehneenne, voi, sydämen pohjasta, vaimo-parka! Annan teille vilpittömästi anteeksi; jospa nekin, joita minä olen loukannut, voisivat antaa minulle samalla tavoin!»

»Voi!» huudahti Tisonin vaimo kuvaamattomalla ilon äänellä, »hän siis pelastaa tyttöni, koska te olette antanut minulle anteeksi! Kätenne, madame, kätenne!»

Hämmästynyt kuningatar ojensi kätensä käsittämättä mitään, ja Tisonin vaimo tarttui siihen kiihkeästi painaen siihen huulensa.

»Täällä on», huusi hän, »oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»

Tuskin olivat nämä sanat tulleet Tisonin vaimon korviin, kun hänen muotonsa muuttui; hän nousi toiselle polvellensa ja ojensi kätensä sulkeakseen kuningattarelta tien.

»Voi, hyvä Jumala!» sopersi kuningatar, jolta sanakaan tästä kauheasta ilmoituksesta ei ollut jäänyt kuulematta.

»Tuomittu kuolemanrangaistukseen?» huudahti äiti, »minunko tyttöni tuomittu? Héloiseniko hukassa? Hän ei ole siis pelastanut tyttöäni eikä siis voikaan pelastaa? On siis liian myöhäistä?… Voi…!»

»Sinäkö?» sanoi hän ja hänen silmänsä veristyivät. »Sinäkö
surkuttelisit minua? Et koskaan, et koskaan!»

»Te erehdytte, surkuttelen teitä koko sydämestäni; mutta päästäkää
minut ohitsenne.»

»En, en, päästin sinut pakenemaan, koska hän oli sanonut minulle, että jos laskisin sinut karkaamaan, pelastettaisiin minun tyttöni; mutta koska minun tyttöni tulee kuolemaan, et sinä pääsekään karkaamaan.»

»Tänne, hyvät herrat, tulkaa apuun», huudahti kuningatar. »Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala! Näettehän hyvin, että tämä nainen on hullu.»

»Ei, minä en ole hullu, en minä; tiedän mitä sanon», huudahti Tisonin vaimo. »Katsokaa, se on totta, salaliitto oli olemassa; Simon paljasti sen, tyttöparkani myi kukkavihon. Hän myönsi sen vallankumousoikeudessa… neilikkavihon… siinä oli paperilippuja sisässä.»

»Täällä on oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»

»Kuuletko?» ulvoi hullu, jonka ympärille kerääntyi kansalliskaartilaisia: »kuuletko, tuomittu kuolemaan? Sinun vuoksesi, sinun vuoksesi tapetaan minun tyttöni, kuuletko, sinun vuoksesi, Itävallatar?»

»Hyvät herrat», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä! Ellette halua vapauttaa minua tästä mielipuoliparasta, päästäkää minut ainakin takaisin ylös; en voi kestää tämän naisen moitteita; niin vääriä kuin ne ovatkin, ne murtavat sydämeni.»

»Niin, niin, itke, sinä tekopyhä!» kirkui hullu; »kukkavihkosi kävi hänelle kalliiksi… Muuten olisi hänen pitänyt aavistaa se; sillähän tavoin kuolevat kaikki ne, jotka palvelevat sinua. Sinä tuotat onnettomuutta, Itävallatar, sinun ystäväsi, sinun miehesi, sinun puolustajasi on tapettu; viimein tapetaan tyttäreni. Milloin tapetaan sinutkin vuorostasi, jottei enää kukaan kuolisi sinun vuoksesi?»

»Sinä onneton!» rohkeni madame Elisabeth sanoa, »unohdatko sinä, että puhuttelet kuningatarta?»

»Kuningatar, hänkö?… kuningatar?» toisti Tisonin vaimo, jonka raivohulluus kiihtyi hetki hetkellä; »jos hän on kuningatar, kieltäköön hän pyöveleitä tappamasta tyttöäni… armahtakoon hän Héloise-parkaani… kuninkaat armahtavat… Hyvä on, anna minulle tyttöni takaisin, niin tunnustan sinut kuningattareksi… Aina siihen asti olet vain nainen, onnettomuutta tuottava nainen, tappava nainen!…»

»Voi, säälikää minua, hyvä rouva», huudahti Marie Antoinette, »nähkää minun tuskani, nähkää minun kyyneleni!»

Marie Antoinette yritti kävellä ohitse, ei enää toivossa päästä karkaamaan, vaan koneellisesti, vain päästäkseen tästä hirveästä ahdistuksesta.

»Voi, et sinä pääse ohitse», ulvoi eukko; »sinä haluat paeta, rouva Véto… tiedän sen hyvin, vaippaan kääriytynyt mies sanoi sen minulle; haluat päästä liittymään preussilaisiin… Mutta sinä et karkaa», jatkoi hän tarrautuen kiinni kuningattaren hameeseen: »minä estän sen, minä! Lyhtyyn roikkumaan, rouva Véto! Aseihin, ryhtykää! Eespäin, eespäin … juoda saa nyt sortajainsa verta…»

Ja väännellen käsiänsä, harmaat hapset hajallaan, kasvot punaisina, veristävin silmin kaatui onneton nainen maahan repäisten irti kappaleen hameita, johon oli tarrautunut kiinni.

Suunniltaan tuskasta, mutta ainakin vapautuneena mielipuolesta lähti kuningatar pakenemaan puutarhaan päin, kun äkkiä kuului hirveä huuto, johon sekaantui haukuntaa ja omituista meteliä ja joka sai kansalliskaartilaisten huomion kiinnitetyksi puoleensa; tämän näytöksen houkuttelemina olivat nämä seisoskelleet Marie Antoinetten ympärillä.

»Aseisiin! Aseisiin! Petosta!» huusi muuan mies, jonka kuningatar
tunsi äänestä suutari Simoniksi.

Tämän miehen vieressä, joka sapeli kädessä vartioi majan ovea, haukkui
pikku Black vimmatusti.

»Aseisiin, koko vartio!» huusi Simon, »meidät on petetty; viekää
Itävallatar sisään! Aseisiin, aseisiin!»

Muuan upseeri juoksi paikalle. Simon puhui hänelle näyttäen
innostuneena majan sisustaa.

Kansalliskaartilaiset juoksivat aseillensa ja syöksyivät majaa kohti, sillä välin kun kaupunginvirkamiehet ottivat haltuunsa kuningattaren, hänen kälynsä ja tyttärensä ja pakottivat heidät takaisin ovesta, joka sulkeutui heidän jälkeensä.

»Tuolla, tuolla, luukun alla», huusi Simon. »Näin luukun liikahtavan, olen varma siitä. Itävallattaren koira, hyvä pieni koira, joka ei ollut mukana salaliitossa, haukkua nalkutti sitäpaitsi vehkeilijöitä, jotka luultavasti ovat kellarissa. Kas, se nalkuttaa vieläkin.»

Upseeri tarttui luukun renkaaseen. Kaksi hyvin voimakasta krenatööriä auttoi häntä nähtyään, ettei hän saanut sitä nostetuksi, mutta hekään eivät onnistuneet sen paremmin.

»Näettehän hyvin, että luukkua pidellään sisältä kiinni», sanoi Simon.
»Tulta luukun lävitse, hyvät ystävät, tulta!»

»Ole vaiti, räyhääjä!» sanoi upseeri. »Ja tuokaa te kirveitä ja hakatkaa rikki lankut. Olkoon yksi joukkue valmiina. Huomio! Tulta luukkuun heti kun se on avattu.»

Lautojen rytinä ja äkkinäinen isku ilmoitti kansalliskaartilaisille, että sisällä tapahtui liikettä. Pian sen jälkeen kuului maanalainen ääni, joka tuntui siltä kuin rautaportti olisi suljettu.

Kirveet iskivät permantolautoihin. Kaksikymmentä pyssynpiippua suuntautui päin aukkoa, joka laajeni sekunti sekunnilta. Mutta aukosta ei näkynyt ketään. Upseeri sytytti soihdun ja heitti sen kellariin; kellari oli tyhjä.

»Eteenpäin, eteenpäin!» huusivat kansalliskaartilaiset syöksyen
upseerinsa jäljessä.

»Vai niin, Plumeaun vaimo», sanoi Tison, »sinä vuokraat kellarisi
aristokraateille!»

Seinä oli puhkaistu. Lukuisat jäljet olivat painuneet sen kosteaan pohjaan, ja kolme jalkaa leveä sekä viisi jalkaa korkea käytävä, jollaista juoksuhaudoissa käytetään, johti Corderie-kadun suunnalle.

Upseeri rohkeni astua tähän aukkoon, päättänyt kun oli seurata aristokraatteja aina maan uumeniin saakka; mutta tuskin hän oli astunut kolmea, neljää askelta, ennenkuin hänet pysähdytti rautaristikko.

»Seis», sanoi hän takaapäin työntäville, »ei päästä pitemmälle, täällä on este».

»No niin», sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka suljettuaan vangit
sisään juoksivat paikalle kuullakseen uutisia, »mikä täällä on?
Sanokaa!»

»Pentele!» sanoi upseeri tullen taas esille, »täällä on salaliitto; aristokraatit tahtoivat ryöstää kuningattaren hänen kävelynsä aikana, ja luultavaa on, että hän on heidän kanssansa yhdessä juonessa».

»Helvetti!» huusi kaupunginvirkamies. »Juoskoon joku hakemaan
kansalaista Santerrea ja ilmoittamaan Kommuunille.»

»Sotamiehet», sanoi upseeri, »jääkää tähän kellariin ja tappakaa
jokainen, joka sieltä ilmestyy».

»Ai, ai!» huusi Simon hieroen käsiänsä. »Ai, ai, sanotaanko vielä, että olen hullu? Kelpo Black! Black on kuuluisa isänmaanystävä, Black on pelastanut tasavallan. Tule tänne, Black, tule!»

Ja tuo roisto, joka oli kehitellyt koiraparkaa, antoi sille, kun se tuli hänen lähellensä, potkun, joka viskasi sen parinkymmenen askelen päähän.

»Voi, minä rakastan sinua, Black!» sanoi hän; »sinä leikkautat
emäntäsi kaulan. Tule tänne Black, tule!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAISON-ROUGEN RITARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.