The Project Gutenberg eBook of Troijan Helena yksityiselämässään, by John Erskine

Jokainen huomaa, että hän — jumalaista kauneuttaan ja ehdotonta avomielisyyttään lukuunottamatta — oli tavallinen nainen.

SISÄLLYS

I. Helenan paluu
II. Nuorempi sukupolvi
III. Heidän vanhempansa
IV. Kuolema ja syntyminen
V. Helenan kauneus

HELENAN PALUU

Asianlaita on todellisuudessa niin, että Paris antoi Aphroditelle ensi palkinnon hänen kauneutensa vuoksi eikä suinkaan siitä syystä, että tämä olisi lahjonut hänet. Kilpailuhan koski joka tapauksessa kauneutta, vaikka Athene ja Hera panivat vireille väittelyn viisaudesta ja vallasta. Hehän juuri koettivatkin houkutella Parista. Tosin heillä oli omat ansionsa ja todisteluperusteensa, mutta Aphrodite oli yksinkertaisesti kaunein.

Kun Aphrodite mainitsi, että Paris ottaisi jonakin päivänä Helenan puolisokseen, ei se herättänyt Pariksessa muita tunteita kuin jonkinlaista uteliaisuutta ja halua nähdä toteutuisiko jumalattaren ennustus. Kenties tapahtuisi niin, kenties ei. Todennäköisesti ei jumalatar ollut tarkoittanut asiaa sillä tavoin kuin Paris oli ymmärtänyt, mutta vaikka viisas mies uskookin oraakkeliin, odottaa hän aina nähdäkseen täyttymyksen.

Hän tuumi kuitenkin mielessään minkä näköinen Helena oikein oli. Hänen oli tarvis päästä matkustamaan. Yhtä hyvin hän voisi käydä Spartassa kuin jossakin muussa maassa. Kassandra kielsi häntä lähtemästä, mutta niinhän hän aina teki. Oinone varoitti, mutta hänhän olikin Pariksen vaimo.

Pariksen saapuessa Menelaoksen taloon päästi portinvartija hänet sisään, ja koska hän oli ulkomaalainen, ei hänen nimeään eikä asiaansa kysytty ennen kuin hän oli syönyt ja levännyt. Menelaos lykkäsi tuonnemmaksi erään matkan, jota oli suunnitellut, ja rupesi kestitsemään muukalaista vieraanvaraisena isäntänä. Mutta saadessaan selville kuka matkalainen oli hän kehoitti Parista olemaan kuin kotonaan ja pyydellen kohteliaasti lähtöään anteeksi matkusti Kretaan niinkuin oli aikonutkin.

Näin oli kaikilla hyvä tarkoitus. Mutta Paris näki nyt Helenan kasvoista kasvoihin.

Troijan sodan loppuessa kaupungin hävitykseen lähti Menelaos miekka kädessä tapaamaan Helenaa. Hän ei ollut vielä päättänyt työntäisikö säilänsä Helenan houkuttelevan rinnan lävitse vai katkaisisiko hänen joutsenkaulansa. Hän ei ollut nähnyt vaimoaan kotvaan aikaan. Tämä odotti miestään ikäänkuin he olisivat sopineet kohtauksen määrähetkeksi. Koruttomin elein hän paljasti rintansa Menelaoksen kostolle ja loi katseensa häneen. Mies katsoi vaimoonsa ja tuli hämilleen miekan vuoksi.

Toisellakin tavoin kerrotaan tämä kohtaus. Kerrotaan, ettei Menelaos ollut yksin tullessaan Helenan luokse tuohon sisempään huoneeseen. Saapuvilla oli sekä Agamemnon että toisia, jotka halusivat omin silmin nähdä pitkän sodan loppukohtauksen. Muutamat, jotka eivät olleet koskaan nähneet Helenaa, tunkeutuivat sisään katsellakseen ensimmäistä ja viimeistä kertaa sitä kaunotarta, jonka vuoksi olivat taistelleet. Nähdessään Helenan edessään huomasi Menelaos vasta, etteivät he olleetkaan kahden kesken. Viha ja tarmo haihtuivat hänestä, mutta nuo myötätuntoiset ystävät olivat saapuvilla voidakseen omin silmin todeta millä tavoin aviomies suoritti velvollisuutensa. Menelaos nosti miekkansa — hitaasti — mutta ei kyllin hitaasti. Silloin hän kuuli Agamemnonin äänen.

»Raivosi saisi aivan hyvin tyyntyä nyt, Menelaos. Olet saanut vaimosi takaisin — miksi siis tappaisit hänet? Priamoksen kaupunki on vallattu, Paris on kuollut, olet saanut kostetuksi. Jos surmaisit Helenan, joutuisivat ne ymmälle, jotka kyselisivät sodan syytä. Sparta ei ollut lainkaan vikapää rikokseen. Syy oli kokonaan Pariksen. Hänhän tuli käymään kotiisi ja loukkasi vieraanvaraisuuttasi.»

Menelaos ymmärsi miksi hänen veljeään sanottiin miesten kuninkaaksi. Mutta myöhemmin illalla hänen kuultiin selittävän, että hän olisi surmannut Helenan, ellei Agamemnon olisi tullut väliin.

Hänen oli vietävä vaimonsa laivaan yöksi toisten vankien kanssa, mutta hän ei saanut oikein selville mielessään missä järjestyksessä heidän olisi lähdettävä. Ei ainakaan vieretysten. Ehkäpä hän itse kulkisi edellä. Mutta tästä aikomuksesta hän luopui jo ennen kuin he tulivat kadullekaan. Tuommoinen mahtipontisuus ei ollut sittenkään paikallaan. Niinpä hän lähettikin Helenan etukäteen ottamaan kenenkään suojelematta vastaan ne solvaukset, joita utelias sotajoukko mahdollisesti sinkauttelisi hänelle. Mutta miehet tuijottivat Helenaan ääneti, melkein hiiskahtamatta. He eivät huomanneetkaan Menelaosta. Hän kuuli jonkun sanovan, että Helena oli kuin Aphrodite, joka oli tavattu alastomana Areksen sylistä, jolloin Hephaistos, hänen naurettava miehensä, heitti verkon rakastavain päälle ja kutsui paikalle toiset jumalat näkemään Aphroditen häpeää. Toinen mies huomautti, että hänestä tuntui nyt samalta kuin aikanaan noista jumalista, jotka selittivät olevansa valmiit millä hetkellä tahansa vaihtamaan paikkaa Areksen kanssa verkkoineen kaikkineen.

III

Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa. Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle, mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja, tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.

Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita, joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien ennustavan hyvää.

»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»

»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista. Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi, veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina, vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»

»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»

»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme, pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa, jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»

»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»

»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle. Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa, väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»

»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää koskaan».

»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».

Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä. Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun Menelaos tuli sisään.

»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut ennen kuin lähdemme.»

»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja vankeineni.»

Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa »sinun ja muitten vankien kanssa».

»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme, tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos, on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys, mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»

»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»

»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»

Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin syyn.

Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat työnsä.

»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä aluksessa on jotakin peräti outoa.»

»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin, jollet sinä häiritse heitä.»

»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»

»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä arvelet?» kysyi hän perämieheltä.

»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».

Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.

Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin, mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka loppuun asti.

Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut kysyä.

»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan», sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»

»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»

»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten, taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»

Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.

»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä tapauksessa, että tuuli nousee».

Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen saarelle se vaimeni kokonaan.

»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme tynnyrimme.»

Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa. Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.

»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»

»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me tarvitsisimme ruokaa.»

»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin kauan sitten.»

Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä. Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen hänelle jotakin epämiellyttävää.

»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan, että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään. Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi, ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa matkalla.»

»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla. Pankaa alus kuntoon… Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene vesille… Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»

»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät. Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on vallassaan elämä ja kuolema.»

»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos. »Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä nimittäin ole vielä muuta sanomista.»

»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran viivästyttänyt suunnitelmiani.»

Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana äänellä jumalia.

»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava! Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi, jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne, nopeasti oman kansamme keskuuteen!»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, vanha portinvartija, »siitä lähtien kun tulit kotiin olen odottanut sinun suovan minulle ajastasi muutamia minuutteja. Olet ollut poissa kauan ja haluat varmaankin kuulla selostuksen täkäläisistä asioista.»

»Tarkoitan, että minua epäilytti oliko hänet päästettävä sisään», vastasi Eteoneus.

»Minusta näyttää», sanoi Menelaos, »että sinä haluat puhua loukkaavasti vaimoni sukulaisista».

»Totta puhuen», sanoi Eteoneus, »en aavistanutkaan ennen sinun paluutasi, että yhä vielä lasket vaimosi sukulaisiisi».

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen, mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui — tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin. Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi
Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia, mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin. Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa. Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus, »mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee hän päivän parin kuluttua».

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain.
Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea,
joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka.
Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos, »ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää, että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija, ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita, siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi, olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on mielestäni peitettyjä loukkauksia.»

»Mahdollisesti olen puhunut enemmän kuin tarkoitukseni oli», sanoi portinvartija, »mutta halusin kiinnittää huomiotasi sellaiseen pulmaan, jonka vain sinä voit ratkaista. Me olemme kaikki uskollisia sinulle, mutta emme oikein tiedä kuinka meidän on suhtauduttava erinäisiin asioihin. Ennen oli asianlaita niin, että vaimo, joka karkasi miehensä ja lastensa luota, joutui häpeänalaiseksi ja sai mahdollisesti rangaistuksensa. Se oli sinunkin mielipiteesi Troijaan lähtiessäsi. Me täällä kotona olemme kaikki nämä vuodet olleet valmiina ilahduttamaan sinua parhaamme mukaan yksinäisyydessäsi ja surussasi, kun kerran palaisit —»

»Etkö jo sanonut jotakin tuontapaista aikaisemminkin?» kysyi Menelaos. »Toistelet omia sanojasi ja poikkeat asiasta. Luulin sinun haluavan selostaa minun poissaoloni aikana sattuneita tapauksia.»

»Niin juuri aionkin», sanoi vanha portinvartija, »ja teen sen kiertoteitse vain ollakseni tahdikas. Koetan ilmoittaa sinulle kunnioittavasti ja viattomasti, että taloasi uhkaavat muutamat vaaralliset uudenaikaiset aatteet, ja koetan saada selville tiedätkö sinä niistä ja tuomitsetko ne vai kannatatko niitä. Pelkäänpä pahasti, että hyväksyt ne, ja jos niin on, täytyy minun luullakseni lähteä täältä, niin vanha kuin olenkin, sillä olen liian vanha muuttuakseni. Syy minkä vuoksi otaksun sinun omaksuneen muutamia noista aatteista on — no niin, kun laiva tuli näkyviin, huomasimme, että et ollut yksin, vaan että Helena palasi kerallasi. Siinä ilmeni uusi aate, Menelaos. Mutta me totuimme siihen ja päätimme ymmärryksemme mukaan kohdella kunnioittavasti katuvaa vankia, joka tuotiin häväistynä kotiin. Mutta hän ei näytä tajuavan minkäänlaista häpeää tapahtuneen eikä kadu. Hän ei käyttäydy — etkä sinäkään suoraan sanoen kohtele häntä — niinkuin hän olisi —»

»Kuuleppas, Eteoneus», sanoi Menelaos, »olet puhunut tarpeeksi. Ensin sinulla on olevinaan taloushuolia sydämelläsi ja sitten sinulla on muka vaarallisia uutisia Oresteesta, jotka osoittautuvat vähemmän suositteleviksi sinulle kuin hänelle, mutta todellinen keskustelusi aihe on vaimoni maine. Nyt olen kotona ja pidän itse huolen talostani. Lähde sinä ulos vartioimaan porttia… Kuuleppas, odotahan hetkinen! Jos sydämessäsi vielä kerran syntyy mieletön halu ruveta puhelemaan Helenasta, niin tee se sellaisessa paikassa, josta ei yksikään sana pääse minun korviini. Ihmettelet miksi en surmannut häntä. No niin, hän oli liian kaunis. Sinä et ole vähimmässäkään määrin hänen näköisensä. Ole varuillasi!»

»Kiitos olkoon jumalille, Menelaos», sanoi portinvartija, »nyt puhut aivan entisen itsesi tavoin! Saanko vielä lisätä sen, mitä aion sanoa?»

»Kerro nyt kaikki Oresteesta mitä sydämelläsi on ja mene sitten tiehesi», sanoi Menelaos.

»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin — jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka — jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla, että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa, ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen, surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle. Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut sinua.»

»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa, näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle, että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa, niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»

»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille, ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle. Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»

»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos. »Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi syyksi.»

»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»

»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»

»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»

»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»

»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»

»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»

»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor — muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää. Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»

»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään rakastuu tyttöön».

»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»

»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia. Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot, että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota ei laisinkaan rakasta?»

»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»

»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin sentapaista pojallesi.»

»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»

»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on aikaisempia velvollisuuksia.»

»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia velvollisuuksia.»

»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»

»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena, »ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä. Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää häntä olemasta siveellinen.»

»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua. Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari asiaa.»

»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen, niin jätä sanomatta.»

»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän turhia kuvitteluja.»

»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille, jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»

»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa tyttärestäsi.»

»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»

»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen pääasiassa vain —»

»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa, että hän poisti kiven sydämeltäni.»

»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus, mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun mieltäsi painoi?»

»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian. Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit viaton.»

»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä
Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»

»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle anteeksi.»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»

»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»

»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut sinulle tämän kaiken?»

»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat Egyptissä oleskelua.»

»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»

»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin, joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein — Polydamna.»

»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan luona?» kysyi Helena.

»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi
Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».

»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät, että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan — olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»

»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet. Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi Hermione.»

»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin. Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»

»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»

»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon sinusta.»

»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut Hermionen sanoja?»

»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»

»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi. Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle meidän paluumatkallamme.»

»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin — älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»

»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas, niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton, nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä, mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena. Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme, jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»

»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»

»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»

»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon kuulla sen. Toivon selvyyttä.»

»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas, vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä. Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran, että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan — ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä, että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut hänet rakastamaan totuutta.»

»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut vaimoaan niin uskollisesti.»

»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»

»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies parka!… Helena, sinä olet mahdoton!»

»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä», virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma, jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»

»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas. »Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et ole puhunut paljon hänestä.»

»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit minun puhuvan hänestä?»

»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena, tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes olla suruissasi.»

»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena, »mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»

»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen tunne».

»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi, Helena.»

»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa, jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä vuodet?»

»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»

»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»

»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset seurustelivat keskenään.»

»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»

VII

Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne. Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.

»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»

»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»

»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä kuulit niitä ensin?»

»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena. »Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja koska?»

»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»

»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä. »Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina, jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»

»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää, äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän teki — mitä teki.»

»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi. Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään. Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»

»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä», sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»

»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä häväistysjuttu sai alkunsa?»

»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä kuohuttavalta.»

»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»

»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».

»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena. »Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione, kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata, se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista kasvatusta.»

»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»

Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa ollessani?»

»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en kovinkaan usein».

»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei suinkaan se olisi rikos?»

»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että olet tavannut serkkusi usein.»

»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti; »mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan, ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi — olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi voittaa avomielisyyden puutteesta?»

»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua. Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä et pidä hänestä.»

»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin alussa.»

»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua. Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot. Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut — kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua, en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»

Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan, jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen. Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.

»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on — nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi. Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi — että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa. Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut, ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»

Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.

»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi. Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea. Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista. Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»

»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka aikovat mennä naimisiin.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse opittava se, kun rakastut.»

»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan tuottanut sinulle pettymystä.»

»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»

»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin, jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut erehdystä?»

»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä — niinkuin jälkeenpäin huomasit?»

»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta», sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»

»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut — sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni sairautta, jopa parantumatonta.»

»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen, jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»

»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi epäinhimillistä olla niin viisas».

»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»

»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»

»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»

»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»

»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»

»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»

»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»

»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»

»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»

»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»

»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»

»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»

»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»

»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».

»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»

»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»

»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»

»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi tietää mitä ajattelet hänestä.»

»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»

»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on kiintynyt äitiinsä.»

»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori ikäisekseenkin.»

»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain lapsi.»

»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä, etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat. Voisit valita huonomminkin.»

NUOREMPI SUKUPOLVI

»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»

»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione ei ole onneton.»

»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton — niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa hetkistäkään tuonemmaksi.»

»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut aivan kuin se olisi minun syyni!»

»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä, niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä! Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään, seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»

»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»

»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo itsensä liiaksi.»

»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione luulee olevansa rakastunut häneen».

»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko sinulla vielä muusta puhuttavaa?»

»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena.
»Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut
Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on
päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»

»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten sopineet asiasta.»

»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun lapselleni.»

»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet. Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään? Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä Hermione on kertonut hänestä?»

»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy muistuttaa.»

»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos, »mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»

»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän perhettään suvun heikoimpana kohtana.»

»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi? Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin. Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun huomautukseni.»

»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa, kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»

»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava», sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme tyttäremme hänen pojalleen.»

»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este. Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen ilmestyvän pian.»

»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»

»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos. »Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta. Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»

»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua — nimittäin mielipiteiltään.»

»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja tytöt isältään.»

»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse käyttäytyvät paljon järkevämmin.»

»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»

»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon kasvatuksen seuraus?»

»He eivät saisi olla järkeviä niin nuorina», sanoi Helena, »se on paha merkki. Silloin he alkavat väärästä päästä. Nuorten pitäisi aluksi rakastaa elämää. Järkevyys on eräs varovaisuuden muoto, se merkitsee tunnelmiensa tukahduttamista — mutta täytyyhän ihmisen ensin hankkia itselleen vaikutelmia ja tunnelmia, ennen kuin hän voi ruveta hillitsemään niitä. Tai sitten se on jonkinlaista ennakkovaromista ennen kuin edes on kerännyt itselleen maailmankokemusta. Ja kuinka voi hankkia maailmankokemusta, jos aloittaa elämänsä välttämällä sitä? Nuorilla ihmisillä ei voi olla mitään parempaa ominaisuutta kuin rakkaus elämään. Mutta juuri sitä heillä ei ole, ja sen vuoksi heidän järkevyytensä on minun mielestäni aivan merkityksetön.»

»Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut noista molemmista nuorista», sanoi Menelaos, »voin päätellä heillä olevan elämää kohtaan rakkautta aivan niin paljon kuin me suinkin voimme kestää. Eteoneus väittää niin Hermionesta ja Oresteesta, ja uskallanpa sanoa hänen olevan oikeassa.»

»Mistä alkaen olet etsinyt filosofista mielen virikettä portinvartijaltasi, Menelaos? Eteoneus on uskollinen orja — ja hyvin sivistymätön ihminen. Hän tuntee elämää niin paljon kuin kynnysmatolta voi nähdä. Huomaan sinun laskevankin vain leikkiä kanssani. Etkö tahtoisi puhua vakavasti?»

»Minä olen vakavissani. Voin puhua vieläkin vakavammin, jos todella sitä haluat. Mutta ennen kuin aloitamme, tahdon vain huomauttaa sinulle, että en ole koskaan mennyt kysymään Eteoneukselta mitään — hän tuli minun luokseni. Toisinaan hän lähtee kynnysmatoltaan etsiäkseen hetkiseksi minun seuraani, ja vaikka hän ei olekaan minulle itse valitsemani puhetoveri, ei hän suinkaan ole hupsu. Mutta vakavasti sanoen — niinkuin sinä esitit asian — koska et tahdo jättää minua rauhaan, niin mitä oikein tarkoitat Hermionen huonolla kasvatuksella, sillä elämänrakkaudella, jota hänellä ei ole, ja aviomiehellä, joka hänen pitäisi saada? Tunnen itseni tänä aamuna hajamieliseksi Agamemnonista saamieni uutisten vuoksi, ja muut asiat näyttävät minusta nyt ehkä vähemmän tärkeiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä oikein haluat?»

»Haluan sinun kuuntelevan minua», sanoi Helena, »ja jollei sinulla nyt ole siihen aikaa, niin odotan. Mutta Hermione on minun ymmärtääkseni vaarassa, josta voisimme pelastaa hänet, jos ryhtyisimme nopeasti toimeen, ja koska otaksun hänen joutuneen tähän vaaraan sen vuoksi, että minä hylkäsin hänet, en aio nyt jättää käyttämättä pienintäkään tilaisuutta hänen pelastamisekseen. Ellemme me aikanaan estä, menee hän naimisiin Oresteen kanssa, ja siitä olen varma, ettei se avioliitto tuota hänelle mitään muuta kuin onnettomuutta. Hän ei ole nähnyt ketään muuta ikäistään nuorta miestä kuin Oresteen ja Damastorin — Kharitaksen pojan. Vastakohtaisuuden vuoksi täytyy Oresteen näyttää suorastaan jumalalta. Sellaisissa asioissa on vertailulla ja vastakohtaisuudella tavallisesti suuri vaikutus. Jonakin päivänä Hermione varmasti tapaa todellisen miehen ja suree sitä, että meni liian varhain naimisiin.»

»Eniten tarvitsee tyttäremme kokemusta — kokemusta», jatkoi Helena, »ja mahdollisimman nopeasti!»

»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla ketään ehdolla koekarkaukseen?»

»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö, tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»

»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos. »Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»

»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen. Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia, kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden. Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää, on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta. Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»

»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos. »Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu. Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu. Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani. Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»

»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin, Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä kutistu eikä kasva kieroon.»

»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä siis tarkoitat elämänrakkaudella?»

»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»

»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme, että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut, että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»

»Mutta miksi sovellat tuon selityksesi Hermioneen? Mikäli minä ymmärrän, on hän rakastava elämää, kun hänelle tulee tilaisuus siihen. Myöntänet kai, että hänellä on tähän mennessä ollut enemmän huolia kuin nuorilla ihmisillä pitäisi olla. Niittenkin painamana hän näyttää selvinneen aika hyvin, vaikka en tahdokaan esiintyä tällaisten asiain tuomarina. Jollei hän vielä olisikaan, niin luultavasti Orestes opettaa hänelle — hän on nimittäin minun ymmärtääkseni yritteliäs nuori mies, jonka pää on täynnä uudenaikaisia aatteita.»

»Voi, Menelaos, ethän sinä ollenkaan ymmärrä asian ydintä! Orestes on parantumattoman vakava ja vaarallisen päättäväinen, ilman kokemusta, ilman elämisen taitoa ja täysin vailla huumorin tajua. Jokaisella on hänestä tämä mielipide. Ehkäpä se on sinusta miellyttävä arvostelu. Hän on sen lajin nuoria ihmisiä, jotka näkevät elämän puutteet ennen kuin itse elämän ja ovat liian tunnollisia jättääkseen korjaamatta paikalla jokaisen huomaamansa virheen. Hän tekee velvollisuutensa toisia kohtaan hinnalla millä hyvänsä ja panee täytäntöön sen mitä pitää taivaan tahtona, vaikkapa hänen sitten täytyisi surmata joku. Luonnollisestikin hän suorittaisi murhan mitä hienotuntoisimmin ja hyvin vastahakoisesti. Tunnen tuonlaatuisen luonteen. Hän ei ole oikea mies opettamaan Hermionea, eikä häntä itseäänkään edes voi opettaa. Etkö voi kuvitella kuinka surkeaksi Oresteen elämä varmasti muodostuu — samoin kuin sen naisenkin, joka menee hänen kanssaan naimisiin? Menelaos, auta minua pelastamaan Hermione!»

»On sääli, ettemme voi viitata lähimmässä ympäristössä mihinkään loistavaan esimerkkiin hänen opastuksekseen — ellei häntä voida houkutella seuraamaan sinun esimerkkiäsi.»

»Ei, en tahdo, että hän seuraisi minun esimerkkiäni», sanoi Helena. »Tahdon hänen elämänsä paljon loistavammaksi ja onnellisemmaksi ja rakkaudesta rikkaammaksi. Hän ei ihaile minua, enkä minä moiti häntä. Soisin hänellä olevan enemmän Adrasten mielenlaatua. Se lapsi rakastaa elämää. Olen huolellisesti ohjannut hänen kasvatustaan.»

»Jumala häntä auttakoon!» sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni joutuu hän onnettomuuteen luultavammin kuin Hermione.»

»Minä taas väittäisin, että vaara vaanii kaikkialla samanlaisena, joskin eri syistä. Kharitaksen tyhmä poika ahdistelee häntä halpamaisella tavalla. Äidilleen selittää Damastor olevansa rakastunut Hermioneen. Pelkään Adrasten ottavan hänet liian vakavasti.»

»Nyt taas en saa ajatuksenjuoksustasi vähintäkään selvää», sanoi Menelaos. »Et halua Hermionen rakastuvan, koska hänellä ei ole rakkautta elämää kohtaan. Adrasten taas et tahdo rakastuvan siitä syystä, että hänellä on rakkaus elämään. Eikö kukaan saa rakastua?»

»Naiselle merkitsee rakastuminen rakastumista mieheen», sanoi Helena. »Tapasi mukaan jätät huomioonottamatta asian ytimen. En suinkaan toivo kummankaan näistä tytöistä heittäytyvän mitättömän miehen syliin. Orestes ja Damastor eivät muuten muistuta toisiaan paljonkaan paitsi että ovat kumpikin mahdottomia. Oresteella ei ole vähintäkään rakkautta elämää kohtaan — Adraste näkisi yhdessä minuutissa hänen lävitseen. Damastor teeskentelee muka rakastavansa elämää, mutta pohjaltaan hän on täysi pelkuri, jollaiseksi hänen äitinsä on hänet tehnyt. Toivon Adrasten pääsevän siitä ajoissa selville. Soisin Pyrrhoksen olevan täällä.»

»Nytpä päästiin lopultakin asian ytimeen», sanoi Menelaos. »Mutta haluaakohan Hermione saada hänet miehekseen? Otaksun nimittäin, että sallimme hänen jossakin määrin itse valita. Hän on täysi-ikäinen nainen eikä ole ikänään vielä nähnyt Pyrrhosta.»

»Niin, mutta se vaarahan on aina tarjolla, että hän voi nähdä hänet milloin tahansa. Parasta on tavata hänet nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Hänessä on kaikkea tuota, mistä olen puhunut, ja kun Hermione tapaa hänet, huomaa hän sen pian meidän tarvitsematta nimenomaan mainita siitä. Jollei tyttäremme ole auttamattomasti hukassa, voittaa Pyrrhos hänen sydämensä.»

»Minä olen nähnyt hänet usein», sanoi Menelaos, »enkä ole menettänyt sydäntäni. Pyrrhoksessa ei ole mitään ihmeellistä.»

»Eikö ole?» sanoi Helena. »Minäpä luulisin olevan. Sain sen käsityksen, että sinun ja Agamemnonin oli pyydettävä hänen apuaan hänen isänsä kuoltua. Ehkä ei Akhilleuksessakaan ollut mitään ihmeellistä. Meidän ei tarvitse kiistellä sanoista. Pyrrhos on sen laatuinen ihme, jonka haluan saada Hermionelle. Kun ajattelen jaloa intohimoa ja vilkasta sielua, ajattelen tätä nuorukaista. Hän onkin täydellä syyllä se mikä on — hän oli suuren rakkauden hedelmä.»

»Lemmenlapsi, tarkoitat», sanoi Menelaos. »Hänen syntyperänsä oli jonkin verran epämääräinen, mikä on luonnollista, kun tietää hänet Akhilleuksen pojaksi. Hänen syntymänsä oli oikea häväistysjuttu.»

»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»

»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä. Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»

»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»

»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen, joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen täydellinen.»

»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin, että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua, jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»

»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista», sanoi Helena.

»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa — Briseis!»

»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen, joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»

»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos, »ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»

»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti. Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme, mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä häntä heti paikalla!»

»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman katon alla!»

»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut sinun selittää minulle mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen, mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta! Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen! Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita häpeäsi yhteen sukupolveen!»

»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen, et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin — suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään. Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä. Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä? Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut? Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»

»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin. Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun jäävän?»

»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»

»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja saada asia selväksi.»

»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se saisi minut näyttämään epävarmalta.»

»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin. Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»

»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»

»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä. Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin — jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee — älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi, olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»

»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos, »että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»

»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä, että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki ohitse.»

»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos, »olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»

»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi suorittamaan kaikki omin voimin».

»Yksityiskohdat voidaan järjestää milloin tahansa», sanoi Helena.
»Pääasia on, että hänet saadaan tänne pian.»

»Hermione, lapseni, tule tänne», sanoi Menelaos. »Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa. Istuuduppas. Onko sinulla elämänrakkautta?»

»Älä kysy minulta hankaloita asioita — vaan vastaa kysymyksiini», sanoi isä. »Rakastatko sinä elämää?»

»Kokeilkaamme nyt sitä», sanoi Menelaos. »Haluatko vakavasti mennä naimisiin Oresteen kanssa?»

»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta se riittää todistukseksi äidillesi, joka tietää sellaisista asioista enemmän kuin me. Toivon sinun menettelevän sen mukaan.»

»Isä, soisin ettet kiusoittelisi minua sellaisella asialla, jota pidän ja jota kuka tahansa pitäisi — hyvin vakavana!»

»Sehän on vakava asia», sanoi Menelaos, »mutta en minä vielä ollut tullut siihen. Halusin vain saada selville onko sinulla elämänrakkautta, koska siinä tapauksessa voit mennä naimisiin milloin tahansa vaikkapa vääränkin miehen kanssa, mutta jollei sinulla ole sitä, sinun täytyy lykätä avioliittosi tuonnemmaksi, vaikkapa oikea mies olisi tarjolla.»

»Ole nyt toki hyvä ja selitä minulle oikein mitä tarkoitat», sanoi
Hermione.

»Kaikki aikanaan», sanoi Menelaos. »Minun täytyy ensinkin kysyä sinulta paria seikkaa. Onko ketään sellaista miestä, jonka kanssa tahtoisit karata?»

»Se on taas liian kiireellistä», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi ensin karata. Äitisi sanoo, että sinun pitäisi, vaikka hän pelkääkin, ettet sitä tee.»

»Luulen hänen tarkoittavan sitä, että ihminen joka tapauksessa karkaa ennemmin tai myöhemmin, ja kun hän on itse kokeillut sitä myöhemmin, on hän sitä mieltä, että parempi on karata aikaisemmin. Riittäköön se tästä. Haluaisitko, että Pyrrhos tulisi tänne muutamiksi päiviksi?»

»Se olisi sinulle eduksi ja lisäisi melkoisesti maailmantuntemustasi. Pyrrhos olisi vastapainoa suljetulle elämällesi. Jos suuret kuvittelumme sinusta ovat oikeat, rakastut häneen.»

»Sittenhän voit karata Pyrrhoksen kanssa, päästä selville erehdyksestäsi ja mennä sen jälkeen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Tämä ei mielestäni ole laisinkaan huvittavaa», sanoi Hermione. »Olet loukannut minua kovasti. Saanko mennä?»

»Et, tyttäreni, et saa lähteä. Tule takaisin tänne ja istuudu taas. Auta minua kokoamaan ajatuksiani. Olen puhellut äitisi kanssa sinusta ja Oresteesta ja tunnen mieleni hyvin masentuneeksi. Hän pelkää, ettei Orestes sittenkään ole oikea mies sinulle, ja minustakin tuntuu, että meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Äitisi selittää varmasti itse sinulle mielipiteensä. Minä olen vain maininnut tärkeimmät kohdat. Minä puolestani hyväksyn Oresteen, ja sinä ja minä ymmärrämme toisemme tarpeeksi hyvin keskustellaksemme hänestä maltillisesti ja toivoakseni kiihtymättä. Kerroppas minulle millainen mies hänestä on tullut.»

»Hän on jokseenkin pitkä — ja kerrassaan kaunis mies», sanoi Hermione, »ja muuten hänellä on hyvin viehättävät henkilökohtaiset ominaisuudet. En luule olevani puolueellinen — olen varma siitä, että sinä tulet pitämään hänestä!»

»Sehän on selvää», sanoi Menelaos. »Jättäkäämme nyt hänen kauneutensa ja puhelkaamme hänen luonteestaan. Millainen mielenlaatu hänellä on — nimittäin luonne ja niin edespäin?»

»Hän on hyvin mietteliäs», sanoi Hermione, »ehkäpä vähän liian vakava, mutta sellaistahan voi vain sanoa hyväksi viaksi. Hän on paljon harkitsevampi kuin voisi kuvitellakaan niin nuoresta miehestä ja hän on hyvin velvollisuudentuntoinen. Hänen seurassaan tunnen itseni kerrassaan kevytmieliseksi. Hän on aivan liian hyvä minulle.»

»Tuota viime väitettäsi epäilen», sanoi Menelaos. »Kuuleppas, Hermione, kuvauksesi on erittäin mieluinen minulle, mutta älä sano äidillesi samaa. Parempi sinun olisi kuvailla hänen rajumpia ominaisuuksiaan puhellessasi hänelle — ja hänen vikojaan. Mitkä niistä ovat pahimpia?»

»Hänellä ei ole — no niin, en tahdo sanoa, ettei hänellä ole niitä yhtään, sillä jokaisella ihmisolennolla on joitakin, mutta hän on niin ystävällinen ja hienotuntoinen minua kohtaan, niin kiintynyt vanhempiinsa, niin innokas suojelemaan minun mainettani ja omaansa, että en voi ymmärtää minkä varsinaisen vian hänestä voisi löytää.»

»Hän on kaikesta päättäen merkillinen nuori mies», sanoi Menelaos, »mutta usko pois, äitisi ei koskaan hyväksy häntä. Sinun täytyy mahdollisesti valita joko hänet tai äitisi.»

»Minä kannatan sinua», sanoi Menelaos, »mutta en ole varma, vaikka äitisi sittenkin saisi tahtonsa lävitse. Sanoit siis, että hän on kiintynyt vanhempiinsa?»

»Olet siis kuullut asiasta», sanoi Hermione. »En tietänyt, että se oli jo levinnyt laajemmallekin, enkä tahtonut ensimmäisenä kertoa siitä. Tietysti hän suree äitinsä käytöstä, mutta Klytaimnestra on kuitenkin hänen äitinsä, eikä Agamemnonkaan ole kohdellut häntä hyvin. Orestes on kauhean onneton. Olen ollut hänen neuvonantajansa kaikissa asioissa — hänellä ei ole ketään toista, jolle voisi uskoa huolensa.»

»Kuinka hänen sisarensa laita on — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
Elektrako?» kysyi Menelaos.

»Orestes ei voi tavata häntä», sanoi Hermione. »Elektra on kotona hyvin vaarallisessa asemassa ja toivoo voivansa varoittaa isäänsä tai auttaa häntä, kun hän palaa. Sisar kiirehti pelastamaan Oresteen pois tieltä niin pian kuin Aigisthoksesta tuli talon isäntä, sillä hän luuli, ettei Aigisthos antaisi Oresteen kasvaa koston toimeenpanijaksi. Sen vuoksi Orestes viettääkin niin rauhatonta elämää. Hän piileskelee odotellen hetkeä, jolloin isä palaa ja tarvitsee hänen apuaan.»

»Voi, vuosikausia. Kukaan ei tietysti tarkoin ole selvillä siitä, koska Klytaimnestra alkoi suhteensa Aigisthokseen, mutta heistä on puhuttu jo kauan aikaa, ja arviolta noin kolme vuotta sitten Klytaimnestra esitteli hänet kaikille oikeana aviomiehenään. Silloin Aigisthos otti julkisesti haltuunsa Agamemnonin omaisuuden, ja Elektra toimitti Oresteen turvaan pois talosta. Orestes tuli silloin kysymään minulta mitä pitäisi tehdä. Vanha portinvartijamme ei tahtonut päästää häntä sisään.»

»Olen kuullut, että hän siitä huolimatta tuli sisään sekä silloin että muutamia kertoja myöhemminkin», sanoi Menelaos. »Eteoneus on pahoillaan niin epämiellyttävästä kohtauksesta. Mutta jollet ennestään tiedä, täytyy minun nyt sanoa sinulle, ettei Orestes tehnyt portinvartijaan hyvää vaikutusta. Sinun serkkusi ei ole täällä tosiaankaan suosittu. Kuinka selität sen? Et suinkaan halua mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei voi tulla toimeen ihmisten kanssa. Kun äitisi moitti häntä, asetuin minä luonnollisesti Oresteen puolelle, sillä äitisi ei osaa arvostella miehiä. Mutta kaiken aikaa muistin Eteoneuksen mielipiteen, ja ukko on aika älykäs. Ymmärrä minut oikein, Hermione, minulla ei ole mitään Orestesta vastaan, mutta sinun pitäisi katsella asiaa joka puolelta.»

»Eteoneuksen vikana, isä, on hänen ikänsä. Hän luulee kykenevänsä järjestämään paikalleen maailmankaikkeuden asiat, eikä hän ole nähnyt elämästä muuta kuin sen, mitä tulee sisään sinun ovestasi! Hänen elämänsä sisältönä on juoruaminen — hän kuiskaili Klytaimnestrasta jo ennen kuin Orestes mainitsi minulle asiasta sanaakaan. Kuinka hän voisi ymmärtää sellaisia nuoria ihmisiä, jotka on kasvatettu niinkuin Orestes ja minä?»

»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu», sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».

»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»

»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi — mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»

»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä. Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä kannassasi mitään järkeä.»

»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä, että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»

»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»

»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan hänen kanssaan yhtä mieltä.»

»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina hänen tarkoituksiaan.»

»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta yhdestä hänen tarkoituksestaan olen kuitenkin selvillä. Olen varma siitä, ettei hän halua sinun menevän naimisiin Damastorin kanssa!»

»Hän sanoo sen kyllä itse sinulle omalla tavallaan. Muista olla hyvin hämmästynyt, kun hän esittää sen sinulle. Mutta turvatakseni sinut suuremmalta pelästykseltä vihjaan sinulle asiasta vähän etukäteen — hän aikoo naittaa sinut Pyrrhokselle.»

»Mutta enhän minä tunne koko miestä! En tahdo häntä! Eikä hän luultavasti halua minua!»

»Se on omituista», virkkoi Menelaos, »mutta aivan samaa ajattelin minäkin, kun äitisi kertoi minulle suunnitelmistaan».

»Parasta on kysyä miksi hän laisinkaan suunnittelee sellaista. Minusta alkaa melkein tuntua siltä, että äitisi rupeaa vanhenemaan. Ulkonaisesti ei tosin näytä siltä, mutta hän on nyt viidennellä kymmenellä ja on kokenut yhtä ja toista. Kaikki tuommoinen elämänrakkaudesta puheleminen on paha merkki. Niinikään hänen avioliittosuunnitelmansa. Luulisi hänen saaneen jo tarpeeksi kokemusta avioliitosta, ja niin hän onkin. Sen vuoksi hän alkaa suunnitella naimakauppoja toisten puolesta. Kun olemme itse, lakanneet näyttelemästä pääosia, koetamme näytellä jumalaa ja ohjata uusia näyttelijöitä. Se on jonkinlainen jäähyväiset.»

»Minä en olisi kovin varma jäähyväiseleestä», sanoi Hermione. »Jos äiti sattuisi mieltymään häneen, en uskaltaisi väittää hänen nuoruutensa auttamattomasti olevan ohitse.»

»Voi, enhän minä tiedä muuta kuin mitä sinä olet kertonut minulle, mutta siinä en ole kanssasi yhtä mieltä, että äiti alkaisi olla vanha. Päinvastoin. Hän on niin — kuinka nyt oikein sanoisinkaan? — hän on niin elinvoimainen, että minusta tuntuu keskusteltuani hänen kanssaan aivan kuin olisin jutellut siivekkään olennon kanssa.»

»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne, ja sillä hyvä», sanoi Menelaos.
»Tuonnempana se voi olla vaaratonta, mutta niinkuin sanot —»

»En tarkoittanut juuri sitä», sanoi Hermione. »Äidistä on vaikea puhella täsmällisin sanoin. Luulen hänen muuten tarkoittavan täyttä totta minun avioliitollani. Mutta hänenhän on mahdotonta ennakolta aavistaa minkä vaikutuksen hän itse tekee joihinkin ihmisiin. Luulen nähneeni hänen heikot puolensa liian selvästi joutuakseni hänen taikavoimansa alaiseksi, mutta toisaalta taas iloitsen siitä, että kykenen huomaamaan hänen tarkoituksensa vakavuuden. Äiti on suoraan sanoen liian vakava. Koko vika on juuri siinä, että häneltä puuttuu huumori. Sinulla sitä on, ja minä olen, taivaan kiitos, perinyt sitä jonkin verran, mutta hänellä ei ole huumoria vähääkään.»

»Tuopa on oivallista!» sanoi Menelaos. »Minun olisi pitänyt ajatella sitä silloin, kun hän kevensi minulle sydäntään nuoremman sukupolven suhteen. Hermione, siinäpä juuri asian ydin onkin — hän ottaa kaikki asiat kauhean vakavasti, ja koska hänellä ei ole laisinkaan huumorin tajua, on hän aina taipuvainen joutumaan vakavuudessaan väärään suuntaan.»

»Ja hän on niin tarmokas», sanoi Hermione. »Jos hän saisi minut ensin naitetuksi, niin mihinkähän hän sitten kohdistaisi henkensä voimat? En ymmärrä kuinka henkilö, joka näyttää niin huolettomalta, jopa toisinaan tyyneltäkin, voi olla niin ihmeteltävän tarmokas. Tuo suoruus, josta hän aina puhuu, on vain puolustuksena silloin kun hän haluaa panna toimeen jonkin mielitekonsa. Nyt alan ymmärtää, mitä ne vanhat tarinat tarkoittavat, jotka puhuvat hävittävästä kauneudesta.»

»Niin, äitisi on juuri sellainen kuin niissä kuvatut henkilöt», sanoi Menelaos. »Luullakseni se on jonkinlainen taivaan lahja. Varmasti olen hukannut aikaani turhaan moittiessani häntä siitä.»

»Mutta pitäisihän hänen edes nyt tuntea itsensä paremmin», sanoi Hermione. »Hänen pitäisi sääliä niitä heikkoja ja vastaanottavaisia, jotka ihailevat ja jäljittelevät häntä. Vaikka antaisikin hänelle anteeksi kaiken muun, on sentään mahdotonta antaa anteeksi sitä, että hän johtaa kokonaan harhaan viattomat, jotka eivät aavista mitään pahaa.»

»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se, että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»

»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän kaikkia hänen virheitään!»

»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»

»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi», virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen melkein ilman mitään mutkia.»

»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan, että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»

»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.

»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet itseämme toisillemme määrättyinä.»

»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»

»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee. Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta. En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies, jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin, niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»

»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle paikalla, kun näen hänet.»

III

»Helena», sanoi Menelaos, »sanon sinulle vieläkin, että en halua
Pyrrhosta tänne!»

»Se oli hyvä, että mainitsit Pyrrhoksen», virkkoi Helena, »halusinkin juuri puhella hänestä Hermionen kanssa, ja aikaa säästyy, kun pääsee suoraan asiaan».

»Salli minun sitten paikalla sanoa, äiti», virkkoi Hermione, »että en tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen — enkä Damastorin kanssa.»

»Etkö sinä kehoittanut Hermionea menemään naimisiin hänen kanssaan!» sanoi Menelaos. »Hän sai sen käsityksen.»

»En sinä ilmoisna ikänä», sanoi Helena. »Kerroin vain Hermionelle, että Kharitas väitti poikansa rakastavan häntä, ja huomautin, että huonommankin aviomiehen voisi valita itselleen. Ja se onkin totta. Mutta mieluummin soisin tyttärelleni paremman kohtalon. Koettaessani ottaa selvää, oliko Damastor ruvennut hakkailemaan Hermionea, niinkuin Kharitas otaksui, sain selville mitä epäilinkin, nimittäin että poika petti äitiään. Damastor ei kelpaa oikeastaan mihinkään mielestäni, ja mitä taas Pyrrhokseen tulee, en ole kehoittanut Hermionea menemään hänen kanssaan naimisiin enkä koskaan kehoitakaan. Hän saa ottaa miehekseen kenet itse haluaa. Niin hän joka tapauksessa tekeekin. En ole edes koskaan maininnut Pyrrhoksen nimeäkään hänelle, mutta aioin kyllä neuvoa häntä tutustumaan tuohon nuorukaiseen, ennen kuin valitsee lopullisesti. Sinä olet siis kertonut hänelle meidän keskustelustamme?»

»Niin olen», sanoi Menelaos. »Kerroin hänelle, että sinä halusit Pyrrhosta vävyksesi ja ehdotit, että hänet kutsuttaisiin tänne vierailulle.»

»Epäilemättä olet värittänyt selostuksesi hyvin vahvasti oman käsityskantasi mukaan», sanoi Helena. »Se on tavallinen yhteistoiminnan muoto. No mitä sinä arvelet siitä suunnitelmasta, Hermione?»

»Hermione ajattelee samoin kuin minäkin, ettei olisi oikein turvallista kutsua Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos.

»Kuinka niin?» sanoi Helena. »Kuka häntä loukkaisi? Vieraathan ovat aina turvatussa asemassa.»

»Mutta isäntä ei ole nykyään», sanoi Menelaos. »Me olemme päättäneet ilmaista mielipiteemme melkein yhtä avomielisesti kuin sinäkin. Hermione on samaa mieltä kuin minäkin, nimittäin että hän ja minä emme paljonkaan hyötyisi Pyrrhoksen käynnistä. Kun sinä olet täällä, ei Hermione joutuisi paljonkaan seurustelemaan tuon nuorukaisen kanssa, joka tietysti joutuisi niin suureen ihastuksen valtaan, että ei mahdollisesti huomaisikaan sellaista henkilöä olevan olemassa kuin tyttäresi — tai miehesi. Ei, Helena, se ei käy päinsä.»

»Sinulla täytyy olla», sanoi Helena. »Ei kukaan mies voi puhua vaimolleen tuolla tavoin ja tyttärensä kuullen, lisäämättä sanoihinsa vielä aika paljon. Samalla tavoin sinä loukkasit minua viime kerrallakin asiasta keskustellessamme. Silloin sanoin sinulle, etten jäisi taloosi, jos toistaisit tuon loukkauksen. Nyt lähden. Valitan, Hermione, että joudut näkemään vanhempaisi välillä näin onnettoman riidan, mutta koska isäsi on päättänyt saada sen aikaan, on parasta, että saat itse henkilökohtaisesti nähdä tämän kohtauksen. Pyysin isääsi kutsumaan Pyrrhoksen tänne, jotta perehtyisit vähän paremmin seuraelämään, ennen kuin valitset itsellesi miehen. Isäsi syytti minua siitä, että olin rakastanut Akhilleusta. Palautin Menelaoksen mieleen, että en ollut koskaan nähnyt Akhilleusta, joka oli nyt haudassaan, mutta sanoin, että jos olisin tuntenut hänet, olisin varmasti rakastanut häntä, sillä hän oli aikansa suurin mies ja puoleensavetävin samalla. Meidän täytyy välttämättä rakastaa parasta nähdessämme sen, ja jollemme halua sitä rakastaa, on meidän paras olla näkemättäkin sitä. Pyrrhos on minun käsitykseni mukaan samanlainen kuin isänsäkin. Mikäli minä tiedän, on hän nykyään elävistä miehistä kaunein. Ehkäpä olisi ystävällistä sinua kohtaan jättää hänet kutsumatta tänne, jos vain voisimme olla varmoja siitä, että et koskaan tapaa häntä sattumalta muualla, sillä Orestes ja sinä olette ilmeisesti tyytyväisiä toisiinne. Mutta jonakin päivänä joudut melkein varmasti näkemään Pyrrhoksen, ja kuinka silloin käy, jos olet jo sidottu toiseen mieheen? Halusin sanoa tämän sinulle oikein sydämeni pohjasta ja kehoittaa sinua lausumaan Pyrrhoksen tervetulleeksi hänen saapuessaan. Aioin lisätä, että vaikka uskon hänet Orestesta etevämmäksi, en ole nähnyt Orestesta ja voin siis olla väärässä. Tavattuasi Pyrrhoksen pidät häntä ehkä vähemmän viehättävänä kuin minä. Olkoon tähän eriävään käsitykseen sitten syynä sinun tai minun makuni huonous, asia on joka tapauksessa selvitetty. Sitten voit valita kenet haluat. Mutta älä kieltäydy, Hermione, ensin tapaamasta Pyrrhosta ja sitten vasta menemästä naimisiin Oresteen kanssa. Sinun luottamuksesi aviomiestä kohtaan myrkyttyy alusta lähtien. Olet muistava, että et halunnut verrata häntä toisiin miehiin. Rupeat aprikoimaan mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit tavannut Pyrrhoksen. Ensin rukoilet, että et koskaan tapaisi häntä, sitten alat toivoa, että kuitenkin saisit nähdä hänet, ja lopuksi tietysti joudut yhteen hänen kanssaan. Näin minä aioin sanoa. Mutta sinä ja isäsi saatte nyt järjestää nämä asiat niinkuin itse parhaaksi näette. Minä jätän tämän talon ikipäiviksi. Menelaos ja minä olimme sopineet siitä, että jos hän vielä puhuisi minulle tällä tavoin, niin matkustan pois.»

»Ei, et sinä unohtanut», sanoi Helena, »vaikka ei sekään olisi mikään puolustus, jos niinkin olisi. Ei suinkaan minulle ole mieluisempaa kestää loukkausta, jos tiedän sen pulpahtaneen ilmoille vaistomaisesti. Mutta sinä olit luvannut, kun keskustelimme tästä asiasta viimeksi, lakata puhumasta tuohon sävyyn, ja nyt olet kuitenkin puhunut aivan samoin omalle tyttärelleni. Sitäpaitsi sanot Hermionen läsnäollessa, että hän on yhtä mieltä sinun kanssasi, ja lapsi-paran täytyy selittää puolustuksekseen, ettei asianlaita ole niin. Nyt on kaikki välillämme lopussa, Menelaos, minä lähden omaa tietäni, ja sinä saat mennä, omaasi. Hermione, minä pyydän sinua kunniasi nimessä estämään isääsi levittämästä minkäänlaisia juoruja minun rakkausseikkailuistani Akhilleuksen kanssa tai mitään muuta valheellista juttua minun poislähtöni selitykseksi. Minä lähden sen vuoksi, että isäsi on sellainen kuin hän on.»

»Minun ymmärtääkseni se häpeä, joka tästä tulee sekä sinulle että minulle, ei huoleta sinua laisinkaan», sanoi Menelaos. »Mutta voisit edes ajatella Hermionea, joka on kokonaan viaton.»

»Häneen ei lankea häpeän varjoakaan», sanoi Helena. »Se on vain lisätodistus siitä, että hänellä on ollut huono onni vanhempainsa suhteen. Häpeä, jos sellaista tulee — ja niinhän tietenkin varmasti käy — lankeaa kokonaan minun osalleni.»

»Sinuun sen tosiaankin pitäisi langeta», sanoi Menelaos. »Mutta niin ei kuitenkaan käy — ainakaan täysin. Minäkin saan siitä osani.»

»Et suinkaan», sanoi Helena. »Aivan yksinkertaisesti on vaimosi vain jättänyt sinut toisen kerran. Hän joutuu häpeään ja sinä tulet naurunalaiseksi.»

»Sen saat vielä nähdä», sanoi Helena. »Kun mies tai vaimo karkaa, saa n.s. petetty puoli osakseen sääliä, mutta ei ihailua, ei edes alussa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hallita rakkautta, ei jätetä. Mutta jos karkaaminen tulee tavaksi, ei tapaus herätä pienintäkään säälin tunnetta. Ihmiset vain nauravat sellaiselle, joka hyljätään useammin kuin yhden kerran.»

»Sinä et saa lähteä, Helena», sanoi Menelaos, »et tosiaankaan saa lähteä».

»Minä lähden», sanoi Helena, »ja pyydän sinua suhtautumaan lähtööni edes jonkin verran arvokkaasti ja olemaan tuhlaamatta turhaan sanoja. Adraste ja minä voimme olla valmiit huomisaamuna. Tiedän muutamia paikkoja, joissa meidät luultavasti otetaan mielihyvin vastaan. Esimerkiksi Idomeneus —»

»Helena», sanoi Menelaos, »en koeta väkivoimin pidättää sinua täällä, ehkäpä en onnistuisikaan, jos päätöksesi on niin luja kuin väität sen olevan. Mutta pyydän sinua jäämään. Antaudun täydellisesti. Hermionen läsnä ollessa tunnustan olleeni kokonaan väärässä. Olen menetellyt arvottomasti, olen —»

»Äiti», sanoi Hermione, »jos jäät, niin suostun siihen, mitä olet ehdottanut Pyrrhoksesta. Otan hänet tervetulleena vastaan tässä talossa ennen kuin menen naimisiin Oresteen kanssa.»

»Se sinun pitää ehdottomasti tehdä itsesikin vuoksi, lähdinpä minä sitten tai jäin», sanoi Helena, »ja siitä olen varma, että isäsi suostuu kutsumaan hänet tänne heti minun lähdettyäni. Silloin siinä ei ole mitään vaaraa.»

»Hän ei tule, jos kuulee uuden riidan alkaneen», sanoi Hermione. »Olen varma siitä, että hän luulee isän tarvitsevan apua monessa sodassa.»

»Epäilemättä hän ajattelee juuri noin», sanoi Helena. »Voin jo kuvitella kuulevani hänen äänensä. Hän nauraa yhtä sydämellisesti kuin isänsä.»

»Sinun pitäisi lähettää se paikalla, lähdenpä tai jään», sanoi Helena. »Itsehän sen ymmärrät aivan hyvin. En koskaan enää suostu hieromaan kauppaa kanssasi. Lähetä kutsu hänelle tai ole lähettämättä. Saat ratkaista asian aivan vapaasti. Tunti sitten olin vielä sinun vaimosi ja koetin suunnitella kanssasi yhteisesti tyttäremme tulevaisuutta. Nyt olet vapaa mies, saat valita aivan itsenäisesti ja itse myöskin vastata teoistasi.»

»Teen ehdotukseni toisessa muodossa», sanoi Menelaos. »Jäätkö sinä,
Helena, jos lähetän paikalla kutsun Pyrrhokselle?»

»Et varmaankaan kuullut mitä sanoin sinulle. En suostu hieromaan kauppaa kanssasi.»

»Hyvä on», sanoi Menelaos. »Sinä voitat. Lähetän heti sanan Pyrrhokselle. Onko selvä? Heti paikalla. Se on täysin oma päätökseni. Olen itse harkinnut asian näin parhaaksi. Ei kukaan saisi minua luopumaan tästä. Nyt menen käskemään, että sanansaattajan on heti lähdettävä. Jäätkö?»

»Olet tehnyt viisaan päätöksen», sanoi Helena, »ja sinun on nyt paras mennä käskemään, että sanansaattaja lähtee matkalle.»

»Niinkö?» sanoi Helena. »Sittenhän se on lopultakin kaupan hierontaa.
Siinä tapauksessa en halua jäädä.»

»Voi taivas, millainen nainen!» sanoi Menelaos. »Minä menen käskemään sanansaattajaa matkalle.»

»Äiti, ethän jätä minua ennen Pyrrhoksen tuloa?» sanoi Hermione. »En voinut sanoa sitä isän täällä ollessa, mutta minua kauhistuttaa ajatella, että minua tarkastellaan jonkinlaisena vaimonkokelaana, enkä voi nyt esiintyä luontevasti Pyrrhoksen seurassa kaiken tämän juttelun jälkeen. Sitäpaitsi tunnen itseni teeskentelijäksi, kun joka tapauksessa olen päättänyt mennä naimisiin Oresteen kanssa!»

»Lupaan jäädä edes Pyrrhoksen tai Oresteen tuloon asti», sanoi Helena. »Minun kantani onkin se, että meidän on verrattava heitä keskenään. Jos sinun onkin parasta tavata Pyrrhos ensin, pitää minun tosiaankin myöntää Oresteelle tilaisuus todistaa olevansa se, miksi sinä häntä luulet. Isäsi lähettää sanan Pyrrhokselle, mutta hän on kaukana eikä voi saapua pitkään aikaan. Sitä odotellessa haluaisin saada serkkusi tänne. Toimitatko siitä tiedon hänelle?»

»Mitään en tekisi sen mieluummin», sanoi Hermione, »mutta en tiedä missä hän on. En ole koskaan tietänyt sitä. Hän piileskelee Aigisthosta. Meidän on odotettava, kunnes hän tulee itse.»

»Eikö hän voisi uskoa salaisuuttaan sinulle?» sanoi Helena. »Tuo ei miellytä minua ollenkaan. Hän menettää parhaan tilaisuuden mitä hänelle todennäköisesti voi koskaan tulla, ellemme voi saada häntä käsiimme ratkaisevalla hetkellä. Etkö voi millään lailla toimittaa hänelle sanaa?»

»En millään», sanoi Hermione, »mutta et saa moittia häntä. Hän tahtoi ilmaista minulle piilopaikkansa, mutta en sallinut sitä. Minulla oli jo hallussani liian monta hänen salaisuuttaan, ja hänen henkensä riippuu tästä. Sitäpaitsi tuottavat hänen salaperäiset ilmestymisensä ja katoamisensa jonkinlaista jännitystä — ja tämä tekee suhteemme sellaiseksi kuin rakastuneitten suhteen minun ymmärtääkseni pitääkin olla. Meidät johtaa yhteen sattuma tai kohtalo tai vaisto, eikä mikään ennakkosopimus.»

»Tunnen mielenlaatusi», sanoi Helena. »Minulta puolestani ei häviäisi suhteen jännittävyys ja runollisuus, vaikka tietäisinkin missä rakastettuni on. Meidän on siis odotettava siksi, kunnes Orestes tulee. Toivon sydämestäni, että se tapahtuisi pian. Ja sitten haluan lausua sinulle tunnustukseni siitä, että olit halukas suostumaan pyyntööni ja tapaamaan Pyrrhoksen.»

»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian, joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on. Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»

»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen. Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä, ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen. Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut, ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin paljon hukkaan!»

»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»

»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»

»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?… Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika parka!»

»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»

»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor… Damastor, rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»

»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja sellaiseen?»

»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi, teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»

»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»

»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»

»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin — siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»

»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta… Ja sitten pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»

»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste.
En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»

»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme odottaa toisiamme hyvin kauan.»

»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja, että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina ollessamme.»

»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan — miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät, ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin asia samoin, Adraste?»

»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja. Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»

»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin kainona?»

»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»

»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään. Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin. Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua vesiruukun kantamisessa.»

»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä voinut kuitenkin tulla näkyviin.»

»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella kerralla.»

»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain vesiruukkua.»

»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»

»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor… Damastor, oletko jo keksinyt mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»

»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää mitä muutakaan voisi tehdä.»

»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot — mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»

»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin, ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi olisi ystävällinen meille.»

»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta. Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää. Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»

»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän yhteistä rakkauttamme?»

»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen. Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit, että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä, että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme. Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi. Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä tekemättä?»

»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»

»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä, että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää rakastakaan?»

»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen, mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle. Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»

»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään, enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»

»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa salaisuutena.»

»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon, että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»

»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä, josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä, tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi, en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta, Damastor.»

»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista turvaa tai suojaa.»

»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta? Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille — kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä, että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko siihen nyt — tällä hetkellä?»

»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»

»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»

»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste, rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta, kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata minun olleen oikeassa… Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain väitelleet.»

»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai Hermione.»

»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa, niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti, ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»

»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen tasosi kohonneen.»

»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»

»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi, toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».

»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan tärkeää.»

»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»

»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista. Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras. Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi. Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»

»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena.
»Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn
Eteoneukselta mitä hän sanoi.»

»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»

»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan — kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»

»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»

»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit, ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin, ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni, mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen, jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä tuntui, sanoi hän —»

»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?» sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»

»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän lakkaamatta poikkesi, ja —»

»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän suhteestaan.»

»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään. Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»

»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos, »niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle, että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme. Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten, että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen, mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään. Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»

»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat. Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi, Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja. Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen. Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen väärässä mielentilassa.»

»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä. Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli. Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään… Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin ensin, vai mitä sinä arvelet?»

»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»

»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».

»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»

»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla. Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole sopiva niin?»

»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa keskusteluun… Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin. Jätänkö teidät kahden kesken?»

»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»

»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi minusta?»

»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin totta.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin.
Pyydän anteeksi.»

»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»

»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»

»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi,
Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».

»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi tarkoitukseni?»

»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä… Mutta meidän on parasta olla jatkamatta pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»

»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on täynnä huolia».

»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea omatuntonsa huolettomaksi.»

»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu omista rikoksistani.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot minulta?»

»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä.
Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»

»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»

»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»

»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille. Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»

»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».

»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»

»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».

»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle — hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen, mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on hyvin kaunis.»

»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»

»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu, odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»

»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi
Menelaos.

»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien hetkellä.»

»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin kohteliaasti.»

»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko
Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»

»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»

»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi. Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan saavani tietää, millaiseen!»

»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos.
»Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata
Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon
matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»

»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»

»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»

»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»

»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»

»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet kerallaan?» sanoi Menelaos.

»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»

»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta erikoisen vastenmieliseltä… Luulenpa tosiaankin, että on viisainta lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua matkalle. Nyt heti paikalla.»

»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»

»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita asioita… etkö sinäkin luule niin?»

»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren tytön ajatuksia… Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta, jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»

»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta kuin mitä Eteoneus kertoi.»

»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin välinpitämättömästi pois.»

»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten häntä.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»

»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa, jos hän pani arvoa terveydelleen.»

»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian todistajitta.»

»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti. Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»

»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»

»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti
Helena on kotona.»

»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän.
Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»

»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin, niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä, kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan Helenalle kuinka iloinen olin… Hyväinen aika!… Totta kai olet kuullut tädistäsi?»

»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti. Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän luonamme niin pian kuin hän ennättää.»

»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä, mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli — useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen rinnalla.»

»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»

»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä! Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi, että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen kanssa.»

»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas, mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»

»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään. Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan? — hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»

»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»

»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»

»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua, että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten, kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana, että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan. Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis väittämään hänen olevan väärässä.»

»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen. Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»

»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»

»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt suotuisaksi, vai kuinka?»

»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi, ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»

»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen. Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä kohtaan!»

»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta — et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen. Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»

»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»

»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki. Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua tervehtimässä.»

»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan.»

»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!… Älä sano minulle niin — se poika ei voisi pettää minua.»

»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit väärän kuvittelun vallassa.»

»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»

»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi, Kharitas.»

»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun — luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»

»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini lähin palvelija.»

»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin kaunis.»

»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki Helenan seurassa!… Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen häneen?»

»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä. Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin joutuneen hänen pauloihinsa.»

»Poika parkani! Poika parkani! Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Tämä on äitisi syy, Hermione! Olisin loukkaamatta sinua, jos suinkin voisin, mutta minun täytyy sanoa, että tuo nainen on palkinnut katalasti sen uskollisuuden, jota olen osoittanut häntä kohtaan — silloinkin, kun tiesin, ettei hän sitä ansainnut. Mikä oikeus hänellä on tulla takaisin kunniallisten naisten luokse, jotka ovat tyytyneet huonompiin miehiin kuin hänellä ehkä on koskaan ollut, ja esiintyä kuin jumalattarena, johon eivät ulotu inhimilliset käsitykset oikeasta ja väärästä — ja tuoda mukanaan tuollainen pikku käärme, joka panee miesväkemme pään pyörälle ja myrkyttää elämämme! Jospa vain äitisi saisi ansaitsemansa palkinnon, Hermione! Mutta minä voin vielä pelastaa Damastorin. Lähetän hänet pois niin kauas, etteivät tuon tytön kädet sinne ulotu. Poikani kyllä unohtaa hänet, kun näkee vähän enemmän maailmaa. Annan hänen matkustaa veljeni luokse vierailulle. Jos tuo tyttö vielä joskus saa puhua hänen kanssaan, tapahtuu se vasta minun hautajaisissani!»

Hermione. »Damastor on varmasti liian hyvä poika tuollaisen huonon naisen turmeltavaksi. Säälisin ketä hyvin kasvatettua nuorukaista tahansa, joka valitsisi itselleen Adrasten. Minua ilahduttaa, ettei Orestes pidä hänestä ollenkaan, mikäli muuten ylipäänsä tietää hänen olemassaolostaankaan.»

HEIDÄN VANHEMPANSA

»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione, »niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»

»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon. Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia, joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä, että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä. Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»

»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».

»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon, että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen, että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»

»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään, kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»

»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon määräämältä.»

»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita, väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista, että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään. Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi, kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»

»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi. Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta suuremmassa arvossa.»

»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama. Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista. Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin, että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»

»Jos vetoat omiin kokemuksiisi minua neuvoaksesi», sanoi Hermione, »niin tekisi mieleni kysyä lisää erinäisistä kokemuksistasi, mikä ei kuitenkaan tunnu oikein sopivalta. En tiedä oikein voiko tytär kysellä äidiltään sellaista.»

»Minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän», sanoi Helena, »ja sinä voit vapaasti kysyä mitä suinkin haluat».

»No niin, jos sinulla on tuollainen käsitys rakkaudesta», sanoi Hermione, »niin en voi ymmärtää miksi et jäänyt isäni luokse. Olisithan aivan hyvin voinut vastustaa Parista kohtaan tuntemaasi rakkautta, olisit voinut antaa minulle esimerkin uskollisuudesta. Minun täytyy tunnustaa olevani kerrassaan ymmällä, kun ajattelen kuinka suuri ero on menettelysi ja neuvojesi välillä.»

»Lapsi kulta», sanoi Helena, »eihän niillä kahdella seikalla ole mitään yhteistä!»

»Ei tosiaankaan ole», sanoi Helena. »En ikipäivinä kehoittaisi sinua menettelemään samoin kuin minä. Se olisi hyödytöntä. Sinä et voisi tehdä niin. Ja vaikka voisitkin, ei sinulla olisi samoja syitä kuin minulla.»

»Myönnän sen, etten voisi elää sinun esimerkkisi mukaan», sanoi Hermione, »mutta sinun ei pitäisi minun mielestäni puhua siitä ikäänkuin se olisi jonkinlainen lahja, jota en ole perinyt. Me emme tule koskaan olemaan samaa mieltä siitä, millaiseen elintapaan on pyrittävä. Pelkään, etten voi kuvitella ainoaakaan kunnollista syytä, joka olisi oikeuttanut sinut karkaamaan Pariksen kanssa.»

»Ei minulla ollut aikomustakaan puolustella elämääni, Hermione — sinua tai ketään toistakaan vastaan. Mutta kysymyksesi sai minut ajattelemaan menettelyni syitä, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Salli minun neuvoa sinua, että et rupea puolustelemaan elämääsi jälkeenpäin. Silloin se jo puhuu itse puolestaan. Äläkä tuomitse toisten ihmisten entisiä tekoja — niitä on liian myöhäistä ruveta enää muuttamaan. Sinä näytät mielestäni vähän liian ankaralta arvostellessasi minun elämänvaiheitani. Panen vastalauseen sellaista vastaan, en siitä syystä, että on puhe minun elämänvaiheistani, vaan koska kukaan ihmisolento ei saa olla niin rohkea, että rupeaa lausumaan lopullista tuomiota toisista. Puhun niin paljon sinun elämästäsi siitä syystä, että se on vielä suurimmaksi osaksi tulevaisuuden peitossa. Entisistä teoistasi en taas koskaan aio lausua sanaakaan.»

»En tahtonut olla epäkohtelias», sanoi Hermione, »ja ymmärrän myöskin miksi olet erilainen kuin muut ihmiset. Olet niin kaunis, että tavalliset säännöt eivät näytä soveltuvan sinuun.»

»Eivät ne olekaan sopineet», sanoi Helena, »mutta niiden olisi pitänyt sopia, ja sitä minä toivoinkin. Siinä on koko pulma. En toivonut koskaan olevani erilainen kuin toiset, ja sittenkään en ole koskaan tuntenut eläväni samassa maailmassa heidän kanssaan. Etkö ymmärrä kuinka kohtalokkaisiin tilanteisiin näin jouduin? Kenelläkään ei ole oikeutta sulkea meitä syrjään mistään elämän osasta, ei edes kohtalon kolauksista, suruista ja kärsimyksistä. Aina on väitetty, että olin kaunis, mutta ainoa seuraus, jonka voin siitä huomata, oli se, ettei minua kohdeltu ihmisolentona. Koko elämäni on ollut ponnistusta sovittautua toisten ihmisten joukkoon ja päästä varmuuteen siitä, ettei minulta mennyt mitään hukkaan. Mieltäni pahoitti se, että minut asetettiin elämän jokapäiväisten sääntöjen ulkopuolelle. Jos lapsena tein pahaa, ei minua rangaistu. Kun kysyin miksi he eivät rangaisseet minua, olin minä heidän mielestään luonnottoman hyvä tai erittäin tunnollinen, mutta tosiasiassa minä kaipasin saada vastata teoistani. Nuorena ja kokemattomana tyttöhupakkona ei minun koskaan tarvinnut kärsiä erehdyksistäni. Avioliitossa toivoin edes löytäväni todellisuuden. Kuvittelin, että yhteiselämä miehen kanssa johtaisi siihen järkyttävään draamaan, jossa me toivoimme jokainen näyttelijän osia. Varmasti saisin minäkin kokea sitä, jos avioliitto päättyisi onnettomasti. Mutta silloin olinkin suojatumpi kuin koskaan ennen — suorastaan vapautettu kaikista elämän hankaluuksista. Väsyin kuulemaan lakkaamatta kohteliaisuuksia kauniista ulkomuodostani, sillä sellaisilla sanoilla ihmiset aina puijasivat minulta vastuunalaisuuden, jota eniten kaipasin. Ymmärsin mitä merkitsi väite, että kauneus on kirous. Ilman jyrkkiä särmiä on elämä vain tasaista ja tarkoituksetonta tottumusta. Antauduin Parikselle, koska rakastin häntä, mutta jossakin ajatuksieni pohjalla kyti toivo, että rakkautemme tosiaankin johtaisi siihen suureen murhenäytelmään, johon se näytti johtavan, ja että minä lopultakin saisin kärsiä ja tuntea. Mutta Troijassa viettämäni päivät olisivat voineet olla yhtä monta sekuntia unessa. Kukaan ei ottanut minua vakavalta kannalta. Ei kukaan, ei edes Priamos, moittinut minua siitä, että olin johtanut kaupungin perikatoon, eikä Hektorkaan, joka ei periaatteessa hyväksynyt Pariksen ja minun menettelyäni. Kun loppu tuli, odotin vihdoinkin saavani todella tuntea elämän kovuutta, sillä otaksuin Menelaoksen varmasti tappavan minut. Isäsi ei saa koskaan tietää mitä mielessäni liikkui, kun näin vihan ilmeen haipuvan hänen kasvoiltaan, joille sen sijaan levisi entinen suojeleva ilme. Hän ei ole antanut minulle kokonaan anteeksi, mutta minun ei lasketa kuuluvan samaan maailmaan kuin muut ihmiset — olen jonkinlainen harhakuva. Kun hän ajattelee Parista ja minua enkä minä ole saapuvilla, luulen hänen varmasti tuntevan murhanhalua, mutta jos minä olen läsnä hänen muistaessaan suhdettani Parikseen, on hän — niin sanoakseni — vain kiusaantunut asiasta. Hermione, se syy, jonka vuoksi minulla on sellainen elämänhalu ja jonka vuoksi toivoisin sinun rakastavan elämää nuoruudessasi, on se, etten ole koskaan elänyt. Mutta tavoitellessani todellisuutta olen oppinut pyrkimään ankaraan rehellisyyteen itseäni kohtaan ja ilmaisemaan kaiken itseäni koskevan täysin avomielisesti muille ihmisille; se on ainoa toivoni. Kun sinä halusit pelastaa maineeni sanomalla, että en ollut käynytkään Troijassa, vaan että olin koko ajan viettänyt Egyptissä, teit minulle huonon palveluksen, kuten kai itsekin huomaat. Meille kaikille muuttuu epärehellisyys erottavaksi verhoksi elämämme ja sielujemme välillä, mutta minulle se olisi erikoisen vaarallista. Minä olen mahdollisimman kaukana niistä, joita sanotaan kunniallisiksi ja joiden kunniallisuus merkitsee vain sitä, että he pelkäävät elämää.»

»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun. Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun aviomiehen-valintani kanssa?»

»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni. Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?»

»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin murhaajan kanssa.»

»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»

»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle, ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään? Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun. Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin — Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»

»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot, että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»

»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»

»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»

»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit, että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet ihmisuhrien tasolta.»

»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»

»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme söisi?»

»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»

»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»

»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi, että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi — nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni, joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä, niinkuin jo sanoin sinulle.»

»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?» sanoi Hermione.

»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme — jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty — niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»

»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä, ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä, ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»

»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki. Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta. Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää. Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan — tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan — ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies, joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle. Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan paljon… Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»

»Niin minäkin», sanoi Menelaos. »Kuulin sisään tullessani nuo viimeiset sanasi. Suoraan sanoen, pysähdyin kynnykselle, jotta en keskeyttäisi sinua. Mitä merkillistä roskaa sinä puhut lapselle, Helena?»

»Tosiasioita minä puhun, enkä roskaa», sanoi Helena »Minä en luonut maailmaa.»

»Kun hiljattain puhuit elämänrakkaudesta», sanoi Menelaos, »oli siinä aika paljon sellaista, mitä en jaksanut käsittää. Mutta nyt alan vähän ymmärtää. Sinun mielestäsi on uskollisuuteni sinua kohtaan epämiehekästä ja ilmaisee heikkoutta. Ihailet Akhilleuksen ja hänen erinomaisen poikansa kaltaisia miehiä! Salli minun sanoa, rakas vaimoni, että jos olisin rakastanut sinua samalla tavoin kuin he rakastavat naisia, et olisi nyt täällä. Tuona yönä Troijassa olisin katkaissut kaulasi!»

»Kas niin, Hermione, enkö sanonut sitä sinulle?» virkkoi Helena. »Alat nyt ymmärtää minua, Menelaos, ja aikaa myöten rupean minäkin paremmin ymmärtämään sinua. Et säästänyt rakastamaasi naista, vaan säästit minut taide-esineenä!»

»En tiedä miksi säästin sinut, mutta mikä siihen lieneekin ollut syynä, et ansainnut sitä ystävällisyyttä etkä anna sille arvoa. Niin pian kuin käännän selkäni, alat juonitella ja suunnitella omien aikeittesi toteuttamista. En voi luottaa sinuun. Emmekö sopineet, että Pyrrhos kutsuttaisiin tänne, jotta Hermione voisi itse vapaasti valita? Ja juuri sillä hetkellä, jolloin tiedät minun olevan huolien painamana, viet lapsen syrjään ja koetat järjestää asiat valmiiksi ilman minua. Onneksi hän ei, kuten uskon, salli sellaisten suostuttelujen vaikuttaa mieleensä, joita kuulin. Kovin houkuttelevan tulevaisuudenkuvan sinä esititkin aviomiehestä, joka voisi millä hetkellä tahansa mennä naimisiin useamman naisen kanssa. Hermione, tyttäreni, usko minua kun sanon, että äidilläsi on aina valmiina neuvoja mielenkiihokkeitten, mutta ei turvallisuuden varalle.»

»Ymmärsit minut tapasi mukaan väärin», sanoi Helena. »Se mitä kuulit ei ollut ehdottomasti tarkoitettu Pyrrhoksen eduksi, enkä minä koettanut puhua tuon nuoren miehen puolesta sinun selkäsi takana. Kaikki, mitä sanoin, voidaan tosin selittää hänen hyväkseen, vaikka jos olisit tullut aikaisemmin, olisit nyt täysin varma, että Hermione tulkitsee joka seikan hänen vahingokseen. Minä vain koetin kertoa tyttärelleni muutamia sellaisia asioita, joita hänen pitäisi tietää elämästä — asioita, joita hän luultavasti ei tule kuulemaan sinulta. Koetan edelleenkin jakaa hänelle omia vähäisiä tietojani, oletpa sinä läsnä tai et. Sinä olisit tietysti ollut tervetullut seuraamme, vaikka epäilenkin olisiko meidän keskustelunaiheemme herättänyt mielenkiintoasi. Kun olen monta kertaa puhunut hyvin samalla tavoin sinulle, et ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. En tiedä varmasti onko Hermionekaan hyötynyt sanoistani sen enempää.»

»Jos voin päätellä sanaisi sisällön siitä lopusta, jonka kuulin», sanoi Menelaos, »et puhunut hänelle mitään sellaista, mistä hän voisi hyötyä. Ajatuksenjuoksu oli siinä samanlainen kuin tavallisestikin, nimittäin että toivoit hänen tulevan onnellisemmaksi kuin itse olet ollut. Ja koska kuvauksesi siitä millainen aviomiehen tulee olla eivät vastaa mitään minun tunnettua muotokuvaani, otaksun sinun selittäneen oikein perin pohjin, että et ole ollut onnellinen — et niin onnellinen kuin olisit ollut Akhilleuksen tai Pyrrhoksen kanssa. Onko se sopiva tapa puhella miehestään tyttärensä kanssa? — kysyn sinulta, Helena — jos sinulla on vähääkään kohtuullisuuden tuntoa — onko se säädyllistä ja oikeudenmukaista?»

»Rakas Menelaos», sanoi Helena, »Hermione tietää erittäin hyvin, että sinä ja minä emme ole olleet onnellisia yhdessä. Eihän tarvitse muuta kuin selittää vain mistä syystä emme ole olleet. Osoittaisinko sinun mielestäsi hyvää aistia, jos valehtelisin meidän olleen onnellisia, vaikka poistuin luotasi niin moneksi vuodeksi ja vaikka minut tuotiin väkipakolla takaisin? Olisiko ollut järkevää otaksua, että Hermione, joka on perinyt sinun terävän älysi, olisi epäillyt meidän välillämme sattuneen vain jonkinlaista pikku erimielisyyttä? Minun mielestäni pitäisi sinunkin, Menelaos, edes toisinaan nähdä elämä sellaisena kuin se todella on.»

»Joskus onkin asianlaita niin, Helena», sanoi Menelaos, »ja nyt on juuri luullakseni sellainen hetki! Olet niin usein ilmaissut ihailusi kovakouraisia aviomiehiä kohtaan. Nyt minun tekee mieleni ruveta esittämään sellaista osaa. Pidän sanani siinä, mitä sovimme Pyrrhoksesta. Kun hän tulee, kestitsen häntä niinkuin isännän asema vaatii, mutta avioliitosta ei puhuta mitään. Hänen lähdettyään menee Hermione naimisiin Oresteen kanssa. Enkä minä rupea enää kuuntelemaan mitään lisäselityksiä tässä asiassa.»

»Hyvä on!» sanoi Helena. »Sitä minä juuri odotinkin. Tarkoitukseni oli antaa Hermionelle vapaus valita aviomies itselleen sen jälkeen kun hän olisi nähnyt Pyrrhoksen, mutta olen varma siitä, että hän menee joka tapauksessa naimisiin Oresteen kanssa, joten sinun käskyäsi ei ole vaikea totella. Jos hän ihmeen vaikutuksesta muuttaa mielensä ja tahtoo miehekseen Pyrrhoksen, aiot sinä minun ymmärtääkseni pakottaa hänet menemään Oresteelle joka tapauksessa. Hyvä on. Mutta niin menetellessäsi olet kovakourainen isä etkä kovakourainen aviomies.»

»Minä edellytän, että Hermione tahtoo mennä naimisiin Oresteen kanssa», sanoi Menelaos. »Hän ymmärtää kyllä, ettei minulla ole aikomustakaan pakottaa häntä avioliittoon vastoin tahtoaan.»

»Kas siinä sitä ollaan, Menelaos», sanoi Helena. »Tiesin, että sinä et voisi pysyä osassasi kauan, mutta otaksuin sinun sentään voivan näytellä julmurin osaa enemmän kuin kolme sekuntia. Miksi et polje jalkaasi lattiaan ja sano selvästi kuka pääsee vävyksemme? Käske Hermionen ottaa hänet ja hänen ottaa Hermione, kiellä puhumasta siitä enää sanaakaan ja käske minun hillitä kieleni. Miksi et tee niin?» —

»Sinun pilkkailusi ei häiritse minua», sanoi Menelaos; »olen tosiaankin lausunut lopullisen mielipiteeni, niinkuin saat huomata. Hermionen on mentävä naimisiin Oresteen kanssa. Aion olla kohtelias Pyrrhokselle — mutta en sen ystävällisempi. En pidä hänestä enkä pitänyt hänen isästään, ja nyt kun tiedän sinun toivovan, että olisit mennyt naimisiin heistä jommankumman kanssa, pidän heistä vieläkin vähemmän. Niin kauan kun Pyrrhos on täällä, voit sinä pysytellä poissa näkyvistä muulloin paitsi ateriain aikana sekä joinakin muina hetkinä, jotka minä määrittelen tarkemmin. Jollet tottele minua, niin lukitsen sinut huoneisiisi ja panen vartijan ovellesi. Pyrrhos ei pidä sitä outona, kun muistaa elämäntarinasi. Sanon hänelle käyttämällä jossakin määrin hyväkseni sinun avomielisyyttäsi, että olisin kohdellut sinua kunnioittavammin kuin ansaitsit, olisin kohottanut sinut entiseen asemaasi yhteiskunnassa, olisin antanut sinulle takaisin kaikki mitä olit heittänyt pois — mutta sinä et sallinut minun tehdä sitä. Sinä olet mahdoton, Helena, aika lailla edullisen näköinen ulkonaisesti, mutta sisäisesti kaikkea muuta kuin kaunis. Olet synnynnäinen juonittelija. Jos on välttämätöntä, kerron hänelle koko tarinan.»

»Menelaos», sanoi Helena, »kun sinä selität käsitystäsi voimakkaasta miehestä, olen tosiaankin pahoillani vuoksesi, kovin pahoillani. Sinä ja veljesi riitelitte aina Akhilleuksen kanssa. Tiesitte, että hän oli teitä suurempi, ja keksitte syitä hänen kiusakseen. Nyt, kun olet kutsunut Pyrrhoksen kotiimme minun pyynnöstäni ja sitä erityistä tarkoitusta varten, jonka me kolme ymmärrämme — lasken nimittäin Hermionen tässä mukaan — sanot aikovasi kertoa hänelle kaikki minusta — toistat minun ymmärtääkseni muutamia niitä kohteliaisuuksia, joita käytät perheen keskuudessa. Pyrrhoksen vierailu on minun nähdäkseni oleva täynnä yllätyksiä hänelle, mutta suuresti katsoen hän nauttii, sillä sinä olet selvästi paljastava hänelle kuinka korkealle arvioit hänet ja kuinka vähäpätöisenä pidät itseäsi. Olet aivan oikeassa. Jos minun on verrattava teitä keskenänne älyn, ulkomuodon, tapain ja tekojen puolesta — on sinun tosiaankin parasta teljetä minut lukkojen taakse. Anna Hermionen tavata hänet, sitähän minä ensi sijassa halusinkin. Sitäpaitsi en luultavasti toivokaan näkeväni Pyrrhosta, jos sinäkin olet läsnä. Häpeäisin liiaksi sinun vuoksesi, Menelaos. En voisi selittää miksi menin naimisiin kanssasi tai miksi tulin takaisin. Tietysti voisin sen tehdä, jos asiasta tulisi kysymys, mutta olisihan kerrassaan sopimatonta ruveta keskustelemaan sinusta vieraan kanssa.»

»Miksi sitten menit kanssani naimisiin?» kysyi Menelaos. »Ja miksi tulit takaisin?»

»Kun ajattelen, että kaikki tämä on järjestetty, jotta minä tulisin onnelliseksi», sanoi Hermione, »niin olen kovin ihmeissäni. Kuinka te molemmat voitte kuvitella minun hyötyvän tästä Pyrrhoksen vierailusta, kun tiedän mitä te ajattelette hänestä ja toinen toisestanne? Jos tällä tavoin varustaudutaan valitsemaan oikea aviomies, niin varmasti tulee asiasta vähemmän hälinää, jos ensin valitsee väärän ja eroaa hänestä sitten.»

»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Helena. »On aivan hyödytöntä, että Pyrrhos nyt tulee tänne. Minua kaduttaa nyt, että ensin ehdotin sellaista. Tarkoitin hyvää, mutta isäsi selittää väärin minun vaikuttimeni, ja hänen mielentilansa on nyt liian surkea, jotta kukaan vieras olisi meille tervetullut. Olen aivan vakavasti sillä kannalla, Menelaos. Hyväksyn Oresteen vävykseni. En vastusta enää koskaan sitä suunnitelmaa, en sinun läsnä ollessasi enkä selkäsi takana. Ja viimeisenä suosionosoituksena pyydän sinua peruuttaman kutsun — lähetä sana, että Agamemnon on palannut ja että teidän veljesten yhteiset asiat pakottavat lykkäämään tuonnemmaksi sen ilon, jota olimme odottaneet hänen vierailustaan.»

»Et sinä nyt pääse niin vähällä», sanoi Menelaos. »Näen mainiosti mihin pyrit. Mieluummin kuin sallit minun kertoa koko tarinaa, jotta hän puolestaan voisi selostaa uteliaalle maailmalle millainen meidän suhteemme on, tahdot estää häntä käymästäkään täällä. Mihinkään sellaiseen en suostu. Pyrrhos tulee, jos suinkin voin houkutella hänet siihen. Jos pidät arvossa sitä vapautta, jota nyt nautit, et koeta enää laisinkaan vastustaa Orestesta. Ja ensimmäisessä sopivassa tilassa menee Hermione naimisiin serkkunsa kanssa.»

»Voi, isä», sanoi Hermione, »soisin sinun menettelevän niinkuin äiti neuvoo — älä kutsu Pyrrhosta tänne! Kukaan ei häntä nyt halua — olen varma siitä, että teet äidille vääryyttä — hän puhui perherauhamme kannalta. Uskon tosiaankin, ettei hän omasta puolestaan välittäisi, vaikka lukitsisitkin hänet huoneisiinsa ynnä muuta semmoista — siitä hän saisi senlaatuista mielenkiihoketta, jota kaipaa. Mutta tällä kerralla hän ajattelee minua ja meitä kaikkia, ja hänen neuvonsa on hyvä. En tahdo tuota miestä tänne!»

»Olen pahoillani, mutta nyt on liian myöhäistä peruuttaa», sanoi Menelaos. »Minun oli pakko kutsua hänet, vaikka en kaivannut häntä sen enempää kuin sinäkään. Nyt hän tulee.»

»Menelaos», sanoi Helena, »minä epäilen, ettei sinulla ole oikeutta kutsua Pyrrhosta tänne, kun ottaa huomioon kuinka kiihkeästi olemme väitelleet hänestä ja kuinka jyrkästi mielipiteet perheen keskuudessa eroavat hänestä. Mahdollisesti hän voisi huomata jonkinlaista epäkohteliaisuutta ja loukkaantua siitä. Hän otaksuisi sinun jatkavan vanhaa kiistaasi hänen isänsä kanssa — ja ylimalkaan otaksuisivat ihmiset niin — ja sinun maineesi kärsisi.»

»Minä kyllä huolehdin maineestani», sanoi Menelaos. »Sinä olet tosiaankin oikea henkilö neuvomaan minulle kuinka nimeäni on varjeltava! Missä olet oppinut sen taidon?»

»Olet epäkohtelias», sanoi Helena, »ja nyt olet kiukuissasi. Ikäväkseni näen sinun menettäneen mielenmalttisi. Salli minun huomauttaa, että jollet onnistu tulemaan hyvin toimeen Pyrrhoksen kanssa, voisivat ystävämme alkaa kysellä eikö mahdollisesti voisi sanoa jotakin niiden aikaisempain vieraittesi puolustukseksi, jotka eivät tulleet toimeen kanssasi. Pariksenkin tapauksessa oli niitä, jotka kyselivät mitä teit saattaaksesi asiat niin hullulle kannalle. Sinun pitäisi voida osoittaa edes yksi nuori mies, joka on tullut vierailemaan luoksesi ja poistunut ystävänä. Koska emme voi tietää tämän vierailun varmasti päättyvän sillä tavoin, pyydän sinua kieltämään Pyrrhosta tulemasta nyt juuri.»

»Ainoa laiminlyöntini Pariksen suhteen», sanoi Menelaos, »oli se, että uskalsin päästää sinut näkyvistäni. Sitä en tee enää. En välitä hitustakaan siitä lähteekö Pyrrhos ystävänä vai ei, mutta takaan sinulle, että hän lähtee tästä talosta yksin. Hän ei vie mennessään Hermionea eikä sinua. Jos sinä käyttäydyt kunnollisesti, ei hänen kanssaan tule minkäänlaista riitaa.»

»Anna hänen siis tulla vasta myöhemmin», sanoi Helena. »Jos hän tulee näinä lähipäivinä tai -viikkoina, voi hän saapua juuri silloin kun sinun pitäisi lähteä veljesi luokse. Olettakaamme, että Agamemnon lähettää sinulle kiireisen kutsun. Aiotko siinä tapauksessa vastata, että lähtisit mielelläsi häntä auttamaan, mutta että sinulla on vieras, jonka seuraan et uskalla jättää vaimoasi? Jos Agamemnon tarvitsee sinua, on sinun lähdettävä — et koskaan antaisi itsellesi anteeksi sitä, että jäisit menemättä. Enkä minä tosiaankaan haluaisi jäädä tänne yksin vieraan kanssa, kun tietäisin mitkä mustasukkaiset epäilykset kytisivät mielessäsi lopun ikäsi. On parasta, että et sido itseäsi millään tavoin, kenties sinun on piankin lähdettävä.»

»Veljeni ei tarvitse minua», sanoi Menelaos. »Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä. Hän kyllä hoitelee Aigisthoksen itsekin, tai jos hän tarvitsee apua, niin Orestes on tulossa.»

»No, Eteoneus sai hänet käsiinsä ja lainasi hänelle joitakin minun aseitani, ja Orestes lähti hyvän aikaa sitten auttamaan isäänsä, jos se osoittautuu tarpeelliseksi.»

»Voi, miksi sinä et mennyt itse Agamemnonin luokse?» huudahti Hermione. »Sinusta olisi voinut olla enemmän hyötyä kuin Oresteesta. Sinulla on kokemusta, ja hän on vain —»

»Jos Orestes on mielestäsi kelvollinen aviomieheksi», sanoi Helena, »ei hän ole 'vain' — hän on oikea mies. Hänen velvollisuutensa oli mennä isänsä luokse. Hän on nyt siellä, missä pitääkin.»

»Minun täytyy sanoa, että tuo on luullakseni oikeaa puhetta», sanoi Menelaos, »vaikka aioin ensin lähteä itsekin mukaan. Mutta sitten lähetin sanansaattajan ottamaan selvää tarvitseeko Agamemnon minua. Jos hän tarvitsee, niin lähden. Sillä välin on meillä mielestäni sopiva tilaisuus päästä selville, mihin Orestes kelpaa. Hänen käytöksensä nyt tulee todistamaan paljon enemmän kuin millaiset keskustelut tahansa äitisi ja minun kesken… Mutta ensimmäinen vaistomainen ajatukseni oli kyllä lähteä itse, ja kysymyksesi panee minut uudelleen aprikoimaan, että se olisi kenties sittenkin ollut oikein. Minua ei miellytä se ajatus, että käytän veljeni vaaranalaista tilaa kokeillakseni mihin hänen poikansa kelpaa. Jos olisin totellut ensimmäistä mielijohdettani, olisin nyt siellä. Äitisi neuvoi minua olemaan menemättä.»

»Niin neuvoin», sanoi Helena, »mutta sinun ei olisi pitänyt noudattaa minun neuvoani. Joka tapauksessa muuttui käsitykseni sinusta epäedullisemmaksi, kun otit sen huomioon. Akhilleus ei olisi ollut niin varovainen, ja siitä olen varma, ettei Pyrrhoskaan olisi. Neuvoin sinua oman turvallisuutesi vuoksi — puhuin sinulle, että mahdollisesti voisit joutua vaaraan tai naurunalaiseksi — mutta mitä se merkitsee miehelle, joka rakastaa veljeään ja jolla on elämän pontta sisimmässään? Sanoin, että näyttäisit hullunkuriselta marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivat sopineet välinsä. Toisenlaisen miehen mieleen olisi minun todisteluni vain johtanut ajatuksen, kuinka tervetullut hän olisi joukkoineen, jos epäsopua yhä jatkuisi. Ei, Menelaos, sinulla on omat hyvät puolesi, mutta et osaa näytellä voimakasta miestä, ja kaikki mitä sanot tai teet vahvistaa niiden väitteitten todenmukaisuutta, joita olen koettanut saada Hermionen uskomaan. Sinä olet joutunut kaksi kertaa ratkaisevaan tilanteeseen — ensi kerran silloin, kun minä karkasin Pariksen kanssa, toisen kerran silloin, kun kuulit veljesi joutuvan kotiin palatessaan suureen vaaraan. Sinä et kestänyt miehenä kummassakaan. Panit liikkeelle kaikki ystäväsi ja naapurisi, joiden piti auttaa sinua Troijassa, ja nyt turvaudut Oresteeseen. Ensimmäisessä tapauksessa sinulla oli jonkinlaisia seikkoja puolellasi, mutta en ymmärrä kuinka nyt voit antaa itsellesi anteeksi. Veljesi voi olla hengenvaarassa, ja samalla hetkellä sinä olet täydessä turvassa kotonasi ja piileskelet oven takana kuunnellaksesi mitä vaimosi puhelee tyttärellesi. Sattumalta neuvoo vaimosi lasta menemään naimisiin todellisen miehen kanssa, jos se suinkin on mahdollista. Sinä raivostut niin läpinäkyvästä petoksesta ja uhkaat lukita vaimosi telkien taakse, jos suinkin todellinen mies tulee kotiisi. Tällaisessa valossa olet juuri nyt esiintynyt Hermionen nähden. Olet nyt itse todistanut paljon selvemmin kuin minä olisin koskaan voinut todistaa, miksi elämäni ei ole ollut sellaista, jonka hänkin hyväksyy. Sydämessäni säälin sinua, Menelaos. Katselen sinua ja ajattelen sitä miestä, jota olen kerran rakastanut, sitä luonnetta, jollaista sinä et halunnut itsessäsi kehittää. Ei yksikään nainen voisi olla sinulle niin uskoton kuin sinä olet ollut omille mahdollisuuksillesi. Sen sijaan että olisit ollut suuri, olet viettänyt päiväsi toistelemalla mielessäsi, että olet suuri, ja vaatimalla vaatien sitä kunnioitusta, joka sinun olisi pitänyt itse ansaita. Olet ajanut takaa varjoa. Sinun olisi pitänyt lähteä häpeissäsi pois tuolta ovelta kuullessasi mitä minä puhelin Hermionen kanssa. Jos sinussa olisi ollut kylliksi miestä tappaaksesi minut tuona yönä Troijassa, en myöskään olisi koskaan karannut Pariksen kanssa. Siinä on lyhyesti selitettynä koko minun elämäni ja sinun elämäsi. Jollet kerran tavoitellut kostoa, niin ei sinulla ollut oikeutta sekoittaa juttuun niin monta ihmistä ja hävittää Troijaa. Olisit voinut antaa minulle anteeksi vähemmälläkin melulla. Kun puhun voimakkaista miehistä, en tarkoita yksinomaan ruumiillista voimaa. Olisit voinut olla hyvin voimakas minun karatessani kohottamatta edes sormeasikaan — jos sinulla nimittäin olisi ollut kykyä käyttää hengen lahjoja ja jos sinulla olisi ollut voimakas luonne. Voin kuvitella kuinka määrätynlaatuinen mies olisi sinun asemassasi rohkeasti selittänyt lahjoneensa Pariksen vapauttamaan hänet kiusallisesta vaimosta — että hänen oli pitänyt suorittaa melkoinen summa — että hän oli itse poistunut tahallaan helpottaakseen asiaa — että talousesineitä ei ollut varastettu, vaan että ne oli annettu kaupanpäällisiksi. Tuon laatuinen rohkea väite olisi tuhonnut Pariksen ja — tunnustan sen suoraan — se olisi tehnyt lopun minusta. Mutta siinä tapauksessa sinun olisi ollut pakko luopua minusta ikipäiviksi. Ja sitä sinä et voinut, vai kuinka, Menelaos? Halusit häväistä minut poltinmerkillä yhteiskunnan hylkiöksi ja samalla saada minut takaisin vaimoksesi. Säälin sinua. Nyt on liian myöhäistä näytellä karskia sankaria. Tulet muistamaan vain, kuinka heikko olit, ja koetat tyynnytellä sen muiston katkeruutta nalkuttelemalla minulle, kuuntelemalla salaa ovilla ja vastustamalla parhaita suunnitelmiani Hermionen onneksi. Rakastitpa nyt sitten Akhilleusta tai et, niin etkö voisi olla rehellinen hänen suhteensa ja tunnustaa kuinka erilaiset te olitte? Etkö voi ymmärtää, että hän ei millään tavoin puolustanut omia etujaan Troijassa, ennenkuin sinä ja Agamemnon aloitte haastaa riitaa hänen kanssaan? Kuinka selväpiirteinen hänen luonteensa onkaan! Ei ole ihmeellistä, että minä ihailen häntä, mutta se on kauheaa, että sinä et ihaile.»

»Oletko siis sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä Agamemnonin luokse?» sanoi Menelaos.

»Muistathan sen erittäin hyvin — on vaarallista lähteä sinne, ja sekin on mahdollista, että joudut naurunalaiseksi.»

»Otaksut siis, että Akhilleus tai joku hänen kaltaisensa mies lähtisi, vaikka häntä koetettaisiin estellä?»

»On muutamia kysymyksiä, Menelaos, joissa kumpikaan meistä ei voi neuvoa toistaan. Kukaan nainen ei olisi voinut esitellä Akhilleukselle vaaran suuruutta — sillä hän ei tietänyt mitään vaarasta. Eikä Akhilleuksen — tai jonkun toisen hänen kaltaisensa — mieleenkään olisi voinut johtua, että hän saattaisi tulla naurunalaiseksi.»

»Minä lähden veljeni luokse», sanoi Menelaos. »Minun ei ole liian myöhäistä olla oma itseni, niinkuin sinä sanot.»

»Kuka siellä ovella on?» sanoi Menelaos. »Tule sisään! Kas, Eteoneus. Miksi et koputtanut? Tämä on yksityinen keskustelu, enkä siedä syrjästäkuunteluja.»

III

»Epäröin voisinko tulla sisään», sanoi Eteoneus. »Olisin mieluummin jäänyt kerrassaan tulematta.»

»Kerro pian, Eteoneus», sanoi Helena; »älä anna meidän odottaa. Me jaksamme kyllä kestää uutiset, sekä hyvät että pahat!»

»Menelaos!» huudahti Helena. Hän meni miehensä luokse ja jäi seisomaan hänen viereensä.

»Ei missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Se on erehdys. Aigisthos ei olisi voinut hetkeäkään pitää puoliaan veljeäni vastaan oikeassa taistelussa.»

»Ei, ei hän olisikaan voinut», sanoi Eteoneus, »mutta se ei ollutkaan oikea taistelu. Agamemnon meni sisälle taloon niinkuin kulkukauppias kertoi meille, ja koska hän luuli olevansa kotonaan täysin turvassa, riisui hän pois asevarustuksensa ja ripusti miekkansa naulaan. Sitten he surmasivat hänet.»

»Minusta oli kovin ikävä tulla kertomaan tällaisia uutisia», sanoi Eteoneus. »Jos olisin voinut lähettää sijastani jonkun toisen, olisin jäänyt paikalleni portin luokse.»

»Luullakseni oli Aigisthos pääsyyllinen», sanoi Eteoneus; »häntä Orestes nyt ajaa takaa ja kenties hän on jo kostanutkin sen teon hänelle. Sanansaattajan väitteen mukaan on Klytaimnestrakin sekaantunut juttuun.»

»Tiesin sisimmässäni, että Klytaimnestra surmaisi hänet jonakin päivänä. Hän se onkin syyllinen, eikä Aigisthos! Eteoneus koettaa säästää minua, mutta olen varma siitä, että asianlaita on niin.»

»Helena», sanoi Menelaos, »sinulla ja minulla on ollut vaikeita hetkiä, ja minä olen sanonut sinusta kovia sanoja suoraan vasten kasvoja, mutta en usko, että sinun sisaresi voisi tehdä sellaista. En voi uskoa sitä naisesta, joka on niin lähellä meitä ja on sinun vertasi. Tämä murha on juuri sellainen, että se sopii raukkamaisen Aigisthoksen suunnittelemaksi. Jos Klytaimnestra olisi johtanut asioita, olisi murha suoritettu rohkeasti ja draamallisesti. Voin kuvitella kuinka hän tekisi sen julkisesti ja kerskailisi vielä siitä, mutta hän ei ollut tällaista pelkurimaista ansaa virittämässä. Veljeni! Hän sanoikin, että me emme enää koskaan tapaisi toisiamme!»

»Luultavasti isä on oikeassa», sanoi Hermione. »Tädilläni on vakinaisestikin peloittavan kiihkeä luonne, ja kun hän on suutuksissaan, niinkuin oli nyt Agamemnonille, on hän oikea raivotar Oresteen sanain mukaan. Tämä salamurha ei olisi miellyttänyt häntä, se olisi saanut varjoon hänen asiansa oikeudenmukaisuuden. Jos hän olisi aikonut surmata Agamemnonin, olisi se tapahtunut kuin julkisena mestauksena. Hän piti Agamemnonia lapsensa murhaajana, joka hän todella olikin, vai kuinka? Mutta Klytaimnestran asiaa ei suinkaan olisi parantanut se, että hän olisi iskenyt Agamemnonin kuoliaaksi takaa päin.»

»Klytaimnestran luonteessa on aina ollut jotakin sellaista, jota en ole voinut ymmärtää», sanoi Helena, »ja johon en ole koskaan voinut luottaa. Hän oli melko tunteellinen, ja häntä olisi voinut pitää lempeäluonteisena, mutta minulla on aina ollut se epämiellyttävä varmuus, että hän oli sisimmässään epäinhimillinen. Antaisin mitä tahansa, jos saisin kuulla, että hän ei surmannut Agamemnonia, mutta olen täysin varma siitä, että hän surmasi.»

»Jos hän olisi tehnyt sen teon», sanoi Menelaos, »olisivat ihmiset jo surmanneet hänet siitä kostoksi. Veljeni ei ollut maassaan koskaan sanan tavallisessa merkityksessä kansansuosiossa — mutta hänen miehensä olivat kiintyneet häneen, ja varmasti he olivat hänen lähettyvillään tuolla hetkellä. Minusta on ehdottoman selvää, että Aigisthos viritti ansan, ja sitten pantiin liikkeelle sellainenkin juttu, että Klytaimnestra auttoi häntä. Se on seuraus heidän sopimattomasta yhteiselämästään. Ihmiset otaksuvat tietysti Klytaimnestran suunnitelleen kaikki.»

»Sitäpaitsi on vielä yksi asia otettava huomioon», sanoi Hermione. »Klytaimnestra tietää, että tämä murha kostetaan jollakin tavoin. Orestes vaatii Aigisthokselta hirvittävän sovituksen, mutta jos Klytaimnestra olisi sekaantunut asiaan, olisi Oresteen rangaistava häntäkin — ehdottomasti kaikkia murhaajia. Klytaimnestra ymmärtää mihin sellainen teko johtaisi.»

»Orestes ei surmaisi äitiään», sanoi Menelaos, »muuten olen kanssasi yhtä mieltä. Minun mielestäni on Helena väärässä arvostellessaan sisartaan… Eteoneus, kertoiko sanansaattaja sinulle vielä yksityiskohtaisemmin asiasta?»

»En ole vielä selostanutkaan mitään yksityiskohtia», sanoi Eteoneus.
»Mainitsin vain päätapaukset.»

»Tarkemmin selostettuna tapahtui kaikki seuraavalla tavalla», sanoi Eteoneus. »Sanansaattaja kertoi, että Agamemnon meni sisään taloon, niinkuin kulkukauppiaskin oli maininnut, ja vähän ajan kuluttua lähti kansa pois, koska ei mitään huvituksia ollut odotettavissa. Sitten Klytaimnestra kutsutti heidät kaikki takaisin, tuli itse ulos ja piti heille puheen. Hän sanoi olleensa naapureitten kanssa niin erinomaisen hyvissä väleissä, ettei mikään estänyt häntä paljastamasta heille kaikkea peittelemättä. Hän sanoi juuri surmanneensa miehensä. He tiesivät luultavasti, että Aigisthos ja hän olivat eläneet yhdessä ja pitäneet itseään avioparina jumalain silmissä, jos jumalat olivat sitä huomanneet. Hän oli epäillyt, että Agamemnon palaisi — oikeastaan toivonutkin, että hän palaisi, sillä Agamemnon oli surmannut heidän tyttärensä, ja hänen, Klytaimnestran, pyhä velvollisuus oli — kuten varmasti kaikki läsnä olevatkin ymmärsivät — surmata lapsensa murhaaja. Hän toivoi kaikkien käsittävän, että hän oli tappanut Agamemnonin kostaakseen Iphigeneian puolesta eikä suojellakseen rakkaussuhdettaan Aigisthoksen kanssa. Tuo rakkaus oli itse asiassa saanut alkunsa epäsuorana seurauksena siitä, mitä Agamemnon oli tehnyt. Hän tunnusti, että lapsen puolesta kostaminen oli siitä syystä muuttunut hänelle vaikeammaksi, kun Agamemnon oli hänen laillinen puolisonsa, jota hän oli kerran rakastanut. Hän tunnusti myöskin täydellisesti vapautuneensa tunnonvaivoista sen tavan vuoksi, jolla Agamemnon oli palannut. Hän oli suorastaan tuonut Kassandran kotiinsa jalkavaimonaan. Klytaimnestra oli sen vuoksi opastanut Agamemnonin erääseen talon loukkoon, kehoittanut häntä lepäämään, ja kun hän oli riisunut aseensa, surmannut hänet. Mustasukkaisuuden puuskassa, jota hän nyt myönsi katuvansa, hän oli myöskin surmannut Kassandran. Nyt hän sanoi selvästi ymmärtävänsä, että tuo toinen murha oli tarpeeton, mutta silmänräpäyksessä oli vaikea harkita kaikkea. Hän toivoi ensiksikin heidän kaikkien tietävän, että hän oli tehnyt kaikki yksin ilman kenenkään apua, ja toiseksi, että hän oli ylpeä siitä ja ettei hänen tarvinnut millään puolustella itseään. Nyt hän aikoi ottaa Aigisthoksen lailliseksi puolisokseen. Hän ei ollut Agamemnonia surmatessaan ollenkaan turvautunut Aigisthoksen apuun, sillä riitahan ei suoraan sanoen koskenut hänen rakkausasioitaan, vaan hänen tytärtään. Aigisthos oli täysin syytön. Jos joku oli rikollinen, niin vain hän, Klytaimnestra, mutta hän oli taipuvainen uskomaan, että tämä viimeinen vaihe pyyhki rikollisuuden pois sen sijaan, että se itse olisi merkinnyt rikosta. Sanansaattajan mielestä se oli hyvä puhe», sanoi Eteoneus, »ja ensin se otettiinkin hyvin vastaan, mutta ihmiset alkoivat sitten lähemmin ajatellessaan huomata, että Klytaimnestran todellisena tarkoituksena oli suojella Aigisthosta ja suunnata rikoksen varjo sille taholle, jossa ei kosto ollut mahdollinen. Sanansaattajan tietämän mukaan saa Orestes ihmiset puolelleen, jos hänen onnistuu surmata Aigisthos, mutta jos hän epäonnistuu, asettuvat kaikki luultavasti Klytaimnestran puolelle — hän on nyt siellä lujasti tilanteen valtiaana.»

»Tietysti hän on», sanoi Helena. »Hän on epäilemättä suunnitellut sen kokonaan jo aikoja sitten, puheenkin. Hän ei jätä mitään sattuman varaan. Hän murhasi Agamemnonin. Minua ilahduttaa, että hän edes tunnusti tekonsa.»

»En voi sitä uskoa vieläkään», sanoi Menelaos. »Sehän on paljoa kauheampaa kuin olisin voinut kuvitellakaan!»

»Toivoisinpa voivani sanoa samaa», sanoi Helena, »mutta Klytaimnestralta voi sentään odottaa mitä tahansa. Minua surettaa, Menelaos, sekä sinun että itseni vuoksi. Minusta tuntuu siltä kuin minun sukuni pahaintekojen varjon pitäisi langeta minuun… Jos Klytaimnestra vain halusi elää Aigisthoksen kanssa, niin olisihan hän voinut karata hänen kerallaan ja jättää Agamemnonin rauhaan. Mutta istua kotona, syödä Agamemnonin ruokaa ja kuluttaa hänen omaisuuttaan tuon mihinkään kelpaamattoman Aigisthoksen kanssa — ja sitten kun Agamemnon palaa takaisin teeskennellä hellää tervetuliaistoivotusta, saada hänet turvalliselle mielelle ja sitten pistää hänet kuoliaaksi — kas se on juuri Klytaimnestran kaltaista.»

»Minua hämmästyttää, että voit olla noin kova sisartasi kohtaan», sanoi Menelaos. »Minä olen tietenkin samaa mieltä, mutta olisin odottanut sinun puolustavan häntä.

»Eteoneus», sanoi Hermione, »luuletko, että Orestes selviää yksin
Aigisthoksesta?»

»Kysyin samaa sanansaattajalta», sanoi Eteoneus, »mutta hänellä ei ollut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Aigisthoksesta ei tiedetä paljonkaan. Hän voi olla heikko mies, niinkuin näyttää, Klytaimnestran nöyrä varjo, tai sitten hän voi olla koko jutun alkusyy ja aiheuttaja. Sitä on hyvin vaikea sanoa.»

»Eikö sinun pitäisi mielestäsi lähteä häntä auttamaan, isä?» sanoi
Hermione.

»Lähden paikalla — päätin sen tässä meidän puhellessamme», sanoi
Menelaos.

»Varjelkoon! En!» sanoi Menelaos. »Klytaimnestran jätämme tunnonvaivojen rangaistavaksi. Mutta Aigisthos on minun käsitykseni mukaan pahan aiheuttaja sitäkin varmemmin, koska Klytaimnestra puolusti häntä niin pontevasti. Meidän on huolehdittava siitä, että hän saa vastata yllytyksestään. Tulen heti takaisin, niin että olen ajoissa vastaanottamassa Pyrrhosta.»

»Tuo Orestes tullessasi», sanoi Helena, »niin voidaan häät viettää viipymättä. Avioliitto sinun tyttäresi kanssa kohottaa taas alennustilasta tuon suvunhaaran, yhteiskunnallisesti nimittäin, ja haihduttaa tuon nuorukaisraukan mielestä hänen kauheat surunsa.»

»Ei tietenkään», sanoi Helena. »Mutta mitä aiot tehdä, jos nyt satut tapaamaan Klytaimnestran? Eiköhän se vain tunnu jokseenkin epämiellyttävältä, kun mielessäsi suunnittelet hänen rakastajansa surmaamista? Ja eiköhän tilanne ole vieläkin hankalampi sitten, kun olet toteuttanut aikeesi? Sinun pitäisi harkita asiaa joka puolelta, Menelaos. Tällä kerralla en pyydä sinua välttämään vaaraa tai naurunalaisuutta. Ajattelen vain sitä, että koska Agamemnon on poissa, täytyy sinun järjestäessäsi Hermionen avioliiton yksityiskohtia neuvotella asioista Klytaimnestran kanssa, joka nyt edustaa perhettä, ja sen vuoksi olisi ehkä viisainta pysytellä syrjässä koko jutusta — varsinkin koska Orestes näyttää voivan sietää äitinsä raivon.»

»Sitä minä en laisinkaan ymmärrä», sanoi Hermione. »Isä ei voi pysyä syrjässä tästä jutusta, äiti. Hän ei voi puhua Klytaimnestralle minusta tai mistään muustakaan muistamatta kuka surmasi Agamemnonin. Hän voi aivan hyvin lähteä nyt auttamaan Orestesta, ja minä voin mennä naimisiin ilman Klytaimnestran hyväksymistä — mitään ei tarvitse hänen kanssaan järjestää. Minä suorastaan en haluakaan hänen hyväksymistään. En aio ruveta hänen kanssaan minkäänlaiseen suhteeseen.»

»Et voi jättää anoppiasi huomioon ottamatta», sanoi Menelaos. »Iloitsen siitä, että ajattelet hänestä tuolla tavoin, mutta sinun on varmasti vaikea pysyä kannallasi sitten kun olet mennyt naimisiin hänen poikansa kanssa. Tiedätkö, Hermione, varmaankin olisi viisainta harkita vielä tilannetta. Pidän Oresteesta entistä enemmän ja niin edespäin, mutta avioliitossa on otettava sukulaisetkin huomioon. Avioliitto on peloittavan yhteiskunnallinen järjestelmä. Minä en tunne suorastaan minkäänlaista yhteiskunnallista vetovoimaa Klytaimnestraa kohtaan.»

»Isä, etkö sinä enää olekaan Oresteen ja minun puolellani?» sanoi
Hermione.

»En tietenkään», sanoi Menelaos, »mutta voithan sinä itsekin nähdä millä kannalla asiat ovat. Olisin voinut neuvotella avioliittoasi koskevista asioista Agamemnonin kanssa ja salata vastenmielisyyteni hänen vaimoaan kohtaan, mutta nyt on vaimo perheen päämies. Se muuttaa aika lailla asiaa. En voi ryhtyä neuvotteluihin naittaakseni tyttäreni veljeni murhaajan pojalle!»

»Kaikki tuo on aivan oikein», sanoi Menelaos, »mutta minä näen asian toiseltakin puolen. Mitähän jos antaisimme asian levätä jonkin aikaa. Oresteella on nyt joka tapauksissa muuta tekemistä, eikä asialla ole kiirettä.»

»Minä en voi hylätä Orestesta, jos se on tarkoituksesi», sanoi Hermione. »Minä olen sidottu häneen — olen vapaaehtoisesti lupautunut hänelle. En ole missään suhteessa muuttanut mieltäni. Kun hän on valmis ottamaan minut, olen hänen. Luulin sinun ymmärtävän sen, isä. Mieluummin menisin naimisiin, jos sinä antaisit siunauksesi, mutta joka tapauksessa menen naimisiin Oresteen kanssa. Soisin sinun auttavan häntä Aigisthosta vastaan — mutta luultavasti hän kyllä selviää yksinkin.»

»Tuo ei ole mielestäni oikein sopivaa tyttären puhetta isälle», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi kuunnella vanhempaisi neuvoa. Mekin olemme aikanamme totelleet vanhempiamme.»

»Minäkin kunnioitan sinun vanhempiasi», sanoi Hermione, »mutta sinä rikot minulle antamasi sanan vain siitä syystä, että Klytaimnestra surmasi Agamemnonin. Äiti on saanut sinut puolelleen, vaikka et itsekään sitä ymmärrä. Hän ja hänen sukunsa turmelisivat kyllä minun elämäni, jos vain sallisin.»

»Hermione», sanoi Helena, »tuo ei ole sopiva keskustelun sävy isäsi kanssa puhellessasi. Hän on aivan oikeassa — sinun pitäisi kunnioittaa vanhempiasi. Kysymys ei ole siitä, ansaitsevatko he sen huomaavaisuuden — kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta arvostella sellaista asiaa. Siitä vain on kysymys, onko oma luonteesi kyllin hieno, jotta mieluummin puhut kohteliaalla tavalla… Ja minun tekee mieleni muistuttaa sinulle, että olen antanut täyden suostumukseni sinulle mennä avioliittoon Oresteen kanssa. Enhän pyytänyt sinulta muuta kuin että taipuisit vain näkemään Pyrrhoksen. Sekin on minusta nyt yhdentekevää. Mene vain naimisiin Oresteen kanssa, jos haluat, en minä siitä välitä. Sinä ja isäsi saatte järjestää sen asian.»

»Ainoa toimenpide, johon minä ryhdyn tässä jutussa», sanoi Menelaos, »on se, että lykkään kaikki tuonnemmaksi. Nyt lähden tekemään mitä voin auttaakseni poikaa. Katsokaamme sitten mitä voimme tehdä.»

»Voimme odottaa, niinkuin sanoit», virkkoi Hermione, »mutta minun täytyy toistaa, etten minä hyödy mitään odottamisesta. Olen tehnyt lopullisen päätökseni ja tunnen kuuluvani Oresteelle yhä varmemmin hänen onnettomuuksiensa vuoksi.»

»Voi, Hermione, miksi et voi suhtautua asiaan järkevästi?» sanoi Helena. »Isäsi auttaa nyt Orestesta, ja sen jälkeen, juuri tuon avun vuoksi, seuraa avioliitto aivan itsestään. Jos vain odotat, saat nähdä.»

»Hän ei saa nähdä mitään sen tapaista!» sanoi Menelaos, »ei ainakaan varmasti. Noilla kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Jos luulisin niillä olevan, niin antaisin Oresteen hoitaa koko asian yksin! Hänen on parasta olla siinä käsityksessä, etten pidä itseäni ikipäiviksi häneen sidottuna, niinkuin Hermione väittää, vain siitä syystä, että autan häntä nyt kostamaan veljeni murhan!»

»Etkö sinä siis luule hänen tekevän sitä?» sanoi Hermione. »Olen varma siitä, ettei hän tee sitä», sanoi Eteoneus. »Minusta on ikävä ajatella, että isäni on pelkuri», sanoi Hermione, »mutta vaikea on selittää miksi hän nyt jää kotiin. Eihän ainoastaan hänen veljenpoikansa tarvitse häntä. Murhattu mieshän on hänen oma veljensä, ja soveliaisuus jo vaatii häntä huolehtimaan siitä, että rikos kostetaan.»

»Ei hän ole pelkuri sanan tavallisessa merkityksessä», sanoi Eteoneus. »Äitisi neuvoi häntä luopumaan alkuperäisestä aikomuksestaan. Kuulithan heidän keskustelunsa. Kun Helena alkoi kehoittaa häntä lähtemään Oresteen avuksi, jotta hän voisi sitä pikemmin järjestää sinun avioliittosi, ja kun hän muistutti Menelaokselle, että tämän oli neuvoteltava Klytaimnestran kanssa yksityiskohtaisemmin asioista, ymmärsin, ettei Oresteen auttamisesta tulisi mitään eikä avioliitosta. Minä en kuulu äitisi sokeisiin ihailijoihin — ensi ja viime sijassa olen isäsi palvelija — mutta myöntää täytyy, että äitisi on aika taitava.»

»Se ei ole mikään riittävä syy isälle. Hän tietää, että voin järjestää avioliiton ilman hänen apuaankin.»

»Epäilen tokko hän voi jättää Klytaimnestran kokonaan huomioon ottamatta kostokysymyksessä», sanoi Eteoneus. »Eivätkö isäsi ja äitisi sinun mielestäsi väitelleet sitä puolta asiaa? He mainitsivat sen ohimennen, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle. Oikeuden mukaan pitäisi Klytaimnestran saada rangaistus miehensä murhaamisesta. Äitisi ei tahdo puolustaa sisartaan tai edes näyttää puolustavan, mutta sehän on selvä, ettei hän toivo miehensä tappavan hänen sisartaan. Se on kerrassaan hankala pulma. Orestes ei varmastikaan surmaa omaa äitiänsä, niin että jos jonkun on kostettava, joutuu se tehtävä Menelaoksen osalle. Millainen sekaannus siitä syntyisikään, jos hän palaisi kotiin ja kertoisi meille, että Agamemnonin haamu on asiaankuuluvalla tavalla rauhoitettu hänen murhaajainsa Klytaimnestran ja Aigisthoksen verellä? Luulisitko hänen ja Helenan voivan istuutua sen jälkeen rauhallisesti päivällispöytään ja ruveta keskustelemaan siitä, mitä talossa on tapahtunut isäsi poissa ollessa? Helena arvostelee sisartaan ankarasti, mutta Menelaos tietää kyllä, että hänen on paras olla kohottamatta kättään Klytaimnestraa vastaan.»

»Eteoneus, luuletko sinä, että Orestes on tarpeeksi vahva pitääkseen puoliaan Aigisthosta vastaan?»

»Yksin Aigisthosta vastaan kyllä, mutta jos Klytaimnestra auttaa rakastajaansa, saa Orestes olla varuillaan. Se yhdistelmä vei voiton Agamemnonistakin. Sitten on luullakseni toinen syy, jonka vuoksi Menelaos jää tänne kotiin. Vaikkapa he antaisivat Klytaimnestran olla aivan rauhassa, ei hän todennäköisesti palkitsisi sitä pysyttelemällä syrjässä tappelusta. Epäilemättä hän ilomielin pistäisi veitsen isäsi rintaan, jos tämä saapuisi epäystävällisissä aikeissa Aigisthoksen luokse. Heidän pitäisi ensin katkaista Klytaimnestran kaula ja sitten vasta alkaa käsitellä Aigisthosta.»

»Kuinka verenhimoinen sinä oletkaan, Eteoneus!» sanoi Hermione. »Sinä olisit voinut olla toinen Pyrrhos, jos vain olisit tahtonut.»

»Epäilen, että et tarkoita tuota kohteliaisuudeksi», sanoi Eteoneus.
»Mikä vika Pyrrhoksessa on?»

»Hän on raakalainen», sanoi Hermione. »Hän ei tunne pienintäkään tunnonvaivaa surmatessaan naisia. Olen suoraan sanoen sitä mieltä, että jos hän olisi Oresteen sijassa, tappaisi hän mieluummin Klytaimnestran ja antaisi Aigisthoksen jäädä vapaaksi.»

»Tuollaista käsityskantaa voi kyllä puolustaa», sanoi Eteoneus.
»Klytaimnestra on syyllinen ja nainen.»

»Tiedän kyllä, että tuo on hienoa uusimpain hyväin tapain mukaan», sanoi Eteoneus, »mutta minä en siihen usko. Naiset saavat aikaan eniten kommelluksia maailmassa, ja on totisesti heikkoutta säästää heidät rangaistuksesta. Muutenhan he tekevät aina mitä vain mieleen juolahtaa.»

»Sinä puhut tyhmyyksiä, Eteoneus, vaikka ymmärrät kyllä asian paremmin. Naisen elämähän on täynnä huolia ja suruja. On jo tarpeeksi kova kohtalo joutua naiseksi, mutta miehet tekevät heidän kohtalonsa vielä paljon kurjemmaksi.»

»Sitä minä en ollenkaan ymmärrä», sanoi Eteoneus. »Mikäli minä olen voinut tehdä huomioita, pitävät naiset miehistä ja kaikista heidän tavoistaan. Heitä miellyttää se, mikä miehissä on eläimellistä, ja he koettavat vielä yllyttääkin sitä puolta heissä. Kun joku nainen väittää minulle, että heidän kohtalonsa on kova, sanon minä vain: 'Vai niin', tai jotakin muuta sen tapaista, ja me olemme kumpikin tyytyväisiä. Se on kaikki vain keksittyä.»

»Et suinkaan väitä senkin olevan keksittyä, että Pyrrhos kohteli
Polyksenaa huonosti uhratessaan hänet isänsä haudalla?»

»Ei sen huonommin kuin niitä miehiä, jotka hän tappoi Troijan hävityksessä.»

»Se on kaikkein viimeisin tapaus», sanoi Eteoneus, »eikä se ole ainoa laatuaan. Kaikki naiset saavat aikaan huolta ja vaivaa ja sekaannusta.»

»En oikein usko Andromakhen olevan yhtä mieltä kanssasi», sanoi Hermione. »Pyrrhos vei hänet sotasaaliina kotiinsa, orjanaan, ja sen naisen, joka oli ollut Hektorin vaimo, oli pakko mukautua tuon murhaajan raakoihin hyväilyihin. Andromakhe kuuluu saavan lapsen.»

»Onko Andromakhe väittänyt hänen hyväilyitään raaoiksi?» kysyi Eteoneus. »Jos tuo asia on sinusta tärkeä, niin sinun pitäisi kysyä häneltä. Sinun ei pitäisi tosiaankaan puhua Pyrrhoksesta ennen kuin olet ottanut hänestä paremmin selvää. Kuinka sinä tiedät, ettei Andromakhe pidä hänestä? Sinä sanot, ettet tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa, koska hän on kohdellut Andromakhea huonosti. Sinä et näytä tietävän naisista paljonkaan, Hermione, ja varmastikin tiedät yhtä vähän miehistä. Todellinen syy siihen, minkä vuoksi sinun ei pitäisi mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa, on se, että Andromakhe olisi mustasukkainen sinulle. Hän kohtelisi sinua varmasti samalla lailla kuin Klytaimnestra Kassandraa.»

»Sinä et tiedä Andromakhesta sen enempää kuin minäkään», sanoi Hermione, »mutta vaikka olettaisimme sinun olevan oikeassakin, toistan vielä mitä olen sanonut, että naisilla ylimalkaan on hyvin kova kohtalo ja että miehet käyttäytyvät meitä kohtaan niin huonosti, että me menetämme kunnioituksemme heitä kohtaan.»

»Se on mahdotonta», sanoi Eteoneus. »Naista ei voi kohdella niin huonosti, että menettäisi hänen kunnioituksensa — jos nimittäin yhä osoittaa häntä kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa.»

»Minusta näyttää siltä kuin sinä siis otaksuisit, että nainen on onnellinen, ehkäpä erittäin imarreltukin, jos joku sinun oivallisesta sukupuolestasi hakkailee häntä, pettää häntä ja hylkää hänet. Tuollaisista asioista kertyy monen naisen traagillinen historia, yhdentekevää, vaikka te miehet miten koetatte sulkea silmänne niiltä.»

»Minun ymmärtääkseni he eivät tavallisesti mielellään joudu hyljätyiksi», sanoi Eteoneus, »nimittäin niin kauan kun he pitävät miehestä. Kun he väsyvät häneen, ei hän voi hyljätä heitä liian nopeasti. Mutta tavallisesti, niinkuin sanoin, miellyttää teitä naisia huomaavaisuus. Mitä tulee sinun hahmottelemasi murhenäytelmän toisiin kohtiin, on se pelkkää harhakuvittelua. Naisia ei vietellä. Minä tiedän, mistä puhun. He kaipaavat miehiä, ja miehet kaipaavat heitä. Molemmat saavat mitä haluavat, ja minun ymmärtääkseni joutuvat miehet huonommalle puolelle.»

»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet tuollainen naisvihaaja», sanoi Hermione. »Olet niin kiihkeätunteinen! Olisin luullut kokemuksen kasvattavan lempeyttä.»

»En minä ole naisvihaaja», sanoi Eteoneus. »Minulla on vain sattumalta jonkin verran kokemusta siitä asiasta, josta puhut. Et voi kertoa minulle paljonkaan uutta naisista.»

»Tarkoitatko sillä, että minä en muka tiedä mitään naisista?» sanoi
Eteoneus. »Se vain todistaa minun viisauttani.»

»Pilaksi tuo kaikki sopii oikein hyvin, Eteoneus, mutta se tosiasia, että sinä olet välttänyt minun sukupuoltani, ei todista sitä, että ymmärtäisit meidän tunteitamme ja niitä kärsimyksiä, joita kohtelu miesten taholta meille aiheuttaa.»

»Nähtävästi minun on puhuttava peittelemättä, jotta tässä keskustelussa päästäisiin johonkin tulokseen», sanoi Eteoneus, »enkä juuri usko sinun rupeavan pitämään minusta enemmän senjälkeen kun olen puhunut, mutta niin on asia, Hermione, että minä kuulun siihen vanhempaan ja karskimpaan sukupolveen, jota sinä halveksit. Ennenkuin ikä pakotti minut rupeamaan portinvartijaksi, oli minun käytökseni aikamme käsityskannan mukaan täysin moitteetonta, mutta sinusta se varmaankin tuntuisi — mitä sanaa nyt taas käytitkään sellaisesta — raakamaiselta. En ole välttänyt naisia. Ymmärsit minut väärin. Vältin vain avioliittoa.»

»Voi!» sanoi Hermione… »Minun täytyy valitettavasti myöntää, että monet miehet vieläkin viettävät sellaista elämää.»

»Niin, monet miehet», sanoi Eteoneus, »ja jotkut sinun sukuusi kuuluvat naisetkin».

»Eikö se ole sinun mielestäsi väärin?» sanoi Hermione. »Minulla on aina ollut se käsitys, että sinä et ole hyväksynyt äitini käytöstä.»

»En tosiaankaan ole», sanoi Eteoneus. »Kaikki syrjähypyt ansaitsevat rangaistuksen, jos yhteiskunnan on pysyttävä pystyssä, mutta ne ovat joka tapauksessa kuitenkin aivan luonnollisia. Usko minua, Hermione, en hämmästynyt vähääkään, kun äitisi karkasi. Naisilta voi odottaa mitä tahansa. Se minua vain ihmetytti, että isäsi antoi hänelle anteeksi.»

»Ajattelitko samoin hurjina nuoruudenpäivinäsi?» sanoi Hermione.
»Silloin kun opetit tyttöjä tekemään väärin?»

»Lorupuhetta», sanoi Eteoneus, »naisille ei voi opettaa mitään. Niin, aina olen ollut samalla kannalla. Väärä on väärää, mutta osa siitä on luonnollista. Minua olisi tietysti pitänyt rangaista, mutta minua ei rangaistu. Sen olisin kyllä ansainnut.»

»Minun ei sopisi kuunnella tuollaista puhetta», sanoi Hermione. »Olen kyllä tietänyt, että on olemassa miehiä, jotka ajattelevat tuolla tavoin, mutta en ole koskaan ennen tavannut niitä. Kylmät väreet käyvät pitkin ruumistani. Olen tuntenut sinut täällä syntymästäni alkaen, ja sinä olet huolehtinut niin hyvin meistä kaikista, ja kuitenkin sinulla on noin epäsiveellinen ajatustapa! En osannut aavistaakaan sitä.»

»Kun olen tarkannut tämän perheen elämää viime vuosina, olen tullut ajatelleeksi aika paljon siveellisyysasioita», sanoi Eteoneus. »Aikaisemmin suhtauduin maailmaan sellaisena kuin se oli ja tein mitä muutkin miehet tekivät — nimittäin ne, joita ihailin. Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä uudenaikaisten tapain poikkeavan paljonkaan entisistä tai johtavan tyydyttävämpiin tuloksiin. Pysyn siinä käsityksessäni, että naiset ovat samanlaisia nyt kuin minunkin aikanani — ja miehet myöskin. Minua surettaa, että ihmiset koettavat ymmärtää heitä uusien periaatteitten mukaan. Sinä väität nyt, että minä olen epäsiveellinen, ja tunnet kylmänväreitä koko ruumiissasi. Ehkäpä. Mutta oikeastaan luulen sinun tuntevan suurta mielenkiintoa asiaa kohtaan, sillä muuten et olisi jäänyt kuuntelemaan. Sellaisia juuri olivat naiset ennenkin. Tiedätkö mitä me aina teimme taistelun jälkeen vallattuamme jonkin kaupungin? Sinun sukupolvesi pitää sellaista sivistymättömänä, mutta se oli täysin moitteetonta minun nuoruudessani, eikä kukaan valittanut. Me surmasimme miehet ja otimme naiset itsellemme. Useimmat tuntemistani naisista olen tavannut sellaisissa tilanteissa. Sinun mielestäsi tuonlaatuiset seikkailut ovat julmia naisille, vai kuinka? Mutta minä en joutunut koskaan tuollaisessa tilanteessa tapaamaan ainoaakaan tyttöä, joka olisi näyttänyt mainittavasti loukkaantuvan. Vastarinta oli aivan muodollista. Tavallisesti he juoksivat pakoon ja joutuivat uudelleen kiinni, jolloin heidät vietiin johonkin syrjäiseen paikkaan, ja — no niin, siinä kaikki. Minun mielestäni ei avioliitto poikkea sellaisesta paljonkaan muuten kuin hakkailun pitkäaikaisuudessa. Ja se oli täysin sallittua sodassa, sellaisena kuin sitä minun nuoruudessani käytiin. Naiset tiesivät etukäteen mitä heille tapahtuisi, jos heidän puolensa joutuisi tappiolle — he joutuisivat naimisiin vieraitten kanssa, mutta nämä olisivat voimakkaampia miehiä kuin entiset. Minulle on kerrottu, että Akhilleus ja jotkut nuorukaiset käyttäytyvät eri tavalla. Khryseis joutui vangiksi, mutta Akhilleus ei lähestynytkään häntä. Hänellä oli tietysti oikeus menetellä kuinka tahtoi, mutta minä en ymmärrä tuollaista käytöstä suinkaan entistä paremmaksi. Pyrrhoksella ja Agamemnonilla on vanhanaikuinen käsitys asiasta. Agamemnon oli suuri mies. Hän teki vain yhden erehdyksen.»

»En tahdo väittää hänen olleen väärässä», sanoi Eteoneus, »jos hän kerran halusi antautua niin suureen vaaraan. Muistathan, että he tappoivat hänet. Koko juttu olisi järjestynyt minun aikanani muuten samoin, paitsi että äitisi ei olisi palannut.»

»Onhan sellaista tapahtunut», sanoi Eteoneus. »Tietysti on vaikeaa keskustella tuosta periaatteesta tarkemmin, kun äitisi on täällä. En suinkaan keinottele nyt hänen henkeään vastaan, vaikka joudunkin ymmälle joka kerta hänet nähdessäni — tuntuu aivan kuin eläisi samassa talossa kuolleen henkilön kanssa.»

»Sanoppas minulle, Eteoneus — et suinkaan toivoisi, että Orestes tai isäni surmaisi Klytaimnestran?»

»Ei ainakaan Orestes. Olisi jumalatonta tappaa oma äitinsä. Asia olisi toisin, jos olisi kysymys hänen vaimostaan. Agamemnonin olisi pitänyt surmata Klytaimnestra. Se oli hänen erehdyksensä. Klytaimnestra oli uskoton.»

»Mutta mitä sanot sitten uskottomista miehistä?» sanoi Hermione. »Tunnustat eläneesi — minun arvosteluni mukaan — huonoa ja julmaa elämää, etkä ole koskaan yrittänytkään muuttua paremmaksi. Olet vain tullut liian vanhaksi kyetäksesi jatkamaan huonoa elämääsi. Miksei jollakin sinun hylkäämälläsi naisella olisi ollut oikeutta surmata sinua? Uskollisuutta ei pitäisi varata yksinomaan toiselle puolelle.»

»Sehän oli Klytaimnestran mielipide», sanoi Eteoneus. »Se nainen on merkillisen uudenaikainen ikäänsä nähden.»

»Ikäänsä nähden!» sanoi Hermione. »Sinä alat jo hoippua… hautaasi kohti, Eteoneus, noine eläimellisine mielipiteinesi, joiden vertaista en ole koskaan kuullut. Jos sinä olet samanlainen kuin Pyrrhos, ovat pahimmat epäilykseni hänen suhteensa saaneet vahvistuksen. Olen iloinen, että kuulun toiseen sukupolveen!»

»Hän ei ole kotona», sanoi Eteoneus. »Voinko minä toimittaa perille sinun asiasi?»

»Eikö ole kotona!» sanoi Kharitas. »Onko hän koskaan kotona? Tahtoisin tavata hänet henkilökohtaisesti. Oletko varma siitä, että hän on mennyt ulos? Hän ei ole ollut kotona kertaakaan minun käydessäni. Minun täytyy sanoa, että tämä näyttää jokseenkin merkilliseltä.»

»Varmasti hän on nyt poissa kotoa. Hän tulee pahoilleen, kun ei saanut tavata sinua.»

»Jos olisin siitä varma, tuntisin tyytyväisyyttä», sanoi Kharitas.
»Emäntäsi ei kohtele hyvin vanhoja ystäviään.»

»Hän on varmasti pahoillaan, kun kuulee sinun ajattelevan noin», sanoi
Eteoneus. »Sanon hänelle nämä sinun terveisesi heti, kun hän palaa.»

»Älä yritäkään mitään sellaista! Kunnioitan häntä hyvin suuresti. Muutenhan en olisikaan täällä. Mutta minusta on ikävää, että aikani menee hukkaan, kun en tavannut häntä kotona. Sain juuri kuulla Agamemnon raukkaa kohdanneesta rikoksesta ja halusin näyttää Helenalle, ettei suhteeni häneen muutu laisinkaan, vaikka hänen suvussaan tapahtuisi mitä tahansa. Tällaisena aikana hänen pitäisi minun mielestäni pysyä kotona. Nähtävästi hänelle on tullut oikein tavaksi olla poissa kotoa.»

»Sattui kovin ikävästi, että sait tehdä turhan kävelyretken», sanoi Eteoneus. »Helena panee varmasti arvoa sinun huomaavaisuuteesi. Hänellä on ollut viime aikoina paljon hommaa.»

»Kellä sitä ei olisi ollut, kun niin kauheita asioita tapahtuu toinen toisensa perästä! Suku on varmaankin asettunut Agamemnonin puolelle?»

»Mutta Agamemnonhan on kuollut», sanoi Eteoneus; »en ymmärrä mitä tarkoitat hänen puolelleen asettumisella.»

»En ole koskaan kuullut heidän vaihtaneen yhtään ainoata kovaa sanaa», virkkoi Eteoneus. »Voihan mies kuolla, vaikka ei olisikaan riidassa vaimonsa kanssa.»

»Vai sitä sinä tarkoitat!» sanoi Eteoneus. »Niin, olen kuullut siitä, mutta epäilen lieneekö siinä perää. Agamemnonin kuolema tapahtui niin äkkiä, Klytaimnestra ei luultavastikaan ennättänyt avata hänelle sydäntään.»

»Agamemnonin täytyi tietää se!» sanoi Kharitas. »Minä olen kuullut, että hän yritti surmata vaimonsa, mikä olisi ollutkin aivan oikein, mutta Klytaimnestra huusi niin kovaa, että Aigisthos tuli apuun, ja yhdessä he tappoivat Agamemnonin.»

»Onhan tuo hyvä juttu, kun se vain olisi tosi», sanoi Eteoneus. »Kuka sen kertoi sinulle?»

»Se tuli välillisesti tästä talosta — eräs teidän palvelijanne kertoi sen minun palvelijalleni», sanoi Kharitas. »Toivoin saavani kuulla Helenalta kuinka asia todella oli.»

»Niin pian kun hän tulee kotiin», sanoi Eteoneus, »kerron hänelle, että sinä halusit saada tietää koettiko Agamemnon ensin tappaa hänen sisarensa vai hänen sisarensako surmasi Agamemnonin ilman muuta.»

»Voi, niinkö se tapahtuikin? En ollut kuullutkaan jutusta tuollaista muunnosta. Kuka sen kertoi, Eteoneus?»

»Muistaakseni täällä pistäytyi joitakin toisia ystäviä ennen sinua tänään. Me emme tiedä muuta kuin että Agamemnon kuoli vähän sen jälkeen kun oli palannut kotiin.»

»Hänen on varmasti täytynyt tietää kuinka Klytaimnestra oli käyttäytynyt, ja eikö Agamemnonilla ollutkin kiivas luonne, jos häntä suututettiin?»

»En tiedä», sanoi Eteoneus. »En koettanut koskaan päästä siitä selville hänen käydessään täällä. Olen aina pitänyt häntä hyvin huomattavana miehenä. Hänen vaimonsa oli myös merkillinen muutenkin kuin kauneutensa vuoksi.»

»Niin», sanoi Kharitas, »monet pitivät häntä paljon Helenaa kauniimpana. Se ero, jonka voi nähdä heidän elämässään ja kohtaloissaan, todistaa vain kuinka sattuman varassa maine ja menestys on. Jokainen on kuullut Helenan kauneudesta, harvat tiesivät Klytaimnestrasta. Helena vietti häpeällistä elämää toisen miehen kanssa, ja hänen puolisonsa on ottanut hänet takaisin luokseen — eikö se ole merkillistä? — ja Klytaimnestran sopimaton käytös on johtanut murhaan…»

»Sinä olet siis sitä mieltä, ettei hän surmannut Agamemnonia itsepuolustukseksi?»

»Moni seikka tukee sitä käsitystä, että murha tapahtui itsepuolustuksessa», sanoi Eteoneus, »mutta minä en vain tiedä kenenkään hyökänneen hänen kimppuunsa, enkä väitä sitäkään, että hän surmasi Agamemnonin. Sanon vain, että Agamemnon on kuollut. Halusitko jättää Helenalle vielä jotkin muut terveiset?»

»En ole vielä lähettänyt hänelle mitään terveisiä», sanoi Kharitas. »Sano hänelle vain, että kävin täällä tapaamassa häntä… Eteoneus, eikö sinun mielestäsi Menelaoksella ja hänen veljellään ole kummallinen käsitys vaimoistaan?»

»Heillä on ollut poikkeukselliset vaimot», sanoi Eteoneus, mutta en tiedä mitä heidän käsitystään oikein tarkoitat».

»Tarkoitan sitä, että he ovat merkillisen herkkäuskoisia. Sinä näytät arvelevan — ja varmaankaan ei kukaan tunne asiaa paremmin kuin sinä — ettei Agamemnon kotiin tullessaan epäillyt mitään. Kuinka kummallista!»

»Eihän siinä ole mitään ihmettelemistä. Vaimot ja miehet tietävät tosiaankin hyvin vähän toisistaan kotona ollessaan, ja he joutuvat kokonaan pois jäljiltä toisen ollessa matkalla. Sinä, esimerkiksi, et voi tietää onko miehesi uskollinen sinulle.»

»Kuinka uskallat puhua tuollaista, Eteoneus! Kerron tämän Menelaokselle — olet unohtanut asemasi. Mieheni on ehdottomasti uskollinen.»

»Olen valmis uskomaan sen», sanoi Eteoneus. »En tosiaankaan halua, että lähtisit kotiin ja surmaisit hänet minun huomautukseni vuoksi. Tietysti hän on uskollinen. Tahdon vain saada sanotuksi, että sinä et tiedä onko hän uskollinen vai ei. Sinun pitäisi ymmärtää kuinka Agamemnonin juttu oli. Hän luuli vaimoaan paremmaksi kuin tämä todella oli. Se on yleinen erehdys.»

»En ymmärrä miksi viitsin jutella kanssasi, Eteoneus — sinähän olet epäkohtelias ja julkea. Tulin tänne vain —»

»Helena on varmasti pahoillaan, kun ei ollut kotona nyt», sanoi Eteoneus. »Saanko lähettää yhden palvelijattaren saattamaan sinua päivänvarjon kanssa? Tänään on kuuma kävellä.»

»Kuuleppas, Eteoneus, ehkä sinä voit sanoa minulle — millainen ihminen tuo Adraste on, joka on aina Helenan seurassa?»

»Hän on Helenan lähin palvelijatar ja kerrassaan kaunis nainen. Helena tahtoo pitää vain kauniita palvelijattaria.»

»Minä tarkoitan tietysti hänen luonnettaan. Jokainenhan kyllä huomaa, että lapsi on hauskan näköinen. Onko hän luotettava ja vaaraton — suhteessaan miehiin?»

»Vaaratonko?» sanoi Eteoneus. »Ei missään tapauksessa. Varmasti hän tulee murskaamaan useampia sydämiä kuin kukaan ennen tuntemistasi naisista — Helenaa lukuunottamatta. Pidän hänestä paljon. Hän on yleisessä suosiossa, meidän vanhainkin keskuudessa. Pojallasi on hänestä myös hyvä käsitys — hän voisi kuvailla tytön sinulle luotettavammin kuin minä.»

»Sinä annat tukea pahimmille epäilyksilleni! Sitähän juuri pelkäsinkin,
Eteoneus. En salli poikani rakastua tuohon tyttöön! En voi!»

»Se on nyt kumminkin jo tapahtunut ilman sinuakin», sanoi Eteoneus.
»Poikasi on rakastunut häneen ja hän poikaasi. Se onkin suuri onni
Damastorille, sillä hän ei voisi löytää toista niin kaunista tyttöä,
joka huolisi hänestä.»

»Poikasihan ei ole edes sitäkään», sanoi Eteoneus. »Hän on kiltti poika, mutta toistaiseksi aivan hyödytön, ja parasta mitä hänestä tiedän on että Adraste on rakastunut häneen. Mitä sinä suret? Anna heidän olla onnellisia.»

»Varmasti saa tyttö hänet hankaluuksiin», sanoi Kharitas. »Pojallani ei ole minkäänlaista kokemusta ja tyttö ei ole suotta elänyt Helenan seurassa. Hänellä on varmasti joitakin tarkoituksia poikani suhteen.»

»Olen nähnyt aikoinani melko paljon turmelusta», sanoi Eteoneus, »ja jotkut ovat sitä mieltä, että minäkin olen sitä osaltani lisännyt, mutta en ole tarpeeksi selvillä pirullisuudesta ymmärtääkseni kuinka tuo tyttö voisi johtaa poikasi hankaluuksiin. Jos minä olisin vastuussa tytöstä, pelkäisin poikasi vuoksi, mutta Adraste ei voi tehdä hänelle mitään pahaa.»

»Kyllä hän voi», sanoi Kharitas; »hän voi turmella poikani uran menemällä naimisiin hänen kanssaan».

»Tuossa on jonkin verran ajatusta», sanoi Eteoneus, »mutta eihän avioliitto aina ole ehdottomasti onnettomuudeksi. Poikasi noudattaa varmasti isänsä esimerkkiä ja rupeaa kuuliaiseksi aviomieheksi, ja siihen hänellä onkin täysi syy sellaisen vaimon saadessaan.»

»Se pitäisikin järjestää pian», sanoi Eteoneus. »Talossa huhuillaan, että he pitävät itseään miehenä ja vaimona, ja kun kaksi nuorta rakastavaista alkaa olla sitä mieltä, on asia jokseenkin selvä.»

»Sitä en voi todistaa», sanoi Eteoneus, »mutta niin arvelen, ja me kaikki hyväksymme sen — toisin sanoen olemme sitä mieltä, että Damastor on saanut kauniin vaimon.»

»Jopa nyt jotakin! Vai olette te tosiaankin sitä mieltä! Tyttö ei saa ikipäivinä enää nähdä häntä! Minä huolehdin siitä, ennen kuin tämä päivä on illaksi muuttunut. Lähetän poikani johonkin turvalliseen paikkaan, kunnes hän paranee. Arvasin alun pitäen mitä tapahtuisi, jos Helena saisi menetellä oman mielensä mukaan! Menelaoksella on paljon vastuullaan! Yksi monien sopimattomuuksien joukossa on, että sellainen poika houkutellaan tällaiseen taloon!»

»Kas vaan, nuo ovat kovia sanoja, jos todella itsekään ymmärrät mitä puhut!» sanoi Eteoneus. »Ei kukaan ole houkutellut poikaasi tänne. En saanut pidetyksi häntä poissa täältä, vaikka Helena kielsi päästämästä häntä tänne. Ja minun mielestäni sinä menettelet kerrassaan halpamaisesti, jos erotat heidät nyt. Poikasi hakkaili Adrastea ja sai hänet taipumaan itseensä, ja ehkäpä nyt on juuri sellainen ajankohta, jolloin Damastorin ei pitäisi hylätä häntä. Se ei olisi kunniallista menettelyä.»

»Millaisessa äänensävyssä te tämän talon ihmiset puhuttekaan minulle — tekö muka opetatte kunniallisuutta!» sanoi Kharitas. »Menettelikö Helena kunniallisesti tuodessaan tuon tytön minun kotiini ja lähettäessään hänet puutarhan toiseen päähän puhelemaan Damastorin kanssa? Niin hän teki, ja siitä kaikki alkoi, ihan minun silmäini edessä! Oliko se kunniallista —»

»Jos sinä näit heidän rakkautensa alkavan omalla alueellasi ja omain silmäisi edessä», sanoi Eteoneus, »niin sinun on täytynyt tietää siitä kaiken aikaa ja sen vuoksi olet poikasi kanssa vastuussa kaikesta mitä hän on tehnyt. Tämä talo on aivan sellainen kuin pitääkin — nyt. Olen aivan liian vanhanaikainen hyväksymään sitä, mitä täällä tapahtui jonkun aikaa sitten, mutta kaikessa pääasiassa olen tämän talon kannalla nyt. Nuoret rakastuvat nykyään aivan samoin kuin ennenkin, ja muutamat vanhat ovat unohtaneet millaista se on. Jos nyt toimitat poikasi pois, niin olet totisesti halpamaisin nainen, mitä olen tavannut pitkän elämäni aikana, ja minä olen nähnyt kaikenlaisia naisia!»

»Nyt olet mennyt liian pitkälle», sanoi Kharitas. »Kun mieheni kuulee kuinka olet puhunut minulle, on hänellä jotakin sanomista Menelaokselle.»

»Se riippuu siitä, päästänkö minä hänet sisään», sanoi Eteoneus, »mutta voihan hänen poikansa neuvoa hänelle kuinka päästään taloon takatietä — palvelijain huoneitten kautta!»

KUOLEMA JA SYNTYMINEN

»Kharitas lähetti miehensä tänne valittamaan sinun puhetapaasi, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Mielipahakseni on minun huomautettava, ettei se ole ainoa moite, jonka olen viime päivinä saanut kuulla sinusta. Näin kohtalokkaana aikana, jolloin tiedät minulla jo ennestäänkin olevan raskaita huolia, tuntuisi minusta luonnolliselta, että sinä koettaisit välttää sopimatonta käytöstä. Sanoin haluavani puhella kanssasi; mutta nyt kun olet täällä, en tosiaankaan tiedä mitä oikein sanoisin. Olet ollut palvelijani vuosikausia. Sinä olit talossa ainoa henkilö, johon tiesin ehdottomasti voivani luottaa. Mutta viime kuukausina on kielesi useampia kertoja saanut pahennusta aikaan. Itse mainitsit väitelleesi Oresteen kanssa, ja minun täytyi lausua paheksumiseni siitä, että tahdoit keskustella vaimostani. Nyt täällä on käynyt paras naapurimme ja kertonut sinun viimeksi moittineen hänen vaimoaan. Mitä oikein on tapahtunut, Eteoneus? Ja mihin minun pitäisi ryhtyä sinun suhteesi?»

»Ei minua mikään vaivaa, Menelaos», sanoi portinvartija, »ei muu kuin vanhuus. En luule vuosien paljonkaan muuttaneen luonnettani, mutta jos sinä olet toista mieltä, pitäisi sinun erottaa minut. Niinä aikoina, jolloin käytökseni ei antanut moittimisen aihetta, jäivät ovesi ulkopuolelle vain tavalliset matkustajat, ja niiden sisäpuolella ei sattunut mitään poikkeuksellisia tapauksia. Nyt on sinunkin myönnettävä, että meillä käy merkillisiä vieraita, ja me saamme outoja uutisia, ja se mitä tässä talossa tapahtuu on uutta, tai ainakin sen pitäisi olla uutta minun monien kokemusteni joukossa. En usko oikein, että muka olen alkanut puhua varomattomammin. Luultavasti olisin käyttänyt aivan samanlaisia sanoja neljäkymmentä vuotta takaperinkin, jos silloin olisi sattunut samanlaisia tapauksia.»

»En pidä siitä, että vetoat ikääsi», sanoi Menelaos, »enkä tahdo ajatellakaan sinun eroamistasi. Tiedän erittäin hyvin, että olisi mahdoton korvata sinua kenelläkään toisella nykyisessä toimessasi. Nuoremmat palvelijat ovat nykyjään vain palvelijoita — heitä ei mikään sido isäntäväkeen. Mutta vaikka oletkin minulle hyvin välttämätön ja vaikka pidänkin sinua suuressa arvossa, täytyy sinun ymmärtää kuinka vaikeaan tilanteeseen joudun, kun ihmiset tulevat valittamaan. Ihmiset ovat jo muutenkin saaneet tarpeeksi arvostelemisen aihetta minun talostani. Veljeni kuolema yhä vain lisää sitä. Jollen pitäisi sinua niin suuressa arvossa, erottaisin sinut hetkeäkään epäröimättä. Mutta nyt sen sijaan kysyn sinulta avomielisesti, mitä sinä tekisit minun sijassani.»

»No, jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Eteoneus, »niin aloittaisin kertomalla tarkemmin mitä Kharitas oikein kanteli sinulle.»

»Hän sanoi, että sinä loukkasit hänen vaimoaan, kun tämä tuli käymään Helenan luona. Ensinnäkään et päästänyt häntä sisään. Sitten vastasit hänen kysymyksiinsä hyvin ivallisesti. Ja kaiken päällisiksi sanoit, että Kharitas on halpamaisin nainen, mitä olet tavannut, ja että luulit jo ennen tavanneesi pahimmat sitä lajia.»

»Tuo on lähempänä totuutta kuin olisi voinut odottaa vihaisen naisen suusta», sanoi Eteoneus, »etenkin kun ajattelen, että kuulen sen sinulta, joka olet kuullut sen hänen mieheltään, joka ei tietänyt asiasta mitään muuta kuin mitä Kharitas oli hänelle kertonut. Kharitas kysyi, oliko Helena kotona. Minä sanoin, ettei hän ollut. Sitä hän tarkoittaa sillä, että minä en päästänyt häntä sisään. Hän onkin itse asiassa oikeassa. Helena käski minun sanoa, ettei hän ole kotona, vaikka kuka tahansa tulisi häntä tapaamaan, mutta sitäpaitsi hän käski minun huolehtia siitä, ettei Kharitas pääse kynnyksen ylitse, ja Kharitas epäileekin asian olevan niin. Hän sanoi Helenan vakinaisen poissaolon alkavan näyttää merkilliseltä. Minä tein niinkuin oli käsketty, Menelaos, ja tein sen sitäkin tunnollisemmin, koska en ole mikään vaimosi ihailija ja koska hänen käskynsä eivät siis tuota minulle varsinaista iloa.»

»Jollei Helena halunnut tavata Kharitasta», sanoi Menelaos, »niin ei sinua tosiaankaan sovi moittia. Mutta miksi Helena ei tahtonut ottaa häntä vastaan — mainitsiko hän jonkin syyn?»

»Mainitsi», sanoi Eteoneus; »hän sanoi, että hänen oli mahdotonta kuunnella uteliaitten naapurien puhelevan veljesi kuolemasta ja hänen sisarensa osuudesta asiaan, ja hän oli varma siitä, että Kharitas tulisi niin pian kuin huhu oli levinnyt».

»Hm!» sanoi Menelaos. »Hänen vaiteliaisuutensa on hänelle kunniaksi.
Hän näyttää tuntevan Kharitaksen.»

»Hän tuntee oman sukupuolensa. Epäilen, ettei hän olisi muutenkaan tahtonut tavata Kharitasta», sanoi Eteoneus. »Minun ymmärtääkseni hän vain pitää tuota murhaa uskottavimpana syynä, mitä hänellä on ollut pitkiin aikoihin Kharitaksen pitämiseksi loitolla. Aikaisemmin hän on antanut minulle saman määräyksen toisista syistä. Tämä viimeinen on kaikkein paras.»

»Mitähän heidän välillään on tapahtunut?» sanoi Menelaos. »He olivat ennen aikaan ystäviä, ja Kharitas on sen lajin naisia, jollaisen kanssa soisin Helenan seurustelevan — hän on vakava, järkevä ja täysin luotettava.»

»Helena ei ole koskaan ilmaissut minulle mielipidettään Kharitaksesta», sanoi portinvartija, »mutta en oikein usko hänen pitävän Kharitasta järkevänä tai luotettavana».

»Helena ei tarkoittanut sitä kohteliaisuudeksi», sanoi Eteoneus. »Hän oli sitä mieltä, että Kharitas noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia.»

»Sehän on kohtelias arvostelu nykyaikana», sanoi Menelaos. »Mitä ihmettä tuo nainen sitten itse on?»

»Niin, samaahan minä kysyin sinulta, kun palasit Troijasta», sanoi Eteoneus, »ja sinä suutuit minulle. Jos nyt siis tahtoisit sanoa minulle, kuinka —»

»Me olemme joutuneet pois varsinaisesta keskustelunaiheestamme», sanoi Menelaos. »Olet nyt puolustautunut ensimmäistä syytöstä vastaan. Mitä sanot noista ivallisista huomautuksista?»

»Tein kyllä sellaisia», sanoi Eteoneus. »Tuo nainen kieltäytyi lähtemästä pois. Hän tahtoi kuulla siitä surkeasta jutusta minulta, jollei kukaan muu halunnut puhella hänen kanssaan. Lausuin hänelle muutamia kertoja jäähyväiset mallikelpoisen kohteliaasti, mutta hän riippui minussa kiinni kuin iilimato, ja varmaankin tulin vastanneeksi vähän terävästi, kun koetin olla ilmaisematta hänelle mitään asiallista ja kiusaannuin hänen kysymyksistään.»

»En ainakaan tarkasti. Myönnän olleeni verraten ärtyinen… Aivan oikein, hän tahtoi tietää eikö Klytaimnestra surmannut miestään itsepuolustukseksi. Muistan sanoneeni, että esittäisin tämän kysymyksen Helenalle niin pian kuin hän saapuisi kotiin. Hän kyllä tietäisi, koettiko hänen sisarensa mies surmata vaimonsa, mutta onnistumatta, vai surmasiko Klytaimnestra miehensä omasta aloitteestaan. Jotakin tähän tapaan. Muistan kuinka suuttuneelta Kharitas näytti.»

»Tuo kuulostaa julkealta, ja olen varma siitä, että et esitä sitä minulle niin ankarassa muodossa kuin alkuperäisesti olet sen lausunut.»

»Menelaos, olisiko sinulla minun käytöksestäni parempi käsitys, jos jaarittelisin naapureitten kanssa sinusta ja sukulaisistasi? Se on minun yksityinen mielipiteeni, mitä ajattelen Klytaimnestrasta ja sinun vaimostasi — muistaakseni sinäkin olet väittänyt niin. Suoraan sanoen ei sellaisesta puheleminen Kharitaksen kanssa kuulu minuun asemaani. Hän tahtoi välttämättä puhella, en päässyt mitenkään eroon hänestä. Sehän on selvä, että hän oli tyytymätön minun peräti vältteleviin vastauksiini. Hänen paheksumisestaan olisin pelastunut vain kertomalla hänelle kaikki uutiset. Toivottavasti sanoit hänen miehelleen, ettei hänen vaimollaan ollut oikeutta kysellä sinun asioitasi palvelijoiltasi? Alan olla sitä mieltä, että Helena oli jalomielinen sanoessaan Kharitasta kunnialliseksi!»

»Siirtykäämme nyt kolmanteen syytteeseen», sanoi Menelaos. »Haluaisin päästä eroon tästä asiasta — meidän on vielä puheltava muustakin. Sanoitko häntä halpamaisimmaksi naiseksi, mitä olet tavannut?»

»Varmasti hän on», sanoi Eteoneus, »mutta jätin hänelle pakotien vapaaksi. Hän sanoi lähettävänsä poikansa pois sellaiseen paikkaan, jossa meidän talon huonot tavat eivät voisi häntä turmella, ja minä sanoin, että jos hän nyt erottaisi Damastorin Adrastesta, olisi hän halpamaisin nainen, mitä olen tavannut, ja lisäsin, että minun naistuntemukseni on suuri.»

»Mutta miksi hän puhuu poikansa toimittamisesta pois meidän talosta?» sanoi Menelaos. »Eihän hän asu täällä.»

»Joka ainoan hetken, jonka suinkin voi, hän viettää täällä», sanoi Eteoneus. »Helena kielsi minua päästämästä häntä sisään, mutta häntä ei saa pidetyksi poissa, vaikka me rakentaisimme viidenkymmenen jalan korkuisen muurin talon ympärille.»

»Näin monimutkaista juttua en ole koskaan kuullut!» sanoi Menelaos. »Kotini näyttää olevan piiritystilassa. Meidän ainoana kunnianhimonamme näyttää olevan torjua Kharitaksen perhe loitommalle. Miksi Helena tahtoi pitää poikaa poissa talosta?»

»Mitä sinä oikein puhut?… Aivan niin, nyt muistan!… Helena pelkäsi tytön rakastuvan Damastoriin.»

»En suinkaan!» sanoi portinvartija. »Onnettomuus on jo tapahtunut.
Tyttö saa pian lapsen.»

»Laupiaat jumalat!» huudahti Menelaos. »Minun talossani? Lapsen?… Se on pöyristyttävää!… Onko tässä talossa ainoaakaan ihmistä, joka ei olisi häpeäksi yhteiskunnalle? Sehän on suorastaan epäsiveellistä! Eikö Helena voinut estää sellaista?»

»Hän yritti kyllä — se oli hänen tarkoituksensa koettaessaan pitää poikaa poissa talosta», sanoi Eteoneus, »mutta tiedäthän sinä, Menelaos, kuinka käy, kun kaksi nuorta on rakastunut toisiinsa. Olethan itsekin ollut kerran nuori.»

»En koskaan!» sanoi Menelaos. »En siinä merkityksessä. En voi ymmärtää sitä näkökantaa, vaikka tunnenkin kyllä ihmisiä, jotka pitävät sitä oikeana. Jos se on oikein, niin mikä sitten on väärin?»

»No, jos he olisivat naimisissa ja vaimo karkaisi toisen miehen kanssa kotoaan, niin sitä väittäisin vääräksi», sanoi Eteoneus. »Ja jos mies antaisi hänelle anteeksi ja ottaisi hänet takaisin kotiin tai ottaisi hänet takaisin antamatta hänelle anteeksi, niin sitä sanoisin vääräksi tai ainakin hyvin vakavaksi erehdykseksi. Mutta nämä nuoret ihmiset rakastavat toisiaan eikä kummallakaan ole paljonkaan merkitystä ilman rakkautta. Olin huolissani Oresteen ja Hermionen vuoksi peläten, että heidän kävisi samoin. Enkä tosiaankaan kunnioita Orestesta suurestikaan sen vuoksi, että hän on osoittanut pelkoni turhaksi. Asia olisi ollut vakava, jos sellaista olisi tapahtunut niin tärkeälle tytölle kuin Hermionelle, kun sinä olit nimenomaan pyytänyt minua pitämään huolta hänestä, mutta haluaisinpa tietää mitä haittaa siitä on, vaikka nuo kaksi ovatkin tehneet niin luonnollisen teon. Helena ei pidä siitä sen vuoksi, että hänestä poika ei ole kyllin hyvä Adrastelle. Kharitas on vihainen, koska hänen mielestään tyttö ei ole tarpeeksi hyvä Damastorille. Minä kallistun näistä kahdesta paremminkin Helenan puolelle, mutta oikeastaan he ovat molemmat väärässä.»

»Niin, ja Kharitas lähettää poikansa pois, jotta hän ei voisi naida tyttöä eikä edes sattumalta nähdä omaa lastaan», sanoi Eteoneus. »Sitä sanon tarpeettoman halpamaiseksi.»

»Kyllä varmasti!» sanoi Menelaos. »Lapsi voi syntyä jossakin muualla. Minun taloni tulee mainiosti toimeen jonkin aikaa ilman uutta häväistysjuttua, ja minusta on vastenmielistä ajatella millä tavoin sellainen tapaus vaikuttaisi tyttäreeni. Mutta palatkaamme nyt sinuun, Eteoneus. Sinua vastaan on tehty toinenkin valitus, ja vapaat mielipiteesi Adrasten suhteen tukevat sitä pilkulleen. Jouduit hiljattain keskustelemaan Hermionen kanssa. En voi uskoa sinun sanoneen kaikkea mitä hän väittää, mutta luotan häneen ehdottomasti, kun hän sanoo, että se on totta. Puhuit hänelle miesten ja naisten suhteesta, — oli sekin aihe! Kerroit hänelle kuinka sopimattomasti miehet kohtelevat naisia sekä millä tavoin naiset suhtautuvat miesten lähentelyihin ja ehdotuksiin, ja todistaaksesi, että tunsit asian, josta puhuit, kerroit hänelle omista nuoruudenhullutuksistasi. Hermione sanoi, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin ajatuksia herättävistä seikoista, ja hän on hyvin järkytetty.»

»Minä kerroin hänelle kuinka me tavallisesti kohtelimme naisia sodassa», sanoi Eteoneus, »ja vihjasin hyvin hienotunteisesti, että naiset olivat siihen hyvin tyytyväisiä. En lausunut hänelle sanaakaan, joka ei olisi ollut täysin sopiva, enkä tavuakaan, joka ei olisi totta.»

»Mutta nykyäänhän ei nuorille tytöille kerrota tuon tapaisia tosiasioita, Eteoneus. Hermione on elänyt suojatuissa oloissa, ja minä toivon hänen säilyttävän nuoruuden viattomuuden mahdollisimman kauan.»

»Mutta, Menelaos, tuohan on aivan liian ankaraa! Enkö minä sanonut sinulle Troijasta palatessasi, että Hermionen pää oli täynnä uusia aatteita, ja etkö muka itsekin ollut kannattavinasi uusia aatteita? Silloin oli Hermionella viimeinen mahdollisuus viettää suojattua elämää, ja luultavasti oli jo silloinkin liian myöhäistä pitää häntä tietämättömyydessä. Sinun käsityksesi hänen ajatustavastaan on yhtä sukupolvea liian vanha. Minä olen kasvanut niinä karkeatapaisina aikoina, jotka sinäkin voit muistaa, jos vain koetat. Luulet Hermionen kuuluvan siihen seuraavaan aikakauteen, jolloin lapset löydettiin kaalinkuvusta. Mutta hän ei kuulu. Hänen sukupolvensa alkaa taas lähestyä sekä älyllisessä että siveellisessä suhteessa jonkinlaista karkeampaa katsantotapaa ja herätä jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon. Se ei ole terveellistä, enkä minä pidä siitä. Terve ihminenhän ymmärtää missä tarkoituksessa eri sukupuolet on luotu. Ei siinä ole mitään mietiskelemisen syytä. Pääsitkö selville, kuinka minä johduin keskustelemaan sellaisista asioista suojatun tyttäresi kanssa? Hän antoi itse aiheen siihen puhelemalla Pyrrhoksesta — hän sanoi, että Pyrrhos on täydellinen raakalainen naisasioissa, ja todisti sen sanomalla, että Pyrrhos elää Andromakhen kanssa. Niinkuin näet, oli tyttäresi tuntenut asiaa kohtaan niin suurta mielenkiintoa, että oli ottanut tuon jutun selville. Hermione oli vakuutettu siitä, että miehet ovat tavallisesti sydämestään turmeltuneita ja viettelevät naisia. Kaikesta päättäen hän oli pohtinut tuota asiaa aika paljon ja uskoi kaikki uudenaikaiset harhakuvittelut tosiksi. Mistä hän ne lieneekin saanut, minä ainakin olen syytön. Olisin voinut kertoa hänelle paljon enemmän kuin todella kerroin. Ihailen nyt oikein vähäpuheisuuttani, enkä tunne vähimmässäkään määrin puhuneeni sopimattomia. Juttelin vain raakamaisuudesta, niinkuin hän sitä nimitti miesten sotaseikkailuissa, Aiaksen ja Kassandran juttujen tapaisista asioista, joita et itsekään pitänyt niin pahana. En sanallakaan maininnut millä tavoin naiset käyttäytyvät rauhan aikoina. En edes kaukaa vihjannut siihen, että jos keskinkertaisen miellyttävä mies hyväksyisi kaikki naisilta saamansa houkutukset, jäisi hänelle hyvin vähän aikaa itseään varten. Sanoin vain, että ainoat henkilöt, jotka voisivat todistaa Pyrrhoksen raakuudesta, ovat asianomaiset naiset sekä että jollei ihmisluonto ole pohjia myöten muuttunut, ovat nuo naiset olleet kiintyneitä häneen. Siinä on suunnilleen kaikki mitä sanoin — vetoamalla sanaini todistukseksi omiin kokemuksiini.»

»Tämä on peräti merkillistä», sanoi Menelaos. »Helena kertoi hänelle samanlaisia juttuja eräänä päivänä, kun satuin keskeyttämään heidän puhelunsa. Onkohan vaimoni pannut tällaisia ajatuksia lapsen päähän!»

»En luule vaimosi sanoneen hänelle, että Pyrrhos on raakalainen», sanoi Eteoneus. »Jos hän puhui Hermionelle samaa kuin minä nyt juuri sinulle, on hän luultavasti ensimmäinen nainen, jonka olen koskaan kuullut lausuneen rehellisesti mielipiteensä tästä asiasta. Mutta Hermione ja minä juttelimme silloin tällöin Oresteesta, niinkuin muistat, ennen sinun kotiinpaluutasi, ja silloin hän alkoi tuoda julki tämäntapaisia mielipiteitä. Nyt on jo liian myöhäistä toivoa tapaavansa maailmassa enää sellaista viattomuutta kuin sinä toivoit, Menelaos. Jokainen haluaa tietää kaikki — ja ainakin puhella kaikesta. Ja muuten, ellei Hermionella itsellään olisi taipumusta tällaiseen käsityskantaan, oppisi hän sen Oresteelta. Minähän sanoin sinulle, että tuolla nuorukaisella on huono vaikutus häneen.»

»Huomaan erään aukkopaikan todisteluissasi», sanoi Menelaos. »Jos siinä ei ole mitään moitittavaa, vaikka sinä puhelet peittelemättä nuoren tytön kanssa, niin miksei Oresteen sitten sopisi olla yhtä suorasanainen samoista asioista puhellessaan? Sinunhan täytyisi pitää Oresteesta — hänhän on sinun kaltaisesi mies.»

»En pidä hänestä laisinkaan», sanoi Eteoneus. »Kun puhelen Hermionen tai kenen muun kanssa tahansa, koetan puhua vain sellaista, mitä olen kokemuksesta oppinut. Siinä on toivoakseni todellisen elämän tuntua. Se juuri järkytti Hermionea. Jos puhelen naisista, koska olen ollut jokseenkin tuttavallisissa väleissä monen naisen kanssa, pitää Hermione minua turmeltuneena. Mutta jos Orestes, jolla ei ole mitään kokemusta asioista, käsittelee samaa aihetta, pitää Hermione häntä viisaana. Hölynpölyä! Muista minun sanani. Menelaos, Oresteella on likainen mielikuvitus ja vaarallinen luonne. Myönnän, että hän on erikoisen täsmällinen ja tarkka käytösasioissa, mutta sehän merkitseekin oikeastaan samaa. Hänen tapaisensa henkilöt tahtovat keskustella kaikesta, mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään. Jos mies elää kuin pyhimys ja ajattelee kuin pyhimys, suostun sanomaan häntä pyhimykseksi. Mutta jos hän hautoo asioita, joilla ei ole mitään yhteyttä hänen elämänsä kanssa, en usko hänen elämäntapojensa kauankaan pysyvän moitteettomina. Tärkeintä on, että ihminen menettelee johdonmukaisesti. Minä epäilen Orestesta ja Kharitasta ja — suoraan sanoen tytärtäsikin.»

»Jollei äänessä ja kasvonpiirteissä voisi huomata muutamia eroavaisuuksia», sanoi Menelaos, »voisin luulla Helenan nyt puhelevan minulle. En uneksinutkaan ennen, että sinulla oli elämästä samanlaiset mielipiteet kuin hänellä.»

»Toivottavasti minulla ei sentään ole», sanoi Eteoneus. »Vaimosi ei ole vähimmässäkään määrin minun ihanteeni. Hänen syytään on suurimmaksi osaksi kaikki se onnettomuus, joka on kohdannut meitä.»

»Yhdentekevää pidätkö hänestä vai et», sanoi Menelaos, »mutta joka tapauksessa puhut hyvin samoin kuin hän. Tarkoitan nimittäin, että sanasi tuntuvat olevan katkelma hänen selityksistään. Sinähän tiedät, että hän pitää vilpittömyyttä tärkeimpänä ominaisuutena, ja hänen elämänsä on ollut aivan täynnä lemmenseikkailuja. Sinäkin näytät lämpimästi puolustavan vilpittömyyttä, ja tyttäreni on aivan masentunut kuultuaan sinun paljastavan monien rakkausjuttujen elävöittämää entisyyttäsi. Nyt alan ymmärtää minkä arvoista tuo vilpittömyys on.»

»Tuo voi kaikki pitää paikkansa minun suhteeni», sanoi Eteoneus, »mutta sinä et ymmärrä vaimoasi. Ikäväkseni täytyy minun väittää, että hän on liian taitava sinun rinnallasi. En ole nähnyt sen etevämpää juonittelua kuin hänen sanansa koettaessaan estää sinua lähtemästä Oresteen avuksi. Vain pari vihjausta Klytaimnestrasta ja siitä hankaluudesta, jonka avioliiton järjestäminen aiheuttaisi, jos sinä sekaantuisit Aigisthoksen murhaan, ja niin sinä tosiaankin tukahdutit vaistomaisesti heränneen päätöksesi lähteä kostamaan veljesi kuolemaa! Sitten vain pari vihjausta siitä, että veljesi murhaaja tulisi tyttäresi häihin, ja niin sinä päätit vastustaa koko avioliittoa. Tuo nainen saa aikaan mitä vain haluaa. Niin kauan kuin te kumpikin elätte, kiertää hän sinut pikku sormensa ympäri. Eniten moittisin hänessä sitä kykyä, jonka avulla hän saa ihmiset tuntemaan, että he ovat väärässä ja hän oikeassa. Useimmilla naisilla on se kyky, mutta hänellä se on oikein taidetta. Varmaan hän sai Priamoksenkin uskomaan, että hän oli Troijaan tullessaan tehnyt melkoisen henkilökohtaisen uhrauksen sekä että kaupunki oli hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle hän ei selitä mitään — luultavasti hän aavistaa, etten pidä hänestä, mutta kun hän luo minuun tuon ihmeellisen katseensa, olen varma siitä, että hän on valmis antamaan minulle anteeksi heti kun vain pyydän.»

»Siinäpä se juuri on! Mitä?» sanoi Eteoneus. »Minä en ole tietääkseni tehnyt mitään pahaa. Mutta vaimollasi on nyt tuollainen tapa. Me muut olemme aina väärässä, eikä siinä ole mitään järjestelmää. Hän on hyvin vihainen Klytaimnestralle, joka ei ole ollut tarpeeksi säädyllinen, ja Kharitasta hän taas ei hyväksy sen vuoksi, että se nainen on liian sovinnainen!»

»Niin», sanoi Menelaos, »eikä hän pidä Oresteesta hänen sukunsa vuoksi, mutta tuo Adraste on aina ollut Helenan lähettyvillä, ja nyt on Adraste saattanut itsensä häpeään».

»Minun on myönnettävä olevani Helenan kanssa samaa mieltä kahdessa viimeksimainitussa kohdassa», sanoi Eteoneus. »En pidä itsekään Oresteesta, ja Adraste on kerrassaan oivallinen tyttö — miellyttävimpiä naisia, mitä voi koskaan tavata.»

»Minä en häntä todennäköisesti tapaakaan», sanoi Menelaos. »Olen tietänyt hänen olevan talossa, mutta en koskaan kiinnitä paljonkaan huomiota naispalvelijoihin. Nyt ajan hänet pois talosta ja puolustan kotiani mahdollisimman pontevasti tältä viimeiseltä häväistysjutulta. Minne minun olisi paras lähettää hänet, Eteoneus?»

»Jättäisin sen asian Helenan huolehdittavaksi», sanoi Eteoneus; »hän varmasti keksii parhaan mahdollisen paikan».

»Mutta Helenahan ei tahdo lähettää häntä pois», sanoi Menelaos. »Olisi oikein hänen kaltaistaan pitää tyttö täällä ja tehdä hänestä oikea sankaritar!»

»Se on hyvin luultavaa», sanoi Eteoneus. »Minun nuoruudessani kohtelivat miehet naisia, etenkin vaimojaan, ankarasti. He vain määräsivät mitä heidän oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä, ja tottelemattomuus merkitsi selkäsaunaa. Jos Hermione on sinun puolellasi, voisit koettaa tuon menetelmän tehoa Helenaan. Mutta en neuvoisi sinua ryhtymään mihinkään Adrasten jutussa ilman vaimosi lupaa, jollet tosiaankin ole valmis ottamaan käytäntöön tuota vanhanaikuista todistelutapaa.»

»Puhun asiasta Helenan kanssa ja lähetän tytön pois», sanoi Menelaos. »Kiitän sinua huolenpidostasi, Eteoneus, mutta saan kyllä vielä itsekin pidetyksi järjestyksen talossani. En tarvitse sinun neuvojasi vaimoni ojentamiseksi. Saat nähdä, että Adraste lähtee.»

»En luule sinun ylimalkaankaan enää tarvitsevan minua», sanoi Eteoneus. »Tahtoisin luopua toimestani niin pian kuin suinkin voit saada toisen portinvartijan.»

»En voi päästää sinua pois ennen kuin tämä Oresteen juttu on kunnolla selvinnyt», sanoi Menelaos. »Älä tee kovin äkkinäistä päätöstä. Sanon Kharitaksen miehelle, että sinä olet esittänyt minulle tyydyttävän selityksen käytöksestäsi ja takaan, että tästä lähin esiinnyt kohteliaasti. Koeta huolehtia siitä, ettei Hermione joudu kanssasi kahdenkeskisiin puheiuihin. Kun Orestes palaa, niin ilmoita minulle lopullinen kantasi portinvartijakysymyksessä. Olisin iloinen, jos jäisit. Kaipaisin varmasti meidän kesken silloin tällöin ilmeneviä mielipiteitten eroavaisuuksia — niitähän on jatkunut jo monta vuotta. Olet melkein ainoa henkilö, jonka kanssa enää voin — no niin, yhdentekevää!»

Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta. Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.

»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt sinun kutsusi.»

»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»

»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»

Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän pahoillaan hänen vuokseen.

»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua, ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»

»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin. Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä, että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun syrjäänvetäytymisellesi.»

»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»

»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne juuri sitä varten.»

»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä. Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin itselleni kuuluisamman vävyn.»

»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee», sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä? Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan. Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»

»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»

»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle, että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet, ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»

»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne, eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos sanansaattaja pitää kiirettä… Sitten on vielä eräs toinen asia, Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt sopimattomasti.»

»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena. »Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»

»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»

»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet. Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»

»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»

»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»

»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»

Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.

»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti. Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»

»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä, johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan. Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»

»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin sopivin paikka mitä tiedän.»

»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa, sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»

»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani, että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian sovinnainen kuin liian vähän.»

»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen, eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia miehiä.»

»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin —»

»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.

»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»

Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin», sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt tyytyväinen, että et vastustanut minua».

Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»

»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»

»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».

»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»

»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi
Menelaos. »Odotinkin sitä.»

»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan. Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»

»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön ulos ja heittää hänet kadulle!»

»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»

»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan hänet ulos talosta!»

»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi, ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys. Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin. Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous. Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi, olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi saanut kuulla sen!»

»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä, niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»

Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään, istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.

»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa, et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»

»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»

»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»

»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»

»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin
Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»

»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti taipunut aikaa myöten.»

»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua heittämään häntä ulos talosta.»

»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys», sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»

»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista, että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä, ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia, jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki, Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»

»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain haluaisit», sanoi Menelaos.

»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin! Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla.»

»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»

»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa: Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle! Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi. Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»

»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi kohtalokkaan iskun kumahtamista.»

»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä… Voi, Menelaos, mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin, ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi. Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni, hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle. Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni! Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet toisiamme?»

III

»Onko äiti täällä?» sanoi Hermione. »Kas, siinähän sinä oletkin! Isä, nyt on tapahtunut kerrassaan kauhea asia, ja j minä tahdon puhua siitä sinulle äidin läsnä ollessa. Adraste, tuo tyttö, saa lapsen!»

»Tiedätkö? Ja sinä voit sallia sellaista tapahtuvan talossasi ja olla vain noin rauhallinen. Moitin mielessäni äitiä rientäessäni kotiin — mutta sinä olet siis tietänyt sen koko ajan!»

»Hermione, sinun ei pitäisi puhua noin isällesi», sanoi Helena. »Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin minulla on aihetta moittia sinun käytöstäsi.»

»Tässä talossa on pahempiakin asioita kuin minun käytökseni», sanoi Hermione, »ja vaikkapa ne eivät loukkaisikaan sinua ja isää, loukkaavat ne minua. Jos tuo tyttö saa jäädä meille tällaisen paljastuksen jälkeenkin, kieltäydyn minä asumasta täällä.»

»En tiedä — ehkäpä Oresteen luokse, jonne velvollisuuteni näyttää minua kutsuvan. Hänelle minusta voi olla hyötyä — täällä minua ei laisinkaan tarvita. Olen koettanut käyttäytyä kunnioittavasti ja tottelevaisesti molempia vanhempiani kohtaan, mutta me olemme verraten vieraita toisillemme, ja suhteemme on pohjaltaan väärä. Teidän asianne sotkeutuvat yhä enemmän ja nähtävästi aivan toivottomasti, mutta te ette näytä kaipaavankaan muuta. Kunniallisinta mitä voin tehdä on mennä heti naimisiin Oresteen kanssa ja aloittaa aivan alusta terveitten ihmisten yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.»

»Tuon laatuinen puhe on kerrassaan loukkaavaa, tyttö», sanoi Menelaos. »En tarkoita sinun puhuttelutapaasi minua kohtaan. Huolestuttavinta minusta on se, että sinulta puuttuu myötätuntoa onnettomuuteen joutuneita ihmisiä kohtaan. Äidilläsi ja minulla on viime aikoina ollut suuria suruja, jotka eivät ole omaa syytämme — kerrassaan kurjia suruja. Onneksi voimme kestää ne ilman sinun apuasi, mutta jos olisit niin terveluontoinen kuin soisit olevasi, niin olisit surullinen meidän vuoksemme etkä haastaisi meitä vastaamaan niistä. Adrasten kohtalo on uusin onnettomuutemme. En ole vastuussa hänestä, niinkuin sinun olisi pitänyt tietää, jos vain olisit hetkisenkään malttanut mielesi —»

»Tarkoitatko, että hänet on ajettava ulos nääntymään nälkään tai kuolemaan surusta?» sanoi Helena.

»Olen jo aikaisemmin toisinaan huomannut, että muistutat tätiäsi», sanoi Helena, »mutta en koskaan ennen ole todennut yhtäläisyyttä niin selvästi».

»Se yhtäläisyys ei herätä laisinkaan mielenkiintoani, enkä osaa ihailla kykyäsi ohjata keskustelua toiseen suuntaan», sanoi Hermione. »Tällaisen asiantilan paljastuminen meidän talossamme on tehnyt lopun kärsivällisyydestäni. Se oli jo arveluttavaa, kun sinä lähdit Troijaan Pariksen kanssa, ja paha oli sekin, että palasit ja väitit itsepintaisesti olleesi siellä ja tehneesi kaikki ne rikokset ja erehdykset, joista sinua syytettiin. Mutta joka tapauksessa oli kaikki tuo tapahtunut kaukana täältä, eikä ihmisten ollut pakko uskoa pahinta, elleivät itse tahtoneet. Mutta tuo tyttö on käyttäytynyt häpeällisesti täällä, jossa ei voi salata naapureilta yhtään ainoaa asiaa. Siitä asti kun hän saapui on hän hakkaillut Damastoria, joka oli täysin turmeltumaton ja kiltti poika, kunnes Adraste johti hänet harhaan. En ymmärrä miksi meidän pitäisi antaa hyvä nimemme — minä en ainakaan anna omaani — suojelemaan häntä ja hänen alhaisia vaistojaan!»

»Oletko puhellut hänen kanssaan sen jälkeen kun kuulit tuon uutisen?» sanoi Helena.

»Tee se sitten salaa. Siitä olisi hyötyä sinulle — ja kenelle tahansa
meistä. Sinä et voi kuvitella itseäsi hänen sijaansa, eikö niin?
Sellaisen miehen hylkäämänä, johon olet luottanut — esimerkiksi
Oresteen — ja kaikkien puheenaiheena?»

»Minun on tosiaankin mahdotonta kuvitella sellaista», sanoi Hermione.
»Et suinkaan sinäkään voi?»

»En minä koetakaan», sanoi Helena. »Tarkoitukseni on vain saada sanotuksi, ettei Adraste osannut etukäteen enemmän kuin sinäkään kuvitella itseään tuommoisen onnettomuuden kohtaamana. Sellaista on elämä, tyttäreni. Useimmat meistä ovat toisia kohtaan kovasydämisiä siitä syystä, että heillä on niin vähän mielikuvitusta.»

»Varoititko häntä tällaisesta mahdollisuudesta silloin, kun kehoitit häntä varjelemaan elämänrakkauttaan?» sanoi Hermione.

»Varoitin häntä rakastumasta Damastoriin», sanoi Helena, »aivan samoin kuin olen koettanut opettaa sinua rakastamaan elämää ja neuvonut olemaan rakastumatta Oresteeseen. Te olette kumpikin, vaikkakin eri tavoin, luulleet ymmärtävänne asian minua paremmin.»

»Mutta ei lähimainkaan tarpeeksi», sanoi hänen isänsä. »Myönnän, että Adrasten pitäisi jollakin tavoin vetäytyä syrjään tästä julkisesta asemasta, jossa hän on täällä. Puhelin siitä parast'aikaa äitisi kanssa sinun sisään tullessasi. Mainitsin hänelle myöskin, että Pyrrhos on ottanut vastaan kutsumme ja tulee pian. Aiomme lykätä vierailun tuonnemmaksi. Mutta jos hän tulee, tahdon, että kohtelet häntä mahdollisimman ystävällisesti. Sinun ei tarvitse tavata häntä kovin paljon, mutta hänellä täytyy kotiin lähtiessään olla meistä edullinen käsitys. Nimittäin, jos hän tulee.»

»Minua ilahduttaa, että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, ettei hän tule», sanoi Hermione. »En tahdo tavata häntä. Eteoneus ymmärtää häntä ja Adraste ja äiti, mutta minulla ei ole mitään yhteistä hänen kaltaistensa kanssa. En suoraan sanoen tahdo tavata häntä, vaikka hän tuleekin tänne!»

»Isä, älä vaadi sitä minulta», sanoi Hermione. »Minusta olisi ikävä olla tottelematta sinua, mutta mikään ei saisi minua taivutetuksi puhelemaan tuon miehen kanssa. Sillä minun kannaltani joka ainoa sana, jonka lausuisin, tuntuisi petokselta.»

»Orestesta. Isän pitäisi sanoa Pyrrhokselle, että olen kihloissa Oresteen kanssa. Arvaan, että Pyrrhos etsiskelee itselleen vaimoa, ja siveellisen velvoituksen nojalla olen minä tavallaan naimisissa.»

»Voimme nyt kerta kaikkiaan puhua tämän asian selväksi», sanoi
Menelaos. »Et suinkaan sinä ole naimisissa Oresteen kanssa, vai kuinka?»

»Enkä minä tahdo loukata sinua kysymällä oletko sivuuttanut tavalliset muodollisuudet samoin kuin Adraste. Hyvä on. Ole hyvä ja paina mieleesi, että jolleivät asianhaarat suuresti muutu, emme pidä Orestesta sopivana aviomiehenä sinulle. Olemme kokonaan luopuneet siitä avioliittosuunnitelmasta. Sinä et ole sidottu kehenkään, ja jos tapaat Oresteen salaa ilman minun lupaani, haastan hänet vastaamaan asiasta ja samoin sinutkin!»

»Menelaos», sanoi Helena, »etkö luule, että me ajamme tätä asiaa väärällä tavalla? Sinä ja minä emme toivo Hermionen menevän naimisiin Oresteen kanssa, mutta turha on kieltää tyttöä siitä. Hän ei ole enää lapsi. Hän voi suoraan sanoen alkaa pian osoittaa todellisia ikäneidon ominaisuuksia. Ja jos lausut uhkauksia, täytyy sinun myöskin toteuttaa ne.»

»Tietysti minä ne toteutan!» sanoi Menelaos. »Tähän asti olen ollut liian lempeä, mutta minä olen oppinut läksyni. Sinä teet aina oman mielesi mukaan. Jos nyt Hermione alkaa jäljitellä sinua siinä suhteessa, häviää viimeinenkin jälki hyvästä kodista.»

»Minä en jäljittele äitiä — on väärin viitatakaan mihinkään sellaiseen», sanoi Hermione. »Pidän vain sanani sille yhdelle ainoalle miehelle, jonka kanssa olen kihloissa. Koetan jossakin määrin noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia.»

»Joutavia!» sanoi Helena. »Et tarkoita, mitä sanot, tai et ymmärrä, mitä sanot. Jos olet päättänyt mennä Oresteen kanssa naimisiin täyttääksesi soveliaisuuden vaatimukset, niin jätä koko asia sikseen. Mies ei pyydä sopivaisuutta — hän pyytää rakkautta.»

»Tuskin minun on tarpeellista sanoa, että rakastan häntä, mutta minun täytyy selvästi muistuttaa sinulle, äiti, että Oresteen ja minun rakkauteni ei ole sitä lajia, että se olisi välttämättä ristiriidassa soveliaisuuden kanssa. Salli minun huomauttaa sinulle, että koetan pitää kiinni siitä, mitä olen aina ihaillut. Minä en ole muuttunut enkä voi sanoa sinunkaan muuttuneen, mutta isä on. Muutamia viikkoja sitten hän antoi minun mielipiteilleni täyden tunnustuksen; nyt hän kannattaa kaikessa sinua. Onhan hänellä täysi oikeus hyväksyä sinun käsityksesi, jos suinkin voi. Mutta minua ei pitäisi ahdistaa vain sen vuoksi, etten voi muuttua.»

»Niin, viime viikkojen aikana on suhtautumiseni Oresteeseen muuttunut», sanoi Menelaos, »ja jos sinä et kykene ymmärtämään miksi, olen suruissani sinun tähtesi. Luulet äitisi vaikutuksen saaneen aikaan tämän käänteen. Sinun käsityksesi soveliaisuudesta sallii sinun jättää kokonaan huomioon ottamatta sen seikan, että Oresteen äiti on surmannut minun veljeni. Sellainen tekee lopun kaikkein ystävällisimmistäkin suhteista. Et ole kovinkaan herkkätunteinen, Hermione, sillä muuten et niin välttämättä tahtoisi mennä naimisiin tuohon sukuun kuuluvan miehen kanssa.»

»Älä jatka», sanoi Helena. »Nyt on jo puhuttu tarpeeksi. Mutta yhtä asiaa tahtoisin kysyä sinulta — Adrasteen palataksemme. Kun juuri tulit sisään, sanoit rientäneesi kotiin mahdollisimman nopeasti uutisen kuultuasi. Kuka sen kertoi sinulle?»

»Kharitas», sanoi Hermione. »Hän ei kertonut sitä juorutakseen, vaan se pääsi hänen huuliltaan aivan luonnollisesti. Poikkesin hänen luokseen hetkiseksi, ja hänen täytyi selittää Damastorin poissaolo. Hän on hyvin katkera tästä jutusta. Asiahan näyttää olevan niin, että sinä veit sinne Adrasten eräänä päivänä, jolloin hän tapasi Damastorin.»

»Helena», sanoi Menelaos, »sinä vakuutit minulle, ettei Kharitas puhuisi asiasta!»

»En osannut arvioida hänen soveliaisuusvaistoaan kyllin suureksi», sanoi Helena. »Hän siis kuvaili sinulle noin Adrasten luonteen! Mainitsiko hän sanallakaan, että Damastor mahdollisesti on myöskin osaltaan syyllinen?»

»Luonnollisesti ei!» sanoi Hermione. »Mahdotontahan on moittia noin kokematonta nuorukaista, joka on joutunut sellaisen henkilön käsiin. Tuon tapaiset naiset voivat tehdä miehestä mitä haluavat.»

»Ja naisesta», sanoi Helena. »Jatka vain, Hermione — mitä muuta
Kharitas sanoi?»

»Hän sanoo, että kaikki on sinun syytäsi. Heti kotiin palattuasi, sanoo hän, menit hänen luokseen —»

»Ja kerroit peittelemättä millaiset siveelliset käsitykset sinulla oli näissä asioissa. Jos hän olisi ymmärtänyt kuinka vakavasti tuon kaiken tarkoitit, sanoo hän, olisi hän ollut varuillaan. Sanoit hänelle, että Damastorin pitäisi rakastua ensimmäiseen kohtaamaansa kauniiseen tyttöön, ja sinulla oli silloin Adraste mukanasi houkutellaksesi poikaa.»

»Sehän merkitsisi samaa kuin että Adraste oli ensimmäinen kaunis tyttö, jonka Damastor oli tavannut. Sinua lukuunottamatta tietysti. Samalla Kharitas kertoi minulle, että Damastor oli mieltynyt sinuun.»

»Sitä hän ei ole voinut sanoa — Damastor ei ole koskaan välittänyt minusta.»

»Tärkeimmän olen jo luullakseni kertonutkin — hän esitti sen hyvin taitavassa muodossa.»

»Luultavasti hän on unohtanut pari asiaa, jotka mainitsin hänelle», sanoi Helena. »Huomautin, että hänen halunsa säilyttää Damastor ulkonaisesti kunnioitettavana luultavasti tekisi pojasta epäsiveellisen. Eikö hän puhunut siitä mitään? Sepä kummallista!… Minkä vuoksi hän kuvittelee minun tahtoneen vietellä hänen poikaansa Adrasten avulla?»

»Vastaa nyt joka tapauksessa», sanoi hänen isänsä. »Asia kiinnostaa minua.»

»No niin, hän selitti asian suoraan sanoen samoin kuin sinäkin isä, kun puhelimme jonkin aikaa sitten. Hän sanoi sen johtuvan äidin iästä. Hän sanoi, että määrätyn tyypin naiset koettavat vanhemmiksi tultuaan viehättää toisten välityksellä.»

»Hän ei ole voinut sanoa niin eikä hän ajattelekaan niin», vastasi Helena. »Jos Pyrrhos tulee, vaatii isäsi minua välttämättä pysymään omissa huoneissa. Isäsi silmissä voin kenties jonakin päivänä ruveta toimimaan toisten välityksellä, mutta en vielä.»

»Tietysti se minua imartelee, kun te naiset väittelette siitä, mitä minä sanon ja ajattelen», virkkoi Menelaos, »mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa enemmän se, mitä Kharitas sanoo. Saan sillä tavoin ulkokohtaisen kuvauksen kodistani.»

»Hän ei puhunut tästä kodista», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan äidistä ja sitten tietenkin Damastorista ja tuosta tytöstä».

»Me tiedämme mitä hän sanoi tytöstä. Mihin toimenpiteisiin hän nyt aikoo ryhtyä lapsenlapsensa vuoksi?» kysyi Helena.

»Pianhan syntyy lapsi, ja Kharitas on sen isoäiti. Etkö sinä ole ymmärtänyt koko asiaa? Kharitas kyllä on ymmärtänyt — siitähän kenkä juuri puristaakin. Hänen mieltään kiinnittää ikäkysymys, koska hänestä tulee ensin isoäiti.»

»Voi, sinä erehdyt kokonaan! Hän ei laisinkaan ajattele tuota lasta omana lapsenlapsenaan. Hän puhui siitä — no, aivan kuin se olisi jokin tauti. En luule hänen ryhtyvän mihinkään sen hyväksi.»

»Sitä minä aavistinkin», sanoi Helena. »Isäsi ja minä saamme siis huolehtia lapsesta, ja ehkä se on sille yhtä hyvä.»

»Minä en pane tikkua ristiin sen hyväksi!» sanoi Menelaos. »Sanoinhan sinulle, että Adrasten täytyy lähteä talosta. Hermione, siitä juuri puhuin äitisi kanssa, kun sinä tulit sisään.»

»Niin hän puhuikin. Sinähän näet, tyttäreni, kuinka sopimatonta sinun oli puhutella isääsi sillä tavoin kuin puhuttelit. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssasi. Me emme ole vielä saaneet kylliksi murhista. Sinä ja Kharitas ja Menelaos, tämän yhteiskunnan kolme tukipylvästä, tahdotte kaikki surmata Adrasten ja hänen lapsensa. Minä taistelen teitä vastaan heidän henkensä puolesta. Mutta en vaadi välttämättä, että tyttö on pidettävä täällä, jos toisenlainen järjestely olisi hänelle parempi. Voin kuvitella sellaisen järjestelyn. Hän voisi olla Damastorin luona. Jos Kharitas ilmoittaa meille minne hän on lähettänyt Damastorin, toimitan Adrasten paikalla sinne.»

»Luultavasti ei, mutta en ymmärrä miksi hän ei sano sitä, tyttäreni. Minä en ole mikään tapain tuomari, voit väittää, mutta minua miellyttäisi parhaiten sellainen kunniallisuus, että tyttö lähetettäisiin rakastettunsa luokse ja heidät toimitettaisiin naimisiin. Sinähän kannatat avioliittoa? Sitä juuri nuo nuoret tarvitsevat.»

»Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan», sanoi Menelaos, »mutta se on oivallinen ehdotus. Jos saisimme heidät naitetuiksi — ja pois täältä — niin olisimmepa totisesti hyvin selvinneet hankalasta jutusta. Voisikohan sen saada järjestetyksi?»

»Hyvin yksinkertaisesti», sanoi Helena. »Hermione näyttää nauttivan Kharitaksen luottamusta. Minä pysyttelen syrjässä neuvotteluista. Menköön Hermione Kharitaksen luokse ikäänkuin isänsä lähettämänä ja luvatkoon, että, jos hän ilmoittaa meille missä Damastor on, toimitamme Adrasten sinne omalla kustannuksellamme, huolehdimme siitä, että heidät toimitetaan kunniaallisesti naimisiin, ja annamme heille niin paljon, että pääsevät elämisen alkuun jossakin etäisessä paikassa, minne eivät minkäänlaiset juorut kulkeudu heitä häiritsemään.»

»Mutta ettekö te voi ymmärtää Kharitaksen kantaa?» sanoi Hermione. »Hän tahtoo erottaa heidät ikipäiviksi. Adraste ei voi koskaan tehdä Damastoria onnelliseksi — tuollainen nainen. Jos Kharitas olisi tahtonut naittaa heidät, ei hän olisi lähettänyt Damastoria pois. Sinun suunnitelmasi olisi suurenmoinen Adrastesta, mutta Kharitakselle se ei kelpaa.»

»Eiköhän se kelpaisi Damastorille?» sanoi Helena. »Hän rakastaa tyttöä, ja minä otaksun Kharitaksen rakastavan jonkin verran poikaansa — ei suinkaan voi olla kysymys loukatusta ylpeydestä.»

»Kharitas ei ilmoita missään tapauksessa Damastorin olinpaikkaa», sanoi
Hermione.

»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä, jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä ominaisuuksia.»

»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään sitä häneltä.»

»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten kanssa.»

»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena. »Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»

»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»

»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan — niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet, jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin kunniallisena miehenä?»

»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»

»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti, kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut, että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin hän!»

»Sinä siis hylkäät vanhempasi toivottomina?» sanoi Menelaos. »Sinä julkenet tuomita minua, vaikka minulla on nyt hartioillani sekä tämä että monta muuta huolta, etkä kuitenkaan tee mitä pyydän vapauttaaksesi minut edes yhdestä surusta. Haluaisinpa nyt tietää kuka tässä on itsekäs.»

»Sinä olet», sanoi Hermione. »Sinä ja äiti olette keränneet itsellenne vaikeuden toisensa jälkeen ja toivotte minun auttavan teitä pulasta, vaikka samalla menettäisin itsekunnioitukseni ja uhraisin omat periaatteeni. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka puhuisinkin Kharitaksen kanssa ja samalla menettäisin sen kunnioituksen, jota nyt nautin — perheen ainoana jäsenenä — moitteettoman käytökseni vuoksi. Älä kuvittele, että en olisi kiintynyt teihin tai että iloitsisin lähtiessäni kodistani tällaisesta syystä. Mutta minulla on oikeus olla oma itseni. Ihmiset, jotka useimmin puhuvat oman elämänsä elämisestä — niinkuin esimerkiksi äiti — joutuvat tavallisesti sekoittamaan toisetkin asioihinsa ennenkuin selviävät niistä.»

»Sinä murrat sydämeni», sanoi Menelaos. »En ole tehnyt mitään enkä pyytänyt sinua tekemään mitään, mikä oikeuttaisi sinut puhumaan noin. Niin pian kuin suinkin juttelen tästä Oresteen kanssa. Hänen pitäisi tutustua asiaan meidän kannaltamme. Sinä selostat koko jutun varmasti oman käsityksesi mukaan.»

»Hermione», sanoi Helena, »ethän sinä halunnut mennä naimisiin
Damastorin kanssa?»

»En ole koskaan voinut ymmärtää miksi naiset ovat niin kateellisia sellaisistakin miehistä, joiden kanssa he eivät tahtoisi itse mennä naimisiin», sanoi Helena. »Enkä myöskään, miksi on helpompi antaa anteeksi murha kuin kauneus.»

»Saanko tulla sisään?» sanoi Eteoneus. »En tahtoisi häiritä, mutta huomaan perheen olevan koolla ja kerron uutiseni mieluummin teille kaikille yhtaikaa.»

He katselivat häntä ja olivat vaiti. Hän odotti, että he auttaisivat häntä kysymyksillään pääsemään alkuun, mutta lopulta hänen oli kuitenkin itse jatkettava.

»Ne ovat osittain hyviä, osittain huonoja uutisia. Ensinnäkin, tuo nuori mies on kostanut isänsä kuoleman. Hän on surmannut Aigisthoksen.»

»Se on hyvä!» sanoi Menelaos. »Olinkin varma siitä, että Orestes selviytyisi yksin tuosta jutusta, ja minulle tuottaa erikoista tyydytystä, että poika voi huolehtia isänsä muistosta. Se todistaa, ettei hän ole huonontunut suvustaan. Se oli oikein hyvä uutinen, Eteoneus.»

»Tavallisesti sinä kerrot meille aina ensin pääpiirteet ja sitten vasta yksityiskohdat», sanoi Helena. »Saammeko kuulla yksityiskohdatkin?»

»Sanansaattaja kertoi, että Aigisthos oli alkanut hermostua peläten mahdollista kostoyritystä. Hän ei voinut päästä selville, missä Orestes oleskeli, ja eli sen vuoksi hyvin epämiellyttävissä tunnelmissa kuvitellen veitsen millä hetkellä hyvänsä painuvan kylkiluittensa väliin. Klytaimnestra kesti jännityksen oikein hyvin, tai ehkäpä hän ei sitä tuntenutkaan, mutta lopulta Aigisthos masentui täydellisesti. Hän etsi turvaa uskonnosta. Joka aamu hän hiipi kotialttarin ääreen — muistathan, Menelaos, sen paikan, jossa veljesi raivasi pois muutamia kallionlohkareita ja valmisti perheelleen pyhäkön. Siellä Aigisthos tavallisesti uhrasi jonkin pikku eläimen ja rukoili suojelua seuraavaan aamunkoittoon asti. Klytaimnestra ei mennyt sinne koskaan hänen kanssaan, sanoi sanansaattaja — hän ei luottanut ensinkään uhreihin. Niinpä pujahtikin onneton kuningas sinne tavallisesti yksin ennen kuin ryhtyi hoitamaan päivän tehtäviä. Orestes odotteli piilossa lähettyvillä, kunnes oli päässyt selville vihamiehensä tavoista. Sitten eräänä aamuna, kun Aigisthos katseli jännittyneenä liekin suuntaa, hiipi Orestes hänen viereensä ja hakkasi hänen päänsä poikki. Niin oli se asia selvä.»

»Tiesin, että tuo poika kyllä näyttäisi kykynsä», sanoi Menelaos. »Tämä nostaa hänet hyvin korkealle minun silmissäni. Jollei hänen äitiään olisi —»

»Etkö voi jättää hänen äitiään huomioon ottamatta», sanoi Hermione, »nyt kun Orestes on käyttäytynyt niin hyvin? Sanoit, että tämä koe näyttäisi millainen hänen luonteensa on. Ole nyt, isä, rehellinen ja tunnusta, että olen valinnut itselleni hyvän miehen.»

»Jos tämä todistaa, että hänellä on aviomieheltä vaadittavat ominaisuudet, niin hän on osoittanut kunnollisuutensa», sanoi Helena. »Mutta hänhän ei voi käyttää koko elämäänsä murhain kostamiseen, ja toivon, että jos kerran menet naimisiin hänen kanssaan, teet sen muista syistä etkä siksi, että hän surmasi Aigisthoksen niin rivakasti. Missä hän on nyt, Eteoneus? Tahtoisin tavata Oresteen.»

»Hän on minun tietääkseni tulossa tänne», sanoi Eteoneus, »mutta epäilen, ettei hän tule tähän taloon, ellet lähetä hänelle nimenomaista kutsua. Hänellä on se käsitys, ettei suku hyväksy häntä, tytärtäsi lukuunottamatta, ja juuri nyt hän on — no niin, jokseenkin jännittyneessä ja levottomassa mielentilassa.»

»Voisitko toimittaa hänelle perille varsinaisen kutsun? Jos voit, tee se välttämättä. Toivothan sinä hänen tulevan, Menelaos, eikö niin?»

»Haluaisin hyvin mielelläni tavata hänet», sanoi Menelaos. »Tuleeko hän tuomaan takaisin sen asevarustuksen, jonka lainasit hänelle, Eteoneus? Se oli minun parhaani.»

»Kyllä hän varmasti toimittaa sen takaisin, Menelaos. Luullakseni hän on luotettava sellaisissa asioissa. Tietysti hän tahtoo mahdollisimman pian pyrkiä pois tuolta paikalta, ja tänne hän tietenkin kaikkein luonnollisimmin rientää.»

»Orestes ei tosiaankaan voi haluta jäädä pitkäksikään ajaksi äitinsä läheisyyteen», sanoi Helena. »Tämän huonommin ei Klytaimnestralle olisi voinut käydä — hänen rakastajansahan on surmattu juuri sillä alueella, jossa Klytaimnestra oli mielestään niin vaikutusvaltainen!»

»En», sanoi Menelaos. »Myönnän, että se asiain näin ollen olisi aivan paikallaan, mutta sittenkin minusta tuntuu kuin hän ei olisi sinulle sopiva mies. Eteoneuksen kertoessa meille tätä uutista olen koettanut päästä selville, miksi sydämeni on niin alakuloinen. Iloitsen kostosta, mutta luultavasti johtuukin surumielisyyteni siitä, että tiedän sinun nyt tahtovan mennä naimisiin Oresteen kanssa — mikään muu ei voisi muuttaa mieltäni näin ahdistetuksi. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt parhaan ystäväni, eikä Aigisthos ollut ystäväni.»

Helena katseli Eteoneusta niin kiinteästi, että toiset alkoivat katsella Helenaa ja huomasivat hänen kalvenneen.

»Huomaan sinun arvanneen mitä muuta on tapahtunut», sanoi Eteoneus, »ja sen vuoksi minun on nyt jo helpompi kertoa. Klytaimnestra on kuollut.»

Helena nousi seisomaan ikäänkuin olisi aikonut poistua toisten luota.
Sitten hän jäi seisomaan liikkumatta paikalleen toisten puhellessa.

»Sen vuoksi Orestes sai asian hoidetuksi niin vähällä melulla», sanoi Menelaos. »Olenpa varma siitä, että Klytaimnestra olisi kyllä ollut varuillaan, jos hän olisi elänyt silloin.»

»Ei ole ihmekään, vaikka Aigisthos rupesi uhraamaan hänen kuoltuaan. He varmaankin rakastivat todella toisiaan», sanoi Hermione. »Kuinka hän kuoli, Eteoneus?»

»Helena», sanoi Menelaos, »tämä on paljon pahempi asia kuin veljeni kuolema. Tällaista rikosta ei anneta anteeksi taivaassa eikä maan päällä. Orestes on kadotettu sielu. Klytaimnestra oli häneen verrattuna hyvä nainen. Toivottavasti en enää koskaan näe —»

»Ei minulla ole hätää», sanoi Hermione. »En moiti sinua, isä — mutta se on mahdotonta — vaikkapa olisin nähnyt hänen tekevän sen, sanoisin, että se on mahdotonta. Orestes rakasti häntä, ja hänellä oli hyvin vakava käsitys pojan velvollisuuksista äitiään kohtaan — se on aivan yksinkertaisesti mahdotonta!»

»Jos tarkoitat, ettei hän tehnyt sitä, olet väärässä», sanoi Eteoneus. »Hän surmasi äitinsä. Hänen pojanvelvollisuutensa joutuivat ristiriitaan, ja hän kosti joka taholle. Hän tietää, ettet sinä pidä siitä — kukaan ei sitä näytä hyväksyvän. Sen vuoksi hän ei ole kovinkaan halukas tulemaan tänne.»

»Hän ei voi tulla tänne koskaan», sanoi Menelaos. »Vaimoni tietää kuinka vaikea olisi ollut kohdata veljeni murhaajaa, eikä Helenaa koskaan pyydetä ottamaan tässä talossa vastaan poikaa, joka on surmannut oman äitinsä, hänen sisarensa. Se avioliittohanke on nyt kerta kaikkiaan rauennut. Otaksun nyt, että peruutat Oresteelle suunnittelemasi kutsun, Helena.»

»Vain toistaiseksi», sanoi Helena. »Olen suruissani Oresteen vuoksi. Mitä muita tunteita sydämessäni liikkuukaan, olen pääasiassa murheellinen vakavan ja tyhmän pojan vuoksi, joka voi ryhtyä sellaiseen tekoon muka lapsen velvollisuuden pakottamana. Hän on kadotettu sielu, Menelaos, mutta en toivo hänen tulevan sen kadotetummaksi kuin on välttämätöntä. Koeta kuvitella mielessäsi miltä hänestä tuntuu sitten kun todella ymmärtää mitä on tehnyt! Ehkä meidän pitäisikin lähettää hänelle kutsu mieluummin nyt kuin myöhemmin. Niin, lähetä kutsu hänelle, Menelaos!»

»En minäkään», sanoi Eteoneus. »Nämä uudenaikuiset aatteet johtavat liian kauas. Aigisthoksen surmaaminen oli tietysti vain aivan asianmukaista, mutta kun voidaan murhata oma äitikin — minä en avaa porttia sellaiselle miehelle, joka on surmannut oman äitinsä.»

»En minäkään toivo hänen tulevan», sanoi Hermione. »Hänen olisi liian vaikea kestää sitä, että kaikki talon ihmiset katselisivat häntä. Minun on varmaankin paras tavata hänet ensin kahden kesken.»

»Sinä et saa tavata häntä missään», sanoi hänen isänsä. »Tälle perheelle ei Orestes enää ole olemassa… Kunpa se vain ei olisi liian myöhäistä!… Kun tämä kauhun tunne on vähän asettunut, lähetämme uudelleen sanan Pyrrhokselle, ja jos hän on sellainen kuin äitisi otaksuu, saat mennä naimisiin hänen kanssaan. Mahdollisesti hänessä on pari vikaa, mutta me emme voi enää olla kovin vaateliaita. Näkisinpä tosiaankin mielelläni sinun solmivan avioliiton Pyrrhoksen kanssa — se parantaisi meidän asemaamme maailman silmissä.»

»Aioin myöskin kertoa sinulle sen uutisen, että Pyrrhos luultavasti saapuu tänne päivän parin kuluttua», sanoi Eteoneus. »Hän lähti pikemmin kuin olimme osanneet odottaakaan, ja minä kielsin sanansaattajaamme sinun ohjeittesi mukaan palauttamasta häntä takaisin, jos hän oli ennättänyt yli puolimatkan.»

»Minä kai poistunkin nyt», sanoi Hermione. »Päätäni alkaa pakottaa kovasti, ja minun täytyy olla yksin vähän aikaa.»

»Ennenkuin lähdet», sanoi Eteoneus, »pitää minun kertoa sinulle vähän Oresteesta. En ihaile tuota nuorukaista suurestikaan, mutta totuuden nimessä on mainittava, ettei hän kenties itse suorittanut varsinaista murhaa. Tarinasta on sellainenkin muunnos, että hän ei tahtonut itse surmata äitiään, vaan seisoi vain vieressä ja katseli kuinka teko suoritettiin.»

»Minä en näe siinä mitään eroa», sanoi Menelaos. »Hän oli joka tapauksessa mukana rikoksessa.»

»Niin», sanoi portinvartija, »ei siinä ole suurtakaan eroa, mutta ajattelin vain, että ehkäpä se vähäinenkin ero lohduttaisi Hermionea.»

»Et suinkaan tarkoita, että hän antoi sisarensa tehdä sen puolestaan?» sanoi Menelaos.

»Se on vain huhupuhetta — sanansaattaja väitti, ettei kukaan tarkoin tiedä kuinka se tapahtui. Näes, Elektra ei ole asunut yhdessä äitinsä ja Aigisthoksen kanssa — riippuiko se sitten heistä vai tytöstä itsestään, sen saat itse arvata. Niin pian kuin Orestes oli surmannut Aigisthoksen, riensi hän siihen pikku taloon, jossa Elektra asui — luullakseni hän oli naimisissa tai jotakin siihen tapaan. Muistelen, että hänessä joka tapauksessa oli jotakin omituista — ja Elektra oli pyytänyt äitiään sinä aamuna varhain käymään luokseen. Klytaimnestra tuli epäilemättä laisinkaan mitään pahaa tuossa vieraanvaraisessa kutsussa. Elektra lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kutsui hänet sitten sisään, jossa Orestes oli piiloutuneena, ja siellä he surmasivat hänet. Kumpi sen varsinaisesti teki, sitä saat kysyä Oresteelta.»

»Älä kerro meille enää mitään!» sanoi Menelaos. »Mitä pitemmälle pääset, sitä huonompia ovat uutisesi. He pettivät hänet vieraanvaraisuuden varjolla. He pyysivät hänet tyttären kotiin surmatakseen hänet siellä! Ei voi ajatella ainoatakaan syntiä, jota he eivät olisi tehneet! Ensi sijassa on kunnioitettava vanhempia kaikkein sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat eläimiä korkeammalla. Seuraavassa sijassa on velvollisuus vierasta kohtaan.»

»Tuo oli Oresteenkin käsitys kauan sitten, niinä aikoina, jolloin minä en tahtonut päästää häntä sisään», sanoi Eteoneus. »Hänen mielestään me olimme täysin turmeltuneita, koska emme olleet vieraanvaraisia. Mutta ajattelenpa millä tavoin hän ja hänen sisarensa antoivat anteeksi rikoksen vieraanvaraisuutta vastaan, olihan heillä kummallakin veres muisto siitä tavasta, jolla Klytaimnestra otti Agamemnonin vastaan hänen palatessaan Troijasta. Klytaimnestrahan suoritti kaikki ystävällisen emännän velvollisuudet. Toisaalta taas saattoi väittää, että Agamemnon oli isäntä talossa ja etteivät vieraanvaraisuuden vaatimukset ulottuneet häneen.»

»Eteoneus», sanoi Helena, »mitä syytä sinulla on luulla, että Elektra suoritti murhan?»

»No niin, sellainen käsitys muodostui niistä sanoista, jotka Elektra lausui jälkeenpäin. Kun kosto oli täytetty, veivät he Aigisthoksen ja Klytaimnestran ruumiit ulos ja kutsuivat ihmiset koolle kertoakseen heille mitä oli tapahtunut — he nähkääs noudattivat Klytaimnestran antamaa esimerkkiä. Mutta kun ihmiset oli saatu koolle, eivät Orestes ja Elektra voineetkaan vapautua siitä ajatuksesta, että heidän edessään makasi äiti vainajana. He lysähtivät kumpikin ihan kokoon. Elektra oli vielä huonommassa kunnossa kuin veljensä, ja he syyttivät itseään julkisesti. Sanansaattaja kertoi, että sitä oli kauhea kuunnella. Elektra toisti toistamistaan, että hän sen oli tehnyt, ja vaikka Orestes väitti olevansa osallinen rikokseen, ei hän vastustanut Elektraa sen enempää. Mutta onhan mahdotonta nojautua sellaisella hetkellä lausuttuihin sanoihin.»

»Isä», sanoi Hermione, »minä uskon, että Elektra teki murhan. Hän ainakin yllytti Orestesta. Se ei ole Oresteen tapaista. Hän tarjoutuu ritarillisesti vastaamaan rikoksesta osittain, mutta siitä olen varma, ettei hän ole sitä tehnyt. Asia ei voi olla niin hullusti kuin alussa näytti.»

»Se on niin hullusti, että en ikipäivinä salli Oresteen astua kynnykseni ylitse», sanoi Menelaos. »Sinä koetat yhä vain keksiä puolusteluja hänelle, mutta niin on kuitenkin asia, että hän surmasi äitinsä. Jos sinulla on rinnassasi edes joitakin niitä luonnollisia vaistoja, jotka ilmaisevat eron oikean ja väärän välillä, niin tiedät Oresteen tehneen rikoksen — niin suuren, että hän on tästä lähtien menettänyt paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Et suinkaan sinä enää ajattele häntä miehenäsi, vai kuinka?»

»Hermione, älä sano minulle, että tahdot mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka on surmannut äitinsä!»

»Voiko minun lapsellani olla niin halpamainen sielu? Älä sano niin, Hermione — ajattele mitä sanot! Hänen vaimonsa on näet sama kuin hänkin, osallinen hänen rikoksestaan, ikuisesti kirottu. Et voi koskaan astua sisään kunnolliseen kotiin, et istuutua aterioimaan ystäväin kanssa, et edes kuolla rauhassa etkä levätä turvallisesti haudassa. Jos luulet rakastavasi häntä, niin muista, ettei sinulla saa olla lapsia — kirouksen täytyy kuolla sinun kerallasi! Voin kuvitella kuinka syvästi olet järkytetty tästä kauheasta teosta, mutta et vain vielä oikein käsitä tuota kauhua. Ajattele sitä rauhallisesti muutamia päiviä, niin huomaat, että minä olen oikeassa.»

»Olet ennustanut minulle totuudenmukaisesti tulevaisuuteni», sanoi Hermione, »mutta se on sittenkin minun tulevaisuuteni. Kuulun Oresteelle, hänen kiroukselleen, hänen onnettomuudelleen. En voisi koskaan kunnioittaa itseäni, jos hylkäisin hänet nyt. Sinä et tunne häntä niinkuin minä, ja ehkäpä et voisi koskaan ymmärtääkään hänen tapaistaan luonnetta. Olen kuullut, että sinä olet uskalias taistelussa, ja äiti taas on uskalias rakkaudessa. On ihmisiä, jotka ovat uskaliaita velvollisuutensa täyttämisessä — jotka suorittavat jonkin tehtävän loppuun asti, ei siitä syystä, että se on miellyttävä tai että he pitävät siitä tai että se tekee ketään onnelliseksi, vaan siitä syystä, että se on oikein.»

»Sanotko sitä uskaliaaksi velvollisuuden täyttämiseksi, jos ihminen surmaa oman äitinsä?»

»Ehkäpä, joissakin tapauksissa. Mutta nyt ajattelin itseäni ja velvollisuuttani Orestesta kohtaan. Noudatan sen kutsua loppuun asti.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka se ei tekisi ketään onnelliseksi, vai kuinka?»

»Menelaos», sanoi Helena, »puhuit viisaasti sanoessasi, että Hermione tarvitsee aikaa päästäkseen oikein selville siitä, mitä tämä kaikki merkitsee. Anna hänelle aikaa. Sinun ei tarvitse kehoittaa häntä harkitsemaan kaikkea tarkoin. Hänhän ei kuitenkaan voi ajatella mitään muuta. Muutamain päiväin kuluttua voimme kaikki puhella järkevämmin. Kaiken tämän jälkeen ei enää mikään voi tuntua kovin suurelta onnettomuudelta. Mikään uusi tapaus ei voisi enää tuntua kovin pahalta, ei edes sekään, että Hermione menisi naimisiin Oresteen kanssa. Mutta Oresteen itsensä täytyy tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja me voimme odottaa kunnes tapaamme hänet tai kuulemme hänestä jotakin.»

»Kunnes kuulemme hänestä», sanoi Menelaos. »Hän ei voi tulla tähän taloon.»

»Luultavasti hän ei missään tapauksessa tulekaan tänne nyt», sanoi Eteoneus. »Muistelen kuulleeni, että hän aikoo lähteä uskonnolliselle matkalle, pyhiinvaellusretkelle johonkin pyhäkköön koettaakseen saada tunnolleen rauhan. Vaihtelu tekee hänelle luultavasti hyvää, eikä hän voi palata aivan ensi kiireessä. Tavalla tai toisella matkustelevat sinun omaisesi aika paljon, Menelaos.»

»Se on nyt lopussa», sanoi Menelaos. »On aika asettua paikoilleen, ja minun ymmärtääkseni pysyy ainakin oma varsinainen perheeni alallaan. Hermione saa harkita tätä asiaa niin kauan kuin tahtoo, Helena, mutta minä aion tarttua ohjaksiin nyt aivan eri tavalla. Otan selville, tahtooko Pyrrhos naida hänet. Sinä olit oikeassa alusta pitäen. Jos Pyrrhos tahtoo naida Hermionen, annamme Oresteen lähteä pyhiinvaellusmatkalleen; siitä tuleekin pitkä. Jos moitinkin Pyrrhosta, tapahtui se edes sellaisten syitten vuoksi, joita saatoin ymmärtää. Hänet on kyllä arvioitu liian erinomaiseksi, mutta onhan hän todellinen mies ja voi tarjota Hermionelle sellaisen kodin kuin hän tarvitsee. Se on kohtalon viittaus, että hän lähti niin äkkiä tänne.»

»Voi, Menelaos, teet hyvin väärin koettaessasi väkipakolla saada tahtosi toteutumaan taas!» sanoi Helena. »Anna koko jutun levätä jonkin aikaa. Hermionen ei tarvitse mennä naimisiin, jos hän mieluummin jää meidän luoksemme, ja ainakaan ei hänen tarvitse mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta.»

»Kuuleppa nyt, Helena, sinä suututat minut todella! Sinähän juuri panit alkuun koko tämän jutun Pyrrhoksesta — jollet sinä olisi hommannut sitä, emme me olisi ajatelleetkaan häntä. Olet koettanut taivutella minua puolellesi kaikenlaisilla kavalilla tempuilla, ja nämä viime päiväin tapaukset ovat saaneet minut lopullisesti taipumaan. Miksi sinä nyt siirryt toiselle puolelle? Saahan Hermione ajatella asiaa. Kun Pyrrhos tulee, puhun tästä hänen kanssaan. Ehkäpä hän ei halua olla meidän kanssamme missään tekemisissä, mutta jos hän suostuu harkitsemaan ehdotusta, sopii se meille hyvin lähtökohdaksi.»

»Olen pahoillani, että tulevaisuuteni on tuottanut teille niin paljon huolta», sanoi Hermione, »ja toivon, ettette rupea tähän turhaan vaivaan Pyrrhoksen vuoksi. Mutta minunhan ei sovi sanoa mitään, ja tehän tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä. Jos suvaitsette, lähden nyt.»

»Minkähän vuoksi Helena lähti hänen mukanaan?» sanoi Menelaos. »Tahtoisin mielelläni kuulla mitä he puhuvat kahden kesken. Miksi otaksut vaimoni muuttaneen kantaansa Pyrrhoksen suhteen?»

»Ei hän varmaankaan ole muuttanut, mutta hän huomaa sen hyödyttömäksi», sanoi Eteoneus. »Tyttäresi menee naimisiin Oresteen kanssa. En tiedä kuinka tai koska, mutta Orestes on tästä lähin aivan kuin nainut mies.»

»Mutta hänhän ei omista mitään tässä maailmassa! Mahdotonhan hänen on elättää vaimoa tällaisen kirouksen painamana. Tällaisessa asianvaiheessa hän voi kaikkein vähimmin ajatella avioliittoa.»

»Enhän minä väittänytkään, että hän itse pyrkisi avioliittoon — Hermionehan vain ottaa hänet miehekseen. Kun velvollisuuden tunto on kerran herännyt henkiin, on se kerrassaan kauhistuttava ominaisuus, Menelaos. Naisilla on erikoinen kyky saada se soveltumaan kaikkeen mitä he itse haluavat. Hermione menee varmasti naimisiin Oresteen kanssa, ja myöhemmin saa viimeksimainittu aina silloin tällöin kuulla millaisia uhrauksia vaimo on hänen hyväkseen tehnyt. Mies parka!»

»Mutta Hermionehan lähti äsken pois hyvin alistuvaisena», sanoi Menelaos. »Hänhän suorastaan mukaantui vaatimuksiini. Etkö huomannut sitä? Ja voin kyllä luottaa siihen, että Helena jatkaa kahden kesken tytön pehmittämistä nyt kun hän on niin otollisessa mielentilassa. Hän toivoo Pyrrhosta vävykseen vieläkin hartaammin kuin minä, ja varmasti häntä nyt suorastaan kauhistuttaa Oresteen ajatteleminenkaan.»

»Tuo on kaikki totta, mutta se minun on tunnustettava, että vaimosi on erikoisen älykäs luopuessaan sellaisesta, jonka huomaa mahdottomaksi toteuttaa. Hän näyttää ymmärtävän milloin on voittanut jonkin toiveensa ja myöskin milloin se on rauennut tyhjiin. Se on harvinaista naisessa. Juuri tuo Helenan kyky mukautua välttämättömyyteen vaikuttaa sen, että häntä on hyvin vaikea käsittää. Häntä ei miellyttänyt, että sinä otit avioliittokysymyksen esiin juuri nyt — huomasin sen aivan selvästi. Luultavasti hän otaksuu sinun nyt lopullisesti pilanneen asian sillä. Hermione näytti kyllä ulkonaisesti alistuvalta, mutta minä luulen Helenan koettavan nyt parast'aikaa päästä selville, onko tyttö todella nöyrtynyt.»

»Kenties olet oikeassa», sanoi Menelaos. »Haluaisinpa mielelläni kuulla missä olet oppinut niin paljon naisista.»

»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan kanssasi siitä asiasta.»

»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan, kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää sellaista.»

»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»

»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste. Näetkö sinä sen?»

»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»

»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta, kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»

»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen, että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»

»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni… Kas niin, lapsi parka, älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua… Tulen takaisin vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»

»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»

»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»

»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»

»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla paljon hullumminkin!»

»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on hyötyä tuonnempana… Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen luonne… Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt. Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan, olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta… Adraste, tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»

»Kas noin — nyt se on taas suussa… Minun mielestäni sinä olet onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»

»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se sitten puhdasta tai sekoitettua.»

»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan. Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten. Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle. Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo, jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»

»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»

»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste, ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja, itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia, tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru, sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»

»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»

»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä. Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani, jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut, ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne, jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies. Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit, kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille, ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»

»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä muodostuvan.»

»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko, mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun. Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko maailman!»

»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes lyhyeksikään ajaksi.»

»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen… Mutta sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan, ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee, muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain huvinäytelmä.»

»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»

»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä lähden.»

»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia, jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit. Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön, vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla on katto pääni päällä ja vuode allani.»

»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»

»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta. Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla. Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se, että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun Hermione on lähtenyt.»

»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin
Oresteen kanssa?»

»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»

»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan, niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen tyytyväinen… Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»

»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään täällä?»

»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut minusta!»

»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi, pyytäisin häntä.»

»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän tulee… Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»

»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin
Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»

»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin 'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään… Kuinka tahansa, Adraste, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»

»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen kanssa?»

»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»

»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä katsomaan lasta?»

»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa, täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»

»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen. Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»

»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen yksin kasvattaa lapsen?»

»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei, Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa. Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina, vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa, lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»

»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»

»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan, ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»

HELENAN KAUNEUS

»Lopputulos koko hommasta siis on, ettemme voi löytää Hermionea», sanoi
Menelaos.

»Niin on», sanoi Eteoneus. »Miehet ovat etsineet kaikkialta ympäristöstä varmaankin kymmenen penikulmaa joka suuntaan, eikä kukaan ole kuullut hänestä tai nähnyt hänen menevän ohitse.»

»Se on kerrassaan merkillistä, että nuori tyttö on voinut lähteä talosta täydessä päivänvalossa sivistyneessä maassa ja kadota jäljettömiin!»

»Minun käsitykseni on, ettei hän ole voinut mennä kauas», sanoi Eteoneus. »Myönnän kyllä, ettei minun mielipiteelläni ole suurtakaan arvoa, koska en voi ymmärtää missä hän voisi piileskellä tässä lähistöllä, mutta en hämmästyisi suurestikaan, vaikka hän tulisi sisään millä hetkellä tahansa.»

»Minä hämmästyisin», sanoi Menelaos. »Hän etsiskelee Orestesta, joka ei ole meidän maanosassamme.»

»Toisaalta taas», sanoi Eteoneus, »ei tarvittaisi mitään muuta sinua lopullisesti sekoittamaan kuin että hän ilmestyisi näkyviin juuri yht'aikaa kuin Pyrrhos. Sen lajin sattumathan ovat viime aikoina erikoisesti suosineet sinua.»

»Se ei ole pahin mahdollisuus — vaikeinta on varmasti lausua Pyrrhos tervetulleeksi, kun täytyy samalla ilmoittaa hänelle, että tyttäreni on karannut. Meidän täytyy löytää Hermione — meidän täytyy, Eteoneus. Pyrrhos tuntee minut pääasiallisesti vain sinä miehenä, jonka vaimo karkasi, ja jos minun täytyy kertoa hänelle, että tyttärenikin on lähtenyt — ei, minun on mahdotonta kestää sitä, en suorastaan voi!»

»Liikaa on tosiaankin toivoa, että Hermione olisi lähtenyt Pyrrhosta vastaan. Kuinka hän vihaakaan tuota miestä!»

»Eihän sinun tarvitse heittäytyä toivottomaksi — varmaankin keksit jonkin keinon. Mutta pelkäänpä, ettei minusta ole sinulle mitään hyötyä. En ole löytänyt jälkeäkään tyttärestäsi enkä suoraan sanoen jaksa välittääkään koko asiasta. Kun olimme viimeisellä etsiskelyretkellämme, ihmettelin itsekseni koko ajan mitä kummaa meidän pitäisi tehdä Hermionelle, jos olisimme löytäneet hänet.»

»Sehän on selvä, mutta entä sitten? Varmaankin sinun olisi helpompi ilmoittaa Pyrrhokselle, että Hermione on sattumalta poissa, kuin tuoda hänet näkyviin kahleissa — tai millä lailla olit aikonut pitää hänet aisoissa? Jos hänet tuodaan takaisin, on hän vain vankina täällä. Parasta sinun olisi antaa hänen harhailla omilla teillään. Sydäntäni oikein särkee, kun ajattelen mihin olemme joutuneet, Menelaos. Tämä on luultavasti viimeinen palvelukseni sinulle — nimittäin ottaa kiinni paennut tyttäresi. Iloitsen siitä, että Pyrrhos tulee ja minä saan vetäytyä syrjään.»

»En voi missään tapauksessa nyt tulla toimeen ilman sinua, kun emme vielä ole löytäneet Hermionea! Et suinkaan aio lähteä luotani ennen sitä?»

»Kuuleppas, Menelaos, tekisin mitä minulta suinkin kohtuudella voidaan pyytää, mutta olen hyvin väsynyt toimeeni enkä usko Hermionen koskaan tulevan takaisin. Pyydät minua jäämään loppuiäkseni.»

»Niin minä mieluimmin pyytäisinkin, mutta tarkoitan vain rajoitettua aikaa. Sopikaamme asia näin. Jää tänne niin pitkäksi ajaksi kunnes löydämme Hermionen, suostukoon hän sitten palaamaan tai ei. Samalla hetkellä, jolloin saamme varmasti tietoomme hänen olinpaikkansa, saat lähteä. Jollei häntä tavata ennen Pyrrhoksen tuloa, niin jää siksi, kunnes Pyrrhos lähtee. Sinähän otaksut hänen saapuvan minä lähipäivänä tahansa. Samassa kun hän lähtee olet sinä vapaa. Se auttaa minut pahimmasta pulasta, ja minä kyllä osoitan sinulle, että ymmärrän olla kiitollinen.»

»En tiedä oikein», sanoi Eteoneus. »Se tuntuu aika lailla monimutkaiselta… Tarkoitatko, että saan lähteä samalla hetkellä, kun saamme tiedon Hermionen olinpaikasta?»

»Taivaan kiitos, sitten saan lähteä! Mitäs siitä arvelet! Tuossa hän on!»

»Kysy sitä joskus toisella kerralla — se ei laisinkaan kuulu asiaan.
Tahdon puhua sinun ja äidin kanssa.»

»Meilläkin on muutama sana sinulle sanottavana. Totta kai ymmärrät kuinka sopimattomasti olet käyttäytynyt —»

»Ei sinun tarvitse mennä», sanoi Hermione. »Siinä, mitä aion sanoa, ei ole mitään sinulta salattavaa. Toivon päinvastoin, että sinäkin saat sen kuulla.»

»Hermione, lapsi kulta!» sanoi Helena. »Sepä oli hauskaa, että palasit luoksemme.»

»En minä ole palannut teidän luoksenne — poikkesin vain kertomaan teille jotakin, ja sen kuultuanne ette suinkaan iloitse.»

»Poissa ollessasi et ole parantanut tapojasi», sanoi Menelaos. »Sinun ei tarvitse pelätä Pyrrhosta, jos puhut hänelle samoin kuin vanhemmillesi. Hän on rohkea mies, mutta ei uskalla sentään sitoa elämäänsä tuollaiseen naiseen.»

»Eikö tule?» sanoi Menelaos. »Hän vastasi kutsuuni myöntävästi, ja
Eteoneus ilmoitti hänen olevan matkalla tänne. Mitä tämä merkitsee,
Eteoneus?»

»Ehkäpä on yhtä hyvä niinkin», sanoi hänen isänsä, »mutta minun tekisi vain mieleni tietää mistä se johtuu».

»Mitä se tähän kuuluu? Orestes ei saa määrätä meidän vieraitamme! Mitä sinä aioit kertoa meille?»

»Se ei merkitse mitään tässä yhteydessä», sanoi Hermione. »Hän ja minä kävelimme yhdessä, kun Pyrrhos tuli meitä vastaan. Arvasin kuka hän oli, mutta en sanonut mitään. Hän pysähtyi kysymään tietä, ja ennenkuin minä kerkisin estää saivat he selville toistensa nimet. Pyrrhos jäykistyi paikalla ja sanoi olevansa matkalla sinun vieraaksesi, sanoipa olevansa jo sillä hetkellä sinun vieraasi, minkä vuoksi hän oli mielestään velvollinen tarjoamaan minulle suojeluaan. Orestes kysyi keneltä hän tahtoi suojella minua, ja Pyrrhos vastasi tarjoutuvansa suojelemaan minua sellaiselta mieheltä, joka voi nostaa kätensä omaa äitiään vastaan. Ennenkuin arvasinkaan mitä oli tulossa, olivat he paljastaneet miekkansa.»

»Hermione, Pyrrhos oli vieraani! Älä kerrokaan, että Orestes on surmannut miehen, joka oli tulossa talooni minun kutsustani.»

»Orestes surmasi hänet, isä, sellaisissa olosuhteissa kuin äsken juuri kerroin.»

»Kas niin, se ilmaisee millainen käsitys Oresteella on vieraanvaraisuudesta», sanoi Eteoneus. »Minä en enää kertaakaan kadu sitä, etten päästänyt häntä sisälle tähän taloon. Jos niin kauheilla asioilla voi olla minkäänlaista eroa, on tämä jonkin verran pahempaa kuin Klytaimnestran surmaaminen. Olihan viimeksimainittu itsekin tehnyt rikoksen.»

»Minä en toivu tästä koskaan!» sanoi Menelaos. »Jos voisin vaipua kuolleena maahan tätä puhuessani, pitäisin sitä kohtalon lempeyden osoituksena. En ole koskaan ollut varsinaisesti ystävällisissä väleissä Pyrrhoksen tai hänen isänsä kanssa. Pyysin häntä luokseni käymään, ja hän lähtikin paikalla luottavaisin mielin. Sitten eräs sukulaiseni tapasi hänet tiellä ja surmasi hänet. Millä perusteella voin antaa anteeksi toisille tai itselleni?»

»Minun velvollisuuteni Pyrrhosta kohtaan on etsiä hänen ruumiinsa ja haudata se kunniallisesti», sanoi Menelaos. »Sitten minun kai on kostettava Oresteelle. Jollen tee sitä, luulevat ihmiset minun olevan osallisena entistä vihamiestäni vastaan punotussa juonessa.»

»Sinä et voi kostaa Oresteelle!» sanoi Hermione. »Hän ei tehnyt mitään väärää. Näin koko tapauksen, ja jos hän olisi menetellyt toisin, halveksisin häntä. Pyrrhos loukkasi häntä — minusta tuntui siltä kuin hän olisi loukannut minuakin. Älä ymmärrä minua väärin — en koeta puolustaa Orestesta, sillä hän ei tarvitse puolustusta. Pyrrhos ei ollut tänne tulossa minun tai kenenkään muunkaan onnen vuoksi. Olen iloinen siitä, että Orestes surmasi hänet. Jollei hän olisi sitä tehnyt, niin minä olisin surmannut Pyrrhoksen. Päätin sen samana päivänä, jolloin isä sanoi aikovansa naittaa minut hänelle. Jos pakotat ihmiset toimimaan itsepuolustuksekseen, niin he toimivat!»

»Tässä ei ole enää mitään lisättävää», sanoi Menelaos. »Jos vielä jokin uusi onnettomuus voi kohdata kotiani, en enää tiedä sen nimeä. Älkäämme enää puhelko tästä. Jos Hermione tahtoo mennä Oresteen kanssa naimisiin tämän jälkeen, täytyy meidän myöntää, että hän tietää kaikki tuon nuorukaisen huonoimmat puolet, ja niinhän sanotaan, ettei makuasioista sovi väitellä. Saanko kysyä, Hermione, vain uteliaisuudesta, haaveiletko murhaajan vaimoksi menemisestä?»

»Oresteen vaimo. Sanoinhan sinulle aivan selvästi aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet naimisissa silloin, kun kohtasimme Pyrrhoksen, ja se oli ikävä, vaikka ei riitaa luultavasti olisi voitu siinäkään tapauksessa välttää. Mutta minä selitin Oresteelle mitä ihmiset sanoisivat meidän yhdessä vaeltamisestamme, kun puhelisivat tuosta murhasta, ja ehdotin, että menisimme heti naimisiin. Niin menimmekin.»

»Sinä saat lähteä tästä talosta!» sanoi Menelaos. »Eteoneus, ole hyvä ja avaa ovi hänelle.»

»Kiitos, Eteoneus. Minulla ei ollut aikomustakaan viipyä kauan. Orestes on saanut jo muutenkin odottaa. Hyvästi.»

»Maltahan vielä hetkinen!» sanoi Helena. »Menelaos, me olemme nyt tosiaankin kokeneet kaikki mahdolliset onnettomuudet, niinkuin sanoit. Meillä on oma käsityksemme siitä, mitä Hermione ja Orestes ovat tehneet, mutta koska he ryhtyivät siihen omalla vastuullaan, eivät sen seuraukset ole meidän tunnollamme. Nyt ei voi enää mitään sanoa, ja me voimme yhtä hyvin olla ystäviäkin.»

»Minä en rupea koskaan ystävällisiin väleihin Hermionen ja Oresteen kanssa!»

»Tietysti sinä rupeat! Kuinka mieletöntä! Etkö sinä ole itsekin joskus erehtynyt? Minä olen. Kysymyshän on vain aste-erosta. Ihminen saa rangaistuksensa — tai jää ilman, mutta ei ole ystäväimme eikä sukulaistemme asia ruveta meitä rankaisemaan. Jätä jotakin taivaankin tehtäväksi, Menelaos! Kun asia on tapahtunut ja teko tehty, aloitan mielelläni alusta ja jatkan siitä taas koko väellä ja voimalla. Jos ihminen koettaa ruveta kostavaksi kohtaloksi, turmelee hän tavallisesti luonteensa. Mahdollisesti Orestes on rikollinen — sehän on hänen asiansa. Mutta minun ymmärtääkseni hän on nyt hyvin vaikeassa tilanteessa ja samoin Hermionekin, joka on liittänyt kohtalonsa yhteen Oresteen kanssa. Tämä seikkahan todella koskee sekä sinua että minua — meidän on autettava lapsiamme, kun heitä on onnettomuus kohdannut.»

»Mutta sinähän olet hänen lähin miespuolinen sukulaisensa ja ainoa henkilö, johon hän voi turvautua. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi hänen tekoaan, en minäkään anna, mutta meidän ei tarvitse enää koskaan mainita sitä. Sinä ja minä koetimme huolehtia Hermionen tulevaisuudesta, mutta epäonnistuimme. Katselkaamme nyt suopein silmin kuinka hän itse järjestää asiansa. Hermione, mikäli minusta riippuu, on tämä talo aina avoinna sinulle ja miehellesi.»

»Tietenkään te ette voi asua täällä», jatkoi Helena. »Se ei olisi miellyttävää teille eikä meillekään juuri nyt, ja nuorten pitäisikin joka tapauksessa saada oma koti. Mutta silloin kun haluat tulla luoksemme, niin muista, Hermione, että olet täällä viettänyt lapsuusvuotesi, ja varmasti tapaat täällä enemmän rakkautta kuin koskaan missään muualla, tulitpa sitten kuinka yleisesti suosituksi tahansa.»

»Tuo kaikki pitää paikkansa, Hermione», sanoi Menelaos, »mutta se ei ulotu Oresteeseen. Hän ei ole viettänyt täällä lapsuuttaan, ja jollei hän ole muualla sen suositumpi kuin täällä, on hän täysin epäonnistunut henkilö seuraelämässä. Selitä hänelle ihan peittelemättä, Hermione, että sukulaisrakkaus rajoittuu vain sinuun. Me emme tahdo ottaa häntä vastaan.»

»Toisin sanoen», virkkoi Helena, »tahtoisin ehdottaa, että pyytäisimme Hermionea lähettämään Oresteen tänne heti. Tässä talossa ei saisi tulla esiin mitään uutta väärinkäsitystä, ja minun mielestäni menettelisimme viisaasti, jos puhuisimme Oresteen kanssa asiat oikein selviksi nyt. Älä lähetä terveisiä Hermionen tai kenenkään muun välityksellä, Menelaos. Puhu itse Oresteen kanssa.»

»En salli hänen astua tähän taloon — enkä tietenkään suostu keskustelemaan hänen kanssaan.»

»Olisiko sinulla sitten mitään sitä vastaan, että minä keskustelisin hänen kanssaan? Minun sisarenihan hän surmasi, ja jos jotakuta on moitittava Pyrrhoksen murhasta, niin tietysti minua, joka ehdotin, että hänet kutsuttaisiin tänne. Vaadin, että sallit minun keskustella Oresteen kanssa, Menelaos.»

»En ymmärrä mitä hänelle voi sanoa, Helena. Luultavasti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen nuhdellakseen sinua käytöksestäsi tai todistaa sinulle missä kohdin minä olen menetellyt väärin.»

»Mahdollisesti hän kysyy minulta miksi sinä et auttanut häntä kostamaan isänsä kuolemaa», sanoi Helena. »Jos hän kysyy sitä, selitän, että minä pidätin sinut kotona. Jos hän sanoo, että olen tehnyt erehdyksiä, myönnän sen ja täydennän kaikki mahdolliset aukot hänen tiedoissaan mikäli minun entisyydestäni on kysymys. Orestes ei herätä minussa laisinkaan kauhua, ja tahtoisin kovin mielelläni tavata hänet. Kuinka pian voit saada hänet tänne, Hermione?»

»Kaikki olisi hukassa, jos minun pitäisi tavata hänet jossakin muualla, ja tuskinpa minun olisi soveliastakaan tavata häntä kotini ulkopuolella, jossa minulla ei enää olisi turvanani sinun suojeluasi, Menelaos. Kuinka pian luulisit sen käyvän päinsä, Hermione?»

»Suo anteeksi! Luulin sinun olevan siinä yhtä mieltä kanssani, että minun on parempi tavata hänet täällä kuin yksinäni poissa kotoa.»

»En tahdo, että hän tulee tänne, äiti. En ole varma siitä, mitä te aiotte tehdä hänelle.»

»Lapsi kulta, hänhän on täysin turvassa. Takaan kunniasanallani, ettei hänelle tapahdu täällä mitään.»

»En tiedä mitä aiot sanoa hänelle enkä halua hänen näkevänkään sinua», sanoi Hermione. »Hän on nyt täysin onnellinen — tai ainakin olisi, jollei olisi joutunut noiden henkilökohtaisten onnettomuuksiensa uhriksi.»

»Nehän juuri estävät kutakin meistä tuntemasta itseään onnelliseksi», sanoi Helena, »niitä harvoja lukuunottamatta, jotka surevat toisten vuoksi. Et suinkaan sinä luule Oresteen kuuluvan sen lajin ihmisiin. Lähetä hänet tänne, Hermione. Minä lupaan luovuttaa hänet sitten takaisin sinulle. Voisiko hän tulla tänne huomenna?»

»Menettelisit viisaasti lähettäessäsi hänet tänne», sanoi Menelaos. »Lopultahan asiat kuitenkin johtavat siihen. Äitisi tahtoo tavata hänet. Takaan sinulle, etten anna hänen viipyä kauan ja ettemme tee hänelle mitään pahaa.»

»Ilmoita minulle etukäteen koska hän tulee», sanoi Eteoneus, »niin minä voin kehoittaa uutta portinvartijaa kääntymään selin ja olemaan aivan kuin ei huomaisikaan häntä. Tuon tapaista miestä ei voi ottaa vastaan samalla lailla kuin ylimalkaan vieraita.»

»Mitä sinä puhut uudesta portinvartijasta?» sanoi Helena. »Entinen hoitaa toimensa täysin tyydyttävästi.»

»Eteoneus lähtee nyt luotamme», sanoi Menelaos. »Hän tahtoo vetäytyä syrjään, ja minä lupasin vapauttaa hänet heti Hermionen palattua. En osannut aavistaakaan hänen tulevan takaisin näin pian. Muuten en olisi luvannutkaan sellaista. Minulla ei ole toistaiseksi tiedossa ketään hänen paikalleen.»

»Etkö sinä voisi jäädä luoksemme, Eteoneus?» sanoi Helena. »Olet täällä vanhin ystäväni. Sinä avasit tämän talon oven, kun minä tulin siitä morsiamena.»

»Ja kun palasit Troijasta», sanoi Eteoneus. »En voi tehdä enää mitään hyväksenne, ja minun on jo aika lähteä.»

»Sinä et saa lähteä luotamme — meidän pitää keskustella siitä asiasta enemmän», sanoi Helena. »Eihän sinun päätöksesi voi olla niin lopullinen.»

»Aivan niin, sinä siis jäät», sanoi Menelaos. »Aavistat etukäteen kuinka tämä asia päättyy.»

»Päätökseni on peruuttamaton, Helena, ja mieluummin jätän kaikki keskustelut sikseen.»

»Se surettaa minua», sanoi Helena, »mutta sinähän sen itse parhaiten tiedät. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ennen kuin lähdet?»

»Nyt olet mennyttä miestä, ukko», sanoi Menelaos. »Ja sinä siis lähetät
Oresteen tänne huomenna?»

»En», sanoi Hermione, »en lähetä häntä ensinkään. Odotan vain saadakseni lausua jäähyväiset Eteoneukselle ja sitten lähden. Minä en palaa. Meitä ei todella kaivata täällä, eivätkä kauniit sanat muuta sitä asiaa. Minä en halua palata missään tapauksessa — me emme kuitenkaan voi koskaan nähdä asioita samassa valossa.»

»Laputa tiehesi sitten ja katoa näkyvistäni!» sanoi Menelaos. »Miksi sinä vitkastelet täällä ja toistat toistamistasi, ettet hyväksy meitä? Sanooko sinulle vaistosi mitään siitä, mitä sinä ja miehesi olette tehneet? Kuka inhimillinen olento koskaan välittää siitä, hyväksytkö sinä hänen tekonsa vai et? Olemme sallineet sinun astua sisään tähän taloon ja jäädä tänne muutamiksi minuuteiksi ikäänkuin et olisikaan lainsuojaton. Kun ensi kerralla pyrit jonkun ystäväsi luokse, huomaat ehkä erotuksen!»

»Menelaos! Menelaos!» sanoi Helena. »En tahdo päästää Hermionea menemään ennenkuin hän on luvannut lähettää miehensä tervehtimään meitä. Jos Hermione tekee sen, luulen meidän kaikkien taas jonakin päivänä ymmärtävän toinen toisemme. Enhän minä tahdo puhella sisareni murhaajan, vaan hänen poikansa kanssa. Jos Hermione rakastaa häntä noin kaiken uhallakin, täytyy hänessä varmasti olla jotakin sellaista hyvää, josta en ole tietänytkään. Minun tekisi mieleni tunnustaa erehdykseni, jos olen erehtynyt. Tahtoisin välttämättä tavata hänet itse.»

»Hän on ihana ihminen — et voisi olla ihailematta häntä, jos todella tuntisit hänet. Sinussa ja isässä oli juuri se vika, että te ette tunteneet häntä ettekä tahtoneet häneen tutustuakaan.»

»Tahdoimmehan me!» sanoi Menelaos. »Mehän kehoitimme sinua kutsumaan hänet tänne vierailulle, mutta sinä et saanut häntä käsiisi. Eihän se ollut meidän syymme, että sinä et ollut selvillä hänen olinpaikastaan!»

»Ei se ollut Hermionenkaan syy», sanoi Helena, »ja me voimme nyt huomata, ettei siitä voi Orestestakaan moittia. Pyydätkö häntä käymään täällä huomenna?»

»Toimitan kutsun perille», sanoi Hermione. »En vain voi ymmärtää mitä hänen pitäisi tehdä.»

»Olit ystävällinen, kun tulit, Orestes», sanoi Helena. »Arvaan kyllä, että sinulla on yllin kyllin työtä tällä hetkellä, mutta minun teki mieleni tavata sinut heti kun Hermione kertoi teidän olevan naimisissa.»

»Sanoisin mielelläni, mutta en voi, että minun oli hauska tulla tänne», sanoi Orestes. »Sinulla on täysi syy vihata minua. Pelkäsin sinun tapaamistasi.»

»En minä vihaa sinua», sanoi Helena, »ja toivon, että kauhusi osoittautuu aiheettomaksi. Tahtoisin mielelläni olla ystävällisissä väleissä tyttäreni miehen kanssa. Se onkin ainoa syy, jonka vuoksi pyysin sinua tulemaan.»

»Orestes hyvä, olen aina ollut varma siitä, että suhtautuisin ystävällisesti vävyyni niin pian kuin hänet vain on valittu. Ystävyys ei ole äkillinen — vaan avioliitto. Soisinpa sinun tietävän kuinka usein nimeäsi on mainittu meidän talossamme minun paluuni jälkeen. Pyysin moneen kertaan Hermionea kutsumaan sinut tänne vierailulle, sillä olisimme kovin mielellämme tahtoneet tavata sinut, mutta hän ei tietänyt olinpaikkaasi. Myötätuntomme oli sinun puolellasi. Tiesimme mikä kauhea vastuunalaisuus painoi hartioitasi.»

»Tunnen itseni tekopyhäksi ottaessani vastaan sinun myötätuntosi», sanoi Orestes. »En ole pitänyt sinua ystävänäni.»

»Kuinka sinä olisitkaan voinut tietää, että olin ystäväsi? Mutta niin on asia kuitenkin — ja saanko laskea sinut ystäviini?»

»Niin minunkin mielestäni, mutta et suinkaan sinä tehnyt niitä ilkeydestä minua kohtaan? Otaksuin sinulla olleen noihin murhiin toiset syyt.»

»Mutta et suinkaan sinä voi todella haluta päästä ystävällisiin väleihin sen miehen kanssa, joka surmasi sisaresi!»

»En laisinkaan, sehän on vain aivan luonnollista. Älä ymmärrä minua väärin, Orestes. Tekosi ovat mielestäni sanomattoman kauheat. Saat kärsiä niiden vuoksi katkerasti, sen kohtelun vuoksi, joka varmasti tulee osaksesi useimpain ihmisten taholta, sekä vielä omain ajatustesi ahdistamana. Minun on mahdotonta sanoin ilmaista kuinka pahoillani olen tähtesi. Olisin tehnyt mitä tahansa estääkseni sinut ryhtymästä sellaisiin tekoihin, samoin kuin koetin estää Hermionea menemästä kanssasi naimisiin. Mutta tehtyä emme saa tekemättömäksi ja nyt olemme vapaat nauttimaan toistemme ystävyydestä ja tuntemaan toinen toistamme kohtaan sääliä erehdystemme seurausten vuoksi. Minä puolestani suren sitä, mitä sinä olet tehnyt, itsesikin vuoksi. Mitä paremmiksi ystäviksi tulemme, sitä enemmän vielä suren tekojasi. Toivoin, ettei Hermione olisi ruvennut osalliseksi onnettomuuteesi.»

»En minäkään olisi tahtonut siirtää siitä mitään hänen hartioilleen, mutta hän halusi sitä itse», sanoi Orestes. »Se onkin jonkin verran oikeudenmukaista, koska hän on sinun lapsesi, sillä jos nyt kerran puhumme rikoksistamme, voin aivan hyvin sanoa, että syytän sinua koko tästä murhenäytelmästä. Isäni toimi veljensä puhemiehenä, kun hän kosi sinua, ja hän oli mielestään aina velvollinen huolehtimaan siitä, että Menelaos selviytyi kunnollisesti tämän loistavan avioliiton vaaroista. Kaiken alkusyynä oli — sinun kauneutesi. Agamemnon uhrasi tyttärensä, jotta laivasto saisi purjetuulta. Minun mielestäni äidillä oli täysi oikeus luopua hänestä tuon jälkeen. Hän oli mielestään velvollinen kostamaan lapsensa kuoleman surmaamalla hänet, jos hän palaisi. Hän ei ollut oikein varma velvollisuudestaan — sen vuoksi hän ei lähtenyt ajamaan takaa Agamemnonia, mutta siinä tapauksessa, että isä palaisi, oli hän päättänyt surmata hänet. Olen varma siitä, että hän oli väärässä, mutta kunnioitan hänen vaikuttimiaan. Sen vuoksi minusta oli niin kauhean vaikeaa kostaa isän kuolema — mutta minulla ei tietenkään ollut valitsemisen varaa. Nyt olen taistelussa surmannut sinun vieraasi. Iphigeneia — Agamemnon — Klytaimnestra — Pyrrhos. Se on sinun käytöksesi aiheuttama johdonmukainen ja verinen tapaussarja. Äitini mielestä sinä olit syyllinen. Hän sanoi, että sinä olit säädyttömän kaunis. Niin oletkin. Mutta hän sanoi myöskin, että minne tahansa tuletkin, alkavat ihmiset tehdä väärin. Ymmärrän nyt, että se on hyvinkin mahdollista. Voitko sinä nukkua rauhallisesti? Minä en voi. Mutta minun tekoni näyttävät sinusta varmaankin mitättömiltä harrastelijan saavutuksilta. Sen vuoksi voit tervehtiä minua niin rohkaisevasti. Olet saanut kauheisiin tekoihin monet miehet, jotka olisivat ilman sinua eläneet tasaisesti ja viattomasti. Kaikki nuo Troijassa kuolleet miehet — heidän surmatut tai nälkään nääntyneet lapsensa — ryöstetyt ja häväistyt naiset! Emme voi koskaan tulla oikein hyviksi ystäviksi. En voi pakottaa itseäni ihailemaan sinun ihanuuttasi, kun tiedän millaista pahaa se on saanut aikaan.»

»Älkäämme väitelkö sinun mielipiteestäsi, Orestes», sanoi Helena. »Itsekin olen pääasiassa samaa mieltä. Tuolla tavoin juuri luulinkin sinun ajattelevan minusta. Missä tahansa olenkin ollut, on onnettomuus aina seurannut minua. Ilman minua ei isäsi olisi uhrannut omaa lastaan, sisareni ei olisi surmannut miestään, sinä et olisi tappanut äitiäsi etkä Pyrrhosta — ja sinä et olisi mennyt naimisiin Hermionen kanssa.»

»Voi, minä olisin joka tapauksessa nainut Hermionen! Se ei ole onnettomuus, etkä sinä ole siitä vastuussa. Menin Hermionen kanssa naimisiin siksi, että rakastan häntä.»

»Sitä pidetään tavallisesti hyvänä syynä», sanoi Helena. »Teidän liittonnehan olikin ennakolta määrätty — sinä olisit mennyt hänen kanssaan naimisiin välittämättä siitä, kuinka ihailtava hänen äitinsä oli.»

»Olisin — ja en! Tarkoitan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sillä tavoin kuin Hermione ja minä, ei sille voi mitään.»

»Sinähän et kai koskaan tavannut Parista? Et tietenkään. Hänellä oli aivan sama käsitys kuin sinulla.»

»En, minulla on yhä edelleen sama käsitys. Sen vuoksi on minusta hauska kuulla, että rakkaus johti sinut avioliittoon. Pelkäsin, että syynä siihen olisikin voinut olla Hermione. Hän ei laisinkaan salannut aikomustaan ottaa sinut miehekseen.»

»Eikö asia sitten ollut niin? Ymmärsin sinun sanoneen, että et voinut olla menemättä? Hänenkö viehätysvoimansa vai sinun omasi sai sinut niin kokonaan valtaansa?»

»Mutta minähän en olekaan oikeudenmukainen», jatkoi Helena. »Sinun viehätysvoimasi tietysti pakotti hänet.»

»No, mikä ominaisuus se nyt sitten lieneekin, huomasi Paris sen minussa ja minä hänessä. Eikö ole kummallista, millä tavoin rakkaus muuttuu meidän tahdoksemme! Me emme olisi voineet menetellä toisin.»

»Voi, suo anteeksi! Tuollainen teoriahan muuttaisi intohimosi tuota troijalaista lurjusta kohtaan yhtä pyhäksi kuin mikä muu rakkaus tahansa on!»

»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui; minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli oikeassa.»

»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»

»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani asianosaisesta henkilöstä.»

»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät jäisivät rankaisematta!»

»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on paremmat seuraukset.»

»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on rikollinen, kuka ei.»

»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen velvollisuudentuntoinen poika.»

»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa minut vimmatun onnettomaksi».

»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan, että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa. Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta. Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi. Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki, viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti, vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»

»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään miehensä?»

»Se riippuu sekä vaimosta että miehestä», sanoi Helena. »Luulisin kyllä tuntevani sen erikoistapauksen, jota tarkoitat.»

»Ehkäpä minua pitäisi rangaista — kenties olen saanutkin rangaistukseni, vaikka en Menelaokselta. Hän yllytti ystävänsä hävittämään Troijan ja surmauttamaan itsensä, mutta täällä me nyt olemme entisessä kodissamme, hän ja minä. Tiedän, että hän on mielestään saanut suoritetuksi jotakin, mutta luullakseni on paras olla kysymättä mitä se on.»

»Samasta syystä, jonka vuoksi minä en kysy mitä saavutit surmaamalla äitisi tai mitä hän saavutti surmaamalla isäsi. On ystävällistä kysyä ihmisiltä vain heidän tarkoituksiaan. Jos me näkisimme tekojemme todellisen merkityksen, niin ehkä emme voisi siitä selviytyäkään hengissä.»

»Sinä panet minut peloittavasti ymmälle kaiken puolesta — et voi arvatakaan kuinka peloittavasti.»

»Varmasti voin», sanoi Helana. »Tein sen oikein harkitusti. Sinä tulit tänne siinä käsityksessä, että minä olin huono nainen ja sinä itse jonkinlainen velvollisuuden marttyyri. Itsesi suhteen olit oikeassa. Olet sen marttyyri, mitä itse käsitit velvollisuudeksi. Samoin äitisi. Mutta sen jälkeen, mitä minä olen sanonut, et ole siitä niin varma. Luultavasti yhä vielä pidät minua pahana ihmisenä, mutta niinkuin huomaat ei sitä ole kovinkaan helppo todistaa, jos alkaisimme siitä väitellä. Itse olen kauan turhaan koettanut ymmärtää menettelyäni. Mutta en aio ruveta suremaan mitään entisiä tekojani. Mukaudun siihen rangaistukseen, joka elämällä on minulle varattuna. Ellei sellaista tulekaan, olen tyytyväinen siitä, etteivät tekoni olekaan niin pahoja kuin pelkäsin.»

»En minä koetakaan käännyttää sinua siihen», sanoi Helena. »Tahdoin vain selittää oman käsityskantani ja ehkä vähän lohduttaa sinuakin. Osaksi on meidän tekemämme paha rikosta, osaksi erehdystä. Meidän erehdystemme pitäisi olla seurauksiltaan vähemmän kohtalokkaita kuin syntimme, mutta usein saammekin nähdä asian olevan juuri päinvastoin. Sinä olet minun mielestäni tehnyt muutamia kauheita erehdyksiä, mutta se ei saa häiritä ystävyyttämme. Sehän on kyllä selvä, että en soisi sinun niitä tekevän uudelleen.»

»Kaikki mitä sanot tuntuu ystävälliseltä, ja minä olen siitä kiitollinen, mutta sittenkin se tekee epämoraalisen vaikutuksen», sanoi Orestes.

»Kenties on asia niin», sanoi Helena. »Semmoinen on parasta mitä voin tehdä. Meidän välillämmehän ei nyt ole missään tapauksessa kaunaa?»

»Minä en hyväksy käyntiäsi Troijassa enkä kaikkea muuta sellaista», sanoi Orestes, »mutta sehän on mennyttä».

»Menelaoksella luultavasti on kaunaa minua kohtaan, ellei sinulla olekaan», sanoi Orestes. »Kummallista, että en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin! Ei ole mitään hyötyä siitä, että me kaksi teemme sovinnon keskenämme, jos hän yhä hautoo kostoa.»

»Hän ei ole kostonhaluinen», sanoi Helena. »Hän on kyllä jyrkästi sitä mieltä, että pahantekijää on rangaistava. Näin ollen voisi luulla hänen hautovan kostoa, mutta niin ei asia kuitenkaan ole. Tällä hetkellä hän ei edes suostuisi puhumaan kanssasi, mutta aikaa myöten hän kyllä taipuu siihen. Oikeastaan hän ihailee sinua — sinä olit alussa hänen suosikkinsa Hermionen kosijain joukossa.»

»Hermione kertoi siitä minulle. Hän luuli saavansa tukea isältään, mutta viime aikoina on Hermionesta tuntunut, että Menelaos — no niin, hän sanoi, että Menelaos oli pettänyt hänet.»

»Hermionen täytyy lakata kuvittelemasta, että ihmiset ovat pettäneet hänet, kun he vain ovat eri mieltä kuin hän. Luuletko sinä voivasi tulla toimeen Hermionen kanssa, kun kaikki tämä kohina on tauonnut?»

»Sehän on selvä — tämä kohina, niinkuin sinä sanot, ei ole laisinkaan kiihoittanut rakkauttamme.»

»Niinkö sinä luulet?» sanoi Helena. »Hermione tahtoo auttaa sinua.
Sinun täytyy alituisesti esiintyä hänen apuaan tarvitsevana.»

»Minun mielestäni sinä ymmärrät väärin meidän suhteemme», sanoi Orestes. »Me olemme syntyneet toinen toistamme varten. Olin iloinen voidessani mennä hänen kanssaan naimisiin.»

»Tarkoitan, että toivoin meidän voivan mennä pian naimisiin, mutta minulla ei ollut mielestäni minkäänlaisia mahdollisuuksia tarjota hänelle sellaista kotia kuin hän ansaitsee — minä en varmaankaan saa enää palata isäni kotiin. Tuon kauhean ottelun jälkeen Pyrrhoksen kanssa ymmärsin heti, että Hermione joutuisi ikävän häväistysjutun aiheeksi, ellei hän olisi vaimoni. Oikeastaan hän sen itse ensimmäiseksi käsitti luonteenomaisella hyväin tapain vaistollaan, mutta niin pian kun hän mainitsi siitä, tiesin hänen olevan oikeassa. Olin hänen vuokseen iloinen siitä, että saatoimme mennä naimisiin heti — vaikka ei tuo ajankohta suinkaan ollut sellainen, jonka mielellään valitsisi häittensä viettämiseksi.»

»Onnettominta siinä on», sanoi Orestes, »että huomasin itse tuon yhtäläisyyden ja mitä kauheimmalla hetkellä. Kun annoin Pyrrhokselle kuoliniskun, oli Hermione iloinen. En ole koskaan ennen nähnyt samanlaista ilmettä kenenkään muun kasvoilla — kuin yhden ainoan henkilön. Se on vainonnut minua niin kiduttavasti, että alan jo epäillä järkeni sekaantuneen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Jos minun on nähtävä äitini ja isäni ja Pyrrhos ympärilläni olevain kasvoilla — jos kaikki tämä veri myrkyttää pienimmänkin onnenpisaran — Voi, sinä et saata arvata kuinka kauheaa se on! Enkä voi puhua siltä Hermionelle, koska se kuuluu häneen itseensäkin ja koska hän ei kuitenkaan voisi oikein ymmärtää. Hänellä ei näytä olevan pienintäkään epäilystä omain tekojensa suhteen. Sinä olet ainoa henkilö, jolle olen puhunut tästä, ja tullessani ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että uskoisin sinulle tällaisen asian.»

»Olen iloinen siitä, että uskoit sen minulle, Orestes — ja ylpeä sinun luottamuksestasi. Jos on järkkyneen mielen merkki huomata yhtäläisyys Klytaimnestran ja Hermionen välillä, on minun mieleni ollut kauan järkkynyt. Hänellä on yhtä jyrkkä mielipide kuin tädilläänkin kaikista asioista, joita hän ensinkään huomaa. Hermionessa ei ole minkäänlaista valon ja varjon vaihtelua. Voin kuvitella hänet joko menemässä naimisiin miehen kanssa tai surmaamassa hänet, mutta en minkäänlaista välimuotoa. Hän on järkkymätön, jos kerran tuntee vastenmielisyyttä jotakin kohtaan. Erään palvelijattareni petti äskettäin häpeämättömän halpamainen rakastaja, ja kun me saimme tietoomme, että tyttö saisi lapsen, vaati Hermione tyttöä ajettavaksi häpeällä pois.»

»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes. »Minun täytyy sanoa, että olin siinä asiassa aivan samalla kannalla kuin Hermione. Onhan vapaamielisyydelläkin jonkinlaiset rajansa.»

»Sitä mieltä olen minäkin aina ollut», sanoi Helena. »Sinun ja
Hermionen täytyy muodostaa itsenäisesti mielipiteenne näissä asioissa,
mutta olet oikeassa väittäessäsi, että Hermione muistuttaa äitiäsi.
Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollutkaan minun kaltaiseni.»

»Muutamissa suhteissa hän muistuttaa isäänsä», jatkoi Helena, »ja minä toivon, että sinä tekisit kaiken voitavasi saattaaksesi nuo kaksi jälleen yhteen. Menelaos on kiintynyt häneen — hän rakastaakin tytärtään eniten maailmassa. Sellainenhan on usein isäin ja tyttärien suhde. Menelaos koetti ehkäistä Hermionea menemästä naimisiin sinun kanssasi, ja siitä tyttö loukkaantui. Koska sinä nyt olet saanut Hermionen, on sinulla varaa esiintyä jalomielisenä ja lepyttää heidät. Ei olisi hyväksi Hermionelle eikä Menelaokselle tuntea toinen toistaan kohtaan kaunaa koko loppuikänsä.»

»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes, »ja tietysti haluan taipua kaikkeen mikä suinkin on oikein, mutta minun täytyy sanoa, ettei ole helppo unohtaa niitä solvauksia, joita Menelaos on lausunut minusta. Hänellä on Hermionen sanain mukaan kiivas luonne, ja kun hän kerran on saanut jotakin päähänsä, ei hän luovu siitä. Hermione pahoittelee tuota piirrettä, joka on hänen käsityksensä mukaan suurin syy heidän epäsopuunsa. En ymmärrä mitä voisin tässä vaiheessa tehdä. Jos Menelaos on väärässä, pitäisi hänen tosiaankin tehdä ensimmäinen lähentymisyritys. Enhän minä voi pyytää anteeksi niitä epämiellyttäviä huomautuksia, joita hän on tehnyt minusta.»

»Ehkäpä tilanne on toivoton», sanoi Helena. »Suo anteeksi, että mainitsin siitä. Mutta kenties sinun on mahdollista lähestyä Menelaosta — tai Hermionea, kumpaa nyt itse pidät parempana — ja saada aikaan sovinto. Jollet sinä sitä voi, niin ei kukaan. Luotan taitavuuteesi.»

III

»Olen tullut lausumaan jäähyväiset, isä. Orestes ja minä lähdemme huomenna.»

»Sepä ikävää, Hermione — en tahtoisi menettää sinua. Ja sinä siis lähdet pois tuon —»

»Älä sano hänestä mitään pahaa, isä! Ehkäpä vielä joskus ymmärrät häntä paremmin.»

»Ei ole mitään syytä otaksua sellaista. Uskallanko kysyä minne häämatkasi suuntautuu, vai onko se salaisuus?»

»Emme tiedä aivan tarkalleen. Oresteen mielestä meidän pitäisi mennä Delphoihin, mutta se ei kuulosta minusta oikein kiinnostavalta. Pääasia on se, että hän tarvitsee ehdottomasti vaihtelua. Keksimme kai jonkin paikan, joka sopii meille kummallekin.»

»Siitä ei meillä ole pienintäkään aavistusta, mutta ei ainakaan pian. Orestes ei tietenkään voi jäädä kotiin, ja meille kummallekin on hyväksi nähdä maailmaa.»

»No niin, sinä tiedät mitä minä ajattelen kaikesta tuosta», sanoi
Menelaos. »Luultavasti saat nähdä nälkää tai ainakin saisit nähdä,
ellei sinulla olisi mitään muuta turvaa kuin miehesi. Olen käskenyt
Eteoneuksen pakata sinua varten jonkin verran ruokaa ja kalleuksia.
Joku miehistä saa tulla kantamaan sen minne vain sinä määräät.»

»Kiitos, isä, mutta minä en voi ottaa sitä vastaan. Olen varma siitä, että Orestes pitää erinomaisesti huolta elannostamme.»

»Hänhän ei omista ropoakaan tässä maailmassa», sanoi Menelaos, »eikä hänellä nyt ole ainoaakaan ystävää».

»Vaikka niinkin olisi, en voi ottaa lahjaasi vastaan», sanoi Hermione, »jollet ole muuttanut mieltäsi ja suostu tapaamaan Orestesta».

»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä, että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on yllin kyllin.»

»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota vastaan miestäni».

»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»

»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän perheen jäsenenä.»

»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin kellariin.»

»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle», sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»

»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin. Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»

»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»

»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»

»En ole ikänäni kuullut tuollaista hölynpölyä, ja jos sinulla vielä on järkesi tallella, Hermione, ei sinun sovi vihjaistakaan sellaiseen, etten minä muka ole ollut jalomielinen äitiäsi kohtaan. Niinkö siis onkin asia, että hän juuri on jalomielinen ja suuripiirteinen?»

»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta Orestesta perheestä?»

»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»

»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla yhtä jalomielinen.»

»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa. Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa tilanteessa!»

»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione, »mutta minä puhuin hänen luonteestaan».

»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä! Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle — minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta! Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»

»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti. Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»

»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut, mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet suuripiirteinen!»

»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita? Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»

»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku lapsena!»

»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine virheineen on erittäin huomattava nainen.»

»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti, niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»

»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se, että sinulta puuttuu —»

»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän, olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan. Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on omat vikansa?»

»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi. Hänen ulkomuotonsako?»

»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»

»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»

»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta. Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»

»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero synnin ja erehdyksen välillä.»

»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki rikokset.»

»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»

»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»

»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen. Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»

»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia
Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»

»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin luonteessa.»

»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa — nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin! Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua. Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän filosofiaa.»

»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»

»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»

»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli kuvitellutkaan.»

»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione. Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista. Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan, joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»

»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua, ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää hänet siitä?»

»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle joitakin asioita!»

»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione. »Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen. Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet? Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen — no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän arvokkaaksi vetovoimaksi.»

»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista, mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin, jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään: 'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä, mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut, ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan minulle… No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin. Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»

»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»

»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»

»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»

»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä hänestä siitä lähtien!»

»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei suinkaan!»

»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että ihmiset lähtevät luotani.»

»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin, minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä. Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä, te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»

»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat rauhallisemmat päivät.»

»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»

»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista — esimerkiksi Oresteen murhasta.»

»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus. »Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää. Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa — pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa. Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit… Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»

»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla
Troijassa.»

»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista selviämisen mahdollisuutta.»

»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se, että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»

»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan», sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»

»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus. »En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle suorastaan mahdotonta.»

»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»

»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista. Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista, ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin, ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta naisten suhteen.»

»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä. Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»

»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»

»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme. Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit Hermionelle.»

»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena, »mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se. Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»

»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein koettaisin.»

»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen, joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä sentään jää?»

»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus. »Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»

»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä voimme selvittää ne jollakin tavalla.»

»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt tyttäreensä —»

»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»

»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»

»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»

»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»

»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»

»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»

»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»

»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».

»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään — tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»

»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en tietenkään luovu.»

»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus. Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»

»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»

»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti. Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan olomme turvalliseksi.»

»Yhtä hyvä on pysähtyä tähän kuin jonnekin muuallekin», sanoi Orestes. »Näköala on hyvin kaunis tästä tien mutkasta, ja tuon yksinäisen puun varjo on kovin tervetullut meille. Olen pitänyt sitä silmällä jo koko viime taipaleen ajan. Jos olisin tietänyt kuinka raskailta isäsi antamat kantamukset tuntuivat, olisin jättänyt ainakin puolet niistä ottamatta.»

»Meidän ei tarvitse tänään kävelläkään paljon kauemmaksi», sanoi Hermione. »Mitä hyötyä siitä on, että riennämme eteenpäin ikäänkuin pelkäisimme myöhästyvämme jostakin? Emmehän me mene mihinkään määräpaikkaan, eikä sillä ole väliä mihin aikaan saavumme perille. Olen kerrassaan uuvuksissa.»

»Älä nyt menetä rohkeuttasi», sanoi Orestes. »Tärkeimpänä syynä, miksi yhä vaellamme eteenpäin, on se, ettei kukaan näytä toivovan meidän pysähtymistämme. Tuo eilisiltainen talo soi meille hädin tuskin katon päämme päälle; minä jo pelkäsin, että he horjahtaisivat rikkomaan vieraanvaraisuuden vaatimuksia ja kehoittaisivat meitä pyrkimään johonkin toiseen paikkaan.»

»Siitähän koko surkeus johtuu, että he ovat kuulleet sinusta», sanoi Hermione. »Sinulla on yhtä laajalle levinnyt maine kuin minun äidilläni. Ihmiset pelkäävät, että sinä surmaat heidät heidän nukkuessaan. Orestes parka!»

»Tuo on osittain totta», sanoi Orestes, »mutta kun he näkevät naisen seurassani, päättelevät he heti, ettet sinä ole laillisesti vaimoni. Minun ymmärtääkseni he ovat sitä mieltä, ettei kukaan voisi mennä kanssani naimisiin pysyvästi. He eivät halua päästää taloonsa naisia, jotka eivät ole kunnollisesti naimisissa tai naimattomia.»

»Eikö ole kummallista kuinka ihmiset käsittävät asiat pintapuolisesti», sanoi Hermione, »ja kiinnittävät huomionsa pelkkiin muodollisuuksiin! Jos olisin tuonut mukanani naimatodistukseni, olisivat he sydämellisiä, mutta ilman sitä he ovat tylyjä. Ja kuitenkaan en voisi olla vaimosi enempää kuin olen, vaikkapa ei olisi noudatettukaan minkäänlaisia muodollisuuksia.»

»Minä tunnen olevani perinpohjin naimisissa», sanoi Orestes. »Koditon, mutta kesyttynyt. Kukahan nyt tähän aikaan on käymässä äitisi luona?»

»Muuten vain», sanoi Orestes. »Se johtui mieleeni itsestään. Kun nousimme ylös tuota mäen rinnettä ja sinä olit liian hengästynyt voidaksesi keskustella, muistelin itsekseni muutamia äitisi lausumia mielipiteitä ja palautin mieleeni, mitä itse aioin sanoa hänelle, jos olisimme tavanneet toisemme. Hermione, minä hyväksyin isäsi sovinnon tarjouksen niin kiukkuisessa mielentilassa, etten tuntenut vähääkään leppyneeni häntä kohtaan. Vain sinun vuoksesi taivuin siihen!»

»Koko kohtaushan päättyi peräti ikävästi», sanoi Hermione. »Sinä tahdoit omistaa nuo viimeiset hetket äidille. Varmasti oli äitikin pahoillaan. Hänhän saa niin harvoin tilaisuutta keskustella sillä tavoin kuin haluaisi.»

»Miltä tuntuukaan viettää tunti Menelaoksen seurassa, kun tietää, että olisi voinut sen ajan puhella Helenan kanssa!» sanoi Orestes. »Helenalla on niin kaunis mutta kuriin tottumaton ajatustapa. Hän tekee hyvin tarkkoja huomioita, mutta mikäli ymmärsin, ei hän kehitä niitä johdonmukaiseen lopputulokseen. Hän on pääasiassa oikeassa selitellessään mikä ero on erehdyksen ja rikoksen välillä sekä väittäessään, että ihmisen on kaduttava tekojaan etukäteen, mutta hän ei rupea soveltamaan noita aatteitaan yhteiskunnallisesti.»

»Helena nimittäin puhuu ikäänkuin yhteiskunta olisi vain jonkin ihmisryhmän nimitys ja ikäänkuin jokainen inhimillinen olento olisi tärkeintä kaikesta, jota vastoin me muut tunnemme 'ihmisen' vain yhteiskunnallisen atomin nimenä. Ennen tuota keskusteluani Helenan kanssa en mitenkään voinut ymmärtää, mitä kerroit hänen elämänrakkauden julistamisestaan, mutta nyt se on minulle täysin selvä. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu yksilön onnellisuuteen, eikä olekaan mitään pätevää syytä, jonka vuoksi ei yksilö voisi olla onnellinen. Hänen täytyisi alkaa huolehtia yhteiskunnan onnesta. On kummallista, että hän ja minä jouduimme yhteen, sillä mehän olemme työskennelleet aivan vastakkaisilla suunnilla. On mahdotonta pysytellä erossa toisista ihmisistä ja pysyä yksilönä niinkuin hän koettaa. Jokaisen on pyrittävä asettumaan paikalleen yhteiskunnassa, niinkuin minä pyrin. Itsekkään ihmisen sopii kyllä katua etukäteen, mutta yhteiskuntaa harrastavalle se on mahdotonta. Rikos on rangaistava ja hyve palkittava, jos jonkinkaan verran harrastaa maailman pystyssä pitämistä. Minä en luule Helenan paljonkaan huomaavan sellaisia asioita, ja Menelaoskin on siinä suhteessa vähän sokea.»

»Avaisitko tuon pienemmän repun?» sanoi Hermione. »Ei, isä ei ole yhteiskunnallinen mielenlaadultaan, mutta hänen yksilölliset korppunsa ovat hyvin käyttökelpoisia.»

»Se herättää minussa toivoa», sanoi Orestes, »että Helenan ajatukset ovat kokonaan kiintyneet siveellisten asiain mietiskelemiseen. Se on lupaava merkki, joskin hän näkee kaikki nuo asiat hyvin rajoitetulta ja henkilökohtaiselta kannalta. Huomasit varmaankin, että kaikki hänen teoriansa valaisevat hänen omaa käytöstään. Väittäisin sitä hyvin laihaksi tulokseksi. On mahdotonta päästä pitkällekään nykyajan siveysopissa, jollei pohdi sitä yhteiskunnallisena pulmana. Autiolla saarella elävä yksinäinen mies ei voi olla hyvä eikä paha.»

»Voi, sinä et ymmärrä äitiä laisinkaan!» sanoi Hermione. »Oma selostuksesi siitä, mitä hän sanoi, paljastaa minulle tuon kaiken paremmin kuin ilmeisesti itsekään ymmärrät. Aivan varmasti äiti huomauttaisi tuollaisen vertauksen johdosta, että yksi ainoa omenakin autiolla saarella olisi joko hyvä tai huono ja että samoin olisi yksinäisen miehenkin laita. Ja jollei yhteiskunta olisi saapuvilla antaakseen arvoa tuolle omenalle tai jos yhteiskunta olisi saapuvilla eikä antaisi arvoa tuolle miehelle, niin sitä pahempi yhteiskunnalle.»

»Sehän on selvä, että tuollainen vastaus johtuu kehittymättömän mieleen», sanoi Orestes. »Jollei yhteiskuntaa olisi säädöksineen ja mittapuineen, niin kuinka voisi tietää mikä on hyvä ja mikä huono omena? Toiset pitävät vihertävistä, toiset hyvin pehmeistä.»

»Et suinkaan tarkoita, että oikea ja väärä ovat vain makuasioita!» sanoi Hermione. »Minä olen tässä asiassa äidin kannalla. Uskon, että on olemassa tosiaankin hyviä omenoita. Jospa meillä nyt olisi edes yksi tässä… Orestes! Jos oikea ja väärä ovat vain makuasioita, niin sitten et ollut ehdottomasti oikeassa — siinä, mitä teit. Sinä vain luulit olevasi!»

»Luulin olevani ja yhä vieläkin luulen niin», sanoi Orestes, »ja tärkeimpänä tukena on minulla tässä käsityksessäni se, että noudatin yhteiskunnan parhaimmiston käsitystä kostosta».

»Sinulla ei ole äitisi hyvää aistia eikä hänen käytöstaitoaan», sanoi
Orestes. »Minun oli valittava kahden yhteiskunnallisen velvollisuuden
välillä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin vaihtoehto oli väärä.
Siinä oli, niinkuin mainitsin, kysymys makuasiasta.»

»Jos molemmat menettelytavat olivat vääriä, niin eikö sinun mielestäsi noissa yhteiskunnallisissa velvollisuuksissa ole jotakin kieroa?»

»Hermione, mikä on tehty, se on tehty, ja sinä vain lisäät onnettomuuttani tuollaisilla kysymyksillä. Sinun olisi pitänyt puhella tällaisista asioista etukäteen tai pysyä aivan vaiti!»

»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes.
»Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»

»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita. Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia, sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»

»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen mielestään ehdottomasti riittävä.»

»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä selvemmin huomaa asian olevan niin.»

»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka eivät pidä niistä?»

»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää, ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi. Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»

»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi, että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot kauneudeksi, tai siksi, että —»

»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe taloa millään ilmansuunnalla.»

»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»

»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona, jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut sellaisissakin vietettävän öitä.»

»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes. »Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»

»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»

»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen. Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa.»

Orestes nosti kantamukset hartioilleen ja lähti kävelemään. Hermione asteli hitaasti jäljessä. Kun he olivat vaeltaneet vähän matkaa, kääntyi Orestes katsomaan taakseen Hermioneen päin.

»Äidissäsi on vielä eräs merkittävä piirre», sanoi hän. »Oletko huomannut, että aina kun hän puhuttelee toista henkilöä —»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulen tehneeni vaimollesi vääryyttä ja tahtoisin peruuttaa muutamia hänestä lausumiani väitteitä — tarpeetontahan niitä on toistella. Olen keskustellut hänen kanssaan.»

»Tarkoitat siis, että olet katsellut häntä», sanoi Menelaos. »Ymmärrän täydellisesti ja hyväksyn anteeksipyyntösi. Helenalla on sellainen ulkomuoto, joka saa toisen luopumaan mielipiteestään. Et sinä ole ensimmäinen.»

VII

Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin. Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella, jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.

Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.

Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä. Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut, ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi. Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua siihen kunnolla.

»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»

Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän osaisi laisinkaan lopettaa.

»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä. Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin, Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta. Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä, ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta, ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika, joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»

Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori. »Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»

»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus, kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla. Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt olevan entistäkin kauniimpi.»

Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin kauniimmaksi.

Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja riensi Menelaoksen luokse.

»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö hänet sisään?»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita, jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»

Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot, mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset ponnistelut olivatkin vähentyneet.

»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»

Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin tyydyttävä. Nimittäin rakennus.

»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla. Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä, näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani — nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan. Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»

Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa, kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti. Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi. Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi. Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään osannut surra.

Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet helmassa.

»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»

Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi itsensä hupsuksi.

»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»

»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi
Menelaos.

»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus», sanoi Helena.

»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on varmasti niin, eikö olekin?»

Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan, kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.

»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»

Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TROIJAN HELENA YKSITYISELÄMÄSSÄÄN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.