The Project Gutenberg eBook of Zendan vanki

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Zendan vanki

Author: Anthony Hope

Translator: O. A. Joutsen

Release date: September 27, 2024 [eBook #74486]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZENDAN VANKI ***
ZENDAN VANKI

Kirj.

Anthony Hope

Suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

    I. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.
   II. Vähän tukan väristä.
  III. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.
   IV. Kuningas tekee tehtävänsä.
    V. Kuningas kruunataan.
   VI. Kellarin salaisuus.
V II. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.
 VIII. Serkun ja veljen seurassa.
   IX. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.
    X. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.
   XI. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämässä.
 XVII. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.
 XIII. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.
  XIV. Yö Zendan linnan partailla.
   XV. Minä puhelen kiusaajan kanssa.
  XVI. Epätoivoinen suunnitelma.
 XVII. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.
XVIII. Vankila avautuu.
  XIX. Silmästä silmään metsäpolulla.
   XX. Vanki ja kuningas.
  XXI. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa.
 XXII. Nykyisyys, entisyys ja tulevaisuus.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.

»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,
Rudolf!» sanoi kälyni.

»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»

»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole vielä tehnyt mitään muuta kuin…»

»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»

Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää — ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian — että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin todet sanat.

»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän pisteli.

Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.

»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.

Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä lempeästi.

»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.

»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.

»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle, että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.

»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»

»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.

»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.

Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.

»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.

»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.

»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.

»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.

»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja pudisti päätään.

»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.

»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein kauniisti.

Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin, hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:

»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»

Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää, minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen. Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?

No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä, jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi, joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä. Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea, tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja, Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin, joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat yleisimmät.

Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia aateliskalenteriin.

Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena, josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden — antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni. Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia; ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen. Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.

»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»

»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»

»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon olet aivan omiasi.»

»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.

»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo, että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»

Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan, vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia, josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi. Vastasin siis hänelle:

»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»

»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein iloiseksi!»

»Ja minne hänet sitten nimitetään?»

»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain tulee.»

»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin, »vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»

Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun, joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen, kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni, kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä», että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.

»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä matkalta», viittailin hämärästi.

»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.

»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella teoksella…»

»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»

»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita» ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin saaneet, suurta tunnustusta.

»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.

»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.

»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä kykenen.»

»Hyvä sekin», sanoi Robert.

»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.

Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.

Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi; mutta sitäpä en aio tehdäkään.

TOINEN LUKU.

Vähän tukan väristä.

William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön Continental-hotellissa.

Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan. Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja »Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto, ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan ja parahti:

»No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan hävyttömästi rakastunut!»

»Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni häntä.

Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti.

»Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi luopua niistä ajatuksista; hän lähtee Pariisista huomenna.»

»Sen tiedän», murahti Bertram.

»Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta», väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä, ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.»

»Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram.

»Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää, kenestä oikeastaan on kysymys.»

»Antoinette Maubanista», sanoi George.

»De Maubanista», murahti Bertram.

»Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen; »ette kai tarkoita, Bert…»

»Ettekö te voi jättää minua rauhaan?»

»Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli jokseenkin maineessa.

George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi
Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:

»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»

»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.

»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»

Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen. Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka ei varsin ylhäisestä suvusta.

»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.

»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa, vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta. Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää…» Hän keskeytti ja jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista huomaavaisuutta. Senhän te hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»

»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin nukkumaan.

Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin junalipun Dresdeniin.

»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.

George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista, joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä — ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa George palasi luokseni.

»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»

»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan ärtyneesti.

»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»

Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa, välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä huomasi.

Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia, jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon, ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu. Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa; keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata yöksi Zendaan.

Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän olleen matkatovereja näin pitkältä.

Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera. Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta. Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.

»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee hänet edes ulkomuodolta.»

Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»

»Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?»

»Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.»

»No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.»

Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä jatkoi ärtyneesti:

»Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon vaikka koko maailma tietää sen!»

»Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret.

»Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä», intti muori itsepäisesti.

Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen kiivaudelleen.

»Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin kettu tai niinkuin…»

Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle.

»Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä.

»Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar.

»Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä», kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan.

»Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.»

»Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.»

»He ovat siis hyvät ystävät keskenään?»

»Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori.

Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan:

»Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.»

Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan, kiiruhdin kysymään:

»Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte, pikku neiti?»

»Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti — että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.»

»Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin. »Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.»

Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin. Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen matkaansa Strelsauhun.

»Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin…» aloitti tyttö, äitinsä närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti:

»Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta.

»Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti.

»Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli äiti.

Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta sisään.

»Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään.

»Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan kruunausta.»

Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja miltei hurjasti.

»Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle.

»Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan.

»Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!»

»Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.»

»Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni», sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset, hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.»

Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun. Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja sanoi:

»Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän kuningastamme?»

»En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.»

Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni. Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen tukanväri kuin teillä on.»

»Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin:

»Minä tarkoitin, ettei hän voi sietää miehiä, joilla on sellainen tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen.

»Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja tartuin kynttilänjalkaan.

»Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeata
Elphbergin punaista!»

»Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle — tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan arvoa.

»Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö.

»Amen!» sanoin ja erosin hänestä.

Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan ole aina vallan mitätön asia.

KOLMAS LUKU.

Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.

Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi, että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä. Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä. Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni.

Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani, lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja asuttavanaan.

Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi, jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän äänen sanovan:

»Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!»

Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä. Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää uneksinutkaan, vaan olin hereillä.

Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni, että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään.

Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan. Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin verkalleen pystyyn.

»Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti hattunsa reunaa ja sanoi:

»Saanko tiedustaa nimeänne?»

»Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen, herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi mainittava nimenne.»

Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin.

»Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz von
Tarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.»

Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin:

»Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen.
Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.»

»Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle kätensä, jota kernaasti puristin.

»Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan.

»Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti.

»Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin.

»'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. —
»Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?»

Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni häntä huomautin hymyillen:

»Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin meillä kotona.»

»Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä muuten naistakaan, hitto vie!»

Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt.

Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni.

»Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?»

Tarlenheim hätkähti ja sanoi sukkelasti: »Se on kuningas!»

Vanha Sapt nauroi jälleen.

Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut, peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf.

Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme. Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen puhekykynsä ja kysyi hämillään:

»Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?»

Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä, vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä.

Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin, niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään, ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun, joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen hyväntuulisen herran.

»Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?»

»Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt kuninkaallista mielisuosiotanne.»

»Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?»

»Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.»

Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui leikillisyytensä valtaan.

»Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen kajahteli hänen iloinen naurunsa.

»Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä päivinä.»

Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi.

»Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi.

»Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän…»

»Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan.

»Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä tänä päivänä.»

»Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi, niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä joka päivä tapaa uutta sukulaista.»

»Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz von
Tarlenheim.

»Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan, lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.»

»Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli savuja piipustaan.

»Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?»

»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.

»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.

Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.

»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.

Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään. Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen, lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan metsänvartijan, äidin.

»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.

Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.

»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi. »Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»

Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.

»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.

»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.

Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan pakahtumaan naurusta.

Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi kuninkaan käteen.

»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni, että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»

Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.

»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä asemalle.»

»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.

»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi pullo, ystäväiseni.»

Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.

Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla. Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.

Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon tuolilleen.

»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.

»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin minä.

Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.

Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.

»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»

»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä karkaan tieheni viinipullon edestä?»

Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja saneli:

»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»

Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä, jotka hän nojasi pöytää vasten.

Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi siinäkin.

NELJÄS LUKU.

Kuningas tekee tehtävänsä.

En tiedä, olinko nukkunut minuutin verran vaiko vuosisadan.

Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä.

Hypähdin suuttuneena pystyyn.

»Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti.

»Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten hereille. Kello on viisi.»

»Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti…» aloitin jälleen kuumenevin päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin.

»Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!»

Kuningas maata rötkötti lattialla. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset kuin hänen tukkansa, ja hän hengitti hyvin raskaasti. Sydämetön vanha sammakko Sapt potkaisi häntä tylysti. Hän ei siitä liikahtanutkaan ja hengitti yhä raskaasti kuten ennenkin. Minä näin, että hänenkin kasvonsa ja tukkansa olivat yhtä märät kuin minun.

»Olemme temmeltäneet puoli tuntia saadaksemme hänet hereille», sanoi
Fritz.

»Hän joikin kolme kertaa enemmän kuin kukaan meistä», murahti Sapt.

Minä polvistuin ja tunnustelin hänen valtimoaan. Se sykki peloittavan hitaasti. Me kolme silmäsimme pitkään toisiimme. »Olikohan viimeisessä pullossa opiumia?» kysyin kuiskaten.

»En tiedä», vastasi Sapt.

»Meidän täytyy saada tänne lääkäri.»

»Sellaista ei ole kymmenen mailin matkalla; mutta vaikka saisimme tänne tuhatkin lääkäriä, niin emme saa häntä Strelsauhun tänä päivänä. Alina tunnen hänet; häntä ei saa pieksämälläkään hereille vielä kuuteen, seitsemään tuntiin.»

»Mutta entä kruunaus!» huudahdin kauhistuneena.

Fritz kohautti olkapäitään; siten huomasin hänen tekevän melkein joka tilaisuudessa.

»Meidän täytyy lähettää sana, että hän on sairastunut», hän ehdotti.

»Niin kai, se lienee parasta», virkoin. .

Vanha Sapt, joka näytti virkulta kuin kala vedessä, oli sytyttänyt piippunsa ja veteli tuimia sauhuja.

»Jollei hän tule tänään kruunatuksi», hän sanoi, »niin panen kuparilantin vetoa, ettei häntä kruunata ikipäivänä.»

»Herra Jumala, mutta minkätähden?»

»Koko kansa on siellä koolla ja odottaa nähdäkseen häntä, puolet sotajoukoista samoin — musta Mikko niiden etupäässä. Onko meidän lähetettävä sana, että kuningas on juovuksissa kuin pölkky?»

»Ei, vaan että hän on sairastunut», sanoin.

»Sairastunut!» matki Sapt ivallisesti nauraen; »hänen sairautensa tunnetaan täällä liiankin hyvin. Hän on ollut sellainen 'sairas' ennenkin.»

»Niin — mutta meidän on pakko antaa ihmisten ajatella mitä tahtovat», sanoi Fritz avuttomasti. »Minä vien kyllä sanan ja koetan parhaani mukaan selvittää tilanteen.»

Sapt kohotti kättään.

»Sanokaapas minulle», hän virkkoi minulle, »uskotteko te hänen saaneen opiumia?»

»Uskon aivan varmasti», vastasin.

»Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?»

»Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz hampaittensa välistä.

»Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi. Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette, Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!»

»Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin.

»Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt myrkyllisesti.

Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen.

»Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!»

Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle:

»Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen.
Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidät
Strelsauhun.»

Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!»

Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.

»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»

»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette», sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa, ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»

»Herra eversti!»

»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin! Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi haudassaan.»

»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.

»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»

Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»

»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui kohmeloisena lattialla.

»Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen — ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin olisi paholainen kintereillänne.»

Minä nyökkäsin.

»Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi kerran hiukan toivehikkaalta.

»Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä.

»Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille, hyvä mies.»

Minä tottelin.

Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»… Kolmen minuutin perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi.

Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski hänen ajella minulta parran.

Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti:

»Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!»

»Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo lentänyt pesästä.»

»Entä kuningas?»

»Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet sinne.»

»Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?»

»Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.»

»Mutta…»

Sapt polki jalkaansa lattiaan.

»Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta Strelsaussa!»

Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni. Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri, osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin.

»Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz.

»Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni, ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — se käy päinsä!»

Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä. Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt.

»Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää silmällä kumpaakin.»

Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti.

»Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi, »niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.»

Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos, että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti.

»Minkä vuoksi hän sen teki?»

»Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No niin — nyt matkaan!»

»Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin.

»Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi tehdä enempää kuin kykenemme.»

Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään?

Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken, mitä Sapt minulle puheli.

Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni, perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli tervehdittävä.

»Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?»

»Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi.

»Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen kirkon uskonnossa ja menoissa.

»Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina keskenään; kummalle heistä tulee etusija.»

Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen.

Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa.

»Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin.

»Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt kohauttaa hartioitaan.

Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin taivaanrannalta.

»Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt, kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän liian nopeasti», hän murahti.

»En olekaan kivestä!» kivahdin.

»Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!»

Fritz teki työtä käskettyä.

»Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa…»

»Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa aamukahvia.»

Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä.

»Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että illalla olisimme vielä hengissä!»

»Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim.

Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan, mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen — enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle.

Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä. Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala varjelkoon kuningasta!»

Ukko Saptin suu meni hymyyn.

»Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani.

VIIDES LUKU.

Kuningas kruunataan.

Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle. Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.

»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.

Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja mustankirjava puku.

»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.

Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.

Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.

Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.

Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.

Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.

»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili.

»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille… Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»

No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.

»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.

Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.

»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»

Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.

Marski epäröi.

»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen.

Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.»

Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia.

»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.

»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.

»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.

»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla», huomautti kolmas.

»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli joutavata imartelua.

Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.

Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna silmissäni.

Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.

Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen. Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua. Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket, musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri, jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin tullut pääkaupunkiin.

Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.

Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:

»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»

Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.

Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.

Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.

Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.

Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!

Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden, ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»

Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.

Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä. Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle. Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani — s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi minuun päin.

»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta kuin tavallisesti.»

Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun kuullakseni jokseenkin tukala.

»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»

Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta kuin lady Burlesdonilla oli minusta.

Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani.

»Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi.

»Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin.

»Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat:

»Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.»

Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja kuiskasi:

»Panitko tänään merkille Michaelia?»

»Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan nauttivan juhlasta.»

»Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että…»

»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni», sanoin.

»Niin, niin — mutta ole vaiti!»

Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta, että jatkoin aivan vakavissani:

»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»

Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:

»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku hyvä?»

Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.

Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.

Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas paraikaa hommaili.

KUUDES LUKU.

Kellarin salaisuus.

Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta, mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma, ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan uuden miehen.

»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa! Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»

»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.

»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.
»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»

»Olen», vastasin huoaten.

Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.

»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi, näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»

»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää halusta viivyttelemään palatsissa.

Sapt istahti pöydän ääreen.

»Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja allekirjoittakaa tämä määräys.»

»Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään toisten nimiä.»

Sapt otti jonkin paperin taskustaan.

»Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin minä osaan sen taidon.»

»Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun», vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.»

Ja hän tekikin sen oikein hyvin.

»No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!»

»Hyvä on», vastasi Fritz.

»Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä. Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä prinsseillä on siihen oikeus.»

»Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen.

»Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niin te ette ole enää hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!»

»En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisi
Fritz hiukan kopeasti.

»Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana metsästyslinnaan.»

»Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.»

»On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan tallissa. Oletteko jo valmis?»

»Olen maar», vastasin.

Fritz ojensi minulle kätensä.

»Kaikkien mahdollisuuksien varalta…» hän sopersi; ja me puristimme sydämmellisesti toistemme käsiä.

»Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!»

Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin tämän tien», hän virkkoi.

Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina, mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan. Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos hän rupeaa jaarittelemaan.»

Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa. Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli ulos.

»Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.»

»Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt minulle.

»Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö.

»Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi satulasta. »Annahan tänne avain.»

Lapsella oli avain kädessään.

Sapt antoi hänelle hopeakolikon.

»Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa portti!»

Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen, talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin.

»Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa, ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa! Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin läheisyydessä.»

Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi, sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri ruumiissaan.

Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä.

»Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin», sanoin kerran.

»Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt.

Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä, ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt yhtäkkiä pysäytti hevosensa.

»Kuulkaahan!» hän huudahti.

Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin.

»Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten.

»Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli on myötäinen.»

Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.

Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti hevosensa.

»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas satulasta.»

»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.

»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.

Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.

Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.

»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.

»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.

Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.

Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.

»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.

»Sehän on herttua!»

»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.

Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä paremmin.

Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa velvollisuuksiensa alttarille.

»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.

»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä saamme tietää totuuden.»

Herttua epäröi hetkisen.

»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.

»Sitä en usko, teidän korkeutenne.»

»Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?»

»Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole, niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.»

Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen. Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet kuoleman omat tai meidän vankiamme.

Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi:

»Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat nelistivät matkoihinsa.

Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin ajaksi.

»Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoi
Sapt.

»Mitä se merkitsee?» ihmettelin.

»Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa.

Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?

Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.

»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.

Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.

Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.

Katsahdin häneen kysyvästi.

»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»

Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.

»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut ihmeteltävän kylmäverisyytensä.

Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi oli auki.

»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.

»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.

Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme jättäneet.

»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.

Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon. Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.

»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.

»Missä kuningas on?» minä vastasin.

Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut, ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni rikki ja ovi antoi perään.

»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „

Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.

Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä.

Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla kuolettavan kauhun ilme.

»Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä.

Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea.

»Kuningas ei ole täällä», sanoin.

SEITSEMÄS LUKU.

Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.

Kiedoin käsivarteni Saptin ympärille ja autoin hänet ulos kellarista, vetäen rikkomani oven kiinni perästämme. Sitten istuimme ruokasalissa aivan ääneti kymmenisen minuuttia. Vihdoin ukko Sapt hieroskeli rystysillään silmiään, huoahti syvään ja oli jälleen entisensä. Kun uuninrinnalla kello löi yksi, polki hän jalkaansa lattiaan ja huusi:

»Ne ovat saaneet kuninkaan valtoihinsa!»

»Niin kaiketi», vastasin. »'Kaikki on reilassa', niinkuin mustan Mikon kirjeessä oli. Miltähän herttuasta oikein mahtoikaan tuntua, kun Strelsaussa eilen aamulla ammuttiin kunnialaukaukset kruunatulle kuninkaalle? Tahtoisinpa tietää, milloin hän oikeastaan sai tuon kirjeen!»

»Se lienee lähetetty hänelle jo aamulla», sanoi Sapt. »Se oli arvatenkin pantu matkaan, ennenkuin ne pahukset olivat saaneet Zendaan tiedon teidän tulostanne Strelsauhun — arvelen näet, että kirje tuli Zendasta.»

»Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?»

»Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?»

Minä nousin pystyyn.

»Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen puoltapäivää.»

Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän liekistä.

»Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme täällä», sanoin tiukemmin.

Sapt tuprutteli hetkisen ääneti.

»Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.»

»Entä kuningas?»

»Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!»

»Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä.

Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen hirnuvaan nauruunsa.

»Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!»

»Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä.

»Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy, kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla pääkaupungissaan.»

»Kuningas?»

»Niin juuri — kruunattu kuningas!»

»Te olette hullu!» puuskahdin.

»Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?»

»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.

»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»

»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»

Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.

»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»

»Mutta herttuahan tietää kaiken… ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen…»

»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?»

Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.

»Minut varmasti keksitään», sanoin.

»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!»

»Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!»

»Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.»

»Mutta, Sapt — entäpä jos ne ovat jo surmanneet hänet?»

»Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät valtaistuimelle — häh?»

Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään miehellä lienee vielä koskaan ollut.

»Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa vastaan.

»Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme täällä.»

»Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!»

»Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt lähden ulos katsomaan, onko niin laita.»

»Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin.

»Emme ennätä», vastasi Sapt.

»Mutta minä tahdon tehdä sen!»

»Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan, ja te… no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen — hän oli uljas pieni sankari!»

Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään.

»Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte huoleti jättää.»

»Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.»

»Mutta lähdettepäs!»

»Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.»

»Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette jotakin.»

Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin. Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin; ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita, jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi.

»Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!»

Hän oli oikeassa.

Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin:

»Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!»

»Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes järkevätäkään, teidän majesteettinne?»

»On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.»

Saptin mieli horjui.

»Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti, niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille, miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.»

Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan ympäri.

»Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt.

»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.

»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.»

Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:

»Käykää hakemassa se raato!»

»Nyt!» kuiskasi Sapt.

Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan.

Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.

Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan.

»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»

»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.

Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari.

»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi
Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»

»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'»

»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»

Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.

Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.

Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä.

»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.

»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni.

»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni sattui puristumaan oven väliin.»

»Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.»

Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä lemmenseikkailulla.

»Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon.

Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen eteeni.

»Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni.

Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi ihastuneena reiteensä.

»Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin rasvattu!»

Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni.

»Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta…» ja sitten keskeytin.

Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.

»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.

»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa!
Tässähän kuningas on.»

Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.

»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»

Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen.

»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.»

»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia.

Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi.

»Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz.

»Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.»

KAHDEKSAS LUKU.

Serkun ja veljen seurassa.

Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan — antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin — kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan, kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta. Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään.

Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani.

»Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole käytävä mustan Mikon kimppuun?»

»Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja samalla jättää kuninkaan henkiin?»

»Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.»

»Emmekö sitten yritäkään mitään?»

»Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt.

»Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.»

»Ja kuningasta», pisti Sapt väliin.

»Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni menoksi.»

»Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt.

»Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi lähtee liikkeelle.»

»Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz.

»Siitä ei ole pelkoa.»

»Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz.

»Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt kiihtyneenä.

»Aivan varma!»

»Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!» huudahti Sapt.

»Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael on palannut Strelsauhun, herra eversti?»

»Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!»

»Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuo kuusikko on?»

»Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen. »Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita maanmiehiänne.»

»Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain sitä vaatii», sanoi Fritz.

»Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti

»Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat täällä, Fritz?»

»De Gautet, Bersonin ja Detchard.»

»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa ikipäiviksi.»

»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.

»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.

Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi meidän välillämme.

Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan kehittyisi näin pitkälle.

Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti. Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä ensimmäistä iskua.

Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota — minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.

Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan, sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön — minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä. Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.

»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»

»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»

Hän katsoi minua silmiin.

»Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten. »Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.»

Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka vuoksi vastasin:

»Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain huvimatkalla?»

»Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan otsaansa.

»Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta», huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.»

Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen välkähdys.

»Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että…»

»Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin, ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin iloinen?»

»Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi.

»Jotkut ihmiset väittävät sellaista.»

»Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi viehättävästi niskaansa.

»Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?»

»Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti: »Jollette vain…»

»Jollen vain — mitä?»

»Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä herttua on.»

Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas.

»Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael…»

»Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.»

»Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?»

»Kyllä — isäsi käskystä.»

»Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?»

»Kyllä, jos käsket sitä!»

»Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaan
Michaelimme mieliksi.»

»Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?»

»Tuon kuusikon?»

»Niinkö sinäkin heitä nimität?»

»Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.»

»Lukuunottamatta sinua itseäsi?»

»Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.»

Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja.

»Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.»

Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen. Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja kysyi minulta säikähtyneenä:

»Onko viisasta ärsyttää häntä?»

»Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?»

»Antamalla hänen odottaa.»

»Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.»

»Saako hän siis tulla sisään?»

»Tietysti, jos sinä haluat sitä.»

Hän katsahti minuun uteliaasti.

»Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi. »Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin sinä olet minun luonani.»

Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin.

»Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?»

»Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen kuninkaallista verta.»

»Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä», mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa.

Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen.

Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti kreivitär Helgan kanssa.

Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei voinut sietää Fritziä.

Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen.

»Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.»

Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä Michaeliksi ja Flaviaksi!

»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti vilpillisen huolestuneena.

»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi koskaan luottaa.»

Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.

»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.

»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut sen puraista syvempään.»

»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.

»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»

»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.

»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.

»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.

»Ehkäpä, jos halu tulee.»

»Sehän voi purra sinua uudestaan.»

»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.

Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin, josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään muihin asioihin ja sanoi:

»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä armoa?»

Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa. Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme miestä tuli meitä kohti.

»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja minun hartaat ystäväni.»

»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät tuntemaan», vastasin.

He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin, belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen, vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen, leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka hän oitis salasikin hymynsä.

Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.

Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.

»Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin varovainen.»

»Minkä asian suhteen?»

»Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee…»

»Kenelle?»

»Ruritanialle!»

Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut ilmaista hänelle totuutta.

»Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi.

Hän punastui kovin.

»Myöskin ystävillesi», hän sanoi.

»Ystävillekö vain?»

»Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi.

En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni.

Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän selvittäessä lankavyyhteään.

»Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.»

»Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni, yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi kunnioittavasti jälkeeni.

YHDEKSÄS LUKU.

Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.

Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia, niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla. Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty. Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä, jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea. Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani.

Eräänä päivänä tuli Sapt huoneeseeni. Hän viskasi jonkin kirjeen eteeni ja sanoi:

»Se on teille. Minusta se näyttää olevan naisen käsialaa. Mutta ennenkuin sen avaatte, on minulla jotakin kerrottavana teille.»

»Mitä sitten?»

»Kuningas on Zendan linnassa», hän sanoi.

»Mistä sen tiedätte?»

»Siitä, että puolet Michaelin kuusikosta on siellä. Olen tutkistellut asiaa, ja siellä ne kaikki kolme ovat — Lauengram, Krafstéin ja nuori Rupert Hentzau — sanalla sanoen kaikkein suurenmoisimmat hirtehiset koko Ruritanian maassa!»

»Entä sitten?»

»Fritz tahtoo, että lähtisitte marssimaan linnaa vastaan ratsu- ja jalkaväen sekä tykistön kera.»

»Ja käydä naaraamaan linnan vallihautaa?»

»Niin, siksi se kai kävisi», myönsi Sapt. »Mutta kuninkaan ruumista emme siitä kuitenkaan löytäisi.»

»Uskotteko te varmasti hänen olevan siellä?»

»Ainakin se on hyvin todennäköistä. Nuo kolme miestä ovat siellä, ja sitäpaitsi pidetään nostosiltaa koko ajan ylös vedettynä, eikä kukaan pääse vanhaan linnaan ilman nuoren Hentzaun tai mustan Mikon määräystä. Meidän täytyy panna Fritz köysiin, jotta hän pysyy aloillaan.»

»Minäpä lähdenkin Zendaan!» sanoin.

»Oletteko hullu?»

»Sen teen jonakin päivänä.»

»Hm, jaha — ehkäpä! Ja sinne te sitten jäättekin.»

»Se on mahdollista, ystäväni», vastasin välinpitämättömästi.

»Teidän majesteettinne näyttää happamelta», pisteli ukko Sapt. »Kuinkas se rakkaus edistyy?»

»Hillitkää saastainen suunne, senkin hornanruoka!» ärähdin.

Hän silmäsi minuun pitkään ja sytytti sitten piippunsa. Totta olikin, että olin pahalla tuulella, ja minä jatkoin ärtyneesti:

»Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa kintereilläni!»

»Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän tyynesti.

»Minkä vuoksi?»

»Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä. Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.»

»Voin minä itsekin pitää varani.»

»De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä siinä kirjeessä onkaan?»

Minä avasin sen ja luin ääneen:

»Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa. Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa. Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!»

»Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.»

Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu.

»Halloo! Tässähän on vielä enemmänkin!»

»Jos epäröitte, niin neuvotelkaa eversti Saptin kanssa.»

»Mitä hullua!» purskahti tämä oikein ällistyneenä. »Pitääkö se naikkonen minua vielä suurempana nautana kuin teitä?»

Viinasin häntä vaikenemaan.

»Kysykää häneltä, mikä nainen tekisi kaikkein enimmän estääkseen herttuata naimasta serkkunsa ja kuka senvuoksi tekee kaikkensa estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi. Ja kysykää häneltä, eikö sen naisen nimen alkukirjaimena ole — A?»

Minä hypähdin ylös, ja Saptkin laski piippunsa kädestään.

»Totta vie, sehän on Antoinette de Mauban!» huudahdin.

»Mistä sen tiedätte?» kysyi Sapt.

Minä kerroin hänelle, mitä tiesin tästä naisesta ja millä tapaa olin tullut sen tietämään. Hän nyökkäsi.

»Se ainakin on totta, että hänellä on ollut suuri kiista Michaelin kanssa», sanoi hän miettiväisesti.

»Jos hän vain tahtoo, voi hän olla meille hyödyksi», arvelin.

»Minäpä uskon kuitenkin, että tuo kirje on Michaelin toimesta kirjoitettu.»

»Niin minäkin; mutta minä tahdon saada siitä täyden varmuuden. Minä lähden sinne, Sapt.»

»Ei, minä sinne lähden», hän sanoi. »Te saatte tulla veräjälle asti.»

»Minä menen huvimajaan.»

»Ja minä menen hirteen, jos sen sallin!»

Minä kävelin uunin eteen ja nojauduin sen rintaa vasten.

»Sapt, minä uskon tuota naista, ja minä menen sinne.»

»Minä en usko yhteenkään naiseen», jankutti Sapt itsepäisesti; »ja te ette saa mennä sinne.»

»Joko lähden huvimajaan tahi suoraapäätä Englantiin», minä sanoin.

Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen oli pakko taipua.

»Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt, meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua uhkapeliin.»

»No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten.

No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa, emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta.

»Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen…»

»Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.»

»Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!»

Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti. Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään.

Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni.

»Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi.

Tottelin häntä ja käänsin lyhtyni valon häntä kohti. Hän oli upeasti puettu, ja hänen tumma kauneutensa paistoi hyvin hurmaavana tässä oudossa valohämyssä. Huvimajan sisustuksena oli vain pari tuolia ja sellainen pieni pyöreä rautapöytä, jollaisia näkee ulkoravintoloissa.

»Älkää puhelko», hän sanoi, »siihen meillä ei ole aikaa, vaan kuunnelkaa minua! Minä tunnen teidät, herra Rassendyll. Minä kirjoitin tuon kirjeen herttuan käskystä.»

»Sen arvasinkin», sanoin.

»Kahdenkymmenen minuutin perästä tulee tänne kolme miestä, joiden on määrä tappaa teidät.»

»Herttuan kolmikkoko?»

»Niin — ja silloin teidän täytyy jo olla poissa täältä. Jollette ole, niin tulette varmasti surmatuksi tänä yönä.»

»Minä tai nuo toiset!»

»Kuunnelkaa nyt vain minua! Kun teidät on otettu hengiltä, viedään teidän ruumiinne kehnoon taloon laitakaupungille. Sieltä se sitten huomenna löydetään. Herttua vangitsee kaikki teidän ystävänne — kaikkein ensiksi eversti Saptin ja kapteeni von Tarlenheimin —, julistaa sitten Strelsaun piiritystilaan ja lähettää sanan Zendaan; ne toiset kolme murhaavat kuninkaan vanhassa linnassa, ja herttua huudattaa hallitsijaksi joko itsensä tahi prinsessan — itsensä tietysti, jos hänelle karttuu tarpeeksi voimia. Mutta kaikissa tapauksissa hän nai prinsessan ja tulee kuninkaaksi todellisuudessa, joskaan ei heti nimellisesti. Ymmärrättekö?»

»Aika sukkela tuuma; mutta minkä vuoksi te…»

»Siksi, että olen kristitty, tahi kukaties siksi, että olen mustasukkainen. Hyvä Jumala, minkä vuoksi minä tahtoisin nähdä herttuan prinsessan puolisona? — Lähtekää nyt, mutta muistakaa, ettei henkenne ole koskaan turvassa — ei päivällä eikä yöllä. Kolme miestä on aina kintereillänne, kuten vartioisivat teitä, eikö totta? No niin, kolme muuta on jälleen niiden kintereillä. Nuo Michaelin kolme verikoiraa eivät ole koskaan kolmeasataa askelta kauempana teistä. Teidän henkenne ei olisi tulitikunkaan arvoinen, jos yksinänne sattuisitte yhteen niiden kanssa. Menkää nyt! Ei — odottakaa vähän; veräjällä on kukaties jo vahdit. Menkää aivan hiljaa alas ja kulkekaa puolisensataa askelta huvimajan ohitse, sitten tapaatte tikapuut nojallaan puutarhanmuuria vastaan. Kun olette niitä myöten kiivennyt muurin yli, voitte paeta ja pelastaa henkenne.»

»Entäs te?» kysyin.

»Minullakin on oma osani näyteltävänä. Jos hän keksii, mitä nyt minä olen tehnyt, emme me, te ja minä, tapaa enää koskaan toisiamme. Jollei, niin kenties — mutta siitä nyt vähät! Lähtekää oitis täältä!»

»Mutta mitä te aiotte sanoa hänelle?»

»Että te ette tullutkaan — että arvasitte heidän juonensa.»

Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä.

»Te olette tehnyt kuninkaalle tänä yönä hyvän palveluksen», sanoin.
»Missä päin Zendan linnassa häntä pidetään?»

Hän alensi äänensä pelokkaaksi kuiskailuksi, jota minun täytyi kumartua kuulemaan hänen huuliltaan.

»Kun on päästy nostosillan yli, tullaan jykevälle ovelle; sen taakse hänet on teljetty… hys! Mitä se oli?»

Minäkin kuuntelin.

»Ne tulevat! Ne tulevat liian aikaisin! Herra Jumala, ne tulevat aivan liian aikaisin!» — Hän kävi kalmankalpeaksi.

»Minusta ne tuntuvat tulevan aivan parahiksi», sanoin.

»Sammuttakaa lyhtynne! Katsokaa, tuossa on rako ovessa! Voitteko siitä nähdä niitä?»

Sovitin silmäni rakoon. Alimmalla portaalla seisoi kolme tummaa hahmoa. Minä viritin revolverini hanan. Antoinette laski kiireesti kätensä minun kädelleni.

»Te voitte surmata yhden niistä», hän kuiskasi; »mutta entä toiset?»

Ulkoa kuului ääni — ja se ääni puhui aivan puhdasta englantia.

»Herra Rassendyll!» se sanoi.

Minä en vastannut.

»Tahtoisimme halusta puhella teidän kanssanne. Lupaatteko, ettette ammu meitä, ennenkuin olemme sanoneet sanottavamme?»

»Herra Detchardinko kanssa minulla on ilo puhua?» kysyin.

»Nimillä ei nyt ole yhtään väliä.»

»Älkää siis mainitko minunkaan nimeäni.»

»Hyvä on teidän majesteettinne. Meillä on tehtävänä teille eräs tarjous.»

Minä tirkistelin yhä ovenraosta. Kaikki kolme olivat nousseet kaksi porrasta ylemmäksi, ja kaikkien revolverit olivat ojennetut ovea kohti.

»Tahdotteko päästää meidät sisään? Me annamme teille kunniasanamme, ettemme käytä aseita.»

»Älkää uskoko heitä!» kuiskutti Antoinette korvaani.

»Voimmehan puhella oven lävitse», sanoin.

»Mutta te voitte avata sen ja ampua meitä», intti Detchard; »ja vaikkapa me yrittäisimmekin ottaa teidät hengiltä, niin te voisitte yrittää samaa ainakin yhden suhteen meistä. Annatteko kunniasananne, ettette ammu, kun puhelemme keskenämme?»

»Älkää luottako heihin!» kuiskasi Antoinette jälleen.

Minä sain äkkiä valoisan ajatuksen ja pohdin sitä lyhyen tuokion.
Minusta tuntui, että voisin viedä sen perille.

»Lupaan kunniasanallani, etten ammu, jollette te ensin ammutte minua», sanoin; »mutta sisään en teitä päästä. Te saatte seisoa ulkopuolella ja puhua sieltä.»

»Ei sekään ole hullumpi tuuma», hän myönsi.

Kaikki kolme nousivat ylimmälle portaalle ja seisoivat aivan oven takana.

Laskin korvani rakoon. En voinut kuulla hiiskahdustakaan, mutta
Detchardin pää oli aivan kiinni hänen pisimmän seuralaisensa korvassa.
Arvaan sen olleen de Gautet’n.

Hm! Salamyhkäistä kuiskinaa, ajattelin itsekseni.

Sitten sanoin ääneen:

»No niin, hyvät herrat, minkälainen tarjous teillä olikaan esitettävättä?»

»Turvallinen pääsy raialle ja viisikolmatta tuhatta puntaa käteistä.»

»Ei, ei — kaikki on vain petosta!» kuiskutti Antoinette niin hiljaa kuin taisi.

»Sehän kuulostaa sangen kauniilta», sanoin ja kurkistelin jälleen raosta.

Roistot seisoivat aivan kiinni toisissaan oven takana.

Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän varovaiseksi.

»Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin kuulevinani hiljaista naurua.

Käännyin Antoinetten puoleen.

»Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata teihin», kuiskasin hänelle.

»Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen.

»Sen saatte heti nähdä», vastasin.

Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista. Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi.

Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos tahdotte avata oven…»

»Avatkaa itse», huusi Detchard.

»Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani, muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.»

Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani takaisin.

»En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.»

»Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?»

Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen.

De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan. Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan; ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet lakkasivat kuulumasta.

»Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista», ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli tiheässä rautapiikkejä.

Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä, potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin:

»Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen kuullutkaan!»

Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen: »Mille vietävälle te oikein nauratte?»

»Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä itsessään on.

Otettakoon vielä huomioon, että olin rehellisesti pitänyt sanani enkä ampunut, ennenkuin toiset aloittivat.

KYMMENES LUKU.

Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.

Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin oli annettu pitää silmällä.

Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa.

»Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan.

»Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin.

Hän pudisti hymyillen päätään.

»Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'»

»Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin.

»Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän lunasti junalipun Dresdeniin…'»

»Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin.

»'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa. Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'»

»Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin.

»Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen niistä pitänyt huolen.»

Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin päättäväisesti:

»Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!»

»Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin vaikeaksi, Sapt?»

Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi:

»Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun täytyy sanoa. Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.»

»Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin.

»Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.»

Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni, mutta ei virkkanut mitään.

»Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette paraiten kun kositte häntä tänäiltana.»

»Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!»

»Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.»

»Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.»

Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy vilahti hänen kasvoillaan.

»Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi. Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.»

»Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.»

Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan — erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään. Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.

* * * * *

Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa. Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani. Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.

Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä. Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan. Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi! Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman hänen huulilleen.

Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:

»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi pakotettu siihen?»

»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin miehen kunniaa!»

Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:

»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää, kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko sydämestäni ja sielustani?»

»Nyt?»

»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua kohtaan.»

Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll, joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä kuumasti rintaani vasten.

»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.

Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:

»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta kruunauspäivänäsi!»

»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.

Hän nauroi hiljaa.

»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin kieltävästi», hän myhäili.

»Onko se siis totta?»

»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf rakas! Nythän yltyy raivoon.»

»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»

»Mitä pahempaa sitten tiedät?»

Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.

»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan tavallinen mies…»

Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.

»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.

Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas…»

»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse, että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä katson sinuun?»

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet jälelle.

»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea omakseni — »minä en olekaan…»

Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan, kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli tuima ryppy.

»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»

Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin sitten.

Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi:

»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»

Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:

»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»

Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»

Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä.

Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle.

Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.

»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»

»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.

Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.

»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.

Hän nyökkäsi.

»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.»

»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»

»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren ja kauniin tytön kanssa?»

»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna, jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista panoksista ulkopuolella… Seuraatteko ajatukseni juoksua?»

»Kyllä, jatkakaa vain.»

»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja kuulittehan itse tuonaan…»

»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.

»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä, niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»

»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa minut.»

»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»

»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.

»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä yhdessä…»

»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.

»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»

Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.

»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.

Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni välissä.

Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului käheältä, kun hän kuiskasi minulle:

»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan me lähdemme!»

Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.

YHDESTOISTA LUKU.

Hyvin isoa metsäkarjua pyytämänsä.

Voinee hyvinkin käsittää sen hirvittäväsi kiusauksen, johon olin, kukistua. Minähän saatoin harjoittaa sellaista pakotusta Michaelia vastaan, että hänen täytyi surmata kuningas. Minä olin, siinä asemassa, että voin uhitella häntä mielin määrin ja pitää kiinni kruunustani — en sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että Ruritanian kuninkaan tuli naida prinsessa Flavia. Siitäpä voivatkaan Sapt ja Fritz siihen sanoa?

Niin kyllä — mutta kylmällä järjellä ei mies kykenekään kuvailemaan niitä intohimon ailahduksia ja mustia ajatuksia, jotka tulvavirtana syöksyvät hänen aivoihinsa, kun hillitön, alkeellinen tunnehehku on avannut niille tien. Ja sittenkään, jollei mies tahdo kuvitella olevansa pyhimys, ei hänen tarvitse vihata itseään niiden takia. Minusta on parempi, että hän on kiitollinen siitä vastustuskyvystä, joka hänelle on annettu, kuin että hän rupee raivoamaan pahojen vaikutelmien, johdosta, jotka tulevat pyytämättä ja kutsumatta ja pakottavat heikon ihmisluontomme suomaan niille väkinäistä vieraanvaraa.

Oli kaunis ja kuulea aamu, kun ilman seuralaista kävelin prinsessan asunnolle, kukkavihko kädessäni. Minun noudatettavakseni väkisin tyrkytetty politiikka verhosi hyvästi rakkauteni ja kaiken Flavialle omistamani huomaavaisuuden, samalla kuin se köytti minut itseni yhä tiukempiin kahleisiin ja kiinnitti suurkaupungin väestön, joka rakasti kaunista prinsessaansa yli kaiken, yhä lujemmin minun persoonaani. Puutarhassa tapasin Fritzin mielitietyn, kreivitär Helgan, poimimassa prinsessalle kukkia, ja minä suostutin hänet viemään niiden sijasta minun kukkani valtiattarelleen. Tuo nuori tyttö punastui onnellisena, sillä ei myöskään Fritz ollut edellisenä iltana ollut toimetonna; ja hänen kuherteluaan ei häirinnytkään mikään musta varjo — sitä vihaa lukuunottamatta, jota herttuan tiedettiin tuntevan häntä kohtaan.

»Ja senkin on teidän majesteettinne tehnyt vallan tyhjänarvoiseksi», sanoi kreivitär veitikkamaisesti hymyillen. »Kyllä — minä vien nämä kukat sisään. Saanko sanoa teidän majesteetillenne, mitä prinsessa kaikkein ensiksi tekee niille?»

Me seisoimme ja puhelimine leveällä parvekkeella, joka kiersi talon takasivua, ja päämme päällä oleva akkuna sattui olemaan auki.

»Teidän kuninkaallinen korkeutenne!» huusi kreivitär hilpeästi, ja
Flavia tuli akkunaan. Minä paljastin pääni ja kumarsin. Hänellä oli
valkea aamupuku yllään, ja tukka oli koottu yksinkertaiselle sykerölle.
Hän heitti minulle lentomuiskun ja huusi alas:

»Tuo kuningas sisään, Helga, minä annan hänelle kupin kahvia!»

Kreivitär näytti ilkamoisesti hymyillen tietä ja vei minut Flavian arkihuoneeseen. Yksin jäätyämme me tervehdimme toisiamme, niinkuin rakastavain tapana on. Sitten Flavia näytti minulle kaksi äsken saamaansa kirjettä. Toinen oli mustalta Mikolta — erittäin kohtelias pyyntö, että prinsessa kunnioittaisi häntä viettämällä päiväkauden hänen luonaan Zendan linnassa, kuten Flavian tapana oli joka kesä siihen aikaan, kun puisto kukki kauneimmillaan. Minä heitin ärtyneenä kirjeen menemään, ja Flavia nauroi. Sitten hän kävi jälleen vakavaksi ja viittasi toiseen kirjeeseen.

»En osaa arvatakaan, kuka tuon on lähettänyt», hän sanoi. »Luehan se!»

Minä tiesin sen jo ensi näkemältä. Tällä kertaa ei tosin allekirjoituksena ollut edes lähettäjän nimen alkukirjaintakaan; mutta käsiala oli sama kuin siinä kirjeessä, jossa minua oli varoitettu huvimajaan viritetystä satimesta — se oli Antoinette de Maubanin kirjoittama.

»Minulla ei ole vähintäkään aihetta rakastaa Teitä; mutta Jumala varjelkoon Teitä joutumasta herttuan valtaan. Älkää suostuko mihinkään kutsuun hänen puoleltaan. Älkää lähtekö minnekään ilman kyllin vahvaa saattojoukkoa — kokonainen rykmenttikään ei ole liiaksi suojelemaan Teitä. Jos tahdotte, niin näyttäkää tämä kirje sille, joka hallitsee Strelsaussa.»

»Miksi ei siinä ole suorastaan: kuninkaalle?» kysyi Flavia, joka nojautui olkapääni yli, niin että hänen irtaimet kutrinsa hyväilivät poskiani.

»Niin totta kuin elämä on sinulle rakas, oma kuningattareni», sanoin, »niin noudata ehdottomasti tätä neuvoa. Rykmentti sotamiehiä asettuu vielä tänään leiriin sinun talosi ympärille, etkä sinä saa lähteä ulos ilman riittävää saattojoukkoa.»

»Onko tämä teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi hän hiukan uhkamielisesti.

»On — jos rakastat minua.»

»No, se on toista!» hän huudahti; ja mitäpä muuta minä silloin voinkaan kuin suudella hänen veitikkamaisuudesta väriseviä huuliaan.

»Tiedätkö sinä, kuka tuon kirjeen on lähettänyt?» hän kysyi.

»Voin arvata sen», vastasin. »Se on hyvältä ystävältä ja — kuten pelkään — hyvin onnettomalta naiselta. Voithan ilmoittaa olevasi vaikka sairas, Flavia, niin ettet pääse lähtemään Zendaan Pyydä anteeksi niin kylmästi ja muodollisesti kuin osaat.»

»Sinä siis tunnet olevasi kyllin voimakas vihoittamaan Michaelin?» hän sanoi ylpeästi hymyten.

»Minä olen kyllin voimallinen vaikka mihin koetukseen, kun vain tiedän sinun olevan turvassa», vastasin. Minun täytyi pian tempautua irti rakastettuni lumokehästä ja lähteä suoraapäätä, Saptin kanssa ensinkään neuvottelematta, sotamarski Strakenczin puheille. Olin puhellut jo usein tuon vanhan sotaurhon kanssa ja oppinut pitämään hänestä ja luottamaan häneen. Sapt ei pitänyt häntä erikoisessa arvossa; mutta minä olin tullut kokemuksesta huomaamaan, että Sapt oli tyytyväisin, kun sai itse hoitaa kaiken, ja että kateus suuresti määräsi hänen mielipiteitään ja toimiaan. Mutta nykyisin minulla oli enemmän työtä ja huolta kuin mistä voin edes Saptin ja Fritzin avullakaan selviytyä, sillä heidän piti lähteä minun kanssani Zendaan; ja minä tahdoin saada tarmokkaan miehen suojelemaan sitä naista, joka minulle oli kallein maailmassa, jotta voisin levollisin mielin omistautua tehtävääni — vapauttamaan kuningasta.

Sotamarski otti minut vastaan hartaan kunnioittavasti. Minä ilmaisin hänelle jossakin määrin pelkoni ja annoin hänen toimekseen vartioida prinsessan turvallisuutta. Minä katsoin häntä suoraan silmiin käskiessäni, ettei kukaan, joka oli jossain yhteydessä herttuan kanssa, saanut lähestyä häntä ilman, että marski itse oli vähintään kymmenen miehensä kanssa läsnä.

»Teidän majesteettinne saattaa olla oikeassa», hän sanoi ja pudisti surumielisesti harmaata päätänsä. »Olen nähnyt parempienkin miesten kuin herttuan rakkaudenpuuskassa menettävän järkensä.»

Minä voin sydämeni syvyydestä täysin yhtyä tuohon huomautukseen, mutta ääneen sanoin:

»Vaikuttimena voi olla muutakin kuin rakkaus, herra marski. Rakkaus ilahduttaa sydämen, mutta ettekö luule olevan jotakin muuta, jolla veljeni ehkä haluaa koristaa päänsä?»

»Taivas suokoon, että teidän majesteettinne siinä erehtyisi!»

»Herra marski, minä jätän Strelsaun moniaiksi päiviksi. Joka ilta tulen lähettämään luoksenne kuriirin. Jollei tällaista tule kolmeen päivään, niin on teidän heti julkaistava käsky, jonka annan teille ja jonka kautta herttua Michael erotetaan Strelsaun kuvernöörin toimesta ja teidät nimitetään hänen tilalleen. Sitten te julistatte pääkaupungin piiritystilaan ja lähetätte Michaelille viestin, jossa vaaditte pääsyä kuninkaan puheille, — Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, teidän majesteettinne.»

»Te vaaditte puheillepääsyä neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jollei herttua siihen suostu, niin tiedätte kuninkaan kuolleeksi, ja silloin te julistatte hänen lähimmän perillisensä hallitsijaksi. Tiedättehän, kuka se on?»

»Tiedän — prinsessa Flavia.»

»Vannokaa minulle uskollisuutenne ja kunnianne kautta ja niin totta kuin pelkäätte elävää Jumalaa, että seisotte suojellen hänen rinnallaan hamaan kuolemaan saakka ja että tapatte tuon kyykäärmeen sikiön ja asetatte prinsessan sille istuimelle, jolla minä nyt istun!»

»Uskollisuuteni ja kunniani kautta ja niin totta kuin pelkään elävää Jumalaa vannon sen! Kaitkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias teidän majesteettinne askeleita; sillä minä luulen teidän nyt lähtevän vaaralliseen toimeen.»

»Minä toivon, ettei se tule vaatimaan kallisarvoisempaa henkeä kuin minun», minä vastasin ja nousin seisomaan. Sitten ojensin hänelle käteni.

»Herra marski, voi käydä niin, että saatte joskus tulevaisuudessa kuulla merkillisiä juttuja siitä miehestä, joka nyt puhuu teidän kanssanne. Älkää välittäkö vähääkään siitä, kuka ja mitä hän on; mutta millä tapaa arvelette hänen tähän asti esiintyneen kuninkaana Strelsaussa?»

Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin mies puhuu miehelle.

»Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin, olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun miehistä.»

»Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee, jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.»

»Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski.

Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn.

»Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on vielä aivan jäykkä.»

Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen.

»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje on väärennetty.»

»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»

Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.

»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.

»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.

»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt oleskelee Zendan linnassa», vastasin.

»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»

»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi», sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko Ruritaniassa.»

»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»

Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz, oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla, olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa — tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi. Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä kainalooni ja sanoi:

»Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä ajatuksia.»

Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana, joita käsilläni tulisin tekemään.

Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin tehnyt!

Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle.

»Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni…»

»Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa.

»Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua vain pari päivää sen jälkeen kuin… eilisillan jälkeen», hän korjasi sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain, että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.»

»Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä nyreästi syrjään.

»Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia mielenvaihteluja.

»Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan toista!»

»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!»

Hän ei vastannut.

»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»

Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä.

»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»

Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:

»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota… jota minä olen oppinut rakastamaan.»

Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.

»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»

»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde…»

»Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin ulos hänen pesästään.»

Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi.

»Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.»

»Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?»

Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan.

»Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin.

»Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?»

»En, jollei tule pakkoa.»

»Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?»

»Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan.

»Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.»

»En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni edes totuuden varjoa.

»Eikö se tapahdu pian, Rudolf?»

»Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan…»

»Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti.

»Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.»

Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan.

»Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.»

Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!»

Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta kuin Jumala elää, minä… niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran, ennenkuin kuolen.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin, ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja hän tuijotti yhä ihmetellen minuun.

En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle, kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä.

»Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?» sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään minua poissa sinun luotasi!»

Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni.

»Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.»

»En, rakkaani.»

»Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.»

»En, rakkaani.»

»Eikä kenenkään muunkaan.»

Ja minä vastasin jälleen:

»En, rakkaani.»

Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen!

KAHDESTOISTA LUKU.

Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.

Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.

Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.

Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta.

Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.

»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»

»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»

»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»

Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.

»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.

Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.

»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.

Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua toimiinsa linnaan.

»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»

»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.

Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla tavalla.

Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan, vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.

»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme, sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»

»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.

»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.

»Senkö jälkeen kuin…»

»Ei, sitä ennen.»

»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»

»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan, ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»

»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz

»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»

Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita. Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja pian liittyi Fritz seuraani.

»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.

»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan hyvää makua», sanoin.

Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.

»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.

»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä vastasin ja heitin viitan yltäni.

Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:

»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»

»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.

»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»

»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»

»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»

»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»

Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla hyvin uteliaalta.

»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.

»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne…»

»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»

»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»

»Mikäs nyt on?»

»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.

»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»

»Niin.»

»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin hymyillen.

»Ehkäpä saisin», hän vastasi.

»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö punastui ilosta.

»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»

»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»

»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»

»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»

Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.

»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset sanovat… mutta ei taida olla oikein, että minä…»

»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».

»Ei, minä en uskalla.»

»Minä katson kattoon sillä aikaa.»

»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»

»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua katsomassa.»

»Ajastako se sitten riippuu?»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.

»En!»

»Tahdotko palvella kuningasta?»

»Tahdon!»

»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»

»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»

»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen täällä.»

Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz edelläni, hevostemme luo.

Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään. Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi raviksi.

»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.

»Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.»

»Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen.

Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme.

»Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä lainkaan?»

»Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta.

Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme.

»Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?»

Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin minun kokoiseni ja vaaleatukkainen.

»Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.»

»Hittoja kanss'!»

»Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle ihmisiä.»

Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille tarkoitettu, nuori ystäväiseni.»

»Se on hyvin todennäköistä», vastasin.

»Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz.

»En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.»

»Mikä asia se on?» kysyi Sapt.

»Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan tehdä.»

Sapt puristi minun kättäni.

KOLMASTOISTA LUKU.

Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.

Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan. Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin, tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta. Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi:

»Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?»

»Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen.

»Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme olemaan kahdenkesken…»

Minä nousin suoraksi istuimellani.

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni saa lähettää tänne toisen sanantuojan.»

»Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti hansikkaallaan saappaansa varteen.

»Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä nimeä tahdon itsestäni käytettävän.»

»No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.»

»Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni.. Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.»

Hän mulkoili minuun vihaisesti.

»Onko äitinne kuollut?» kysyin.

»On — mitä te hänestä?»

»Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?»

Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut.

»Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.»

»Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.»

»Vastaatteko siis kieltävästi?»

»Tietysti!»

»Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään. »Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään aatelismiehen ajatustapaa.»

Minua alkoi naurattaa.

»Entäs te?» kysyin.

»Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin — nuora on siis teille mieluisempi?»

»Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin.

»Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että etsitte riitaa minun kanssani?»

»Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi nykyään?» kysyin sitten.

»Kuningas…»

»Teidän vankinne, sanoin.»

»Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin — hän elää.»

Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi:

»Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa, että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.»

Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle.

»Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!» mutisin hammasteni välistä.

Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin äskeisen viittaukseni hänen äidistään.

Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä. Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa.

Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen minulle oikean.

»Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi.

Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin.

Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin Fritzin istuvan vierelläni.

Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn syötin ja oli vartioituna linnassamme.

»Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se, ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille, niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa tietysti lukuunottamatta.»

Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä; mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse, mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia.

Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies, ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi; vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:

Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.

»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa, sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara, että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu, kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen 'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset. Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin, palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan, kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan, ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää, niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»

Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia — niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista »Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.

Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä, katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi — sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin, niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase kädessä.

»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.

»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin. — 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan. ’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut, joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa, että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»

Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:

»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina, niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»

Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.

»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.

»Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta.

Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen.

»Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan seuralaisista kavaltaa isäntänsä.»

»Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi.

»Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista on ihme taivaasta!»

NELJÄSTOISTA LUKU.

Yö Zendan linnan partailla.

Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan, lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi, että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan, missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.

Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.

Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään. Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys, kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua käymään vielä paljon hullumminkin!

Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa.

Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.

Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.

Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.

Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:

»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»

Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta.

»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»

Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.

»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»

»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.»

»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»

»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla.

Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia?

Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.

»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.

Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.

»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»

Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan.

»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.

Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.

Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.

»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.

»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»

Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.

Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli kääntynyt katsomaan taaksensa.

»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei kuulunut.

Minä ryntäsin hevosen suupieliin.

Ratsastaja oli Rupert Hentzau.

»Vihdoinkin!» karjaisin.

Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme. Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai antautua.

»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.

»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski säilällään nuijaani kohti.

Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi; mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja kadota näkyvistämme.

»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt katkerasti.

»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme saaneet kynsiimme?»

Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät, ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.

Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli solvannut minua »komeljantiksi».

VIIDESTOISTA LUKU.

Minä puhelen kiusaajan kanssa.

Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja, että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään, erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa hänen mielisuosiolleen.

»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.

Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.

»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.

Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin oitis kirvoittaa hänet siitä.

»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?» kysyin.

»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään pyynnöstä.»

»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman näköisenä.

»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne — hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua, että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»

Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut vilkaista Saptiin.

»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»

»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä, että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»

»Mikä hän on miehiään?»

»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de Maubanista?»

»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.

»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»

Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti minuun kysyvästi.

»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä on sitten minulle kerrottavana?»

Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.

»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen», kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.

»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä luulisi, että herra… mikä hänen nimensä nyt olikaan?… että herra Rassendyllkin olisi siellä.»

»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti juttutoverini.

»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»

Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.

»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»

»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»

»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»

»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»

»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin vielä tänä iltana.»

Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia, niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.

»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?»

»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.»

Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas.

»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.

»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen.

Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.

»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi.

Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.»

Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa.

»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.

Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili, ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän siellä piilotti.

»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi
Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»

»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä», sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»

»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan minun nähteni.

»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt makaa.»

»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.

»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne», jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin kiroovan hiljaa.

»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»

»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»

»Se ilahduttaa minua.»

»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»

»Hän on siis vielä toipilastilassa?»

»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.

»Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen niistäkin pian selviytyvän.»

»Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin julkeasti, että Flavia punastui.

Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä.

Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä vastaani.

»Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua minut.»

»Siitä ei pelkoa», vastasin.

»Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti.
»Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.»

»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä sanoin.

»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin ja Fritzin olla etunenässä.»

»Noo — entä sitten?»

»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»

»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»

»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa, musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten — ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»

Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:

»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»

»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa helvetin olevan herraansa vailla.»

»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia salamoita Flaviaa kohti.

»Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten.

Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle, ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn:

»Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.»

Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää.

»Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi.

»Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te olette nähnytkin hänet.»

»Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.»

»Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!»

»Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?»

»Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa.
Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.»

»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»

»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja karautti ystävänsä ruumiin perään.

Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!

»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.

Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä; mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä. Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä. Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se hornankekäle tosiaan olikin.

»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.

»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja naurahti tuimasti.

Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja katuvaisesti naurahtaen:

»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä sinä oikein olet pahalla päällä?»

»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi», vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.

Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta.

»Minulleko tämä on?» kysyin.

»Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.»

Kirje kuului seuraavasti:

»Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies, niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!»

A. de M.»

Minä ojensin kirjeen Saptille; mutta tuo sitkeä, suorasukainen vanhus vastasi säälittävään avunpyyntöön vain seuraavasti:

»Kenenkä syy, että narttu on sinne joutunut?»

Kun en arvannut itsekään olevani vallan nuhteeton, arvelin voivani tuntea sääliä Antoinette de Mauban parkaa kohtaan.

KUUDESTOISTA LUKU.

Epätoivoinen suunnitelma.

Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta. »Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan tervehtimässä.

Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi; sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi, oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä minä kannoin, Ruritanian kuningas.

Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin sillä oli istunut moniin aikoihin.

»Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!»

Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti mulkoillessa heitä.

Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan, että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin, että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut, että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä, ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin, että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein vaivasi.

»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.

»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet päivällä.»

»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»

»Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa, niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.»

»Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?»

»Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla olevasta ovesta sisään kellariin.»

»Onko se ovi lukittu?»

»On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.»

Minä kävin lähemmäksi häntä.

»Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin kuiskaten.

»Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.»

»Missä herttua sitten asuu?»

»Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan käteen tultaessa nostosiltaa kohti.»

»Entä rouva de Maubanin huoneisto?»…

»Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina lukitaan, kun hän on tullut sisään.»

»Siksikö, että hän pysyisi sisällä?»

»Niin, tietysti.»

»Eikö mistään muusta syystä?»

»Ehkäpä — mahdollisesti.»

»Herttuallako se avain on?»

»Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli, ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.»

»Missä te makaatte?»

»Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.»

»Ovatko ne asestettuja?»

»Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.»

Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää toista keinoa.

»Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat lainkaan, kuka teidän vankinne on?»

»Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.»

»Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?»

»Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?»

»Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello kaksi.»

»Oletteko te silloin siellä?»

»Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.»

»Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?»

»Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi, niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.»

Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin kuninkaan pian kuolevan.

Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään.

»Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi.

»Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?»

»Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.»

»Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin.

»No, mitä pahaa siinä olisi?»

»Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti.

Sapt puraisi viiksiään.

Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.

»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.

»Niin, teidän on oltava mukana.»

»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»

Vanhan Saptin silmät välkkyivät.

»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa, niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»

»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»

Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:

»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä teidän — isomummonneko se oli?»

»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.

»Se on oikein», ehätti Fritz.

»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»

»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.

Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle; sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.

Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas, aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven; ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla, oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen, armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle päästäkseen herransa apuun.

Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa; soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —, niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista, vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää kyennyt tinkimään pois mitään.

Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli minua suurin, kostein silmin.

»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin sormusta», sanoin.

»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.

Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa, meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat, että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla, ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä? Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään. Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.

»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen tyytyväinen?»

Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.

Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme, kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi, että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.

Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan; ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on, että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla. Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti silloin käynyt tyydyttäminen.

Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla, noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini nähden.

Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki, ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä. Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.

»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä.
»Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»

Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:

»Ennen hyppään tuonne alas.»

Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.

»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te aivan vakavissanne, Antoinette?»

Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle hemmoteltu lapsikakara:

»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle? Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»

»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte…» aloitti nainen.

»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.

Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»

Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.

»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan. Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»

Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!

»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»

Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.

»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan», sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen, kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:

»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»

Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä, iloisella äänellään:

»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»

Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.

»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi värähtelevällä äänellä.

»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.

»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»

»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.

»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?» ärähti Michael kiukkuisesta.

»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.

Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan, mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:

»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja
Bersonin paikallaan?»

»Ovat kyllä.»

»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»

»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.

»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi. »Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»

Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.

»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»

Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin Jaakopin portaiden taa.

Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de
Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.

»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.

Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen, mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan torven toiselle puolelle.

»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi huojennuksekseni.

»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista. Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn, ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.

Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo. Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan. Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä hartaimmalla mielenkiinnolla.

Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven; mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän hävisi näkyvistäni.

Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut, uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello löi puoli kaksi.

Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia punomassa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Vankila avautuu.

Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita; mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin, jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa, kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia, ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi.

Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta. Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata? Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa.

Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä — ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto.

Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta säilää vasemmassa kädessäni.

Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt minä vallitsin tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti kiskaistavan toisen oven rivasta.

»Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi!

Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä neuvonut:

»Apuun, Michael — se on Hentzau!»

Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni, alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä.

Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät, sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa kimppuun.

»Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!»

Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo surmannut hänet.

»Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi.

Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan.

Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi: »Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja!

Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri, avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin avaimen taskuuni.

Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.

»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.

Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.

Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?»

Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.»

Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan lampun ja ripustin sen jälleen naulaan.

»Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni.

Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita alas ja sitten ovea vastaan.

Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään. Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin, mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan. Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri — mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä työssä siellä sisällä.

Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti poloisen miekallaan.

Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!»

Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin, sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua käsivarteen.

En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:

»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.

»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.

»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»

Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista edessään.

Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön, joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.

Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla. Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen — nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan. Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme! Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla nauroi ja ilkkui!

Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:

»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot! Michael, tule tappelemaan hentustasi!»

Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa ja kurkistin ulos ovesta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Silmästä silmään metsäpolulla.

Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt, ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa. Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään. Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.

Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan; hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.

»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei, äpärä, etkö joudu?»

Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:

»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»

»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»

Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua. Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.

»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä eikä Michael helvetissä!»

Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen tarkan tähtäyksen.

Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.

Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.

Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!» Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus: »Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin vedestä.

Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert, pysähtykää!»

Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain kiipeemäkohtaa.

Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on tänne tullut?»

Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.

»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea, että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän huusi:

»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»

Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.

Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan. Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni, jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.

»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin luulenpa, että pysynkin täällä.»

Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.

»Nuo naiset ovat niitä helkkarin…» hän aloitti, mutta samassa rupesi linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.

Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.

»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne, mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.

En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa sekä takaa-ajetun että vainoojan.

Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan. Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.

Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella. Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin, suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua kohti.

Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan päässä minusta.

»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.

»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.

»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»

»Tietenkin!»

»Entä kuningas?»

»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon hänen jääneen henkiin.»

»Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti.

»Teinpä vielä muutakin…»

»Häh?»

»Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.»

»Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!»

»Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!»

»Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En ikimaailmassa, teidän majesteettinne!»

Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim. Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa. Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen:

»Näkemiin, Rudolf Rassendyll!»

Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin, joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti. Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä.

Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan.

Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään; sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa, hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan.

»Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz polvistui jälleen viereeni.

»Fritz», minä läähätin.

»Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen.

»Elääkö — kuningas?»

Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja suuteli minua otsalle…

»Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta miestä», hän sanoi hiljaa.

Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä, joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas!

Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä, yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat ja minä nukahdin.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vanki ja kuningas.

Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan. Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen, että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle, sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa.

Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen; ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä. Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt, ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen vallihautaan.

Samassa tuokiossa olivat minun ystäväni ilmaantuneet näyttämölle. He olivat saapuneet linnaan aivan oikeaan aikaan ja odotelleet portilla; mutta Johann, joka oli toisten palvelijain kanssa juossut auttamaan herttuaa, ei ollut tullutkaan avaamaan. Sapt odotteli melkein puoli kolmeen asti ja lähetti sitten minun ohjeeni mukaisesti Fritzin etsiskelemään minua vallihaudan partaalta. Kun Fritz ei ollut minua sieltä löytänyt, oli hän kiiruhtanut takaisin Saptin luo ja kertonut tälle kaiken, ja Sapt oli silloin mielinyt edelleen seurata käskyäni ja palata joutuin Tarlenheimiin noutamaan sotamarskia. Mutta Fritz ei tahtonut jättää minua pulaan, vaikka olisin käskenyt mitä hyvänsä. He kiistelivät keskenään moniaan minuutin, kunnes Fritz sai Saptin lähettämään osan joukostaan Tarlenheimiin ja käymään lopuilla miehillään ryntäämään linnan valtaporttia vastaan. Portti kesti jonkun aikaa; mutta samassa tuokiossa kuin Antoinette de Mauban oli ampunut Rupertia, särkyi portinlukko hyökkääjäin aseista. Kahdeksan miestä syöksähti sisään, ja ensi työksi he keksivät kynnyksellä Michaelin verisen ja hengettömän ruumiin. Sapt oli silloin kohottanut sen kovan huudon, jonka minä olin kuullut, ja sitten he olivat käyneet palvelijain kimppuun, mutta nämä olivat viskanneet aseet käsistään ja Antoinette oli ääneensä itkien juossut Saptin jalkojen juureen. Hän se myöskin oli huutanut miehillemme, että minä olin seisonut sillalla ja hypännyt alas vallikaivantoon. »Entä mitä vangille on tehty?» oli Sapt kysynyt hiljaa; mutta hän oli vain pudistanut päätään. Silloin olivat Sapt ja Fritz lähteneet miestensä seuraamina varovaisesti ja verkalleen käymään sillan yli, ja vankilan ovelle tultua oli Fritz kompastunut de Gautet'n ruumiiseen. Tämäkin oli jo ollut hengetön.

He pitivät keskenään neuvoa ja kuuntelivat ahkerasti; mutta kun alhaalta ei kuulunut vähintäkään ääntä, olivat he pelänneet, että kuninkaan vartijat olivat surmanneet hänet ja työntäneet hänen ruumiinsa tiilitorvesta veteen ja pelastuneet itsekin samaa tietä. Kuitenkin oli heillä vielä vähän toivoa, koska minut oli nähty kerran hengissä, ja he olivat palanneet Michaelin ruumiin luo ja löytäneet sen taskusta vankilan avaimen. Kun he lähtivät koettamaan sitä, oli porraskäytävä ollut pilkkosen pimeä, eivätkä he olleet uskaltaneet sytyttää soihtua peläten, että heitä alhaalta ammuttaisiin; mutta sitten oli etumaisena kulkeva Fritz huutanut: »Alaovi onkin raollaan! Katsokaas — siitä paistaa valoa!» Ulommassa huoneessa he olivat tavanneet belgialaisen Bersoninin kuolleena, ja he kiittivät silloin Jumalaa ja Sapt oli sanonut: »Hän näkyy tosiaankin olleen täällä!» Sitten he olivat rynnänneet kuninkaan huoneeseen, löytäneet Detchardin hengettömänä tappamansa lääkärin ruumiin päällä ja kuninkaan makaamassa aseenaan käyttämänsä jakkaran takana. Ja silloin oli Fritz parkaissut: »Hänkin on kuollut!» mutta Sapt oli ajanut kaikki muut paitsi Fritzin ulos huoneesta ja polvistunut tarkastamaan kuningasta. Kun hän vanhana soturina tunsi haavoja ja kuolemanmerkkejä paremmin kuin minä, oli hän piankin huomannut, että kuningas ei ollutkaan kuollut eikä hevillä kuolisikaan, jos vain saisi kunnollista hoitoa. He peittivät nenäliinalla kuninkaan kasvot ja kantoivat hänet Michaelin makuusuojaan; ja Antoinette oli noussut kyyrysiltään lattialta, missä hän oli itkenyt ja rukoillut herttuan ruumiin vieressä, ja käynyt hautomaan kuninkaan päätä ja sitomaan hänen haavaansa, kunnes lääkäri voitiin hankkia paikalle. Saatuaan Antoinettelta kuulla minun olleen siellä oli Sapt lähettänyt Fritzin haeskelemaan minua ensin linnanhaudasta ja sitten metsästä. Fritz löysi hevoseni yksinään ja pelkäsi pahinta. Mutta sitten hän oli kuullut minun huutavan — kamppailussani Rupertin kanssa — ja ratsastanut huutoa kohti ja löytänyt minutkin. Enkä luule, että kukaan on niin suuresti iloinnut löytäessään kuolleeksi luullun veljensä kuin Fritz iloitsi minut tavatessaan. Ilonsa innoissa hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi, kuinka tärkeä olisi ollut saada Rupert Hentzau otetuksi hengiltä. Mutta jos Fritz olisi tappanut hänet, niin luulen, että olisin siitä kovasti suuttunut, sillä minä pidin tuon veijarin surmaamista omana erikoisoikeutenani.

Kun täten oli onnistuttu pelastamaan kuningas, oli Saptin lähimpänä huolena salata kaikilta syrjäisiltä se tosiasia, että kuningasta oli edes tarvinnutkaan käydä pelastamaan. Antoinette de Maubanin ja Johannin täytyi vannoa pyhä vala, etteivät koskaan ilmaisisi tätä salaisuutta, ja Fritz lähti etsiskelemään — ei kuningasta — vaan sitä kuninkaan tuntematonta ystävää, joka oli ollut vangittuna Zendan linnassa ja näyttäytynyt nostosillalla herttua Michaelin palvelijoille. Silmänkääntämistemppu oli helposti toimitettu — kuningas, joka oli rientänyt ystävänsä avuksi, oli voittanut tämän murhamieliset vartijat, mutta saanut itse pahan haavan ja makasi nyt hoidettavana mustan herttuan omassa huoneessa. Sinne hänet oli kannettu vankityrmästä kasvot peitettyinä; ja sieltä kävi myöskin käsky, että jos hänen ystävänsä löydettäisiin, oli hänet oitis salaisesti tuotava kuninkaan luo; ja väliajalla lähetettiin ratsastava sanansaattaja Tarlenheimiin pyytämään sotamarski Strakenczia vakuuttamaan prinsessalle, että kuningas oli pelastunut, jonka jälkeen marskin oli itsensä oitis tultava linnaan kuninkaan puheille. Prinsessa sai käskyn pysyä Tarlenheimissä, kunnes hänen serkkunsa saapuisi sinne tai antaisi muita ohjeita.

Vanhan ystäväni viisaat toimenpiteet onnistuivat järkiään paitsi yhdessä ainoassa kohdassa, jollaisessa miesten kaikkein viisaimmatkin suunnitelmat usein käyvät karille — silloin näet kun naisen itsepäisyys asettuu niitä vastaan. Sillä prinsessa Flavian serkku ja kuningas voi antaa millaisia käskyjä hyvänsä, ja eversti Sapt ja marski Strakencz olla niiden jos kuinka luotettavia toimeenpanijoita; mutta prinsessalla itsellään ei ollut lainkaan halua istua Tarlenheimissa, tietäessään rakastettunsa makaavan haavoitettuna Zendassa. Ja kun marski pienen seurueen kera lähti Tarlenheimistä Zendaan, seurasivat prinsessan vaunut kohta perästä; ja peräkanaa he saapuivat kaupunkiin, missä oli jo levinnyt huhuja, että kuningas oli edellisenä iltana lähtenyt veljensä luo nuhtelemaan tätä ystävällisesti sen johdosta, että herttua oli vangituttanut erään hänen ystävänsä; ja että petollinen veli oli silloin käynyt kavalasti hänen kimppuunsa, josta oli seurannut epätoivoinen kamppailu, jolloin herttua useiden seuralaistensa kera oli saanut surmansa, ja kuningas, vaikka itsekin haavoitettuna, oli valloittanut Zendan linnan. Kaikki tämä herätti tietysti valtavaa hälinää, ja sähkösanomalangat saivat hyvin ahkerata askaretta.

Prinsessa Flavia saapui siis Zendaan, ja hänen ajaessaan linnanmäkeä ylös ja sotamarskin ratsastaessa hänen vaunujensa rinnalla ja rukoillessa häntä kääntymään takaisin, tuli Fritz von Tarlenheim »Zendan vangin» kanssa parahiksi metsänreunasta maantielle. Minä olin toipunut sen verran, että kykenin hoipertelemaan nojautuen Fritzin käsivarteen; ja silloin äkkäsin yhtäkkiä prinsessan vastassani. Seuralaiseni kasvoista voin havaita, ettei meidän pitänyt tavata tulijaa, jonka vuoksi kyyristyin polvilleni tien vieressä kasvavan pensaan taa. Mutta me olimme unohtaneet erään henkilön, joka oli ylen ymmällään seurannut perästämme ja joka ei nyt mielellään tahtonut menettää hyvää tilaisuutta ansaita armollisen hymyn tahi kukaties kauniin kolikonkin. Meidän piilotellessa pensaan takana juoksi maalaistyttö, jolta Rupert oli hevosen ryöstänyt, ohitsemme prinsessaa vastaan, niiasi maahan asti ja huusi:

»Teidän korkeutenne, kuningas on täällä — tuolla pensaan takana! Vienkö minä teidät kuninkaan luo?»

»Älä lörpöttele joutavia, lapseni», sanoi vanha Strakencz. »Kuningashan makaa haavoitettuna linnassa.»

»Niin, tiedän kyllä, että hän on haavoittunut; mutta tuolla hän vain on kreivi Fritzin kanssa eikä suinkaan linnassa», intti tyttö.

»Onko hän sitten kahdessa paikassa yht'aikaa, vai onko olemassa kaksi kuningasta?» kysyi Flavia ymmällään. »Kuinka hän voisi olla täällä?»

»Hän ajoi takaa erästä herraa, teidän korkeutenne, ja he tappelivat keskenään, siksi kunnes kreivi Fritz tuli kuninkaalle apuun. Se vieras herra otti minulta isäni hevosen ja ratsasti tiehensä; mutta kuningas on täällä kreivi Fritzin kanssa. Onko Ruritaniassa toista miestä, joka olisi ihan kuninkaan näköinen, teidän korkeutenne?»

»Ei, lapseni», sanoi Flavia ystävällisesti, ja hän hymyili ja antoi tytölle rahaa. »Minäpä tahdon mennä katsomaan sitä herraa», hän sanoi ja yritti nousta vaunuista.

Mutta samassa tuli Sapt ratsastaen linnalta päin; ja prinsessan nähdessään hän ei ollut tietävinäänkään mistään huolista, vaan huusi jo kaukaa, että kuningas oli hyvässä voinnissa, että häntä hoidettiin oivallisesti ja että hengenvaarasta ei siis voinut olla puhettakaan.

»Onko hän linnassa?» kysyi Flavia.

»Missä muualla hän voisikaan olla, teidän kuninkaallinen korkeutenne?» vastasi Sapt kumartaen.

»Mutta tämä nuori tyttö sanoo, että hän on jossakin täällä lähellä kreivi Fritzin kanssa.»

Sapt silmäsi tyttöön ja hymyili epäuskoisesti.

»Sellaiset pikku tytöt ovat valmiit luulemaan jokaista kaunista nuorta herraa kuninkaaksi», hän sanoi.

»Mutta hän on niin kuninkaan näköinen kuin vesipisara voi olla toisen pisaran näköinen!» huudahti tyttönen.

Se pani Saptin hätkähtämään, ja vanhan sotamarskin katse näytti hyvin uteliaalta. Flavian kasvot olivat yhtä kaunopuheiset. Epäluulo syttyy ja viriää nopeasti.

»Minä lähden itse katsomaan sitä miestä», sanoi Sapt.

»Ei, minä menen», sanoi prinsessa.

»Tulkaa sitten aivan yksin!» kuiskasi Sapt hänelle.

Ja hän totteli Saptin merkillistä katsetta ja pyysi marskia ja toisia odottamaan; ja sitten he molemmat lähenivät sitä kohtaa, missä me piilottelimme, ja Sapt viittasi maalaistyttöä pysyttelemään kauempana. Nähdessäni heidän tulevan istahdin allapäin maaperään ja peitin kasvot käsiini. Fritz polvistui viereeni ja laski kätensä olalleni.

»Puhukaa hiljaa!» kuulin Saptin kuiskaavan heidän lähetessään; ja sitten kuulin rakastettuni päästävän pienen tukahdetun huudon, josta kajahti yht'aikaa iloa ja pelkoa.

»Hänhän se sittenkin on! Oletko haavoittunut?» hän kysyi.

Hän viskautui polvilleen minun eteeni ja veti hellästi käteni pois silmiltäni; mutta minä istua jurotin ja katselin ääneti maahan.

»Kuningashan tämä on!» hän sanoi. »Saanko kysyä, eversti Sapt, mitä nämä kaikki valheet merkitsevät?»

Kukaan meistä ei siihen vastannut. Flavia ei piitannut vähääkään toisten läsnäolosta, vaan kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua suulle. Sitten sanoi Sapt käheästi kuiskaten:

»Kuningas hän ei ole! Älkää suudelko häntä, hän ei ole kuningas!»

Flavia säpsähti vähäsen, mutta ei irroittanut käsiään kaulaltani ja kysyi närkästyksestä punastuen:

»Enkö minä muka tuntisi omaa rakastettuani? Rakas, rakas Rudolf!»

»Kuningas hän ei ole!» intti ukko Sapt jälleen, ja helläsydäminen Fritz huokasi syvään.

Tuo huokaus ilmaisi prinsessalle, ettei mistään ilveilystä suinkaan ollut kysymys.

»Mutta onhan hän kuningas!» hän huudahti, »Kuninkaan kasvothan nämä ovat — kuninkaan sormus — minun sormukseni! Minun rakastettunihan hän on!»

»Teidän rakastettunne — niin kyllä, armollisin prinsessa», sanoi ukko
Sapt, »mutta ei kuningas. Kuningas on linnassa. Tämä herra…»

»Katso minuun, Rudolf, katso minuun!» huudahti armaani ja otti kasvoni käsiensä väliin. »Miksi annat heidän kiduttaa minua? Sano minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!»

Silloin minä viimeinkin puhuin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

»Jumala antakoon minulle anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoin hiljaa, »minä en ole kuningas.»

Tunsin hänen sormiensa puristautuvan kiinni poskiini, ja hän tuijotti minuun silmin, jollaisin tuskin koskaan lie ketään miestä tuijotettu; ja minä istuin aivan hievahtamatta ja näin hänen ilmeensä käyvän ihmetteleväksi, sitten epäileväksi ja viimein pelkääväksi. Ja hitaasti irtautuivat hänen kätensä kasvoistani, hän kääntyi katsomaan Saptiin ja Fritziin ja sitten jälleen minuun; sitten hän horjahti äkkiä eteenpäin ja kaatui minun syliini, ja tuskallisesti parahtaen minä painoin hänet povelleni ja suutelin häntä huulille. Sapt kosketti käsivarttani. Minä katsoin häntä tuimasti silmiin! Ja sitten laskin armaani hiljaa maahan ja nousin seisomaan, katselin pyörtynyttä impeä ja lasketin synkeän kirouksen taivaalle, koska minun ei ollut sallittu kaatua Rupert Hentzaun miekkaan, vaan olin pakotettu kärsimään vielä kovempaa kidutusta.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa…

Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli pidetty Zendan vankina.

Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista; taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa — niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa. Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta, oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin, että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua linnankappelissa.

Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät, että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa, toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa.

Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan; mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan liehuisi minun kunniakseni.

Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena.

Kuningas makasi vuoteessa, hovilääkärimme Tarlenheimista hoiteli häntä ja kuiskasi minulle hiljaa, etten saisi kauan viipyä potilaan luona. Kuningas antoi minulle kättä, ja Fritz ja lääkäri vetäytyivät syrjään akkunankomeroon.

Otin kuninkaan sormuksen kädestäni ja pistin sen hänen sormeensa. »Olen koettanut olla tuottamatta sille häpeätä, teidän majesteettinne», sanoin.

»Minä en voi puhua paljon», virkkoi hän heikolla äänellä. »Vastikään oli minulla tuima riita Saptin ja sotamarskin kanssa. Olemme näet kertoneet marskille kaiken. Minä tahdoin ottaa teidät myötäni Strelsauhun ja pitää teidät luonani ja kertoa kaikille, mitä olette tehnyt minun hyväkseni. Teidän piti olla minun paras ja läheisin ystäväni, Rudolf serkku. Mutta he sanovat, ettei se voi käydä päinsä, että asia täytyy pitää niin salassa kuin suinkin.»

»He ovatkin oikeassa, teidän majesteettinne. Sallikaa minun lähteä, sillä työni täällä on päättynyt.»

»Niin, ja se on suoritettu tavalla semmoisella, johon ei kukaan toinen mies olisi pystynyt. Kun ihmiset saavat jälleen nähdä minut, olen antanut partani kasvaa ja minä olen, niin, olenhan tottakin sairaudestani paljon heikontunut. Kukaan ei tule ihmettelemään, että kuningas on muuttunut ulkonäöltään. Serkku hyvä, minä koetan tehdä parhaani, ettei kuninkaan huomata muuttuneen sisäisiltäkään ominaisuuksiltaan. Te olette näyttänyt minulle, minkälaisen kuninkaan tulee olla.»

»Teidän majesteettinne», vastasin, »minä en voi ottaa vastaan teidän kiitostanne. Voin vain kiittää Jumalan armoa, ettei minusta tullut pahempi petturi kuin veljestänne.»

Hän katsahti minuun kysyvästi; mutta sairas mies ei jaksa arvailla ongelmia, eikä hän kyennyt kyselemään minulta mitään. Hänen katseensa sattui Flavian sormukseen, joka vielä loisteli sormessani. Luulin hänen rupeavan kyselemään jotain sen johdosta, mutta tunnusteltuaan sitä hajamielisesti hän antoi päänsä jälleen painua pielukselle.

»En tiedä, milloin saan taas nähdä teidät», hän sanoi heikosti, miltei kuulumattomasti.

»Teidän majesteettinne näkee minut, milloin hyvänsä voin jälleen palvella teitä», vastasin.

Hän ummisti silmänsä, ja sitten tulivat Fritz ja lääkäri luokseni. Minä suutelin kuninkaan kättä ja annoin Fritzin saattaa minut pois. Sen perästä en ole enää koskaan nähnyt Ruritanian kuningasta.

Oven taakse tultuamme Fritz ei kuljettanut minua samaa tietä takaisin, vaan kääntyi vasempaan ja sanomatta sanaakaan vei minut yläkertaan hyvin kauniiseen käytävään.

»Minnekä nyt?» minä kysyin.

Fritz ei katsonut minuun vastatessaan:

»Prinsessa lähetti noutamaan teitä puheilleen. Tulkaa takaisin sillalle, kun se on ohi. Minä odottelen teitä siellä.»

»Mitä hän minusta tahtoo?» kysyin, ja sydämeni löi hurjasti.

Fritz pudisti päätään.

»Tietääkö hän kaiken?»

»Hän tietää — kaiken!»

Hän avasi erään oven, työnsi minut lempeästi sisään ja sulki oven perästäni. Seisoin muhkeasti sisustetussa huoneessa. Ensin luulin olevani yksin, sillä vaikka uuninrinnalla paloikin pari punaverhoista kynttilää, oli huoneessa hyvin hämärä. Mutta kohta erottivat silmäni naishahmon akkunapielessä. Minä arvasin, että se oli prinsessa, ja menin hänen luokseen, notkistin toisen polveni ja nostin hänen hervottoman kätensä huulilleni. Hän ei liikahtanut eikä puhunut. Nousin jälleen pystyyn, ja tirkistellessäni hämärän läpi kuumeisin silmin näin hänen kasvojensa kalpeuden ja hänen tukkansa kimmellyksen; ja ennenkuin kykenin hillitsemään itseni, sanoin kuiskaten:

»Flavia!»

Hän värähti ja kääntyi minua kohti. Sitten hän kumartui sukkelaan ja tarttui kiinni minuun.

»Sinä et saa seisoa… sinä et saa seisoa olethan haavoitettu. Istu tähän — tähän näin!»

Hän sai minut sohvaan ja laski kätensä otsalleni.

»Kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» hän sanoi ja lankesi polvilleen viereeni. Sitten hän taivutti päänsä kiinni minun päähäni, ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskailevan: »Oma rakastettuni, kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!»

Mistähän johtuukaan, että rakkaus avaa tylsimmänkin miehen silmät näkemään rakastettunsa sydämeen? Minä olin tullut nöyryyttämään itseni ja pyytämään anteeksi häpeämättömyyttäni; mutta sen sijaan sanoinkin:

»Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»

Sillä mikä se olikaan, joka pani hänet häpeämään ja teki hänet onnettomaksi? Ei suinkaan hänen rakkautensa minuun, vaan pelko siitä, että minä olisin vain julkeasti näytellyt rakastajan osaa, niinkuin olin näytellyt kuninkaankin osaa, ja ivallisesti hymyillen vastaanottanut hänen hellät suudelmansa.

»Kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!» minä toistin, ja hän likistäytyi kiinni minuun. »Minä olen rakastanut sinua ensimmäisestä, silmänräpäyksestä asti, sittenkuin näin sinut tuomiokirkossa! Sinä olet ollut minulle ainoa nainen koko maailmassa — ei kukaan nainen astu koskaan sinun tilallesi! Mutta Jumala antakoon armossaan minulle anteeksi sen vääryyden, jonka olen sinulle tehnyt!»

»Nehän pakottivat sinun tekemään sen», sanoi hän nopeasti. Hän nosti päänsä olaltani, katsoi syvään silmiini ja lisäsi: »Sinähän se olit aina, eikä koskaan kuningas!» Ja hän nousi seisomaan ja suuteli minua.

»Minä tahdoin sanoa sen sinulle», lausuin. »Minä tahdoin sanoa sen sinulle tuona tanssiaisiltana Strelsaussa, kun Sapt tuli keskeyttämään minut. Mutta sitten en enää voinut — en voinut alistua siihen vaaraan, että olisin menettänyt sinut — ennenkuin minun oli pakko! Rakkaani, sinun tähtesi olin vähällä antaa kuninkaan kuolla.»

»Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?»

Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun vastasin:

»Minä lähden pois vielä tänä iltana.»

»Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!»

»Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei…»

»Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi.

»Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni.

»Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin kuningas!»

Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja vihdoin vaikenin tykkänään.

Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa.

»Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi.

»Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi.

Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä.

»Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko rakkaus kaikki kaikessa?»

Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa häntä.

Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin siihen.

»Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita. Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa. Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla tyrmässään!»

Minä suutelin hänen kättään.

»Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on jäätävä tänne.»

Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi:

»Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se täytymys piankin on kohtaava minua.»

Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin jälleen hänen käteensä.

»Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!»

Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten. Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään.

»Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin.

»Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!»

Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan… ei muuta kuin minun nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet.

Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua. Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille, missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla niityllä.

He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan. »Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä.

»Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!»

»Me olemme kukistaneet kavaltajat ja nostaneet kuninkaan jälleen valtaistuimelle», kehaisi Sapt.

Ennenkuin arvasin, mitä Fritzillä oli mielessä, ja ennenkuin pääsin häntä estämään, paljasti hän päänsä, kumarsi syvään ja sirosti, kuten hänen tapansa oli, ja suuteli kättäni; ja kun kiskaisin käteni irti, yritti hän hymyillä surkeaa hymyä ja sanoi:

»Taivas ei aina aseta oikeita miehiä kuninkaiksi!»

Vanhan Saptin suupielet värähtelivät, kun hän pusersi voimakkaasti kättäni.

»Pirulla pitää olla sormensa kaikissa asioissa!» hän sanoi.

Asemalle kerääntyneet ihmiset katselivat uteliaasti pitkää miehenhuiskaletta, joka peitteli sivullisilta kasvojaan, mutta me emme heistä piitanneet. Seisoin syrjässä molempien ystävieni kanssa ja odottelin, kunnes juna viimein saapui. Sitten puristimme vielä kerran toistemme käsiä; emme virkkaneet mitään, mutta tällä kertaa he kumpainenkin paljastivat päänsä — oikein kävi ihmeekseni nähdessäni ukko Saptinkin niin tekevän — ja paljain päin he jäivät seisomaan, kunnes juna oli vienyt minut heidän näkyvistään. Siksipä ihmiset arvelivatkin, että lähtijä oli ollut jokin ylhäinen herra, joka matkusteli huvikseen salanimen suojassa; mutta todellisuudessa tuntematon matkustaja olin vain minä, Rudolf Rassendyll, englantilainen herrasmies, tosin kelpo suvun nuorempi poika, mutta vailla rikkautta ja ylhäistä virka-asemaa ja korkeata säätyarvoa. Katselijat olisivat hyvin pettyneet, jos olisivat tienneet tämän. Mutta jos he olisivat tienneet kaiken, niin olisivat he kukaties olleet vielä uteliaampiakin. Sillä vaikkapa olinkin vain oma mitätön itseni, niin olinhan toki ollut kuninkaana neljännesvuoden ajan; ja vaikkapa ei edes siinäkään olisi ollut mitään ylpeiltävää, niin olihan se toki eletty elämys. Olisin kenties ajatellut enemmänkin sitä, jollen olisi kaiken aikaa kuullut Zendan etäisistä torneista kaikuvan ilmojen halki naisen lemmenkaihoisan valituksen: »Rudolf, Rudolf, Rudolf?»

Hiljaa — minä kuulen sen vielä nytkin!

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Nykyisyys, entisyys ja — tulevaisuus.

Vähän huvittaisi lukijaa tietää; mitä kotimatkallani tapahtui. Minä lähdin suoraapäätä Tyroliin ja vietin siellä pari viikkoa rauhassa — enimmäkseen maaten, sillä kylmetyin heti alussa pahasti, ja lisäksi tuli vielä hermojeni liikajännityksen laukeaminen, joka teki minut heikoksi kuin vähäisen lapsen. Kohta kuin olin vähän toipunut, lähetin veljelleni näköjään välinpitämättömän kirjekortin, jossa ilmoitin voivani mainiosti ja palaavani kohtapuoleen kotia. Sillä tapaa toivoin säästyväni olinpaikkani joutavista etsiskelyistä, mitkä arvatenkin antoivat yhä vielä askaretta Strelsaun uutteralle poliisipäällikölle. Annoin viikseni ja leukapartani jälleen kasvaa entiselleen, ja kun ne minulla kasvavat rutosti, ei ulkomuodossani ollut mainittavaa muutosta, kun vihdoin saavuin Pariisiin ja etsin käsiini ystäväni George Featherleyn. Haasteluni hänen kanssaan oli merkillinen varsinkin sen huikean paksun, vaikka tuiki välttämättömän valhekakun puolesta, jonka olin pakotettu hänelle syöttämään; ja minä ilvehdin hänen kanssaan vallan armottomasti, kun hän kertoi päässeensä perille, että minä olin lähtenyt rouva de Maubanin jälestä Strelsauhun. Kuulin lisäksi, että tämä nainen oli palannut Pariisiin, mutta eleli hyvin yksinään — ja sen tosiasian voivat juorut hyvin helposti selittää. Koko maailmahan tunsi tositarinan herttua Michaelin kavalluksesta ja kuolemasta. Siitä huolimatta kehoitti George Bertram Bertrandia pysymään toivehikkaalla mielellä. »Sillä elävä runoilija on sittenkin aina parempi kuin kuollut herttua», hän pilaili. Sitten hän iski jälleen minun kimppuuni:

»Mitä olet tehnyt viiksillesi, mieskurja?»

»Ohoo», vastasin muka nokkelan näköisenä; »onhan miehellä aina syynsä muutella ulkonäköään; mutta minusta ne tuntuvat jälleen kasvaneen aika hyvin.»

»Mitä hittoa? Sitten en sentään peräti erehtynyt! Jollei ihanalla Antoinettella, niin jollakin toisella naisella oli kyntensä mukana siinä leikissä, eikö totta?»

»Joka paikassahan miehet saavat tuta naisten kynnet», vastasin.

Mutta George ei tyytynyt, ennenkuin hän oli rajattomaksi ihastuksekseen saanut puserretuksi minulta aivan hassun ja järjettömän lempijutun, johon liittyi tarpeellinen määrä julkista skandaalia, ja joka siis oli ollut varsinaisena aiheena minun pitkään viipymiseeni Tyrolissa. Vastalahjaksi hän ilahdutti minua kertomalla koko joukon ainoastaan diplomaattien tuntemia tosiasioita Ruritanian tapahtumista ja siellä punotuista valtiollisista vehkeistä. Hänen ajatuksensa oli, sanoi hän merkitsevästi nyökäten, että mustasta Mikosta olisi voinut jutella koko joukon enemmän kuin ihmiset voivat arvatakaan, ja hän ilmaisi hyvin perustellun epäluulonsa, että Zendan salaperäinen vanki, josta oli pidetty niin paljon touhua, ei ollutkaan mikään mies minun oli tällöin vaikea pidättää hymyäni — vaan mieheksi pukeutunut nainen; ja että koko kuninkaan ja hänen veljensä välinen kiista oli aiheutunut ainoastaan tämän kaunottaren suosion saavuttamisesta.

»Ehkäpä se olikin juuri rouva de Mauban?» sanoin ilkamoisesti irvistellen.

»Ei», vastasi George jyrkästi, »Antoinette de Mauban oli mustasukkainen hänen tähtensä ja kavalsi siitä syystä herttuan kuninkaalle. Ja toiselta puolen tiedetään varsin hyvin, että prinsessa Flavia, joka aikaisemmin oli ollut hyvin suosiollinen kuninkaalle, on nyt hyvin kylmentynyt häntä kohtaan.»

Minä vaihdoin sukkelasti puheenaihetta ja säästyin siten George Featherleyn jatkuvilta, nerokkailta päähänpistoilta. Mutta jolleivät diplomaatit ole koskaan sen paremmin perillä asioista kuin mitä tässä tapauksessa oli käynyt heidän vainuunsa, niin he ovat minun mielestäni varsin joutavia ylellisyyskaluja.

Pariisissa viipyessäni kirjoitin Antoinette de Maubanille; hänen luonansa en näet rohjennut käydä. Sain häneltä hyvin rakastettavan vastauksen, jossa hän vakuutti, että kuninkaan jalomielisyys ja hyvyys ynnä minun vähäiset palvelukseni velvoittivat häntä pitämään koko asian visusti salassa. Hän sanoi tahtovansa asettua maaseudulle ja vetäytyä tykkänään erilleen seuraelämästä. Pysyikö hän lupauksessaan, sitä en ole koskaan saanut tietää; mutta voihan se olla hyvin mahdollista, sillä en ole sen jälkeen tavannut häntä koskaan enkä kuullut hänestä mitään. Ei voi epäilläkään, että hän oli ollut syvästi kiintynyt Strelsaun herttuaan, ja hänen käyttäytymisensä tämän kuolinhetkellä osoitti, ettei edes vainajan todellisen luonteen tarkka tuntemuskaan pystynyt horjuttamaan tätä kiintymystä.

Minulla oli vielä muuan kamppailu loppuunkamppailtavana — kamppailu, jonka tiesin käyvän sitkeäksi ja ankaraksi, ja jonka täytyi päättyä minulle täydelliseen tappioon. Minähän palasin Tyrolista kotia ilman että olin pannut rikkaa ristiin tutkiakseni sen mielenkiintoisen maanäären asukkaita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja, luontoa, eläin- ja kasvimaailmaa ja muita senkaltaisia seikkoja! Olin aivan yksinkertaisesti kuluttanut aikani entiseen tyhjäntoimittajan tapaani! Siltä ainakin asia kuvastuisi ankaran pikku kälyni silmiin; enkä minä totisesti voinut tehdä yhtään mitään puolustautuakseni hänen tuomioltaan. Voi siis hyvin arvata, että ilmestyin Puistokadun varrella olevaan taloon, hyvin tyhmin ja häpeävin naamoin. Mutta kaiken kaikkiaan ei minua kuitenkaan kohdannut niin tukala vastaanotto kuin olin pelännyt; sillä tulihan selville, että minä olin tehnyt — en sitä, mitä Rose oli paraiten toivonut — vaan lähinnä parasta, nimittäin toteuttanut hänen ennustuksensa. — Hänhän oli näet julistanut, etten tekisi matkallani mitään muistiinpanoja enkä kokoisi vähintäkään aiheita vastaista valtiollista toimintaani varten, jotavastoin veljeni oli ollut kyllin kevytmielinen väittääkseen, että minä olin vihdoinkin tehnyt vakavan elämänmuutoksen.

Kun palasin kotia tyhjin käsin, oli Rose niin täynnä riemua veljestäni saamastaan voitosta, että hän päästi minut jokseenkin ehjin nahoin käsistään ja tyytyi ainoastaan moittimaan minua sen johdosta, etten ollut ilmoittanut ystävilleni mitään olinpaikastani.

»Me olemme kuluttaneet hirveästi aikaa ja vaivaa vainutessamme sinun jälkiäsi», hän sanoi.

»Sen kyllä tiedän», vastasin. »Puolella meidän koko lähettiläskunnastamme on ollut kuumat päivät minun, mitättömän tutkimuksen takia. Sen sain kuulla George Featherleyltä. Mutta mikä teitä oikeastaan on niin peloittanut? Kykenenhän minä toki aina huolehtimaan itsestäni.»

»Siitä ei olekaan kysymys», huudahti hän kärsimättömästi; »mutta minä tahdoin ilmoittaa sinulle viestin Sir James Borrodailelta. Hän on jo saanut lähettilästoimensa tahi saa sen ainakin kuukauden päästä, ja hän on kirjoittanut meille toivovansa, että sinä lähdet hänen mukaansa.»

»Minne hän sitten lähtee?» kysyin epäluuloisesti.

»Hänestä tulee lordi Tophamin seuraaja Strelsauhun», sanoi kälyni. »Sen parempaa paikkaa et voisi toivoakaan, jollei Pariisia oteta lukuun.»

»Strelsauhun! Hm?» minä mutisin ja vilkaisin veljeeni.

»Ah, se ei merkitse niin yhtään mitään!» puuskahti Rose nyreän kärsimättömästi. »Tottahan sinä lähdet hänen kanssaan?»

»Ei — enpä luule, että minulla todellakaan on halua lähteä sinne.»

»Sinä vasta osaat olla oikein kiusallinen!»

»Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun.
Onko se sinusta sopivaa, Rose?»

»Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä juttua!»

Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin:

»Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?»

Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun.

»Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle.

»Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni.

Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa. Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin, Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun jokseenkin ymmällään.

»Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.»

Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo tunnustaa sitä.

»Ah, tuo on vain joutava tekosyy», sanoi hän moittivasti. »Sinä et vain tahtoisi lähteä etkä ryhtyä mihinkään toimeen. Sinustahan voisi siellä aikaa myöten tulla vaikka lähettiläs!»

»En luule, että minua haluttaa tulla lähettilääksi», sanoin.

»Mitään sen parempaa ei sinusta kuitenkaan koskaan tule», hän vastasi kerkeästi.

»Hyvin mahdollista», arvelin itsekseni; »mutta eihän se ole enempää kuin mitä minä olen tähänkin saakka ollut. Lähettilään arvo minua tuskin huikaisee. Olenhan ollut kuningaskin!»

Kaunis kälyni lähti harmistuneena tiehensä, ja Burlesdon sytytti savukkeen ja katseli yhä hyvin merkillisesti minuun.

»Hm, kuva tuossa lehdessä…» hän sanoi.

»Niin, mitä siitä? Sehän vain näyttää, että hänen majesteettinsa Ruritanian kuningas ja sinun nöyrä palvelijasi ovat keskenään toistensa näköiset kuin kaksi marjaa.»

Veljeni pudisti päätään.

»Niin kai», hän sanoi. »Mutta minä voin hyvin huomata jonkinlaisen erotuksen sinun ja tuon valokuvan välillä.»

»Etkö huomannut sitten mitään erotusta minun ja painokuvan välillä?»

»Voin nähdä vain noiden molempien kuvien välisen erotuksen. Painokuva on hyvin valokuvan näköinen; mutta…»

»No — mitä sitten?»

»Se on vielä enemmän sinun näköisesi», sanoi veljeni päättävästi.

Veljeni on luotettava ja kelpo mies, jonka pitäisi saada tietää kaikki minun salaisuuteni, vaikka hän onkin naimisissa ja pitää hirveän paljon vaimostaan. Mutta tämä salaisuushan ei ollut minun omani, enkä minä voinut sitä ilmaista edes hänellekään.

»En luule, että se on niinkään paljon minun näköiseni kuin valokuvan», väitin rohkeasti; »mutta kaikissa tapauksissa en tahdo lähteä Strelsauhun, Bob.»

»Ei, sinne sinun ei pidäkään lähteä, Rudolf», hän sanoi.

En tiedä, onko veljelläni mitään todellista epäluuloa — onko heikko välähdys totuudesta valjennut hänelle. Jos niin on, niin hän ei ainakaan puhu siitä mitään. Ja me annoimme Sir James Borrodailen etsiä itselleen toisen lähetystösihteerin.

* * * * *

Kaikkien niiden tapausten jälkeen, joista edellä olen kertonut, olen elänyt hyvin hiljakseen ja rauhallisesti pienessä talossani maalla. Minusta kaikki ne asiat, jotka yleensä viehättävät minun asemassani olevaa miestä, ovat ikäviä, enkä minä kaipaa niitä ollenkaan. Minua ei huvita meluisa seuraelämä eivätkä valtiolliset kiistat. Lady Burlesdon on kokonaan irroittanut minusta kaitsevan kätensä, ja naapurini pitävät minua vetelänä, uneksivana ja erakkomaisena tyhjäntoimittajana. Ja kuitenkin olen vielä nuori mies, ja minulla on toisinaan mielikuvitelma — taikauskoiset ihmiset sanoisivat sellaista aavistukseksi —, etten vielä ole näytellyt osaani tyyten loppuun elämässä, että tulen vielä jossakin tilaisuudessa jälleen ottamaan osaa tärkeiden tapausten kehitykseen, että kerran taas antaudun politiikan pyörteisiin, mittailen voimiani vihollisteni kanssa ja jännitän lihakseni taistellakseni hyvän taistelun ja iskeäkseni kelpo iskuja.

Tällä tapaa ajattelen kierrellessäni pyssy tai ongenvapa kädessä metsissä tai virranpartaita pitkin. En voi sanoa, käyvätkö nämä mietteet milloinkaan toteen; vielä vähemmin, tuleeko siitä näyttämöstä todellinen, jolla annan raisun mielikuvitukseni terhennellä uneksituissa urotöissä. Sillä kaikkein mieluimmin haaveksin liikkuvani jälleen Strelsaun katujen vilinässä ja Zendan linnan mustain tornien juurella.

Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään, etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau — tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus — sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni.

Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni. Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta, mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »Rudolf — Flavia — iäti.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä.

Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei, todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme luvallisuutta?

En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu. Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee minun rukoilla itselleni iäistä unta!