The Project Gutenberg eBook of Donatienne
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Donatienne

Author: René Bazin

Translator: Santeri Rissanen

Release date: September 6, 2024 [eBook #74383]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1915

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DONATIENNE ***





DONATIENNE

Kirj.

René Bazin


Suomentanut

Santeri Rissanen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.




SISÄLLYS:

Ros Grignonin mökki.
Matkalle lähtö.
Matkalla Parisiin.
Perkkiö.
Ryöstö.
Viimeinen sunnuntai kotona.
Jäähyväiset.
»Café Donatienne.»
Teatterissa.
Ohikulkija.
Kesä.
Äiti.




ROS GRIGNONIN MÖKKI.


He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä,
pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman
pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan
varjot sulkivat heidät jo syliinsä.

Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta
aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta,
peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden
katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt
taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä
maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden
latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman
kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas
tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä
mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä
oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö,
sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin
mökki.

Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä
erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa,
Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman
frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean,
siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja
sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.

»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.

Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo,
miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän
pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:

»Jean, keneltä luulet sen olevan?»

Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa
ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja
korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.

»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin
koukeroista kirjoitusta.»

Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen
nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui,
alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin
katsein mieheensä.

»He haluavat minua imettäjäksi.»

Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan
kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.

»Kutka he?» kysyi hän.

»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»

»Milloinka sinun olisi mentävä?»

Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.

»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä
en enää odottanut, ystäväni!»

Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt
hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen
sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta
Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä
ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut
kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen.
Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen.
»Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin
suoriutunut kaikesta yksin?»

»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan
yllättäen!»

Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri
pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen
riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio
vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja
karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia
painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta.
Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin
naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa
kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista
liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö
tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle
parisilaisperheelle oikea lääkäri!

Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä
olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.

»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä
liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla
kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.

»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle.
Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne
olisivat kipeään tarpeeseen.»

Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama
äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä
metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni
vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän
katsahti mieheensä.

Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen
sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä.
Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti
Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä
kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä
etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee
merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille
merille poistuvaa purjetta.

»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»

Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta
seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa
valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat
päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan
pieluksen peittoon.

»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne
niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati
ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee
sijaisekseni.»

Mies teki myönteisen eleen.

»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin
pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia
palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»

Louarn kohautti hartioitansa.

»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään»,
vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»

»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki
seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani
kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»

Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä
menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa
lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen
heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla
nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:

»Ja sittenkin — Jean raukka!»

Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin
pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana
istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa,
nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä
olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä
jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa
osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo!
Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa
pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon,
joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa
erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan
lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa,
epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen
katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin
tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin,
josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.

He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti
huuruttavan savukourun alla.

Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei
hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman
tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean
lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.

Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät.
He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean
oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet,
mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä
salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän
kuluttua oli joutuva.

Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä
pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen
väriä ja seestyneen.

»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»

He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo
vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.

Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja
leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti
tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten
avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän,
tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui
uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat
lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla
pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli
valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista.
Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä
oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta
muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen
puotipahaisissa.




MATKALLE LÄHTÖ.


Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin
vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.

Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän
aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin
tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi
oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti
kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä.
Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään
sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.

Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.

Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa:
»Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä
leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt
kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä
vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä
katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai
että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä?
Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan
juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän
nukkuvan Joelin rinnoillensa.

»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»

Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot
peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet
alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa
hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki,
armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa,
josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen
kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa,
kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa
hakemaan.

Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan,
kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia
tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia
että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita.
Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan,
alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja
kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä
seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska
herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät
varattomimmatkin.

»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.

Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen
kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa,
noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää
pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella
valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä
oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.

Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara
tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä
kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat
päivettynyttä ihoa.

»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.

Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei
sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää
Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen
luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.

»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta?
Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian —
hyvästi!»

Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen
pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle
ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.

Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen
tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa
oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja
Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita,
outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen.
He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien
ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.

Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn
puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.

»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin
levoton sinusta, Donatienne!»

Nuori vaimo vastasi:

»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä
tapahtuu.»

Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien
perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan
piilevän joka pensaassakin.

Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa
Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi
valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn
kukkaronsa.

Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine
kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan
vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.

»Hyvästi», äänsi Louarn.

Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien
kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan
vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän
asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.




MATKALLA PARISIIN.


Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli
ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian
ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia
keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja.
Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä
useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien
päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan
Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän
kenties kauaskin.

»Parisiin asti», vastasi Donatienne.

»Epäilemättä imettäjäksi?»

»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei
nuorin ole vielä suuren suuri.»

Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin
pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka
ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja
aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut
tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa
hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi,
kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja
orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.

Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka
oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen
huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville.
Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa
ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin
näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa
ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.

Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa.
Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle
jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja
syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne
läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan,
mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta
uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.

Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä
omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja
Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin
ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti
ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi
kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä.
Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu
piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan
junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten
askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä
satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti
katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä
pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan
kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen,
siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa
vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin
niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä
suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.

Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta,
joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin
epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa
olevissa rinnoissaan.

Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan
penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan
olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli
kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen
toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea,
mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei
kokonaan.

Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan
kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä
lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja
maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi
hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on
nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»

»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin,
imettäjäksi.»

Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.

»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita
ihmisiä!»

»Niinkö luulette?»

»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»

»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.

»En, Versaillesiin.»

»Kai miestänne tapaamaan?»

Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman
hiljaisemmin äänin:

»Ei minulla miestä olekaan.»

He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina
jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle
tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan
poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti
kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa,
sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni
lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa.
Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti
viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa
tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse
viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan
esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat
laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin
hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin,
taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan,
matkansa vapauttamana.

Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten
huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä,
ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä,
nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun
kannattamana.

Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat
aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat
Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti
vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan
vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista.
Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa.
Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen,
tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella
kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?»
Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien
sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne
olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli
vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat
epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla
retkillänsä.

Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään
portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin
kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui
portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:

»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»

He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.

Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa,
näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei
ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili
metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa.
Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin
aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun
kuvetta pelloillensa.




PERKKIÖ.


Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina
ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen
oraaseen.

Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka
halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli
häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento
pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen
tulosta.

Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas
pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen
välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.

Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden
väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen
kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi
olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti
lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan
seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin.
Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä.
Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi,
jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa
kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla
hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina
peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.

Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen
palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo
oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle
lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc
oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla
laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä
kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän
julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa
vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin
kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan
inhoittavalla tavalla.

Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa
mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt
hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin.
Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä
huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja
silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina
mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan
tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän
luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan
kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut
kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». —
Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.

Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut
panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran
suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja
lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut
parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut
mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö
edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen
bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota
kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään
epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.

Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia
kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja
väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat
ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat
ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden.
Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän
tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta
oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää.
Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet
vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista
alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat
puhkeilla punakellervät nuput.

»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin
siitä leivän levenevän!»

Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion
orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi
perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen
ympärillä, tuumaili hän:

»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»

Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.

»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi
Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän
riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi
vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.

»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä
puolestani.»

Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka
hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa
Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli
kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän
käski suudella pienokaisia puolestansa.

Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja
suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.

»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista.
»Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan
te Donatienne äidin?»

Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia,
kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin
päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.

»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa
kai pian?»

Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti
päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä.
Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.

»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä
imettämästä», vastasi Louarn.

»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»

Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme.
Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta
ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui
uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin
luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti
hänet vierellensä.

»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»

»Niin, isä!»

»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan
yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava
valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna-
tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän
ilostuu, mitä?»

»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.

»Ne saat sinä.»

Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle
hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa
tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva
kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia
nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.

Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan
ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja
iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään,
sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui
vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen.
Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän
hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan,
uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet
kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui
tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.

Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat
kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan
tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa
pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.

Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa.
Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka
hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa
hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen
uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä
oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä
sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti
häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli
kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen
omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti:
»Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»

       *       *       *       *       *

Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut
kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä
kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin
täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli
leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo
ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia.
Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa.
Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.

Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.

Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat
omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän
laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin
veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa,
kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa.
Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille
leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille
ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät
pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes
pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään
kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen
saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna-
ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä
ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen
vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut
saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena
unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.




RYÖSTÖ.


Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin
irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa
varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä
miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn
tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren
peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan
viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä
mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon
työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki,
mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti
toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.

Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi
itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine
huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen
mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean
poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa
hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn
ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa,
suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta
purren hän lausui:

»Tulit ryöstämään?»

»Niin. Neiti Penhoat lähetti minut...»

»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin
kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan
ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»

Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin
vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti
teräviä, veitsen viiltämiä juuria.

»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille.
Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut
tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai
voitko?»

»En.»

»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa
palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että
kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»

»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi
ryöstömies.

»Pitkänkö maksunlykkäyksen voit luvata?»

»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi
sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»

»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa
varmasti.»

Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei
kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt
katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan.
Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean
käden olallansa.

»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella,
enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli
omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet
minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»

»Minä tarvitsen teidän apuanne, Louarn.»

»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse
kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»

»Mutta teillä on oikeus pidättää — — —»

»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja
viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja
vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»

»Enpä ole koskaan nähnyt — — —»

»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa
kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen
saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität
— voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen
hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden
ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»

Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken
pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan.
Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.

»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen
suurempaa oikeutta kuin minulla.»

Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja
vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova
pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili
pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.

Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään
Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti
ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni
oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin
nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja
salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä
levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi
jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä.
Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun
kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti
ympärillä olijoille:

»Mies parka! Hän kai on kuullut lapsen kuoleman ja Donatiennen — — —»

Vaimonsa nimen kuullessaan säpsähti Louarn kuin unesta heräten. Hän
kohdisti leipurittareen niin teeskentelemättömän hämmästyneen katseen,
että rouva punastui päähineensä siipiin saakka ja pujahti puotiinsa.
Mökkiläinen epäröi, pysähtyisikö. Tutut käänsivät katseensa toisaalle
päästäksensä puheisiin joutumasta.

»Lapsen kuoleman!» Sanat olivat tulikirjaimina Louarnin edessä. Lapsiko
kuollut? Tietenkin tarkoittivat he parisilaista ylhäisön lasta, jonka
vaalijaksi Donatienneä oli tahdottu. Miksi ei Donatienne ollut siitä
kirjoittanut? Ja miksi hän ei palannut kotiin, jos lapsi todellakin
oli kuollut? Oliko hän kuullut oikein? Tai olisiko lapsi kuollut
vallan äsken ja Donatienne siis nyt ollut kotimatkalla? Mutta miksi
oli leipurin rouva nimittänyt häntä »mies paraksi»? Leipurittaren
sanat olivat ainakin lähinnä totuutta. Niin, lapsi oli kuollut
äskettäin. Donatienne oli ollut lapsen vuoksi vallan suunniltaan eikä
voinut kirjoittaa. Ehkäpä hän oli pelännyt miehensä moitteitakin ja
kirjoittanutkin muille. Moitteitako?! Oi, hän ei Donatienneä moittisi!
Tiesihän hän, että Donatienne oli vaalinut lasta parhaan kykynsä
mukaan. Epäilemättä tahtoi Donatienne itse kertoa onnettomuudesta sekä
selittää, ettei syy ollut hänen. Kenties oli hän jo lähettänytkin
tiedon tulostaan, kirjeen tai — oli hän itse kotimatkalla. Lapsi
kuollut! Lapsi kuollut!

Monet mahdollisuudet myllersivät Louarnin mielikuvituksessa. Hän
hylkäsi kuitenkin ne kaikki, osittain siksi, että ne sysäsivät syyn
Donatiennen harteille, osittain oivaltaessaan miesten karttelevista
katseista onnettomuutta. Lapsi on kuollut!

Postiluukulle kolkuttaessaan oli hän niin kalpea, että postia hoitava
neiti tiedusti:

»Onko teille tapahtunut mitään onnettomuutta, Louarn?»

»Vain ryöstökirjoitus.»

»Oh, siitä selviytyy helposti. Minunkin isältäni kirjoitettiin kerran
kaikki, mutta hän hankki hyviä ansioita jälkeenpäin. Älkää ottako sitä
kovin synkältä kannalta.»

Mikään maailman mahti ei olisi saanut Louarnia ilmaisemaan kamalia
aavistuksiaan. Hän pälyili luukusta neitiä. Tämä oli tyyni ja
ystävällinen. Louarnia lohdutti, ettei neidin kasvoista kuvastunut
pilkan piirtoakaan, kun hän kirjoitti hänen sähkösanomansa:

»Ros Grignonissa on kirjoitettu kaikki ja myödään. Lähetä rahaa ja
tietoja. Jean.»

Louarn luki sanoman ja maksoi sen, mutta jäi pälyilemään neitiä.

»Haluatteko mitään muuta?» kysyi tämä ystävällisesti.

Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui
vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.

Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia
eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja
heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli
nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä
torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä,
matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä
sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan
kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti
kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän
ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli
häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.

»Mitä sinä täällä teet?» tiedusti mökkiläinen.

Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina
levottomaksi.

»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia
valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan.
Kello on jo yli seitsemän.»

»Olisit pysynyt tuvassa ja huutanut sieltä minulle», vastasi Louarn
nousten.

Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi,
kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:

»Sitäpaitsi kävitte te niin säälikseni, isäntä.»

Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista
vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun
hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat
hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa
nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten
toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta
vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.

Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat
leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla,
tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili
Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa
ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia
kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi
useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen
puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja
jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian
perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän
tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin
johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän
lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän
viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa
varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten
luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin
siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun
satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi
hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja
jalkamiehet jatkoivat matkaansa.

Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina
hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi.
Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi
voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin
ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili
Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi
hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen
työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut
asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan.
Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita
kuuntelemaan.

»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te
olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»

Louarn oli sallinut piikansa panetella puolisoaan.

Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros
Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita,
jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta.
Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden
latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä
pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas,
elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.

Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan
kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo
kiukku.

Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen
levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen:
utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen
toisen naisen mustattavaksi.

»Tule tänne!» käski Louarn.

Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen.
Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen
päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe
esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle
uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt
puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli
häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän
katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja
osaaottava.

»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»

»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»

»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän
tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet
juoruilemassa.»

»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat,
että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman.
Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä
tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te
saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»

Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy
puhuivat selvää kieltä:

»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»

Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli
oivaltanut kaiken.

»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa
ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin.
Mene matkaasi!»

Tyttö oli peräytynyt.

»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla,
en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää
imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»

Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.

»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee
kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä
on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»

»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»

Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.

»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»

Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä
tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan
ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.

Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.

»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.

Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli
kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle
ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän
huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.

»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden
lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja
minun on oltava yö poissa —»

Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä
silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen.
Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän
metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien
kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.

Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa
toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan
kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen
painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.

Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen
päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän
oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja
Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä,
vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että
Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle
mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään
pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut
vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa
kehoitteli vain valtava ääni:

»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet
vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä
pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»

Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet
peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet.
Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia.
Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä
lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys
yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä.
Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden
juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan
pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa,
nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä,
loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin
mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!

Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta,
Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys,
lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta
sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa
edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan.
Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta
puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran
välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun
sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan
väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta
vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin
Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan
uomankin: Urnen pienoisen joen.

Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen
lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä,
missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee
vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli
purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja
kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä
pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:

»Mitä haluatte näin varhain?»

Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.

»Olen Louarn», vastasi tulija.

Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan
perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen
miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen
pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin
kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän
tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle.
Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti
viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä
hänen polvillaan.

»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala
leipää.»

Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi
leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana
istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä,
rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.

»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.

Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan
kysyjään.

»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»

Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on
kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:

»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana
pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»

»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan,
miehelään mentyänsä.»

»Oliko hän teille kuuliainen?»

»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas
ei ollut koskaan kotona.»

»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai,
mitä ihmiset hänestä haastelevat?»

Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin,
jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä
vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:

»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne
soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»

»En», lausui Louarn. »Teitä en tahtonut loukata.»

»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen
avioliittoanne?»

»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech
muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»

»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean
Louarn.»

»Minä olin onnellinen hänen kanssaan. Miten selitätte sananne?»

»Olisitte antanut hänelle parempaa ruokaa.»

»Le Clech muori, minä olen raatanut hänen tähtensä käteni haavapesiksi.»

»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli
nuoruudessaan.»

»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä
sydämeni syvyydestä.»

»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää,
köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä
häntä odottaisi — — —»

»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin
maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti
ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»

Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei
näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan
Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta
ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt
kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä
eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli
vastausta.

Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut
Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut
tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:

»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»

Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:

»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se
oli suotu sulasta sydämestä.»

»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.

Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.

Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden
mieluiset muistot.

Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen
syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi
pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen
loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo
levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.




VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.


Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset
parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen.
Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot
kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun
sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina,
pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.

Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili
tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta.
Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen
johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja
valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta
abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta
veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut
messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään.
Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta
abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen
vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan
samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.

He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä
tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei
oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän
oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta —
miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko
miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista
ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli
syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla
haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.

»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain
kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»

»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin
onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»

Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun
kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.

Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:

»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain
kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»

»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi
voinut minulle tehdä?»

»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan!
Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä
imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi,
Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi
kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin
totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»

»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.

»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes
jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel
sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin
äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi
kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut
kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä
elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»

Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan
perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.

»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen
rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»

»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä
kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»

»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa
vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin
olemme me jo kaukana täältä.»

»Minne aijot?»

Louarn viittasi akkunaan.

»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän
työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»

Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.

»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»

Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.

»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä
mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä
mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te
ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää
kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes
jotain kodistansa jäljellä.»

Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta
mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle.
Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea,
arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.

»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.

Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta
harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat
tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.

»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.

Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei
koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä
virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai
sattumalta toisiansa tapaavat.




JÄÄHYVÄISET.


Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten
akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista
Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka
omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli
muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.

Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan;
Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel
vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä
lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.

Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään
kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut
mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.

Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt
päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt
kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet
hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.

Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo,
kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän
nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen,
mutta ei kääntynyt katsomaan.

Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi
toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta
katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja
puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen
kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään
etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier
nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa
syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä
oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea
mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin
onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin
kätensä samoovien siunaukseen.

Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti
riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt
yhdestä kurjastansa.




MATKA.


Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja
kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria,
lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin
surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse
vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat
kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja
tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.

Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät
tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat
keskenään:

»Kuka hän oli?»

»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen
vuoksi.»

»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä
kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt
matkannee?»

»Vendéehen, luullakseni.»

»Vendéessäkään ei jokaista vetele.»

»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi
kuulla puheesi.»

Noilla sanoilla oli kerrottu Louarnin tarina.

Eräässä etäisessä kylässä keskustelivat naiset:

»Puvustaan päättäen on tuo taivaltaja Ploeucista, vaikken häntä tunne.
Minne pyrkinee lapsinensa?»

»Saattelee kai sukulaisiinsa. Perhesiteet höltyvät nykyään.»

Pian oli hän uppo-outojen parissa. Hän oli ulonnut siitä pienoisesta
piiristä, jossa hänen kyläänsä vielä mainittiin. Kukaan ei enää
tuntenut häntä. Sivuuttaessa sanottiin vain:

»Köyhä raukka.»

Jean ei enää itsekään tuntenut ihmisiä eikä ympäristöään. Vainiot,
nummet, metsät ja niityt eivät olleet Ploeucin pitäjää, hamasta
nuoruudesta nähtyjä. Niityt tosin olivat samantapaisia, mutta toisia,
ja metsät muita metsiä. Vieraita olivat tattaria kasvavat vainiotkin,
joille omenapuut varjostivat pyöreitä saarekkeita. Jean Louarn oli
kaihonnut uutta ympäristöä, joka ei kuvastaisi menneisyyden muistoa.
Uuteen ympäristöön saapuneena hän ei huomannutkaan sen outoutta; tuska
ei talttunut, ja hänen sielunsa samoili kotoisilla seutuvilla.

Hän ponnisti yhä edelleen. Hänen lyhyt takkinsa ja suuri, mustalla
sametilla päärmätty hattunsa heilahtelivat askelten tahtiin. Hän oli
pysähtynyt vain kerran aamulla hankkimaan Joelille uutta maitoa.
Kuumuus oli painostava, ja päivällisaika oli käsissä. Äkkiä virkkoi
ääni:

»Isä, minulla on nälkä.»

Oliko hän peräti unohtanut pienet maanpakolaistoverinsa? Käsittämättä
mistä oli kysymys ja kuin houreista havahtuen hän katsahti vanhimpaan
lapseensa. Lapsi oli seurannut häntä, tallustellen vasemmanpuoleisen
pyörän vierellä. Pienokainen oli ponnistellut siksi, kunnes ei enää
etemmäksi jaksanut. Hän seisoi siinä nukkuvan linnun laisena yhdellä
jalalla, toinen, väsymyksestä kipeytynyt jalka koholla. Hänen silmänsä
olivat suurina, tavattoman, pitkän taipaleen kuumetta kuvastaen ja
hersyen kyynelkarpaloita. Jean ei sitä huomannut. Musta, kuudella
kullatulla helyllä koristettu päähine — jonkalaisia Bretagnen lapsilla
yhäkin on — peitti pienokaisen päätä. Päähineen alta pistihe esille
vain hieno suortuva kastanjanruskeaa tukkaa, joka tavallisesti tummuu
kahdentoista ikävuoden vaiheilla. Naemin surulliseen katseeseen vaihtui
välähdykseksi lapsuudelle outo ilme kuin kuiskaten:

»Tällaiselta hän kerran näyttää!»

»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»

Isä kumartui hyväilemään Naemia ja vastasi päätänsä pudistaen:

»Oi, on, pienoiseni, hyvin kauan vielä.»

Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi.
Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa
kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne
näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja
kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän
äskeisiä sanojansa.

»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme.
Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»

Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei
maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä
kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan,
talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja?
Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden
kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä
sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä
etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki
käsiinsä leivän.

»Jaamme tämän», selitti hän istuutuen.

Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua
leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä
käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä
sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat
pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen,
kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle
taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä
puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita
oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä
tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta
ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli
Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä».
Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi
alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.

Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella
häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli
häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä
lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun
paahteessa.

Kello oli puoli yksi, puoli kaksi.

Äkkiä heräsi Louarn karheaan kysymykseen:

»Kuka olette, mies?»

Voimakas hansikoitu käsi kaahmaisi hänen kaulukseensa.

»Herätkäähän! Oletteko seutukuntalaisia?»

»En, herra», vastasi Louarn vilkkaasti.

»Mistä sitten?»

»Sitä en sano!»

»Ettekö sano?»

»En!»

Miehet mulkoilivat toisiaan. Toinen heistä istui vielä maassa, toinen
oli, otteensa hellittäen, ojentautunut. Viimemainittu oli äsken
laskeutunut matalista, ponyn vetämistä vaunuista. Hän oli verevä,
pyöreäkasvoinen, sinisenharmaa-silmäinen ja käskevä ilmeinen. Hän
auttoi Naemia nousemaan, ja hänen häikäilemätön esiintymisensä ilmaisi
hänet varakkaaksi henkilöksi. Hän oli kookas ja lihava, puettuna
ruudukkaisiin villasukkiin, leveisiin polvihousuihin, housujenväriseen
takkiin ja olkihattuun.

Louarn luuli rikkaan herran aikovan moittia häntä siitä, että hän oli
paneutunut huonosti puettuine pienokaisinensa levolle yksityiseen
puistokujaan, maisemaa rumentamaan. Itsekkäällä bretagnelaisella
juroudellaan harasi hän siitä syystä vastaan, mutta huomasi heti
erehtyneensä. Rikas herra lienee itse ollut bretagnelaista perua
ja tuntenut tällaisen ynseyden. Hän muikisti huuliansa säälistä ja
katsahti miltei hellien Louarnin matkasälyjä. Sitten hän lausui
nopeasti äskeiseen karheaan sävyynsä:

»Samantekevää, sanotteko nimenne tai ette. Pitäkää se omana asiananne.
Voin auttaa teitä nimestänne välittämättä. Sanokaa, haluatteko työtä?»

Miesten katseet kääntyivät kärryistä piipoittavaan lapionvarteen.

»Aloitin matkani vallan äsken», vastasi Louarn, »enkä ole vielä
pysähtynyt missään. Mutta jos teillä on työtä —»

»Kyllä. Menkää pitkin kujaa ja sanokaa voudille, että minä laitoin
teidät hänen luoksensa.»

Hän astahti vaunujen kohdalle, mutta käännähti taas.

»Sanokaa samalla vuokraajan vaimolle, että hän ottaa lapsukaisenne
huoltaaksensa ja avaa teille asunnoksenne vajan.»

Hän katseli kotvan Louarnin surullisiin, harmaisiin silmiin, kohautti
hartioitaan ja lisäsi:

»Voitte ilmoittaa, että tunnen teidät.»

Se olikin totta. Hän oli nähnyt ja tuntenut surun, joka ei odota enää
mitään ihmisiltä.

Hetken kuluttua oli Louarn taas yksin pienokaistensa parissa.
Hän levitti laihalle kämmenellensä vanhasta tupakkakukkarosta
rahasäästönsä: neljä frangia neljäkymmentä sentimiä.

»Niitä ei liikoja ole», mumisi hän. »On parasta tarttua työhön heti,
koska täällä kerran voi leipää lohjeta».

Työntekoon häntä ei haluttanut, hätä hänet siihen käski. Huoahtaen
hän muisti, miten kernaasti hän oli viime talvena noussut aamuin
askartelemaan nummelle; hän oli haaveillut voivansa luoda siten kotinsa
valoisaksi, rikkaammaksi ja hauskemmaksi — hänelle, joka ei koskaan
kotiutunut.

Tuokiossa tempasi hänet vastustamaton tarve puhua päätöksestään
jollekin, joka puoltaisi sitä. Kun Naemi oli ainoa, joka voi häntä
käsittää, kumartui hän haastelemaan hänelle. Naemi kaivoi kuoppaa
piennarsammaleeseen.

»Pikku Naemi», lausui Louarn, »arvaatko mitä minä aion?»

Luottamus, lempeys ja mielistelty itsetietoisuus säteili lapsen
katseesta. Hän oli ilmetty hymyilevä Donatienne.

»Tuumin jäädä tänne moneksi päiväksi, jotta sinä saisit leikkiä ja
levätä. Haluttaako?»

Pitkät silmäripset varjostivat ruskeita silmiä.

»Mielelläni», vastasi lapsi.

»Sinä saat asua talossa, mutta minä teen työtä. Parasta kai on tarttua
taas työhön, vai mitä?»

» Kyllä.»

Lapsi ei käsittänyt kyllin kysymystä, eikä vastaustansakaan. Se oli
kuusivuotiaan käsityskannalle liikaa. Hymy häipyi hänen kasvoistaan
kuitenkin pian. Ajatuksen ja levottoman kysymyksen voi lukea hänen
avoimesta silmäparistaan:

»Entäs sitten?» uteli hän. »Palaammeko me sitten Ros Grignoniin?»

»Emme, pienoiseni.»

Pikku kasvot synkkenivät.

»Menemmekö me sensijaan tapaamaan äitiä?»

»Mahdollisesti.»

»Parisiinko?»

Louarn kääntyi voidakseen vastata.

»Voihan sekin olla mahdollista — joskus, lapseni.»

»Kas, miten hän jo osaa järkeillä!» mietti Louarn. »Häneen nähden on
oltava hieman varovainen. Lapsihan kärsii kuin konsanansa aikaihminen.»

»Tulkaa, tulkaa, lapset!» lausui hän ääneensä. »Nouskaa ja
taivaltakaamme tuonne. Elettävähän meidänkin on!»

He kulkivat pitkin pyökkikuistikkoa, jossa muinoin monet aseestetut
miehet olivat astelleet. Oksien laajat varjot lankesivat köyhän
seurueen ylle, ja kärryjen kitinä yhtyi sirkkojen soittoon. Oli tyyni,
lämpöinen päivä. Sellaisia suo meri silloin tällöin Bretagnelle
tattarin ja omenien heilimöimisajaksi.

Ennen elokuun myöhäistä päivänlaskua oli Louarn jo työssä. Työ oli
perin yksinkertaista. Hän pisti jalkaansa puukengät, jotka ryöstömies
oli sallinut hänen ottaa mukaansa. Sitten hän ryhtyi viidenkymmenen
miehen keralla — samanlaisia karkean työn tekijöitä ja kulkureita
jokainen — puhdistamaan pitkän poudan kuivuttamaa lampea. Työ oli
aloitettu keskilammesta. Miesparvi puuhaili vielä ahtaalla alalla,
usean hehtaarin syvänteessä, jossa lieju oli paikoin pehmeää ja
vetistä, paikoin kovaa ja kohvaista, puunjuurien, näkinkengänkuorien
ja limaisen paateen kattamaa. Kosteaan keskustaan kokoontuneet madot
olivat uurtaneet uransa pohjan pintaan ja jakaneet sen viirukkoihin.
Kullakin raatajalla oli työntökärrynsä, kukin työskenteli samassa
liejukossa ja loi mudan eteensä parin jalan korkuiseksi kasaksi.
Sitten täyttivät he kärrynsä, työnsivät ne lammin laiteelle ja
kaatoivat kuormansa sinne. Joukossa oli miestä joka maakunnasta,
pukuja monenmoisia, kaikkia ikäkausia ja naamoja jos jotakin lajia:
sudenkuonoja, kettumaisia kasvoja, koiramaisia piirteitä, sikamaisia
juonteita, jopa tiikerimäisiäkin tunnusmerkkejä. He työskentelivät
tai lepäilivät mielensä mukaan, välittämättä vähääkään kookkaasta,
lihavasta, teurastajamaisesta, puseroniekasta työnjohtajasta. Vaikka
he olivat osuneet tänne kaikilta maan kolkilta ja vasta eilen
aloittaneet ahertamisensa, tunsivat he jo toisensa. He huutelivat
toisillensa, kiroilivat paksuja murrettavia näkinkenkäkerrostumia,
noituivat sikamaista säätä, työnantajaa, aurinkoa. Tapettuansa mutaan
madelleen ankeriaan, heittivät he sen hirnuen lapionkärjellä läheiselle
niitylle. Moni heitti työnsä syytä sanomatta ja läksi tiehensä.
Puutteenalaisimmat ponnistivat työssään, saaden toisten jättämän ansion.

Viimemainittuihin kuului Jean Louarnkin. Hän oli saapunut työmaalle
hänelle niin ominaisin hitain askelin, lapio olallaan, tarkastellut
välinpitämättömästi liejulampea sekä siinä työskenteleviä tovereitaan.
Sitten hän oli vaihtanut pari sanaa työnjohtajan kanssa, saanut
kärrynsä ja laskeutunut liejukkoon. Hän alkoi kovertaa konemaisen
säännöllisin, varmoin ottein. Kasa kasvoi hänen edessään. Mitäpä siitä,
vaikka teki tällaista työtään kauran leikkuun tai pellon kuokkimisen
sijasta, kun työ oli kuitenkin kadottanut kaiken viehätyksensä, siksi
että sitä oli tehtävä kaukana kodista ja leivän lunastimeksi! Onneksi
ei kukaan ollut kysynyt hänen nimeään. Kukaan ei puhutellutkaan häntä.
Hän voi päästää ajatuksensa ailehtimaan tässä melussa yhtä hyvin kuin
maantielläkin. Muuan asia oli hänestä mieluisa: vuokraajan asunnossa
oli muuan mummo ottanut lapset huostaansa ja antanut ne erään tyttösen
vaalittaviksi virkkaen: »Anna, sinun on hoidettava näitä pikku raukkoja
kuin omiamme. Keitä heille velliä ja laita tyttösille vuode. Pienintä
saat hoidella kehdossa. Pane kehto yöksi vuoteesi viereen. Sääli
lapsukaisia, joilla ei ole äitiä!» — Louarn oli näet kertonut lasten
olevan orpoja, kun ei voinut tunnustaa totuutta. Hän oli näkevinään
yhäkin saman talonpoikaistytön. Tyttö oli ottanut Joelin äidillisesti
syliinsä, ajattelematta vaivaa, jonka tämä hänelle aiheuttaisi.
Lapsilla lienee ollut hyvä olla. Louarn ei katunut tarttuneensa
tarjottuun ansiotyöhön jo näin matkansa alussa.

Hän loi lakkaamatta. Katsettansa silloin tällöin kohottaessaan
tunsi hän kummastuksekseen olevansa yhäkin tutuilla tanhuvilla.
Lampea ympäröivän kuihtuneen keltakaislikon taustalta kohousi
maa, kaikkialla katse keksi niittyjen vuoroittelevan nummien,
metsäsaarekkeiden ja suurien, tuulille alttiiden pyökkipuistikkojen
reunustamien lammaslaidunten kanssa. Erään sellaisen tuolla puolen
olivat herraskartanon rakennukset ja vuokraajan suojat kuin saman
katon alaisina, yhtä ijäkkäinä ja samasta graniitista louhittuina.
Ympäristö muistutti Louarnin mielestä kuivunutta merenpoukamaa, eikä
hän ollut siinä outo olio. Kotiseudun kaltainen ei luonto tosin
kaikessansa ollut, mutta sama sydäntä sitova voima siinä sittenkin oli.
Sama vuoksen ja luoteen mukana heräävä ja tyyntyvä tuulikin tohisi.
Niin, häntä ympäröi vielä kodin ilma. Louarn luuli, että se kenties
kannustaisi häntä kestämään elämän kamppailua.

Ensimäisen päivän pääte tuli. Pimeä yllätti yhtäkkiä, ja lammikosta
sekä lähiniityltä kiiriskeli sumua. Sammuvassa illassa näytti seutu
niin synkältä, autiolta ja villiltä, että se järkytti Louarnia.
Lapioonsa nojaten hän katseli, miten rusko haaleni pyökkien yllä ja
haipui runkojen taa. Kaukana lännessä, päivän laskumailla oli jossakin
pimeässä kummulla kyyhöttävä mökki, toisen perheen asuinmaja. Toisen!
Louarn parka! Se oli sinua lähempänä kuin luulitkaan! Lapsikin olisi
päätynyt päivässä sinne. Tattarin tuoksu tulvi sieltä tänne saakka.
Toiset senkin nyt saalistaisivat! He ovat nyt sinun sijallasi. He
laskeutuvat levolle sinun vuoteellesi. Kas, etkö näekin tuolla
Ploeucin metsää, ja tuossahan on nummesikin? Näihin aikoihinhan avausi
illoin mökkisi ovi rasittuneelle raatajalle ja sinä näit tuvan,
tulen, puolison, kehdot, kaiken, joka antoi elämälle jotakin arvoa.
Louarn parka! Paenneiden päivien suudelmat muuttuvat muistoissa
vertavuotaviksi haavoiksi, pistävässä pimeässä herähtää huoli
huomisesta ja sarasteessa katoaa anteeksiantamisen kyky.

»En voi jäädä tänne kauemmaksi», tuumi Louarn. »Tämä muistuttaa minulle
liiaksi kotia.»

»Sinä sureskelet jotakin, bretagnelainen », virkkoi joku.

Hitaasti käänsi Louarn päätänsä. Rantaruohikosta huomasi hän
lituskanenäisen työmiehen, »boulognelaisen». Mies pukeusi parhaillansa
työn ajaksi heittämäänsä siniseen pumpulipuseroon.

»Mistä sen päätät?» kysyi bretagnelainen.

»Jääthän sinä muiden mentyä tänne, vaivainen!»

Bretagnelainen kohautti kookkaita hartioitansa. Mies poistui pian,
pitäen käsiään housujensa taskuissa, niin että yläosa housuista
muistutti hametta. Jean huomasi, että eri tahoille häipyvät haamut
olivat hänen tovereitansa. Viimeisenä vääntäysi hän lammikosta ja
pyyhki kätensä sekä kenkänsä ruohotukkoon. Hän läksi lapsiansa
tapaamaan, nukahtaaksensa sitten ladon oljilla.

Viikko vierähti samaan tapaan. Kahdeksantena työpäivänä oli ilma
paahtava ja hiostava. Lehdet alkoivat nuutua ja ihmiset ärtyivät.
Muutamia päiviä sitten oli »boulognelainen» jälleen yritellyt
kiusoitella yksin aterioitsevaa, aina totista Jean Louarnia. Louarn oli
hänestä entistään synkempi ja vaiteliaampi. Kun hän ei saanut Louarnia
suuttumaan — hän ei näet tiennyt Louarnista varmuudella mitään — kävi
hän kiusanteossansa kekseliäämmäksi.

»Kaverit», huusi hän, »työ on pian puolessa. Ihanaa! Enpä totisesti
aio itkeä lietteikköä sen enempää kuin vierustoverianikaan. Tämä
bretagnelainen on kai murhannut miehen, kun on aina noin äreä. Jollei
vain hänen vaimonsa — — —»

»Vaikene!» kehoitti Louarn hiljaa.

»Jollei vain hänen vaimonsa ole antanut hänelle matkapassia!»

»Hän on kuollut!» ärjäsi Louarn.

»Sinä et ärjyisi noin äkäisesti, jos se olisi totta», ilkkui toinen.
»Katsokaahan kaikki —»

Mutta »boulognelainen» ei ehtinytkään lausettansa lopettaa. Louarn oli
lennättänyt lapion kädestänsä, kiskaissut nahkavyön uumeniltansa ja
lyönyt kerran, pari kämmeniänsä vastakkain kamppailun merkiksi. Hänen
vartalonsa näytti tuokiossa venähtäneen. Hän levitti sylensä ja seisoi
päätänsä pitempänä vastustajaansa, joka oli asettunut nyrkit rinnalla
ja katse kiukkua kiehuen puolustusasentoon. Syntyi äänekäs meteli,
»hyvä» -huutoihin sekausi äkeitä ärjähdyksiä:

»Bretagnelainen! Tapa tuo boulognelainen! Muserra hänet!»

Sitten syntyi hiljaisuus. Liejuisella taistelutantereella odotti
puolisensataa miestä jännittyneenä, verta vainuten. Heidän odotuksensa
ei ollut pitkällinen. »Boulognelainen» ponnahti pää kumarassa
bretagnelaisen kimppuun tölmätäksensä tätä vatsaan. Louarn livahti
sivuaskeleella syrjään ja siten väisti väijytyksen. Samassa hän
kumartui, iski kouransa vastustajansa vyötäreihin ja kohotti hänet
maasta kuin rautakourin, ponnahutti hänet olkapäällänsä ilmaan,
viiputti kerran kolmisen koholla — jolloin kuului kolme kimeää
kirkaisua — sekä singautti »boulognelaisen» äkkiä päistikkaa mutaan.
»Boulognelainen» jäi kellottamaan liejunaamaisena viiden metrin päähän
lammen rannasta.

Louarn käännähti vikkelästi toisiin työmiehiin. Nämä olivat
ryhmittyneet riitatoverien ympärille, kohottaneet lapionsa ja
paljastaneet puukkonsa.

»Kenen vuoro?» kysyi Louarn.

»Minun», kuului useasta suusta.

Mutta kukaan ei uskaltanut astua esiin. Bretagnelainen huohotti.
Savisia kouriansa pudistellen, joka jäsen jännitettynä hän vartoi uutta
vastustajaa.

Huomatessansa, ettei kenkään uskaltanut uhmailla hänen voimakkaita
käsiänsä, tarttui hän lapioonsa ja läksi väistyvän miesjoukon keskitse.

»Minne aijot?» kysyi työnjohtaja. Hän oli katsellut kamppailua kuin
hauskaa näytelmää ja tarttui taas ohjaksiin. »Minne menet? Ojenna
käpäläsi kaverillesi »boulognelaiselle» ja palatkaa sitten puuhiinne
jokainen.»

Mutta Louarn astelikin lapioinensa äänettömänä puiden siimeikköön
vuokraajan asunnolle.

»Minä jatkan matkaani!» päätteli hän itseksensä. »En kärsi
heidän puhuvan hänestä. Hän on alati kintereilläni. Arvasivatkin
onnettomuuteni! Minun on kaikottava kauemmaksi.»

Kun hän oli ilmoittanut aikeensa, saanut kaiken matkavalmiiksi
sammalkasvuisen kiviholvin edustalle, nostanut Joelin ja Luciennen
kärrypahasiin ja oli kohottamaisillaan hattuansa hyvästiksi, huomasi
hän nuoren, kauniin lapsenhoitajan seisovan huoneessa itkien. Tyttö
katseli hellästi pienokaisia. Hän oli ansainnut ne ystävälliset
jäähyväiset, joita Naemi ja Lucienne hänelle viittoivat. Hän olisi
ollut iloissansa, jos hänen hoitelemansa Joelkin olisi osannut jotakin
hyvästiksi sanoa.

Louarn ei voinut vaimentaa kohoavaa kainoa kaipaustansa. Hän
harkiskeli: »Tuo tyttö ei olisi heitä hyljännyt, jos olisi ollut
heidän äitinsä.» Louarn tukahutti kuitenkin tämän syntisen toiveensa
ja hyvästeli vanhaa, kynnyksen luona seisovaa talonpoikaisvaimoa sekä
tarttui kärryjensä aisoihin. Pihalle kuuluivat kotvan aikaa miehen
raskaat ja lapsen kepeät askeleet sekä kärryjen kitinä. Etäisyydessä ne
vihdoin vaikenivat.

Illalla yöpyi Louarn toiseen, tylympään taloon. Häntä esteltiin, kun
oli muka tullut niin myöhään, mutta ei poiskaan ajettu. Talonpojat
eivät sulkeneet häneltä latojansa, kun pelkäsivät hänen kostoksi joko
pistävän talon tuleen tai ryhtyvän muuhun tihutyöhön. Voipa syynä
olla säälikin ja armelias mielenlaatu, joka Ranskan maaseuduilla
pimeän tullen avaa monet ovet osattomille. Seuraavanakin iltana,
vieläpä sen viikkoakin, sai hän suojaa. Hän kulki kohti itää kysymättä
keneltäkään taipaleensa teitä tai matkansa maalia. Hän selitti vain:
»Menen Vendéehen perunan nostoon». Yksinkertaisille, oppimattomille
utelijoille tämä tiedonanto riittikin. Vendée, toisin tulkiten laaja,
aurinkoinen ranskalainen maa, on ollut alati Bretagnen niemimaalaisille
rikkauden ja runsauden kehtona.

Sää pysyi edelleenkin suotuisan kauniina. Louarn matkasi tavallisesti
pari kolme päivää yhteen menoon ja pysähtyi sitten työhön johonkin
taloon. Aamuisin kuului aina jostakin puimakoneen kolke. Louarnin
tarvitsi vain astua esiin ja kysäistä: »Saanko työtä?» joutuaksensa
koneen kimpussa hääräilevien miesten ja naisten, miltei hääjoukon
suuruiseen laumaan otetuksi. Ja niin kiire kuin taloissa tavallisesti
olikin valmistettaessa suunavausta kaikille noille työvoimille,
otettiin lapset kuitenkin lempeästi vastaan. Aina oli joku, joka
joutaessaan joko kernaasti tai vastahakoisesti keitti heille velliä ja
pesi pienimmän niukat vaatevarat. Nähdessänsä kärryt asettuivat miehet
miltei poikkeuksetta kielteiselle kannalle, mutta naiset taipuivat,
ottivat heidät huostaansa ja varoivat, etteivät lapset eksyneet
koneiden hihnoihin ja hampaisiin. Koskaan he eivät Louarnin lähtiessä
olleet osoittamatta Joelia:

»Hän kuolee teiltä, mies parka. Saatte nähdä, kunhan huonot ilmat
yllättävät. Rintalapsen kanssa ei ole kulkeminen maita ja mantereita.»

Louarn ei vastannut heille.

Joskin lapset liikkuivat hyvin hitaasti, olivat he edenneet tiellänsä
melkoisen matkan. Louarn kartteli kyläpaikkoja mahdollisimman paljon,
osaksi häpeillen, osaksi sen tähden, että niissä oli vaikea vastailla
ihmisten kysymyksiin. Pelkäsipä hän poliisiakin, tuntiessansa
kyllin tarkoin vakiintuneen asutuston epäluulon kaikkia kulkureita
kohtaan. Nähdessänsä kylien luona huomautuksen: »Kaikenlainen
kerjääminen on täällä kielletty», valitsi hän aina kiertotien.
Vaikkei hän kerjännytkään, tiesi hän, etteivät ihmiset luottaneet
hänen työnhaluunsa ja että hän oli kulkuri, epämääräinen köyhtyneiden
kurjien, varkaiden ja lurjusten luokkaan luettu olento. Sen luokan
jäsenillä on joko syystä tai syyttä huono maine. Häntä alettiin epäillä
yhä enemmän, kuta oudommiksi seudut päivä päivältä kävivät.

Hänen asunsa herätti pian huomiota. Ihmiset oudostelivat hänen sinistä,
mustalla sametilla päärmättyä takkiansa, suurta hattua, laajoja ja
riekaleisia puolivillaisia housuja — ihmiset olivat näillä seuduilla jo
ammoin luopuneet vanhanaikaisista puvuistansa. Maisematkin muuttuivat.
Kylvämättömät kedot olivat saviperäisiä. Bretagnessa ne olivat olleet
punansinervää tuhkaa tai kuin jauhettua suolaa. Kukat olivat väistyneet
vihanneksien tieltä. Viljelemättömät, omistajattomat niityt, lehdiköt
ja maakaistaleet olivat harvinaisia. Tuulen jättämää jälkeä tuntui
tuskin ollenkaan ja kumarain jalavain sijalla suoristausi tammia
tiheämmässä. Maakamaran kalliopohja ei pilkistänyt enää esille ja joet
eivät pursuilleet puristuneina kapeisiin uomiinsa. Luodetuuli oli
menettänyt mahtinsa, sillä vilja aaltoili korkeimmillakin kukkuloilla
lakoilematta. Tattari oli hyvin harvinainen, keltaohdake oli poissa,
kanerva häipyi ja mintun tuoksu täytti ilman. Suolaista, ihmisluontoa
seikkailuihin liekuttelevaa merituulta ei tuntunut; tuuli tohahteli
puuskittain, maalitonna ja sen humina oli hapuilevaa ja hajanaista.

Louarn käsitti vaistomaisesti heittävänsä näinä päivinä jäähyväisensä
jollekin tutulle. Hän taivalteli hitaammin ja tarkasteli
ympäristönsä luontoa mielenkiintoisena. Hän oli näkevinänsä vanhojen
taivallustoveriensa tienohelta olevan katoamaisillaan.

Näinä hitaina vaellusaikoina saavutti hänet sade. Se tuli rajuna.
Suojaa saadaksensa hän majoittui tienvarsiojaan metsäisellä seudulla
ja työnsi kärryt molempine pienokaisinensa onton, vielä vihoittavia
vesoja versovan kannon alle. Naemikin sukelsi sinne peittyen vesakkoon.
Louarn itse istua kyyhötti syrjemmällä maahan tuijottaen. Hän odotteli
kuuron ohimenoa. Mutta rajuilma vain yltyi, myllertäen myrskynä heidän
ympärillään. Suojapaikasta ei tuokion kuluttua ollut enää turvaa.
Oja täyttyi pian, kostuneet vesat läpäisivät veden ja likomärät
vaatteet liimautuivat olkapäihin. Louarn huomasi Joelin kangistuvan
kylmyydestä. Hän riisui takkinsa ja pani sen lasten peitoksi. Oi! Ilma
kävi yhäkin kolakammaksi ja pienet kätöset kylmemmiksi. Koettaessaan
kotvan kuluttua kärryjen laidalla riippuvaa Joelin kättä, käsitti isä,
että pienokainen oli saanut kuumeen. Hän jätti takkinsa pienokaisten
peitteeksi, veti kärryt ojasta tielle ja palasi valtamaantielle.
Vastoin tapaansa päätti hän anoa apua lähimmästä kylästä.
Sairaustapauksiin tottumattomana menetti hän malttinsa nopeammin kuin
mikään äiti olisi tehnyt. Naemi kahlasi hänen sivullansa liejussa, hame
korvilla. Sade valui niin valtavana, etteivät he eroittaneet seutua
tienvierusaitoja ulommaksi. Louarn pohti vain yhtä ja samaa: »Saisinpa
vain apua pienoiselle!»

Hänen hakemansa kylä oli heille outo nimeltäänkin. Vihdoinkin kolmen
neljännestunnin kahlaamisen jälkeen he näkivät tienohessa kosteita
kattoja lätisevässä sateessa.

»Pian saat lämmitellä, pikku Naemi», lausui Louarn, »ja minä koetan
saada vuoteen pikkuveljelle. Hän on kuumeessa.»

Louarn miltei juoksi. Likomärät housut takertuivat hänen polviinsa.
Muutamasta akkunasta tähysteli pari naista lokaista tietä ja taivasta.
Taivaalla näyttivät aurinko ja pilvet kamppailevan. Huomatessansa
Louarnin ja nähdessänsä hänen aikovan tulla taloon, vetivät naiset
uutimet akkunan eteen. Pariin kertaan yrittivät kärryt taloon, mutta
palasivat taas valtatielle. Toisen talon portailla koki naishenkilö
häädellä luudalla asuntoonsa ajautuvaa vettä. Ensi silmäykseltä tajusi
vaimo, että matkue vetoisi häneen. Vaaraa vainuten huusi hän:

»Menkää matkaanne! En voi antaa teille mitään.»

Louarnin hampaat löivät loukkua vilusta, kun hän koki selittää:

»Pienokaisen vuoksi vain — — —»

»Minulla on lapsi itsellänikin», kiljasi vaimo. »Suoriutukaa siitä
muualle!»

Seuraavassa, valtatiestä loitompana olevassa talossa työskenteli uuras
puuseppä. Hänen yläruumiinsa näytti väliin katoavan, väliin kohoavan
valtavassa kaariakkunassa. Kun Louarn pysähtyi epäröiden, maksaisiko
vaivaa ponnistella puusepän puheille, vilkaisi tämä syrjäsilmäyksellä
seurueeseen. Puusepän kasvoille lehahti mielihyvän ilme: hän oli
mielissänsä työskenneltyänsä vuodet läpeensä, ollessansa nyt suojassa
sateelta ja tallustellessansa pehmoisessa lastukossa. Hän ei tahtonut
millään tavoin loukata laihaa, synkkää ja kalpeaa kulkuria, kun tämä
kysäisi:

»Voisiko kukaan suoda minulle suojaa täällä?»

»Kaikkinainen kerjääminen on kylässä kielletty, ystäväni», vastasi
puuseppä.

Hänen kasvonsa olivat kuin eläkkeen saaneen sotilaan: punakat, pyöreät,
pitkän piikkiparran kaartamat ja kuin posliiniin maalatut.

»Minä en kerjää», vastasi Louarn. »Mukanani on sairas lapsi.»

»Epäilemättä tarttuvassa taudissa?» huusi joku puolihämärästä puodista.
»Varo, Aleksanteri! Mistäpä tietää, minkälaisen maleksijan kanssa
joutuu tekemisiin!»

»Vaiti, vaimo!» kehoitti puuseppä.

Hän kääntyi Louarniin. Louarn kumartui kärryihin ja kohotti kostein
käsin Joelin ja Luciennen sinistä takkipeittoa. Satoi edelleenkin.
Suojaavan peiton pimenteestä pistivät esiin Luciennen hymyilevät,
eloisat kasvot, mutta Joelin kasvot olivat vahankaltaiset. Lapsi lepäsi
liikkumattomana.

»Katsokaa!» kehoitti Louarn.

Puuseppä pusersi merkitsevästi huuliansa. Hän oli jo ennenkin nähnyt
sylilapsen kuoleman.

»Kylässä on kaksikin lääkäriä», selitti hän. »Yrittäkää niitä. Toinen
on hieman vanha, mutta ei mikään ilkimys, vain — — —»

»En etsi lääkäriä», keskeytti Louarn. »He eivät huolisi lasta
hoitoonsa. Haen paikkaa, jossa hän saisi vuoteen levätäksensä.»

»Sellaista en tiedä.»

»Sairaalaa.»

»Onhan se sellainenkin, mutta vain seutukuntalaisille varattu.
Käsitättehän? Jos sinne korjattaisiin kaikki kulkurit — — —»

Louarn laski takaisin takin lasten ylle. Nyrkkiä puiden ärjähti hän
sateen piestessä kasvoihin:

»Sydämettömät ihmiset! Minne mielitte minut häätää? En voi sallia
lapseni kuolevan keskelle maantietä!»

»Sydämetön voitte itse olla! Kuka käskee teidän kiertää kerjäämässä,
vieläpä lapsillenne, muka sääliä saadaksenne? Menkää matkaanne! Teidän
tapaisenne tiedetään ja tunnetaan.»

»Sanoppa, saapastelija», virkkoi äkkiä käheä ääni läheistöstä, »missä
kirjasi ovat!»

Suuri, karhea, korkearyhtinen ja mahtisanainen mies mulkoili
bretagnelaista. Bretagnelainen käänsi varovasti kärrynsä matkaansa
jatkaaksensa.

»Niin, missä ovat kirjasi? Sinä et vastaa. Niitä ei ehken olekaan?
Seuraa neuvoani ja tallustele tiehesi! Teet parhaiten puittaessasi
pakoon. Heti!»

Neljännesmies naurahti itsetietoisen ylenkatseellisesti. Hän tunsi
olevansa virkamies, joka seuraa sääntöjänsä pilkusta pilkkuun, tietää
omistavansa mahtia ja on unohtanut sekä Kristuksen että Kristuksen
opin. Hän ei jättänyt koskaan kysymättä: »Missä ovat kirjasi?»
Kysymystä seurasi aina sama tulos: köyhtynyt kulkuri riensi tiehensä
ja päästi siten kunnan riekaleistansa sekä läsnäolostansa. Tämäkin
taivaltaja teki toisten tavoin. Ensin hän yritteli yrmistellä, mutta
kun huomasi sen turhaksi, pelästyi, tempasi aisat loasta ja laittausi
taipaleelle. Neljännesmies nauroi, kädet taskuihin työnnettyinä.
Jean Louarn suoristautui kuitenkin taas äkkiä. Oman lapsen kuoleman
näkemisen kauhu oli ajanut veren hänen kasvoistansa. Hänen säihkyvät
silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa. Hän harppasi katuojasta ja
kumartui käsiänsä väännellen puodin akkunaan. Nojaten vatsallansa
akkunan kamanaan kumartui hän koko varrellansa kohti puuseppää. Seppä
herkesi höyläämästä.

»On totta, etten tunne sinua, mutta sinä säälinet minua kuitenkin?»

Tuska sai hänet unohtamaan kaikki muodollisuudet ja hän sinutteli
puuseppää.

»Jos itselläsi lie lapsi, sääli minunkin lastani ja seuraa minua!»

»Mitä minusta mielit?» uteli puuseppä.

»Sanon sen sitten sinulle», jatkoi Louarn. »Tule mukaani. Tule heti!
Olen ihminen, kuten sinäkin. Minullakin oli kerran kotini ja kontuni,
nyt ei mitään enää!»

Puuseppä ei ollut koskaan kuullut sellaista syvää äänensävyä,
todellista tuskaa ja ihmisrakkauteen vetoamista. Ahtaasta
tunnealastansa huolimatta hän vavahti. Hänen sisäinen liikutuksensa
ilmeni käden liikkeissä, kun hän tarrasi lastukasaan, kuin veljen
kättä pusertamaan. Tietoinen tahto oli kuitenkin päätöksen tekoon
taipumattomampi ja kaihti kadulla kuuntelevia todistajia.

Kun Louarn ei saanut vastausta ja näki edessänsä vain vanhan,
liikkumattoman, valkoisissa höylänlastuissa seisovan kumarapään
työmiehen, vetäytyi hän nopeasti akkunasta ja lähti jatkamaan matkaansa.

Pienet kärryt alkoivat taas vieriä ja kitistä. Louarn oli kuitenkin
kahlannut vain noin tuhat askelta, kun kuuli jonkun takanansa koettavan
saavuttaa häntä. Louarn ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän otaksui
tulijan neljännesmieheksi, joka mieli kyyditä kulkuria kylästä.
Samassa laskeusi käsi Louarnin sateen turruttamalle olalle ja rinnalla
pysytteleivä mies lausui:

»No, mikä on asiasi?»

»Mikäkö! Ei, ei mikään — », vastasi Louarn.

Hän kiirehti edellensä, edes katsahtamattakaan mieheen, jonka apua hän
oli hetki sitten anonut kuin hullu.

»Miten on laitasi, mies parka?» uteli mies taas. »Läksin työstäni sinua
auttamaan. Mitä haluat?»

He olivat jättäneet kylän taaksensa ja tallustelivat likomärkää tietä,
puuseppä kumarapäisenä, kuin haikean tunnustuksen kuuntelemiseen
kumartuneena, Louarn tavalliseen tapaansa kurotetuin kauloin.
Molempia valeli milloin puuskitteleva, milloin vaimeneva sadekuuro.
Bretagnelainen alkoi silloin puhua, hiljaa kuin kuiskaillen sanoja
purjehteleviin pilviin. Väliin, äänen uhatessa pettää ja Donatiennen
nimen lausumista arkaillessansa keskeytti hän kertomisensa ja harppasi
ääneti kymmenisen askelta.

»Osanani on ollut onnettomuuksia, joista en voi jutella», alkoi Louarn.
»Usko minua, syy ei ollut omani. Minä raadoin, en tehnyt kenellekään
pahaa ja minulla oli oma mukava mökkini. Nyt taivallan tässä kotini
jätteet mukanani. Pikku Joelkin kuolee — kohauta takkia ja koettele
poskea. Hän kuolee, jollet opasta minua armeliaan henkilön luo, joka
ottaisi hänet hoitoonsa. Tiedätkö ketään sellaista?»

Puuseppä pysähtyi tuokioksi tuumiskelemaan ja ympärillensä pälyilemään.
Sitten sanoi hän:

»Käännytään tästä! Mieleeni juolahti jotakin.»

He kääntyivät vasemmalle kädelle, ylävämmälle puuttomalle mäelle. Mäki
oli männikköinensä kuin kaistale kaukaista Bretagnea. Parin pilven
pielitse pilkisti päivänsäde ja valaisi ohimennen vetistä maata.

Louarn tarttui Naemin käteen.

»En voi ottaa mukaani muita kuin tämän vanhimman ja kävelyänsä
aloittelevan Luciennen. Mutta työtä saatuani ja ansaittuani rahoja haen
Joelin ja korvaan hoitokulut. Sen lupaan sinulle.»

»Minne matkaat?» tiedusti toveri.

»Hakemaan työtä.»

»Mistä saat sitä?»

» Vendéestä.»

»Niin väittävät kaikki kulkijat. Kukaan heistä ei enää naamaansa
näytä», vastasi puuseppä.

Mies alkoi luottaa Louarniin tämän kertomusta kuunnellessansa. Hän
pilkisteli piikkipartoinensa tuon tuostakin veräjillä; hän haki
jotakin. Sade oli lakannut, ilma lauhtunut. Maa höyrysi. Työläiset
riensivät sateen keskeyttämää raadantaansa lopettelemaan. Puuseppä
tunsi ensi katseella kastanjoita keräilevät, heinäniityillä haravoivat
ja tienohessa paimentelevat miehet, mutta ei pysähtynyt. Vihdoin,
sateen yhäkin seestyttyä, näki hän muutamalla pellolla pari naista.
Naiset eivät huomanneet häntä. Hän huusi heitä nimiltä. Hän näytti
heille ros-grignonilaisissa pikkukärryissä lepäävää kuumeista lasta ja
selitti heille asian.

»Minä vastaan miehestä», lisäsi hän lopuksi. »Tehkää niinkuin hän
haluaa.»

Vanhempi naisista kysäisi:

»Paljonko hän maksaisi?»

He tingiskelivät hoitokustannuksista. Heidän keskustellessansa kumartui
nuorempi naisista kärryihin, kohotti lapsen syliinsä, painoi sen
povellensa ja sanoi:

»Minä otan hänet.»

Niin oli asia sovittu.

Hetkistä myöhemmin läksi Louarn talosta. Joel oli jäänyt sinne.
Kulettuansa parikymmentä askelta kehoitti Louarn Naemia:

»Käy suutelemassa häntä kerran vielä!»

Tyttönen riensi taloon ja palasi pian.

»Palaa vielä takaisin», käski isä.

Kolmannen kerran hän kehoitti Naemia sanoen:

»Hyväile häntä niinkuin et saisi nähdä häntä viikkokauteen.»

Louarn ei ollut ilmaissut Naemille suunnitelmaansa. Hän näki Naemin
palaavan iloisena, astui sitten puusepän luo, paljasti päänsä ja kiitti
muutamin sanoin. Lopuksi hän kysäisi:

»Minnepäin minun on nyt mentävä?»

Puuseppä oli alakuloisempi kuin Jean Louarn. Hän ei saanut
liikutukseltansa sanaakaan suustansa, vaan viittasi sormellansa itään.
Louarn läksi kahden lapsensa kerällä laskeumaan mäkeä.

Hän riensi nopeammin ja yhä nopeammin, taaksensa katsahtamatta
koko päivän. Hän keskusteli ääneensä ympäristönsä kanssa. Puille
hän puheli: »Näittekö, mihin puolisoni minut pakoitti?» Hän purki
vihdoinkin suuttumuksensa sanoiksi. Kiukku ei ollut koskaan kiehunut
hänessä niinkuin nyt. Hän syytti kaikesta Donatienneä ja pani vaimonsa
niskoille kokemansa, vieläpä kokematta olevatkin kärsimyksensä.
Hän sanoi: »Kurja vaimo! Minun on ollut pakko luopua lapsestasi!
Pienokaisesi itkee, miehesi harhailee koditonna, eikä Naemi paralla ole
jalkineitakaan!» Kylliksensä itkettyään hän lopetti: »Mutta vaimohan
ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea minulle on sattunut. Hän olisi kai
kotiutunut, jos olisi oivaltanut aiheuttamansa kurjuuden.»

Tietämättänsä taivalteli hän yhäkin pakoon Bretagnen äärimäiseltä
rajalta.

Seuraavina päivinä hän ei nähnyt enää viljelemättömiä seutuja ja sai
juoda viiniä varakkaissa maataloissa, niissä, joissa hänet otettiin
vastaan. Kukaan ei kysynyt hänen kotipitäjäänsä, mutta jokainen
pysytteli hänestä loitompana. Hän sai kuulla sanottavan:

»Köyhästä, pitkin maita maleksivasta ja varastelevasta kerjurista
ei ole mihinkään. Te bretagnelaiset olette kiintyneet nummiinne
ja omenapuihinne niin, että vain epatoimmat teistä tarttuvat
kerjurisauvaan.»

Hän sai harvoin enää yösijaa ja makuupaikkaa. Hän sai nukkua
sikolätissäkin. Pari kertaa piti hänen maksaa yösijasta, ei ainoastaan
majatalossa, jonne kylmä hänet pakoitti, vaan maataloissakin, jotka
soivat heinälatonsa hänelle. Ihmiset muuttuivat sydämettömiksi. Koleat
ilmat koittivat ja yöt olivat kylmiä. Louarn oli luullut kaiken
muuttuvan matkaa myöten, mutta niin ei käynytkään.

Vaeltava kulkuri muisteli joskus menneitä aikoja. Hän ei tietänyt
tarkoin, missä oli, vaan koetteli arvioida matkan määrää astelemansa
ajan mukaan: seitsemän, kahdeksan, yhdeksän viikon. Arvio ei
onnistunut. Turhaan hän yritteli hankkia taloista työtä. Laihtuneella
kulkurilla ei uskottu olevan voimia siihen. Kun hän kysäisi: »Onko
perunan nostoa?» vastattiin hänelle: »On kyllä, mutta me nostamme
perunamme itse.» Joskus ei hänelle edes vastattukaan. Silloin
mietiskeli mies: »Minä en kai ole vielä Vendéessä. Maaperä ei ole
täällä kotoista pohjaa parempaa.»

Usein myllersivät hänessä riettaat mietteet. Toisin ajoin hän
tuumiskeli kiinnittää kiven kaulaansa ja loiskahtaa johonkin lampeen,
toisin ajoin taas — ja muita mietteitä useammin — herpasi hänet ennen
niin vieras siveellinen heikkous. Hän katui, että oli menetellyt oikein
ja rehellisesti. »Mitä olen voittanut», mietiskeli hän, »lempiessäni
vain vaimoani? Miksi en menetellyt kuten hänkin, pilaa ja pilkkaa
tehden? Nyt maleksin vain maita ja mantereita, kurjempana kuin ne
kerjäläiset, joille muinoin almuja annoin. Saan huolehtia yksin
yhteisistä lapsistamme. Voin olla kiitollinen, jos saan oikaista itseni
yöksi jonkin ladon oljille! Olisinpa tämän kaiken vain aavistanut!
Olisinpa vain aavistanut!» Hänen mieleensä muistuivat Annette Domercin
kaksimieliset viittaukset, hänen korvissansa kajahteli tytön nauru ja
hän oli näkevinään tytön pälyilevät silmäykset. Ne olivat iskeytyneet
hänen sydämeensä salaisina myrkkypistoina.

Hätäisesti hääti hän aina tuollaiset ajatukset luotansa ja kärsi
niiden takia omantunnon tuskia. Hän oli avun ja tuen tarpeessa.
Heikkoina hetkinänsä hän suuteli Naemia ja Lucienneä kymmenin kerroin
ja hellitteli heitä ylen kaunein sanoin, houkutellaksensa lapset
nauramaan. Sillä pienoisten nauru oli isälle syntien anteeksianto.
Pienokaiset alkoivat oudostella näitä käsittämättömiä hellyyden
puuskia, jotka muina hetkinä yhä harvenivat.

Jean Louarn matkasi mäeltä mäelle, kulki kuoppaisia teitä, samosi
läpi metsien ja kylien kaakkoa kohti. Hän oli saapunut näin Mayenneen
ja hänen oikealla kädellänsä oli Ernée, vasemmalla Grand-Jouan.
Hän kummasteli tällöin suolaisten merituulien tuntua. Hän oli näet
lähennellyt sitä laajaa laaksouomaa, joka ulottuu Ranskan sydämeen.
Tietämättänsä oli hän lähempänä merta nyt kuin keskivaiheilla matkaansa.

Eräänä lokakuun ehtoona oli hän astellut väsyksiin saakka. Sade,
joka saapui lauhan tuulen tuomina pitkinä kuuroina, sotki tiet yhä
likaisemmiksi ja lätäkköisemmiksi. Hänen ajatuksensa askaroivat
juuri alkaneessa kylvöajassa. Huomaamattansa koukisti hän kätensä
kylvämään olematonta viljaa, kätensä, jolta oli ainaiseksi siementen
käsitteleminen kielletty. Hän hellitti hetkiseksi kärryjensä aisat,
mutta tarrautui niihin taaskin. Ilma enteili myrskyä. Louarn oli
nälissänsä, Naemi nälissänsä ja nälkä ahdisti Lucienneäkin. Noustessaan
äärettömiin etäisyyksiin huippuansa häivyttävää mäkeä, huomasivat he
sen korkealla käännekohdalla pienoiselta pajukorilta kuumottavan,
vaappuvan öljyvaatekattoisen työvaunun. Päivä lähenteli laskuansa.
Päivä oli muutoin noita omituisia aikoja, jolloin auringon kulusta
ei tarkoin tiedä, milloin ja mihin se ratansa päättää. Pienehköt
pilvettömät keitaat peittyivät tuokiossa taivaalla ajelehtivaan sumuun,
vaaleten hieman työvaunun yllä. Vaunut häipyivät häipymistänsä.
Suojaavaa kattoa tai ihmisolentoa ei ollut; kaikkialla vain tummaa,
äsken muokattua peltomaata. Peltojen välissä oli viinimaita, joiden
lukuisuus oli Louarnin matkalla viime viikkoina lisääntynyt.

Viiniviljelysten tuolla puolen, muutama metrisatanen huipusta, versoi
pari nuorta tammea. Lehdet, sammal, sienet, sanajalat ja pehmeä maa
näyttivät siellä imevän sadetta. Louarn päätteli: »Minä menen sinne.
Puut suovat tosin vain hataran suojan, mutta onhan siellä puuta
kiehauttaakseni keiton. Lapset kaipaavat jotakin, lämmittävää.»

Hän tarvitsi sinne saapuaksensa hyvänkin neljännestunnin. Päästyänsä
metsikköön kapeata polkua pitkin, asetti hän kärrynsä miilumiesten
polttamalle aukeamalle. Viivyttelemättä hän veti kärryistä esille
vanhan padan, vesipullon ja viisi suurta, lahjaksi saatua naurista.
Naemi kyykistyi kuivimman puunrungon suojaan, nosti sisarensa sivulleen
ja alkoi kuoria nauriita. Isä läksi etsimään kuivia risuja.

Kahden jäätyänsä alkoivat tyttöset nauraa. Heidän naurunsa kajahti
huoletonna kuin lintujen liverrys sateessa ja hämyssä läheiselle
tielle. Isäkin kuuli sen. Hän oli edennyt heistä vain hiukan ja
kuljeskeli puolikaaressa lähistössä. Lasten naurua kuullessaan oli
Louarnin viimeinenkin mielenlujuus lopussa. Lapset eivät käsittäneet,
että oltiin Bretagnen rajoista ulohtaalla, samoamassa yhä kauemmaksi
kohti kylmää, lemmetöntä maailmaa, ja että talvi oli tulossa ja heidän
elämänsä epätietoisuus sekä satunnaisten olinpaikkojen epävarmuus
enenemässä päivä päivältä. He eivät tienneet mitään kuristavasta
kuoleman ja pelon kauhusta, joka hiipii yön yltyessä metsistä, saaden
onnellisimmankin olennon itkemään.

Louarn palasi vihdoinkin lastensa luo tuoden kahmalollisen tuoreita
varpuja ja puristetussa kädessään kourallisen sammalia.

Pata oli laitojaan myöten täynnä vettä ja neljään osaan lohkaistuja
nauriita. Louarn keräsi kiviä liedeksi, sulloi saaliinsa sinne ja
sytytti tulen tulitikulla, jonka hän oli ottanut säilöstä vanhasta
sarvisesta nuuskarasiastaan. Puut eivät ottaneet tulta. Liedestä
tuprusi vain savupilvi, häipyen samassa kosteaan, kiusoittavaan sumuun.

»Meidän on saatava kuivia lehtiä», selitti Louarn. »Ota sinä, Naemi,
tikut, minä etsin lehtiä. Tulee kolea yö, lapsi parat.»

Hän puheli hatuttomin päin, tukka sateen lioittamana ja tähyillen
itäilmoihin, jossa pitkä, kellertävä käärmeikäs juova kiemurteli
taivasta. Se oli viimeinen valo maan ja raskaiden, hiljaa kulkuaan
keinuvien pilvien välillä. Siellä kaukana, Louarn, siellä oli sinulla
muinoin yön yltäessä kirkas, toisen tekemä tuli, siellä tervehtivät
sinua avoimet armaat kädet!

»Ei!» mumisi hän, »en halua enää milloinkaan katsoa sinne päin, en
koskaan enää! — Tulee kylmä, pikku raukat», jatkoi hän ääneen.

Hän läksi etsimään kuivia lehtiä. Naemi koki vuorostaan sytytellä tulta
ja nauroi, kun se ei onnistunut. Kosteat kuurot sammuttivat tulen
tuokiossa. Naemin lapsekas nauru kiiri lähimetsään.

Äkkiä hän lakkasi nauramasta. Isä, joka oli kolmisenkymmenen metrin
päässä, kuuli hänen puhuvan. Hän ei nähnyt häntä, sillä pilvet
olivat saenneet ja oli pimennyt. Naemi puheli — mutta kenen kanssa?
Ei ainakaan sisarensa. Lapset eivät lavertele keskenään samassa
äänilajissa kuin keskustellessaan aikaisten kanssa. Hän puhelee
autiossa metsässä, vastaa hiljaa kysymyksiin. Tuuli ei ollut Louarniin
päin, eikä isä eroittanut sanoja. Kun hän uteliaisuudesta kyyristyneenä
läheni lapsiaan, sykytti hänen sydämensä suuttumuksesta. Jos vieras
vain on kulkuri, tappelee hän tuntemattoman kanssa! Miksi? Siksi että
— että hän on kieltänyt Naemia puhuttelemasta sellaisia ja siksi, että
viha ja suru myllersivät tänään rinnatusten isän povessa. — Louarn
kääntyi, puristi lehtiä kourissaan ja astui äänetönnä esiin. Kolme
olentoa oli kumartuneena nuotion luona, kaksi pientä ja kolmas kookas.
Hän kuuli äänen kehoittavan:

»Ojenna tikut tänne, pienoiseni. Minä sytytän tulen.»

»Naemi, älä anna!» huudahti Louarn. »Minä kiellän.» Hän seisoi
kookkaana ihan heidän lähellänsä. Fosforiliekki leimahti parin
leveähkön kämmenen suojassa. Nopeassa kirkkaassa valossa kajastuivat
hetkiseksi sateisesta yöstä voimakkaat ja lujapiirteiset kasvot,
hohtaen punertavina pimeää taustaa vasten. Olento oli nainen. Hän oli
katsellut myös Louarnia ja lausui:

»Jos haluat, niin keitän liemen.»

»En!» ärjäsi Louarn. »Mene matkaasi! En halua mihinkään tekemisiin
kanssasi!»

He olivat tuskin pari metriä toisistaan. Molemmat olivat samaa kokoa.
Nainen oli kumartunut Louarnin kiellosta vähääkään välittämättä
virittämään valkeata. Sankan sauhun seasta leimahti padan alta
liekki ja levitti loistettaan ruohostoon, istuviin lapsiin ja naisen
kasvoihin. Nainen istuutui maahan ja pälyili sieltä naureskellen
bretagnelaista. Naurussa oli omituinen häikäilemättömyyden, varmuuden
ja uteliaisuuden sävy.

»Haluatko, että laitan liemen?»

»En!»

Mutta Louarn ei yrittänyt eleelläkään häätää häntä.

Naisella oli valtava, kutrikas, musta, päälaelle kiinnitetty
päähineetön tukka. Hän katseli kotvan äänetönnä Louarnia. Tuli
tuikutteli iloisesti. Sitten nousi nainen sulavin, pehmein liikkein.
Hänen puheessansa oli vallan toinen, Louarnin sisimpään hipuva sävy,
kun hän katsettaan hellittämättä huomautti:

»Sano, laitanko liemen? Joka päivä? Niin kauan kuin viihdymme yhdessä?
Näethän, ettet voi vaalia noita lapsia yksin!»

Louarn ei vastannut, vaan loittoni lieskan hohteesta hämyyn muka
lisää polttopuita poimimaan. Poistuessaan tuijotti hän naiseen
silmää räpäyttämättä. Tulen heijastuksessa näytti nainen nuorelta ja
voimakkaalta, mutta rumalta.

Palattuansakaan ei Louarn lausunut sanaakaan. Hän jäi syömään naisen
laittamaa lientä. — — —

       *       *       *       *       *

Kolmen päivän perästä laskeutui seurue nelihenkisenä samaista tietä.
Naisella, harhailevaan vaeltajaan liittyneellä kulkurilla, joka oli
joko häädetty jostakin maantiematkueesta tai laskettu äskettäin
ojennuslaitoksesta, oli vaatemytty kainalossaan. Pikku Naemi
piiperteli hänen kintereillään, arkana, helmuksiin hakeltuneena ja
puolittain juosten, ettei jäisi jälelle. Nainen asteli nopeasti,
ahteessa kevenneitä kärryjään lykkäilevää Louarnia odottelematta.
Louarn kuljetti näet Lucienneä kärryissä kuten ennenkin. Mies oli
entistä synkempi eikä enää leperrellyt lapsillensa. Hänen katseestaan
oli kadonnut nöyrän hyväntahtoinen tuikahdus. Se ei elähtynyt edes
seuralaiseksi otettua naistakaan silmäillessä. Nainenkin näytti olevan
Louarnista välittämätön. Taivalsihan vain ojan parrasta huolettomin
ryhdein ja vaaniskeli maanteille tottuneen vaeltajan tavoin urkkien
ympäristöään. Kun tien ohessa oli hedelmäpuutarha, puikahti hän aidan
ylitse poimimaan omenoita, päärynöitä tai viinirypäleitä. Louarnin
tarvitsi vain viitata, niin nainen alkoi heti askaroida lasten
kanssa, antoi niille ruokaa, kanteli hankalimmat matkat tai korjaili
pienokaisten pukuja ja kuluneita sukkia pysähdyspaikoissa. Hän ei ollut
kovin kärkäs avunantoon, vaikkei vastustellutkaan. Lakkaamatta hän
pureskeli valkoisilla hampaillaan heinänkortta.

Nelihenkinen matkue laskeutui sanaa lausumatta hiekoitettua tietä:
Louarn Lucienneä lykäten keskellä, nainen vasemmalla puolen ja Naemi
hänen liepeissänsä. Oli ihana päivä; säteilevä päiväpaiste tuntui
tulvivan siunaten syksyn saaliille. Viiniköynnös kierteli harvojen
koiranheisipuu-, happomarjapensas- ja humala-aitojen kupeilla. Miltei
kaikkialla koottiin viinisatoa; uuden viinin tuoksu tulvi kummuilta
viinitarhojen alisiin poppeleihin ja pajuihin. Louarn ei ollut koskaan
ennen tunteilut sitä voimakasta tuoksua, joka leijailee kuukausikauden
Ranskan lämpimimpien maakuntien kukkuloiden yllä. Hän oli huumasta
miltei pyörtyä. Mutta kun länsituuli aika ajoin viillytti ilman,
kohotti Louarn kuihtuneet kasvonsa kohti taivasta tervehtien tuulta
vanhana tuttuna matkatoverinansa. Rakkaat mietteet ja tunteet silloin
palasivat.

Tien viimeiseen mutkaan pysähtyi kulkuri. Hänen alati vaiti-olevat
huulensa kuiskasivat yhden ainoan sanan:

»Meri!»

Hänen edessään oli niitty, laakea kuin maantiekin, ja sen tuolla puolen
lainehti leveä joki. Se oli majesteetillinen kuin bretagnelaiset
merenpoukamat, jotka vilkkaiden purojen suista kamppaillen laajenevat
kallioiden keskeisiksi lahdelmiksi. Joellakin oli oma hiekkarantansa,
omat lahdelmansa, vuoksensa ja luoteensa ja se laajeni länteen. Louarn,
jota ei ollut mikään matkan varrella syvemmin liikuttanut, uudisti
syvin henkäyksin:

»Meri! Meri!»

Nainen kohautti halveksien hartioitaan.

»Vähänpä sinä vielä tiedät! Sehän on Loire!»

He jatkoivat matkaansa, astellen niityn poikki. Kosteiden sumujen ja
äsken puserretun viinin sekainen tuuli tohisi joelta heihin. Louarnin
silmät säteilivät, kimallellen virtaavan veden kaltaisina. Loiren nimi
ei tulkinnut hänelle hauistakaan. Hänen ajatuksissaan askaroitsi vain
saniaisella merenrannalla nouseva ja pakoova vesi. Sen tuolla puolen,
päätteli hän, lienee vihdoin Vendéekin. Mutta äkkiä kouristi hänen
rintaansa ajatus: hän oli nyt poistumaisillansa ijäksi Bretagnesta.
Hän hidasti käyntiänsä ja laahusteli kalpeana ääneti niittyä. Hänen
oli mentävä tuon mereksi mainitsemansa ja hänelle todellisena merenä
kuvastuvan ulapan ylitse, astuttava ylitse rajaviivan, jonka poikki ei
maanpakoon mentäessä enää silleen palata.

Nainen ei tajunnut Louarnin tulista tuskaa. Mutta kun Naemi samassa
sattumalta sivuutti isänsä, tarttui isä hänen käteensä. Lapsi huudahti:

»Purje! Katso, purje!»

Mutta Louarn katsoikin lasta, pikku Naemia, ja niin lempeästi, että
Naemi oudostui sekä silmäsi isäänsä tarkkaavaisena ja ikäänkuin
tiedustaen: »Mitä minä mahdoinkaan tehdä?»

Niitty, jota pitkin he taivalsivat päin Loiren tuulta, oli lähellä
Varadesia, mutta jokseenkin kaukana kylästä ja sillasta. He riensivät
rannalle, sillä Louarn oli nähnyt muutaman miehen valmisteleivan
siellä soutamaan joen ylitse. Hän huusi miehelle ja pyrki mukaan.
Mies katseli pientä matkuetta mielenkiintoisena. Kuten miltei kaikki
joenlaaksorahvas oli hänkin varakas ja piti puutetta puolittain syntinä.

»Ainahan miestä on autettava mäessä», tuumi mies. »Mutta minulla on
kiire. Kehoittakaapa kuhnailevaa vaimoanne joutumaan!»

Kuullessaan sanan »vaimoanne» hätkähti Louarn niin voimakkaasti, että
soutaja alkoi nauraa. Hänen herkkuinaan olivat viini ja valkea leipä,
eikä hän tarvinnut paljon syytä nauraakseen. Louarnin kumppali keräili
sieniä niityltä hameensa helmukseen. Louarnin huudosta huolimatta hän
löntysteli hitaasti kumartuen tuon tuostakin illalliseksi aiottua
saalistaan lisäilemään. Vaimon lähestyessä virkkoi airoonsa nojaileva
talonpoika naisen ruokkoamatonta asua ja pörröistä tukkaa katsellen:

»Hiiden huonoa ammattia tuo ainainen matkanteko! Siitä ei rahaa kuonnu!
Lähtekäämme!»

Vastaamatta astuivat he matalaan veneeseen. Kärryt ja kamsut
sijoitettiin siihen myös. Louarn istuutui Naemin kanssa keulatuhdolle.
Hän tarttui taas tyttösen käteen ja puristi sen kouraansa.

Hän ei lausunut sanaakaan eikä vilkaissutkaan lapsiinsa. Hänen
katseensa harhaili vain kimaltelevalla vedenkalvolla, jossa vene
liukui virran viemänä. Hän jäi tuijottamaan sinne, missä Loire häipyi
sinertävään etäisyyteen.

Naemi oli riemuissaan tällaisesta tuutimisesta: hänen ei tarvinnut
kävellä ja hän kulki kuitenkin eteenpäin. Keskellä joenuomaa tunsi
tyttönen isän käden kouristavan kiinteämmin. Hän näki isän kasvoihin
kohouneen kärsivän ilmeen, vaikkakin isä oli kääntyneenä puolittain
poispäin hänestä, kohti päivässä kauas silmänkantamattomiin päilyilevää
leveää uomaa.

»Lapsoseni», lausui hän hiljaa, »muistuuko mieleesi mitään, suurta
vettä silmäillessäsi?»

Louarn viittasi kädellään. Naemi seurasi katseellaan hänen kätensä
suuntaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Minä», jatkoi isä hiljaa, »muistan meren, sellaisena kuin se on
Yffiniacin luona ja Guettesin rantamalla. Muistatko sinä sen?»

Tällä kertaa vastasi hento ääni:

»En.»

»Etkö muista äidinisääsi, Le Clech kalastajaa, jolla myös oli vene?»

»En.»

»Kävimmehän me kerran häntä tervehtimässä, sinä ja sinun —»

Hän yritti sanoa: »sinä ja sinun äitisi Donatienne olitte mukana.»
Hän hillitsi kuitenkin mielensä, painoi päänsä rintaansa vasten.
Pienokainen kuuli hänen kuiskaavan:

»Olen vallan yksin maailmassa!»

Isä ei hievahtanut ennenkuin toiselle rannalle tultua. Silloin
hän nousi veneestä ja kiitti muutamin sanoin soutajaansa, joka
kiinnitti veneen ketjuilla ja poistui nopeasti. Louarn jäi seisomaan
hiekkarannalle pajupensaiden luo ja katselemaan joelle. Hän tajusi vain
yhden seikan: kaukana olevan Bretagnen, jota hän katseli viimeistä
kertaa.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan — hetki sitten kulkemaansa niittyä,
viiniviljelyksiä, maanteiden viiltelemää vihannuutta, kaikkea kauas
luodeilmoihin laajenevaa, vieläpä jotain, jonka hän oli näkevinään
kaiken tuon takaakin — että Naemi sai olla omin päinsä ja seuraajatar
estelemättä ehättäytyä koreinensa, kärryinensä edelle. Nainen sadatteli
häntä ääneensä. Louarn vain seisoi liikkumatta. Hänen sielunsa
samoili taas kotimailla. Kahlitsemattomana se kiiteli Louarnin
vastustelemisista välittämättä sinne, missä hän oli kärsinyt niin
paljon. Vain tunteakseen ainaista tuskaansa! Hetki oli jäähyväisten
heittoa. Hän syventyi siihen vallan kuin tuntien vain yksin koko
maailmassa tuon seudun, jossa hän oli perheensä pienessä piirissä
elämänsä elellyt. Jäähyväistensä syyn ja synkeyden tiesi hän yksin.

Kaukaa pajupensaikosta särähti huuto:

»Louarn, tuletko sinä?» Hän heräsi haaveistaan. Ääni jatkoi:

»Mihin päin minun nyt on mentävä?»

Hän vastasi:

»Eteenpäin, yhä vain eteenpäin!»

Sitten hän kääntyi seuraamaan kysyjää, onnetonta olentoa, samotakseen
hänen kanssansa yhä kauemmaksi kohti Ranskan sydäntä. — — —




»CAFÉ DONATIENNE.»


Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt
miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen
parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun
Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä
ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen,
tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin
laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café
Donatienne».

Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia
muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili
kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili
hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä
tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä.
Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili.
Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta
ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä
istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia
akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta
tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi
hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen
satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan
osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei
selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa
sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta
asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla
vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli
miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti
työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras
katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin
väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen,
olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat
palailivat jo tyhjine peltiastioineen.

Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden
kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän
syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui
ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan.
Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän
tietämättään elämän käänteentekevän hetken.

»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»

»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme
on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun
saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»

»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne
kaunistakin?»

»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku
ole odottelemassa.»

Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi
hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.

Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui
kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.

»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua.
Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa
haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni
kummiksi.»

»Sen uskon», vastasi emäntä.

»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre,
Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»

Mies alkoi nauraa ja puhallella kuppiinsa.

»Ajatelkaa! Minä tunnen Joel nimisenkin poikasen.» Hän nauroi taas.

Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi
hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen
ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien
seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Mitä te sanoitte?» kysäisi hän.

Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen
ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.

»Antakaa olla!»

»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin
tavannut Joel nimisen poikasen.»

»Vanhanko?»

»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»

»Kutripäisen?»

»Sitä en tarkoin muista —»

»Miellyttävän?»

»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»

Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.

»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani!
Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen
nimisen lapsen. Missä hän asuu?»

»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa
paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme
hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa.
Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden
ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja
sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan
miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»

Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.

»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella
minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö
minua!»

Hänen kätensä vapisi muurarin käsivarrella.

»Hänellä oli pikku siskokin, eikö totta?»

»Pikemmin suuri, miellyttävä, hieman teidän näköisenne —»

»Suuriko?»

»Niin. Sisaren kauniit silmät kimaltelivat kuin vesi.»

»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan
kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»

»Näin vielä muutaman pienokaisen.»

»Tytön?»

»Ei, pojan. Hänellä oli polvihousut. Sen muistan varmasti.»

Donatiennen kasvoissa vaihtui ilme.

»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»

Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön
mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle
sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli
niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:

»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme
lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään —
käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset
olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»

Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa
ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt
surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista
tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti
lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten
ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle
kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen
mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti
kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi
katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa
vapisivat huomattavasti.

Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:

»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»

»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta
minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»

»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan,
niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte
palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»

»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole
uhraus eikä mikään.»

Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen
marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.

»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko
teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane
pahaksenne? Hyvästi!»

Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa,
lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut
hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten
ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa,
kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana.
Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon
valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin
hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt
pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi.
Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä
taipuisa.

Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja
kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun
nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:

»Unohditko kenties isäntäsi?»

Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme.
Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:

»Kahvisi on liedellä. Ota vain.»

»Vierashan sen särpi?»

»Annoin hänelle omani. Pane maata uudelleen.»

Hän ojensi kätensä ovea kohti.

»Pysähdy!»

Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia
nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset
housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja
siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän
ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut
komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama
vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian
lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja
uni ottelivat keskenään.

»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.

Mies risti kätensä rinnoillensa.

»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»

»Olet siis taaskin mustankipeä?»

»Kenties».

»Tuolle savensotkijalle?»

Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja
kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään,
kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä
säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen
kaunismuotoinen bretagnetar.

»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen
käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»

Donatienne kohautti hartioitaan.

»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me
vihityt, mitä? Mitä arvelet?»

»Mitä tuo mies sanoi?»

»Se on minun asiani!»

»Donatienne!»

Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin
kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä,
taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.

»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä
kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin!
Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen
sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle,
joka elät minun kustannuksellani!»

Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.

Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän
oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että
toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset,
hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.

Hän uudisti:

»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»

Sanat osuivat sangen arkaan kohtaan, koska mies vastasi väkinäisesti:

»Ei ole työtä, tiedäthän.»

»Ei, laiskotteleville vetelyksille ei ole koskaan työtä!»

Mikäli mies koki pelastaa nahkansa, sikäli nainen jatkaen tulistui:

»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole
käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»

Mies pisti pilkaten:

»Olet liian vanha!»

»En liioin livahtaakseni tieheni.»

Mies siristeli silmiänsä ja kysyi hammasta purren:

»Minne sinä sitten aiot mennä?»

Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä
sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa
ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun,
entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja
läksi.

Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän
kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen
toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava
kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä
helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä
muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin
hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene
huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.

Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita
rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla
katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt
siitä saakka, kun —

Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville
hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja
ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän
ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa,
Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä,
joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin
katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan
jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.

Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä.
Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.

Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros
Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä
syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi
ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen
suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa
pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän
oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja
äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama
lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa
joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että
pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista,
kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä.
— Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten
lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä:
»Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla.
Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa.
Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut
valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.

Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun
varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät
kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina
sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei
ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton
edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa
etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia
ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen.
Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen
herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen,
te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja
Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne
katsomaan.»

Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen
suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio
ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa.
Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin
syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon,
turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui
ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä
keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä,
salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät
vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja
häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.

Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut
enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa
turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle
naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan
teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa
ja jonkun kysyessä:

»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut
viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen
muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»

Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia
lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät
hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten
ihastellut.

Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä
että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä
mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla
puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä
käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon
rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja
turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan
heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden.
Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän
asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen
kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.

Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli
murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli
väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä
imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon
asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti
raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä
säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin
sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui
lopuksi:

»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille
tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta.
Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä
onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne
takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni,
voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa
kerroksessa kanssamme.»

Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti
menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli
köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi
ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin
tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa
kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä
vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain
elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan
tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen
läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi
lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka
menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan
kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös
se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat
virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset
suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo,
ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen
turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka
ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen
äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen
tuhosi turmio.

Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän
ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut
kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja
teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut,
salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset
raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat
kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä
alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja
rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.

Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.

Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja
naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija
tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa
varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista
vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili
valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät
kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei
uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla
tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!»
Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut
Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin
häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat
sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he
enää kirjoitakaan kertaakaan!»

Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua
bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei
ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut
puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri
siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin
kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun
pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja,
alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa
— muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu
vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta
pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti
naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä
bretagnetarta.

Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät.
Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa
ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä
omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin
oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä
huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet
kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla
olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat
hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat,
lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti
päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös
tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja
omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä
kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa
laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun,
pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.

Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen
eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus
kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti:
»Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa,
Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti
vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa
kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään
miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa
huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta:
»Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja
kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei
ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen
lapsinensa.»

Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä
tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei
ollut saanut sanaakaan Louarnilta.

Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli
kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä
— tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta.
Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta
voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki
olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja
pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen
terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet
kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen
vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan
sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille
ystävilleen:

»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin
sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä
neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö
totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan
lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen
puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä,
virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»

Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin
hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut
palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän
häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla,
jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa
hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai
kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan
ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä
näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja
heikkoudesta kieroon katsovin silmin.

Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän
oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain
tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista.
Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien
ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta.
Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän
saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi
syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen
synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi.
Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin
kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön
murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan.
Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa
vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä
frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan
naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi
kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän
palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.

Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi
nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa
taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen
sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen
ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän
ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan
ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.

Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa
piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa,
palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti
kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen
toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän
oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti
kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa,
esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä
perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa
viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen
todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli
toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne
hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi
Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui
hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet
toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan
he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä
järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa
rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken
huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi
kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä
rauhaa.

Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä
sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja
uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina,
kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän
oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden
epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa
hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas
joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa
läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut,
laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan
jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla
Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä
myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa
velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa
enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet
sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta.
Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!

Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta
saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän
ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa
kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi
hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus,
levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne
ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli
Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti!
On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan
näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä
puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on
hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut
vallan varmaan —»

Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen
katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain
ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno
sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi.
Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta
kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.

Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies
oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan
lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.

Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.

Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray
istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla,
jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä
tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset
heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.»
Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:

»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita.
Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi
paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana
teatteriin, mitä?»

Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän
sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua
olutlasillisesta.

Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat
seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui,
kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin
lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki
ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.

Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin
muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän.
Mistä nyt saan hänet käsiini?»

Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut
tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä?
Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys,
mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet.
— Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän
selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri
Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti,
etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole
ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava —
kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä?
Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki
kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen
avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren
salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut
kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä
vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet
kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.

Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli:
»Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä
näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he
ovat.» —




TEATTERISSA.


Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne
pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja
mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä.
Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn
karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa.
Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä
vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa,
että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja.
Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä
muusta kuin huvittelustansa.»

Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen
vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen
kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää
aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen
vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen
voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja
olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.

Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut.
Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta
vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava
laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien
Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi
Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä
ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut
palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa
näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin
hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä
paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä
vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen
näyttelijöihin vilkaisuakaan.

Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki
keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin.
Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja,
ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli
kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja
tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen
elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin
voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut
häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita,
pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi
hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän
tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa
kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa
avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren,
punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin.
Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin
rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti.
Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas
liikkumattomaksi.

Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä,
että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi
pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin
poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on
kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että
lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan
äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli:
saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni.
Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt
katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla
lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi
kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri,
puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva
mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä
niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein
näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli
kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät
voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla
kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun
juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja
tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa
ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä
hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te
todellakin?»

Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin,
jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei
toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan
hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa
nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän
olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.

»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin
kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen
Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden
matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua!
Kärsimykseni ovat kauheat!»

Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa
kääntänyt Bastien Laray kysäsi:

»Sinä et naurakaan, Donatienne?»

»En.»

»Etkö kuule puhetta?»

»En.»

»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat
sitten?»

Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili
lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän
näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa
kohden ja ääneen pyytävän:

»Antaisitteko hänet hetkiseksi polvelleni?»

»Haluttaisiko teitä?»

»Se tekisi minulle hyvää; itselläni ei ole enää ainoatakaan —»

Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja
sääli häntä.

»Joudut naurunalaiseksi, Donatienne!» lausui Bastien Laray.

Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut
lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle.
Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman
levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut
enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui
auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta
pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja
sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin
katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon
tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä
palautetuksi.

Kappale loppui ja väliverho laski.

»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka
takaisin ja lähtekäämme!»

Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa
tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna
aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.

»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.

Hän poistui Bastien Larayn kanssa.

He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray
oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle.
Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen.
Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai
nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin
levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki
kauan.

Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen
surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden
murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan.
Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei
tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi
oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä.
Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli
luvannut palata.

Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä.
Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa
hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut
kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän
katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä.
Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät
ja millaisissa puvuissa kulkenevat?

Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat
pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.

Maaliskuu hipui hitaasti, päivä päivältä.




OHIKULKIJA.


Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva
tasanko.

Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana
ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään
matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa.
Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon
ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden.
Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä.
Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse.
He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden
perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat
kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana
toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine
tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit
olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin
lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä,
että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä.
Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja
näivetti usein hedelmät vihantina.

Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman
asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja
halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne
lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen
kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä
kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista
aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin
korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat
käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu
leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei
ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle
kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan,
puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.

Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta
vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta
näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät
eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi
päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat
kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut,
ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri.
Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään
koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas
eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita
liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle
tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa
puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti
huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja
keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne
pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta
tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat;
nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi
vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.

Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen,
tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta
tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija
oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva
tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa
keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli
matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat
yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja
kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen
metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä,
asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan.
Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten
tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa
pienen pesijättären huomiota.

Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni,
kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka
väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa
tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä
oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli
tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta
sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi
olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken
lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.

Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän.
Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet,
paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön,
hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni
aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset,
silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin
Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja
umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti
kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen
korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän
olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin
laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai
kuusivuotinen poikanen ovensuussa.

Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa
tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä
kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle,
junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan
kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli
tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa
huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan
nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja
näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki
takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen
ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan
siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista:

»Saisinko täältä lasin viiniä, tyttöseni?»

Mies otaksui keksimänsä kysymyksen oivalliseksi.

Tyttö vastasi:

»Meillä on vain vettä.»

»Saman tekevää! Antakaa sitten lasillinen vettä. Olen, nähkääs,
janoissani.»

Vastaamatta katseli tyttö häntä vielä kerran vakuuttuaksensa, ettei
mies vain ollut konnamainen kulkuri. Sitten hän silmäsi arasti kylää
kohti. Nopeasti kääntyen hän vastasi vakavin ilmein:

»Haen teille vettä.»

Silmänräpäyksessä oli hän kiitänyt tupaan ja kaapannut sangosta vettä
sekä palasi kantaen ojennetussa kädessään äärillänsä olevaa vesilasia.
Vesi poreili sinertävinä kuplina.

»Se on raikasta ja hyvää», sanoi hän, »saatte nähdä.»

Mies heitti hattunsa, joi veden yhdellä siemauksella, ja ojensi lasin
tytölle aidan ylitse.

»Kiitos, Naemi neiti», sanoi hän.

Tyttö otti ojennetun lasin ja jäi seisomaan. Hänen hämmästyksensä
kasvoi ja nuorien kasvojen ilme kävi levottomaksi, miltei vihaiseksi.

»Harva neidittelee minua, mutta nimeni on todellakin Naemi. Mistä te
sen tiedätte?»

»Näin teidät viime vuonna mennessäni tästä ohitse Parisiin. Ettekö
muista?»

»En.»

»Toverini tutustutti minut taloonne. 'Tässä talossa asuu muualta
tullutta väkeä', sanoi hän. 'He ovat kaukaa kotoisin. Talossa on Joel
niminen poika'. — Onko se totta?»

» Kyllä. »

»Onko poika tuo tuolla?»

»Ei, hän on Baptiste. Joel on isän mukana louhimolla.»

»Montako siskosta teitä on?»

»Neljä.»

»Sepä ikävää!»

»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi
hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.

»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä
oli ikävää!»

»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun
on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta
kanssanne, saisin aika läksytyksen!»

Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän
voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle
vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle.
Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan
luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te
taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.»
Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen.
Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita
kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen
naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan
aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.

»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua
maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse,
eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista.
Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin
puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»

Tyttönen läheni kolmisen askelta käsiliinaa pidellen.

»Tapasin vain Parisissa erään, jonka arvelen sukulaiseksenne.»

»En tunne ketään sukulaista», vastasi Naemi. »Oliko hän mies?»

»Ei.»

Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan;
hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina.
Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen
hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan
kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:

»Hän siis elää?»

»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun
riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta
seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan
neljä sisarusta?»

»Niin, Baptiste on nuorin, sitten Joel, Lucienne ja minä — siis neljä.»

»En ole kuullut kuin kolmesta. Oletteko te kaikki Bretagnesta peräisin?»

»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä
kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»

»Onko äitinne täällä?»

Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta.
Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin
niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies
hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän
kumartuen kuiskasi nopeasti:

»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan
myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli
matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole
kenkään enää nähnyt.»

»Mikä hänen nimensä oli?»

»Donatienne.»

»Sittenpä olen minä hänet nähnyt!» sanoi mies.

»Mitä sanotte? Oletteko te nähnyt hänet?»

»Kyllä, vieläpä puhellutkin hänen kanssansa.»

Tyttö alkoi itkeä. Kyynelöivin katsein hän tähysti miehen pään ylitse
puiden latvuksiin. Kenties näki hän siellä Donatienneksi nimittämänsä
naisen kuvan. Sitten hän sulki silmänsä sekä nyyhkytti ja hymyili
samalla kertaa mielikuvallensa.

»Sanokaahan, puheliko hän minusta?»

»Teistä kaikista.»

»Sitten hän ei ole unohtanut meitä, kuten väitetään. Minä tiesin sen.
Minä olin siitä varma. Minä rakastin häntä. — Onko hän vanha?»

»Ei suinkaan! Hän on vielä kaunis nainen.»

Mies tuumi mielessänsä:

»Sellaiseksi tekin tulette kerran. Te olette hänen nuoruuden kuvansa.»

Ääneen lausui hän vain:

»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi
hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti:
‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos
hän vain saisi luvan —»

»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä.
»Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt
hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat
siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen
soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»

»Kutka toiset?»

Naemi vastasi kiivaasti ja innokkaasti, kuin Donatienne:

»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan
tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä
monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi',
he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa
Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele
enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen
elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»

Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen
muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja
ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:

»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä.
Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen
kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa
isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa
louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties
te —»

»Oh!» vastasi mies, »minä en säikähdä!»

Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja
lausui hattua heilauttaen:

»Sanonko nähneeni Naemin?»

Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei
voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle.
Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään
jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.

Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa
miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka.
Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli
uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt
hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan.
Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla
tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen,
pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.

»Mitä sinä siellä töllötät, laiskio? Mitä sinä tuijotat?»

Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:

»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt
pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»

Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi
puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa
ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt
pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan
veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä
tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine
silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta.
Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti
voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat
naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa
naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen
oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut
tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen
hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli
Bretagnessa toinen äiti.»

»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko
liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut
kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»

»Panin ensin pesun kuivamaan», vastasi Naemi.

»Ensin! Ensin tulee isäsi tuokiossa kotiin ja minä sanon hänelle, että
sinä olet tyhjäntoimittaja kakara.»

Lucienne toi säkillisen kivihiiliä ja korillisen äsken silitettyjä
päähineitä. Viimeisenä vääntäysi Baptiste, kuoriskellen lasisirpaleella
pajunoksaa.

»Äiti», lausui Lucienne, »kivihiilet ovat tässä. Mutta anna nyt Naemin
tehdä jotakin. Nyt on hänen vuoronsa.»

»Louarnska» viittasi vajaan, jossa perunavarastoa säilytettiin ja
ärjäisi:

»Suoriudu, laiskuri, ja laita liemi kuntoon!»

Naemi oli sillä kertaa loukkaantuneempi kuin koskaan ennen. Sydämensä
syvimmässä oli hänellä vakuutus, ettei todellinen äiti olisi
milloinkaan puhunut eikä menetellyt kuin tuo nainen. Sen sijaan, että
olisi tuokiossa totellut, hän riisui esiliinansa ja vastasi:

»Sen voitte itse tehdä! Haluan muuttaa kuivaa ylleni. Olen likomärkä ja
ahertanut enemmän kuin te.»

Toinen oli tummanpunainen kiukusta.

»Kurja epatto, etkö tottele! Sinä hangottelet vastaan! Sinä uhmailet
minulle!»

Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta
Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan
kolkkaan ja putosi permannolle.

»Minä opetan sinut!» kiljui »Louarnska».

Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa
sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.

»Mitä nyt taas?» kysyi hillitty, matala miesääni.

Tulija oli Louarn.

Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus
ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun
bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen
luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui
rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa
valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon
juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut,
kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät
kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat
hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa
olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat
harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen
meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen
tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa
värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli
painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan
nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää,
somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen
rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän
oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.

Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä
harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita
tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen
harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie
leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi
työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien.
Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä
ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen
raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa
rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva
laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka
muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja
palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen
harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa
kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties
muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä
sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten
vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden
keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei
löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita
vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle
meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä
läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut
tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen,
kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa
ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin
munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.

Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun
iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä
tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.

»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä
puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»

»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä
inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti,
joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut
edes lientäkään valmiiksi!»

Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden
kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti
painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan
suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.

Vaimon lopetettua lausui Louarn:

»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»

Tyttönen pudisti päätänsä.

»Pyydä anteeksi!» uudisti Louarn.

Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta
selvästi ja nopeasti:

»Hän ei ole äitini! Hän inhoo minua. Minun äitini oli Donatienne.»

»Mitä sanot?»

Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä
uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti
vaimo parjaustulvansa Louarniin:

»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi.
Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden
kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä
et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat
kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja
lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»

»Mene sitten!» vastasi Louarn hellittäen hänestä.

Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi
tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava
liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella
Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun,
vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita.
Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä
menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen
verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä.
Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan
ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat
matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain
ruskotti kirkkaammin.

Louarnin sydäntä pakoitti. Hän ajatteli Donatienneä.

Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin,
jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa
Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut
enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan
levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi
nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja
juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan
ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton,
vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt
lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta,
mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut
lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on
hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että
vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan
ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä
vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan
ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä
pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta
ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä
sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli
tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»

Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia
ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen
kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja
äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin
herkkä kuin äidin.

Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut
maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi.
Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua
viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle
sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli
Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat
puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja
paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle
kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä
paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen,
hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja
leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan
hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.

Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen
katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella
arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:

»Vainoaako hän minua lakkaamatta?»

»Mitä sanoit?» kysäsi Naemi, suoristautuen hurstia laskostellessansa.

Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen
kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.

Naemin teki mieli uskoa salaisuus isällensä.

Mutta hän ei uskaltanutkaan — — —

Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle
ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet
ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.

Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle,
sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa
oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli
näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa.
Väliin hän kuiskasi:

»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut
taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta!
Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa
sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä
ei kuulisi kukaan!»

Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka
puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja
virkistävää tehtäväänsä.

Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut
aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli
muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin
varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli
hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa
salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.




KESÄ.


Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa.
Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä
pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin
syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön
kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä:
»He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia
seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti,
joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä
pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa
syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat
otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli
oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin
palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta?
Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti
lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa
olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin
en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli
mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä
kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen
luoksensa!»

Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton
aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.

Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa
siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee.
Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo
satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut.
»Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin
eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa,
kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä,
ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan
että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.

Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa
Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin
metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet
lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja
heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen
lentoon kohti ulapan rantaa.

Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen
kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.

Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin
juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn,
iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa
takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet
koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa.
Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan
päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi
ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä
hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä
autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa
yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.

Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet.
Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven
kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään
laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat,
kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he
kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.

He olivat huutaneet jonkun juoksemaan kylmää vettä ja kääreitä.

Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa.
Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat;
eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä
sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat
kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon
laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän
silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.

Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle
kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.

Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.

»Mitä nyt? Vastatkaa! Onko hän kuollut?»

»Menkää, Naemi — rientäkää tupaan ja poistakaa peite vuoteelta.»

»Hän ei voi puhua! Hän ei näe meitä! Oi, veri valuu! Isä! Isä!»

Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista
sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet
veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle
akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.

»Onko hän kuollut?» kysyi Naemi.

Pari kauhun ja väsymyksen lamauttamaa vanhaa louhijaa kääntyi häneen
päin.

»Tuskin vain; hän hengittää vielä.»

Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin
tieltä lausuen:

»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko
toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä
en kuhnustele.»

Naemin kumartuessa kuuntelemaan vieläkö isä hengitti, jatkoi mies:

»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn
ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin
korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän
oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin
silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut
enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»

Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi
hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa
oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan
kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat
miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:

»Työ uhrinsa tahtoo. — Onni ei ole kaikille yhtäläinen. Louarn parka!»

Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista
tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin
paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat
olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden
riekaleita täynnänsä.

Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt
tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.

Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli
seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa.
Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta
kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta
lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä
vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen
nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän
sukelsi taas pois.

Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle
miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli
eksynyt tiellä.

»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän
on? »

»Tuolla tuvassa, ettekö kuule?»

Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet
perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella
viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja
tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi
jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!»
pitentyen tuskan kiihtyessä.

»Katsokaamme hänen jalkojansa!»

Ripeästi viskasi lääkäri peitteen ja hurstin seinämälle.

Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut
lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla
sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.

Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville
pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen
vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri
kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita;
hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen.
Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli
tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.

»Louarnska» kieppui edestakaisin hokien puoliääneen:

»Herra tohtori, kuoleeko hän?»

Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi
kerran kysymyksen kuullen:

»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken
tarmonsa.»

Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja
hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.

»Mitä sanot? Etkö voi parantaa häntä?»

»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja
saippuata hakien.

»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»

Lääkäri tarttui vastaamatta kylän naisen ojentamaan pyyhkeeseen.

Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita
ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien
tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.

Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon
olennon. Naemi kysäisi:

»Onko totta, herra tohtori, ettei hän enää koskaan voi tehdä työtä?»

Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt
päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista,
jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui
nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan
ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten
kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen,
tuomitun tytär.

»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen
puolestansa.»

»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista.
Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen
voimakas.»

Lääkäri katseli pientä hentoa tyttöstä.

»Entä pienokaiset?»

»Heidät huoltaa Lucienne. Me sovimme äsken kahden kaikesta.»

»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen
päivällisten paikkeilla.»

Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin
huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia
häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten
ne häipyivät näkyvistä.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön
vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne.
Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt
taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän
haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello
yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä
saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan
maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä,
mutta ei hymyillyt hänelle.

Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin
aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin
kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.

Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve
ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska»
pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.

Tyttö palasi turpeinensa. Nainen ei ollut vieläkään virittänyt tulta.

Samassa alkoivat kukot kiekua. Kylän naiset astuivat sisään.

»Missä äitisi on, tyttöseni?» kysäisivät he.

»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä
noustuani.»

»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole
vielä auki.»

»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja»,
vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»

Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja
mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei
kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme.
Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään
lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa»
ollut kukaan nähnyt.

Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo —
arveli:

»Lie mennyt ja lopettanut itsensä.»

»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas,
oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän
ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä
pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»

Naemi vastasi vain:

»Älkää vain hiiskuko siitä lapsille.»

Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen
kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa
»Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste,
joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti,
missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja
kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.

Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen.
Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä
sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin
kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla
hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat,
lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän
ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama,
näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran
nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta
hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat.
Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle,
mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli
tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja
sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa
ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti
heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen
kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän
välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen,
syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei
muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa
edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus
ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi
hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä
keinutellut köydestä.

Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken
hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset
muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti.
Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin
kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle
sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista
hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan
sanan:

»Donatienne!»

Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei
pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.

Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen,
jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet
kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen,
sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa
soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä
mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»

Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat,
posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville
levisi kuoleman kalpeus.

Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon
tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän
poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin
huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.

Hän aikoi kirjoittaa.

Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi
kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti
ohikulkijalta saamansa osoitteen.

Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä
ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon
pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.

»Toimitetaan, tyttöseni!» sanoi hän.

Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa,
sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat
kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana
hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt
punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut
pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt
kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.»
Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän,
koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje
matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut
jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin
nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin
kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän
talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa
tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi
kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!»
Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien
häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.

Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää
kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti
hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi
Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:

»Minne me menemme?»

Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki.
Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea,
punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla
kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja
kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.

Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen
huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu
sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä
pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan
loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle
kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on
hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion
suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat
hänelle kaukaa:

»Voiko isäsi tänään paremmin, pikku Naemi?»

Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu
kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen
sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä
on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja
sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel
ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne
me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä
maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun
laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään,
puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on
istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja,
kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden
yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson
tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää
tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu
vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä
näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat,
joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet
Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä
säteillänsä.

»Näetkö tiellä ketään?» kysyi Naemi.

»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori
tätä tietä?»

»Ei, vaan äitimme», vastaa Naemi.

»Tiedäthän, että hän on mennyt menojansa!» lausuu Lucienne.

Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat
kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin
vastaa:

»Hän, joka saapuu, hän on meidän oikea äitimme.»

Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas
etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja
kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.

»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin
tehnyt.

Naemi vastaa:

»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa,
lapset.»

He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi
ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo
katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.

Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä
ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa
valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen
sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»

Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin
eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että
nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat
hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa.
Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä
kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.

Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle,
vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli
menettänyt toivonsa.




ÄITI.


Neljäntenä päivänä eivät lapset menneet louhimolle.

Mutta silloin oli nuori nainen matkalla heidän luoksensa. Hän oli
saanut kirjeen vasta samana aamuna, sillä munakauppias oli unohtanut
tämän kallisarvoisen paperin puseronsa taskuun. Outona oudoilla
mailla matkasi nainen nyt rataansa, kyyhöttäen kumarruksissansa, käsi
poskella, kolmannen luokan vaunun nurkassa.

Hänen ajatuksissapa askaroi painavimpana: miten astuisi hän heidän
eteensä? Mitä hän vastaisi heidän kysyessänsä: »Äiti, missä olet
ollut?» He eivät uskoisi, jos hän sanoisi: »Ja kuitenkin olen
rakastanut teitä aina!» Häneen ei luotettaisi, hänen oma synnyttämänsä
liha ja veri inhoisi häntä joskus, häntä painostaisi seitsemän vuoden
suuri synti, ja pienokaisten suudellessa hänen otsaansa, kalvaisi tuo
synti yhäkin! Hänen olisi elettävä omantunnontuskissa ja odotettava
miehensä kostoa ja katkeria syytöksiä! Hänen oli palattava muinaiseen,
sairauden yhäkin synkentämään surkeuteensa! Hänen oli tartuttava
taas muinoisiin, entistä raskaammilta tuntuviin askareihinsa, vailla
nuoruuden rohkeaa mieltä ja joustavuutta. Tuollainen tulevaisuus! Ja
sittenkin hän kiisi suoraan sen syliin!

Hän oudosteli matkalle lähtöänsä eikä käsittänyt enää omaa itseänsä.
»Miksi tein sen? Lennän onnettomuuteni syliini Kaikki koituu vain
kurjemmaksi!»

Juna oli kiitänyt jo monta tuntia tietänsä. Aurinko paahtoi hänen
nurkkaansa. Se lähenteli jo laskuansa ja säteet sattuivat kaltevina
kuin tuulessa taipuva viljan korsi. Hän ei nähnyt eikä kuullut muuta
kuin oman tuskansa.

Niin, miten oli hän voinut päättää noin nopeasti? Lakkaamatta hän
toisteli muistostansa aamun pienimpiäkin tapauksia. Paljonko lienee
silloin kello ollut? Puoli kahdeksanko? Niillä vaiheilla — ehkä
enemmänkin. Hän oli ollut juuri lähdössä ostoksillensa. Vastoin
tapaansa oli hän pukeutunut olkihattuunsa. Muulloin kulki hän
kaupunginosassaan avopäin. Tulee kirjeenkantaja. Kirje. — Hän ei tunne
käsialaa. — Hän avaa, lukee. — Kahvilassa ei ole ketään — onneksi! Hän
saa suudella paperia kymmenen, kaksikymmentä kertaa. Naemi on kyhännyt
kirjeen ja anoo apua! Hän ei epäröi hetkeäkään, eikä tuumiskele.
Naemi on hädässä, Naemi anoo apua! Hänen on matkustettava, on nähtävä
lapsista vanhin, hänen näköisensä, painettava hänet sydämellensä,
saatava heidät kaikki ympärillensä, tunnettava heidän kätösensä
kaulallaan. — Tuollaisen onnen kuvitelmakin oli niin valtava, että
Donatienne riensi kamariinsa, avasi kaapin ja kaivoi sen ylimmältä
hyllyltä liinaan ommellun, tomusta harmenneen mytyn.

»Mitä etsit, Donatienne? Miksi palasit?»

Bastien Laray oli puolinukuksissa.

»En mitään. Nuku sinä vain! Menen ompelijattarelle.»

Hän kiirehti kahvilaan, sieppasi kassan avaimen ja sulloi kaikki kassan
rahat taskuunsa. Muu sai jäädä miehelle. Donatienne ei ollut varas.
Laraylle jäi paljon enemmän kuin hän olisi voinut vaatiakaan. Ilon ja
pelon hullaannuttamana hyppäsi Donatienne lähimpään raitiovaunuun ja
sitten junaan.

Matkan jatkuessa hän alkoi toivoa yhä hartaammin, ettei juna ehtisikään
koskaan perille. Hän oli kiitävinään perikatoonsa. Matkan maalin
lähestyessä paisui hänen pelkonsa ja jokin hänessä jarrutti tehtyä
päätöstä vastaan. Hän oli kuin vapaaehtoisesti vangiksi antautuva, joka
ottelee oman itsensä kanssa ja mielii viime hetkellä väistyä. Parisiin
paluu ei johtunut hänen mieleensäkään. Se elämän osa oli jo eletty.
Hän oli orjuudestansa vapautunut. Miksi antautui hän sitten uuteen
orjuuteen? Helppohan oli poistua junasta mille asemalle tahansa ja
kotiutua johonkin kylään. — Hän elättäisi aina itsensä jotenkuten.

Donatienne tiesi, ettei matkan maaliin ollut enää kuin muutama
pysähdyspaikka, sillä päivä läheni laskuansa. Kaikki kimalteli kultana.
Kanervikkojen ja laidunten peittämillä ylänkötasangoilla kimaltelivat
lammikot kuivine kaislikkoinensa kultajuomuina tummien, sinipunervien
rantojensa suojassa. Auringon laskiessa olisi hän pääteasemallansa.
Donatienne nousi kolmasti junan seisahtuessa, kurotti kätensä myttyänsä
ottaaksensa ja päätti päättämällä poistua junasta jonnekin, jossa vain
tulevaisuuden pelko ei olisi ollut painostamassa. Mutta jokin pelkoa
voimakkaampi esti hänet pakenemasta. Hän kuuli kolmasti, vallan kuin
meren mylvinnän näkymättömästä maanalaisesta luolasta huutamana nimet:
Naemi, Lucienne, Joel. Hän muisti hameensa rintamuksiin kätkemänsä
kirjeen joka ainoan sanan: »On sattunut onnettomuus. Isältä musertuivat
tänään jalat. Hän valittelee ja kenties kuoleekin. Oi, äiti, jos saat
kirjeeni, palaa hänen luoksensa, palaa Naemin luokse!»

Hän istuutui kootaksensa voimia matkansa jatkamiseksi seuraavalle
asemalle.

Päivä painui yhä. — Juna pysähtyi, junailija huusi aseman nimen, Naemin
kirjeessä mainitun kylän.

Siis täällä.

Asemasillalle astui junasta myttyä kantava yksinäinen nainen. Vaunut
lähtivät taas liikkeelle. Junan häivyttyä tiedusti nainen tietä
ja jäi vastauksen saatuansa seisomaan asemasillalle niin kalvaana
ja liikkumattomana, että asemapäällikkö uteli: »Oletteko sairas?»
Nainen pudisti päätänsä. Hän ei vain kyennyt enää levottomuuttansa
hillitsemään eikä liikahtamaan.

Rautatievirkailija ei häntä käsittänyt ja poistui. Nainen seisoi
hievahtamatta monta hetkeä. Päätöstänsä uusimatta, minkään
ilmaisematta sielun taistelua tai voittoa, otti hän ensi askeleen,
tyytyen kohtaloonsa. Se oli hetken epämääräinen tahdonilmaus, miltei
vaistomainen teko, jonka syyt olivat etäisessä entisyydessä. Pieninkin,
hitainkin, epäröivin ja ilottomin uhraus elävöittää kuitenkin sielua.
Donatienne tunsihe voimakkaammaksi poistuttuansa asemasillalta.
Hän kääntyi vasemmalle ja hoki: »Teen tämän vain tavatakseni taas
pienokaisiani!» Ajatus saada kärsiä heidän vuoksensa riemastutti hänen
sydäntänsä. Hän kiirehti käyntiänsä. Hänen edessänsä oli vuoriharjanne
ja pölyn seassa auringon punaama ääretön tasanko. Hänen oli mentävä
sinne.

Hänen täytyi.

Tultuansa jonkun matkaa asemalta avasi hän autiolla tiellä myttynsä
ja otti siitä mustan, sametilla päärmätyn, poimutetun hameen — saman,
joka oli ollut hänellä hänen Parisiin saapuessaan — sekä pari Ploeucin
musliinipäähinettä, jotka muistuttivat alppiorvokkeja. Hän valitsi
päähineistä toisen. Kangas oli vaalennut ja kurtistunut. Hän poikkesi
pienestä veräjästä kedolle ja pukeutui siellä entiseen bretagnelaiseen
asuunsa. Parisilaispukunsa hän kääri myttyyn.

»He tuntevat minut helpommin tässä asussa», arveli hän.

Sitten hän jatkoi matkaansa. Päähineen siivet hivelivät mukavasti hänen
ohimoitansa.

Donatienne kiipesi harjanteelle ja alkoi laskeutua tasangolle. Hetkisen
hän koetti arvailla arkana, mikä taloista olisi oikea. Hän oli
päättänyt astua sen ovesta sisään. Hän nousi mäelle, sille, jota jyrkät
kalliot sivusivat ja jonka ahteessa pienoinen asumus oli. Hän ei sitä
tiennyt. Seutu oli hänelle vallan vieras. Pysyäkseen rohkeana alkoi hän
arvailla kuka kolmesta hyljätystä tuntisi hänet ensin tai tuntisivatko
he häntä ollenkaan.

Louhimoita jatkui työ vielä illan hämyssä.

Hän kuuli hakkurien kalkkeen. Tien vieressä leikki pieni poika,
järjestellen kiviä kartioksi. Se oli Baptiste.

Tapaturman satuttua olivat louhijat ottaneet hänet huostaansa. He
hakivat hänet aamuisin, antoivat hänen käydä kylässä pikku asioilla,
palkiten hänet liemilautasellisella. Donatienne oli sivuuttamaisillansa
pojan.

»Päivää, poikaseni!»

»Päivää!»

»Sanoppa, onko tästä pitkältä Jean Louarnin asuntoon?»

Poika käänsi puhuttelijaan nelikulmaiset kasvonsa ja säteilevät
silmänsä. Ne eivät olleet koskaan katselleet uinaillen Bretagnen merta.

»Ei kovinkaan. Se on tuo ensimäinen talo tuossa ahteessa.»

Donatienne katseli laaksoon. Ahde oli hämyssä hänestä sangen syvä.
Poika jatkoi:

»Voin opastaa teitä. Se on minun kotini. Minä olen Louarneja.»

»Sinäkö? Se ei ole totta!»

»Eikö ole totta? Sanokaahan, miehet, enkö minä ole Louarneja, Baptiste
Louarn? Hän ei usko minua.»

Karkeat, kallioseinistä kajahtavat äänet vastasivat:

»Kyllä. Poika puhuu totta! Hän on erään toverimme lapsi.»

Poika katsahti häneen ylpeästi kuin vastausta vartoen. Mutta vieras
olikin käynyt äkkiä kalpeaksi. Poika omisti isänsä kalvaat kasvot.

Donatienne tajusi. Häntä tervehti siis ensiksi toisen naisen lapsi.

Hänen entisyytensä uumenista, koko hänen heimonsa muinaisuudesta
tunkeutui äkkiä avun parahdus kohti korkeutta. Vaistomaisesti hakivat
hänen silmänsä ympäristön vihreydestä ristiä — niitä on Bretagnessa
joka tienristeyksessä — jonka juureen hän olisi sydämen tuskissansa
voinut lyyhistyä kerjäävine rukouksinensa. Mutta ristiä ei näkynyt.

Hän koki rukoilla hetkisen hiljaa. Voimistuttuansa katsahti hän taas
poikaan.

»Baptiste Louarn», lausui hän, »onko äitisi kotosalla?»

»Ei, sanotaan, ettei hän enää palaakaan.»

»Kuka niin sanoo?»

»Sisareni ja kylän naiset.»

Donatienne tarttui pojan käteen.

»Opasta minua, poikaseni. He ovat erehtyneet. Äitisi on palannut.
Olenhan minä tässä.»

Poika ei käsittänyt häntä. He laskeutuivat rinnakkain mäkeä. Poika
viittasi sormellansa poppeleiden välistä pilkoittavaan kattoon.
Donatienne ei huomannut hänen viittaustansa, vaan tuijotti eteensä
suurin, avoimin silmin. Vapisevilla huulillaan hän imi ilmaa.

»Tahdon kuolla. Auta minua kestämään elämää!»

Baptiste ei kuullut naisen sanoja, vaan luuli vieraan maininneen Naemin
nimen. Hän selitti:

»Hän tulee tuokiossa. Vanhin sisareni saapuu aina vastaani heti minut
nähtyänsä.»

He olivat saapuneet mäen ahteeseen. Louarnin asumuksen aita ja tuulessa
lepattelevat poppelien lehdet näkyivät. Veräjä oli auki. Luonto imi
äänetönnä viileyttä. Baptiste vihelsi. Puutarhan toisesta päästä
viittoili hänen viestiinsä innokkaana nuori naisolento, aikoen rientää
saapujan luo. Mutta samassa hän hätkähtikin. Hänen silmänsä suurenivat.
Hän oli huomannut Baptisten vierellä hennon, kalpean, vielä nuorehkon,
vieraan seudun naisten päähineessä olevan naisen.

Naemi epäröi silmänräpäyksen. Tukahduttaen äänekkään huudahduksensa
riensi hän äänetönnä ja rohkeana, kohotetuin katsein onnensa luo. Sydän
oli tuntenut silmiä nopeammin äidin.

Donatienne näki hänen saapuvan, mutta seisoi hievahtamattomana.

Hän sulki silmänsä — sekä onnesta että tuskasta — Naemin ehtiessä
likemmäksi. Hän seisoi kivikuvana, kun tytär sulki hänet syliinsä.
Tyttären huulilta tulvivat äidin kauan kaihoamat sanat:

»Äiti! Äiti Donatienne!»

Äiti tunsihe kuitenkin arvottomaksi. Riemu väistyi omantunnontuskien
tieltä.

»Äiti, isä on parempi! Hän on tuntenut aamusta saakka meidät. Kuume on
alennut! — Oi, äiti, en uskonut sinun enää tulevan!»

Kukaan ei kuullut heitä. Toinen itki, toinen haasteli hiljaisin äänin.

Oli miltei pimeä. Puutarhassa oli äänetöntä. Mutta joku voi saapua.
Äiti irtautui kietovista kätösistä ja väisti syleilystänsä töin tuskin
lakkaavan lavertelevan tytön. Hän laski hermostuneesti sormensa Naemin
huulille, peläten kuulevansa niiltä kiusallisen kysymyksen.

»Älä utele», lausui hän. »Olen aina rakastanut teitä sydämeni
syvyydestä. Palaanhan luoksenne. — Näytä minulle tietä!»

Arkaillen ja ylpeillen tarttui tytär äitinsä käteen ja johti hänet
pystypäin sekä kevein askelin kaalimaan ja lammen ohitse taloon.

Huoneessa ei ollut lamppua sytytetty. Heikko päivän kajastus heijastui
ikkunasta vinottain isän vuoteelle, häipyen huoneen synkkyyteen.

Kylän naiset istuivat akkunan luona. Joel ja Lucienne leikkivät
permannolla pimeässä. Sairas uinui.

Kukaan ei ollut alussa huomannut Naemin kintereillä tullutta
Donatienneä. Huomaamatta hän hiipi vuoteen luo. Louarnin kasvot olivat
varjossa; vaimon kasvoja valaisi päivä. Kylän naiset kuiskailivat
sitten: »Kuka hän on?» Siivekäs päähine painautui sairaan kasvoja
kohden. Donatienne katseli Louarnia. Ja paljon rikkonut, paljon
kärsinyt puoliso tunsi sillä hetkellä ainakin sääliä. Hän näki
kuihtuneet, tuskaiset, vanhentuneet, surun ja työn uurtamat kasvot. Hän
oli nuo kasvot muovaillut omalla teollansa, miehensä hylkäämisellä.
Hänen huulensa vavahtivat.

Naemi oli vetäytynyt sivulle, äitinsä rypytetystä hameesta kuitenkin
pidellen, ja kuiskasi hiljaisessa huoneessa yhden ainoan sanan:

»Äiti!»

Louarn kohotti luomiansa. Unen ja unohduksen kätköistä keskittyi hänen
sielunsa vitkaan silmiin. Katse näytti hämmästyvän bretagnelaista
päähinettä, harhaili hetken toisaalle ja palasi taas Donatienneen.
Louarnin ruumista puistatti vavahdus ja pari kyyneltä kierähti poskea
pitkin.

Kyyneliä oli kierähtänyt samaa uraa niin useita, että ne nopeasti
valahtivat kasvoilta.

Hän kysäsi:

»Sinäkö se olet, Donatienne?»

»Minä.»

Heidän sanansa olivat valjut kuin päivän valo. Louarnin katse syveni.
Se näytti suuntautuvan sielun sisimpään tuskaan.

»Myöhään palaat!» virkkoi hän. »En voi sinulle enää tarjota muuta kuin
kurjuutta.»

Donatienne tahtoi vastata. Mutta sairaan silmät sulkeutuivat ja hän
vaipui voimatonna patjalle. Uni voitti hänet.

Donatienne kääntyi huoneeseen. Hän huohotti kuin itkuun
purskahtamaisillaan. Kylän naiset olivat nousseet.

Naemi talutti hänen luoksensa epäröivän ja vastustelevan Joelin
ja Luciennen. Turhaan hän vakuutti heille: »Hän on äitimme, oikea
äitimme.» Lapset eivät tunteneet Donatienneä ja pelkäsivät häntä.
Donatiennen syleiltyä livahtivat he pakoon, piiloutuen pimenteeseen.

Donatienne seisoi yhäkin vuoteen vierellä ja kehoitti:

»Sytytä kynttilä, lapseni!»

Pöydällä palavan kynttilän valossa näki, ettei pikku bretagnetar ollut
voinut pidättää kyyneliänsä, vaikkei sallinutkaan niille ylivaltaa.
Seisoessansa siinä Naemin rinnalla oli hän kuin hieman vanhempi,
huolekas sisko. Hän huokasi syvään.

»Naemi», lausui hän lempeästi, »on kai aika laittaa illallinen?»

»On, äiti.»

Donatienne mietti hetkisen kuin kangertaen vastahakoisia sanojansa:

»Karanneella naisella oli kai puukengät? Anna ne minulle.»

»Kyllä, äiti.»

»Käyn hakemassa vettä ja laitan teille neljälle lientä.»

Pistettyään toisen naisen puukengät jalkoihinsa hän aloitti askareensa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DONATIENNE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.