The Project Gutenberg eBook of Lyö sinä, minä venytän
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lyö sinä, minä venytän

Author: Eva Hirn

Release date: September 5, 2024 [eBook #74377]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN ***





LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN

Kirj.

Eva Hirn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Epäkohtia.
Maalle, »maalle!
Kleopatra.
Lihakauppias.
Kilpailu.
Aamukävely.
Oma koti jouluna.
Taiteilijaksi syntynyt.
Uutta äitiä katsomassa.
Kylänhieroja.




EPÄKOHTIA.


Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti
kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea
kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti,
vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta
kansallista lastaan.

— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai
ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.

— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia,
kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja
kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe
kokonaisuutta, vastasi lehtori.

— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat
palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.

— Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla.

— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä
isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.

— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin
ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka
on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on
650 sivua vanhaa sivistystä.

— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin
uutimet, huokasi Tekla.

— Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana.

— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan
niinkuin huonosti voideltu kone.

— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista
isänmaallisuutta.

— Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini!

— Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa.

— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii
yksinomaan hevosen ruoaksi?

— Täytyyhän sotaväellä olla hevosia.

— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan
edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se
edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen
nenälle?

— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi
lehtori alistuvaisesti.

— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän
meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet
lanteille.

— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan
tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten
rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.

— Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu.

Lehtori haukkasi ilmaa.

— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin
vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.

— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja
silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.

— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan
epäkohdista.

— Vai epäkohdista? Epäkohdista?

— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin.
Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja
jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.

— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle.
Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen
ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai
nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila
ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.

— Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä.

— Käytätkö sinä edes salanimeä?

— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen
alle: Tekla Sevinen.

— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja
sopimattomaksi tavalliseen kotiin.

— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä
häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle
kunniaksi?

— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään
kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis
kirjoitit?

— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista,
niinkuin kätilöistä.

— Mitä?

— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja
yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja
tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan,
sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.

— Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori.

— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä
työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.

— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita
rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.

— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa
huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi,
että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.

— Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti.

— Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia?

— Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen.

Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa,
silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun
perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.

Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla
ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.

Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein
mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.

Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin
antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien
kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»

Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen,
ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:

— Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista?

— Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti.

— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen
tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.

       *       *       *       *       *

Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli
kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata
heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin
tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He
huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.

Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi
kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan
kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että
he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan
ilveilevän kynän avulla.

— Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen.

— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla
murisi.

— Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria.

— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä
apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti
kirjettä.

— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni
lunttaamisesta.

— Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta.

— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti
Teklalta kirjeen ja luki:

 »Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä
 kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko
 todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista
 vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut
 ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen
 pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei
 ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä
 ainoita.

 Piirrän ilman kunnioitusta

 Kasper Pullokari,

                   apteekkari.»

Teklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat
esiin kuin haamut.

— Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt
salanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori.

— Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät
ja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin
aavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari.

— Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi
käyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu
verraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris.

— Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on
kotoisin Rautalammilta?

— Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät
kuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia
tunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä
parantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää
varjossa.

— Vaatteitta palelee varjossa, intti Tekla.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua Tekla sai taas kirjeen.

 »Kirjailijatar Tekla Sevinen.

 Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä.
 Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei
 ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento,
 semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija
 ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi
 rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi
 ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300
 markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa.
 Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön
 hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja
 muotikauppa,

 Tuntematon varoittaja..»

Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina
joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen
tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä
vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.

Iltapäivällä sanoi Tekla miehelleen:

— Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi
mieli.

— Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan.

— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään
kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt
harrastat?

— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten
vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori
innostui selittämään.

Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä
tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän
sanoi:

— Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme.

— Hm, sanoi lehtori.

— Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani?

— Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan.

— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon
epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä.
Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että
eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet
paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.

— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai
vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.

— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin
kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän
maidosta.

— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa
ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa
valmistamaan kelvollista sipulikastiketta.

— Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — —

— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori
sanoi halveksivasti.

— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti
äkkiä pois.

Eteisen pöydällä oli taas kirje.

 »Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko
 ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa
 hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot
 tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano
 ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»

Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen
kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten
lukea senkin.

 »Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista
 ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen
 paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on
 kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta
 luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä
 kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää

                               ääni öitien syvistä riveistä.»

— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis
vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja
riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus
olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia
esimerkkejä.

Kirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan.

Hän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin:

— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla
loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.

— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla
kirjailijattaren kanssa naimisissa.

— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin
lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei
vieraan huoneeseensa.

— Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen.




MAALLE! MAALLE!


— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen
päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.

Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli
kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi
kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta
vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla
ja paljastivat perheen puku-salaisuudet.

Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui
hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:

— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna,
ettäs on kuultu.

— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken
muuttoa, kivahti Tekla.

— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki
valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.

— Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi.

— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio
ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.

— Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla.

— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan
herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma
lopullisesti.

— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän
tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.

— Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni.

Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen
työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä
levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.

Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.
Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!

Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi
maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.

Lehtori oli hyvällä tuulella.

— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden
ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä,
hän sanoi.

— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän
meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla
sanoi.

— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku
hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. _Minä_ osaan
toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.

— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on
lähdettävä.

— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan
järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano
veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija,
koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän
manööverin?

Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä
ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun
palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas
kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän
ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.

Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa
ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli
naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson
Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.

— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa
auttaa sinua, sanoi Tekla.

— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt
minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime
hetkeen? kysyi lehtori viattomasti.

— Samasta syystä kuin sinäkin.

— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan
kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia
apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.

— Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas.

— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.
— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?

— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla,
niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.

— Koira on meidän perheen tärkein henkilö.

— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton
metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän
— — —

— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä
nähnyt hohtimia?

— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai
käherrysrautana.

Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset
vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.

Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka
kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.

Satoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle.

Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti
irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.

Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun
koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.

Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten
joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.

— Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori.

Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta
tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin,
kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä
ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.

— Muistiko kukaan?

— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa
kaulaliinaasi, vastasi Tekla.

Lehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.

Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli
kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki
lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä.
Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen
kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei
vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan
rapakivenväristen hiusten reunustamina.

Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta
matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa
istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja
käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.

Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli
hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.

Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin
vilkkaasti ja henkevästi.

— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.

— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.

— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti
avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa,
uskalsi Aili yhtyä.

— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?

— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat
irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.

— Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö.

Tekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti.

— Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon
takana.

Johon Ludde sanoi:

— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He
ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —

— Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli
penkille.

Ailin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi.

— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen
ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.

— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi
viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!

Aili nipisti häntä käsivarresta.

— puja. Hyi, miten sinä nipistät.

— Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle.

— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot
korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?

— Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa.

— Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso.

Mutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä.

Ludde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun.

— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin
katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin
että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.

Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen
naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.

— Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän.

— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli
etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen
huulilleen.

Juna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:

— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä
minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.

— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.

— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.

Aili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:

— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu
suoraan vastaanottavalle sielulle.

— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun
ovelta.

Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana
sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo
ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän
ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.

Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura
niskassa. Piti olla muka naisellinen!

Kuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein?

Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet
ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen
hymyn.

Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua
vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä
seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:

— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen
ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen
seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.

— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä
pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.

Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui
ikkunasta ulos, penkille.

Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että
hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä
hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja
ojensi hänet ikkunasta lehtorille.

Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö.
Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut
huomaavinaankaan.

Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.
Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.

Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä
ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset
sukat.

Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui
rohkaisevasti.

— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta.
Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi
kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät
rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla?
Anna se Ailille.

— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari
kiloa mutaa, sanoi Aili.

— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.

— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö
sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.

— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät
rapaa juostessaan muitten ohi.

Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen
molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.

— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on
vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän,
sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.

— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi
kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.

— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua
jalallasikaan puutarhaan.

— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?

— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä
ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se
suuri ajanvoitto.

— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.

— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa.
Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen
puolesta.

— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et
jääkään tänne.

— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori
sanoi ja veti saappaat jalkaan.

Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin.
Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli
takkeja, pöytäliinoja ja purje.

— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä
vain riippumatto.

Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.

Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona
oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui
lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.

Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä
tarvekaluja.

Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut
pukeutua kylmän tähden.

Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli
särkenyt koko yön.

— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset
nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki
yllä keittiön tulen ääressä.

— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat
olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi
Tekla ja raapi ruostetta padasta.

— Mutta puutarha on kylvettävä.

— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?

— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei
sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.

— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.

— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.
— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.

— Se on heistä niin vastenmielistä.

— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan
maaemoa ja luonnollista maaelämää.

— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?

— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni
kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.

Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.

Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja
lattiat. .

Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.

Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston
selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.

Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.

Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä
kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:

»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin
minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät
perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia
luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»

Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti,
tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä
kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat
rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun
lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.

Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja
tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä
mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita
lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen.
Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.

Mutta lehtorilta tuli kirje.

 »Rakas Teklaseni!

 En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla
 kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni
 koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani
 ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä.
 Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt
 kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja
 tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,

 Oma miehesi.»

Totisesti: kesän riemut olivat alkaneet.




KLEOPATRA.


Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään
sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut
palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat
ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.

Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki
entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa
Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty
muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.

Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita,
olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän
otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja
miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat,
helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet
taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen
kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne
nimeltäankään.

Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä
ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.

Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa
kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen
mieliaiheitaan.

— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta!
huokasi hän aina lopetettuaan.

— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja
hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.

— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi
rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä
kohteliaisuudesta.

— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole
vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.

Rouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas.

Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana
sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla
olevassa kuopassa.

— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila
veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.

— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja
hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin,
vastasi tämä.

— Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino.

— Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström.

— Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. .

— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan
perheystävän murhattavaksi?

— Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti.

— Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu.

— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän
kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.

— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se
korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva
Rosenström hämärästi. . .

— Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila.

— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu
ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi
ylioppilas Reuna.

— Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino.

— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden
olinpaikoista päätellen, selitti Reuna.

— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö,
kertoi ylioppilas Teränen.

— Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström
kauhuissaan.

— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino
kotiapulaiselta.

— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan
lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.

Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen
kaihtimen taakse.

— Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara.

— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi
proviisoriksi.

— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän
mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.

— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä
opintoja, sanoi rouva Rosenström.

— Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi
Hara.

— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan
kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten
sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on
epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen,
että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva
Rosenström.

— Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök.

— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota
hän elättää ja suojelee.

— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen
rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.

— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä
ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti
syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.

— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin
kissa, sanoi Höök syrjäkatsein.

— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. —
Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen,
joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa
elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —

— Kruunuja, täydensi parantumaton Höök.

Rouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön.

— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen
hyväksi, sanoi Hara.

— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan,
niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.

— Sopisiko ruskea? kysyi Teränen.

— Onko sellaisiakin?

— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti
huoneesta.

Pari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa.

Ovesta astui ylioppilas Teränen.

— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen
työpuvussanne.

— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.

— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet
esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän
paistin.

— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.

— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison
mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.

— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.

— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi
helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.

— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä
melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.

— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.

— Silloin se on kana.

— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi
Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.

— No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen.

Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko
joukon Ainon suosiossa.

— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa
uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.

Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta
kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja
hypännyt maahan.

Toinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui
paperi.

— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat
huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:

 »Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion
 linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin
 takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava
 spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.

 Kunnioittavasti

                                                 Toivo Hara.»

Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta,
kuten maailmannaiset Kukkalaitteita.

Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla,
soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.

Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus
vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.

Vihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin.

Rouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla.

— Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino.

— Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on?

— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla
on kissa — etkö häpeä?

— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista?
Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen,
puolustautui Aino.

— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen
luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan
sanomatta.

— Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi
Höök.

— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi
toista ruokaa.

Rouva Rosenström kiljaisi uudelleen.

— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja
hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää
vatkulia? sanoi Höök.

— Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi.

— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty.
Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi
Aino.

— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta
sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.

— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti
kaataa kaljaa puserolle.

Aino katsoi kauhuissaan Terästä.

— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain
autojen alle, mumisi Teränen.

— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole
totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva
Rosenström.

Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.

— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja
hännänpää samanlainen, hän sanoi.

— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström
epäilevästi.

— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen
kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.

— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun
uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä.
Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.

— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.

Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan
kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen
kävellessään.

— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa
minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea
takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?

— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa
hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.

— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök
ja lähti huoneesta.

Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä
eteiseen.

— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti
Aino jylhästi.

— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja
on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi,
Aino-neiti, minulla on hiukan kiire.

— Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino.

— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon
kauniimmat mustina.

— Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun.

— Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos.

Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti
ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä
oli nimilappu.

Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan
romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: —
Vetysuperoksidia!




LIHAKAUPPIAS.


— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä
lihakauppias apulaiselleen.

Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana
myymäläpöydän takana.

Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta
tytöllä.

— Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen.

— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja
sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on
uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole
osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.

— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla,
keskeytti happamen näköinen nainen.

— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin
kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin
lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan
ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu
rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia
käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa,
joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.

— Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen
palvelijatar.

— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla
hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?

— Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja.

— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin
mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella
toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja
neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai
säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä
on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja,
raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja
persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan
kuin olisi siunannut satoa.

— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka
talutti koiraa vitjoista.

— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen
uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille
makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään
ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He
ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja
kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten
lihakaupan kuin pieni aurinko.

— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka
seisoi ikkunan vieressä.

— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit?
Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää,
joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon
kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen
liikkeen parasta lajia.

— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista
mielikuvitusta, sanoi joku ostajista.

— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli
kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut,
rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.

— Kuka näitä leipoo?

— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta
elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti
virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja
haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen
hauskaa, hymyili lihakauppias.

— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.

— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?

— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti,
hienommin sanottuna.

— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen
koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. —
Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää
äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä,
että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on
tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja
on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.

— Paitsi ihmistä, sanoi joku.

— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin
on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.

— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.

— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen,
ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa,
mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai
Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.

— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.

— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin
vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.

— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja
maistaneet herraselämää? kysyi joku.

— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa
esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja
jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen
kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen
selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä
päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.

— Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija.

— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja.
Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi,
lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen
elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin
kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti
sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella.
Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.

Kauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä:

— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla
virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu,
hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele
naimista?

— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi
keittäjä ja meni kaaleineen.

— Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään.

— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori
mies.

— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke.
Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella
ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se
saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi... tarkoitan imisäksi, kuin
meiän mamma.

— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän
menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.

— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on
jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä
lihallinen että rahallinen.

— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni
suutarille? kuiskasi Vikke.

— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee
ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä
kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin
lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika
on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.

— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan
ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu
kourassa.

— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne?
ilkkui tyttö.

— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä
Fazeriin kahville?

— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä
herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen
elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni
myymälään.

— Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle.

— Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti.

— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi.
Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen
aurinkoisesti.

— Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa.

— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti,
joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä
ja poutapäivänä.

— Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa?

— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö
tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle.
Hyvästi, neiti.

— Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni.

— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene
lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.

Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja
irroitti lihamyllyn veivin.

— Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin.




KILPAILU.


Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui
hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.

— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo
edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.

— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä
miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa.
Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja
silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan
avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä
lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia
käherretään, sanoi Helmi Janhunen.

— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi
maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät,
sanoi Elin Lunnas.

— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta
noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.

— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten
lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa
alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin
tehtäviin, sanoi johtaja.

— Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi.

— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita
on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun
palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin
terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.

— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja
tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.

— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen,
kuin te talouden.

— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi
edelliseen.

— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun
he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia
keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina
sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä
kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.

— Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi.

— Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään.

— Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja.

— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin
juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.

Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä
koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen
kumpi suoriutuisi paremmin.

— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä
läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa
kamreerille.

— Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä.

Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat,
ruokakalusto ja hopeat olivat.

— Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri.

— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu.
Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä
olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä
tänään.

       *       *       *       *       *

Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli
sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.

Puhelin soi.

— Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi.

— Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula.

— Minä edustan johtajaa.

— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä
lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan»
jousipatjoja.

— Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi.

— Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin.

— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat
lyhytkasvuisia.

— Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako?

— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi
skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä
auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.

— Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni.

— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli
»Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat
viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.

— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei
liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.

— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä
balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.

— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä
kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.

— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin,
tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.

Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun
laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni
myymälän puolelle.

Kassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään.

— Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa,

— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi
rouva Masula.

— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi
viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten
kiusauksena.

— No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva.

— Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin.

— Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä.

Rouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä.

— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin
allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?

— Antti Karonen.

— Mistä kotoisin?

— Kuortaneelta. Minulla on kiire.

— Kuinka vanha te olette?

— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu
vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.

— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta
ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.

Kun mies oli mennyt, sanoi Elin:

— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin
suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.

— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä
tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula
punaisena kasvoiltaan.

— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja
riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.

— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat
vuodepeitekasan edessä.

— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna
tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.

— Kuka te olette? kysyi Elin.

— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina
Hagmanin, sanoi ostaja.

— Mistä te olette kotoisin?

— Samasta pitäjästä kuin rouvakin.

— Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä?

— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut
ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa
eteläpuolella pitäjää.

— Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa?

— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi.
Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä
oli kaivo, jossa oli vettä.

— Minkälainen Luhangan kirkko on?

— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja
naiset oikealla puolen käytävää.

— Päinvastoin se oli.

— Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla.

— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava.
Antakaa hänelle peitteet, Blom.

— Mitä kamreeri sanoo?

— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra
Rentula.

— Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle.

Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että
ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.

Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen,
jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia
rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen
liikkeen puoleen.

Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle
että helsinkiläiselle liikkeelle.

Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan
asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa
tarmokkaasti.

Ensiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle:

— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson
elää rouvansa hiellä ja vaivalla —

— Hyi sentään, sitä minä en tee.

— Onko teillä sitten minkäänlaista tointa?

— Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma.

— Kuinka pitkä loma?

— Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni.

— Ja millaista työtä te teette?

— Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa.

— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun
herra Hanson juo.

— Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson.

— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei
hoiperrella.

— Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin.

— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte
toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin
untuvaosastolla se on tarpeen.

— Mutta jospa minä en erota tomua untuvista?

— Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko?

— Onkohan sitä konetta vaikea käyttää?

— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna
teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.

— Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen.

Helini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin,

— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että
herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä
muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle
miehelle.

— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä,
vastasi Martikainen.

— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin
patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät
kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja
puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.

— Minkä mukulaisen?

— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä
sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai
vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi
olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä,
jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu
jalallaankaan niihin.

Martikainen katsoi levottomana oveen päin.

— Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi.

— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi,
sanoi tämä anteeksipyytelevästi.

— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten
toivomuksia?

— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan
ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.

Täällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin.

— Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä.

— Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti.

— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi
olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.

Mutta Rosti meni urheasti sisään.

— Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi.

— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on
tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode.
Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.

— Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia?

— Palkanlisäys ei haittaisi.

— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin.
Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi
kehoittavasti.

— Mieluummin minä olen entisellä palkallani.

— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka
rakastaa teitä.

— Voi pahus sentään!

— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte
500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan
häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin
että pääsette yläsänkyyn?

— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen
johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti
levottomana.

— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja,
on lahjoittanut teille sydämensä.

— Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut?

— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten
liikkeen asiat.

— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää
kallellaan.

Helmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle:

— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti
Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan.

— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin
sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia
kohti.

— Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi.

Vahtimestarin mentyä sanoi Rosti:

— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24
vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.

— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan
ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain
liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä.
Meillä on asiaa teille.

— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti
hätäisesti ja nousi tuoliltaan.

— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi
neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.

— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti
Alaheimo ja liikehti kaarevasti.

— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika
komea vielä, mutta vähän ylikypsä!»

— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi
aivan viereen.

— Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas.

— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä
hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.

— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin
ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.

Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille
sopivan puheen ja sanoi lopuksi:

— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella
tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.

— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden,
sanoi Rosti ja ryntäsi ulos.

— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat
teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.

— Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi.

— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo
ja kiiruhti Rostin jälkeen.

Samassa tuli Elin sisään.

— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen
mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet
kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.

— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo
saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä
enempää, sanoi Helmi.

— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä
hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.

Lähtiessä Helmi sanoi Rapolalle:

— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja
hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.

       *       *       *       *       *

Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset
käsilaukut täynnä ruokaa.

Molemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä.

Ensin käytiin käsiksi voileipäpöytään.

Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen,
mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen
rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli
viilletty ranskalaisia liljoja.

Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia.
Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit
reunakoristeot.

Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista
lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi
vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia,
korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin
talouskaupasta.

— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään
nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri
ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki
nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»

— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko
päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se
on lapsenleikkiä tähän verraten.

— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset
tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.

Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä
porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi
kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla
ja piti nenäliinaa suunsa edessä.

— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli
parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset
keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.

— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti
kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu
käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin
paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava
ja millä vehkeellä se tapahtuisi?

— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka
pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki
halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.

Kamreeri jatkoi Reinilästä:

— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään
pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka
leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan
ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän
sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa
levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä
on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.

— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä
halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.

— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri
on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu
pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.

— En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin
huoneessa.

— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän
edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah,
pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.

Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle.
Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.

— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä
korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia.
Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?

— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi
kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.

— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin
niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori?
Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?

— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat
irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone
ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä.
Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.

— Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä.

Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät
enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita
esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:

— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee
näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä
kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.

— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta
minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta
fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että
siihen käytetään — potkaa.

— Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa?

— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan,
eiköhän filee kelpaa?

— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan
tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi
paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.

Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä
vapaata reikää.

— Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja.

— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla
syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.

Liesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi.

— Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan.

— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista
jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.

Pengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri:

— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin
krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä.
Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.

— Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen.

Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli
pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja
maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.

— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi
luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki
kieltään pyjamaksen hihalla.

Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia
ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan,
kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.

— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa,
sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio
siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.

— Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä?

— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan
tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja
koetti pudistaa voita ulos pullosta.

— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa
astiassa.

— Silloin se räiskyy silmille.

— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi
kamreeri ja käänsi kaloja.

— Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan?

— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri
katsoen kelloa.

Johtaja ponnahti seisoalleen.

— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6
tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.

— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet,
huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.

— Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja.

— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka
sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin
paljon lihaa jäljellä.

— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä
ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui
tuolille.

Siitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi:

— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka
paikassa.

— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on
ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata
valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat,
kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.

       *       *       *       *       *

Kun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä.

Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas
ateria odotti ruokahuoneessa.

Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta,
jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia
sitten yhdessä koulusta.

— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. —
Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?

— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä
huoneeseemme, sanoi Elli.

— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä,
sanoi Urho.

-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä
lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.

— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne
siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja
sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.

Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka
oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.

— Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin.

— Kun minä kärvensin teertä — — —

— Kananpoikiahan tässä on?

— Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin.

— Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi.

— Luultavasti ei, vastasi johtaja.

— Luultavasti?

— Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana,

— Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen.

— Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri.

— Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja.

— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä
päivällisen valmistus, sanoi Helmi.

— Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja.

— Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri.

— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se
minun on opittava, sanoi Elin.

— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä
on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti
poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.

— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia
Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin.

— Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi.

— Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta.

— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta
asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.

— Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi.

— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.

— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.

Erotessa illalla sanoi johtaja:

— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä
asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja
kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.

Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen
tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät
sen sisällön kallion onkaloon.

Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot,
katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet,
molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.

— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti
kamreeri.

Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla
hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen
omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka
tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle
uhkaavana ja synkkänä:

— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään
meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.

— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi
jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka
onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla
tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.

'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen
taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä
keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.

— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta
liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä
sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.

— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan
suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?

— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja
ja ojensi paperin Helmille, joka luki:

 »Herra Johtaja.

 Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi
 tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.

 Kunnioittavasti

 Eetu Rosti.»

— Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa,
huudahti Helmi.

— Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti
Alaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton
saa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen
erehdyksestäkään.

— Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää
padassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen.

— Siinä on juuri näyte Reinilän menettelytavoista.

— Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän
letkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen
sanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle:

— Onkohan johtaja lähettänyt rouvansa toipumaan jonnekin?

Johon Kopola sanoi:

— Kamreerskan järki on yhtä hyvin selvityksen tarpeessa.

— Mitä sinä luulet, että Kustaava ja sisäkkö sanovat teistä?

— Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut?
kysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä.

— Mainio. Ja emmekö me suoriutuneet suurenmoisesti? kysyi tämä.

— Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi
odottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan
hellästi.




AAMUKÄVELY.


Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan.
Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta.
Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja
merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei
tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.

Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista
kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki
keskikaupungin suuret liikkeet.

Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä,
jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä
sananvaihtoa läheisyydestä.

Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti
kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.

— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti
pitkä mies, nostaen hattuaan.

— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on
tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville,
sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku
hallien sementtiseinistä.

— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta.
Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti.
Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se
tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.

— Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa?

— Kaksitoista markkaa metri... Vaikka olisikin tullut kolme vuotta
sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole
taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella.
Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen,
ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias
vaatimattomasti.

— Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla?

— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko
halleissa.

Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan
suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin
maksuihin. Sentähden hän keskeytti:

— Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan.

— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita,
— jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen
jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on
syntynyt Helsingissä. -- Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.

Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin
suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista
syntyperäänsä.

Sitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia.

Lihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin:

— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti.
Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka
sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana
seisomassa.

— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja
ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella
koettaen hillitä kiivauttaan.

— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja
nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi
omistajatar penkoen kassaa.

— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka
kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.

— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä
paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.

— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän
jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.

— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura
lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta
ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä
kärsimystä kundia vastaan.

— Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin.

— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa
publiikin eteen.

— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään
vilkaisten.

— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen,
joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun
päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla
tavalla. Ellalla on rumat fasongit.

— Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan.

— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni
sikin.

— Sokinhan se äsken meni.

— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä
afäärin päällä.

— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin
aina vetää.

— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston
kundeille ja ihmisille.

Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli
nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.

Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-,
sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas
venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.

Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan.
Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.

— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.

— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä,
selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.

Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten
purra sitä.

— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi
hän harmistuneena.

— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun
hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei
anna paikata hampaita — — —

— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte
hedelmiä ettekä kiviä.

— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin
ei jaksa purra taikinaakaan.

— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti
kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla
räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.

— Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä.

— Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita?

— Ihka färskiä. 20 markkaa tiu.

— Kuinka ne ovat niin halpoja?

— Kaikki halpaa meillä.

— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat
minun sairaalle sisarelleni.

Kauppias laski munat ääneti.

Rouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan:

— Ei tarvis antaa kipiälle munia.

— Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti.

— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa
stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.

Ja omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään.

Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne
olisivat mätiä.

Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan
keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen,
jotka kävelivät kadun toisella puolella.

Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella
kääpiökoira kainalossa.

Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se
kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.

— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi
koiraa kantava nainen.

— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän
rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä
kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin
meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli
syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?

— Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä.

— Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies.

— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän
huvittelee ominpäin, sanoi Salli.

— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet
niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa
yksinomaan minua.

— Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa?

— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin
silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.

— Miksi hän ei ota sinua mukaansa?

— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo
säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?

— Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli.

— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän
»skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.

— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten
puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen
tietämättään.

— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että
tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me
olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii
syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.

— Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia?

— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi
mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua
käsillään.

— Milloinka hän ehtii sellaiseen?

— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on
vilustunut.

— Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas?

— Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan
kotona.

Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi
jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä
kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.

— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei
ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen
luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta
Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja
pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia
ihmisiä!

Näin mutisten saapui rouva Pilman kotiin.

Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista
kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko
päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman
kieroudesta ja moninaisuudesta.

Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain
syrjästäkatsoja.

Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman
taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja
kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten
elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.




OMA KOTI JOULUNA.


Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten
käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi
vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii
käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä
talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.

Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä.
Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista,
joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon
sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.

— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola
esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.

— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?

— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa
urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö
isä, mitä kymmenottelu on?

— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä
sormella.

Lauri väänteli itseään naurusta.

— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori
kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun
pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista,
ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia
tähtitieteilijältä.

— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai
Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi
innokkaana.

— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten
olisi meluttu niin paljon!

— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä,
joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli
Lauri.

— Mene nyt, tässä on ovirahaa.

Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti
ajatella.

— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii,
että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.

Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän
paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen
niemen — valtion verolippu.

Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään
olivat yhteisiä koettelemuksia.

— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.

— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime
vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin
kauhistui suurta summaa.

— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli
tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa
kaikki asiat.

— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että
olit ryhtynyt toimenpiteisiin.

— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä
koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita
paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.

— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?

— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen
viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.

— Etkö saisi kustantajaa kirjallesi?

— Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai
seikkailukirja?

— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut
tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan
kamalan rikas.

— Mistä hän kirjoittaa?

— Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin.

— Sellaisista minä en ole kuullut.

— Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema
ratkaisee.

— Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista?

— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit
nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.

— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa
sivistystään.

— Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa.

— Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko?

— Sille jalolle miehelle, joka otti hänet.

— Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin!

— Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan.

— Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista.

— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko,
niin maksat varmasti veromme.

— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen
roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien
mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin
havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen
saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta
hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät
vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se
herättää melko lailla huomiota.

— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä
ilmiissydämiä.

— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin
sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.

— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu,
suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja
Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista
henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona
tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat
sedät perheineen meille. Uutenavuotena...

— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää
kuulla kaikkia suunnitelmia?

— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet
isäntä talossa.

— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla
ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.

— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi
tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät
tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?

— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä
puhuttaessa.

— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja
Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.

— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona.
Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin
liikaa aikaa.

— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain
puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.

— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi,
että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan
tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään
kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.

— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä
haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että
tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille
joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.

— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja
sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia,
niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.

Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen
miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.

Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti
lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten
nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan
kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi
olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi
jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle,
puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja
kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava
rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio
säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen
se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.

Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja
pyhätunnelmaa, joka häntä odotti.

Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle
putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi
ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne
palamaan protuberanssikäsikirjoituksella.

Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja
sydän huolia täynnä.

Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi
päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua
jälkimmäiseen keinoon.

Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset
ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi
vaatekomerosta.

Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen
vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.

 »Rakas Naima.

 Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä
 helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.

 Oma Johanneksesi»

Sitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas.

Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa
Mikonkadun varrella.

Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti
rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään
junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.

Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli
huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.

Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet
eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet
ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että
tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.

Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä
sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi
joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas,
pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa
kuin auringon korona.

Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti
kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan
ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi
muistaneensa oikein.

Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului
iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan.
Oskari-veli puhui:

— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei
ole kotona.

Siihen Naima vastasi:

— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin,
mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän
sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.

— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon
joululahjoja.

— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta,
kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.

— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain
taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.

— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean
menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä
ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen
koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka
kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.

Nämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen.

Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan
kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.

Häiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn.

— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima
ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli
tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut
mukaansa.

Välillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa.

Sattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen.

— Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta.

— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori
ammeesta.

Lauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan.

— Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän.

— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi
tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin
saippua-astia.

— Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri.

— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän
orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.

Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja
sanoi:

— Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua?

— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja
lähti näyttämään tietä.

Tohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn.

— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota
suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.

Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari
lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:

— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä.
Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on
kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä
jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.

— Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna.




TAITEILIJAKSI SYNTYNYT.


Kansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen,
farmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili
esitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen
hänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä.
Polvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle.

— Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet
hellyyden ilmaisuiksi.

— Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen
talossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui.

Olo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi
yhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät
nuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät
olivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket
pullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet.

— Onko sinulla vatsanväänteitä? — kysyi Ruusa.

— Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella
kilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi.

— Oletko sinä teatterissa aina tuollainen? kysyi Ruusa.

... Nyt hänen täytyy paeta. Paremmin minä olisin tuosta suoriutunut.

Eenokki kiersi Ruusan hameen polviensa yli ja kuiskasi:

— Näin vaippa on kierrettävä. Katsos tuota tomppelia!

— Etkö voisi istua alallasi? Sinä herätät huomiota.

Mutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha
lompakko hypähti.

— Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle,
niin poltto lakkaa.

— Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa
kuin Julia?

— Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili
Somersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa?

— Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa
edessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan.

— Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan
suoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et
osaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti
nuhan.

Esirippu laski, ennenkuin yleisö ehti ajaa Eenokin ulos teatterista.

Tarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti
kuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan
yleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla.

Neiti antoi kukkaron takaisin.

— Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi
ojennettuna kattoa kohti.

— Hullu mies, sanoi tarjoilijatar heittäen kukkaron Ruusan eteen.

— Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen
myrkyttänyt juoman.

— Minut sinä siis ensin uhraisit! Mikä sinua vaivaa? Olethan ihan
villitty.

— Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä
Kansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti
vasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden
kanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni.

—- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä,
kelpaan sellaisen miehen morsiameksi?

— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen
teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida
sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko
torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!

Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin
tavallisesta esiintymisestä.

— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet
esiripun tällä puolella.

— Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen.

— Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi.

— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija,
saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja
kassakoneen rämpyttäjä?

— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita,
ainakin täällä teatterissa.

— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä
tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko
sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.

— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu
nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.

Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi
ankara myrsky.

Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli
Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa
Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä
syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi
hautaansa.

Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri,
hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa
ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön
huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa,
etenkin kun ne eivät olleet omia.

Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.
Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.

Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli
vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen
ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin
ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille
Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta
muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut
oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi
aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.

— Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva.

— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen
pöydälle useita pulloja.

— Minä tahtoisin oikeata kölninvettä.

— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja
korkeimmassa arvossa?

— Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa?

— Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki.

Rouva alkoi vetäytyä ovea kohti.

— Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään
teidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi
majesteetilisesti.

Rouva kirkaisi ja lähti henkensä kaupalla juoksemaan ulos kadulle.

— Vai näinkö Salminen kohtelee ostajia? kuului peloittava ääni ovelta.

Napoleon muuttui tavattoman nopeasti isäntänsä edessä farmaseutiksi.

— Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi
Eenokki.

— Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin
olen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä
anna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen
rohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat
voimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti.

— Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa
pesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja
uhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava
henki ainakaan voi tehdä.

— Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on
liian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme,
kumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat
juutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta.

Eenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista
vuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan.

— Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole
luotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja
kumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja
taidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja
ikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut
Eenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa
jäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja
kohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut
ensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut
ja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun
lapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian
lehdiltä.

Eenokki joi vettä, murskasi lasin kassakoneen sivua vasten ja jatkoi:

— Se oli farmaseutin kuolinmalja. — Maksakaa nyt loput palkasta.

Rohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi
kohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä.

Kun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään
ja hoki:

— Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa,
hengenvaarassa.

       *       *       *       *       *

Eenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän
lumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit,
vaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun.
Hän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin
muotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra
ja hirtehinen, paimen ja ritari.

Ja Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin
niin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli
kuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti
hänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä.
Monta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston
katalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis
parhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta
hänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti
ystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja
kohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan.

Kerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä
huoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja
asiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta.

— Kuka täällä? kuului Eenokin ääni ovelta.

— Minä, vastasi Ruusa.

— Kuka?

— Minä itse. Voitko sinä sanoa samaa?

— Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös
mentävä.

— Mitä osaa sinä nyt harjottelet? Kuka noin puhuu?

— Peer Gynt. Se on minun vaikein osani. Teen työtä yötä päivää.

— Olepa nyt vähän aikaa Eenokki ja sano minulle, aiotko mennä naimisiin?

— Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa
voimakkaasti.

— Milloinka se tapahtuu?

— Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta
ehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi
kärpästä yhdellä iskulla.

— Kenen kanssa sitten olisin naimisissa? Millainen kiertueohjelma
teillä on?

— »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat
kaikki kuherrusaikaamme.

— Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja
häntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko
näytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki.
Silloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun,
joka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta
arkimahdotonta.

— Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita
saan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa.

— En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon
tytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan.

— Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt
suuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään
luonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla,
ja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani.
Seisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön
puolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan
viisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin
hänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot?

— Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin
hullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on
aina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin...

— Mitä tarkoitat, Ruusa? Aavistan jotakin.

— Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa
näytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa
haamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle.

— Ruusa, Ruusa, nuoruuteni lempi!

Eenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan
pään yläpuolella.

— Hyvästi, Eenokki. Tule minua tervehtimään, kun olet rauhallinen.

— Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan
hernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein
nähden.

— Hyvästi, Peer Gynt.

Eenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja
poistui sanoen:

— Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin
tuttavieni joukkoon.

Kauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä
merileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna
venäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen
itsekseen:

— Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti
korkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan
taiteen pyhässä tulessa.

Kihara otsalla heilahti, kun pää kohosi uljaasti ylemmäksi.




UUTTA ÄITIÄ KATSOMASSA.


Yliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti
temmellyskenttää.

Siellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita,
voimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei
luultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla
paikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä
ja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat
yhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja
liimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt
pöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla.

— Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti.

Pojat hypähtivät seisaalleen.

— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa
Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti
nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa,
selitti Valle suulaasti.

— Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi.

— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on
kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.

— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan
sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89
munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi
myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.

— Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti.

— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia.
Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä
kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi
särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi.
Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.

— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin
kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.

— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai
emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.

— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa.
Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin
teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia
ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa
laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja
vaillinaisesti hoidettu.

— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli
jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.

— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas
kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. —
Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen.
sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.

— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta
kauempaa, vakuutti Sevi.

— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä?
kysyi Valle.

— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä
tädistä, josta tulee teille uusi äiti.

— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.

— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne
asumaan.

— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja
pudisti päätään.

— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte
rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.

Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen,
nuoranpuoleisen naisen kuvaa.

— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että
ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat
kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli
Valle.

— Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi.

— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä
kotiopettajattaresta, selitti isä.

— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole
»ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?

— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja
oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti
arkkitehti.

— Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi.

— Hänen nimensä on Ilma Kalm.

— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä,
joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei
ollut lapsia, sanoi Valle.

— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti
ankarasti.

— Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi
Valle.

— Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti.

— Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi.

— Hän on isän morsian.

— Hyi sentään, isä!

— Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan.

— Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän?

— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun
morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.

Pojat räjähtivät äänekkääseen nauruun.

— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin
kihloissa.

— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me
näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.

— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä
pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä
sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut
palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.

— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette
seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä
naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan?
kysyi arkkitehti totisena.

— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa
— niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää
häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa
kasvoissaan.

— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille,
jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.

— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin
hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte
lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.

— Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle.

Koska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä.

— Ovatko naiset sellaisia?

— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo
rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien
pörröisiä päitä.

— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei
alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.

— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli
vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta
iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —

— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää,
minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen
isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?

Sevi nauroi ja ilkkui:

— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän
ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin
se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset
vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti
Sevi pikkuvanhasti.

— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen
äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja
nousi.

— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että
kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa
kädessään.

— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa
auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja
kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu
äitiä.

— Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi.

— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun
arkkitehti oli oven toisella puolella:

— Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!»

       *       *       *       *       *

Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan
huvilaan.

— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se
morsianpuoli?

— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä,
mutia nyt on äiti kuollut.

Ovelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti:

— Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar?

— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja
tervehti.

— Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti.

— Niin minultakin, yhtyi Valle.

— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat
sisään.

Molemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen.

— Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — —

— Puolilapsia, keskeytti Sevi.

— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät
toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä
puhelen poikien kanssa.

— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti
Sevi.

— Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle.

— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on
tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.

— Opettajat ja hoitajat ja isäkin.

— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja
miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme
uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle
me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi
hedelmämaljakon pojille.

— Varmasti, sanoi Sevi.

— Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti.

Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka
jutteli tuttavallisesti.

— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi
omenia pojille.

— Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle.

— Kutka sanovat? Mitä tarkoitat?

— Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi.

— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.

— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan
kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.

— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia,
vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.

— Millä päällä hän muuten on?

— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi
Sevi.

— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii,
matki Valle.

— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot...

— Pojat, varoitti isä.

— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää?
kysyi Ilma.

— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja
jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä
paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan
kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä
teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»

Ilma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen,

— Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän.

— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi
varovainen Valle.

— Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi.

— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän
luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma
ja syleili poikia.

— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi
arkkitehti.

Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin.
Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan
varren ympäri.

— Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle.

— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee
sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi
raahata rahia ikkunan alle.

— Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle.

Pojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään.

— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa
vasten? kuiskasi Sevi.

— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten
kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo,
ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille,
että: »Hävetkää vanha mies.»

Valle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun.

Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät
nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky
oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.

Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien
vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.

Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat
olleet kuuluneet aivan selvästi sisään.

Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja
nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä
ollut koulussa.

— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi
arkkitehtiin.

— Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä.

Valle alkoi nauraa tyrskiä.

— Mitä sinä naurat? kysyi Ilma.

— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat
siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja
sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.

— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo
toinen. — Kuka hänestä välittää?

— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja
koetti hillitä itseään.

Ilma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti:

— Tahdotko lisää kahvia, Einar?

— Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi.

— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli
kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.

— Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti.

Ilma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten:

— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen
toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.

— Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi.

       *       *       *       *       *

— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä
illalla sanoi hyvää yötä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi.

— Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä?

— Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka.

— Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta.




KYLÄNHIEROJA.


Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa
viimeisen kerran.

— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko
kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja
ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.

Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä
jalkopäähän hieromaan.

— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas
hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.

— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.

— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää.
Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl
ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.

— Mutia radiotahan on hauska kuulla.

— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks.
Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on
puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja
ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja
hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.

— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.

— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on
kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö
vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?

— Tältä syrjältä se on hellä.

— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan
teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi
ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo
äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko
viholaine.

— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.

— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä
oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot
potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii,
tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas
vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö
tää pehmiää.

— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.

— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt
ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt
neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi
hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.

— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?

— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o.
enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol
kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe
eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi
juominklois.

— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?

— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja
perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein
ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ
tiaatterlaisii?

— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?

— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein
tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö
kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi
höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite
ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa
hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise
tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.

— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.

— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele
vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei
ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot
sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja
kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt
sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras
rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee
kehtoitti höit kuullessa.

— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?

— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa
tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa
juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.

— Mikä heidän nimensä oli?

— Mitti — ja ässällä se alko.

— SmithkÖ?

— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää
joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki
miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja
laskettelemmaa.

— Entä naiset?

— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on
keppee syntymästää ast.

— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.

— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?

— Hän kirjoittelee huoneessaan.

— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei
teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei
kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei
kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.

— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.

— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa
mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe
Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii
autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu
ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit
niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä
mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.

— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.

— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja
hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.

— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun
minä taas tulen maalle.

— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ
ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine,
sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.

— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään
Helsinkiin.

— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit
mie pistäiksen teikii kortteeris.

— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.

— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi
Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.

       *       *       *       *       *

Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen
ovi.

— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo
lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.

Ada katseli unisena tulijaa.

— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.

— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa,
sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.

— Kuinka isäntä jaksaa?

— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja
suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt
rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie
melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa
toplinkpaittoota juutalaiselt?

— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,

— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks
hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt
vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.

— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä
aikaa, pyysi Ada.

— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst
ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks
työ ilma kestä pystys?

— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.

— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok
panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.

— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.

Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit
löytääkseen takaisin kortteeriin.

Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:

— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?

— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä?
sanoi israeliitti.

— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin
vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten
teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa,
justii ko mei kitsa.

— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu.
Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän
päälle.

— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.

— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.

— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi
Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.

— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei
tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja
kierteli ympäri.

— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.

— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame
neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa
pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän
hametta.

— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna
toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.

Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.

— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra
chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.

— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.

— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.
Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.

— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas
kymmene, sata vuotta.

Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:

— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi
kauppiaalle:

— Mitä tää röpelys maksaa?

— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.

— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.

— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi,
juoksupoikka naura.

—' Mitä tää maksaa?

— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke
ilmaseks chic.

— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.

— Isente maksa, 800 — no panna paketti.

— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei
maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.

— No mite frouva antta?

— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.

— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä,
sanoi juutalainen tuttavallisesti.

— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä
Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.

— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.

— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.

— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat
lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.

— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel
kelvata Jääske sillal.

— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin
minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi
kauppias käsiään.

— Lasketaaks helma alas?

— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi
palotorni hameeks.

— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.

— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.

— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni
ulos.

Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.

— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.

— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä
useammassa kaupassa, sanoi Ada.

Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:

— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?

— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?

— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot
Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu
ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka
piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää
kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi
hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie
sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää
ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo
jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa
vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.

— Onhan täällä hammaslääkärejä.

— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?

— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja
miellyttävä, esitti Ada.

— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!

—- Hän on yhtä taitava kuin mies.

— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.

— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.

— Onks hänel partaa?

— On viikset. Kuinka niin?

— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil
kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.

Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww

— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil
kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.

Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.

— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii
laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit
kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.

Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan
nojatuoliin ja nukahti.

— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu
Ada herätti hänet.

— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.

Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin.

— Avatkaa suu, olkaa hyvä.

— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään
hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka
virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.

— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä,
sanoi lääkäri.

— Melkee ne on läppeesä lahhoi.

— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.

— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.

— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet
jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.

Emäntä nauroi huvitettuna.

— Kui kauva höit kestää tehhä?

— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin
kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.

— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.

— Ei niitä voi nopeammin laittaa.

— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos
hyö vonkuut koi pahast?

— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen
ulosottamista, lupasi lääkäri.

— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie
hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?

Tohtori mainitsi summat.

— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie
tahon valkoset ko paper ja potrat.

— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.

— Onks teil hyvät pihit?

— On sellaiset kuin olla pitääkin.

— Työ taijatte olla leskmies?

— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.

— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi
Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.

— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?

— Mie tuunki huomen uuvestaa.

— Eihän asia sillä parane.

— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest?
Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius
ei ottant.

Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.

— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.

— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa
elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks
tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.

Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.

Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.

— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.

— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?

— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä
astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et
hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää
lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit
retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.

— Mutta sehän oli vain elokuvapila.

— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel —
semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie
en rupia häne ratkottavaksee.

— Sitä minä en tee, torjui Ada.

— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko
miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont
vuotta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.