The Project Gutenberg eBook of Kultakuoriainen y.m. kertomuksia, by Edgar Allan Poe

Edgar Allan Poe.
Kultakuoriainen.
Tarina Rosovuorilta.
Sfinksi.
William Wilson.
Musta kissa.
Ligeia.
Kuilu ja heiluri.
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi.
Usherin talon häviö.

EDGAR ALLAN POE.

Niistä harvoista amerikkalaissyntyisistä kirjailijoista, joiden maine ja — mikä merkitsevämpää — taiteellinen vaikutus on kantautunut valtameren yli vanhaan Eurooppaan, on Edgar Allan Poe mainittava ensimmäisellä sijalla. Hänessä on Amerikka maksanut takaisin maanosallemme hituisen suuresta kulttuurivelastaan, vieläpä kahdella kirjallisuuden alalla: lyriikan ja kertomataiteen.

Poe syntyi Bostonissa v. 1809 ja kuoli Baltimoressa v. 1849. Se maailmanmaine, minkä hänen runoutensa hänen kuolemansa jälkeen saavutti, käänsi kirjallisuudentutkijain uteliaan huomion siihen omalaatuiseen ihmiselämään, joka sisältyy mainittujen rajavuosien väliin ja joka tuntuu tarjoavan niin sovittamattomia vastakohtia ja niin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Siinä kuvassa, minkä eri elämäkerran kirjoittajat antavat Poe'sta, onkin usein vain ääripiirteistä yhtäläisyyttä — mielikuvitus on kehittänyt eri suuntiin runoilijan elämäkerran tarjoamaa ainehistoa. Toiselta puolen on epäilemättä hänen persoonallisuuteensa liittyviä sairaalloisia piirteitä romanttisesti liioiteltu, toiselta puolen on Poen »kunnian» pelastamisen tarkoituksessa harjoitettu epähistoriallista kaunomaalausta. Mutta miten erilaisia Poe’sta annetut kuvat lienevätkin, luemme niistä kuitenkin aina kaksi tosiasiaa: onneton ihminen, suuri taiteilija!

Runoilijan isä David Poe oli vapaussodasta tunnetun irlantilaissyntyisen kenraali Poe’n poika. Hän oli, jouduttuaan epäsäännöllisen elämäntapansa johdosta erilleen suvustaan, mennyt naimisiin englantilaissukuisen näyttelijättären kanssa ja myöskin itse antautunut teatterin palvelukseen. Heidän toinen poikansa oli Edgar. Sekä David Poe että hänen vaimonsa kuolivat molemmat samana vuonna, 1811, keuhkotautiin. Kaksivuotias Edgar joutui varakkaan richmondilaisen tupakkakauppiaan Allanin perheeseen kasvatiksi. Hänen kasvatusvanhempansa pitivät hyvää huolta hänen koulunkäynnistään ja lähettivät hänet myöhemmin Englantiin täydentämään opintojaan. Amerikkaan palattuaan jatkoi hän lukujaan mm. Virginian ja Charlottesvillen yliopistoissa, harrastaen etenkin ranskan ja latinan opintoja. Hän oli omaksunut rikkaan nuorenmiehen elämäntavat ja tuhlasi mm. pelivelkoihinsa runsain käsin kasvatusisänsä varoja. Viimemainittu, kyllästyneenä Poe’n tuloksettomiin, loppumattomia varoja kysyviin opintoihin, kieltäytyi kustantamasta kasvatuspoikansa jatkuvia yliopistolukuja ja pani tämän konttorityöhön liikkeessään. Tuleva runoilija ei kuitenkaan voinut kauan kestää konttorikirjojen ääressä, vaan pakeni kasvatusisänsä luota ja värväytyi sotilaaksi. Uudella toimialallaan ei Poe päässyt kersantin arvoa pitemmälle, mutta keksi sensijaan näihin aikoihin itsessään runoilijan. Salanimisenä julkaisi hän v. 1827 runokokoelman »Tamerlane and other poems» (»Tamerlan ja muita runoja») sekä kaksi vuotta myöhemmin uuden täydennetyn painoksen tästä esikoisteoksestaan. Tällä välin oli Poe uudelleen sopinut kasvatusisänsä kanssa, joka lähetti nuoren runoilijan West Point'in sotilasakatemiaan. Täällä osoitti Poe erinomaisia taipumuksia matematiikkaan, mutta hänen hillitön luonteensa joutui ristiriitaan koulun järjestyssääntöjen kanssa ja sotilasakateemikon ura katkesi kesken. Kasvatusisä, joka vaimonsa kuoltua oli mennyt uusiin naimisiin, ja saanut omia lapsia, osoittautui haluttomaksi avustamaan tämän koommin kasvatuspoikaansa, joka nyt sai aloittaa kynällään sitkeän taistelun olemassaolosta. Ensimmäinen menestys tässä miltei epätoivoisessa kamppailussa jokapäiväisestä leivästä kohtasi Poe’n, kun hän v. 1833 sai 100:n dollarin palkinnon eräältä baltimorelaiselta lehdeltä parhaasta lehden kilpailuun jätetystä kertomuksesta. Koeteltuaan turhaan saada kustantajaa näihin aikoihin kirjoittamilleen kertomuksille hankki Poe itselleen niukan toimeentulon sanomalehtien toimittajana ja avustajana. Paitsi kaunokirjailijana esiintyi hän toimittamissaan tai avustamissaan lehdissä myöskin arvostelijana lausuen pelottomasti julki mielipiteensä silloinkin, kuu se kulki ajan vallitsevaa suuntaa vastaan. Poe’n terävät, kaukonäköiset kritiikit, joiden täyden arvon vasta myöhempi aika on todennut, esiintyivät hänen aikalaisilleen ylen mielivaltaisina ja kohtuuttomina ja hankkivat hänelle joukon leppymättömiä vihamiehiä, jotka eivät ainoastaan vaikeuttaneet hänen taisteluaan leivästä, vaan ulottivat kostonsa hänen kuolemansa jälkeiseenkin aikaan, sepitellen, kuten kirjailija Gristvold, alentavia, totuudesta poikkeavia kuvauksia hänen elämästään ja luonteestaan.

Vaihtaen alituisesti olutpaikkaa harjoitti Poe sanomalehtimiehen ammattia milloin New Yorkissa, milloin Bostonissa, milloin Philadelphiassa, milloin Richmondissa. Kiihoittaakseen väsyneitä aivojaan tai etsiäkseen unohdusta vastoinkäymisessään ja köyhyydessään turvautui Poe alkoholiin ja opiumiin, vaipuen vähitellen yhä syvemmälle näiden nautintoaineiden orjuuteen. V. 1836 meni hän naimisiin 14-vuotiaan serkkunsa, kauniin ja rakastettavan Virginia Clemmin kanssa. Kun Virginia yksitoista vuotia kestäneen onnellisen avioliiton jälkeen, sairastettuaan kauan keuhkotautia, kuoli, ei Poe enää toipunut tästä iskusta. Kuoleman varjo, joka tuntui seuranneen häntä siitä lähtien, kun hän kaksivuotiaana menetti molemmat vanhempansa ja myöhemmin rakastetun ja ihaillun kasvatusäitinsä, lankesi entistä raskaampana hänen elämäänsä. Hänen sairaalloisen sukuperinnön rasittama hermostonsa vaati entistä runsaammin unohdusta antavia kiihokkeita, hän menetti yhä suuremmassa määrässä herruuden oman itsensä ylitse. Hänen rauhaton elämänsä päättyi 1849, neljänkymmenen vuoden iässä, eräässä Baltimoren sairashuoneessa, minne hänet tajuttomassa tilassa kannettiin.

Poen onneton, köyhyyden, sairauden ja kuoleman varjostama elämä on ruokkinut runoilijamielikuvitusta, jolla omalaatuisuudessaan ei ole monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Hän aloitti runoilunsa Byronin ja Mooren merkeissä, multa löysi pian oman erikoisalansa, jossa hän itse kohosi mestariksi ja esikuvaksi. Tämä erikoisala on synkkäin, sairaalloisten, yliherkkien mielialojen ja tunteiden hienossa erittelyssä ja varmassa kuvailussa. Omakohtaisen, syvällisen tuntemuksensa inhimillisen sielunelämän synkimmiltä rajamailta sovittaa hän loogillisesti rakennetun ja miltei matemaattisella täsmällisyydellä kerrotun seikkailu- tai kauhutarinan puitteihin. Näissä yhdistää hän harvinaisen sielullisen näkijä-kyvyn korkealle kehitettyyn tyylilliseen taituruuteen, jota monet kirjailijat seikkailu- ja kriminaalikertomuksen alalla — sellaiset kuin Stevenson, Conan Doyle, Ewers ym. — ovat saavuttamattomana esikuvanaan enemmän tai vähemmän tietoisesti jäljitelleet. Ihmiskuvauksen kykyä sanan vaativammassa mielessä Poe'lta tosin puuttuu eikä hänen kertomustensa henkilöiden joukossa tapaa juuri nimeksikään plastillisesti kuvattuja luonteita, mutta sensijaan esittää hän pettämättömällä taidolla kauhua, epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, opiumhumalaa, koko sitä fantastista maailmaa, mitä kiihoitetut, sairaat aivot voivat kuvitella ja mikä Poe'lla muodostaa eräänlaisen symboolisen peilikuvan todellisuudesta. Hän on vastaanottanut vaikutuksia sekä englantilaisista kauhunovelleista että saksalaiselta E.T.A. Hoffmannilta, mutta pettämättömässä tunnelmamaalailussa, kuvauksen teräväpiirteisessä voimassa ja sanallisen ilmaisun merkitsevässä niukkuudessa sivuuttaa hän kaikki edeltäjänsä. Useissa hänen näköjään kylmällä kädellä piirretyissä kertomuksissaan voimme niinikään helposti tuntea jälkiä runoilijan persoonallisista elämyksistä, mm. niissä monissa novelleissa, joissa suru rakastetun kuoleman johdosta on kertomuksen keskeisenä aiheena ja joista tähän kokoelmaan suomennettu »Ligeia» on edustava näyte.

Kuoleman ja katoavaisuuden ajatuksen tapaamme keskeisenä myöskin Poe'n lyyrillisissä runoissa, joista eräät omalaatuisessa kauneudessaan kuuluvat englanninkielisen runouden kaikkein yleisimmin tunnettuihin tuotteihin. Harvoin, jos milloinkaan, on eloonjääneen suru rakastetun kuoleman johdosta tulkittu yhtä mieltäjärkyttävällä, yhtä syvällisellä tavalla kuin kuuluisassa »The Raven» (»Korppi»)-runossa, minkä kaameat kertosäkeet kauan kaikuvat sen korvissa, joka ne kerran on kuullut. Ja sellainen ylevä rakkausruno kuin »To Helen» (»Helenalle») muistuttaa syvässä kaipuussaan Shelley'n ylimaallisimpia runoelmia. Myöskin monet Poe’n harvoista filosofisen syvällisistä tai loistavan taiturimaisista runoista ovat hänen kuolemansa jälkeen saavuttaneet nopean kuuluisuuden ja hänen vaikutuksensa toisiin lyyrikkoihin on ollut hyvin huomattava. Niinpä on Ranskassa Charles Baudelairen nimi erottamattomasti liittynyt »Korpin» runoilijan nimeen.

Poe, joka köyhyydessä ja alennuksessakin säilytti ylpeän tietoisuuden omasta neroudestaan, ei eläessään saavuttanut murto-osaa siitä tunnustuksesta, jonka jälkiaika, etenkin valtameren tällä puolen, on hänelle niin auliisti myöntänyt. Ja sitä mukaa kuin häntä on opittu taiteilijana ihailemaan, sitä mukaa on hän myöskin ihmisenä ja luonteena alkanut saada enemmän ymmärtämystä osakseen. Eikä enää voida kieltää traagillista ylevyyttä tältä onnettomalta runoilijalta, joka huolimatta kaikista kohtalon iskuista pelasti rikkomattomana elämänsä myrskyistä omalaatuisen kauneuden aarteen jälkipolville.

KULTAKUORIAINEN.

Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

Monta vuotta sitten tutustuin hyvin läheisesti herra William Legrandiin. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli joskus ollut varakas; mutta yhtämittaiset onnettomuudet olivat köyhdyttäneet hänet miltei puutteeseen asti. Välttääkseen onnettomuuksiensa aiheuttamia nöyryytyksiä hän läksi New Orleansista, esi-isiensä kaupungista, ja asettui Sullivanin saarelle Etelä-Karoliinaan, lähelle Charlestonin kaupunkia.

Tämä saari on hyvin omituinen. Siinä ei ole juuri muuta kuin merihiekkaa, ja se on noin kolmen mailin pituinen. Ei missään kohdassa sen leveys nouse yli neljännesmailin. Manteresta sen erottaa tuskin huomattava liejuttunut salmi, joka kiemurtelee läpi kaislikon ja rämekasvien muodostaman tiheikön; se on oikea liejukanojen lempipaikka. Kasvullisuus, niinkuin arvatakin saattaa, on sangen niukkaa tai ainakin kituliasta. Ei ainoatakaan kunnon puuta ole nähtävissä. Lähellä saaren länsikärkeä, missä Fort Moultrie sijaitsee ja missä on muutamia kurjia lautahökkeleitä — niissä asuu kesäaikaan tomua ja kuumetta pakoon lähteneitä charlestonilaisia — kasvaa kyllä pörröisiä kääpiöpalmuja; mutta koko saaren, lukuunottamatta tätä läntistä kärkeä ja merenpuoleista kovaa, valkoista rannikkoa, peittää tiheä sulotuoksuinen myrtti, jota Englannin puutarhurit pitävät niin tavattoman suuressa arvossa. Tämä kasvullisuus nousee usein viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkuiseksi ja muodostaa melkein läpitunkemattoman viidakon, täyttäen koko ilman tuoksullaan.

Aivan tämän viidakon keskeen, verrattain lähelle saaren itäistä ja etäisintä osaa oli Legrand rakentanut itselleen pienen majan, jossa hän asui, kun aluksi, aivan sattumalta, tutustuin häneen. Tämä tuttavuus kypsyi pian ystävyydeksi — sillä tuossa erakossa oli paljon sellaista, mikä herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta. Huomasin hänet hyvin kasvatetuksi ja harvinaisen lahjakkaaksi, mutta samalla ihmisvihaajaksi ja taipuvaiseksi häilähtelemään kiihkeästä innostuksesta syvään alakuloisuuteen. Hänellä oli hallussaan paljon kirjoja, mutta harvoin hän niitä tutki. Hänen päähuvituksensa olivat ampuminen ja kalasteleminen tai kuljeskeleminen pitkin rannikkoa tai läpi viidakon etsimässä simpukoita ja hyönteisiä; hänen hyönteiskokoelmaansa olisi voinut kadehtia joku suuri tutkija, vaikkapa joku Swammerdammkin. Näillä ulkoilmaretkillä häntä tavallisesti seurasi eräs vanha neekeri, Jupiter-niminen, joka oli vapautettu ennen perheen vastoinkäymisiä, mutta jota ei voitu hyvillä sanoilla eikä väkivallalla saada luopumaan siitä, mitä hän arveli eittämättömäksi oikeudekseen, nimittäin alituisesti vartioida nuoren »massa Willin» askeleita. Ei ollut mahdotonta, että Legrandin sukulaiset, jotka pitivät nuorta miestä vähän löyhkäpäisenä, olivat saaneet tämän piintyneen aatteen ajetuksi Jupiterin päähän siinä toivossa, että kulkuria pidettäisiin silmällä.

Talvet ovat Sullivanin saaren leveysasteella harvoin ankaroita, ja syksyllä hyvin harvoin tarvitsee sytyttää takkatulta. Lokakuun keskivaiheilla 18— sattui kuitenkin olemaan harvinaisen kylmä päivä. Juuri vähää ennen auringonlaskua minä tunkeuduin pensaston läpi kohti ystäväni majaa, jossa en ollut käynyt erinäisiin viikkoihin; asuin siihen aikaan Charlestonissa, yhdeksän mailin päässä saaresta, mutta kulkuyhteys oli vielä silloin paljon huonompi kuin nykyjään. Saavuttuani majalle koputin tapani mukaan; kun en saanut vastausta, etsin avaimen tutusta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään. Takassa leimusi komea tuli. Se oli uutuus, mutta ei mitenkään epämiellyttävä. Riisuin päällystakkini, otin nojatuolin läheltä räiskyviä halkoja ja odotin kärsivällisesti isäntäväen paluuta.

Heti pimeän laskeuduttua he saapuivat ja tervehtivät minua sydämellisesti. Jupiter hymyillen korvasta korvaan kiiruhti valmistamaan liejukanaa illalliseksi, Legrandilla oli taas innostuksenpuuskauksensa — vai miksi niitä nimittäisin? Hän oli löytänyt erään tuntemattoman kaksikuorisen raakun, joka muodosti uuden suvun, ja mikä vielä enemmän, hän oli metsästänyt ja pyydystänyt Jupiterin avulla erään scarabaeuksen, jota hän luuli aivan uudeksi, mutta josta hän tahtoi kuulla minun mieltäni huomenna.

»Entä miksi ei tänä iltana?» kysyin hieroskellen käsiäni liekkien yläpuolella ja toivoen hemmettiin koko scarabaeusten heimon.

»Niin, kunpa vain olisin tiennyt, että sinä olet täällä!» sanoi Legrand. »Mutta enhän ole nähnyt sinua pitkään aikaan, ja mistä olisin voinut aavistaa, että sinä tulisit juuri tänä iltana; kotimatkalla lapasin luutnantti G:n, tuolta linnoituksesta, ja typerästi kyllä lainasin kuoriaisen hänelle; mahdotonta on sinun siis nähdä sitä ennen kuin huomenna. Jää tänne yöksi, niin minä lähetän Jupin hakemaan sitä heti auringon noustua. Se on koko luomakunnan ihanin kapine!»

»Pötyä! Ei! — kuoriainen. Se on loistavan kullan värinen — suuren hikkoripähkinän kokoinen suunnilleen — ja lähellä selkäkilven toista päätä kaksi sysimustaa pilkkua ja toisessa päässä yksi soikeahko. Antennae…»

»Ei siinä ole yhtän tina, massa Will, minä sano jo monta kerta», keskeytti Jupiter, joka tietenkään ei ymmärtänyt tuota tuntosarvien tieteellistä nimitystä. »Se lutikka ole ihan kultanen lutikka, kaikki kulta pait noi siivet — ei ikinä minä näke likikän niin raskas lutikka.»

»No jaa, olkoon menneeksi», vastasi Legrand minun mielestäni paljon vakavammin kuin asia ansaitsi, »mutta onko siinä syytä antaa lintujen palaa? Väri» — hän kääntyi minuun — »on tosiaankin tarpeeksi erikoinen, jotta voi ymmärtää Jupiterin päähänpiston. Et ikinä ole nähnyt loistavampaa metallikiiltoa kuin sen kuoressa — mutta siitä voit itse päätellä huomenna. Sillä välin voin antaa sinulle aavistuksen sen muodosta.» Sanoessaan tätä hän istuutui pienen pöydän ääreen, jolla oli kynä ja mustetta, mutta ei paperia. Hän etsi sitä laatikosta, mutta ei löytänyt.

»Saman tekevä», sanoi hän lopulta, »kyllähän tämäkin kelpaa», ja hän veti liivinsä taskusta jotakin, mikä minusta näytti hyvin likaisen paperiarkin palaselta, ja teki siihen kynällään karkean piirroksen. Hänen tätä tehdessään minä istuin yhä edelleen takan ääressä, sillä minua palelsi vieläkin. Kun piirros oli valmis, hän ojensi sen nousematta istuimeltaan. Ottaessani sen vastaan kuulin äänekästä murinaa, ja joku kuului raapivan ovea. Jupiter avasi oven, ja Legrandin iso newfoundlantilaiskoira hyökkäsi sisään, hyppäsi olkapäilleni ja oli tukahduttaa minut hyväilyllään, sillä minä olin edellisillä käynneilläni ollut sille hyvin ystävällinen. Kun se oli lopettanut hyppelynsä, katselin paperia ja totta puhuakseni toverini piirros ällistytti minua hiukan.

»No niin», sanoin katseltuani sitä kotvan, »tämä on totisesti ihmeellinen kuoriainen; aivan uutta minulle; en ikinä ole nähnyt tämän kaltaista — ellen mahdollisesti pääkalloa — jota se muistuttaa enemmän kuin mitään muuta, mikäli minä asiaa ymmärrän.»

»Pääkallo!» toisti Legrand — »no niin — olkoon menneeksi, kyllä se paperilla vähän siltä näyttää — epäilemättä. Molemmat ylemmät mustat pilkut näyttävät silmiltä, vai mitä, ja tuo pitkähkö siinä peräpuolessa suuta — ja onhan koko eläin soikeahko.»

»Ehkäpä niinkin», sanoin minä; »mutta, Legrand, pelkään pahasti, että sinä et ole mikään taiteilija. Minun täytyy odottaa, kunnes näen itse kuoriaisen, jos haluan saada mitään käsitystä sen ulkonäöstä.»

»No jaa, enpä tiedä», sanoi hän hiukan loukkaantuneena, »minä piirrän kohtalaisesti — ainakin minun pitäisi — minulla on ollut hyviä opettajia, ja toisinaan imartelen itseäni kuvittelemalla, etten ole aivan pölkkypää.»

»Mutta, hyvä ystävä, sitten sinä lasket leikkiä», sanoin minä, »tämä on mukiin menevä pääkallo — — niin, voin sanoa, että tämä on aivan loistava kansanomaisen anatomia-käsityksen mukaan — ja sinun kuoriaisesi on maailman ihmeellisin kuoriainen, jos se muistuttaa sitä. Niin, tästä samankaltaisuudesta me voimme saada kauniin luvun taikauskon historiaan. Otaksun, että sinä annat kuoriaiselle nimen scarabaeus caput hominis tai jotakin siihen tyyliin — luonnonhistoriassa on monta samantapaista nimeä. Mutta missä ovat ne tuntosarvet, joista sinä juttelut?»

»Tuntosarvet!» sanoi Legrand, joka tuntui käsittämättömän kiihtyneeltä. »Varmasti sinun täytyy nähdä tuntosarvet. Minä piirsin ne yhtä selvästi, kuin ne luonnossa näkyivät, ja minusta sen pitäisi riittää.»

»No niin, no niin», vastasin, »ehkä olet piirtänyt — en niitä kuitenkaan näe», ja minä ojensin hänelle paperin sanomatta sen enempää, sillä en tahtonut enää kiihdyttää häntä; mutta olin kovin ällistynyt tästä asiain käänteestä; hänen huono tuulensa hämmästytti minua — ja mitä koppakuoriaisen kuvaan tuli, ei siinä totisesti näkynyt mitään tuntosarvia ja koko piirros näytti hyvin paljon tavalliselta pääkallon kuvalta.

Hän otti paperin hyvin ärtyisesti ja oli rutistaa sen ilmeisesti tuleen viskatakseen, kun satunnainen vilkaisu siihen näytti äkkiä kiinnittävän hänen huomiotaan. Samassa hänen kasvonsa karahtivat tulipunaisiksi ja kohta taas kuolonkalpeiksi. Joitakuita minuutteja hän tutki piirrosta innokkaasti. Sitten hän nousi, otti kynttilän pöydältä ja meni istumaan merimieskirstulle huoneen kaukaisimpaan nurkkaan. Siellä hän uudelleen tutki paperia kiihkeän tarkkaavaisena ja käännellen sitä kaikkiin suuntiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hänen käytöksensä hämmästytti minua kovasti; arvelin kumminkin viisaimmaksi olla kiihdyttämättä hänen kasvavaa äreyttään. Lopulta hän otti lompakon taskustaan, asetti paperin siihen huolellisesti ja pisti sen sitten kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka hän lukitsi. Nyt hän oli jo tyynempi, mutta tuo alkuperäinen innostus oli kokonaan kadonnut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin paljon jöröltä kuin hajamieliseltä. Illan kuluessa hän yhä enemmän tuntui vaipuvan unelmiin, joista minun päähänpistoni eivät voineet häntä herättää. Olin aikonut jäädä majaan yöksi, niinkuin olin usein ennenkin tehnyt, mutta nähdessäni isäntäni mielialan, arvelin sopivaksi lähteä. Hän ei kehoittanut minua jäämään, mutta lähtiessäni hän puristi kättäni tavallista sydämellisemmin.

Suunnilleen kuukauden kuluttua (en ollut sillävälin nähnyt Legrandia lainkaan) tuli minua Charlestoniin tapaamaan hänen palvelijansa, Jupiter. En milloinkaan ollut nähnyt tuota kunnon neekerivanhusta niin alakuloisena ja pelkäsin, että ystävälleni oli tapahtunut jokin vakava onnettomuus.

»Ei, ei hän olla! — hän ei olla missään — siitä just kenkä puristaa — minu mieli olla raskas, hyvin raskas, kun minä katsele massa Will parka.»

»Jupiter, olisi hauska ymmärtää mitä sinä puhut. Sanot, että isäntäsi on kipeä. Eikö hän ole kertonut mikä häntä vaivaa?»

»Ei, massa, ei maksa vaiva suuttu — massa Will ei sano mitä — mut miks hän kulkee ympäri näin, pää alhalla ja hartiat ylhällä ja yhtä valkonen kuin hanhi? Ja sitten hän koko aika pitä kädessä pilli…»

»Hän pitä pilli, jossa ole kuviot — ei ikinä minä nähnyt niin kummalliset kuvat. Uskoka pois, minä aivan rupe pelkä. Minä ole koko aika pitä häne silmällä. Toissapäivä hän pääse livistämään ennen auringonnousu ja ole poissa koko se siunattu päivä. Minä piti iso keppi valmiina antaa hänelle pirun hyvä selkäsauna, kun hän pala — mutta minä ole sellaine hölmö, ettei minä henno kumminka piestä häntä — hän näyttä niin surkealta.»

»Mitä? — jaha — vai niin, loppujen lopuksi minusta tuntuu parhaalta, ettet ole liian ankara sille poika paralle — älä pieksä häntä, Jupiter — ei hän sitä oikein kestä — mutta etkö ollenkaan aavista, mikä on aiheuttanut tämän sairauden tai muutoksen hänen tilassaan? Onko jotakin tapahtunut sitten viimenäkemän?»

»Ei, massa, ei mitään ikävää sen jälkeen — minä luulla se olla ennen — se oli juuri päivää ennen te oli siellä.»

»Se lutikka — minä ole aivan vissi, että se kultalutikka ole purra massa Willin päähän.»

»Sillä ole kynsiä vallan tarpeeks, massa, ja suuta kanssa. Ei ikinä minä ole nähny niin pirullinen lutikka — se potki ja puri mitä vain tuli lähelle. Massa Will sai sen ensin kiinni, mutta piti laske se menemään hyvin pian, uskoka pois — ja silloin se varmasti puri häntä. Minä ei pitäny se lutikan suu, ja minä ei tahtonu koske siihen sormella, vaan otti se paperipalalla. Minä kiersi se paperiin ja työnsi palan sitä sen suuhun — sillälailla me otti se kiinni.»

»Ja sinä siis luulet, että se kuoriainen tosiaankin puri isäntääsi ja että hän siitä tuli sairaaksi?»

»Minä ei luulla mitään — minä tietä se. Miks hän sitten uneksi nii paljo kulta, jos ei se tule siitä, että kultalutikka purre? Minä ole ennenki kuullu kultalutikasta.»

»Mistä tiedän? Siitä, että hän juttelee unissaan — siitä minä tietä.»

»No niin, Jup, ehkä olet oikeassa; mutta mitkä onnelliset seikat ovat saaneet sinut kunnioittamaan minua käynnilläsi?»

»Ei, massa, minä tuo tämä kirje.» Ja samalla Jupiter ojensi näin kuuluvan kirjeen:

Miksi et ole käynyt pitkään aikaan? Toivon ettet ole ollut kyllin tyhmä suuttuaksesi mistään minun pienestä puuskauksestani; mutta ei, se ei ole luultavaa.

Sitten viimenäkemän olen saanut aihetta huolestumiseen. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, vaikka tuskin tiedän miten sitä kertoa, vai kertoako lainkaan.

En ole voinut oikein hyvin näinä viime päivinä, ja vanha Jup-parka ikävystyttää minut melkein sietämättömiin hyvää tarkoittavalla huolenpidollaan. Mahdatko uskoa: hän on tehnyt pari päivää sitten valtavan kepin rangaistakseen minua, kun livistän hänen käsistään ja kulutan päivät yksinäni manteren kukkuloilla. Tosiaankin uskon, että vain riutunut ulkonäköni säästi minulta pieksiäiset.

Jos mitenkään voit, niin lähde Jupiterin mukaan. Tule pois! Haluaisin nähdä sinut tänä iltana hyvin tärkeitten asioiden vuoksi. Vakuutan, että ne ovat äärimmäisen tärkeitä.

Tämän kirjeen sävyssä oli jotakin, mikä minua kovasti huolestutti. Koko kirjoitustapa erosi kokonaan Legrandin entisestä. Mitähän hän mahtoi uneksia? Mikähän uusi päähänpisto askaroitti hänen kiihtyneitä aivojaan? Mitähän »äärimmäisen tärkeitä asioita» hänellä saattoi olla neuvoteltavana? Jupiterin selitys hänen tilastaan ei ennustanut hyvää. Pelkäsin, että yhtämittaiset onnettomuudet olivat lopulta hämmentäneet ystäväni järjen. Hetkeäkään epäröimättä valmistauduin sentähden seuraamaan neekeriä.

Saavuttuamme laivalaiturille näin viikatteen ja kolme lapiota, kaikki nähtävästi uusia, sen veneen pohjalla, jolla meidän piti mennä salmen yli.

»Aivan oikein, mutta mitä niillä tehdään täällä?» »Ne ole viikate ja lapio, massa Will käski osta kaupungista ja kasa raha piti minu maksa niistä.»

»Mutta mitä, kaiken salaperäisyyden nimessä, 'massa Will' aikoo tehdä viikatteilla ja lapioilla?»

»Ei minä tiedä. Ja paha minu viekön, jos hänkään tiedä. Mutta kaikki tule siitä lutikasta.»

Huomatessani, että oli mahdotonta saada mitään tyydyttävää selitystä Jupiterilta, jonka koko järki näytti olevan »sen lutikan» hämmentämä, minä astuin veneeseen ja panin purjeet kuntoon. Raikkaassa ja reippaassa tuulessa me pian jouduimme Fort Moultrien pohjoispuolella olevaan pieneen lahdelmaan, ja parin mailin kävely vei meidät majalle. Noin kolmen tienoissa iltapäivällä saavuimme perille. Legrand oli odottanut meitä kärsimättömästi. Hän puristi kättäni hermostuneen kiihtyneesti, mikä teki minut levottomaksi ja vahvisti entisiä epäluulojani. Hänen kasvonsa olivat aivan aavemaisen kalpeat ja syvälle vajonneista silmistä, loisti luonnoton kiilto. Tiedusteltuani hänen vointiaan kysyin paremman puheenaiheen puutteessa, oliko hän jo saanut sen kovakuoriaisen takaisin luutnantti G:ltä.

»Kyllä», vastasi hän punastuen kovasti. »Sain sen heti seuraavana aamuna. Ei mikään saisi minua eroamaan siitä kuoriaisesta. Tiedätkö, että Jupiter on aivan oikeassa sen suhteen.»

»Otaksuessaan, että se kuoriainen on puhdasta kultaa.» Hän sanoi tämän äärimmäisen vakavana, ja minun teki sanomattoman pahaa.

»Tämä kuoriainen tuo minun onneni», jatkoi hän riemuitsevasti hymyillen, »ja palauttaa perheeni varakkuuden. Onko sitten ihme, että pidän sitä arvossa? Koska kaitselmus on nähnyt hyväksi lahjoittaa sen minulle, niin tarvitsee minun vain käyttää sitä oikein ja minä pääsen sen kullan luo, jonka tienviittana se on. Jupiter, tuo tänne se scarabaeus!»

»Mitä, se lutikka, massa? Minä ei aio saada paha sen elukan takia — te täytyy otta se itse.»

Ja Legrand nousi vakavana ja juhlallisena ja toi minulle kovakuoriaisen lasikaapissa, johon se oli ollut suljettuna. Se oli kaunis kovakuoriainen ja siihen aikaan tuntematon luonnontieteilijöille — tietysti arvokas kappale tieteelliseltä näkökannalta. Lähellä selän yläpäätä oli kaksi pyöreätä mustaa pilkkua ja yksi lähellä alapäätä. Peitinsiivet olivat harvinaisen kovat, kiiltävät, aivan kuin kiilloitettua kultaa. Hyönteisen paino oli varsin huomattava, ja ottaen kaiken huomioon saatoin tuskin moittia Jupiteria hänen käsityksensä takia; mutta en millään voinut ymmärtää, mikä sai Legrandin yhtymään tähän käsitykseen.

»Lähetin sinua hakemaan», sanoi hän juhlallisella äänellä, kun minä olin lopettanut hyönteisen tarkastelemisen, »lähetin sinua hakemaan saadakseni sinun neuvojasi ja apuasi, kun rupeamme edistämään kohtalon ja kuoriaisen suunnitelmia…»

»Rakas Legrand», huudahdin minä keskeyttäen hänet, »sinä olet varmasti sairas, ja olisi parasta olla hiukan varovainen. Sinä menet vuoteeseen ja minä jään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes tämä kohtaus on ohitse. Sinulla on kuumetta ja…»

Minä koettelin, enkä totta puhuakseni huomannut vähimpiäkään kuumeen oireita.

»Mutta voit olla sairas, vaikkei sinulla olisikaan kuumetta. Anna minun nyt kerrankin määräillä. Ensiksikin sinä menet vuoteeseen. Sitten… »

»Erehdyt», keskeytti hän, »voin niin hyvin kuin saattaa odottaa tällaisen jännityksen vaivaamalta ihmiseltä. Jos todellakin tahdot minulle hyvää, niin lievennät tätä jännitystä.»

»Hyvin helposti. Jupiter ja minä aiomme mennä tutkimusretkelle manteren kukkuloille, ja tällä retkellä me tarvitsemme sellaisen henkilön apua, johon voimme luottaa. Sinä olet ainoa, johon voimme uskoa. Onnistumme tahi emme — kiihtymys, jonka nyt huomaat minussa, häviää kokonaan.»

»Olen halukas auttamaan sinua kaikin tavoin», vastasin. »Mutta tarkoitatko, että tällä pirullisella kuoriaisella on jotakin tekemistä sinun retkesi kanssa?»

»Olen pahoillani — hyvin pahoillani — sillä meidän täytyy yrittää Jupin kanssa kahden kesken.»

»Kahden kesken! Mies on selvästi hullu! — mutta odotahan! — mitenkähän pitkä aika siihen kuluu?»

»Luultavasti koko yö. Me aiomme lähteä heti paikalla ja tulla takaisin joka tapauksessa auringon noustessa.»

»Ja sinä lupaat kunniasanallasi, että kun tämä päähänpistosi on ohi ja kuoriaisjuttu (hyvä Jumala!) johtanut tyydyttäviin tuloksiin, niin sinä palaat kotiin ja seuraat minun määräyksiäni ehdottomasti, aivan niinkuin lääkärin?»

»Kyllä, lupaan kyllä; ja lähdetään nyt, sillä meillä ei ole hiukkaistakaan aikaa hukata.»

Sydän raskaana seurasin ystävääni. Läksimme neljän tienoissa — Legrand, Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän tahtoi itsepäisesti kantaa kaikki — enemmän pelosta, niin minusta näytti, uskoa niitä herransa haltuun kuin mistään liiallisesta ahkeruudesta tai palvelushalusta. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen jöröä, ja »se pirun lutikka» oli ainoa lause, joka pääsi hänen huuliltaan koko matkalla. Minun kantamuksenani oli kaksi sytyttämätöntä lyhtyä, kun taas Legrand tyytyi kuoriaiseen, jota hän kantoi sidottuna piiskansiiman päähän ja jota hän kulkiessaan heilutteli edestakaisin kuin mikäkin loitsija. Kun huomasin tämän viimeisen selvän merkin ystäväni mielenhäiriöstä, saatoin tuskin pidättää kyyneleitäni. Arvelin kuitenkin parhaaksi ainakin toistaiseksi mukautua hänen kuvitelmiinsa tai ainakin niin kauaksi, kunnes saattaisin menestyksellisesti ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteisiin. Sillä välin yritin, vaikkakin turhaan, urkkia häneltä retken tarkoitusta. Kun hänen oli nyt onnistunut saada minut mukaansa, näytti hän haluttomalta keskustelemaan mistään mitättömämmistäkään asioista eikä kaikkiin kysymyksiini suvainnut vastata muuta kuin: »Saadaan nähdä!»

Saaren päässä soudimme salmen yli pienellä veneellä ja päästyämme manteren puoleiselle ylävälle rannikolle jatkoimme matkaamme luoteiseen suuntaan, läpi aivan villin ja yksinäisen alueen, jossa ei ihmisjalan jälkiä näkynyt missään. Legrand opasti meitä epäröimättä, vain silloin tällöin hetkiseksi pysähtyen ottamaan suuntaa jonkinlaisista maamerkeistä, jotka hän ilmeisesti oli asettanut edellisillä käynneillään.

Tällä tavoin me vaelsimme parisen tuntia, ja aurinko oli juuri laskemassa, kun me saavuimme seutuun, joka oli suunnattoman paljon synkempi kuin mikään matkamme varrella. Se oli jonkinlaista ylätasankoa lähellä erään melkein luoksepääsemättömän vuoren huippua; vuori oli ylt'yleensä tiheän metsän peittämä, ja se oli siroiteltu täyteen valtavia kallionlohkareita, jotka näkyivät olevan irti kalliosta ja monissa tapauksissa estyivät vierimästä laaksoon vain niiden puiden takia, joita vastaan ne nojasivat. Syvät kuilut, joita halkeili joka suuntaan, tekivät näköalan vielä jylhemmän juhlalliseksi. Luonnon muovaama pengermä, jolle me kiipesimme, oli niin kokonaan orjantappuran peitossa, että ilman viikatetta olisi ollut mahdotonta tunkeutua eteenpäin; ja isäntänsä määräyksestä Jupiter rupesi raivaamaan meille tietä suunnattoman korkean tulppaanipuun juurelle; se kasvoi kahdeksan tai kymmenen tammen keralla tuolla tasanteella ja oli sekä majesteettisen kokonsa että lehvistönsä rehevien muotojen ja oksien valtavuuden puolesta komeampi niitä kaikkia ja myöskin jokaista muuta puuta, minkä milloinkaan olen nähnyt. Kun olimme saapuneet tämän puun luo, kysyi Legrand Jupiterilta, luuliko tämä voivansa kiivetä siihen. Ukko näytti vähän hämmästyvän kysymyksestä eikä kotvan aikaan vastannut mitään. Lopulta hän lähestyi tuota valtavaa runkoa, käveli hitaasti sen ympäri ja tutki sitä hyvin tarkasti. Lopetettuaan tarkastelunsa hän sanoi vain:

»Nouse ensin runkoa pitkin, ja sitten minä neuvon mihin suuntaan — ja kuulehan — odota! Ota tämä kuoriainen mukaasi.»

»Lutikka, massa Will! — Kultalutikka!» huusi neekeri. »Kiskoa ylös puu!
Piru vie, jos minä se teke!»

»Jos sinä, Jup, iso väkevä neekeri pelkäät koskea viattomaan pieneen kuolleeseen koppakuoriaiseen, niin voit pitää sitä tästä nuorasta — mutta ellet ota sitä mukaasi jollakin tavalla, niin minun on pakko murskata kallosi tällä lapiolla.»

»Mikä nyt hätä, massa», sanoi Jupiter ilmeisesti häpeissään aina myöntyväisyyteen asti; »aina tahto potki vanha neekeri. Minä laske vain leikki. Minä pelkä se lutikka! Mitä minä huoli se lutikka?» Hän tarttui varovaisesti nuoran äärimmäiseen päähän ja pitäen hyönteistä mahdollisimman kaukana itsestään valmistautui nousemaan puuhun.

Nuorena on tulppaanipuun, Liliodendron Tulipiferumin, Amerikan komeimman puun runko erittäin sileä ja varsin korkealle aivan oksaton; mutta sen vanhetessa kuori halkeilee ja käy epätasaiseksi, ja rungosta työntyy joukoittain lyhyitä oksia. Siksi kiipeämisvaikeudet olivat pikemmin näennäisiä kuin todellisia. Syleillen mahdollisimman tiukasti tuota valtavaa lieriötä käsivarsillaan, tarttuen käsillään epätasaisuuksiin ja hapuillen paljaille varpailleen tukea ulkonemista Jupiter, oltuaan kerran pari vähällä tipahtaa, keinottelihe ensimmäiseen suureen haaraan ja näytti luulevan, että pahin oli nyt ohi. Uhka oli tosin ohi, vaikka kiipeejä oli kuuden- tai seitsemänkymmenen jalan korkeudessa.

»Kiipeä pitkin suurinta oksaa, — sitä, joka on tällä puolen», sanoi Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja ilmeisesti aivan vähällä vaivalla; kiipesi yhä korkeammalle, kunnes hänen tanakasta ruumiistaan ei näkynyt vilahdustakaan sitä ympäröivän tiheän lehdikön läpi. Kotvan kuluttua ylhäältä kuului jonkinlainen hei-huuto.

»Älä huoli taivaasta, vaan kuuntele mitä sanon. Katsele runkoa alaspäin ja laske oksat tältäpuolen. Montako oksaa olet noussut?»

»Yks, kaks, kolme, neljä, viis — minä noussu viis oksa tällä puolen, massa.»

Kotvan kuluttua kuului ääni uudelleen antaen tiedoksi, että oli päästy seitsemännelle oksalle.

»Nyt, Jup», huusi Legrand ilmeisesti hyvin kiihoittuneena, »sinun on kiivettävä oksaa pilkin niin kauaksi kuin pääset. Jos näet jotakin outoa, niin ilmoita.»

Tällä hetkellä olivat kaikki arveluni ystävä parkani sairaudesta hävinneet. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pitää häntä mielipuolena, ja varsin huolissani jo mietiskelin, miten saisin hänet viedyksi takaisin kotiin. Tuumiessani mitä olisi paras tehdä, kuului Jupiterin ääni uudelleen.

»Pelkä mennä kovin kauas tämä oksa pitkin — se ole ihan laho oksa koko matka.»

»Sanoitko, että se on laho oksa, Jupiter», huusi Legrand vapisevalla äänellä.

»Juu, massa, kuiva kuin kynnys — ihan kuiva — ihan kuiva — ihan kuollut.»

»Taivaan nimessä — mitä minä nyt teen?» kysyi Legrand ilmeisesti aivan ymmällään.

»Teet!» sanoin minä iloisena, kun sain tilaisuuden sanoa sanan minäkin. »Tietysti mennään kotiin ja ruvetaan nukkumaan. Lähde pois ja ole järkevä. Tulee jo myöhä ja sitäpaitsi muista lupauksesi.»

»Se ole ihan tarpeeks laho, massa», vastasi neekeri hetken kuluttua, »mutta vois se olla enemmänkin laho. Ehkä minä voisi uskaltaa mennä oksa pitkin yksin.»

»Minä tarkoitta lutikka. Tämä ole hirveän raskas lutikka. Jos minä pudotta se ensin alas, niin kyllä oksa sitten kestää yks neekeri.»

»Pirullinen roisto!» huusi Legrand ilmeisesti paljon keventyneempänä, »älä sellaista turhaa lörpöttele! Jos vain pudotat sen kuoriaisen, niin totisesti taitan niskasi. Hei, Jupiter, kuuletko?»

»No, kuuntele sitten! Jos uskallat oksaa pitkin niin kauas kuin pääset, etkä päästä kuoriaista putoamaan, niin annan hopeadollarin lahjaksi, kohta kun olet tullut alas.»

»Olla jo menossa, massa Will — varmasti minä olla», vastasi neekeri hyvin halukkaasti — »minä olla melkein lopussa jo».

»Lopussa jo!» Legrand suorastaan ulvoi, »sanotko, että olet jo latvan päässä?»

»Pian olla lopussa, massa — oi oi oi! Herra varjele, mitä tämä ole tässä puussa?»

»Juu, ei se olla muuta kuin kallo — joku ruumis ole jätetty puuhun, ja varis ole nokkinu jokikinen lihapala siitä pois.»

»Pääkallo, niinkö? — mainio juttu! — miten se on kiinnitetty oksaan? — mikä sitä pidättää?»

»Odotta, massa, minä katso. Kyllä tämä ole ihmeellinen juttu, hitto vie — kallossa ole suuri naula, joka pitä kiinni se puussa.»

»Juu, kyllä minä — kyllä minä se tietä — minä hakka puu minu vasen käsi kanssa.»

»Aivan oikein, sinä olet vasenkätinen! Ja sinun vasen silmäsi on samalla puolen kuin sinun vasen kätesi. No niin, kai sinä nyt löydät pääkallon vasemman silmän, tai ainakin sen paikan missä silmä on ollut. Oletko löytänyt sen?»

»On se kallon vasempi silmä sama puoli kuin kallon vasempi käsi? — nähkääs, kallolla ei olla käsi ollenkaan — saman tekevä! Minä löysin se vasempi silmä. Tässä on vasempi silmä!»

»Päästä kuoriainen putoamaan sen lävitse, niin pitkälle kuin nauhaa riittää — mutta varo, ettei nauha pääse kädestäsi.»

»Selvä ole, massa Will; helppo juttu pudotta lutikka reiästä — katso nyt sitä siellä alhaalla!»

Tämän keskustelun aikana ei Jupiterista ollut näkynyt vilahdustakaan; mutta kuoriainen, jonka hän oli päästänyt putoamaan, näkyi nyt nuoran päässä ja kimalteli kuin kiilloitettu kultapallo laskevan auringon viimeisissä säteissä, jotka yhä heikosti valaisivat ylänköä, jolla me seisoimme. Scarabaeus riippui vapaana oksien alapuolella, ja irti päästettynä se olisi pudonnut aivan meidän jalkoihimme. Legrand otti nopeasti viikatteen ja puhdisti sillä ympyränmuotoisen alan, kolme, neljä jaardia läpimitaten, aivan hyönteisen alapuolelta, ja tehtyään tämän käski Jupiterin päästää irti nuoran ja laskeutua puusta.

Iskettyään paalun aivan tarkasti siihen paikkaan, johon kuoriainen oli pudonnut, ystäväni otti taskustaan mittanauhan. Kiinnitettyhän sen siihen rungon kohtaan, joka oli lähinnä, hän kieritti sen auki, kunnes se ylettyi paaluun, ja sitten jatkoi matkaa tähän puun ja paalun määräinhän suuntaan viisikymmentä jalkaa — ja Jupiter katkoi viikatteella pensaita pois tieltä. Sillä tavoin saavutettuun kohtaan lyötiin toinen paalu ja se keskipisteenä piirrettiin noin neljän jalan suuruinen ympyrä. Otettuaan nyt lapion itselleen ja annettuaan Jupiterille ja minulle yhden kummallekin, Legrand pyysi meitä kaivamaan niin nopeasti kuin mahdollista.

Totta puhuakseni minulla ei milloinkaan ole ollut erikoista makua tämäntapaisiin huvituksiin ja juuri silloin olisin kaikkein mieluimmin kieltäytynyt siitä; yö oli näet tulossa ja olin jo kovin uupunut tähänastisista ponnistuksista; mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei ollut, ja pelkäsin kovasti, että kieltäytymiseni vaikuttaisi pahasti ystävä parkani mielentasapainoon. Jos olisin voinut luottaa Jupiterin apuun, niin en olisi lainkaan epäröinyt koettaa pakkokeinoilla saada tuo heikkomielinen kotiin; mutta olin liian varma vanhan neekerin haluttomuudesta ruveta missään olosuhteissa auttamaan minua henkilökohtaisessa taistelussa hänen herraansa vastaan. En lainkaan epäillyt, että jälkimmäinen oli saanut tartuntaa niistä monista etelävaltioiden taikauskomuksista, jotka kertoivat haudatuista aarteista, ja että hänen kuvittelunsa olivat vahvistuneet koppakuoriaisen löytämisestä tai ehkäpä Jupiterin jääräpäisestä väitteestä, että »se lutikka oli puhdasta kultaa». Hulluuteen taipuvainen mieli saattoi helposti joutua harhaan tuollaisista vihjauksista — etenkin kun ne vahvistavat ennakolta omaksuttuja lempiaatteita — ja sitten muistui mieleeni poikaparan puhe, että tuo kuoriainen oli »tienviitta varallisuuteen». Kaiken kaikkiaan olin kovin utelias ja huolestunut, mutta lopulta päätin välttämättömyydestä tehdä hyveen — kaivaa parhaani mukaan, sillä tavoin, omien silmien todistuksella, nopeammin saadakseni mielipuolen vakuutetuksi hänen kuvitelmiensa järjettömyydestä.

Sytytettyämme lyhdyt me kaikki ryhdyimme kaivamaan niin innokkaasti, että ahkeruutemme olisi ansainnut järkevämmän syyn. Ja kun tulen liekki loi valonsa meihin ja työkapineisiimme, niin en voinut olla ajattelematta, miten maalauksellisen joukon me muodostimme ja miten oudolta ja epäilyttävältä meidän työmme varmaankin olisi näyttänyt kenestä vaeltajasta tahansa, joka sattumalta olisi saattanut tulla meidän puuhaamme katsomaan.

Kaivoimme hyvin innokkaasti parin tunnin ajan. Ei puhuttu juuri mitään. Eniten meitä huolestutti koiran haukunta — eläin otti tällä tavoin hyvin innokkaasti osaa meidän puuhaamme. Lopulta se kävi niin äänekkääksi, että rupesimme pelkäämään sen hälyttävän kaikki ympäristön kulkurit; tai pikemminkin tämä oli Legrandin kuvittelua. Omasta puolestani näet minä olisin iloinnut mistä tahansa keskeytyksestä, joka olisi auttanut saamaan ystäväni kotiin. Lopulta tuon metelin vaiensi hyvin vaikuttavasti Jupiter, joka hypähtäen kuopasta sangen tarmokkaan näköisenä sitoi elukan suun housunkannattimillaan, ja palasi sitten jörösti hihittäen työhönsä.

Mainitun ajan kuluessa olimme päässeet viiden jalan syvyyteen, eikä vielä ollut tullut näkyviin pienintäkään merkkiä aarteesta. Lakkasimme työstä kaikki, ja rupesimme jo toivomaan, että ilveily oli lopussa, mutta Legrand, ilmeisesti hyvin pettyneenä pyyhki miettiväisesti otsaansa ja aloitti uudelleen. Olimme kaivaneet koko neljän jalan ympyrämme ja nyt laajensimme hiukan rajoja ja kaivoimme vielä kaksi jalkaa syvemmälle. Ei vieläkään näkynyt mitään. Kullankaivaja, jota minä säälittelin mätä hartaimmin, kiipesi lopulta kuopasta kasvot katkeran pettymyksen vääristäminä ja rupesi hitaasti ja vastahakoisesti vetämään ylleen takkia, jonka hän oli heittänyt pois työn alkaessa. Minä en tällä välin sanonut sanaakaan. Jupiter rupesi herransa viittauksesta kokoilemaan työkaluja. Kun tämä oli tehty ja koira vapautettu kuonokopastaan, me syvän hiljaisuuden vallitessa läksimme kotia kohden.

Olimme ottaneet ehkäpä kymmenkunnan askelta tähän suuntaan, kun ääneensä sadatellen Legrand hyökkäsi Jupiterin kimppuun tarttuen häntä kurkusta. Ällistynyt neekeri aukaisi silmänsä ja suunsa ammolleen, pudotti lapionsa ja vaipui polvilleen.

»Rois-to», sanoi Legrand kähisten tavut yhteenpurtujen hampaittensa välitse, »mokoma saatanallinen musta konna! — puhu, tunnusta! — vastaa heti tässä paikassa ilman kiertelyjä! — mikä — mikä on sinun vasen silmäsi!»

»Voi taivas, massa Will, totta kai tämä ole minu vasempi silmä?» voivotti pelästynyt Jupiter asettaen kätensä oikealle näköelimelleen ja pitäen sitä siinä epätoivoisen itsepäisesti, aivan kuin peläten, että hänen herransa koettaisi repäistä sen irti.

»Sitä minä arvelinkin! Minä tiesin sen! Eläköön!» kiljui Legrand päästäen neekerin menemään ja tehden joukon pyörähdyksiä ja hyppäyksiä. Jupiter, joka nousi polviltaan ja tuijotti mykkänä vuoroin minua, vuoroin herraansa, oli sangen ällistynyt.

»Tulkaa, meidän täytyy mennä takaisin», sanoi viimeksimainittu, »juttu ei ole vielä lopussa»; ja hän johti meidät jälleen tulppaanipuun luokse.

»Jupiter», sanoi hän kun olimme saapuneet sen juurelle, »tulehan tänne!
Oliko pääkallo naulattu oksaan kasvot ylöspäin, vai oksaa vasten?»

»Naama oli ylöspäin, massa, niin että varis voi nokki silmä pois ilman mitään vaivaa.»

»No niin, tämänkö silmän läpi sitten pudotit kuoriaisen?» — tässä
Legrand kosketti Jupiterin toista silmää.

»Juu, se oli tämä silmä, massa — vasempi silmä — just niinkö te käski», ja tässä neekeri osoitti oikeata silmää.

Tässä ystäväni, jonka hulluudesta nyt kuvittelin näkeväni eräänlaisen johdonmukaisuuden merkkejä, muutti kuoriaisen putoamispaikkaa osoittaneen paalun noin kolme tuumaa länteenpäin. Hän otti uudestaan mitan rungon lähimmästä kohdasta ja jatkettuaan suoraa suuntaa viisikymmentä jalkaa merkitsi pisteen, joka oli erinäisten jaardien päässä edellisestä kaivuupaikasta.

Tämän pisteen avulla piirrettiin taas ympyrä, hiukan edellistä suurempi, ja me ryhdyimme jälleen lapioimaan. Olin hirvittävän uupunut, mutta kuitenkaan ei työ enää tuntunut niin vastenmieliseltä, vaikka en ymmärräkään, mikä sai mieleni niin muuttumaan. Minut oli vallannut kerrassaan käsittämätön mielenkiinto — ja olinpa aivan innostunutkin. Ehkäpä Legrandin kaikessa hulluttelussa oli jotakin — jotakin johdonmukaista tai järkevää, mikä tehosi minuun. Kaivoin kiihkeästi ja silloin tällöin tapasin tosiaankin itseni katselemasta — melkein kuin olisin innokkaasti odottanut tuota kuviteltua aarretta, josta haaveksiminen oli saattanut onnettoman toverini sekapäiseksi. Eräänä hetkenä, kun sellaiset ajatusharhautumat eniten minua värväsivät ja kun me olimme työskennelleet noin puolitoista tuntia, meidät jälleen keskeytti koiran raivokas haukkuminen. Ensikerralla sen levottomuus oli ilmeisesti ollut vain leikkisyyden tai muun sellaisen oikun aiheuttama, mutta nyt sen ääni oli saanut tuikean kaiun. Kun Jupiter taas yritti sitoa sen kuonoa, teki se raivokasta vastarintaa, hypähti kuoppaan ja rupesi vimmatusti raapimaan multaa käpälillään. Tuossa tuokiossa se oli paljastanut kasan ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä luurankoa; joukossa oli erinäisiä metallinappeja ja jotakin mikä näyttäytyi lahonneen villakankaan jäännöksiksi. Pari lapionpistoa käänsi esiin suuren espanjalaisveitsen terän, ja kun kaivoimme edelleen, tuli näkyviin kolme, neljä irtainta kulta- ja hopearahaa.

Nähdessään nämä Jupiter tuskin saattoi pidättää iloaan, mutta hänen herransa kasvot olivat äärimmäisen pettyneet. Hän kehoitti kuitenkin meitä jatkamaan ponnistuksiamme, ja sanat olivat tuskin lausutut, kun minä kompastuin ja kaaduin eteenpäin, sillä saappaani kärki oli tarttunut suureen rautarenkaaseen, joka oli puoleksi hautautunut tuohon irtonaiseen multaan.

Nyt me teimme työtä oikein olan takaa, eikä elämässäni ole milloinkaan ollut kymmentä niin jännittävää minuuttia. Tämän ajan kuluessa me olimme paljastaneet pitkulaisen puukirstun, joka päättäen täydellisestä säilymisestä ja ihmeellisestä kovuudestaan oli selvästi joutunut jonkin kivettymisprosessin alaiseksi — ehkäpä elohopea-bikloridin. Tämä kirstu oli puolen neljättä jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja puolen kolmatta jalkaa korkea. Se oli lujasti kiskoitettu takorautaisilla vanteilla, jotka eräänlaisena verkkona peittivät sen kokonaan. Kirstun molemmilla puolilla, lähellä kantta, oli kolme rautarengasta — kuusi kaikkiaan — joiden avulla kuusi henkilöä saattoi saada hyvän otteen. Meidän yhdistetyt äärimmäiset ponnistuksemme saivat sen vain hiukan liikkumaan. Huomasimme kerta kaikkiaan, että oli mahdotonta liikuttaa niin suurta painoa. Onneksi kantta piti kiinni vain kaksi liukuvaa säppiä. Ne me vedimme irti — jännityksestä vapisten. Siinä samassa meidän silmiemme edessä välähti suunnattoman arvokas aarre. Kun lyhdyn valo lankesi kuoppaan, leimahti sieltä, kullan ja jalokivien sekalaisesta röykkiöstä, sellainen kimallus ja hehku, että silmämme kerrassaan häikäistyivät.

En yritäkään kuvailla tunteitani. Hämmästys oli tietenkin valtavin niistä. Legrandin näytti jännitys aivan uuvuttaneen, eikä hän sanonut juuri mitään. Jupiterin kasvoilla oli hetken aikaa sellainen kuoleman kalpeus kuin neekerin kasvoilla voi milloinkaan olla. Hän näytti lamautuneelta — ukkosen iskemältä. Äkkiä hän vaipui polvilleen kuoppaan ja haudaten paljaat käsivartensa kyynärpäitänsä myöten kultaan antoi niiden olla siinä kuin nauttien kylvyn ylellisyydestä. Lopulta hän syvään huoahtaen huudahti kuin yksinpuheluna:

»Ja kaikki tämä tuo se kultalutikka! Se nätti kultalutikka! Se pikku kultalutikka parka, joka minä niin haukku! Etkö häpeä, neekeri? — vasta heti!»

Lopulta minun oli pakko huomauttaa sekä isännälle että palvelijalle aarteen poisviemisen tarpeellisuudesta. Oli tulossa kovin myöhä, ja meidän täytyi pitää kiirettä, jos mieli saada kaikki kotiin ennen päivän valkenemista. Oli vaikeata sanoa mihin piti ryhtyä, ja epätietoisuudessa kulutettiin paljon aikaa — niin sekavia olivat kaikki ehdotukset. Lopulta me kevensimme kirstua tyhjentämällä kaksi kolmasosaa sen sisällöstä, kunnes kykenimme, tosin hiukan vaivalloisesti, nostamaan sen kuopasta. Poistetut tavarat sijoitettiin pensaikkoon ja koira jätettiin niitä vartioimaan; Jupiter antoi sille määräyksen pysyä ehdottomasti paikoillaan ja tukkia turpansa, kunnes me palaisimme. Sitten läksimme kiireesti kotiin arkkua kantaen; saavuimme majaan kaikessa rauhassa mutta paljon vaivoja kestettyämme kello yhden aikaan aamulla. Olimme niin uupuneita, että olisi ollut luonnonvastaista tehdä mitään enempää. Lepäsimme kello kahteen ja söimme illallista; kohta senjälkeen lähdimme ylängölle mukanamme kolme lujaa säkkiä, jotka onneksi löysimme talosta. Vähää ennen neljää me saavuimme kuopalle, jaoimme mahdollisimman tasapuolisesti aarteen jäännökset ja jättäen kuopat täyttämättä läksimme jälleen majalle, jossa jälleen vapauduimme kultaisista kuormistamme, juuri kun aamunsarastuksen ensimmäiset heikot kajastukset valaisivat idän puunlatvoja.

»Olimme nyt aivan lopussa; mutta kiihkeä jännitys kielsi meiltä levon. Kolmen tai neljän tunnin levottoman imen jälkeen me aivan kuin sopimuksesta nousimme tutkimaan aarrettamme.

»Arkku oli ollut täynnä reunojaan myöten, ja me kulutimme koko päivän ja suurimman osan yötä sen sisällyksen tutkimiseen. Mitään järjestystä ei ollut pidetty. Kaikki esineet oli kasattu vain summamutikassa. Järjesteltyämme kaikki huolellisesti havaitsimme omistavamme suuremman omaisuuden kuin aluksi olimme otaksuneetkaan. Rahaa oli yli neljäsataaviisikymmentä tuhatta dollaria — arvioimme rahat niin tarkasti kuin mahdollista ikätaulukkojen mukaan. Hopeata ei ollut kolikkoakaan. Kaikki oli vanhaleimaista kultaa ja hyvin erilaista — Tanskalaista, espanjalaista ja saksalaista rahaa, muutamia englantilaisia guineoita ja joitakuita rahoja, joiden kaltaisia emme olleet milloinkaan aikaisemmin nähneet. Vielä oli muutamia hyvin isoja ja raskaita kolikoita, niin kuluneita, ettemme voineet saada selkoa niiden kirjoituksista. Amerikkalaista rahaa ei ollut. Jalokivien arvoa oli vähän vaikeampi määritellä. Timantteja — muutamat harvinaisen suuria ja hienoja — oli kaikkiaan satakymmenen, eikä yksikään niistä ollut pieni; kahdeksantoista huomattavan kaunista rubiinia; kolmesataakymmenen smaragdia, kaikki hyvin kauniita; kaksikymmentä safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet oli murrettu kehyksistään ja heitetty irralleen arkkuun. Kehykset itse, jotka poimimme muun kullan joukosta, oli vasaralla taottu lyttyyn, ilmeisesti siksi, ettei niitä tunnettaisi. Paitsi kaikkea tätä oli kirstussa suuri joukko kultakoristeita — liki kaksisataa paksua sormusta ja korvarengasta, raskaita ketjuja — kolmekymmentä, jos muistan oikein — kahdeksankymmentäkolme hyvin isoa ja painavaa ristiinnaulitun kuvaa, mahtava kultainen juomamalja, joka oli koristettu runsaasti viiniköynnöksen lehdillä ja bakkanaalisilla kuvilla, kaksi hienosti koristeltua miekankahvaa ja monta muuta pikku esinettä, joita en enää muista. Näiden arvoesineitten paino oli yli kolmensadanviidenkymmenen naulan; ja tähän laskuun en ole ottanut sataayhdeksääkymmentäseitsemää komeata kultakelloa, joista kolmen arvo oli ainakin viisisataa dollaria. Monet niistä olivat hyvin vanhoja ja ajanmittareina arvottomia; sisukset oli ruostuminen enemmän tai vähemmän tärvellyt — mutta kaikki olivat runsaasti timanteilla koristeltuja ja kuoret hyvin arvokkaita. Me arvioimme sinä yönä arkun koko sisällyksen puoleentoista miljoonaan dollariin; ja myöhemmin myytyämme koristeet ja jalokivet (muutamia jätimme omiin tarkoituksiimme) havaitsimme huomattavasti aliarvioineemme aarteen.

Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tutkimisemme ja kiihkeä järkytyksemme oli hiukkasen tyyntynyt, niin Legrand, joka huomasi, että minä pakahtuisin kärsimättömyydestä, ellen saisi tietää tämän ihmeellisen arvoituksen ratkaisua, antoi yksityiskohtaisen selityksen kaikista sen yhteydessä olevista seikoista.

»Muistathan», hän sanoi, »sen yön, jona minä ojensin sinulle sen karkean luonnoksen, jonka olin tehnyt koppakuoriaisesta. Muistat kai myöskin, että minä kovin kiihdyin sinun itsepäisyydestäsi, kun väitit, että minun piirrokseni muistutti pääkalloa. Kun aluksi väitit sitä, niin luulin sinun laskevan leikkiä; mutta sittemmin muistin ne omituiset pilkut kuoriaisen selässä ja myönsin itsekseni, että sinun huomautuksessasi oli hiukan perää. Kuitenkin sinun pilkkasi ärsytti minua — sillä pidin itseäni hyvänä piirtäjänä — ja sentähden, kun ojensit pergamenttipalan takaisin, olin vähällä rypistää sen ja heittää tuleen.»

»Ei, se näytti kovin paperilta, ja siksi minäkin sitä ensin luulin, mutta kun rupesin sille piirtämään, niin havaitsin heti, että se oli palanen hyvin ohutta pergamenttia. Sehän oli aivan likainen, niinkuin kai muistat. No niin, aioin juuri rypistää sen, kun satuin katsahtamaan piirrokseen, jota sinä olit katsonut, ja voitko kuvitella hämmästystäni, kun havaitsin, että tosiaankin pääkallonkuva oli juuri siinä — näytti siltä — samassa paikassa, johon minä olin piirtänyt kuoriaisen. Kotvan aikaa olin liian ällistynyt ajatellakseni järkevästi. Tiesin, että minun piirrokseni oli yksityiskohdissa aivan erilainen kuin tämä — vaikkakin ääriviivoissa oli jotakin samankaltaista. Nopeasti otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen päähän ja ryhdyin tutkimaan pergamenttia tarkasti. Kääntäessäni sitä näin oman piirrokseni toisella puolella aivan sellaisena kuin olin sen piirtänyt. Ensiksi vain ihmettelin ääriviivojen samankaltaisuutta — ja sitä omituista sattumaa, että minun tietämättäni oli pergamentin toisella puolella — aivan minun piirrokseni takapuolella — ohut kallon kuva ja että tämä pääkallo ei ainoastaan ääriviivojensa, vaan myöskin kokonsa vuoksi niin läheisesti muistutti minun piirrostani. Tämän sattuman omituisuus aivan typersi minut joksikin aikaa; sellainen on tämäntapaisten sattumien tavallinen vaikutus. Ajatus ponnistelee luodakseen yhteyden — syyn ja seurauksen yhteyden — ja kun ei siihen kykene, niin lamautuu hetkiseksi. Mutta kun toivuin tästä huumauksesta, niin minulle vähitellen valkeni seikka, joka vavahdutti mieltäni paljon enemmän kuin tuo sattuma. Rupesin aivan kirkkaasti muistamaan, että pergamentilla ei ollut ollut mitään piirrosta, kun minä tein luonnokseni kuoriaisesta. Rupesin olemaan ihan varma siitä, sillä muistin kääntäneeni ensin toisen puolen, sitten toisen etsiessäni puhtainta kohtaa. Jos siinä olisi silloin ollut pääkallo, niin varmasti olisin sen huomannut. Selvästi tässä oli arvoitus, joka tuntui mahdottomalta ratkaista; mutta jo silloinkin olin näkevinäni välähdyksen, hyvin himmeän, aivojeni kaukaisimmissa ja salaisimmissa kammioissa, kiiltomadon kaltaisen aavistuksen siitä totuudesta, jonka viime yön seikkailu niin loistavasti osoitti todeksi. Nousin heti ja pistettyäni pergamentin varmaan talteen jätin sikseen kaikki enemmät mietiskelyt, kunnes jäisin yksin.

»Kun sinä olit mennyt ja Jupiter nukkunut, rupesin tutkimaan asiaa johdonmukaisesti. Ensiksi muistuttelin tapaa, jolla pergamentti oli tullut haltuuni. Se paikka, josta löysin kuoriaisen, oli manteren rannalla, noin mailin päässä itään saaresta ja vain hiukan yläpuolella nousuvesimerkkiä. Tarttuessani siihen se puraisi minua kovasti sormeen, ja minun täytyi päästää se irti. Jupiter, joka aina harrastaa varovaisuutta, katseli ympärilleen löytääkseen jonkin lehden tai muun senkaltaisen, ennenkuin tarttui hyönteiseen, joka oli lentänyt häntä kohden. Silloin hänen katseensa, samoin kuin minunkin, osui pergamenttiliuskaan, jota minä silloin luulin paperiksi. Se oli hautautuneena hiekkaan, vain kulma pisti esiin. Lähellä samaa paikkaa näin laudankappaleita, jotka ilmeisesti olivat jäännöksiä jonkin laivan pelastusveneestä. Hylky näytti maanneen siinä pitkät ajat, sillä niitä tuskin saattoi tuntea veneen osiksi.

»No niin, Jupiter otti pergamentin, kietoi kuoriaisen siihen ja antoi sen minulle. Pian sen jälkeen me läksimme kotiin ja matkalla tapasimme luutnantti G:n. Näytin hyönteistä hänelle, ja hän pyysi saada sen mukaansa linnoitukseen. Kun suostuin siihen, niin hän muitta mutkitta pisti sen liivintaskuunsa, ilman tuota pergamenttia, jota olin pitänyt kädessäni hänen katsellessaan. Ehkä hän pelkäsi, että minä muuttaisin mieleni, ja arveli parhaaksi ottaa kohta kun sai — ja sinähän tiedät miten innostunut hän on luonnontieteisiin. Silloin lienen tietämättäni pistänyt pergamentin taskuuni.

»Muistathan, etten pöydän luo mentyäni löytänyt paperia tavalliselta paikalta. Katsahdin laatikkoon, enkä löytänyt sielläkään. Etsin taskuistani toivoen löytäväni jonkin vanhan kirjeen, kun pergamentti sattui käteeni. Olen tällä tavoin tarkasti kuvannut, miten se joutui minun haltuuni, sillä olosuhteet tehosivat minuun voimakkaasti.

»Epäilemättä sinä pidät minua haaveilijana, mutta jo silloin olin havainnut eräänlaisen yhteyden näissä asianhaaroissa. Olin yhdistänyt suuren ketjun kaksi rengasta. Merenrannalla oli vene ja lähellä venettä oli pergamentti — ei paperi — johon oli piirretty pääkallon kuva. Tietysti sinä kysyt: 'Missä on yhteys?' Minä vastaan, että pääkallo on yleisesti tunnettu merirosvojen tunnusmerkki. Pääkallolippu vedetään mastoon kaikissa otteluissa.

»Olen sanonut, että tuo palanen oli pergamenttia eikä paperia. Pergamentti on kestävää — melkein kulumatonta. Vähäarvoisia asioita on harvoin kirjoitettu pergamentille, koska pelkkiin piirustamis- tai kirjoitustarkoituksiin se ei ole niin hyvää kuin paperi. Tämä ajatus tuntui viittaavan johonkin tarkoitukseen — tai sanoisinko merkitykseen tuossa pääkallossa. Minulta ei jäänyt myöskään huomaamatta pergamentin muoto. Vaikka sen eräs kulma oli sattumalta rikkoutunut, saattoi helposti nähdä, että sen alkuperäinen muoto oli ollut pitkulainen. Se oli juuri sellainen liuska, jonka saattaa valita jotakin muistiinpanoa varten — jotakin sellaista, joka oli huolellisesti pidettävä tallessa ja kauan muistettava.»

»Mutta», keskeytin minä, »sinähän sanoit, että pääkalloa ei ollut pergamentilla, kun sinä piirsit kuoriaisen. Miten sinä sitten saatoit huomata mitään yhteyttä veneen ja kallon välillä koska tämän jälkimmäisen, niinkuin itse myönsit, on täytynyt tulla pergamentille (Herra yksin tietää miten tai kenen toimesta) sen jälkeen kuin sinä olit piirtänyt kuoriaisen?»

»Niin, siitäpä se koko salaisuus riippuu; vaikka sen salaisuuden ratkaiseminen oli jo niin pitkälle päästyä sangen helppo. Suuntani oli jo aivan selvä, enkä voinut tulla muuta kuin yhteen ratkaisuun. Järkeilin esimerkiksi tähän tapaan: kun piirsin scarabaeuksen, niin pergamentilla ei ilmeisesti ollut mitään kallon kuvaa. Kun olin saanut piirrokseni valmiiksi, niin annoin sen sinulle ja pidin sinua tarkasti silmällä, kunnes palautit sen. Sinä et senvuoksi voinut piirtää kalloa, ja ketään muuta ei ollut läsnä sitä tekemässä. Siis niinkään inhimillisen toiminnan tulos se ei ollut. Ja kuitenkin se oli olemassa.

»Päästyäni tähän tuumiskeluissani koetin muistella ja muistinkin kaikki seikat, jok'ikisen yksityiskohdan, joka oli tapahtunut tuona ajanjaksona. Ilma oli kylmä (totisesti harvinainen ja onnellinen sattuma!) ja uunissa paloi tuli. Minulla oli kävelystä tullut kuuma ja istuin pöydän lähellä. Sinä taas olit vetänyt tuolisi takan viereen. Juuri kun minä panin pergamenttipalasen käteesi, ja sinä aioit ruveta sitä katsomaan, syöksyi Wolf sisään ja hyppäsi sinun olkapäillesi. Vasemmalla kädelläsi sinä hyväilit sitä ja pidit sitä loitolla, kun taas sinun oikea kätesi, jossa pergamentti oli, riippui polviesi välissä aivan lähellä tulta. Hetkisen jo luulin, että tuli tarttuisi siihen, ja olin jo sinua varoittamaisillani, kun sinä, ennen kuin ennätin sanoa mitään, olit vetänyt sen pois ja ruvennut sitä tutkimaan. Kun ajattelin kaikkia näitä seikkoja, en hetkeäkään epäillyt, että kuumuus juuri oli tuonut pergamentille näkyviin tuon kallon. Kai tiedät, että on olemassa kemiallisia valmisteita ja on ollut iät kaiket, joiden avulla voidaan kirjoittaa niin paperille kuin pergamentillekin sillä tavoin, että kirjoitus tulee näkyviin vain kuumuuden avulla. Kuningasveteen liuotettua kobalttisineä, jota miedonnetaan neljä kertaa suuremmalla vesimäärällä, on joskus käytetty; siitä syntyy vihreä muste. Puhdas kobaltti sekoitettuna salpietarihappoon tuottaa punaista mustetta. Nämä värit katoavat jonkin ajan kuluttua, kun esine, jolle ne on kirjoitettu, kylmenee, mutta lämmittämisestä ilmestyvät taas näkyviin.

»Tutkin nyt kalloa hyvin huolellisesti. Sen ääriviivat, jotka olivat lähinnä pergamentin syrjiä, olivat paljon selvempiä kuin muut viivat. Ilmeisesti oli lämmön vaikutus ollut epätäydellinen tai epätasainen. Sytytin heti tulen ja annoin kuumuuden vaikuttaa pergamentin jokaiseen osaan. Aluksi oli ainoa tulos se, että kallon heikot viivat selvenivät; mutta kun jatkoin koetta, tuli siihen nurkkaan, joka oli vastapäätä kallon kuvaa, näkyviin piirros, jota ensin luulin vuoheksi. Tarkempi tutkiminen kuitenkin osoitti, että se tarkoitti vohlaa.»

»Hahhah!» nauroin minä, »totisesti minulla ei ole oikeutta nauraa sinulle — puolitoista miljoonaa dollaria on liian vakava juttu naurunasiaksi — mutta et kai aio liittää kolmatta rengasta ketjuusi — et kai voi keksiä mitään yhteyttä merirosvojen ja vuohen välillä — mitä merirosvoilla on tekemistä vuohien kanssa — nehän kuuluvat maatalouteen.»

»Vetää kyllä, mutta ei kokonaan», sanoi Legrand. »Olet kai kuullut eräästä kapteeni Kiddistä [Vohla on englannin kielellä kid. — Suom.]. Arvelin heti paikalla, että tuo eläimenkuva oli jonkinlainen puumerkki tai hieroglyfinen nimikirjoitus. Sanon nimikirjoitus, koska sen asema pergamentilla viittasi tähän suuntaan. Vastakkaiseen nurkkaan piirretty pääkallo merkitsi samaan tapaan jonkinlaista leimaa tai sinettiä. Mutta olin kovin pahoillani kaiken muun puuttumisesta — ei ollut sanoisinko — koppaa kuviteltuun soittimeeni — tekstiä aiheeseen.»

»Odotit kai, että löytäisit kirjeen tuon leiman ja allekirjoituksen välillä.»

»Jotakin siihen suuntaan, Totta on, että minua suunnattomasti vavisutti aavistus jostakin suuresta onnenpotkauksesta. Vaikea sanoa miksi. Ehkäpä se loppujen lopuksi oli pikemmin pelkkä toive kuin todellinen vakaumus; mutta uskotko, Jupiterin tyhmä hokeminen, että se lutikka oli puhdasta kultaa, vaikutti tavattomasti minun mielikuvitukseeni. Ja sitten tuo sarja sattumia ja yhdenmukaisuuksia — kaikki tämä oli totisesti ihmeellistä. Oletko huomannut, miten pelkkä sattuma oli, että nämä kaikki seikat tapahtuivat sinä ainoana vuodenpäivänä, jona on ollut tarpeeksi kylmä, jotta on tarvinnut sytyttää tulta takkaan, ja että ilman tulta tai koiran leikkimistä juuri sinä hetkenä, jona se hyökkäsi sisään, en ikinä olisi saanut nähdä pääkalloa enkä myöskään päässyt aarteeseen käsiksi?»

»No niin, olet tietysti kuullut monta juttua — tuhannen epämääräistä huhua rahoista, joita Kidd ja hänen miehensä ovat haudanneet jonnekin Atlantin rannikolle. Näissä huhuissa täytyy olla perustuksena jotakin todella tapahtunutta. Ja minusta se seikka, että huhut ovat voineet elää niin kauan ja jatkuvasti, näyttää todistavan vain, että haudattuja aarteita ei milloinkaan ole löydetty. Jos Kidd olisi haudannut ryöstösaaliinsa vähäksi aikaa ja sitten käynyt noutamassa ne, niin tuskinpa huhut olisivat voineet elää meidän aikoihimme aivan muuttumattomina. Huomaat, että tarinat kertovat vain aarteen etsijöistä, eivät aarteen löytäjistä. Jos merirosvo olisi noutanut rahansa, niin juttu olisi ollut lopussa. Minusta näytti, että jokin sattuma — sanotaanpa esimerkiksi paikkaa koskevien muistiinpanojen katoaminen — oli riistänyt häneltä löytämiskeinon ja että tämä vahinko oli joutunut hänen seuralaistensa tietoon, jotka puolestaan ehkä milloinkaan eivät olleet kuulleet, että aarre oli kätketty lainkaan ja jotka ilman opastusta turhaan sitä etsittyään olivat ensimmäiseksi antaneet alun näille nyt niin yleisille tarinoille. Oletko milloinkaan kuullut, että mitään suurta aarretta olisi löytynyt tältä rannikolta?»

»Mutta me tiedämme kyllä, että Kiddin saaliit olivat suunnattomat. Pidin senvuoksi varmana, että ne yhä edelleen olivat maanpovessa; ja tuskinpa hämmästyt, jos kerron, että toivoin, olinpa melkein vakuutettu, että tuo niin omituisesti löydetty pergamentti sisälsi hävinneen tiedon aarteen paikasta.»

»Pidin pergamenttia taas kuumuutta lisättyäni tulen ääressä; mutta mitään ei tullut näkyviin. Ajattelin, että ehkäpä lika aiheutti epäonnistumisen, ja siis huolellisesti huuhdoin pergamenttia lämpimällä vedellä ja niin tehtyäni pistin sen paistinpannuun pääkallopuoli alaspäin ja asetin pannun puuhiilillä kuumennetulle hellalle. Muutamien minuuttien kuluttua, kun pannu oli läpeensä kuumentunut, otin liuskan pois ja kuvaamattomaksi ilokseni huomasin siinä muutamissa paikoissa pilkkuja, jotka tarkastaessani huomasin riveihin järjestetyiksi numeroiksi. Pistin sen uudelleen pannuun ja annoin jäädä siihen vielä minuutiksi. Kun otin sen pois, niin se oli aivan tällainen.»

Tässä Legrand, joka oli uudelleen lämmittänyt pergamentin, ojensi sen minun nähtäväkseni. Seuraavat merkit, hyvin karkeasti punaisella musteella kirjoitetut, olivat pääkallon ja vuohen välillä.

53±±+305))6*;4826)4±.)4±);806*;48+8§60))85; 1±(;:±*8+83(88)5*+;46(;88*96*?;8)*±(;485);5*+2: *±(;4956*2(5*4)8§8*;4069285);)6+8)4± ±;1(±9; 48081;8:8±l;48+85;4)485+528806*81(±9;48;(88;4(± ?34;48)4±;161;:188;±?;

»Mutta», sanoin minä ojentaen liuskan takaisin, »tämä on yhtä pimeätä kuin ennenkin. Vaikka kaikki Golcondan jalokivet annettaisiin tämän arvoituksen ratkaisemisesta, niin aivan varmasti ne jäisivät minulta saamatta.»

»Ja kuitenkaan», sanoi Legrand, »ratkaisu ei ole lainkaan niin vaikea kuin voi näyttää näin ensimmäisellä hätäisellä silmäyksellä. Nämä numerot, niinkuin on helppo arvata, muodostavat kirjaimia — se on, ne sisältävät tarkoituksen. Mutta siitä, mitä Kiddistä tiedetään, en voinut ajatella, että hän olisi mies, joka kykenisi laittamaan mitään vaikeita salakirjoituksia. Olin heti selvillä, että tämä oli niitä helpoimpia — sellainen kuitenkin, jota merimiehen karkean älyn oli aivan mahdotonta ratkaista ilman avainta.»

»Helposti! Olen ratkaissut kymmenentuhatta kertaa vaikeampiakin. Olosuhteet ja eräänlainen luontainen taipumus ovat johtaneet minun mielenkiintoni tällaisiin arvoituksiin, ja saattaa hyvin epäillä, tokko inhimillinen äly voi laatia sellaista arvoitusta, jota ei inhimillinen äly tarpeeksi uutterana voisi ratkaista. Niin, kun kerran olin päässyt selville, että merkit kuuluivat yhteen ja olivat luettavia, en tuhlannut ajatustakaan pelkkään selittämisvaikeuteen.

»Tässä tapauksessa — niinkuin kaikissa salakirjoitustapauksissa — ensimmäinen seikka on merkkien kieli: ratkaisun periaatteet näet, mikäli varsinkin on kysymys yksinkertaisemmista merkeistä, riippuvat kielen laeista ja muuttuvat sen mukaan. Yleensä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kokeilla (mahdollisuuksiin nojaten) jokaista kieltä, minkä osaa ja mikä tuntuu sopivan ratkaisuun, kunnes oikeaan tulokseen on päästy. Mutta tämän salakirjoituksen kaikki vaikeudet hälvensi tuo nimikirjoitus. 'Kidd'-nimen sanaleikki ei ole mahdollinen missään muussa kielessä kuin englannissa. Ilman tätä asianhaaraa olisin aloittanut yritykseni espanjalla tai ranskalla, sillä luonnollisinta olisi ollut, että Espanjan meren rosvo olisi käyttänyt niitä kieliä. Näin ollen pidin varmana, että salakirjoitus oli englantia.

»Huomaat, että sanojen välillä ei ole mitään eroa. Jos eroja olisi ollut, niin juttu olisi ollut suhteellisen helppo. Siinä tapauksessa olisin aloittanut vertailemalla ja analysoimalla lyhyitä sanoja ja jos olisi sattunut yksikirjaiminen sana (esimerkiksi a tai J), niin olisin pitänyt ratkaisua varmana. Mutta kun mitään välejä ei ollut, pyrin ensityökseni toteamaan, mitkä kirjaimet esiintyivät useimmin ja mitkä harvimmin. Laskettuani kaikki laitoin tällaisen taulukon:

  Merkkiä 8 on 33
          ; » 26
          4 » 19
     ± ja ) » 16
          * » 13
          5 » 12
          6 » 11
     + ja 1 » 8
          0 » 6
     9 ja 2 » 5
     : ja 3 » 4
          ? » 3
          § » 2
      — ja. » 1.

»No niin, englannin kielessä esiintyy useimmin kirjain e. Senjälkeen järjestys on tällainen: a o i d h n r s t u y c f g l m w b k p q x z. E esiintyy niin usein, että tuskin voi sanoa lyhyttäkään lausetta, jossa sitä ei olisi.

»Tässä, näin alussa, olemme jo päässeet pitemmälle kuin pelkkiin arvauksiin. Tämän taulukon hyöty on aivan ilmeinen — mutta tässä salakirjoituksessa tarvitsemme sitä vain osittain. Koska useimmin esiintyvä merkki on 8, niin me voimme aloittaa otaksumalla, että se on sama kuin aakkosten e. Vahvistaaksemme tätä otaksumaa me katsomme, mahtaako 8 esiintyä usein kaksinkertaisena — sillä e esiintyy englannin kielessä usein kahdennettuna sellaisissa sanoissa esimerkiksi kuin 'meet', 'fleet', 'speed', 'seen', 'heen', 'agree' ja niin poispäin. Tässä tapauksessa havaitsemme, että kahdennettu e esiintyy kokonaista viisi kertaa, vaikka salakirjoitus on lyhyt.

»Otaksukaamme siis, että 8 merkitsee e:tä. No niin, kaikista englanninkielen sanoista on 'the' tavallisin; katsokaamme siis, mahtaako tässä olla minkään kolmen merkin uusiutumisia, jotka ovat samassa järjestyksessä ja joista viimeinen on 8. Jos huomaamme sellaisten kirjainten toistumisia, niin voimme pitää jokseenkin varmana, että ne merkitsevät sanaa 'the'. Tarkastellessamme merkkejä löydämme kokonaista seitsemän sellaista yhdistelmää, ja niiden merkit ovat ;48. Voimme siis olla varmat että ; merkitsee t:tä, 4 edustaa h:ta ja kahdeksan merkitsee e:tä — ja tästä viimeisestä voimme olla illan vakuutetut. Sillä tavoin on päästy suuri askel eteenpäin.

»Mutta määrättyämme yhden ainoan sanan voimme määrätä erään suunnattoman tärkeän seikan, nimittäin useiden sanojen alun ja lopun. Ottakaamme esimerkiksi viimeistä edellinen kohta, jossa yhdistelmä ;48 esiintyy — läheltä salakirjoituksen loppua. Tiedämme, että merkki ;, joka heti välittömästi seuraa, on erään sanan alku ja kuudesta merkistä, jotka seuraavat tätä 'the'-sanaa, tunnemme kokonaista viisi. Kirjoittakaamme nämä merkit niillä kirjaimilla, joita tiedämme niiden merkitsevän ja jättäkäämme tyhjä väli tuota tuntematonta varten, näin —

»Tästä voimme kohta erottaa lopusta tuon 'th':n kuulumattomana tähän t:llä alkavaan sanaan; sillä koettamalla koko aapistoa emme voi löytää kirjainta, joka sopisi tuohon tyhjään paikkaan, ja me huomaamme, ettemme voi muodostaa sanaa, johon tämä th kuuluisi. Siten meille jäljelle jää vain

ja läpikäymällä aapisten niinkuin aikaisemmin tulemme sanaan 'tree' ainoana mahdollisena. Sillätavoin saamme uuden kirjaimen, r:n, jota edustaa merkki (, ja saamme sanat 'the tree' rinnatusten.

»Kun menemme eteenpäin, niin vähän matkan päästä tapaamme taas yhdistelmän ;48 ja käytämme sitä välillä olevan rajoituksena. Saamme silloin seuraavan pätkän:

»Jos nyt tuntemattomien merkkien tilalle jätämme tyhjät paikat tai pisteen, niin kirjoitamme näin:

josta ilmeisesti pilkottaa sana 'through'. Mutta tämä keksintö antaa meille kolme uutta kirjainta o:n, u:n ja g:n, joita edustavat merkit ± ? ja 3.

»Jos me nyt tarkasti tutkimme salakirjoitusta löytääksemme tuttujen merkkien yhdistelmiä, niin löydämme läheltä alkua tällaisen:

joka ilmeisesti on 'degree'-sanan loppu, ja siitä saamme uuden kirjaimen, d:n, jota edustaa merkki +.

»Käyttämällä tunnettuja kirjaimia ja tuntemattomien sijasta pistettä, luemme:

mikä ryhmä heti viittaa sanaa 'thirteen', ja antaa meille taas kaksi uutta kirjainta i:n ja n:n, joita edustavat merkit 6 ja *

joka vakuuttaa meidät siitä, että ensimmäinen kirjain on A ja kaksi ensimmäistä 'A good'.

»Nyt on jo aika järjestää hämmentymisen välttämiseksi avaimemme taulukon muotoon. Se on tällainen:

5 on yhtäkuin a + » d 8 » e 3 » g 4 » h 6 » i * » n ± » o ( » r ; » t

»Siis meillä on kokonaista kymmenen tärkeätä kirjainta selvillä, ja olisi hyödytöntä enää jatkaa ratkaisun yksityiskohtia. Olen sanonut tarpeeksi vakuuttaakseni sinua, että tämän kaltaiset salakirjoitukset ovat helposti ratkaistavia, ja antaakseni sinulle näytteen niiden järjenmukaisesta ratkaisemisesta. Mutta saat olla varma, että tämä salakirjoitusnäyte kuuluu kaikkein helpoimpiin. Mitäpä tässä muuta kuin antaa täydellinen käännös pergamentin merkeistä. Tässä se on:

»A good glass in the bishop's hostel in the devil’s seat forty-one degrees and thirteen minutes northeast and by north main branch seventh limb east side shoot from the left eye of the death’s-head a bee line from the tree through the shot fifty feet out.» (Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia pohjoisluoteeseen päärunko seitsemäs oksa itäpuolella pistä läpi pääkallon vasemman silmän mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.)

»Mutta», sanoin minä, »arvoitus näyttää yhtä pahalta kuin ennenkin. Mitenkä on mahdollista saada selville kaikesta tästä hölynpölystä — paholaisen istuin', 'pääkallo' ja 'piispanmaja'?»

»Myönnän kyllä», vastasi Legrand, »että aluksi juttu näyttää ihan sotkuiselta. Ensitöikseni koetin jakaa lauseet, niinkuin kirjoittaja on tarkoittanut.»

»Ajattelin, että kirjoittaja tieten tahtoen oli jättänyt välit pois, jotta ratkaiseminen kävisi vaikeammaksi. No niin, mies joka ei ole liian älykäs, menee jokseenkin varmasti liian pitkälle. Kun hän kirjoittaessaan tuli kohdalle, joka olisi vaatinut välin tai välimerkin, niin hänelle tuli kiusaus tässä paikassa kirjoittaa merkkinsä tavallista lähemmäksi toisiaan. Jos vilkaiset käsikirjoitusta, niin helposti huomaat viisi sellaista kokoonahdettua paikkaa. Toimien tämän vihjauksen mukaan, jaoin kirjoituksen näin:

»Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia — pohjoisluoteeseen — päärunko seitsemäs oksa itäpuolella — pistä läpi pääkallon vasemman silmän — mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.»

»Ei se valaissut minuakaan», vastasi Legrand, »muutamaan päivään, joiden aikana tein ahkeria kyselyjä naapuristossa Sullivanin saarelta saadakseni tietää, oliko siellä mitään rakennusta, jota nimitettäisiin 'piispanmajaksi'. Kun en saanut mitään tietoja tästä asiasta, olin jo laajentamaisillani tutkimuksiani ja rupeamaisillani oikein järjestelmälliseen työhön, kun yht'äkkiä mieleeni juolahti, että tämä 'piispanmaja' saattoi jotenkin vihjata erääseen vanhaan Bessop-nimiseen perheeseen, joka muinaisina aikoina oli omistanut erään vanhan herraskartanon noin neljän mailin päässä saaresta pohjoiseen. Läksin siis istutuksille ja kyselin asiaa paikan vanhoilta neekereiltä. Lopulta eräs vanhimmista akoista sanoi kuulleensa jostakin sellaisesta paikasta kuin Bessopin linnasta ja arveli voivansa opastaa minut sinne, mutta hän sanoi, ettei se ollut linna eikä talo, vaan korkea kallio. Lupasin antaa hänelle hyvän maksun vaivoistaan, ja vähän epäröityään hän suostui seuraamaan minua paikalle. Löysimme sen ilman erikoista vaivaa, ja lähetettyäni hänet tiehensä rupesin tutkimaan paikkaa. 'Linna' oli vain sekalainen seurakunta kallion järkäleitä ja kukkuloita — ja eräs näistä jälkimmäisistä oli hyvin erikoinen sekä korkeutensa että eristetyn paikkansa ja oudon muotonsa vuoksi. Kiipesin sen huipulle ja olin kovin hämmennyksissäni mitä sitten tehdä.

»Siinä innokkaasti mietiskellessäni silmäni sattuivat erääseen kapeaan pengermään, joka oli kallion itäkyljessä, kenties noin jaardin verran alapuolella huippua, jolla minä seisoin. Ja tämä pengermä ulkoni noin kahdeksantoista tuumaa eikä ollut enempää kuin jalan levyinen; sen yläpuolella oli halkeama kalliossa, joka sai sen karkeasti muistuttamaan niitä syväselkäisiä tuoleja, joita meidän esi-isämme käyttivät. En lainkaan epäillyt, että tämä oli se 'paholaisen istuin', johon käsikirjoituksessa viitattiin ja silloin tuntui, kuin käsissäni olisi ollut arvoituksen täydellinen ratkaisu.

»Tiesin, että 'hyvä lasi' ei voinut merkitä muuta kuin kaukoputkea, sillä merimiehet käyttävät lasisanaa harvoin muussa merkityksessä. Tiesin nyt, että oli käytettävä kaukoputkea tässä, ja tunsin paikan, josta sitä oli käytettävä — ehdottomasti määrättyyn suuntaan. En lainkaan epäillyt, että lauseet 'neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' sekä 'pohjoisluoteeseen' olivat annetut kaukoputken suuntaamiseksi. Kovasti kiihtyneenä näistä keksinnöistä kiiruhdin kotiin, hankin kaukoputken ja palasin kalliolle.

»Laskeuduin askelmalle ja huomasin, että oli mahdotonta istua siinä muussa kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka vahvisti ennakkoajatustani. Rupesin käyttämään kiikaria. Tietysti ’neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' ei voinut tarkoittaa muuta kuin vaakasuoraa linjaa taivaanrannan yläpuolella, koska horisonttaalisuunta oli selvästi määrätty sanoilla ’pohjoisluoteeseen'. Tämän suunnan määräsin heti taskukompassillani; sitten suunnattuani kaukoputken mahdollisimman tarkkaan neljänkymmenenyhden asteen ja kolmentoista minuutin kulmaan taivaanrannasta ylöspäin liikutin sitä varovaisesti ylöspäin ja alas, kunnes huomioni kiintyi ympyrämäiseen rakoon tai aukkoon erään suuren, muita korkeammalle kohoavan puun lehvistössä. Tämän aukon keskustassa huomasin valkoisen pilkun, mutta en ensin voinut erottaa mikä se oli. Järjestettyäni kaukoputken polttopisteen oikein katsoin uudestaan ja sain selville, että se oli ihmisen pääkallo.

»Tämän havainnon jälkeen olin tarpeeksi toivehikas pitääkseni arvoitusta ratkaistuna; sellaiset lauseet kuin 'päärunko', 'seitsemäs oksa', 'itäpuoli' saattoivat merkitä vain pääkallon asemaa puussa, kun taas 'pistä läpi pääkallon vasemman silmän' saattoi myöskin merkitä vain yhtä määrättyä asiaa. Käsitin, että käskettiin pudottaa kuula kallon vasemman silmän läpi ja että mehiläisen tie eli toisin sanoen suora linja, joka vedettäisiin rungon lähimmästä kohdasta 'piston' (tai sen kohdan, johon kuula putoaisi) kautta ja jota sitten jatkettaisiin viisikymmentä jalkaa edelleen, osoittaisi määrätyn pisteen — ja tämän pisteen alla, ajattelin, ainakin saattoi olla haudattuna jotakin arvokasta.»

»Kaikki tämä», sanoin, »on varsin selvää ja, vaikkakin nerokasta, aivan yksinkertaista ja ilmeistä. No, mitä teit senjälkeen kuin olit lähtenyt piispanmajalta?»

»Niin, kun olin huolellisesti painanut muistiin puun muodon ja paikan, läksin kotiin. Mutta samalla hetkellä kun nousin 'paholaisenistuimelta', oli tuo ympyrämäinen aukko kadonnut, enkä nähnyt siitä vilaustakaan, vaikka käännyin miten tahansa. Nerokkainta koko tässä jutussa näyttää minusta olevan se tosiasia (sillä uudistetut kokeeni ovat todistaneet, että se on tosiasia), että mainittua ympyrämäistä aukkoa ei voi nähdä miltään muulta paikalta kuin tuolta kapealta askelmalta — tarkoitan sellaista paikkaa, jolle ihminen voi päästä.

»Tällä tutkimusretkellä 'piispanvuorelle' minua seurasi Jupiter, joka epäilemättä oli muutamien viikkojen aikana pannut merkille hajamielisen käytökseni ja erikoisen huolellisesti varonut jättämästä minua yksin. Mutta seuraavana päivänä nousin hyvin varhain ja sillä tavoin päästyäni livistämään häneltä läksin ylängölle etsimään puuta. Ja loppujen lopuksi löysinkin sen. Kun tulin illalla kotiin, aikoi palvelijani antaa minulle selkään. Seikkailun lopun sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.»

»Luultavasti», sanoin minä, »sinä erehdyit paikasta, josta me ensin kaivoimme, siksi että Jupiter tyhmyydessään antoi kuoriaisen pudota oikeasta silmästä vasemman asemesta.»

»Aivan niin. Se erehdys teki kahden ja puolen tuuman eron kuoriaisen putoamispaikassa. Jos aarre olisi ollut haudattu pääkallon alle, niin erehdys olisi ollut aivan mitätön. Mutta nyt se paikka ja puun lähin kohta olivat vain kaksi pistettä suuntaviivan vetämistä varten; tietysti virhe, vaikkakin alussa mitätön, kasvoi sitä mukaa kuin suuntaa jatkettiin, ja kun olimme päässeet viidenkymmenen jalan päähän, niin se johti meidät kokonaan pois jäljiltä. Ilman minun varmaa vakaumustani, että aarre todellakin oli sinne haudattu, olisimme tehneet turhaa työtä.»

»Mutta se sinun juhlallisuutesi ja käytöksesi, kun heiluttelit kuoriaista — se oli totisesti hullua! Pidin varmana, että sinä olit mielipuoli. Ja miksi sinä niin itsepäisesti tahdoit pudottaa kuulan sijasta kuoriaisen»?

»No niin, suoraan sanoakseni olin vähän loukkautunut sinun epäluuloistasi ja niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa rangaista sinua omalla tavallani, pienellä, somalla hokuspokuksella. Sen vuoksi heiluttelin kuoriaista, ja sen vuoksi annoin pudottaa sen puusta. Sain tämän päähänpiston, kun sinä kerran huomautit sen painosta.»

»Ahaa, ymmärrän; ja nyt on koko jutussa vain yksi seikka, joka minua kummastuttaa. Mitenkä me selitämme ne luurangot, jotka löysimme aarrehaudasta?»

»En kykene vastaamaan siihen kysymykseen sen paremmin kuin sinäkään. Näyttää kuitenkin siltä kuin asian voisi selittää vain yhdellä ainoalla tavalla — ja kumminkin on hirveätä ajatella sellaista julmuutta, kuin minun arveluni edellyttää. On selvää, että Kidd — jos aarteen todellakin hautasi Kidd, mitä en lainkaan epäile — on selvää, että hänellä täytyi olla jotakin apua työssään. Mutta kun työ oli tehty, piti hän arvattavasti tarkoituksenmukaisempana raivata tieltä kaikki, jotka tunsivat salaisuuden. Kenties riitti pari kuokaniskua, kun hänen apulaisensa työskentelivät kuopassa; ehkä hän tarvitsi tusinan — kukapa sen tietää?»

TARINA ROSOVUORILTA.

Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin — vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus — muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta, vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät, että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.

Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra, ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa, suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies, teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.

Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi, ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja selvästi havaittava rapport eli magneettinen suhde. En kuitenkaan tahdo väittää, että tämä rapport ulottui juuri kauemmaksi kuin tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen. Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden vakavana tosiasiana.

Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä Rosovuoret.

Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon omituisen vuodenaikojen interregnumin vallitessa, jota Amerikassa nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.

Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana, mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin merkillinen.

»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.

»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva, ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa — tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita — hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.

»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus — jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa. Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova rummunlyönti.

»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt, vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut siitä erehtyä. Se oli hyeena.

»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani — sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille. Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja rauhallisesti tuntematonta tietäni.

»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia. Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.

»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.

»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena, ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt sauvallaan.

»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia, vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti mahtavan virran rantaa.

»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi, että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily ei milloinkaan ole näyttäytymättä toteen, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten ilmiöitten joukkoon.»

»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton, »mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»

»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä. Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä. Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen, asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran vastakkaiselle rannalle.

»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin — läähätin — kuolin.»

»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»

Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi, vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!» sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.

»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni — ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta. Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus, aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne. Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää, kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut. Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt. Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»

»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä, »vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää. Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»

Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista; mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin minun mielestäni.

»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä, tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin ‒ johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana. Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä, etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon, joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.

»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla. Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta» (tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»

Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen lehdessä seuraava uutinen:

»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli herra Augustus Bedlo, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen asukkaitten keskuudessa.

»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä, joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa. Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti, ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.

»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti muistuttavat käärmeen liikkeitä.»

Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan nimi oli kirjoitettu Bedloksi.

»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»

»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se kirjoitettaisiin muulla tavalla.»

»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo, että se on painovirhe.»

SFINKSI.

Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset; ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla, uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta. Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut, yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään kiinnittäneet.

Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet mielikuvitukseeni.

Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia — on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.

Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää, ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.

Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin, epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.

Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin, joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta, jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa olennossa oli pääkallon kuva, joka peitti melkein koko rinnan ja oli niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten, että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi. Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto, niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta pyörtyneenä lattialle.

Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden tunne esti minut siitä.

Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään — vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui alastonta vuorenseinää myöten.

Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.

Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi, että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän, »jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään, täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa, joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä erikoista asianhaaraa?»

Hän vaikeni hetkiseksi, meni kirjakaapille ja otti esille erään eläintieteellisen teoksen. Hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa, jotta hän helpommin saisi selon kirjan hienosta tekstistä, ja istuutui sitten minun nojatuoliini ikkunan ääreen, avasi kirjan ja jatkoi keskustelua uudelleen samaan tapaan kuin aikaisemmin.

»Ellet», sanoi hän, »olisi niin äärimmäisen tarkasti kuvannut sitä hirviötä, niin ehkä en milloinkaan olisi voinut todistaa sinulle, mikä se oli lajiaan. Sallit minun ensin lukea sinulle koululaismääritelmän sfinksin suvusta, joka kuuluu heimoon crepuscularia, lahkoon lepidoptera ja luokkaan insecta — hyönteisiin. Määritelmä on tällainen:

»Neljä kalvomaista siipeä, joita peittävät värilliset, pienet, metallin näköiset suomukset. Suu muodostaa kiertyvän kärsän, joka on kehittynyt leukojen pidentymisestä; sen molemmilla puolin on hampaitten jäännökset ja untuvamaiset suurihmat; alemmat siivet on kiinnitetty ylempiin lujalla karvalla; tuntosarvet ovat pitkulaisen nuijan muotoiset ja särmiömäiset; takaruumis on suippo. Pääkallosfinksi on joskus herättänyt paljon kauhua kansan kesken surullisella huudollaan, jota se päästelee, ja sillä kuoleman merkillä, joka sillä on rinnassaan.»

Sitten hän pani kirjan kiinni ja nojautui tuolissaan eteenpäin, niin että joutui aivan samaan asentoon kuin minä sillä hetkellä, jolloin olin nähnyt »hirviön».

»Ahaa tuossa se on!» huudahti hän hetken kuluttua. »Se menee takaisin vuorenrinnettä ylöspäin, ja myöntää täytyy, että tuolla elukalla on vallan erikoinen ulkonäkö. Mutta missään tapauksessa se ei ole lainkaan niin suuri eikä lainkaan niin kaukana kuin sinä kuvittelit; sillä seikka on sellainen, että kun se nyt ryömii ylös tuota lankaa, jonka joku hämähäkki on kutonut ikkunankehykseen, niin huomaan, että se on korkeintaan noin yhden kuudestoistaosa tuuman pituinen ja myöskin noin yhden kuudestoistaosan tuuman päässä minun silmäterästäni.»

WILLIAM WILSON.

Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi. En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon, kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö! etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä, läpitunkematon pilvi.

Vaikka voisinkin, en nyt tahtoisi kuvata myöhäisempiä vuosiani, jotka olen viettänyt sanomattomassa kurjuudessa ja anteeksiantamattomissa paheissa. Tälle ajalle — näille myöhäisemmille vuosille — oli ominaista äkkiä kasvava roistomaisuus, jonka alkuperää aion tässä kuvata. Ihminen rappeutuu tavallisesti vähitellen. Minusta taas kaikkinainen hyve valahti yhdellä kertaa pois niinkuin viitta. Sangen tavallisesta ja jokapäiväisestä paheellisuudesta minä astuin jättiläisaskelella itse Heliogabalusta pahemmaksi. Seuratkaa siis kertomustani, niin saatte tietää, mikä sattuma tämän kurjuuden aiheutti. Tunnen kuoleman lähestyvän, ja varjo, jonka se luo eteensä, on pehmittänyt minun paatuneen mieleni. Minä kaipaan myötätuntoa, kun minun on mentävä halki tumman varjon laakson — olin vähällä sanoa, että kaipaan sääliä. Haluan saada maailman vakuutetuksi siitä, että olen jossakin määrin ollut sellaisten olosuhteiden uhri, joiden herrana yksikään ihminen ei voi olla. Minä haluan kuvauksellani osoittaa, että tässä hairahdusten erämaassa sittenkin oli myös ennakolta määrätyn kohtalon kosteikko. Ja minä haluan osoittaa, että vaikka ehkä joillakin ihmisillä aikaisemmin on ollut yhtä suuria kiusauksia kuin minulla, ei kuitenkaan ketään ole kiusattu samalla tavalla kuin minua eikä kukaan ole langennut samalla tavalla kuin minä. Ja siksikö, ettei hän milloinkaan ole niin kärsinyt? Enkö ole mahtanut elää unessa. Ja täytyykö minun nyt kuolla hirveimmän kauhun ja arvoituksellisimman salaisuuden uhrina, mitä milloinkaan on ollut.

Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa. Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.

Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen, unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.

Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.

Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen. Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!

Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus. Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja juhlallisiin ajatuksiin.

Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso, hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle joulu- tai kesäloman aikana.

Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet, että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.

Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme, kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten. Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita, madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.

Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää — heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani. Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien leimoja.

Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin; harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa, koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »O le bon temps, que ce siècle de fer!»

Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti, mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden, jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla, vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen, sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.

Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani, joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä, koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta. Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä. Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen suojelevaisuuden muotoon.

Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.

Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina», ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme erottamattomat toverukset kaikessa.

Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan) kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen, ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika, johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi — nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän milloinkaan voinut koroittaa ääntään matalaa kuiskausta lujemmaksi. Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella tavalla hyväkseni.

Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.

Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan. En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.

Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänen omituinen kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku.

En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua. Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan, aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.

Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti, ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä, samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa, oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.

Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään. Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.

Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista, joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana. Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.

Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin (niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.

Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen. Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden, joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä, että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili, polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu. Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen. Mikä noissa kasvoissa mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei näyttänyt, ei, ei tuollaiselta, elävässä elämässä. Hänellä oli sama nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen! Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, että se, mitä nyt näin, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.

Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston menneestä hurjistelusta.

En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti, että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.

Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen, näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»

Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei, vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy, jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.

Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin — sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä. Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin. Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas, ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.

Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja. Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa. Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan irstaimmassa yliopistossa.

Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita, ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista, avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?

Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas — rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet (lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa; isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.

Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme minun mielipeliäni écartéta. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas, jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme. Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti, miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.

On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.

»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä, kuiskaavalla äänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana on écartéssa voittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt, jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista taskuista.»

Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaisevia écartéssa, ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivat arrondées, niinkuin teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.

Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.

»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»

Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat. Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen, jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla, joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni, panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.

Minä pakenin turhaan! Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous, ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin ja kaupunkeihin — ja kuitenkin minä pakenin turhaan!

Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa: »Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään, mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!

Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakin tämä oli suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia — kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.

Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi. Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.

Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti (en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon unohtumattoman, matalan kuiskauksen korvassani.

Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen. Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.

»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan sivuhuoneeseen.

Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.

Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani, työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen rintansa läpi.

Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan. Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin, minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja verentahrimina horjui minua kohti.

Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani, Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen kuin minulla.

Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:

»Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit — ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet murhannut itsesi.»

MUSTA KISSA.

En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin. Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi. Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani. Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.

Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin, että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja haurasta uskollisuutta.

Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira, kaniineja, pieni marakatti ja kissa.

Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni, joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan mieleeni.

Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.

Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan. Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran, että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni — mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.

Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan. Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan! Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta julmuudesta.

Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini, tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.

Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle. Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen, koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja ankaran Jumalan loppumattoman armon.

Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä. Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin epätoivoon.

Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin oli rapattu uudestaan.

Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja näin tavattoman ison kissan kuvan ikäänkuin reliefinä seinässä. Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan köydenpätkä.

Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan, sellaisen kuin nyt näin.

Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.

Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein puolen rintaa.

Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen — ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.

Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan. Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui — mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti — rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.

Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan, oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut, suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.

Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti. Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.

Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva, mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän, joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä, jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon, vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä hirveätä, kammottavaa kapinetta — hirsipuuta! — Oi, sinä kauhun ja rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!

Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen on ollut. Ja sieluton eläin — jonka toverin minä olin tappanut — sieluton eläin tuotti minulle — ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle — niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa, en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.

Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen, paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani, joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten kärsivällisenä uhrina.

Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet. Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan. Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun. Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.

Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.

Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua. Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa. Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita mitään epäilyttävää.

Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten. Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt turhaa työtä!»

Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä. On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.

Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt. Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni taatuksi.

Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto, joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt. Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.

»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta. Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat? — nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni, muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut vaimo parkani ruumiin.

Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto, valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta, joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen yhteinen kuoro.

Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!

LIGEIA.

Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.

En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni välähtää, että en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään — hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään romantiikaksi, — jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen Ashtophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.

On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa». Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli »valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä »outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa — ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian suuriin silmiin.

Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia. Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää. Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa — ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta. Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille astrologeista kaikkein hartain.

Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme aivan muistamaisillamme emmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»

Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa, sanojensa ja tekojensa kiinteys oli kenties seuraus tai ainakin merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän toisinaan lausui.

Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini! Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut kaikki nuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät; mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!

Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme. Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen; valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.

Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.

Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt, jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä tottelin. Ne olivat tällaiset:

Kas! näyttämöllä juhlitaan, on vuotten murheet poissa! Taas enkelparvi hunnuissaan on katsomon aitioissa ja näkee lävitse kyynelten, miten vaihtuu toiveet ja surut, ja säveltä outoa huokuen soi sfäärien urut.

Isän Jumalan näköiset nuket vain mumisten kuiskivat siellä ja kiitävät eestaas kiiruhtain toinen toisensa tiellä. Niit' ohjaa hahmo muodoton, joka kulissit vaihtaa salaa, ja mustista kondoorinsiivistään alas tuskaa se valaa.

Kovin sekava draama! — milloinkaan ei unohtaa voida tätä! Iankaikkisesti tuskassaan väki kiertää ympyrätä; mut aina alkuun palaten on aaveenajo turhaa. On draama pelkkää kauhua ja hulluutta ja murhaa!

Mut katso! kesken näytelmää joku hirviö esiin mataa! Verenkarvaisena se liekehtää ja sen suusta myrkkyä sataa! Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii; mut verta ihmisen nähdessään vavisten seraafit nyyhkii.

Valot sammuvat — myrskynä yllättäin pimeys näyttämön peittää ja verhoks sydänten väriseväin sysimustan viittansa heittää — mut enkelit todistaa kalveten: on julma kuoleman sato, se oli murhenäytelmä »Ihminen» ja sen sankari: Voittaja Mato.

»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille eikä kuolemallekaan kokonaan muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden vuoksi.»

Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»

Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.

Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua sellaiseen morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.

Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina, jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.

Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi (ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan, hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen, jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä, joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä (sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.

Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia. Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.

Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli juuri silloin, mutta joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.

Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni. Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.

Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko, hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin, että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin, taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä. Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.

Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin — äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus. Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Lady eli; ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa. Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.

Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) — jälleen saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.

Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla, että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.

En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky, jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet, syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana — talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin elävä Rowena? Vai oliko se ollenkaan Rowena — Tremainen kultakutrinen, sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden, minkätähden minun pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen — mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? — mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi? Mikähän selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus, ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet, ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää, valtoimenaan valuvaa tukkaa; se oli mustempi kuin keskiyön siivet! Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti silmänsä. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun kadotetun rakkaani — lady — lady Ligeian!»

KUILU JA HEILURI.

Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio — oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksen vallankumouksesta — ehkäpä siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä! Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta — valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta — järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä, miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen. Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.

Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle; mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa — ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaan ei kaikki ole hävinnyt. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan. Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemme jonkin unen lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on — mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin, jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta, joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.

Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä, jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas — kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki on hulluutta — rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä. Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus, ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta, sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.

En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni, sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa koetin kuvitella, missä ja mikä minä olin. Tahdoin mielelläni, mutta en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus, ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut. Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen? Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieli autodafea, ja eräs sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia, jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut vähäisen.

Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin astua askeltakaan, etteivät haudan seinät estäisi kulkuani. Hiki valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi, ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut kamalinta laatua.

Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina, mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut levottomaksi.

Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen. Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista, sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä. Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani. Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.

Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan, johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut olla otaksumatta, että se oli holvi.

Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki. Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen, kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen! aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla, mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä hävisi.

Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt, oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen kidutukseen, joka minua odotti.

Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin lukenut näistä kuiluista — että elämän äkillinen hävittäminen ei lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.

Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin — sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen. Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa, rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.

Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin — sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.

Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta. Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin ainoa lajiaan.

Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla. Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli ylenmäärin höystettyä.

Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan. Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin. Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani) kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen. Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni kopin muihin esineisiin.

Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.

Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti ajatus, että se oli huomattavasti laskeutunut. Huomasin nyt — tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon ja suhisi ilmaa viiltäessään.

En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat huomanneet, että minä tunsin kuilun — kuilun, jonka kauhut oli määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle — kuilun, tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin sellaisen sanan sellaista käyttöä.

Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin, aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää — ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini. Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.

Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt, sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä. Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet. Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia, jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään. Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni. Olin tylsä — olin idiootti.

Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa — uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti — aivan kuin niin viivyttelemällä olisin täältä voinut pysähdyttää terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta, jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.

Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan ylivallan.

Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni, mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!

Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän, kiiltävän kirveen rintaani. Toivo se oli, joka sai hermoni värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se on toivo — piinapenkillä riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition vankiluolissakin.

Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden. Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minä ajattelin. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaan yhtenäinen. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini. Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin — paitsi murhaavan puolikuun kohdalla.

Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä — mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.

Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä, ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet kaivossa?»

Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.

Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin; monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi. Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasin hiljaa.

En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta tunsin olevani vapaa. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani. Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti, ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut. Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi ainakin olin vapaa.

Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan. Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani. Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa — oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti turhaan, katsoa aukon läpi.

Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta, sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.

Epätodelliseksi! — Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin! Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta — voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani. Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta, mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi, kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.

Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisesti muodoltaan. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi. Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni, eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin, »mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena oli vain pakottaa minut kuiluun? Voisinko sietää tätä hehkua? ja vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon. Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —

Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.

TOHTORI TARRIN JA PROFESSORI FETHERIN SYSTEEMI.

Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä määrätystä Maison de Santésta eli yksityisestä hulluinhuoneesta, josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa, arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin, etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi, että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia, tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista, niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien. Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei sallisi hänen astua itse sisään.

Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnes Maison de Santé tuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano, kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin heikkouttani ja jatkoin matkaani.

Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies, jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.

Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.

Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja ihailun tunteita.

Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi» — kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.

Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin, etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan. Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä; mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle, ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.

Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.

»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan terve nainen».

»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi, näettekös…»

»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on, eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut luottaa.»

»Edellisen hoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan — »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»

»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä ainaiseksi».

»Havaitsimme, herraseni», sanoi hän huoahtaen, »aivan välttämättömäksi palata vanhoihin menettelytapoihin. Rauhoittamissysteemin vaarallisuus on aina ollut ilmeinen, ja sen etuja on paljon yliarvioitu. Uskon, herraseni, että tässä talossa on kokeiltu tarpeeksi, jos missään. Me teimme kaiken minkä ihmisjärki saattoi keksiä. Olen pahoillani, ettette voinut käväistä luonamme aikaisemmin, jolloin olisitte itse voinut päätellä. Mutta otaksun, että olette tutustunut rauhoitusmenetelmään — yksityiskohdittain.»

»En aivan. Olen kuullut siitä vain muilta henkilöiltä — enimmäkseen kolmannen tai neljännen käden tietoja.»

»Tietäkää siis, että tämä systeemi yleensä sopii niille potilaille, jotka ovat menagés — eriskummallisia. Me emme vastustaneet ainoatakaan kuvitelmaa, mikä juolahti hullun aivoihin. Päinvastoin, emme niitä ainoastaan sietäneet, vaan vieläpä rohkaisimmekin; ja useat pysyväisistä parannuksistamme saatiin sillä tavalla. Ei ole olemassa todistelutapaa, joka koskisi mielipuolen heikkoon järkeen niinkuin reductio ad absurdum. Meillä on esimerkiksi ollut ihmisiä, jotka ovat kuvitelleet itseään kananpojiksi. Parannuskeino oli, että itsepintaisesti pidettiin tätä kuvitelmaa tosiasiana — potilas ei käsitä sitä tarpeeksi selvästi tosiasiaksi, jos häntä sen vuoksi syytetään järjettömyydestä — ja siis viikon ajan häneltä kiellettiin kaikki muu ruoka kuin se mitä käytetään, kananpojalle. Tällä tavoin pieni jyvä ja hiukan hiekkaa tekivät suoranaisia ihmeitä.»

»Ei lainkaan. Luotimme paljon yksinkertaisiin huvituksiin, sellaisiin kuin musiikki, tanssi, ruumiinharjoitukset yleensä, kortinpeluu, määrätynlaiset kirjat ja niin poispäin. Me pyrimme kohtelemaan jokaista yksilöllisesti aivan kuin jonkin tavallisen ruumiillisen sairauden uhrina; ja sanaa 'mielisairaus' ei mainittu milloinkaan. Tärkeä kohta oli järjestää jokainen mielipuoli vartioimaan kaikkien muiden tekoja. Tämä tällainen luottaminen hullun ymmärrykseen on hänen auttamistaan sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Sillä tavoin me saatoimme huomattavasti vähentää vartijoita.»

»Kyllä silloin tällöin, kun jonkun mielisairaus kypsyi kohtaukseksi tai äkisti muuttui raivoksi, me veimme hänet salaiseen koppiin, ettei hänen sairautensa tarttuisi toisiin. Ja pidimme siellä, kunnes saatoimme lähettää hänet takaisin ystäviensä luokse, sillä raivohullujen kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti heidät siirrettiin yleisiin sairaaloihin.»

»Ja nyt te olette muuttaneet kaiken tämän — ja pidätte muutosta parempana?»

»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestä Maison de Santésta.»

»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma, ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».

»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee, jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet siitä, mitä näette. Mitä tähän Maison de Santé-juttuun tulee, niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan. Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»

»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»

»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani — ainakin jossakin määrin.»

Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari, jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.

»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä. Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat, enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä. Voin tarjota teille vasikkaa, à la Menehoult kukkakaalin kera veloute-kastikkeessa — senjälkeen lasillinen Clos de Vougeôta — ja silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»

Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue — kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden, olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen, koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä» ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua, kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta. Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.

Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille läsnäolijoille paitsi minulle.

Kaiken kaikkiaan en voinut olla ajattelematta, että kaikessa tässä oli paljon outoa — mutta maailmahan on kokoonpantu kaikenlaisista ihmisistä, jotka edustavat kaikkia ajatus- ja kaikkia seurustelutapoja. Olin myöskin matkustanut liian paljon oppiakseni olemaan mitään ihmettelemättä ja niinpä istuuduinkin hyvin tyvenesti isäntäni oikealle puolen, ja kun ruokahaluni oli suurenmoinen, tein oikeutta hyville ruokalajeille.

Keskustelu oli vilkasta, ja kaikki ottivat siihen osaa. Naiset niinkuin tavallista puhuivat suurimman ajan. Huomasin pian, että melkein kaikki seurueen jäsenet olivat hyvin kasvatettuja; ja isäntäni itse oli kokonainen varasto hyväntuulisia juttuja. Hän näytti erittäin halukkaalta puhumaan asemastaan Maison de Santén johtajana; ja mielisairas oli minun ihmeekseni kaikkien keskustelujen lempiaihe. Monta hupaista juttua kerrottiin potilaitten päähänpistoista.

»Meillä oli täällä kerran veitikka», sanoi eräs paksu, pieni herrasmies, joka istui oikealla puolellani, »veitikka, joka kuvitteli olevansa teekannu; eikö muuten ole omituista, miten usein juuri tämä erikoinen päähänpinttymä on iskeytynyt mielipuolen aivoihin? Ranskassa on tuskin ainoatakaan hulluinhoitolaa, jossa ei olisi inhimillistä teekannua. Tämä meidän herrasmiehemme oli englantilainen teekannu ja puhdisti itseään joka aamu hyvin huolellisesti pukinnahalla ja saippuajauheella.»

»Ja sitten», sanoi aivan vastapäätä istuva pitkä mies, »meillä oli täällä aivan äskettäin eräs henkilö, joka oli saanut päähänsä, että hän oli aasi — mikä kuvannollisesti puhuen olikin aivan totta. Pitkään aikaan hän ei tahtonut syödä muuta kuin takkiaisia; mutta tästä aatteesta me paransimme hänet hyvin pian sillä, ettemme antaneet hänen syödä mitään muuta. Sitten hän rupesi alituisesti potkimaan — näin — näin —»

»Herra de Kock, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte inhimillisesti!» keskeytti vanha rouvashenkilö, joka istui puhujan vieressä. »Olkaa ystävällinen ja pitäkää jalkanne aloillaan! Te olette pilannut minun brokaadini. Onko tarpeellista havainnollistaa juttua niin käytännöllisellä tavalla? Tämä ystävämme tässä ymmärtää varmasti teitä ilman näitä eleitäkin. Kautta kunniani, te olette melkein yhtä suuri aasi, kuin miksi tuo onneton ihminen kuvitteli itsensä. Teidän liikehtimisenne on hyvin luonnollista, uskokaa pois.»

»Mille pardons! Ma’m’selle!» vastasi monsieur de Kock — »tuhannesti anteeksi! En ollenkaan aikonut loukata. Ma'm'selle Laplace — monsieur de Kock pyytää kunniaa saada kilistää kanssanne.»

Tässä monsieur de Kock kumarsi syvään, suuteli kättään hyvin juhlallisesti ja kilisti ma'm'selle Laplacen kanssa.

»Sallikaa mon ami», sanoi monsieur Maillard minuun kääntyen, »sallikaa minun lähettää teille palanen tätä vasikkaa à la St. Menehoult — huomaatte sen erikoisen hienoksi».

Tällä hetkellä oli kolmen tukevan tarjoilijan juuri onnistunut sijoittaa turvallisesti pöydälle suunnaton tarjotin tai leikkuulauta, jonka sisällön otaksuin olevan »monstrum horrendum, informe, ingens, cui lumen ademptum». Tarkempi silmäys todisti kuitenkin, että se oli vain pieni, kokonaisena paistettu vasikka, joka oli asetettu polvilleen omena suussa, niinkuin Englannissa on tapana tehdä jäniksille.

»Ei kiitoksia», vastasin, »sillä totta puhuakseni en ole erikoisen ihastunut vasikkaan à la St. — — — mikä se olikaan? — en näet luule, että se on oikein terveellistä minulle. Otan kuitenkin uuden lautasen ja maistan vähän kaniinia.»

Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata ranskalaista kaniinia — varsin herkullinen morceau, jota voin suositella.

»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle kylkipala tätä kaniinia au-chat [kissan malliin. Suom.].»

»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida välittääkään. Otan kinkkua.»

Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä heidän kaniinistaan au-chat — ja jääköön minun puolestani myöskin heidän katti-au-kaniininsa.

»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut, — »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä palaa hänen säärestään».

»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten, tähän tapaan.»

Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.

»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle — »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa — näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä — ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»

»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».

»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakka à la Desoulières olisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»

»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi monsieur Maillardiin.

»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho! — hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä, mon ami; tämä ystävämme on humoristi — drôle — teidän ei pidä ymmärtää häntä kirjaimellisesti.»

»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»

Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.

»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard, hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen, vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi. Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»

Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki aivan samanlaisen palveluksen hänelle.

»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka, jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»

»Madame Joyeuse, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte säädyllisesti!» keskeytti hänet meidän isäntämme hyvin ankarasti. »Joko käyttäydytte niinkuin rouvashenkilön tulee tai poistutte pöydästä — voitte valita.»

Nainen (jota hämmästyksekseni kuulin nimitettävän madame Joyeuseksi tuon hänen antamansa madame Joyeusen kuvauksen jälkeen) punastui aivan kulmakarvojaan myöten ja näytti äärettömästi häpeävän tätä ojennusta. Hän painoi päänsä alas eikä sanonut tavuakaan vastaukseksi. Mutta eräs toinen ja nuorempi nainen otti asian käsiteltäväksi. Hän oli tuo minun kaunis tyttöni, jonka olin tavannut vierashuoneessa.

»Oi, madame Joyeuse oli hölmö!» huudahti hän, »mutta totisesti paljon enemmän tervettä järkeä oli Eugénie Salsafetten mielipiteessä. Hän oli hyvin kaunis ja tuskallisen säädyllinen nuori nainen, joka ajatteli, että yleinen pukeutumistapa on säädytön ja halusi aina pukeutua vuoripuoli ulospäin. Ja se on hyvin helposti tehty. Tarvitsee vain tehdä näin — ja sitten näin — näin — näin — ja siten näin — näin ja sitten —»

»Mon Dieu! Ma'm'selle! Salsafette! huudahti kymmenkunta ääntä. »Mitäs te nyt? — hillitkää itsenne! — riittää jo! — näimme aivan selvästi, miten se tehdään! — pidättäkää! pidättäkää!» ja useat henkilöt hyppäsivät jo paikoiltaan pidättämään ma'm'selle Salsafetteä kohoamasta mediciläisen Venuksen tasolle, kun kohtausta hyvin vaikuttavasti ja äkkiä täydensivät pitkälliset huudot tai kiljahdukset joistakin päärakennuksen osista.

Nuo kiljahdukset koettelivat kovin hermojani, mutta seuruetta minä suorastaan säälittelin. En milloinkaan ole nähnyt järkeviä ihmisiä niin täydelleen pelästyneinä. Kaikki kalpenivat niin, että olisi luullut näkevänsä yhtä monta ruumista, ja kyyristyneinä tuoleihinsa vavisten ja kauhusta huohottaen kuuntelivat äänen uudistumista. Se kuului uudelleen — äänekkäämpänä ja aivan kuin lähempää — ja sitten kolmannen kerran hyvin äänekkäänä ja sitten neljännen kerran ilmeisesti hiljempänä. Tämä äänen huomattava hiljentyminen palautti seurueen mielialan kohta ennalleen; kaikki vilkastuivat, ja kasku seurasi toistaan. Uskalsin nyt kysyä häiriön syytä.

»Pelkkä mitättömyys», vastasi monsieur Maillard, »me olemme tottuneet sellaisiin ääniin, emmekä välitä niistä juuri lainkaan. Mielipuolet rupeavat silloin tällöin ulvomaan kuorossa; toinen saa toisen yltymään, niinkuin joskus käy koiralauman öisin. Välistä tapahtuu, että näitä konserttikuntoja seuraa yhteinen murtautumisyritys; silloin tietenkin on pieni vaara tarjona.»

»Todellakin! Ja minä kun olen aina luullut, että mielipuolten enemmistö olisi kauniimpaa sukupuolta.»

»Yleensä on niin, mutta ei aina. Jokin aika sitten täällä oli kaksikymmentäseitsemän potilasta, ja siitä joukosta kokonaista kahdeksantoista oli naisia; mutta myöhemmin asiat ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte.»

»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon niinkuin huomaatte», keskeytti se herrasmies, joka oli särkenyt ma'm'selle Laplacen sääriluut.

»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte!» sanoi koko seurue kuorona.

»Pitäkää kielenne kurissa jok'ainoa!» sanoi isäntäni hyvin raivostuneena. Ja koko seurue vaipui ainakin minuutin kestävään syvään hiljaisuuteen. Eräs nainen totteli monsieur Maillardia kirjaimellisesti: työnsi ulos kielensä, joka oli harvinaisen pitkä, ja piti sitä hyvin alistuvaisena molemmin käsin kiinni päivällisen loppuun saakka.

»Entä tämä vallasnainen?» kuiskasin minä monsieur Maillardin puoleen kumartuen — »tämä rouva, joka on juuri puhunut ja joka päästelee kukko-kiekuuuu-uuta — hän luultavasti on vaaraton — aivan vaaraton, vai mitä?»

»Vaaraton!» huudahti isäntä teeskentelemättömän kummastuneena, »mitä — mitä voitte tarkoittaa?»

»Vain lievästi sekaisin?» vastasin koskettaen otsaani. »Olen varma, ettei hän ole erikoisesti — ei vaarallisesti sairas.»

»Mon Dieu! Mitä ihmettä te voitte kuvitella? Tämä rouva, erikoinen vanha ystäväni, madame Joyeuse, on ehdottomasti yhtä terve kuin minä itse. Hänellä on tietysti omat pikku omituisuutensa — mutta tiedättehän, että kaikki vanhat naiset — kaikki hyvin vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän omituisia!»

»Varmasti», sanoin minä, »varmasti — ja sitten nämä muut naiset ja herrat —»

»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».

»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus — vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»

»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti, vai mitä? — he ovat hiukkasen kummallisia? — eivätkö teistäkin?»

»Omituisia! — kummallisia! — ajatteletteko tosiaankin niin? Varmasti me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin, ymmärrättehän —»

»Ja sitten ehkä tämä Clos de Vougeôt on vähän huumaavaa, ymmärrättehän — hiukan väkevää — tiedättehän?»

»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»

»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»

»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille, josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea aivan läheisesti.»

»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».

»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut sanoa, ettette milloinkaan ole kuullut oppineesta tohtori Tarrista tai kuuluisasta professori Fetheristä?»

»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti — minun täytyy se tunnustaa — olette totisesti — saanut minut häpeämään itseäni!»

»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».

Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi. He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme, jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan huokauksella Niagaran pohjasta.

»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli vaarallinen. Miten sen asian laita on?»

»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin tohtori Tarrin ja professori Fetherinkin ei milloinkaan ole turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina. Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi, mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet pakkopaitaan.»

»Mutta vaara, parahin herra, josta puhuitte — oman kokemuksenne mukaan — hoitaessanne tätä laitosta — onko teillä käytännöllistä aihetta ajatella, että vapaus on liian vaarallista mielisairaille?»

»Täällä? — oman kokemukseni mukaan? — no niin, voin kyllä vastata myöntävästi. Esimerkiksi — ei kovin kauan sitten — juuri tässä talossa sattui omituinen tapahtuma. 'Rauhoitussysteemi', tiedättehän, oli silloin hoitotapana, ja potilaat olivat vapaalla jalalla. He käyttäytyivät huomattavan hyvin — erikoisen hyvin — kuka tahansa tervejärkinen olisi ymmärtänyt, että joitakin pirullisia tuumia haudottiin — tietänyt vain siitä seikasta, että veitikat käyttäytyivät niin huomattavan hyvin. Ja sittenpä tapahtuikin, että eräänä kauniina aamuna hoitajat löysivät itsensä kädet ja jalat sidottuina kopeista, jossa heitä kohdeltiin, niinkuin he olisivat olleet mielipuolia, ja vartijoina olivat mielipuolet itse, jotka olivat ottaneet itselleen vartijain velvollisuudet.»

»Se on aivan totta — kaikki tämä johtui erään hölmön toimesta — erään mielipuolen — joka jotenkin oli saanut päähänsä, että hän oli keksinyt paremman hallitustavan kuin kukaan milloinkaan — hullujenhallituksen, tarkoitan. Hän tahtoi luultavasti panna keksintönsä käytäntöön ja niinpä hän houkutteli muut potilaat yhtymään salaliittoon hallitsevien voimien kukistamiseksi.»

»Ei epäilystäkään. Vartijat ja vartioidut olivat pian vaihtaneet paikkoja. Tai ei aivan niin, sillä mielipuolet olivat olleet vapaina, mutta vartijoita pidettiin kopeissa edelleen ja kohdeltiin, surullista sanoa, hyvin ylimielisellä tavalla.»

»Mutta otaksun, että vastavallankumous pantiin pian toimeen. Tällainen olotila ei ole voinut kauan jatkua. Ympäristön väki — laitoksen vierailijat tekivät varmasti hälytyksen.»

»Erehdytte. Pääkapinoitsija oli liian ovela sellaiseen. Hän ei päästänyt laitokseen keitään vierailijoita — paitsi eräänä päivänä erään hyvin tyhmännäköisen nuoren herrasmiehen, jonka suhteen hänellä ei ollut aihetta mitään pelätä. Hän päästi hänet laitokseen — vain vaihtelun vuoksi — pitääkseen vähän hupia hänen kustannuksellaan. Peijattuaan häntä tarpeeksi hän päästi hänet pois ja lähetti hänet omille teilleen.»

»Oh, hyvin pitkän ajan — varmasti kuukauden — en tarkasti osaa sanoa miten paljon kauemmin. Sillä välin hullut pitivät hauskaa, uskokaa pois. He heittivät pois omat nukkavierupukunsa ja panivat tyhjäksi pukusäiliöt ja jalokivilippaat. Talon kellarit olivat viinipulloja täynnä, ja nämä mielipuolet ovat oikeita piruja tietämään, miten sitä juodaan. He elivät hyvin, uskokaa pois.»

»Entä kohtelu — mitä erikoista kohtelutapaa kapinanjohtaja rupesi käyttämään?»

»No niin, hullu ei ole välttämättömästi hölmö, niinkuin jo olen huomauttanut; tämä hänen menettelytapansa oli paljon parempi kuin aikaisempi. Se oli hyvin oivallinen systeemi — yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — se oli suorastaan herkullinen — se oli —»

Tässä isäntäni selitykset katkaisi äkkiä toinen sarja kiljahduksia, aivan samanlaisia kuin ne, jotka olivat aikaisemmin heitä huolestuttaneet. Tällä kertaa ne kuitenkin näyttivät lähtevän nopeasti lähestyvien henkilöitten suista.

»Laupias taivas!» minä huudahdin — »mielipuolet ovat varmasti murtautuneet irti».

»Minä kovasti pelkään samaa», vastasi monsieur Maillard muuttuen nyt äärimmäisen kalpeaksi. Hän oli tuskin lopettanut lausettaan, kun äänekkäitä huutoja ja sadatuksia kuului ikkunain alta, ja kohta senjälkeen kävi selväksi, että muutamat ulkopuolella olevat ihmiset yrittivät väkisin tunkeutua huoneeseen. Ovea taottiin ilmeisesti moukarilla ja ikkunaluukkuja väännettiin ja pudisteltiin raivoisasti.

Syntyi mitä kauhein sekasorto. Monsieur Maillard ryömi minun suureksi kummastuksekseni erään sivupöydän alle. Olin odottanut enemmän päättäväisyyttä hänen puoleltaan. Orkesterin jäsenet, jotka viime neljännestunnin olivat ilmeisesti olleet liiaksi humalassa täyttääkseen velvollisuuttaan, ponnahtivat yht'äkkiä jaloilleen ja soittokoneittensa luo ja kiiveten pöydälleen rupesivat soittamaan »Yankee Doodlea», jota he jatkoivat, elleivät aivan puhtaasti, niin ainakin yli-inhimillisen tarmokkaasti koko metelin ajan.

Ruokapöydälle pullojen ja lasien väliin hypähti herrasmies, joka niin suurella vaivalla oli aikaisemmin saatu pidätetyksi hyppäämästä sille. Ja heti päästyään hyvään asentoon, hän rupesi pitämään puhetta, joka epäilemättä oli aivan mainio, jos sitä vain olisi voinut kuulla. Samaan aikaan mies, joka oli erikoisesti mieltynyt hyrrään, rupesi suunnattoman tarmokkaasti kehräämään kädet ojennettuina ruumiista suorassa kulmassa; ja niinpä hän tosiaankin näytti hyrrältä ja iski maahan jokaisen, joka sattui hänen tielleen. Ja kuullessani uskomatonta samppanjan poksahtelua ja sihinää huomasin pian, että se tuli henkilöstä, joka päivällisen aikana oli esittänyt samppanjapulloa. Ja sitten sammakkomies kurnutti, aivan kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut jokaisesta hänen äännähdyksestään. Ja kesken tätä kaikkea muita korkeammalle kohosi aasin yhtämittainen kiljunta. Olisin totisesti voinut itkeä vanhan ystäväni, madame Joyeusen puolesta, sillä tuo naisparka näytti hirvittävän sekapäiseltä. Muuta hän ei kuitenkaan tehnyt kuin seisoi nurkassa uunin vieressä ja lauloi yhtämittaa kimakalla äänellään: »Kukko-kiekuu-uuuuuuuu!»

Ja sitten seurasi huippukohta — näytelmän katastroofi. Koska muuta puolustusta paitsi kirkumista ja ulvomista ja kukonkiekuntaa ei yritettykään ulkoapäin tunkeutuvia vastaan, niin kaikki kymmenen ikkunaa murrettiin nopeasti ja melkein samanaikaisesti. Mutta ikinä en unohda niitä ihmetyksen ja kauhun tunteita, joiden vallassa katselin, kun näiden kymmenen ikkunan läpi hyökkäsi taistellen, repien ja ulvoen kokonainen armeija olioita, joita luulin simpansseiksi, orangutangeiksi ja Hyväntoivonniemen isoiksi mustiksi paviaaneiksi.

Sain hirvittävän iskun ja vierin erään sohvan alle, jossa makasin hiljaa. Maattuani siellä noin neljännestunnin, jonka aikana kuuntelin korvat hörössä mitä huoneessa tapahtui, sain kuitenkin tyydyttävän loppuratkaisun tähän murhenäytelmään. Kävi selville, että kertoessaan mielipuolesta, joka oli kiihoittanut toverinsa kapinaan, monsieur Maillard oli vain kuvaillut omaa suoritustaan. Tämä herrasmies oli pari kolme vuotta aikaisemmin ollut laitoksen johtajana; mutta hän tuli hulluksi itse ja joutui potilaitten joukkoon. Tätä asiaa ei ollut tietänyt matkakumppanini, joka oli minut esitellyt. Vartijat, lukumäärältään kymmenen, oli äkkiä yllätetty, ensiksi hyvin tervattu, sitten huolellisesti kieritetty höyhenissä [Kunnon monsieur Maillardilta ei puuttunut huumorintajua: tohtori Tarrin nimen merkitys viittaa tervaan, professori Fetherin taas höyheneen. Suom.] ja sitten suljettu maanalaisiin koppeihin. He olivat olleet vankeina yli kuukauden, jona aikana monsieur Maillard oli anteliaasti jakanut heille ei vain tervaa ja höyheniä (jotka muodostivat hänen »systeeminsä»), vaan myöskin leipää ja runsaasti vettä. Jälkimmäistä pumpattiin heidän päälleen joka päivä. Lopulta eräs pääsi pakoon viemärijohdon kautta ja vapautti kaikki muutkin.

Rauhoitussysteemi — tärkein rajoituksin — on jälleen otettu käytäntöön tuossa laitoksessa; mutta en voi olla yhtymättä monsieur Maillardiin, että hänen oma »hoitotapansa» oli omassa lajissaan hyvin oivallinen. Se oli, niinkuin hän aivan oikein huomautti, »yksinkertainen — soma — aivan vaivaton — aivan täydelleen vaivaton.»

USHERIN TALON HÄVIÖ.

Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin, ratsain, matkannut läpi aivan erikoisen aution seudun ja lopulta illan varjojen pidentyessä kavahdin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli — mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleeni tunki sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen. Katselin eteeni avautuvaa näyttämöä — pelkkää taloa ja maiseman yksinkertaisia viivoja — synkkiä seiniä — tyhjiä silmännäköisiä ikkunoita — muutamia reheviä saraheinäniittyjä — ja muutamia kaatuneitten puiden valkoisia runkoja — katselin sielu niin masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen tunteeseen selvemmin kuin oopiumihekumoitsijan jälkiunelmaan — katkera herääminen arkielämään ‒ kamala unihunnun häviäminen. Sydän jäätyi, painostui, sairastui — mieli painostui niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen, voinut sitä vähääkään ylentää. Mikä — minä pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamautti ajatellessani Usherin taloa? Arvoitus oli ratkaisematon; en voinut tarttua kiinni niihin varjomaisiin haaveisiin, jotka mietiskellessäni tulivat mieleen. Minun oli pakko palata siihen epätyydyttävään johtopäätökseen, että vaikka epäilemättä on varsin yksinkertaisia luonnollisten asianhaarojen yhdistelmiä, jotka kykenevät meihin niin vaikuttamaan, niin kuitenkaan meidän terävyytemme ei pysty niitä selittämään. Oli mahdollista, mietin minä, että pelkästään näyttämön osien, kuvan yksityiskohtien toisenlainen järjestely saattaisi olla tarpeeksi lieventämään tai ehkäpä suorastaan lakkauttamaan sen mahdollisuudet surulliseen vaikutelmaan; ja toimien tämän ajatuksen mukaan minä ohjasin hevoseni pikimustan ja synkän metsälammen äkkijyrkälle partaalle — se välkehti tyynenä asunnon luona — ja katselin, vavahtaen entistä karmivammin, alaspäin harmaan saraheinän, aavemaisten puunrunkojen ja tyhjien silmää muistuttavien ikkunoitten ylösalaiseen kuvajaiseen.

Mutta kuitenkin tämän synkän maatalon aioin ottaa oleskelupaikakseni muutamaksi viikoksi. Sen omistaja, Roderick Usher, oli ollut hyvä poikuusaikojen toverini; mutta monet vuodet olivat kuluneet viime tapaamisestamme. Kirje oli äsken kuitenkin saapunut minulle erääseen kaukaiseen maankolkkaan — kirje häneltä minulle — jonka hillittömän rukoileva sisällys ei sietänyt muuta kuin henkilökohtaista vastausta. Kirjoitus todisti hermokiihoitusta. Kirjoittaja kertoi tilapäisestä ruumiillisesta sairaudesta — henkisestä häiriöstä, joka painosti häntä — ja hartaasta halusta tavata minut, hänen parhaan, jopa ainoan henkilökohtaisen ystävänsä, sillä hän toivoi, että minun seurani tuottama hupi lieventäisi hänen sairauttaan. Juuri tapa, millä tämä ja paljon muuta oli sanottu — sydän, joka niin silminnähtävänä paljastui hänen pyynnöstään — oli se, mikä ei sallinut minun jäädä epäröimään, ja siksipä tottelinkin kohta tuota mielestäni hyvin omituista kutsua.

Vaikka poikasina olimme hyvin läheisesti seurustelleet, tiesin oikeastaan hyvin vähän ystävästäni. Hänen pidättyväisyytensä oli ollut synnynnäistä ja suorastaan liioiteltua. Tiesin kuitenkin, että hänen hyvin vanha sukunsa oli ylimuistoisista ajoista tunnettu tavattoman tunneherkästä mielenlaadustaan, joka oli pitkien aikakausien kuluessa osoittautunut ylevissä teoissa ja viimeaikoina ilmennyt monesti runsaassa, mutta hienotunteisessa laupeudenharjoituksessa samoin kuin intohimoisessa antautumisessa soittolaiteen vaikeuksiin, ja niihin ehkä enemmän kuin sen oikeaoppisiin ja helposti havaittaviin kauneuksiin. Olin myöskin saanut tietää sen merkittävän seikan, että Usherin suvun runko, niin ikivanha kuin se olikin, ei milloinkaan ollut työntänyt mitään pysyvää oksaa; toisin sanoen koko suvun oli aina, mitättömin ja tilapäisin muunnoksin, muodostanut suora päälinja isästä poikaan. Ilmeisesti tämä puutteellisuus, minä päättelin pohtiessani, miten kartanon luonne täydelleen sopeutui sen ihmisten luonteeseen, ja harkitessani sitä mahdollista vaikutusta, jota toinen on vuosisatojen kuluessa saattanut tartuttaa toiseen — ehkäpä tämä sivuhaarojen puute ja siitä seuraava katkeamaton perinnön ja nimen siirtyminen isältä pojalle oli ajan pitkään yhtäläistänyt molemmat sulattaen tilan alkuperäisen nimen outoon ja kaksimieliseen nimitykseen »Usherin talo» — nimitykseen, joka sitä käyttävien talonpoikien mielestä näytti merkitsevän sekä perhettä että perhetaloa.

Olen sanonut, että ainoa seuraus hiukan lapsellisesta kokeestani — tuosta lampeen-katsomisesta — oli vain syventänyt ensimmäistä omituista vaikutelmaani. Epäilemättä juuri tieto taikauskoisuuteni — miksipä en nimittäisi sitä niin? — nopeasta kasvamisesta enimmin kiiruhti sen kasvamista. Sellainen, olen kauan tietänyt, on kaikkien kauhuun perustuvien tunteitten paradoksaalinen laki; ja se mahtoi olla ainoana syynä, että kun jälleen kohotin katseeni taloon sen kuvajaisesta, niin mielessäni kasvoi omituinen kuvitelma — niin naurettava kuvitelma, että kerron sen vain osoittaakseni, miten väkeviä olivat ne tunnelmat, jotka minua painostivat. Olin niin kannustanut mielikuvitustani, että tosiaankin luulin näkeväni, kuin koko talon ja sen alueen yllä olisi ollut oma ilmakehänsä — ilmakehä, jolla ei ollut mitään yhteyttä taivaan vapaaseen ilmaan, vaan joka huokui noista lahonneista puista ja harmaista seinistä ja hiljaisesta lammesta — myrkyllinen ja salaperäinen huuru, raskas, liikkumaton, heikosti huomattava ja lyijynkarvainen.

Ponnistautuen irti näistä mietelmistä, joiden täytyi olla unta, minä silmäilin tarkemmin talon todellista ulkonäköä. Huomattavin piirre näytti olevan sen tavaton vanhuus. Aikakaudet olivat sitä suuresti muokanneet. Pienet sienimäiset kudokset peittivät koko ulkoseinän ja riippuivat hienona, sotkuisena ripsuna räystäistä. Mutta tämä kaikki ei merkinnyt mitään varsinaista rappeutumista. Muuraus ei ollut lainkaan sortunut missään paikoin, ja raivokas erimielisyys näytti vallitsevan eri osien kestävyyden ja yksityisten kivien rappeutuneen tilan välillä. Tässä kohden mieleeni muistui vanhan, jossakin hylätyssä kellarissa vuosia, vailla ulkomailman turmelevaa vaikutusta lahonneen puuteoksen silmäänpistävä täydellisyys. Paitsi tätä laajalle ulottuvan rappion todistusta rakennuksessa näkyi kumminkin vain vähäisiä kestämättömyyden merkkejä. Ehkäpä tottuneen tarkastelijan silmä olisi voinut huomata päädyssä tuskin näkyvän halkeaman, joka alkaen katonrajasta jatkui sotkuisena juovana, kunnes hukkui lammen synkkään veteen.

Pantuani merkille nämä asiat minä ratsastin lyhyen sillan yli talon luo. Eräs palvelija otti hevoseni, ja minä astuin goottilaiseen eteishuoneeseen. Eräs sisäpalvelija, joka käveli kuin varkain, johdatti minut sitten monien hiljaisten, hämärien ja sokkeloisten käytävien kautta herransa studioon. Monet seikat, jotka tapasin matkalla, lisäsivät — en tiedä miten — sitä epämääräistä tunnelmaa, josta olen jo puhunut. Vaikka esineet ympärilläni — vaikka kattokoristukset, tummalla verhoillut seinät, eebenpuunmustat lattiat ja oudonmuotoiset asevarustukset, jotka ratisivat minun kulkiessani, olivat asioita, joihin tai joiden kaltaisiin olin tottunut jo lapsuudessani — vaikka en hetkeäkään epäröinyt tunnustaa, miten tuttua tämä kaikki oli — niin kuitenkin ihmettelin huomatessani, kuinka outoja olivat ne kuvitelmat, joita nämä tavalliset seikat synnyttivät. Eräissä portaissa tuli vastaan perheen lääkäri. Hänen piirteensä, ajattelin minä, kuvastivat sekaisin luihuutta ja ällistystä. Hän lähestyi minua pelokkaasti ja pujahti ohi. Sitten palvelija työnsi erään oven auki ja ilmoitti minut isännälleen.

Tämä huone oli hyvin avara ja korkea. Ikkunat olivat pitkät, kapeat ja suippopäiset ja niin korkealla mustasta tammilattiasta, että niihin oli aivan mahdotonta ylettyä. Heikko punertava valo tunkeutui lyijylasiruutujen lävitse, juuri niin voimakas, että saattoi erottaa huoneen suurimmat esineet; turhaan silmä sai kuitenkin ponnistella tunkeutuakseen kaukaisimpiin nurkkiin tai korkokuvilla koristetun holvikaton korkeuksiin. Seinillä riippui tummia verkakudoksia. Huonekaluja oli paljon, ja kaikki ne olivat epämukavia, vanhanaikaisia ja kuluneita. Pitkin huonetta oli useita kirjoja ja soittokoneita, mutta ne eivät voineet antaa sille mitään elokkuutta. Tuntui, kuin olisin hengittänyt murheen kyllästämää ilmaa. Tuikea, synkkä, parantumaton kolkkous väikkyi hävittävänä kaiken yllä.

Minun astuessani sisään Usher nousi sohvalta, jolla hän oli loikonut, ja tervehti minua niin vilkkaan ja paljonsanovan lämpimästi, että ensiksi pidin sitä liioitellun sydämellisenä — ikävystyneen maailmanmiehen teeskenneltynä ponnistuksena. Kuitenkin eräs hänen ilmeensä todisti hänen täydellistä vilpittömyyttään. Me istuuduimme; ja kotvasen, jona aikana hän ei puhunut mitään, minä silmäilin häntä puoleksi säälien, puoleksi kauhuissani. Varmasti ihminen ei ole milloinkaan niin peloittavasti muuttunut ja niin lyhyessä ajassa kuin Roderick Usher! Vain vaivalloisesti saatoin tämän edessäni istuvan riutuneen olennon todeta poikuustoverikseni. Kuitenkin hänen, kasvojensa sävy oli aina ollut erikoinen; kalmankalpea iho, suuret, kosteat, verrattoman kirkkaat silmät, hiukan kapeat ja hyvin vaaleat, mutta harvinaisen kauniisti kaartuvat huulet, siro hebrealaismallinen nenä, jonka sieraimet kuitenkin olivat laajat, hienosti muovailtu leuka, jonka ulkonemisen puute puhui siveellisen tarmon puutteesta, hiukset, joiden pehmeys ja ohuus muistutti hämähäkin lankaa — näitä kasvoja, jotka kohtuuttomasti levisivät ohimojen seutuvilla, ei ollut helppo unohtaa. Ja nyt vallitsevien piirteiden pelkkä korostaminen ja tästä johtunut ilme olivat aiheuttaneet sellaisen muutoksen, että epäilin kenelle puhuin. Ihon nykyinen aavemainen kalpeus ja silmien nykyinen yliluonnollinen kimallus ne ennen kaikkea vavahduttivat, vieläpä kammottivat minua. Silkinhieno tukkakin oli saanut kasvaa ihan mielensä mukaan, ja kun se villinä lukinseittinä pikemminkin tulvi kuin valui hänen otsalleen, niin en voinut parhaalla tahdollanikaan yhdistää sen arabeskimaista vaikutusta mihinkään inhimilliseen.

Ystäväni käyttäytyminen iski mieleeni heti vaikutelman jostakin ristiriitaisesta ja epävarmasta; ja pian huomasin tämän johtuvan heikoista ja turhista yrityksistä kukistaa uusiutuvaa värähtelyä — seuraus liiallisesta hermokiihoituksesta. Johonkin tämäntapaiseen oli kyllä minua valmistanut kirje ja eräät poikuusajan muistot sekä johtopäätökset hänen erikoisesta ruumiinrakenteestaan ja luonteestaan. Hänen liikkeensä olivat vuoroin eloisia, vuoroin hitaita. Hänen äänensä vaihteli nopeasti vapisevasta epävarmuudesta (jolloin elinvoimat tuntuivat aivan olevan loppumaisillaan) sellaiseen tarmokkaaseen suppeuteen — tuohon jyrkkään, painavaan, kiirehtimättömään ja onttokaikuiseen puhetapaan — tuohon synkkään, tasaiseen ja mittamääräiseen huudahteluun, jonka tapaa vanhalla juopporatilla tai parantumattomalla oopiuminsyöjällä hänen syvimmän humaltumisensa aikana.

Tällä tavoin hän puhui minun vierailuni tarkoituksesta, hartaasta halustaan tavata minut ja siitä lievityksestä, jota hän odotti minulta. Jotenkin perusteellisesti hän selitteli sitä, mitä luuli tautinsa luonteeksi. Se oli, sanoi hän, synnynnäinen ja peritty sairaus ja sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan — pelkkää hermoista johtuvaa mielikuvitusta, lisäsi hän kohta, joka epäilemättä pian menisi ohi. Se ilmeni monina luonnottomina aistimuksina. Jotkut niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi, olivat mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa vaikuttivat myös omalta osaltaan. Hän kärsi kovin aistien sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän saattoi sietää; hän saattoi käyttää vain määrätyllä tavalla kudotusta kankaasta tehtyjä pukuja; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä, ja ne olivat jouhisoitinten, jotka eivät häntä kauhistuttaneet.

Huomasin, että hän oli oudonlajisen kauhun ehdoton orja. »Minä sorrun», sanoi hän, »minun täytyy sortua tähän surkuteltavaan hulluuteen. Niin, juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset, eivät itsensä, vaan seuraustensa vuoksi. Vapisen ajatellessani jotakin vaikkapa vain maailman jokapäiväisintä tapausta, joka vaikuttaisi tähän sietämättömään sielulliseen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta — kauhua. Tässä hermostuneessa — tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koettaessani kukistaa hirveätä aivohouretta, Pelkoa.»

Lisäksi pääsin silloin tällöin hänen suustaan pujahtaneista katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksista selville eräästä toisesta hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli piintynyt eräänlaisia taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta, jossa hän asui ja josta hän ei moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua — eräänlaisesta vaikutuksesta, jonka kuviteltu pakko kuvattiin liian hämärillä sanoilla tässä toistettaviksi — vaikutus, jota hänen kotitalonsa pelkän muodon ja aineen erikoisuudet, niinkuin hän sanoi, ulottivat hänen sieluunsa — ja vaikutus, jota harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan synkän lammen pelkkä olemassaolo oli ulottanut hänen sisäiseen elämäänsä.

Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtaa luonnollisemmasta ja paljon ilmeisemmästä aiheesta — hänen hellästi rakastetun sisarensa, hänen ainoan monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja ainoan sukulaisensa vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka ilmeisesti pian päättyisi kuolemaan. »Hänen kuoltuaan» sanoi Usher niin katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan, »olen minä (niin toivoton ja heikko) vanhan Usherin suvun viimeinen». Hänen puhuessaan lady Madeline (sillä siksi häntä nimitettiin) kulki huoneen kaukaisimman osan poikki hitaasti ja huomaamatta minun läsnäoloani. Katselin häntä äärettömän kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani — ja kuitenkin huomasin mahdottomaksi selittää noita tunteita. Jonkinlainen ahdistus painosti minua, kun seurasin katseellani hänen askeleitaan. Kun ovi lopulta sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen veljensä kasvoja — mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.

Lady Madelinen sairaus oli kauan uhmannut hänen lääkäriensä taitoa. Sen epätavalliset oireet olivat piintynyt välinpitämättömyys, asteettainen riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohimenevät osittaisen katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut sairauttaan vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen; mutta samana iltana, jona minä saavuin taloon, hävittäjän musertava voima (niinkuin hänen veljensä kertoi yöllä sanomattoman kiihtyneenä) lannisti hänet; ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt, olisi luultavasti viimeinen — että ladya, ainakaan elävänä, en enää milloinkaan saisi nähdä.

Muutamina seuraavina päivinä ei hänen nimeään maininnut Usher sen enempää kuin minäkään; ja tuona aikana ponnistelin kovasti hälventääkseni ystäväni synkkämielisyyttä. Maalailimme ja luimme yhdessä, tai minä kuuntelin kuin unessa hänen elävän kitaransa villejä improvisatioita. Ja sillä tavoin, mitä täydellisemmin yhä läheisempi ystävyys salli minun tunkeutua hänen henkensä lymypaikkoihin, sitä katkerammin havaitsin, miten hyödyttömiä olivat yritykset elähdyttää sielua, josta pimeys, niinkuin synnynnäinen välttämätön ominaisuus, valui synkkämielisyyden loppumattomana säteilynä koko hänen sisäiseen ja ulkonaiseen maailmaansa.

Muistan aina monta juhlallista tuntia, jotka sillä tavoin »vietin Usherin talon isännän seurassa. Ja kuitenkin epäonnistuisin yrittäessäni kertoa tarkalleen niitä tutkimuksia tai askareita, joihin hän takerrutti tai johti minut. Kiihtynyt ja ylipingoittunut mielikuvitus loi niihin kaikkiin kammottavan hohteen. Hänen pitkät, improvisoidut hautalaulunsa soivat iankaikkisesti korvissani. Muun muassa on mieleeni jäänyt tuskallisesti väräjämään eräs omituinen turmeltu muunnelma Weberin viimeisen valssin villistä sävelestä. Maalauksista, joita hänen mielikuvituksensa vaivalloisesti kypsytteli ja jotka veto vedolta kävivät yhä epämääräisemmiksi, mikä pöyristytti minua sitä enemmän, koska en tietänyt miksi — näistä maalauksista (niin eloisina kuin ne yhä mielessäni ovatkin) koettaisin turhaan selittää muuta kuin pientä osaa, joka ulottui pelkästään kirjoitetun sanan alueelle. Niiden paljas yksinkertainen piirustus kiinnitti ja kammotti mieltä. Jos kuolevainen on milloinkaan maalannut ajatusta, niin se kuolevainen oli Roderick Usher. Ainakin minuun — niissä silloin ympäröivissä oloissa — huokui noista aineettomista kuvitelmista, joita synkkämielinen heitteli kankaalle, sietämättömän väkevä kauhu, jonka kaltaistakaan en milloinkaan ole tuntenut katsellessani Fuselin tosin hehkuvia, mutta kuitenkin liian kouraantuntuvia unelmia.

Erästä ystäväni aivokummitusta, joka ei ole niin ankarasti aineettomuuteen kallistuva, koetan vaikkakin heikosti esittää sanoin. Tämä pieni kuva esitti suunnattoman pitkää ja suorakulmaista kellariholvia tai tunnelia, jonka seinät olivat matalat, valkeat ja vailla mutkia tai tunnuslauseita. Muutamat piirustuksen syrjäseikat kuitenkin ilmaisivat, että tämä luola oli syvällä maanpinnan alla. Niin valtavan pitkä kuin se olikin, ei missään näkynyt ulkomaailmaan vievää tietä; ja vaikka mitään soihtua tai muuta keinotekoisen valon lähdettä ei voinut huomata, virtasi tunnelin läpi voimakas sädevuo ja kietoi sen kokonaan aavemaiseen ja luonnottomaan kirkkauteen.

Olen jo maininnut tuosta kuulohermojen sairaalloisesta tilasta, joka teki potilaalle sietämättömäksi kaiken musiikin paitsi muutamia kielisoitinten ääniä. Ehkäpä juuri noista ahtaista rajoista, joihin hänen täytyi kitaraansa käsitellessään tyytyä, aiheutui suureksi osaksi hänen esityksiensä haaveellinen luonne. Mutta hänen valmistelematta-säveltämisensä tulista helppoutta ei voi sillä selittää. Hänen säveltensä samoinkuin hänen villien fantasioittensa sanojenkin (sillä hän joskus säesti itseään hetken luomilla loppusoinnuilla) täytyi johtua tuosta kiihkeästä henkisestä kokoontumisesta ja keskityksestä, jota niinkuin aikaisemmin olen huomauttanut saattaa havaita vain korkeimman keinotekoisen kiihtymyksen hetkinä. Erään tällaisen laulun sanat ovat helposti tarttuneet muistiini. Ehkä ne tehosivat minuun tavallista voimakkaammin, koska ajatuksen salaperäisen verhon alta olin ensimmäisen kerran havaitsevinani Usherin täydelleen tajuavan, että hänen ylpeä järkensä horjui valtaistuimellaan. Säkeistöt, joiden nimenä oli »Kummituspalatsi», olivat suunnilleen, elleivät aivan tarkalleen, tällaiset:

Nous kerran linna ylväin yli vehmaan laaksomaan, kohos pilviin tornein, pylväin, hyvät enkelit vierainaan. Oli Ajatus kuningas seudun — ja siivet seraafien ei koskaan ennen havisseet yli loiston sellaisen.

II.

Yli torninpartahitten liput keltaiset tuulessa ui. (Tämä kaikki kauan sitten, jo ammoin tapahtui.) Ja ylitse muurin harmaan kun lauhat tuulet soi, niin kukkain tuoksun armaan ne sylissänsä toi.

III.

Näki kulkijat laaksotiellä läpi kirkkaitten ikkunain, miten luutun soidessa siellä kävi henget liihoittain. Ja valtaistuimellaan siell' istui kuningas. Oli suuren valtansa mukaan hän uljas, loistelias.

IV.

Ovi linnan säihkyi, väikkyi vain helmin ja rubiinein, ja ovesta kaiut läikkyi niin ihanin sävelein. Niin kimaltain ja liitäin ne lauloivat kunniaa ylen viisaan kuninkaansa, jota kuuli kansa, maa.

Mut murheet kohtas maata surunmustina raivossaan. (Ah, surkaa — tuhost' ei saata maa herätä milloinkaan!) Ja kauniin linnan loisto, joka kerran on häikäissyt, nyt muinaisaikain takaa on vain tarina himmennyt.

VI.

Kautt' ikkunain nyt tiellä saa nähdä kulkijat: epäsointujen tahtiin siellä pahat henget liikkuvat, läpi hämärän oven ryntää nyt haamuja virtanaan, ja se hirveä lauma nauraa — mut ei hymyile milloinkaan.

Muistan, että tämän ballaadin aiheuttama mielipiteiden vaihto johti Usherin lausumaan ajatuksen, jota en mainitse niin paljon sen uutuuden vuoksi (sillä monet muut [Watson, toht. Percival, Spallanzani ja erikoisesti Llandaffin piispa. — Katso »Chemical Essays», osa V.] ovat ajatelleet samaan tapaan) kuin itsepintaisuuden tähden, jota hän osoitti sitä puolustaessaan. Tämä käsitys oli ylipäänsä sama kuin teoria kaiken kasvullisuuden tuntoherkkyydestä. Mutta hänen sekavassa mielikuvituksessaan tämä ajatus oli saanut paljon uskaliaamman muodon ja vissein rajoituksin tunkeutunut epäelimellisen luomakunnan alueelle. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni hänen vakaumuksensa täyttä laajuutta ja hänen kiihkeätä antaumustaan siihen. Tämä usko kuitenkin yhtyi (niinkuin jo aikaisemmin olen viitannut) hänen esi-isiensä talon harmaisiin kiviin. Hän kuvitteli, että tuntoherkkyyden ehdot täytti näiden kivien sovittelutapa — niiden järjestely samoin kuin monet loiskasvit, jotka peittivät ne, sekä lahonneet puut, jotka seisoivat sen ympärillä — ennen kaikkea se seikka, että ne pitkiä aikoja olivat häiritsemättä olleet samassa asemassa, sekä niiden kuvastuminen vallihaudan hiljaiseen veteen. Todistus — tuntoherkkyyden todistus — näkyi, sanoi hän (ja minä vavahdin hänen puhuessaan), vettä ja seiniä ympäröivän ilmakehän hitaassa mutta varmassa tihentymisessä. Tuloksen huomasi, hän lisäsi, tuossa hiljaisessa mutta painostavassa ja kauheassa vaikutuksessa, joka vuosisatoja oli johtanut hänen sukunsa kohtaloita ja joka teki hänet sellaiseksi, millaisena nyt näin hänet — millainen hän oli. Sellaiset käsitykset eivät tarvitse selityksiä, enkä aio niitä antaakaan.

Kirjamme — kirjat, jotka vuosikausia olivat olleet huomattavana osana tuon sairaan elämässä — olivat niinkuin saattaa otaksua aivan tämän haaveellisuuteen taipuvaisen luonteen kaltaisia. Me tutkimme sellaisia teoksia kuin Gressetin »Ververt et Chartreuse», Machiavellin »Belphegor», Svedenborgin »Taivas ja helvetti», Holbergin »Niilo Klimmin maanalainen matka», Robert Fludin, Jean D’Indaginén ja De la Chambren »Kiromantia», Tieckin »Matka siniseen kaukaisuuteen» ja Campanellan »Auringon kaupunki». Eräs lempiteoksia oli pieni oktaavilaitos dominikaanimunkki Eymeric de Gironnen »Directorium Inquisitoriumista», ja Pomponius Melassa oli kappaleita vanhoista afrikkalaisista satyyreistä ja egipaneista, joiden seurassa Usher saattoi uneksia tuntikausia. Hänen kaikkein mieluisinta luottavaansa oli kuitenkin erittäin vanha ja harvinainen kirja goottilaista kvarttokokoa — hävinneen kirkkokunnan käsikirja — »Vigiliae Mortuorum secundum Chorum Ecclesiae Maguntinae.»

En voinut olla ajattelematta tämän teoksen omituista rituaalia ja sen mahdollista vaikutusta sairaaseen, kun hän eräänä iltana ilmoitettuaan äkkiä, ettei lady Madelinea enää ollut, sanoi haluavansa, että ruumista pidettäisiin kaksi viikkoa (ennen lopullista hautausta) eräässä niitä lukemattomia kellariholveja, joita rakennuksen alla oli. Ulkonainen syy, jolla hän puolusteli tätä omituista menettelyä, oli kuitenkin sellainen, etten katsonut asiakseni ryhtyä väittelemään. Veljen olivat tähän päätökseen johtaneet (niinkuin hän kertoi minulle) vainajan sairauden omituinen luonne, lääkärin itsepintaisen innokkaat vaatimukset ja perheen hautausmaan kaukainen ja syrjäinen asema. En tahdo kieltää, että muistellessani sen henkilön epävarmoja kasvoja, jonka saapuessani tähän taloon olin portailla tavannut, minua ei lainkaan haluttanut vastustaa tätä mielestäni joka tapauksessa vahingoittamatonta eikä mitenkään luonnotonta varovaisuutta.

Usherin pyynnöstä autoin häntä väliaikaisen hautauksen järjestelyssä. Kun ruumis oli asetettu kirstuun, niin me kaksin kannoimme sen leposijalleen. Holvi, johon sen asetimme (ja joka oli ollut niin kauan suljettuna, että sen tunkkautunut ilma esti soihtujamme kirkkaasti palamasta) oli pieni, kostea ja aivan vailla minkäänlaisia valoaukkoja ja oli hyvin syvällä, aivan juuri sen rakennuksenosan alla, jossa minun makuuhuoneeni oli. Ilmeisesti sitä kaukaisina feodaaliaikoina oli käytetty pahimmanlaatuisiin vankilatarkoituksiin ja myöhemmin ruudin tai jonkin muun helposti syttyvän aineen säilytyshuoneena, sillä osa sen lattiaa ja koko siihen johtava käytävä oli huolellisesti päällystetty kuparilevyillä. Samalla tavoin oli suojattu myös vankka rautaovi. Sen suunnaton paino sai aikaan tavattoman terävän kitinän, kun sitä liikutettiin saranoillaan.

Laskettuamme surullisen taakkamme kannatinpukeille tähän kauhun paikkaan me osittain siirsimme syrjään vielä naulaamattoman kirstunkannen ja katsoimme vainajan kasvoja. Huomasin nyt ensimmäistä kertaa veljen ja sisaren tavattoman yhdennäköisyyden, ja Usher ehkä tajuten ajatukseni mutisi muutamia sanoja, joista sain tietää, että vainaja ja hän olivat olleet kaksosia ja että heidän välillään oli aina vallinnut aivan käsittämättömän voimakas myötätunto. Emme kuitenkaan kauan katselleet vainajaa — sillä kauhistumatta ei häntä voinut nähdä. Sairaus, joka oli murtanut ladyn hänen nuoruutensa kukkeudessa, oli niinkuin tavallisesti kataleptiset taudit jättänyt pettävän, vienon punerruksen hänen rinnalleen ja kasvoilleen ja hänen huulilleen tuon epäilevästi viivyttelevän hymyn, joka vaikuttaa kuolleella niin kauhistuttavalta. Panimme kannen paikoilleen ja ruuvasimme sen kiinni ja lukittuamme rautaoven läksimme hitaasti talon yläkerran melkein yhtä synkkiin huoneisiin.

Ja nyt, kun muutamia katkeran surullisia päiviä oli kulunut, tapahtui ystäväni henkisessä sairaudessa huomattava käänne. Hänen tavalliset tapansa katosivat. Hän laiminlöi tai unohti tavalliset askareensa. Hän kuljeksi huoneista toisiin kiireisin, epätasaisin ja tarkoituksettomin askelin. Hänen kasvojensa kalpeus oli muuttunut jos mahdollista vielä aavemaisemmaksi — mutta silmien loisto oli kokonaan sammunut. Tuota äänen satunnaista käreyttä ei kuulunut enää milloinkaan, ja hänen puheensa oli yhtämittaista värinää, aivan kuin hän olisi äärettömästi pelännyt jotakin. Joskus ajattelin, että hänen alituisesti kiihtynyt mielensä hautoi jotakin painostavaa salaisuutta, jonka ilmaisemiseksi hän kamppaili rohkeutta itselleen. Välistä taas minun täytyi selittää kaikki pelkiksi mielisairauden käsittämättömiksi oikuiksi, sillä näin hänen tuntikausia tuijottavan avaruuteen äärimmäisen jännittyneenä aivan kuin kuunnellakseen jotakin kuviteltua ääntä. Ei ihme, että hänen tilansa peloitti minua — että se tarttui minuun. Tunsin, miten hitaasti mutta varmasti hänen haaveellinen mutta väkevä taikauskonsa rupesi vaikuttamaan minuun.

Näiden tunteiden voiman huomasin varsinkin mennessäni nukkumaan myöhään illalla noin seitsemän, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin olimme sijoittaneet lady Madelinen maanalaiseen kellariin. Uni ei tullut lähelle vuodettani, vaikka tunti kului toisensa jälkeen. Ponnistelin järkeilläkseni hermostuneisuuden tiehensä. Koetin uskotella itselleni, että suuri osa tunteistani, elleivät kaikki, johtuivat huoneen synkästä sisustuksesta — tummista ja repaleisista seinäverhoista, joita nousevan myrskyn henkäykset liikuttivat seinällä edestakaisin ja kahisuttivat vuodeverhojani vastaan. Multa ponnistukseni jäivät hedelmättömiksi. Voittamaton väristys tunkeutui vähitellen ruumiini läpi, ja lopulta tämä aivan aiheeton, mutta äärimmäinen rauhattomuus puristi painajaisena sydäntäni. Voimani ponnistaen pudistin tämän pois, nousin istumaan patjoilleni ja tuijottaen kiihkeästi pimeään huoneeseen kuulostelin — en tiedä miksi, mutta vaistomainen tunne pakotti minua — jotakin matalaa ja epämääräistä ääntä, joka pitkin väliajoin, myrskyn aina joskus hiljetessä tuli — en tiedä mistä. Väkevän kauhun valtaamana, joka oli sitä sietämättömämpi, kun sitä ei voinut selittää, minä kiireesti heitin vaatteet ylleni (sillä tunsin, etten enää sinä yönä voisi nukkua) ja koetin päästä tästä surkuteltavasta mielentilasta kävelemällä nopeasti edestakaisin.

Olin tehnyt vain muutamia kierroksia, kun portailta kuuluvat kevyet askelet kiinnittivät huomiotani. Tunsin ne kohta Usherin askeliksi. Hetkeä myöhemmin hän kevyesti koputti ovelleni ja astui sisään lamppua kantaen. Hänen kasvonsa olivat raihnaat niinkuin tavallisesti — mutta hänen silmistään loisti eräänlainen mielipuolinen pirteys, ja koko hänen käytöksensä todisti pidätetystä hysteriasta. Hänen ulkonäkönsä säikähdytti minua — mutta mikä tahansa oli parempaa kuin yksinäisyys, jota olin niin kauan kärsinyt, ja niinpä hänen tulonsa tuntui helpotukselta.

»Ja sinä et ole sitä nähnyt?» sanoi hän äkkiä katseltuaan kotvasen hiljaa ympärilleen — »etkö ole nähnyt sitä? — mutta odotahan, niin saat nähdä!» Niin puhuen ja asetettuaan lampun huolellisesti syrjään hän kiiruhti erään ikkunan luo ja työnsi sen auki myrskyn heiteltäväksi. Raivokas tuulenpuuska oli melkein heittää meidät kumoon. Yö oli myrskyinen, mutta kuitenkin synkän kaunis ja aivan erikoinen kauheudessaan ja kauneudessaan. Pyörremyrsky oli ilmeisesti koonnut kaikki voimansa meidän ympäristöömme, sillä tuulen suunnassa tapahtui alituisia ja voimakkaita muutoksia, ja harvinaisen tiheät pilvet (jotka kulkivat niin alhaalla, että talon tornit katosivat niihin) eivät estäneet meitä näkemästä, miten ne nopeasti, aivan elollisten olentojen kaltaisina lensivät kaikilta suunnilta toisiaan vastaan poistumatta etäisyyteen.

Sanon, ettei niiden harvinainen tiheys estänyt meitä tätä kaikkea näkemästä — eikä kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan kuusta tai tähdistä — eikä salama kertaakaan välähtänyt. Mutta näiden valtavien höyrymassojen alapinnat samoin kuin ympärillämme olevat esineet loistivat luonnottomassa valossa, jota loivat taloa ympäröivät himmeänvälkkyvät ja selvästi näkyvät kaasuhöyryt.

»Et saa — sinun ei pidä katsella tätä!» sanoin väristen Usherille ja vein hänet lempeällä väkivallalla ikkunan luota tuolille. »Nämä ilmiöt, jotka sinua niin kiihoittavat, ovat vain verrattain tavallisia sähköilmiöitä, tai ehkä ne johtuvat vallihaudan mätänemishöyryistä. Pistäkäämme ikkuna kiinni; ilma on kolea ja vaarallinen sinun terveydellesi. Tässä on niitä sinun mielikirjojasi. Minä luen ja sinä kuuntelet; ja niin me vietämme tämän hirvittävän yön yhdessä.»

Se vanha kirja, jonka olin ottanut käteeni oli Sir Launcelot Canningin »Hullu Trist», mutta olin sanonut sitä Usherin mielikirjaksi enemmän leikillä kuin vakavissani; totta puhuen näet sen kömpelössä ja mielikuvituksettomassa pitkäveteisyydessä oli sangen vähän sellaista, mikä saattoi herättää mielenkiintoa ylevään tähtäävässä ja henkevässä mielenlaadussa. Se oli kuitenkin ainoa käsillä oleva kirja, ja minua kannusti heikko toivo, että sairasta vaivaava kiihtymys tyyntyisi (sillä henkisten sairaalloisuuksien historia on täynnä samanlaisia tapauksia) näistä äärimmäisistä typeryyksistä, joita aioin lukea. Ja jos olisin voinut päätellä siitä ylipingoitetun innokkaasta mielenkiinnosta, jonka vallassa hän kuunteli tai ilmeisesti kuunteli kertomuksen sanoja, niin olisin voinut onnitella itseäni tarkoitukseni onnistumisesta.

Olin tullut siihen tunnettuun kohtaan, jossa Ethelred, kirjan sankari, koetettuaan sovinnolla päästä erakon majaan, päättää tunkeutua sinne väkisin. Niinkuin muistetaan, kertomuksen sanat kuuluvat:

»Ja Ethelred, joka oli luonnostaan rohkea ja sitäpaitsi nyt kiihoittunut viinistä, jota hän oli juonut, ei ruvennut enää neuvottelemaan erakon kanssa, joka todellakin oli itsepintainen ja pahansuopa luonteeltaan, vaan tuntien sateen kastelevan hartiansa ja peläten myrskyn nousevan, kohotti tapparansa ja iski oven laudoitukseen niin suuren reiän, että hänen rautakintainen kätensä siitä mahtui; siitä hän nyt veti väkevästi ja ravisti ja repi kaiken rikki, niin että kuivan ja räiskähtelevän puun ääni kaikui läpi metsän.»

Lopetettuani tämän lauseen hätkähdin ja pysähdyin hetkiseksi, sillä minusta tuntui (vaikka kohta päättelin, että kiihtynyt mielikuvitukseni oli minut pettänyt) — minusta tuntui, että jostakin talon hyvin kaukaisesta osasta kantautui korviini epäselvä ääni, joka aivan tarkassa samankaltaisuudessaan saattoi olla Sir Launcelotin niin tarkasti kuvaaman räiskähtelevän äänen (tosin tukahtunut ja himmeä) kaiku. Epäilemättä tämä yhteensattuma yksinään oli saanut huomioni kiintymään; ikkunanpuitteiden ritinä ja yhä kasvavan myrskyn sekalaisten äänien joukossa ei tuo ääni itsessään olisi varmasti mitenkään voinut kiinnittää mieltäni tai häiritä minua. Jatkoin kertomusta.

»Mutta uljas sankari Ethelred, joka nyt astui ovesta, kiukustui ja hämmästyi, kun ei huomannut jälkeäkään tuosta pahansuovasta erakosta; mutta sensijaan näki hän suomuisen ja hirvittävän tultasyöksevän lohikäärmeen vartioimassa kultaista palatsia, jonka lattiat olivat hopeaiset; ja seinällä riippui kiiltävä kuparikilpi, jossa oli tällainen reunakirjoitus:

Ja Ethelred kohotti tapparansa ja iski lohikäärmettä päähän, joka vieri hänen eteensä ja puhalsi ulos saastaisen henkensä huutaen niin kamalasti ja käreästi ja myöskin niin vihlaisevasti, että Ethelredin oli melkein pakko painaa kädet korvilleen tätä kaameata huutoa vastaan, jonka kaltaista ei milloinkaan oltu kuultu.»

Tähän taas pysähdyin äkisti ja aivan tyrmistyneenä — sillä en voinut epäilläkään, että juuri sillä hetkelläkin kuulin (vaikka mahdotonta sanoa miltä suunnalta) matalan ja ilmeisesti kaukaisen, mutta käreän, pitkäveteisen ja ihan epätavallisen rääkyvän tai kirskuvan äänen, aivan samanlaisen kuin se lohikäärmeen luonnoton kiljunta, jonka mielikuvitukseni oli jo loihtinut esiin.

Vaikka tämä toinen ja tavattoman erikoinen sattuma täytti sieluni tuhansilla risteilevillä tunteilla, joista väkevämmät olivat ihmettely ja äärimmäinen kauhu, pysyin kuitenkin tarpeeksi kylmäverisenä välttääkseni millään huomautuksella kiihoittamasta toverini hermoja. En ollut lainkaan varma, oliko hän kuullut tuota ääntä, vaikkakin muutamien viime minuuttien aikana hänen käytöksessään oli tapahtunut omituinen muutos. Istuttuaan aivan kasvot minuun päin hän vähitellen oli kääntynyt tuolillaan ja istui nyt oveen päin; niinpä vain puolittain näin hänen piirteensä, vaikka kyllä huomasin, että hänen huulensa värisivät, aivan kuin hän olisi kuulumattomasti mutissut jotakin. Pää oli vaipunut rinnalle, mutta tiesin, ettei hän nukkunut, sillä sivusta näin silmän avoimesti ja jäykkänä tuijottavan. Samaa todisti myöskin ruumiin liikkuminen, sillä hän kiikutti sitä sivulta toiselle hiljaa, mutta alituisesti ja yksitoikkoisesti. Nopeasti pantuani tämän kaiken merkille minä palasin Sir Launcelotin kertomukseen, joka jatkui näin:

»Ja nyt, kun sankari oli päässyt lohikäärmeen peloittavasta raivosta, hän muistaen vaskikilven ja murtaen lumouksen, jonka vallassa se oli ollut, poisti raadon tieltään ja astui urheasti linnan hopealattian yli sinne, missä kilpi riippui seinällä; se ei kuitenkaan odottanut hänen saapumistaan, vaan putosi lattialle hänen jalkoihinsa hirvittävän kovasti ja peloittavasti rämähtäen.»

Juuri kun nämä sanat olivat tulleet huuliltani, minä — aivan kuin vaskikilpi olisi siinä samassa pudonnut raskaasti hopealattialle — kuulin selvän, onton ja metallimaisen, vaikkakin ilmeisesti verhotun kajahduksen. Aivan hermot piloilla ponnahdin jaloilleni, mutta Usherin mittamääräinen keinutteleminen ei häiriytynyt. Juoksin hänen tuolinsa luo. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä suoraan eteenpäin, ja kasvot olivat kuin kivettyneet. Mutta laskiessani käden hänen olkapäälleen hänen koko ruumiinsa läpi kulki ankara värähdys; sairaalloinen hymy väreili hänen huulillaan, ja näin, että hän mutisi hiljaa, nopeasti ja soperrellen, aivan kuin ei olisi tietänyt mitään minun läsnäolostani. Kumarruin aivan hänen lähelleen ja lopulta pääsin selville hänen sanojensa kamalasta sisällöstä.

»Ei kuulla sitä? — kyllä minä kuulen sen ja olen kuullut. Kauan — kauan — kauan — monta minuuttia, monta tuntia, monta päivää olen sen kuullut — mutta en uskaltanut — voi minua kurjaa raukkaa! — en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Me olemme haudanneet hänet elävänä! Enkö ole sanonut, että aistimeni ovat terävät? Sanon nyt sinulle, että kuulin hänen ensimmäiset heikot liikkeensä arkussaan. Kuulin ne — monta, monta päivää sitten — mutta en uskaltanut — en uskaltanut puhua! Ja nyt, tänä yönä — Ethelred — hahhah! — erakon oven särkeminen ja lohikäärmeen kuolinhuuto ja kilven räminä! — sano ennemmin: hänen kirstunsa särkyminen ja hänen vankilansa rautaoven saranoin kirskuminen ja hänen kamppailunsa holvin kuparoidussa käytävässä. Oi, minne minä pakenisin? Eikö hän ole täällä aivan kohta? Eikö hän kiiruhda soimaamaan minua kiireestäni? Enkö ole kuullut hänen askeleitaan portailla? Enkö erota hänen sydämensä raskasta ja kamalaa tykintää? Hullu!» Hän ponnahti pystyyn ja kirkaisi tavut, aivan kuin ponnistus veisi hänen henkensä: »Hullu! Sanon sinulle, että hän seisoo oven takana!»

Aivan kuin huudahduksen yli-inhimillisellä tarmolla olisi ollut loihtuvoima — valtava antiikkinen ovi, johon puhuja osoitti, avasi samassa hitaasti raskaat, eebenmustat leukansa. Se oli raivoisan tuulenhenkäyksen työtä — mutta ulkopuolella seisoi lady Madeline Usherin viittaan kääriytynyt korkea vartalo. Hänen valkoisissa käärinliinoissaan oli verta ja kaikkialla hänen riutuneella ruumiillaan merkkejä katkerasta kamppailusta. Hetkiseksi hän jäi kynnykselle vavisten ja hoippuen edestakaisin — sitten hiljaa valittavasti huudahtaen hän kaatui raskaasti eteenpäin veljensä päälle ja ankarassa, lopullisessa kuolintuskassaan kaatoi hänetkin — ruumiin ja niiden kauhujen uhrin, joita hän oli ennustanut.

Pakenin kauhistuneena siitä huoneesta ja koko talosta. Myrsky riehui täydessä vimmassaan, kun ajoin laskusillan yli. Äkkiä lankesi polulle kirkas valo, ja minä käännyin katsomaan, mistä niin omituinen hohde saattoi tulla, sillä takanani oli vain suuri talo ja sen varjot. Valo tuli laskevasta, verenkarvaisesta täysikuusta, joka paistoi kirkkaana läpi sen kerran tuskin huomattavan halkeaman, josta olen puhunut ja joka ulottui murtoviivana talon katosta sen perustukseen. Tuijottaessani tämä halkeama leveni nopeasti; sitten tuli raivokas tuulenpuuska; kuun koko kehä tuli samassa näkyviin; päätäni huimasi, kun näin noiden valtavien seinien sortuvan; kuului pitkä kumiseva ääni, aivan kuin tuhannet kosket olisivat pauhanneet, ja syvä ja musta lammikko peitti yrmeästi ja hiljaa Usherin talon jäännökset.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAKUORIAINEN Y.M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.