The Project Gutenberg eBook of Tarpeeton ihminen This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tarpeeton ihminen Author: Ivan Sergeevich Turgenev Translator: Martti Wuori Release date: August 23, 2024 [eBook #74304] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1915 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARPEETON IHMINEN *** TARPEETON IHMINEN Kirj. Ivan Sergejevitsh Turgenjev Venäjän kielestä suomentanut Martti Wuori Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915. Ivan Turgenjev. Ivan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan Bougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän suurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä, ent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin puolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen. Kirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä ja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta talonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa kuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen Turgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin suomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan» aivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan sai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen oppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan ja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo 16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti hän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta opintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen elämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla, niin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä ja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän kansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen kirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan opintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa tämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi kokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun ajan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli ja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev, joka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen muistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän olonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa rahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen kirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti sitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan laulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa, milloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu, kuolikin. Turgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät ja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan jotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin tunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä. Ehkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin kertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja» ja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut) »Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava runoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta varsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin, eläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on se henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi yhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan. Tämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä kertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa sellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla, joka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren kertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa kertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan mitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen ilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän sielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin pienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät ominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän »tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta säälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18... Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville! Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua mielipiteensä. Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla keväällä. Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa? Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan; kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa kellekään. Minä siis alan. Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini ankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa. Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta. Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta, pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta eihän nyt siitä ole puhe. Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä, jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan, mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä. Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä! Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti, mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin, minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista isääni. Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta, tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se riippuu taudistani. 21 p. maaliskuuta. Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu; varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa, jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja voimaa... Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan — siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen! Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen? Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä. Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan. Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen, Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento, jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan. Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana: Herz, mein Herz warum so traurig? Was bekümmert dich so sehr? S'ist ja schön im fremdem Lande — Herz, mein Herz — was willst du mehr? (Sydän, sydän, miksi kaipaat? Mist' on murhe sulla ain'? Onhan vieras maakin kaunis — Sydän, tyydy siihen vain!) Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan. Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? — Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen. Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle, halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä, surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä, jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa; kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni, kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti, hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin kauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja huomasi minut. Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä: maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti, lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin, surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»; siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian, joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa, herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte, pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä: samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä. Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla, josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa heinikkoa pitkin. Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi. 22 p. maaliskuuta. Tänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon sopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan turhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se ei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi ikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä maku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni. Niinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan... Mutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni. Ei tosiaankaan maksa vaivaa... Elämäni ei missään suhteessa eronnut monen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa viroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat huvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös ne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään elämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni; ja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta eikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään huomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni omaa luonnettani. Mikä mies minä olen?... Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä. Myönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin, ja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu minä muka olen ollut. Tarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten ole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten tekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan, täytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä maailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa huomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni Terentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni, ja juokaa teetä!»... Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen tekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi muija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä herrastaan?... Aika ei ole vielä ohi. 23 p. maaliskuuta. Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina. Tarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä sana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia, miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen; mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton» -sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki. Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä, mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni, kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön: enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta, vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä. Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä, hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään. Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä. Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo? Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan. Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon, on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle, että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta... Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan! Senkin saatana!» Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole etäällä. Tarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että »taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle, eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa, terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen) tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko, niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti, vapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni, minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti; todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa. Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen käsiksi. Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta O...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus, jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä, seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla sanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi sietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla kuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla. Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä esimerkki meidän keskustelustamme. Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on epäterveellistä. Minä: Mun on ikävä, Terentjevna. Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen nukahdatte. Minä: Enkä tahdo maata. Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on parempi. Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna. Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai? Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna. Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja asetan teekeittiön kiehumaan. Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan mielestäsi ole mikään ihminen! 24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen. Samana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi, niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua, jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille; kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat», jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin. Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin. Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä. Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani. Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki), sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä, hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku... Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja», vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin. »Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti, että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia hartioiltani. Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä, tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin, että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin, poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan, etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni. Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu, työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa. Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän välillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne kolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa, putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä: vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja eräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen, hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko oli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin, minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme), siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää, mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen... Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa; minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! — kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen muutoksen syypää! Se tapahtui tällä lailla. Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän. Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua edelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia, siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme: suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle, missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä. Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella... Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua. Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä hiekkatietä pitkin. — Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte? — En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen. —Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää sanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! — vaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi. Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen, en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui, vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros, josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan tarvinnut odottaakaan. Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi... Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia asioita... Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan, hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä, sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen polkuhinnasta saappaasi». Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas. 25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä. Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon. Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa, paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella. Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä. Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista kiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen, miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja miettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta, miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä... Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut ja muutenkin heikot siipeni. Väärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti kokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt väärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut, että tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin, ellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan ikäänkuin mato kalvoi... mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen, kuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä hänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän ihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta varten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti kouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä sitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä merkitys minkin erityisen tunteen? Olipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset, aavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla. Kerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin tuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista tuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana astui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies, joka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti hyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi nosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen. — Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta. —- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on lähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs kaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut auttamassa sinelliä hänen päälleen. Me menimme saliin. — Milloinka hän on tullut? — kysyin minä. — Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani, vaan hän kieltäytyi... Taitaa muuten olla miellyttävä poika. — Oliko hän kauan luonanne? — Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni. — Ja te esittelitte? — Kuinkas muuten. — Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa? — Kyllä — tietysti. Minä vaikenin. — Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa? — Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi viikoksi. Ja Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan salia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt minuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä, joka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy kotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin arkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa pietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on pääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»... En ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata, että hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään. Astuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen, otin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen asennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia kasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni, jonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle erityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen tummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi Liisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan pidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti minuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen ja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole tullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen ovea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi paikalleen... Minä vain en hievahtanutkaan... Hän veti taas oven rivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun hän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin halu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta minun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen silmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää huomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei minua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi liikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä kuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni, — painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun oli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään... ja miksikä olisin itkenyt?... »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta, maaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko totta?»... Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?» 26 p. maaliskuuta. Leuto ilma. Kun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti menehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut enää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen viikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni minulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen ja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan taloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon varsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa: niinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut »vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt »onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään en osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän saattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa olisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään ollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua kohtaan... Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin muistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin itseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta — jatkoin minä — se huviretkihän taisi vain... Hyi, totta perin, mikä viheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri sen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien yksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin Oshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana ihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka... Kun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin Bismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella; varsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle, että ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä itsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.» Tunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En ollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua. Jouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen miehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta muuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut joutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun todellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa olentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa kaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin vain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan terveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä, että Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen puhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin vastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli hyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N...n saapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon oitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti tuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena ja ystävällisenä... Koska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan yksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään syytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti paikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien oli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä — osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten päitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin viehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei ollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan odottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä tarkoitan inhottavaa O...n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti unissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä loistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista. Ensi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka suhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias kaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli hänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei ainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan myöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain tilapäisesti asunut Pietarissa. Se ensimäinen ilta... Voi, sitä ensimäistä iltaa! Lapsuutemme onnellisina päivinä opettajat kertoivat meille esimerkkinä sen nuoren lakedaimonilaisen miehuullisesta kärsivällisyydestä, joka, varastettuaan ketun ja kätkettyään sen viittansa alle, ei kertaakaan hiiskahtanutkaan, vaan antoi ketun syödä kaikki sisälmyksensä, siten ennemmin kuollen, kuin kärsien häpeän... En löydä parempaa vertausta kuvatakseni sanomattomia kärsimyksiäni sen illan kuluessa, jolloin ensi kerran näin ruhtinaan Liisan rinnalla. Minun alati pingoitettu hymyni, kiusallinen tarkkaavaisuuteni, typerä vaitioloni, tuskallinen ja turha haluni lähteä pois, kaikki tuo oli luultavasti hyvinkin merkillistä laadultaan. Ei vain yksi kettu minun sisälmyksiäni penkonut: mustasukkaisuus, kateus, oman mitättömyyden tunne ja voimaton viha, ne ne minua raatelivat. En voinut olla tunnustamatta, että ruhtinas todellakin oli hyvin herttainen nuori mies... Oikein ahmin häntä silmilläni, taisinpa todellakin unhottaa rävähyttääkin luomiani häntä katsellessani. Hän ei puhellut vain Liisan kanssa, mutta puhui tietysti vain häntä varten. Minä varmaankin kyllästytin häntä kovin... Luultavasti hän hyvinkin pian oivalsi, että oli tekemisissä syrjäytetyn rakastajan kanssa, vaan säälistä minua kohtaan ja myöskin vannasta tietoisuudestaan minun täydelliseen vaarattomuuteni nähden käyttäytyi hän tavattoman hellävaroen minun kanssani. Voittehan ajatella, kuinka se minua loukkasi! Illan kuluessa koetin minä muistaakseni sovittaa syyllisyyteni; minä (älkää naurako minulle, kuka lienettekään te, jonka silmiin nämä rivit sattuvat, varsinkin, koska tämä oli viimeinen haaveeni)... minä, toden totta, keskellä kaikellaisia kärsimyksiäni, kuvittelin yht'äkkiä, että Liisa tahtoo rangaista minua pöyhkeän välinpitämättömyyteni tähden ensi käyntien! aikaan, että hän oli suutuksissaan minulle ja vain kiusallaan virnaili ruhtinaan kanssa. Minä valitsin sopivan hetken ja, astuen hänen luo nöyrä ja ystävällinen hymy huulillani, lausuin: »riittää jo, antakaa minulle anteeksi... vaikka en minä tee sitä siksi, että pelkäisin», — ja yht'äkkiä, odottamatta häneltä vastausta, annoin kasvoilleni tavattoman hilpeän ja vapaan ilmeen, myhähdin vinosti, ojensin käteni yli pääni kattoa kohti (muistan, että tahdoin korjata kaulahuiviani) ja yritin vielä pyörähtääkin toisella jalallani ikäänkuin sanoakseni: »kaikki on lopussa; minä olen hyvällä tuulella, olkaamme kaikki hyvällä tuulella», vaan en pyörähtänytkään, koska omituisesta luonnottomasta jäykkyydestä polvissani pelkäsin kaatuvani... Liisa suorastaan ei ymmärtänyt minua, katsoi ihmeessään kasvoihini, hymähti pikaisesti, ikäänkuin haluten sukkelammin päästä irti ja meni jälleen ruhtinaan luo. Vaikka sokea ja kuuro olinkin, en voinut kuitenkaan olla sielussani tunnustamatta, ettei hän ollut lainkaan suutuksissa minulle sillä hetkellä: hän suorastaan ei ajatellutkaan minua. Isku oli ratkaiseva: viimeiset toiveeni romahtivat maahan kuin jäämöhkäle, jonka kevät aurinko pudottaa ja joka kerrassaan särkyy pieniksi palasiksi. Minä olin täydellisesti hävinnyt ensi hyökkäykseltä ja, niinkuin preussilaiset Jenan taistelussa, menetin yhtenä päivänä kerrassaan kaikki. Ei, ei hän ollut suutuksissaan minulle! Oi, päinvastoin! Hän oli itse — minä näin sen — menossa kuin virran mukana. Ihan kuin nuori puu, joka puolittain jo on rannasta irtaantunut, kallistui hänkin jo ahnaasti veden yli alttiina antamaan hänelle ainiaaksi keväänsä ensi kukan ja koko elämänsäkin. Se, joka kerran on nähnyt semmoisen hurmoksen, on kokenut katkeria hetkiä, jos itse on rakastanut olematta rakastettu. Iäti tulen muistamaan tuon ahmivan huomaavaisuuden, tuon hellän hilpeyden, tuon viattoman itsensä unhottamisen, tuon vielä lapsellisen, vaan jo naisen katseen, tuon onnellisen, aivan kuin kukkaan puhkeavan hymyn, joka hellittämättä pysyi hänen puoleksi avoimilla huulillaan ja hehkuvilla poskillaan... Kaikki, mitä Liisa hämärästi aavisti kävelymme aikana koivulehdossa, toteutui nyt, ja antautuen täydellisesti lempensä valtaan, hän samalla kokonaan seisahtui ja kirkastui, kuin nuori viini, joka lakkaa käymästä, koska sen aika on täytetty... Minä maltoin istua koko tuon ensi illan loppuun ja vielä seuraavatkin... kaikki loppuun asti! En toivonut enää mitään. Liisa ja ruhtinas kiintyivät päivä päivältä yhä enemmän toisiinsa... Vaan minä kadotin täydellisesti oman arvon tunteen enkä voinut irroittaa katsettani tästä onnettomuuteni näytelmästä. Muistan, että kerran koetin olla menemättä, annoin aamulla itselleni kunniasanan pysyväni kotona, vaan kello kahdeksan iltasella (tavallisesti lähdin ulos seitsemältä) hypähdin ylös kuin hullu, panin lakin päähäni ja hengästyen astuin Kiril Matvejitshin vierashuoneeseen. Asemani oli tavattoman nolo: pysyin itsepintaisesti vaiti, välistä päiväkausiin en päästänyt ääntäkään suustani. En ole koskaan, kuten sanottu, ollut kaunopuhelias, vaan nyt oli kaikki, mikä vähääkin minussa oli järkeä, aivan kuin haihtunut ruhtinaan läsnäollessa. Sitä paitsi yksin ollessani siihen määrin askarrutin aivoraukkojani, hiljakseen mietiskellen kaikkea, mitä edellisen päivän kuluessa olin huomannut tahi ollut huomaavinani, että kun jälleen tulin Oshoginin luo, minulla tuskin riitti voimia uudelleen tehdä havaintoja. Minua sääliteltiin kuin sairasta; minä sen huomasin. Joka aamu tein uuden, varman päätöksen, jota enimmäkseen koko unettoman yön jo olin harkinnut: milloin aioin selvittää asiat Liisan kanssa, antaa hänelle ystävällisen neuvon, — mutta heti kun jouduin olemaan kahden kesken hänen kanssaan, niin kieleni yht'äkkiä lakkasi toimimasta, aivan kuin olisi hyytynyt, ja me molemmat tuskallisesti vain odotimme kolmannen henkilön ilmestymistä; milloin tahdoin karata tieheni, tietysti, ainiaaksi, jätettyäni rakkauteni esineelle kirjeen, täynnä soimauksia, ja kerran aloin jo kirjettä kirjoittaakin, mutta totuuden tunto ei ollut minusta vielä kokonaan kadonnut; käsitin, ettei minulla ollut oikeutta soimata ketään mistään ja viskasin tekeleeni uuniin; milloin taas tahdoin yht'äkkiä jalomielisesti uhrata oman itseni, annoin siunaukseni Liisalle onnelliseen rakkauteen ja nurkastani nöyrästi ja ystävällisesti hymyilin ruhtinaalle, — mutta kovasydämiset rakastuneet eivät ainoastaan jättäneet uhraustani kiitosta vaille, vaan eivät edes huomanneet sitä, ja nähtävästi eivät kaivanneet siunauksiani eivätkä hymyilyjäni. Silloin minä harmissani siirryin aivan päinvastaiseen mielen tilaan. Annoin itselleni lupauksen, että, espanjalaisen tavoin kääriytyen viittaani, nurkan takaa surmaan onnellisen kilpailijani ja petomaisella ilolla kuvailin mielessäni jo Liisan epätoivon... Mutta ensiksikin O...n kaupungissa oli sellaisia nurkkia hyvin vähän ja toiseksi — säleaita, lyhty, poliisi jonkun matkan päässä... ei, sellaisessa nurkassa on sopivampi kaupitella rinkeleitä, kuin vuodattaa ihmisen verta. Minun täytyy tunnustaa, että muitten vapautumiskeinojen joukosta, kuten sangen epämääräisesti lausuin ajatukseni itsekseni keskustellessani, — olin valita kääntymisen itse Oshoginin puoleen... huomauttamalla tälle aatelismiehelle hänen tyttärensä vaarallisen tilan ja hänen kevytmielisen käytöksensä ikäviä seurauksia... Kerran jo aloin puhua hänelle eräästä arkaluontoisesta aineesta, mutta niin viisastellen ja niin hämärästi, että häh kuunteli ja kuunteli minua ja — yht'äkkiä, aivan kuin unenpöpperössä, kovasti ja nopeasti hierasi kämmenellä kasvojaan säästämättä lainkaan nenäänsä, rykäsi ja väistyi minusta syrjään. Sanomattakin on selvä, että minä, tehtyäni tuon päätöksen, uskottelin itselleni, että toimin ilman mitään itsekkäitä pyyteitä, tarkoitan vain yhteistä etua, täytän velvollisuuteni talon ystävänä. Mutta uskallan luulla, että, joll'ei Kiril Matvejitshkaan olisi keskeyttänyt minun mielenpurkauksiani, minulla sittenkään ei olisi riittänyt rohkeutta lopettaa yksinpuheluani. Välistä ryhdyin muinaisajan viisaan arvokkaisuudella punnitsemaan ruhtinaan ansioita; välistä taas lohduttelin itseäni toiveella, että Liisa huomaa, ettei hänen rakkautensa ole se oikea... kaukana siitä! Sanalla sanoen, en tunne ajatusta, joka silloin ei olisi askarruttanut minua. Yksi ainoa keino, tunnustan sen suoraan, ei koskaan juolahtanut päähäni, se, nimittäin, että olisin ajatellut lopettaa päiväni. Miks'ei se päähäni juolahtanut, sitä en tiedä... Kentiesi silloin jo aavistin, ettei minulla ollut pitkää aikaa elettävänä. Selvä on, että sellaisissa epäedullisissa olosuhteissa käytökseni tavallista enemmän tuntui luonnottomalta ja kiristetyltä. Jopa rouva Oshoginakin — tuo tylsäluontoinen olio — alkoi vieroa minua eikä tietänyt oikein, miltä puolen minua oli lähestyttävä. Bismjonkov, joka aina oli kohtelias ja altis auttamaan, vältteli minua. Minusta silloin jo tuntui, että hänkin oli kilpailijani, että hänkin rakasti Liisaa. Mutta hän ei vastannut koskaan viittauksiini ja ylimalkaan vastahakoisesti ryhtyi puheisiin kanssani. Ruhtinas käyttäytyi hänen kanssaan hyvin ystävällisesti, voipa sanoa, kunnioittikin häntä. Ei Bismjonkov enkä minä häirinnyt ruhtinasta ja Liisaa; mutta hän ei heitä vieronut niinkuin minä, vaan liittyi mielellään heidän seuraansakin, kun he niin halusivat. Tosin hän silloin ei esiintynyt erikoisemmin huvittavana, mutta hänen iloisuudessaan oli aina ennenkin ollut jotakin hiljaista. Näin kului kahden viikon verta. Ruhtinas ei ollut ainoastaan kaunis ja älykäs, vaan hän soitti myöskin pianoa, lauloi, piirusti jotensakin hyvin ja osasi kertoa. Hänen juttunsa, joiden aiheet olivat pääkaupungin elämän piireistä, tekivät aina syvän vaikutuksen kuulijoihin, varsinkin kun hän itse ikäänkuin ei antanut asialle mitään erityistä merkitystä... Seurauksena tästä ruhtinaan, sanottakoonpa vaikka niinkin, yksinkertaisesta juonesta oli se, että hän lyhyen olonsa aikana O...n kaupungissa suorastaan hurmasi koko sikäläisen yleisön. Meitä aromaan ihmisiä on ylhäisten piirien henkilön aina hyvin helppo hurmata. Ruhtinaan tiheät käynnit Oshoginin talossa, jossa hän aina iltansa vietti, herättivät kateutta muissa aatelis- ja virkamiehissä; mutta älykkäänä maailman miehenä ruhtinas ei syrjäyttänyt ketään heistä, kävi kaikkien luona, sanoi kaikille rouville ja neitosille vaikkapa vain yhdenkin ystävällisen sanan, salli tarjota itselleen konstikkaita, vaikeasti sulatettavia ruokalajeja ja huonoja, erinomaisilla nimillä varustettuja viinilajeja, sanalla sanoen käyttäytyi mainiosti, varovasti ja tahdikkaasti. Ruhtinas N. oli ylipäänsä hilpeäluontoinen, seurustelevainen, herttainen mies, ja tässä erikoistapauksessa lisäksi vielä asianhaarain vaatimuksestakin: saattoiko siinä sitte olla menestymättä täydellisesti ja kaikessa? Hänen tulostaan saakka kaikki talossa arvelivat, että aika kiiti sanomattoman nopeasti. Kaikki sujui mainiosti. Vaikka ukko Oshogin ei muka ollut mitään huomaavinaan, niin hän salassa varmaankin hykerteli käsiään luullen saavansa sellaisen vävypojan. Ruhtinas itse taas ajoi asiansa hyvin hiljaa ja sopivalla tavalla, kunnes yht'äkkiä sattui muuan odottamaton tapaus... Jääköön se huomiseksi! Tänään olen väsynyt. Nämä muistelmat hermostuttavat minua vielä haudan partaallakin. Terentjevnan mielestä minun nenänpääni jo on käynyt suipoksi ja se, kuulen ma; on huono merkki. 27 p. maaliskuuta. Suojaa jatkuu. Asiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat toisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov oli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä ponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin. Muistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan hukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti pitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka toiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan jalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille, sanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi... unhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä kaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo panna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan Gornostajevkassa. Kutsun saivat O...n kaupungin kaikki viranomaiset alkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu oli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa, että hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat luonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi pulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä piukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla ja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin sanotaan, ilman takakäpäliä... Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä olin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän virstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan minä kieltäydyin... Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen vanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi tunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis minun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä rattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta varten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin tapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä pyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen, sinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen astuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita hermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma pyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon, saamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten, sininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään, katselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin sievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi kertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan kanssa!), mutta ainakin _minusta_ näytti, että heidän välillään oli olemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan, puhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen puoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja herttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi tunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa loistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä ja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni. Sen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä tarkkasin... Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti mieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman häjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen johdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni kohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin minä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat, katsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi ja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen, kiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt napeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun kaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen ja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan kuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen pukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen haalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen oli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja vanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän ollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt pyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen nuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin puoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan, katsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella, millä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein hänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen kanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta, jolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu, tanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään häirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta puhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja yhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen aikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin hymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku näkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen kaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy ja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin arvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen kärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin, ja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan hymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi hän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin kummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista keikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni samallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan vieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?» Muuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä edelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan ja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan kun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata hymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli salia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen polvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan miettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin minä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia huomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään, kiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan... Aljettiin tanssia sitä vuoroa, joka on nimeltään _la confidente_. Sitä temppua tehdessä joku nainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja kuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia; sen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se uskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se edeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä ja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia tyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi etsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä (talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla), kääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin minulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin kieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan eteen... Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi päätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani vaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus, tuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen huolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai minut kuohuksiin... Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani kuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?» Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan... Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka: puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa nousi häntä vastaan. Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen, loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin... Minusta tuntui, että pari kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut... Kilpailijani istui jo paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi, teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen. Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä »arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti, niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan; sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin, ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani, kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei, kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä ikäänkuin olisi jotakin muistanut. — Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: — minullahan on teille hiukan asiaa. Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani. — Te taisitte, — alkoi hän, venyttäen _te_-sanaa ja katsoen minua leukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti sopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle hävyttömyyden? — Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen. — Tss... hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda. Te ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani? — Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen. — Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän välinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne... — Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti. — Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä tapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan kunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini. — Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä. Ruhtinas kumarsi hiukkasen. — En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, — lisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N. eivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra... herra Shtukaturin. [Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada suomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan, shtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.] Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo oli alkanut hätääntyä. Herra Shtukaturin!... Minun nimeni on Tshulkaturin... En osannut vastata mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen, ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika, kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia. Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla, mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa. Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä. »Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi kaksintaisteluun kanssani. Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui Koloberdjajev. — No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs ruhtinaan sekundantti on? — Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu. — Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky... En ole riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin riisuudun. Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen, vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini. Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa nahkaisella päänalasella... Muistan, että katselin kauan hänen pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli valinnut hänet sekundantikseen. Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia, poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle, että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla. Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi. Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä. Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja, huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat... Kaulaa kuivatti... Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa. »Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani, mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen. Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni. Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon... — Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev, ojentaen meille pistoolit. Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov juoksi hänen luokseen. — Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa: — kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu. Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän lyötynä enkä hievahtanut paikaltani. — Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev ankarasti. Minä tottelin. — Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen. Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen, ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta. Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä. — Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän ystävällisellä äänellä. Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja masennettuna hänen kättään: — Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä toivon, että kaikki pysyy salassa? — Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas... Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä. Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei vilkaissutkaan minuun. Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin kanssa kotia. — Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa: haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte. Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on turha: hän on kunnon poika. — Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin. — Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti... Jo teitä on, kuvittelijat! En tiedä, miksi hän minua niin nimitti. Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti. Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!» toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä», kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen...» Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä jo tiesi kaikki... En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne, miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt... Älykkään miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa, oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen. Entä minä!... Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun, nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja itse vaikeroiminen menehtyy... Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun seuraavaan päivään. 29 p. maaliskuuta. Pakastaa; eilen oli suoja. Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on, hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa kuoliaaksi minut soimauksillaan...Vaan palatkaamme kertomukseeni. Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset! Mitä viheliäisiä olettekaan!... Vaan jääköön järkeily!... Vietin päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin, sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas: palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun. Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan... Ruhtinaalle ja Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan. Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä, äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä. Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen... Hän tilasi jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa... En unhota koskaan sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella, ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi; hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään. Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti. En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen vallassa. Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut O...n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua poistuakseni ainiaaksi. O...n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä. Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut, väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin, sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani. Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui, suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan. Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa kohdalle ja palasin kotiani. »Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni. Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat; muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan; en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä tyytyväinen... Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain itseäni varten... Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät aavistukset... ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!» huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide? Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen, ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O...n kaupunkiin joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan, vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään, kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa sain kuulla häneltä, että ruhtinas _en vrai grand seigneur_, iltasella emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä... Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi, minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril Matvejitshin työhuoneeseen... Huomiseksi. 30 p. maaliskuuta. Pakkanen. Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa ja ääretöntä jalomielisyyttä... Tunsin olevani jonkinlainen Scipio africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan, karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä... Hän käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka kohtaisin Liisan... Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin näin Liisankin... Hän astui huoneeseen.. Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen... Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti, lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen, mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa... Ihmeissäni katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut, suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen, vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa. Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun huuliltani... Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä, päinvastoin»... Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa... tahtoi hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään ja hän poistui huoneesta... Hänen vanhempansa hämmentyivät... minä ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti korkeutta ja menin. Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä, lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen. En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa... Valitettavasti en ottanut huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa. Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä, mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen; hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen, päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani. Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön. Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet. Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois, otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan. Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä ja alkoi kuunnella... Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse. Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa... Toinen otti ääneti hänet käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten. Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin. — Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen. — Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös silmänsä. Bismjonkov ei vastannut mitään. — Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä kerran? — — En luule, Jelisaveta Kirillovna! Liisa oli vaiti. — Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta minä olin onnellinen... vähän aikaa... olin onnellinen. Bismjonkov loi katseensa maahan. — Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo Tshulkaturin minua inhottaa... Minusta yhä näyttää, kuin näkisin sen miehen käsillä... hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua... Voi, kun minä näin hänet haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan. — Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov. — Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!... Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän. Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin hukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä... Hän vaikeni... Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen kättään. — Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän moneen kertaan. — Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä... Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä päivänä... Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea... — Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov. Liisa puristi hänen kättään. — Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle. Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen mielensä mukaan! Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. — Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen. Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen. — Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa... en, en! Hän ei kauan minua rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt; ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka hirveät tahansa... Täällä on niin kuuma ... Täällä näin hänet viimeisen kerran... Mennään ulos ilmaan! He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov. En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki — ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.» Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman, mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen Liisa saikin. No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä... Mutta minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin... Mikä typerä viidespyörä rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!... Mutta vielä päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa. 31 p. maaliskuuta. Huonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan muuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa, hajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas, tukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja paahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni. Aikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan? Kerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet muistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä, tarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan nyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen lähenevät hirveät askeleet... Aika jo onkin... aika! Ja mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman lähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni, käyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä päähäni!... Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on tukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän, ammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla huomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta vertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani hyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni, kylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti ja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä loittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma huivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä minun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin, teidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa... Todellako... ehkäpä tänään... en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon erota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat rintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta minusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai aavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla lailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani! Tiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita minulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi. Oi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen... Sydän, kykenevä ja altis rakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä... Ja ihanko se vaikenee ainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan suloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta, minä tiedän sen... Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan kuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä, myötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun minun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä oikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää... Taidan ruveta hourimaan. Hyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun tulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä alas asti... ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa siimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne lipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi kaikki ja ikipäiviksi! Hyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta nauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä aivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua kirjettä... Huomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi jo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle... Kylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!... 1 p. huhtikuuta. Lopussa on... Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on lämmin... milt'ei helle... vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta? Pikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa. Minä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton... Voi, kuinka tuo aurinko on kirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta... Hyvästi, Terentjevna!... Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän heltyi itkemään... kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden, että hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen, ettei hän Tresoria »tapattaisi.» Minun on vaikea kirjoittaa... viskaan kynän pois... Aika jo onkin! Kuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se on tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta profetalla nousivat hiukset pystyyn... Minä kuolen... Eläkää, elossa olevat! Ja tulkoon haudallani aina Elo ehtymätön versoinaan Ja luonto, jot'ei huolet paina, Ikuista luokoon loistoaan! _Julkaisijan huomautus_. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen sivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmä _en face_ sädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi töherretty muutama rivi. — — — Sain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2 päivän välisenä yönä 18... perintötilallaan Ovetshi-Vodissa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARPEETON IHMINEN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.