The Project Gutenberg eBook of Tuonen ahventa onkimassa, by Juho Hoikkanen

Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto, istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista nuuskarasiaa.

»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.

Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.

»Yhden onkijan…? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi pettyneenä.

Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen haudannut pettyneitä toiveitansa.

Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.

»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle… ei, ne sellaiset matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan kyyneleet.

Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan nyyhkytykseen.

»No, no… älähän… tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli, taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.

Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä. Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket, kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.

Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti, että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei näkynyt, vaikka kukunta kuului.

Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus paljasti hänelle totuuden.

Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä asioita.

»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai jäniksille? »

Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan pojan kysymyksiä.

Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia, vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia, että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.

Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin, yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen huomautti:

Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa, ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.

Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä uiskenteleva yksinäinen kaakko.

»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi
Unto innostuneena.

»Tuohonko tervapyttyyn?… Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto, ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.

»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata syltä», liioitteli vaari.

»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi oikein iso kala.»

»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa, niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»

»Hm… eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä. Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen: hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista erehtymään.»

Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta. Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle, ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»

»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä pahaa,» sanoi vaari.

»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»

»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan. Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»

»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille niin turkasen kiire.»

»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin… Mutta nostahan onkesi, näkyy nykivän.»

»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta kuin lammen vesi.

»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.

»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa toivoakaan.

»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan, olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut avannosta.»

»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»

»Äitisi… Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia. Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin — mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa sipoi, heilui häntä nielun suulla.»

»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»

Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa tänne.

»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian vähän tai liian paljon.»

»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä. Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään pelkäävät tätä paikkaa.»

»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät vielä kyllästyä siihen.»

Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen liian viisasta ajatuksenjuoksua.

»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»

»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja leikin?» kysyi Unto murheellisena.

Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin, tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli lujempi.

He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä, yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.

Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.

»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.

»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja keitettiin.»

»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen tällä puolen.»

Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa, johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.

Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion rannalla.

Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:

»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.

»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.

»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan, sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»

»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne visusti sydämeeni.»

»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»

»Hyvä on… Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»

»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista on maailman meno.»

»Niin se taitaa olla… Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?» kysyi Unto.

»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori mies' — niinkö?»

»Hehehe… aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan pojan kuvauksessa oman itsensä.

"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta kuin hauskaa", sanoi vaari.

»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»

»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin, ikävöidä uutta vihkimystä.»

»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari ja jatkoi:

»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän, 'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan, niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi, nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»

Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon, sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:

»Ikävä… niin, ikävä, ikävä… Mutta ei taida sinulla olla käsitystä siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut kokea mitään semmoista.»

»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta siitä nyt onkaan — tätilässä.»

»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin kotiin vaarin luokse.»

»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon. Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»

»Ehkä onkin parempi niin… Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät — vai eikö niin ole?»

»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni, niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme. Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon mummo haudassansa vielä jonkun aikaa… Hohhoh… kylläpä se nyt raukaiseekin…»

Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot, joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.

Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi nähdä unta.

Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen: 'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti, että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.

Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.

»Iso kala!… Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.

Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla, joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.

Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen työn.

»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten, sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.

Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain kädellänsä silittämään pojan päätä.

»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin viilekkeistä selkäänsä jatkoi:

»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille… hyvästi… jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että… viim… että ette enää… tämän koommin… toisianne näkisi…»

»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.

Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.

»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi hautaan saatoin», sanoi vaari.

III

»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen edessänsä.

Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja verekseltään suurta saalista näkemässä.

»No, on, on… Pulskapa on… Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin yhdestä suusta.

»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä, luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.

Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.

»Mistä?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai epäillyt pojan valehtelevan.

»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin puheeseen.

Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä, mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus. Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon, niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei rohkenisi kysyä sitä.

»Vai niin… vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti… No niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.

»Vaari?… Minä sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä, koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää vielä kalan saannin kunniakin.

»Sinä…!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.

Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:

»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»

Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta alas.

Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä paistoi.

»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.

»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä», sanoi Unto.

»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.

»Ahaa!… Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin vaarin saama.»

»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja hänet syrjäyttää melkein kokonaan.

»Unnon!… Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.

»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.

»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema…» alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.

»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti ja lähti kamariinsa.

Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota. Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.

Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:

»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.

»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»

»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon renki jotenkin karskisti.

»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.

»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen ei kissakaan koske.»

»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne, mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.

Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää. Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.

Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin, tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille. Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä, ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!… Missä Unto on?»

Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen, kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia, täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin, että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään, painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.

Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin, näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän ei voinut tietää.

Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut — hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei saisi sitä sanotuksi.

Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan arastellen:

»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»

»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista mielenkannetta meitä kohtaan».

Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:

»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»

»Viime aikoina, niinpä kyllä… vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».

»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»

»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan… ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»

»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»

Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:

»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»

Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.

Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.

Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.

Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.

Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.

Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.

Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.

»Oh!… Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.

Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.

Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:

»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»

»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»

»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.

»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:

»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»

Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.

Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.

»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.

Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.

Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.

Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:

»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.

Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.

Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:

Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän kaatui maahan pitkäkseen.

Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:

Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.

Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa, rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa, jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.

»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan ole ongelle menty.»

Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.

He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat, olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki, aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.

Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin. Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.

Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.

Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.

— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.

Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.

Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.

Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.

»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»

»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille harmaapäille.

Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin kuolevan toivomus.

»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.

»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut, on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu semmoinen.»

»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti, kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»

»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»

»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai muuta puuta?»

»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»

»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä, kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan muutkin puut.»

»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto edelleen.

Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:

Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

»Niin, niin… mitäpä pelkäämistä sillä onkaan… sillä, jolla on puhdas omatunto…

Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»

»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»

»Niin, siinä… Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»

»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»

»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky tehonsa.»

»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi itseänsä purrut.»

Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi tietää, sanoi hän lopuksi:

»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme kahdenkeskiseksi? »

»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi, muista se… Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»

»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa, jalkaa ja päätä… ai-ai, voivoi…»

Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä, kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.

»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän ja lähti.

Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:

»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni, minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko — semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra…»

Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.

Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni. Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa myöten ylöspäin, sydäntä kohti.

Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua, vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty, niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä. Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.

Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle, hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen, ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee mitäs tahdot..

Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa, että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa, ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:

»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä…»

Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.

»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.

Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.

Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.

»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.

»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»

Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.

Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.

Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.

Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä luotuina ruumisaitan oveen.

»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu», vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!… Mikä musta se siinä akkunan ohi vilahti?»

Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään, vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.

Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:

»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»

»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin arvelinkin.»

»Vaari?… Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!… Mutta mitä se siellä teki, isäsi?»

»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»

»Vaari-rukka… Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän… Virkoitko sille mitään?» kysyi äiti.

»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään vihjailematta», sanoi isä.

»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme muisto ja talon mainekin.»

Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku. Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.

»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»

Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden kuin kaakkojen..

Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä. Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.

Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen vuoren laella.‒ ‒

Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia, herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.

»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.

»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen, että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava verta vielä», sanoi toinen puolustaen.

VII

Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta, sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa, varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita lienee ollut niin ja näin.

Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot — kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.

Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti, eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa, huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän kaakkoja, sormi liipasimella.

»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki ollut uhattuna.

Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.

Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla, sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.

Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat vähitellen vaarin luokse.

»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?» kysyi hän värähtävin äänin.

»Pahaa… Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja. »Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.

»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.

»Joo… tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»

»Oho!… ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat huvitettuina.

»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten köyhän miehen ainoan lampaan.»

Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään. Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.

»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta tarjotakseen ryyppyä vaarille.

»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän muutakin..

»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi tarjouksen.

Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.

Heidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon ampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut. Vilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin uhreihinsa hän sanoi:

»Saakeli soikoon!… Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi tänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla kaakkoa ja äijää.»

Kun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään muistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:

Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.

Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn helmojen heilahdus.

Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin. Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.

Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään erään rantakallion juurelle.

— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli vaari murheellisena.

Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä, niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia laskelmiansa suunnitellut.

VIII

Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin monet isotkin järvet.

Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut, täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla; sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.

Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille, että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.

Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä, sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli. Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon huomaan.

Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen. Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki, joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.

Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä, mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.

Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.

Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa vielä viime hetkellä.

Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta, niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.

Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä, kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää, että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin. Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa punaista verta.

Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa, joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi alkavasta talviunestaan.

Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla, jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä levottomammin se päätänsä käänteli.

— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa. Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.

Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista, kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.

Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —

Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.

Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se, joka on pettynyt toiveissansa.

Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean kunnialaukauksen sankareille.

Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä, vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan. Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.

Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä poika sanoi.

»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan komentavalla äänellä.

Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän sanoi tyynesti:

Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse, niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.

Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa, ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.

»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai meitä vastaan.»

»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään ylösnousemisen aamuun asti.»

»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin nykyiseltä sukupolvelta.»

»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».

»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä, kymmentuumaisia tukkipuita.»

»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»

»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta, kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi isket, sen ihmiseen isket.»

Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:

»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja nähdyn tällä paikalla.»

»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan hymyillen.

»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet luurangot!?»

»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän kerallaan.»

»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan palanneet.»

»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»

»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän sulhonsa lepäävät?»

»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla. Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»

»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.

»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei voi vastustaa kukaan!»

»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna. Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää, mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa, ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut toisilleen, saavat toisensa viimein.»

»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.

Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua luurankojen ylle.

Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.

Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin olla näin toistensa kosketuksissa.

Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.

Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät. Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti oman sydämensä kiivasta lyöntiä.

»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»

»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies puhevuoroa pyytämättä.

»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias, jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän. Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»

»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka hundskatt… koira… mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.

»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki halpa-arvone hundrakkar.»

Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.

Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle ja sanoi:

»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja narrit?»

Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi saanut sanaakaan suustaan.

»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin… tuota… rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi, mutta köyhälle se on suuri raha… Että eikö sopisi — passaisi sillä lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme, ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»

»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne suussa?» huomautettiin.

»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa lammasta?»

»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen: istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat… ei ne… lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä ja mitäpähän milloinkin… Ja mitä se tämä herra äsken?… Niin: että lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti — joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea… (hän yritti sanoa: korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»

Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.

Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi, jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta. Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin paperiinsa pöydän ääressä.

Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.

»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.

Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei mitään, älä kysykään.

»Siihenkö lie… mihin lie jäänyt… Pian se kuuluu Rannankylistä suuri huuto ja parku, niinkuin…»

»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman enkeli… Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»

Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi sieltä jotakin tulevaksi.

— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan… koirillekin.

Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.

Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.

Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt — jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!

Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.

Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä — nyt tai ei koskaan.

Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.

Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.

Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon, mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä, mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan lämpimän, punaisen viivan.

»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille — veromerkki, Musti, Musti… älä pelkää — älä pelkää!»

Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän tämmöisen teit?

»Musti, pieneni… enhän se minä… nehän ne… Voi, Musti, rakkaani… älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia — aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme, kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua, nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut sisältönsä siihen ympärille.

Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään edellisten jälkeen.

— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti… tosia ovat ääniä. Kohotkoot viimein tuonne ylös…jos siellä jotakin kuulijata lie, — miettii synkkänä uskon mies.

Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui surullisista aatoksistaan.

Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli niin väsynyt, että melkein horjui.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUONEN AHVENTA ONKIMASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Tuonen ahventa onkimassa

TUONEN AHVENIA ONKIMASSA

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE