The Project Gutenberg eBook of Pikku Dorrit I, by Charles Dickens

        Henkilöitä.
     I. Valoa ja varjoa
    II. Matkatoverit
   III. Koti
    IV. Mrs Flintwinch näkee unta
     V. Perheasioita
    VI. Marshalsean isä
   VII. Marshalsean lapsi
  VIII. Telkien takana
    IX. Pikku äiti
     X. Sisältää koko hallitsemistaidon
    XI. Vapaa
   XII. Bleeding Heart Yard
  XIII. Patriarkallisuutta
   XIV. Pikku Dorrit kutsuissa
    XV. Mrs Flintwinch näkee taas unta
   XVI. Ei kenenkään heikkous
  XVII. Ei kenenkään kilpailija
XVIII. Pikku Dorritin ihailija
   XIX. Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
    XX. Seuraelämässä
   XXI. Mr Merdlen tauti
  XXII. Pulmallinen kysymys
XXIII. Koneet käynnissä
  XXIV. Ennustuksia
   XXV. Salajuonien punojia ja muita
  XXVI. Ei kenenkään mielentila
XXVII. Viisikolmatta
XXVIII. Ei kenenkään häviäminen
  XXIX. Mrs Flintwinch uneksii edelleen
   XXX. Herrasmiehen sana
  XXXI. Itsetuntoa
XXVII. Lisää ennustuksia
XXVIII. Mrs Merdlen valitus
XXXIV. Barnacleja iso liuta

HENKILÖITÄ.

Bangham, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean velkavankilassa. Barnacle, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa. — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies verukevirastossa. — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa. — Ferdinand, loordin yksityissihteeri. Beadle, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito. Bob, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija. Casby, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä. Cavalletto, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa; myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa. Chivery, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä. — mrs, hänen vaimonsa. — nuorempi, John, heidän poikansa. Clennam, mrs, leskirouva. — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain poikapuoli; nai Pikku Dorritin. Cripples, iltakoulun opettaja. — Master, edellisen poika. Daives, hoitajatar. Dorrit, William, velkavanki Marshalseassa. — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee naimisiin Arthur Clennamin kanssa. — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli. — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin Edmund Sparklerin kanssa. — Frederick, William Dorritin veli. Doyce, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin. Finching, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär. Flintwinch, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin liiketoveri. — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar. — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli. General, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen. Gowan, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin. — mrs, hänen äitinsä. Haggage, lääkäri, velkavanki Marshalseassa. Jenkinson, verukeviraston lähetti. Maggy, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti. Marvon, kapteeni, Edward Dorritin velkoja. Meagles, entinen pankkiiri. — mrs, hänen rouvansa. — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin Henry Gowanin puoliso. Merdle, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä. — mrs, hänen rouvansa, Fanny Dorritin anoppi. Mr F:n Iäti, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan vanha sukulainen. Nandy, John Edward, mrs Plornishin isä. Pancks, Casbyn vuokrien kerääjä. Pet, kts. Meagles, Minnie. Plornish, rappari, Casbyn vuokralaisia. — mrs, hänen vaimonsa. Rigaud, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka kiristää rahoja mrs Clennainilta. Rugg, asioitsija, jonka luona Pancks asuu. — Anastasia, hänen tyttärensä. Sparkler, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta; nai Fanny Dorritin. Sliltstalking, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies, Englannin edustaja ulkomailla. Tattycoram, kts. Beadle, Harriet. Tickit, emännöitsijä Meaglesin perheessä. Tinkier, William Dorritin palvelija. Tip, kts. Dorrit, Edward. Wade, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois Meaglesin perheestä. Wobbler, kirjuri verukevirastossa.

Pikku Dorrit ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57; kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta, jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.

Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden vastakkaisissa oloissa.

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi. Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville vesille.

Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain kiusallinen.

Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi työkaudeksi, jatkaakseen Pikku Dorritia. Ensimmäinen nide ilmestyi joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa Bleak House (hänen edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja minä olen siitä riemuissani.»

Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m. se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla toimitti aikakauskirjaansa Household Words, luki siihen tarjottuja lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.

Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa Pikku Dorrit yhä jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee hänen suuren ilonsa siitä, että Pikku Dorrit oli valmistunut.

Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin innostuneesti ylistäneet Pikku Dorritia. Kun teos oli täydellisenä ilmestynyt, tehtiin Edinburgh Review-lehdessä sitä vastaan perin ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa. »Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää, että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa Pikku Dorritia. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate — kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan soturin kaiken huomion.»

Samoin kuin Pikku Dorrit oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa. Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös Pikku Dorritissa, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella oli mestari.

Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on Pikku Dorrit edeltäjiensä kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta, erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.

Kuten David Copperfieldissä ja Dombey ja Pojassa tavataan isäänsä hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence), joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.

Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin hänen Oliver Twistissä kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia, sopinee olettaa, että Pikku Dorritin perinpohjainen esitys merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.

ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS

ENSIMMÄINEN LUKU

Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille päiväpaisteessa.

Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi. Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.

Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla. Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut. Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa; rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään, ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä, kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia, ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta, jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.

Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka, uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko, joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin läähättäisi.

Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä. Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta tai kehnojen rumpujen pärinää.

Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka, että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.

Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä, missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli tehnytkin, istuakseen mukavammin.

Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren maustesaaressakin.

Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei milloinkaan paista tänne!»

Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan, ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat. Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla, luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava. Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.

»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on nälkä.»

»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun tahdon. Se on yhdentekevää.»

Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään, sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon vastaista seinää vasten.

»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen varmuuteen.

»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen. Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon (jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla se kuitenkin on.»

Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen, punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.

»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn, Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista partaveistä kotelossaan ‒ giljotiinia lukon takana.»

Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.

»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki! Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»

Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän (he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»

»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti hymyillessään valkoisia hampaitaan.

»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä. Katsele lintuja, kultaseni!»

Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan, katsahti vain kärsimättömästi koriin.

»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»

Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon, pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan — hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä. Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä, oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.

Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja pahaenteiseltä.

»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat, tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään kello yksi.»

»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja pala suussa.

»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.

»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan. Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä! Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»

Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin äsken.

»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.

Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle lapsenlaulua:

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Aina iloinen!»

johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:

    »Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        Compagnon de la Majolaine.
    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        aina iloinen.»

Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia, jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi paukahti kiinni.

Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen, että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.

Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta, ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat nenän alle ja nenä painui alas.

»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi
John Baptist näyttäen veistään.

»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin hän tyynesti pureksi suupalaansa.

Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon, nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.

Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.

»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.

Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen seurasi niitä tuon tuostakin.

»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin velttoa ja kuollutta se on!»

Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta — eikä mitään muutakaan.

»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta, johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että minä olen herrasmies?»

»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»

»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään muuhun työhön?»

John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin, joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.

»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä, vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän vakuutuksemme: »tietysti!»

»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»

»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»

»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.

»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän tiedät, missä sitä säilytetään.»

Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.

»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän — »minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata. Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»

Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa, kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan, että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.

»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»

Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.

»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne, vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet kylliksi rahoja, köyhtyvät hekin. Asetuin asumaan Kultaristin majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun apuanikin.»

John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin vilkaisi toiseen.

»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun. Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana; mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»

Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy pöyhistelevä varmuus täydestä.

»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»

Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.

»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi. Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt. Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana) loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta. Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»

Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa vakavasti.

»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta — minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita! Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä — voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä. Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä. Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»

Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.

»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään sanomista tähän?»

»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan toisella kädellä seinää vasten.

»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja merkitsi: »Enhän toki!»

»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»

»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen, taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.

Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä toisen aikeista tullut mitään.

Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti portaita alas sotilasvartion seuraamana.

»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle, avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».

»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä, monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»

Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään, »tulkaa ulos».

Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen, eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.

Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta, puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä. Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.

Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies, paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.

Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua; siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua, kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.

Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta, vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!

Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan, hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli synnyinmaansa aito poika.

Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä; pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.

TOINEN LUKU

»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»

»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»

»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee, niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun, mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»

Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan kaupungin puoleen.

»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons' laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»

»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme vapaiksi.»

»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään on suljettu tänne?»

»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»

»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla; mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on ollut se — ja olen saanut sen.»

»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja hymyillen.

»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»

»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä naisääni.

»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi siitä, koska se on ohi?»

Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt näkyi niiden kirkas heijastus.

»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»

»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen, jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken kärsimänsä.

Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta; se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.

»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet teljetään karanteeniin».

»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele nuoren emäntäsi lähellä.»

Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma, nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.

He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa, nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella. Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.

»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole aavistusta siitä.»

»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen outoutta.»

»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja minä olemme käytännöllistä väkeä».

»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä», virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.

»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»

»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä, käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?' 'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään, 'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa, äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti, tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»

»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»

»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin, lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään. Kaitsija [Beadle merkitsee kaitsija, suntio. — Suom.] on olento, jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko äskettäin nähnyt kaitsijaa?»

»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen, nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»

»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta, vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa — saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»

»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia lapsia. Yksi vain.»

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»

»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä, niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen. Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan todellinen.»

»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut, kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä, pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni Cook oli aikoinaan.»

»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette päättänyt, minne lähdette täältä?»

»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»

»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles tuttavallisen neuvonantajan äänellä.

»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen, pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta, keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia, toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan niiden nimet.»

»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat, mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»

»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen. »Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»

»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat sitä samassa mielessä kuin te —»

»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme ole mitään muuta.»

»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa vene tulee!»

Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia, mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne halusivat.

Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä. Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien, jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa kuvastimista.

»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»

Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään, alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava, voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia, Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa piirtää nimensä naineitten luetteloon.

»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.

»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»

»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».

Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»

»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa anteeksiannon olevan helppoa.»

»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme, olen kuullut sanottavan.»

»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan, toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.

»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan tasalle. Muuta en tiedä.»

»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen; hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»

Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin minäkin.»

Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.

Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.

Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta, että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan. Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle; te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat. Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista, kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.

Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.

»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»

»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»

»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä, »teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme lähteneet».

»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta, »kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule teidän haluavankaan sitä».

»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä, »ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se ilahduttaisi häntä.»

»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»

»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni omalla tavallani.»

»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»

»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille! Hyvästi!»

Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken sohvalla.

»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla, sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää milloinkaan tapaa toisiamme.»

»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»

Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa. Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta huomaamatta.

»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiin teidän kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»

Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.

Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.

Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.

»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»

Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»

»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»

»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi hillinnyt.

Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua; näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.

»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä. Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.

»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»

»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»

Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.

Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.

»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»

Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.

KOLMAS LUKU

Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.

Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.

Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.

Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.

Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana, vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle», sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»

Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin 2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan, marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai, jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin, sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin; päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi kulkueena hänen mielensä läpi.

»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko valita itsellenne makuuhuoneen?»

»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen huoneen.»

»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»

Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin. Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan tällaiseen surkeuteen.

Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos. Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia, ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana, likaisena, kurjana lisänä.

Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, Löydetty hukkuneena, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus, likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt. Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat, nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.

»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa, joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin, niin!»

Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset: köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle. Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.

Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»

»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»

»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi mahdolliseksi.

»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.

»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi. Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo seistä äitinne ja teidän välillä.»

»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen, ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.

»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä; »niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä, joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»

Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä. Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan. Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet. Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja näytän valoa.»

Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.

Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.

Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.

»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»

Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.

»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän puhuen olkansa yli.

»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen pimennosta.

Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi pimentoon.

»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»

»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään, kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.

Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa, äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.

»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on tullut perille, äiti.»

»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»

»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi: 'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan ja koettavan avata kelloa.»

Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa mielijohdetta.

»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle, äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»

Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»

Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta, mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen, kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän, huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti, raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa (äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan lapsenuneen.

Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä. Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis menemään vuoteeseen.

»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi. Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.

Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.

»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan sen heti.»

»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte minun tuoda sitä.»

»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään. Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»

»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies,
Arthur, olettehan?»

Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta otaksumalleen.

»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»

»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni, Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole viisas mies?»

Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen, krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen, jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.

»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»

Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään pureksittavaa.

»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.» Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman, että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa katkaissut nuoran..

»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja, Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»

»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua siitä.»

»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha. »Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin, Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään; mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»

»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä. Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»

Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.

He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen. Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta, kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään, katsoipa hän minne päin hyvänsä.

Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka Affery
Flintwinch teki vuodetta.

Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli pielusta päälliseensä..

»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»

Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»

»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni. En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan jalkeilla.»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli siihen sanomista? Ei mitään.»

»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään? Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä. 'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan omakseni?' sanoin minä. 'Jere-mi-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»

Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle, huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut kertomuksensa.

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein? Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä (kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin. Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa, kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun — tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».

»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa pimeässä nurkassa.»

»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.» Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten, arvaan.»

»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»

»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»

»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.

Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet. Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua, niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan, leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään paremmalta ja onnellisemmalta.

NELJÄS LUKU

Kun mrs Flintwinch uneksi, teki hän sen tavallisesti toisella tavalla kuin vanhan emäntänsä poika, nimittäin silmät ummessa. Tänä yönä, vain jokunen tunti sen jälkeen kun hän oli eronnut vanhan emäntänsä pojasta, näki hän erittäin elävän unen. Oikeastaan se ei ollutkaan kuin unta, niin todelliselta se tuntui joka suhteessa. Se oli tällaista.

Mr ja mrs Flintwinchin makuuhuone oli vain muutaman askeleen päässä siitä huoneesta, johon mrs Clennam näin kauan oli ollut sidottu. Se ei ollut samassa kerroksessa, vaan kylkirakennuksessa, ja siihen päästiin kulkemalla lyhyitä, epätasaisia, jyrkkiä portaita alas, jotka erosivat pääportaista melkein vastapäätä mrs Clennamin ovea. Tuskin saattoi sanoa, että huone oli korvan kuuluvissa, sillä vanhan talon seinät, ovet ja laudoitukset, olivat siksi ääntä ehkäiseviä, mutta sinne oli helppo päästä, pukemattomana ja mihin aikaan hyvänsä yöllä ja riippumatta siitä, oliko kylmä vai lämmin. Vuoteen pääpuolessa, muutaman tuuman päässä mrs Flintwinchin korvasta, riippui kello, jonka langan toinen pää oli mrs Clennamin käden ulottuvilla. Kohta kun tämä kello soi, hyökkäsi Affery pystyyn ja ilmestyi sairashuoneeseen jo ennen kuin oli täysin hereillä.

Saatuaan emäntänsä vuoteeseen sytytti mrs Flintwinch yölampun, toivotti hyvää yötä ja lähti levolle kuten tavallista, vaikka hänen herraansa ei vielä näkynyt. Herrastaan ja miehestään juuri mrs Flintwinch näki unta, huolimatta huomioista, joita monet oppineet olivat tehneet mielessä olleen viimeisen asian vaikutuksesta uniin.

Hän oli heräävinään, nukuttuaan muutaman tunnin, ja huomasi, ettei Jeremiah vielä ollut vuoteessa. Sitte hän oli katsovinaan kynttilää, jonka oli jättänyt palamaan, ja arvioi, kuten kuningas Alfred Suuri, ajan kulua sen mukaan, päätellen sen lyhyydestä nukkuneensa jotensakin pitkän ajan. Hän oli nousevinaan ylös, kietoi vaipan ympärillensä, pani kengät jalkaansa ja lähti ihmeissään porraskäytävään etsimään Jeremiahia.

Portaat olivat yhtä puisevat ja lujat kuin tavallisestikin, ja Affery astui niitä alas tekemättä minkäänlaisia unitilalle ominaisia hairahduksia. Hän ei liidellyt niiden yli, vaan astui alas, porras portaalta, pidellen kiinni käsipuusta, sillä kynttilä oli palanut loppuun. Eräässä eteisen nurkassa pääoven takana oli pieni, onkalon kaltainen odotushuone, jossa oli pitkä kapea, kuin aukiviilletty ikkuna. Tässä huoneessa, jota ei milloinkaan käytetty, paloi kynttilä.

Mrs Flintwinch meni eteisen poikki ja tunsi sen kivityksen kylmäävän sukattomia jalkojaan; ovi oli raollaan, ja hän kurkisti sisään sen ruosteisten saranoiden välistä. Hän odotti näkevänsä ukon nukkumassa tai pyörtyneenä, mutta tämä istui rauhallisena tuolilla hereillä ja yhtä terveenä kuin tavallisesti. Mutta mitä — mitä? — Herra armahtakoon! Mrs Flintwinch mutisi jotakin sentapaista ja tunsi päätänsä huimaavan.

Sillä hereillä oleva mr Flintwinch vartioi nukkuvaa mr Flintwinchiä. Hän istui pienen pöydän ääressä tuijottaen pöydän toisella puolen istuvaan, leuka rintaa vasten kuorsaavaan itseensä. Hereillä oleva Flintwinch istui kasvot suoraan päin vaimoonsa, nukkuva sivuttain. Valvova Flintwinch oli oikea, alkuperäinen, nukkuva oli hänen kaksoisolentonsa. Affery huomasi, pää pyörällä, tämän erotuksen, niinkuin olisi erottanut käsin koskettavan esineen sen kuvastinkuvasta.

Jos hän olisi ollut epätietoinen siitä, kumpi oli hänen oma Jeremiahinsa, niin olisi tämän kärsimättömyys pian hälventänyt epäilyksen. Mr Flintwinch katseli ympärilleen etsien hyökkäysasetta, tarttui kynttiläsakseihin ja, ennenkuin niisti karrelle palaneen kynttilänsydämen, töykkäsi saksilla toista kuin olisi aikonut lävistää hänet.

Mr Flintwinch heilautti asettaan ikäänkuin vaatien toista vaikenemaan uhkaamalla työntää sakset hänen kurkkuunsa; toinen alkoi tointua, hieroi silmiään ja sanoi: »Unohdin, missä olin.»

»Sinä olet nukkunut kaksi tuntia», ärisi Jeremiah katsoen kelloaan.
»Sanoit virkistyväsi, jos saat hiukan vain nukahtaa.»

»Kello on puoli kaksi aamulla», jupisi Jeremiah. »Missä hattusi on ja takkisi? Entä missä laatikko on?»

»Täällä on kaikki tallella», vastasi kaksoisolento kietoen unisen huolellisesti huivin kaulaansa. »Odotas. Anna nyt hiha tänne, ei sitä — toinen. Haa! En olekaan enää nuori kuin ennen.» Mr Flintwinch oli auttanut takin hänen päällensä vihaisen tarmokkaasti. »Lupasit minulle toisen lasillisen levättyäni.»

»Tuossa on!» vastasi Jeremiah, »ja tarttukoon se kurkkuusi, olin sanoa — mutta lähde nyt, tarkoitan». Ja puhuessaan otti hän esille äskeisen portviinipullon ja täytti viinilasin.

»Hänen viiniänsä, arvaan?» kysyi kaksoisolento, maistellen sitä ikäänkuin olisi ollut lastaustyöläinen eikä kiireestä olisi tietoa. »Hänen maljansa!»

»Ja kaikkien Saint Paulin seuduilla asuvien ystävieni malja!» Hän tyhjensi lasinsa ja asetti sen pöydälle, jättäen kesken tämän vanhanaikaisen kansalaismaljan ja tarttui laatikkoon. Tämä oli rautainen, neliönmuotoinen, sivu noin kaksi jalkaa pitkä, ja hän kantoi sitä jotensakin kevyesti kainalossaan. Jeremiah katseli epäluuloisin silmin, kuinka hän käsitteli sitä; hän koetteli sitä, ollakseen varma siitä, että toinen piteli sitä kyllin lujasti, käski häntä hengen uhalla olemaan huolellinen tehtävässään ja sitte hiipi varpaillaan huoneesta avaamaan hänelle ovea. Affery, arvaten edeltäpäin viime liikkeen, oli jo portaissa. Asioiden kulku oli niin luonnollinen ja tavallinen, että hän, siinä seisten, saattoi kuulla oven avautuvan, tunsi yöilman viimaa ja näki tähdet taivaalla.

Mutta nyt seurasi unen merkillisin osa. Hän pelkäsi miestään niin, ettei kyennyt vetäytymään portailta huoneeseensa (kuten hän kyllä olisi hyvin ehtinyt tehdä ennen kuin mies oli sulkenut oven), ja seisoi paikallaan tuijottaen. Seuraus oli, että toinen törmäsi häneen astuessaan kynttilä kädessä portaita ylös mennäkseen nukkumaan. Mr Flintwinch näytti hämmästyneeltä, muttei virkkanut mitään. Astuen edelleen piti hän vaimoaan koko ajan silmällä, ja tämä, joka kokonaan oli hänen vallassaan, peräytyi hänen edellään. Näin, toinen kulkien takaperin edellä ja toinen seuraten perässä, pääsivät he omaan huoneeseensa. Mutta ovi oli tuskin sulkeutunut heidän perässään, kun mr Flintwinch tarttui vaimoaan kurkusta ja pudisteli häntä, kunnes Affery oli sininen kasvoiltaan.

»No, Affery, vaimo — Affery!» sanoi mr Flintwinch. »Oletko nähnyt unta?
Herää, herää! Mikäs on hätänä?»

»Hätänäkö — Jeremiah?» läähätti mrs Flintwinch, pyöritellen silmiään.

»No, Affery — vaimo — Affery! Sinä olet unissasi lähtenyt vuoteestasi, rakkaani. Tulin tänne nukahdettuani hetkisen tuolla alhaalla ja tapasin sinut käärittynä vaippaasi ja painajaisen kiusaamana. Affery vaimo», lisäsi mr Flintwinch, ystävällinen hymy ilmeikkäillä kasvoillaan, »jos vielä kerran näet tällaista unta, niin merkitsee se, että olet lääkkeen tarpeessa. Ja minä annan sinulle annoksen sitä, eukkoseni — aimo annoksen.»

VIIDES LUKU

Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi huoneeseen.

Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»

Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan hänen viereensä.

Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.

»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut, milloin suvaitsisit tulla kotiin.»

»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»

Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai käsittänyt hänen viime sanojaan.

Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.

»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi mukaiseen järjestykseen.»

»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä. Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur, kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»

»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta, ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»

»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa, »todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana, ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»

»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään, »ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen — täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi suojana?»

»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»

»Äiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka pelkäsinkin jo, että sinä —»

Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna kuulua.»

»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä, neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua muistamaan.»

Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen, koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.

»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta sisältörikasta!»

»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»

Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.

»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä, nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»

Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja vastahakoisesti:

»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä —»

Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti vihaisen ilmeen.

»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle — omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»

»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen», vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»

»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille, — »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»

Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.

»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin, ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista, että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa, kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista, että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä, äiti.»

Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän äänettömänä.

»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana; sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»

Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut huulensa.

»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti, jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu minulle.»

Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti — yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.

Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa. »Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»

Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti sillä vihansa esinettä.

»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita, jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»

Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin. Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.

»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana sovitettu?»

Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä ilmenevän voiman ja ponnen tähden.

Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.

»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin, että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut; lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena, niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun lähestyessäsi sitä.»

Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan (outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen, antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.

»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi), mistä on kysymys».

»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen sanonut, oli vain äitiäni varten.»

»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»

»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»

»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti. »Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä ole syytä siihen?»

»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin! Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin seisoisin siinä yhä edelleen.

»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä isäänne eikä mitään aihetta siihen.»

Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse, »että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo menetellä liikkeen suhteen».

Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä asiassa niin kuin häntä miellyttää.»

»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti, »minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa, uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä vajoamme tai pelastumme sen mukana.»

Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa, loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.» Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä. Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen: »Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.

Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin, koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta, ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.

Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä, huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento, kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.

Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen, kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan, sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle. Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja muun ihmiskunnan välillä.

Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit; säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän vietti molempien kahdeksien välisen ajan.

Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan; hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.

Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi, näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit istuessaan työnsä ääressä.

Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi, jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos »ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä totellut.

Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti paisuneen todelliseksi intohimoksi.

Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen, josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä; ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin, kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta; kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä; mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet; olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta. Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden, pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju, että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan tekemään niihin tilinpäätöstä.

Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»

Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi. Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.

»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi. »Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»

Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului) ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä, ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse, käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen, ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.

Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan; lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa, kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva, hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja pikku Dorritin tarinasta.

KUUDES LUKU

Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.

Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin, selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän; tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata, jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.

Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä, ahtaan pienellä saarellamme.

Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.

Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että hän heti taas pääsisi ulos.

Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet (sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän oli levoton vaimostaan.

»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?» Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät. Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu», arveli hän mietiskelevästi.

»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».

»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin, että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»

»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.

»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä», kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa hylkäämisen.

»Pelkään — toivon, ettei ole vastoin asetuksia — että hän tuo lapset mukanaan.»

»Lapset?» ihmetteli vartija. »Ja vastoin asetuksia? Voi taivas, meillähän on täällä oikea lasten leikkikenttä. Lapsia! Ohhoh, niitä täällä suorastaan vilisee. Montako teillä on?»

»Kaksi», vastasi vanki, nostaen taas epävarman kätensä huulilleen ja kääntyen menemään sisälle vankilaan.

Vartija katseli hänen jälkeensä. »Ja sinä olet yksi, mikä tekee kolme», huomautti hän itsekseen. »Ja lyönpä vetoa kruunusta, että vaimosi on yksi. Siitä tulee jo neljä. Ja panen lisäksi likoon puolikruunusen siitä, että vielä viides on tulossa! Luulenpa vielä, totta tosiaan, tietäväni, kumpi on avuttomampi, syntymätön vauva vai sinä.»

Kaikki hänen otaksumansa osuivat kohdalleen. Vaimo tuli seuraavana päivänä, -mukanaan kolmivuotias poikanen ja pieni kaksivuotias tyttö, ja vartijan arvelut saivat täyden vahvistuksen.

»Erään ajurin pitäisi tänään iltapäivällä tuoda sinne muutamia välttämättömimpiä huonekaluja.»

»Kyllä, niin, mielestämme on parempi, ettemme ole erossa, emme muutamaa viikkoakaan.»

»Muutamaa viikkoakaan, niin tietysti», vastasi vartija. Ja taas hän katsahti vangin jälkeen ja nyökäytteli päätään moneen kertaan hänen mentyään.

Tämän velkavangin raha-asiat olivat joutuneet epäjärjestykseen sen kautta, että hän oli osakkaana liikeyrityksessä, josta hän ei tiennyt muuta kuin että oli pannat siihen rahoja; oli olemassa oikeudellisia asiakirjoja luovutuksista ja sopimuksista, myönnytyksistä sinne ja myönnytyksistä tänne, mutta myös epäluuloja muutamien saamamiesten laittomasta suosimisesta yhtäällä ja salaperäisestä omaisuuden häviämisestä toisaalla; ja koska ei kukaan maan päällä voinut olla kykenemättömämpi kuin velkavanki itse selvittämään ainoatakaan seikkaa tässä sotkussa, ei hänen asioistaan päästy milloinkaan sen paremmin selville. Juttu kasvoi vain korkoa korolle sotkuisuudessa, kun häntä yksityiskohtaisesti tutkittiin, koettaen saada vastaukset sopusointuun keskenään, ja kun hänet teljettiin neljän seinän sisään yhdessä laskumestarien ja ovelien asianajajain kanssa, jotka tunsivat maksukyvyttömyyden ja vararikon kaikki metkut ja juonet. Jokaisessa tällaisessa tilaisuudessa hapuilivat avuttomat sormet vapisevia huulia yhä tuloksettomammin, ja ovelimmatkin asianajajat hylkäsivät hänet, selittäen hänen juttunsa toivottomaksi.

»Vapaaksi?» puheli portinvartija; »hän ei milloinkaan pääse vapaaksi. Elleivät hänen saamamiehensä tartu hänen hartioihinsa ja työnnä häntä ulos vankilasta.»

Hän oli ollut vankilassa noin viisi, kuusi kuukautta, kun hän eräänä aamupäivänä tuli juosten portinvartijan luokse, kalpeana ja hengästyneenä ja kertoi vaimonsa olevan sairaana.

»Senhän saattoi kuka hyvänsä nähdä, että hän sairastuisi», vastasi vartija.

»Olimme ajatelleet», kertoi toinen, »että hän vasta huomenna vuokraisi itselleen asunnon maalla. Mitä minä nyt teen? Voi, hyvä Jumala,-mitä minä nyt teen?»

»Älkää tuhlatko aikaa vääntelemällä käsiänne ja puremalla sormianne», sanoi käytännöllinen portinvartija, tarttuen häntä kyynärpäähän, »vaan tulkaa minun kanssani».

Vartija kuljetti häntä eräitä vankilan pääportaita ylös ja pysähtyi muutaman ullakkohuoneen ovelle; matkalla vapisi vanki kiireestä kantapäähän ja hoki itkien itsekseen: »Mitä minä teen, mitä minä teen?» ja tuhersi avuttomilla -sormillaan kasvonsa yltäympäri kyyneliin. Vartija koputti oveen avaimensa kädensijalla.

Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden viinaa.

»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»

Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden, korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella, tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi, pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu; hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta, ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit, eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No, kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua; kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti — valmis lähtöön.

Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan. Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa, joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä jännitystilasta.

Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin), mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana, sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä sairaalle.

»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham. »Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan, maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia, joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä turvassa, olemme totisesti!»

Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla, mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa, kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:

»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».

»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa, niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»

»Kai minun on toteltava sitten, sir», taipui mrs Bangham ja nousi. »Luulen, että teillekin tekisi hyvää maistaa sitä, sillä näytätte huonolta, sir.»

»Mrs Bangham», torjui tohtori, »kiitos vain, mutta teidän asianne ei ole huolehtia minusta, mutta minun on pidettävä huolta teistä. Älkää, milloinkaan välittäkö minun asioistani, sitä pyydän. Teidän tulee vain tehdä mitä käsketään ja nyt mennä noutamaan sitä, mitä äsken pyysin.»

Mrs Bangham alistui, ja tohtori, annettuaan annoksen eukolle, otti itsekin kulauksen. Tämä virkistely uudistui joka tunti, ja tohtori oli erittäin täsmällinen mrs Banghamia kohtaan. Kului kolme tai neljä tuntia; kärpäsiä kävi sadoittain pyydyksiin; ja viimein ilmestyi näiden pikku kuolleiden keskelle hentoinen elämä, joka ei ollut niitä paljoa voimakkaampi.

»Kerrassaan sievä pieni tyttö», arveli tohtori, »pieni, mutta hyvin muodostunut. Hohoi, mrs Bangham! Näytätte kovin surkealta! Menkää tuossa paikassa, rouvaseni, hakemaan lisää viinaa, muuten saatte hermokohtauksen.»

Näihin aikoihin olivat sormukset alkaneet putoilla velkavangin avuttomista sormista kuin lehdet talvisesta puusta. Niissä ei ollut ainoatakaan tänä iltana; kun hän pisti jotakin kilahtelevaa tohtorin rasvaiseen kouraan. Sillä välin oli mrs Bangham ollut asialla läheisessä liikkeessä, jota koristi kolme kultaista palloa ja jossa hänet hyvin tunnettiin.

»Kiitos», sanoi tohtori, »paljon kiitoksia. Teidän kelpo vaimonne on aivan tyyni ja rauhallinen. Hän on kestänyt mainiosti.»

»Olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä», vastasi velkavanki, »vaikken olisi voinut aavistaa milloinkaan, että —»

»Että teille syntyisi lapsi tällaisessa paikassa?» arvasi tohtori. »Pyh, sir, mitäpä se merkitsee? Emme kaipaa täällä mitään muuta kuin hiukan avarampaa liikkumisalaa. Täällä saamme olla rauhassa; täällä ei kukaan ahdistele meitä; ei täällä ole ovikelloja, sir, joita velkojat helistelisivät pelästyttäen meitä pahanpäiväisesti. Kukaan ei täällä kysele, olemmeko kotona, eikä lupaa odottaa, kunnes tulemme. Tänne ei kukaan lähetä uhkailevia velkomiskirjeitä. Tämä on vapautta, sir, vapautta! Olen harjoittanut lääkärinammattiani sekä kotimaassa että ulkomailla, olen ollut sotilaslääkärinä ja laivalääkärinä, mutta sanon teille, etten milloinkaan ole toiminut näin rauhallisissa oloissa kuin tänään täällä. Muualla ihmiset ovat levottomia, kiusaantuneita, kiireisiä, huolissaan yhdestä ja huolissaan toisesta asiasta. Täällä ei mikään sellainen tule kysymykseen, sir. Me olemme kokeneet tämän kaiken — tunnemme pahimman siitä; olemme saavuttaneet pohjan, emme voi enää pudota alemmaksi, ja mitä olemme löytäneet? Rauhan. Sen juuri. Rauhan.» Lausuttuaan tämän uskontunnustuksen, palasi tohtori, joka oli vanha vankilalintu ja nyt oli tavallista pöhnäisempi ja kantoi taskussaan harvinaista lisäkiihoitinta, rahaa, kumppaninsa luo, joka oli melkein yhtä käheä, pöhöttynyt ja punanaamainen kuin hän ja yhtä paljon korttipelin, tupakan, lian ja viinan tylsistyttämä.

Velkavanki oli kyllä aivan erilainen mies kuin tohtori, mutta hänkin oli jo alkanut taivaltaa ympyrän vastakkaisella puolella samaa pistettä kohden. Aluksi oli hän tosin musertunut vankeudessaan, mutta pian alkoi hän tuntea siinä tylsää helpotusta. Hän oli tosin lukkojen ja salpojen takana; mutta samat lukot ja salvat, jotka estivät häntä pääsemästä ulos, estivät joukon huolia ja ikävyyksiä pääsemästä sisään. Jos hän olisi ollut lujatahtoinen mies ja päättänyt uhmata näitä vaikeuksia ja taistella niitä vastaan, olisi hän murtanut kietovan verkon tai hänen sydämensä olisi murtunut; mutta ollen sellainen kuin oli, liukui hän veltosti tasaista luisua alas eikä milloinkaan enää yrittänyt askeltakaan ylöspäin.

Päästyään vapaaksi sotkuisista liikeasioistaan, joita ei millään keinoin voitu selvitellä, ja sitten kun asiamiehet, joita tusinamäärin kävi hänen luonansa yrittämässä etsiä sekavan vyyhdin alku- ja loppupäätä, huomaten mahdottomaksi päästä asioiden enempää kuin miehenkään perille, olivat jättäneet hänet omiin hoteisiinsa, hän huomasi kurjan pakopaikkansa rauhallisemmaksi kuin mitä hänellä ennen oli ollut. Aikoja sitten hän oli jo purkanut matkalaukkunsa; ja hänen vanhemmat lapsensa leikkivät nyt säännöllisesti pihalla, ja kaikki tunsivat pikku vauvan ja vaativat itselleen eräänlaista omistusoikeutta häneen.

»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»

Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken juuri tuli ulos rakennuksesta?»

»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain —kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»

Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen, ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut, kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta); ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa; ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin, mutta mustiin puettuina.

Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin. Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin vankilan sokkeloista.

Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi; sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki velkavanki sen hänen puolestansa.

»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä Marshalsean isä.»

Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä. Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru, lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.

Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa. Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää; tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä turhamaisuudesta.

Kaikki vastatulleet esiteltiin hänelle. Hän oli hyvin tarkka tässä toimituksessa. Irvihampaat saattoivat suorittaa sen liioitellun juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta eivät niin vakavasti kuin hän. Hän otti heidät vastaan köyhässä huoneessaan (pihassa esittämistä hän ei hyväksynyt, se ei ollut kyllin muodollista — kuka hyvänsä saattoi tulla siellä esitellyksi) alentuvan hyväntahtoisesti. Hän sanoi heille, että he olivat tervetulleita Marshalseaan. Kyllä, hän oli Marshalsean isä. Siksi maailma häntä ystävällisesti nimitti; ja se hän olikin, jos enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden oleskelu siellä saattoi antaa hänelle oikeuden vaatia sitä arvonimeä. Aluksi siellä saattoi tuntua ahtaalta ja pieneltä, mutta seura oli oikein hyvää — sekalaista kyllä — tietysti sekalaista — ja ilma oli hyvää.

Sattui usein, että yöllä pistettiin hänen ovensa alta kirjeitä, jotka sisälsivät puolikruunusen, kaksi puolikruunusta, vieläpä toisinaan, vaikka paljoa harvemmin, puoli sovereigniakin, Marshalsean isälle. »Ynnä terveisiä poislähtevältä vankilatoverilta.» Hän otti vastaan nämä lahjat julkiselle henkilölle tulevina ihailun osoituksina. Toisinaan kirjeiden lähettäjät ottivat itselleen leikillisiä nimiä, kuten Tiilikivi, Palkeet, Vanha karviaismarja, Valvoja, Kala, Mopsi, Hännystakkimies, Sianruuan syöjä; mutta hän pani tällaisen pahakseen ja loukkautui siitä aina hiukan.

Aikojen kuluessa alkoi tässä kirjeenvaihdossa näkyä väsähtämisen oireita, se kun vaati lähettäjiltä ponnistusta, johon he eivät lähtökiireessä kyenneet; sentähden otti Marshalsean isä tavakseen saattaa arvokkaampia yhteiskuntansa jäseniä portille ja siellä hyvästellä heitä. Käsittelynalainen saattoi silloin toisinaan, kättä paiskattua, pysähtyä kääriäkseen jotakin paperiin ja tulla takaisin, huudahtaen: »Hei!»

Silloin toinen katsahti hämmästyneenä taakseen. »Minäkö?» kysyi hän ja hymyili.

Tällä välin oli lähtijä saavuttanut hänet, jolloin hän kysyi isällisestä »Oletteko unohtanut jotakin? Miten voin auttaa teitä?»

»Unohdin jättää tämän Marshalsean isälle», vastasi poispääsijä tavallisesti.

»Hyvä herra», lausui silloin Marshalsean isä, »hän on erinomaisen kiitollinen teille siitä». Mutta sitten jäi aina avuton käsi taskuun, johon raha oli solahtanut, koko ajaksi, kun hän käveli pariin kolmeen kertaan pihan ympäri, jottei tämä toimitus liiaksi pistäisi muiden vankilanasukkaiden silmään.

Eräänä iltapäivänä hän oli edustanut laitosta ja hyvästellyt useampia vankilatovereita, jotka sattuivat pääsemään samalla kertaa vapauteen, ja palatessaan portilta hän tapasi erään köyhän miehen, joka vähäpätöisen rahamäärän takia oli pantu velkavankeuteen viikko takaperin ja nyt pääsi pois hänkin, saatuaan asiansa järjestetyksi. Mies oli yksinkertainen rappari, työpukuunsa puettu, mytty kädessä; hän oli vaimonsa seurassa ja hyvin iloinen.

He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.

»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».

Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa. Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle kädestä käteen, se oli sentään uutta.

Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi; tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»

»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin nuo muut.»

»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset! Tapaammeko vielä toisemme?»

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat, kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin, ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.

SEITSEMÄS LUKU

Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa syntynyttä pienokaista.

»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen kummikseen».

Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»

»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole vastahakoinen pyytämään minua siksi».

Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi, kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten hän sieltä palattuaan kertoi.

Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa. Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa. Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä. Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»

Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.

Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä, kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin rautatankoja »kotina».

Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.

»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan häntä, »eikö niin?»

»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»

»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.

»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja, siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».

»Eikö noiden muidenkaan mielestä?» kysyi lapsi katsahtaen pihalla liikkuvaan huolettomaan joukkoon päin. »Oletteko ihan varma siitä, Bob?»

Keskustelun jouduttua tällaiseen pulmalliseen kohtaan peräytyi Bob ja käänsi puheen piparkakkuihin; ne olivat aina hänellä viimeisenä turvana, kun hänen pikku ystävänsä oli ajanut hänet poliittiseen, yhteiskunnalliseen tai jumaluusopilliseen umpikujaan. Mutta tästä keskustelusta sai alkunsa sarja sunnuntaisia huvimatkoja, joita nämä omituiset ystävykset tekivät yhdessä. He lähtivät tavallisesti joka toinen sunnuntai-iltapäivä juhlallisesti matkaan suuresta portista ja kävelivät jollekin niitylle tai vihreälle kedolle, jonka portinvartija viikon kuluessa oli tarkkaan määrännyt, ja siellä tyttönen poimi ruohoja ja kukkia kotiin vietäviksi, jolla välin vartija poltteli piippuansa. Perästäpäin menivät he johonkin puistoon, jossa tarjoiltiin teetä, katkorappoja, olutta ja muita herkkuja; ja sitte he palasivat vankilaan käsikkäin, ellei pienokainen ollut tavallista väsyneempi ja nukahtanut Bobin olkapäätä vasten.

Lapsen varhaisimpina elonvuosina alkoi portinvartija perinpohjin miettiä kysymystä, joka vaati niin suurta henkistä ponnistusta, että se vielä hänen kuolinpäivänään oli ratkaisematta. Hän päätti testamentata pienet säästönsä kummityttärelleen ja pohti kysymystä, miten jälkisäädös olisi kirjoitettava, jotta rahat tulisivat kokonaan lapsen omaksi hyväksi. Hänen vankilakokemuksensa oli antanut hänelle erinomaisen selvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman vaikeata oli suunnilleenkin tarkasti pitää kiinni rahoista, ja päinvastoin, kuinka tavattoman helposti ne luiskahtivat hyppysistä, niin että hän vuosi vuodelta säännöllisesti esitti tämän kiperän kysymyksen jokaiselle uudelle asianajajalle tai muulle laintuntijalle, joka velkavankina istui aikansa Marshalseassa.

»Otaksukaamme», saattoi hän sanoa, tehden selkoa asiastaan ja silitellen lakiherran liivejä avaimellaan, »otaksukaamme, että mies haluaa määrätä omaisuutensa nuorelle naiselle ja tahtoo saada jälkisäädöksensä sellaiseen muotoon, ettei kukaan muu pääse kouraisemaan noita rahoja; kuinka tuo jälkisäädös silloin on kirjoitettava?»

»Määrätkää tarkasti, että omaisuus lankeaa yksin hänelle», vastasi laintaitava herrasmies kohteliaasti.

»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin olisi meneteltävä?»

»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.

»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne järjestäisi sen asian?»

Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.

Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde isään sai uuden luonteen.

Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä, kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.

Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä. Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen, jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön, ihanimpaan elämäntapaan!

Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä, lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa; syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.

Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä, ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin; mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia, leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa) hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.

Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin, joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta. Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.

Näihin vajavaisiin kasvatuskeinoihin lisäsi hän vielä erään, oman keksimänsä. Kerran ilmestyi vankilan monikirjavaan asujainjoukkoon tanssinopettaja. Lapsen sisarella oli suuri halu oppia tanssimestarin taidetta, ja hänellä näytti olevan taipumustakin siihen. Kolmetoistavuotias Marshalsean lapsi ilmestyi tanssinopettajan luokse pieni laukku kädessä ja esitti nöyrän pyyntönsä.

»Vai niin, te siis olette se nuori neiti, eikö niin?» kysyi tanssimestari ja tarkasti pientä olentoa ja puoleensa kohotettuja kasvoja.

»Ette mitään minun hyväkseni, sir, kiitoksia», ja hän aukoi hätäisesti pienen laukkunsa nauhoja, »mutta tahtoisitteko täällä ollessanne opettaa sisartani halvalla —»

»Lapseni, minä opetan häntä ilmaiseksi», lupasi tanssinopettaja ja sulki laukun. Hän oli hyväluontoisin tanssimestari, mikä milloinkaan on tanssinut vararikkotuomioistuimen eteen, ja hän piti sanansa. Sisar oli niin taitava oppilas, ja mestarilla oli niin runsaasti aikaa opettamiseen (häneltä meni kymmenen viikkoa kumartaessaan velkamiehilleen, viedessään tanssiin asiamiehet ja pyörähdellessään heidän kanssansa sekä karkeloidessaan oikeaan ja vasempaan takaisin ammattiharrastuksiinsa), että tulokset olivat kerrassaan ihmeelliset. Tanssimestari olikin niin ylpeä tästä menestyksestä ja innokas tekemään sen ennen lähtöään tunnetuksi muutamille valituille vankilaystävilleen, että eräänä kauniina aamuna kello kuusi pihassa esitti oppilaansa kanssa hovimenuetin — vankilahuoneet olivat liian ahtaat tähän tarkoitukseen — jossa karkeloitiin niin laajalla alalla ja askeleet otettiin niin tunnollisesti, että hän itse, joka samalla soitti viulua, oli aivan hengästynyt.

Tämä menestyksellinen alku, josta seurasi, että tanssimestari vielä vapaaksi päästyäänkin jatkoi opetustaan, rohkaisi poloista lasta yrittämään uudelleen. Hän odotteli kuukausimäärin ompelijatarta. Ja ajan tultua saapuikin vankilaan muotikauppias, ja hänen puoleensa kääntyi nyt Marshalsean lapsi omalla asiallaan.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän ja kurkisti arasti muotikauppiaan ovesta sisään ja tapasi rouvan itkemässä ja vuoteessa, »minä olen täällä syntynyt!»

Jokainen näkyi saavan kuulla hänestä kohta kun tuli vankilaan; muotikauppiaskin nousi istumaan vuoteessaan, kuivasi silmänsä ja sanoi, samoin kuin tanssinopettajakin:

»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli muotikauppias pudistaen päätänsä.

»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»

»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin oppia sitä».

»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen, vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan ompelijattaren.

Aikojen kuluessa ja juuri tähän samaan aikaan kehitti Marshalsean isä vähitellen uuden luonnekukkasen. Kuta isällisemmäksi hän kävi Marshalsealle ja kuta riippuvaisemmaksi vaihtelevan perheensä avustuksista, sitä suuremman arvon pani hän menetetylle ylhäisyydelleen. Samalla kädellä, jolla hän puoli tuntia takaperin oli pistänyt taskuunsa poislähtevän vangin puolikruunusen, hän pyyhki pahastuksen kyyneleet poskiltaan, jos joku sattui vihjaamaan, että hänen tyttärensä ansaitsi perheen elatuksen. Niin että Marshalsean lapsen oli jokapäiväisten huoltensa lisäksi vielä ylläpidettävä ylhäistä kuvitelmaa, että he kaikki olivat joutilaita kerjäläisiä.

Sisaresta tuli tanssijatar. Suvun jäsenten joukossa oli taloudellisesti häviölle joutunut setä; hän oli veljensä, Marshalsean isän, kautta joutunut häviölle, tietämättä enempää kuin tämäkään, miten se oli tapahtunut, mutta mukautuen siihen kuten välttämättömään tosiseikkaan ainakin, ja hänen suojelukseensa uskottiin sisar nyt. Hän oli luonnostaan ujo ja vaatimaton mies eikä ollut onnettomuuden sattuessa osoittanut panevansa sitä erikoisesti pahakseen, paitsi että jättäytyi pesemättömäksi sinä päivänä, jolloin sai tiedon vararikosta, eikä enää milloinkaan langennut tällaiseen ylellisyyteen. Hän oli ollut hyvin keskinkertainen musiikinharrastaja parempina päivinään, ja kun hän yhdessä veljensä kanssa joutui perikatoon, ryhtyi hän, ansaitakseen leipänsä, soittamaan klarinettia, joka oli yhtä likainen kuin hän itsekin, pienessä teatteriorkesterissa. Samaan teatteriin joutui hänen veljentyttärensäkin tanssijattareksi, setä oli jo pitkän aikaa ollut siellä, melkein kuin kiinteään kalustoon kuuluvana, kun tyttö astui vaatimattomaan toimeensa, ja hän suostui olemaan tytön saattajana ja suojelijana yhtä alistuvasti kuin olisi mukautunut sairauteen, testamenttilahjoitukseen, juhlaan, nälännäkemiseen — kaikkeen muuhun paitsi saippuaan.

Hankkiakseen sisarelleen tilaisuuden ansaita joitakuita shillingejä viikossa, täytyi Marshalsean lapsen noudattaa huolellisesti mietittyjä muodollisuuksia isänsä kanssa.

»Fanny ei nyt vähään aikaan asu kotona, isä. Hän on kyllä suuren osan päivästä täällä, mutta hän muuttaa kaupunkiin sedän luokse.»

»Luulen, että setä tarvitsee seuraa, isä. Hän tarvitsee palvelusta ja hoitoa.»

»Seuraa? Hänhän viettää suuren osan ajastaan täällä. Ja sinä, Amy, palvelet ja hoitelet häntä paljoa enemmän kuin sisaresi konsanaan. Te olette kaikki kovin paljon poissa kotoa — kovin paljon poissa kotoa.»

Tällä tavalla ylläpidettiin kuvitelmaa ja luulottelua, ettei isällä ollut aavistusta siitä, että Amy itse päivisin oli kaupungissa työssä.

»Mutta me tulemme aina mielellämme taas kotiin, isä, eikö niin? Ja mitä Fannyyn tulee, niin paitsi että hän pitää huolta sedästä ja on hänellä seurana, niin ehkäpä on hyvä, ettei hän aina asu vain täällä. Eihän hän ole syntynyt täällä kuten minä, isä.»

»Hyvä, Amy, hyvä. En oikein ymmärrä sinua, mutta on kai luonnollista, että Fanny mieluummin oleskelee ulkopuolella, ja samoin haluat sinäkin usein. Niin että tehkää te, sinä, rakkaani, ja Fanny ja setä, niinkuin parhaaksi näette. Hyvä, hyvä. En tahdo sekaantua asiaan; älkää välittäkö minusta.»

Vaikein tehtävä hänellä oli koettaessaan saada veljensä pois vankilasta ja hänen mrs Banghamilta perimästään asiapoikatoimesta sekä epäilyttävien toverien huonosta seurasta, johon hän joutui vankilassa asuessaan ja asioilla liikkuessaan. Kahdeksannestatoista kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka saattaisi hän tällä tavalla laahautua eteenpäin, eläen kädestä kärsään, tunnista tuntiin, pennistä penniin. Vankilaan ei ilmestynyt ketään, jolta hän olisi voinut oppia jotakin hyödyllistä tai hyvää, eikä Amy voinut keksiä hänelle muuta suojelijaa kuin vanhan ystävänsä ja kumminsa.

»Rakas Bob», sanoi hän, »mikähän Tip-parasta tulee?» Hänen nimensä oli
Edward, jonka lyhennyksestä Tedistä vankilassa oli muodostettu Tip.

Portinvartijalla oli hyvinkin selvät yksityiset mielipiteet siitä mitä Tip-parasta tulisi, olipa sen estämiseksi mennyt mm pitkälle, että oli tiedustellut Tipiltä, eikö hänestä olisi sopivaa lähteä pois vankilasta ja ruveta maansa palvelukseen. Mutta Tip kiitti eikä sanonut itsellään olevan halua palvella maatansa.

»Niin, rakkaani», vastasi vartija, »jotakin pitäisi tehtämän hänen hyväkseen. Mitähän, jos koettaisin saada hänet lakitielle?»

Portinvartijalla oli nyt kaksi asiaa esiteltävänä vankilaan tuleville lakimiehille. Tätä toista asiaa hän ajoi niin itsepintaisesti, että Tipille viimein löytyi pulpetti ja kahdentoista shillingin viikkopalkka oikeuspalatsi-nimisessä kansallisessa laitoksessa erään asianajajan luona; tämä laitos oli siihen aikaan Albionin arvon ja turvallisuuden monia ikuisesti kestäviä tukipylväitä, joiden sija ei enää tunne niitä.

Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.

»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen, joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen päähuolenansa.

Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon, puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen, huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle, ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas, sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle, villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä. Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan, tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset, liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät takaisin taikapiiriinsä.

Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa, oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.

»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»

Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.

Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.

»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi minun tähteni, tyttöseni.»

»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle paikan.»

Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä — hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven ja astui sisään.

Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti surulliselta.

»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään totisesti.»

»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»

»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä — olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana, varsinaisena vankina.»

»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»

Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui Tipin kunnottomiin jalkoihin.

Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä vilpittömästi.

Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä, tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.

Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.

Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon, kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta ulkoportista vankilan pieneen pihaan.

KAHDEKSAS LUKU

Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan pihaan.

Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa, niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton; se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi häneen.

Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.

»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»

»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».

»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran, »mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä sinne?»

»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».

»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».

»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä täällä?»

Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin, luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän hänestä.»

Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»

»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan, se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»

»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri, »on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua. Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa katsomaan.»

Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti, kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa. Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.

Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat, monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä. Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät, sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»

Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.

Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.

Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä rauhoittumaan.

»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään. Tämä on veljeni William, sir.»

»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla esitellyksi teille, sir».

»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä, laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän, »te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»

Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen.
Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy.
Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusia
asukkaita.

»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»

»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää, teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»

Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä hävetä perheensä tarinaa.

Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan. Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä, puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.

Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän, että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet jättänyt Fannyn, Frederick?»

»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle» — hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa — »hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»

»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi — saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»

»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi
Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.

»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän. Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy, rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi kuukaudeksi.»

Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti, että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä tällaista valaisevan vastauksen toivossa.

»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»

»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli alkoi varjostaa.

»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan — ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan Marshalsean isälle.»

Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka olentonsa väristen kääntyi poispäin.

»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä, kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin — hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein — hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua — se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu 'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm — siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota — minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa. Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet — hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»

Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään vieraan.

»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä; mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»

Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?» kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin ja mukavaksi.

Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois, Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa, »ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»

Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta. Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan, sir, ovi suljetaan!»

Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.

»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili, kili.

»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti portaita alas.

Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän palasi kiireesti sinne.

»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi, että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen, koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne. Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä, jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»

Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen puhui.

»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»

Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.

»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»

»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko tuntenut äitini jo kauan?»

»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä täältä?»

»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla, on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään; näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti suljetaan, sir!»

Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.

Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen, joka puhutteli häntä.

»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.
— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»

Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa, kun alkoi sataa.

»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla paremmin varuillanne.»

»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä, ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en käsitä syytä siihen.»

»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun olisi tehtävä?»

»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.

»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia — kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»

Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.

»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»

»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona. Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää, jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon läheisyydessä yötä päivää.»

He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput, tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu, kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään jättänyt sen.

Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija, siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä, oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin, kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille. Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä. Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan; kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.

Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa. Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja viisauden tyyssija.

Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin, puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta, molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten, jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin, minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois, mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!

Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin käännettynä.

Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!

Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen maksanut velkani.»

Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi, kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»

YHDEKSÄS LUKU

Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.

Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti avattiin.

Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.

Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta, joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa huomioitaan.

Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.

Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa, saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita, munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä, velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset, jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin, terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa, tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan alkoholinhajuisina hengähdyksinä.

Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa, ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja), voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella olevaan kahvilaan.

Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.

Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle. Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille, että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella, häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.

Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita. Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli, antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.

»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples).
»Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»

Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan: niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä »vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.

»Kas!» sanoi hän hitaasti muistaen Arthurin. »Te olitte viime yön telkien takana.»

»Vai niin!» virkkoi hän mietiskellen. »Veljeni tietämättä. Aivan niin.
Tahdotteko tulla ylös odottamaan häntä.»

Kääntyen itse yhtä vitkaan kuin hän mielessään käänteli kuulemaansa ja sanottavaansa nousi ukko edellä ahtaita, portaita ylös. Talo oli kovin umpinainen ja siellä oli epäterveellinen haju. Pienet porrasikkunat olivat toisten yhtä epäterveellisten talojen ikkunoihin päin; näistä pisti ulos riukuja ja naruja, joissa riippui rumia liinavaatteita; näytti siltä kuin asukkaat olisivat onkineet vaatteita ja saaneet koukkuunsa niin kelvotonta saalista, ettei siitä kannattanut välittää. He tulivat takapihan puoliseen ullakkohuoneeseen; ilma oli painostavaa, lattialla seisoi äskettäin ja niin suurella kiireellä kokoonsysätty vuode, että peitot ikäänkuin kiehuivat yli ja pitivät kantta koholla, ja keikkuvalla pöydällä oli keskeneräinen kahden hengen aamiainen, kahvia ja paahdettua leipää, kaikki hujan hajan heiteltynä.

Huoneessa ei ollut ketään. Ukko, hetken mietittyään, jupisi itsekseen, että Fanny kai oli juossut tiehensä, ja meni viereiseen huoneeseen tuomaan hänet takaisin. Vieras huomasi, että tyttö piteli ovea sisästäpäin, ja kuuli hänen kiivaasti huudahtavan: »Älä avaa, tyhmyri!» kun setä koetti avata ovea; samalla näki hän sukkia ja naisvaatteita virumassa huoneessa, josta päätti nuoren neidin vielä olevan puolipukeissa. Setä, joka ei näkynyt pääsevän minkäänlaiseen päätökseen, laahusti takaisin, istui tuoliinsa ja alkoi lämmitellä käsiään tulen ääressä. Ei siksi, että olisi ollut kylmä tai että hän olisi ollut selvästi tietoinen siitä, oliko kylmä vai lämmin.

»Mitä ajattelitte veljestäni, sir?» kysyi hän, huomattuaan vähitellen mitä teki, tauoten siitä ja kurottautuen ottamaan klarinettikotelonsa uuninreunalta.

»Olin iloinen», vastasi Arthur jotakuinkin ymmällä, sillä hänen ajatuksensa askartelivat läsnäolevassa veljessä, »olin iloinen nähdessäni hänet terveenä ja reippaana».

Arthur tuumaili, mitä ukko mahdollisesti, aikoi tehdä klarinettikotelolla. Ei kerrassaan mitään. Hän huomasi ajoissa, ettei se ollutkaan hänen pieni nuuskapussinsa (sekin oli uuninreunalla), pani kotelon takaisin, otti sen asemesta nuuskaa ja lohduttautui vetämällä siitä siemauksen nenäänsä. Hän oli yhtä heikko, huono ja hidas nuuskaamisessa kuin kaikessa muussakin; vain vienoja nautinnon värähdyksiä näkyi silmäkulmien ja suupielten poloisissa kuluneissa hermoissa.

»Kaikki, mitä olen nähnyt ja ajatellut hänestä, on vaikuttanut syvästi minuun.»

»Veljeni olisi ollut hukassa ilman Amya», virkkoi vanhus. »Kaikki olisimme olleet hukassa ilman Amya. Hän on hyvin hyvä tyttö, tämä Amy. Hän tekee velvollisuutensa.»

Arthur oli kuulevinaan tässä kiittelyssä samanlaisen tavanomaisuuden sävyn kuin isänkin puheessa edellisenä iltana, ja se herätti hänen sydämessään vastustusta ja suuttumuksen tunteen. He eivät kitsastelleet kiitollisuudessaan eivätkä olleet välinpitämättömiä siitä, mitä hän teki heidän hyväkseen; mutta he olivat veltosti tottuneet häneen samoin kuin kaikkeen muuhunkin asemassaan. Hän otaksui, että vaikka heillä joka päivä oli tilaisuus verrata häntä erääseen toiseen ja itseensä, he kuitenkin katsoivat hänen vain täyttävän määrätyn paikkansa pitäen hänen suhdettansa heihin ja käytöstänsä heitä kohtaan yhtä luonnollisesti hänelle kuuluvana kuin hänen oma nimensä tai ikänsä. Hän otaksui, etteivät he käsittäneet hänen kohonneen vankilan piiriä ylemmäs, vaan pitivät häntä siihen kuuluvana, arvelivat hänen epämääräisesti täyttävän sen, mitä heillä oli oikeus vaatia, eikä mitään muuta.

Hänen setänsä jatkoi aamiaistaan, mutusteli kahviin kastettua paahtoleipäänsä ja oli aivan unohtanut vieraansa, kun kolmas kello soi. Se oli Amy, sanoi hän, ja meni alas päästämään hänet sisälle, jättäen vieraansa odottamaan mielessään yhtä elävä kuva hänen tuhruisista käsistään, likavakoisista kasvoistaan ja ränsistyneestä olemuksestaan kuin jos hän yhä olisi istunut tuolissaan.

Amy tuli hänen jäljessään yllään tavallinen yksinkertainen pukunsa ja yhtä arkana käytökseltään kuin aina. Hänen huulensa olivat hiukan raollaan, ikäänkuin sydän olisi sykkinyt tavallista nopeammin.

»Mr Clennam, Amy», selitti setä, »on odottanut sinua täällä jonkun aikaa».

»Sallitteko minun seurata teitä vähän matkaa sinnepäin, mihin olette menossa. Voin silloin puhutella teitä matkalla ja vältän siten viivyttämästä teitä ja viipymästä itse täällä häiritsemässä setäänne.»

Tyttö näytti olevan hämillään, mutta vastasi »kyllä». Clennam teeskenteli unohtaneensa, mihin oli pannut kävelykeppinsä antaaksensa Amylle aikaa korjata vuodetta, vastata sisarensa kärsimättömään koputukseen ja kuiskata jotakin sedälleen. Sitte hän löysi keppinsä, ja he menivät portaita alas, Amy edellä, Clennam perässä, jolla välin setä seisoi portaiden yläpäässä ja luultavasti oli unhottanut heidät jo ennen, kuin he olivat päässeet alakertaan.

Mr Cripplesin oppilaat lakkasivat aamuhuvituksestaan, mukiloimasta toisiaan laukuilla ja kirjoilla, ja tuijottivat kaikilla mahdollisilla silmillään vierasta, joka oli käynyt katsomassa Likaista Dickiä. He jaksoivat kestää merkillisen näyn houkutuksen siksi, kunnes salaperäinen vieras oli turvallisen matkan päässä; mutta silloin puhkesivat he ulvomaan, heittelivät kiviä ja pyörivät villissä pilkkatanssissa, haudaten kaikella kunnialla rauhanpiipun niin rajuin menoin, että jos mr Cripples olisi ollut maantierosvosakin tatuoitu päällikkö, olisivat he tuskin voineet tehdä paremmin oikeutta kasvatukselleen.

Kesken tätä kunnianosoitusta tarjosi mr Arthur Clennam käsivartensa pikku Dorritille, ja pikku Dorrit tarttui siihen. »Mennäänkö Iron Bridgen kautta?» kysyi hän; »siellä olemme kauempana kadun melusta». Pikku Dorrit vastasi »kyllä» ja uskalsi nyt toivoa, ettei hän »panisi pahakseen» mr Cripplesin poikien käytöstä, sillä hän oli itsekin saanut kasvatuksensa, sen verran kuin hänellä oli sitä, mr Cripplesin iltakoulussa. Clennam vastasi mielellään ja täydestä sydämestään antavansa anteeksi mr Cripplesin pojille. Näin mr Cripples tietämättään lievensi heidän välistänsä juhlallisuutta ja saattoi heidät luonnollisella tavalla lähemmäksi toisiaan paremmin kuin Beau Nash olisi voinut, jos he olisivat eläneet hänen kultaisella ajallaan ja hän olisi sitä tarkoitusta varten astunut alas kuusivaljakon vetämistä vaunuistaan.

Ilma oli yhä ruma ja kadut kurjan rapakkoiset, muttei kuitenkaan satanut heidän kävellessään Iron Bridgelle. Pikku Dorrit näytti niin nuorelta Clennamin silmissä, että hän toisin hetkin huomasi miettivänsä, eikö olisi parasta puhutella häntä kuin lasta. Ehkä hän itse näytti sensijaan vanhalta tytön silmissä.

»Olen pahoillani, että teille sattui niin ikävästi eilen illalla, sir, että jäitte telkien taakse. Se oli kovin pahasti.»

Se ei merkinnyt mitään, vastasi toinen. Hän oli saanut oikein hyvän vuoteen.

»Niin kai!» sanoi tyttö vilkkaasti; »luulen, että ravintolassa on erinomaisia vuoteita». Clennam huomasi, että ravintola hänen silmissään oli uhkea hotelli ja että sen maine oli hänelle kallis.

»Luulen, että hinnat siellä ovat hyvin korkeat», sanoi pikku Dorrit, »mutta isäni on kertonut, että siellä tarjotaan hyviä päivällisiä. Ja viiniä», lisäsi hän arasti.

Kummallista ajatella ihmistä, joka on kasvanut ja ylennyt suuresti ihaillen ja kunnioittaen tämän ensiluokkaisen laitoksen, Marshalsean hotellin, ylellisyyksiä!

»Kysyin teiltä eilen illalla», virkkoi Clennam, »miten olette tutustunut äitiini. Olitteko kuullut mainittavan hänen nimeään, ennenkuin hän lähetti noutamaan teitä?»

Tyttö nosti silmänsä, ja heidän katseensa yhtyivät (hän pelästyi tätä kohtausta ja kääntyi taas pois), mutta Clennam oli nähnyt hänen katseessaan niin suurta ihmetystä, että huomasi tarpeelliseksi sanoa:

»Minulla on syy, jonka tähden kyselen tätä, vaikka en voi selittää sitä; mutta ette saa millään muotoa luulla sitä senluontoiseksi, että se tuottaisi teille vähintäkään levottomuutta tai tuskaa. Aivan päinvastoin. Ja te luulette, ettei nimi Clennam ole ollut isällenne tuttu minään hänen elämänsä kautena?»

Clennam arvasi äänestä, että tyttö katsoi häneen taas noin huulet raollaan, ja tuijotti sentähden vain eteensä, jottei uudelleen saattaisi häntä hämilleen ja hänen sydäntään kiivaammin sykkimään.

Näin he tulivat Iron Bridgelle, joka tuntui melkein maalaisen rauhalliselta katuhälinän jälkeen. Tuuli puhalsi rajusti, sadekuurot pyyhälsivät heidän ohitsensa, kuohuttaen kadun ja käytävän vesilätäköitä ja ajaen ne virtaan. Pilvet kiitivät kilpaa lyijynkarvaisella taivaalla, savu ja sumu syöksyivät niiden perässä, tumma virta juoksi väkevänä ja rajuna samaan suuntaan. Pikku Dorrit näytti maailman pienimmältä, hiljaisimmalta ja heikoimmalta olennolta.

»Antakaa minun hankkia teille vaunut», pyysi Arthur Clennam ja oli vähällä lisätä: »lapsi parka!»

Mutta tyttö kieltäytyi kiireisesti vakuuttaen, että hänelle oli yhdentekevää satoiko vai paistoi; hän oli tottunut liikkumaan ulkona kaikilla ilmoilla. Arthur tiesi niin olevan ja tunsi sydämessään vielä syvempää sääliä ajatellessaan rinnallaan kulkevaa hentoa olentoa iltaisin rientämässä kosteita, pimeitä, meluisia katuja sellaiseen kotiin.

»Te puhuttelitte minua niin ystävällisesti eilen illalla, sir, ja kuulin perästäpäin, että olitte ollut niin antelias isälle, että minun täytyi noudattaa pyyntöänne, vaikkapa vain tullakseni kiittämään teitä, varsinkin kun tahdoin välttämättä sanoa teille —» Hän epäröi ja vapisi ja kyyneleitä kihosi hänen silmiinsä, mutta ne eivät vierineet alas.

» — sanoa toivovani, ettette käsitä isääni väärin. Älkää tuomitko häntä niinkuin tuomitsisitte muita, vankilan ulkopuolella eläviä. Hän on ollut niin kauan siellä! En ole milloinkaan nähnyt häntä vankilan ulkopuolella, mutta ymmärrän, että hänen on täytynyt muuttua joissakin suhteissa näinä vuosina.»

»Uskokaa minua, etten milloinkaan arvioitse häntä kohtuuttomasti tai tylysti.»

»Ei silti», jatkoi tyttö ylpeämmin, nähtävästi aavistaen että mahdollisesti näyttäisi siltä kuin hän pettäisi isänsä, »ei silti, että hänen tarvitsisi millään tavalla hävetä puolestaan tai että minulla olisi syytä hävetä hänen tähtensä. Häntä on vain ymmärrettävä. Soisin vain, että muistettaisiin, millaista hänen elämänsä on ollut. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta. Kaikki on tapahtunut niinkuin hän kertoi sen. Häntä pidetään suuressa arvossa. Jokainen sinne tulija tahtoo mielellään tutustua häneen. Häntä suositaan enemmän kuin ketään muuta. Häntä kunnioitetaan enemmän kuin vankilan johtajaakin.»

Jos ylpeys saattaa olla viatonta, niin se oli sitä tässä tapauksessa, kun pikku Dorrit ylpeili isästään.

»Usein on sanottu, että hänen käytöksensä on todellisen herrasmiehen oikea esikuva. En ole nähnyt kenenkään siellä käyttäytyvän niinkuin hän ja häntä pidetään kaikkia muita etevämpänä. Hänelle annetaan lahjoja aivan yhtä paljon tästä syystä kuin siitä, että hän on niiden tarpeessa. Häntä ei voi moittia köyhyydestä, rakasta isäraukkaa. Kukapa rikastuisi istuessaan vankilassa neljännesvuosisadan!»

Millainen rakkaus soikaan hänen sanoissaan, millainen sääli ilmeni hänen tukahdutetuissa kyynelissään, kuinka suuri uskollinen sielu asuikaan hänessä ja kuinka tosi olikaan valo, joka ympäröi isää valheloistolla!

»Jos olen pitänyt parhaana salata, missä kotini on, en ole tehnyt sitä siksi, että häpeäisin isäni puolesta. Jumala varjelkoon siitä! Enkä edes häpeä paikankaan tähden niin suuresti kuin ehkä saattaisi luulla. Ihmiset eivät ole pahoja, vaikka joutuvatkin sinne. Olen tuntenut monta hyvää, ahkeraa kunniallista ihmistä, jotka epäonnistumisen tähden on lähetetty sinne. He ovat melkein aina hyväntahtoisia toisiaan kohtaan Ja olisin todella kiittämätön, jos unohtaisin, että olen viettänyt monta rauhallista, rattoisaa hetkeä siellä, että minulla pienenä ollessani oli siellä erittäin hyvä ystävä, joka oli hyvin kiintynyt minuun, että siellä olen saanut opetusta, tehnyt työtä ja nukkunut yöni makeasti. Olisi mielestäni miltei raukkamaista ja julmaa, ellen tämän jälkeen hiukan pitäisi vankilasta.»

Hän oli keventänyt uskollista, täyttä sydäntänsä ja virkkoi nyt ujosti, kohottaen pyytävästi silmänsä uuden ystävänsä puoleen: »En aikonut sanoa näin paljoa enkä ole kuin kerran, ennen puhunut tästä. Mutta näin ehkä ymmärrätte meidät paremmin kuin eilen illalla. Sanoin eilen, etten olisi suonut teidän seuraavan minua, sir. Nyt en enää pahoittele sitä, ellette luulisi — oikeastaan olen siitä mielissänikin, ellen ole puhunut niin sekavasti, että — että te tuskin käsitätte, mitä tarkoitan; pelkään todella tehneeni niin.»

Clennam vakuutti totuudenmukaisesti, ettei asia ollut niin, ja asettuen Amyn ja kirpeän tuulen ja sateen väliin koetti suojella häntä parhaansa mukaan.

»Ehkä sallitte minun nyt kysellä hiukan enemmän isästänne?» pyysi hän.
»Onko hänellä monta velkojaa?»

»Voitteko sanoa saan epäilemättä tietää asian muualtakin, ellette voi kuka heistä on vaikutusvaltaisin?»

Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista». Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä. Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa. Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon mainitessaankin häntä.

»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen puheilla».

Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä, kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka toivotonta se on.»

Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon, ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.

»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt. Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin vankilassa.»

Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.

»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana. Sellainen hyvä, hyvä isä!»

Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs Clennamin talossa.

»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte eilen itsellänne olevan ystävän.»

Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen katuoven yllä.

Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.

»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»

»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa, »niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»

He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni, hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja, mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.

He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen »pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö vieri rapakkoon.

Maggy ei ollut loukkautunut, vaan kömpi heti pystyyn ja alkoi sitte poimia perunoita, jossa työssä sekä Dorrit että Arthur Clennam auttoivat häntä. Maggy poimi vain muutamia perunoita ja suuren määrän rapakkoa, mutta kaikki perunat löytyivät ja pistettiin koriin. Sitte Maggy hankasi rapakkoisia kasvojaan huivillaan ja paljasti ne puhtauden perikuvana Clennamin nähtäviksi.

Hän oli noin kahdeksankolmatta-vuotias, isoluinen, leveäkasvoinen, jalat ja kädet isot, silmät suuret, mutta hiuksia puuttui. Hänen suuret silmänsä olivat kirkkaat ja melkein värittömät eivätkä näyttäneet olevan herkkiä valolle, vaan pysyvän oudosti liikkumatta. Hänen kasvoillaan oli sama tarkasti kuunteleva ilme kuin sokeilla; mutta hän ei ollut sokea, sillä hänellä oli yksi jotenkin käyttökelpoinen silmä. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisen rumat, vaikkapa se vain oli hänen hymynsä ansio; tämä hymy oli ystävällinen ja miellyttäväkin itsessään, mutta kävi säälittäväksi sentähden, että se aina asui hänen kasvoillaan. Paljaan päänsä peittona hänellä oli iso valkoinen myssy, jonka hämäränväriset hetaleet alituisesti huiskivat hänen ympärillään; myssyn takia ei hänen vanha musta hattunsa pysynyt paikoillaan päässä, vaan roikkui niskassa kuin mustalaisen vauva. Vain rihkamakauppiaista kokoonpantu tutkijakunta olisi voinut määritellä, mitä muita aineksia, hänen pukuparkaansa kuului; mutta se muistutti suuresti meriruohoa, jossa paikka paikoin näkyi jättiläiskokoinen teelehti. Hartiahuivi varsinkin oli kuin pitkäaikaisesti liotettu teelehti.

Arthur Clennam katsoi Dorritiin kasvoillaan ilme, joka sanoi: »Saanko kysyä, kuka tämä on?» Dorrit, jonka kättä Maggy, yhä nimitellen häntä pikku äidiksi, oli alkanut hyväillä, vastasi sanoin. He seisoivat nyt porttikäytävässä, jonne enin osa perunoita oli vierinyt.

»Hän on vanhan hoitajani tyttärentytär —» sanoi Dorrit.
»Tyttärentytär», toisti Maggy.

»Ette aavista, kuinka kiltti hän on, sir», sanoi Dorrit äärettömän hellästi.

»Kiltti hän on», kertasi Maggy, erinomaisen ilmeikkäästi siirtäen asemosanan tarkoittamaan pikku äitiään.

»Ja kuinka taitava hän on», jatkoi Dorrit. »Hän osaa toimitella asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa.» Maggy nauroi. »Ja on yhtä luotettava kuin Englannin pankki.» Maggy nauroi. »Hän ansaitsee itse kokonaan toimeentulonsa. Kokonaan, sir!» kertoi Dorrit matalammalla ja voitonriemuisella äänellä. »Oikein totta!»

»Ajatteles, Maggy!» sanoi Dorrit tarttuen Maggyn suuriin käsiin ja läiskytellen niitä vastakkain. »Tuhansien peninkulmien takaa tuleva herrasmies tahtoo tietää sinun tarinasi!»

»Hän tarkoittaa minua», selitti Dorrit hiukan hämillään; »hän on hyvin kiintynyt minuun. Hänen vanha isoäitinsä ei ollut niin hyvä hänelle kuin olisi pitänyt; tokko olikaan, Maggy?» Maggy pudisti päätänsä, muodosti vasemmasta kourastaan juoma-astian, josta ryyppäsi, ja sanoi: »Viinaa.» Sitte hän piiskasi kuviteltua lasta ja selitti: »Luudanvarsia ja hiilihankoja.»

»Kun Maggy oli kymmenvuotias», kertoi Dorrit katsellen puhuessaan Maggya, »oli hänellä vaikea kuumetauti, sir, eikä hän sen jälkeen ole kasvanut kymmentä vuotta vanhemmaksi».

»Kymmentä vuotta vanhemmaksi», kertasi Maggy, nyökäyttäen päätänsä.
»Mutta kuinka kaunis sairaala! Niin hauskaa siellä oli, eikö ollutkin?
Oi kuinka kaunista siellä oli! Se oli taivaallinen paikka!»

»Häntä ei ennen ollut milloinkaan kohdeltu ystävällisesti, sir.» Dorrit kääntyi hetkeksi Arthurin puoleen ja puhui hiljaa. »Siksi hän alituisesti muistelee sitä aikaa.»

»Millaisia vuoteita siellä oli!» huudahti Maggy. »Millaista limonaadia ja millaisia appelsiineja! Ja kuinka herkullista lihalientä ja viiniä! Sellaisia kananpoikia! Oi, kyllä se oli ihana paikka ja siellä oli hyvä olla!»

»Ja Maggy jäi sinne niin kauaksi kuin vain voi», jatkoi Dorrit entiseen tapaansa, Maggynkin kuullessa kertoen kuin lapsen tarinaa, »ja kun hän ei enää voinut jäädä sinne, tuli hän sieltä pois. Sitten, koska hän ei voinut milloinkaan tulla kymmentä vuotta vanhemmaksi, vaikka eläisi kuinka kauan —»

»Ja koska hän oli kovin heikko, niin heikko, että kun hän alkoi nauraa, ei hän voinut lopettaa — mikä oli kovin surullista —»

»— ei hänen isoäitinsä tiennyt mitä tehdä hänelle ja oli muutamia vuosia hänelle hyvin paha. Vihdoin alkoi Maggy vähitellen koettaa parantaa itseään ja muuttui hyvin huomaavaiseksi ja hyvin ahkeraksi; ja vähitellen sallittiin hänen tulla ja mennä niin usein kuin itse tahtoi ja hän sai kylliksi työtä elättääkseen itsensä, ja niin hän tekeekin. Ja tällainen», lopetti pikku Dorrit, läiskytellen taas Maggyn suuria käsiä vastakkain, »tällainen on Maggyn tarina, jonka Maggy itsekin tietää».

Ah! Arthur olisi kyllä tiennyt, mitä siitä vielä puuttui, vaikkei hän milloinkaan olisi kuullut sanoja »pikku äiti», vaikkei olisikaan nähnyt Maggyn hyväilevän pientä, laihaa kättä, vaikkei olisikaan huomannut — värittömiin silmiin kohonneita kyyneleitä tai kuullut nyyhkytystä, joka tukahdutti kömpelön naurun. Likainen porttikäytävä, jossa tuuli vinkui ja sade ropisi ja rapakkoinen perunakori odotti uutta kuperkeikkaa tai päästäkseen Maggyn käsivarrelle kiikkumaan, ei milloinkaan tuntunut siltä vastenmieliseltä luolalta, mikä se oikeastaan oli, kun hän muisteli sitä tässä valossa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!

He olivat aivan lähellä päämääräänsä ja tulivat nyt ulos porttikäytävästä kulkeakseen matkansa viimeisen taipaleen. Maggy ei tyytynyt vähempään kuin että he poikkesivat tieltänsä ja pysähtyivät erään maustekaupan ikkunan eteen, jotta hän saisi näyttää taitoaan. Hän osasi omalla tavallaan lukea, mainitsi isot numerot hintalipuista, enimmäkseen oikein. Hän tavaili myöskin (tässä hänen menestyksensä ehdottomasti oli voiton puolella erehdysten rinnalla) erilaisia ihmisystävällisiä suositteluja, kuten: Koetelkaa meidän sekoitustamme, Koetelkaa mustaa perheteetämme, Koetelkaa meidän oranssituoksuista mustaa teetämme, ja kilpailuhaasteita varsinkin kukkaisteelajeille sekä varoituksia yleisölle käyttämästä arvottomia liikkeitä ja ostamasta väärennettyä tavaraa. Kun Clennam huomasi, kuinka mielihyvä punersi Dorritin kasvoja Maggyn osuessa oikeaan, tunsi hän, että tuuli ja sade ennemmin väsyisivät raivoamasta kuin hän kyllästyisi seisomaan siinä ja pitämään maustekaupan ikkunaa lukuhuoneenaan.

Viimein saapuivat he vankilan ulkopihalle, ja hän sanoi hyvästi pikku Dorritille. Pieneltä tämä aina oli näyttänyt, mutta tuntui nyt entistä hennommalta astuessaan Marshalsean porttihuoneeseen, pikku äiti ison lapsensa seuraamana. Häkin ovi avautui, ja kun pieni, vankeudessa kasvanut lintu oli kesynä pyrähtänyt sisään, näki Clennam sen sulkeutuvan taas, ja silloin hän lähti.

KYMMENES LUKU

Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa. Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja, useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.

Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä — kuinka se ei ollut tehtävä.

Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut sellaiseksi — kuin se oli.

Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi, jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan, että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon pitemmälle.

Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa. Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät, ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset, jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.

Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi; lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja niiden luku oli loputon.

Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa. Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella, ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi mukautuvan enemmistön avulla.

Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen, jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.

Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa taas toista mieltä.

Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman, virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta, joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.

Mr Arthur Clennam kävi eräänä päivänä verukevirastossa viidennen kerran pyrkimässä mr Barnaclen puheille; edellisillä kerroilla oli hän odottanut mainittua herraa vuoron perään eteishallissa, ikkunakomerossa, odotushuoneessa ja tulenkestävässä käytävässä, jossa virasto tuntui säilyttävän ilmanvetoansa. Tällä kertaa mr Barnacle ei, kuten edellisillä, ollut kiinni viraston ylhäisen ihmejohtajan luona, vaan oli poissa. Mr Clennam ohjattiin kuitenkin Barnacle nuoremman luo, joka pienempänä tähtenä vielä näkyi viraston taivaalla.

Clennam ilmoitti haluavansa neuvotella Barnacle nuoremman kanssa ja tapasi nuoren herran lämmittelemässä pohkeitaan isällisen lieden ääressä ja nojaamassa selkärankaansa uunia vasten. Huone oli hauska, kauniisti kalustettu ylempään viralliseen tyyliin, ja poissaolevan Barnaclen johtivat komeasti mieleen paksu matto, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi istua, nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi seistä, suunnaton nojatuoli, liesimatto, tulenvarjostin, korkeat paperipakat, sähkösanomalokerot, joista puikotti esille pieniä paperiliuskoja kuin lääkepulloista tai takavarikoidun talon ovilta, huoneessa vallitseva nahan ja mahonkipuun haju ja yleinen hämmentävä, kuinka — se — ei — ole — tehtävä — periaatteen painama leima.

Läsnäoleva Barnacle, joka piti kädessään mr Clennamin korttia, oli hyvin nuoren näköinen ja hänellä oli untuvaisimmat pienet viikset, mitä kenties milloinkaan on nähty. Hänen kaljuilla poskillaan oli untuvainen häivä, niin että hän näytti vasta sulkansa saavalta linnunpoikaselta, ja osaaottava katsoja olisi ymmärtänyt, että ellei hän olisi lämmitellyt pohkeitaan, olisi hän kuollut viluun. Hänellä riippui kaulassa hieno silmälasi, mutta ikävä kyllä hänellä oli niin laakea silmäkuoppa ja niin veltot, pienet silmäluomet, ettei lasi pysynyt kiinni, kun hän nosti sen silmälleen, vaan vierähti kilahtaen liivinnappeja vasten, mikä harmitti häntä kovin.

»Ah niin, katsokaas! Isäni ei ole täällä eikä tule tänne enää tänään», sanoi Barnacle nuorempi. »Voisinko minä tehdä jotakin tässä asiassa?»

(Helskis! Silmälasi putosi. Barnacle nuorempi aivan pelästyi ja hapuili lasia, muttei löytänyt sitä.)

»Olette kovin ystävällinen», sanoi Arthur Clennam. »Mutta tahtoisin kuitenkin tavata mr Barnaclea.»

»Mutta kuulkaas! Ettehän ole saanut mitään määräystä», sanoi Barnacle nuorempi.

(Helskis! Silmälasi putosi taas. Barnacle nuorempi oli niin kiintynyt sen etsimiseen, ettei mr Clennam katsonut kannattavan vastata.)

»Onko», kysyi Barnacle nuorempi ottaen huomioon vieraansa ruskettuneet kasvot, »onko kysymys — tonniluvusta — tai sentapaisesta?»

(Pysähtyen kuulemaan vastausta avasi hän kädellään oikean silmänsä ja pisti lasin silmäkulmaan niin kiivaasti, että silmästä alkoi vuotaa vettä virtanaan.)

»Kuulkaas, minäpä sanon teille. Teidän olisi parasta käydä meidän kotonamme. Kaksikymmentä neljä Mews Street, Grosvenor Square. Isäni on saanut lievän leinikohtauksen, jonka tähden hänen on pysyteltävä kotona.»'

(Ymmällä olevan nuoren Barnaclen lasilla varustettu silmä oli nähtävästi tulemaisillaan sokeaksi, mutta hän ei kehdannut enää korjailla kiusallisia laitteitaan.)

»Kiitoksia. Lähden sinne nyt. Hyvästi.» Nuori Barnacle näytti neuvottomalta, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan hänen lähtevän.

»Onko aivan varmaa», kysyi Barnacle nuorempi toisen ollessa jo ovella, »ettei asia koske tonnilukua?» Hän ei näkynyt tahtovan luopua muka sukkelasti keksimästään otaksumasta.

Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.

Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square, mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti, jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.

Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden, vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon, herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi, laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.

Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.

Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr Clennamin nenän eteen.

»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa, että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän neuvoi minua tulemaan tänne.»

Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti kynnysmatolle.

Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa, ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa, katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.

Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole — tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.

Mr Barnacle oli sen paremman ajan lapsia, jolloin isänmaa ei ollut niin kitsas eikä verukevirasto niin liikatyön rasittama. Hän kiersi valkoisen kaulaliinan monin kerroin kaulaansa samoin kuin kiersi paperia ja sidenauhaa monin kerroin isänmaan kaulaan. Hänen kalvosimensa ja kauluksensa olivat valtavat; hänen äänensä ja käytöksensä oli valtava. Hänellä oli mahtavat kellonperät ja niissä kimpullinen sinettejä, takki rasittavan korkealle napitettu, liivit niinikään rasittavan korkealle napitettu, rypyttömät housut ja kankeat kengät. Hän oli kaikin puolin komea, mahtava, valtava ja jäykkä. Hän näytti koko elämänsä ajan joka päivä istuneen sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana.

»Olette käynyt kysymässä minua, sanotaan», lausui mr Barnacle, »verukevirastossa». Hän venytti tätä sanaa, niinkuin siinä olisi ollut noin kaksikymmentäviisi tavua.

Mr Barnacle taivutti nyt juhlallisesti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: »En tahdo kieltää, että se todistaa rohkeutta; rohkaiskaa edelleen mieltänne ja ilmoittakaa asianne.»

»Sallikaa minun huomauttaa, että olen oleskellut useita vuosia Kiinassa, että olen täysin vieras täällä kotimaassa ja ettei minulla ole minkäänlaista henkilökohtaista vaikutinta tai itsekästä tarkoitusta tiedustellessani asioita, joista pulmakseni olen tullut luoksenne.»

Mr Barnacle naputteli sormillaan pöytään ja ikäänkuin istuen maalattavana uuden ja oudon taiteilijan edessä näytti sanovan vieraalleen: »Olisin kiitollinen, jos suvaitsisitte maalata minut tämä arvokas ilme kasvoillani.»

»Olen tavannut Marshalsean vankilassa velkavangin, nimeltä Dorrit, joka on ollut siellä jo monta vuotta. Tahtoisin päästä selville hänen sekavista asioistaan saadakseni tietää, eikö olisi mahdollista näin pitkän ajan kuluttua parantaa hänen onnetonta asemaansa. Minulle on mainittu mr Tite Barnaclen nimi edustamassa erittäin vaikutusvaltaista osakasta hänen velkojiensa joukossa. Ovatko saamani tiedot oikeat?»

Verukeviraston periaatteisiin kuului, ettei missään asiassa milloinkaan ole annettava suoraa vastausta, ja sentähden mr Barnacle vastasi: »Mahdollisesti.»

»Verukevirasto, sir», vastasi mr Barnacle, »on saattanut määrätä — mahdollisesti — en voi sanoa varmasti — että joitakin valtion vaatimuksia on valvottava jonkun liikkeen tai yhtiön vararikossa, johon mainittu henkilö ehkä kuuluu. Se lienee julkisen käsittelyn kuluessa alistettu verukeviraston mietittäväksi. Virasto lienee määrännyt laadittavaksi tai vahvistanut pöytäkirjan, jossa tällainen päätös on tehty.»

»Verukevirasto», jatkoi mr Tite Barnacle, »ei vastaa kenenkään otaksumista».

»Sallikaa minun kysyä, kuinka voisin saada virallisen tiedon asian todellisesta tilasta.»

»Kuka hyvänsä — yleisöstä» — mr Barnacle mainitsi tämän epäilyttävän yhtymän vastahakoisesti, kuten luonnollisen vihollisensa ainakin — »on oikeutettu lähettämään hakemuksen verukevirastolle. Mitä muodollisuuksia tässä on otettava huomioon, sen saa selville tiedustelemalla asianomaiselta osastolta.»

»Minun täytyy», vastasi mr Barnacle ja soitti, »kehoittaa teitä kääntymään osaston itsensä puoleen saamaan muodollisen vastauksen kysymykseenne».

»Virasto on avoinna — yleisölle» — mr Barnacle pysähtyi aina tämän julkeamerkityksisen sanan kohdalla — »jos yleisö lähestyy sitä noudattaen virallisia muotoja; ellei — yleisö noudata virallisia muotoja, saa — yleisö syyttää itseään».

Mr Barnacle kumarsi hänelle vakavasti, loukattuna ylimyksenä, loukattuna virkamiehenä ja loukattuna herrasasunnon isäntänä; mr Clennam vastasi tähän kolminkertaista loukkausta ilmaisevaan kumarrukseen, ja veltto lakeija saattoi hänet Mews Streetille.

Päästyään näin pitkälle päätti hän, harjoittautuakseen kestävyydessä, palata verukevirastoon ja koettaa, mitä tietoja sieltä mahdollisesti lähtisi. Niin hän palasi verukevirastoon ja lähetti vielä kerran korttinsa Barnacle nuoremmalle vahtimestarin mukana, joka pani kovin pahakseen, että hän tuli takaisin, ja joka söi perunasuttua ja paistinkastiketta eteisen lieden edessä olevan varjostimen takana.

Hänet saatettiin taas Barnacle nuoremman luokse, ja hän tapasi tämän nuoren herran lämmittelemässä tällä kertaa polviansa ja haukottelemassa aikansa kuluksi odotellessaan, että kello tulisi neljä.

»No! Kuulkaas! Te vaivaatte meitä oikein hitonlaisesti», tervehti
Barnacle nuorempi, katsahtaen olkansa yli vieraaseen.

»Kuulkaas. Älkää tulkokaan tänne sanoen, että tahdotte tietää jotakin», oikaisi Barnacle nuorempi häntä, kääntyen ympäri ja sovitellen lasia silmäänsä.

»Tahdon tarkkaan tietää», intti Arthur Clennam, joka oli päättänyt olla itsepäinen ja lyhytsanainen, »mitä vaatimuksia kruunulla on esitettävänä Dorrit-nimiselle velkavangille».

»No, mutta! Kuulkaas! Kylläpä te pidätte asiallanne kiirettä. Ettehän, hitto vie, ole saanut määräystäkään», sanoi Barnacle nuorempi, ikäänkuin asia jo olisi ruvennut näyttämään vakavalta.

Barnacle nuorempi tuijotti häneen, niin että silmälasi putosi silmäkuopasta; hän pani sen paikoilleen ja jatkoi tuijotustaan, kunnes lasi taas putosi: »Teillä ei ole oikeutta nostaa tällaista hälinää», huomautti hän sitte peräti voimattomana. »Kuulkaas. Mitä teillä on mielessä? Tehän ette äsken sanonut tietävänne, oliko asia julkista laatua vai ei.»

»Olen nyt päässyt selville siitä, että se on julkista laatua», vastasi asiakas, »ja minä tahdon tietää» — ja taas hän toisti yksitoikkoisen kysymyksensä.

Se vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän avuttomasti taas toisti: »Kuulkaas! Älkää taivaan tähden tulko tänne virastoon sanoen tahtovanne tietää jotakin — älkää!» Tämä vaikutti Arthur Clennamiin niin, että hän toisti kysymyksensä aivan samoin sanoin ja samalla äänellä kuin ennenkin. Tämä taas vuorostaan vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän painui neuvottomuuden ja avuttomuuden ilmeiseksi kuvaksi.

»Hyvä, minäpä sanon teille jotakin. Kuulkaas. Teidän olisi parasta yrittää sisäasiain osastossa», neuvoi hän viimein, hivutti itsensä kellon luo ja soitti. »Jenkinson», puhutteli hän vahtimestaria, joka tuli perunasuttunsa äärestä, »mr Wobbler!»

Arthur Clennam, joka nyt tunsi vihkiytyneensä tekemään rynnäkön verukevirastoa vastaan ja tahtoi päästä voitolle, seurasi vahtimestaria rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa tämä virkailija osoitti hänelle mr Wobblerin huoneen. Hän astui sisään ja tapasi siellä kaksi herrasmiestä istumassa vastakkain ison ja mukavan kirjoituspöydän ääressä; toinen kiilloitti nenäliinallaan pyssynpiippua ja toinen levitti paperiveitsellä hilloa leivälle.

Molemmat herrat katsahtivat häneen ja näyttivät hämmästyvän hänen rohkeuttaan.

»Sitte hän matkusti», kertoi pyssynpiippua kiilloittava herrasmies, joka puhui äärettömän hitaasti ja harkiten, »serkkunsa maatilalle ja otti koiran mukaansa junaan. Verraton koira. Hyökkäsi kantajan kimppuun, kun se pantiin koiravaunuun, ja junankuljettajan kimppuun, kun se otettiin sieltä pois. Sen omistaja kokosi puoli tusinaa tovereita erääseen latoon sekä hyvän joukon rottia ja koetteli koiraa. Huomatessaan sen suoriutuvan hyvin tehtävästään hän löi vetoa suuresta summasta. Kun kilpailun aika tuli, lahjoi vastapuoluelainen erään heittiön, sir, joka juotti koiran päihdyksiin, ja koiran omistaja hävisi.»

Se herrasmies, joka levitti hilloa leivälle, kysyi nostamatta katsettaan työstään: »Mikä oli koiran nimi?»

»Lovely», vastasi toinen. »Koiran isäntä kertoi sen olevan aivan hänen vanhan tätinsä näköisen, jonka hän toivoi saavansa periä; varsinkin kun koira oli juovuksissa, oli yhdennäköisyys huomattava.»

Molemmat herrat nauroivat vähän aikaa. Pyssynpiipun kiilloittaja ojensi piipun toiselle tarkastettuaan sitä ja huomattuaan sen olevan tyydyttävässä kunnossa; saatuaan huomionsa vahvistetuksi hän pisti pyssyn paikoilleen pöydällä olevaan koteloon, josta otti esille pyssynperän; tätä hän nyt alkoi, hiljaa vihellellen, kiilloittaa.

»Tahtoisin tietää —» ja taas Arthur Clennam koneellisesti kertasi, mitä hän tahtoi tietää.

»En voi antaa teille tietoja siitä», huomautti mr Wobbler nähtävästi leipäpalallensa. »En ole milloinkaan kuullut siitä. Se asia ei ensinkään kuulu minulle. Parempi yrittää mr Cliven luona, toinen ovi vasemmalle seuraavassa käytävässä.»

Asiakas lähti tiehensä ja oli jo päässyt huoneesta, kun pyssynpiipun kiilloittaja kutsui häntä. »Hoi, herra!»

Muutaman askeleen kuljettuaan joutui hän toiselle ovelle vasemmalla seuraavassa käytävässä. Tässä huoneessa tapasi hän kolme herrasmiestä, joista ensimmäinen ei tehnyt mitään erikoista, toinen ei tehnyt mitään erikoista ja kolmas ei tehnyt mitään erikoista. Mutta he näyttivät kuitenkin olevan suoranaisemmin kuin edelliset mukana viraston suuren periaatteen tehokkaassa toimeenpanossa, sillä huoneen takana oli kaksinkertaisella ovella varustettu juhlallinen osasto, jossa verukeviraston viisaat näyttivät pitävän neuvottelua ja josta virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia ja jonne niinikään virtasi kunnioitusta herättävä määrä paperia, melkein herkeämättä; neljäs herrasmies toimi tämän paperivirran kuljettajana.

»Tahtoisin tietää», sanoi Arthur Clennam — ja taas hän esitti asiansa entiseen posetiivimaiseen tapaansa. Koska numero yksi neuvoi hänet numero kahden luo ja numero kaksi numero kolmen luo, oli hänellä tilaisuus esittää asiansa kolmeen kertaan, ennenkuin he kaikki kolme lähettivät hänet numero neljän puheille. Tälle hän taas kertoi sen.

Numero neljä oli vilkas, hauskan näköinen, hyvin puettu, miellyttävä nuori mies — hän oli Barnacleja, mutta suvun eloisampaa haaraa — ja sanoi luontevasti:

»Oh, tiedättekö, parempi olisi, ettette vaivaisi päätänne tällä asialla.»

Tämä oli Arthur Clennamille niin uusi näkökohta, ettei hän käsittänyt, miten oli meneteltävä.

»Te voitte, jos tahdotte. Minä voin antaa teille vaikka kuinka monta kaavaketta täytettäväksi. Kyllä niitä on täällä. Saatte vaikkapa tusinan, jos tahdotte. Mutta tätä asiaa ette ikinä saa suoritetuksi», vakuutti numero neljä.

»En minä sano, että se on toivotonta», vastasi numero neljä hymyillen vapaasti. »En minä lausu mielipidettäni asiasta; lausun vain ajatukseni teistä. En usko, että te saatte tätä asiaa ajetuksi. Mutta te teette tietysti niinkuin haluatte. Otaksun, että siinä jokin sopimus on jätetty täyttämättä, tai jotakin sentapaista, vai mitä?»

»No niin. Sen te kyllä saatte tietää. Sitte saatte selville, mihin osastoon sopimus kuului, ja siellä pääsette kaiken muun perille.»

»No, teidän pitää — teidän pitää kysellä siksi, kunnes he vastaavat. Sitte teidän on kirjoitettava anomus tälle osastolle (määrättyjen kaavojen mukaan, joista teidän on otettava selko) saadaksenne luvan kirjoittaa anomuksen tuolle osastolle. Jos saatte luvan (mikä on mahdollista jonkun ajan kuluttua), niin on tämä anomus annettava tuohon osastoon, lähetettävä kirjoihin merkittäväksi tähän osastoon, takaisin leimattavaksi tuohon osastoon, varmennettavaksi tänne, ja sitte sitä aletaan säännönmukaisesti käsitellä tuossa osastossa. Saatte tietää millä asteella asia milloinkin on, jos kyselette kummastakin osastosta siksi, kunnes he vastaavat.»

»Mutta ei suinkaan asia tällä tavalla tule ajetuksi», pääsi Arthur
Clennamilta.

Nuorta, vilkasta Barnaclea suorastaan huvitti, että toinen yksinkertaisuudessaan saattoi hetkenkin uskoa, että asia näin tulisi ajetuksi. Tämä tietäväinen nuori Barnacle oli täysin selvillä siitä, ettei se tulisi näin ajetuksi. Tämä nopeaälyinen nuori Barnacle oli kiivennyt tähän osastoon yksityisenä sihteerinä ollakseen sitten valmis, kun joku valtion läskipala olisi tarjolla, ja hän ymmärsi hyvin, että tämä osasto oli rattaana poliittisdiplomaattisessa hölynpöly-koneistossa, jonka tehtävänä oli avustaa ylhäisiä yleisöä vastaan. Lyhyesti, tästä komeasta, nuoresta Barnaclesta tulisi todennäköisesti vielä valtiomies ja huomattava henkilö.

»Kun asia viimein on säännöllisesti käsiteltävänä tuossa toisessa osastossa, mikä tämä sitte lienee», jatkoi loistava nuori Barnacle, »niin voitte tuon tuostakin seurata sen kulkua osastossa. Kun se tulee säännöllisesti käsiteltäväksi tässä osastossa, silloin teidän on tuon tuostakin seurattava sitä tässä osastossa. Me lykkäämme sitä oikeaan ja vasempaan, ja mihin se lykättäneenkin, on teidän pidettävä sitä silmällä. Kun se joskus palautuu meille, on parasta, että käytte täällä tiedustamassa sitä. Jos se pysähtyy johonkin, on teidän koetettava antaa sille sysäys. Kun ehkä kirjoitatte toiseen osastoon tiedustellen sitä ja sitte kirjoitatte tähän osastoon tiedustellen sitä — ettekä saa mitään tyydyttäviä tietoja, niin on parasta, että — vain kirjoitatte edelleen.»

»Olen kuitenkin joka tapauksessa kiitollinen kohteliaisuudestanne», sanoi hän.

»Ei mitään kiittämistä», vastasi kohtelias nuori Barnacle. »Koettakaa keinoa ja katsokaa, mitä pidätte siitä. Omassa vallassannehan on luopua siitä, ellei se miellytä teitä. Teidän olisi paras ottaa joukko kaavakkeita mukaanne. Antakaa hänelle joukko kaavakkeita!» Annettuaan tämän määräyksen numero kahdelle otti tämä loistava nuori Barnacle uuden kourallisen papereita numero yhdeltä ja numero kolmelta ja kantoi ne pyhäkköön tarjotakseen ne verukeviraston maan parasta valvoville epäjumalille.

Arthur Clennam pisti jotenkin alakuloisena kaavakkeet taskuunsa ja lähti tiehensä, astuen pitkän kivikäytävän läpi ja pitkiä kiviportaita alas. Hän tuli sitten kääntöovelle ja odotti, ei ylen kärsivällisenä, että ne kaksi henkilöä, jotka olivat hänen ja oven välissä, menisivät ulos; silloin kuului toisen ääni perin tutulta. Hän katsoi puhujaan ja tunsi mr Meaglesin. Mr Meagles oli kovin punainen kasvoiltaan — punaisempi kuin pitkällä matkalla ahavoitunut ja taluttaen niskasta mukanaan olevaa lyhyttä miestä lausui: »Tulkaa ulos, senkin heittiö, tulkaa ulos!»

Oli niin odottamatonta kuulla mr Meaglesin ääntä täällä ja hänen käytöksensä niin outoa hänen sysätessään kääntöoven auki ja sukeltaessaan ulos kadulle mukanaan perin viattomalta näyttävä, lyhyenläntä mies, että Clennam pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi ällistyneitä silmäyksiä ovenvartijan kanssa. Hän seurasi kuitenkin heitä kiireesti ja näki mr Meaglesin astelevan katua pitkin, vihollisensa rinnallaan. Pian saavutti hän vanhan matkatoverinsa ja kosketti hänen selkäänsä. Kiukkuiset kasvot, jotka mr Meagles käänsi häneen päin, lauhtuivat, kun hän näki, kuka häneen oli koskettanut, ja hän ojensi ystävällisesti kätensä.

»Kas, päivää!» huudahti hän. »Kuinka voitte? Olen juuri palannut ulkomailta. Olipa hauskaa tavata teitä.»

»Voivat mahdollisimman hyvin», vastasi mr Meagles. »Olisin vain suonut teidän tapaavan minut miellyttävämmässä tilassa, mitä vilpoisuuteen tulee.»

Vaikka päivä oli kaikkea muuta kuin helteinen, oli mr Meagles niin kuumissaan, että se herätti ohikulkijoiden huomiota, varsinkin kun hän nojasi selkänsä erääseen aitaan, riisui hattunsa ja kaulahuivinsa ja kaikin voimin hieroi höyryävää päätänsä ja kasvojaan, punoittavia korviaan ja niskaansa, vähääkään välittämättä yleisestä mielipiteestä.

»Huhhuh!» ähki mr Meagles ja pukeutui taas. »Sepä teki hyvää. Nyt olen vilpoisempi.»

»Odottakaa hetkinen, niin kerron. Onko teillä aikaa kävellä hiukan tuolla puistossa?»'

»Menkäämme sitten. Ah, katsokaa vain häntä!» Clennam oli sattunut vilkaisemaan rikolliseen, jota mr Meagles oli niin tuimasti pudistellut niskasta. »Häntä sietää kyllä katsoa, tuota vekkulia.»

Hänessä ei ollut paljoa katseltavaa, ei koon eikä puvun puolesta; hän oli vain lyhyt, tanakka, käytännölliseltä näyttävä mies, hiukset harmaantuneet, kasvoissa ja otsassa syviä, mietiskelyn kyntämiä vakoja, jotka näyttivät kovaan puuhun kaiverretuilta. Hän oli puettu siistiin mustaan, hiukan kuluneeseen pukuun ja näytti älykkäältä käsityöläismestarilta. Hänellä oli kädessään silmälasikotelo, ja ollessaan puheenaiheena pyöritteli hän sitä peukaloillaan, joissa ilmennyttä taidokkuutta ja näppäryyttä näkee vain työkaluihin tottuneilla.

»Te seuraatte meitä», käski mr Meagles uhkaavasti, »ja minä esittelen teidät heti. No niin!»

Clennam ihmetteli itsekseen heidän kulkiessaan suorinta tietä puistoon, mitä tämä tuntematon (joka totteli lempeän taipuvasti) oikeastaan oli tehnyt. Hänen ulkomuotonsa ei millään tavoin oikeuttanut epäilemään, että hänet olisi tavattu suunnittelemassa hyökkäystä mr Meaglesin nenäliinan kimppuun; eikä hän liioin näyttänyt riitaiselta tai väkivaltaiselta. Hän oli tyyni, vaatimaton, vakava mies; ei yrittänyt karata; näytti hieman alakuloiselta, mutta ei häpeävältä eikä katuvalta. Jos hän oli pahantekijä, oli hän varmasti parantumaton tekopyhä; jos hän taas ei ollut pahantekijä, niin miksi mr Meagles hyökkäsi hänen niskaansa verukevirastossa? Hän huomasi, ettei mies tuottanut päänvaivaa vain hänelle vaan myös mr Meaglesille; sillä heidän keskustelunsa lyhyellä matkalla puistoon ei tahtonut ensinkään sujua, ja mr Meaglesin katse palasi alituisesti mieheen, silloinkin kun hän puhui muista asioista.

Viimein kun he olivat puiden siimeksessä, pysähtyi mr Meagles äkkiä ja sanoi:

»Mr Clennam, tehkää mielikseni ja katsokaa tuota miestä. Hänen nimensä on Doyce, Daniel Doyce. Ette kai voisi aavistaa, että tämä mies on tunnettu veijari, ettehän?»

»Ette. Ette voisi. Tiedän, ettette voisi. Ette voisi aavistaa, että hän on julkinen pahantekijä, ettehän?»

»Ette. Mutta hän on. Hän on julkinen pahantekijä. Mihin hän on syypää? Murhaanko, miestappoon, murhapolttoon, väärennykseen, huijaukseen, murtovarkauteen, ryöstöön, näpistelyyn, salajuonitteluun vai kavallukseen? Mitä näistä luulette hänen tehneen?»

»Luulen», vastasi Arthur Clennam, joka huomasi pienen hymyn Daniel
Doycen kasvoilla, »ettei hän ole tehnyt mitään näistä».

»Oikeassa olette», sanoi mr Meagles. »Mutta hän on ollut kekseliäs ja koettanut käyttää kekseliäisyyttään maansa hyödyksi. Se on suoraa päätä tehnyt hänestä julkisen pahantekijän, sir.»

»Tämä Doyce», selitti mr Meagles, »on seppä ja koneenkäyttäjä. Hän ei ole suurtyöntekijä, mutta tunnettu hyvin kekseliääksi mieheksi. Noin kaksitoista vuotta takaperin teki hän keksinnön (se käsittää hyvin omituisen, salaperäisen menetelmän), joka on erinomaisen tärkeä hänen maallensa ja lähimmäisillensä. En tahdo sanoa, paljonko rahaa se maksoi hänelle ja kuinka monta elinvuottansa hän kulutti siihen, mutta hän sai sen valmiiksi noin kaksitoista vuotta takaperin. Kaksitoistahan se oli?» kysyi mr Meagles kääntyen Doycen puoleen. »Hän on maailman raivostuttavin ihminen, hän ei milloinkaan valita!»

»Paremminkin?» huudahti mr Meagles. »Tarkoitatte huonomminkin. No niin, mr Clennam. Hän kääntyy hallituksen puoleen. Samassa hetkessä kuin hän kääntyy hallituksen puoleen, tulee hänestä julkinen pahantekijä! Sir», pauhasi mr Meagles, joka taas oli vaarassa kuumeta ylenmäärin, »hän taukoaa olemasta viaton kansalainen ja muuttuu rikolliseksi. Häntä kohdellaan tästä hetkestä alkaen kuin inhoittavan rikoksen tehnyttä miestä. Häntä väistetään, torjutaan, kohdellaan ylimielisesti, ivataan, lähetetään toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luota toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luokse ja juoksutetaan takaisin taas; hänellä ei ole oma aikansa eikä oma omaisuutensa vallassaan; hän on suojaton, josta on lupa vapautua millä keinoin hyvänsä ja jota saa kiusata kuinka tahansa.»

Tätä ei tämänaamuisen kokemuksen jälkeen ollut niin vaikea uskoa kuin mr Meagles luuli.

»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mr
Meagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».

»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin, vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria parannuksia.»

»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»

Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta, jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien, tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi, jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme, ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu, tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun. Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä, heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia. Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää, etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava uudelleen alusta pitäen.

»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin, että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»

Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.

»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun mielentilaani.»

»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».

»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan ihmiset».

»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan», huudahti mr Meagles.

Doyce hymyili sanoessaan Clennamille: »Katsokaas, nämä kokemukseni eivät ole alkaneet oman juttuni kanssa. Olen joutunut näkemään tästä yhtä ja toista ennenkin. Minun juttuni ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Minua ei ole kohdeltu huonommin kuin satoja muitakaan samassa tilanteessa olevia kuin kaikkia muitakaan, olin sanoa.»

»En usko, että tämä voisi millään tavalla lohduttaa minua, jos juttu olisi minun; mutta olen iloinen, että se lohduttaa teitä.»

»Ymmärtäkää minut oikein! En väitä», vastasi Doyce vakavaan, harkitsevaan tapaansa ja katsellen etäisyyteen, ikäänkuin hänen harmaat silmänsä mittaisivat välimatkoja, »että tämä olisi minkäänlainen korvaus miehen työstä ja toiveista; mutta tunnen jonkinlaista tyydytystä tietäessäni, etten oikeastaan ole odottanut muuta».

Hän puhui tyyneen, punnitsevaan tapaan ja hillityllä äänellä, kuten usein mekaanikot, jotka ovat tottuneet tarkasti miettimään ja sovittelemaan. Se oli hänelle ominaista samoin kuin hänen peukalonsa taipuisuus tai kuin hänen erikoinen tapansa tuon tuostakin työntää hattunsa takaraivolle, ikäänkuin tarkastelisi puolivalmista kättensä työtä ja mietiskelisi sitä.

»Pettynytkö?» jatkoi hän kävellen heidän välissään puiden siimeksessä. »Kyllä. Epäilemättä olen pettynyt. Loukkautunutko? Kyllä. Tietysti olen loukkautunut. Sehän on luonnollista. Mutta sanoessani, että tähän tilanteeseen joutuneita ihmisiä enimmäkseen kohdellaan tällä tavoin, tarkoitan —»

»Niin, tietysti tarkoitan Englannissa. Kun he vievät keksintönsä ulkomaille, on asianlaita aivan toisin. Ja siksi moni usein tekeekin niin.»

»Tarkoitin sanoa, että samanlainen kuin hallituksemme laillinen menettely sattuu olemaan tällä kertaa, sellainen sen laillinen menettely on kaikessa muussakin. Oletteko milloinkaan kuullut, ettei keksijä tai uudistusten suunnittelija olisi huomannut sitä luoksepääsemättömäksi ja ettei se olisi masentanut ja kohdellut heitä huonosti?»

»Oletteko milloinkaan huomannut sen ensiksi hyväksyvän mitään hyödyllistä asiaa? Tai olevan esimerkkinä minkäänlaisessa hyödyllisessä toiminnassa?»

»Olen hyvän joukon vanhempi ystäväämme tässä», sanoi mr Meagles, »ja vastaan sentähden: emme milloinkaan».

»Mutta otaksun, että me kolme», virkkoi keksijä, »tiedämme suuren joukon esimerkkejä siitä, että se on lujasti päättänyt pysytellä peninkulmia ja vuosia meitä muita jäljessä ja on näkynyt itsepäisesti pitävän kiinni sellaisesta, mikä jo aikoja sitten on hyljätty käytännöstä ja minkä sijalle on saatu yleisesti tunnettua ja käytettyä uutta ja parempaa».

»No niin», jatkoi Doyce huoahtaen, »samoin kuin tiedän, miten minkin metallin käy missäkin lämpömäärässä ja kuinka kukin kappale muuttuu kussakin puristuksessa, samoin saatan (jos mietin asiaa) arvata, kuinka nämä ylhäiset loordit ja herrasmiehet luultavasti menettelevät tällaisessa asiassa kuin minun on. Jos minulla on päätä ja järkeä, niin ei minulla ole oikeutta hämmästyä sitä, että joudun saman kohtalon alaiseksi kuin kaikki edeltäjäinkin. Minun olisi pitänyt jättää asia sikseen. Olen totisesti saanut kylliksi varoituksia.»

Näin sanoen pisti hän silmälasikotelon taskuunsa ja sanoi Arthur
Clennamille: »Vaikken valita, mr Clennam, osaan kuitenkin tuntea
kiitollisuutta ja vakuutan tuntevani sitä yhteistä ystäväämme kohtaan.
Monet kerrat ja monella tavalla on hän tukenut minua.»

Arthur ei voinut olla katselematta Daniel Doycea nyt seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä. Hän oli pidättynyt toimettomasta napisemisesta, sillä se johtui hänen luonteensa peruspiirteistä ja oman asiansa arvon tunnosta, mutta hän oli vanhentunut, köyhtynyt ja käynyt tuimaksi pitkän ponnistelunsa aikana. Arthurin täytyi ajatella, kuinka siunattu asia olisi, että tämä mies olisi käynyt oppia niiden herrojen luona, jotka hyvyydessään olivat ottaneet kantaakseen isänmaan huolia hartioillaan, ja oppinut, kuinka se ei ole tehtävä.

Mr Meagles oli kuuma ja alakuloinen viiden minuutin ajan ja alkoi sitte jäähtyä ja käydä iloisemmaksi.

»Kas niin, kas niin!» sanoi hän. »Me emme paranna asiaa murjottamalla.
Minne olette menossa, Dan?»

»No, me menemme kaikki takaisin työpajaan tai kävelemme sinne päin», päätti mr Meagles iloisesti. »Eihän mr Clennam säikähdä sitä, että työpaja on Bleeding Heart Yardissa.»

Heidän kävellessään ajatteli varmaan yksi seurasta ja luultavasti useampikin, että Bleeding Heart Yard ei ollut niinkään sopimaton matkan määrä miehelle, joka oli ollut virallisessa kanssakäymisessä ylhäisten loordien ja Barnaclein kanssa — kenties oli heillä lisäksi vielä paha aavistus, että itse Britannia jonakin onnettomana päivänä joutuisi etsimään itselleen asuntoa Bleeding Heart Yardissa, jos se piti verukevirastoa liian suuressa arvossa.

YHDESTOISTA LUKU

Myöhäinen, pilvinen syysyö laskeutui Saône-joen ylle. Virta kuvasti raskaita pilviä kuin tahrainen kuvastin synkässä huoneessa, ja matalat rannat kumartuivat paikka paikoin veden ylle, ikäänkuin olisivat olleet puoliksi peloissaan, puoliksi uteliaita näkemään kuvaisensa siinä. Chalonsin ympärillä leviävä tasanko kulki pitkänä, leveänä, paikka paikoin kasvavien poppelirivien tähden hiukan epätasaisena viivana vihaisenpunaista iltaruskoa kohden. Saône-virran ranta millä oli kosteata, masentavaa, yksinäistä; ja yö pimeni nopeasti.

Chalonsia kohden hitaasti asteleva mies oli maiseman ainoa näkyvä olento. Kain mahtoi näyttää yhtä yksinäiseltä ja hyljätyltä kuin tämä. Hänellä oli selässä vanha lampaannahkainen reppu ja kädessä paksu, kuorimaton sauva, jostakin metsästä katkaistu; hän oli likainen, jalat haavoilla, kengät ja säärystimet kuluneet, hiukset ja parta sukimattomat, hartioille heitetty päällystakki ja muut vaatteet märät sateesta; tuskallisesti ja vaivaloisesti ontui hän eteenpäin, näyttäen siltä kuin pilvet olisivat paenneet häntä, kuin tuuli olisi valittanut hänestä ja ruoho värissyt hänen tallatessaan sitä, kuin vesi olisi hiljaa, salaperäisesti loristen jupissut hänestä ja kuin hän olisi häirinnyt oikullista syysyötä.

Hän vilkaisi milloin oikeaan, milloin vasempaan, äreästi, mutta samalla arasti; ja toisinaan hän pysähtyi, kääntyi ja katseli ympärillensä. Sitten ontui hän edelleen, vaivaloisesti ja jupisten itsekseen:

»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet, jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»

Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.

»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä, missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin kyllä kostaisin teille, lapseni!»

Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.

Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju, sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta, hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon, Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin, että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa. Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.

Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa, tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.

Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.

»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.

»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää sitä?»

»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»

Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.

Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään. Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta vierasta ja juttelivat edelleen.

»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua, »tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti». Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta — varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.

Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.

»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»

»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»

»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin tietysti.».

»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen, mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»

»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi. Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»

Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.

»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä, enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»

Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti tuomitsi.

»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».

Kun hän asetti liemen vieraan eteen, joka nyt kohottautui istuvaan asentoon, katsoi tämä häntä suoraan silmiin; hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien ylle.

»Hyvä!» sanoi ensimmäinen puhuja, »palatkaamme äskeiseen keskustelunaiheeseemme. Jättäen kaiken tämän sikseen, herrat, tiedämme, että Marseillen asukkaat kertovat paholaisen päässeen irti, kun tämä mies oli julistettu vapaaksi syytteestä. Näin tämä puhe sai alkunsa ja sitä se tarkoitti; muuta ei.»

Liemen jälkeen tarjoiltiin matkustajalle lihaa ja sen jälkeen kasviksia. Hän söi kaikki, mikä tuotiin hänen eteensä, tyhjensi viinipullonsa, tilasi lasillisen rommia ja poltteli savukettaan kahvia juodessansa. Virkistyttyään kävi hän ylimieliseksi ja kohteli Päivänkoiton iltaseuraa alentuvaisen ystävällisesti, sekaantuen tavantakaa heidän jutteluunsa, aivan kuin hänen asemansa olisi paljoa korkeampi kuin mitä ulkomuoto osoitti.

Seuralla lienee ollut muita tehtäviä tai kenties tunsivat he alemmuutensa, sillä oli miten oli, he hävisivät vähitellen, ja kun ei muita vieraita tullut sijalle, jättivät he Päivänkoiton uuden herransa ja mestarinsa haltuun. Isäntä kolisteli keittiössään, emäntä istui tyynenä työnsä ääressä ja virkistynyt matkamies istui tupakoiden uunin edessä, lämmitellen repaleisia jalkojaan.

»Rigaud, niin — onko hän herättänyt teidän tyytymättömyytenne vai mitä?»

Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen, huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.

»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte sen?»

»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»

»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa kanssa! Haha!» nauroi vieras.

Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies sittenkään näyttänyt hullummalta.

»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat — miten hänen sitten on käynyt?»

Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.

Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain siveli pörröisiä viiksiä.

Tämä opastaisi hänet yläkertaan. Siellä oli jo toinen matkustaja nukkumassa, uupuneena mennyt aikaisin vuoteeseen; mutta huone oli iso, siinä oli kaksi vuodetta ja tilaa kahdellekymmenelle. Tämän kaiken emäntä sirkutteli selitykseksi, kutsuen sivuovelta tuon tuostakin: »Hoi, mieheni!»

»Mieheni» vastasi viimein: »Tässä olen, vaimoni!» ja ilmestyi heidän luoksensa, kokkilakki päässä, ja valaisi vieraan jyrkkiä ja ahtaita portaita yläkertaan; vieras otti takkinsa ja reppunsa ja toivotti emännälle hyvää yötä kohteliaasti sekä mieluisaa jälleentapaamista seuraavana päivänä. Huone oli avara, lattia karkea ja rosoinen, katto-orret rappaamattomat, ja kummallakin sivuseinällä oli vuode. Täällä »mieheni» laski kädessään olleen kynttilän pöydälle, loi syrjäsilmäyksen vieraaseensa, joka kumartui reppunsa yli, ilmoitti jurosti: »Oikeanpuolinen vuode!» ja jätti vieraansa lepäämään. Olipa isäntä hyvä tai huono kasvoistakatsoja, joka tapauksessa oli hän heti selvillä siitä, että mies oli ruma veijari.

Vieras katseli halveksien hänelle valmistettua siistiä, mutta karkeata vuodetta, istui sen vieressä olevaan rottinkituoliin, veti rahat taskustaan ja laski ne kädessään. »Ihmisen täytyy syödä», jupisi hän itsekseen, »mutta kautta taivaan, huomenna minun on syötävä toisen miehen kustannuksella!»

Hänen istuessaan siinä miettien ja koneellisesti punniten rahoja kourassaan, kuului toisesta vuoteesta niin syvä ja säännöllinen hengitys, että se veti hänen huomionsa sinne päin. Nukkuja oli lämpimästi peitetty ja oli vetänyt päänpuoliset valkoiset uutimet eteen, niin että häntä ei näkynyt; huokuminen vain kuului. Mutta syvä, säännöllinen hengitys, joka jatkui hänen riisuessaan kuluneet kenkänsä ja sääryksensä ja yhä edelleen jatkui hänen heittäessään päähänsä takkinsa ja kaulaliinansa, alkoi aikaa myöten kiihoittaa hänen uteliaisuuttansa ja herätti hänessä halun nähdä nukkujan kasvot.

Ja niinpä valvova matkamies hiipi lähemmä, vielä hiukan lähemmä nukkuvaa matkamiehen vuodetta, kunnes seisoi aivan sen ääressä. Hän ei vielä silloinkaan voinut nähdä nukkujan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt hurstin niiden peitoksi. Koska hengitys yhä jatkui säännöllisenä, ojensi hän hienon, valkoisen kätensä (kuinka petolliselta se näyttikään hiipiessään siinä hänen luotansa!) ja kohotti hiljaa hurstia.

»Kuolema ja kirous!» kuiskasi hän kavahtaen taaksepäin, »Cavallettohan se on!»

Pieni italialainen oli ehkä jo unissaan tuntenut toisen hiiviskelevän läheisyyden, Ja hänen säännöllinen hengityksensä taukosi; hän huokasi syvään ja avasi silmänsä. Aluksi ne eivät olleet hereillä, vaikka olivatkin auki. Hän makasi muutaman sekunnin tyynesti katsellen entistä vankilatoveriaan, mutta hyppäsi sitten yhtäkkiä vuoteestaan huudahtaen hämmästyksestä ja levottomuudesta.

»Hiljaa! Mikä on hätänä? Ole rauhallinen! Minä tässä olen. Tunnetko minut?» huudahti toinen hillityllä äänellä.

Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen eteen.

»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»

John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.

»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen.
Purista herrasmiehen kättä!»

John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.

»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»

John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.

»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä, kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»

John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.

»Hyvä!» huusi Lagnier. »Voisimme olla taas entisessä inhoittavassa luolassa, hei! Kuinka kauan olet ollut sieltä poissa?»

»Minua varoitettiin jäämästä kaupunkiin, minkä tähden läksin sieltä heti, ja sen jälkeen olen lakkaamatta vaihtanut olinpaikkaa. Olen toimitellut yhtä ja toista Avignonissa, Pont Espritissä ja Lyonissa, Rhônella ja Saônella.» Puhuessaan osoitti hän päivettyneellä kädellään kaikki nämä paikat lattialla kuin kartalla.

John Baptist näytti haluavan väistää tätä kysymystä tietämättä miten. »Kautta Bacchuksen!» sanoi hän viimein ikäänkuin pakotettuna myöntymään. »Olen toisinaan ajatellut käydä Pariisissa ja kenties Englannissakin.»

»Cavalletto. Olkoon tämä vain meidän kesken, mutta minäkin olen aikonut lähteä Pariisiin ja kenties Englantiin. Me menemme yhdessä.»

Pieni mies nyökäytti päätänsä ja näytti hampaitaan, mutta ei tuntunut pitävän tätä järjestelyä aivan ylenmäärin toivottavana.

»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä. Sovittu? Liitymmekö yhteen?»

»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä, Lagnier. Muista se. Ei entinen.»

»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan, oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut hänen suunsa kiinni.

»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»

Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti, millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille hän osoitti ystävällistä huomiota.

»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni? Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet, kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»

»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»

Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!» keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin tuotuna.

»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä? Haa! Erinomaista!»

Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta; katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se nyt teki.

»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh! Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»

John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi, ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen, aikoen näin viettää yönsä.

Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin, viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään — ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.

Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.

KAHDESTOISTA LUKU

Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa, missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa, antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille; mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin arvokkaisuudesta.

Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa metallia vasten.

Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua, jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» [Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.], kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa, oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.

Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse, joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja, saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut mainittavan sellaista nimeä.

Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi, oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.

Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa, meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.

Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».

»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.

»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»

Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.

»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja olen teille kiitollinen siitä».

Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti:

»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset luulevatkaan!»

Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi: »Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis poika oli.

»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään. »Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.

Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat uurtaneet vakoja.

»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä». (Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)

»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni, kovin huono onni.»

Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia, joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen, vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova. Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.

»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma», tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut mieheni valittavan työn paljoutta.»

Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen, ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan — mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois valta-asemista.

Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään, palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat kalkin tahrimat.

»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua hiukan kanssanne Dorritin perheestä».

Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä, niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»

Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut kunnia tuntea herraa.

»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».

»Tehkää hyvin ja istukaa taas, sir, ja olkaa tervetullut. ‒ Niin», sanoi Plornish, otti tuolin ja nosti vanhemman lapsen polvelleen, saadakseen siveellistä tukea katselemalla lapsen pään yli vieraaseen, jonka kanssa puhui, »minä olen itse ollut vankilan ovien pahalla puolen, ja sillä tavalla olemme tutustuneet miss Dorritiin. Minä ja vaimoni, me tunnemme molemmat miss Dorritin.»

»Läheisesti!» huudahti mrs Plornish. Hän olikin niin ylpeä tästä tuttavuudesta, että oli herättänyt jonkun verran katkeraa mieltä koko korttelissa suurentaessaan suunnattomaksi sen rahamäärän, jonka tähden miss Dorritin isä oli pantu velkavankilaan. Bleeding Heartia suututti, että hän kehui tuntevansa näin hienoa väkeä.

»Hänen isäänsä minä ensin tutustuin. Ja tutustuttuani häneen, katsokaas — niin, tutustuin hänen tyttäreensä», toisteli Plornish.

»Ah! Hänpä vasta osaa käyttäytyä! Siinä on hieno mies. Ja sellaisen herrasmiehen täytyy vanheta ja harmeta Marshalsean vankilassa! Niin, te ette kenties tiedä» — Plornish alensi ääntänsä ja puhui nurinkurisesti ihaillen siitä, jota hänen olisi pitänyt sääliä ja halveksia — »että miss Dorrit ja hänen sisarensa eivät uskalla ilmoittaa isälleen tekevänsä työtä elatuksekseen. Ei!» vakuutti Plornish ja katseli naurettavan voitonriemuisena ensin vaimoonsa ja sitten ympäri huonetta. »Eivät uskalla ilmoittaa hänelle, eivät uskalla!»

»Vaikken suinkaan ihaile häntä tämän tähden», huomautti Clennam totisena, »niin säälin häntä sydämestäni». Tämä huomautus tuntui herättävän Plornishin ensimmäisen kerran ajattelemaan, että tämä kenties ei ollutkaan mikään erikoisen hieno luonteen piirre. Hän mietti sitä hetkisen ja hylkäsi sen sitten.

»Mitä minuun tulee», jatkoi hän, »niin mr Dorrit on totisesti ollut niin ystävällinen kuin suinkin saatan odottaa. Ystävällisempikin, kun otan huomioon meidän välillämme olevan erotuksen ja välimatkan. Mutta miss Dorritistahan olimmekin puhumassa.»

Mr Plornish poimi viiksistään kalkinmurusen, pisti sen suuhunsa, käänteli sitä kielellään kuin luumurua, mietti, huomasi olevansa kykenemätön selvästi kertomaan asiaa, vetosi vaimoonsa ja sanoi: »Sally, sinähän voit yhtä hyvin selittää, kuinka se kävi, eukkoseni.»

»Miss Dorrit», aloitti Sally tuuditellen vauvaa sylissään ja painaen poskensa pienelle kädelle, joka taas yritti panna hänen pukunsa epäjärjestykseen, »tuli eräänä iltapäivänä tänne mukanaan kirjoitettu paperilappu ja kertoi haluavansa ompelutyötä ja kysyi, tuottaisiko se meille vaivaa, että hän ilmoittaisi osoitteensa tänne». (»Osoitteensa tänne», kertasi Plornish matalalla äänellä, aivan kuin olisi vastaillut kirkossa.) »Minä ja Plornish vastasimme, ettei se tuottanut mitään vaivaa ('Ei mitään vaivaa', toisti Plornish), ja hän kirjoitti osoitteen siihen, niin. Sitte minä ja Plornish sanoimme että: 'Kuulkaas, miss Dorrit', sanoimme me.» ('Kuulkaas, miss Dorrit', kertasi Plornish.) »'Oletteko ajatellut jäljentää ilmoituksen pariin kolmeen kertaan, jotta se nähtäisiin useammassa kuin yhdessä paikassa?' 'En', vastasi miss Dorrit, 'en ole, mutta teen sen'. Hän jäljensi sen nyt, tällä pöydällä ja hienolla käsialalla, ja Plornish vei sen mukanaan työpaikalleen, sillä hänellä oli silloin juuri työtä (Plornish kertasi: 'Silloin juuri työtä'), ja samaten tämän korttelin isännälle; hänen kauttansa juuri mrs Clennam ensin tuli käyttäneeksi miss Dorritia». Plornish toisti: »Tuli käyttäneeksi miss Dorritia», ja mrs Plornish lopetettuaan kertomuksensa oli purevinaan lapsen sormia suudellessaan sen kätöstä.

»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».

»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »Mr
Casby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»

Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli »kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja, jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen punnan asemesta!» Kun ei tämäkään vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet, jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän, niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon asia.» Viimein kun ei tämäkään vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.

»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle, että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen sisarellensakin.»

»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä.
Minä kyllä täytän toivomuksenne.»

»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet, eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»

»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»

»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen, viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä sopivan rahallisen kehoituksen.

Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli, syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa, sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä? Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla. Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi, etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet, jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.

Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi, saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta, pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.

Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan päässyt.

»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä. Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla täytetyistä ruukuista.»

Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan, äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.

Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa, ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan. Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi — yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet; vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.

Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui, riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät, sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta patriarkasta.

Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti, että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan, pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.

Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.

»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun minut äsken ilmoitettiin».

Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän; hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch on kertonut minulle?»

»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime tapaamisemme?»

Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi patriarkallista loistettansa häneen.

»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi olevansa hermostunut.

»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin suruissani.»

»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita. Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri teidän arvoisaa itseänne.»

Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne tuntuivat kätkeytyneen.

»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa, koettelemuksissa, niin.»

Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä mieluummin jäi ilmeettömäksi.

»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku Dorritista äidilleni».

»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli. Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»

Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.

»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut, mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin. Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä olostanne.»

»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»

Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.

Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta parin askeleen päässä Clennamista.

»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse häntä?»

Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni höyrykone.

»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne. »Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.

Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten. Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan; niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat, joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten ominaisuuksien edellä ja asemasta.

Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon, kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.

Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.

Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä, vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa, kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»

Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon. Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora, joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.

»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä (tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen, jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen, tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»

Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään kohdalla.

»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin, jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten, »minä olen kauhea!»

Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja rauhaa.

»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää, eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa, vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että minä olen isän äiti!»

»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita, että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.

Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi, nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.

»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan, että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä eksyn hulluttelemaan».

Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?

»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa, »että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen lahkolainen».

»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa kenenkään kanssa, Flora».

»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen, ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.

»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur! — anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi — millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt maailmaa!»

Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.

»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta, mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä, että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä kuvitella!»

»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä, kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen suhteeseensa. »Finching?»

»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti, kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»

Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin. Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti uudelleen.

»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin, ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»

»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä äänensävystä.

»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea nuoruutemme ja toivomme valossa.»

»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».

»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi, tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen tiedän».

Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.

»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi, »tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»

»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»

»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».

»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut», huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.

»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena, »vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa — tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi, seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»

»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa, että menettelitte aivan oikein.»

»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian, oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».

Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen — sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa, kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.

Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen, surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.

Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut) astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla, patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään, lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava muisto.

Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.

Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden, joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville vesille.

»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista vuokrataloistanne yhteensä.»

Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.

»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»

»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään, jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi vuokriansa.»

»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei kävisi päinsä.»

»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?' Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä, niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut muuta tulosta kuin äänellinen.

»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.

»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja paikan valinnassa, emme ensinkään.»

Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento, joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin, että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä, sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja, jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin mr F:n täti.

Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»

Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa. Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas, mutta johon ei ollut avainta.

Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä, paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:

»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin koirashanhen.»

Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.» Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia. Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi. Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin, luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.

Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä. Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan (se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis höyryämään tiehensä.

Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle, jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan oli puhe.

Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen portviiniä mr F:n tädille?»

»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».

Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako, ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:

Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»

Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.

Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein, että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän, Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän, Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.

Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan, jossa hänen oli helpointa miettiä.

»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa tuntea niitä.»

»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»

»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin», jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat: 'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä, aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»

»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu? Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle, käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän miehen velvollisuus ja tarkoitus.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»

»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin kieppuvan koneen voimalla.

»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»

»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»

»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle olisi hauskaa.»

»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan», ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.

He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa, huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus. Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.

»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin aloittaakseen keskustelun.

»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma, etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»

»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella, ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana, nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»; ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.

»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies, »ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä mitään!»

Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen, sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!» Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä. Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.

»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.

»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»

»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä juotan teitä.»

He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella. Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.

»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän paljon parempi olla.»

»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.

Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän pahasti vahingoittunut?»

»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».

Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että lääkärin kättä moneen kertaan.

»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea. Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle niin mielenkiintoisella tavalla.

»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»

Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta — ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin, kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti annettaisiin sairaalle hänen herättyään.

Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin Snow Hillin ja Holbornin kautta.

Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.

Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.

Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän tunsi sen.

Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä, ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.

Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa, vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen paistavan muiden polulle.

Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin asteittain ja häviän elämästä!»

Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.

»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä, alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta, muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä minulla siitä on tallella?»

Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:

NELJÄSTOISTA LUKU

Arthur nousi kiireesti ja näki hänen seisovan ovella. Tätä kertomusta on toisinaan katseltava pikku Dorritin silmin, ja ja alamme nyt katselemalla siten Arthur Clennamia.

Pikku Dorrit näki hämärän huoneen, joka hänestä näytti avaralta ja komeasti sisustetulta. Kirjavat mielikuvat ja käsitykset Covent Gardenista tekivät huoneen pikku Dorritin silmissä hämärämmäksi kuin se olikaan, kun hän arkana katseli sitä ovelta: mielikuva liehittelevästä Covent Gardenista mainioine kahviloineen, joissa herrasmiehet, kultakirjaiset takit yllä, miekat vyöllä, riitelivät ja ottelivat kaksintaisteluissa; mielikuva kalliista Covent Gardenista, jossa kukat talvella maksoivat guinean kappale, ananashedelmät guinean naula, herneet guinean puoli litraa; mielikuva kiehtovasta Covent Gardenista suurenmoisine teattereineen, jossa näyteltiin ihania näytelmiä komeasti puetuille naisille ja herroille ja joka ikiajoiksi pysyi kaukana Fanny raukan ja setä raukan ulottuvilta; mielikuva toivottomasta, kurjasta Covent Gardenista luolineen ja holveineen, joissa kurjat, repaleiset lapset, joiden lauman läpi hän juuri oli kulkenut, livahtelevat ja piileksivät kuin rotanpoikaset, eläen ruuanjätteistä, painautuen yhteen lämpimikseen ja paeten takaa-ajajiaan (pitäkää silmällä rottia, sekä poikasia että täysikasvaneita, kaikki te Barnaclet, sillä Jumalan edessä ne nakertelevat ja kalvavat teidän perustuksianne ja pudottavat kerran katon teidän päähänne!); mielikuva kirjavasta, monisärmäisestä Covent Gardenista, jossa oli sekaisin menneen ajan ja nykyhetken mysteeriota ja taruja, rinnakkain ylellisyyttä ja puutetta, kaunista ja rumaa, ihania maalaispuutarhoja ja likaisia katuojia.

Herrasmies, jota hän tuli tapaamaan, istui ensin tuolissa sammuneen valkean ääressä ja kääntyi sitten ihmeissään katsomaan häneen. Tumma totinen herrasmies, joka hymyili niin miellyttävästi, joka oli niin vilpitön ja hienotunteinen käytöksessään ja jonka vakavuus muistutti hänen äitiänsä, kuitenkin niin, että tämä oli ankaran vakava, mutta poika lempeän vakava. Nyt hän katseli ovesta tullutta tarkkaavin ja tutkivin silmin, joiden edessä pikku Dorrit aina oli painanut katseensa maahan, kuten hän nytkin teki.

»Sanoin pikku Dorrit, sir, valmistaakseni teitä, sillä tiesin, että kovin hämmästyisitte!»

Tämä, joka otaksui, että hänen tuloansa oli kylliksi valmistettu hänen nimensä mainitsemisella, astui nyt sisään porstuasta, leveästi hymyillen. Hän tukahutti kuitenkin heti tämän mielenilmauksen ja muuttui jäykän juhlalliseksi.

»Ja minulla ei ole valkeata takassa», pahoitteli Clennam. »Ja te olette —» Hän oli sanomaisillaan »kovin ohuesti puettu», mutta keskeytti sen, koska siihen olisi sisältynyt viittaus hänen köyhyyteensä, ja sanoi sen sijaan: »Ja nyt on kovin kylmä.»

Siirtäen tuolin, josta äsken juuri oli noussut, lähemmäksi uunia, istutti hän vieraansa siihen; sitte toi hän kiireesti puita ja hiiliä, latoi ne uuniin ja viritti valkean. »Teidän jalkanne on kuin marmoria, lapseni»; hän oli sattunut koskettamaan sitä ollessaan polvillaan virittämässä valkeata; »siirtäkää se lähemmäksi tulta». Pikku Dorrit kiitti häntä hätäisesti. Se oli kyllä lämmin, aivan lämmin! Clennamin sydäntä vihlaisi, kun hän huomasi pikku Dorritin koettavan piilottaa ohutta, kulunutta kenkäänsä.

Pikku Dorrit ei hävennyt huonoja kenkiänsä. Clennam tunsi hänen tarinansa, eikä syy ollut siinä. Mutta pikku Dorrit pelkäsi, että hän mahdollisesti moittisi hänen isäänsä, jos hän näkisi ne, että hän kenties saattaisi ajatella: »Miksi isä tänään söi päivällistä ja jätti pienen tyttärensä kylmien katukivien armoille!» Hän ei suinkaan pitänyt sellaista ajatusta oikeana, hän tiesi vain kokemuksesta, että ihmiset toisinaan erehtyivät sillä tavalla. Sekin oli yksi puoli hänen isänsä onnettomuudessa.

»Ennenkuin sanon muuta», aloitti pikku Dorrit, istuen kalpean takkavalkean edessä ja kohottaen taas katseensa kasvoihin, jotka sopusointuisine, mielenkiintoa, sääliä ja suojelemisen halua heijastavine ilmeineen olivat hänelle kaukainen, miltei käsittämätön arvoitus, »tahdon kertoa teille jotakin, sir».

Vieno pahan mielen varjo levisi hänen kasvoilleen, kun Clennam niin usein sanoi häntä lapseksi. Hän ihmetteli, että toinen huomasi sen tai että hän kiinnitti huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin; mutta Clennam jatkoi heti:

»Tarvitsin sydämellisen puhuttelusanan enkä keksinyt muuta. Koska äsken juuri annoitte itsellenne sen nimen, jota he käyttävät teistä äitini luona ja jonka nimisenä minä aina ajattelen teitä, niin sallikaa minun sanoa teitä Pikku Dorritiksi.»

Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi tytärtään.

»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä herrasmiestä täydestä sydämestäni!»

Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin, niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa, kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin — mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle, etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin, että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä muulla tavalla kiittää.»

Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin! Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»

»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään, »teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».

»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»

»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin; ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä, niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana teeskentelin lähteväni kutsuihin.»

Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti tulkitsi, että heti vastasi siihen.

Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»

Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä, heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä. Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan, vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.

»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.

»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton. Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja kun näin valoa ikkunassa —»

Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa. Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut häntä ystävän ja suojelijan tavoin.

»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille, jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös. Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en milloinkaan saa —»

»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.

»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»

»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän, miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.

Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.

»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia. Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»

»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se on aina kallellaan».

Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien:

»Ei ensinkään. Hän on aivan samanlainen kuin ennen. Arvelin, olisiko minun ehkä parempi kertoa hänelle koko tarinani. Arvelin, pitäisikö minun — tarkoitan, tahtoisitteko te, että kertoisin hänelle. Arvelin», sanoi Pikku Dorrit katsoen häneen apua anovasti ja luoden sitte vähitellen silmänsä alas, kun Clennam katsoi häneen, »tahtoisitteko te neuvoa minua, mitä minun olisi tehtävä».

»Pikku Dorrit», sanoi Clennam, ja nämä sanat alkoivat heidän välillään jo vastata tuhansia ystävällisiä sanoja, riippuen siitä, millä äänensävyllä ja missä yhteydessä ne lausuttiin, »älkää tehkö mitään. Tahdon hiukan puhua vanhan ystäväni mrs Afferyn kanssa. Älkää tehkö mitään, Pikku Dorrit — muuta kuin virkistäytykää sillä, mitä tässä on. Pyydän teitä tekemään mielikseni.»

»Kiitos, mutta minun ei ole nälkä. Eikä», vastasi Pikku Dorrit, kun
Clennam ystävällisesti työnsi lasin hänen eteensä, »janokaan. — Ehkä
Maggy haluaisi jotakin, luulisin.»

»Pistämme hänen taskuihinsa kaiken tämän sitten», sanoi Clennam; »mutta ennenkuin herätämme hänet, puhukaamme siitä kolmannesta asiasta».

»Se kuuluu kyllä oudolta. Tuskin tiedän, kuinka voin sanoa sen. Älkää pitäkö minua itsepäisenä ja kiittämättömänä», pyysi Pikku Dorrit ja kiihtyi taas entistä enemmän.

»En, en, en. Uskon varmasti, että se kuuluu luonnolliselta ja oikealta.
En luule käsittäväni sitä väärin, olkoon se mitä hyvänsä.»

»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja ilmoititte tulevanne huomenna.»

»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion pyytää, ettette tekisi».

»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin antakaa minun pyytää sitä teiltä.»

»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte saada hänestä paremman käsityksen.»

Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären toivomusta pyhänä.

»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä, millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».

»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää, älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»

»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja olen hänestä ylpeä».

Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista; Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu saattoi saada.

»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»

»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia teidän mennä yksin.»

»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.

Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi, että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt, Maggy?»

»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen tuomiokirkon kuoro.

Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä, heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.

Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.

»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia aamuun saakka.»

Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni. Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»

Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan. »Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä portintankoa, »eikä kaipaa minua!»

Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen, ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi: »Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte paikalleen.

Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani», lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa, pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen tanssi.

»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi öristä ja tahtoi nousta kävelemään.

Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan, olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä, siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon, säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».

Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän jäljessään.

Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista musikaalista sointuakin.

»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa vastausta.

»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä aiotte tehdä lapselle?»

»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä (eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä värisevää, kylmää kätöstä?»

Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni», pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».

»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä pelkää teitä.»

»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole äitiä?»

»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»

»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos olisin lapsi.»

»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin, ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen riensi hän tiehensä.

Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa, aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.

He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.

Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki, jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.

»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.

Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.

»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».

»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»

»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin aikaisin?»

»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen avaamista.»

»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita, muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»

Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette», sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär. Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»

»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit avataan. Minä herätän teidät.»

»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle, johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen, vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»

Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen salaperäisistä valkeista lehdistä.

Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut, joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana sarastaessa.

VIIDESTOISTA LUKU

Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut. Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.

Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa. Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen, mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan, aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.

Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka, kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt! Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta, aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?

Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä, joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa, piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.

Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:

Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös, tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.

Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi kuunnellakseen, mistä he puhuivat.

»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr
Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»

Mrs Flintwinch uneksi seisovansa oven takana, joka oli hiukan raollaan, ja kuulevansa selvästi, että hänen miehensä sanoi nämä kopeat sanat emännällensä.

»Flintwinch», vastasi mrs Clennam tavallisella voimakkaalla, syvällä äänellään, »teissä asuu vihan paha henki. Olkaa varuillanne.»

»En pidä väliä, onko niitä yksi vai kokonainen tusina», vastasi mr Flintwinch, äänensävyllään selvästi vihjaten, että suurempi lukumäärä oli todennäköisempi. »Jos niitä olisi viisikymmentä, niin ne sanoisivat kaikki: 'Älkää tulko puhumaan minulle joutavuuksianne, en siedä sitä teiltä.' Minä pakottaisin ne sanomaan niin vasten tahtoaankin.»

»Mitä minä sitten olen tehnyt, te häijy ihminen?» kysyi toinen voimakkaalla äänellään.

»Älkää panko suuhuni sanoja, joita en tarkoita», intti Jeremiah, pitäen sitkeän ja jäykän itsepintaisesti kiinni kuvaannollisesta sanonnastaan. »Minä tarkoitan, että olette hyökännyt kimppuuni.»

»En tahdo kuulla sitä!» huusi Jeremiah. »Te hyökkäsitte minun kimppuuni.»

»No, minä hyökkäsin teidän kimppuunne sitten, senkin pahansuopa ihminen» (Jeremiah hihitti saatuaan toisen pakotetuksi hyväksymään hänen lauseensa), »koska tuona aamuna puhuitte Arthurille turhan selvin sanoin. Minulla on oikeus valittaa siitä melkein kuin jos olisitte pettänyt luottamukseni. Ette tietysti tarkoittanut tehdä niin —»

»En tahdo kuulla sitä!» keskeytti uppiniskainen Jeremiah ja viskasi myönnytyksen takaisin sen tekijälle. »Kyllä minä tarkoitin.»

»Minun kai on annettava teidän puhua vain itseksenne, jos niin haluatte», vastasi mrs Clennam hetken vaitiolon jälkeen, joka tuntui olevan suuttumuksen kyllästämä. »Minun on turha puhua kiivaalle ja itsepäiselle vanhalle miehelle, joka on päättänyt olla kuulematta minua.»

»En tahdo kuulla tuotakaan teiltä», vastusti Jeremiah. »En ole päättänyt mitään sellaista. Sanoin, että tahdoin todella tehdä niin. Tahdotteko tietää miksi tein niin, te kiivas ja itsepäinen vanha nainen?»

»Huomaan, että te vain annatte minulle takaisin omat sanani», totesi toinen, taistellen suuttumustaan vastaan. »Tahdon.»

»No kuulkaa siis. Sentähden, että te ette puolustanut hänen isäänsä hänen edessään, kuten teidän olisi pitänyt tehdä. Sentähden, että ennenkuin rupesitte kiukuttelemaan omasta puolestanne, vaikka olette —»

»Vaiti, Flintwinch!» huusi mrs Clennam muuttuneella äänellä, »voisitte mennä liian pitkälle.»

Vanha mieskin arveli, että niin voisi käydä. Syntyi taas hiljaisuus, ja hän oli vaihtanut paikkaa huoneessa, kun hän taas puhui, nyt lempeämmin:

»Aion kertoa teille, miksi tein niin. Sentähden, että mielestäni teidän olisi pitänyt puolustaa Arthurin isää ennen kuin puolustitte itseänne. Arthurin isää! Minä en erikoisesti rakastanut Arthurin isää. Palvelin Arthurin isän setää tässä talossa, kun Arthurin isä ei ollut paljoa minun yläpuolellani — oli minua köyhempikin rahojen puolesta — ja kun hänen setänsä olisi voinut määrätä minut perillisekseen yhtä hyvin kuin hänet. Hän näki nälkää vierashuoneessa ja minä näin nälkää keittiössä; siinä meidän asemamme pääasiassa erosivat toisistaan; meidän välillämme ei ollut juuri muuta kuin hengenvaaralliset portaat. En milloinkaan liittynyt häneen siihen aikaan; en muuten tiedä erikoisesti liittyneeni häneen mihinkään aikaan. Hän oli epävarma, päättämätön olento, jota nuorena oli peloitettu niin, ettei hänelle jäänyt muuta jäljelle kuin orpo elämänsä. Ja kun hän nai teidät, jonka hänen setänsä oli valinnut hänelle, näin ensi silmäyksellä teistä (olitte kaunis nainen siihen aikaan), kumpi ottaisi ohjakset käsiinsä. Siitä hetkestä saakka luotitte vain omaan voimaanne. Tehkää niin nytkin. Älkää turvautuko kuolleeseen.»

»Mutta teillä oli halu tehdä niin, jos minä olisin suostunut», ärisi Jeremiah, »ja siitä syystä te hyökkäsitte kimppuuni. Ette voi unohtaa sitä, etten minä alistunut ja suostunut. Otaksun teidän ihmettelevän, että minä katson kannattavan vaatia oikeutta Arthurin isälle? Vai mitä? On yhdentekevää, vastaatteko vai oletteko vastaamatta, sillä minä tiedän teidän ihmettelevän sitä, ja itsekin tiedätte sen. Kuulkaa siis, kuinka asian laita on. Olkoon, että olen luonteeltani hiukan omituinen, mutta se kuuluu luonteeseeni, etten voi sallia kenenkään saada tahtoansa täydellisesti läpi. Te olette päättäväinen nainen ja älykäs nainen, ja kun näette päämäärän edessänne, ei mikään voi estää teitä saavuttamasta sitä. Kukapa tietäisi sen paremmin kuin minä?»

»Ei mikään estä minua saavuttamasta sitä, Flintwinch, jos omatuntoni hyväksyy sen. Lisätkää tämä.»

»Jos omatuntonne hyväksyy sen? Sanoin, että te olette päättäväisin nainen maan päällä (tai tarkoitin sitä), ja jos olette päättänyt, että omatuntonne hyväksyy sen, mitä teillä on tekeillä, niin se tottelee.»

»Ihminen! Tämä kirja on omantuntoni ohjeena», huusi toinen ja iski, päättäen sanoja seuraavasta läiskäyksestä, käsivartensa koko voimalla pöytään.

»Älkää huoliko siitä nyt», vastasi Jeremiah tyynesti, »emme käy siihen kysymykseen käsiksi tällä kertaa. Kuinka lieneekin, niin ajatte aina aikeenne perille ja kaikki muu saa väistyä tieltä. Mutta minä en tahdo väistyä. Olen ollut uskollinen teille, olen hyödyttänyt teitä ja olen kiintynyt teihin. Mutta en voi suostua, en tahdo suostua, en ole milloinkaan suostunut enkä aio milloinkaan suostua hukkumaan teihin. Nielaiskaa joku muu, kernaasti minun puolestani. Luonteeni omituisuuksiin kuuluu, etten tahdo joutua elävänä niellyksi.»

Ehkäpä tämä juuri oli alkujaan ollut syynä siihen, että he niin hyvin ymmärsivät toisiaan. Huomattuaan mr Flintwinchissä tällaista luonteenlujuutta katsoi mrs Clennam kenties kannattavan liittoutua hänen kanssaan.

»Jo on puhuttu tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi tästä asiasta», päätti hän synkästi.

»Niin, ellette uudelleen hyökkää kimppuuni», vastasi itsepäinen
Flintwinch; »muuten voitte odottaa saavanne kuulla siitä taas».

Mistress Affery uneksi, että hänen herransa ja miehensä alkoi kävellä edestakaisin huoneessa ikäänkuin tyynnyttääkseen kiukkuansa ja että hän itse juoksi tiehensä, mutta että, kun hän jonkun aikaa oli seisonut kuunnellen ja vapisten eteisessä eikä Jeremiahia kuulunut tulevaksi ulos huoneesta, hän hiipi takaisin portaita ylös, kuten äskenkin kummitusten ja uteliaisuuden ajamana, ja kyyristyi taas oven taakse.

»Olkaa hyvä ja sytyttäkää kynttilä, Flintwinch», sanoi mrs Clennam, nähtävästi pyrkien takaisin heidän tavalliseen keskustelusävyynsä. »Teen aika on kohta käsissä. Pikku Dorrit tulee ja tapaa minut pimeässä.»

»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»

»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle? Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»

»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan. Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan (vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti vastausta.

»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»

»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?» huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.

Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat' toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.

»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla, joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen sisältöön, »missä hän asuu?»

»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.

»Jos olisin tahtonut, niin kai minä sen jo tietäisin. Oksinhan minä päivänä hyvänsä voinut kysyä häneltä sitä.»

Mr Flintwinch veti syvään ja merkitsevästi henkeään ja sanoi sitte painokkaasti taas: »Sillä minä olen sattumalta — huomatkaa: sattumalta — päässyt asian perille.»

»Asukoonpa hän missä hyvänsä», sanoi mrs Clennam kovalla, yksitoikkoisella äänellä ja selvästi erotellen joka sanan, aivan kuin lukisi ne erillisistä metallipaloista, yhden erältään, »niin hän on pitänyt sen salassa, ja minä en aio milloinkaan riistää häneltä sitä salaisuutta».

»Ehkäpä oikeastaan ette tahtoisikaan tietää sitä?» arveli Jeremiah, ja hän sanoi sen irvistäen, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen suustaan yhtä vääntyneinä ja kieroina kuin hän itsekin oli.

»Flintwinch», sanoi hänen emäntänsä ja yhtiökumppaninsa, leimahtaen äkkiä niin tarmokkaaksi, että Affery hämmästyi, »miksi ärsytätte minua? Katselkaa ympärillenne täällä. Jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani näiden ahtaiden seinien sisällä — ei silti, että valittaisin kärsimyksistäni; te tiedätte, etten milloinkaan valita jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta vankeudestani tässä huoneessa, että samoin kuin olen osaton kaikesta hauskasta, mikä voisi tuottaa vaihtelua, saisin myös pysyä erossa sellaisista asioista, joista en halua tietää mitään, niin miksi te, juuri te, ette soisi minulle tätä lohdutusta?»

»Älkää sitten sanoko mitään muuta. Älkää sanoko muuta. Antakaa Pikku Dorritin pitää salaisuutensa älkääkä tekään ilmaisko sitä minulle. Antakaa hänen tulla ja mennä, huomaamattomana ja rauhassa kyselyiltä. Antakaa minun kärsiä ja suokaa minulle se vähäinen helpotus, mikä on tilani seurauksena. Onko se niin suuri, että teidän on syytä ahdistaa minua kuin paha henki?»

»Minä olen vastannut siihen. Kas niin, älkää sanoko muuta. Älkää sanoko muuta.» Nyt kuului pyörätuoli liikkuvan lattialla, ja Afferyn kello soi kiivaasti.

Affery, joka tällä kertaa pelkäsi miestään enemmän kuin keittiössä kuuluvaa salaperäistä ääntä, hiipi tiehensä niin hiljaa ja nopeasti kuin suinkin voi, riensi keittiönportaita alas melkein yhtä kiireesti kuin oli juossut niitä ylös, istui äskeiselle paikalleen takan eteen, kokosi helmansa ympärilleen ja heitti viimein esiliinan päänsä peitoksi. Sitten kello soi uudelleen ja taas uudelleen ja jatkoi yhä soimistaan; mutta huolimatta näistä vaativista kutsuista istui Affery yhä esiliinansa takana koettaen tointua.

Viimein tulla laahusti mr Flintwinch portaita alas eteiseen, koko ajan mutisten ja kutsuen: »Affery, vaimo!» Afferyn istuessa yhä esiliinansa takana hän tulla kompuroi keittiönportaita alas, kynttilä kädessä, haparoi hänen luoksensa, nykäisi esiliinan hänen päänsä päältä ja herätti hänet.

»Mitä sinä olet tehnyt, vaimo?» kysyi Jeremiah. »Sinua on soitettu, lukemattomia kertoja.»

Muistaen vaimonsa entisiä samanlaisia yrityksiä toi mr Flintwinch kynttilän niin lähelle hänen päätänsä kuin olisi aikomus sytyttää eukko tuleen keittiön valaisemiseksi.

»Etkö sinä tiedä, että nyt on hänen tee-aikansa?» kysyi hän irvistäen ilkeästi ja potkaisten mrs Afferyn tuolin jalkaa.

»Jeremiah? Tee-aikako? En tiedä, mikä minulle tuli. Mutta tunsin kauheata huimausta, Jeremiah, ennenkuin aloin — uneksia, niin että se varmaan oli sitä.»

»Kuulin sellaista outoa ääntä, Jeremiah, ja kummallista liikehtimistä.
Täällä keittiössä — juuri täällä.»

Jeremiah kohotti kynttiläänsä ja katseli mustunutta kattoa, laski sen alas ja katseli kosteita lattiakiviä, kääntelehti kynttilä kädessä ja katseli likaisia tahraisia seiniä.

Mrs Affery pudisti jokaiselle sanalle kieltävästi päätänsä. »Ei, Jeremiah, olen kuullut ja kokenut sitä ennen, yläkerrassakin ja kerran portaissa, kun olin iltaselle tulossa hänen huoneestaan meidän huoneeseemme — kahinaa ja jonkinlaista väräjävää kosketusta takanani.»

»Affery, vaimoni», sanoi mr Flintwinch julman näköisenä, pistettyään nenänsä lähelle rouvan suuta, koetellakseen, tuoksahtaisiko se väkeville, »ellet nyt kiireesti toimita teetä, eukko, niin saat tuntea kahinaa ja kosketusta, joka lennättää sinut keittiön toiseen päähän».

Tämä ennustus elähdytti mrs Flintwinchin kiirehtimään ja rientämään mrs Clennamin huoneeseen. Mutta kaiken tämän jälkeen alkoi hän olla yhä varmempi siitä, että tässä synkässä talossa jotakin oli hullusti päin. Tästä alkaen ei hän milloinkaan hämärän tultua tuntenut olevansa turvassa siellä eikä milloinkaan kulkenut portaissa pimeässä peittämättä päätänsä esiliinalla, jottei näkisi mitään.

Näiden aavemaisten tuntemusten ja kummallisten unien vaikutuksesta joutui mrs Flintwinch tänä iltana levottomuuden ja pelon tilaan, josta tämä kertomus ei tiedä hänen pitkiin aikoihin tointuvan. Kaikkien hänen uusien kokemustensa ja huomioittensa epämääräisyys ja hämäryys samoin kuin häntä ympäröivien olojen salaperäisyys tekivät hänetkin salaperäiseksi muille; ja hän kävi muille yhtä käsittämättömäksi kuin talo ja mitä siinä tapahtui oli hänelle itsellensä.

Hän ei vielä ollut valmistanut mrs Clennamin teetä, kun ovelta kuului hiljainen koputus, jollainen aina ilmoitti Pikku Dorritin tulon. Mrs Affery katseli Pikku Dorritia, kun tämä riisui yksinkertaisen päähineensä eteisessä, ja mr Flintwinchiä, joka siveli leukojaan tarkastellen äänettömänä tyttöä, ja näytti odottavan tästä joitakin ihmeellisiä seurauksia, jotka pelästyttäisivät hänet järjiltään tai räjäyttäisivät heidät kaikki kappaleiksi.

Kun tee oli juotu, kuului toinen koputus, joka ilmoitti Arthurin saapuneen. Mrs Affery meni laskemaan hänet sisään, ja Arthur sanoi tullessaan eteiseen: »Affery, olipa hyvä, että te -tulitte avaamaan. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.»

Affery vastasi paikalla: »Jumalan tähden, älkää kysykö minulta mitään, Arthur, olen puolikuollut säikähdyksestä ja loput minusta on kuolemaisillaan unien tähden. Älkää kysykö minulta mitään! Kaikki on mullin mallin minun päässäni!» — ja hän syöksyi samassa tiehensä eikä lähestynyt häntä enää.

Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa, josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle, aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.

Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:

Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan: »Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy! Olet taas uneksinut!»

KUUDESTOISTA LUKU

Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.

Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden. Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.

Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista, palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä, myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet liikkuivat.

Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa. Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies — työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.

»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»

»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan, joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä, sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»

»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.
Mitä kuuluu, mr Clennam?»

»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa, »että meillä on sama päämaali, mr Doyce».

He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa, nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään, jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua. Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan. Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin, jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla. Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.

»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr
Doyce», sanoi Clennam.

»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen seuraukset.»

»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»

»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt rohkeuttanne».

»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin», vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi hartioilleen osan liikehuolista.

»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen, pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole liikemieheksi, tiedättekös».

»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa, tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».

Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun, sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.

»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden, niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä — asiansa on puhua tästä eikä minun.»

»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt, kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse», sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»

Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta — rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena, tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin — ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista laatua.

Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella, ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena, milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia. Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te, ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»

Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.

»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon — matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain? Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»

»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam katsellen ympärilleen.

»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas. Meitä oli siellä hauska seura.»

Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.

»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne, ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta. Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä, kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne, Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi, että olemme iloisia siitä.»

»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam, mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen Välimerta».

»Ah!» vastasi mr Meagles. »Siinä oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos. joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons' ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»

Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin, hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.

Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä (tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja; sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa, Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja, maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia, Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita, oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi. Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan hänen huomautustaan.

Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista varten ja rahalapio.

»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta rastaasta.»

Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat vauvoja silloin.»

»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.
Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»

»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?» kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.

»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän kuvanne».

»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään. »Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi on Pet.»

Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden rumuudeksi.

»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»

»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä, tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».

»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se miellyttää minuakin.»

Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen, vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua Petiin.

Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään, vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen, muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha. No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.

Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?

Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.

Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa. Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei sallisi itsensä rakastua Petiin.

Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa. Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan näin hyvin.

»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»

Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.

»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?
Missä?»

Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan: »Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon lähellä.»

»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen menneen kirkkoon.»

»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi.
Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»

Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään, eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.

»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä miss
Wade kirjoitti minulle?»

»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».

»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoi
Tattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»

»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen — laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»

»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi», hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa, ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»

»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»

Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle, koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos huoneesta.

»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen, »siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää. Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram, laske viiteenkolmatta'.»

Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä, jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»

Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla, täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa, ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa), ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä, ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa oppineen lääkärin tutkielmasta.

Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään lopullisesta päätöksestä.

Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa, ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea, Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.

Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta. Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi, sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.

»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»

»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».

»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja varoinani toiseen tehtävään.»

»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää, vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»

»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.

»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»

»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne, ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»

»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles, »ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»

»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille asiasta.»

»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä; hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää yötä!»

Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies, joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.

Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen menettelyänsä, kenties.

»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme, että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»

Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.

Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja odotti ylipääsyä.

Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu, kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai hävittävät jonkun tunteettoman esineen.

Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan, joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä, valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.

»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»

Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa, Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan, hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa. Clennam oli iloinen päästyään heistä.

Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.

»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.

»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja sipsutteli tiehensä.

»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»

Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry Gowania kohtaan.

»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli ylistänyt huvilaa.

»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin olisin suonut teidän näkevän sen.»

Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen kohteliaisuudestaan.

»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»

Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!

Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli luullut Petin esiintyvän sellaisena!

Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin, että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.

Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.

Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin, lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.

»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille nyt kuuluu?»

»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.

»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi tarkkaavaksi.)

»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.) »Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»

»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»

»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti; he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin, ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»

»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen veljenpoika.»

»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa, Gowan. Niin juuri on asia.»

»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä täti.»

»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena. »Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»

Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa virkkamatta.

»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin ja paras toveri maailmassa.»

Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki, jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia, miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä, maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa, erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni, kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.

Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti; ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui, että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.

Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä, katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa, mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli vaikea ymmärtää.

Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä ikkunan ääressä.

»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he ovat kotona.»

»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».

Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen, nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen, johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa, mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena, hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä. Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi, kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen, vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut. Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan, miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei voinut saavuttaa.

Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena sunnuntai-iltana ja myöhemmin.

Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.

Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään, joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:

»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt sellaista miestä.»

»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi tahtovansa tietää jotakin!»

Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles (joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen. Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen vieraanaan.

Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa. Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita, mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen, olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.

Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi, muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja tiedustella jotakin.

Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!

Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta. Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.

Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen, koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen, mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen kilpailijansa.

»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.

Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli jotakin sanottavaa tähän asiaan.

»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna», huomautti Clennam taas.

Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi hitaasti:

»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille, toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti (kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»

»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta toiseen.

»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa. Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu. Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä. Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän, kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»

Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta, kun ei Clennamkaan mitään kuullut?

Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana, alakuloisena. Oli kyynelten yö.

Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.

Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon ostajia vankilan asukkaiden joukossa.

Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä tästä ilmavasta tähystyspaikasta.

Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!» Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.

Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua. Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu. Runollinen, ylevä, uskollinen.

Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen, että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija! Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli, jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää. Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava kirjoitus: »Pyhitetty John Chiveryn muistolle. Oli kuusikymmentä vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt, siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»

Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä — olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä — ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat, jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn) mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen. Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi. Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.

Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa, jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä. Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta, joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin, ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten; heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»

Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli. Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui, mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä — hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana, mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.

Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa, yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka. Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.

Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina, syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova. Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.

Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.

»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. Hänen isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty vastaanottoa varten.

»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.

»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»

»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»

»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»

»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»

»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on sanottava hyvästi nyt, sir.»

»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti, »älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»

Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»

Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella. Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.

Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.

Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan, ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein, nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te! Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»

Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John! Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.

»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»

»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin todella olevanikin.»

»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»

Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä, isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.

»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua kaikin puolin rakastettavasti.»

Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka voit, kuinka voit tehdä niin!»

Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa, mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta kiirehti sitte hänen jälkeensä.

»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»

Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku
Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»

Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi, koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi, välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin — otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.

»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä, enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea ja kaikkea hyvää.»

Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta, että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta Johnia.

»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa teille jotakin. Saanko sanoa sen?»

Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas, silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta mitään.

»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa, niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet, jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»

Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta. Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.

»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää, niin pyydän teitä, älkää sanoko».

»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että ajattelette näin eikä kuten ennen.»

Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.

»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona, vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen suojaton ja yksin.»

Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi erikoisesti muistuttaa tätä?

»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin; teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme, enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma siitä.»

Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.

»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä, että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»

Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti hän itkemään.

»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,
John. Jumala siunatkoon teitä!»

Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut ylen raskas ja mielensä murheinen.

Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:

»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle, joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa — tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa, sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen, hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa; tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen nähtävyys.

He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä. Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut, sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.

Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana, hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.

Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten. Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa, mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä merkillisenä nähtävyytenä.

»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,
Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»

»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»

»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»

Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi hänet siihen.

»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».

»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»

»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet minua», selitti Frederick.

»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»

»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa, lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»

Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin, niin, niin.»

»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken, eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»

»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»

Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.

Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan. Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen olevan läheisyydessä.

Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi hyvin.

Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen vointiaan tiedusteleville.

»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli todella hienon näköinen.»

Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.

»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr
Frederick lähtee?»

»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää yötä, rakas Frederick!»

Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.

»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.) Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua hevosten jalkoihin.)»

Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide tarttui muihinkin huoneessa oleviin.

Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei, päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia — hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä — siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies, erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies, vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.

Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä, ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.

Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä. Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?

Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja sekavasti.

»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm — hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat, olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».

Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.

»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut. Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala, jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»

Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien sanojensa merkitystä.

»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi — tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili — kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä — sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä — tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään, sitä en ymmärrä —»

Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa, ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä varassa.

Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti, teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon epäjohdonmukaisesti.

»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja, nöyryytetty olento!»

»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.

»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»

»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.

»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille! Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä, aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»

»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»

»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.

»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä!
Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»

Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen vaimeni surkeaksi vikinäksi.

»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat, että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat: 'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän kerran on poissa?»

Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.

Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.

Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien nälkävuosien kestäessä.

Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean siveysopillisten menojen ohjaajana.

Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi varoja siihen.

Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.

Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»

Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa, ja istua täällä luonasi.»

»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»

Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin ja kysyi, kuka siellä oli.

»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat hänessä silloin.

»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»

»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»

»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän kyllä.»

»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi — ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta tahdosta ja nurkumatta.»

Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa, että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa, viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.

Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta, näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.

Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä. Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi, oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi, anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman, suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»

Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita. Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»

KAHDESKYMMENES LUKU

Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä. Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää, tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut ensiluokkainen ivarunoilija.

Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet), kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.

Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.

Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita. Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina aavemaisimmassa upeudessa.

Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla, sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen (noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»

Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli, että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.

Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle, omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä, maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia, jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta — ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta. Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi, pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi: »Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel askeleelta soiton ja tanssin ääntä.

Viimein saapuivat he pölypilveen, jossa joukko ihmisiä sekaisin hyppeli ja liikkui ja jossa näkyi sellainen käsittämätön sekamelska hirsiä, orsia, tiilimuureja, nuoria, rullia, sellainen kaasuvalon ja päivänvalon sekoitus, että olisi voinut luulla joutuneensa katsomaan luomakunnan kudosta nurjalta puolen Pikku Dorrit, yksin jääneenä ja saaden survaisuja joka hetki, oli ihan sekaisin, kun hän kuuli sisarensa äänen.

»Tahdoin tavata sinua, Fanny kulta, ja koska minun on huomenna oltava työssä koko päivä ja tiesin sinun olevan kiinni tänään koko päivän, niin arvelin —»

»Mutta ajattele, että sinä tulit tänne, Amy. Enpä olisi uskonut!» Toivottaen sisarensa näin vähemmin ystävällisesti tervetulleeksi saattoi Fanny hänet avonaisemmalle paikalle tomupilvessä, jossa joukko kultakoristeisia tuoleja ja pöytiä oli koottu yhteen ja jossa parvi nuoria naisia istui, mikä missäkin, jutellen. Kaikki nämä nuoret naiset olivat myös vannehtimisen tarpeessa ja kurkkailivat yhtä mittaa eri tahoille.

Juuri kun sisarukset saapuivat paikalle, kurkisti muuan uninen poika, skotlantilaislakki päässä, erään vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, hyvät naiset!» ja hävisi. Heti sen jälkeen pisti vilkas, pitkä- ja mustatukkainen herra päänsä erään oikeanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään.

»Eipä olisi ikinä juolahtanut mieleeni, että sinä ilmestyisit tänne meidän joukkoomme, Amy!» sanoi hänen sisarensa. »Mitenkä osasit tulla tänne?»

»En tiedä. Se neiti, joka ilmoitti sinulle minun olevan täällä, oli niin ystävällinen, että opasti minut tänne.»

»Se on niin sinun, pienen rauhallisen olennon, kaltaista! Luulenpa, että voisit mennä minne tahansa. Minä en osaisi, vaikka tunnen maailmaa paljon enemmän.»

Perheen keskuudessa pidettiin perheselviönä, että Amy oi pieni yksinkertainen kotiolento, jolta puuttui muiden perheenjäsenten suuri ja viisas kokemus. Tätä perhesepitelmää käytettiin perhevakuutuksena hänen palveluksiansa vastaan. Niille ei pitänyt panna liian suurta merkitystä.

»No, mitä nyt olet saanut päähäsi, Amy? Sinulla on tietysti mielessäsi jotakin, joka koskee minua?» kysyi Fanny. Hän puhui aivan kuin sisar, joka oli pari kolme vuotta häntä nuorempi, olisi ennakkoluuloinen isoäiti.

»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»

Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.

»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä aioit sanoa?»

»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»

»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!» sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto ja tanssi kuului taas.

Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa, kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän, toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä», kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!» ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!» kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.

Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon pistetty soitin kainalossaan.

Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat, joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää. Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään. Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa. He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli, ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä, ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!» ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi kellarimainen haju.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».

Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa, jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä perhepiirteitä.

»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää mieltäni.»

»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär, »elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan. Alhaisia.»

Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän käy syömässä.»

He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön, siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle. Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».

Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi, niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään kiipeilevät kultalangoilla.

Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan sisään.

Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret, tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset, korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään, siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.

»Niinkö!» Mrs Merdle koukisti vasemman kätensä pikkusormea aivan kuin olisi sanonut: »Sainpas teidät kiinni. Tiesin, ettette ollut maininnut hänestä!» Hän teki aina kaikki käden liikkeet vasemmalla kädellä, sillä hänen kätensä olivat pari puolet: vasen oli paljon valkoisempi ja pyylevämpi kuin oikea. Sitte lisäsi hän: »Käykää istumaan!» ja istuutui itse rennosti purppura- ja kultapielus-pesäseen, papukaijahäkin läheiseen matalaan sohvaan.

»Onko hänkin tanssijatar?» kysyi mrs Merdle tarkastaen Pikku Dorritia silmälasin läpi.

Fanny vastasi, että ei. »Vai ei», sanoi mrs Merdle ja pudotti lasin silmästään. »Hän ei olekaan tanssijattaren näköinen. Hyvin miellyttävä muuten, muttei tanssijattaren näköinen.»

»Sisareni, ma’am», selitti Fanny, jonka käytöksessä oli merkillinen sekoitus nöyryyttä ja rohkeutta, »on pyytänyt minua kertomaan, kuin sisarelle ainakin, miten sain kunnian tutustua teihin. Ja koska olin sitoutunut käymään vielä kerran luonanne, niin rohkenin ottaa hänet mukaani, toivoen teidän ehkä kertovan hänelle asian. Tahdon ilmoittaa sen hänelle, ja soisin teidän kertovan sen.»

»Hän on paljoa vanhempi kuin miltä näyttää», ilmoitti Fanny, »melkein minun ikäiseni».

»Seuraelämää», sanoi mrs Merdle koukistaen taas pikkusormeansa, »on niin vaikea selittää nuorille (sitä on oikeastaan vaikea selittää kenelle hyvänsä), että olen iloinen kuullessani sen. Soisin, ettei seuraelämä olisi niin omavaltainen, soisin, ettei se olisi niin vaativainen — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli kirkaissut läpitunkevasti, aivan kuin sen nimi olisi ollut Seuraelämä ja se puolustaisi oikeuttansa olla vaativainen.

»Mutta», jatkoi mrs Merdle, »meidän on otettava se sellaisena kuin se on. Me tiedämme, että se on onttoa ja sovinnaista, maailmallista ja iljettävää, mutta koska emme ole Etelämeren villejä (minä kuuluisin mielelläni heihin — elämä siellä on hupaisaa ja ilmasto erinomaista, olen kuullut kerrottavan), täytyy meidän noudattaa sen sääntöjä. Se on meidän kaikkien kohtalo. Mr Merdlellä on suuri liike, hänen kauppasuhteensa ulottuvat hyvin laajalle, hänen rikkautensa ja vaikutuksensa ovat varsin suuret, mutta hänkin — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli taas kirkaissut, siten täydentäen niin ilmeikkäästi mrs
Merdlen lauseen, ettei hän katsonut tarvitsevansa lopettaa sitä.

»Koska sisarenne pyytää minua päättämään henkilökohtaisen tuttavuutemme», aloitti hän taas kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »kertomalla asioista, jotka ovat hänelle suureksi kunniaksi, en tietysti voi kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä. Minulla on kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika (menin hyvin nuorena ensimmäisen kerran naimisiin).»

Fanny puristi huulensa yhteen ja loi puoliksi voitonriemuisen katseen sisareensa.

»Kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika. Hän on hieman vallaton, sellaiseen nuoren miehen ominaisuuteen on seuraelämä kyllä tottunut, ja hän on hyvin herkkätunteinen. Hän on kenties perinyt tämän onnettoman ominaisuuden. Minäkin olen luonteeltani hyvin herkkä. Erinomaisen tunteellinen olento. Tulen äärettömän helposti liikutetuksi.»

Hän sanoi tämän ja kaiken muun niin kylmästi kuin jäänainen, muistaen sisaruksia vain silloin tällöin ja näyttäen puhuvan jollekin ajatellulle seuraelämän käsitteelle. Sen varalle hän niinikään tuon tuostakin korjasi pukuansa tai sohvalla viruvan vartalonsa asentoa.

»Niin että hän on hyvin herkkä. Se ei mielestäni ole mikään onnettomuus luonnollisissa oloissa, mutta me emme elä luonnollisissa oloissa. Se on epäilemättä kyllä hyvin valitettavaa varsinkin minulle, joka olisin oikea luonnonlapsi, jos vain saisin näyttäytyä sellaisena; mutta en saa. Seuraelämä vallitsee ja pitää meitä kurissa — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli purskahtanut valtavaan nauruun pudisteltuaan häkkinsä lankoja käyrällä nokallaan ja nuoltuaan niitä mustalla kielellään.

»On turhaa kertoa teidän kaltaisellenne järkevälle, maailmaa kokeneelle ja hienotunteiselle henkilölle», sanoi mrs Merdle purppura- ja kultapesäsestään — tätä sanoessaan täytyi hänen pistää lasi silmäänsä muistutellakseen itsellensä kenen kanssa puhui — »että näyttämö toisinaan lumoaa tämänluontoisia nuoria miehiä. Kun sanon näyttämö, tarkoitan näyttämön naissukupuoleen kuuluvia henkilöitä. Sentähden, kun kuulin, että poikani oli ihastunut tanssijattareen, tiesin mitä tämä tavallisesti merkitsi seuraelämässä, ja luotin siihen, että kysymyksessä oleva nainen oli oopperan tanssijatar; siellä seurapiireissä liikkuvat nuoret miehet tavallisesti ihastuvat.»

Hän siveli toisella kädellään toista, nyt katsellen sisaruksia, ja sormukset hänen sormissaan kalisivat kalseasti vastakkain.

»Kuten sisarenne kertonee teille, niin päästyäni selville siitä, mistä teatterista oli puhe, hämmästyin suuresti ja tulin kovin onnettomaksi. Mutta kuultuani, että sisarenne, eväten poikani pyynnöt (odottamattomalla tavalla, on minun lisättävä), oli saattanut hänet ehdottamaan avioliittoa, valtasi minut äkillinen syvä hätä ja tuska.»

»Epätoivoisessa mielentilassa, jonka ainoastaan äiti — seurapiireissä elävä äiti — voi tuntea, päätin itse käydä teatterissa ja selostaa mielentilaani tanssijattarelle. Esitytin itseni sisarellenne. Huomasin ihmeekseni, että hän monessa suhteessa oli toisenlainen kuin olin kuvitellut, eikä missään niin kuin siinä, että hän vastasi minun vaatimuksiini esittämällä itse jonkinlaisia — kuinka sanoisin? — perhevaatimuksia.» Mrs Merdle hymyili.

»Minä sanoin teille, ma'am» sanoi Fanny punan kohotessa poskille, »että vaikka näittekin minut tällaisessa asemassa, olin kuitenkin niin korkealla muiden yläpuolella, että katsoin perheeni olevan teidän poikanne perheen veroisen, ja että minulla on veli, joka, jos tietäisi asianlaidan, olisi samaa mieltä eikä pitäisi tätä avioliittoa minään kunniana».

»Miss Dorrit», virkkoi mrs Merdle katseltuaan häntä kylmästi silmälasinsa läpi, »juuri tämän olin aikeissa kertoa sisarellenne, noudattaakseni pyyntöänne. Olen kiitollinen siitä, että niin tarkasti muistitte tämän ja ennätitte sanoa sen ennen minua. Heti», kääntyen Pikku Dorritin puoleen, »(sillä minä noudatan aina mielijohteita) otin renkaan ranteestani ja pyysin saada kiinnittää sen sisarenne ranteeseen, todistukseksi siitä, kuinka hyvilläni olin voidessani ottaa asian keskusteltavaksi näin ikäänkuin yhteisellä pohjalla seisten.» (Tämä oli aivan totta: mrs Merdle oli matkallaan tapaamaan miss Dorritia ostanut halvan ja korean rannerenkaan, lahjominen mielessä.)

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», kertoi Fanny, »että me olemme joutuneet onnettomuuteen, mutta emme ole alhaissyntyisiä».

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», jatkoi Fanny, »että kun te puhuitte minulle poikanne ylemmästä yhteiskunnallisesta asemasta, niin voi sattua, että petyitte käsityksessänne minun syntyperästäni, ja että isäni asema niissä piireissä, joissa hän elää (mitkä ne ovat, sen tiedän itse parhaiten), on erittäin etevä ja kaikkien tunnustama».

»Ei ole enää paljoa kerrottavaa», sanoi mrs Merdle tarkastellen rintansa leveyttä, ikäänkuin sen laajuus olisi ollut oleellisen tarpeellinen, jotta hänen tunteettomuutensa saisi kylliksi tilaa, »mutta se on sisarellenne kunniaksi. Selvitin sisarellenne tilanteen: kuinka meidän seurapiiriemme olisi mahdoton tuntea ja tunnustaa hänen seurapiiriään — joka varmaan on erittäin miellyttävä — ja kuinka perin ikävään asemaan hän täten saattaisi sen perheen, jota hän pitää niin suuressa arvossa, mutta jota meidän olisi pakko halveksia ja josta meidän (seurapiiri-velvollisuuksiemme tähden) täytyisi inhoten kääntyä pois. Lyhyesti, vetosin sisarenne kiitettävään ylpeyteen.»

»Mainitkaa, olkaa hyvä, mrs Merdle, sisarelleni siitäkin», sanoi Fanny happamesti ja heilautti koreata hattuaan, »että minulla jo oli ollut kunnia ilmoittaa pojallenne, ettei minulla enää ollut hänelle mitään sanottavaa».

»Minun olisi kenties pitänyt mainita se ensin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle, »mutta en ajatellut sitä, koska muistelin silloista suurta pelkoani, että poikani mahdollisesti ei hellittäisi ja teillä sittekin olisi jotakin sanottavaa hänelle. Mainitsin myöskin sisarellenne — puhun taas ei-taiteelliselle miss Dorritille — että poikani, jos menisi naimisiin hänen kanssansa, ei saisi mitään ja olisi suorastaan kerjäläinen. (Mainitsen tämän vain kertomukseen kuuluvana enkä ensinkään siksi, että otaksuisin sen vaikuttaneen sisareenne enempää kuin tällaiset seikat teennäisessä yhteiskunnassamme varovaisuuden ja oikeuden nimessä vaikuttavat jokaiseen meistä.) Lopuksi, muutamien kopeiden sanojen ja äkäisten purkausten jälkeen sisarenne puolelta, sovimme täydellisesti siitä, ettei ollut mitään vaaraa uhkaamassa; ja sisarenne oli niin kohtelias, että salli minun kunnioitukseni todistukseksi lahjoittaa hänelle pari ompelijattareni tekemää pukua.»

»Niinikään», jatkoi mrs Merdle, »on hän ollut ystävällinen ja luvannut tulla lopullisesti keskustelemaan asiasta kanssani, ja me eroamme nyt parhaassa sovussa toisillemme. Ja koska niin on», lisäsi mrs Merdle jättäen pesäsensä ja pistäen jotakin Fannyn käteen, »niin toivon miss Dorritin sallivan minun omalla tylsällä tavallani sanoa hänelle hyvästi ja toivottaa kaikkea hyvää».

Sisarukset nousivat nyt yhtaikaa, ja he seisoivat kaikki lähellä papukaijan häkkiä; lintu haukkasi nokallisen korppua, sylkäisten sen sitten suustaan, näytti pilkkaavan heitä tanssittaen pöyhkeästi ruumistansa, liikuttamatta jalkojaan, kiepsahti yhtäkkiä ylösalaisin ja laahautui kultahäkkinsä ulkoseinää pitkin julman nokkansa ja mustan kielensä avulla.

»Hyvästi, miss Dorrit, kaikkea hyvää toivotan teille», lausui mrs Merdle. »Jos pääsisimme tuvat vuotiseen valtakuntaan tai johonkin sentapaiseen, niin minä esimerkiksi saisin ilon oppia tuntemaan joukon miellyttäviä ja lahjakkaita henkilöitä, joiden seurasta nyt olen erotettu. Yksinkertaisempi yhteiskunnallinen tila olisi minulle hyvin mieluinen. Siihen aikaan, kun kävin koulua, luimme runoa, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: 'Katsokaa intiaaniparkoja, te, jotka jotakin ajattelette!' Jos muutama tuhat seurapiirien jäsentä voisi ruveta intiaaneiksi, niin minäkin heti kirjoittaisin nimeni niiden joukkoon; mutta koska kuulumme seurapiireihin, niin emme voi ruveta intiaaneiksi — ikävä kyllä. — Hyvästi!»

He kulkivat portaita alas puuteripää edellään ja puuteripäitä perässään, vanhempi sisar kopeana, nuorempi nöyryytettynä, ja suljettiin ulos puuterittomalle Harley Streetille, Cavendish Squarelle.

»No?» kysyi Fanny, kun he olivat astuneet vaiti jonkun matkaa. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Amy?»

»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt siitä nuoresta miehestä, Fanny?»

»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän rouvan antaa sinulle jotakin.»

»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä? Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».

»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi — sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»

»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä rahat perheen hyväksi.»

He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.

»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle? Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi, halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että olen tanssijatar!»

»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi, Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»

Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.

»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»

Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.

Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi, hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.

»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän tuntenut seuraelämää.»

»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».

»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»

Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa iloisempina kuin sydän.

»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit. Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti kotihiiri.»

Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana, mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä, mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti klarinetin hänen huuliltaan.

Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden. Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.

»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.
»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»

YHDESKOLMATTA LUKU

Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.

Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta, joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla, joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei tuntisi sitä?

Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»

Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä: »No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi auttaa teitä.»

Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.

Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa. Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista ansioistaan ja huolenpidostaan.

Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä. Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies, koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.

Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä. Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet, kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui: »Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä.»

Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten. Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.

Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.

Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja, alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja, piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista, laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä ja toisinaan asettavat kampia eteemme.

»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»

Laki, joka hypisteli vakuuttavaa kaksoissilmälasiansa, luuli melkein, että oli kysymys neljästä. Tässä oli tapahtunut tuollainen onnistunut laskelmiin ja yhdistelmiin perustuva pelisiirto, jonka tulosta oli vaikea arvioida. Siinä oli esimerkki laajakatseisesta tilanteen käsityksestä, johon liittyi tavallinen hyvä onni ja luonteenomainen rohkeus; sitä sai vuosisadan kuluessa ihailla vain harvoin. Mutta siinähän tuli Veljekset Bellows, joka oli ollut mukana suuressa pankkikeinottelussa ja joka ehkä tiesi jotakin lisää. Kuinka suureksi Veljekset Bellows arvioi tämän uuden voiton?

Tämä herra oli juuri menossa kumartamaan povelle ja saattoi vain ohimennen kertoa kuulleensa, että sen otaksuttiin kaiken kaikkiaan nousevan puoleen miljoonaan, mikä otaksuma tuntui sangen todenmukaiselta.

Laivasto selitti, että mr Merdle oli ihmeellinen mies. Valtiovarat pitivät häntä uutena mahtina maassa ja kykenevänä ostamaan koko alahuoneen. Piispa iloitsi siitä, että nämä rikkaudet tulvivat sellaisen miehen taskuihin, joka aina oli valmis kannattamaan seurapiirien parhaita harrastuksia.

Mr Merdle itse saapui aina myöhään tällaisiin tilaisuuksiin kuten mies, jota hänen suurten yritystensä jättiläiskynnet yhä pidättivät senjälkeen, kun muut jo olivat päässeet irti päivätöittensä kääpiökätösistä. Tällä kertaa tuli hän aivan viimeisenä. Valtiovarojen mielestä Merdlen työ näytti hiukan rasittavan häntä. Piispa sanoi iloitsevansa ajatellessaan, että rikkaudet virtasivat sellaisen miehen taskuihin, joka otti ne nöyränä vastaan.

Puuteria! Tarjoilussa oli niin paljon puuteria, että se antoi makua päivällisille. Jauhemaisia osasia sekaantui ruokalajeihin ja suuren maailman herkut saivat lisähöysteen ensiluokkaisista tarjoilijoista. Mr Merdle vei pöytään kreivittären, joka piili jossakin suunnattoman avaran puvun sisimmässä ja joka suhtautui siihen kuin liiaksi kasvaneen kaalin sydän sen paisuneeseen lehtiverhoon. Jos on lupa käyttää niin halpaa vertausta, niin puku astui portaita alas kuin paksuun silkkiin puettu nukke, eikä kukaan saattanut nähdä millainen pienokainen sitä kantoi.

Päivällisvierailla oli kaikkea, mitä he saattoivat pyytää, ja kaikkea, mitä he eivät saattaneet pyytää. Heillä oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kaikkea mahdollista syötävää ja kaikkea mahdollista juotavaa. Toivottavasti he nauttivatkin siitä; mr Merdlen osuus ateriasta ei olisi maksanut enempää kuin kahdeksantoista pennyä. Mrs Merdle oli komea. Ylihovimestari oli hänen jälkeensä sen päivän komein laitos. Hän oli seuran pulskin mies. Hän ei tehnyt mitään, mutta hän katseli kaikkea sillä tavalla kuin vain harvat kykenivät tekemään. Hän oli mr Merdlen viime lahja suurelle maailmalle. Mr Merdle ei itse tarvinnut häntä ja joutui hämilleen joka kerta, kun tämä suuri mies katsoi häneen; mutta kyllästymätön seuraelämä tahtoi hänet — ja sai hänet.

Näkymätön kreivitär näytteli lapsekkaan tytön osaa, ja povi esiintyi ylinnä kaunotarten sarjassa. Valtiovarat sanoivat: Juno. Piispa sanoi: Judith.

Laki keskusteli hevoskaartin kanssa sotaoikeudesta. Veljekset Bellows ja korkein oikeus ottivat osaa keskusteluun. Muut pomot sanoivat sanansa hekin. Mr Merdle istui äänettömänä ja tuijotti pöytäliinaan. Tuon tuostakin joku pomo kääntyi hänen puoleensa suunnaten oman erikoisen puhetulvansa häneen; mutta se kiinnitti harvoin mr Merdlen huomiota; hän heräsi vain laskelmistaan ja kohotti lasiansa.

Kun pöydästä noustiin, oli useilla pomoilla jotakin henkilökohtaisesti sanottavaa mr Merdlelle, niin että tämän täytyi pitää pieniä vastaanottoja tarjoilupöydän luona, jonne he pysähtyivät matkallaan ovelle.

Valtiovarain osasto rohkeni uuden voiton johdosta onnitella maailmankuulua englantilaista kapitalistia ja kaupparuhtinasta (hän oli parlamentissa joskus käyttänyt tätä erikoista nimitystä, jonkatähden se helposti kerkesi hänen kielellensä). Tällaisten miesten voittojen kasvaminen tiesi isänmaan voittojen ja mahdollisuuksien kasvamista, ja osasto antoi mr Merdlen ymmärtää, että se kohotti isänmaallista tunnetta.

»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»

»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle. Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja tulla auttamaan meitä».

»Ei, ei», väitti valtiovarain pomo, »tässä valossa ei tällaisen käytännöllisen kyvyn ja laajakatseisen liikemiehen voida otaksua katsovan asiaa. Jos joskus sattuisi niin onnellisesti, että me tilanteen herroina voisimme ehdottaa, että tällainen etevä henkilö — tulisi joukkoomme ja käyttäisi vaikutusvaltaansa, tietojaan, asemaansa meidän eduksemme, niin se olisi ehdotettava hänelle velvollisuutena. Juuri velvollisuutena seuraelämää kohtaan.»

Mr Merdle lausui, että seuraelämä, suuri maailma, oli hänen silmäteränsä ja sen vaatimukset tärkeät ennen kaikkia muita. Valtiovarat väistyivät, ja laki siirtyi sijalle.

Laki, tehden pienen kehittelevän lautakunta-kumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa kaksoissilmälasiaan, toivoi, että hänelle suotaisiin anteeksi, jos hän tälle suurelle miehelle, joka paremmin kuin useimmat muut oli kyennyt muuttamaan kaiken pahan alkujuuren kaiken hyvän alkujuureksi ja oli pitkät ajat luonut loistoa tämänkin kauppamaan aikakirjoihin, jos hän tälle aivan epäitsekkäästi ja kuten he, lakimiehet, turhantarkkaan tapaansa sanoivat, ollen amicus curiae, mainitsi eräästä tosiseikasta, joka sattumalta oli tullut hänen tietoonsa. Häntä oli pyydetty tarkastamaan maan itäosassa sijaitsevan isohkon maatilan saantikirjaa — itse asiassa oli maatila (mr Merdlehän tiesi, että he, lakimiehet, halusivat olla asiallisen tarkkoja) kahden itäisimmän maakunnan välisellä rajalla. No, saantikirja oli täysin pätevä ja tila oli huomattavan edullisilla ehdoilla kaupan sille, jolla oli rahaa käytettävänään (lautakuntakumarrus ja vakuuttava silmälasi). Laki oli juuri tänään saanut tiedon tästä ja hänen mieleensä oli juolahtanut: »Tänä iltanahan minulla on kunnia syödä päivällistä arvoisan ystäväni mr Merdlen luona ja silloinpa mainitsen hänelle kahdenkesken tästä tilaisuudesta.» Tämä kauppa tuottaisi sekä suurta tunnustettua valtiollista vaikutusvaltaa että myöskin papinotto-oikeuden viidessä, kuudessa seurakunnassa, mistä oli huomattava vuotuinen tulo. Ei silti, että laki olisi luullut mr Merdleltä muutenkaan puuttuvan keinoja pääomansa sijoittamiseksi ja toimintahaluisen, voimakkaan henkensä askarruttamiseksi, mutta hän rohkeni mainita mielessään heränneen kysymyksen, eikö ansiostaan näin korkeaan asemaan kohonneen ja eurooppalaisen maineen saavuttaneen miehen ollut velvollisuus — älkäämme sanoko itseään kohtaan, mutta sanokaamme seurapiirejä kohtaan — hankkia itselleen tällainen vaikutusvalta ja käyttää sitä — älkäämme sanoko omaksi eikä puolueensa, mutta sanokaamme seuraelämän — hyväksi.

Mr Merdle ilmaisi taas hartaan halunsa aina palvella tätä herkeämättömän huolenpitonsa esinettä, ja laki vei vakuuttavan silmälasinsa ylös isoja portaita. Piispa liukui kuin sattumalta tarjoilupöydän suuntaan.

Hän huomautti kuin ohimennen, että maallinen rikkaus tuskin saattoi suuntautua parempaan uomaan kuin kokoontuessaan viisaiden ja älykästen taikakäsiin, he kun tunsivat tarkkaan rikkauden arvon (tässä piispa koetti näyttää mahdollisimman köyhältä), tiesivät sen merkityksen lähimmäisen hyödyksi, kun sitä ymmärtäväisesti hallittiin ja oikeudenmukaisesti jaettiin.

Mr Merdle oli nöyrästi vakuutettu siitä, ettei piispa voinut tarkoittaa häntä ja ilmaisi epäjohdonmukaisesti syvän kiitollisuutensa piispan hyvästä ajatuksesta.

Piispa asetti keikarimaisesti siromuotoisen oikean säärensä hiukan toisen edelle ikäänkuin sanoakseen mr Merdlelle: »Älkää huoliko kauhtanasta, se on vain muotoasia», ja teki hyvälle ystävälleen seuraa van kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä tullut ajatelleeksi, ettei suuri maailma ollut kohtuuton toivoessaan, että hän, jonka yrityksiä aina seurasi siunaus ja jolla asemassaan oli suuri vaikutusvalta, tahtoisi uhrata hiukan rahoja Afrikalähetykselle tai johonkin muuhun sellaiseen?

Kun mr Merdle vastasi mielellään ottavansa asian harkittavaksi, teki piispa hänelle toisen kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä seurannut »meidän» pappien palkankorotusta pohtivan lisätyn komiteamme toimia ja oliko hän tullut ajatelleeksi, että pienen rahasumman suuntaaminen tännepäin edistäisi hienolla tavalla suurta aatetta?

Mr Merdle vastasi samalla tavalla kuin äsken, ja piispa selitti syyn kysymyksiinsä:

Suuri maailma odotti hänen hyvän ystävänsä kaltaisilta miehiltä tällaista. Hän ei odottanut, mutta seurapiirit odottivat. Aivan samoin kuin se ei ollut »meidän» komiteamme, joka odotti pappien palkankorotusta, vaan seurapiirit, jotka olivat peloittavan levottomia, kunnes se olisi saatu läpiajetuksi. Hän pyysi vakuuttaa hyvälle ystävälleen pitävänsä erinomaisen tärkeänä sitä, että hänen hyvä ystävänsä joka tilaisuudessa kiinnitti huomionsa seurapiirien parhaisiin harrastuksiin ja arveli, että hän itse samalla palveli näitä harrastuksia ja ilmaisi seurapiirien tunteet toivottamalla hyvälle ystävällensä jatkuvaa onnea, jatkuvaa rikastumista ja yleensä jatkuvaa joka lajia.

Piispa nousi hänkin portaita ylös, ja muita mahtimiehiä ilmestyi vuorotellen hänen jälkeensä, kunnes alhaalla ei ollut ketään muita kuin mr Merdle. Tämä herra tuijotti ensin pöytäliinaan niin kauan, että ylihovimestarin sielu hehkui ylevää paheksumista, ja lähti sitte nousemaan muiden jäljessä yläkertaan häviten suureen ihmisvirtaan suurissa portaissa. Mrs Merdle edusti talonväkeä, parhaat jalokivet oli ripustettu näytteille, seurapiirit saivat sen, mitä varten olivat tulleetkin, ja mr Merdle joi nurkassaan teetä kahden pennyn edestä ja sai enemmän kuin oli pyytänyt.

Seniltaisten mahtimiesten joukossa oli kuuluisa lääkäri, joka tunsi kaikki ja jonka kaikki tunsivat. Astuessaan sisään ovesta äkkäsi hän mr Merdlen istumassa nurkassaan juomassa teetä ja kosketti hänen käsivarttaan.

»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»

Laki ja piispa olivat molemmat läsnä tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana, ja kun mr Merdle hävisi ihmisjoukkoon, tekivät kumpikin huomautuksensa sen johdosta lääkärille. Laki sanoi, että henkisille ponnistuksille oli olemassa raja, jota ei kukaan voinut ylittää, ja että tämän rajan vaihtelu riippui aivojen laadusta ja ruumiinrakenteen omituisuuksista, kuten hän oli usein joutunut huomaamaan oppineiden virkaveljiensä kesken; mutta jos tämä sietämisraja ylitettiin hiuskarvankin verran, oli seurauksena masentunut mieli ja huono ruuansulatus. Tahtomatta tunkeutua lääketaidon pyhiin salaisuuksiin otaksui hän (tehden lautakuntakumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa silmälasiansa), että mr Merdlen laita oli juuri samoin. Piispa kertoi, että hänellä nuoruudessaan oli lyhyen ajan ollut tapana kirjoittaa saarnoja lauantaisin, jota tapaa kirkon nuorten poikien tulisi huolellisesti välttää, ja että häntä siihen aikaan aina vaivasi mielenmasennus, jonka hän otaksui johtuneen hengen liikarasituksesta; kerrassaan tenhoava vaikutus oli silloin tuoreen munan keltuaisella, jonka hänen kiltti silloinen vuokraemäntänsä vatkasi sokerin kera, lisäten siihen lasillisen hyvää sherryviiniä ja hiukan muskottia. Yrittämättä ehdottaa näin yksinkertaista parannuskeinoa syvämieliselle suuren lääkintätaidon harjoittajalle, hän rohkeni kysyä, eikö tällainen mieto, mutta silti tehokkaasti vaikuttava kiihoitusaine voisi laukaista (inhimillisesti puhuen) mutkallisten laskelmien ja mietiskelyjen kautta syntynyttä hengenvoimien jännitystä.

»Kyllä», myönsi lääkäri, »kyllä olette molemmat oikeassa. Mutta voinhan kertoa teille, etten löydä mr Merdlessä mitään vikaa. Hänellä on ruumiinrakenne kuin sarvikuonolla, ruuansulatus kuin kamelikurjella ja keskityskyky kuin osterilla. Mitä hermoihin tulee, mr Merdle on tyyniluontoinen eikä ensinkään tunteellinen, ja melkein yhtä haavoittumaton kuin Akilles. Teistä tuntuu oudolta, että sellainen mies syyttä otaksuisi olevansa sairas. Mutta minä en ole tavannut hänessä mitään vikaa. Hänessä saattaa kyllä olla joku syvällä piilevä salainen sairaus. Sitä en tiedä. Voin vain sanoa, etten ole sitä vielä keksinyt.»

Mr Merdlen sairauden varjoa ei näkynyt povella, joka komeili kalliiden kivien alla ja kilpaili muiden samanlaisten uhkeiden jalokivitelineiden kanssa; mr Merdlen sairauden varjoa ei tuntunut nuoressa Sparklerissa, joka harhaili huoneissa noudattaen päähänpistoaan ja etsien kylliksi sopimatonta nuorta neitosta, jonka olemuksessa ei olisi joutavaa tekopyhyyttä; ei tätä varjoa myöskään huomannut Barnacleissa eikä Stiltstalkingeissa, joita oli läsnä miltei siirtokunnittain, eikä liioin muussakaan seurassa. Hänessä itsessäänkin tuo varjo ilmeni vain kalpeana kajastuksena hänen liikkuessaan vierastungoksessa ja vastaanottaessaan kunnianosoituksia.

Mr Merdlen tauti. Seurapiirit ja hän olivat niin paljon tekemisissä keskenään muutenkin, että oli vaikea ajatella hänen tautinsa, jos hänellä sellainen oli, pysyvän hänen yksityisenä asianaan. Kytikö hänessä syvällä piilevä salainen sairaus ja pääsisikö lääkäri sen perille? Kärsivällisyyttä. Sillä välin loi Marshalsean muuri todellisen, pimentävän varjonsa, jonka saattoi havaita Dorrit-perheessä joka aika vuorokaudessa, olipa aurinko missä asennossa tahansa.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.

Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita, mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja erottui jyrkästi virkaveljistään.

Mr Chivery, käyttäen taitavasti porttihuoneen tyhjentämisvaltaansa, oli onnistunut poistamaan sieltä kaikki maleksijat, joten Clennam tullessaan vankilasta tapasi hänet yksin virantoimituksessa.

»(Yksityisesti) Pyydän anteeksi, sir», sanoi mr Chivery salaperäisesti, »mutta mitä tietä aiotte kulkea?»

»Menen London Bridgen yli.» Hiukan hämmästyneenä katsoi hän mr Chiveryyn, joka hänestä näytti vaikenemisen vertauskuvalta, seistessään siinä avain huulilla.

»(Yksityisesti) Pyydän vielä kerran anteeksi», sanoi mr Chivery, »mutta voisitteko kiertää Horsemonger Lanen kautta? Olisiko teillä aikaa pistäytyä tällä kortilla mainitussa paikassa?» Ja hän pisti Clennamin käteen pienen kortin, joka oli painettu kiertelemään liiketuttavien keskuudessa, sekä Chiveryn että tupakkatehtailijoiden, jotka tuottivat maahan väärentämättömiä Havanna-sikaareja, Bengal-tupakkaa, hienotuoksuista kubalaista, erikoisnuuskaa j.n.e., j.n.e.

»(Yksityisesti) Ei ole kysymys tupakkakaupasta», ilmoitti mr Chivery. »Totta puhuen, asia koskee vaimoani. Hän tahtoisi mielellään puhua kanssanne, sir, eräästä asiasta, joka koskee — niin», sanoi mr Chivery vastaten Clennamin ymmärtävään katseeseen nyökäyttämällä päätänsä, »joka koskee häntä».

»Kiitos, sir. Hyvin kiitollinen. Tämä mutka ei vaadi enempää kuin kymmenen minuuttia. Kysykää mrs Chiveryä.» Nämä huomautukset mr Chivery, joka jo oli laskenut hänet ulos, sanoi varovasti ulko-ovessa olevan pienen luukun läpi, jonka hän saattoi avata sisästäpäin pitääkseen, silloin kun tahtoi, silmällä vierailijoita.

Arthur Clennam, kädessä kortti, jossa osoite oli, saapui pian määräpaikkaansa. Se oli aivan pieni kauppapuoti, ja myymäpöydän takana istui siististi puettu nainen ommellen. Pieniä tupakkarasioita, pieniä sikaarilaatikoita, pieni piippuvalikoima, yksi tai pari pientä nuuskarasiaa, pieni kenkäsarvea muistuttava koje nuuskan mättämistä varten, siinä koko vähittäiskauppa varasto.

Arthur mainitsi nimensä ja luvanneensa mr Chiveryn kehoituksesta poiketa tänne. Hän luuli, että oli kysymys jostakin, mikä koski miss Dorritia. Mrs Chivery laski heti ompeluksen käsistään, nousi tuoliltaan myymäpöydän takaa ja pudisti surullisena päätänsä.

Näin salaperäisesti puhuen saattoi hän vieraan pieneen puodinviereiseen huoneeseen, jonka pieni ikkuna oli hyvin pieneen pimeään takapihaan päin. Tässä pihassa koki joukko hursteja ja pöytäliinoja riippua itsensä kuiviksi parilla nuoralla, mutta tuloksetta, ilman puutteessa, ja näiden velttoina riippuvien vaatteiden keskellä istui tuolilla pieni, surkean näköinen nuori mies kuin laivan kannelle viimeiseksi eloon jäänyt merimies joka ei enää jaksanut kääriä purjeita kokoon.

Jottei osoittaisi puuttuvaa mielenkiintoa, kysyi Clennam, mitä hän siellä teki.

»Tämä on hänen ainoa virkistyksensä», selitti mrs Chivery pudistaen taas päätänsä. »Hän ei mene edes takapihalle, ellei siellä ole pesuvaatteita kuivamassa; mutta kun niitä on siellä suojaamassa häntä naapurien katseilta, istuu hän pihassa tuntimäärin. Tuntimäärin hän silloin oleskelee pihassa. Sanoo istuvansa siellä kuin lehtimajassa!» Mrs Chivery pudisti taas päätänsä, nosti äidillisesti esiliinan silmilleen ja saattoi vieraansa takaisin kauppapuolelle.

»Tehkää hyvin ja istukaa, sir», pyysi mrs Chivery. »Miss Dorritin tähden meidän John on tällainen, sir; pojan sydän murtuu hänen tähtensä, ja tahtoisinpa kysyä, mikä korvaus hänen vanhemmillensa suodaan, kun näin tapahtuu.»

Mrs Chivery, joka oli hauskannäköinen ja jota pidettiin suuressa arvossa Horsemonger Lanen seuduilla tunteiden ja keskustelukyvyn tähden, lausui tämän kaamean tyynesti ja alkoi heti taas pudistella päätänsä ja kuivailla silmiään.

»Sir», jatkoi hän, »te olette tuttu siinä perheessä, se kiinnittää mieltänne, ja teillä on siinä vaikutusvaltaa. Jos voitte edistää pyrkimyksiä, jotka tarkoittavat kahden nuoren onnea, niin pyydän teitä meidän Johnin tähden, ja heidän molempien tähden, tekemään niin.»

»Tänä lyhyenä aikana», vastasi Arthur hämmästyen, »jona olen tuntenut Pikku — jona olen tuntenut miss Dorritin, olen niin tottunut katsomaan häntä aivan toisenlaisessa valossa kuin missä nyt esitätte hänet, että hämmästytätte minua. Tunteeko hän poikanne?»

»He ovat kasvaneet yhdessä, sir», vastasi mrs Chivery, »leikkineet yhdessä».

»Oh, mitä sanotte, sir», huudahti mrs Chivery värähtäen kuin voitonriemuisena, »hän ei ole voinut nähdä poikaamme sunnuntaisin tietämättä sitä. Hänen kävelykeppinsäkin olisi jo aikoja kertonut sen, ellei hän sitä muuten tietäisi. Johnin kaltaiset nuoret miehet eivät hanki itselleen osoittelevia norsunluukäsiä tyhjän takia. Mistä minä itse olisin päässyt asian perille? Juuri samalla tavalla.»

»Silloin hän tietää sen siksi, että se on selvin sanoin sanottu hänelle», vastasi mrs Chivery.

»Sir», vakuutti mrs Chivery, »yhtä varma kuin siitä, että tässä talossa olen. Ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin menevän ulos ja ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin palaavan kotiin ja tiesin hänen tehneen niin!» Näin yksityiskohtaisesti ja toistellen esittämällä asian sai mrs Chivery sanoilleen hämmästyttävästi vaikuttavan voiman.

»Saanko kysyä, kuinka hän tuli vaipuneeksi siihen toivottomuuden tilaan, joka näin suuresti huolestuttaa teitä.»

»Se tapahtui», kertoi mrs Chivery, »samana päivänä, jolloin tähän taloon näin Johnin palaavan näillä silmillä. Sen koommin ei tässä talossa enää ollut oma itsensä. Sen jälkeen ollut erilainen kuin milloinkaan ennen, siitä hetkestä alkaen, jolloin tähän taloon seitsemän vuotta takaperin minä ja hänen isänsä neljänneksittäin maksavina vuokralaisina muutimme!» Mrs Chiveryn erikoinen lauseenrakentamiskyky antoi näille sanoille valallisen vakuutuksen leiman.

»Kyllä», vastasi mrs Chivery, »ja minun vastaukseni teille on yhtä vilpitön ja tosi kuin se, että tässä puodissa seison. Meidän John on kaikkien suosiossa ja kaikki suovat hänelle hyvää. Hän leikki tytön kanssa, kun hän täällä pihassa lapsena leikki. Hän on tuntenut hänet siitä saakka. Hän lähti ulos tuona sunnuntai-iltapäivänä tässä samassa huoneessa päivällistä syötyään ja tapasi tytön joko sopimuksen mukaan tai muuten, sitä en voi sanoa. Hän kosi häntä. Hänen veljensä ja sisarensa ovat ylpeitä ja meidän Johnia vastaan. Hänen isänsä ajattelee vain itseänsä eikä tahdo antaa tytärtään kellekään. Näin ollen vastasi hän meidän Johnille: 'Ei, John, en voi ottaa teitä, en voi ottaa miestä ensinkään, en aio milloinkaan mennä naimisiin, minä aion uhrata elämäni muille, hyvästi, hakekaa itsellenne toinen arvoisenne vaimo ja unohtakaa minut!' Näin hän on tuomittu elinkautiseksi orjaksi heille, jotka eivät ansainneet ole, että hän heillä elinkautisena orjana olisi. Näin meidän John ei ole saanut osakseen muuta iloa kuin vilustua märkien vaatteiden keskellä ja esiintyä pihassa, kuten äsken näytin teille, murtuneena rauniona, joka särkee äidin sydämen!» Näin sanoen osoitti kelpo nainen pientä ikkunaa, josta näkyi hänen lohduton poikansa istumassa hiljaisessa lehtimajassa; ja taas äiti pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään ja rukoili molempien nuorten nimessä Clennamia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta nämä onnettomat tapahtumat saataisiin kääntymään hyvin päin.

Hän esitti asian niin uskottavasti ja Pikku Dorritin ja hänen perheensä väliset suhteet olivat sille niin epäämättömän oikeina perusteluina, ettei Clennam voinut ajatella asiaa varmaksi toisinkaan päin. Hän oli tullut kiintyneeksi Pikku Dorritiin aivan erikoisella tavalla — joka kiintymys erotti tytön hänen halvasta ja karkeasta ympäristöstään, — niin että tuntui pettymykseltä, epämiellyttävältä ja miltei tuskalliselta ajatella hänen olevan rakastunut takapihalla istuvaan nuoreen mr Chiveryyn tai johonkin toiseen hänen kaltaiseensa henkilöön. Toiselta puolen vakuutti hän itselleen, että Pikku Dorrit oli aivan yhtä hyvä ja yhtä uskollinen ja vilpitön, olkoonpa rakastunut mieheen tai ei, ja hänen halunsa tehdä Pikku Dorritista jonkinlainen kesy haltiatar erottamalla hänen sydämensä niistä ainoista ihmisistä, jotka hän tunsi, oli vain hänen oman mielikuvituksensa aiheuttama heikkous eikä mikään hyvänlaatuinen heikkous. Ja kuitenkin, hänen nuorekas ja puhtoisen viaton olemuksensa, hänen lempeä käytöksensä, hänen tunteellisen äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä tenho, kaikki tämä joka paitsi hänen omaa yksilöllisyyttänsä oli herättänyt Clennamin mielenkiintoa, sekä sen lisäksi hänen ja hänen ympäristönsä välinen suuri erilaisuus eivät olleet eivätkä tulisi milloinkaan olemaankaan sopusoinnussa äsken esitetyn otaksuman kanssa.

Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa — hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen, että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat. Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha, mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.

Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.

Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.

»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun askelikseni.»

»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»

He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään:

»On niin kummallista. Ehkäpä ette voi käsittää sitä. Minusta tuntuu toisinaan kuin olisi melkein sydämetöntä kävellä täällä.»

»Niin; nähdä virta ja näin paljon taivasta, näin monta esinettä, nauttia tällaisesta vaihtelusta ja liikunnasta. Ja sitte palata vankilaan, katsokaas, ja tavata hänet aina samasta ahtaasta sopesta.»

»Ah niin! Mutta teidän tulee muistaa, että palatessanne tuotte mukananne kaikesta tästä saamanne vaikutuksen ja virkistyksen, jolla voitte ilahduttaa häntä.»

»Tuonko? Soisin niin olevan! Pelkään, että kuvittelette liikoja, sir, ja uskotte minusta liian paljon. Jos te olisitte vankilassa, niin voisinko tällä tavalla lohduttaa teitäkin?»

Huulten värähdyksestä ja kasvoille häilähtäneestä kiihtymyksen varjosta päätteli Clennam, että hän ajatteli isäänsä. Hän oli vaiti jonkun hetken, jotta toinen ehtisi tointua. Pikku Dorrit, joka vapisi hänen käsivartensa varassa, oli vähemmin kuin milloinkaan sopusoinnussa mrs Chiveryn otaksuman kanssa, mutta hän ei ollut yhtä sovittamaton uuteen kuvitelmaan, joka nyt heräsi Clennamin mielessä, että nimittäin oli olemassa joku toinen toivottoman — se ei enää ollut kuvitelmaa — toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä.

He kääntyivät, ja Clennam sanoi: »Kas tässä tulee Maggy!» Pikku Dorrit katsahti ylös hämmästyen, ja he tulivat Maggya vastaan, joka nähdessään heidät pysähtyi kuin paikalleen naulittuna. Hän oli marssinut eteenpäin niin hajamielisenä ja toimessaan, ettei ollut huomannut heitä ennen kuin oli heidän kohdallaan. Hän kävi äkkiä niin noloksi ja syyllisen näköiseksi, että hänen koppansakin hahmo muuttui.

»Niin olisin tehnytkin, pikku äiti, mutta hän ei sallinut sitä. Jos hän ottaa ja lähettää minut asialle, täytyy minun mennä. Jos hän ottaa ja sanoo: 'Maggy, juokse viemään tämä kirje, ja jos tuot hyvän vastauksen, saat kuusi pennyä’, niin täytyy minun ottaa se. Herrajesta, pikku äiti, mitäpä poloinen kymmenvuotias siihen voisi? Ja jos mr Tip — jos hän sattuu tulemaan sisään juuri kun menen ulos ja jos hän sanoo: 'Mihinkäs menet, Maggy?' ja jos minä vastaan: 'Menen sinne ja sinne', ja jos hän sanoo: 'Minäkin yritän', ja jos hän pistäytyy Georgelle ja kirjoittaa kirjeen ja antaa sen minulle ja sanoo: 'Vie tämä samaan paikkaan, ja jos tuot hyvän vastauksen, annan sinulle shillingin', niin se ei ole minun syyni, äiti.»

Arthur luki Pikku Dorritin maahan luoduista silmistä, kelle hän arvasi kirjeiden olevan osoitettuja.

»Menen sinne ja sinne. Kas niin! Sinne juuri olen matkalla», selitti Maggy. »Menen sinne ja sinne. Teillä ei, pikku äiti, ole mitään tekemistä tämän asian kanssa — vaan teillä», ilmoitti Maggy kääntyen Arthurin puoleen. »Teidän pitäisi nyt tulla sinne ja sinne, jotta voisin antaa ne teille.»

»Ei meidän tarvitse olla niin tarkkoja tässä asiassa, Maggy, Anna minulle ne tässä vain», sanoi Clennam matalalla äänellä.

»Hyvä, no, tulkaa tien poikki», vastasi Maggy äänekkäästi kuiskaten. »Pikku äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään, eikä hän olisi milloinkaan saanutkaan tietää mitään, jos te olisitte mennyt, sinne ja sinne ettekä olisi kulkenut ja maleksinut täällä. Se ei ole minun syyni, minun täytyy tehdä mitä käsketään. Heidän pitäisi hävetä pyytäessään minulta sitä.»

Clennam meni tien poikki ja avasi kiireesti kirjeet. Isän lähettämässä sanottiin, että kirjoittaja odottamatta oli joutunut sellaiseen outoon tilanteeseen, että oli pettynyt Citystä saapuvan rahamäärän suhteen, jota hän varmasti oli odottanut, jonka tähden hän tarttui kynäänsä, koska onnettomain olosuhteiden, nimittäin kaksikymmentä kolme vuotta (kaksinaisesti alleviivattu) kestäneen vankeuden tähden oli estetty tulemasta itse, mitä hän toisin ollen ei suinkaan olisi laiminlyönyt — hän tarttui kynäänsä pyytääkseen mr Clennamia lainaamaan hänelle kolme puntaa kymmenen shillingiä velkakirjaa vastaan, jonka hän tässä liitti mukaan. Pojan kirje arveli, että mr Clennam varmasti olisi hyvillään kuullessaan, että hän vihdoin oli saanut erittäin tyydyttävän pysyvän toimen ja sen mukana hyvät täydellisen menestyksen toiveet; mutta senkautta, ettei hän, isäntänsä satunnaisen rahapulan tähden, ollut vielä tähän päivään saakka saanut palkkaansa (tässä pulmassaan oli mainittu isäntä vedonnut hänen jalomieliseen kärsivällisyyteensä, jota hän toivoi aina voivansa osoittaa lähimmäiselleen), samoin kuin erään kavalan ystävän petollisen menettelyn takia sekä elintarpeiden nykyisten korkeiden hintojen tähden oli hän joutunut perikadon partaalle, jonne syöksyisi, ellei saisi tänä iltana kello neljännestä vailla kuuteen kahdeksaa puntaa kokoon. Tämän summan — mr Clennam iloitsisi kuullessaan sen — oli hän jo useiden hänen rehellisyyteensä lujasti luottavain ystäväin auliilla avulla saanut kokoon; puuttui vain mitätön yhden punnan seitsemäntoista shillingin neljän pennyn suuruinen erä; tämän puuttuvan erän laina, kuukauden pituinen, tuottaisi runsain määrin tavallisia siunauksellisia seurauksia.

Näihin kirjeisiin vastasi Clennam lyijykynänsä ja lompakkonsa avulla heti; hän lähetti isälle, mitä tämä anoi, ja kieltäytyi kohteliaasti täyttämästä pojan pyyntöä. Sitte käski hän Maggya viemään vastaukset perille ja antoi hänelle shillingin, jota vaille hän muuten olisi jäänyt toisen asiansa epäonnistumisen tähden.

Kun hän oli palannut Pikku Dorritin luo ja he taas olivat alkaneet kävellä, sanoi tämä äkkiä:

»Älkää olko pahoillanne», pyysi Clennam. »Minä vastasin kirjeisiin. Ei niissä mitään ollut. Kyllähän sen tiedätte. Eivät ne mitään merkinneet.»

»Mutta minä pelkään», vastasi tyttö, »jättää heitä, pelkään jättää ketään heistä yksin. Kun minä menen, turmelevat he — tahtomattaan kyllä — Maggynkin.»

»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»

»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten. Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»

Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja katsellessaan häntä.

»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»

»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin sitä hetkeksikään?»

»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»

»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua, antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos, kiitos.»

Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä, eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.

Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden, mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?

Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa, oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään epävarmaa eikä rauhatonta?

Hän ajatteli kauan lapsiraukkaansa, Pikku Dorritia, siinä seistessään, ajatteli häntä kotiin kulkiessaan, yhä ajatteli häntä yöllä, ajatteli sittenkin, kun päivä taas palasi kierrokseltaan. Ja lapsiraukka, Pikku Dorrit, ajatteli häntä — liian uskollisesti, ah, aivan liian uskollisesti — Marshalsean muurien varjossa!

KOLMASKOLMATTA LUKU

Mr Meagles kävi niin auliin innokkaasti käsiksi niihin neuvotteluihin
Daniel Doycen kanssa, jotka Clennam oli hänelle uskonut, että hän
piankin sai asiat liiketolalle ja ilmestyi eräänä aamuna kello yhdeksän
Clennamin luokse tekemään selkoa, saavutuksistaan.

»Doyce on erittäin tyytyväinen teidän hyvään ajatukseenne hänestä», aloitti hän liikekeskustelun, »ja toivoo mitä hartaimmin, että te puolestanne tarkastaisitte tehtaiden asiat päästäksenne täydellisesti niiden perille. Hän on antanut minulle avaimet, jotta pääsette käsiksi kaikkiin hänen kirjoihinsa ja papereihinsa — täällä avaimet kilisevät taskussani — ja ainoa määräys, minkä hän antoi minulle, on tämä: 'Antakaa mr Clennamille tilaisuus päästä tietämään liikkeestä kaikki, mitä minäkin tiedän. Vaikkei asiasta tulisikaan mitään, ei hän petä luottamustani. Ellen olisi tietänyt sitä jo alusta pitäen, en olisi ruvennut mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.' Tämä on», sanoi mr Meagles, »Daniel Doycea alusta loppuun saakka».

»No kyllä, se on varmaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Omituinen, mutta erittäin kunnioitettava. Mutta perin omituinen. Niin, voitteko uskoa, Clennam», sanoi mr Meagles sydämellisesti naurahtaen ystävänsä omituisuudelle, »että kulutin kokonaisen aamun siellä — minkä nimisessä Yardissa —»

»Kokonaisen aamun Bleeding Heart Yardissa, ennen kuin sain hänet houkutelluksi edes neuvottelemaan asiasta?»

»Niin, kuinka niin, ystäväni. Tuskin ennätin mainita nimenne siinä yhteydessä, kun hän jo jyrkästi kieltäytyi.»

»Tuskin olin maininnut nimenne, Clennam, kun hän vastasi. 'Siitä ei tule mitään.' Kysyin, mitä hän sillä tarkoitti. 'Älkää huoliko siitä, Meagles, mutta se ei käy päinsä.' 'Miksei se käy päinsä?’ Teidän on vaikea uskoa sitä, Clennam», sanoi mr Meagles nauraen itsekseen, »mutta kävi ilmi, ettei se ikinä käy päinsä sentähden, että te kävellessänne yhdessä Twickenhamiin olitte joutuneet tuttavalliseen keskusteluun, jonka kuluessa hän oli tullut maininneeksi aikovansa ottaa itselleen liikekumppanin, sillä hän otaksui teidän olevan yhtä varmassa lopullisessa asemassa kuin St. Paulin kirkon. 'Ja nyt', sanoi hän, 'voisi mr Clennam luulla, että minun avomielisellä puheellani oli hämärä, harkittu tarkoitus. Sitä en voi sietää, olen liian ylpeä sietääkseni sitä', sanoi hän.»

»Tietysti voisitte», keskeytti mr Meagles, »ja sen sanoinkin hänelle. Mutta koko aamu kului, ennenkuin pääsimme sen muurin yli; ja epäilen, olisiko kukaan muu kuin minä (hän pitää minusta vanhastaan) saanut hänen säärensä heitetyiksi sen yli. No niin, Clennam. Kun tämä erikoinen liikemiehen este oli voitettu, asetti hän ehdoksi, että ennen kuin puhuisin teidän kanssanne, tarkastaisin hänen kirjansa ja muodostaisin asiasta oman mielipiteen. Tarkastin kirjat ja muodostin oman mielipiteen. 'Onko tilanne yleensä puoltava vai kieltävä?' kysyi hän. 'Puoltava', vastasin minä. 'Siinä tapauksessa', myönsi hän, 'voitte, hyvä ystävä, antaa Clennamille tilaisuuden myöskin muodostaa oman mielipiteensä asiasta. Jotta hänen kävisi helpommaksi tehdä se puolueettomasti ja vapaasti, lähden itse viikoksi pois kaupungista’. Ja hän on lähtenyt jo», kertoi mr Meagles; »siinä nyt on neuvottelujemme erinomainen tulos».

»Joka herättää minussa todella ylevän tunteen hänen rehellisyydestään ja —»

Tosin Clennam ei juuri sitä sanaa aikonut käyttää, mutta hän ei huolinut keskeyttää hyväntuulista ystäväänsä.

»Ja nyt», jatkoi tämä, »voitte ryhtyä toimeen niin pian kuin katsotte sopivaksi. Minä olen luvannut selittää sen, mihin tahdotte selitystä, mutta täysin puolueettomasti, ja pidättyä kaikesta muusta.»

Vielä samana aamupäivänä he ryhtyivät tarkastukseensa Bleeding Heart Yardissa. Kokenut silmä keksi helposti pieniä omituisuuksia mr Doycen tavassa hoitaa asioitaan, mutta ne olivat melkein aina kekseliäitä keinoja, joilla vaikeudet tehtiin yksinkertaisemmiksi, ja johtivat usein suoraa tietä toivottuun päämäärään. Että hänen kirjanpitonsa oli takapajulla ja että hän tarvitsi apua liikkeensä mahdollisuuksien kehittämiseksi, oli kylläkin selvää; mutta hänen yritystensä tulokset monien vuosien kuluessa olivat selvästi kirjaan pannut ja helposti todettavissa. Ei mitään ollut tehty paraillaan käynnissä olevan tarkastuksen varalta, kaikki oli arkisessa työasussa, eräänlaisessa kunniallisen kömpelössä kunnossa. Hänen omakätiset laskelmansa ja merkintänsä, joita oli paljon, olivat karkean koruttomasti kirjoitetut, ei sirosti sijoitellut, mutta aina selvät ja suoraan päämäärään johtavat. Arthur tuli ajatelleeksi, että moni yksityiskohdissa huolellisemmin laadittu ja näköisämpi kirjanpito — kuten ehkä verukeviraston asiakirjat — saattoi olla paljoa vähemmän tarkoituksenmukainen, se kun oli tarkoitettu vähemmän käsitettäväksi.

Kolmen, neljän päivän kiinteän tarkkaavaisuuden avulla pääsi hän niiden asioiden perille, jotka hänen oli oleellisen tärkeätä tuntea. Mr Meagles oli koko ajan ulottuvilla ja aina valmis valaisemaan jokaisen hämärän kohdan kirkkaalla pienellä, vaakalautasten ja rahalapion ääressä sytytetyllä lyhdyllään. He sopivat keskenään siitä summasta, joka olisi kohtuullinen tarjota puolen liikeosuuden hinnaksi, ja kun mr Meagles avasi sinetöidyn paperin, johon Doyce oli merkinnyt hinta-arvionsa, huomattiin tämä vähän pienemmäksikin. Kun sitte Daniel palasi Lontooseen, oli asia jo miltei päätetty.

»Ja nyt minun on tunnustettava, mr Clennam», sanoi hän pudistaen sydämellisesti tämän kättä, »että vaikka olisin hakenut ylhäältä ja alhaalta liikekumppania, en luullakseni olisi löytänyt enemmän mieleni mukaista».

»Ja minä sanon teille molemmille», lisäsi mr Meagles siihen, »että te sovitte hyvin yhteen. Te pidätte häntä aisoissa, Clennam, selvällä järjellänne, ja te, Dan, antaudutte kokonaan tehtäväänne —»

»Sanokaa sitä siksi, jos tahdotte — te tulette olemaan toistenne oikeana kätenä. Ja tässä annan minä, käytännöllisenä miehenä, oikean käteni teille molemmille.»

Kuukauden kuluttua oli kauppakirja tehty. Arthurille jäi senjälkeen yksityisomaisuutta vain vähän yli viisisataa puntaa; mutta hänelle avautui täten työtä ja menestystä lupaava ura. Ystävykset söivät yhdessä päivällistä tänä hyvien toiveiden päivänä; työpaja ja työpajan vaimot ja lapset viettivät vapaapäivää ja söivät päivällistä hekin; Bleeding Heart Yard söi myöskin päivällistä ja oli täynnä ruokaa. Kaksi kuukautta oli tuskin kulunut, kun Bleeding Heart Yard jo taas oli niin tottunut hätään ja puutteeseen, että pidot olivat unohtuneet; silloin ei yhtiössäkään näyttänyt olevan enää muuta uutta kuin ovenpieleen maalattu nimitaulu Doyce ja Clennam, ja Clennamistakin tuntui, että hän jo monta vuotta oli hoitanut liikkeen asioita.

Clennamin yksityisesti käytettäväksi varattu pieni konttori oli puusta ja lasista tehty huone pitkän työpajan toisessa päässä; paja oli täynnä höylä- ja ruuvipenkkejä, työkaluja, hihnoja ja pyöriä, ja kun höyrykone pani ne kaikki käyntiin ja kieppumaan, näytti siltä kuin niiden murhanhimoisena tarkoituksena olisi jauhaa liike nuuskaksi ja repiä talokin kappaleiksi. Katossa ja permannossa olevat isot luukut välittivät yhteyttä ylä- ja alapuolella olevien työpajojen kanssa ja lennättivät näköpiiriin valovasamia, jotka palauttivat Clennamin muistiin lapsuudenaikaisen kuvakirjan, missä samanlaiset valosäteet olivat Abelin murhan todistajina. Melu oli siksi kaukaista ja konttorihuoneesta erotettua, että se tuli vain kumeaksi työnhyrinäksi, jonka määräaikainen kilahdus ja tömähdys aina keskeytti. Kärsivälliset ahertajat olivat mustia rauta- ja teräsviilajauhosta, jota lenteli joka höyläpenkin yllä ja pursui jokaisesta palkkien välisestä raosta työpajaan noustiin ulkopihasta johtavia portaita myöten; nämä samalla toimivat suojana suurelle tahkokivelle, jolla työkaluja teroitettiin. Kaikessa tässä oli jotakin sekä haaveellista että käytännöllistä, joka vaihteluna miellytti Clennamin silmää; ja joka kerta kun hän nosti katseensa ensimmäisestä työstä, jona oli eri asiapaperien saattaminen täydelliseen järjestykseen, silmäili hän tätä kaikkea tuntien työniloa, joka oli uutta hänelle.

Nostaessaan silmänsä näin taas eräänä päivänä hämmästyi hän nähdessään naisen hatun pyrkivän portaita ylös. Tätä tavatonta ilmiötä seurasi toinenkin naisen hattu. Hän huomasi sitten, että toinen oli mr F:n tädin päässä ja toinen Floran, joka näkyi joltisella vaivalla hinanneen testamenttilahjansa jyrkkiä portaita ylös.

Vaikkei ollutkaan ylenmäärin ihastunut nähdessään nämä vierailijat, riensi Clennam heti avaamaan ja vapauttamaan heidät työpajasta; tämä pelastus olikin varsin tarpeellinen, sillä mr F:n täti oli jo kompastunut muutamiin esteisiin ja uhkaili höyryvoima-laitosta kivenkovalla laukulla, joka hänellä oli kädessään.

»Herra Jumala, Arthur — mr Clennam piti sanomani, paljon sopivampaa — sellaista kiipeämistä tänne ja kuinka pääsemme taas alas ilman palosammutuskojeita ja mitähän jos mr F:n täti putoaa askelmien välistä ja loukkaa itsensä ja te täällä kone- ja valimo-alalla, se on jo liikaa ajatellakseni, ettekä ole kertonut meille mitään!»

Näin Flora, hengästyksissään. Tällä välin kihnutti mr F:n täti arvoisia nilkkojaan sateensuojallansa ja katseli kostonhimoisin silmin ympärilleen.

»Hyvin epäystävällistä, ettette tullut käymään enää tuon päivän jälkeen, vaikkeihän voinut odottaakaan, että meidän talomme mitenkään vetäisi, teillä on tietysti paljon hauskempaa muualla, se on varmaa, se, onko hän vaalea vai tummaverinen, onko hänellä siniset vai mustat siimat, tahtoisin tietää, ei silti että odottaisin muuta kuin että hän joka suhteessa on minun vastakohtani, sillä minun suhteenihan on petytty, tiedän sen hyvin, ja teillä on epäilemättä täysi oikeus ihastua, älkää suinkaan, Arthur, huoliko siitä, mitä sanon, en itsekään tiedä, Herra Jumala!»

Näihin aikoihin oli Arthur nostanut heille tuolit. Kun Flora vaipui omaansa, loi hän Clennamiin yhden entisiä katseitaan.

»Ja ajatella Doyce ja Clennamia, kuka Doyce lienee», sanoi Flora, »miellyttävä mies epäilemättä ja ehkä naimisissa tai kenties hänellä on tytär, onko todellakin, silloinhan ymmärtää liikekumppanuuden ja kaikki on selvää, älkää kertoko minulle mitään, sillä tiedän, ettei minulla ole mitään oikeutta kysyä, se kultarengas, joka kerran taottiin, on katkennut ja niinhän sen pitikin.»

Flora laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja loi häneen toisen nuoruudenaikaisen katseen.

»Rakas Arthur — tavan voima, mr Clennam joka suhteessa hienotunteisempi ja sopivampi näissä oloissa — minun täytyy pyytää anteeksi että tunkeudun näin tänne mutta arvelin voivani sen verran vedota entisiin aikoihin, jotka ovat iäksi lakastuneet eivätkä enää milloinkaan puhkea uuteen kukkaan, että saatoin tulla mr F:n tädin seurassa onnittelemaan teitä ja toivottamaan menestystä teille, tämä on epäilemättä ison joukon parempaa kuin Kiina ja paljoa lähempänä vaikka korkeammalla!»

»Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte», vastasi Clennam, »ja kiitän teitä, Flora, siitä, että ystävällisesti muistitte minua».

»Sitä en voi omasta puolestani sanoa», vastasi Flora, »sillä vaikka minä olisin kuollut ja kuopattu moneen kertaan ja vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, ette te todellakaan olisi muistanut minua tai tehnyt mitään siihen suuntaan mutta huolimatta viime huomautuksesta tahtoisin vielä antaa viimeisen selityksen —»

»Flora, kannattaako teidän pahoittaa mieltänne uusilla selityksillä?
Vakuutan, ettei niitä tarvita. Olen tyytyväinen täysin tyytyväinen.»

Tässä sattui pieni keskeytys, kun mr F:n täti teki seuraavan tiukan ja kammottavan huomautuksen:

Huokuen tällaista kuolettavaa vihaa ihmissukua kohtaan hän ampui tämän nuolen, jota vastaan Clennam ei tiennyt kuinka puolustautua, sitä vähemmin kun hän jo ilmankin oli ymmällä siitä, että tämä kunnioitettava rouva oli tullut vierailulle hänen luoksensa, vaikka selvien merkkien mukaan katseli häntä äärimmäisen inhon tuntein. Clennam ei voinut muuta kuin katsella häntä hämillään hänen istuessaan siinä huokuen katkeruutta ja ylenkatsetta ja tuijottaen kauas etäisyyteen. Flora kuitenkin suhtautui huomautukseen kuin se olisi ollut erittäin sattuva ja miellyttävää laatua ja totesi hyväksyvästi, että mr F:n täti oli varsin älykäs nainen. Joko tämän kohteliaisuuden tai palavan suuttumuksensa kiihoittamana lisäsi tämä erinomainen nainen: »Antaa hänen suoriutua siitä, jos voi!» Ja heilauttaen tuimasti kivenkovaa laukkuansa (tämä lisäke oli sangen iso ja kivettymän näköinen) hän osoitti, että Clennam oli se onneton henkilö, jolle tämä haaste heitettiin.

»Vielä viimeinen huomautus», alkoi Flora uudelleen, »olin äsken sanomassa, että tahtoisin antaa vielä viimeisen selityksen, mr F:n täti ja minä emme olisi tunkeutuneet tänne liikeaikana, mr F:lläkin oli liike, viinikauppakin on liikettä, kaikilla liikkeillä ovatpa ne minkänimisiä tahansa on samat liiketavat, sen todisti mr F. itse, jolla oli tohvelit matolla aina säntilleen kymmentä vailla kuusi iltapäivällä ja saappaat uuninristikolla säntilleen kymmentä vailla kahdeksan aamulla kaikilla ilmoilla, satoi tai paistoi — emme sentähden olisi tunkeutuneet tänne ilman syytä, tarkoitus on ystävällinen ja otetaan toivottavasti ystävällisesti vastaan, Arthur, mr Clennam paljon sopivampi, Doyce ja Clennam olisi luultavasti vielä asiallisempaa.»

»Älkää suinkaan pyytäkö anteeksi tänne tuloanne», torjui Arthur; »olette aina tervetullut».

»Hyvin kohteliasta Arthur — en voi muistaa sanoa mr Clennam ennen kuin toinen nimi jo on päässyt huuliltani sellainen on iäksi menneiltä ajoilta saadun tavan voima ja niin uskollinen se on että usein yön hiljaisuudessa ennen unen tuloa (rengas on sitonut ihmiset yhteen) muisti tuo mieleen rakkaat henkilöt entisten aikojen valossa — hyvin kohteliasta mutta pelkään enemmän kohteliasta kuin totta sillä kun rupesitte koneliikkeeseen lähettämättä isälle edes riviä tai korttiakaan — en sano minulle vaikka oli aika mutta se on mennyttä nyt elän vain kuivassa arkipäiväisyydessä mutta mitä siitä — se ei todellakaan näytä siltä, vai mitä?»

Floran välimerkitkin näyttivät tällä kertaa olevan tipotiessään samoin kuin nuoruudenrakkauskin; hänen puheensa oli nyt vieläkin hajanaisempaa ja vuolaampaa kuin edellisen kohtauksen aikana.

»Vaikka eihän muuta voinut odottaakaan», antoi hän taas tulla, »ja mitäpä muuta odottaisikaan, ja kun ei ole mitään odotettavaa niin mitä sitten odotetaan ja minä en suinkaan moiti teitä enkä ketään muuta, kun teidän äitinne ja minun isäni väkivaltaisesti repivät rikki sen kultaisen vitsan tarkoitan vitjan ja olen varma siitä että tiedätte mitä tarkoitan ja jos ette tiedä niin vahinko ei ole suuri ettekä te siitä paljoa piittaakaan, sen arvaan — kun he repivät sen kultaisen vitjan joka yhdisti meidät ja me heittäydyimme sohvalle ollen tukehtumaisillamme itkuun, ainakin minä, niin muuttui kaikki; ja kun annoin käteni mr F:lle tiedän tehneeni sen avoimin silmin mutta hän oli niin onneton ja alakuloinen että oli tuskissaan vihjannut turvautuvansa virtaan ellei joihinkin apteekkarien öljyihin ja sentähden minä suostuin.»

»Niin teidän mielestänne kaikki on selvää», vastasi Flora »sillä te otatte asian varsin tyynesti ellen olisi tiennyt että oli kysymyksessä Kiina olisin arvannut pohjoisnavan seutuja, rakas mr Clennam teillähän on oikeus tehdä kuten haluatte enkä minä voi moittia teitä mutta mitä tulee Doyce ja Clennamiin niin isän talo on täällä läheisyydessä joten me kuulimme Pancksilta siitä muuten emme olisi ikinä saaneet asiasta tietoa, siitä olen varma.»

»Mitä joutavia miksemme sanoisi sitä Arthur — Doyce ja Clennam — minun on helpompi ja keveämpi sanoa niin kuin mr Clennam — kun minä tiedän sen ja te tiedätte sen ettekä voi kieltää sitä.»

»Mutta minä kiellän sen, Flora. Minun oli aikomus piankin tulla luoksenne ystävälliselle vierailulle.»

»Ah!» huudahti Flora nakellen niskojaan. »Todellako!» Ja loi taas häneen nuoruudenaikaisen katseen. »Joka tapauksessa kun Pancks kertoi meille siitä päätin että mr F:n täti ja minä tulisimme luoksenne sillä isä oli — jo aikaisemmin sattunut mainitsemaan hänen nimensä minulle ja sanomaan että te suositte häntä ja minä sanoin heti että hyvänen aika miksemme pitäisi häntä meillä kun täällä on työtä jota ei silloin tarvitse lähettää muualle suoritettavaksi.»

»Kun puhutte hänestä», kysyi Clennam, joka nyt oli aivan ymmällä, »tarkoitatteko mr F:n —?»

»Herra Jumala Arthur — Doyce ja Clennam paljon helpompi minulle muistoineni — kukapa ikinä olisi kuullut mr F:n tädin ompelevan ja käyvän taloissa työssä?»

»No tietysti», vastasi Flora; »ja kaikista oudoista nimistä joita olen kuullut on se oudoin se on kuin kaukana maalla oleva paikka jossa on sulkupuomi tai kuin mielipony tai nukke tai lintu tai jotakin siemenkaupasta saatua joka pistetään puutarhaan tai kukka-astiaan josta se sitte nousee kirjavana näkyville».

»Mr Casby oli siis, Flora, niin ystävällinen, että mainitsi teille Pikku Dorritista, niinkö?» kysyi Arthur, jolle keskustelu äkkiä tuli mielenkiintoiseksi. »Mitä hän sanoi?»

»Oh, tehän tiedätte millainen isä on», vastasi Flora, »ja kuinka ärsyttävänä hän saattaa istua ja vain näyttää kauniilta ja pyöritellä peukaloitansa herkeämättä, herkeämättä niin että alkaa pyörryttää jos katselee häntä, hän sanoi kun puhuimme teistä — en tiedä kumpi meistä alkoi keskustella teistä Arthur (Doyce ja Clennam), mutta olen varma siitä etten minä sitä tehnyt ainakin toivon etten tehnyt sitä teidän täytyy suoda anteeksi etten tunnusta enempää tässä asiassa».

»Olette perin myöntyväinen», huomautti Flora näpeillään ja sekaantui äkkiä yrittäessään näytellä viehättävän kainon osaa, »se minun on myönnettävä, isä sanoi teidän puhuneen hänestä vakavaan tapaan ja minä vastasin sen mitä olen kertonut teille jo ja siinä kaikki».

»Niin, paitsi mitä Pancks kertoi teidän joutumisestanne tähän liikkeeseen, jota hänen oli vaikea saada meitä uskomaan, minä sanoin silloin mr F:n tädille että me tulisimme tänne kysymään teiltä sopisiko kaikille asiaankuuluville että hän otettaisiin meidän taloomme kun työtä on sillä tiedän että hän usein menee teidän äitinne luo ja tiedän että teidän äitinne on hyvin tuikealuontoinen Arthur — Doyce ja Clennam — muuten en milloinkaan olisi mennyt naimisiin mr F:n kanssa vaan olisin tällä hetkellä voinut olla — mutta minä eksyn nyt joutavuuksiin.»

Flora parka vastasi yksinkertaisen vilpittömästi, mikä sopi hänelle paremmin kuin hänen nuorekkain katseensa, olevansa iloinen siitä, että Clennam ajatteli niin. Hän sanoi sen niin sydämellisesti, että Clennam olisi maksanut paljon saadakseen heti lunastaa häneltä heidän vanhan suhteensa ja viskata sen ynnä merenneidon menemään ikipäiviksi.

»Minä uskon, Flora», sanoi hän, »että, se työ, jonka voitte antaa Pikku
Dorritille, ja hyvyys, jota voitte osoittaa hänelle —»

»Olen varma siitä, että se on hänelle suurena apuna ja kannatuksena. Minulla ei ole oikeutta kertoa teille, mitä tiedän hänestä, sillä se on luottavasti uskottu minulle sellaisissa oloissa, että olen sidottu olemaan vaiti. Mutta tämä pieni olento kiinnittää niin mieltäni, ja minulla on niin suuri kunnioitus häntä kohtaan, etten voi ilmaista sitä teille. Hänen elämänsä on ollut niin täynnä koettelemuksia ja itsensä uhraamista, täynnä tyyntä hiljaista hyvyyttä, että tuskin voitte kuvitella sitä mielessänne. Voin tuskin ajatella häntä, vielä vähemmin puhua hänestä tulematta liikutetuksi. Tästä tunteesta voitte paremmin kuin sanoistani ymmärtää, millaiset hänen olonsa ovat, ja otatte hänet hyvyytenne hoiviin, josta kiitän teitä.»

Vielä kerran ojensi hän vilpittömästi ja vapaasti kätensä Flora-paralle, mutta Flora-parka ei tälläkään kerralla saattanut tarttua siihen vilpittömästi ja vapaasti, ei pitänyt sitä minkään arvoisena avoimesti tarjottuna, vaan tahtoi välttämättä vetää sen entisten juonien ja salaperäisyyden piiriin. Omaksi mielihyväkseen ja Clennamin kauhuksi peitti hän käden, tarttuessaan siihen, huivinsa kulmalla. Sitte hän vilkaisten konttorin lasipäätyyn näki kaksi henkilöä lähestyvän ja huudahti äärettömän tyytyväisenä: »Isä! Hiljaa, Arthur, Jumalan tähden!» ja horjui takaisin tuolilleen hämmästyttävän taitavasti matkien pyörtymäisillään olevaa, kauheasti pelästynyttä, neitseellisen ujouden valtaamaa naista.

Sillä välin tuli patriarkka konttoria kohden sisällyksettömästi säteillen ja purjehtien Pancksin vanavedessä. Pancks avasi oven hänelle, hinasi hänet sisään ja vetäytyi omille teloilleen huoneen nurkkaan.

»Kuulin Floralta», sanoi patriarkka hyväntahtoisesti hymyillen, »että hän aikoi käydä luonanne, käydä luonanne. Ja kun olin ulkona, ajattelin, että minä tulen kanssa, ajattelin, että minä tulen kanssa.»

Se hyväntahtoinen viisaus, jonka hän sinisten silmiensä, kiiltävän päälakensa ja pitkien valkoisten hapsiensa avulla valoi tähän selitykseen (joka ei itsessään ollut syvä), oli kerrassaan vaikuttava. Se tuntui ansaitsevan joutua talletettavaksi parhaiden miesten ylevimpien ajatelmien joukossa. Samaten, kun hän sanoi Clennamille, istuutuessaan hänelle tarjottuun tuoliin: »Ja te olette nyt ruvennut uuteen liikkeeseen, mr Clennam? Toivotan teille onnea, sir, toivotan teille onnea!» tuntui hän tehneen hyväntahtoisuuden ihmeitä.

»Mrs Finching on kertonut minulle», sanoi Arthur tehtyään selkoa asioistaan, mutta mr F:vainajan leski vastusti, tehden kieltävän eleen, tämän kunnioitettavan nimityksen käyttämistä, »että hän toivoo tuon tuostakin voivansa antaa työtä sille nuorelle ompelijattarelle, jota te suosititte äidilleni. Tästä olen kiittänyt häntä.»

Patriarkka käänsi raskaasti päätänsä Pancksiin päin; tämä apulainen pisti taskuunsa muistikirjan, jonka tutkimiseen oli ollut vaipuneena, ja otti hänet köyteensä.

»Te ette suositellut häntä, tiedättehän», sanoi Pancks »kuinka olisitte voinut tehdä niin? Te ette tiennyt hänestä mitään, ette mitään. Hänen nimensä vain mainittiin teille ja te mainitsitte sen edelleen. Siinä kaikki, mitä te teitte.»

»Hyvä!» puuttui Clennam puheeseen. »Hän tekee kaikki suositukset oikeutetuiksi, niin että tämä ei merkitse mitään.»

»Te iloitsette siitä, että hänen käy hyvin», selitteli Pancks, »mutta se ei olisi ollut teidän syynne, jos hänen olisi käynyt huonosti. Teillä ei ole tässä ansiota enempää kuin olisi ollut häpeätäkään, jos asiat olisivat kääntyneet niin päin. Teillä ei ole mitään edesvastuuta. Te ette tiedä hänestä mitään.»

»Ette siis tunne ketään hänen perheestään?» uskalsi Arthur umpimähkään kysyä.

»Tunne ketään hänen perheestään?» vastasi Pancks. »Kuinka se olisi mahdollista? Ette ole milloinkaan kuullutkaan heistä. Ette kai voi olla tuttu ihmisten kanssa, joista ette ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan, vai mitä? Enpä luulisi!»

Koko tämän ajan istui patriarkka rauhallisesti hymyillen aina tarpeen mukaan nyökäyttäen tai pudistellen päätänsä hyväntahtoisesti.

»Mitä suosituksiin tulee», sanoi Pancks, »niin tiedättehän mitä suosituksilla ja takauksilla yleensä tarkoitetaan. Ne ovat vain pelkkää kuvittelua! Katsokaa vuokralaisia täällä Yardissa. He takaisivat toisensa joka ainoa, jos vain sallittaisiin. Mitä hyötyä siitä olisi? Onko parempi joutua petetyksi kahden kuin yhden suhteen? Yksi riittää. Henkilö, joka ei kykene maksamaan, takaa, että toinen maksukyvytön kykenee maksamaan. Aivan kuin jos henkilö, jolla on kaksi puujalkaa, vakuuttaisi toisen, jolla niinikään on puujalat, kävelevän luonnollisilla jaloilla. Se ei tekisi kumpaakaan kykeneväksi kävelykilpailuun. Ja neljä puujalkaa tuottaa teille enemmän huolta kuin kaksi, kun ette kuitenkaan haluaisi yhtäkään.» Näin päätteli mr Pancks puhaltaen höyrynsä ilmoille.

Syntyi hetken äänettömyys, jonka mr F:n täti katkaisi; hän oli viime julkisen huomautuksensa jälkeen istunut jonkinlaisessa horrostilassa, jäykkänä ja suorana. Nyt tempoi häntä ankara suonenvetokohtaus, joka oli tarkoitettu vaikuttamaan hätkähdyttävästi tottumattomien hermoihin, ja hän lausui peloittavan vihamielisesti:

»Tyhjästä messinkikuulasta ette voi tehdä päätä ja aivoja. Ette voinut tehdä sitä George-setänne eläessä ja vielä vähemmin nyt, hänen kuoltuaan.»

Mr Pancks oli kohta valmis vastaamaan, tavalliseen tyyneen tapaansa: »Todellako, rouva? Hyvänen aika! Olen aivan ihmeissäni siitä.» Huolimatta hänen neuvokkuudestaan Vaikutti mr F:n tädin puhe masentavasti pieneen seuraan, ensiksikin koska oli mahdotonta salata, että juuri Clennamin viaton pää oli tuo alennettu järjen temppeli, ja toiseksi, koskei kukaan milloinkaan tiennyt kenen George-setään hän näissä tilaisuuksissa viittasi tai mitä aavemaisia olentoja hän manasi esiin tällä maininnallaan.

Sentähden Flora huomautti, vaikka tosin hiukan ylpeillen testamenttilahjastaan, että mr F:n täti tänään oli varsin vilkas ja että ehkä oli parasta nyt lähteä kotiin. Mutta mr F:n täti osoittautui niin vilkkaaksi, että suhtautui tähän ehdotukseen odottamattoman kiukkuisesti ja selitti, ettei hän tahtonut lähteä, ja lisäsi, käyttäen loukkaavaa puhetapaa, että jos »hän» — liiankin selvästi tarkoittaen Clennamia — tahtoi päästä hänestä, niin »antaa hänen heittää minut ikkunasta pihalle», ja ilmaisi välttämättä tahtovansa nähdä hänen suorittavan tämän toimituksen.

Tässä pulmassa tarttui mr Pancks, jolla näytti riittävän keinoja jokaisen patriarkallisissa vesissä sattuvan tapauksen varalta, hattuunsa, livahti konttorin ovesta ulos ja tuli hetken perästä sisään taas teennäisen vilkkaana ja eloisana, ikäänkuin olisi oleskellut useita viikkoja maalla. »Mitä nyt, mitä kummia näenkään, rouva!» huudahti hän, pörröttäen tukkaansa ylenmäärin hämmästyneenä, »tekö siinä olette? Kuinka voitte, rouva? Te olette kerrassaan viehättävä tänään. Olen iloinen nähdessäni teidät. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, rouva; me lähdemme pienelle kävelylle, te ja minä, jos suotte minulle kunnian saattaa teitä.» Ja niin talutti hän erinomaisen kohteliaasti ja hyvällä menestyksellä mr F:n tädin konttorin yksityisiä portaita alas. Patriarkallinen mr Casby nousi seisomaan kasvoillaan sellainen ilme kuin hän itse olisi suorittanut tämän kaiken ja seurasi lempeänä perästä jättäen tyttärensä vuorostaan tekemään lähtöä; tämä huomautti ujosti kuiskaten (josta hän suuresti nautti) entiselle sulhaselleen, että he olivat tyhjentäneet elämän maljan pohjasakkoja myöten, ja lisäsi salaperäisen viittauksen, että mr F:vainaja oli maljan pohjalla.

Kun Clennam taas jäi yksin, ahdistivat häntä hänen vanhat epäilyksensä äidin ja Pikku Dorritin suhteen, ja hän hautoi mielessään entisiä epäluulojaan ja mietteitään. Ne asustivat koko ajan hänen tajunnassaan ja sekaantuivat tehtäviin, joita hän koneellisesti suoritteli; hänen papereilleen ilmestyvä varjo sai hänet katsahtamaan ylös nähdäkseen, mikä sen aiheutti. Sen aiheena oli mr Pancks. Hattu niskassa ikäänkuin hänen teräslankamaiset hiuksensa olisivat jousina ponnahtaneet pystyyn ja työntäneet sen päästä, pikimustat helmisilmät tiukan tarkkaavina, oikean käden sormet suussa kynsien puremista odottamassa ja vasemman käden sormet taskussa varalta vartoomassa vuoroaan loi mr Pancks lasiseinän läpi varjonsa Clennamin kirjoille ja papereille.

Mr Pancks tiedusteli heilauttamalla kysyvästi päätänsä, saisiko hän tulla vielä sisälle. Clennam vastasi nyökäyttämällä myöntävästi. Mr Pancks tulla puhkui sisään, laski sivuittain pulpetin laitaan, kiinnitti itsensä nojaamalla käsivartensa siihen ja aloitti keskustelun yhdellä aivastuksella ja yhdellä päristyksellä.

»Minä olen onnettomasti kyllä herättänyt ankaran vihan tämän rouvan sydämessä», valitti Clennam. »Tiedättekö miksi?»

Hän otti esille muistikirjansa, avasi ja sulki sen, pudotti sen hattuunsa, joka oli hänen vieressään pulpetilla, ja kurkisti siihen sen viruessa hatun pohjalla, koko ajan miettivä ilme kasvoillaan.

»Mitä tietoja sitten, mr Pancks? Otaksun nimittäin, että tahdotte näitä tietoja minulta.»

»Kyllä, sir, kyllä, teiltä minä tahdon niitä», sanoi Pancks, »jos voin saada teidät antamaan niitä minulle. A, B, C, D, Da, De, Di, Do. Sanakirjajärjestyksessä. Dorrit. Siitä nimestä juuri, sir.»

Mr Pancks piti taas tavallista meluansa ja hyökkäsi oikean käden kynsien kimppuun. Arthur katsoi tutkivasti häneen, ja hän katsoi takaisin.

»Mitä vain voitte ja tahdotte kertoa minulle.» Tämä hänen toiveittensa laaja yhteenveto vaati ankaraa työtä ja puhkumista mr Pancksin koneelta.

»Tämä on merkillinen vierailu, mr Pancks. Minusta tuntuu perin oudolta, että tulette minun luokseni tällaisella asialla.»

»Saattaa olla, että se on outoa kaikkityynni», vastasi Pancks. »Saattaa olla, että se on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta liikeasioita se sittenkin on. Lyhyesti, se on liikeasia. Minä olen liikemies. Mitäs asiaa minulla täällä maailmassa on, ellen hoida liikeasioita? Ei mitään asiaa.»

Kuten kerran ennenkin, heräsi Clennamissa epäilys, ettei tämä kuiva, tuikea mies aina ollut tosissaan, ja hän katseli tutkivasti hänen kasvojaan. Ne olivat yhtä sänkiset ja likaiset kuin ennenkin, yhtä kiihkeät ja innokkaat, eikä niissä näyttänyt piileksivän minkäänlaista ilmettä, joka olisi vivahtanut salaiseen ivailuun, jota hän äsken oli ollut kuulevinaan äänessä.

»No», sanoi Pancks, »asettaaksemme tämän asian oikealle tolalle, ilmoitan, ettei se ole isäntäni asia».

Pancks nyökäytti päätänsä. »Isännästäni, niin. Ottakaamme esimerkki. Sanokaamme, kuulen isäntäni luona mainittavan erästä nimeä — nuoren henkilön, jota mr Clennam haluaa auttaa. Sanokaamme, että tuon nimen ensiksi mainitsi isännälleni Plornish Yardista. Sanokaamme, minä menen Plornishin luo ja pyydän liikemiehenä häneltä tietoja. Sanokaamme, Plornish kieltäytyy, vaikka on velkaa kuuden viikon vuokran isännälleni. Ja mrs Plornish kieltäytyy. Sanokaamme, molemmat viittaavat mr Clennamiin. Sellainen esimerkki.»

»Entä sitten, sir», kertasi Pancks; »sanokaamme, minä menen mr
Clennamin luo. Sanokaamme, täällä olen nyt.»

Teräslankahiukset pystyssä ympäri päätä ja huohottaen raskaasti ja lyhyeen astui toimelias Pancks askeleen taaksepäin (laivakielellä: peräytyi puoli kierrosta) ikäänkuin oikein näyttääkseen likaista runkoaan, höyrysi sitten eteenpäin taas ja suuntasi nopean katseensa vuoroin hattuunsa, jossa hänen muistikirjansa oli, ja vuoroin Clennamin kasvoihin.

»Mr Pancks, tunkeutumatta teidän salaisuuksienne alueelle, tahdon olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin vain voin. Sallikaa minun tehdä pari kysymystä. Ensiksikin —»

»Hyvä!» sanoi Pancks nostaen pystyyn likaisen etusormensa haljenneine kynsineen. »Minä tiedän: 'Mikä on teillä vaikuttimena?'»

»Vaikutin hyvä», vakuutti Pancks. »Asia ei koske isäntääni, sitä ei nyt voi ilmoittaa, olisi naurettavaa ilmoittaa sitä nyt; mutta hyvä se on. Halu palvella nuorta henkilöä, Dorrit nimistä», etusormi yhä varoittavasti pystyssä. »Parasta myöntää, että vaikutin on hyvä.»

Mr Pancks onki muistikirjan hatusta ennenkuin kysymys oli tehty ja napitti sen huolellisesti povitaskuunsa; katsoen koko ajan suoraan Clennamiin vastasi hän lyhyen vaitiolon ja sitä seuraavan pärskähdyksen jälkeen: »Haluan täydentää tietojani joka lajia.»

Clennam ei voinut olla hymyilemättä, kun tuo pieni puhkuva höyrylaiva, joka oli niin hyödyllinen isolle kömpelölle alukselle, Casbylle, vahti ja vaani häntä aivan kuin etsien tilaisuutta hyökätäkseen ja ryöstääkseen häneltä sen, mitä halusi, ennenkuin hän ehtisi vastustaa hänen liikkeitään; tosin mr Pancksin innossa oli muutakin, joka herätti hänessä kaikenlaisia ihmetteleviä mietiskelyjä. Hetken aprikoituaan päätti hän antaa mr Pancksille tärkeimmät tiedot, jotka olivat hänen vallassaan, hyvin tietäen, että ellei tämä saanut niitä häneltä, keksisi hän varmasti keinoja hankkiakseen niitä muualta.

Sentähden hän, muistutettuaan mr Pancksille tämän vapaaehtoista selitystä, että hänen isännällään ei ollut mitään osaa asiassa ja että hänen omat aikeensa olivat hyvät (jotka selitykset pieni nokinen herrasmies mitä kiihkeimmin uudisti), avomielisesti kertoi, että hän ei tiennyt mitään Dorrit-suvusta eikä sen entisistä asuinpaikoista ja että hänen tietonsa perheestä rajoittui siihen tosiasiaan, että se näytti supistuneen viiteen henkeen, nimittäin kahteen veljekseen, joista toinen oli naimaton ja toisella, leskellä, oli kolme lasta. Heidän ikänsä hän ilmoitti mr Pancksille, mikäli saattoi arvata niitä, ja lopuksi kuvasi hänelle Marshalsean isän aseman sekä ajan ja tapausten kulun, jonka kautta hän oli saanut tämän arvon. Kaikkea tätä kuunteli mr Pancks erittäin tarkkaavasti, puhisten ja pärskien sitä rajummin, kuta mielenkiintoisemmaksi asia kävi, ja näytti siltä kuin kertomuksen tuskallisimmat kohdat olisivat herättäneet hänessä miellyttävämpiä tunteita, ja erikoista nautintoa tuotti hänelle kuvaus William Dorritin pitkästä vankeusajasta.

»Lopuksi, mr Pancks», lausui Arthur, »tahdon sanoa vain sen, että paitsi henkilökohtaisesta kunnioituksesta johtuvia on minulla muitakin syitä puhua mahdollisimman vähän Dorrit-perheestä, varsinkin äitini talossa (mr Pancks nyökäytti päätänsä) ja tietää mahdollisimman paljon heistä. Niin harras liikemies kuin te — no, mikä nyt on?»

Sillä mr Pancks oli äkkiä suorittanut tavallisen nenäpuhalluksensa harvinaisen rajusti.

»Niin harras liikemies kuin te ymmärtää täydellisesti, mitä rehellinen sopimus merkitsee. Ja minä tahtoisin tehdä kanssanne rehellisen sopimuksen, jonka mukaan te kerrotte minulle, mitä tiedätte Dorrit-perheestä, sittenkun saatte jotakin tietää, samoin kuin minä olen kertonut tietoni teille. Ehkäpä ette saa erikoisen imartelevaa käsitystä minun liiketavoistani, kun en edeltäpäin jo sanellut ehtojani», jatkoi Clennam, »mutta minä teen ne mieluummin kunnia-asiaksi. Totta puhuen, mr Pancks, olen nähnyt kauppoja tehtävän niin terävän ovelasti, että olen kyllästynyt siihen.»

Mr Pancks nauroi. »Tämä käy sopimuksesta», sanoi hän; »saatte nähdä, että minä noudatan sitä».

Sitte seisoi hän hetkisen hiljaa katsellen Clennamiin ja pureksien kaikkia kymmentä kynttään; nähtävästi hän kiinnitti muistiinsa, mitä oli kuullut, ja tarkasti huolellisesti tietovarastonsa, ennen kuin tilaisuus mahdollisen aukon täyttämiseen olisi ohi. »Hyvä on», sanoi hän viimein, »ja nyt sanon teille hyvästi; tänään on vuokrankantopäivä Yardissa. Mutta kuulkaapas, siellä on kepin varassa ontuva ulkomaalainen.»

»Jos vain takaaja kykenee maksamaan, sir», vastasi Pancks. »Ota kaikki mitä saat irti äläkä anna mitään, jota sinun ei ole pakko antaa. Ne ovat liiketapoja. Ontuva ulkomaalainen haluaa ullakkohuoneen Yardissa. Kykeneekö hän maksamaan siitä?»

»Se riittää», sanoi Pancks merkiten asian kirjaansa. »Mutta minun täytyy saada vuokrani Bleeding Heart Yardissa. Minun täytyy saada ne. Maksakaa, muuten omaisuus tänne. Se on Yardin tunnussana. Ontuva keppiniekka ulkomaalainen väitti teidän lähettäneen hänet, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut väittää, että Suur-Mogul oli lähettänyt hänet. Hän lienee ollut sairaalassa?»

»Sairaalassaolo on pahasti köyhdyttävää, olen kuullut sanottavan?» Ja taas hän aikaansai nenällään tuon merkillisen äänen.

Mr Pancks, joka nyt oli valmis lähtöön, lisäsi hetkessä höyryä ja ilman sen enempiä merkkejä ja menoja laskea tohisi jo portaita alas ja Bleeding Heart Yardin väyliä, ennen kuin saattoi arvata hänen lähteneen konttoristakaan.

Lopun päivää oli Bleeding Heart Yard aivan kuohuksissa julman Pancksin risteillessä sen vesillä; hän nuhteli asukkaita maksamattomista veloista, vaati vuokria, uhkaili häädöillä ja ulosotoilla, ajoi leväperäiset upoksiin, nostattaen edelleen kauhun hyökyaallon, joka vielä kuohui hänen vanavedessäänkin. Vaaniskellen kiertelivät ihmisparvet, kohtalokkaan vetovoiman vallassa, niiden talojen nurkkia, joissa hän kulloinkin oli, kuunnellen katkelmia hänen keskusteluistaan talon asukasten kanssa; ja kun huhuttiin hänen tulevan portaita alas, eivät he päässeet niin nopeasti hajoamaan, ettei hän sitä ennen ehtinyt ilmestyä heidän keskelleen, vaatia heiltä vuokria ja naulita heitä siihen paikkaan. Lopun päivää kaikui Yardissa vain Pancksin: »Paljonko olette velkaa?» ja »Mikä on tarkoitus?» Mr Pancks ei tahtonut kuunnella puolustuksia, ei valituksia, ei kuulla puhuttavan korjauksista eikä mistään muusta kuin että rahat ehdottomasti lyötiin pöytään. Hikoillen ja puhkuen ja puikkelehtien mitä oudoimpia väyliä ja käyden yhä likaisemmaksi ja kuumemmaksi hetki hetkeltä vitsoi hän Yardin vedet kiehuvaan kuohumistilaan. Ne eivät olleet vielä tyyntyneet runsaasti kahden tunnin kuluttua siitä, jolloin hänen oli nähty taivaanrannalla portaiden yläpäässä höyryävän matkaansa.

Bleeding Heart Yardin tavallisina kokoontumisaikoina oli tänä iltana koolla useampia pieniä ryhmiä, joiden keskuudessa yleisesti sovittiin siitä, että mr Pancks oli kova mies, jonka kanssa ei ollut hyvä asioida, ja että oli suuri vahinko, totisesti niin oli, että mr Casbyn kaltainen herrasmies oli antanut vuokrankannon hänen tehtäväkseen eikä milloinkaan joutunut näkemään häntä oikeassa valossa. Sillä (niin arvelivat Bleeding Heart Yardin asujamet) jos herrasmies, jolla oli sellainen pää sellaiset hiukset ja sellaiset silmät, ottaisi vuokrankannon omiin käsiinsä, hyvä rouva, niin ei tulisi kysymykseenkään tällainen kiusaaminen ja näännyttäminen, ja kaikki asiat olisivat, toisin päin.

Samana iltana, tuntina ja minuuttina patriarkka, joka rauhallisesti oli liukunut Yardin läpi aamupäivällä ennen kuin levottomuus oli alkanut, ilmeisesti tarkoittaen vahvistaa äsken mainittua luottamusta kiiltävään päälakeensa ja silkkikiharoihinsa — samana tuntina ja minuuttina tämä ensi luokan petkuttaja, tämä tuhattykkinen sotalaiva raskaasti paiskautui lopen uupuneen hinaajahöyrynsä pienelle telakalle kotona ja sanoi peukaloitaan pyöritellen:

»Huono päivätyö, Pancks, kerrassaan huono päivätyö! Minusta näyttää, sir, ja katson velvollisuudeksi itseäni kohtaan huomauttaa siitä pontevasti, että teidän olisi pitänyt saada kokoon paljon enemmän rahaa, paljon enemmän rahaa.»

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Samana iltana tuli mr Plornish tapaamaan Pikku Dorritia, haluten puhutella häntä kahdenkesken, minkä toivomuksensa hän ilmaisi rykimällä niin huomiotaherättävästi kuin olisi ollut tarkoituksena osoittaa, että hänen isänsä, kun oli kysymys tyttären ompelijatartoimesta, oli kuvaava esimerkki sen selviön totuudesta, että umpisokeampia ihmisiä ei ole olemassa kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä, minkä jälkeen molemmat hävisivät oven taakse yleiseen porraskäytävään.

»Meillä kävi tänään muuan rouvasihminen, miss Dorrit», mutisi Plornish, »ja hänen mukanaan toinen, joka on kuin vanha noita, vaikken ikinä ennen olisi sellaista nähnyt. Voi hirmu, kuinka pahasti hän katsoi ihmiseen!»

Lauhkealuontoinen Plornish ei aluksi voinut irroittaa ajatuksiaan mr F:n tädistä. »Sillä», puolustautui hän, »hän oli hapan kuin etikkapullo».

Viimein, ponnistaen lujasti, irtautui hän tästä ajatuksesta sen verran, että huomautti:

»Mutta hän ei nyt tällä hetkellä ole täällä eikä siellä. Toinen oli mr Casbyn tytär; ja jos mr Casby tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, paremmin kuin kukaan, ei se suinkaan ole Pancksin ansio. Sillä hän, Pancks, hän ei tule toimeen, ei totisesti, ei tule!»

Tapansa mukaan puhui mr Plornish hiukan epäselvästi, mutta tunnollisesti ja pontevasti.

»Ja mr Casbyn tytär tuli meille sanomaan», jatkoi hän, »että jos miss Dorrit tulisi tämän kortin mukaan — siinä mainitaan mr Casbyn osoite, ja Pancksilla on konttori myöskin, toisella puolen, jossa hän työskentelee, mahdotonta uskoa — niin hän tahtoisi mielellään antaa miss Dorritille työtä. Hän mainitsi erikoisesti olevansa mr Clennamin vanha ja hyvä ystävä ja toivoi voivansa olla hyödyllisenä ystävänä hänen ystävällensä. Näin hän sanoi. Koska hän tahtoi tietää, voisiko miss Dorrit tulla huomisaamuna, lupasin käydä luonanne, miss, kysymässä, ja pistäytyä tänä iltana hänen luonansa ilmoittamassa, että tulette, tai jos olette kiinni huomenna, milloin voitte tulla.»

»Minä voin kyllä mennä huomenna, kiitos», vastasi Pikku Dorrit. »Teitte hyvin ystävällisesti, mutta sellainenhan olette aina.»

Kieltäen vaatimattomasti ansionsa avasi mr Plornish huoneen oven päästääksensä Pikku Dorritin takaisin sisälle ja seurasi hänen perässään tekeytyen niin silmäänpistävän viattomaksi äskeiseen oventakaiseen kohtaukseen, että isä olisi huomannut sen, vaikkei olisi ollut erikoisen epäluuloinenkaan. Mutta hän pysyi vain kohteliaan tietämättömänä eikä ollut varuillansa. Lyhyen keskustelun jälkeen, jolloin ilmenivät vuoroin Plornishin kunnioituksen tunne entisenä vankilan jäsenenä ja tietoisuus hänen nykyisestä etuoikeudestaan ulkopuolisena ystävänä, vaatimattomana tosin, sillä hän oli vain halpa rappari, sanoi hän hyvästi ja lähti; sitten hän teki kierroksen vankilassa ja katseli hetkisen keilapeliä, sekavin tuntein, entisenä vankilan jäsenenä, jolla oli omat erikoiset syynsä uskoa kohtalon vielä johtavan hänet sinne takaisin.

Aikaisin seuraavana aamuna Pikku Dorrit, juhlallisesti uskottuaan taloudenhoidon Maggylle, lähti matkalleen patriarkallista telttaa kohden. Hän kulki Iron Bridgen yli, vaikka se maksoi hänelle pennyn, ja käveli tämän taipaleen hitaammin kuin muut välit. Kello viittä vailla kahdeksan tarttui hänen kätensä patriarkalliseen kolkuttimeen, joka oli niin korkealla, että hän juuri ylettyi siihen.

Hän antoi mrs Finchingin kortin oven avanneelle nuorelle naiselle, ja tämä ilmoitti hänelle, että miss Flora — Flora oli nimittäin palattuaan isällisen katon alle ottanut takaisin puhuttelunimen, joka hänellä oli ollut ennen asuessaan kotonaan — ei vielä ollut ilmestynyt makuuhuoneestaan, mutta miss Dorritia pyydettiin astumaan hänen seurusteluhuoneeseensa. Hän nousi miss Floran seurusteluhuoneeseen, kuten oli pyydetty; täällä näki hän hauskan, kahdelle katetun aamiaispöydän sekä lisäksi kolmatta varten varustetun tarjottimen. Nuori nainen, joka hävisi hetkeksi, palasi taas pyytämään miss Dorritia istumaan tulen ääreen, riisumaan hattunsa ja olemaan kuin kotonaan ainakin. Mutta Pikku Dorrit oli ujo eikä tottunut olemaan kuin kotonaan tällaisissa tapauksissa, sentähden hän istui yhä ovenpielessä hattu päässä, kun Flora tulla tuuskahti sisään puoli tuntia myöhemmin.

Flora oli kovin pahoillaan siitä, että oli odotuttanut itseään, ja herrainen aika miksi hän istui siinä kylmässä kun hän oi luullut tapaavansa hänet tulen ääressä lukemassa lehteä ja ei se huolimaton tyttö ollut luonutkaan hänen tervehdystään hän tahtoi taivaan tähden riisua hänen hattunsa! Ja riisuttuaan sen mitä ystävällisimmällä tavalla, hämmästyi hän suuresti kasvoja, jotka ilmestyivät sen alta, ja sanoi: »Kas, sellainen pieni kiltti olento, rakkaani!» ja otti lempeimmän naisellisesti nuo kasvot käsiensä väliin.

Sanat lausuttiin ja hyväily suoritettiin silmänräpäyksessä. Pikku Dorrit ennätti tuskin huomata niiden ystävällisyyttä, kun Flora jo syöksyi aamiaispöydän luokse touhuissaan ja sukelsi korviaan, myöten puheliaisuutensa ylenpalttisuuteen.

»Olen todellakin pahoillani, että tulin juuri tänä aamuna nukkuneeksi pitkään aioin ja toivoin voivani olla valmiina ottamassa vastaan teitä kun tulitte ja sanomassa että jokainen joka vähänkään kiinnittää Arthur Clennamin mieltä kiinnittää minunkin mieltäni ja toivottamassa teidät sydämellisimmin tervetulleeksi ja että olin iloinen mutta sen sijaan he eivät herättäneet minua vaan makasin siellä kuorsaten jos totta puhutaan ja jos ette halua kylmää lintua tai lämmintä keitettyä sianlihaa joita muutamat välttävät vaikkeivät ole juutalaisia se saattaa olla heille omantunnonasia jota on kunnioitettava vaikka minun täytyy sanoa että soisin heidän olevan yhtä tunnollisia myydessään meille väärennettyä tavaraa oikeana joka ei ole hintansa arvoista olen oikein vihoissani siitä», sanoi Flora.

Pikku Dorrit kiitti ja vastasi arasti, että leipää ja voita ja teetä hän tavallisesti —

»Joutavia rakas lapsi en tahdo kuulla puhuttavan sellaisesta», vastasi Flora käännellen teekeittiötä mitä huolettomimmin ja räpytellen silmiään saadessaan niihin kuumaa vettä, jota räiskähti teekannusta hänen kurkistaessaan siihen liian läheltä. »Tehän olette tullut tänne ystävänä ja seurakumppanina jos sallitte minun pitää teitä sellaisena ja minä häpeäisin itseäni jos olisi toisin kun Arthur Clennam puhui teistä sillä tavalla — te olette väsynyt, rakkaani.»

»Te kalpenette niin olette kävellyt liian pitkälti ennen aamiaista luulen että asutte kovin kaukana teidän olisi pitänyt ajaa tänne», sanoi Flora, »rakas lapsi mitä voisin antaa teille?»

»Voin todellakin aivan hyvin, ma'am. Kiitän teitä tuhannesti; mutta minä voin aivan hyvin.»

»Juokaa sitten teenne yhtä kyytiä, olkaa hyvä», pyysi Flora »ja syökää tämä linnunsiipi ja sianlihaviipale, älkää huoliko minusta älkääkä odottako minua sillä vien aina itse tämän tarjottimen mr F:n tädille joka syö aamiaista vuoteessaan ja hän on miellyttävä vanha nainen ja hyvin älykäs, tuolla oven luona on mr F:n muotokuva se on kyllä hänen näköisensä vaikka hiukan liiaksi otsaa ja mitä tulee pilariin ja marmorilattiaan ja kaiteisiin ja suihkukaivoon niin en milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tai senkaltaisessa ympäristössä koko viinikaupan aikana, erinomainen mies muuten muttei ensinkään sentyylinen.»

Pikku Dorrit katseli taulua, puutteellisesti käsittäen tähän taideteokseen liittyviä selityksiä ja tiedonantoja.

»Mr F. oli niin kiintynyt minuun ettei sallinut minun milloinkaan olla näkyvistä poissa», kertoi Flora, »vaikka tietysti en voi sanoa kuinka kauan sitä olisi kestänyt ellei hän olisi kuollut minun vielä ollessani uusi luuta, kunnioitettava mies muttei runollinen, miehekästä proosaa ei runollisuutta».

Pikku Dorrit katsoi taas muotokuvaa. Taiteilija oli antanut sille pään, joka henkisesti katsoen olisi ollut melkoinen Shakespearellekin.

»Runollisuutta, niin», jatkoi Flora touhukkaasti valmistellen mr F:n tädin paahtoleipää, »kuten peittelemättä sanoin mr F:lle kun hän kosi minua ja te ihmettelette varmaan kuullessanne että hän kosi seitsemän kertaa kerran vuokravaunuissa kerran venheessä kerran kirkonpenkissä kerran aasin selässä Tunbridge Wellsissä ja muut kerrat polvillaan minun edessäni, runoelma häipyi nuoruuden päivien ja Arthur Clennamin mukana meidän vanhempamme riistivät meidät erilleen. me muutuimme marmoriksi ja kuiva todellisuus otti valtaistuimen haltuunsa, mr F. puhui hyvin puolestaan hän tiesi koko asian pitipä tätä asiain tilaa parempanakin lupaus tuli annetuksi häät pidettiin ja sellaista on elämä rakkaani ja kuitenkaan emme taitu vaan taivumme, olkaa hyvä ja syökää hyvä aamiainen sillä välin kun minä vien tämän tarjottimen sisään».

Hän hävisi jättäen Pikku Dorritin miettimään hänen hajanaisten puheittensa merkitystä. Hän palasi taas pian ja alkoi viimein syödä, hänkin, jutellen koko ajan.

»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista, oletteko tuntenut hänet kauankin?»

Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys — sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr Clennamin tämän kotiintulosta saakka.

»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut rautanaamio-miehen äidiksi.»

»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa ‒ kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä enkä voi kuvitella mielessäni.»

»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti, katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»

»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta, »ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme — kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».

Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»

Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin, ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi päärmätä.

»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko aivan hyvin?»

Flora nosti jalkansa uunin ristikolle ja valmistui erittäin romanttiseen paljastukseen. Hän alkoi täydellä höyryllä, heilautteli päätänsä, huokaili huomiota herättävällä tavalla, käytteli ahkerasti silmäkulmiaan ja vilkaisi toisinaan, ei usein, työn yli kumartuneisiin hiljaisiin kasvoihin..

»Teidän tulee tietää, ystäväni», sanoi hän, »vaikken epäille teidän tietävänkin sitä jo ei vain siksi että olen viitannut siihen ylimalkaisesti vaan koska tiedän, että se hehkuvin merkein — vai miten ne sanat olivatkaan on leimattuna minun otsaani että ennenkuin tutustuin mr F:vainajaan olin kihloissa Arthur Clennamin kanssa — mr Clennam julkisuudessa jolloin varovaisuus on tarpeen täällä Arthur — me olimme kaikki kaikessa toisillemme silloin oli elämän aamu oli onnea oli intohimoa oli kaikkea tätä korkeimmassa määrässä, silloin meidät riistettiin erilleen ja muutuimme kiveksi jollaisena Arthur meni Kiinaan ja minusta tuli mr F:vainajan marmorimorsian».

»En yritä», jatkoi hän, »kuvata senaamuisia mielenliikutuksia kun kaikki oli vain marmoria sisällisesti ja mr F:n täti seurasi lasivaunuissa jotka tietysti olivat kurjassa kunnossa eihän ne muuten olisi voineet rikkoontua parin kadunvälin päässä kotoa ja mr F:n täti tuotiin samoin kuin marraskuun viidentenäkin kotiin ruokopohjaisessa tuolissa riittää kun mainitsen että kolkko aamiainen syötiin alakerran, ruokasalissa ja että isä söi liiaksi lohisäilykettä ja sairasti viikkomäärin ja että mr F. ja minä läksimme mannermaa-matkalle Calaisiin jossa ihmiset satamassa tunkeilivat niin että erottivat meidät vaikkei iäksi ollut vielä aika.»

Marmorimorsian, joka tuskin pysähtyi hengähtämään, jatkoi edelleen tyytyväisenä ja haaveellisen haihattelevaan tapaan, jollaista joskus sattuu lihalle ja verelle.

»Tahdon vetää verhon tämän unelmaelämän peitoksi, mr F. oli hyvällä tuulella hänellä oli hyvä ruokahalu hän piti hyvästä ruuasta ja heikosta mutta hyvänmakuisesta viinistä, me palasimme kotiin ja asetuimme asumaan numero kolmeenkymmeneen aivan lähelle Little Gosling Streetiä Lontoon telakoiden tienoolle, ennenkuin vielä olimme päässeet oikein selville siitä että sisäkkö möi höyheniä ohuesta patjastaan oli leini alkanut levitä ylöspäin ja liiti mr F:n kanssa toiseen maailmaan.»

Hänen leskensä katsahti seinällä riippuvaan muotokuvaan, pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään.

»Minä kunnioitan mr F:n muistoa hän oli kelpo mies ja erittäin myöntyväinen ja hyvä aviomies, minun tarvitsi vain mainita parsaa niin ilmestyi sitä kohta pöytään tai vihjata haluavani jotakin hyvää juotavaa niin sitä oli jo kuin taian tuomana pieni pullollinen edessäni se ei ollut hurmaavaa mutta rattoisaa, sitte palasin isän katon alle ja elin yksin mutta onnellisena muutamia vuosia kunnes isä eräänä päivänä tulla hissutteli sisään ja sanoi Arthur Clennamin odottavan minua alhaalla, minä menin alas ja tapasin hänet älkää kysykö millaisena tapasin hänet paitsi että hän vielä oli naimaton ja muuttumaton.»

Hämärä salaperäisyys, johon Flora nyt verhoutui, olisi pysähdyttänyt mitkä muut sormet tahansa, muttei niitä näppäriä sormia, jotka työskentelivät hänen läheisyydessään. Ne ompelivat edelleen, herkeämättä, ja ahkera pää kumartui työn yli tarkatakseen pisteitä.

»Älkää kysykö minulta», kielsi Flora, »rakastanko häntä vielä tai rakastaako hän minua tai mikä lopuksi tulee tai milloin, meitä ympäröivät tarkkaavat silmät ja voi käydä niin että olemme määrätyt riutumaan erillä toisistamme ettemme milloinkaan enää voi yhtyä uudelleen ei sanaakaan ei henkäystä ei silmäystä joka voisi ilmaista meidät kaiken täytyy pysyä salassa niinkuin haudassa, älkää sentähden ihmetelkö jos minä suhtaudun verrattain kylmästi Arthuriin tai jos Arthur suhtautuu verrattain kylmästi minuun meillä on kohtalokkaat syymme riittää jos me ymmärrämme ne vaiti!»

Tämän kaiken Flora sanoi niin kiivaan kiihkeästi kuin olisi todella uskonut sen. Ei epäilystä, ettei hän, kiihoitettuaan itsensä oikeaan merenneito-hurmioon, todella uskonutkin mitä sanoi.

»Vaiti!» toisti hän, »olen nyt kertonut teille kaikki meidän kesken vallitsee luottamus vaiti, Arthurin tähden tahdon aina olla ystävänne iäkäs tyttöni ja Arthurin nimessä voitte aina luottaa minuun».

Näppärät sormet laskivat työn syrjään ja pieni olento nousi suutelemaan hänen kättään. »Te olette aivan kylmä», huomautti Flora, muuttuen taas olennoltaan luonnollisen hyväntahtoiseksi, joka muutos oli hänelle suureksi eduksi. »Älkää enää ommelko tänään, ette varmaankaan voi hyvin, luulen, ettette ole erikoisen voimakas.»

»Se johtuu siitä vain, että tunnen itseni yllätetyksi teidän hyvyytenne tähden ja mr Clennamin hyvyyden tähden, kun hän uskoo minut teidän huostaanne, jota hän on niin kauan rakastanut.»

»Niin, ystäväni», sanoi Flora, jolla oli selvä taipumus olla rehellinen, kun hän vain malttoi ajatella. »Parasta on, että jätämme tämän asian nyt, sillä en voi kuitenkaan mennä sanomaan, mutta mitäpä siitä, ruvetkaa hiukan pitkäksenne!»

»Minulla on aina riittänyt voimia sen suorittamiseen, mitä minulla on ollut tehtävänä, ja minä voin kohta aivan hyvin», vakuutti Pikku Dorrit heikosti hymyillen. »Te olette kuormittanut minut kiitollisuudella, siinä kaikki. Jos istun hetkeksi ikkunan ääreen, niin toinnun entiselleni.»

Flora avasi ikkunan, asetti hänet tuoliin sen ääreen ja vetäytyi varovasti entiselle paikalleen. Oli tuulinen päivä, ja raikkaat puhallukset kirkastivat Pikku Dorritin kasvot. Vähän ajan kuluttua palasi hän työkorin luo, ja hänen näppärät sormensa olivat taas yhtä näppärät kuin konsanaan ennen.

Tyynesti jatkaen työtänsä hän kysyi Floralta, oliko mr Clennam kertonut mitään hänen asuinpaikastaan. Floran vastattua kieltävästi sanoi Pikku Dorrit hyvin ymmärtävänsä, miksi mr Clennam oli ollut näin hienotunteinen, mutta olevansa varma siitä, että hän pahoittamatta mr Clennamin mieltä sai uskoa salaisuutensa Floralle, joten hän Floran luvalla tekisi niin. Saatuaan rohkaisevan vastauksen sisällytti hän oman elämänsä tarinan muutamaan niukkaan sanaan ja piti hehkuvan ylistyspuheen isästään; ja Flora kuunteli sitä luonnollisen hellänä, joka täysin ymmärsi asian, eikä hänessä silloin ollut mitään hajanaista eikä epäjohdonmukaista.

Kun tuli päivällisaika, veti Flora uuden suojattinsa käden omalleen, talutti hänet portaita alas ja esitti hänet patriarkalle ja Pancksille, jotka ruokahuoneessa jo odottivat aterian alkamista. (Mr F:n täti oli sillä haavaa vuoteessa, jossa hän söi päivällistään.) Molemmat herrat ottivat hänet vastaan kumpikin luonteensa mukaan: patriarkka näytti tekevän hänelle arvaamattoman palveluksen sanoessaan, että hän iloitsi nähdessään hänet, iloitsi nähdessään hänet, ja mr Pancks puhalsi ilmoille mielitohahduksensa tervehdykseksi.

Tässä uudessa ympäristössä hän olisi joka tapauksessa ollut kylläkin ujo, varsinkin Floran kehoittaessa häntä juomaan lasillisen viiniä ja syömään parasta mitä oli tarjolla; mutta mr Pancksin tähden kävi painostus vieläkin suuremmaksi. Tämän herrasmiehen käytös herätti hänessä ensin sen otaksuman, että hän mahdollisesti oli kuvien piirtäjä, sillä niin kiinteästi hän katseli tulokasta ja niin usein hän vilkaisi vierassään olevaan pieneen muistikirjaan. Huomatessaan, ettei hän kuitenkaan piirtänyt siihen mitään luonnoksia, puhuen pelkistä liikeasioista, alkoi hän epäillä, että mies edusti jotakin hänen isänsä velkojaa, jonka saamatta jäänyt laina oli merkittynä taskukirjaan. Tältä kannalta katsoen ilmaisivat mr Pancksin puhkumiset loukkausta ja kärsimättömyyttä, ja jokaisesta äänekkäämmästä pärskähdyksestä tuli maksukehotus.

Mutta mr Pancksin outo ja ristiriitainen käytös osoitti, että Pikku Dorrit tässäkin käsityksessään oli harhateillä. Hän oli puoli tuntia takaperin noussut pöydästä ja istui yksin työnsä ääressä. Flora oli »heittäytynyt pitkäkseen» viereisessä huoneessa, ja samoihin aikoihin kuin hän vetäytyi sinne, oli taloon levinnyt jonkinlaisten juotavien aineiden haju. Patriarkka nukkui ruokailuhuoneessa sikeästi, ihmisystävällinen suu ammollaan ja keltainen nenäliina kasvojen peittona. Tänä rauhallisena hetkenä ilmestyi mr Pancks hänen eteensä, ystävällisesti nyökäten.

»Ahkera, huomaan», huomautti mr Pancks, hiipien vähitellen peremmälle.
»Mitä nämä ovat, miss Dorrit?»

»Niinkö, todellako?» ihmetteli Pancks. »Sitä en olisi arvannut.» Vilkaisemattakaan niihin katseli hän vain Pikku Dorritia. »Kenties ihmettelette, kuka minä olen. Sanonko? Olen ennustaja.»

»Kuulun ruumiineni, sieluineni isännälleni», ilmoitti Pancks; »näittehän isäntäni syövän päivällistään alhaalla. Mutta harjoitan ennustustakin toisinaan, yksityisesti, miss Dorrit, aivan yksityisesti.»

Pikku Dorrit katseli häntä epäröiden ja hiukan levottomana. »Pyytäisin teitä näyttämään minulle kämmenenne», sanoi Pancks. »Tahtoisin katsella sitä. Mutta älkää antako minun häiritä.»

Hän häiritsi kuitenkin siinä määrin, ettei häntä ensinkään olisi kaivattu siellä, mutta Pikku Dorrit laski työn helmaansa ja ojensi hänelle vasemman kätensä, sormustin sormessa.

»Vuosikausien raadantaa, vai kuinka?» päätteli Pancks, hiljaa, koskettaen kättä kömpelöllä etusormellaan. »Mutta mitäs muuta täältä löytyy? Ei mitään. Halloo!» Hän katseli viivoja. »Mikä ristikko tuossa on? Se merkitsee velkavankilaa! Entä tämä tässä, harmaa takki yllä, musta lakki päässä? Se on isä! Ja tuo klarinetti? Se tarkoittaa setää! Ja tuossa on tanssikengät? Sisar! Kukas tuossa maleksii laiskana? Veli se on! Ja tämä ajattelee ja huolehtii kaikkien puolesta? Se olette te, miss Dorrit!»

Tämä katsoi häntä silmiin ihmetellen ja arveli, että vaikka ne olivat terävät, näytti hän nyt kuitenkin iloisemmalta ja lempeämmältä mieheltä kuin päivällispöydässä. Mutta Pancks tarkasteli taas kättä, joten tilaisuus tämän vaikutelman vahvistamiseen tai korjaamiseen oli mennyt.

»No hiisi vie», jupisi Pancks seuraten erästä viivaa kömpelöllä sormellaan, »enkös minä ole tuossa kulmassa? Mitä minulla siellä on tekemistä? Entä mitäs minun takanani on?»

Hän kuljetti hitaasti sormeaan ranteeseen ja sen ympäri katsellen muka käden selkäpuolelta mitä hänen takanaan oli.

»Totta», myönsi Pancks. »Mitä se merkitsee? Saatte elää nähdäksenne sen, miss Dorrit.»

Päästäen vähitellen irti hänen kätensä Pancks työnsi kaikki sormensa teräslankatukkaansa, niin että se törrötti pystyssä pahintaennustavana, ja toisti hitaasti: »Muistakaa mitä sanon, miss Dorrit. Saatte elää nähdäksenne sen.»

Pikku Dorrit ei voinut olla näyttämättä kummastustaan, ellei muusta, niin siitä, että toinen tiesi hänestä näin paljon.

»Ah! katsokaas nyt!» huudahti Pancks osoittaen häntä. »Ei noin, miss
Dorrit, ei mitenkään.»

Yhä enemmän ihmeissään ja hiukan pelokkaanakin katsoi Pikku Dorrit häneen saadakseen selityksen viime sanoihin.

»Ei näin», sanoi Pancks jäljitellen hyvin totisena hämmästynyttä katsetta ja käytöstä, mikä hänen sitä tarkoittamattaan teki perin hullunkurisen vaikutuksen. »Älkää tehkö näin. Älkää nähkö minua, ei missään eikä milloinkaan. Minä en ole kukaan. Älkää välittäkö minusta. Älkää mainitko nimeäni. Älkää kiinnittäkö minuun mitään huomiota. Suostutteko siihen, miss Dorrit?»

»En todellakaan tiedä mitä sanoa», vastasi Pikku Dorrit ällistyneenä.
»Minkätähden?»

»Sentähden, että minä olen ennustaja. Pancks, mustalainen. En ole vielä kertonut teille niin paljon kohtalostanne miss Dorrit, että tietäisitte mitä minun takanani on tässä pienessä kädessä. Olen sanonut, että saatte elää nähdäksenne. Se on siis sovittu, miss Dorrit?»

»Että te ette kiinnitä minuun mitään huomiota tästälähin, ellen minä ensin lähesty teitä. Ette huomaa minua, kun tulen tai lähden. Se on hyvin helppoa. Minä en ole vaivainen, en ole kaunis, en hauska seuramies, olen vain isäntäni työväline. Teidän ei tarvitse ajatella muuta kuin: 'Ah, Pancks, mustalainen ja ennustaja — hän ilmoittaa loput kohtalostani jonakin päivänä — minä saan elää nähdäkseni sen. Onko sovittu, miss Dorrit?»

»O—on», änkytti Pikku Dorrit, joka oli aivan ymmällä, »kyllä kai, kunhan ette tuota mitään ikävyyksiä».

»Hyvä!» Mr Pancks vilkaisi viereisen huoneen seinään ja kumartui eteenpäin. »Rehellinen ihminen, erinomainen nainen, mutta ajattelematon ja lavertelija, miss Dorrit.» Ja hän hieroi käsiään, ikäänkuin tämä haastattelu olisi ollut erittäin tyydyttävä, mennä huohotti ovelle ja hävisi ystävällisesti nyökäten.

Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle, oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa, joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin, kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi, herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa, ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»

Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos, jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.

Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa, ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi, ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi ilokseen katseli ja mietiskeli.

Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.

Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa, hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.

»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla tapaamaan häntä. Hän on täällä.»

»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että minä vain olen täällä'.»

»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle. Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»

»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».

Maggy oli hyvin arka henkilökohtaisille epäkohteliaisuuksille ja varsin tarkka huomaamaan niitä. »Ja peitätte kasvonnekin vielä molemmin käsin!» jatkoi hän. »Jos ette jaksa katsella köyhää raukkaa, niin on parempi, että sanotte sen heti suoraan ettekä sysää häntä noin luotanne, loukaten hänen tunteitaan ja murtaen hänen sydämensä, kymmenvuotiaan raukan!»

»Hyvä, ja jos te itkette parantaaksenne päätänne, niin antakaa minun itkeä mukana, pikku äiti. Älkää pitäkö kaikkea itkua itsellänne, se on itsekästä», nuhteli Maggy ja alkoi heti itkeä kollottaa.

Oli hieman vaikeata houkutella häntä palaamaan ja viemään anteeksipyyntö perille; mutta kun hänelle luvattiin kertoa satu — satujen kuunteleminen oli vanhastaan hänen mielihuviaan — sillä. ehdolla, että hän keskittäisi kaikki kykynsä asiansa toimittamiseen ja jättäisi pienen emäntänsä vielä tunnin ajaksi rauhaan, ja kun Maggy lisäksi epäili jättäneensä hyvän tuulensa portaiden alapäähän, onnistui houkuttelu, ja hän läksi takaisin jupisten sanottavaansa koko ajan, jottei se unohtuisi, ja palasi sovitulla ajalla.

»Hän oli hyvin pahoillaan teidän päänne tähden, voin kertoa», sanoi hän, »ja tahtoi haettaa lääkäriä. Ja hän tulee huomenna uudelleen, tulee niin, ja luulen, ettei hän ensi yönä nuku hyvin, kun kuuli teidän päästänne, pikku äiti. Voi toki! Oletteko itkenyt?»

»Mutta se on jo ohi — kaikki on hyvin jo, Maggy. Ja minun pääni on paljon parempi ja viileämpi, ja minä voin varsin hyvin. Olen oikein iloinen siitä, etten mennyt alas.»

Hänen iso, töllistelevä lapsensa syleili häntä hellästi ja silitettyään hänen hiuksensa, huuhdeltuaan hänen otsaansa ja silmiänsä raikkaalla vedellä (näissä toimissa hänen kömpelöt sormensa muuttuivat taitaviksi) syleili uudelleen, nauroi ihastuneena nähdessään hänet iloisempana ja asetti hänet tuoliin ikkunan ääreen. Ylenmäärin ponnistellen, mikä ei ensinkään olisi ollut tarpeellista, veti Maggy sitten arkun, jolla hän aina istui satuja kuunnellessaan, tuolin eteen, istui siihen, syleili omia polviaan ja sanoi ahneena kuuntelemaan satua ja silmät selällään:

»Oh, prinsessasta», ehdotti Maggy, »ja tehkää hänestä oikea prinsessa, ei sellaista luuloteltua, tiedättehän».

Pikku Dorrit mietti hetkisen, ja miltei surullinen hymy huulillaan ja kasvot laskevan auringon purppuroimina aloitti:

»Maggy, oli kerran ylhäinen kuningas, jolla oli kaikkea mitä halusi ja hyvä joukko enemmänkin. Hänellä oli kultaa ja hopeaa, timantteja ja rubiineja, rikkauksia kaikenkaltaisia. Hänellä oli linnoja, hänellä oli —»

»Sairaaloita», keskeytti Maggy yhä syleillen polviaan. »Antakaa hänen omistaa sairaaloitakin, ne ovat niin hauskoja. Sairaaloita ja suuret määrät kananpoikia.»

»Tällä kuninkaalla oli tytär, ja hänen vertaistaan viisasta ja kaunista prinsessaa ei ole milloinkaan nähty. Lapsena osasi hän läksynsä jo ennenkuin opettajat olivat niitä opettaneetkaan hänelle, ja kun hän kasvoi suureksi, oli hän maailman ihme. No niin, prinsessan linnan läheisyydessä oli mökki, ja siinä asui köyhä hento nainen, joka eli aivan yksin.»

»Prinsessa kulki melkein joka päivä mökin ohitse, ja milloin ikinä hän ajoi siitä kauniissa vaunuissaan, näki hän aina tämän köyhän pienen naisen istuvan kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi tuohon pieneen naiseen, ja pieni nainen katsoi häneen. Sitten eräänä päivänä käski hän ajajan pysähtyä vähän matkan päässä mökistä, käveli mökille ja kurkisti ovelta, ja siellä pieni nainen istui, kuten tavallisesti, kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi prinsessaan, ja prinsessa katsoi häneen.»

»Ikäänkuin koettaisivat katsoa toinen toisensa sisään», huomautti
Maggy. »Entä sitten?»

»Tämä prinsessa oli ihmeellinen prinsessa, sillä hän pääsi aina kaikkien salaisuuksien perille, ja hän sanoi pienelle naiselle: 'Minkätähden te pidätte sitä täällä?' Tästä arvasi nainen heti, että prinsessa tiesi, miksi hän aina asui näin yksin kehräten rukillaan, ja hän polvistui prinsessan eteen pyytäen, ettei tämä milloinkaan ilmaisisi häntä. Ja prinsessa lupasi olla milloinkaan ilmaisematta häntä ja pyysi saada nähdä sitä. Silloin pieni nainen sulki mökin ikkunaluukut ja pani oven säppiin, koko ruumis vapisten, sillä hän pelkäsi, että joku epäilisi jotakin. Sitten avasi hän salaisen paikan ja näytti prinsessalle varjon.»

»Se oli Erään varjo, Erään, joka oli kulkenut siitä ohitse jo kauan sitten, Erään, joka oli mennyt kauas, saavuttamattomiin, eikä enää milloinkaan, ei milloinkaan palaisi. Se oli kirkas ja kaunis katsella, ja kun pieni nainen näytti sitä prinsessalle, oli hän koko sydämestään ylpeä siitä kuin suuresta, suuresta aarteesta. Kun prinsessa oli hetkisen katsellut sitä, sanoi hän naiselle: 'Ja te valvotte ja vartioitte tätä joka päivä?' Ja nainen loi silmänsä maahan ja kuiskasi: 'Niin.' Silloin prinsessa sanoi: 'Sanokaas miksi.' Siihen toinen vastasi, ettei siitä milloinkaan ollut kulkenut ketään niin hyvää ja ystävällistä ja että se siitä alkoi. Hän sanoi myös, ettei kultaan kaivannut sitä, ettei hän täten riistänyt sitä keneltäkään ja että hän oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä —»

»— Oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä, ja ettei hänen muistoansa oltu varastettu eikä pidätetty keneltäkään. Prinsessa vastasi: 'Ah! Mutta kun te kuolette, löytyy se täältä.' Pieni nainen selitti, ettei niin kävisi, sillä kun se aika tulisi, vaipuisi varjo hänen mukanansa tyynesti hautaan, eikä sitä kukaan löytäisi.»

»Ja hän päätti pitää pientä naista silmällä, nähdäkseen kuinka kävisi. Joka päivä ajoi hän kauniissa vaunuissaan mökin oven ohi ja näki pienen naisen aina istumassa yksin rukkinsa ääressä, ja hän katsoi naiseen, ja nainen katsoi häneen. Viimein eräänä päivänä ei rukki pyörinytkään eikä naista näkynyt. Kun prinsessa tiedusteli, miksi rukin pyörä seisoi ja missä pieni nainen oli, vastattiin hänelle, ettei rukki voinut pyöriä, kun sillä ei ollut polkijaa, pieni nainen kun oli kuollut.»

»Olisivat vieneet hänet sairaalaan», arveli Maggy, »kyllä hän siellä olisi parantunut».

»Kun hän oli hiukan itkenyt pikku naisen kuolemaa, pyyhki hän silmänsä ja astui vaunuistaan samassa paikassa, missä oli pysähdyttänyt sen ennenkin, käveli mökille ja kurkisti ovelta. Siellä ei ollut ketään katsomassa häneen eikä ketään, johon olisi voinut katsoa, niin että hän astui sisään etsiäkseen aarteena talletettua varjoa. Mutta siitä ei löytynyt merkkiäkään; silloin hän tiesi, että pieni nainen oli puhunut totta, ettei varjo milloinkaan tuottaisi harmia kenellekään, että se oli tyynesti vaipunut hänen omaan hautaansa ja että he nyt yhdessä lepäsivät siellä. — Siinä kaikki, Maggy.»

Laskeva aurinko paistoi niin kirkkaasti Pikku Dorritin kasvoihin, että hänen täytyi kädellään varjostaa niitä.

»En tiedä», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta samoin olisi käynyt, vaikka hän olisi tullut kuinka vanhaksi tahansa.»

»Niinkö olisi käynyt!» ihmetteli Maggy. »Niin kai.» Ja hän jäi tuijottamaan ja hautomaan kuulemaansa.

Hän istui niin kauan silmät selällään, että Pikku Dorrit viimein, houkutellakseen hänet arkultaan, nousi ja katsoi ulos ikkunasta. Katsoessaan pihaan näki hän Pancksin tulevan sinne juuri ja vilkaisevan toisella silmällä ylös hänen ikkunaansa ohi kulkiessaan.

»Kuka tuo on, pikku äiti?» kysyi Maggy. Hän oli tullut hänen luoksensa ikkunan ääreen ja nojasi hänen olkapäähänsä. »Näen hänen usein liikkuvan täällä.»

»Olen kuullut häntä sanottavan ennustajaksi», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta epäilen, osaako hän kertoa monellekaan heidän entisiä tai tulevia vaiheitaan.»

Pikku Dorrit, joka mietiskellen katseli alas pimeään vankilalaaksoon, pudisti päätänsä.

»Ei», vastasi Pikku Dorrit, ja laskeva aurinko paistoi kirkkaasti hänen kasvoihinsa. »Mutta siirtykäämme nyt pois tästä ikkunan äärestä.»

VIIDESKOLMATTA LUKU

Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona; siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi, joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen: Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä.

Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären) aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.

Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa, laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg, jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.

Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin: »sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.

Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan. Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän sitten hinasi uusille vesille.

Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin, että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»

Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu, että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana; mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.

Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.

Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut rakastavan miss Dorritia.

»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir», sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka lopettaisi minun olemassaoloni».

»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».

»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»

Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä, mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä. Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.

»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»

Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän, »kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan, oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery, jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia viikossa».

»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.

»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»

»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin pahoillani, jos niin olisi laita.»

»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua. Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit) sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»

Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa. Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.

Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille; mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet käteensä kuin kortit.

»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa sen?»

Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja tarkasti taas kädessään olevia.

»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille, mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»

Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti», huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin miestoverilleen, »perin nopeasti».

»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John »pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»

Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin. Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista, nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg, kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja vetäytyi hämillään huoneesta pois.

Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan ulkomaalaiseen.

Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä, jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi, valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.

Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä. Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina, virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon, moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.

Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt, koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin, ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli monta muuta samankaltaista luuloa.

Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla), mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään, ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa, nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist — rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.

Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella.

Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.

»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani niitä.»

Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»

Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?» kysyi hän mrs Plornishilta.

»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre pian tärve.»)

»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»

»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)

»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän tarvitsee sitä.»

»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon; mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän laulaa ja nauraa!»

»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas hänen suussansa aina nauraisi.»

»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset eivät tiedä mitä ajatella.»

Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt. Altro!

»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko.
Hyvästi! Altro!»

Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore, altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Ellei Arthur Clennam olisi viisaasti päättänyt olla rakastumatta Petiin, olisi hänen elämänsä ollut täynnä suurta mielen rauhattomuutta ja hämmennystä sekä vaikeita sydämen taisteluja. Vähin näistä taisteluista ei olisi ollut se, joka aina lienee vireillä kahden tunteen välillä: toisella puolen olisi ollut halu paheksua mr Henry Gowania, vieläpä tuntea suoranaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja toisella puolen omantunnon kuiskaus, että tällainen halu oli arvoton. Jalo luonne ei ole altis tuntemaan kiihkeätä vastenmielisyyttä ja on hidas suomaan sille tyynenäkään sijaa mielessään; mutta kun hän huomaa sen elättelevän pahansuopuutta ja tuon tuostakin äkkää sen pursuavankin intohimon lähteestä, silloin tuntee tällainen luonne itsensä kurjaksi ja onnettomaksi.

Sentähden mr Henry Gowan olisi pimittänyt Clennamin mieltä ja paljoa useammin asunut hänen ajatuksissaan kuin miellyttävämmät henkilöt ja asiat, ellei hän olisi tehnyt mainittua erittäin viisasta päätöstä. Näin ollen oli mr Gowan siirtynyt Daniel Doycen ajatuksiin; ainakin sattui tavallisesti niin, että heidän rattoisissa keskusteluissaan Doyce joutui puhumaan Gowanista enemmän kuin Clennam. Näitä keskusteluja sattui usein nyt, kun molemmat yhtiökumppanit olivat vuokranneet yhteisen huoneuston erään vakavan, vanhanaikaisen City-kadun varrella, lähellä Englannin pankkia, London Wallin tienoilla.

Mr Doyce oli viettänyt päivänsä Twickenhamissa. Clennam oli anteeksi pyytäen kieltäytynyt. Mr Doyce oli juuri palannut kotiin. Hän pisti päänsä sisään Clennamin seurusteluhuoneen ovesta toivottaakseen hyvää yötä.

»Näin teidän lukevan», vastasi Doyce tullessaan peremmälle, »enkä luullut teidän tahtovan tulla häirityksi».

Ellei olisi ollut tuota merkillistä päätöstä, ei Clennam olisi tiennyt mitä olisi lukenut, ei olisi tuntikauteen vilkaissut kirjaansa, vaikka se olisi ollut avoinna hänen edessään. Hän sulki sen melkein kiivaasti.

Danielilla oli vanha työläismäinen tapa pitää nenäliinaansa hatussaan.
Hän otti sen siitä esille ja pyyhki sillä otsaansa, hitaasti toistaen:
»Kaikki he voivat hyvin. Miss Minnie näytti mielestäni erikoisen
kukoistavalta.»

»Meitä oli viisi», vastasi hänen toverinsa. »Hän oli siellä, se mies, mikä hänen nimensä on?»

»Ah, niin!» huudahti Clennam tavattoman vilkkaasti. »Niin! — Unohdin hänet.»

»Ehkä muistatte minun maininneen», sanoi Daniel Doyce, »että hän aina viettää sunnuntait siellä».

Daniel Doyce pyyhkieli yhä otsaansa ja toisti vitkaan: »Kyllä, niin. Hän oli siellä; hän oli siellä. Oli niin, hän oli siellä. Ja hänen koiransa. Sekin oli siellä.»

»Niin on», myönsi hänen yhtiökumppaninsa. »Enemmän kiintynyt koiraan kuin minä mieheen.»

»Ehkäpä olette hiukan hätäinen arvostellessanne», sanoi hän »Meidän tuomioihimme, — tarkoitan aivan yleisesti —»

»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä. Esimerkiksi mr —»

»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen mainitseminen melkein aina lankesi.

»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»

»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»

»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei hän tee häntä onnelliseksi».

»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».

»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen arvoiseksi.»

»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin, että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon osuakseen valitessaan oikeaan.»

Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että niin on laita.»

»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»

»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän, millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.

Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat, että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä, kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna, jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.

Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä, olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että (hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä. Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.

Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin, jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).

»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia. »Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»

»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä mies!»

»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»

Tässä oli yksi niitä monia pieniä epämiellyttäviä piirteitä, jotka kiusasivat Clennamia. Hän sivuutti tämän huomautuksen ja toisti vain tuntevansa suurta kunnioitusta mr Doycea kohtaan.

»Hän on hurmaava! Ajatella, että hän on uneksien kulkenut elämän läpi ja päässyt tähän ikään, jättämättä mitään tien viereen, poimimatta mitään tien varrelta-, se on todella ihastuttavaa. Se lämmittää sydäntä. Sellainen turmeltumaton, yksinkertainen, hyvä sielu! Totta tosiaan, mr Clennam, tällaisen viattoman olennon rinnalla tuntee itsensä toivottoman maalliseksi ja syntiseksi. Puhun vain omasta puolestani, tietysti, enkä tarkoita teitä. Tekin olette aitoa, väärentämätöntä laatua.»

»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi Clennam vastenmielisen tunteen vallassa, »toivottavasti tekin olette sitä».

»No niin», vastasi toinen. »Ollakseni vilpitön teitä kohtaan, niin olen mukiinmenevä. En ole mikään suuri petkuttaja. Ostakaa minulta taulu, ja minä vakuutan teille, näin meidän kesken, ettei se ole hintansa arvoinen. Ostakaa taulu toiselta mieheltä — joltakin suurelta professorilta, joka tyystin lyö minut laudalta — niin saatte nähdä, että kuta enemmän maksatte hänelle, sitä enemmän käyttää hän herkkäuskoisuuttanne hyväkseen. Niin he kaikki tekevät.»

»Maalarit, kirjailijat, isänmaanystävät, kaikki, joilla on merkitystä julkisuudessa. Antakaa melkein kenelle hyvänsä kymmenen puntaa, niin hän pettää teitä vastaavassa määrässä, tuhannen puntaa — sitä vastaavassa määrässä, kymmenen tuhatta puntaa — sitä vastaavassa määrässä. Kuta suurempi menestys, sitä enemmän petkutusta. Mutta mikä oivallinen maailma tämä onkaan!» huudahti Gowan lämpimän innostuksen vallassa. »Mikä hauska, mainio, hurmaava maailma tämä onkaan!»

»Olisin pikemmin luullut», sanoi Clennam, »että mainitsemianne periaatteita noudattavat etupäässä —»

»Ah! Älkää toki pidelkö Barnacleja niin pahoin», nauroi Gowan taas; »he ovat kerrassaan kultaisia veikkoja. Pikku Clarence parkakin, perheen pölkkypää, on oikein miellyttävä ja herttainen pöllö. Ja onpa hänessä eräänlaista oveluuttakin, joka hämmästyttäisi teitä!»

»Ja kuitenkin», huudahti Gowan, joka hänelle ominaisella punnitsemistavalla arvioi kaikki tässä avarassa maailmassa yhtä köykäiseksi, »vaikken voi kieltää, että verukevirasto lopulta vienee, kaiken ja kaikki turmioon ja häviöön, luultavasti ei kuitenkaan meidän aikanamme — niin se on sittekin hyvänä kouluna herrasmiehelle».

»Pelkään, että se on varsin vaarallinen, epätyydyttävä ja kallis koulu niille, jotka maksavat ylläpitääkseen oppilaita siinä», sanoi Clennam pudistaen päätänsä.

»Ah, te olette hirvittävä ihminen», vastasi Gowan keveästi. »Voin hyvin käsittää, että olette peloittanut tuon pienen aasin, Clarencen, pölkkypäistä herttaisimman (minä rakastan häntä todella), melkein järjiltään. Mutta jääköön hän sikseen ja muut kaikki niinikään. Minä haluaisin esitellä teidät äidilleni, mr Clennam. Pyydän, suokaa minulle siihen tilaisuus.»

Jos Clennam olisi ollut kuvitellussa mielentilassa, olisi tämä ollut hänelle kaikkein vähimmin mieleen ja kaikkein vaikeinta nyt välttää.

»Äitini asuu erittäin vaatimattomasti tuolla ikävässä, punatiilisessä Hampton Court-vankilassa», selitti Gowan. »Jos tahtoisitte tehdä ehdotuksen, ilmoittaa sopivan päivän, jolloin voisin saattaa teidät sinne päivällisille, niin saisitte viettää muutamia ikävystyttäviä tunteja ja äitini olisi ihastunut. Näin juuri on asian laita.»

Mitä oli Clennamin vastattava tähän? Hänen arassa luonteessaan oli suuri määrä viattomuutta parhaassa merkityksessä, sillä hän oli kokematon ja tottumaton; viattomuudessaan ja vaatimattomuudessaan saattoi hän vain vastata olevansa onnellinen saadessaan antautua mr Gowanin käytettäväksi. Näin hän vastasikin, ja päivä määrättiin. Ja pelätty päivä siitä tuli hänelle ja hyvin vähän tervetullut, kun se koitti ja he yhdessä ajoivat Hampton Courtiin.

Tämän kunnioitettavan rakennusryhmän kunnioitettavat asukkaat olivat leiriytyneet sinne kuin jonkinlaiset sivistyneet mustalaiset. Heidän taloutensa näytti olevan vain väliaikaisessa kunnossa, ikäänkuin he olisivat valmiit lähtemään tiehensä heti, kun jotakin parempaa ilmaantuisi; ja he itse tuntuivat perin tyytymättömiltä, ikäänkuin vihoittelisivat siitä, ettei heille vielä ollut tarjottu jotakin monin verroin parempaa. Hienoja verhoja ja erilaisia väliaikaisia varusteita näkyi ilmeisemmissä tai piiloisemmissa paikoissa kohta, kun heidän ovensa aukeni; niinikään ilmestyi näkyville liian matalia irtoseiniä, jotka lohkaisivat ruokailuhuoneita holvikäytävistä ja varjostivat hämäriä nurkkauksia, missä palvelijapojat nukkuivat yönsä, päät veitsien ja haarukoiden keskellä; verhoja, jotka koettivat uskotella teille, ettei niiden taakse mitään piiloutunut; lasiruutuja, jotka pyysivät, ettette näkisi niitä; kaikenlaisia erimuotoisia esineitä, jotka teeskentelivät olevansa aivan tietämättömiä syyllisestä salaisuudestaan, makuuvuoteesta; muurissa valepukuisia salaluukkuja, jotka selvästi olivat hiilikellareja; olemattomuutta teeskenteleviä käytävänaukkoja, jotka ilmeisesti olivat pienten keittiöiden ovia. Älykästä neuvokkuutta ja ovelia salaisuuksia huokui näistä esineistä. Vierailijat katsoivat hievahtamatta isäntäväkeänsä silmiin eivätkä olleet tuntevinaan kiehuvan ja paistuvan ruuan hajua kolmen jalan päästä; jos joku sattui istumaan vastapäätä sattumalta auki jäänyttä säiliötä, ei hän ollut huomaavinaan pulloja; vierailija, istuen ohuen kangasseinän ääressä, jonka takana lakeija ja nuori palvelustyttö sattuivat olemaan äänekkäässä keskustelussa, oli istuvinaan erämaan hiljaisuudessa. Hienoston mustalaisten keskuudessa oli loppumattomiin liikkeellä tällaisia pieniä sovittavia apuvekseleitä, joita he alituisesti kirjoittivat ja aina hyväksyivät toinen toiselleen.

Muutamat näistä mustalaisista olivat perin äreitä, sillä he olivat parantumattomasti katkeroituneita ja vihaisia kahdesta sielullisesta koettelemuksesta: toinen oli tietoisuus siitä, etteivät he saaneet yleisöltä kylliksi sitä, mikä ansiosta kuului heille, ja toinen, että yleisöllä oli oikeus käydä Hampton Courtissa. Tästä jälkimäisestä suuresta vääryydestä kärsivät toiset hirveästi — varsinkin sunnuntaisin, jolloin he toisinaan odottivat maan aukenevan ja nielevän yleisön kitaansa; mutta jonkinlaisesta moitittavasta velttoudesta maailmankaikkeuden järjestelyssä johtui, ettei tätä sangen toivottavaa tapahtumaa ollut vielä sattunut.

Mrs Gowanin ovella oli vastaanottajana monivuotinen uskollinen palvelija, jolla oli oma yksityinen kanansa kynittävänä yleisön kanssa; asia koski postivirkaa, jota hän oli toivonut itselleen ja jota hän ei vieläkään ollut saanut. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yleisö olisi voinut antaa tätä virkaa hänelle, mutta ajatus, että yleisö pidätti häneltä sen, tuotti hänelle synkkää tyydytystä. Tämän vääryyden vaikutuksesta (ja kenties myöskin siksi, että palkkaa maksettiin hieman niukasti ja epäsäännöllisesti) oli hän alkanut laiminlyödä ulkonaisen olemuksensa hoitoa ja käynyt äreäksi; ja otaksuen Clennamin kuuluvan alhaisten sortajiensa joukkoon hän otti tämän loukkaavalla tavalla vastaan.

Mrs Gowan toivotti kuitenkin alentuvasti hänet tervetulleeksi. Hän oli kohtelias vanha rouva, joka nuoruudessaan oli ollut kaunis ja yhä vielä oli niin hyvin säilynyt, että ihojauhe hänen nenällään ja jonkunlainen mahdoton kukoistus kummankin silmän alla olivat tarpeettomia. Hän kohteli Clennamia hiukan kopeasti, samoin kuin toinenkin vanha rouva, tummakulmainen ja korkeanenäinen; tässä naisessa lienee kyllä ollut jotakin todellista ja omaa, sillä muuten häntä ei olisi voinut olla olemassakaan, mutta varmasti eivät sitä olleet hänen hiuksensa eikä hampaansa eikä vartalonsa eikä ihonsa; samaten kohteli häntä vanha harmaatukkainen, ylhäisen ja happaman näköinen herrasmies; molemmat olivat kutsutut päivällisille. Mutta koska he olivat olleet brittiläisessä lähetystössä usealla maailman kulmalla ja koska brittiläinen lähetystö ei voi paremmin saavuttaa verukeviraston suosiota kuin kohtelemalla maanmiehiään rajattoman halveksivasti (muutenhan ne olisivat samanlaisia kuin muiden maiden lähetystöt), katsoi Clennam heidän päästäneen hänet kokolailla helpolla. Vanha arvokas herra huomattiin loordi Lancaster Sliltstalkingiksi, jota verukevirasto monta vuotta oli ylläpitänyt brittiläisen majesteetin edustajana ulkomailla. Tämä ylhäinen jäähdyttäjä oli aikoinaan jäädyttänyt useita eurooppalaisia hoveja ja menestynyt siinä niin täydellisesti, että pelkkä englantilaisen nimikin jo pani vilusta värisemään ne ulkomaalaiset, joilla neljännesvuosisata takaperin oli ollut erinomainen kunnia tuntea hänet.

Hän oli nyt eläkkeellä ja suvaitsi sentähden kohteliaasti (puettuna suunnattomaan valkoiseen kaulaliinaan, joka oli kuin kankea lumikinos) luoda varjonsa päivällisille. Kaikkialla esiintyvä mustalaisleima tuntui pöytäkalustonkin kirjavassa kiertolaisluonteessa ja lautasten ja kulhojen omituisessa kilpajuoksussa; mutta hienon jäähdyttäjän läsnäolo, joka oli monin verroin parempi kuin hienoimmat lautaset ja porsliinit, loi loistoa kaiken ylle. Hän varjosti päivällisen, jäähdytti viinit, hyydytti kastikkeen ja lakastutti vihannekset.

Huoneessa oli vain yksi henkilö paitsi mainittuja, mikroskooppisen pieni palvelijapoika, ja hän auttoi häijyä miestä, joka ei saanut postivirkaa. Tämäkin nuorukainen olisi, jos hänen takkinsa olisi avattu ja sydämensä paljastettu, huomattu Bernacle-perheen kaukaiseksi sukulaiseksi, joka jo pyrki johonkin asemaan hallituksen varjossa.

Mrs Gowan johti päivällispöydässä keskustelun turmeltuneeseen nykyaikaan; hänen kasvoillaan oli lempeän surumielisyyden ilme, joka johtui siitä, että hänen poikansa oli alhaisen, halvan taiteen palvelijana pakotettu liehittelemään raakaa yleisöä, sensijaan että hän olisi vedonnut synnynnäisiin oikeuksiinsa ja pistänyt renkaan nenänsä läpi tunnustettuna Barnaclena. Tässä tilaisuudessa kuuli Clennam ensimmäisen kerran, kuinka pienten napojen ympäri tämä suuri maailma kieppuu.

»Jos John Barnacle», sanoi mrs Gowan, sittenkun ajan turmelus oli saatu täysin todetuksi, »vain olisi luopunut onnettomasta ajatuksestaan liehitellä ja lepytellä roskaväkeä, niin kaikki olisi käynyt hyvin, ja luulen, että isänmaa olisi turvattu».

Vanha korkeanenäinen rouva yhtyi häneen, mutta lisäsi, että jos Augustus Stiltstalking olisi säädettyyn tapaan komentanut ratsuväen liikkeelle ja antanut sille hyökkäyskäskyn, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.

Ylhäinen jäähdyttäjä yhtyi niinikään heihin, mutta lisäsi, että jos William Barnacle ja Tudor Stiltstalking yhtyessään ja tehdessään iäti muistettavan liittonsa olisivat rohkeasti tukkineet sanomalehtien suut ja määränneet rangaistavaksi jokaisen sananpalvelijan, joka rohkeni ottaa keskustelun alaiseksi virassa olevien arvovaltaisten henkilöiden toimia ulkomailla tai kotimaassa, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että isänmaa (Barnaclein ja Stiltstalkingien toinen nimitys) oli turvan tarpeessa, mutta miksi se oli niin turvan tarpeessa, se ei käynyt niinkään selville. Selvää oli vain se, että kysymys koko ajan koski vain John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia, koska ketään muita ei ollut olemassa paitsi roskaväkeä. Tämänluontoista oli keskustelu, ja se vaikutti Clennamiin, joka ei ollut sellaiseen tottunut, erittäin epämiellyttävästi, pani hänet epäilemään, tokko oli oikein istua äänettömänä kuuntelemassa, kuinka kokonainen suuri kansa sisällytettiin tällaisiin ahtaisiin rajoihin. Hän muisti kuitenkin, että parlamenttikeskusteluissakin, olipa puhe tämän kansan ruumiin tai hengen elämästä, kysymys tavallisesti koski John Barnaclea, Augustus Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia eikä ketään muuta ja pohdittiin ainoastaan näiden herrojen kesken, niin että hän ei virkkanut mitään roskaväen puolesta, muistaen, että roskaväki oli tottunut sellaiseen.

Mr Henry Gowanilla näytti olevan ilkeämielistä huvia yllyttäessään näitä kolmea keskustelijaa toisiaan vastaan ja nähdessään Clennamin hämmästyvän heidän puheistaan. Suhtautuen yhtä halveksivasti siihen luokkaan, joka oli hyljännyt hänet, kuin siihenkin, joka ei ollut tunnustanut häntä omakseen, hän oli henkilökohtaisesti välinpitämätön kaikesta, mitä tapahtui. Clennamin hämmennys ja eristyneisyys tässä kelpo seurassa näytti niinikään tuottavan tyydytystä hänen raikkaalle mielellensä; ja jos Clennam olisi ollut siinä mielentilassa, jota vastaan edellä on kuviteltu taistelua, olisi hän epäillyt jotakin tällaista ja pöydässä istuessaan koko ajan sotinut tätä epäluuloa vastaan, pitäen sitä halpamaisuutena.

Kahden tunnin kuluessa ylhäinen jäähdyttäjä, joka ei milloinkaan ollut vähempää kuin sata vuotta aikaansa jäljessä, peräytyi viisi vuosisataa taaksepäin lausuillen juhlallisia, oraakkelimaisia, tälle aikakaudelle soveltuvia valtiollisia mielipiteitä. Hän lopetti jäähdyttämällä kupillisen teetä juotavakseen ja poistui mieli alimmassa lämpöasteessaan.

Mrs Gowan, joka loistoaikoinaan oli tottunut aina pitämään vieressään vapaan nojatuolin ja erikoisen suosionsa merkkinä kutsumaan alttiita orjiaan siihen toisen toisensa perästä lyhyeen vastaanottoon, viittasi nyt viuhkallaan Clennamia lähestymään. Tämä totteli ja istuutui loordi Lancaster Stiltstalkingin jälkeen vapaaksi jääneelle kolmijalalle.

»Mr Clennam», sanoi mrs Gowan, »lukuunottamatta iloa saada tutustua teihin, näinkin kurjan epämukavassa asunnossa — pelkkä kenttämajahan tämä vain on — niin on olemassa muuan asia, josta välttämättä tahtoisin puhua kanssanne. Se on se, jonka yhteydessä poikani luullakseni sai kunnian tutustua teihin.»

Clennam taivutti päätänsä sopivana ylimalkaisena vastauksena sellaiseen, mitä hän ei vielä oikein ymmärtänyt.

Edellä kuvitellussa mielentilassa olisi Clennamin ollut vaikea vastata, todellakin vaikea hymyillä ja kysyä: »Kuka?»

»Oh! Kyllä te tiedätte!» huudahti toinen. »Se Henryn mielitietty. Tämä onneton kuvitelma! No niin, jos on kunnia-asia, että mainitsen hänen nimensä — miss Mickles — Miggles.»

»Miehet erehtyvät usein sellaisissa asioissa», väitti mrs Gowan pudistaen päätänsä, »niin että tunnustan suoraan olevani yhä edelleen epävarma tässä suhteessa; tosin sekin merkitsee jotakin, että Henryn lausunnot vahvistetaan näin vakavasti ja vakuuttavasti. Hän lienee saanut heidät käsiinsä Roomassa?»

Joku olisi syvästi loukkautunut viime lauseesta. Clennam vastasi:
»Anteeksi, epäilen tokko käsitin sananne oikein.»

»Lienee saanut käsiinsä nuo ihmiset», vastasi mrs Gowan koputtaen viuhkansa (suuren, vihreän, jota hän käytti käsivarjostimenaan) varrella edessään olevaan pieneen pöytään. »Keksinyt ne. Löytänyt ne. Kompastunut niihin.»

»En todellakaan voi sanoa», vastasi Clennam, »missä ystäväni mr Meagles ensin esitteli mr Henry Gowanin tyttärelleen».

»Olen aivan varma siitä, että hän sai tytön käsiinsä Roomassa; mutta yhdentekevä missä — jossakin vain. No (tämä kokonaan meidän kesken) onko hän hyvin rahvaantapainen?»

»Hyvä rouva», vastasi Clennam, »olen itse niin ehdottomasti rahvaantapainen, etten kykene arvostelemaan häntä tässä suhteessa».

»Mainiota! Tästä päätän, että sisimmässänne katsotte hänen käytöksensä olevan sopusoinnussa ulkomuodon kanssa.»

»Se on lohdullista, ja toivon teidän olevan oikeassa. Henry lienee kertonut teidän matkustelleen heidän seurassansa.»

»Matkustelin ystäväni mr Meaglesin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä seurassa muutaman kuukauden ajan.» (Kuvitellun miehen sydäntä olisi kouristanut tätä muistellessa.)

»Todella lohdullista, sillä teillä on tietysti laaja kokemus heistä. Katsokaas, mr Clennam, tätä on jo kestänyt kauan, enkä huomaa siinä mitään parannusta. Sentähden tunnen suurta helpotusta saadessani puhua sellaisen kanssa, joka on niin perillä asioista kuin te. Se tekee oikein hyvää, on todellinen siunaus.»

»Anteeksi, mutta minä en ole mr Henry Gowanin uskottu. En ole likimainkaan niin perillä asioista kuin otaksutte. Erehdyksenne saattaa minut hyvin arkaan asemaan. Mr Henry Gowanin ja minun kesken ei ole sanallakaan kosketeltu tätä asiaa.»

Mrs Gowan katsahti huoneen toiseen päähän, jossa hänen poikansa istui sohvassa pelaten korttia vanhan rouvan kanssa, joka oli puoltanut ratsuväen hyökkäystä.

»Ette ole hänen uskottunsa? Ette tietystikään», myönsi mrs Gowan, »ette ole keskustelleet asiasta? Ettehän toki. Sen kyllä ymmärrän. Mutta on olemassa ilmilausumatonta luottamusta, mr Clennam, ja koska olette tuttavallisesti ollut yhdessä noiden ihmisten kanssa, niin olen varma siitä, että tällainen luottamus vallitsee välillänne tässä asiassa. Kenties olette kuullut minun syvästi kärsineen siitä, että Henry on antautunut alalle, joka — no niin!» kohauttaen hartioitaan, »varsin kunnioitettava ala kyllä, myönnän sen, ja muutamat taiteilijathan ovat, taiteilijoina, varsin erinomaisia henkilöitä; meidän suvussamme on kuitenkin aina tyydytty pysymään vain taiteen harrastajina, jonka tähden on anteeksiannettavaa heikkoutta, jos tunnen itseni hieman —»

Kun mrs Gowan vaikeni huoahtaakseen, ei Clennam huolimatta päätöksestään pysyä jalomielisenä, voinut olla ajattelematta kuinka näin ollen vaara oli perin vähäinen, että joku heistä nytkään ylittäisi harrastelijan tason.

»Henry», jatkoi äiti, »on itsepäinen ja lujatahtoinen, ja kun nämä ihmiset tietysti pinnistävät hermonsa äärimmilleen pyydystääkseen hänet, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tämä juttu keskeytyisi. Pelkään, että tytön omaisuus on perin vähäinen; Henry olisi voinut tehdä paljoa paremman naimiskaupan; tuskin on saatavissa mitään korvausta tästä liitosta; mutta hän menettelee oman päänsä mukaan, ja ellen pian huomaa mitään parannusta, niin täytynee minun alistua ja tyytyä näihin ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Olen äärettömän kiitollinen teille siitä, mitä olette kertonut heistä.»

Kun hän kohautti hartioitaan, kumarsi Clennam taas jäykästi ja sitten, kiusallinen punastus kasvoillaan ja epäröiden, virkkoi vielä matalammalla äänellä kuin tähän asti oli puhunut:

»Rouva Gowan, en oikein tiedä, kuinka täyttäisin erään velvollisuuden, mutta sittenkin pyydän suosiollista huomaavaisuuttanne koettaessani siitä suoriutua. Teidän tahollanne on suuri väärinkäsitys, joka on mielestäni korjattava, jos saan käyttää sellaista sanontaa. Otaksutte mr Meaglesin ja hänen perheensä pinnistävän hermonsa äärimmilleen, niinhän sanoitte —»

»Äärimmilleen», kertasi mrs Gowan, katsoen häneen tyynen uhmaavasti, vihreä viuhka levällään kasvojen ja takkavalkean välillä.

»No niin, tämä on niin vähän yhtäpitävää todellisuuden kanssa, että tiedän mr Meaglesin olevan perin onnettoman tämän jutun tähden ja koettaneen keksiä jos jonkinlaisia esteitä saadakseen sen päättymään.»

Mrs Gowan löi suuren vihreän viuhkansa kokoon, taputti sillä Clennamin käsivartta ja omia hymyileviä huuliaan »No tietysti», sanoi hän. »Sitähän juuri tarkoitan.»

»Oletteko oikein tosissanne, mr Clennam? Ettekö ymmärrä?» Arthur ei ymmärtänyt.

»No, enkö minä tuntisi poikaani ja tietäisi, että hän juuri tällä tavalla on pidätettävissä?» selitti mrs Gowan halveksivasti, »ja eikö tuo Migglesin väki tietäisi sitä vähintäin yhtä hyvin kuin minä? Oh, he ovat ovelaa väkeä, mr Clennam, nähtävästi liikemiehiä! Luulenpa Migglesin aikoinaan palvelleen eräässä pankissa. Se oli varmasti hyvin kannattava pankki, jos hänellä oli paljon sananvaltaa sen hoidossa. Tämä on kerrassaan taitavaa peliä!»

Kuullessaan hänen puhuvan näin ylenkatseellisesti ja nähdessään hänen taputtelevan pilkallisia huuliaan viuhkallaan piti Clennam koko asiaa niin tuskallisena, että hyvin totisena lausui: »Uskokaa minua, hyvä rouva, te olette väärässä, epäluulonne on aivan perusteeton.»

»Epäluuloni?» toisti mrs Gowan. »Ei ole puhetta epäluulosta, mr Clennam, vaan varmuudesta. Juoni on todella taitavasti punottu ja näkyy tykkänään pettäneen teidät.» Hän nauroi ja taputteli taas huuliaan viuhkalla ja heilautti päätänsä ikäänkuin lisätäkseen: »Älkää puhuko minulle mitään. Tiedän, että sellaiset ihmiset ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä tällaisen naimisliiton tuottaman kunnian vuoksi.»

Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.

»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini ikävystyttänyt teitä».

He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.

Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet, olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut, että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.

Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen: »Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?» Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä, moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan, kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.

»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»

»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei mitään.»

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa, joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.

Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo, joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä, hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset, lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan mitään.

Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi, vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen, muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.

Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti, pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen verraten pitkään aikaan.

Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista — ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:

»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin; pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»

»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja telkeet eivät pidättäisi häntä.»

»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam, etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»

»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on kysymys. Henry Gowanista.»

»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa, olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»

»No niin!» puolustautui mr Meagles. »Myönnän käytännöllisenä miehenä ja olen varma, että äitikin käytännöllisenä naisena myöntää, että me, perheissämme, suurentelemme surujamme ja teemme kärpäsestä härkäsen sillä tavalla, että voi arvata sen kyllästyttävän katselijaa — syrjäistä katselijaa, nimittäin, Clennam. Kuitenkin, Petin onnellisuus tai onnettomuus on meidän silmissämme suorastaan kysymys elämästä tai kuolemasta, ja suotakoon meille anteeksi, jos teemme siitä suuren numeron. Joka tapauksessa olisi Tattycoramin pitänyt sietää sitä. Ettekö tekin ole samaa mieltä?»

»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.

»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta, Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»

Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä, siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.

»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle, toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»

»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä, kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut hienotunteinen ja lempeä.»

»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»

»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.

»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena, heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen) kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä, hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut, ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty, niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin. Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä, sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi kuulla hänestä.»

Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään, että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli kuvannut tytön.

»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän oli poissa.»

»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla. Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut hänestä jälkeäkään likitienoilla.»

»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata häntä? Arvattavasti tahdotte?»

»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin», sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».

»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»

»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä, ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin olitte ensimmäistä kertaa meillä.»

»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä. Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla olevan ikävän syrjäkadun nimi.

»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa, sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa; ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin ‒» Clennam täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.

Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia, joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä, Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset, joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun, näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen, pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin liveripukuisia herroja.

Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan. Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä. Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä, jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä, ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.

Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon, vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.

He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää», päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun laahustavan ovelle.

Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä, millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»

Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»

He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden, jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi; heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen odottamaan.

»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»

Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja lähti.

Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut. Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä, ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.

Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.

»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.

»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»

»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»

»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella, hillityllä äänellä. »Mitä niin?»

»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen paremmat muistonsa.»

Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?» sanoi hän vain.

Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden hyökkäysliikkeen.

»Se käy hyvin helposti päinsä», vastasi tämä. »Tule tänne, lapsi.» Näin sanoen avasi hän erään oven ja talutti tytön huoneeseen. Oli varsin omituista nähdä heitä yhdessä: tyttöä, joka vapaan kätensä sormilla epävarmana ja samalla intohimoisena hypisteli pukunsa etumusta, ja miss Wadea, joka tyynenä tarkkasi häntä ja joka juuri tämän tyyneytensä kautta tavattoman voimakkaasti aavistutti oman luonteensa sammumattoman intohimon (samoin kuin huntu aavistuttaa sen alle verhotut muodot).

»Katsos tässä», sanoi hän hillityllä tavallaan, »tässä on herrasi ja isäntäsi. Hän on halukas ottamaan sinut takaisin, ystäväni, jos vain huolit hänen armostansa ja päätät palata. Voit taas päästä hänen kauniin tyttärensä taustaksi ja kehykseksi, hänen herttaisten oikkujensa orjaksi ja koruksi taloon todistamaan perheen hyväntahtoisuutta. Voit saada takaisin naurettavan nimesi, joka leikillisesti osoittaa sinulle sormea ja asettaa sinut erikoisasemaan, niinkuin sinun tuleekin olla erikoisasemassa. (Syntyperäsi, näetkös; sinun ei pidä unohtaa syntyperääsi.) Pääset taas, Harriet, tämän herran tyttären luokse ja pidettäväksi hänen läheisyydessään elävänä muistutuksena hänen omasta etevämmyydestään ja armollisesta alentuvaisuudestaan. Nämä kaikki edut voit vielä saada takaisin ja paljon muuta sen lisäksi, minkä arvaan muistuvan mieleesi minun tässä puhuessani, mutta menetät ne, jos pakenet minun turviini — voit saada takaisin ne kaikki, jos tunnustat näille herroille, kuinka nöyryytetty ja katuvainen sinä olet ja palaat heidän kanssansa saamaan anteeksi. No, mitä sanot tähän, Harriet? Tahdotko mennä?»

Tyttö, jonka mielessä suuttumus ja poskilla punastus vähitellen oli kohonnut näiden sanojen vaikutuksesta, puristi nyrkkiinsä ne puseron poimut, joita oli hypistellyt, ja vastasi: »Mieluummin kuolisin!»

Miss Wade, joka yhä piteli hänen kättänsä omassaan, kääntyi vieraisiinsa päin ja sanoi hymyillen: »Hyvät herrat, mitä aiotte nyt tehdä?»

Poloinen mr Meagles oli niin sanomattoman hämmästynyt kuullessaan vaikuttimiaan ja tekojaan tällä tavalla vääristeltävän, ettei ollut tähän saakka kyennyt virkkamaan sanaakaan; mutta nyt sai hän puhekykynsä takaisin.

»Tattycoram», sanoi hän, »sillä puhuttelen sinua edelleenkin tällä nimellä tietäen, etten tarkoittanut muuta kuin hyvää antaessani sen sinulle, ja tietäen, että sinäkin tiedät sen —»

»En tiedä!» vastasi tyttö katsahtaen taas ylös ja miltei repien itseään samalla kiihkeällä kädellä.

»Ei, ehkä et nyt», sanoi mr Meagles, »tämän naisen tarkkaavien silmien alla, Tattycoram», tyttö vilkaisi niihin pikimmälti, »etkä sen vaikutusvallan alaisena, jota näemme hänen harjoittavan; et nyt kenties, mutta toisen kerran. Tattycoram, en tahdo kysyä tältä naiselta, uskooko hän itse mitä sanoo, edes nytkään, puhuessaan vihan ja vastenmielisyyden valtaamana, kuten minä ja ystäväni hyvin tiedämme hänen nyt tekevän, vaikka hän hillitsee itseänsä niin erinomaisen päättävästi, ettei kukaan, joka näkee sen, voi unohtaa sitä. Mutta sinulta kysyn, uskotko sinä siihen, muistellessasi kotiasi ja kaikkea siihen kuuluvaa. Sanon sinulle vain, ettei sinun tarvitse tunnustaa mitään minulle eikä omilleni eikä tarvitse pyytää mitään anteeksi; ainoa, mitä pyydän sinua tekemään, on se, että lasket viiteenkolmatta, Tattycoram.»

Tämä katsoi häneen hetkisen, mutta rypisti sitte kulmiaan ja vastasi:
»En tahdo. Miss Wade, olkaa hyvä ja viekää minut pois täältä.»

Hänen sisässään raivoavassa taistelussa ei ollut nyt mitään lieventävää ainesta; se oli osaksi intohimoista osaksi itsepintaista uhmaa. Hehkuvat posket, nopeasti virtaava veri, kiivas hengitys, kaikki todisti, kuinka kiihkeästi hän asettui palaamisen mahdollisuutta vastaan. »En tahdo, en tahdo, en tahdo!» toisteli hän matalalla, käheällä äänellä. »Mieluummin annan repiä itseni kappaleiksi! Mieluummin revin itseni kappaleiksi!»

Miss Wade, joka oli päästänyt irti hänen kätensä, laski suojelevasti käsivartensa hetkeksi hänen hartioillensa ja sanoi kääntyen vieraisiin päin, aivan entisellä äänellänsä ja hymyillen myös entisellä tavallansa: »Hyvät herrat, mitä nyt aiotte tehdä?»

»Oi Tattycoram, Tattycoram!» huudahti mr Meagles ja kohotti samalla vakavasti varoittaen kättänsä. »Kuuntele tämän naisen ääntä, katsele hänen kasvojaan, ajattele mitä hänen sydämessään liikkuu ja mieti millainen tulevaisuus on edessäsi. Lapseni, mitä ajatelletkin, niin perustuu tämän naisen vaikutus sinuun — vaikutus, joka meistä on hämmästyttävä enkä liioittele, jos sanon, kauhistuttava nähdä — paljoa hurjempaan intohimoon ja väkivaltaisempaan luonteeseen kuin sinun. Miten te tulette toimeen yhdessä, mitä siitä lähtee?»

»Minä olen yksin täällä, herrat», huomautti miss Wade muuttamatta ääntänsä tai tapaansa, »sanokaa, mitä vain tahdotte».

»Kohteliaisuuden on väistyttävä, miss Wade, kun on kysymys tämän harhaanjohdetun tytön nykyisestä tilanteesta», vastasi mr Meagles, »vaikka toivon, etten perin unohda sitä, huolimatta siitä vääryydestä, jota teette hänelle ihan silmieni edessä. Suokaa anteeksi, että hänen kuullensa muistutan teille — minun täytyy sanoa se — että olitte käsittämätön salaisuus meille kaikille ja ettei teillä ollut mitään yhteistä meidän kanssamme, kun hän onnettomuudekseen joutui teidän tiellenne. En tiedä, mikä olette, mutta te ette salaa, ette voi salata, millainen pimeä, synkkä henki teissä asuu. Jos te sattuisitte olemaan niitä naisia, jotka jostakin syystä tuntevat rikollista huvia saattaessaan lähimmäisensä yhtä kurjaksi kuin itse ovat (olen kyllin vanha tietääkseni, että sellaistakin sattuu), niin kehoitan häntä kavahtamaan teitä ja teitä kavahtamaan itseänne.»

»Herrat!» sanoi miss Wade tyynesti. »Kun olette lopettaneet — mr
Clennam, ehkä koettaisitte taivuttaa ystäväänne —»

»Ei ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran», vastasi mr Meagles päättävästi. »Tattycoram, rakas lapsi parkani, laske viiteenkolmatta!»

»Älkää työntäkö luotanne sitä toivoa, sitä varmuutta, jonka tämä hyvä mies teille tarjoo», sanoi Clennam matalalla, juhlallisella äänellä. »Palatkaa ystävienne luo, joita ette ole unohtanut. Miettikää vielä kerta.»

»En tahdo! Miss Wade», sanoi tyttö, kiivaasti hengittäen ja tarttuen kurkkuunsa, »viekää minut pois».

»Tattycoram», sanoi mr Meagles. »Yksi kerta vain! Ainoa, mitä pyydän sinulta maailmassa, lapseni! Laske viiteenkolmatta!»

Tyttö painoi kätensä kiinteästi korvilleen, pörröttäen kiivaalla liikkeellä kiiltävää mustaa tukkaansa, ja kääntyi päättävästi seinään päin. Miss Wade, joka tämän viimeisen vetoamisen aikana oli katsellut häntä sama merkillinen hymy huulillaan ja sama hillitsevä käsi povellaan kuin katsellessaan hänen taisteluansa Marseillessa, kiersi nyt käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin ottaakseen hänet haltuunsa kaikiksi ajoiksi.

Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.

»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»

Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta. Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa, yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy, jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.

»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä, olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä, sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon, että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.

Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla, heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen, jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä onnellisimmat olot.

Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam, yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi tarttui kävelykeppiinsä.

Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne, jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi, etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa; molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.

Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen. Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.

Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten saadakseen puhua hänen kanssaan.

Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»

Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.

»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan tulossa jalkaisin.»

Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla. Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam ei milloinkaan päässyt siitä selville.

»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä, esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»

Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta, että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä, jota hän niin usein oli ajatellut.

Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.

»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa, että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan. Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte meidän hyvä ystävämme.»

»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»

»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö, katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä nytkään.»

»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»

Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi, joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän elämänsä jakson.

Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi, tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa; tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.

Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto — mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»

»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi mahdollista!»

Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä yhä hämärtyvässä lehtokujassa.

»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko kysyä minulta jotakin?»

»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»

»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän sitä?»

»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja kiittämättömältä.»

»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»

»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin suuresti.»

Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti kuvatessaan mitä tapahtuisi.

»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina. Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani — josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»

Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt, että hän varmasti lupasi tehdä niin.

»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut, joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan häntäkin, muistattehan?»

»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»

Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä. suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena on ollut vain pettymys.

Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.

He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin tavoin vedota ystäväänsä.

»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle (ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»

Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän, ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!» ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille. Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman menneisyytensä muistot.

Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan, huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.

Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta katkaisi äänettömyyden.

»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»

»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli sellainen kuin toinenkin?»

»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»

Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen, kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.

Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin. Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme ikuisuuden mereen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kaikkien näiden tapausten aikana säilytti Cityssä oleva talo edelleen raskaan tylsyytensä, ja sen sairas emäntä suoritti samaa muuttumatonta jokapäiväistä elämän kiertokulkua. Aamu, puolipäivä, ilta, aamu, puolipäivä, ilta, ja kukin toi palatessaan mukanaan oman yksitoikkoisuutensa; aina vain sama vastahakoinen palaaminen uutta kierrosta alkamaan kuin vanhan kellon koneistossa.

Pyörätuoliin liittyi arvattavasti muistoja ja unelmia, kuten jokaiseen ihmisolentojen elävöittämään paikkaan. Kuvia tuhotuista kaduista ja muuttuneista taloista, sellaisina kuin ne olivat ennen muinoin, kun tuolissa istuja tunsi ne; kuvia ihmisistä, niinikään sellaisina kuin ne ennen olivat ottaen vähän tai ei ollenkaan huomioon ajan kulun vaikutuksia heihin; näitä kuvia lienee ollut suuret määrät synkkien päivien pitkässä sarjassa. Halu pysähdyttää toimeliaan elämän koneisto sillä hetkellä, jolloin itse henkilökohtaisesti olemme erotetut siitä, taipumus otaksua, että ihmiskunta on menettänyt liikuntakykynsä, kun itse olemme halvautuneet, ja kyvyttömyys arvioida niitä muutoksia, joita silmämme ei voi seurata, suuremmilla mittapuilla kuin niillä kutistuneilla, jotka sopivat meidän yksitoikkoiseen, rajoitettuun olemassaoloomme, nämä halut ja taipumukset ja kyvyttömyydet kuuluvat monen sairaan heikkouksiin ja melkein kaikkien erakkojen sielulliseen epäterveyteen.

Mitä kohtauksia ja henkilöitä tämä tyly nainen useimmin muisteli istuessaan vuodenajasta toiseen aina samassa synkässä huoneessa, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mr Flintwinch, jonka kiero ja käyrä läsnäolo päivästä päivään painosti häntä kuin mikäkin kummallinen mekaaninen voima olisi kenties voinut pusertaa sen hänestä, jos hänessä olisi ollut vähemmin vastustusvoimaa; mutta hän oli liian voimakas mr Flintwinchin voitettavaksi. Mitä mistress Afferyyn tuli, oli hänellä kylliksi tekemistä katsellessaan ällistelevin silmin herraansa ja miestään ja sairasta emäntäänsä, kulkiessaan pimeän tultua talossa pää esiliinan peitossa, kuunnellessaan aina ja kuullessaankin joskus outoja ääniä ja eläessään ylipäätänsä keskeytymättömässä uneksivassa, näkyjä näkevässä puolihorrostilassa.

Mrs Affery päätteli, että huomattavia kauppoja oli tekeillä, sillä hänen miehellänsä oli runsaasti työtä pienessä konttorissaan ja puheillaan enemmän asiakkaita kuin moneen vuoteen. Se oli kylläkin helppoa, sillä talo oli kauan ollut aivan autiona; mutta hän sai kirjeitä, otti vastaan vieraita, hänellä oli kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa. Lisäksi hän kävi muissa liiketaloissa, veistämöillä ja telakoilla, tullissa, Garrowayn kahvilassa sekä pörssissä, niin että hän oli paljon liikkeellä. Alkoipa hän, ellei mrs Clennam erikoisesti halunnut nauttia hänen seurastansa, silloin tällöin pistäytyä eräässä läheisessä kapakassakin vilkaisemassa merenkulku-uutisia ja pörssihintoja iltalehdistä sekä myös vaihtamassa kohteliaisuuksia kauppalaivojen kapteenien kanssa, jotka istuskelivat tässä kapakassa. Määrättynä tuntina joka päivä neuvotteli hän liikeasioista mrs Clennamin kanssa, ja Affery, joka aina hiiviskeli nurkissa, kuunnellen ja vaanien, oli ymmärtävinään, että ovelat haalivat rahaa.

Mr Flitwinchin pökertyneen puolison mielentila alkoi nyt niin selvästi ilmetä hänen katseissaan ja teoissaan, että ovelat pitivät häntä perin vähässä arvossa, kuten ainakin henkilöä, jonka henkiset lahjat eivät milloinkaan ole olleet loistavat ja joka on tulemassa höperöksi. Mr Flintwinch oli käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni heidän aviollisesta suhteestansa ja kieltänyt häntä nimittämästä miestänsä Jeremiahiksi muulloin kuin perhekolmikon kesken; tämä ehkä johtui siitä, ettei Afferyn ulkomuoto eikä esiintyminen olleet liikepiireihin sopivia; tai myös siitä, että asiakkaat, kuultuaan hänen naineen Afferyn, mahdollisesti alkaisivat epäillä hänen arvostelukykyänsä. Affery unohti alituisesti nämä määräykset, ja se lisäsi yhä hänen olemuksensa arkuutta ja pelokkaisuutta, sillä mr Flintwinchillä oli tapana kostaa nämä laiminlyönnit juoksemalla hänen jäljessään portaissa ja pudistamalla häntä, niin että eukko oli alituisessa hermostuneessa epävarmuudessa siitä, millä hetkellä häntä taas tällä tavoin ojennettaisiin.

Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä, huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla, pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.

»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen.
Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»

»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»

»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen.
»Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»

»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».

»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»

»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin tavattoman reippaalta, ma'am.»

Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi. Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä, vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä. Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.

Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.

»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä tiedätte tästä miehestä?»

»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä seuduin ja että hän on puhutellut minua.»

»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään töykeä eikä epämiellyttävä.»

»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».

Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin tavallisen kankean ryhtinsä.

Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää yötä, ma'am.»

Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle.
Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa.
Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.

»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta ystävää nykyään».

»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja — yksi vielä.»

»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen taipumattomalla sormellaan taas ovea.

»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»

»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut niin?»

»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin, kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken puutteessa.»

»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä. »Onko teitä monta?»

»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»

»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä käännellen kelloa.

»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».

»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta! Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti erehdy.»

»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»

Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.

»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään, lapsi parka!»

Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.

Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä nähdä!»

Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain, rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa heidän levätä!»

Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei, kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»

Tässä pulassaan juoksenteli mrs Affery, kierrettyään esiliinan kuin hilkan päähänsä sateen suojaksi, edestakaisin useaan kertaan yksinäisellä kivetyllä pihalla. Miksi hän sitte kumartui kurkistamaan avaimen reiästä, ikäänkuin silmä olisi voinut avata oven, se on vaikeata tietää; mutta niin kai useimmat muutkin olisivat tehneet hänen tilallaan, ja niin juuri hän teki.

Tästä asennostaan ponnahti hän äkkiä pystyyn hiukan kirkaisten, sillä hän tunsi jonkin koskettavan olkapäätänsä. Se oli käsi; miehen käsi.

Mies oli matkapuvussa, päässä turkisreunainen lakki ja hartioilla avara viitta. Hän näytti ulkomaalaiselta. Hänellä oli tuuhea tukka ja tuuheat viikset — ne olivat pikimustat paitsi pörröisistä päistä, jotka vivahtivat punaiseen — ja iso käyrä nenä. Hän nauroi mrs Afferyn huudolle ja pelästykselle, ja hänen nauraessaan nousivat viikset nenän alle ja nenä painui viiksien ylle.

»Mikä hätänä?» kysyi hän selvällä englanninkielellä. »Mitä pelkäätte?»

»Ja tätä kauheata iltaa ja — ja kaikkea», vastasi Affery. »Ja katsokaas, tuuli lennätti oven kiinni, enkä minä pääse sisälle.»

»Ohhoh!» sanoi herrasmies, joka otti asian aivan tyynesti. »Todellako!
Tunnetteko ketään Clennam nimistä näillä tienoin?»

»Luulisinpä, Herra nähköön, tuntevani, luulisinpä tuntevani!» huusi
Affery ja raivostui tästä kysymyksestä vääntelemään käsiänsä.

»Missäkö päin?» huusi Affery, innostuen taas kurkistamaan avaimenreiästä. »Missäpäs muualla kuin tässä talossa! Ja hän on aivan yksin huoneessaan eikä voi käyttää jäseniään eikä liikkua auttaakseen itseänsä tai minua, ja toinen ovela on ulkona, ja Jumala auttakoon minua, sillä pelkäänpä menettäväni järkeni!»

Käyden myötätuntoisemmaksi, kun asia koski häntä itseään, astui herrasmies pari askelta taaksepäin tarkastaakseen taloa, ja pian hän huomasi eteisen oven vieressä pienen huoneen pitkänkapean ikkunan.

»Missähän huoneessa se rouva on, joka on menettänyt jäsentensä käyttökyvyn, madam?» kysyi hän hymyillen erikoista hymyään, josta mrs Affery ei voinut irroittaa katsettaan.

»Oho! Minä olen kohtalaisen pitkä, mutta en voisi saada kunniaa ilmestyä hänen huoneeseensa ilman tikapuiden apua. No, madam, suoraan kysyen — suoruus kuuluu luonteeseeni — avaanko oven teille?»

»Avatkaa, Jumala siunatkoon teitä, ystävällistä ihmistä, ja tehkää se heti», huusi Affery, »sillä hän voisi kutsua minua juuri tällä hetkellä tai sytyttää itsensä tuleen ja polttaa itsensä kuoliaaksi, eikä tiedä, mitä voisi tapahtua hänelle, ja minä tulen hulluksi täällä ajatellessani sitä».

»Seis jo, hyvä rouva!» Vieras hillitsi hänen kärsimättömyyttänsä pehmeällä, valkoisella kädellä. »Liikeaika kai on ohi tältä päivältä?»

»Sallikaa minun tehdä rehellinen ehdotus. Rehellisyys kuuluu luonteeseeni. Tulin juuri maihin postilaivasta, kuten kai näettekin.» Hän näytti, että viitta oli märkä ja saappaat niinikään likomärät; Affery oli aikaisemmin huomannut, että hän oli kalpea ja huonon näköinen, kuin vaikealta matkalta palannut, ja niin viluissaan, ettei voinut estää hampaitaan kalisemasta. »Olen juuri astunut maihin postilaivasta, madam, ja viivästynyt ilman tähden, tuon kirotun ilman tähden. Tämän kautta, madam, ovat eräät tärkeät liikeasiat (tärkeät, sillä ne ovat raha-asioita) jääneet suorittamatta varsinaisena liikeaikana, ja minun pitäisi ne nyt saada toimitetuiksi. No, jos nyt tahdotte hankkia jonkun pätevän henkilön naapuristosta sitä varten siitä hyvästä, että avaan oven, niin avaan sen. Ehei tämä järjestely miellytä teitä, niin minä —» ja äskeinen hymy huulillaan hän teki merkitsevän liikkeen ikäänkuin lähteäkseen tiehensä.

Mrs Affery, joka oli sydämestään iloinen tästä sopimusehdotuksesta, suostui siihen mielellään. Herrasmies pyysi siis heti häntä pitelemään hänen viittaansa, otti vauhtia ja hyppäsi kapean ikkunan alustalle, kiipesi tiiliä myöten ylös, tarttui kehykseen ja nosti sen. Hänen silmänsä muljahtivat niin kamalasti, kun hän pisti säärensä huoneeseen ja vilkaisi mrs Afferyyn, että tämän selkäpiitä karmi ja hän ajatteli, kuinka mahdotonta olisi estää, vaikka vieras suoraa päätä menisi yläkertaan ja murhaisi sairaan.

Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja — mitä perhanaa se on?»

Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.

»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.

Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin, unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.

»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.

»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»

Afferylla oli vahva pelko, että mies hiipisi portaita ylös heti kun hän kääntäisi selkänsä hänelle, niin että hän riennettyään kulman taakse tuli vielä takaisin portille kurkistamaan häntä. Nähdessään hänen seisovan kynnyksellä, paremmin talon ulko- kuin sisäpuolella, ikäänkuin hän ei erikoisesti rakastaisi pimeyttä eikä haluaisi tutkistella sen salaisuuksia, kiiti eukko seuraavalle kadulle ja lähetti sanan kapakkaan mr Flintwinchille, joka heti tuli ulos. Molemmat palasivat yhdessä — rouva edellä, mr Flintwinch reippain askelin perässä; toivo saada pudistella Afferya, ennenkuin tämä pääsisi sisään, vilkastutti häntä — huomasivat miehen seisovan kynnyksellä pimeässä ja kuulivat mrs Clennamin voimakkaan äänen huutavan sairashuoneesta: »Kuka siellä? Mitä siellä tapahtuu? Miksei kukaan vastaa? Keitä siellä alhaalla on?»

KOLMASKYMMENES LUKU

Kun mr ja mrs Flintwinch läähättäen saapuivat hämärässä vanhan talon ovelle, Jeremiah aivan Afferyn kintereillä, säpsähti vieras ja peräytyi. »Kuolema ja kirous!» huudahti hän. »Mitä, kuinka te olette täällä?»

Mr Flintwinch, jolle nämä sanat lausuttiin, oli yhtä hämmästynyt. Hän silmäili vierasta ylenmäärin kummissaan ja vilkaisi olkansa yli, aivan kuin olisi luullut jonkun seisovan siinä hänen tietämättään; hän katsoi uudelleen vieraaseen, mykkänä, ymmärtämättä, mitä toisella oli mielessä; hän katsoi vaimoonsa saadakseen selitystä, mutta kun ei sellaista kuulunut, hyökkäsi hän tämän kimppuun ja pudisteli häntä niin sydämen pohjasta, että eukon myssy lensi päästä, ja sanoi julman leikillisesti: »Affery, eukkoseni, sinun pitää taas saada annos, eukkoseni! Tämä on taas sinun metkujasi! Olet taas nähnyt unta, rouva. Mistä on kysymys? Kuka tämä on!? Mikä on tarkoituksena? Puhu tai tukehdutan sinut! Muuta valitsemisen varaa sinulla ei ole!»

Jos käy otaksuminen, että mrs Affery sillä hetkellä kykeni valitsemaan, niin hän taipui ehdottomasti tukehtumisen puoleen, sillä hän ei vastannut tavuakaan tähän vannotukseen, vaan pää heiluen hurjasti edestakaisin alistui kärsimään rangaistuksensa. Vieras nosti kuitenkin keikarimaisen kohteliaasti hänen myssynsä maasta.

»Sallitteko», sanoi hän ja laski kätensä Jeremiakin olalle; tämä päästi uhrinsa irti. »Kiitos. Anteeksi. Mies ja vaimo arvattavasti, päättäen tästä leikillisyydestä. Haha! Aina hauska nähdä, kun tämä suhde otetaan näin leikilliseltä kannalta. Kuulkaas! Saisinko huomauttaa, että tuo joku tuolla yläkerran pimeässä on käynyt tarmokkaan uteliaaksi tietämään, mitä täällä tapahtuu.»

Tämä viittaus mrs Clennamiin muistutti mr Flintwinchiä menemään eteiseen ja huutamaan yläkertaan: »Ei ole hätää, minä olen täällä, Affery tuo heti valoa.» Sitte hän sanoi viimemainitulle, hätääntyneelle eukolle, joka sitoi myssyä päähänsä: »Tiehesi nyt ja laittaudu yläkertaan!» Viimein kääntyi hän vieraan puoleen kysyen: »No, sir, mitä suvaitsette?»

»Pelkään käyväni vaivaksi», vastasi tämä, »mutta pyytäisin kynttilää».

»Aivan oikein», myönsi Jeremiah. »Aioin juuri hankkia valoa. Olkaa hyvä ja odottakaa siinä, kunnes olen löytänyt.»

Vieras seisoi ovenpielessä, mutta kun mr Flintwinch kääntyi, siirtyi hänkin hiukan peremmälle eteisen pimentoon ja seurasi toista silmillään, kun tämä pienessä huoneessaan hapuili tulitikkulaatikkoa. Kun sellainen löytyi, oli se kostea tai muuten epäkunnossa, jonkatähden tikku toisensa perästä syttyi vain sen verran, että loi himmeän valon ukon eteenpäin kumartuneille kasvoille ja pieniä kalpeita heijasteita hänen käsillensä, muttei kyennyt sytyttämään kynttilää. Käyttäen hyväkseen tätä oikullista valaistusta tutki vieras tarkkaan ja ihmetellen hänen kasvojaan. Kun Jeremiah viimein sai kynttilän sytytetyksi, tiesi hän toisen tehneen niin, nähdessään vaanivan tarkkaavaisuuden viime häivän katoavan hänen kasvoiltaan, joille samalla ilmestyi epäilyttävä hymy ainaisena osana niiden ilmeessä.

»Tehkää hyvin», sanoi Jeremiah sulkien ulko-oven ja katsoen hymyilevää vierastaan sangen tutkivasti vuorostansa, »ja käykää konttoriini. — Ei ole mitään hätää, johan sanoin sen teille!» keskeytti hän, kärsimättömästi vastaten yläkerrasta kuuluvalle äänelle, joka yhä tuntui tyytymättömältä, huolimatta siitä, että Affery oli siellä, puhuen suostuttelevalla äänellä. »Enkö jo sanonut teille, ettei ole hätää? Siunatkoon tuota naista, eikö hän voi käyttää järkeänsä!»

»Pelkää?» vastasi mr Flintwinch kääntyen vastatakseen, astuessaan edellä kynttilä kädessä. »Hänessä on enemmän rohkeutta kuin yhdeksässäkymmenessä miehessä sadasta, sir, tietäkää se.»

»Ollut jo monta vuotta. Mrs Clennam. Ainoa jäljellä oleva senniminen tässä liikkeessä. Yhtiökumppanini.»

Kulkiessaan eteisen läpi mutisi hän jonkinlaisen anteeksipyynnön, koska heillä ei tähän aikaan illasta ollut tapana ottaa vastaan vieraita, vaan ovet pidettiin suljettuina. Hän ohjasi vieraan omaan konttoriinsa, jolla oli kylläkin liikemäinen leima. Täällä pani hän kynttilän pöydälle ja sanoi vieraalle, vääntäen väittänsä moneen mutkaan:

»Emme ole saaneet Pariisista mitään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä», vastasi Jeremiah.

Jeremiah seisoi mieliasennossaan. Hymyilevä mr Blandois avasi viittansa pistääkseen kätensä povitaskuun, mutta pysähtyi sanoakseen, naurava ilme silmissään, jotka mr Flintwinchin mielestä olivat liian lähekkäin:

»Te muistutatte kovin erästä ystävääni! Ette kuitenkaan niin tarkalleen kuin hetki takaperin luulin pimeässä — jonka erehdyksen pyydän täten anteeksi; olen aina toivoakseni valmis tunnustamaan hairahdukseni, sekin kuuluu avomieliseen luonteeseeni — olette kuitenkin hyvin ystäväni näköinen.»

»Vai niin!» sanoi Jeremiah äreästi. »Mutta minä en ole saanut keneltäkään enkä mistään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä.»

Mr Blandois, joka ei ensinkään pannut pahakseen tätä Clennam ja Kumpp:n kirjeenvaihtajain laiminlyöntiä, otti lompakon povitaskustaan ja etsi eräästä sen lokerosta kirjeen, jonka ojensi Flintwinchille. »Epäilemättä tunnette hyvin käsialan. Ehkäpä kirje puhuu puolestaan eikä vaadi mitään tiedonantoa. Te ymmärrätte paljoa paremmin tällaisia liikeasioita kuin minä. Onnettomuudekseni on minussa enemmän sitä, mitä maailma (mielivaltaisesti) nimittää herrasmieheksi, kuin liikemiestä.»

Mr Flintwinch otti paperin ja luki Pariisissa päivätystä kirjeestä seuraavaa; »Pyydämme erään erittäin arvossapidetyn kirjeenvaihtajamme esityksestä suositella teille tästä kaupungista kotoisin olevaa mr Blandoisia», j.n.e., j.n.e. »Se apu ja aulius, jonka hän mahdollisesti tarvitsee ja jonka voitte hänelle suoda», j.n.e. j.n.e. »Saamme sitäpaitsi lisätä, että jos tahdotte näytettäessä lunastaa mr Blandoisin esim. viiteenkymmeneen puntaan nousevat vekselit», j.n.e. j.n.e.

»Varsin hyvä, sir», sanoi mr Flintwinch. »Istukaa. Mikäli liikkeemme kykenee olemaan teille avuksi — olemme vaatimatonta, vanhanaikaista, vakavaa liikeväkeä, sir — niin teemme sen mielellämme ja parhaamme mukaan. Huomaan päivämäärästä, ettei ilmoitus vielä ole voinut saapua perille. Tulitte luultavasti myöhästyneessä postilaivassa, joka toi ilmoituksenkin tullessaan.»

»Että tulin myöhästyneessä postilaivassa», vastasi mr Blandois pyyhkäisten valkoisella kädellään korkeata nenäänsä, »sen todistavat sekä pääni että vatsani: sietämättömän inhoittava ilma on pidellyt pahoin kumpaakin. Näette minut samassa kunnossa, jossa astuin maihin laivasta puoli tuntia takaperin. Minun olisi pitänyt olla täällä jo useita tunteja aikaisemmin, ja silloin minun ei olisi tarvinnut pyytää anteeksi ‒ sallikaa minun tehdä se — että esiinnyn näin siistimättömänä ja peloittavana — ei, tehän sanoitte, ettei hän pelkää, sallikaa minun taas pyytää anteeksi — arvoisan mrs Clennamin edessä, hänen sairashuoneessaan yläkerrassa.»

Kerskuminen ja mahtavan alentuvaisuuden eleet vaikuttivat tässäkin sen verran, että mr Flintwinch jo alkoi pitää vierasta oikeana herrasmiehenä. Pysyen silti edelleen yhtä taipumattomana, hieroi hän leukaansa ja kysyi, mitä voisi tehdä mr Blandoisin hyväksi vielä tänä iltana, kun liikeaika jo oli päättynyt.

»Kunniani kautta!» vastasi herrasmies, pudistellen viitan painamia hartioitaan. »Minun täytyy muuttaa pukua, syödä ja juoda ja yöpyä jonnekin. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, uppo-outoa, missä se kävisi päinsä huomiseen saakka; hinta on sivuasia. Kuta lähempänä saisin olla, sitä parempi, vaikkapa tässä naapurissa, jos se on mahdollista.»

Mr Flintwinch aloitti vitkalleen: »Herrasmiehelle, jolla on sellaiset tottumukset kuin teillä, ei lähimmässä naapuristossa ole sopivaa ravintolaa —» Mutta mr Blandois keskeytti hänet.

»Minun tottumukseni, rakas sir, merkitsevät tuon verran.» Hän napsautti sormillaan. »Ei maailmankansalaisella ole tottumuksia. En tahdo, totta vie, kieltää olevani herrasmies omalla vaatimattomalla tavallani, mutta minulla ei ole mitään epämukavia, ennakkoluuloisia tottumuksia. Puhdas huone, lämmintä ruokaa päivälliseksi ja pullollinen ei vallan myrkyltä maistuvaa viiniä, siinä kaikki, mitä tarvitsen tänä iltana. Mutta olen suuresti sen tarpeessa, enkä haluaisi astua ainoatakaan turhaa askelta saadakseni sitä.»

»Täällä on», puhui mr Flintwinch vielä tavallista harkitummin vilkaistessaan mr Blandoisin kiiluviin silmiin, jotka näyttivät levottomilta, »täällä on aivan lähellä kahvila ja kapakka, jota voisin toistaiseksi suositella; mutta ei se hieno ole.»

»Hienous sikseen!» Mr Blandois heilautti kättänsä. »Osoittakaa minulle se kunnia, että saatatte minut sinne ja esitätte minut (ellei siitä ole liian suurta vaivaa), niin olen teille äärettömän kiitollinen.»

Mr Flintwinch haki käsille hattunsa ja valaisi mr Blandoisin eteisen läpi taas. Asettaessaan kynttilän eräälle hyllylle, jossa vanha mustunut seinälaudoitus toimi melkein sammuttajana, muisti hän olevan syytä pistäytyä yläkerrassa ilmoittamassa sairaalle, että hän aikoi viipyä ulkona vain viisi minuuttia.

»Tehkää minulle palvelus», sanoi vieras kuullessaan sen, »ja antakaa korttini mrs Clennamille. Pyytäisin teitä lisäämään, että olisin onnellinen, jos saisin henkilökohtaisesti käydä häntä tervehtimässä ja pyytämässä anteeksi levottomuutta, jonka olen aiheuttanut tässä rauhallisessa kolkassa, jos vain hän muutaman hetken jaksaisi sietää vieraan läsnäoloa, senjälkeen kun olen saanut kuivaa päälleni ja vahvistautunut ruualla ja juomalla.»

Jeremiah riensi ylös ja sanoi palattuaan: »Hän ottaa mielellään vastaan teidät, sir; mutta hän pyytää samalla sanomaan, että koska hän tietää sairashuoneensa varsin vähän puoleensavetäväksi paikaksi, hän ei tahdo pakottaa teitä täyttämään lupaustanne, jos joutuisitte katumapäälle.»

»Jos joutuisin katumapäälle», vastasi kohtelias Blandois, »niin loukkaisin naista, ja naisen loukkaaminen tietäisi ritarillisuuden puutetta naissukua kohtaan, ja ritarillisuus naissukua kohtaan kuuluu luonteeseeni!» Näin sanoen heitti hän märän viitanliepeen olkapäälleen ja seurasi mr Flintwinchiä kapakkaan; matkalla yhtyi heihin kantaja, joka oli odottanut portin takana, vartioiden hänen matkalaukkuaan.

Kahvila oli yksinkertainen ja vaatimaton, ja mr Blandoisin alentuvaisuus oli rajaton. Se tuntui kerrassaan epämukavasti täyttävän pienen tarjoiluhuoneen, jossa leskiemäntä kahden tyttärensä kanssa ensin otti hänet vastaan; se oli aivan liian suuri mahtuakseen siihen ahtaaseen lautaseinäiseen huoneeseen, jossa oli pelipöytä ja johon hänet ensin aiottiin sijoittaa; se täytti reunoja myöten perheen yksityisen pienen vierashuoneen, joka lopuksi luovutettiin hänelle. Täällä mr Blandois, yllään kuiva puku ja hajuvedelle tuoksuvat liinavaatteet, hiukset sileiksi suittuina, suuri sormus kummassakin etusormessa ja paksut kultavitjat liiveissä, odotteli päivällistänsä loikoen ikkunapenkillä, polvet pystyssä; huolimatta siitä, että tämä jalokivi nyt oli erilaisessa kehyksessä, muistutti hän peloittavasti ja ihmeellisesti erästä monsieur Rigaudia, joka myöskin kerran oli näin odotellut aamiaistansa, maaten rautaristikon kivisellä ikkunalaudalla kurjassa vankityrmässä Marseillessa.

Hän söi sitten päivällistänsäkin aivan yhtä ahneesti kuin monsieur Rigaud oli syönyt aamiaistansa. Hänellä oli aivan samanlainen tapa kuin tälläkin koota ahneesti kaikki syötävä ympärillensä ja ahmia yhtä ruokaa silmillänsä sillä välin kun ahmi toista leuoillansa. Samasta raakamaisesta itsekkyydestä johtui hänen rajaton välinpitämättömyytensä muista ihmisistä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän käsitteli ja heitteli pieniä naisellisia koruesineitä, paiskasi kauniita pieluksia jalkojensa mukavuudeksi saappaiden alle ja rutisti hienoja peittoja kookkaan ruumiinsa ja ison mustan päänsä alla. Hänen pehmeästi liikehtivät kätensä, jotka olivat perin ahkerassa toimessa ruokapöydässä, olivat aivan yhtä ilkeän taipuvaiset ja notkeat kuin nekin kädet, jotka olivat tarrautuneet vankilaristikon tankoihin. Ja kun hän ei enää voinut syödä ja istui imeksien siroja sormiansa, toista toisensa perästä ja pyyhkien niitä ruokaliinaan, ei puuttunut muuta kuin viininlehvät tämän sijalle, jotta kuva olisi ohut täydellinen.

Luonto, joka aina on vilpitön eikä milloinkaan työskentele tarkoituksettomasti, oli painanut leiman: »Ole varuillasi!» tähän mieheen, jonka viikset kohosivat ja nenä painui mitä ilkeimmän hymyn vaikutuksesta ja jonka pistävät silmät näyttivät kuuluvan yhteen hänen värjätyn tukkansa kanssa ja menettäneen samanlaisen tapahtumuksen kautta luonnollisen valonheijastuskykynsä. Se ei ollut luonnon syy, jos varoitus jäi tehottomaksi. Luontoa ei voi milloinkaan moittia tällaisissa tapauksissa.

Lopetettuaan ateriansa ja puhdistettuaan sormensa otti mr Blandois sikaarin taskustaan, heittäytyi taas pitkäkseen ikkunapenkille ja poltteli mukavasti, tavantakaa puhutellen ohuilta huulilta kohoavaa ohutta savuviirua:

»Blandois, sinä vielä sekoitat kortit yhteiskunnalle, lapseni. Haha! Hiisi vie, alku on hyvä, Blandois. Pahimmassa tapauksessa tulee sinusta erinomainen englannin- tai ranskankielen opettaja; perheen piiriin sopiva mies! Olet nopeaälyinen, sukkela, sinulla on luonteva käytös ja mielistelevä olemus, olet komean näköinen; lyhyesti, olet hieno herrasmies! Sellaisena elät, poikaseni, ja sellaisena kuolet! Sinä voitat, kääntyipä peli kuinka päin hyvänsä. He tunnustavat kaikki sinun ansiosi, Blandois. Sinä pakotat yhteiskunnan taipumaan ylvään tahtosi mukaan, yhteiskunnan, joka on tehnyt sinulle veristä vääryyttä. Kuolema ja kirous! Sinulla on oikeus olla ylpeä, ja sinä olet sitä luonnostasikin, rakas Blandois!»

Näin lohduttelevasti jupisten tämä herrasmies poltteli sikaarinsa loppuun ja joi viinipullonsa tyhjäksi, jonka jälkeen hän tempautui istuvaan asentoon. Lausuen vakavaksi loppukehoitukseksi: »Kas niin, Blandois, sinä älyniekka, pidä nyt silmäsi auki!» hän nousi ja palasi Clennam ja Kumpp:n taloon.

Mrs Affery otti hänet vastaan ovella; hän oli herransa määräysten mukaan sytyttänyt kaksi kynttilää eteiseen ja kolmannen portaisiin ja saattoi nyt vieraan mrs Clennamin huoneeseen. Teepöytä oli valmis, ja huonetta oli hiukan järjestelty, siten kuin tavallisesti vieraita odotettaessa. Järjestelyt olivat varsin vähäiset suurempiakin tilaisuuksia varten ja rajoittuivat kiinalaisen teekaluston esilleottamiseen ja vuoteen peittämiseen siistillä ja ikävällä verholla. Muuten huoneessa kaikki oli ennallaan, niinkuin oli ollut viisikymmentä vuotta takaperin: paarienkaltainen sohva mestauspölkkyineen, leskenpukuun puettu nainen, ikäänkuin valmiina laskemaan päänsä pölkylle, takka sammuneine tuhkakasoineen ja ristikko, jossa oli toinen tuhkaläjä, kattila ja mustan maalin haju; kaikki ennallaan.

Mr Flintwinch esitteli herrasmiehen, joka oli suljettu Clennam ja Kumpp:n suosioon. Mrs Clennam, jolla oli avonainen kirje edessään, taivutti päätänsä ja pyysi häntä istumaan. He katselivat tarkasti toisiaan. Se oli vain luonnollista uteliaisuutta.

»Kiitän teitä, kun ajattelitte minunkaltaistani, sairashuoneeseen sidottua naista. Harvat tänne liikeasioissa tulijat muistavat minua, joka olen näin syrjässä kaikesta. Turhamaista olisi odottaa heiltä sitä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. En valita säännöstä, mutta olen kuitenkin kiitollinen sen poikkeuksesta.»

Mr Blandois vastasi hienoimmilta käänteillään, että hän pelkäsi pahoin häiritsevänsä ilmestyessään, ikävä kyllä, näin sopimattomalla ajalla hänen taloonsa. Tätä hän oli kyllä jo hartaasti pyytänyt anteeksi mr — anteeksi — mutta nimeä hänellä ei ollut erinomaista kunniaa —

Mr Blandois oli mr Flintwinchin nöyrin ja kuuliaisin palvelija. Hän pyysi mr Flintwinchiä vastaanottamaan hänen syvimmän kunnioituksensa vakuutuksen.

»Mieheni on kuollut», sanoi mrs Clennam, »ja poikani on mieluummin valinnut toisen alan, jonkatähden mr Flintwinch on vanhan liikkeemme ainoa edustaja nykyään».

»Miksi te sitten itseänne nimitätte?» kysyi mainittu herrasmies happamesti. »Teille on kahden miehen pää.»

»Sukupuoleni on minulla haittana», jatkoi mrs Clennam vain vilkaisten Jeremiahiin päin, »niin etten voi vastuunalaisena ottaa osaa liikkeen hoitoon, vaikkapa kykenisinkin siihen; ja sen tähden mr Flintwinch yhdistää liikkeen edut omiinsa ja johtaa sitä. Se ei ole enää siinä kunnossa kuin ennen, mutta muutamat vanhat ystävät (etupäässä tämän kirjeen kirjoittaja) muistavat hyväntahtoisesti meitä vielä, ja me koetamme parhaan kykymme mukaan suorittaa, mitä he uskovat meille tehtäväksi. Mutta tämä kai ei huvita teitä. Oletteko englantilainen, sir?»

»En, madam, en ole syntynyt enkä kasvatettu Englannissa. Oikeastaan ei minulla ole isänmaata», sanoi mr Blandois ojentaen säärensä ja läimäyttäen sitä. »Polveudun monesta maasta, niitä lienee puoli tusinaa».

»Madam», vastasi mr Blandois ja liikahdutti rumasti kulmiaan, »ihailen sukupuoltanne, mutta en ole naimisissa — en ole milloinkaan ollut».

Mrs Affery, joka seisoi pöydän ääressä lähellä häntä ja parhaillaan kaatoi teetä kuppeihin, sattui unitilassaan vilkaisemaan häneen hänen sanoessaan tämän ja kuvitteli huomaavansa hänen silmissään ilmeen, joka niin veti hänen katseensa puoleensa, ettei hän voinut kääntää omia silmiänsä pois. Tämän kuvitelman vaikutuksesta jäi hän teekannu kädessä tuijottamaan mieheen; hänen oma levottomuutensa tämän johdosta siirtyi nähtävästi vieraaseen ja sen kautta mrs Clennamiin ja mr Flintwinchiin. Näin kului muutama kaamea hetki, jolloin he kaikki hämmentyneinä tuijottivat, tietämättä miksi.

»En tiedä», vastasi mrs Affery osoittaen vapaalla vasemmalla kädellänsä vierasta. »Ei minua mikään vaivaa. Mutta häntä.»

»Mitä tämä kelpo nainen tarkoittaa?» huusi mr Blandois, kalveten, punastuen ja hitaasti nousten seisomaan, silmissä niin raivostunut katse, että se oli hämmästyttävässä ristiriidassa hänen levollisten sanojensa kanssa. »Kuinka tämän kunnon eukon puhe on käsitettävä?»

»Sitä ei voikaan käsittää», sanoi mr Flintwinch ja kiemurtelihe kiireesti Afferyyn päin. »Ei hän tiedä, mitä hän tarkoittaa. Hän on tylsä, hän hourailee. Hän tarvitsee annoksen, hän saa aimo annoksen! Laputa tiehesi niin kauan kuin vielä tiedät olevasi Affery — ennenkuin pudistelen sinut nuuskaksi.»

Mistress Affery, joka aavisti missä vaarassa hänen henkilöllisyytensä oli, luovutti kädestään teekannun, jonka hänen herransa otti, peitti päänsä esiliinallaan ja hävisi silmänräpäyksessä. Vieraan kasvoille levisi vähitellen hymy, ja hän painui takaisin istumaan.

»Suokaa anteeksi hänelle, mr Blandois», sanoi Jeremiah kaataen itse teetä kuppeihin, »hän on vähämielinen ja tylsä, niin se on. Suvaitsetteko sokeria, sir?»

»Kiitos, ei teetä minulle. — Anteeksi huomautukseni, mutta onpa tämä merkillinen kello!»

Teepöytä oli siirretty sohvan luo, aivan lähelle mrs Clennamin omaa erikoista pöytää. Mr Blandois oli kohteliaasti noussut tarjoamaan rouvalle teetä (tämän paahdettu leipä oli jo asetettu hänen eteensä), ja asettaessaan kuppia hänen ulottuvilleen, huomasi vieras kellon, joka, kuten aina, oli pöydällä rouvan edessä. Mrs Clennam vilkaisi häneen nopeasti.

»Sallitteko? Kiitos. Hieno vanhanaikainen kello», kehui hän ottaen sen käteensä. »Liian raskas käytettäväksi, mutta täysipainoinen, aito ja väärentämätön. Olen erikoisesti mieltynyt kaikkeen, mikä on aitoa ja väärentämätöntä. Sellainen olen itsekin; se mitä minussa on, se on aitoa ja väärentämätöntä. Hm! Miehen kello, kaksikuorinen, vanhanmallinen. Saanko avata ulkokuoren? Kiitos. Kas! Vanha helmillä kirjailtu silkkikotelo! Olen usein nähnyt tällaisia vanhoilla hollantilaisilla ja belgialaisilla. Omituisia kapineita!»

»Merkillistä, kuinka he koukertelivat nuo nimikirjaimensa!» huomautti mr Blandois, hymyillen taas omaa hymyänsä. »No, onko tässä E.S.U? Voisi se olla mitä hyvänsä muutakin.»

Mr Flintwinch, joka koko ajan oli tarkkaavasti seurannut keskustelua, teekuppi kädessä ja suu auki valmiina nielaisemaan mitä siinä oli, alkoi nyt työnsä: hän tuppasi suunsa täpötäyteen ja nielaisi sitte sen sisällön yhdellä hotkaisulla; sitte jäi hän taas mietiskelemään, ennenkuin täytti sen uudelleen.

»E.S.U. oli varmaankin hellä, suloinen hurmaava olento», arveli mr Blandois, napsauttaessaan kuoren kiinni. »Otaksuen, että niin oli, ihailen hänen muistoansa. Sydämeni rauha on aina vaarassa, sillä olen kovin herkkä ihastumaan. Olipa se pahe tai hyve, niin muodostaa naisellisen kauneuden ja hyvien ominaisuuksien ihailu kolme neljännestä minun luonteestani, madam».

Mr Flintwinch oli nyt kaatanut itselleen toisen kupillisen teetä, jota hän niellä hotki samoin kuin edellistäkin, silmät luotuina sairaaseen.

»Tässä tapauksessa voitte säilyttää sydämenne rauhan, sir», vastasi tämä mr Blandoisille. »Nämä kirjaimet eivät luullakseni tarkoita mitään nimeä».

»Kenties mietelausetta?» arvaili mr Blandois umpimähkään.
»Mietelausetta, niin. Ne ovat aina, tietääkseni, merkinneet: Et Saa
Unohtaa.»

»Ja luonnollisesti te ette unohda», päätteli mr Blandois asettaen kellon pöydälle ja palaten tuolinsa luo.

Mr Flintwinch, joka lopetteli teenjuontiansa, otti nyt tavallista pitemmän kulauksen ja piti väliaikaa toisenlaisessa asennossa kuin tähän asti: se on, hän istui yhä pää takakenossa ja kuppi suullansa, luodessaan silmänsä tutkivasti sairaaseen. Tämän kasvoilla näkyi se päättäväisyyden ja voiman tai itsepintaisuuden keskittynyt ilme, joka hänellä vastasi muiden viittoilua ja liikehtimistä; hän vastasi vieraalle harkitun ankaralla tavallaan:

»En, sir, minä en unohda. Kun elää sellaista yksitoikkoista elämää, kuin minä monena vuotena, niin ei ole helppo unohtaa. Kun elää parantaakseen itseänsä, niin ei ole helppo unohtaa. Kim tietää olevansa velvollinen (kuten me kaikki, jokainen meistä, Aatamin lapsista) sovittamaan rikoksia ja rakentamaan rauhaa, niin ymmärtää, ettei unohtamisen halu ole oikeutettu. Olen sentähden aikoja sitten karkoittanut sen sydämestäni, enkä milloinkaan unohda enkä tahdo unohtaa.»

Mr Flintwinch, joka nyt oli huljutellut pohjasakkoja kupissaan, hotkaisi ne, asetti kupin tyhjennettynä tarjottimelle ja kääntyi mr Blandoisiin päin, ikäänkuin kysyäkseen, mitä hän tästä arveli.

»Kaikki tämä, madam», sanoi Blandois kumartaen mielistelevimmin ja painaen valkoisen kätensä sydämelleen, »kaikki tämä sisältyi sanaan 'luonnollisesti' ja olen ylpeä siitä, että ymmärsin teitä ja osasin antaa teille kylliksi arvoa, käyttääkseni tätä sanaa (ellen osaisi antaa teille kylliksi arvoa, en olisikaan Blandois)».

»Anteeksi, sir», vastasi toinen, »jos epäilen, että huvitteluun, vaihteluun, keikailemiseen, kiemailuun ja kosiskeluun tottunut herrasmies —»

»— jos epäilen, että tällainen luonne saattaa täysin ymmärtää minua näissä oloissani. En tahdo tyrkyttää teille oppiani», hän vilkaisi edessään pöydällä olevaan jäykkään, synkkään kirjapinoon, »(sillä te elätte omaa elämäänne, jonka seuraukset saatte itse kestää), mutta sen verran sanon kuitenkin, että minä matkallani seuraan luotseja, tarkasti seuraan koeteltuja ja luotettavia luotseja, joiden johdossa en voi joutua haaksirikkoon — en voi joutua — ja että jos unohtaisin näiden kolmen kirjaimen sisältämän kehoituksen, niin en kärsisi puoliakaan siitä, mitä nyt kärsin».

Oli omituista, kuinka hän tarttui tilaisuuteen väitelläkseen näkymättömän vastustajan kanssa. Kenties se oli hänen oma parempi puolensa, joka aina nousi häntä ja hänen itsepetostaan vastaan.

»Jos unohtaisin terveyteni ja vapauteni aikaisen tietämättömyyteni, niin voisin valittaa sitä elämää, johon nyt olen tuomittu. Mutta sitä en milloinkaan ole tehnyt enkä milloinkaan tee. Jos unohtaisin, että tämä maailma on nimenomaan määrätty surun, vaikeuksien ja raskaiden koettelemusten näyttämöksi niille olennoille, jotka ovat luodut sen tomusta, niin olisin edes jonkun verran mieltynyt sen turhuuksiin. Mutta en ole sitä. Jos en tietäisi, että me kaikki, jok'ikinen, olemme täydellä syyllä Jumalan vihan alaiset, vihan, jonka täytyy tulla tyydytetyksi ja jota ei voida pelkillä teoilla lepyttää, niin ruikuttelisin sitä erotusta, joka on minun ja niiden välillä, jotka liikkuvat tuolla kadulla. Mutta pidän sitä armona ja etuna, että minut on valittu sovittamaan syntejäni täällä, kuten parhaillaan teen, että olen saanut oppia tietämään sen, minkä nyt varmasti tiedän, ja että saan kärsiä rangaistukseni, kuten nyt kärsin. Muuten en ymmärtäisi onnettomuudellani olevan mitään tarkoitusta. Sentähden en ole unohtanut enkä unohda mitään. Sentähden olen tyytyväinen ja sanon, että minun laitani on paremmin kuin miljoonien.»

Sanottuaan tämän laski hän kätensä kellon päälle ja siirsi sen sille tarkoin määrätylle kohdalle pöydällä, jossa se aina oli. Hänen kätensä jäi vielä lepäämään kellon päälle, ja hän istui muutaman hetken tuijottaen siihen hievahtamatta ja puoliksi uhmaten.

Mr Blandois oli tämän selityksen aikana istunut kiinteän tarkkaavaisena, koko ajan katsellen rouvaa ja sivellen molemmin käsin viiksiänsä. Mr Flintwinch oli ollut hiukan hermostuneena ja sekaantui nyt keskusteluun.

»Niin, niin, niin!» sanoi hän. »Se on selvää, mrs Clennam, ja te olette puhunut hurskaasti ja hyvin. Mutta mr Blandois ei luullakseni kuulu hurskasten joukkoon.»

»Päinvastoin, sir!» väitti tämä arvon herra vastaan, napsautellen sormillaan. »Anteeksi! Se kuuluu luonteeseeni. Olen tunteellinen, kuumaverinen, tunnollinen ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sellaisen miehen, mr Flintwinch, täytyy olla hurskas tai sitten hän ei ole mitään.»

Mr Flintwinchin kasvoilla kuvastui hämärä aavistus siitä, ettei mies mahtanut olla mitään, kun hän nousi pöyhkeänä tuolistaan ja lähestyi sanomaan hyvästi mrs Clennamille. (Kuvaavaa tälle miehelle, kuten kaikille hänen kaltaisilleen, samalla tavoin leimatuille, oli se, että mitä hyvänsä hän teki, hän aina liioitteli, vaikkapa toisinaan vain hiuskarvan verran.)

»Teistä saattaa näyttää vanhan sairaan naisen itsekkäisyydeltä», sanoi mrs Clennam, »että olen eksynyt puhumaan itsestäni, mutta oikeastaan te annoitte siihen aiheen satunnaisella huomautuksellanne. Koska olitte niin huomaavainen, että tulitte tervehtimään minua, niin toivon, että yhtä hienotunteisesti suotte tämän minulle anteeksi. Älkää sanoko mitään kohteliaisuuksia minulle, pyydän.» Mies oli nähtävästi jo aikeissa tehdä niin. »Mr Flintwinch on iloinen saadessaan palvella teitä, ja minä toivon, että oleskelunne tässä kaupungissa muodostuu mieluiseksi.»

Mr Blandois kiitti häntä ja suuteli sormiansa moneen kertaan. »Tämä on vanha huone», huomautti hän, vilkastuen äkkiä, ja katseli ympärilleen päästyään jo ovelle. »Keskustelumme on ollut niin mielenkiintoista, etten ole huomannut sitä ennen. Mutta se on todella vanha huone.»

»Talokin on todella vanha talo», myönsi mrs Clennam hymyillen hyistä hymyään. »Se on vaatimaton ja yksinkertainen, mutta todellinen muinaisesine.»

»Totisesti!» huudahti vieras. »Jos mr Flintwinch suvaitsisi kuljettaa minua huoneiden läpi nyt lähtiessäni, niin hän voisi tuskin tehdä minulle enemmän mieliksi. Vanha talo, se kuuluu heikkouksiini. Minulla on paljon heikkouksia, muttei yhtään sen suurempaa. Rakastan ja tutkin maalauksellisuutta kaikissa sen muodoissa. Minua itseänikin on sanottu maalaukselliseksi. Ei se ole mikään ansio — minulla on kenties suurempia ansioita — mutta lienen sellainen, sattumalta. Harrastukset painavat leimansa ihmiseen!»

»Ilmoitan teille jo edeltäpäin, mr Blandois, että huomaatte talon perin likaiseksi ja autioksi», valmisteli Jeremiah vierasta, tarttuen kynttilään. »Ei sitä kannata katsella.» Mutta mr Blandois läimäytti häntä ystävällisesti selkään ja nauroi vain; sitte mainittu Blandois taas suuteli sormiansa mrs Clennamille, ja he lähtivät yhdessä huoneesta.

»Päinvastoin, mr Flintwinch; ellei se väsytä teitä, olisin ihastunut siellä käynnistä!»

Mr Flintwinch kiemurtelihe portaita ylös, ja mr Blandois seurasi kintereillä. He nousivat suureen ullakko-makuuhuoneeseen, jossa Arthur oli asunut ensimmäisen yön kotiintulonsa jälkeen. »No, mr Blandois!» sanoi Jeremiah näyttäessään sitä, »toivon, että se mielestänne palkitsee vaivanne. Minusta ei.»

Mr Blandois oli haltioissaan, ja he kävivät muissakin ullakkohuoneissa ja käytävissä. Tällä välin huomasi mr Flintwinch, että toinen vain pikimmiten vilkaisi kutakin huonetta eikä katsellut sitä sen enempää, mutta sensijaan tarkasteli häntä, mr Flintwinchiä. Tarkistaakseen huomionsa kääntyi hän portaissa ympäri. Hän kohtasi heti toisen silmät, ja heidän katsellessaan toisiaan silmästä silmään nauroi vieras (kuten oli tehnyt kaikissa samanlaisissa tilaisuuksissa senjälkeen kun he olivat jättäneet mrs Clennamin huoneen) pirullista äänetöntä naurua, pitäen rumaa peliänsä viiksillään ja nenällään.

Mr Flintwinch, joka oli vierasta paljon lyhyempi mies, oli ruumiillisesti huonommalla puolella joutuessaan näin ylempää tulevan epämiellyttävän tirkistelyn esineeksi; ja heidän kulkiessaan portaita alas ja hänen ollessaan aina pari porrasta alempana, tuli tämä epäkohta vielä suuremmaksi. Hän ei katsahtanut mr Blandoisiin uudelleen ennenkuin tämä satunnainen epätasaisuus oli korjautunut heidän astuessaan mr Clennam-vainajan huoneeseen. Mutta silloin kääntyi hän äkkiä toveriinsa päin ja huomasi hänen katseensa suunnan muuttumattomaksi.

»Ihailtava talo!» hymyili mr Blandois. »Kovin salaperäinen. Ettekö milloinkaan kuule täällä mitään kummittelevaa melua?»

»En», mr Flintwinch kääntyi töykeänä kysyjään päin, »en näe piruja, jotka esittäytyisivät sellaisina ja sennimisinä».

Mr Flintwinch, joka oli vilkaissut muotokuvaan, kiertyi ympäri ja huomasi taas olevansa samanlaisen katseen ja hymyn esineenä. »Niin on, mr Blandois», vastasi hän äreästi. »Se oli hänen, ja sitä ennen se oli hänen setänsä, ja Herra ties kenenkä hallussa se sitä ennen oli ollut; siinä kaikki, mitä tiedän sen sukutaulusta.»

»Hän on voimakaspiirteinen luonne, mr Flintwinch, ystävättäremme tuolla yläkerrassa.»

»Niin on, sir», myönsi Jeremiah kiertyen taas vieraaseen päin, kuten hän teki koko tämän keskustelun aikana, aivan kuin ruuvikone, joka aina irtautuu otteestaan, sillä toinen ei muuttunut vähääkään, ja hänen täytyi joka kerta peräytyä hiukan. »Hän on merkillinen nainen. Erittäin rohkea — erittäin lujaluonteinen.»

Mr Blandois ojensi oikean etusormensa sairashuoneeseen päin ja vasemman muotokuvaan päin, pani sitte kädet puuskaan ja asettui seisomaan hajasäärin, hymyillen koko ajan mr Flintwinchille ylhäältä päin, niin että nenä painui ja viikset kohosivat.

»Yhtä onnelliset kuin useimmat muutkin naimisissa olevat, otaksun», vastasi mr Flintwinch. »En voi sanoa. En tiedä. Salaisuuksia on kaikissa perheissä.»

»Salaisuuksia!» huudahti mr Blandois vilkkaasti. »Sanokaa se vielä kerta, poikani.»

»Sanon, että salaisuuksia on kaikissa perheissä.» Mr Blandois oli äkkiä pöyhistynyt ja paisunut niin, että toinen melkein tunsi hänen laajentuneen rintansa pyyhkäisevän kasvojaan.

»Niin on», huusi hän taputellen mr Flintwinchiä hartioihin ja huojutellen häntä edestakaisin. »Haha! Olette oikeassa! Niin juuri on. Salaisuuksia? Voi taivas sentään! Hitonmoisia salaisuuksia on muutamissa perheissä, mr Flintwinch!» Näin taputeltuaan mr Flintwinchiä molemmille hartioille moneen kertaan, ikäänkuin olisi leikillisesti ja ystävällisesti kiusoitellut häntä jostakin hänen sanomastaan kompasanasta, ojensi hän käsivartensa ylös, taivutti päänsä taapäin, risti kätensä sen taakse ja purskahti remuavaan nauruun. Mr Flintwinchin oli turha koetella ruuvikoneensa pystyväisyyttä häneen. Hän päästeli yhä nauruansa.

»Mutta sallikaa minun hetkeksi ottaa kynttilä», pyysi hän, herettyään nauramasta. »Katselkaamme tämän merkillisen naisen miestä. Hm!» Hän piteli kynttilää käsivarsi suorana. »Päättävä ilme on näilläkin kasvoilla, vaikkei se ole samanluontoinen kuin rouvan. Näyttää siltä kuin hän sanoisi — mitäs se olikaan — Et Saa Unohtaa — eikö totta, mr Flintwinch? Totta tosiaan, niin se juuri on!»

Antaessaan kynttilän takaisin katsoi hän kuvaan vielä kerran ja sitten astuessaan toisen seurassa huolettomasti eteiseen selitti, että se oli ihastuttava vanha talo ja että sen tarkastaminen oli tuottanut hänelle suurta huvia, jota hän ei olisi tahtonut menettää sadasta punnasta.

Mr Blandoisin eksyessä tällaisiin omituisiin nenäkkäisyyksiin ja hänen käytöksensä muuttuessa yleensä, käyden paljoa karkeammaksi ja raaemmaksi, paljoa väkivaltaisemmaksi ja röyhkeämmäksi kuin sitä ennen, pysyivät mr Flintwinchin nahkamaiset kasvot, jotka eivät helposti kuvastaneet erilaisia mielentiloja, muuttumattomina ja liikkumattomina. Paitsi että hän ehkä näytti riippuneen vähän liian kauan hirttonuorassa, ennenkuin hänet hyväntahtoisen leikkauksen kautta oli pudotettu siitä alas, säilytti hän ulkonaisesti tyynen tasapainonsa. He olivat päättäneet talontarkastuksensa, saapuen pieneen, eteisen viereiseen huoneeseen, ja hän seisoi nyt siellä silmäillen mr Blandoisia.

»Hauskaa, että olette näin tyytyväinen, sir», huomautti hän rauhallisesti. »En odottanut sitä. Näytte olevan erittäin hyvällä tuulella.»

»Erinomaisella tuulella», vastasi Blandois. »Totta vie, en ole milloinkaan ollut näin virkeä. Onko teillä milloinkaan aavistuksia, mr Flintwinch?»

»En oikein tiedä, ymmärränkö tarkoitustanne, sir», epäili tämä herrasmies.

»Sanokaamme tässä tapauksessa epämääräisiä tuntemuksia tulevasta hauskuudesta.»

»En voi sanoa tuntevani mitään sellaista tällä hetkellä», vastasi mr Flintwinch äärimmäisen vakavana. »Jos huomaisin sellaisten tunteiden alkavan liikkua minussa, niin ilmoitan siitä kyllä.»

»Mutta minä», sanoi Blandois, »minä, poikani, aavistan tänä iltana, että meistä vielä tulee hyvät tutut. Ettekö jo tunne jotakin?»

»En — en», ja mr Flintwinch näytti harkiten tutkivan itseänsä. »En voi sanoa tuntevani.»

»Tunnen hyvin selvästi, että meistä tulee läheiset tuttavat. — Ettekö vielä tunne mitään sentapaista?»

Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan pullollisen viiniä kanssansa.

Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon, johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville. Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti. Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.

Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden kestit kolmanteen pulloon.

»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.

»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen. Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te saatte vielä nähdä minut!»

Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi vielä heidän luoksensa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä, ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle — eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle kissoja vilisevän kaupungin läpi.

Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina. Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella, ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen haisee samalta kuin kaikki muut.

Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt, kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä, harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään, pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.

Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua. Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta, Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi, jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin — Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja pyyhki silmiänsä.

Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä», saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen, etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»

Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet. Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen suojelustaan.

Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan, joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan. Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys, ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»

Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä. Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä voitiin.

»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»

Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.

»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein jäämään. Eikö niin, isä?»

Tässä piti mr Plornish puheen, kuten hän aina teki tällaisissa tilaisuuksissa, sanasta sanaan saman puheen. Se kuului näin:

»John Edward Nandy. Sir. Niin kauan kuin tämän katon alla on hitunenkin syötävää ja pisarainen juotavaa, olette te tervetullut jakamaan sitä kanssamme. Niin kauan kuin täällä on kourallinenkin tulta ja suullinen vuodetta, olette te tervetullut saamaan osanne niistä. Ja jos niin kävisi, ettei tämän katon alla olisi mitään tarjottavaa, niin olette yhtä tervetullut jakamaan sen kanssamme, kuin jos täällä olisi paljon tai vähän. Tämä on vilpitön ajatukseni enkä tahdo pettää teitä, ja niin pyydän teitä jäämään tänne, ja miksi se ei kävisi päinsä?»

Tähän loistavaan puheeseen, jonka mr Plornish lausui aivan kuin olisi sepittänyt sen äärettömällä vaivalla (kuten hän kai oli tehnytkin), vastasi mrs Plornishin isä vikisevällä äänellä:

»Kiitän sinua sydämellisesti, Thomas, ja tiedän hyvän tarkoituksesi, josta juuri sinua kiitänkin. Mutta ei, Thomas. Niin kauan kuin se merkitsisi, että riistän leivän lastenne suusta, kuten se nyt merkitsisi, tai sanokaa sitä miksi tahdotte, niin jään paikoilleni ja kieltäydyn; mutta paremmat ajat ehkä koittavat; liian aikaisin ne eivät voi tulla, ei, Thomas, ei!»

Mrs Plornish, joka esiliinan kulma kädessä oli kääntynyt hiukan poispäin, palasi taas keskusteluun, kertoen miss Dorritille isänsä aikovan mennä virran toiselle puolen kunnioittavalle tervehdyskäynnille, ellei miss Dorrit tiennyt mitään syytä, jonka tähden se ei sopisi.

Tämä vastasi: »Menen suoraan kotiin, ja jos hän tahtoo tulla kanssani, niin pidän mielelläni huolta hänestä — on hauskaa», lisäsi Pikku Dorrit, joka aina ajatteli heikompien tunteita, »saada hänet seuraksi».

»Kuuletkos, isä!» huudahti mrs Plornish. »Oletpa sinä veikeä nuori mies, kun pääset kävelylle miss Dorritin kanssa! Annas kun sidon kaulahuivisi keikarimaiseen mutkaan, sillä sinä, isä, jos kukaan, olet keikari».

Laskien näin tyttärellisesti leikkiä siisti hän ukkoa, syleili häntä hellästi ja seisoi sitten ovella, heikompi lapsi sylissään terveemmän pyöriessä portaissa, ja katseli, kuinka hänen pieni vanha isänsä astua köpitteli käsi pikku Dorritin kainalossa.

He kävelivät hitaasti ja Pikku Dorrit vei hänet Iron Bridgen yli ja antoi hänen istua siellä lepäämässä, ja he katselivat virralle ja puhelivat laivoista, ja ukko mainitsi, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi laiva, joka toisi kokonaisen kultalastin kotiin (hän ostaisi Plornisheille ja itselleen hienon asumuksen, jossa olisi kahvila puistoineen ja jossa he asuisivat loput elämästään, ja tarjoilija palvelisi heitä); ukolla oli oikein erikoinen syntymäpäivä nyt. Heillä oli vielä viiden minuutin matka päämääräänsä, kun he kääntyessään Amyn omalle kadulle näkivät Fannyn uusi hattu päässä purjehtivan samaa satamaa kohden.

»Mitä, Herran nimessä, Amy!» huudahti tämä nuori neiti hämmästyneenä.
»Et suinkaan sinä tarkoita sitä todella!»

»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut edes sinulta!»

»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä! Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)

»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»

»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän huolta köyhästä vanhasta miehestä?»

»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan. Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»

Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra, joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään ikävyyksiä?»

»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»

Sitte puheli hän ukolle niinkuin ennenkin, ja he tulivat vankilan portille, tapasivat Chiveryn virantoimituksessa ja pääsivät sisälle. Nyt sattui niin, että Marshalsean isä oli matkalla porttihuoneeseen juuri samalla hetkellä, jolloin he tulivat sieltä ja astuivat pihalle käsikoukkua. Kun tämä näky sattui hänen silmäänsä, ilmaisivat hänen kasvonsa ja olemuksensa äärimmäistä kiihoittumista ja epätoivoa, ja välittämättä vähääkään vanhasta Nandysta, joka seisoi kumarrellen ja hattu kädessä, kuten aina hänen armonsa läheisyydessä, kääntyi hän ympäri ja riensi omalle ovelleen ja portaita ylös.

Jättäen siihen onnettoman vanhuksen, jonka hän pahalla hetkellä oli ottanut hoiviinsa, ja hätäisesti luvaten heti palata hänen luoksensa, kiirehti Amy isänsä jälkeen ja huomasi Fannyn tulla kahisevan perässään portaissa, loukatun arvokkaana. Kaikki kolme astuivat melkein yhtaikaa huoneeseen; ja isä istui tuoliinsa, peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi.

»Tietysti!» sanoi Fanny. »Sehän on selvää. Poloinen, onneton isä! No, ehkäpä nyt uskotte minua, neitiseni?»

»Mitä nyt, isä?» huudahti Pikku Dorrit kumartuen hänen ylitsensä.
»Olenko pahoittanut mieltäsi, isä? En toki, toivoakseni!»

»Toivoaksesi, niin tosiaankin! No, sen minä takaan. Voi, sinä» — Fanny pysähtyi keksiäkseen kyllin voimakkaan sanan — »sinä matalamielinen pikku Amy! Sinä aito vankilanlapsi!»

Isä vaiensi kädenliikkeellä nämä vihaiset soimaukset, nyyhkytti, kohotti kasvonsa ja pudisti alakuloisesti päätänsä nuoremmalle tyttärelleen: »Amy, tiedän kyllä, ettet tarkoittanut mitään pahaa, mutta sinä olet loukannut minua syvästi.»

»Tarkoittanut mitään pahaa!» pisti leppymätön Fanny väliin. »Tarkoitus oli kurja, alhainen! Tarkoitus oli alentaa perhettä!»

»Isä!» huudahti Pikku Dorrit kalpeana ja vapisten, »olen hyvin pahoillani. Anna anteeksi. Sano mitä olen tehnyt, että tiedän välttää sitä toiste!»

»Mitä olet tehnyt, senkin pieni teeskentelevä ilkiö!» huusi Fanny. »Sinä tiedät sen kyllä. Olen jo sanonut sen sinulle, niin että älä kiusaa kaitselmusta yrittämällä kieltää sitä!»

»Hiljaa! Amy», sanoi isä pyyhkiellen kasvojaan nenäliinalla ja puristaen sen sitten kouristuksentapaisesti nyrkkiinsä, joka vaipui hänen polviensa väliin, »olen tehnyt mitä olen voinut ylläpitääkseni teidän arvoanne täällä, olen tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni teille aseman täällä. Kenties olen onnistunut, kenties en. Ehkä tiedätte sen, ehkä ette. Minä en sano mitään. Kaikkea muuta olen sietänyt täällä paitsi nöyryytystä. Siitä olen onneksi säästynyt — tähän päivään saakka.»

Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.

»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä, tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»

»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi ilmapyssy.)

»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua, taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta, vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».

Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että hän tahtoisi kuolla.

Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen hänen päätänsä.

»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään, lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan, sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni. Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»

Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi: »Sisään!»

»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»

»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera, ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.» Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.

»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».

»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein. Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»

»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»

»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme, nuori John.»

Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan: Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.

»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven, »älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla, ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»

»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit, koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni. Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»

»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr Clennamia.»

»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan, mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»

Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren välille.

Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos, arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne, hyvä Nandy.»

Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää, tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi aterialle heidän kanssansa.

»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui, luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin? Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»

»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät ominaisuutensa, mr Clennam.»

»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur, salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.

»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen, ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»

Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme yhdessä».

Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti. Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.

Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman luontokappaleen rappeutumisesta.

»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)

Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»

Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»

»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista».
Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»

Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.

»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään.
»Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»

»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»

»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)

Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.

»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»

»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan teille hyvää yötä, mr Clennam.»

»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä, katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan: »Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää, ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir, täydellisesti.»

Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.

Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta, ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.

»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä, »etkö näe —»

»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras — niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».

»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»

»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa, että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä, lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa, helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi, ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut minua herrasmiehenä.»

Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:

»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä. Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan sopivaa itsetuntoa.»

»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa, kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani opettaa minulle — minulle — itsetuntoa!»

»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»

»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»

»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on — siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset. Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen vastalauseeni sitä vastaan.»

»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin», hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai joitakuita kertoja olen kirjoittanut ‒ hm — pyynnön, sopivin sanoin lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle, anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»

Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun eikä sietänyt sitä.

Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja, hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti tulla tällainen nöyryytys?

»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä sekaannut toisten ihmisten asioihin?»

»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä. »Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää ‒ hm — koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan uskonnolliseen intoon ja hehkuun.

»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»

Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana; tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.

Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin, ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista, ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.

»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä velvollisuuksiaan kuin te, sir.»

»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka sattui äsken teen jälkeen.»

Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.

»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»

Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta häntä ei laskettu miksikään.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän), ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat, joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan, kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät, samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut telkien taa.

Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun panna se pois.»

Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.

»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain, että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»

»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»

Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas — hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.

Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää painuksissa ja koko ruumis vapisten.

Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti hetkisen, ennenkuin taas puhui.

»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen keventävän ylen täyttä sydäntänne».

»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen. Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»

Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»

»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan. »Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».

»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen, että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut sairaana, mr Clennam?»

»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt. Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»

Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku Dorritin.

»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta. Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»

»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».

»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt, »huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin — ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin, että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle, kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»

Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.

»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä enää milloinkaan koittaisi.»

Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!

»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»

»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»

Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa, kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä niin, että kaikki muu näytti hämärältä.

»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta. Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi, niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan, että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»

»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku Dorrit hiljaa.

»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»

»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit hiukan ymmällä.

He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:

»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa prinsessasta. Hänellä oli salaisuus, muistattehan.»

»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä prinsessa se oli, Maggy?»

»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa», valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»

»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti: 'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli. Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. Te osaatte sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus, oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.

Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.

Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja epäluuloa.

»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille, olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»

»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa, kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen, näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.

»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden, jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»

»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin edelliselläkin kerralla.

»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä aina luotatte minuun.»

»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»

»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia asukkaita?»

Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»

Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.

Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja huoneeseen.

Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun, että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»

»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee. Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»

Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi, että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai marjoista puserrettu.

»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»

Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks näin iloisena.

»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta papukaijalta.

»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista tahansa.

Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.

»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»

Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin. Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat nopeita silmäyksiä.

»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa, että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»

»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan nopeita silmäyksiä.

»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa suustaan.

»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne, mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen, saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat, jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.

»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss Dorrit, toivotan teille onnea!»

Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet nurinniskoin pihaan.

»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat yhtaikaa syöksähtivät ulos.

Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.

He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.

»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne, mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»

Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä, asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen, tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään huohottaen taskustaan tukullisen papereita.

»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt minulle.»

»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla. »Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan. Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha, siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies on Marshalsean isä.»

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.

Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen, että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.

Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui. Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän, syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä, kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi onnettomuuttaan.

Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas, langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea muutakin mahtiväkeä.

Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä- tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat, aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta kuin juuri käsillä olevasta.

Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan, ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.

»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille, tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»

Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan, ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:

»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä, että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»

Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi kirkaissut.

»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa. Sellaisissa tapauksissa —»

Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen: »sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita, rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»

»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte, ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi, »eikö olekin?»

»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle, »sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa. Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä erotusta.»

Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:

»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä olen köyhä kuin Thingummy.»

»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä — Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»

»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen suloisesti.

— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä, mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa suostumukseni.»

Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita), ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä sitten?»

»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».

Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen väännetyksi.

»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».

»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen, että Henry saa maksetuksi velkansa —»

»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä Italiassa —»

»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»

Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.

»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä, »siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»

Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.

»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti.
»Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne.
Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja
katsottava sitä parhaalta puolen.»

»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».

»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka saisin Henryn irti tästä suhteesta.»

»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona äitinä?»

Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen ilveilyn.

Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä, kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa, mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa, niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.

Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä, näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla, että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen, onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut täällä olevan muita kuin papukaijan».

Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta, kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet kahden huoneessa.

»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut sanaakaan minun valituksestani».

»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»

»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi valitatte minusta, mrs Merdle?»

Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä nokkansa siihen.

»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että teillä oli valitus minua vastaan».

»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes kirkunut.»

»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr
Merdle istuutuen.

»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»

»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi mr Merdle raskaasti.

»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo mukautua seuraelämän sääntöihin.»

Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin, että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan, ja huusi:

»Mitä, kaikkien hornan valtojen nimessä, mrs Merdle, kuka tekee enemmän seuraelämän hyväksi kuin minä? Näettekö nämä huoneet, mrs Merdle? Näettekö tämän sisustuksen, mrs Merdle? Vilkaiskaa kuvastimeen ja katselkaa itseänne, mrs Merdle! Tiedättekö, mitä tämä kaikki maksaa ja ketä varten tämä on hankittu? Ja kuitenkin sanotte, ettei minun pitäisi esiintyä seuraelämässä! Minun, joka tällä tavalla siroittelen rahaa sen hyväksi! Minun, jonka melkein voisi sanoa — sanoa valjastautuneen rahoja täynnä olevien vesirattaiden eteen ja kulkevan sammuttamassa suuren maailman janoa joka Jumalan päivä!»

»Kiivastuko? Te voitte saada minut raivostumaan. Te ette tiedä puoliakaan siitä, mitä teen mukautuakseni seuraelämään. Te ette tiedä mitään niistä uhrauksista, joita teen sen hyväksi.»

»Tiedän», vastasi mrs Merdle, »että vastaanotatte kodissanne maan parhaita. Tiedän, että seurapiiriinne kuuluu koko maan ylhäisö. Ja luulen tietäväni (no niin, teeskentelemättä naurettavaa vaatimattomuutta, tiedän todella), kuka teitä tukee ja auttaa siinä, mr Merdle.»

»Mrs Merdle», vastasi tämä herrasmies äreästi, sivellen synkkiä, punaisen kellertäviä kasvojaan. »Minäkin tiedän sen yhtä hyvin kuin te. Ellette te olisi kaunistuksena suuressa maailmassa ja ellen minä olisi sen hyväntekijä, emme milloinkaan olisi joutuneet yhteen. Kun sanon sen hyväntekijä, niin tarkoitan henkilöä, joka hankkii sille kaikenlaista kallista syötävää ja juotavaa ja katseltavaa. Mutta kauniistipa te palkitsette minut selittäessänne, etten ole sopiva esiintymään siellä kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi — kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt sen hyväksi», toisti mr Merdle raivoisan painokkaasti, mikä sai hänen puolisonsa kohottamaan silmäluomensa; »kaiken — kaiken tämän jälkeen selitätte, etten minä kelpaa esiintymään siellä!»

»Sanon», vastasi mrs Merdle tyynesti, »että teidän pitäisi olla luontevampi ja vähemmin hajamielinen sopiaksenne esiintymään siellä. Näyttää kerrassaan arkiselta ja alhaiselta, kun kaikkialle kuljetatte liikehuolenne mukananne.»

Mr Merdle käänsi tahtomattaan silmänsä lähimpään kuvastimeen ja kysyi, paksun veren hitaasti virratessa ohimoille, oliko ihmisen oltava edesvastuussa huonosta ruuansulatuksestaan.

»Sitäpaitsi», sanoi hän, »teidän huono ruuansulatuksenne on pelkkää pötyä. En puhu siitä. Puhun teidän käytöksestänne.»

»Mrs Merdle», vastasi hänen puolisonsa, »sitä odotan teiltä. Te huolehditte käytöksestä, minä rahoista.»

»En odotakaan teiltä», vastasi toinen, nojautuen mukavasti pieluksiinsa, »että miellyttäisitte ihmisiä. En tahdo, että millään tavalla vaivaatte itseänne ja koetatte esiintyä viehättävänä. Pyydän yksinkertaisesti vain, ettette huolehdi mistään — tai ainakin näytätte siltä kuin ette huolehtisi mistään — kuten kaikki muutkin tekevät.»

»Sanonut? Ette. Kukaan ei kuuntelisi teitä, jos sanoisitte. Mutta te näytätte sen.»

»Johan minä sanoin sen. Te näytätte kantavanne liikehuolenne ja suunnitelmanne kaikkialle mukananne, sensijaan että jättäisitte ne Cityyn tahi minne ne kuuluvat», sanoi mrs Merdle. »Tai näyttäisitte jättävänne ne sinne. Sekin jo riittäisi; en pyydä enempää. Jos olisitte puuseppä, ette voisi olla enemmän jokapäiväisiin laskelmiinne ja suunnitelmiinne vaipunut kuin nyt tavallisesti näytätte olevan.»

»Puuseppä!» toisti mr Merdle ja tukahdutti huokaukselta kuuluvan. »Enpä pitäisi väliä, vaikka olisinkin puuseppä, mrs Merdle.»

»Ja minun valitukseni sisältää sen», jatkoi rouva, sivuuttaen tuollaisen alhaisen huomautuksen, »ettei tämä ole seuraelämän sääntöjen mukaista ja että teidän täytyy tehdä parannus siinä suhteessa, mr Merdle. Jos epäilette minun arvostelukykyäni, niin kysykää Edmund Sparkleriltakin.» Ovi oli avautunut ja mrs Merdle katseli lasinsa läpi poikansa päätä. »Edmund, me tahdomme puhua kanssasi.»

Mr Sparkler, joka vain oli pistänyt päänsä ovesta sisään tulematta huoneeseen (aivan kuin olisi etsinyt sitä hauskaa typykkää, joka ei ollut joutavan tekopyhä), antoi nyt muun ruumiin seurata päätä ja seisoi heidän edessään. Mrs Merdle esitti hänelle muutamin lyhyin, hänen käsityskykynsä mukaisin sanoin riidanalaisen kysymyksen.

Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.

»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen, että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.

»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».

»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono. Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä — siihen aikaan, jolloin —»

»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»

»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»

»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle. (»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta kerro meille, mitä se oli.»

Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen ponnistuksen, ennenkuin vastasi:

»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni. Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut liikkeeseensä.»

»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään. »Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»

Mr Merdle, joka nyt jäi yksin mietiskelemään, kuinka voisi muodostella itsensä seuraelämään sopivammaksi, katseli ulos yhdeksästä ikkunasta ja oli näkevinään yhdeksän erämaata. Huviteltuaan tällä tavalla meni hän alakertaan ja katseli tarkasti kaikkia pohjakerroksen mattoja, nousi sitte taas portaita ylös ja katseli tarkasti ensimmäisen kerroksen mattoja, ikäänkuin ne olisivat olleet synkkiä kuiluja ja sopusoinnussa hänen ahdistetun sielunsa kanssa. Hän kuljeksi kaikkien huoneiden läpi, tapansa mukaan, aivan kuin sellainen henkilö, jolla kaikkein vähimmin on asiaa niihin. Ilmoittipa mrs Merdle kuinka tehokkaasti tahansa olevansa kotona niin ja niin monta iltaa huvikaudessa, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sitä niin laajalti ja erehtymättömän selvästi kuin mr Merdle ilmoittaessaan, ettei hän milloinkaan ollut kotonaan.

Viimein tapasi hän hovimestarin, ja tämän komean palvelijan näkeminen teki aina lopun hänestä. Tämän suuren henkilön masentamana hiipi hän pukuhuoneeseensa ja pysyi siellä, kunnes ajoi päivällisille mrs Merdlen seurassa, tämän omissa komeissa vaunuissa. Päivällisillä kadehdittiin ja imarreltiin häntä mahtiolentona, valtiovarat, laki ja piispa suitsuttivat hänelle niin paljon kuin hän ikinä saattoi toivoa; puoliyön jälkeen palasi hän kotiin yksin, ja hänen omassa hallissaan himmensi hovimestari loistollaan hänet kuin talituikun; huoaten meni hän sitten levolle.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Mr Henry Gowan ja koira olivat jokapäiväisiä vieraita huvilassa, ja hääpäivä oli määrätty. Aiottiin kutsua suuri joukko Barnacleja, jotta tämä ylen ylhäinen ja ylen laaja suku loisi niin paljon loistoa tähän avioliittoon kuin näin hämärä tapahtuma yleensä saattoi sietää.

Koko Barnacle-suvun kokoaminen olisi ollut mahdotonta kahdesta syystä. Ensiksi, koska ei löytynyt niin suurta rakennusta, johon tämän loistavan suvun kaikki jäsenet ja omaiset olisivat mahtuneet. Toiseksi, olipa missä hyvänsä auringon tai kuun alla brittiläisen valtakunnan hallussa vaikkapa kuinka kapea maakaistale ja siinä valtiovirka, niin tarrautui siihen aina joku Barnacle; pystyttipä kuka hyvänsä rohkea merenkulkija lipputangon mihin maailman kolkkaan tahansa, ottaen sen haltuunsa Britannian nimessä, niin lähetti verukevirasto, kohta löydön tultua tunnetuksi, sinne jonkun Barnaclen, asiapaperitukko kainalossa..

Mutta vaikkei edes mahtavan Prosperon olisi onnistunut kutsua kokoon Barnacleja kaikilta meren ja maan ääriltä, joka paikasta, missä vain oli vähän työtä (paitsi vahingontekoa) ja paljon palkkaa, niin oli kuitenkin varsin helppoa saada kokoon aimo liuta Barnacleja. Tämän tehtävän otti mrs Gowan itse huolekseen; hän kävi usein mr Meaglesin luona, uusia nimiä listallaan, ja neuvotteli vanhan herran kanssa, ellei tämä ollut (kuten tavallisesti oli laita näihin aikoihin) toimessa vaakalautasten ja rahalapion ääressä, tarkastamassa ja maksamassa tulevan vävynsä velkoja.

Erään häävieraan saapuminen oli kuitenkin mr Meaglesille paljoa mielenkiintoisempi ja tärkeämpi kuin ylhäisimmänkään Barnaclen odotettu vierailu, vaikkei hän suinkaan ollut tunteeton tällaisen seuran tuottamalle kunnialle. Tämä vieras oli Clennam. Mutta Clennam oli antanut lupauksen tuona kesäiltana puiden alla ja piti sitä pyhänä, katsoen ritarillisessa mielessään sen vaativan häneltä monenlaisia velvollisuuksia. Itsensä unohtamisessa ja hienotunteisessa palvelevaisuudessa hän ei milloinkaan horjahtanut, haluten joka tilaisuudessa olla hänelle apuna; ensi työkseen hän vastasi mr Meaglesille hilpeästi: »Tietysti minä tulen.»

Hänen yhtiökumppaninsa Daniel Doyce oli mr Meaglesille kompastuskivenä, sillä tämä arvoisa herrasmies pelkäsi muutenkin levottomassa mielessään, että Daniel sekoitettuna viralliseen barnaclelaisuuteen aikaansaisi räjähdyksen, vaikkapa itse hääaterialla. Tämä kansallinen pahantekijä kevensi kuitenkin hänen mieltänsä tulemalla Twickenhamiin pyytämään, vanhan ystävän oikeudella ja sellaiselle suotuna etuna, ettei häntä kutsuttaisi häihin. »Sillä», selitti hän, »koska minulla, ollessani tekemisissä näiden herrasmiesten kanssa, oli tarkoituksena täyttää yhteiskunnallinen velvollisuuteni ja palvella isänmaata ja heillä puolestaan oli tarkoituksena estää minua siitä kiusaamalla ja väsyttämällä minua, niin on parasta, ettemme syö ja juo yhdessä, ikäänkuin olisimme samaa mieltä tästä asiasta». Mr Meaglesiä huvitti suuresti hänen ystävänsä omituisuus, ja hän kohteli tätä tavallista suojelevammin ja anteeksiantavammin, vastatessaan: »Hyvä, hyvä, Dan, saatte kulkea omaa oikullista tietänne.»

Ajan lähestyessä koetti Clennam tyynesti ja vaatimattomasti näyttää Henry Gowanille haluavansa osoittaa hänelle niin paljon vilpitöntä ja epäitsekästä ystävyyttä kuin toinen vain halusi ottaa vastaan. Mr Gowan puolestaan kohteli häntä tavalliseen huolettomaan tapaansa, osoittaen hänelle muka luottamustaan, joka ei ensinkään ollut sitä.

»Katsokaas, Clennam», sattui hän huomauttamaan kerran keskustelun kuluessa, heidän kävellessään huvilan läheisyydessä noin viikkoa ennen häitä, »minä olen toiveissani pettynyt mies. Senhän te kyllä jo tiedättekin.»

»Enpä todellakaan oikein ymmärrä millä tavoin», vastasi Clennam hiukan ymmällä.

»No», selitti Gowan, »kuulun luokkaan tai ryhmään tai perheeseen tai sukuun tai miksi haluatte sitä nimittää, joka olisi voinut huolehtia tulevaisuudestani viidelläkymmenellä eri tavalla, mutta joka on päättänyt olla tekemättä sitä ensinkään. Niin että nyt olen vain köyhä taiteilijaparka.»

»Niin, niin, tiedän kyllä. Olen saanut osakseni sen suuren onnen, että kaunis ja herttainen tyttö rakastaa minua ja että minäkin rakastan häntä täydestä sydämestäni.»

(»Onkohan sitä paljoakaan sinulla?» ajatteli Clennam, mutta häpesi tätä ajatustaan.)

»Ja että olen saanut appi-isän, joka on erinomainen ihminen ja antelias, kiltti ukko. Mutta sittenkin, toisenlaisia suunnitelmia pestiin ja harjattiin lapsenpäähäni lastenkamarissa, vein ne sitte mukanani kouluun, jossa itse pesin ja harjasin pääni, ja tässä olen nyt ilman niitä, ja näin olen toiveissani pettynyt mies.»

Clennam aprikoi (ja sitä tehdessään häpesi taas itseään), oliko Gowanin tarkoituksena puhuessaan pettymyksistään tehostaa yhteiskunnallista asemaansa, jonka hän sulhasena toi pesään omaisuutenaan ja jonka huomioonottaminen jo oli ollut vahingoksi hänen elämäntyöllensä, ja saattoiko se missään suhteessa herättää hyviä toiveita ja olla miksikään hyödyksi.

»Mutta ette toki katkerasti pettynyt kuitenkaan, otaksun», sanoi hän ääneen.

»En, hitto vie, en katkerasti», nauroi Gowan. »Sukulaiseni eivät ole sen arvoisia — vaikka ovatkin miellyttäviä ihmisiä ja pidän heistä oikein paljon. Muuten on hauska näyttää heille, että tulen toimeen ilman heitä ja että he puolestani saavat mennä vaikka hiiden kattilaan. Ja sitäpaitsi useimmat ihmiset ovat pettyneet elämässään, tavalla tai toisella, ja nämä pettymykset vaikuttavat heidän kehitykseensä. Mutta ihana tämä maailma silti on, ja minä rakastan sitä!»

»Kauniina kuin kesäinen virta», huudahti toinen innostuneena, »ja kautta Jupiterin, minä ihailen sitä hehkuvasti ja haluan palavasti päästä sen kilparadalle. Se on maailmoista paras! Ja kutsumukseni! Se on kutsumuksista paras, eikö totta?»

»Täynnä mielenkiintoa ja kannustavaa innostusta, luulisin», vastasi
Clennam.

»Ja petosta ja teeskentelyä», lisäsi Gowan nauraen, »älkäämme unohtako sitä. Toivon pystyväni siihen; mutta tässä juuri ilmenee, että olen pettynyt mies. En luultavasti kykene suhtautumaan siihen kyllin vakavasti. Meidän kesken puhuen pelkään olevani juuri sen verran katkeroitunut, etten kykene siihen.»

»Ylläpitämään sitä. Auttamaan itseäni vuorostani, kuten muut minun edelläni ovat tehneet, suostumaan teeskentelyyn ja petkutukseen. Teeskentelemään tekeväni työtä, opiskelevani, kärsivällisesti odottavani, palvovani taidettani, uhraavani sille monta yksinäistä päivää, luopuvani monesta hauskuudesta sen tähden, eläväni siinä ja niin edespäin — lyhyesti, suostumaan teeskentelyyn, kuten tapa vaatii.»

»Mutta tuleehan miehen pitää arvossa omaa kutsumustaan, olipa se mikä hyvänsä, ja ajatella olevansa velvollinen työskentelemään siinä ja vaatimaan sille ansionmukaista arvoa, eikö niin?» tuumi Clennam. »Ja teidän kutsumuksenne, Gowan, ansaitsee kyllä tämän palvonnan ja palveluksen. Ja tunnustan uskovani kaiken taiteen ansaitsevan sitä.»

»Kuinka hyvä ihminen te olette, Clennam!» huudahti toinen pysähtyen katselemaan häntä, ikäänkuin vastustamattoman ihailun valtaamana. »Mikä mainio toveri! Te ette ainakaan ole milloinkaan pettynyt. Se on helppo nähdä.»

Tosissa sanottuna olisi tämä ollut niin julmaa, että Clennam varmasti päätteli sen olevan vain leikkipuhetta. Gowan laski pysähtymättä kätensä hänen olalleen ja jatkoi keveästi ja nauraen:

»Clennam, en halua häiritä yleviä unelmianne ja maksaisin jotakin (jos minulla jotakin olisi) voidakseni elää tällaisessa ruusunpunaisessa sumussa. Mutta mitä ammatissani teen, sen teen kaupaksi. Ja sen, mitä me kaikki toverit teemme, sen teemme kaupaksi. Ellemme tekisi työtämme myytäväksi mahdollisimman hyvästä hinnasta, emme tekisi sitä ensinkään. Koska se on työtä, on se tehtävä; mutta se on kylläkin, helposti tehty. Klikki muu on hölynpölyä. No, tällainen hyöty (tai vahinko) teillä on siitä, että olette oppinut tuntemaan toiveissaan pettyneen miehen: saatte kuulla totuuden.»

Olipa hänen kuulemansa mitä hyvänsä ja ansaitsipa se tämän nimen tai jonkun muun, niin se jäi joka tapauksessa Clennamin mieleen. Se juurtui sinne niin, että hän alkoi pelätä Gowanista koituvan itselleen ainaista huolta ja että hän oli hyötynyt varsin vähän tai ei ollenkaan luopuessaan kuvitellun miehen turhista unelmista, tuskasta ja ristiriidoista. Hän huomasi, että hänen rinnassaan yhä riehui taistelu: toisella puolen oli hänen lupauksensa esittää Gowan vain hyvässä valossa mr Meaglesille ja toisella hänen pakolliset huomionsa Gowanista, jotka eivät suinkaan asettaneet tätä hyvään valoon. Eikä hän voinut täysin varata omaa tunnontarkkaa luontoansa niitä epäilyksiä vastaan, että hän mahdollisesti vääristeli ja väritti huomioitansa, ei voinut rauhoittua muistuttamalla itselleen, ettei hän milloinkaan tahallaan pyrkinyt tekemään näitä huomioitaan, vaan olisi mielellään ja helpottuneena välttänyt niitä. Sillä hän ei milloinkaan voinut unohtaa sitä, mitä oli ollut, ja hän tiesi aluksi tunteneensa vastenmielisyyttä Gowania kohtaan pelkästään siitä syystä, että tämä oli tullut hänen tiellensä.

Näiden ajatusten ahdistamana alkoi hän toivoa, että häät olisivat ohi, Gowan nuoren vaimonsa kanssa matkalla ja hän itse jätettynä täyttämään jaloa tehtävää, johon oli sitoutunut. Tämä viimeinen viikko oli todella levotonta aikaa koko talolle. Petin tai Gowanin nähden oli mr Meagles säteilevä, mutta Clennam oli useammin kuin kerran tavannut hänet istumassa vaakakuppien ja rahalapion ääressä näkemättä niitä kyynelsumulta ja usein myös nähnyt hänen katselevan rakastavaisia puutarhassa tai muualla, heidän sitä huomaamattaan, kasvoillaan entinen varjo, jonka Gowan oli luonut niihin. Taloa järjestettäessä suurta tapahtumaa varten joutui moni pieni muisto isän, äidin ja tyttären entisiltä matkoilta siirretyksi sijaltaan ja kulkemaan kädestä käteen; ja toisinaan näiden heidän yhteiselämänsä todistajain keskellä puhkesi Petkin itkemään ja valittamaan. Mrs Meagles, äideistä lempein ja toimeliain, liikkui talossa laulaen ja rohkaisten kaikkia; mutta tuon tuostakin kelpo rouva pakeni varastohuoneeseen ja itki siellä silmänsä punaisiksi, sieltä tullessaan syyttäen siitä hillottua sipulia ja pippuria ja laulaen entistä heleämmin. Mrs Tickit ei löytänyt voidetta haavoittuneelle sydämellensä Buchanin Kotilääkäristä ja kärsi suuresti mielenmasennuksesta ja Minnien lapsuusajan liikuttavista muistoista. Kun viimemainitut saivat hänet valtoihinsa, lähetti hän tavallisesti salaisen sanan yläkertaan, ettei hänen pukunsa nyt sallinut hänen esiintyä seurusteluhuoneessa ja että hän hartaasti pyysi saada nähdä »lapsensa» keittiössä; siellä hän siunasi lapsensa kasvoja ja siunasi lapsensa sydäntä ja syleili lastansa kyynelten ja onnentoivotusten, hakkuulautojen, kaaviloiden ja piirakkataikinain sekamelskassa, osoittaen vanhan palvelijan todellista kaunista hellyyttä.

Mutta kaikki päivät, jotka ovat tullakseen, ne tulevat; hääpäivä oli tullakseen ja se tuli; ja sen mukana tulivat kaikki juhlaan kutsutut Barnacletkin.

Siellä oli mr Tite Barnacle, verukevirastosta, News Streetiltä Grosvenor Squaren luota, mukanaan kallis mrs Tite Barnacle, omaa sukuaan Stiltstalking, jonka syy oli, että vuosineljännekset tuntuivat kovin pitkiltä, sekä kolme kallista miss Tite Barnaclea, varattuina kaksinkertaisilla tieto- ja taitopanoksilla ja valmiina laukeamaan, vaikka purkaus ei tapahtunutkaan niin kirkkaasti sävähtäen ja kovasti paukahtaen kuin olisi odottanut, vaan oli pikemmin tukahtumaisillaan tuleen. Siellä oli Barnacle nuorempi, niinikään verukevirastosta; hän jätti valtakunnan laivanmittauksen, jota hänen otaksuttiin jollakin tavoin suojelevan, oman onnensa nojaan, tämän viraston, totta puhuen, kärsimättä siitä minkäänlaista vauriota. Siellä oli kohtelias nuori Barnacle, joka polveutui suvun vilkkaammasta haarasta, hänkin verukevirastosta; hän lisäsi iloisena ja miellyttävänä juhlan hauskuutta ja suhtautui siihen säkenöivänä tavallaan samoin kuin johonkin »kuinka se ei ole tehtävä»-periaatetta noudattavan kirkollisosaston muodollisuuteen, siihen kuuluvine maksuineen. Siellä oli vielä kolme muuta nuorta Barnaclea, kolmesta muusta virastosta, vastenmielisiä kaikille aisteille ja hirvittävästi mausteen puutteessa; he suhtautuivat häihin samalla tavoin kuin olisivat suhtautuneet Niiliin, vanhaan Roomaan, uuteen laulajaan tai Jerusalemiin.

Mutta siellä oli jalompaakin riistaa. Siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle itse, verukevirastohajun, aito asiapaperintuoksun ympäröimänä. Niin, siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle, joka oli kohonnut virallisiin yläilmoihin erään tuikean aatteen siivillä: »Herrat loordit, tahdon sitäpaitsi kuitenkin huomauttaa, että tämän vapaan maan ministerin tehtäviin kuuluu rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus.» Tämä merkitsi toisin sanoen, että suuri valtiomies aina tahtoi »sitäpaitsi» huomauttaa, että laivan luotsin asiana oli vain hoitaa yksityisiä liikeasioitansa maalla, laivaväki kun kyllä lujasti pumppuamalla kykeni ilman häntäkin pitämään alusta veden pinnalla. Tämän ylevän, »kuinka se ei ole tehtävä» taidetta edistävän keksinnön avulla oli loordi Decimus kauan ylläpitänyt Barnacle-perheen loistoa ja kunniaa; ja jos joku tietämätön parlamentin jäsen vain yritti tehdä jotakin esittämällä ehdotuksen kuinka se olisi tehtävä, niin oli tämä ehdotus kuin kuollut ja haudattu, kun loordi Decimus nousi seisaalle ja juhlallisesti, ylvään majesteetillisena, verukeviraston hyväksymishuutojen kaikuessa lausui, että hän tahtoi herroille loordeille sitäpaitsi huomauttaa, että hänen asiansa tämän vapaan maan ministerinä oli rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus. Tämän ministeriohjelma-koneen keksiminen tiesi valtiollisen ikiliikkujan keksimistä. Se ei milloinkaan kulunut, vaikka se herkeämättä pyöri kaikissa valtion virastoissa.

Ja siellä oli, yhdessä ystävänsä ja sukulaisensa loordi Decimuksen kanssa, myöskin William Barnacle, joka oli tehnyt ikikuuluisan sopimuksen Tudor Stiltstalkingin kanssa ja jolla aina oli varalla oma erityinen menettelyohjeensa, kuinka se ei ole tehtävä; toisinaan hän kuulusteli parlamenttipuhujaa ja johtui tämän vastauksista suoraan siihen, miten se ei olisi tehtävä; hän saattoi sanoa: »Ensiksi pyytäisin teitä, sir, ilmoittamaan eduskunnalle, mitä ennakkotapauksia on olemassa sille toimenpiteelle, jonka aloittamalle ladulle arvoisa herrasmies tahtoo umpimähkään syöstä meidät»; toisinaan pyysi hän arvoisaa herraa esittämään oman käsityksensä tästä ennakkotapauksesta; toisinaan ilmoitti hän arvoisalle herralle aikovansa itse ottaa selvän ennakkotapauksesta, ja useimmiten hän nujersi arvoisan herran siihen paikkaan ilmoittamalla, ettei ennakkotapausta ollut olemassakaan. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkään uudelle ladulle syökseminen, siinä se hyvin harjoitettu taisteluvaljakko, jota tämä kyvykäs verukevirkamies joka ottelussa ohjaili. Ei se mitään merkinnyt, että onneton arvoisa herra viidenkolmatta vuoden aikana oli turhaan koettanut syöstä William Barnaclea umpimähkään tälle ladulle — William Barnacle yhä vain vetosi eduskuntaan ja (välillisesti) isänmaahan, tiedustaen, oliko hänet syöstävä siihen. Ei se mitään merkinnyt, että tämän inhoittavan arvoisan herrasmiehen oli, asioiden luonteen ja tapausten kulun tähden, kerrassaan mahdotonta esittää tähän mitään ennakkotapausta — William Barnacle kiitti siitä huolimatta arvoisaa herraa pilkallisista hyvä-huudoista, oli yhtä mieltä hänen kanssansa asian käsittelyn tuloksesta ja intti edelleen, ettei tähän ollut olemassa ennakkotapausta. Olisi kenties saatettu väittää, ettei William Barnaclen viisaus ollut korkeata viisautta; sillä jos niin olisi ollut, ei tätä maata, jota se puijasi, olisi milloinkaan luotukaan, tai jos se kiireessä ja erehdyksestä olisi luotu, olisi se pysynyt sulana järjettömyytenä. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkäinen uudelle ladulle syökseminen pelästytti vastaväitteet useimpien kieleltä tipotiehensä.

Vielä oli siellä muuan Barnacle, vilkas ja liikkuva, joka lyhyessä ajassa oli ennättänyt hoitaa kahtakymmentä eri virkaa, pitäen aina paria kolmea yhtaikaa; hän nautti suurta kunnioitusta ja ihailua keksimänsä menettelytavan tähden, jota hän erittäin menestyksellisesti käytti kaikissa Barnaclein virastoissa: kun häneltä parlamentissa kysyttiin yhtä asiaa, vastasi hän aina toiseen. Täten hän oli tehnyt verukevirastolle suuria palveluksia ja hankkinut itsellensä kunnioitetun aseman siellä.

Oli siellä vielä sieltä täältä poimittuja parlamentti-Barnacleja, jotka eivät toistaiseksi olleet saaneet itselleen siepatuksi mitään parempaa palaa ja jotka vielä suorittelivat kokeitaan, jotta nähtäisiin mihin he kelpaisivat. Nämä Barnaclet kyyhöttivät portaissa ja piileksivät käytävissä odotellen äänestysmääräyksiä; he huusivat »kuulkaa!» ja »oh!» hurrasivat ja nalkuttivat suvun päämiesten määräysten mukaan; he kirjoittivat typeriä parlamenttiehdotuksia muiden ihmisten ehdotusten kiusaksi ja jarruttivat vastenmielisiä asioita myöhäiseen yöhön ja myöhäiseen istuntoon, huutaen sitte hurskaan isänmaallisina, että oli liian myöhäistä; ja he matkustivat maaseudulle, minne heidät vain lähetettiin, ja vannoivat, että loordi Decimus oli pelastanut teollisuuden lamaannustilasta ja kaupan vaarallisesta pysähdyksestä ja lisännyt ohrasadon kaksinkertaiseksi ja heinäsadon nelinkertaiseksi ja estänyt suunnattomia kultamääriä siirtymästä valtiopankista. Niinikään jakelivat suvun pomot näitä Barnacleja kuin kortteja pelissä julkisiin kokouksiin ja virallisille päivällisille, joilla he sitten todistivat ylhäisten ja kunnianarvoisien sukulaistensa maalle tekemistä palveluksista ja esiintoivat Barnaclein ansioita kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ja he olivat, samalta taholta tulevia määräyksiä totellen, mukana kaikenlaisissa vaaleissa ja jättivät vähimmästä viittauksesta peräti kohtuuttomilla ehdoilla paikkansa muiden käytettäviksi; he pokkuroivat, imartelivat, keinottelivat ja lahjoivat; he kärsivät kaikenlaisia nöyryytyksiä ja olivat väsymättömiä yhteiskunnan palveluksessa. Eikä verukevirastossa puolen vuosisadan kuluessa ollut ainoatakaan listaa haettavina olevista viroista, valtiovarain loordin virasta alkaen Kiinan konsulin virkaan saakka ja taas ylöspäin Intian kenraalikuvernöörin virkaan, ellei joku tai jokikinen näiden nälkäisten tunkeilevien Barnaclein nimistä ollut mukana hakijoiden luettelossa.

Häissä oli mukana tietysti vain jokunen kustakin Barnaclein luokasta, sillä läsnä ei ollut yhteensä edes neljääkymmentä, ja paljonko se nyt on vähennettynä legiosta! Mutta nämäkin jo muodostivat aimo liudan Twickenhamissa ja täyttivät huvilan. Muuan Barnacle (toisen Barnaclen avustamana) vihki onnellisen parin, ja itse loordi Decimus Tite Barnacle katsoi velvollisuudekseen taluttaa mrs Meaglesin aamiaispöytään.

Juhla ei ollut aivan niin hauska kuin se olisi voinut olla. Mr Meaglesin ylhäinen seura, jota hän piti erinomaisen suuressa kunniassa, painosti häntä niin, ettei hän ollut oma itsensä. Mrs Gowan oli oma itsensä, se eikä suinkaan parantanut mr Meaglesin mielentilaa. Vallitsevana ajatuksena asiasta, vaikkei sitä milloinkaan suoraan sanottu, oli valheellinen olettamus, ettei mr Meagles ollut vastustanut avioliittoa, vaan että vastustus oli tullut suvun suuruuden puolelta ja että sulhasen suku sitten oli tehnyt myönnytyksen ja että perhepiirissä nyt vallitsi rauhoittava yksimielisyys. Sitäpaitsi tunsivat Barnaclet puolestaan, etteivät he vastedes joutuisi mihinkään tekemisiin Meaglesien kanssa tämän suojelutilaisuuden jälkeen, ja Meaglesit tunsivat puolestaan samaa Barnaclein suhteen. Lisäksi Gowan, joka käytti oikeuksiaan perheelleen kaunaa kantavana, toiveissaan pettyneenä miehenä ja joka oli sallinut äitinsä kutsua nämä sukulaiset kokoon toivoen voivansa suututtaa heitä tai jostakin muusta hyväntahtoisesta syystä, heilutteli prameilevasti sivellintään ja köyhyyttään heidän edessään, kertoen heille, että hän toivoi voivansa aikanaan testamentata vaimollensa leipäkannikan ja juustonkappaleen ja pyytäen niitä, joilla oli parempi onni ja jotka saivat siepatuksi itselleen jotakin edullista ja joiden kannatti ostaa maalauksia, hyväntahtoisesti muistamaan köyhää maalaria. Vielä lisäksi loordi Decimus, joka omalla parlamenttijalustallaan oli ihmeellinen ja ihmeteltävä, esiintyi täällä kerrassaan onttona ja tyhjänä: toivottaen morsiamelle ja sulhaselle onnea niin mauttomin sanoin, että hänen uskollisten oppilastensa ja ihailijainsa tukka olisi noussut pystyyn, ja tallustellen itsetyytyväisenä kuin typerä norsu ajatelmien autioissa sokkelokäytävissä, joita hän piti valtateinä ja joista hän ei yrittänytkään päästä selviytymään. Sitäpaitsi tunsi mr Tite Barnacle, että seurassa oli henkilö, joka oli yrittänyt häiritä häntä hänen ainaisessa asennossaan: hänen istuessaan täydessä virka-asussa sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana, jos sellainen häiritseminen ensinkään oli mahdollista; jolla välin Barnacle nuorempi harmistuneena kertoi parille tyhjänpäiväiselle nuorelle herrasmiehelle, sukulaisilleen, että »täällä on muuan mies, tiedättekös, joka tuli meidän osastoomme ilman asiakirjoja ja sanoi tahtovansa tietää jotakin, ymmärrättekös; ja kuulkaas, mitähän jos hän nyt täällä puhkeisi kysymään, mikä kyllä voisi tapahtua, ymmärrättehän (sillä eihän tuollaisesta sivistymättömästä yltiöpäästä voi tietää, mitä hän keksii, ymmärrättehän), ja sanoisi tahtovansa tietää jotakin juuri tällä hetkellä, niin se olisi aika metkaa, eikö olisikin?»

Häiden epäilemättä hauskin hetki Clennamin mielestä oli samalla tuskallisin. Kun mr ja mrs Meagles viimein syleilivät Petiä siinä huoneessa, jossa molemmat muotokuvat riippuivat (ja jossa seura ei oleskellut), ennenkuin saattoivat hänet sen kynnyksen yli, jonka takaa hän ei enää palaisi entisenä Petinä, heidän entisenä ilonaan, ei mikään voinut olla luonnollisempaa ja yksinkertaisempaa kuin nämä kolme ihmistä. Itse Gowankin oli liikutettu, ja mr Meaglesin vetoamiseen: »Oi Gowan, pidä huolta hänestä, pidä huolta hänestä!» hän vastasi vakavasti: »Älkää olko niin murtunut, sir; taivaan nimessä, minä koetan parastani!»

Ja niin, vielä nyyhkyttäen, viimeiset hellät sanat huulillaan, luoden viimeisen luottavan silmäyksen Clennamiin, vaipui Pet istumaan vaunuihin, hänen puolisonsa huiskutti kädellään, ja he lähtivät matkalle Doveria kohden. Ensin kuitenkin ennätti uskollinen mrs Tickit, silkkipuvussaan ja pikimustat kiharat ohimoilla, hyökätä esiin jostakin piilopaikasta ja heittää molemmat kenkänsä vaunujen jälkeen, mikä kohtaus suuresti hämmästytti ikkunoista katselevaa hienoa seuraa.

Koska mainitulla seuralla nyt ei enää ollut täällä mitään velvollisuuksia täytettävänä ja koska päähenkilöillä oli kiireellisiä tehtäviä (sillä heidän oli juuri lähetettävä pari postilaivaa, jotka olivat vaarassa tulla suoraan määräpaikkaansa, kiertelemään meriä lentävän hollantilaisen tavoin sekä järjestettävä monimutkaisia asteita ja pysähdyksiä tärkeille asioille, joita muuten olisi uhannut perikato, ne kun olivat joutua suoritetuiksi), koska heillä ei siis ollut täällä enää mitään tehtävää, lähtivät he tiehensä, kukin omalle haaralleen, ja vakuuttivat ystävällisesti mr ja mrs Meaglesille, että mitä he nyt täällä olivat tehneet, sen he olivat tehneet uhrautuen mr ja mrs Meaglesin hyväksi, mitä samaa he aina vakuuttivat mr John Bullille, kohdellessaan tätä onnetonta olentoa virallisen alentuvaisesti.

Tuskallinen tyhjyys tuntui talossa samoin kuin äidin ja isän ja Clennamin sydämessä. Mr Meagles kutsui avukseen yhden ainoan muiston, joka todella hiukan lohdutti häntä.

Vieraiden läsnäolo oli tehnyt hänet vieläkin alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta nyt niiden muisteleminen teki hänelle oikein hyvää. »On todella tyydyttävää muistella heitä», toisti hän moneen kertaan sinä iltana. »Sellaista ylhäistä seuraa!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU DORRIT I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.