The Project Gutenberg eBook of Vahingosta vihastuu, by Väinö Albert Nuorteva

Vahingosta vihastuu. Jos Simson olisi ollut suomalainen. Jäniskoirat. »Acta Diurnan» perikato. Ilman. Vakuuttavaa toimintaa. Rahattoman kotiruoka. Vastoin ohjeita. Ikuinen maratonjuoksu. Maailmannaisia. Hirveätä. Kapinalliset ristiäiset. Ei koskaan. Pessimisti. Hamlet. Ainoa kirja. Mateita metsästämässä. Juhannuskokolla. Nimittäin tuota noin. Lipeäkalalavertelua. Kalevalaa. Hienoa pitää olla. Piironki. Taulu. Pelkkä koukku. Voittoa liikkeestä. Romulus ja Remus. Iloinen ja tyytyväinen. Juna jätti. Muuttohommissa. Sivuääni. Pieni ostos. Skandaali. Kohtalokkaat joululehtimarkkinat. Romeo ja Julia. Tuntipalkalla.

VAHINGOSTA VIHASTUU.

Kirjojen tekijät usein alkulauseissa yrittävät jollain tavoin puolustaa tekoaan.

Allekirjoittanut ei edes yritäkään puolustautua. Ainoa, mitä ehkä rohkenisin puolustaa, on kirjan nimi.

Se nimi on otettu sitä varten, että tässä kirjassa olisi ainakin yksi lause, joka eittämättömästi on totta. Sillä se jos mikään pitää paikkansa, että vahingosta vihastuu.

Sanotaan kyllä, että vahingosta viisastuukin, mutta toistaiseksi näkee maailmassa melkoista enemmän vahinkoja kuin viisastuneita. Vahingosta vihastuneet ovat lukuisampia. Elämä onkin vahinkojen ohella harmeista ja murjotuksesta kylläinen.

On sentään vahinkoja, jotka tekevät iloiseksikin. Ne vahingot sattuvat muille, ja ilo on vahingoniloa. Mutta paljon hauskemmalta näyttäisi maailma ja valoisammalta elämä, jos ihmiset osaisivat olla vahingoniloisia omien vahinkojensa johdosta. Kiukku ja murhehan eivät kuitenkaan tapahtunutta tapahtumattomaksi saa, mutta ilo parantaa haavoja.

Toivon, että ne, jotka vahingossa ostavat, lainaavat, saavat tai varastavat tämän kirjan, eivät vihastuisi, vaan kaikesta huolimatta koettaisivat olla iloisia. Tämähän on ohimenevää.

JOS SIMSON OLISI OLLUT SUOMALAINEN.

Simson: Mene katsomaan, ellet usko. Ambulanssi paraikaa korjaa. Löin kaikkityyni. Aasin leukaluulla.

Simson: Ei ollut se ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun tässä maailmassa kansojen kohtaloita aasien leukaluilla ratkaistaan!

Simson: Suosittelen itseäni. Olen nimittäin Simson. Ethän vain sattumalta liene Delila?

Pappi: Vaihtelu virkistää. Mutta palatkaamme asiaan, tyttäreni. Kansasi ja jumaliesi siunaus tulevat osaksesi, jos houkuttelet Simsonin ilmaisemaan voimansa salaisuuden ja jätät hänet meidän käsiimme.

Delila: Lystiä pitäkäämme! Hei, soittoa, tanssia, laulua! Hoi, sidonilaista pirtua tuokaa, palmunkyyneleitä, taatelikiljua!

(Soittoa ja laulua. Kanistereita kannetaan näyttämölle. Maggie
Gripenbergin oppilaat esittävät plastillista tanssia. Simson juopuu.)

(Simson nukahtaa. Soitto y.m. poistuu. Delila ottaa sakset ja keritsee
Simsonilta tukan.)

Delila: Hoi, filistealaiset, tänne kaikki! Simson on menettänyt voimansa! Käykää kiinni!

Simson (rökittää filistealaiset perinpohjin. Vain Delila ja ylipappi jäävät jäljelle).

JÄNISKOIRAT.

Ihanan, värikylläisen syysmaiseman reunassa kulki 2 karvaista koiraa. Toisen koiran kaulassa oli naru, jonka toisessa päässä oli ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, toisen koiran kaulassa naru, jonka toisessa päässä valitettavasti olin minä.

Koirat vetää nykivät meitä jänisjahtiin. Ne olivat lainakoiria. Olimme saaneet ne lainaksi Mäkelän isännältä, joka oli vakuuttanut, että ne olivat paikkakunnan kyvykkäimpiä jäniskoiria, vanhaa tunnettua jäniskoirasukua, jonka sekä miespuoliset että naispuoliset jäsenet olivat olleet oikeita jehuja jänisalalla.

— Jos nimi tekisi koiran, niin minä epäilisin tämän jäniskoiruutta, sanoi Niemeläinen. — »Vahti» ei oikein vaikuta jäniskoiran nimeltä.

— Entä »Kranssi»! Mutta tällä on takajaloissa sellaiset ylimääräiset takavarpaat, jotka ovat hyvän metsäkoiran merkki.

— Tässä voimme alkaa, sanoi Niemeläinen päästyämme pienelle hauskalle aukeamalle metsän laidassa.

— Sinä menet passiin tuon ison kiven taakse, ja minä väijyn tämän katajapensaan suojassa.

— Sinä et tietysti ymmärrä mitään metsästyksestä! Tietysti jänis tulee tästä, sillä koirat ajavat sitä takaa ja se tekee kierroksen.

— Tietysti se tekee kierroksen. Mutta tekeekö se sitten kierroksen juuri tästä?

— Älä paljasta tyhmyyttäsi, vaan asetu siihen, mihin minä käsken! No!
Ja kun jänis tulee, niin ammu sitä päin naamaa!

— Silloin et ammu! Ja älä ammu koiraa! Äläkä minua, sillä silloin minä ammun takaisin!

— Hakekaa! Kii kii! Jänis! Puh! Hei! Vahti se, hae, Kranssi se, hae!
Jänistä, jänistä! Jussi kii!

Hätyyttelimme niitä risuilla, ja ne rupesivat nyt leikkimään meidän kanssamme.

— Tässäkö! Tässähän suorastaan tuoksuu jäniksiltä! Tämä on paikkakunnan paras jänispaikka. Ne ovat nuo koirat… menettekös, saakurit!!

Koirat heiluttelivat vimmatusti häntiään ja olivat nähtävästi vähän pettyneitä, kun me emme leikkineet niitten kanssa. Ne näyttivät olevan kovin leikkisällä tuulella.

— Kyllä minä näytän! ärjäisi Niemeläinen ja tähtäsi pyssyllään ylös ilmaan.

— Älä ammu kohtisuoraan, huusin minä. — Fysiikan lakien mukaan tulee kohtisuoraan ylös ammuttu luoti alas yhtä suurella nopeudella kuin lähtiessäänkin. Haulit tulevat alas päähämme.

Koirat lähtivät liikkeelle kuin 2 nuolta. Ne juoksivat suoraa päätä takaisin kotiin.

Me jatkoimme metsästystä ilman koiria. Löysimme metsäsian luolan, jossa ei ollut metsäsikaa. Odotimme kolmatta tuntia, että metsäsika tulisi kotiinsa. Mutta se ei tullut. Manasimme sitä ja koiria ja Mäkelän isäntää.

»ACTA DIURNAN» PERIKATO.

Jokainen sanomalehdistön alkuvaiheita tunteva kansalainen tietää, että jo Julius Caesarin aikana, n. v. 50 e.Kr., Roomassa ilmestyi »Acta Diurna» niminen sanomalehti. Sen painos oli 1 kpl, mutta siitä huolimatta sen taloudenhoitaja oli siinä kadehdittavan onnellisessa asemassa, että hän vähääkään valehtelematta ja kilpailijain nostamatta siitä melua saattoi ilmoittaa, että hänen lehtensä oli maailman enimmin levinnyt, halukkaimmin luettu ja parhaiten toimitettu lehti. Se kun silloin oli maailman ainoa sanomalehti — lukuunottamatta tietenkin Kiinassa ilmestyviä, mutta Kiinahan ei vielä niihin aikoihin oikeastaan kuulunutkaan maailmaan.

»Acta Diurnan» loppuvaiheet ovat olleet hämärän peitossa. Useat tutkijat ovat luulleet saaneensa selville ne syyt, jotka aiheuttivat tämän kuuluisan sanomalehden ennenaikaisen kuoleman, mutta kaikella kunnioituksella toteamme heidän olleen väärässä, sillä uusimmat tutkimukset ja löydöt ovat johtaneet aivan toisiin tuloksiin: lehti ei hiljalleen näivettynyt, niinkuin monet ovat otaksuneet, tarpeellisen kannatuksen puutteessa — ei, se sai väkivaltaisen ja äkillisen lopun. Tapahtumain kulku oli tällöin suunnilleen seuraava:

Oli helteinen kesäpäivä. Clivus Capitolinuksen varrella sijaitsevassa »Acta Diurnan» toimituksessa oli tukahduttavan kuuma, ja tukahduttavuutta vielä lisäsi toimituksessa vallitseva ankara hermostuneisuus. Lehden pää- ja vastaava toimittaja sekä samalla toimitussihteeri C. Flaminius Vespuntius oli paiskannut toogansa nurkkaan ja asteli vain lyhyt tunica yllään, mutta silti hikeä valuen, kiivaasti edestakaisin sanellen tärkeätä vuohenlaidunperusteitten järjestelyä koskevaa virallista kuulutusta kivipiirtäjälle. Lehti nimittäin ilmestyi piirrettynä kivitauluun, joka sitten kannettiin Curia Hostilian seinälle kaiken kansan luettavaksi.

— Kansalaiset — saneli Vespuntius —, jotka asuvat I—V:ssä kaupunginosissa, ovat velvolliset, mikäli heillä on vuohia, pukit myös mukaanluettuina, saapumaan Comitiumille, aikaisemmin määrättyinä aikoina, valvoakseen etujaan senaatin säätämällä tavalla suoritettavassa yhteisten laidunmaitten osuuksien jaossa, joka tapahtuu seuraavia perusteita noudattaen: Mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6… Jupiteriste, taaskin me myöhästymme! Taas me myöhästymme! Lukijat ovat jo raivoissaan ja viranomaiset uhkailevat alinomaisen myöhästymisemme johdosta, ja nyt me taas myöhästymme entistä pahemmin! Myöhästymme auttamattomasti! Tätä vuohipukkisotkua on vielä pitkät roikat, lehti tulee valmistumaan vasta myöhään illalla! No, nopeasti, nopeasti… mikäli vuohia on enemmän kuin 2…

— Jaanus soikoon! Siinäkö sinä vasta kuhnailet! Niin, Comitiumille, aikaisemmin määrättyinä aikoina.

— Ai… kai… sem… mm… min… tuossa näkyy tulevan senaatin vahtimestari!

— Kuuma. Mitä vahtimestarilla on kainalossa? Jos vielä yritätte tuoda jonkun kuulutuksen tämänpäiväiseen lehteen, niin väännän kuin väännänkin niskanne nurin! Herrat patres et conscripti ovat valmiita mestauttamaan minut, jos lehti myöhästyy, mutta itse he lehden myöhästyttävät kirotuilla kuulutuksillaan!

— Hiljaa, hiljaa, seinillä on korvat! Tällä kertaa Hän Itse minut lähettää.

— Niin. Hänen käskystään tuon tämän vahataulun. Siinä on hänen kirjoittamansa artikkeli. Se on heti julkaistava.

— Näyttäkäähän. Yksilö ja valtio. Yhteiskunnallisia suuntaviivoja. Ja pitkä kuin Via Appia! Taivaan jumalat! Miksi minua näin kovasti rangaistaan! Mahdotonta!

— Caesar sanoi, että tämänpäiväisessä lehdessä. Ehdottomasti. Ja taulua on säilytettävä kuin silmäterää. Hänellä ei ole konseptia. Tämä on ainoa kappale. Caesar käskee. Hyvästi.

Vahtimestari meni jätettyään kivipöydälle Caesarin käsikirjoituksen. Se oli melkoisen suuri, vahalla sivelty savitaulu, jonka vahapintaan kirjoitus ajan tavan mukaan oli piirretty.

C. Flaminius Vespuntius puhkesi rajuun, nyyhkytystensekaiseen manaukseen ja repäisi tunicansa. Caesar oli jalo ja hyvä, mutta kun kysymyksessä olivat hänen kirjalliset tuotteensa, ei hänen kanssaan ollut leikitteleminen. Elleivät »yhteiskunnalliset suuntaviivat» viipymättä joutuisi muutenkin myöhästyvään lehteen, olisi C. Flaminius Vespuntius mennyttä miestä. Oli toteltava.

— Äkkiä työtä jatkamaan, Marcus, kuin tulikekäleet hännässämme kieppuisivat!… mikäli vuohia on enemmän kuin 2…

— Anteeksi, onko tämä »Acta Diurnan» toimitus, kysyi pieni kaljupää mies, joka oli ilmestynyt ovelle.

— Minä olen päätoimittaja, mutta en nyt mitenkään kerkiä olla tavattavissa… mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6…

— Asiani on kuitenkin erinomaisen tärkeä. Nimeni on Catianus.
Täydellisesti sanoen T. Valucius Catianus.

— Toivottavasti voitte hetkisen kuunnella. Asiani on tärkeä lehdellenne ja koko maailmalle.

— Tämä on tärkeämpää kuin kaikki muu, mitä lehteenne nyt kirjoitatte.
Se on nyt tapahtunut.

— Mikä on tapahtunut? Ovatko kimbrit ja teutonit musertaneet legioonamme? Sanokaa pian! Pian!

— Sodalla ei saavuteta sitä, minkä minä olen saavuttanut jalojen oppien ja ajatteluni yhteistoiminnan avulla.

— Herkuleen kautta! Laverteletteko filosofiaa ja estätte meitä kiireessämme! Tulkaa huomenna. Silloin en varmasti ole tavattavissa. Kas niin, Marcus, jos vuohia on enemmän kuin 6 ja…

— Ha haa, sen saattoikin arvata! Ette ole ensimmäinen ikiliikkujan keksijä, joka on käynyt toimituksessamme. Liikkukaa ulos täältä, liikkukaa nopeasti ja ikuisesti!… jos vuohia on enemmän kuin 6 ja…

— Te tulette hämmästymään ja ihmettelemään, kun lähemmin selitän.
Teidän on levitettävä siitä tieto onnelliselle Rooman kansalle.

— Siinä on nähkääs vesiratas. Vesirattaan yläpuolella on amme, josta vesi virtaa hitaasti alas pannen rattaan käyntiin.

— … kuin 12, niin annetaan syöttöpaikkoja läntisen yhteislaitumen itäosasta. Piste. Mutta jos vuohia on enemmän kuin 12 ja… Menkää tiehenne! Ettekö kuule!

— Rattaaseen on nähkääs yhdistetty vipu, johon on yhdistetty laite, joka rattaan käydessä nostaa ratasta käyttäneen veden, joka on sieltä ammeesta rattaan yläpuolelta vuotanut rattaan alla olevaan ammeeseen, takaisin siihen ammeeseen, joka on rattaan yläpuolella, ja sieltä se taas vuotaa takaisin rattaaseen ja panee sen käyntiin ja ratas panee käyntiin vivun, joka nostaa veden alla olevasta ammeesta takaisin yllä olevaan ammeeseen.

— … vähemmän kuin 12 ja enemmän kuin 22 — ei! kirottua! — enemmän kuin 12 ja vähemmän kuin… olimmeko me jo enemmässä kuin kahdessatoista vuohessa ja vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa vai vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa — tuota kahdessatoista, Marcus?

— Luulen, että minä jo kirjoitin yhden kerran kaksitoista ja kaksi kertaa kaksikymmentä kaksi — eikä kun kaksi kertaa kaksitoista ja kaksikymmentä kaksi kertaa — tuota noin yhden kerran kaksikymmentä… ei, nyt ne ovat tainneet mennä sekaisin… enemmän kuin kaksikymmentä kaksi ja kaksitoista…

— Oletteko nyt siis tarkasti seuranneet? Vesi on ensin rattaan yläpuolella olevassa ammeessa. Sieltä se vuotaa rattaaseen ja panee sen käyntiin ja vuotaa sen alapuolella olevaan ammeeseen. Mutta rattaan käydessä vipu sen taas nostaa alapuolella olevasta ammeesta yläpuolella olevaan ammeeseen, josta ammeesta ..

C. Flaminius Vespuntius tempasi ison savitaulun ja iski sen tuhansiksi säpäleiksi ikiliikkujankeksijän kaljuun, kiiltävään päähän.

— Nyt minä menen, sanoi kivipiirtäjä Marcus katkaisten iskua seuranneen hiljaisuuden.

— Viis hänestä, mutta taulu! Caesarin käsikirjoituksen iskitte säpäleiksi! Nyt se kirjoitus ei ainakaan tule lehteen!

C. Flaminius Vespuntius todella vajosikin maan alle, sillä raivostunut Caesar heitätti hänet maanalaiseen vankilaan, mistä hän vasta Caesarin kuoltua ilmestyi ihmisten ilmoille. »Acta Diurna» sitävastoin ei enää koskaan ilmestynyt.

Mutta vielä tänäkin päivänä sanomalehtientoimittajat pelkäävät toimituksiin ilmestyviä ikiliikkujankeksijöitä.

ILMAN.

— Ei ole. Tämä on patenttitoimisto! sanoi patenttitoimiston hoitajan apulaisen v.t., — menkää…

— Enkä mene, sanoi mustapartainen mies, patenttitoimistoa minä olen hakenutkin.

— Älkää pyytämättä sekaantuko minun asioihini! huusi mustapartainen mies astuen askeleen kohti patenttivirkailijaa, joka pelästyneenä kutistui kokoon 75 kuutiosenttimetriä. — Istukaa alas, sanoi mustapartainen mies.

— Ja nyt ne ovat keksineet lentokoneet, jotka lentävät ilman moottoria.
Tuulen mukana. Jos tuulee.

— Minä olen keksinyt moottoriveneen ilman moottoria. Se kulkee tuulen mukana. Jos tuulee. Siinä on keskellä venettä seiväs ja seipäässä on säkkikangas. Kun tuuli puhaltaa säkkikankaaseen, niin vene menee eteenpäin. Jos tuulee edestä, niin vene menee taaksepäin. Ilman moottoria.

— Istukaa! Se on oikeastaan jo vanha keksintö. Minä en tahdo sille patenttia. Mutta minä olen tehnyt uuden keksinnön, jolle on annettava patentti. Odottakaahan vähän, minä tuon sen sisään.

Mustapartainen mies meni ulos ovesta, ja patenttitoimiston hoitajan apulaisen v.t. meni ulos toisesta ovesta hakemaan patenttitoimiston hoitajaa, joka oli isompi ja vahvempi mies.

Hetken kuluttua mustapartainen mies palasi, mukanaan toinen mies, jolla oli ruskeat vaatteet ja punainen naama.

Patenttitoimiston hoitajan apulaisen v.t. palasi mukanaan patenttitoimiston hoitaja, joka oli isompi ja vahvempi mies.

Heitä oli siis nyt 4 miestä. Lämpömittari osoitti 18 astetta varjossa, mikä ei ollenkaan kuulu tähän asiaan.

— Minä vaadin patentin tälle keksinnölleni, sanoi mustapartainen mies osoittaen miestä, jolla oli ruskeat vaatteet ja punainen naama.

— En, minä olen muuten vain keksijä. Tämä keksintö on nykyajan siunauksellisin keksintö. Se tietää rauhan palaamista maan päälle. Ihmisten hermojen tyyntymistä. Tuhansien ihmishenkien pelastumista, turvaa raajarikkoisuutta ja onnettomuuksia vastaan. Kaasujen saastuttaman ilman puhdistumista. Tämä on 100 kertaa parempi keksintö kuin lentokone, joka kulkee ilman moottoria. Tämä keksintö on autonkuljettaja, joka kulkee ilman autoa! Tämä on kaikkiruokainen ja juo mitä tahansa paitsi vettä. Vaadin patentin!

Patenttitoimiston hoitaja heitti mustapartaista miestä patenteeratulla mustepullolla, joka meni ohi, lensi ulos ikkunasta ja tappoi viattoman varpusen lehmuksen oksalta.

Patenttitoimiston hoitaja oli iso ja vahva mies. 25 minuuttia kestänyt taistelu päättyi hänen voittoonsa, ja mustapartainen mies ja mies, jolla oli ruskeat vaatteet ja punainen naama, lensivät ulos ilman moottoria.

VAKUUTTAVAA TOIMINTAA.

Mimmi (avaten oven): Kalle!… hp… hm… tuota Aukusti! (Erikseen:) Aina minä erehdyksestä tulen sanoneeksi sen entiseni nimen!

Mimmi: Älä viitsi. Ei hän suostu kuitenkaan. Eihän sinulla vieläkään ole paikkaa.

Aukusti: Yksi takinhihassa, yksi polven kohdalla ja yksi… jossakin siellä taempana.

Aukusti: Henkivakuutusvirka. Minun on vain kykyni ja taitoni näytteeksi hankittava yhtiölle jokin hyvä henkivakuutus. Aion pyydystää isäsi henkivakuutukseen. Sanoit kerran, että hän ei ole henkivakuutettu.

Mimmi: Odota! — Isähän on itse henkivakuutusasiamies!… Ei, hän ei kuullut vaan meni, meni elävältä leijonan luolaan!

Hra Pyy: Häh! Puhukaa suunne puhtaaksi! Mitä asiaa? Ja jos ei ole asiaa, niin menkää rääveliin!

Hra Pyy: Se on oikein. Ilahduttavaa. Olette järkevä, kunnon mies. Henkivakuutus on tärkeä asia. Sen ottaminen on jokaisen valistuneen kansalaisen velvollisuus.

Aukusti: Mutta moni järkevä, valistunut kansalainen ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole henkivakuutusta ottanut. Esimerkiksi… esimerkiksi…

Hra Pyy: Esimerkiksi te. Nuori, järkevä mies, täytän heti teille hakemuskaavakkeen. Otatte ehkä 50,000 markan vakuutuksen?

Hra Pyy: Kyllä otatte! Älkää nyt tuottako itsellenne turmiota peruuttamalla hyvä päätöksenne. Ajatelkaa omaisianne — jos sattuisitte kuolemaan.

Hra Pyy: Kyllä, kyllä, tottakai menette, onhan se velvollisuutenne yhteiskunnan jäsenenä.

Hra Pyy: Kyllä se tulee itsestään. Minä hankin teille toimen, ehdolla, että otatte henkivakuutuksen.

Aukusti: Annatteko kunniasananne siitä, että mielestänne olen sopiva aviomies kenelle tahansa?

Hra Pyy: Hm. No, miksei. Ehdolla, että kunniasanallanne lupaatte ottaa minun kauttani henkivakuutuksen.

Hra Pyy: Ainakin koetan. Ja vieläpä sopivan vaimonkin hankin, ellette itse…

Aukusti: Olen jo hankkinut. Kiitos vaan. (Huutaa:) Mimmi hoi, tule sisään, hän suostuu!

Aukusti: Annoitte kunniasananne, että minä olen sopiva aviomies kenelle tahansa!

Hra Pyy: Oletko sinä Mimmi todella niin hullu, että otat tämän kelvottoman miehen?

Hra Pyy: Minkäpä sille sitten mahtaa! Kirjoitetaan nyt vaan se henkivakuutushakemuskin.

Aukusti: Kernaasti. Vaikka onhan se oikeastaan tarpeetonta. Minä en kelpaa henkivakuutukseen. Minulla on sydänvika.

Hra Pyy: No jopa tuli Sodoma ja Gomorra minun huoneeni ylitse! Ja tämäntapaisia onnettomuuksia vastaan ei ole edes tapaturmavakuutusta!

RAHATTOMAN KOTIRUOKA.

Mitä syövät henkilöt, joitten palkka kokonaan menee veroihin ja vuokraan ja velkojen korkoihin?

Tämä kysymys hermostuttaa monia. Sekä niitä, joilta kysytään, että varsinkin niitä, jotka kysyvät.

Minua kysymys ei enää hermostuta. Olen sen ratkaissut. Olen nimittäin pitkien kokeilujen jälkeen laatinut omiksi tarpeikseni erikoisen keittokirjan »Rahattoman kotiruoka». Asianharrastajille esitän siitä seuraavassa muutamia otteita.

Otetaan vanhoja sanomalehtiä. Ne pannaan veteen likoamaan, kunnes ovat sopivan pehmeitä. Pehmennyt paperi jauhetaan lihamyllyssä. 12 dl vettä lisätään ja mureke vaivataan notkeaksi. Taikinasta muodostetaan pihvejä, jotka pannussa paistetaan hiljaisella tulella, kunnes ovat kohtalaisen ruskeita. Tarjotaan luunappien kera.

Muist. Nappeja ei pidä syödä. Ne ovat ainoastaan koristeina ja on ne huolellisesti säilytettävä uudestaan käytettäväksi samaan tai johonkin parempaan tarkoitukseen.

Lainataan 3 litran vetoinen kastrulli, täytetään se vedellä ja pannaan tulelle. Keitto saa kiehua, kunnes 2 litraa siitä on haihtunut, jolloin siihen lisätään 2 litraa vettä. Keitto saa jälleen kiehua, kunnes siitä on 1 litra haihtunut, jolloin siihen lisätään saman verran vettä. Nyt keitto saa kiehua, kunnes 1/2 litraa siitä on haihtunut, jolloin siihen lisätään 1/2 litraa vettä. Keitto saa nyt jälleen olla tulella, kunnes kiehuu, mutta haihtua se ei enää saa, vaan nostetaan ajoissa tulelta. Se siivilöidään huolellisesti — jos siinä on roskia — ja kaadetaan kannuun jäähtymään.

1 nuori porsas, 1/2 tl inkivääriä, 2 rkl sokeria, 1 dl tomaattisosetta, 5 rkl oikeata madeiraa.

Otetaan huolellisesti tapettu porsas, maksetaan siitä rahat, puhdistetaan ja pannaan uuniin paistumaan. Yllämainitut mausteet lisätään tarpeen vaatiessa. Jos tarve vaatii lisää ja parempia mausteita, niin ostetaan. Kun porsas on kypsä, tarjotaan se aistikkaasti koristeltuna muitten maukkaitten ja ylellisten ruokalajien kera. Ne ovat tietysti pelkkää mielikuvitusta, niinkuin porsaskin ja rahat, joilla kaikkityyni ostetaan. Senvuoksi tämän ruokalajin nimi onkin »unissa paistettu porsas».

Suosittelen lämpimästi tätä keittokirjaani, joka hyvin soveltuu sekä vasta-alkajille että kehittyneemmillekin.

VASTOIN OHJEITA.

Me emme kylläkään sillä kertaa käyttäneet tuolejamme polttopuina. Meillä oli sitä varten oikeita märkiä sekapuita. Tuoleja tarvitsimme savupeltien avaamiseen. Olimme kyllä periaatteessa sitä mieltä, että pellinnyörit oli hankittava, mutta toista vuotta kestäneet kiivaat neuvottelut siitä, kummanko tehtäviin pellinnyörien hankkiminen kuului, eivät toistaiseksi olleet johtaneet mihinkään tuloksiin.

— Tänään saat nähdä oikeata mallilämmitystä, jota tästälähin tulemme noudattamaan — rehenteli Niemeläinen suorittaen keinutuolilla seisten erinäisiä hurjia tasapainotemppuja, joitten tarkoituksena oli peltien aukivetäminen.

— Jos aiot koettaa jotakin uutta, erinomaista keksintöä, niin varovaisuuden vuoksi poistun siksi aikaa tästä kaupunginosasta.

— Ei mitään uutta. Vanhoja, koeteltuja keinoja, jotka on koottu tähän ohjelehtiseen; »Ohjeita lämmitysuuneja puilla lämmitettäessä». Pääasia on, että tulen sytyttyä savupeltiä vähennetään ja luukut suljetaan.

Hetken puuhailtuaan rupesi Niemeläinen kamalasti sadattelemaan, mikä oli tavanmukainen merkki siitä, että puitten sytytteleminen oli alkanut.

— Jatka sinä vaan, minä menen sillä aikaa hakemaan silakoita, sanoin minä huoneen tultua niin täyteen savua, ettei siinä voinut hengittää muutakuin ulospäin.

— Katsohan vain tarkemmin. Olen varma siitä, että se on silakansavustusohje.

— Tule itse sytyttämään, kun olet niin viisas, hup… öhh… rkk… ryki Niemeläinen.

— Puh! huokasi uuni ja sylkäisi savupilven ohella huoneeseen tulta, tulista tuhkaa, palanutta paperia ja kipinöitä ja mustia tuohenkäppyröitä.

— Tässä näyttää olevan tulossa Pompeijin viimeiset päivät, sanoin minä. Ota itsellesi arvokas asento. Meidän on esiinnyttävä eduksemme, kun meidät jälleen vuosituhansien kuluttua kaivetaan esiin tuhasta muinaissuomalaisina.

— Ole vaiti ja hyppää pian keinutuolille ja sulje pellit. Minun täytyy vähän korjata kulmakarvojani — ne ovat ainoat, jotka tässä ovat kunnolla yrittäneet palaa, sanoi Niemeläinen ryömien kauemmas uunin luota. Sulje pellit, muuten uuni vetää tänne sisään koko talon savut!

Uunimme oli nimittäin nyt hengitystuulella. Se vetää silloin säännöllisesti vuoroon sisäänpäin vuoroon ulospäin.

— Kas niin, sanoi Niemeläinen, joka oli punastuneen neekerin näköinen, hoida sinä nyt suupeltejä, minä hoidan yläpeltejä. Kun uuni vetää sisäänpäin, niin kaikki pellit äkkiä kiinni! Kun se vetää ulospäin, niin kaikki pellit äkkiä auki!

— Älähän kilju, minä hermostun ja menetän tasapainoni, huusi Niemeläinen, joka samassa menetti tasapainonsa ja tuli alas kuin ukkosilma molemmat pellit ja kappale uunia mukanaan.

Hetken aikaa hän tylsänä istui lattialla ja tuijotti savupeltejä sylissään. Mutta sitten hänen kasvoilleen levisi autuas hymy.

— Kuule, sanoi hän, nyt näihin on helppo kiinnittää pellinnyörit!
Meneppäs ostamaan!

IKUINEN MARATONJUOKSU.

— Me — sanoi amerikkalainen — me siellä lännessä, rajattomuuksien maassa, parhaiten ymmärrämme sen suuren perustotuuden, joka ihmiskuntaa vie eteenpäin: elämä on kilpailua.

Jos ennätykset johonkin suuntaan ovat saavuttaneet äärimmäiset rajansa, joitten yli ei enää voi mennä, niin me sittenkin, hm, menemme vielä vähän yli. Ja samalla väsymättä etsimme uusia suuntia uusille ennätysmahdollisuuksille.

Miljoonamiehemme hankkiessaan jättiläisomaisuutensa ovat joskus kuluttaneet loppuun järkensä niin ettei sitä enää ole sanottavammin jäänyt heidän jälkeläisilleen. Raharikkaat, mutta niukkajärkiset jälkeläiset kilpailevat kuitenkin hekin omalla tavallaan. Nimittäin siitä, kuka mielettömämmin kuluttaisi loppuun omaisuutensa. Johnsonin ikuinen maraton on kuvaava esimerkki siitä.

— Ettekö tiedä! Maailman merkillisin maratonkilpailu. Dollarikuningas Johnson-vainajan poika, mr P.J. Johnson, järjesti suuren maratonjuoksukilpailun, jossa luvattiin 200,000 dollarin palkinto sille, joka viimeisenä saapuisi perille. Lähinnä viimeiselle luvattiin 100,000 dollaria, ja hänen edellään maaliin saapuvalle 50 dollaria.

Kilpailuun ilmoittautuneiden suunnattomat suuren lukumäärän vuoksi rajoitettiin osanottajia» luku sataan, jotka valittiin arpomalla.

Minulla on hallussani joukko kilpailuja koskevia sanomalehtileikkeleitä. Kas tässä kerrotaan kilpailujen alkamisesta:

»Lehtemme edustaja, joka uskollisesti oli seurannut kilpailuja siitä asti kuin kaikki 100 kilpailijaa varhain aamulla olivat lähteneet matkaan, näki nyt ilta-auringon viimeisten säteiden kultaavan monikymmentuhantista katsojajoukkoa ja kilpailijoita, jotka päivän kuluessa vähitellen olivat siirtyneet n. neljännesmailin lähtöpaikalta.

Ainoastaan kilpailija n:o 57, Smith, oli jo heti alussa vetäytynyt tien varrella kasvavan akaasiapuun varjoon, minne hän pystytti pienen teltan. Päivän mittaan hän sisusti telttansa aika mukavaksi. Nautittuaan valmistamansa aterian ja silmäiltyään sanomalehtiä hän luki iltarukouksensa ja valmistautui makuulle.

Yleisön mielestä Smithin juoksutekniikka sentään oli aivan liiaksi tavallisuudesta poikkeavaa laatua, joten väkijoukko alkoi yhä jyrkemmin esiintuoda eriävän mielipiteensä. Smithin telttaan sateli mätiä munia ja homehtuneita omenia.

Koska Smith äsken oli syönyt, niin ei hän huolinut täten odottamatta saamistaan ruokatavaroista, vaan palautti ne takaisin alkuperäisille omistajille niin tarmokkaasti, että pian oli ilmitappelu käynnissä.

Smithillä oli runsaasti puolustajia, joten paikalle kutsuttu palokunta vasta myöhään yöllä palautti järjestyksen. Smith on hengissä ja jatkaa kilpailua. Hän aikonee vaatia useille tunnetuille henkilöille edesvastuuta kotirauhan rikkomisesta.

— Yleisön sopimaton käyttäytyminen rauhallista urheilijaa kohtaan kilpailun kestäessä on jyrkästi tuomittava — lausui lehtemme urheiluasiantuntija, kun hän vasen korva läpiammuttuna saapui toimistoomme Coloradokadun 24:ssä, sisältörikasta, kyvykkäästi toimitettua lehteämme saa tilata ainoastaan 5 dollarilla vuosikerta.»

»— Johnsonin suuri maratonkilpailu. Kilpailijat kaikki hyvissä voimissa. Oleskelevat tätä nykyä Southwendin kylässä, n. 2 mailia lähtöpaikasta. Eräät kilpailijoista perustaneet sinne sekatavarakaupan ja sen yhteyteen ravintolan ja säästöpankin juoksevine tileineen. Toivotamme onnea uudelle yritykselle, joka on kannattamisen arvoinen — viittaamme ilmoitukseen lehtemme etusivulla. Huom.! Ilmoitukset lehdessämme hyödyttävät parhaiten!»

»— Iloinen juhla. Johnsonin maratonkilpailun osanottajat, jotka yhä vielä pysyttelevät Southwendin kylässä, viettivät eilen juhlaa, joka juhlittaville tavallisesti on elämän onnellisin hetki, vaikkakin se usein itse asiassa on heidän elämänsä suurin onnettomuus — tietysti toivomme, että jälkimmäinen totuus ei tällä kertaa pidä paikkaansa. Tarkoitamme hääjuhlaa.

»Kilpailija n:o 85, R.F. Dickson, on kilpajuoksua suorittaessaan tutustunut Southwendin postinhoitajan Th. Brownin ja hänen puolisonsa Maryn (o.s. Nieminen) tyttäreen, nti Alice Browniin. He julkaisivat kihlauksensa noin kuukausi sitten ja viettivät nyt häitään. Kaikki kilpailijat olivat läsnä kutsuvieraina. Heidän keskuudessaan perustettu mieskuoro esiintyi tässä tilaisuudessa huomattavasti edukseen. Viikon kuluttua kuoro, ohimennen sanoen, antaa konsertin, johon epäilemättä kaikki kuorolaulun ja urheilun ystävät rientänevät. — Hääjuhlassa pidettiin useita puheita, joissa valituin sanoin ylistettiin nuoren parin onnea ja kilpailijajoukossa vallitsevaa hyvää yhteishenkeä.»

Sitten on joukko vähäpätöisempiä uutisia, kilpailijain kesken tapahtuneita pienempiä oikeusjuttuja, lisää perhetapahtumia y.m.

Kilpailun 10-vuotisjuhla aiheutti laajan ja kiivaan sanomalehtiväittelyn. Eräissä lehdissä arveltiin, että kilpailijain kymmenvuotinen viipyminen yhdessä ainoassa paikassa, Southwendissä, oli sentään liikaa. Kukaan järkevä ihminen ei voinut sellaista tunnustaa kilpajuoksuksi. Koska kilpailijat aivan ilmeisesti olivat keskeyttäneet juoksunsa, oli kilpailu julistettava mitättömäksi.

Kilpailijain keskuudessa ilmestyvä »The Marathon» lehti riensi jyrkästi torjumaan tehdyt syytökset. Oliko maratonmatka mikään pituushyppy tai kolmiloikkaus? Kilpailusäännöissä ei ollut kohtaa, missä olisi kielletty väsynyttä pitkänmatkanjuoksijaa hengähtämästä matkan varrella. Missä tämä hengähdysaika oli rajoitettu? Joku tarvitsee levähtääkseen 15 sekuntia, joku toinen 15 vuotta. Urheilijan vapaus olkoon loukkaamaton!

Kilpailujen palkintolautakunta totesi, että kilpailusäännöt olisivat kaivanneet tarkempia määräyksiä, mutta niitten puuttuessa täytyi myöntää, että kilpailijat olivat oikeassa. Ja kilpailuja jatkettiin.

Seitsemän vuotta senjälkeen sattui tapaus, joka mullistavasti vaikutti kilpailujen kulkuun. 17 vuotta sitten häitään viettänyt kilpailija R.F. Dickson lähti äkkiä sille matkalle, jolle ei edestakaista pilettiä myydä. Hän jätti jälkeensä surevan lesken ja 16-vuotiaan pojan, Mikael Dicksonin.

»Omituinen anomus. R.F. Dicksonin poika, Mikael Dickson, on Johnsonin maratonkilpailujen palkintotuomareille jättänyt anomuksen, jossa pyytää saada isävainajansa puolesta jatkaa tämän aloittamaa kilpajuoksua. Anomukseen liittyy oikeaksi todistettu jäljennös R.F. Dicksonin tekemästä jälkisäädöksestä, missä sanottu R.F. Dickson ainoalle pojalleen Mikaelille testamenttaa aloittamansa kilpajuoksun.»

»Johnsonin suuri maratonkilpailu. Palkintotuomarien hämmästyttävä päätös. Kilpailun palkintotuomarit ovat harkittuaan Mikael Dicksonin anomusta päättäneet siihen myöntyä. Päätöstä perusteltu sillä, että missään kilpailusäännöissä ei kielletä poikaa jatkamasta isän aloittamaa kilpajuoksua, jos isä kilpaa juostessaan on mennyt naimisiin ja poika on kilpajuoksun kestäessä ja kilpailumatkalla syntynyt ja kasvanut sekä isä kilpailun aikana kuollut. Älköön kilpailijan kuolema olko esteenä kilpailun jatkamiselle, jos kilpailija vain keksii keinon, miten voi jatkaa kilpailua kuolemansa jälkeen. R.F. Dickson on keksinyt keinon — Mikael Dicksonin. Vanhemmat elävät uudelleen lapsissaan, jotka jatkavat heidän elämäntyötään. Mikael Dickson oli kilpailua aloittamassa isänsä hahmossa ja R.F. Dickson on edelleen kilpailua jatkamassa poikansa hahmossa. Asia olisi tietenkin kokonaan toinen, jos Mikael olisi syntynyt ennen kilpailua tai ulkopuolella kilpailun. Nyt hän ei ole mikään sivultapäin tullut kilpailun jatkaja.

Päätös on urheilupiireissä herättänyt suunnatonta paheksumista. Varsin löyhät perustelut eivät pysty kumoamaan sitä ehdotonta tosiasiaa, että maratonkilpailusta täten kesken kaikkea onkin tehty viestinjuoksukilpailu. Tietysti Mikael Dicksonin jälkeen hänen poikansa on jatkava kilpailua, kunnes tulee Mikaelin pojanpojan vuoro j.n.e. Vaikkapa joku kanssakilpailijoista eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän kuitenkaan kestäisi kilpailua R.F. Dicksonin perustamaa viestinjuoksujoukkuetta vastaan.»

Seurauksena kilpailun toimimiesten päätöksestä oli, että 77 kilpailijaa keskeytti. Jäljellejääneistä 22 kilpailijasta oli kilpailun kuluessa 9 mennyt naimisiin. 12 meni nyt naimisiin.

— Niin, Smith. Hän meni vasta myöhemmin naimisiin. Mitä luulette hänen sitä ennen tehneen?

MAAILMANNAISIA.

Rouva: Olen ostanut uuden hatun, viimeisintä muotia. Hinta 1,750 markkaa. Saat laskun.

Rouva: Aion tappaa hänet tällä uudella hatulla. Hän on kuoleva kateudesta sen nähdessään.

Rouva: Meidän perheessä palvelijat aina pysyvät. Meillä oli kerran uskottu palvelija, joka pysyi 8 päivää.

Iita: Juu. Että kuolette kiukusta, kun rouva pistää sen uusmuotisen hatun päähänsä.

Ystävätär: En mene. Hän kyllä pyysi makeasti anteeksi ja sopi kanssani tapaamisesta. Lupasin mennä, mutta enpä mene.

Rouva (uusi hattu päässään odottaa ystävätärtä): Kello on jo 15 minuuttia yli, eikä hän tule. Hermostuttavaa. (Odottaa.) Hirveätä, 20 minuuttia kulunut. Hattuni vanhenee minuutti minuutilta. Puolen tunnin kuluttua uusi hattuni ei enää ole viimeisin muoti. (Odottaa.) Ah, oh, hän ei vieläkään tule. Kostoni menee hukkaan! Ooh… ooh… (hysteerinen kohtaus). Ei tule! 25 minuuttia on nyt jo kulunut, melkein puoli tuntia. Hattuni on vanha, vanha, vanha, vanha… oo… minä raivostun… minä pakahdun harmista. (Hysteerinen kohtaus.) Ei tule… Kuolen… kuolen… harmista… (Kuolee harmista.)

HIRVEÄTÄ.

Mustapartaisen miehen ikkuna oli kadun puolella, kolmannessa kerroksessa alhaaltapäin lukien.

Ikkunasta riippui 3 m:n pituinen nuora, jonka toisessa päässä, alapäässä, oli mitä suurimmassa määrin kuollut kissa.

Kadulla juoksenteli suuria, eläviä hevosia ja erilaisia koiria, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Kaikki kiinnittivät huomionsa siihen ent. kissaan, joka oli kiinnitetty nuoraan, joka oli kiinnitetty taloon, joka oli kiinnitetty.

— Hirveätä! sanoivat ihmiset ja kerääntyivät katsomaan. — Kissanraato!
Uijui! Kuinka järjestysviranomaiset sallivat!

Järjestysviranomaiset eivät sallineet. Järjestysviranomainen soitti mustapartaisen miehen ovikelloa.

— Ei minulla ole mitään antaa, enkä minä osta mitään, menkää hiiteen! sanoi mustapartainen mies.

— Vai niin. Toiset sanovat, että heillä on kuollut mies ja toiset, että he ovat saaneet työpaikan, mutta ei ole matkarahoja, ja jotkut sanovat juuri päässeensä sairaalasta ja tuoksuvat viinalle, ja te sanotte olevanne järjestysviranomainen. Onko järjestysviranomaisilla niin huonot palkat?

— Minä olen tullut puhumaan siitä kissasta, joka riippuu teidän ikkunanne ulkopuolella.

— Sakkoa niistä maksetaan! Ettekö ymmärrä, että se on pahennusta herättävä? Se on ruma! Se on vastenmielinen ja herättää inhoa ja suuttumusta yleisössä! Kissanraato — käsitättehän toki!

— Herra komisarjus, suvaitkaa katsoa ikkunastani näkyvää suuren kivitalon päätyä. Se on maalattu täyteen jättiläismäisiä, kirkuvan kirjavia kuvia. Siinä on pulloja ja punaisia piruja ja vaikka mitä. Ne ovat rumia. Ne ovat vastenmielisiä ja herättävät inhoa ja suuttumusta. Miksen minä saa pitää taloni seinällä pikkuista, vaatimatonta, kuollutta kissaa, jota kauempaa katsoen ei edes huomaa?

— Se on nyt jokatapauksessa silmänräpäyksessä poistettava! Se on siivoton ja terveydelle vaarallinen.

Mustapartainen mies otti kynäveitsen ja leikkasi nuoran poikki ja kissa pudota lotkahti väkijoukkoon aikaansaaden 3 pahoinvointi-kohtausta.

Seuraavana päivänä mustapartainen mies ripusti ikkunansa ulkopuolelle rautasängyn.

— En ota, sanoi mustapartainen mies, se ei ole siivoton. Se on yksinkertainen ja kaunis, joskin vähän vanhanaikainen rautasänky. Se on kauniimpi kuin nuo reklaamit tuon talon seinällä.

— Hirveätä! huusivat järjestysviranomaiset. Ajatelkaa, jos joku olisi jäänyt sängyn alle! Tulette saamaan ankaran rangaistuksen!

— Minä toivoisin, että nuo kirkuvan kirjavat reklaamimaalaukset tuolta seinältä myöskin putoaisivat, jotta niitten aikaansaajat saisivat ankaraa rangaistuksen, sanoi mustapartainen mies.

KAPINALLISET RISTIÄISET.

Herrasväki Jakari oli joku aika sitten saanut lisää lapsialennusta kunnallisverotukseensa. Se oli tyttö. Naapurit sanoivat, että se oli palotorvi.

Uusi tulokas oli herrasväki Jakarin lapsisarjassa n:o 8. Herrasväki Jakari vakuutti, että se oli viimeinen. Se oli herrasväki Jakarin viimeisistä lapsista nro 3. Kaksi edellistä olivat näet heidän vakuutuksensa mukaan myös viimeisiä.

Tyttö oli tietysti maailmaan tullessaan pikkuinen pakana, niinkuin tapana on. Rouva Jakari, joka kuuluu pakanalähetysseuraan, sai siten vastaanottaa pakanalähetyksen kotiinsa. Koska herrasväki Jakari kuitenkin mahdollisimman vähän aikaa tahtoi olla läheisissä sukulaisuussuhtein pakanan — vaikkapa pienenkin — kanssa, niin pidettiin ristiäiset.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä olimme myös läsnä kutsuttuina tuttavina vierainamiehinä. Kaupunginosassamme surullisen, kuuluisa, likaisenharmaa villakoiramme Jussi ei tietenkään ollut mukana. Ristiäiset ovat muutenkin levottomia tilaisuuksia — joskaan ei tietenkään enää lähimainkaan niin levottomia kuin olivat Suomen ensimmäiset ristiäiset Kupittaan lähteellä.

Herrasväki Jakarin n:o 8:n ristiäisillä oli levottomat alkuvaiheensakin, jotka herra Jakarin meille antamien tietojen mukaan olivat seuraavat:

Herra Jakari oli jyrkästi päättänyt, että lapsen nimeksi piti pantaman
Lea Elisabeth. Rouva Jakari puolestaan vaati, että Tellervo Ainikki.
Oli siis olemassa ristiriita.

Tätä ennen oli tuollaiset ristiriidat ratkaistu varsin nopeasti ja jyrkästi aivan alkuunsa. Rouva Jakari oli ne ratkaissut heikommalle sukupuolelle toisinaan luonteenomaisella musertavalla ylivoimalla. Voimattomuutensa tuntien herra Jakari silloin mielessänsä salaa kapinoiden oli kätkenyt omat nimiehdotuksensa takaisin sinne, mistä ne olivat lähteneetkin. Neljä kertaa oli sinne häpeissään, voitettuna perääntynyt Kalle Kustaa ja kolmasti Lea Elisabeth.

Mutta nyt oli kauan, kauan salassa kytenyt kapina vihdoin puhjennut ilmiliekkiin, ja herra Jakari julisti julkisesti, että Lea Elisabeth ei enää neljättä kertaa peräänny, vaan on kulkeva voittoon julistaen samalla herra Jakarin alkavaa, tosin myöhään, mutta sitä voimakkaammin alkavaa kohoamista perheen todelliseksi pääksi.

Aluksi rouva puolusti Tellervo Ainikkia ylivoimaansa tottuneen ylimielisyydellä. Vastarinnan odottamatta pitkittyessä ylimielisyys muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi, joka ei jättänyt pienimpiäkään tinkimisen toiveita.

Herra Jakari siitä huolimatta yhä edelleen sitkeästi jatkoi taistelua
Lea Elisabethin puolesta.

Tinkimätöntä kamppailua jatkui päivä päivältä, eikä minkäänlaista ratkaisua tai kompromissia oltu saavutettu vielä ristiäispäivän aattona.

— Pantakoon nimeksi vaikka Polykarpiina, mutta Tellervo Ainikkia siitä ei tehdä, sanoi herra Jakari.

— Ja pantakoon nimeksi vaikka Lusitaania, mutta Lea Elisabethia siitä ei tehdä, ei tehdä, ei tehdä! huusi rouva Jakari ja itki.

Lopulta saatiin aikaan jonkinlainen epätoivoinen sovinto, koska ristiäisvieraat jo oli kutsuttu ja pieni skandaali uhkasi. Päätettiin sähköttää rouva Jakarin vanhalle isäukolle, joka oleskeli ulkomailla, Karlsbadissa terveyttään tahi oikeammin sairauttaan hoitamassa. Hän saisi määrätä nimen ja hänen tuomioonsa alistuttaisiin nurkumatta, mikäli hän ei määräisi Tellervo Ainikkii tai Lea Elisabethia. Jos nimeä moitittaisiin epäonnistuneeksi, saisi isäukko kantaa syyn.

Me vieraat joimme kahvia leivän kera, puhuimme pötyä ja olimme ihailevinamme äkäisen ja happamen näköisen ristilapsen tavatonta herttaisuutta.

Pappi katseli tavan takaa kelloaan. Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera, ja kun lapsi valutti kuolaa ja iski nyrkillä nenäänsä, niin huusimme hämmästyneinä, ettemme ikinä olleet nähneet niin älykästä lasta.

Sitten keskusteltiin huonoista tuloista ja muista maailman menoista, ja pappi katsoi 191:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että jahah, täytyykin jo kohta mennä, jolloin hra ja rva Jakari hätääntyneinä ryhtyivät neuvottelemaan hänen kanssaan ja pyysivät vielä vähän odottamaan, ja joku vieraista kysyi, että ovatkohan talossa vesijohdot rikki vai miksi se kastaminen viipyy, kun se jo oli viipynyt 3 tuntia.

Ja sitten juotiin taas kahvia leivän kera. Ja herra Jakari pyysi anteeksi, että kastetoimitus viipyy, mutta sitä ennen odotettiin saapuvaksi muuatta tärkeätä sähkösanomaa, joka koski lapsen nimeä.

Pappi katsoi 268:nnen kerran kelloaan ja sanoi, että alkaa jo olla niin kiire muuanne, että tuskinpa nytkään enää kerkiää muuta kuin hätäkasteen.

Onneksi siinä samassa jo saapuikin sähkösanoma. Herra Jakari avasi sen vapisevin käsin ja vaipui senjälkeen sanattomana istumaan tuolille, jolla jo ennestään istui muuan ristiäisvieras.

— No, sanoi rva Jakari jännittyneenä, mitä siinä on? Etkö osaa lukea?
Ah, siinä on tietysti Tellervo Ainikki!

— Ei, sanoi herra Jakari raukeasti hymyillen, siinä on, että: Lapsen nimeksi He… He…

— En, minä… niin, minä en muistaakseni maininnut mitään laadusta.
Sanoin vain, että on, ja että mikä nimeksi!

Herra Jakari veti papin syrjään ja sanoi Lea Elisabeth, ja rouva Jakari veti papin toiseen syrjään ja sanoi Tellervo Ainikki, ja lopulta he alkoivat selvittää asiaa yhdessä, jolloin pappi sanoi että jaa — — ehkä on paras, että jatkamme ensi maanantaina — ja meni tiehensä.

— Ääää… äää… äää… äää… huusi Heikki Paavali Lea Elisabeth
Tellervo Ainikki.

EI KOSKAAN.

Karjanen: Minulla on vakinainen virka kaupungin palveluksessa. Oma osakehuoneisto. Olen raitis, vaikka on kieltolaki. Tahdotteko tulla vaimokseni?

Isä: Hyvästi, hyvästi! Sano, että olen matkoilla. Maaseudulla. Tulen kotiin vasta yöllä. (Kiireesti ulos.)

Isä: Tulkaa huomenna! Tulkaa kaikin mokomin vasta huomenna! Tänään ei mitenkään sovi! (Paiskaa oven kiinni.)

Lea: Isä, miksi et tahdo tavata herra Karjasta? Se olisi niin tärkeätä. Hän tahtoisi…

Karjanen: Rakas Lea, minä pelkään ja aavistan, että toivoni raukeaa tyhjiin.

Karjanen: Minä olen kaupungin veronkantomies. Minä en koskaan saa tavata isääsi.

PESSIMISTI.

— Toivotonta, sanoi Pessimisti tylsästi tuijottaen likaisenharmaaseen villakoiraani Jussiin, joka silmä kovana harjoitti ajometsästystä omassa turkissaan.

— Ei ollenkaan toivotonta, sanoin minä, se on nokkela koira ja sillä on kokemusta.

— En tarkoittanut luontokappaletta, sanoi pessimisti sivellen raskaasti kädellään 40-vuotiaita harmaantuneita hiuksiaan, — tarkoitan elämää ylipäänsä. Se on niin lohdutonta. Kansamme on rikkinäinen ja ihanteeton. Vain itsekkyyttä, alhaisia pyyteitä, vihaa ja yhteisestä hyvästä piittaamattomuutta kaikkialla.

— Mies parka, oletko koettanut lukea sanomalehtiä? Luulen, että se virkistäisi.

— Sanomalehtiä! Se vielä puuttuisi! Jos sen olisin tehnyt, niin en kai tällä hetkellä istuisi täällä vaan kiipeilisin pitkin jonkin eristetyn kopin seiniä ja puhuisin pehmoisia.

— Turhaa varovaisuutta, niitä puhut nyt jo. Ei, jos olet toivoton kansamme suhteen, niin lue sanomalehtiä. Mutta lue taidolla ja valikoiden. Lue kaikkien puolueitten sanomalehtiä. Lue, mitä jokainen puolue kertoo itsestään ja päämääristään. Saat silloin kuvan koko kansasta, sillä puolueet muodostavat kansan. Mutta mitä vakavimmin varoitan sinua lukemasta, mitä asianomaisten puolueitten sanomalehdet kirjoittavat muista puolueista. Jos tarkoin seuraat neuvoani, niin maailmankatsomuksesi on kirkastuva ja kevätaurinko on paistava murheellisen sielusi harmauteen.

Parin päivän perästä hän palasi muuttuneena miehenä. Hänen silmälasinsa loistivat ilosta ja hänen ryhtinsä oli nuorentunut.

— Kiitos, sanoi hän, tuhannen kiitosta! Olen jälleen saanut takaisin menetetyn uskoni kansaamme. Tämähän on ihannekansa! Kaikilla sen puolueilla on korkeat, ihanteelliset päämäärät. Kaikilla on ylevä, epäitsekäs ohjelma. Kaikki vakuuttavat ajavansa kansan ja isänmaan parasta, kaikilla on omat keinonsa lähimmäisensä onnellistuttamiseksi, kaikki puhuvat rauhasta ja kehityksestä kohti yhä parempaa tulevaisuutta. Jokainen puolue on oikeassa, jokaisen puolueen jäsenet ovat jaloja, kyvykkäitä, kaikkien hyvää tarkoittavia, viisasta, joskin muitten puolelta väärinymmärrystä osakseen saanutta väkeä. Kaikki ovat oikeassa ja ajavat vain oikeata asiaa. Ihannekansa, valiokansa! Olen ylpeä, onnellinen ja iloinen saadessani olla sen jäsen.

»… Hyvästi, kirottu roisto! Tietysti olet roisto, niinkuin minä ja kaikki muut tämän matalamielisen, kavalan, itsekkään, voiton- ja verenhimoisen kansan jäsenet. Lähden pois, luultavasti Grönlantiin. Napameren rannalla kaivan luolan jäähän ja siellä syön raakaa kalaa yksin, yksin, yksin, kaukana inhoittavista ihmisistä, juonittelijoista, salaliittojen hautojista, myrkyttäjistä, riistäjistä, tyhmeliineistä, isänmaansa turmioon syöksijöistä, lapamadoista, jotka kalvavat itsenäisyytemme elinjuuria! Pois tästä hyllyvästä mädätyksen suosta… myrkylliset höyryt tukahduttavat… häpeätä… vihaa… sulkekaa puoti… viimeinen ostaja menee tunkiolle… roskaa… huuliharppu…»

Pessimisti parka! Hän onneton oli sittenkin unohtanut varoitukseni ja oli mennyt lukemaan, mitä eri puolueitten sanomalehdet kirjoittivat toisista puolueista!

HAMLET.

Hamlet, Tanskan prinssi. Ophelia. Horatio, Hamletin ystävä. Haamu. Tuntematon.

Horatio: Hamlet, siellä on muuan haamu, joka pyytää saada tavata sinua. Mene!

Haamu: Poikani, kostoa tulin vaatimaan, Setäsi, nykyinen kuningas, minut murhasi saadakseen vaimokseen äitisi. Kostoa hänelle! Vanno kustavasi!

Hamlet: Rakastaa vai eikö rakastaa, kas siinä kysymys. Jos ei niin ei, mutta jos, niin jos. Jos rakastan, niin voi olla, että se ei ole rakkautta, ja jos en rakasta, niin voi olla, että se on rakkautta. Jos on. Mutta jos ei, niin ei. Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei.

Hamlet: Mene luostariin, Ophelia, odottamaan, kunnes olen päässyt tunteestani selville. Mene luostariin! Mene pian!

Ophelia: Oi, minä tulen hulluksi! (Tulee hulluksi.) Orvokki istui saavin reunalla ja lauloi sinipunaisen silkkilangan karvaisia käpäliä ristiin. Oi oi pieni kalansilmä, älä haukottele, katso, minulla on morsiusseppele varpaissani ja sun liirum sun laarum sun tuulia tei, loiskis! (Hyppää järveen.)

Hamlet: Auttaa vai eikö auttaa? Jos auttaa, niin onko apu apu, kun siitä ei kuitenkaan ole apua? Vai olisiko apu apu silloinkin, kun apu on avuton avussa? Tai toisin sanoen: onko apu aina apu, vaikka apu ei olekaan apu?

Hamlet (kuninkaan oven ulkopuolella): Kostaa vai eikö kostaa? Avatako ovi vai eikö avata? Aukeneeko ovi sisäänpäin vai ulospäin? Onko minun ovea työnnettävä vai vedettävä? Jos vedän, niin ovea tietysti olisikin ollut työnnettävä, ja jos työnnän, niin ovea olisikin ollut vedettävä, ja olen silloin työntänyt hukkaan. Ja elämän kalliita hetkiä ei pidä hukkaan kuluttaa. Ei hukkaan! Mitä minun siis olisi tehtävä, jotta en vetäisi hukkaan tai työntäisi hukkaan? Ovi aukeaa kuitenkin aina päinvastaiseen suuntaan kuin mihin sitä ensin yrittää avata, päinvastoin kuin sen luulee aukeavan. Mutta jospa siis koetan luulla päinvastoin kuin luulen ja sitten avaan oven siten kuin luulen luulevani olevan päinvastaisen luulon luuloni luulosta! Mutta mikä luulo on oikea luulo? Luulo luulosta, vai luuloko, että luulo luulosta on harhaluulo ja oikea luulo luulosta on luulon luulon vastaluulon luuloteltu luulo. Luulenpa, että luultavasti poistun, luulon salaisuudet ensin selvittääkseni. Siis kysymys on nyt: poistua vai eikö poistua?

Tuntematon: Suomalainen valtion komitean puheenjohtaja tutustumassa komiteatoimintaan ulkomailla.

Tuntematon: Katsokaas, minun komiteani on asetettu pohtimaan erästä tärkeätä yhteiskunnallista kysymystä. Valtionkomitean perusolemukseen kuuluu, että se ei koskaan saa sille jätettyjä kysymyksiä ratkaistuksi vaan pohtii niitä ikuisesti. Nyt uhkaa kuitenkin käydä niin hullusti, että komiteamme väkisinkin saa työnsä loppuun. Sehän olisi ennenkuulumatonta. Skandaali! — Teidän kuninkaallinen korkeutenne, olen ihastuksella seurannut toimianne. Tulkaa Suomeen, ottakaa ulkomaalaisena asiantuntijana osaa komiteamme töihin! Silloin voimme nukkua rauhassa tietäen, että ikuisesti saamme odottaa komiteamme työn päättymistä ja asian ratkaisua. Komiteamme maine komiteana on silloin pelastettu.

Hamlet: Siis tulla vai eikö tulla? Vastaan viikon kuluttua. Hätätilassa heitän kruunua ja klaavaa.

Hamlet (Tuntemattomalle): Lähden mukanasi. Tuli klaava. Kruunua en tässä maassa muutenkaan näytä saavan niin kauan kuin setäni elää. Ja se taas riippuu kysymyksestä: kostaa vai eikö kostaa, jota en ole ratkaissut. Ratkaista vai eikö ratkaista.

Horatio: Haa, Hamlet, salaako jätät maasi! Jätät kostamatta isäsi murhan! Petät vallankeikauksellisten kalliin asian! Et poistu täältä! (Vetää miekkansa.)

AINOA KIRJA.

Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki nukkui.

Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään varakkaan tuttavansa luokse.

Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja työntökärryt.

Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.

Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet lukitut.

Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen, Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon, Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää toiseen säkkiin.

Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta, alas tikapuita työntökärryille.

Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.

— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies.
Tuon ne takaisin heti luettuani.

— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie teidät mennessään.

— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne, sanoi mustapartainen mies.

— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä tuttavieni joukkoon!

Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent. tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä murtovarkaudesta.

— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi.
Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni.
Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana
puolustukseksenne.

— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja ystävillenne?

— Niin. Minullakin oli aikoinaan suuri kirjasto. Minulla oli myös ystäviä, jotka pyysivät lupaa lainata siitä kirjoja ja pyhästi lupasivat tuoda ne heti luettuaan takaisin. He veivät koko kirjastoni, jota en ole sen jälkeen nähnyt. 10 vuoteen ei minulla enää ole ollut kirjastoa. Ainoatakaan kirjaa en enää ystävieni pelosta ole uskaltanut ostaa.

— Varkaus on varkaus. He ovat sen vain peittäneet toisella rikoksella, petoksella. He ovat valheellisesti pettäneet minua uskottelemalla, että he muka tuovat kirjani takaisin. Ja kuitenkin he kulkevat vapaina. Minä puolestani tahdoin menetellä hienotunteisesti. Koetin lainata tuttavaltani erinäisiä kirjoja hänen tietämättään, jotta minun ei tarvitsisi kertoa tuovani ne heti takaisin. Siten en olisi tuottanut hänelle mitään pettymyksiä, vaikka olisinkin unohtanut tuoda kirjat takaisin. Tahdoin vain lainata kirjoja tavallista valheellista lainaustapaa hienotunteisemmalla tavalla.

Hetken kuluttua julistettiin tuomio, jonka nojalla mustapartainen mies tuomittiin kaikesta huolimatta istumaan ja sen lisäksi menettämään kansalaisluottamuksensa erääksi ajaksi.

— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani. Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.

MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.

Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.

Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita parhaiten oli saatavissa.

Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle, lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.

Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£ järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi- ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.

Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin aina livistivät tiehensä.

— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen luo.

— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö?
Vai lyönkö minä?

— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät. Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made, mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.

— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian yksinkertaiseksi!

— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä, että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?

— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta. Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen mahdollisuus vähenee kahdeksi.

— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.

Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat. Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle — niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!

— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen, sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!

— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa, mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!

— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!

— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi… unohdimme vielä kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!

Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta lentäkööt.

JUHANNUSKOKOLLA.

Lompakan isäntä. Helmi, hänen tyttärensä. Kalle, rikkaan talon poika. Ville, köyhä nuorukainen. Kylän nuorisoa.

Ville: En uskalla. 2 veroäyrin mies. Sinä sitävastoin olet rikkaan rusthollarin tytär.

Lompakan isäntä (tulee): Mitä sinä uskallat! Vai tyttäreni seurassa! Ulos!

Lompakka: Hah hah, ja köyhä Ville ei niistä muka välitä! Tuolla tulee Kalle. Meidän kesken asia on jo sovittu. (Menee.)

Helmi: Ja samalla voisit meille antaa parituhatta kuluihin. Meidän kai täytyy isän ja äidin ja muorin ja vaarin ja Ellin ja Miinan ja pikku Mikon kaikkityyni muuttaa teille asumaan jo vähän ennen häitä.

Kalle: Kyllä ne jää tekemättä! Meidän talosta ei tehdä vaivaistaloa! Hyvästi! Huutokauppaan tulen, mutta älkää luulko, että tytärtänne huudan! (Menee.)

Ville (tulee): Kuulin Kallelta. Olkaa vaan iloinen, isäntä, kyllä minä otan Helmin.

Ville: Te, isäntä, voitte vallan hyvin muuttaa meidän saunaan. Taidatte mahtua sinne koko väki. Annetaan sinne ruuankin apua, minkä tarvitsette.

Ville: Älkää nyt ottako sitä niin raskaasti. Monet ne hyviltä päiviltään joutuvat vanhuudessaan huonommille.

Lompakka: Aa… — älä luule!… sinäpä vasta peto kotivävyksi! Vai talosta sinä minut ajaisit… rrr! Sinä köyhä rotta!

Helmi: Kuule, isä, minä selitän kaiken. Minä uskottelin heille, että meidän omaisuutemme oli mennyttä. Rikas Kalle silloin meidät hylkäsi. Mutta Ville köyhyydessäänkin tahtoi meitä auttaa.

Lompakka: Minä olen ollut sokea. Nyt silmäni avautuivat ja mieleni muuttui. Se muuttui 1 minuutissa. Ville, sinä kelpo mies!

Lompakka: Tulkaa onnellisiksi! Ja nyt sytytettäköön juhannuskokko ja iloittakoon ja laulettakoon.

Nuoriso (sytyttää kokon sisällä olevan punaisen sähkölampun ja tanssii piiriä laulaen):

(Jotta näytelmä päättyisi oikein hyvin, muodostaa nuoriso keskuudestaan vielä lisäksi 4—r onnellista paria.)

NIMITTÄIN TUOTA NOIN.

Meitä oli koolla muuten hauska seura, mutta yhdessäoloa pyrki häiritsemään muuan nuori mies, joka aina sanoo »nimittäin».

Hän yritti saavuttaa seuran suosion kertomalla tylsää juttua siitä, miten valaskaloja pyydystetään.

— Tiedättekö nimittäin, kuinka nimittäin pyydystetään nimittäin valaskaloja? — sanoi hän. Nimittäin sillä tavalla, että nimittäin ei tarvitse nimittäin ottaa mitään muita nimittäin pyyntivehkeitä nimittäin kuin tavallisen kapsäkin nimittäin, matkalaukun nimittäin, ja sitäpaitsi kiikarin. Nimittäin tavallisen teatterikiikarin nimittäin.

— Kuulkaahan, tuota noin… keskeytti muuan seuraan kuuluva prokuristi, jos te tuota noin…

— Älkäähän nyt häiritkö, nimittäin — niin sitten nimittäin niin nimittäin otetaan nimittäin se matkalaukku nimittäin ja kiikari ja mennään nimittäin meren rannalle, missä nimittäin on valaskaloja nimittäin. Ja kun nimittäin sitten valaskala nimittäin tulee siihen rantaan nimittäin, niin avataan matkalaukku ja katsotaan sitä matkalaukkua nimittäin sillä puolella kiikaria, joka kovasti suurentaa nimittäin. Nimittäin kiikarissahan nimittäin toisesta päästä katsoen nimittäin esine nimittäin näyttää suurelta ja toisesta päästä katseltaessa se nimittäin kovasti pienentää nimittäin.

— Ja kun nimittäin sitä kapsäkkiä nimittäin on katseltu nimittäin kiikarilla, niin että se, nimittäin kapsäkki, nimittäin matkalaukku, näyttää oikein jättiläismatkalaukulta nimittäin, niin sitten käännetään toisinpäin nimittäin kiikari ja katsotaan nimittäin kiikarin pienentävällä puolella nimittäin sitä valaskalaa nimittäin. Ja kun se valaskala nimittäin näyttää silloin pieneltä kääpiövalaskalalta nimittäin, niin tartutaan nimittäin sitä pientä nimittäin pientä valaskalaa niskasta ja heitetään se siihen suureen nimittäin jättiläismatkalaukkuun. Nimittäin. Hah hah hah!

— Tuota noin, sanoi prokuristi vihaisena, jos te tuota noin vielä tuota noin tänä iltana tuota noin aiotte tuota noin sanoa tuota noin, että »nimittäin», niin…

— Nimittäin, nimittäin! Ettekö te tuota noin osaa, kissa vieköön, tuota noin puhua, niinkuin tuota noin ihmiset tuota noin puhuvat, eikä tuota noin »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin olette tuota noin vallan järjetön, tuota noin! Ihan kuin tuota noin huonosta tuota noin huvinäytelmästä tuota noin otettu!

— Nimittäin ja nimittäin! Tuota noin ettekö te tuota noin saa sanaa suustanne sanomatta »nimittäin, nimittäin»! Tehän tuota noin… tuota noin…

— Olkaa vaiti! Tehän tuota noin vallan tuota noin raivostutatte, tuota noin! Jos te tuota noin vielä kerran tuota noin sanotte tuota noin, että »nimittäin», niin minä tuota noin ajan teidät ulos!

LIPEÄKALALAVERTELUA.

Nuoret helsinkiläiset neidit Aino ja Kaino Hippara olivat saapuneet maalaistaloon sukulaistensa luo joulua viettämään. Sukulaiset rajatonta iloa teeskennellen lausuivat heidät sydämellisesti tervetulleiksi ja mielessään samalla lausuivat surumieliset jäähyväiset odotetulle joulurauhalle.

Tutkimusmatkoillaan Aino ja Kaino saapuivat pesutupaan, missä suuressa saavissa oli 17 lipeäkalaa likoamassa.

— Minkätähden niitä sanotaan lipeäkaloiksi? Onkohan niillä niin lipeä kieli?

— Ei, ne ottavat niitä semmoisella pitkällä verkolla, rysällä, silloin kun niillä on kutuaika.

— Hih hih, livekaloilla! Vaari kertoi kerran, että ennen vanhaan silloin ei saanut soittaa kirkonkellojakaan, etteivät ne pelästyisi ja lähtisi pakoon.

— Se on ihan… hih hih… ihan… hih hih hih… ihan luutnantti
Linttasen näköinen!

— Näyttääpä, hän on pohjaltaan hyvin haaveellinen ja tunteellinen, vaikka hän salaa sen niin taitavasti.

— Hih hih. Se on ihan kuin se olisi tanssiaisissa eikä tietäisi; mitä sanoisi.

— Ei, minä en jaksa enää kuunnella! parkaisi äkkiä suurin lipeäkaloista. Minä olen kuollut ja kuivattu ja mankeloitu ja lionnut, mutta en jaksa!!

Se roiskahti lattialle ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki 17 lipeäkalaa syöksyivät ulos ovesta.

Aino ja Kaino joutuivat niin jähmettävän kauhun valtaan, etteivät 5 sekuntiin saaneet sanaa suustaan.

KALEVALAA.

— No, huusi kiivasluontoinen nuori mies ja harppaili edestakaisin lattialla, — no, tänään tämä tekopyhä kansa jälleen viettää Kalevalan-päivää.

— Älä kuluta jo ennestäänkin kulunutta korkkimattoani, sanoin minä.
Mene kadulle juoksemaan, jos sinun välttämättä on juostava!

— Niin, sanoi nuori mies istuutuen kirjoituspöydän reunalle. Tänään koko kansa taas on ulkonaisesti täynnä Kalevalaa. Pukeutuu Kalevalapukuihin, syö Kalevala-päivällisiä, kuuntelee Kalevala-puheita, katselee Kalevala-näytelmiä, pitää Kalevala-iltamia, tanssii Kalevala-tansseja ja näkee yöllä Kalevala-unia. Ja seuraavana päivänä Kalevala on unohdettu, tykkänään unohdettu! Kalevalaa muistetaan mahtipontisesti kerran vuodessa. Yhden ainoan kerran! Vuodessa on kuusisataakolmekymmentä…

— Kolmesataa — — — Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, ja niistä yhtenä ainoana muistetaan kansalliseepostamme — ulkonaisesti, muodin ja muodon vuoksi. Mutta kuka lukee Kalevalaa…

— Niin, pakosta, säädyllisyyden nimessä. Mutta kuka vapaaehtoisesti syventyy sen aarteisiin…

— Puhun tavallisesta kansasta, sivistyneestä yleisöstä, keskitasosta!
Onko kaikilla edes Kalevalaa, ja missä se on? Missä on sinun Kalevalasi?

— Sinä et nähtävästi tiedä, missä Kalevalasi on! Etkä ole ainoa laatuasi! — Kalevala on kansamme kallis, suuri runoaarre. Mutta lukeeko kansa Kalevalaa, osaako se siitä esim. ulkoa joitakin ihania kohtia? Italiassa…

— Niin, Italiassa ajuritkin osaavat ulkoa Dantea. Vanha juttu, jonka olen kuullut 100 kertaa.

— Se on epäilemättä totta. Minä kysyin viime vuonna Rautatientorilla eräältä helsinkiläiseltä ajurilta osaako hän Kalevalaa. Ensi kerran elämässäni näin helsinkiläisen ajurin jäävän vastausta vaille. Hän vain tuijotti. Kysyin toiselta ajurilta, joka sanoi että Kalevalaa! hahhah vai on sille nyt annettu sellainenkin nimi hehheh, ei, ei hänellä nyt ollut varastossa. Kolmas ajuri alkoi lausua — Dantea. Ainakin hän alkoi Helvetti-runoelman nimestä. Jatkoa en uskaltanut kuunnella. Seuraava ajuri lähti kiireesti ajamaan pakoon. Toiset olivat kerinneet ilmoittamaan, että minä olin epäilyttävä. Senjälkeen helsinkiläiset ajurit aina ajavat pakoon minut nähdessään. Jos minulla joskus olisi rahaa ajelemiseen, niin en saisi ajuria.

— Vai niin. No, lausuppas sinä sitten ulkoa joku kaunis kohta
Kalevalasta. Sinä, joka sitä vaadit ajureiltakin.

— Vai niin. Mutta sinunhan piti lausua joku kohta Kalevalasta. »Vaka vanha Väinämöinen», siinäkö onkin kaikki tietosi!

— Äh, tietysti minä… mitä sinä .. aina näitä pakkasia vain riittää.
No hyvästi vaan. On tässä vähän kiireitä menoja. Kylmää on jaa, kylmää.
Terve.

HIENOA PITÄÄ OLLA.

Toistaiseksi käsittämättömästä syystä oli liikemies Pienonen suvainnut kutsua m.m. ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläisen ja minut luokseen vierailulle.

— Päivää, sanoi Pienonen, ripustakaa palttoonne tuohon. Siihen kai vielä mahtuu, vaikka siinä on niin paljon suuria, kallishintaisia turkkeja. On täytynyt vähän varustautua talven varalle. Tuo rouvani hieno turkki on maksanut 35,000 markkaa. Itselläni on vain 30,000:n. Huono aika. Parempienkin ihmisten täytyy kiristää lompakkoaan.

— Käykää sisään salongiin, sanoi Pienonen. Muutkin vieraat ovat siellä. Siirryimme sinne buduaarista. Minä pyytäisin, että herrat pyyhkisivät jalkansa, meidän salongin persialainen brysselimatto on niin arka.

Vieraat olivat olevinaan ihastuneita ja sanoivat: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!

— Meillä on vain kuuden huoneen huoneisto, sanoi herra Pienonen, meillä olisi kyllä varaa ostaa suurempikin osakehuoneisto, mutta suuret huoneistot eivät nykyään ole muodissa. Täytyy tyytyä ja elää vaatimattomasti. Vaikka mitäpä joku satatuhat sinne tai tänne merkitsisi!

— Joka huoneessa on tyyli, sanoi rouva Pienonen, arkkitehti Hittonen on piirustanut tyylin joka huonetta varten.

— Tämä huone on antiikkista marokkoa, sanoi rouva Pienonen, mutta olkaa hyvät ja ottakaa mokkakahvia kiinalaisista kupeista hopeatarjottimelta ja Fazerin kaakkua. Minä en voisi juoda kahvia ilman Fazerin kaakkua.

— Ja tässä olisi herroille sikareja, sanoi herra Pienonen, niiden pitäisi olla hyviä, ne ovat maksaneet 10 markkaa kappale.

— Tuo tuossa on Edelfeltin taulu, sanoi rva, minä pidän Edelfeltin tauluista, niissä on usein niin komeat kehykset. Tämä on maksanut 7,000 markkaa. Me harrastamme paljon taidetta ja kirjallisuutta.

— Meidän kaikki kirjat ovat loistoteoksia, sanoi hra Pienonen, minä en viitsi lukea kirjoja, joissa ei ole kuvia. Minusta, kun kirjailija on hyvä kirjailija, niin sillä on kirjassaan kuvia. Kuvat tekevät kertomuksen paljon paremmaksi.

— Mieheni on nyt kerta kaikkiaan semmoinen filosoofi, sanoi rva. Ne ovat kovasti kalliita tuollaiset loistoteokset. Tuokin nahkakantinen on maksanut 800 markkaa. Ajatelkaas, ja tämä briljanttisormus minun oikeassa kädessäni ei ole maksanut kuin 3,000 markkaa!

— Kuule, sanoi Niemeläinen yhtäkkiä minulle niin äänekkäästi, että kaikki pelästyivät ja jäivät ällistyneinä suu auki tuijottamaan. Kuule, mitä sinun 5 markan kellosi on? Minun 7 markan kelloni on taas pantissa!

— Niinhän minunkin on vielä, minä vasta huomenna otan sen ulos samalla kuin 150 markan talvipalttoonikin.

— Kyllä meidän jokatapauksessa nyt jo täytyy lähteä kotiin illalliselle. Siellähän on vielä kaapissa ne kaksi 50 pennin herkkusilakkaa, sanoi Niemeläinen. Ne pian kellastuvat vielä enemmän.

— Tosiaankin, sanoin minä, ja meidän likaisenharmaa rotuvillakoiramme Jussi, jonka olemme ostaneet 75 pennillä, alkaa ehkä jo käydä levottomaksi. Se ei ole oikein filosoofinen.

— Hyvästi vaan, sanoi Niemeläinen, ja tervetuloa käymään meilläkin meidän hienossa 1 huoneen huoneistossa ja istumaan sen tyylikkäillä kahdella tuolilla, jotka uutena ovat maksaneet 2 markkaa kpl. Se oli silloin halvempana aikana.

— Hyvästi ja tervetuloa, sanoin minä, mutta ilmoittakaa hyvissä ajoin tulostanne, että tiedämme lainata 3 markkaa hienoa kahvileipää varten ja naapurista kupit. Meidän omissa kallisarvoisissa kupeissamme ei ole korvia.

Muut eivät puhuneet mitään. Kaikki tuijottivat meihin suu auki, eikä kukaan sanonut edes: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!

PIIRONKI.

Piironki on hyödyllinen huonekalu. Sitäpaitsi se on huonoa suomea. Lipasto on hyvää suomea, mutta ainoastaan n. 375 suomalaista tietää mitä lipasto merkitsee. Jokainen suomalainen sitävastoin tietää, mikä on piironki.

Sanomme siis piironkia piirongiksi, vaikka hyvän suomen vaatijat tämän johdosta heittävätkin meitä pienillä ja isoilla kivillä.

Ystävälläni ja huonetoverillani Kalle Niemeläisellä ja minulla on vaatimattomassa huoneessamme kokoonkäännettävän nojatuolin, päästävedettävän rautasängyn, uloskannettavan pukkisängyn y.m. lykättävien ja vedettävien, viimeisillään olevien ja jo kokonaan hajonneiden huonekalujen lisäksi piironki, jossa on ulosvedettävät laatikot, jotka eivät mene takaisin sisään muuten kuin lyömällä isolla nuijalla tai kirveellä, ja koska meillä ei ole nuijaa eikä kirvestä, niin me emme koskaan uskalla vetää piirongin laatikoita auki. Vetoa huoneessamme kyllä on ilmankin. Ikkunavetoa ja lattiavetoa ja seinävetoa ja nurkkavetoa. Ainoa paikka, missä ei ole vetoa, on uuni, silloin kun siihen olisi viritettävä valkea.

Piironki meillä on sitä varten, että tietäisimme, mihin kauluksennappimme ovat menneet silloin kun ne putoavat Pudonnut kauluksennappi nimittäin aina menee piirongin alle, koska sitä on miltei mahdotonta saada sieltä pois. Ainoastaan hiirenreikä pystyy siinä suhteessa kilpailemaan piirongin kanssa. Ellei meillä olisi piironkia, niin luultavasti ostaisimme permantoomme hiirenreiän.

Kerran Niemeläisen ja minun oli määrä mennä vierailulle. Niemeläinen pudotti ainoan kauluksennappinsa.

— Saanpa, sanoi Niemeläinen ja heittäytyi vatsalleen ja alkoi kaivella piirongin alustaa.

Minä istuuduin lukemaan kirjaa, jonka nimeä en tässä katso voivani mainita, koska kirja oli erinomaisen hauska, mutta kuului valitettavasti huonompaan ajanvietekirjallisuuteen, joka olisi tyystin hävitettävä maan päältä.

Niemeläinen tuhisi ja ähisi ja niiskutti ja syljeskeli ikäänkuin höyryveturi olisi pyrkinyt piironkimme alle. Sitten hän suuttui ja alkoi käyttää pakanallista kieltä.

Otaksuin, että etsimisen vaivat olivat saaneet hänet tilapäisesti vähän kaistapäiseksi, ja jatkoin lukemistani.

— En, sitä minä en ole löytänyt. Mutta minäpä olen löytänyt 2 raitiotielippua, tulitikkulaatikon, omenanpuolikkaan — se kyllä jo näyttää pian alkavan itää — 2 lyijykynää, kynäveitsen, 3 1/2 kampaa, harjan, parsinneulan, teelusikan, pientärahaa yhteensä 1 markka 25 penniä ja 25 Saksan pfennigiä, vähäisen kalakukkoa, avaimen, luun, piipunpuhdistajan, 4 imuketta ja puoli tusinaa luumunkiviä.

— Suurenmoista. Sinun kauluksennapillasipa oli hyvä onni, Annahan kun minä vuorostani pudotan sinne kauluksennappini. Jos senkin nappaustulokset ovat yhtä hyvät, niin me perustamme sekatavarakaupan. Ja hankimme lisää 3 piironkia ja monta tusinaa kauluksennappeja syötiksi. Mutta vieraisille emme enää kerkiä.

TAULU.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».

Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin, että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään pysyneet.

Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen. Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä. Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja saisimme suorittaa sen vähitellen.

Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin parempi kuin me.

Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme, joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt, mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä asiasta.

Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.

Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1 neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle, taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta se pääsisi puremaan.

Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti taiteellisen näköinen.

— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun tuohon seinälle?

— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!

— Se riippuu väärällä seinällä ja väärällä paikalla. Valo lankeaa siihen aivan nurinkurisesti. Eikä tauluja koskaan ripusteta noin korkealle. Me joudumme naurunalaisiksi, jos se saa riippua tuossa.

— Ja mikäli se minusta riippuu, niin se ei ikinä riipu siinä, missä se nyt riippuu!

Siinä samassa taulu nauloineen putosi alas, säälimättömästi paljastaen sen peitossa olleen naulanreikäparven seinässä.

— Näetkös nyt, sanoi Niemeläinen, kohtalon sormikin osoittaa, että taulun paikka ei ole tuolla seinällä! Minäpä näytän, mihin taiteellinen maku ja aisti sen määrää!

Niemeläinen tarttui vasaraan, kiipesi tuolille ja alkoi lyödä vasemmanpuoleiseen pitkään seinään naulanreikiä ja nauloja, jotka menivät 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi j.n.e.

Minä jatkoin samanlaista toimintaa oikealla seinällä, lainattuani vasaran naapurista.

Varsinkin peukaloihin sattuvat harhaiskut kiihoittivat ennestään kiihtynyttä mielialaa siinä määrin, että parkkiintunut villakoiramme Jussikin alkoi pelätä pahinta ja pyysi päästä ulos.

Emme joutaneet kuulemaan sen pyyntöjä Vedämme hetkiseksi esiripun sen eteen, mitä siitä seurasi.

Avatessamme jälleen esiripun oli Niemeläinen saanut naulansa pysymään ja ripusti taulun siihen.

— Alas, sanoin minä. On taiteen pyhyyden loukkaamista, jos taulu saa riippua tuolla seinällä! Kuinka se voisi riippua vasemmanpuoleisella seinällä, kun valo lankeaa suoraan edestäpäin! Sitäpaitsi taulu ei ole edes keskellä seinää.

— Koeta saada naula menemään siihen paikkaan, missä on seinän keskipiste! Mitä sinä sitäpaitsi ymmärrät taiteesta!

— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen ja romaani… romaanialainen tyyli!

— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia vailla!

— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle seinälle!

— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.

— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta kiivaan kissanhännänvedon.

— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!

— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen, niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla seinällä.

— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja henki menisi.

— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle seinälle!

Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä siihen ei langennut valoa ollenkaan.

— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan, sanoi hän.

Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja. Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta matkaansaattaa.

PELKKÄ KOUKKU

Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman sanottavaa palleatukea, mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella, jota kurkunpään ahtauden aiheuttama ylärekisterin ala-sointujen takakireys ei pahoin päässyt häiritsemään.

Mustapartainen mies kulki onkivapa toisessa kainalossa ja toinen kainalo tyhjänä laivalaiturille, missä ennestään viisi huomattavaa, paikkakunnan kesävieraitten joukkoon kuuluvaa herrasmiestä istui onkimassa kaloja. Ei mitään määrätynlaisia kaloja vaan kaloja ylipäänsä. Mitä kaloja tahansa.

Mustapartainen mies sijoittautui muitten joukkoon laiturille, sopivan onkimatkan päähän, avasi siiman kierteestä ja heitti koukun mereen, ilman matoa.

Viisi herrasmiestä katsahti hämmästyneinä toisiinsa ja vielä hämmästyneempinä mustapartaiseen mieheen.

— Kuulkaa, sanoi lopulta muuan herrasmies huonosti salatulla vahingonilolla mustapartaiselle miehelle, — olette unohtanut madon!

— Pitäisikö minulla sitten välttämättä olla mato! Minulla on koira ja palvelija ja rottia kellarissa ja hiiriä vinoilla, pitäisikö minulla vielä lisäksi olla matojakin?

— Kuinka voitte onkia ilman laama-eläintä ja oravaa ja kaksikyttyräistä kameelia?

— Hah hah, ettepä saa! Minä olen nähnyt teidän kaikkien istuvan täällä jo seitsemänä iltana ja joka kerran olette pistäneet matoja koukkuihinne, mutta ette ole saaneet yhtään ainoata kalaa. Ette yhtään ainoata. Voi onkia ilman matoa ja madon kera. Te ongitte kera, minä ongin ilman. Te ette saa yhtään kalaa ja minä en saa yhtään kalaa. Me saamme siis aivan yhtä vähän kaloja. Mutta minäpä saan ne kalat, joita minä en saa, paljon vähemmällä vaivalla kuin te matoinanne!

VOITTOA LIIKKEESTÄ.

Letkunen ei ollut mikään tavallinen mies. Hän oli liikemies. Hän perusti paraikaa omaa liikettä lainaksi saamansa suuremman rahasumman avulla.

Hän oli aluksi tilannut liikkeeseensä sisustuksen. Hyllyt ja myymäläpöydän.

Letkunen oli paraikaa myymälässään ja sijotteli paikoilleen hyllyä, joka ensimmäisenä oli valmistunut.

— Tietysti johtaja Letkunen liikemiehenä lahjoittaa meille jonkun paremman voiton? Se on jokaisen kansalaisen velvollisuus. Meidän asiamme on niin hyvä.

— Sitä suuremmalla syyllä. Teidän tuleva liikkeenne ei tule menestymään, ellette muista meitä. Antakaa joku suurempi voitto, ja menestyksenne on taattu.

— Minulla ei ole vielä mitään. Näettehän, ettei koko liikkeessä vielä ole muuta kuin tyhjät seinät ja tuo hylly!

— No mutta tuo hyllyhän on suurenmoinen voitto! Tietysti annatte hyllyn! Siitä tulee 3 kirjahyllyä.

— Ei ollenkaan mahdotonta, sahalla sen saa pian 3 osaan. Oi, minä kiitän jo etukäteen! Te olette jalomielinen kansalainen, johtaja Letkunen. Ajatelkaa arpajaistemme suurta tarkoitusta ja liikkeenne ja omaistenne ja jälkeläistenne ja tulevien sukupolvien onnea. Mitä on sen kaiken rinnalla 1 hylly, jonka, jos onni on hyvä, voitte saada takaisinkin ostamalla arpoja.

Puolen tunnin kuluttua oli voittojen kerääjä puhunut Letkusen niin pyörryksiin, että Letkunen itse kuljetti hyllyn arpajaistoimistoon ja tarjosi vielä takkiaankin yltään, mutta onneksi kukaan ei tullut huomanneeksi hänen tarjoustaan.

Seuraavana päivänä Letkunen sai myymäläänsä toisen hyllyn ja myymäläpöydän.

Sinä päivänä syntyi Letkusen myymälässä ankara kina kolmen eri arpajaisten voittojen kerääjän kesken siitä, kuka saisi myymäläpöydän, kuka saisi hyllyn ja kuka jäisi ilman.

Yksi voittojen kerääjä sai myymäläpöydän ja molemmat toiset jakoivat hyllyn kahtia keskenään. Letkunen jäi ilman.

Ensimmäisen hyllyn saavuttua Letkunen lukitsi myymälän oven ja varustautui revolverilla.

Eräitten arpajaisten voittojenkerääjä kiipesi sisään pihanpuolella olevasta ikkunasta. Puolen tunnin kuluttua Letkunen kyynelsilmin luovutti jaloon tarkoitukseen 1 hyllyn ja 1 revolverin.

Myöhemmin samalla viikolla hän toisille arpajaisvoittojen kerääjille luovutti sitkeän vastarinnan jälkeen myymäläpöydän ja toisen hyllyn ja suuren puukon ja puolen tusinaa mukulakiviä, jotka hän oli kerännyt myymäläpöydän taakse.

Letkuselta oli nyt kahteen kertaan mennyt myymälän sisustus. Hän tilasi vielä kolmannen kerran hyllyt ja myymäläpöydän.

Mutta silloin oli tulossa yhtaikaa seitsemät suuret arpajaiset. Arpajaisvoittojen kerääjät ahdistelivat Letkusta yötä päivää. He saivat hyllyt ja myymäläpöydän jo puuseppätehtaasta lautoina.

Letkusen liikkeen perustamiseen lainaama koko summa oli nyt mennyt.
Hänet tunnettiin arpajaispiireissä jalona ja pehmeänä kansalaisena.
Hänen liikkeensä olisi epäilemättä menestynyt, jos hänellä olisi liike
ollut.

Hän meni vielä kerran tyhjään myymälähuoneistoonsa, jonka vuokra oli maksamatta. Hän murti permantoon ison aukon ja peitti sen sitten rikkinäisillä matoilla. Se oli suuri sudenkuoppa, jonka pohja oli kellarissa. Letkunen odotti seuraavaa arpajaisvoittojen kerääjää.

Voittojen kerääjä tulikin, puhui Letkusen pyörryksiin ja Letkunen putosi omaan kuoppaansa.

ROMULUS JA REMUS.

Romulus | kaksoisveljeksiä, Rooman perustajia. Remus | Tullia, nuori neito.

Remus: Tämä maailmanhistoriallisen kuuluisa kaupunkimme! Minun nimeni mukaan sen nimi olkoon Reema.

Romulus: Minä panen kiukkuisen vastalauseeni! Ja kaupungin nimeksi panen oman nimeni mukaan Rooma!

Romulus: O… oo… oh… olkoon. Vaikka se on väärin. Sinä käytit jiu-jitsua ja koukkujalkaa! Minä painin rehellistä ranskalaista painia.

Remus: Minä tiedän ne asiat paremmin. Minähän olon kaupunkimme urheilulautakunta.

Tullia: En minä ole mikään sivullinen. Minä olen tämän näytelmän sankaritar.

Tullia: Huh, minkälainen käytös! — Ei, ei voi ajatella paremmanpuoleista historiallista näytelmää ilman sankaritarta ja rakkautta. (Romulukselle.) Minä rakastan esim. sinua.

Tullia: No mutta hyvänen aika, ensinhän on kuulutettava ja vihittävä ja sen semmoista!

Romulus: Ei tarvita. Menemme siviiliavioliittoon, ja minä olen tämän kaupungin maistraatti, joka sellaiset solmii. Tulehan kotiin laittamaan päivällistä.

Remus: Seis, odota, Romulus! Tässä saat muutamia kaavakkeita täytettäväksesi. Ne ovat tuloilmoituskaavakkeet kunnallisverotusta varten. Minähän olen taksoituslautakunta. Kaavakkeet on huomenna klo 1-2 ip. asianmukaisesti täytettynä palautettava tähän kivelle, joka on taksoituslaufakuiman kanslia.

Tullia: Älä revi irti kaikkia hiuksia päästäsi! Jospa ne eivät enää kasvakaan uudestaan.

Romulus: Älä lavertele. Minä tulen muutenkin hulluksi! B kohta, C kohta ja D kohta. »Jos tulo on hankittu kaupungin alueen ulkopuolella, on se laskettava vain puoleksi varsinaisesta arvosta, mutta tulo, joka nautitaan kaupungin alueen sisäpuolella, lasketaan koko arvoksi.» Minä olen hankkinut sotasaaliina amphoran viiniä etruskilaiselta kaupungin ulkopuolella, mutta olen nauttinut puolet siitä amphorallisesta kaupungin muurien sisäpuolella. Onko nyt puoli amphoraa puoli arvoa ja toinen puoli amphoraa… mitä sinäkin siinä tuijotat! Mene tiehesi!

Romulus: Voi Jupiter ja kaikki vakinaiset ja apujumalat ja virkaatekevät jumalat ja ylimääräiset jumalat, iskekää salamanne näihin kaavakkeisiin! Niinkuin minä paiskaan permantoon tämän muinaisroomalaisen vaasin. (Paiskaa permantoon muinaisroomalaisen vaasin.)

Tullia: Oi hirveätä! Sinä olet nyt 5 tuntia riehunut kuin mielipuoli ja kiroillut kuin kaksi à kolme sotajoukkoa. Aiotko usein täyttää tuollaisia taksoituskaavakkeita?

Romulus: Jos uskallat puhua minulle niistä kirotun kirotuista kaavakkeista halaistun sanan puolikkaan, niin heitän sinut alas Rooman muureilta kuin rasun.

Remus: Muurit! Nuo sinun muurisi, jotka rakennuskonttorina olet itselläsi teettänyt hätäaputöinä! Mokomat muurit! Hup! (Hyppää tasajalkaa muurin yli ja taas takaisin.) Hupsis!

Romulus: Sinä… sinä!… Muurini… Tullia… Taksoituskaavakkeet! Sinä yrität pilkaten riistää minulta rakentajakunniani ja noitten pirullisten kaavakkeitten avulla vaimoni ja järkeni! Haa…haa! (Pukkaa Remuksen Tiber-virtaan.)

ILOINEN JA TYYTYVÄINEN

— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, jupisi herra Jakari itsekseen luettuaan 29 markkaa ja mielenkiintoa vaativan kirjan itsesuggestionista, nykyajan suuresta ja samalla hämmästyttävän yksinkertaisesta parannuskeinosta kaikkea pahaa, ikävyyttä ja sairautta vastaan. Jos on sairas, niin on vain keskitettävä ajatuksensa ja toistettava itselleen: olen terve, olen tervc, olen terve, ja vähitellen todella tunteekin itsensä terveeksi ja tulee terveeksi. Jos on murheellinen ja toivoton, niin on vetäydyttävä hetkiseksi hiljaisuuteen ja sanottava itselleen: minä olen iloinen ja tyytyväinen, monta kertaa peräkkäin, ja vähitellen todella tulee iloiseksi ja tyytyväiseksi. Tämä on minua varten!

— En voi. Minä olen odottanut sen yhden viikon jo niin monta kertaa. On ulosmitattava.

— No menkää sitten edes vielä tänään ulos ja tulkaa huomenna mittaamaan.

Herra Jakari sulkeutui huoneeseensa, toivoi Pompeijin hävitystä koko kirotun maailman yli, heristi nyrkkejään ja vakuutti itselleen:

— Tänään minun on saatava se talvikappa, josta olen turhaan saanut sinulle puhua 10,000 kertaa. Saanko sen kapan vai enkö? Vai annatko sinä vaimosi kurjiin ryysyihin verhottuna alastomana nääntyä kiljuvaan talvipakkaseen?

Herra Jakari antoi viimeiset vekselillä saamansa rahat kapan ostoon käsirahoiksi, lupasi hankkia loput, samoinkuin hattuun tarvittavat varat ja talousrahoja ja palvelijattaren palkkaa ja pikku Iivarin housukangasta ja Marjatan puseroa ja maitolaskun maksamista varten tarvittavat varat seuraavana päivänä. Ja sulkeutui huoneeseensa ja käveli edestakaisin 20 kilometrin tuntinopeudella.

— Minä olen iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin tavattoman iloinen ja tyytyväinen…

— Taivas varjele, sanoi rouva Jakari itsekseen, hän sanoo: iloinen ja tyytyväinen! Onko hän sairas! Minua peloittaa!

Sitten tuli sähkölasku ja kaasulasku ja kirje, jossa rouva Jakarin vanhemmat ilmoittivat tulevansa viikoksi vierailemaan. Herra Jakari sulkeutui jälleen huoneeseensa, josta kuului kolinaa kuin jokin huonekalu olisi lyöty säpäleiksi, ja rouva Jakari kuuli oven takana herra Jakarin hokevan:

— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä Olen niin iloinen ja tyytyväinen…

— Tule pian tänne, mieheni on tullut omituiseksi. Tule nopeasti, minä en uskalla olla yksin hänen kanssaan — hän sanoo olevansa iloinen ja tyytyväinen 1 Tule äkkiä!

Sitä ennen tuli kuitenkin talon isännöitsijä, joka ilmoitti herra Jakarille, että talo oli muutettu osaketaloksi ja herrasväki saisi muuttaa kuukauden kuluttua, ellei herrasväki mahdollisesti lunastaisi huoneistonsa osaketta, hinta 80,000 markkaa, maksettava ennen vuoden loppua. Ja paras olisi lunastaa, eihän nyt uusia huoneistoja mistään saanut.

Isännöitsijän mentyä herra Jakari taas sulkeutui huoneeseensa jatkaaksensa parannusmenetelmäänsä.

— Minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, minä olen niin iloinen ja tyytyväinen, sanoi hän ja yritti hirttäytyä pellinnuoraan.

JUNA JÄTTI.

Rva ja hra (kotipaikka: Käpylä, sääty: avio) juoksevat läähättäen
Helsingin asemalle.

Rva: Voivoivoivoivoi! Laituri on tyhjä! Juna on mennyt! Sittenkin me myöhästyimme! Se on sinun syysi! Mikset sanonut mitään? Sinulla on kello, etkä sanonut mitään!

Rva: Älä ollenkaan yritä puolustautua. Minä saan läkähtyä juoksennellessani ostoksilla puodista puotiin ja puodista puotiin ja sinulla ei ole mitään tekemistä muuta kuin maksaa ja kantaa ostokset, etkä edes sen vertaa, että viitsisit katsoa kelloasi. Mitäs siihen sanot?

Rva: Ole hyvä ja ole vaiti! Ja ihmettäkö nyt enää pyrit sinne asemasillalle! Ei meillä siellä enää ole mitään tekemistä. Pysy vaan kauniisti tässä. Seistään nyt tässä ja hävetään kaikkien ihmisten nähden!

Rva: Älä huuda! Näetkö kuinka ihmiset katsovat meitä ja naureskelevat? Naureskelevat miestä, joka antaa vaimonsa myöhästyä junasta ja kärsiä ja menehtyä — voi voi niin, kärsimystä on tämä elämä sinun kanssasi — ja kotona lapset nyt turhaan odottavat meitä ja ruokaa ja nääntyvät nälkään ja ties mitä vielä keksivät epätoivoissaan, sytyttävät pian aikaa huvilan palamaan ja saavat surkean lopun liekeissä. Voi voi, sinä sydämetön isä, sinä raakalainen — kylmästi syökset perheesi perikatoon vain sen vuoksi, että et suvaitse, et viitsi…

Rva: … et viitsi katsoa kelloa silloin kun se on tarpeellista, mutta — älä tyrki, oletko mieletön, en lähde tästä vaikka kuinka tyrkkisit, ennenkuin olen saanut sanoa sanottavani — mutta jos itselläsi on kaupunkiin meno, muka johonkin kokoukseen — kyllä ne kokoukset tiedetään — niin silloin kyllä kuljet kello kourassa ja katsot sitä tuhannen kertaa minuutissa.

Rva: Älä yritä, sanoin minä jo, älä yritä puolustautua! Ja mitä sitä asemankelloa tuijotat! Nyt kyllä osaat kelloon tuijottaa, kun juna on mennyt! Voivoivoivoi! — Hirveätä, kuinka ne viheltävät! Mikä juna se nyt vihelsi?

Rva: Samantekevä, älä ollenkaan yritä sotkea puhumalla muista asioista! Tässä me… älä nyt tuolla tavalla hypi ja riuhdo ja puhku kuin mielipuoli!

Hra: Mutta eilisestä alkaen se lähtee siitä laiturista. Me tulimme vallan hyvissä ajoin, mutta sinä et antanut minun puhua eikä mennä…

Rva: Minä minä minä! julkeata! Siinä sinä seisot, etkä saa sanaa suustasi ja annat junan mennä nenän edestä ja syytät vielä minua! Koko ajan minä olen pyytämällä pyytänyt sinua selittämään, miten asia on, mutta sinä vain hyppelet ja huidot ja… itsepintaisesti olet vaiti… häijyyttäsi… et puhu vaikka rukoilisin… tässä nyt olemme, sinun takiasi! ja vielä uskallat ja kehtaat syyttää avutonta, heikkoa, kärsivää vaimoasi! Se on niin miesten tapaista! Se on niin miesten tapaista!

MUUTTOHOMMISSA.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kävimme tervehtimässä herrasväki Jakaria, joka oli muuttopuuhissa.

— Käykää sisään, käykää sisään, sanoi herra Jakari. Vaikka oikeastaan täällä nyt ei olisi vieraita kaivattu… Se on vain piano siinä oven edessä. Teidän täytyy ryömiä sen alitse. Vaimoni uhkasi minua avioerolla, kun yritin kavuta sen ylitse. Siihen tulee niin helposti naarmuja.

Herra Jakarin koti näytti erittäin huonosti lajitellulta huonekalujen ja sekalaisten tavarain kaupalta.

— Me olemme oikeastaan olleet muuttohommissa jo puolentoista viikkoa, sanoi herra Jakari ja etsi sikarilaatikkoa keskelle huonetta ladotun korkean sänkyvaatevuoren alta. Mihin kirottuun minä olen pannut sikarini? Tänään meidän piti varsinaisesti muuttaa, mutta luultavasti me saamme, odottaa vielä viikkokaupalla, sillä ne, jotka nyt asuvat siinä huoneistossa, johon meidän pitäisi muuttaa, eivät muuta tiehensä meidän rukouksistamme ja kirouksistamme huolimatta.

— No ne eivät pääse muuttamaan, sillä siinä huoneistossa, mihin heidän pitäisi muuttaa, on joku perhe, joka ei pääse muuttamaan sen vuoksi, että siinä huoneistossa, johon heidän pitäisi muuttaa, on taas joku perhe, joka ei muuta.

— Sitä viimeistä perhettä me emme vielä ole saaneet käsiimme, emmekä edes tiedä heidän nimeään, joten emme tiedä, miksi he eivät muuta. Sillä he istuvat kuin mikäkin tulppa koko jonon edessä, niin että me muut emme pääse muuttamaan. Se pitäisi savustaa asunnostaan se loppupään perhe. Missä ovat minun sikarini?

— Sikarisi ovat kylpyammeessa, sanoi rouva Jakari, joka tuli sisään puettuna haalistuneeseen sadetakkiin ja tohvelit jalassa, anteeksi, että minä olen tällaisessa pukimessa, mutta näin muuttoaikoina… älä yritä mennä hakemaan niitä sieltä kylpyammeesta, ne ovat aivan pohjalla ja amme on täynnä posliinitavaraa. Sinä olet näinä päivinä rikkonut jo kylliksi posliinia. Enkä minäkään voi vieraille tarjota edes kahvia, sillä kupit ovat sisäänpakatut. Me olemme juoneet vain litranmitasta ja maitotonkan kannesta. Mikä sinulla on kädessäsi?

— Ei se mitään, keinutuoli vain vähän irtosi liitoksistaan, kun se jotenkin jäi piirongin alle… Kalle sinä, oletkos hiljaa!

— Meidän pikku Kalle on ollut nämä päivät aivan villinä ilosta, kun häntä ei sisäänpääsytutkinnossa hyväksytty kouluun. Niitä oli niin paljon pyrkijöitä… No menehän vastaamaan, puhelin soi!

Herra Jakari kiipesi kumoonkäännettyjen tuolien, pesukaapin ja. tavallise» kaapin ja puulaatikon ja Takasen Rebekan yli puhelimen luo.

Pikku puhelinkeskustelun jälkeen hän ilmeisesti järkyttyneenä palasi luoksemme kädessään pesukannun korva, joka oli joutunut hänen kouraansa matkalla.

— Minä sain nyt kuulla sen viimeisen perheen, sen loppupään perheen, sen muuton estävän tulppaperheen nimen.

— Se perhe on mädän perhe. Minä, Jakari, olen sen perheen päämies. Se perhe, joka on sen perheen tiellä, joka on meidän tiellämme, aikoo muuttaa tähän meidän huoneistoomme ja ne eivät pääse muuttamaan, ennenkuin me muutamme ja me emme totisesti pääse muuttamaan, emmekä muuta, ennenkuin se perhe muuttaa, joka asuu siinä, mihin meidän pitäisi muuttaa, ja he taas… minä tulen hulluksi tästä noidutusta piirileikistä — eihän sillä tavalla kukaan meistä koskaan pääse muuttamaan.

— Jaa, sanoi rouva Jakari, mutta me emme muuta ennenkuin he muuttavat, ja heidän on muutettava. Soita heti sille perheelle!

— Kyllä… ky… kyllä… sopersi herra Jakari, kapusi puhelimen suuntaan ja tarttui pöytälamppuun ja vei sen korvalleen ja huusi haloo.

— Mennään kiireesti pois, muuten mekin menetämme järkemme, sanoi
Niemeläinen.

SIVUÄÄNI.

— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.

— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten edelleen niin kauan kuin elää.

Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman lankoja.

— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen, jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun silmääni. Olen auttanut…

— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.

— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.

— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.

Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi kuullut mitään.

Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja, joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.

— Mitä tässä kuulisi, kun sinä… mene tiehesi siitä häiritsemästä!
Sinä et ymmärrä tästä mitään.

— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.

— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!

— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!

— Ahaa, sanoin minä. Otahan pois nuo laitteet korvistasi. Kuuntele tuota! Osoitin likaisenharmaata villakoiraamme Jussia, joka rautapeltiläjällä lojui koivet suorana ja kuorsasi: rrrr rrr rrr vvv rrr — tuon kuulemiseksi nyt oikeastaan on ollut turhaa tehdä kolme viikkoa työtä ja rakentaa tuollaisia monimutkaisia koneita, joitten nimeä en tiedä…

Niemeläinen ärähti ja hyökkäsi kohden, mutta sekä minä että Jussi väistimme tottuneesti ja taitavasti.

PIENI OSTOS.

Kello oli 9.45 aamulla. Aamuhetki kullan kallis. Ja lauantai oli. Ja hyvinvarustettu seka- ja siirtomaatavarakauppa. Ja mustapartainen mies oli hyvinvarustetussa seka- ja siirtomaatavarakaupassa.

— Odottakaa vuoroanne, täällä on muita, joitten täytyy saada ensin, sanoi kauppa-apulainen ja antoi eräälle rouvalle 1 kilon kahvia, 1/2 kiloa rusinoita, 1 kilon palasokeria, 1 kangen saippuaa ja kiloa sekahedelmiä.

— Nyt on minun vuoroni, sanoi mustapartainen mies tämän jälkeen. —
Laatikko tulitikkuja.

— Minulla on kiire, minun täytyy saada 5 kiloa vehnäjauhoja, sanoi toinen rouva ja työntäytyi mustapartaisen miehen eteen.

— Odottakaa vähän, sanoi kauppa-apulainen mustapartaiselle miehelle, teillähän on niin pieni ostos.

— Laatikko tulitikkuja! Odottakaahan vähän, täällä on sellaisia, joilla on suurempia ostoksia.

Mustapartainen mies kaivoi rautapäisellä kepillään kolon permantoon, repäsi päällystakistaan 3 nappia ja alkoi pelata nappikuoppaa itsensä kanssa.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän hävittyään itselleen kaikki nappinsa.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies osatessaan puhelinluettelon ulkoa.

— Odottakaa — tämä rouva ostaa kilon makaroneja ja 2 kiloa sipuleita ja siirappia ja laatikon keksejä.

— Laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies, joka nyt osasi puhelinluettelon ulkoa myöskin takaperin.

Mustapartainen mies nyhtäsi päästään irti hiuskarvan. Nyhtäsi toisen. Nyhtäsi kolmannen. Nyhtäsi neljännen. Nyhtäsi viidennen. Nyhtäsi kuudennen. Nyhtäsi seitsemännen.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi hän nyhtäistyään irti 1785 hiuskarvaa 45 karvan nopeudella minuutissa.

Mustapartainen mies nyhtäsi vielä lisää 465 hiuskarvaa 70 karvan nopeudella minuutissa. Hän punoi kaikki karvat pitkäksi naruksi, teki housujensa kiinnityssoljesta ongenkoukun, kaivoi rautapäisellä kepillään koloa kokonaan permannon läpi ja alkoi onkia.

— Antakaa laatikko tulitikkuja, sanoi mustapartainen mies saatuaan seka- ja siirtomaatavarakaupan kellarista onkeensa härskiintyneen, keltaisen silakan.

— Odottakaa vähän, teillä on niin pieni ostos. Minä ensin annan tälle rouvalle 3 kiloa lipeäkalaa, sanoi kauppa-apulainen.

— Sanokaa rouvalle ja muille täällä oleville suuruuksille, että silmänräpäyksessä korjaavat luunsa — huusi mustapartainen mies odottamattomalla voimalla. Minulla on suuria ostoksia! Niin suuria, että rouvat saavat odottaa 10 vuotta! Antakaa minulle 50 tonnia valaskalaa, 700 hehtolitraa valtamerta, 1,000 syltä mammutpetäjiä, tämä kauppapuoti haaraliikkeineen ja laatikollinen tulitikkuja! Heti paikalla! Ja älkää taivaan tähden unohtako laatikkoa tulitikkuja, muuten…

Hän aikoi iskeä tainnoksiin vielä toisen ja kolmannen kauppa-apulaisen, mutta hänet ajettiin sitä ennen ulos. Kello oli nimittäin jo 5 ip, ja kaupanteko on ankarasti kielletty lauantaisin jälkeen klo 5:n.

SKANDAALI.

Kuultu eräältä, joka on kuullut eräältä, joka on kuullut eräältä, joka joka on kuullut eräältä, joka on sen nähnyt.

Elävienkuvien teatterin eteinen. Teatteri muuan niistä keskikaupungin hienoimmista. Eteisvartija. Hurjistunut herrasmies.

Herrasmies: Lippu! Ha haa! Minä en tarvitse!. Pois tieltä! (Vetää taskustaan revolverin.)

Herrasmies: Tuokaa sitten tänne vaimoni. Vaimoni istuu tuolla sisällä toisen miehen seurassa. Tulkoon heti ulos tai minä ammun! Ammun saliin!

Eteisvartija: Odottakaa, malttakaa, älkää ampuko! Minä kutsun hänet ulos.

Eteisvartija (ovelta): Arvoisa yleisö. Täällä on ulkona eteisessä eräs herrasmies. Hän on pyytänyt ilmoittamaan, että jos ei hänen rouvansa, joka on täällä vieraan herran seurassa, heti paikalla tule ulos, niin hän ampuu. Pyydetään, että yleisö pysyy rauhallisena.

KOHTALOKKAAT JOULULEHTIMARKKINAT.

Ylimääräinen, kokeeksi otettu pankkivirkailija O. Kepula heräsi neljännestunnin kestäneeseen herkeämättömään ovikellonsoittoon keskellä yötä hio 7 ap. Hänen iltansa oli ollut niin hauska, että se oli päättynyt vasta klo 5 ap.

Kepula tempasi ylleen housut kirjoituspöydältä ja liivinsä uuninreunalta ja ryyppäsi kiireisesti 2 litraa vettä ja meni avaamaan. Hän luuli, että siellä olisi rahakirjettä tuova posteljooni.

Kepula paiskasi oven kiinni ja vajosi seuraavassa silmänräpäyksessä monen peninkulman syvyiseen uneen.

Puolen tunnin kuluttua tapahtui sama asia uudelleen, paitsi että pojan asemesta oli tyttö, joka sanoi:

20 minuutin kuluttua jälleen XZ. (Lyhyyden vuoksi merkitsemme ovikellon soimisen, Kepulan heräämisen, avaamisen, joululehtien tarjoamisen ja uudelleen nukahtamisen ainoastaan kirjaimilla XZ.)

Kepula ryhtyi laatimaan v.t. kauluksennappia 2 tulitikunpätkästä ja pakettinarusta. Hirmuinen kiire. Hän tiesi, että kauluksennapin etsimiseen suotuisissakin olosuhteissa menisi 1 1/2 tuntia.

Kepula oli pukeutumisessa niin pitkällä, että ryypättyään vielä muutaman litran vettä alkoi etsiä kravattiaan kirjahyllyltä…

Kepula tiesi, että vahtimestarin kanssa täytyy olla hyvissä väleissä, jos mieli päästä eteenpäin. Tilasi siis »Joulukiintotähden».

Kepula tiesi, että juoksupoikien suosio välttämätön, jos ei itse tahtonut juosta asioille. Tilasi siis »Joulunassen».

Kassanhoitajatarta ei uskaltanut loukata. Siis »Joululamppu» ja
»Naisten Joulukuusi».

Nuoreen kirjanpitäjäneiti Siniseen Kepula oli hieman rakastunut. Ei siis voinut vastustaa »Joulusopusoinnun» tilaamista. 2 kpl.

Neideiltä Kielo, Kampela, Oulunkylä, Ritu ja Apilainen oli tämän jälkeen tilattava joululehdet, jotteivät he epäilisi, että hän on hieman rakastunut nti Siniseen.

Odottamaton kutsu Itse Herra Pääjohtajalta. Tahtoo puhutella harjoittelija Kepulaa.

Johtajan katse osui Kepulan kaulan paikkeille. Kepula oli aamun kaaoksessa sittenkin unohtanut kravattinsa. Hän oli ilman kravattia. Tulitikunpätkä vain näkyi kauluksennapin paikalla. Ja vähän pakettinarua.

— Mi… minulla on kyllä jo Naapurilasten. Joulu ja Joulunasse ja
Jouluplaneetta ja Ystävättären Joulukuusi ja… ja… Joulunasse…
mutta mielihyvällä minä tilaan myös herra Pääjohtajalta… onko herra
Pääjohtajalla ehkä Joululamppu…?

— Teillä, herra Kepula, on ilmeisesti kaikinpuolin liian aikainen jouluhumala. Emme tarvitse teitä kauemmin yhtiön palveluksessa. Menkää ulos!

Kepula kulkee nyt ulkona ja toimii kokeeksi ylimääräisenä joululehtien tilausten kerääjänä.

Romeo: Käräjäapulaisella on huono korkkiruuvi. Keltainen kilohaili ui kyljellään. Perhe istuu männyn oksalla. Akkusatiivi.

Julia: Näin, näin minä kreivin purjehtivan viheliäisellä laivalla. Kaksi kertaa kaksi on neljä, Viisi plus viisi on kymmenen. Neljää pois kolmesta ei voi ottaa, täytyy lainata. Kuka lainaa?

(Näytelmän alussa teatteriyleisö aina tulee myöhään ja meluaa ja yskii ja liikehtii, niin ettei näyttelijäin ensimmäisiä repliikkejä kukaan koskaan kuule. Ne voivat niinollen olla mitä tahansa.)

Romeo: Ja hämmästynyt Julia! Ette suinkaan pahaa tykkää, jos sanon, että rakastan teitä?

Romeo: Tarkoitan… sikäli onnettomuus, että olemme unohtaneet puolue-edut. Ne uhkaavat onneamme perikadolla.

Romeo: Koko Veronan kansa on jakaantunut kahteen puolueeseen. Capuletilaisiin ja montaguelaisiin. Sinä olet capuiet-puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan tytär ja minä olen montague-puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan poika. Montague-puolue on järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että Veronan onni vaatii capulet-puoluelaisten kuoliaaksi pistämistä viimeiseen mieheen.

Julia: Oi niin. Ja capulet-puolueen horjumaton vakaumus on, että Veronan ainoa pelastus on montague-puolueen kuoliaaksi pistäminen viimeiseen mieheen.

Romeo: Molemmat ovat oikeassa. Kun montague-puolue on pistänyt kuoliaaksi kaikki capuletilaiset ja capulet-puolue kaikki montaguelaiset, niin on Veronan rauha ja onni todella pelastettu.

Romeo: Vanhempamme ennen pistävät meidät kuoliaaksi kuin antavat meidät toisillemme.

Romeo: Täytyy kai sitten… (pistää capuletilaisen kuoliaaksi). Hm, tämä ei oikeastaan edistänyt avioliittomahdollisuuksiani. (Menee.)

Haudankaivaja (tulee ja näkee kuolleen): Jahah. Taas 1 kpl. à 15 markkaa. Toisen meno on toisen tulo.

Romeo: Tämä on nyt Romeon ja Julian ihmeellinen, aitoa aidomman runollinen parvekekohtaus.

Julia: Ah niin. Kuuletko kuinka oliivilehdossa säveleitään helkyttelee tuhatkieli?

Julia: Tietysti satakieltä! Minä aina sekoitan satajalkaisen ja tuhatkielen… tuota… tuhatjalkaisen ja satakielen. Minä olen niin heikko luonnontieteissä. Kuule, onko tuhatjalkaisella todella 1,000 jalkaa… oi hyvänen aika, mutta eihän ole runollista puhua jaloista!

Romeo: Toki se on runollista! Kaikki runot ovat pelkkiä jalkoja. Runojalkoja.

Julia: Tapahtuu vasta huomenna klo 3 lp. Vanhempani pakottavat minut naimisiin kreivi Pariksen kanssa — innokas capulet-puoluelainen — ja vihkiminen on huomenna klo 3.

Julia: Niin, rakkaus ei tunne esteitä. Tapaamme klo 11 aamulla Cinisellin kulmassa.

Julian imettäjä: Julia hoi! Tule sisään, ettet kylmety! Sinulla ei ole villaröijyä!

Munkki: En. Täytyy olla hra Romeon esteettömyystodistus. Muuten vihkimistä ei tunnusteta de facto ja de jure.

Julia: Voi, kuinka minua peloittaa. Jos hän myöhästyy. Kello on jo 12. Kestääkö se kauan?

Munkki: Jos passivirastossa on tuttavia, niin sen saa heti. Muuten kestää aikalailla.

Julia: Oi, rukoilkaamme. Rukoilkaamme taivasta, että Romeolla olisi passivirastossa tuttavia! Ellei hän tule ennen klo 3, olen perikadossa. Minut vihitään silloin Pariksen kanssa.

Munkki: Minulla pelastuskeino. Ellei Romeo ajoissa saavu, juotte tätä myrkkyä. Se tappaa vain lievästi. Tulette joksikin aikaa valekuolleeksi. Häänne Pariksen kanssa menevät myttyyn. Sitten heräätte jälleen terveenä.

Julia: Hyvä. Ennenkuin luovun Romeosta, olen valmis kuolemaan. Vaikka kokonaan, saati sitten väliaikaisesti!

Romeo (jonottaa luukulla): Minä olen nyt jonottanut tällä luukulla kolmatta tuntia. Minulla on erikoistapaus! Kiire!

Jonottaja: Oletteko hullu, kun niin sanotte! Jos on tuttavia, niin heti saa asiansa toimitettua. Kyllä muuten kestää!

Virkailija: Olette väärässä paikassa. Tästä luukusta annetaan ulos esteettömyystodistuksia.

Virkailija: Sitä ennen teidän on annettava tarvittavat tiedot tuolla toisella luukulla. Menkää sinne jonoon.

Virkailija: Silloin ette ainakaan saa esteettömyystodistusta! Ja joka tapauksessa sen saaminen kestää 4 päivää.

Romeo: Kiitos. Ja nyt minun valitettavasti täytyy purkaa kihlauksemme. Hyvästi. — Oi taivasten taivaat! Kello on jo 4!

Julia (herää): Missä olenkaan? Ah! Romeo, Romeo! Paris! Ymmärrän kaiken! Nyt kuolen kokonaan. (Pistää tikarin rintaansa.)

Haudankaivaja: Kuinka! Kuoli toistamiseen. Haudasta jo maksettu 15 mk. Useammin kuoltaessa 100 prosentin alennus. Ei kannata. Minulle nimittäin.

Julian isä: Näin kalliilla hinnalla meidän piti nähdä, mihin puolueraivo johtaa. Riittäköön jo. Yhtykäämme yhdeksi puolueeksi.

Romeon isä: Niin, montaguein puolue on valmis rauhaan, ehdolla, että sen periaatteista ei tingitä.

Julian isä: Meidänkö puolueen periaatteet sitten olisivat niin halvat, että niistä tingittäisiin! Ei tuumaakaan!

Haudankaivaja: 30 markkaa. — Yhdellä kertaa 5 kuollutta! Tämäpä on oikein virkeätä puolue-elämää. Suokoon sallimus, että Veronan kansalaiset edelleenkin innolla jatkaisivat puoluetoimintaansa. Siitä hyödyn minä. Ja siitä hyötyy — niinkuin he itsekin sanovat — maa.

TUNTIPALKALLA.

Mustapartainen mies istui omistamassaan yhden hengen keinutuolissa syöden näkinkenkävapaata näkkileipää ja juoden alkoholivapaata konjakkia.

Yhtäkkiä hänen päähänsä putosi tippa. Vesitippa. Ei vesirinkeli eikä porvoontippa vaan oikea vesitippa.

Mustapartainen mies luuli, että se oli vain jokin erehdys. Mutta tuli toinen tippa ja kolmas ja neljäs ja kuudes — viides jäi jostakin syystä tulematta — ja seitsemäs ja kahdeksas ja sitten tuli tippakaksoiset. Ne tulivat kaikki mustapartaisen miehen omistaman talon välikatosta mustapartaisen miehen omistamaan päähän.

Mustapartainen mies ei enää odottanut useampia tippoja päähänsä — hän ei tahtonut tulla miksikään vesitippasadanpäämieheksi — vaan kiipesi vinoille tehdäkseen vedentulon alusta lopun.

Vinnillä hän näki, että vesi tulikin vesikatosta. Katolla viimeiset lumenjätteet sulivat vedeksi kevätauringon vaikutuksesta. Kevätauringon vaikutuksesta ylipäänsä runoilijat tietävät kertoa paljon asioita, jotka eivät kuitenkaan onneksi kuulu tähän asiaan. Tähän asiaan kuuluu ainoastaan se, että kevätauringon lumesta sulattama vesi pääsi vesikaton läpi. Sillä vesikatossa oli läpi. Katon läpi näki, sillä siinä näkyi läpinäkyvä läpi, joka oli kokonaan katon läpi.

Mustapartainen mies sai kattoa paikkaamaan miehen, joka otti tehtävän suorittaakseen tuntipalkalla. Mies alkoi hitaasti kiivetä katolle.

Kun mustapartaisen miehen mielestä aikaa oli kulunut niin paljon, että työn jo aikoja sitten piti olla suoritettu, mutta korjaajaa ei kuulunut alas katolta, niin mustapartainen mies kiipesi itse katolle katsomaan peläten, että korjaajalle oli sattunut jokin onnettomuus.

Korjaaja seisoi ja vihelteli ja katseli kädet housuntaskuissa sitä reikää katossa.

— Tottakai reikä, minähän lähetin teidät sitä paikkaamaan. Miksette ole sitä paikannut?

— Ei suinkaan sitä reikää näkemättä paikkaa. Jahah, nyt onkin lähdettävä syömään.

Iltapäivällä mustapartainen mies jälleen nousi katolle. Korjaaja istui reijän vieressä ja poltteli paperossia.

— Vai luulette tässä voivanne ihmisiä työllä tappaa! sanoi korjaaja ja sylkäisi savupiippuun.

— Ja tuntipalkalla olette! huusi mustapartainen mies. Tuntipalkalla!
Istutte ja tupakoitte ja syljeksitte ja viheltelette tuntipalkalla!
Osaan minä itsekin tässä istua ja tupakoida ja syljeksiä ja vihellellä!

— Kuulkaa, sanoi mustapartainen mies ja hyökkäsi katonkorjaajan kimppuun, minä heitän teidät alas tältä katolta ja saatte tuntipalkkaa putoamisesta. Päättäen siitä nopeudesta, millä te olette tätä reikää korjannut, tulette leijailemaan ilmassa kolme tai neljä tuntia ennenkuin olette suorittanut matkan katonräystäästä maahan. Ja silloinkin olette pudonnut aika nopeasti pudotaksenne tuntipalkalla.

Ja mustapartainen mies yritti heittää katonkorjaajan alas katolta.
Mutta katonkorjaaja heittikin alas mustapartaisen miehen.

Mutta mustapartainen mies ei vastannut mitään. Hän oli mennyt vähän lyttyyn alastulossaan ja koetti nyt päästä lytystä takaisin.

Lopetamme kertomuksemme tähän. Hyvät kertomukset on aina lopetettava ajoissa. Ja huonot kertomukset on lopetettava vielä enemmän ajoissa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAHINGOSTA VIHASTUU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.