The Project Gutenberg eBook of Pakolaiskuningas, by Alexandre Dumas

     I. Mirabeaun sanaleikki
    II. Kuningattaren näköinen nainen
   III. Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa
    IV. Mars-kenttä
     V. Heinäkuun 14 päivä 1790
    VI. Täällä käy karkelo!
   VIII. Tapaaminen
     IX. Plâtrière-kadun looshi
      X. Tilinteko
     XI. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!
    XII. Naiset ja kukat
   XIII. Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat
    XIV. Eläköön Mirabeau!
     XV. Paetkaa, paetkaa, paetkaa!
    XVI. Hautajaiset
   XVII. Lähetti
  XVIII. Lupaus
    XIX. Selkeänäköisyys
     XX. Kesäkuun 20 päivän ilta
    XXI. Lähtö
   XXII. Hovisääntö velvoittaa
  XXIII. Alkutaival
   XXIV. Kohtalon oikku
    XXV. Kuningas tunnetaan
   XXVI. Pahoja enteitä
  XXVII. Jean-Baptiste Drouet
XXVIII. Varennesin sillan vahtitorni
   XXIX. Prokuraattorin talossa
    XXX. Epätoivon neuvo
   XXXI. Catherine-parka!
  XXXII. Charny
XXXIII. Uusi vihollinen

Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoa Salaliittolaisille.]

Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa. Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.

Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot, kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden kahleihin.

Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen, joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.

»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme kolmasti.»

»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi. Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau, Ihmisten ystävä, joka kuoli marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin, kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»

»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin… Entä missä isänne asui?»

Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja pensasaita.

Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen hänen nutustaan.

»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».

Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran, houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta, jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina. Koppiisi, Cartouche!»

Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen. Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja tulta tuiskivat silmänsä.

»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain talon ulkoasun tarkasteluun».

Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi mielellään myöskin talon sisustaa.

»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme. Tiesimme, että tässä talossa on asunut Ihmisten ystävä, ja uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»

»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat, saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»

Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja lähti astumaan heidän edellään.

Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos kopistaan ja haukkui vimmatusti.

Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui vihaavan katkerimmin.

»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.
Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi
ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.
Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»

»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen koira».

»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»

»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä kukaan kiellä sanojenne voimaa».

»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun magnetisoida Cartouche.»

Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita lahjakkaammille ihmisille.

Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.

Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi riittämättömäksi.

Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen, ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana, ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen vastustajastaan.

Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä koiraan.

Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki, jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen hiuskarvan nähty kipunoivan.

Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen koiran silmille.

Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.

Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä, mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat, vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin koppiinsa.

Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin joku
Isthmos-kisojen voittaja.

»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»

Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.

Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä kummastuksesta.

»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte vastikään olla?»

»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän uhman takia vai kuinka?»

»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten nuolemaan kättäni.»

»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä meille.»

Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin sen vakinainen asukas.

Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat melko sirotekoiset rautakaiteet.

Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.

Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa, viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä kummanlaisen vieraan talo oli saanut.

Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja, kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti, kuten hänen tapansa oli.

Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.

Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.

»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan, voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta, jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»

»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta, missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä, miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi, hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään kepiniskujen raekuuron.»

»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»

»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella, kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään, vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin. Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi: 'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!' Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'. Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa. Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»

»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»

»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevat
Mirabeausta tuontapaistakin?»

»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»

»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».

Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että alistumista.

Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.

Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:

»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra de
Mirabeausta toista mieltä kuin minä.»

»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta petosta'!»

»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun suudella kättänne».

»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa silloin minua.»

»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»

»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen, jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»

Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.

Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja, että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.

Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.

Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu keskelle kappelin permantoa.

Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset; hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan hautakirjoitukseen:

Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.

Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau, lisä nimeltään Ihmisten ystävä.

Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. Rukoilkaa Jumalaa heidän sielujensa puolesta! Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle kristitylle.

Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.

Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.

Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni puristamaan Mirabeaun kättä.

Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.

Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen syyn.

»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana, tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»

»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»

Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni kuului, ja huomasi pappismiehen.

»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun ihmisystävällisen henkilön?»

»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa…»

»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle nuhdesaarnan?»

»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää. Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen, herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia kuukausittain.»

Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä seuraavan määräyksen:

»Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen, jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.

Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani neitsyt Maarian alttarin ääressä.

Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.

Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän luettuaan koko paperin.

Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.

Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he jalallaan astuvatkin.

Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin olemme kertoneet.

Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen sivurakennusten liuskakivikatot.

Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.

Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.

Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien ylös taivaaseen.

Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole toivoa.

»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen. Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se koskee teitä.»

»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»

»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa parantaa lapsenne.»

Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä, ja sopersi kiitossanoja.

Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti linnan ovikelloa.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies, joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.

Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä muuten ensi näkemältä huomasikin.

Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen johdosta.

Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä tilaisuudessa oli laita.

Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto, vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.

Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat, runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat, joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja, kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.

Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan, joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja sanoi puutarhurille:

»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää, jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»

»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»

Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.

»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan…»

»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt linnaa.»

Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja, kuten sen ajan kuosi vaati.

Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi puutarhaan.

Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti hajamieliseltä ja kärsimättömältä.

Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.

Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.

Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.

Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa, joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista, hurmaavaa kokonaisuutta.

Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään harvinainen.

Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.

Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista häirittäisi.

Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies, olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.

Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta ja kääntyivät ikkunaan päin.

Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa, tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää iltaakin.

Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua ilmaisevalla huudahduksella.

Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin, mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään ilmetty Marie-Antoinette.

Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti, jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.

Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka Mirabeau aikoi vuokrata?

III

»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»

»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana. Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»

»Suokaa anteeksi, tohtori», virkkoi Mirabeau, »mutta nyt minä en oikein käsitä teitä».

»Mutta olette kai kuullut puhuttavan Pontinin soilla raivoavista kuumeista? Tunnette kai edes huhupuheista ne myrkylliset kaasut, joita Toskanan suot henkivät? Ettekö ole lukenut firenzeläisen runoilijan kuvailemana Pia dei Tolomein kuolemasta?»

»Olen toki, tohtori, tunnen tuon kaiken, mutta vain maailmanmiehenä ja runoilijana enkä kemistinä tai lääkärinä. Cabanis kertoi viimeksi tavatessamme minulle jotakin samantapaista maneesin kokoussalista, missä meidän on epäterveellistä istua. Hän väitti, että ellen kävisi istunnon aikana kolmea kertaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa, minä kuolisin myrkytykseen.»

»Olkaa hyvä ja selittäkää, tohtori. Kuuntelen selitystänne mielihyvällä.»

»Totta tietenkin. Minä osaan melko hyvin kreikkani ja latinani. Oleskellessani neljä viisi vuotta vankiloissa, joihin isäni yhteiskunnallinen herkkyys minut vei, harjaannuin joltisestikin antiikin tieteisiin. Olenpa lomahetkinäni sepittänyt antiikin ajan tavoista puolirivon kirjankin, jolta ei puutu eräänlaista tieteellisyyttäkään. Mutta en käsitä hitustakaan, kuinka kansalliskokouksen istunnoissa voi saada myrkytyksen, mikäli sitä ei saa apotti Mauryn purevista puheista tai Maratin lehteä lukemalla.»

»Hyvä, selitän sen teille. Selitykseni voi tuntua hämärältä henkilöstä, jonka fysiikantiedot ovat heikonlaiset ja joka ei tiedä kemiasta yhtään mitään. Mutta minä koetan olla niin helppotajuinen kuin mahdollista.»

»Puhukaa, tohtori. Milloinkaan teillä ei ole ollut tarkkaavampaa kuuntelijaa.»

»Arkkitehti, joka on rakentanut maneesin — ja arkkitehdit ovat valitettavasti yhtä kehnoja kemistejä kuin tekin, hyvä kreivi — arkkitehti ei ole huomannut panna salin kattoon ilmatorvea, josta saastutettu ilma pääsisi ulos, eikä lattian alle toista torvea, josta raitis ilma tulisi sisälle. Siitä johtuu, että saliin ahdettujen yhdentoistasadan suut hengittävät keuhkoihinsa hapen ja puhaltavat ulos hiilihappoa. Kun istuntoa on kestänyt tunnin aika, on salin ilma — etenkin talvella kun ikkunat ovat kiinni ja kamiinat lämmitetyt — kelvotonta hengitettäväksi.»

»Sen seikan juuri haluankin saada selville, ellei muun vuoksi niin siksi, että voisin kertoa sen Baillylle.»

»Selitys on perin yksinkertainen. Puhdas ilma, joka on tarkoitettu keuhkojemme ravinnoksi, puhdas ilma sellaisena kuin me hengitämme sitä asunnossa, joka viettää itää kohden ja jonka lähettyvillä on virtaava vesi, toisin sanoen, paras saatavana oleva ilma sisältää seitsemänkahdeksatta osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa niin sanottua vesihöyryä.»

»Hyvä, tähän asti ymmärrän kaikki ja panen muistiin mainitsemanne numerot.»

»No niin, kuunnelkaa edelleen. Veri virtaa mustana ja hiilipitoisena keuhkoihin, missä se ulkoilman vaikutuksesta puhdistuu, toisin sanoen hapen vaikutuksesta, jota hengityksen mukana tulee keuhkoihin. Näin syntyy kaksinkertainen ilmiö, jota nimitetään hematosiksi. Happi yhtyy vereen, muuttaa sen mustasta punaiseksi ja tekee sen elinvoimaiseksi. Veressä ollut hiili yhtyy happeen, muuttuu hiilihapoksi eli hiilioksidiksi ja purkautuu vesihöyryn mukana ulos keuhkoista. No niin, tämä puhdas ilma, jonka keuhkot kuluttavat, ja tämä keuhkojen kehittämä pilaantunut ilma muodostavat täyteen sullotussa salissa ilmakerroksen, joka ei vain ole sopimatonta hengitettäväksi, vaan voi lisäksi aiheuttaa myrkytyksen.»

»Vallan niin. Sisäiset kipunne johtuvat juuri siitä. Maneesin aiheuttamaan myrkytykseen minä tietenkin lisään ne, jotka olette saanut arkkipiispan talosta, Vincennesin tyrmästä, Jouxin vankilasta ja If-linnasta. Muistanette rouva de Bellegarden sanoneen, että Vincennesissä on muuan huone, jonka ilmaa voi verrata arsenikkiin?»

»Teidän mielestänne siis, hyvä tohtori, lapsiparka on kokonaan sitä, mitä minä olen vain puoleksi, nimittäin myrkytetty?»

»Niin, hyvä kreivi. Myrkytys on kehittänyt häneen kuumeen, jonka tyyssija on aivoissa ja aivokalvoissa. Tämä kuume on aiheuttanut sairauden, jota tavallisesti sanotaan aivokuumeeksi, mutta jolle minä antaisin uuden nimen. Sanon sitä, luvallanne, äkilliseksi aivopöhöksi. Siitä johtuvat kouristukset, kasvojen ajettuminen, huulten sinervä väri, leukojen puristuminen, silmämunien vääntyminen, huohottava hengitys, valtimon tärinä tavallisen sykinnän asemasta ja se kylmä hiki, joka peittää koko ruumiin.»

»Tiedättekö, hyvä tohtori, ihan puistattaa, kun kuulee teidän luettelevan! Totisesti, kun kuulen jonkun lääkärin käyttävän ammattisanoja, tuntuu tarkalleen siltä kuin lukiessani jotakin häväistyskirjoitusta, minusta tuntuu silloin aina kuolemakin miellyttävämmältä… Entä mitä olette määrännyt sille lapsi-poloiselle?»

»Mitä tehokkaimmat lääkkeet. Ja riennän heti lisäämään, että parin lääkemääräykseen käärityn louisdorin avulla lapsen äiti voi lääkkeet hankkia heti: kylmän kääreen päähän, kiihdyttävät hauteet käsiin ja jalkoihin, oksennuspulveria ja kiniinisekoitusta.»

»Luonnon avutta tuo kaikki ei paljoakaan merkitse. Olen lääkkeet määrännyt parhaan ymmärrykseni mukaan. [Vuonna 1790 ei tunnettu vielä kiniinijauhetta eikä käytetty iilimatoja korvan takana. Tohtori Gilbertin lääkemääräykset olivat siis niin tepsiviä kuin 18. vuosisadan tiede suinkin pystyi antamaan.] Lapsen suojelusenkeli, mikäli hänellä sellainen on, pitää huolen lopusta.»

»En tarkoittanut sitä. Käsitättekö, ettei Marais-linnan ilma ole teille terveellistä?»

»Siitä teidät jälleen tunnen, olette alati oman itsenne vihollinen! Neuvon teille ylänköä, te valitsette alangon, suosittelen virtaavaa vettä, te valitsette seisovan veden.»

»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»

»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty, olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»

»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja molemmat olette minua voimakkaammat.

»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin sentapaista?»

»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista! Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa, vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä, joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen kivuista.»

»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»

»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä, sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta, joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa. No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen, siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te, joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut, työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut, nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.

— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat, verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa! Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan. Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko, yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»

»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo myöhä. Mietin asiaa.»

»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta, »mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-, viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»

Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään, sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen, heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.

»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni: 'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»

»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»

Kahta päivää myöhemmin Mirabeau oli muutamiksi vuosiksi vuokrannut
Marais-linnan.

Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.

Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.

Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä Pariisista, vaan maaseudulta.

Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten, suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei, Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon, tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.

Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.

Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla. Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia lopullinen avioliitto!

Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko, vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.

Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.

Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.

Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen, tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi Ranskasta jälleen kuningasmielisen.

Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.

Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.

Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat he kuitenkin tulleet liian myöhään.

Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.

Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti, kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»

Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan vastahakoista ovea.

Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia, omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa, kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!

Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin keskukseensa.

Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä? Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset, joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet, elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.

Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon, he saivat takaisin nuoruutensa voimat.

Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille heidän lastensa tulevaisuuden.

Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.

Tämä laulu oli kuuluisa Eespäin vaan, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93 käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.

Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se ei laulanut:

»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ylimykset lyhtytolppaan; hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, hirteen ylimykset maan!»

Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.

»Kaikki kansa tänään kertaa yhä: hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ohjeenansa Luojan sana pyhä. Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan. Lainlaatijan? apua vaatii maa: ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa, ylös se, joka itsensä alentaa!»

Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri miljoonaiselle katselijajoukolle.

Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen sivukorokkeet.

Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat kolme kuukautta.

Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos työskentelisivät.

Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se valmistuu!»

Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.

Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti päivän työn päättyneen ja yön alkavan.

Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta, Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista käsin.

Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.

Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja, kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä. Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosi Eespäin vaan, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.

Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä, voimakas, mutta synkännäköinen.

Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset, hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat, vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.

Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.

Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä hänelle tapahtuu

Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta koputusta.

Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.

Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat portaat alas.

Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.

Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.

»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut, niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä sataa pyssynkuulia.»

»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»

Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.

Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta. Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla, vaan poikettiin oikealle.

He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.

Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de Charnyn äänen.

»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä minut, herra varakreivi?»

»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää satulasta ja seuratkaa minua.»

Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!

Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon ratsain ei olisi voinut tunkeutua.

Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä rakennuttanut tämän jatkon.

Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.

Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.

Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni suoraan potilaan luokse.

Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.

Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa.

»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee vaimoni».

»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti. Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on, että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»

Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun tohtori Raynal puristi sitä.

Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki oli tullut.

»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi, tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta jos sinä haluat…»

»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi nähdä minun kärsivän.»

Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.

Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään, pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen, jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen paikalta, jonne hän alituiseen palasi.

Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi, heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle, jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.

»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin sinun… sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»

Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.

Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin. Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.

Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.

Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.

Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.

Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.

Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä juhlayleisöä.

Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!

Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13 päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.

Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin voittajat taistotanterella.

Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet, järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.

Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen bulevardille.

Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat, olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.

Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.

Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä epäitsekkyys.

Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat, jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins — ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.

Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian ilmaisuksi.

Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään kyläsuutarin poika.

Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.

Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni, Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi. Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa, kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen, ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen paikkaa liittojuhlassa.

Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta, vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.

Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle taanneet.

Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön kuningas!»

Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.

Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen, jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden todistuksiin.

Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin, mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.

Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli markiisi de Bouillén lähettyvillä.

Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä, mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja ylpeyden riemuvoitot?

Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset, kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen, paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella, nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»

Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.

Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan, tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.

Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se pilvisenä, vihurisena ja sateisena.

Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.

Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta, koetti se sentään varjella heitä nälältä.

Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa ja viinipulloja.

Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin. Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.

Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka päälukua oli mahdoton arvioida.

Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman yhdistymistä!

Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät, maailma saa sen nähdä!

Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän näkemättömien elämien sarja luo ajan, sen lyhemmän tai pitemmän ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä luomispuuhaansa.

Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja säteilevämpänä.

He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen ikiajoiksi kadonneen.

Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä, joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta Mars-kentälle!

Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi kenties kummastustakin.

Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.

Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta katselijaa!

Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin sivut näyttivät.

Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut; niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!

Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin kansoja vapauteen!

Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!

Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?

Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen vastauksena toivon ääntä.

Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja kansalliskokoukselle.

Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.

Kuningas, joka oli täksi ainoaksi päiväksi nimitetty Ranskan kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt ylipäällikkyyden Lafayettelle!

Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon generalissimus!

Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.

Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja kadotakseen.

Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli todellisuuden leima ja voima.

Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi, ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan maanpakoon.

Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän — ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.

Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin, mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren kohdalla.

Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat, sotilasedustajat ja kansalliskaartit.

Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä, joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä: Isänmaa ja yhteys.

Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui paikalleen parvekkeelle.

Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni. Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet. Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä ei tiedetty.

Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi, ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.

Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut ystävälliset ja uskolliset kasvot.

Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen juuressa.

Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.

Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.

Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta ääneensä:

Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut: »Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.

Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»

Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja tulevien valan vannojien suojelija.

Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteli
Faustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.

Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan huonojen enteitten joukossa.

Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan, jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.

Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.

Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen departementin viirit. ‘

Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:

»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan, henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden, viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»

Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli merkki naapuridepartementeille.

Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan ukonjylinän.

Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle, Ranskasta ulkomaille.

Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien seistessä hänen ympärillään hän vannoi:

»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa.»

Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.

Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan, jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.

»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja hallitsevani lakien mukaan.»

Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaisee
Mars-kentän arvoituksen.

Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin: »Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman yli!»

VII

Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka oli tullutkin sen kanssa.

Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien keskinäisellä suostumuksella.

Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?

Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla vietettiin entisen Bastiljin paikalla.

Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia, joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa, avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä, kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit, jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein:

TÄÄLLÄ KÄY KARKELO

Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli herpaannuttanut.

Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi viinipulloa.

»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa — nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»

»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä nälkä, vaan…»

»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun ruokapöytään.»

Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta. Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja sen aiheuttamasta nälästä huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.

Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia, voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista, ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän vastaukseen.

Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin niukkasanaisuus.

Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut, että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin hän söi yksin hän lauloi.

Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää. Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea. Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen ja rukoilla neitsyt Maariaa…

Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui
Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.

Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.

Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta. Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen kirjeen.

Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle työtä.

Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.

Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi voinut tehdä hänet alakuloiseksi.

Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.

Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.

Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin mielin.

Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa siinä, että otti annin vastaan.

Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen nämä Jumalan lahjat.

Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:

»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa käydä tapaamassa Sebastienia?»

»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan, mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»

Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.

»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin. Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle palveluksen etkä ikävysty.»

»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi, pureskelen leipää.»

»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda myös jotakin».

Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin kirjeen.

Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja hellästi hän rakasti isäänsä.

»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun pitäisi saattaa minut jonnekin?»

»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita isälle, että minä lähden mielelläni».

»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä sinulla on hauskaa».

»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina hyvin onnellisena.»

»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»

»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut pihalla.»

Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan ja poistui pihalle.

Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput. Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia kunnioittavaa kohtelua.

Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita, ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.

Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen, kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän rusko.

Pitou silmäili häntä niin ihastuneena ja niin kummissaan, että
Sebastienin täytyi toistaa äskeiset sanansa.

»Ah, niin, enhän minä tiedäkään, minne olemme menossa. Sinun asiasi siis on ilmoittaa ajurille osoite.»

»Coq-Héronin katu yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Coquillière-kadulta tullessa.»

Tämä osoite ei ilmaissut Pitoulle mitään. Mutta vastaan inttämättä hän nousi Sebastienin perässä ajoneuvoihin.

»Mutta, hyvä Pitou», sanoi Sebastien, »jos henkilö, jota menen tapaamaan, on kotosalla, voin viipyä hänen luonansa tunnin, ehkä kauemminkin».

»Älä välitä siitä, Sebastien», lohdutteli Pitou ja aukaisi leveän suunsa iloiseen nauruun, »se mahdollisuus on otettu huomioon. Hei, ajuri, pysäyttäkää!»

Oltiin juuri menossa erään leipuriliikkeen ohitse. Ajuri pysäytti. Pitou poikkesi sisälle, osti kahden naulan leivän ja palasi ajoneuvoihin.

Vielä kolmannenkin kerran Pitou pysäytti ajurin, tällä kerralla leikkelemyymälän eteen.

»Ja nyt», sanoi, »ajakaa pysähtymättä Coq-Héronin kadulle saakka.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen.»

»Hyvä», huomautti Sebastien, »ymmärrän tarkoituksesi ja voin olla ihan levollinen».

Ajoneuvot vierivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät vasta numero 9:n kohdalla.

Mitä lähemmäs tätä taloa tultiin, sitä kiihtyneemmäksi muuttui Sebastienin mieliala. Hän seisoi vaunuissa, kurkottautui ikkunasta ulos ja huusi ajurille:

Ajurin ja hänen kahden koninsa kunniaksi on mainittava, ettei hoputus vilkastuttanut rahtuakaan ajoneuvojen kulkua.

Mutta koska kaikilla asioilla on päätekohta, purolla joessa, joella kymessä, kymellä valtameressä, niin ajoneuvotkin lopulta ehtivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät, kuten sanottu, numero 9:n kohdalla.

Ajurin apua odottamatta Sebastien aukaisi heti oven, syleili vielä kerran Pitouta, hypähti kadulle, soitti tuimasti ovikelloa ja kun ovi aukeni, kysyi hän portinvartijalta, oliko kreivitär de Charny kotona. Ennenkuin hänelle vastattiinkaan, riensi hän jo paviljonkiin päin.

Portinvartija, joka näki kauniin ja hyvin puetun lapsen, ei yrittänyt häntä pidätellä, ja koska kreivitär oli kotona, tyytyi hän sulkemaan oven katsottuaan sitä ennen tarkoin, ettei kukaan muu yrittänyt tunkeutua pojan mukana taloon.

Viittä minuuttia myöhemmin, juuri kun Pitou paloitteli veitsellään silavakimpaletta, piteli avattua viinipulloa polviensa välissä ja painoi kauniit hampaansa tuoreen leivän ruskeutettuun kuoreen, aukeni vaunujen ovi ja portinvartija, hattu kädessä, lausui Pitoulle seuraavat sanat, vieläpä kahteen kertaan:

»Rouva kreivitär de Charny pyytää herra kapteeni Pitouta ystävällisesti tulemaan hänen luoksensa sen sijaan että herra Pitou odottaisi Sebastien-herraa vaunuissa.»

Kuten sanottu, Pitoulle piti toistaa tämä lause kahdesti, mutta koska toisella kerralla ei enää ollut mahdollisuutta väärinkäsitykseen, täytyi hänen murhemielin nielaista suupalansa, kääriä jälleen paperiin jo paloiteltu silava ja panna viinipullo huolellisesti vaunujen nurkkaan, jottei viini vuotaisi kuiviin.

Lopen hämillään hän sitten seurasi portinvartijaa. Mutta hänen hämmästyksensä vain yltyi, kun hän näki eteisessä kauniin naisen, joka Sebastienia syleillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

»Herra Pitou, olette tehnyt minut niin odottamattoman iloiseksi tuomalla Sebastienin luokseni, että olen halunnut kiittää teitä henkilökohtaisesti.»

Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden pysyä ojennettuna.

»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.
»Äitini sallii sen.»

»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se tulisi ilmi.»

Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.

»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»

»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»

Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään, hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen vaikutusta.

Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.

Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä viinipulloa.

Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies, joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.

Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi huudahdusta:

Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.

Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.

Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan, Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.

»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista, jotka olette meille tehnyt».

»Herra varakreivi», vastasi Pitou lujalla äänellä, vaikka koko hänen ruumiinsa vapisi, »kaikki palvelukseni olen tehnyt neiti Catherinen hyväksi, yksinomaan hänen hyväkseen».

»Niin kyllä, siihen asti kun saitte kuulla, että minä rakastan häntä; siitä lähtien minä olen ottanut osan näistä palveluksista, ja koska teillä kirjeitten kuljetuksesta ja Clouise-kalliolle rakennetun pikku majan takia on varmaankin ollut menoja…»

Ja Isidor siirsi kätensä taskuun päin ikäänkuin sillä liikkeellä koetellakseen Pitoun omaatuntoa.

»Hyvä herra», sanoi hän äänessä se arvokas sävy, jonka hänen esiintymisessään toisinaan kummakseen tapasi, »teen palveluksia silloin kun voin, mutten myy niitä. Sanon muuten vielä kerran, että olen palvellut yksinomaan neiti Catherinea. Neiti Catherine on ystäväni. Jos hän arvelee olevansa minulle velkaa jotakin, järjestää hän sen asian minun kanssani. Mutta te, herra varakreivi, ette ole minulle velkaa mitään, sillä minä olen tehnyt kaikki neiti Catherinen enkä mitään teidän hyväksenne. Teillä ei siis ole syytä tarjota minulle mitään.»

Nämä sanat ja etenkin Pitoun äänensävy kummastuttivat Isidoria. Ehkä hän vasta silloin huomasi, että sanojen lausujan yllä oli upseeritakki ja olalla kapteenin merkkinauhat.

»Kuinka tahansa, herra Pitou», intti Isidor ja taivutti kevyesti päätänsä, »minä olen teille velkaa jotakin ja minulla on teille jotakin tarjottavaa. Olen teille velkaa kiitokseni ja minun on tarjottava teille käteni. Minä toivon, että suotte minulle ilon hyväksymällä edellisen ja kunnian puristamalla jälkimäistä.»

Isidorin vastauksessa ja sitä seuranneessa eleessä oli sellaista suuruutta, että Pitou masennettuna ojensi kätensä ja kosketti sormenpäillään Isidorin sormia.

Mutta kun hän aikoi sulkea oven, voidakseen häiriintymättä puhella kreivittären kanssa, työnsi Andrée sen takaisin, niin että se jäi raolleen.

Hän huomasi, että salongin peräovi, se, josta pääsi makuusuojaan, oli niinikään auki. Sebastienkin voisi siis itse näkymättömänä kuulla, mitä kreivitär ja varakreivi toisilleen sanoivat, kuten hän itsekin kuulisi.

»Madame», vastasi Isidor, »sain eilen kirjeen Olivierilta ja siinä, kuten muissakin minulle lähettämissään kirjeissä, hän pyytää minua tuomaan teille sydämelliset tervehdykset Hän ei tiedä vielä, milloin voi palata Pariisiin. Hän olisi ylen onnellinen, niin hän sanoo, jos saisi teiltä joitakin tietoja joko siten, että lähettäisitte minun välitykselläni hänelle kirjeen tai että yksinkertaisesti lähetätte hänelle suulliset terveiset.»

»Hyvä herra», sanoi kreivitär, »en ole toistaiseksi voinut vastata kirjeeseen, jonka herra kreivi minulle lähtiessään kirjoitti; koska en tiedä hänen osoitettaan. Mutta turvaudun mielelläni välitykseenne täyttääkseni kuuliaisen ja kunnioittavan aviopuolison velvollisuudet. Jos siis suvaitsette tulla huomenna uudelleen, on herra de Charnylle menevä kirje valmiina.»

»Kirjoittakaa kirje valmiiksi, madame. Mutta koska en voi tulla huomenna sitä noutamaan, tulen viiden tai kuuden päivän perästä. Minun on lähdettävä välttämättömälle matkalle! Tällä hetkellä en osaa sanoa, kauanko sillä matkalla viivyn, mutta palattuani tulen teitä heti tervehtimään ja ottaman vastaan minulle antamanne tehtävän.»

Isidor kumarsi kreivittärelle, joka vastasi hänen tervehdykseensä ja osoitti hänelle toisen tien ulos. Varakreivi ei näet palannutkaan ruokasaliin, missä Pitou, ahmittuaan kanan, kuten oli ahminut kyljyksetkin, paraikaa kävi käsiksi hilloastiaan.

Hilloastia oli ollut jo kauan tyhjänä kuten lasikin, josta, Pitou oli tyhjentänyt viimeisenkin bordeaux-viinitilkan, kun kreivitär ilmestyi saliin Sebastienin kanssa.

Olisi ollut vaikea tuntea kankeaa neiti de Taverneyta tai vakavaa kreivitär de Charnyta tässä nuoressa äidissä, jonka silmät säteilivät iloa ja jonka huulia kirkasti riemuitseva hymy, kun hän poikaansa nojaten tuli esille. Ensimmäistä kertaa vuodatetut ja tähän asti tuntemattomat, suloiset kyyneleet olivat luoneet hänen kalpeille poskilleen heleää hehkua, joka kummastutti Andréeta itseäänkin. Äidinrakkaus, tuo naisen olemuksen toinen puoli, oli muuttanut hänet tällaiseksi niiden parin tunnin aikana, jotka hän oli viettänyt lapsensa parissa.

Vielä kerran hän peitti Sebastienin kasvot suudelmilla. Sitten hän luovutti lapsensa Pitoulle ja puristi tuon kelpo nuorukaisen karheaa kättä valkoisilla käsillään, jotka tuntuivat lämmenneeltä, elävältä marmorilta.

Sebastien puolestaan syleili Andréeta haltioituneesti, kuten hänen tapansa oli kaikessa mitä hän teki. Tätä lämpöä ei jäähdyttänyt edes se varomaton huudahdus, jota Andrée ei ollut voinut pidättää, kun Sebastien oli puhunut Gilbertistä.

Saint-Louisin opiston yksinäisyydessä ja eristettyyn puutarhaan tehdyillä kävelyillä oli lempeä äidinhaamu ilmestynyt hänen eteensä ja rakkaus oli vähitellen juurtunut hänen sydämeensä. Siitä johtui, että kun Sebastienille tuli Gilbertin kirje, joka salli hänen Pitoun mukana viettää tunnin pari äitinsä seurassa, tämä kirje oli täyttänyt pojan salaisimmat ja hartaimmat toiveet.

Gilbert oli hienotunteisesti viivästyttänyt tätä tapaamista. Hän oivalsi, että jos hän itse veisi Sebastienin Andréen luokse, hän riistäisi läsnäolollaan puolet siitä äidillisestä hellyydestä, jota kreivitär tunsi poikaansa kohtaan, ja toisaalta, jos hän turvautuisi jonkun toisen kuin hyväsydämisen ja rehdin Pitoun apuun, paljastaisi hän salaisuuden, joka ei ollut hänen omansa.

Pitou lähti kreivitär de Charnyn luota kyselemättä mitään, luomatta yhtä ainoaa uteliasta silmäystä ympärilleen, ja taluttaen Sebastienia, joka taaksensa katsellen vaihtoi lentosuukkoja äitinsä kanssa, hän saapui vaunuille, mistä hän löysi leipänsä, paperiin käärityn silavan ja nurkkaan pannun viinipullon.

Kaikessa tässä, sen enempää kuin siinäkään, että hänen oli täytynyt lähteä Villers-Cotteretsista, ei Pitou ollut tuntenut mitään alakuloisuuteen vivahtavaa.

Alusta asti Pitou oli työskennellyt Mars-kentällä, oli palannut sinne seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavina. Herra Maillard, joka oli tuntenut hänet, oli lausunut hänelle monenmoisia kohteliaisuuksia, samoin herra Bailly, jolle hän oli huomauttanut itsestään. Hän oli tavannut herrat Elien ja Hullinin, jotka olivat Bastiljin valloittajia kuten hänkin, ja katsellut kadehtimatta kunniamerkkiä, jota nämä pitivät napinreiässä ja johon hänellä ja Billotilla oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä tahansa. Kun sitten tuo kuuluisa päivä koitti, oli hän Billotin kanssa jo anivarhain aamulla sijoittunut riviinsä Saint-Denisin portin kohdalle. Hän oli kolmesta alas lasketusta eväsköydestä siepannut liikkiön, leivän ja viinipullon. Hän oli käväissyt isänmaan alttarilla ja pyörähdellyt iloisen karkeloon oopperanäyttelijättären ja bernhardilaisnunnan kanssa. Kuninkaan saapuessa hän oli palannut riviinsä ja nähnyt ilokseen, että itse Lafayette oli edustanut häntä, mikä oli suuri kunnia hänelle, Pitoulle. Kun sitten valat oli vannottu, tykit jyrähdelleet, torvet toitottaneet ja kun Lafayette valkoisen hevosen selässä oli ratsastanut rakkaitten aseveikkojensa muodostamaa kujaa, oli Pitoulla ollut ilo, kun kenraali oli tuntenut hänet ja suonut hänellekin yhden niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestätuhannesta kädenlyönneistä, jotka kenraali oli päivän mittaani jakanut. Sen jälkeen hän oli lähtenyt Billotin kanssa Mars-kentältä, oli pysähtynyt katselemaan leikkejä, juhlavalaistusta ja ilotulitusta Champs-Elyseesillä. Sitten hän oli maleksinut bulevardeilla ja jottei olisi kadottanut rahtuakaan tämän suuren päivän huvituksista, oli hän, joka ei tiennyt mitä väsymys merkitsi, sen sijaan että olisi mennyt makuulle kuten tavallinen ihminen, joka tällaisen päivätyön jälkeen olisi kuolemanväsynyt, palannut Bastiljiin. Täällä hän oli löytänyt eräästä nurkasta vapaan pöydän ja tilannut, kuten on jo mainittu, kaksi naulaa leipää, kaksi viinipulloa ja sianmakkaran.

Pitoulla, joka ei tiennyt, että Isidor aikoi viettää Villers-Cotteretsissa ne seitsemän kahdeksan päivää, joista hän oli puhunut kreivitär de Charnylle, Pitoulla, joka ei aavistanut, että Catherine oli kuusi päivää sitten synnyttänyt lapsen, että hän oli lähtenyt Clouise-kallion pikkutalosta yöllä, tullut Pariisiin aamulla Isidorin kanssa, parahtanut ja heittäytynyt takaisin vaunuihin huomatessaan Saint-Denisin portin kohdalla hänet ja Billotin, Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, pikemminkin päinvastoin: työskennellä Mars-kentällä, tavata herrat Maillard, Bailly, Elie ja Hullin, pyörähdellä oopperatanssijattaren ja bernhardilaisnunnan kanssa, tavata tuttavallisesti Lafayette, joka suvaitsi lyödä kättä hänen kanssansa, katsella juhlavalaistusta ja ilotulitusta, istua tässä keinotekoisessa Bastiljissa, pöydän ääressä, jolle oli tuotu iso leipä, sianmakkara ja kaksi viinipulloa — kaikessa tässä oli syytä iloon.

Ainoa seikka, joka olisi voinut masentaa Pitoun mieltä, oli Billotin alakuloisuus.

VIII

Kuten edellisen luvun alussa mainitsimme, päätti Pitou yhtä paljon itsensä iloksi kuin hälventääksensä Billotin raskasmielisyyttä, puhutella häntä.

»Sanokaapa, isäntä», aloitti Pitou lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa hän tuntui keräävän sanoja varastoon, niinkuin tykkimies kasaa ammukset, ennenkuin aloittaa ammunnan, »sanokaapa, kuka lempo olisi osannut arvata täsmälleen vuosi ja kaksi päivää sitten, kun neiti Catherine antoi minulle louisdorin ja katkaisi siteet käsistäni tällä puukolla… nimenomaan tällä puukolla… kuka olisi osannut aavistaa, että vuodessa ja parissa päivässä voisi sattua näin paljon ihmeellistä?»

»Ei kukaan», vastasi Billot. Pitou ei huomannut, mikä hirveä katse välähti tilanhoitajan silmissä, kun hän, Pitou, mainitsi Catherinen nimen.

Pitou odotti, lisäisikö Billot jotakin näihin kahteen sanaan vastatakseen hänen melko pitkään lauseeseensa, joka hänen mielestään oli aika hyvin sommiteltu.

Mutta huomatessaan Billotin pysyvän vaiti Pitou teki, kuten äsken mainitsemamme tykkimieskin, panosti aseensa ja laukaisi toisen kerran:

»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi voinut ennustaa, kun te juoksitte jäljissäni Ermenonvillen kentälle, kun te olitte läkähdyttää kadetin ja minutkin, kun te tavoititte minut, kun te sanoitte kuka olitte, kun te nostitte minut tarakkaanne, kun te Dammartinissa vaihdoitte hevosta päästäksenne Pariisiin pikemmin, kun me Pariisiin saavuttuamme näimme tullipuomien palavan kun 'keisarilliset' työnsivät meidät Villetten esikaupunkiin» kun me kohtasimme kulkueen, joka huusi eläköötä Neckerille ja Orleansin herttualle, kun teillä oli kunnia kantaa paareja, joilla kuljetettiin näiden kahden suurmiehen rintakuvaa, sillaikaa kun minä yritin pelastaa Margotin henkeä, kun kuninkaan sveitsiläiskaarti ampui meitä Vendôme-torilla ja Neckerin rintakuva putosi teidän päähänne, kun me pelastuimme Saint-Honoré-kadulle ja huusimme: 'Aseihin, veljiämme surmataan!' kuka olisi voinut ennustaa, että me valloittaisimme Bastiljin?»

»Ei kukaan», vastasi tilanhoitaja yhtä niukkasanaisesti kuin edelliselläkin kerralla.

Hitossa! — tuumi Pitou itsekseen odotettuaan jonkun tovin. — Hän näyttää päättäneen pysyä mykkänä. Saammepa nähdä, laukaiskaamme kolmas kerta.

»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi saattanut uskoa, että valloitettuamme Bastiljin minusta täsmälleen vuosi sen jälkeen tulisi kapteeni ja teistä liittolainen ja että me molemmat, varsinkin minä, haukkaisimme iltaista lehtipuu-bastiljissa, joka on istutettu alkuperäisen paikalle? No, kuka olisi saattanut sellaista uskoa?»

Pitou oivalsi nyt, ettei tilanhoitajaa saisi millään keinolla puheliaaksi. Mutta häntä lohdutti ajatus, ettei mikään ollut riistänyt häneltä oikeutta puhua yksin.

»Kun ajattelen, että täsmälleen vuosi sitten me menimme kaupungintaloon ja te iskitte herra de Flessellesin kaulukseen — poloinen de Flesselles, missä hän on nyt ja missä on Bastilji? — kun te pakotitte hänet antamaan meille ruudin, minun seisoessani vartiona ovella, ja ruudin lisäksi pienen kirjeen, joka oli osoitettu herra de Launaylle, kun me ruudin jaettuamme olimme eronneet Muratista, joka aikoi Invalides-hotelliin, ja kun me Bastiljiin tultuamme löysimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, kuten häntä sanotaan… Tiedättekö, isäntä, mitä herra Gonchonista on tullut? Sanokaa, tiedättekö, mitä hänestä on tullut.»

»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy», jatkoi Pitou filosofoivasti, »pulvis es et in pulverem reverteris. Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää, te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi teidän tutkia ja mitata sitä… muureja, jotka tyveltään olivat kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut… kun ajattelen, että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte, mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne, missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiin kolmanneksi Berthaudièreksi ja jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja tohinaa… Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko, isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»

Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,
Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.

Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.

Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä saamaansa käsitystä.

Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova hälinä.

Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin olet kuolevainen!»

Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.

Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin, ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.

»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin, ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon, että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»

Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa miekankärkeen ja huusi:

Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:

»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».

Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja huutojen saattelemana.

»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun… Menkäämme nyt lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»

Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.

Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa, moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.

Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa muistelmissaan sanoo pikku kurpitsaksi, pyysi de Grammontilta anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle luonteenomaista.

Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli heti vastannut.

Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.

Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat
Billot ja Pitou paikoilleen.

Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili suopeasti.

Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle, oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet», sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».

»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut, tilanhoitaja Billot».

»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä, sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia, Elietä ja Hullinia?»

»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».

»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä de
Launayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»

»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut syyttämään minua.»

»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja peltosi kyntämättömiksi?»

»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on syynä se, että tyttäresi Catherine…»

»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen.
»Älkäämme puhuko siitä.»

»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua kostamaan?»

»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa, »puhukaamme siitä».

Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin jotakin taikuria.

»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran yrittänytkin?»

»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi: 'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat kuninkaan rahoja?'»

»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot, Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin herran, kuten tunnen Catherinen…»

Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua:

»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni, sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».

»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»

»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot tarjota minulle».

»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu makkaraa ja palanen leipää».

»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit kärsivällisesti odotella».

Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun
Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.

Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin kummastunut että hyvin levoton.

Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä, tekivät Pitoun nälkäiseksi.

Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut, tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella. Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.

Jos lukijamme haluavat — viikko on vierinyt edellisen luvun tapahtumista — jos lukijamme haluavat tavata eräät kuvauksemme päähenkilöt, jotka eivät ole esittäneet osaansa ainoastaan menneisyydessä, vaan joille on määrätty osa myöskin tulevaisuudessa, tulkoot he meidän kanssamme sille Plâtrière-kadun suihkukaivolle, jonka altaassa olemme nuoren Gilbertin, Rousseaun oppilaan, nähneet kastelevan kuivaa leipäänsä. [Kts. Josef Balsamo. — Suom.] Perillä pitäkäämme silmällä ja seuratkaamme muuatta mieshenkilöä, jota ei tarvitse odottaa kauan ja jonka tunnemme, emme enää liittolais-asusta — sillä Ranskan lähettämien sadantuhannen edustajan hajaannuttua kotiseuduilleen se puku olisi herättänyt suurempaa huomiota kuin mitä henkilömme nyt halusi — vaan yksinkertaisesta, joskin hyvin tutusta puvusta, jommoisia Pariisin ympäristön varakkaat tilanhoitajat pitivät.

Minun ei tarvinne sanoa lukijalle, että tämä mieshenkilö oli Billot. Hän tuli Saint-Honoré-kadulta, sivuutti Palais-Royalin ristikkoportit — palatsi upeili jälleen kaikessa yöllisessä loistossaan sen jälkeen kun Orleansin herttua oli kotiutunut Lontoosta, missä hän oli elellyt kahdeksan kuukautta maanpakolaisena — poikkesi vasempaan Grenellen kadulle ja kääntyi sitten empimättä Plâtrière-kadulle.

Mutta ehdittyään suihkukaivon kohdalle, missä me häntä odottelemme, hän pysähtyi ja näytti epäröivän, ei siksi, että rohkeus olisi hänet pettänyt — ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hyvin, että jos tuo urhea tilanhoitaja olisi päättänyt mennä helvettiin, olisi hän mennyt kalpenematta — vaan koska hän ilmeisesti oli kahden vaiheilla oikeasta suunnasta.

Meidän, joilla on erikoinen syy tarkata hänen askeliaan, on helppo huomata, että hän tutkii jokaista porttia hyvin tarkkaan kuin henkilö, joka ei halua tehdä erehdystä.

Tarkkuudestaan huolimatta hän oli kulkenut lähes kaksi kolmannesta kadunmittaa löytämättä mitä etsi, mutta silloin hänen matkansa keskeytyi. Kadun sulki näet ihmisjoukko, joka oli kerääntynyt muutaman lauluniekan ympärille. Muuan miehenääni oli muita korkeampi ja se lauloi tilapäisviisuja päivän tapahtumista. Ne eivät semmoisinaan varmaankaan olisi kiihoittaneet uteliaisuutta, ellei jokaisessa laulussa olisi ollut yhtä tai paria säkeistöä, jotka tunnettuja henkilöitä letkauttamalla antoivat höystettä koko laululle.

Varsinkin yksi näistä lauluista, maneesiviisu, herätti joukossa iloisuutta. Koska kansalliskokous piti istuntonsa entisessä maneesissa, olivat edustajien puoluevärit saaneet nimivivahduksensa hevosten värin mukaan — mustat, valkoiset, rautiaat, ruskot — ja yksityisillä edustajillakin oli hevosnimet. Niinpä Mirabeau oli Huima, kreivi de Clermont-Tonnerre Vauhko, apotti Maury Äksy, Thouret Leimu, Bailly Onni.

Billot pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan näitä pikemmin kärkeviä kuin sattuvia hyökkäyksiä, solahti sitten oikealle seinän suojaan ja katosi väkijoukkoon.

Siitä joukosta hän varmaankin löysi mitä haki, sillä kadottuaan joukkoon yhdeltä laidalta ei hän tullut enää toiselta ulos.

Seuratkaamme nyt Billotia ja katsokaamme, mitä tämä väkijoukko kätki taakseen.

Näemme matalan portin, jonka kamanaan on punaliidulla piirretty kolme kirjainta. Ne ovat ilmeisesti ensi yön kokouksen tunnusmerkkejä, jotka päiväksi pyyhitään pois.

Portti näyttää kellarikäytävältä. Ensin on astuttava joku porras alas ja sitten tullaan pimeään käytävään.

Ilmeisesti tämä toinen tunnusmerkki täydensi edellistä, sillä tutkittuaan tarkasti portin kolmea kirjainta, jotka eivät riittäneet Billotille, koska tämä kunnon tilanhoitaja ei osannut lukea, Billot alkoi astua portaita alas. Hän laski askelmat ja ehdittyään kahdeksannelle hän kiirehti reippaasti käytävään.

Käytävän perällä lekutti himmeä lamppu. Sen valossa muuan mies luki tai oli lukevinaan sanomalehteä.

Billotin askelten äänen kuullessaan mies nousi, nosti sormen rinnalleen ja odotti.

Se oli varmaankin tuon salaperäisen portinvartijan odottama merkki, sillä hän aukaisi oikealla olevan oven, jota ei näkynyt ensinkään silloin kun se oli kiinni, ja näytti Billotille kaitoja, jyrkkiä portaita, jotka painuivat maan alle.

Billot astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen takanaan, nopeasti, mutta äänettömästi.

Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon hän tuntui tuomitun:

Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo viitisenkymmentä henkilöä.

Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista vuotta sitten Rousseaun jäljessä.

Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja vesivaaka.

Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.

Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen puheenjohtajaa varten.

Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä parhaaksi katsoivat.

Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina, jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt, jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty suureen salaisuuteen.

Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain vapaamuurarin esiliina.

Yksi heistä oli Billot, toinen nuori mies, tuskin kahtakymmentäkään täyttänyt, kolmas arviolta kahden viidettä vuoden ikäinen, joka eleiltään näytti kuuluvan kaikkein ylhäisimpään seurapiiriin.

Pari sekuntia sen jälkeen kun tämä viimeksi mainittu oli astunut saliin — eikä hänen tulonsa herättänyt suurempaa huomiota kuin seuran halvimman jäsenen saapuminen — aukeni muuan salaovi ja puheenjohtaja astui esille, yllänsä Suur-Idän ja suurkoptin merkit.

Billot huudahti heikosti: tuo puheenjohtaja, jonka edessä kaikki päät taipuivat, oli sama liittolainen, jonka hän oli tavannut Bastiljissa.

»Veljet, meillä on tänään kaksi tehtävää, minun on otettava vastaan kolme uutta jäsentä ja esitettävä teille tilitys, mitä olen tehnyt siitä päivästä ruveten, jolloin yritykseen ryhdyin, tähän päivään saakka, sillä työn muuttuessa hetki hetkeltä vaikeammaksi on teidän saatava selväksi, olenko edelleenkin luottamuksenne arvoinen, ja minun päästävä selvyyteen, vieläkö te luotatte minuun. Vain siten, että valistatte minua ja minä valistan teitä, voin kulkea sillä synkällä, hirveällä tiellä, jolle olen astunut. Tähän saliin jääkööt vain järjestön mestarit, jotta me voimme joko hyväksyä tai hylätä niiden kolmen uuden jäsenen anomuksen, jotka seisovat edessämme. Kun nämä kolme jäsentä on hyväksytty tai hylätty, palatkoot kaikki jäsenet istuntosaliin, ylimmästä alimpaan saakka, sillä kaikkien enkä vain korkeimman piirin kuullen haluan selostaa toimintaani ja ottaa vastaan moitetta tai kiitosta.»

Kun hän oli puhunut, aukeni vastapäätä äsken mainittua salaovea kätketty toinen ovi, jonka takana näkyi isoja holvilakisia onkalolta kuin vanhan basilikan hautakammioita. Haamukulkueen lailla seura siirtyi äänettömänä noihin holvikäytäviin, joiden harvat kuparilamput loivat juuri ja juuri niin paljon valoa, että — kuten runoilija sanoisi — pimeys tuli näkyväksi.

Vain kolme miestä jäi saliin, nimittäin ne, jotka aiottiin valita järjestön jäseniksi.

Sattumalta nämä kolme nojasivat seinään yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan.

He silmäilivät toisiaan kummastuneina, sillä nyt vasta he oivalsivat olevansa edessä olevan näytelmän kolme sankaria.

Tällöin aukeni ovi, josta puheenjohtaja oli astunut sisälle. Kuusi naamioitua miestä astui saliin. He jäivät seisomaan nojatuolin ympärille, kolme sen oikealle, kolme vasemmalle puolelle.

»Numerot kaksi ja kolme poistukoot hetkeksi», sanoi puheenjohtaja. »Vain ylimmillä mestareilla on oikeus tuntea salaisuudet, jotka tulevat esille, kun vapaamuurariveli hyväksytään tai hylätään kirkastettujen osaston jäseneksi.»

Nuorukainen ja ylhäisen näköinen mies poistuivat samasta ovesta, josta olivat tulleetkin.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa molemmat toiset ehdokkaat ehtivät poistua.

Ja Billot teki merkin, joka osoitti, että hänellä oli vapaamuurarijärjestön mestarinarvo.

»Koska minulle on sanottu, että se aste on askelta lähempänä yleistä valoa.»

»Ei muita kuin se, joka ensimmäisenä ja kutsumatta tuli luokseni ja tarjoutui ottamaan minut seuraan.»

»Se on minun salaisuuteni. Sen salaisuuden sinä tunnet. Miksi haluat, että ääneeni toistan, mitä epäröin kuiskata itselleni?»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan yhdenvertaisuuden tietä?»

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka ovat
Ranskan vapauden ja maailman vapautumisen tiellä?»

»Oletko vapaa aikaisemmista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko valmis ne rikkomaan?»

»Veljet», sanoi hän, »tämä mies puhuu totta. Minä olen kutsunut hänet seuraamme. Suuri suru liittää hänet asiaamme vihan veljeyden muodossa. Hän on jo tehnyt paljon vallankumouksen hyväksi ja voi vielä tehdä paljon. Minä julistaudun hänen kummikseen ja vastaan hänestä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.»

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja sanoi verkkaisella, juhlallisella äänellä:

»Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»

Billot toisti puheenjohtajan sanat ehkä lujemmalla äänellä kuin millä ne oli lausuttu.

»Hyvä», jatkoi puheenjohtaja. »Tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmaiseväsi uudelle päämiehellesi, jonka tunnustat, kaikki mitä olet nähnyt tai tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt ja vanno lisäksi etsiväsi ja vakoilevasi kaikkea mitä et muuten näe.»

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »kunnioittavasi ja palvovasi myrkkyä, rautaa ja tulta, näitä nopeita, varmoja ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme».

»Vanno kaihtavasi Napolia, kaihtavasi Roomaa, kaihtavasi Espanjaa, kaihtavasi jokaista kirottua maata. Vanno kaihtavasi kiusausta, joka houkuttelee sinua paljastamaan mitä näet tai kuulet kokouksissamme, sillä salamakaan ei ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin.»

»Ja nyt», lopetti puheenjohtaja, »elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»

Muuan pimennossa seissyt veli aukaisi oven hautakammioon, missä järjestön alemmat jäsenet kävelivät ja odottelivat kolmen uuden jäsenen vastaanoton loppua. Puheenjohtaja teki merkin Billotille. Tämä kumarsi ja liittyi niiden seuraan, joiden veljeksi äsken vannottu hirveä vala hänet teki.

»Numero kaksi», sanoi puheenjohtaja lujalla äänellä, kun ovi uuden jäsenen perässä oli sulkeutunut.

Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen nuorukainen astui esille.

Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli, ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.

Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti kyselynsä.

Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.

»Koska ihminen pyrkii kohoamaan ja koska korkeuksissa ilma on puhtaampaa ja valo kirkkaampaa.»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan tätä vapauden ja vapautumisen tietä?»

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka tielläsi tapaat?»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»

Puheenjohtaja toisti sanasta sanaan sen kolmijaksoisen valan, jonka hän äsken saneli Billotille, ja jokaisen pysähdyksen jälkeen Saint-Just sanoi lujalla, tiukalla äänellä:

Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.

Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi sitten kovalla äänellä:

Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.

Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa, joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.

Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.

Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.

Ja herttua teki vapaamuurarimerkin, joka ilmaisi, että hänellä oli ruusuristin arvo.

»Koska olen alati elänyt isoisten parissa ja haluan tästedes elää ihmisten joukossa; koska olen alati elänyt vihollisten seassa ja haluan nyt elää veljien keskellä.»

»Miehelle, joka ei ole ymmärtänyt minua, naiselle, joka on nöyryyttänyt minua.»

»Omaisuuteni. Enemmän kuin omaisuuteni, henkeni. Enemmänkin kuin henkeni, kunniani!»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos sitoumuksesi ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»

»Veljet, oletteko kuulleet?» sanoi puheenjohtaja, kääntyen naamioitujen miesten puoleen.

»Ja hänet tuntien te olette sitä mieltä, että hänet voidaan hyväksyä riveihimme?»

»En tunne, mutta sanele se minulle ja minä toistan sen, olkoonpa se millainen tahansa.»

»Niin hirveä, että kun olet sen kuullut, sallimme sinun vapaasti peräytyä, jos epäilet, ettet hetken tullen voikaan noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan.»

Puheenjohtaja loi alokkaaseen läpitunkevan silmäyksen. Sitten, kuin haluten valmistaa häntä vähitellen kaamean lupauksen tekoon, hän muutti valan järjestystä, niin että aloitti toisesta jaksosta ensimmäisen asemasta.

»Vanno», sanoi hän, »kunnioittavasi rautaa, myrkkyä ja tulta, näitä varmoja, nopeita ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme!»

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta».

Herttua oli kotvan aikaa vaiti ja tuskanhiki näkyi helmeilevän hänen otsallaan.

Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!» herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla äänellä:

»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»

Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa aukoista.

»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»

Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni hänen edessään.

Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen jalkansa permannosta.

Jäätyään yksikseen nuo kuusi naamioitua ja puheenjohtaja keskustelivat hetken kuiskaavalla äänellä:

Heti aukeni ovi ja järjestön jäsenet, jotka olivat kävelleet kaksittain tai puhelleet ryhmittäin hautakammiossa, astuivat sisälle ja täyttivät pian heille tutun kokoussalin.

Tuskin oli ovi viimeisen jäsenen perässä sulkeutunut, kun Cagliostro kohotti kätensä kuin henkilö, joka tietää hetkien arvon eikä halua tuhlata sekuntiakaan, ja sanoi kuuluvalla äänellä:

»Veljet, jotkut teistä luultavasti olivat mukana siinä kokouksessa, joka täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin Ukkosvuoren onkalossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Reinin rannalta ja kahdentoista kilometrin päässä Danenfelsin kylästä. [Kts. Lääkärin muistelmia, 2. luku. — Suom.] Jos jotkut teistä olivat mukana, nostakoot ne suuren asiamme kunnianarvoiset tukijat kätensä ja sanokoot: 'Minä olin siellä.'»

Ja samaan aikaan viisi kuusi ääntä toisti, kuten puheenjohtaja oli kehoittanut:

»Hyvä on, siinä kaikki mitä tarvitaan», jatkoi puhuja. »Muut ovat kuolleet tai hajaantuneet maapallon eri kulmille työskentelemään yhteisen asiamme hyväksi, pyhän asian, koska se on koko ihmiskunnan asia. Kaksikymmentä vuotta sitten se työ, jonka vaiheita nyt aiomme selostaa, oli tuskin alussakaan. Päivä, joka nyt valaisee meitä, oli tuskin sarastanutkaan ja tarkimmatkin silmät näkivät tulevaisuuden vain pilven takaa, jonka ainoastaan valittujen katse voi läpäistä. Siinä kokouksessa minä selitin, minkä ihmeen avulla kuolema, joka ihmiselle on vain täyttyneen ajan ja menneitten tapausten unohtamista, ei merkitse minulle mitään, tai oikeammin, se oli kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa pannut minut kaksineljättä kertaa hautaan lepäämään ilman että nämä eri ruumiit, kuolemattoman sieluni tilapäiset perijät, saivat tuta sitä unohdusta, joka, kuten sanoin, on ainoa todellinen kuolema. Minä olen siis voinut vuosisatojen vieriessä tarkata Kristuksen opin kehitystä, nähnyt kansojen hitaasti mutta varmasti siirtyvän orjuudesta vallanalaisuuteen ja vallanalaisuudesta siihen pyrkimykseen, joka edeltää vapautta. Niinkuin illan tähdet, jotka kiiruhtavat syttymään ja, ennenkuin aurinko on laskenutkaan, kiiluvat taivaalla, olemme nähneet Euroopan eri pikku kansojen kokeilevan vapaudella: Rooma, Venetsia, Firenze, Sveitsi, Genua, Pisa, Lucca, Arezzo, nuo etelän kaupungit, joissa kukat puhkeavat nopeammin ja hedelmät kypsyvät aikaisemmin kuin muualla, yrittivät toinen toisensa jälkeen perustaa tasavaltoja, joista pari kolme on elänyt meidän päiviimme saakka ja yhä vieläkin uhmaa kuninkaitten valtaryhmää. Mutta kaikkia näitä tasavaltoja jäyti ja jäytää perisynti: yhdet ovat ylimysvaltaisia, toiset harvainvaltaisia, kolmannet yksinvaltaisia. Genua esimerkiksi, yksi nykyisin elävistä tasavalloista, on välimuoto: sen asukkaat ovat muurien sisällä yksinkertaisia kansalaisia, mutta ylimyksiä muurien ulkopuolella. Vain Sveitsissä on eräitä kansanvaltaisia laitoksia, mutta sen vähäpätöiset, vuorien väliin hautautuneet kantonit eivät kelpaa esikuvaksi tai avuksi ihmiskunnalle. Sellaista emme siis tarvinneet, me tarvitsimme isoa maata, joka ei kaivannut ulkoista sysäystä, vaan joka sen sijaan voisi antaa sysäyksen, me tarvitsimme suunnatonta koneistoa, jonka rattaisiin Eurooppa takertuisi, planeettaa, joka leimahtaessaan valaisisi koko maailmaa…»

»Kysyin Jumalalta, kaiken luojalta, kaiken liikunnon alkuunpanijalta, kaiken kehityksen lähteeltä, ja minä näin hänen osoittavan sormellaan Ranskaa. Ja Ranska, katolinen toisesta vuosisadasta asti, kansallisesti eheytynyt yhdennestätoista vuosisadasta lähtien, valtiollisesti yhtenäinen kuudennestatoista vuosisadasta saakka, Ranska, jota Herra itse on sanonut vanhimmaksi tyttärekseen — varmaankin siksi, että hänellä olisi oikeus suurten uhrien hetken koittaessa naulita hänet ihmisyyden ristinpuuhun kuten hän oli uhrannut poikansa, Kristuksen — Ranska, joka oli kuluttanut loppuun kaikki hallitusmuodot, monarkisen, feodalisen ja ylimysvaltaisen, Ranska tosiaankin tuntui meistä soveliaimmalta alistaa vaikutusvaltaamme, ja päätimme taivaallisen valon johdolla, kuten muinoin israelilaisia johti tulipatsas, me päätimme tehdä Ranskasta ensimmäisen vapaan maan. Luokaa silmäys Ranskaan sellaisena kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten, ja te huomaatte, että vaadittiin suurta uskallusta tai oikeammin ylevää uskoa käydä käsiksi sellaiseen tehtävään.»

— Kaksikymmentä vuotta sitten Ranska oli vielä, Ludvig viidennentoista heikoissa käsissä, Ludvig neljännentoista Ranska, toisin sanoin suuri aristokraattinen valtakunta, jossa ylimyksillä oli kaikki oikeudet ja rikkailla kaikki edut. Ja valtion päänä oli mies, joka edusti samalla kertaa kaikkein ylevintä ja alhaisinta, suurinta ja pienintä, Jumalaa ja kansaa. Se mies voi yhdellä sanalla tehdä rikkaaksi tai köyhäksi, onnelliseksi tai onnettomaksi, vapaaksi tai vangiksi, eläväksi tai vainajaksi. Sillä miehellä oli kolme pojanpoikaa, kolme nuorta prinssiä, jotka oli kutsuttu hänen seuraajikseen. Sattumalta oli luonto määrännyt hänen seuraajakseen juuri sen, joka olisi valittu yleisessä äänestyksessäkin, jos silloin olisi yleinen äänestys ollut käytännössä. Häntä pidettiin hyväsydämisenä, oikeamielisenä, nuhteettomana, epäitsekkäänä, oppineena, miltei filosofina. Jotta päästäisiin ikiajoiksi niistä tuhoisista sodista, joita Euroopassa oli riehunut Kaarlo toisen kohtalokkaan vallanperimyksen johdosta, valittiin hänen puolisokseen Maria Teresian tytär. Ne kaksi suurvaltaa, jotka ovat Euroopan todellinen vaakapaino, Ranska Atlantin ja Itävalta Mustanmeren rannalla, aiottiin yhdistää eroittamattomasti toisiinsa. Niin oli ainakin laskenut Maria Teresia, silloisen Euroopan ensimmäinen valtiollinen kyky. Juuri silloin kun Ranska, Itävaltaan, Italiaan ja Espanjaan nojaten, oli siirtymässä uuteen ja toivottuun valta-asemaan, juuri silloin me valitsimme, emme Ranskaa tehdäksemme siitä maailman ensimmäisen kuningaskunnan, vaan ranskalaiset tehdäksemme heistä maailman ensimmäisen kansan.

— Mutta silloin kysyttiin, kuka astuisi tähän leijonaluolaan, kuka kristitty Teseus kulkisi, johtonaan uskon valo, tämän suunnattoman sokkelon mutkaiset käytävät ja uhmaisi kuninkaallista Minotauros-hirviötä. Minä vastasin: 'Minä teen sen. Jotkut kiihkomieliset intoilijat, jotkut levottomat sielut tiedustelivat, paljonko tarvitsisin aikaa suoriutuakseni tehtävän ensimmäisestä jaksosta — olin jakanut sen kolmeen osaan — ja minä pyysin kahtakymmentä vuotta. Äänekäs tyytymättömyyden ilmaus. Huomatkaa, ihmiset ovat olleet orjia tai palvelijoita kaksikymmentä vuosisataa, ja nyt oltiin tyytymättömiä, kun minä vaadin kaksikymmentä vuotta tehdäkseni ihmiset vapaiksi!»

Cagliostro silmäili kuulijakuntaansa. Hänen viimeiset sanansa olivat saaneet eräät jäsenet hymyilemään ivallisesti.

»Lopulta minulle myönnettiin nämä kaksikymmentä vuotta. Minä annoin veljille ohjeeksi kuuluisan vaalilauseen: Lilia pedibus destrue ja ryhdyin työhöni kehoittaen jokaista työskentelemään omalla tahollaan. Tulin Ranskaan voitonkaarien katveessa. Laakerit ja ruusut muodostivat kukka- ja lehvätien Strassburgista Pariisiin asti. Kaikki huusivat: 'Eläköön kruununprinssi, eläköön tuleva kuningatar!' Kuningaskunnan kaikki toivo oli tämän pelastavan avioliiton hedelmällisyydessä. Nyt minä en halua kunniaa itselleni seuraavien tapahtumien alkuunpanijana tai luojana. Jumala oli apuni, hän salli minun nähdä sen jumalallisen käden, joka piteli tulivaljakon ohjaksia. Jumala olkoon ylistetty! Minä olen raivannut tieltä kivet, olen rakentanut sillan jokien yli, olen täyttänyt syvänteet, ja vaunut ovat päässeet kulkemaan. Siinä kaikki. Katsokaamme nyt, veljet, mitä on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa:

Ludvig viidestoista, lisänimeltään Rakastettu, on kuollut kaikkien halveksimana.

Kuningatar, joka oli seitsemän vuotta hedelmätön, on seitsemän vuoden perästä saanut lapsia, joiden syntyperä on kiistanalainen, hänen kimppuunsa käytiin kruununprinssin syntyessä, hänen maineensa tahraantui kaulanauhajutun takia.

Kuningas, jota liehitään Ludvig Kaivatuksi, on ryhtynyt hallitsemaan ja osoittautunut yhtä voimattomaksi valtiomiehenä kuin aviopuolisona, on rakennellut pilvilinnoja, kunnes päätyi vararikkoon, on vaihdellut ministerejä, kunnes tuli herra de Calonneen.

Aatelissääty on kutsuttu koolle ja se on päättänyt kutsua koolle valtiosäädyt.

Valtiosäädyt, jotka kutsuttiin koolle yleisen äänestyksen nojalla, ovat julistautuneet kansalliskokoukseksi.

Elokuun neljännen päivän yö on osoittanut ylimyksille aatelissäädyn voimattomuuden.

Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat osoittaneet kuninkaalle ja kuningattarelle kuninkuuden voimattomuuden.

Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä; Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita ihastusta, vapisevat!

Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto, jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa valon?»

»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»

»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni, että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan, meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan: epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena! Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa, on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit, hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin. Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen. Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet, vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia — vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä, ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»

Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle, seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:

»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»

Cagliostron läpitunkeva katse uppoutui joukkoon ja valaisi kuin kuvastimen heijastama auringonsäde Arrasin edustajan kalpeita kasvoja.

Kuuntelijajoukossa syntyi juhlallinen hiljaisuus, joka todisti selvästi, kuinka tärkeänä pidettiin kohta kuultavaa esitystä.

»Niin, on oikein, että minulta kysytään, mitä on vapaus, mitä on yhdenvertaisuus, mitä on veljeys. Minä sanon sen teille. Aloittakaamme vapaudesta. Ja ennen kaikkea, veljet, älkää sekoittako vapautta riippumattomuuteen. Ne eivät ole sisaruksia, kuten näyttää, ne ovat kaksi toisiaan vihaavaa vastustajaa. Melkein kaikki vuoristokansat ovat riippumattomia. En tiedä, voiko ainoatakaan niistä, sveitsiläisiä lukuunottamatta, sanoa todella vapaaksi. Kukaan ei kiellä, etteivät kalabrialainen, korsikalainen ja skotlantilainen olisi riippumattomia, mutta kukaan ei tohdi sanoa heitä vapaiksi. Jos kalabrialaisen tunteita loukataan, jos korsikalaisen kunniaa solvaistaan, jos skotlantilaisen etuihin kajotaan, niin kalabrialainen, joka ei voi turvautua oikeuteen, koska sorretun kansan keskuudessa ei ole oikeutta, kalabrialainen hakee oikeutta puukostaan, korsikalainen tikaristaan, skotlantilainen dirkistään. Hän iskee, vihollinen kaatuu, hän on kostanut. Vuoristo tarjoo hänelle tyyssijan, ja koska ei ole vapautta, tuota kaupunginasukkaan turhaan vaatimaa vapautta, löytää hän riippumattomuuden syvistä rotkoista, sankoista metsistä, korkeilta vuorenhuipuilta. Hän elää toisin sanoin ketun, vuorikauriin ja kotkan riippumattomuutta. Mutta kotka, vuorikauris ja kettu, jotka tunteettomina, muuttumattomina, välinpitämättöminä katselevat niiden silmien edessä esitettävää suurta, inhimillistä näytelmää, ovat eläimiä, joiden elämä rajoittuu vaistoon ja jotka on tuomittu yksinäisyyteen.

»Alkuperäinen, antiikkinen, kantasivistys, jos niin saa sanoa, Intian, Egyptin, Etrurian, Vähän Aasian, Kreikan, Latiumin sivistysmuodot, kootessaan tieteensä, uskontonsa, taiteensa, runoutensa valokimpuksi, jota ne ovat heilutelleet koko maailman yli valaistukseen silloin vielä kehdossa uinuvaa, kehitystilassa olevaa nykyaikaista sivistystä, ovat jättäneet ketut loukkoihinsa, vuorikauriit kallionhuipuillensa ja kotkat pilviä pitelemään. Niiltäkin aika kuluu, mutta siinä ei ole mittaa, niillekin tieto versoo, mutta siinä ei tapahdu edistystä, niillekin sukupolvet syntyvät, varttuvat ja kuolevat, mutta ne eivät opi siitä mitään. Sillä kaitselmus on rajoittanut niiden kyvyt itsesäilytysvaistoon, sen sijaan kun Jumala on antanut ihmiselle kyvyn eroittaa hyvän ja pahan, tunteen tajuta oikean ja väärän, kammon eristymistä ja rakkauden yhteiselämää kohtaan. Senpä vuoksi ihminen, joka syntyy yksinäisyyteen kuin kettu, on villi kuin vuorikauris ja eristäytynyt kuin kotka, liittyy perheeksi, muodostuu heimoksi, järjestyy kansaksi. Sen vuoksi, kuten jo sanoin, veljet, ei eristäytyvällä ihmisellä ole oikeutta muuhun kuin riippumattomuuteen, ja päinvastoin, yhteen liittyvillä ihmisillä on oikeus vapauteen.

VAPAUS!

Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta, jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu, jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö pyytää päästä tämän aarteen jaolle.

»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi, mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan, päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa, jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni», jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»

Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta, ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, — nimittäin kansansuosiolla.

Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen selittänyt, mitä on vapaus.»

Näitä sanoja seurasivat moninkertaiset hiljaa!-huudot, sitten syntyi syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina, ponnekkaina.

»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?

YHDENVERTAISUUS!

Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio, joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys, joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija, jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia, ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan vaalilla. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää kyky. Taiteissa, tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää, vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille. Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»

Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa, missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta, vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen. Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa omituisen päällikön valtava nero.

Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:

»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen, jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi. Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.

VELJEYS!

Oi, suuri sana, jos sinut käsitetään oikein! Oi, ylevä sana, jos sinut selitetään oikein! Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, joka käsitettyään väärin tämän sanan kantavuuden käyttää sitä sanan ahtaimmassa merkityksessä sovelluttaakseen sitä jonkun kylän asujamiin, jonkun kaupungin kansalaisiin, jonkun kuningaskunnan asukkaihin, olisi huono ihminen… Ei, veljet, ei, hän olisi vain henkisesti vajavainen ihminen. Säälikäämme henkisesti köyhiä, koettakaamme vapautua keskinkertaisuuden lyijyanturoista, levittäkäämme siipemme ja nouskaamme arkipäiväisten aatteiden yläpuolelle! Kun Saatana halusi kiusata Kristusta, vei se hänet maailman korkeimmalle vuorelle, jonka huipulta se voi näyttää hänelle kaikki maapallon kuningaskunnat, eikä suinkaan Natsaretin torniin, josta se olisi voinut näyttää hänelle vain Juudaanmaan kyläpahasia.

»Veljet, ei yhteen kaupunkiin, ei yhteen kuningaskuntaan; vaan koko maailmaan on veljeys vietävä! Veljet, koittaa päivä, jolloin pyhältä tuntuva sana isänmaa, tai toinen pyhältä tuntuva sana, kansallisuus, katoavat kuin teatterin väliverhot, jotka painuvat tilapäisesti paikalleen, jotta maalarit ja koneenkäyttäjät saisivat aikaa valmistaa loputtomat etäisyydet, mittaamattomat kaukokuvat. Veljet, koittaa päivä, jolloin ihminen, nyt jo maan ja veden herra, valloittaa tulen ja ilman, jolloin hän valjastaa tulihevoset, ei ainoastaan ajatuksissaan, vaan aineellisestikin, jolloin tuulet, nuo nykyisin vain rajuilmojen talttumattomat esijuoksijat, muuttuvat sivistyksen älykkäiksi ja kuuliaisiksi sanansaattajiksi. Veljet, koittaa päivä, jolloin kansat, tämän maa- ja ilmaliikenteen turvin, jota vastaan kuninkaat ovat voimattomat, ymmärtävät, että kestetyt kärsimykset liittävät ne toinen toisiinsa, ja että nämä kuninkaat, jotka ovat panneet aseet niiden käteen, jotta ne tuhoisivat toisensa, ei kunnian vaatimassa taistelussa, kuten heille uskoteltiin, vaan veljesmurhissa, saavat jälkipolville vastata jok'ikisestä veripisarasta, joka on vuotanut suuren ihmisperheen halvimmankin jäsenen ruumiista. Silloin, veljet, te näette, mikä suurenmoinen näytelmä esitetään Herran kasvojen edessä. Kaikki kuvitellut rajat katoavat, kaikki keinotekoiset esteet häviävät, virrat eivät ole enää haittana, vuoret eivät ole enää sulkuina. Virtojen yli kansat ojentavat toisilleen kättä ja kaikkein korkeimmalta huipulta kohoaa alttari, isänmaan alttari.

»Veljet, veljet, veljet, minä sanon teille, sellainen on apostolin saarnaama todellinen veljeys! Kristus ei kuollut vapahtaakseen vain natsarealaiset, Kristus kuoli lunastaakseen kaikki maan kansat. Älkää siis tehkö näistä kolmesta sanasta, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, ainoastaan Ranskan tunnuslausetta, vaan kirjoittakaa ne ihmisyyden lippuun koko maailman tunnuslauseeksi. Ja nyt, veljet, menkää, tehtävänne on suuri, niin suuri, että minkä kyynel- ja verilaakson kautta joutunettekin kulkemaan teidän jälkeläisenne kadehtivat teiltä sitä pyhää tehtävää, jonka olette suorittaneet, ja kuin ristiretkeläiset, jotka yhä suuremmin joukoin ja nopeammin askelin seurasivat toisiaan pyhille paikoille johtavilla teillä, eivät hekään pysähdy, vaikka he usein näkevätkin matkansa suunnan vain isiensä vaalenneitten luitten mukaan. Rohkeutta siis, apostolit, rohkeutta, toivioretkeläiset, rohkeutta, soturit! Apostolit, käännyttäkää, toivioretkeläiset, vaeltakaa, soturit, taistelkaa!»

Cagliostro lopetti, mutta ellei hän olisi lopettanut, olisivat suosionosoitukset, hyvä-huudot keskeyttäneet hänen esityksensä.

Kolmesti ne vaimenivat ja kolmesti ne jälleen elpyivät jylisten hautakammion holveissa kuin maanalainen ukkonen.

Sitten naamioidut miehet kumarsivat yksitellen, suutelivat hänen kättänsä ja poistuivat.

Sen jälkeen jokainen veli vuoron perään taivutti päänsä tuon lavan edessä, jolla toisen Pietari erakon lailla tämä uusi apostoli oli saarnannut vapauden ristiretkeä ja lausui ohimennessään tuon kohtalokkaan ohjelauseen: Lilia pedibus destrue.

Ja Cagliostro oli yksin, maan uumenissa, äänettömyydessä ja pimeydessä, muistuttaen niitä Intian jumalia, joiden salaisuuksiin hän väitti tutustuneensa parituhatta vuotta sitten.

XII

Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791, eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä, poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle. Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.

Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin kahdeksan aamulla.

Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.

»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse nähdä!» vastasi palvelija.

Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä, paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia, aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.

Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka oli ylemmässä kerroksessa.

»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen, »tohtori Gilbert on saapunut».

»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia lähetetty häntä noutamaan?»

»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»

»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on vaivattu tällä tavoin».

»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa ikkuna.»

Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei ollut häntä tavannut.

Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin, joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.

»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa kiisteltiin?»

»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle. Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte. Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»

Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.

Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea ja koetti valtimoa.

»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli jo aikakin minun tulla!»

Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan haavurilippaan.

»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»

»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin, kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.

Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.

»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas voi hengittää kevyesti.

»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle, muutaman tunnin nautinnon takia.»

»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä, jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»

»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko Ranska saattamaan teitä hautaan.»

»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?» vastasi Mirabeau hymähtäen.

»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin saatte nähdä, kuinka käy.»

»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva haihtunut… sisäisiä poltteita on yhä.»

»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo tuleekin.»

Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli toteutunut: poltteet lakkasivat.

»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien varrella kello yhdeltätoista.»

»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan miestuttuja varten.»

»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»

»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien varrella olevaan pikku asuntooni… Oletteko käynyt siellä?»

»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta… Mutta nyt tunnen tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»

»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivällä
Tuileries-palatsissa.»

»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili katkerasti.

»Koska hän kysyisi teiltä, olenko pelastanut kuninkuuden, kuten hänelle lupasin, ja teidän täytyisi vastata kieltävästi. Vaikka», jatkoi Mirabeau hermostuneesti naurahtaen, »se on hänen vikansa yhtä paljon kuin minunkin».

»Ette siis halua, että sanoisin hänelle liikatyön ja taistelun puhujalavalla surmaavan teidät?»

»Sanokaa vain», vastasi hän sitten. »Tehkää minut, jos tahdotte, sairaammaksi kuin olenkaan.»

Gilbert katseli Mirabeauta tutkivasti. Silmäys näytti hämmentävän kreiviä.

»Asiasta toiseen», sanoi potilas, »ennenkuin lähdette, mitä määräätte minulle?»

»Oh, kuumaa, vain janoa sammuttavaa juomaa, sikuria tai purasruohoa, kevyttä ruokaa ja ennen kaikkea…»

»Ei sairaanhoitajatarta, joka on viittäkymmentä vuotta nuorempi…
Ymmärrättehän, kreivi?»

»Tohtori», sanoi Mirabeau nauraen, »jotten rikkoisi määräyksiänne, otan kaksi viisikolmattavuotiasta!»

»Ja kaikki tämä on sen naisen vika», mutisi vanha palvelija. »Ja kaikki johtuu siitä, että se nainen on kuningattaren näköinen. Niin nerokas mies, kuten hän kuuluu olevan, ja kuitenkin niin lapsellinen!»

Tämän huomautuksen jälkeen hän avasi Gilbertille vaununoven. Tohtori nousi ajoneuvoihin ja tuumi itsekseen:

Hetkeksi hän tarttui Teischin käsivarteen kysyäkseen tältä, mutta malttoi mielensä ja jupisi:

»Mitä minä sille voin? Se on Mirabeaun salaisuus eikä minun… Ajuri,
Pariisiin.»

XIII

Pariisissa hän tapasi Camille Desmoulinsin, tuon elävän päivälehden, aikakautensa henkilöityneen sanomalehden.

Hän mainitsi tälle Mirabeaun sairaudesta ja kuvaili sitä vakavammaksi kuin se tällä hetkellä olikaan, mutta ei pahemmaksi kuin miksi se voisi kehittyä, jos Mirabeau olisi jälleen varomaton.

Kuninkaan luota Gilbert meni kuningattaren puheille ja toisti hänelle, mitä oli sanonut kuninkaalle.

»Mikä vahinko», sanoi hän, »ettei hän sairastunut sen päivän aamulla, jolloin hän piti kauniin puheensa trikolorista!»

Sitten hän tuntui katuvan, että oli Gilbertin kuullen ilmaissut, kuinka hän vihasi tuota ranskalaisten kansallismerkkiä, ja jatkoi:

»Kuinka tahansa, olisi perin onnetonta Ranskalle ja meille, jos hänen pahoinvointinsa kehittyisi vakavaksi.»

»Minulla on ollut kunnia sanoa kuningattarelle», huomautti Gilbert, »että se on enempää kuin pahoinvointia, että se on vakavaa sairautta».

»Tohtori», sanoi kuningatar, »minä toivon ja luotan teidän tuovan minulle tietoja herra de Mirabeaun tilasta, eikö niin?»

Mirabeau odotteli häntä leposohvalla lojuen. Kun Gilbert joutui viipymään jonkun tovin salongissa, sillaikaa kun kreiville käytiin ilmoittamassa hänen saapuneen, silmäili hän sisälle astuessaan ympärilleen ja huomasi nojatuolille unohdetun kasimirhuivin.

Mutta joko johtaakseen Gilbertin huomion toisaalle tai päästäkseen nopeammin tekemään tärkeät kysymyksensä Mirabeau ehätti sanomaan:

»Ah, te olette tullut! Olen kuullut teidän jo täyttäneen lupauksenne edellisen osan. Pariisi tietää, että olen sairas, ja Teisch-poloinen on saanut yhtenään kahden tunnin ajan kertoa tilastani ystäville, jotka ovat tulleet tiedustelemaan, voinko nyt paremmin, ja kenties myöskin vihamiehille, jotka ovat tulleet kuulemaan, eikö tilani ole muuttunut huonommaksi.

Siinä lupauksenne edellinen osa. No, oletteko täyttänyt jälkimäisen osan yhtä tarkasti kuin edellisenkin?»

»Sitä hyvää kuningasta! Kuolinvuoteellaan hän sanoo ystävilleen kuten muinen Leonidas: 'Tänään minä syön illallista sen Pluton luona.' Entä kuningatar?»

»Millä sanoilla, tohtori?» kysyi Mirabeau, joka ilmeisesti pani suuren arvon Gilbertin vastaukselle.

»Lupasitte kunniasanallanne toistaa sanasta sanaan, mitä kuningatar puhuisi.»

»Tohtori, olette luvannut. Tahdotteko, että kohtelen teitä miehenä, jonka sanaan ei voi luottaa?»

»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»

»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää, että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä. Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti, että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen, mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka, ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi… Trikolor-lippu! Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta, se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»

»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli… Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan, heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.

Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisi
Mirabeaun elämän tai kuoleman.

»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.

Mirabeau nojasi molempiin nyrkkeihinsä kuin kyyristynyt leijona ja koetti nähdä Gilbertin sielun pohjaan saakka.

»Käsittäkää sanani juuri niinkuin ne pitääkin käsittää, tohtori, älkääkä yrittäkö tulkita niitä toisin. Odotan huomisiltaan saakka.»

»No niin, tohtori, jos hän huomisiltaan mennessä on lähettänyt tänne jonkun, jos esimerkiksi herra Weber tulee, olette te oikeassa ja minä väärässä. Mutta jos hän ei tule, silloin olette te, tohtori, väärässä ja minä oikeassa.»

»Hyvä, huomis-iltaan siis. Ja siihen asti, hyvä Demosthenes, lepoa, rauhaa, mielentyyneyttä!»

Ja Gilbert osoitti sormellaan esinettä, jonka hän oli ensimmäiseksi huomannut astuessaan huoneeseen.

»Hyvä on. Koettakaa nyt viettää rauhallinen yö, ja minä vastaan kaikesta.»

»Epäilen kaikkea, herra tohtori, niin kauan kuin hänen paha henkensä on hänen lähellään.»

Portaitten käänteessä Gilbert näki hunnutetun varjon, joka odotteli häntä.

Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.

Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.

Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli helvetin lähetti.

Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää raitista ulkoilmaa.

Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.

Kun hän isäntänsä kysyttyä oli vastannut, ettei kello ollut vielä kahdeksaakaan, ei Mirabeau ollut uskonut häntä, ennenkuin oli noudattanut kellon eteensä nähdäkseen itse.

»Teisch», sanoi hän vanhalle palvelijalle, »vaihtakaa alhaalla paikka
Jeanin kanssa, joka tänään saa palvella minua täällä ylhäällä».

»Hyvä jumala», huudahti Teisch, »onko herra kreivi siis tyytymätön minuun?»

»Päinvastoin, kunnon Teisch», vastasi Mirabeau liikutettuna, »juuri siksi että luotan vain sinuun minä panen sinut täksi päiväksi alas portille. Kaikille, jotka tulevat tiedustelemaan vointiani, sinä sanot, että minä jaksan nyt paremmin, mutten ota vielä vastaan ketään. Mutta jos…» Mirabeau vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten, »mutta jos joku tulee linnasta, Tuileries-palatsista, niin sinä opastat lähetin tänne ylös, ymmärrätkö? Missään tapauksessa et saa päästää häntä menemään, ennenkuin olen puhutellut häntä. Huomaat siis, kunnon Teisch, että lähettäessäni sinut luotani minä korotan sinut uskotun asemaan.»

»Ah, herra kreivi», sanoi hän, »jospa vain tahtoisitte elää!» Ja hän lähti.

»Siinäpä se taito juuri onkin, siinä tahtomisessa!» sanoi Mirabeau silmätessään poistuvaa palvelijaa.

Kello kymmenen Mirabeau nousi ja pukeutui miltei keikailevasti. Jean kähersi hänen tukkansa, ajoi hänen partansa ja siirsi sitten hänen nojatuolinsa ikkunan ääreen.

Joka kerta kun kolkutin kolahti, joka kerta kun ovikello soi, olisi vastapäätä olevasta talosta voinut nähdä hänen huolestuneitten kasvojensa kurkottautuvan kohotettujen uutimien takaa, hänen terävän katseensa pälyilevän kadulle, sitten uutimien putoavan ja jälleen kohoavan, kun ovikello kilahti ja kolkutin kolahti.

Kello kaksi Teisch tuli ylös erään lakeijan seurassa. Mirabeaun sydän sykki rajusti. Lakeijalla ei ollut liveripukua.

Mirabeaun mieleen juolahti ajatus, että tuo harmaapukuinen palvelija oli kuningattaren lähetti ja että hän oli pukeutunut noin, jottei paljastaisi henkilöä, joka hänet lähetti.

»Vai niin», sanoi Mirabeau ja kalpeni kuin olisi ollut vielä viisikolmattavuotias ja odotellessaan rouva de'Monnierin kirjettä olisikin saanut kirjeen tuomarienoltaan.

»Herra kreivi», jatkoi Teisch, »koska tämä poika on herra tohtori Gilbertin lähettämä ja koska hän tuo teille kirjeen, olen katsonut voivani tehdä poikkeuksen ja toin hänet puheillenne.»

»Antakaa kuulua, kuinka voitte. Olen luonanne kello yksitoista illalla. Toivon, että ensimmäiset sanat, jotka lausutte minulle, myöntävät minun olleen oikeassa ja teidän olleen väärässä.»

»Sano isännällesi, että näit minut jalkeilla ja että minä odotan häntä tänä iltana», sanoi Mirabeau lakeijalle.

Teisch nyökkäsi ymmärtäväisesti ja poistui harmaapukuisen lähetin seurassa.

Tunnit seurasivat toisiaan. Ovikello ei herennyt kilisemästä, kolkutin kolajamasta. Koko Pariisi kävi merkitsemässä nimensä Mirabeaun vieraskirjaan. Kadulle oli kerääntynyt rahvasta, joka saatuaan kuulla toisia uutisia kuin mitä sanomalehdet tiesivät kertoa, ei mielinyt uskoa Teischin rauhoittaviin vakuutteluihin ja pakotti ajoneuvot kääntymään oikealle ja vasemmalle, jottei pyörien kolina häiritsisi kuuluisaa potilasta.

Kellon viittä käydessä Teisch uskalsi ilmestyä toistamiseen Mirabeaun huoneeseen kertoakseen hänelle tämän uutisen.

»Ah», sanoi Mirabeau, »nähdessäni sinun tulevan arvelin sinulla olevan parempaa kerrottavaa!»

»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden ilmaisu.»

Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.

Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin viertotien päästä toiseen.

Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä ilosta hypähtämään?

Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä hovilakeijaa.

Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut nähnyt mitään.

Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.

Tämä astui sisälle hymysuin. Hän pelästyi nähdessään Mirabeaun kasvojen ilmeen.

»Ettepä, joka päivä ette sentään käy linnassa ja tänään olette käynyt siellä. Joka päivä ette tapaa kuningatarta, ja tänään olette tavannut hänet. Joka päivä ette anna hänelle neuvoja, mutta tänään olette antanut hänelle yhden neuvon.»

»Kuulkaas, hyvä tohtori, minä näen, mitä on tapahtunut, minä kuulen, mitä on puhuttu, yhtä selvästi kuin jos olisin ollut paikalla.»

»No hyvä, herra kaukonäkijä, mitä siis on tapahtunut ja mitä on puhuttu?»

»Menitte tänään kello yksi Tuileries-palatsiin, pyysitte päästä kuningattaren puheille, tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että tilani oli huononemaan päin ja että olisi kaunista, jos hän kuningattarena ja naisena lähettäisi jonkun tiedustelemaan vointiani; ellei säälin niin ainakin harkinnan kannalta se olisi suotavaa. Kuningatar keskusteli kanssanne, hän tuntui tulleen vakuutetuksi, että olitte oikeassa, ja hyvästiksi hän sanoi lähettävänsä jonkun minun luokseni. Te lähditte onnellisena ja tyytyväisenä ja luottaen kuninkaalliseen sanaan. Ja hän, ylpeänä ja katkerana hän nauroi herkkäuskoisuuttanne, joka ei tiedä, ettei kuninkaallinen sana velvoita mihinkään… No, kunniasana», jatkoi Mirabeau ja katsoi Gilbertiä suoraan silmiin, »eikö niin käynyt, tohtori?»

»Tosiaankin», myönsi Gilbert, »ette olisi paremmin nähnyt tai kuullut, vaikka olisitte ollut paikalla, hyvä kreivi!»

»Niitä hupsuja!» sanoi Mirabeau katkerasti. »Olen teille jo sanonut, etteivät he osaa tehdä mitään ajallaan… Jos kuninkaan liveripukuinen lähetti olisi tänään tullut luokseni joukon halki, joka huusi minun oveni edessä ja ikkunoitteni alla: 'Eläköön Mirabeau!' olisin minä taannut heille kansansuosion ainakin vuodeksi eteenpäin.»

»Minuako? Ei mikään», vastasi Mirabeau. »Tiedättekö mitään uutta kansalliskokouksesta, kordeliereista tai jakobineista? Onko Robespierre kiehauttanut jonkun uuden puheen tai Marat oksentanut jonkun uuden häväistyskirjoituksen?»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Mirabeau istui kylpyammeessa. Tapansa mukaan Teisch saatteli Gilbertiä.

Mirabeau kurkottautui ammeesta seuratakseen katsein tohtorin lähtöä. Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, höristi hän korviaan kuullakseen menijän askelten äänen. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes kuuli asuntonsa ulko-oven aukenevan ja sulkeutuvan.

»Jean», sanoi hän, »kattakaa pöytä minun huoneeseeni ja käykää kysymässä, haluaisiko Oliva tulla syömään illallista kanssani».

»Ah», sanoi hän hypätessään sukkasillaan vuoteesta, »olen varma, että
Mirabeaun laita on huonosti!»

Tohtori ei erehtynytkään. Kun illallinen oli katettu ja pöytä peitetty kukilla, oli Mirabeau lähettänyt Jeanin pois ja käskenyt Teischin mennä nukkumaan.

Sitten hän oli lukinnut kaikki ovet paitsi sitä, josta pääsi sen tuntemattoman naisen luo, jota iäkäs palvelija sanoi isäntänsä pahaksi hengeksi.

Mutta palvelijat eivät olleet menneet levolle. Jean, vaikka olikin nuorempi, oli tosin nukahtanut eteisen nojatuoliin.

Neljännestä vailla neljä oli kuulunut kova kellonsoitto. Molemmat palvelijat olivat kiiruhtaneet Mirabeaun makuuhuoneeseen päin.

Silloin he keksivät mennä tuntemattoman naisen huoneiston kautta ja pääsivät sitä tietä makuuhuoneeseen saakka.

Mirabeau lojui nojatuolissaan, puolipyörtyneenä, ja piteli sylissään naista, jottei tämä pääsisi hakemaan apua. Kauhuissaan nainen soitti pöytäkelloa, koska ei voinut ulottua takkakellon nuoraan.

Palvelijat huomattuaan nainen kutsui heitä avukseen ja myöskin Mirabeaun avuksi. Hän oli tukehtumaisillaan kreivin kouristavaan syleilyyn.

Yhteisin ponnistuksin palvelijat saivat kuolevan kädet hellittämään otteensa. Mirabeau lysähti istuimelleen ja nainen meni itkien huoneeseensa.

Jean oli lähtenyt hakemaan tohtori Gilbertiä Teischin jäädessä hoitamaan isäntäänsä.

Gilbertillä ei ollut aikaa valjastuttaa omia ajoneuvoja eikä haettaa vierasta ajuria. Saint-Honoré-kadulta Antinin viertotielle ei ollut pitkä matka. Hän lähti Jeanin kanssa jalan ja kymmenen minuutin kuluttua hän saapui Mirabeaun asuntoon.

»Ah, herra tohtori», vaikeroi iäkäs palvelija, »se nainen, yhä se nainen, ja lisäksi ne kirotut kukat! Saatte itse nähdä, saatte itse nähdä!»

Tällöin kuului jostakin nyyhkytystä. Gilbert riensi yläkerrokseen. Kun hän ehti portaitten yläpäähän, aukeni Mirabeaun huoneen viereinen ovi ja muuan valkoiseen aamunuttuun verhoutunut nainen syöksyi esille ja heittäytyi tohtorin jalkoihin.

»Voi, Gilbert, Gilbert», huudahti hän ja painoi molemmat kädet hänen rinnalleen, »taivaan tähden pelastakaa hänet!»

»Ah», jupisi hän, »Beausire kaupittelemassa häväistyskirjoituksia häntä vastaan, Nicole hänen rakastajattarensa! Hän on tosiaankin hukassa, sillä tämän takana on Cagliostro!»

Ja hän riensi Mirabeaun huoneeseen. Hän oivalsi, ettei ollut hetkeäkään hukattava.

XIV

Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet, lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn jäännös.

Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään potilaan.

Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.

Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen. Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui: se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.

Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa. Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.

Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.

Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.

Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja nyt vakavampana kuin eilinen.

Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua, jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue, niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan tietämättä mitään tästä tungoksesta.

Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa, vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.

Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave. Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta nämä olivat kieltäytyneet.

»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt, että he olisivat moisia tomppeleita!»

Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.

Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.

Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta, että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.

Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin, että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.

Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan, tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.

Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas oli maininnut kuningattaren nimen.

»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes tiedustella vointiani!»

»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen kuollut…?»

Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja. Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.

Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi hirveän otteensa sairaan kasvoihin.

Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.

Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.

Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.

Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti, vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.

Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan sairasta.

Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren miehen tulla sisälle.

Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle, polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.

»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa tapaamani nuori mies!»

»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en pyytänytkään.»

Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli kirjoittanut eteisessä.

»Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle, että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.

Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa, oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..

Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.

Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.

Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.

Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät: ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.

Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin
Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:

»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio tervehtymisestäni.»

Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi, jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä nähnyt.

Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.

Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen otteluun.

»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos minä olisin elänyt, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»

Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa. Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.

Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka. Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.

»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu, häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä minua muistelet!»

Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään, siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.

Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut enää pelkäävän lääkäriä.

»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä mitä haluan?»

»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte. Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin mahdollista.»

Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa
Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.

»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka on laitasi tänään?»

»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä toivon, että olisitte minun nahoissani.»

»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».

Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan selville.

»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi istumaan.

Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen: »Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia kukkia.

Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi kukkatarhaksi.

»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle, jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»

»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt, ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»

Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa tunteeton.

»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa sieltä minulle muuan pieni lipas».

»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean, ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella kutsumisellaan ja soitollaan.»

Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.

Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.

Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan näkisi enää seuraavaa päivää.

Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut, jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta huolimatta.

Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!

Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli noudattanut paikalle.

Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan kietoutunutta naista vaunuihin.

Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä, kuka vaunuissa ajoi.

Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni kutsui tohtoria.

»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas entiselle paikalleen».

Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin ennenkin, sanoi Mirabeau:

»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys piileskeleekään!»

»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on sensijaan jättänyt jotakin».

Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut, että hän oli vasta astunut kuolontielle.

Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista kuolemankamppailua.

Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä viimeiseen hetkeen saakka.

Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja ajattelijalle.

Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata, kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen taistelun voittaa.

Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin synkkiin ajatuksiin.

Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka nimi oli Marie-Antoinette?

Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan, kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen edustamansa aatteen tieltä?

Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja avasi silmänsä.

Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.

Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi arvata, mikä se oli.

Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt tiedustelemaan hänen vointiaan?

Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.

Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista osanottoa.

Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.

Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko Kroisosta!»

»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet…»

Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia sanoja?

Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä, jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen. Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan huulille.

»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko lusikallinen tai täysi pullollinen».

»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä, olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»

»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että vuodatin teihin myrkkyä.»

»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui: voimaa, rikkautta, lempeä… Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin, onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen, karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni, mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»

Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman, jonka tämä mielihyvin nautti.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:

»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan. Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen, vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen, jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni, jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään, tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen, mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan ainoastaan Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen monarkia, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä, ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä. Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani, mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle…?»

»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö, järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään… Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä, jotka vielä saan elää.»

»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa helpottaa sitä siirtymistä!»

»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee työlääksi astua.»

»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»

Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.

Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä. Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.

Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä sen laatua.

»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen kuolintuska alkaa».

Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä välähti salama.

Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän ravisti päätänsä.

Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja paperia.

Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana hukkaantuisi.

Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»

Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä edistääkseen.

Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja pureutui pielukseensa.

»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan kunniantuntoonne!»

Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi kätensä ja pyysi kynän.

Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»

Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä Gilbertiin päin ja sopersi:

Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:

Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon, pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti Tuileries-palatsiin.

Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.

Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.

Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.

Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.

XVI

Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello oli puoli yhdeksän aamulla.

Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin valmistamaan surun ilmaisua.

Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja soittokoneet särjettiin.

Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion kansalliskokous oli kärsinyt.

Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun, jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan mukana vainajan hautajaisissa.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan, että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin sinne ensimmäisenä.

Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle, missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja satatuhatta kansalaista.

Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa kuningatarta.

Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien ylipäällikkö.

Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja, kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.

Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,
Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.

Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous, joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut, kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.

Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä tuhatta.

Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.

Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle. Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä. Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.

Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava, vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.

Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin. Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä, taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta: rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys, joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta, vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?

Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.

Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään kirjoittanut.

Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla, joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana, alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous voi puolustaa lahjottavuutta.

Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.

Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin
Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:

Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka omien sanojensa mukaan siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen hautuumaahan.

Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart, kuolemantuomion kärsineitten leposija.

Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.

Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:

»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli vietävän painava.»

Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:

Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin Pantheonista karkoitettu vainaja?

Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on, että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.

Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!

XVII

Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa, ja joutui sitten sveitsiläispihaan.

Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille, joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.

Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:

»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette, jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun kenraali poistuu…»

»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä, sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä hänen puheilleen heti kun saavutte.»

»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen varmaankin juuri teitä».

»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan on vapaa ottamaan minut vastaan.»

Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että kuningas oli yksin — ilmoitti:

»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen odottanut häntä eilisestä asti.»

»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».

»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa tervetullut.»

»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin Montmédystä».

»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas hymyillen.

»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä. Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista tiedoistani.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette edistyneet siellä.»

»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat asiat täällä tuiki huonosti».

»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te täällä!»

»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»

»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin tätieni paosta?»

»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat. No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä, kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta. Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä, sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»

»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman lakiehdotuksen».

»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys. Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan, hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä, riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä. Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää. Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin, koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa. Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan sanomaan puukkoritarien päiväksi.»

»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny päätänsä ravistaen.

»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»

»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän majesteetillenne?»

»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»

»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen uusia joukkoja.»

»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»

»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa! Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä voitonmahdollisuutta.»

»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»

»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia parempana.»

»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet. Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne hallussa.»

»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»

»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä, jotka olen saanut viime matkallani.»

»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»

Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan kuukauden työn tulos.

»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»

»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksi
Châlonsiin, herra de Charny?»

»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä- viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan tienoota, josta oli kysymys.

»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte viisikymmentäneljä penikulmaanne?»

»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne kanssa.»

»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia, Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»

»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että hevosia on saatavissa.»

»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin tuolla puolen, Dunin suunnalla.»

»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi. Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta. Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan… tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette…»

»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren metsään Clermontin suunnalle».

»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»

»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas, pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun yksinkertaisen merkin.»

»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»

»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas pitää minua sen arvoisena.»

»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»

Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle kumartaen.

»Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:

1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;

2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä,
kapteeni Dandoins päällikkönä;

3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaan
rykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;

4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat de
Rohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;

6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeni
Guntzer päällikkönä;

7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnantti
parooni de Mandell päällikkönä.»

»Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta keksitty?»

»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle armeijalle.»

»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki näyttää suunnitellun valmiiksi».

»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»

»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»

»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»

»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin. Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»

»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de Bouillélle.»

»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»

»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että saisi pysyä tuntemattomana».

»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä. Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun nimessäni.»

Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman sormuksen.

Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.

Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta paperia astui huoneeseen.

Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja huudahti hämmästyneenä.

»Herra de Charny… herra de Charny… täällä… kuninkaan luona…
Tuileries-palatsissa!»

Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui pari askelta häntä kohden ja sanoi:

»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä tervehtimään teitä.»

Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt ilmeni hänen sanoissaan.

Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki liian rajusti.

Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen peränurkkaan saakka.

Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään.

»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.

»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille sen neuvon».

»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna se täytäntöön.»

»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle kaikki.»

Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten hän sanoi jälkimäiselle:

Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

XVIII

Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasi
Charnyta sulkemaan oven.

Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.

Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.

Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.

Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus, jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.

Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja versoi uusi.

Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki, joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.

Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.

Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus, se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta, jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden ja ylpeyden salamia.

Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut, ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.

Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa. Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka tahtoisikin minut unohtaa.»

Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä, jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat, kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän luuli jo kestäneensä.

Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.

Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten muodossa.

Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja kosketti tätä kättä huulillaan.

»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».

»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».

»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu. Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut edes kirjoittaa teille.»

»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».

»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa, mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»

»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää kerrottavaa!»

Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.

Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen vaatimuksiin.

Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin kuningatarta, huolestutti naista.

»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä, jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis olleetkaan tärkeitä?»

»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»

Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä tähdellisimmältä.

»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että teillä on Pariisissa asunto».

Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.

»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»

Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti
Charnyn käden huulilleen.

»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny tunsi silmiensä kyyneltyvän.

»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä, mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade, Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia, ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä, vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»

Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.

»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin ankarasti?»

»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»

Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu hänen allansa.

»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on ollut kunnia tehdä hyväksenne?»

»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»

Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta, ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma tarvitsi vain toteuttaa.

Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.
Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja
keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.

Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:

»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni kunnia!»

»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä sillä… Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän ansiotanne?»

»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»

»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne…?»

»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne, minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»

Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui. Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt kreivin äänen kylmästä sävystä.

Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä viiltävästi ja käsiään väännellen:

»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»

XIX

Seuraavan kesäkuun 19 päivänä, kellon lähetessä kahdeksaa aamusella, tohtori Gilbert asteli pitkin askelin asunnossaan Saint-Honoré-kadun varrella, pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo ja kurkisti ulos henkilön lailla, joka odottaa kärsimättömästi jonkun tuloa. Odotettua ei vain kuulunut.

Hänen kädessään oli kokoon taitettu paperi, jonka kirjoitetun sivun läpi kuulsivat kirjaimet ja sinetit. Paperi oli ilmeisesti hyvin tärkeä, sillä pari kolme kertaa tuskallisten odotusminuuttien kuluessa Gilbert levitti sen auki, luki sen, taittoi jälleen ja luki uudelleen, avasi taas, luki ja sulki.

Vihdoin portille pysähtyvien vaunujen kolina sai hänet rientämään ikkunaan. Mutta hän myöhästyi. Henkilö, joka oli tullut ajoneuvoissa, oli jo pujahtanut käytävään.

Mutta Gilbert oli niin varma tulijan henkilöllisyydestä, että hän työnsi eteisoven auki ja sanoi palvelijalleen:

Ja vielä kerran hän levitti paperin auki ja aikoi ruveta sitä lukemaan, kun Bastien ilmoittikin kreivi de Cagliostron kreivi de Charnyn asemesta.

Tuo nimi oli tällä hetkellä niin kaukana Gilbertin ajatuksista, että hän hätkähti, kuin ukkosta ennustava salama olisi välähtänyt hänen silmäinsä edessä.

»Kreivi de Cagliostro?» toisti hän yhä tuiki kummissaan kuulemastaan ilmoituksesta.

»Niin, niin, Jumala paratkoon, minä itse, Gilbert hyvä», sanoi kreivi. »Tiedän kyllä, ettette odottanut minua, vaan herra de Charnyta, mutta herra de Charnylla on parastaikaa puuhaa muualla — sanon kohta, millä asioilla hän liikkuu — niin että hän voi saapua vasta puolen tunnin perästä. Senpä vuoksi minä päättelinkin seuraavaan tapaan: — Koska kerran olen tässä kaupunginosassa, käväisen katsomassa tohtori Gilbertiä. — Toivon olevani tervetullut, vaikken olekaan odotettu.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että teille on jokaisena päivän ja yön hetkenä avoinna kaksi ovea: asuntoni ja sydämeni ovi.»

»Kiitos, Gilbert. Koittaa päivä, jolloin minäkin voin todistaa, kuinka minä teitä rakastan. Kun se päivä valkenee, ei sitä todistusta tarvitse odottaa. Ja nyt puhelkaamme.»

»Entä mistä?» kysyi Gilbert hymyillen, sillä Cagliostron saapuminen ennusti aina jotakin merkillistä.

»Mistäkö?» toisti Cagliostro. »Tietysti yleisestä puheenaiheesta, kuninkaan pian tapahtuvasta lähdöstä.»

Gilbert tunsi puistatusta kiireestä kantapäähän, mutta hymy ei kadonnut hetkeksikään hänen huuliltaan ja vaikkei hänen tahtonsa voinutkaan estää hikeä hersymästä hänen hiustensa juuresta, esti se toki hänen poskensa kalpenemasta.

»Ja koska se puhelu vaatii melko paljon aikaa, sillä aihetta kyllä riittää», jatkoi Cagliostro, »niin minä istuudun».

Kun ensimmäinen kauhun tunne oli ohi, päätteli Gilbert, että mikäli sattuma oli tuonut Cagliostron hänen luoksensa, oli se toki hyvin enteellinen sattuma. Koska Cagliostro ei tavallisesti pitänyt häneltä mitään salassa, kertoisi hän varmaankin kaikki mitä tiesi kuninkaan ja kuningattaren paosta, josta oli jo sanan maininnutkin.

»No niin», pitkitti Cagliostro huomatessaan Gilbertin odottavan, »se tapahtuu siis huomenna?»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että tapani on antaa teidän puhua loppuun saakka; silloinkin kun erehdytte, on minulla aina jotakin opittavaa ei vain kokonaisesta puheestanne, vaan jokaisesta lausumastanne sanastakin».

»Ja missä suhteessa olen tähän mennessä erehtynyt, Gilbert? Siinäkö, että ennustin Favrasin kuoleman, jota kuitenkin ratkaisevaan hetkeen saakka koetin kaikin keinoin estää? Siinäkö, että ennustin kuninkaan itsensä juonittelevan Mirabeauta vastaan ja ettei Mirabeausta tulisi ministeriä? Siinäkö, että ennustin Robespierren pystyttävän Kaarlo ensimmäisen mestauslavan ja Bonaparten nousevan Kaarlo Suuren valtaistuimelle? Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa ette voi syyttää minun erehtyvän, sillä niiden aika ei ole vielä täyttynyt ja kaikista näistä tapauksista yhdet kuuluvat tämän vuosisadan loppuun, toiset seuraavan alkuun. Mutta tänään, hyvä Gilbert, te tiedätte paremmin kuin kukaan, että puhun totta saneessani, että kuninkaan pitäisi paeta huomenillalla, koska te olette tämän paon järjestäjiä.»

»Entä kaipaanko minä teidän myönnytystänne? Te tiedätte hyvin, että minä olen se joka on, ja lisäksi se joka tietää.»

»Mutta jos te olette se joka tietää», huomautti Gilbert, »niin tiedätte, että kuningatar sanoi eilen herra de Montmorinille sen johdosta, että madame Elisabeth oli kieltäytynyt tulemasta ensi sunnuntaina vietettävään Kristuksen ruumiinjuhlaan: 'Hän ei halua ulia kanssamme Saint-Germain l’Auxerroisin kirkkoon; se pahoittaa mieltäni; hän voisi kyllä kuninkaan hyväksi tinkiä mielipiteistään.' Jos siis kuningatar menee kuninkaan kanssa ensi pyhänä Saint-Germain-l’Auxerroisin kirkkoon, eivät he lähde ensi yönä, eivät ainakaan pitkälle matkalle.»

»Niinpä kyllä, mutta minä tiedän myöskin, että muuan suuri ajattelija on sanonut. 'Sana on annettu ihmiselle ajatuksen peittämiseksi.' No, Jumala ei ollut niin yksipuolinen, että olisi antanut vain yhdelle ihmiselle niin kallisarvoisen lahjan.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, yrittäen yhä pysytellä leikinlaskun pohjalla, »tunnetteko tarinan epäuskoisesta opetuslapsesta?»

»Joka alkoi uskoa, kun Kristus näytti hänelle jalkansa, kätensä ja kylkensä. No niin, hyvä Gilbert, kuningatar, joka on tottunut kaikenlaisiin mukavuuksiin eikä kenties haltia luopua tottumuksistaan tälläkään matkalla, vaikka se, mikäli kreivi Charnyn laskelmat pitävät paikkansa, kestää vain viisi- tai kuusineljättä tuntia, kuningatar on tilannut Desbrossesilta Notre-Dame-des-Victoires-kadun varrelta kauniin, kauttaaltaan kullatun tarvelippaan, joka muka tulee hänen sisarelleen arkkiherttuatar Kristinalle, Alankomaiden käskynhaltijattarelle. Lipas, joka valmistui eilen aamulla, vietiin Tuileries-palatsiin eilen illalla — siinä kädet. Matkalle lähdetään isoissa, mukavissa, tilavissa berliniläisvaunuissa, joihin sopii helposti kuusi henkilöä. Ne on tilattu Louisilta, Champs-Elyséesin parhaalta vaunusepältä. Tilauksen teki kreivi de Charny, joka paraikaa on hänen luonansa maksamassa hänelle sataaviittäkolmatta louisdoria, toisin sanoin tilaussumman ensimmäistä puoliskoa. Vaunuja koeteltiin eilen nelivaljakon vetäminä ja koeajo onnistui verrattomasti ja herra Isidor de Charny antoi vaunuista kerrassaan ylistelevän lausunnon — siinä jalat. Ja vihdoin, herra de Montmorin on tänä aamuna pahaa aavistamatta allekirjoittanut matkaluvan rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen, kahdelle kamarineidolleen, taloudenhoitajalleen ja kolmelle palvelijalleen. Paroonitar de Korff on rouva de Tourzel, Ranskan kuninkaallisten lasten opettajatar, hänen kaksi lastansa ovat kuninkaallinen prinsessa ja hänen korkeutensa kruununprinssi, hänen kaksi kamarineitoansa ovat kuningatar ja madame Elisabeth, hänen taloudenhoitajansa on kuningas, ja hänen kolme palvelijaansa, jotka lakeijoiksi pukeutuneina ratsastavat vaunujen edessä ja takana, ovat herrat Isidor de Charny, de Malden ja de Valory. Mainitsemani matkalupa on samainen paperi, jota te hypistelitte käsissänne, kun minä saavuin, jonka te taitoitte kokoon ja panitte povitaskuun minut huomatessanne ja joka kuuluu sanasta sanaan näin:

Esteetön matka rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen, yhdelle kamarineidolle, kamaripalvelijalle ja kolmelle lakeijalle.

»Lukuunottamatta teidän sanojenne ja mainitun matkatodistuksen sanamuodon välillä olevaa vähäistä eroavaisuutta.»

»Te sanoitte, että kuningatar ja madame Elisabeth esiintyvät rouva de Tourzelin kamarineitoina, ja matkatodistuksessa puhutaan vain yhdestä kamarineidosta.»

»Odottakaahan. Rouva de Tourzel luulee saavansa matkustaa Montmédyyn saakka, mutta jo Bondyssa häntä pyydetään jäämään seurasta pois. Kreivi de Charny, joka on taattu ystävä ja johon voi luottaa, astuu hänen tilalleen vartijaksi vaununikkunan pieleen. Tarpeen tullen hän on valmis vetämään taskustaan kaksi pistoolia. Kuningattaresta tulee silloin rouva Korff ja koska — paitsi kuninkaallista prinsessaa, joka on toinen lapsista — vaunuissa on siis vain yksi kamarineito, madame Elisabeth, olisi ollut turhaa merkitä matkatodistukseen kaksi kamarineitoa. No, haluatteko lisää yksityisseikkoja? Olkoon menneeksi, yksityisseikoista ei ole puutetta ja minä esitän teille useita. Matkalle piti lähdettämän kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Markiisi de Bouillé piti sitä ihan välttämättömänä. Hän kirjoitti siitä asiasta kuninkaalle kirjeenkin, omituisen kirjeen, jossa hän kehoitti kuningasta kiirehtimään lähtöään, koska, — kuten hän sanoi, — joukot kävivät päivä päivältä epäluotettavammiksi ja koska hän ei voisi vastata enää mistään, jos sotamiestenkin annettaisiin vannoa vala hallitusmuodolle. No», jatkoi Cagliostro ilkamoivasti hymyillen, »noilla sanoilla käyvät epäluotettavammaksi tarkoitetaan tietenkin, että armeija huomatessaan voivansa valita joko kuningasvallan, joka kolmen vuosisadan aikana on uhrannut kansan ylimyksille, sotilaan upseerille, tai perustuslain, joka julistaa yhdenvertaisuuden lain edessä ja takaa ylenemisen ansioitten ja rohkeuden palkkioksi, tuo kiittämätön armeija alkaa kallistua kannattamaan hallitusmuotoa. Mutta berliniläisvaunut ja tarvelipas eivät olleet vielä valmistuneet ja oli mahdotonta matkustaa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se oli perin valitettava asia, sillä kesäkuun ensimmäisen päivän jälkeen armeija voisi tulla yhäkin epäluotettavammaksi ja sotamiehet valmistuisivat vannomaan valaa hallitusmuodolle. Lähtöpäiväksi määrättiinkin senvuoksi kesäkuun kahdeksas. Mutta markiisi de Bouillé sai liian myöhään tiedon tästä määräpäivästä ja hänen täytyi vuorostaan vastata, ettei hän ollut valmis. Yhteisestä sopimuksesta lähtö siirrettiin kesäkuun kahdenneksitoista. Soveliaampana pidettiin tosin kesäkuun yhdettätoista, mutta muuan hyvin kansanvaltainen nainen, joka lisäksi oli Lafayetten ajutantin, herra de Gouvionin, rakastajatar — rouva de Rochereul, jos haluatte kuulla hänen nimensäkin — oli silloin kruununprinssin palveluksessa, ja hänen pelättiin huomaavan jotakin ja paljastavan sen salaisen kattilan, jota kuten Mirabeau-poloinen sanoi kuninkaat aina kiehuttavat jossakin palatsinsa nurkassa. Kesäkuun kahdentenatoista kuningas huomasi, että hänen oli odotettava enää vain kuusi päivää sivililistansa neljännessuoritusta, kuutta miljoonaa. Hitossa, myöntänette, hyvä Gilbert, että kannatti odottaa vielä kuusi päivää! Sitäpaitsi oli Leopold, tuo suuri aikailija, kuninkaitten Fabius, lopultakin luvannut lähettää viisitoistatuhatta itävaltalaista Arlonin soliin kesäkuun viidenneksitoista. Hyväinen aika, ymmärrättehän, näiltä kunnon kuninkailta ei puutu hyvää tahtoa, Mutta heidän on järjestettävä kaikenmoisia pikku asioita. Itävalta oli juurikään hotaissut Liègen ja Brabantin ja aikoi nyt ruveta sulattelemaan kaupunkia ja maakuntaa. Mutta Itävalta on kuin boakäärme, saalista sulattaessaan se nukahtaa. Katarina oli pieksemässä pikkukuningas Kustaa kolmatta, jolle hän oli lopulta suonut lepohetken, jotta miespoloinen ehtisi ajoissa Savoijin Aixiin ottaakseen vastaan Ranskan kuningattaren, kun tämä astuisi vaunuistaan. Sillaikaa Venäjän keisarinna kaluaisi parhaansa mukaan Turkkia ja imisi ytimen Puolan luista. Se arvon keisarinna pitää tavattomasti leijonan ytimestä. Filosofinen Preussi ja ihmisystävällinen Englanti ovat luomaisillaan nahkansa, jotta edellinen voisi järkevästi laajentua Rheinin ja jälkimäinen Pohjanmeren rannoille. Mutta olkaa rauhassa. Kuten Diomedeen hevoset, niin kuninkaatkin ovat päässeet ihmislihan makuun eivätkä mieli enää muunlaista ravintoa syödäkään, ellemme me häiritse heidän herkullista juhla-ateriaansa. Lyhyesti, lähtö siirrettiin tapahtuvaksi sunnuntaina kesäkuun yhdeksäntenätoista sydänyöllä ja kahdeksannentoista aamuna lähetettiin uusi viesti, että lähtö tapahtuisikin maanantaina kesäkuun kahdentenakymmenentenä samalla kellonlyömällä toisin sanoin huomenillalla. Asialla on vaikeutensa sikäli että markiisi de Bouillé oli jo antanut määräykset kaikille joukko-osastoilleen ja nyt hänen täytyisi antaa uudet. — Varokaa, hyvä Gilbert, varokaa, sotamiehet voivat väsyä ja kansa alkaa tuumiskella.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »en halua leikkiä piilosta kanssanne. Kaikki mitä sanoitte on silkkaa totta. Sitä vähemmän minulla on syytä salata ajatuksiani kun olen sitä mieltä, ettei kuninkaan tulisi matkustaa tai oikeammin poistua Ranskasta. Mutta myöntäkää rehellisesti, eikö, jos tilannetta arvostelee henkilökohtaisen vaaran, kuningatarta ja hänen lapsiaan uhkaavan vaaran kannalta ja jos hänen tulisikin jäädä kuninkaana, miehenä, aviopuolisona, isänä, eikö hänellä ole oikeus paeta?»

»No hyvä, haluatteko, että sanon teille yhden asian, hyvä Gilbert? Ludvig kuudestoista ei pakenekaan isänä, ei aviopuolisona eikä ihmisenä. Hän ei poistu Ranskasta lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapausten johdosta, sillä hän on synnyltään bourbon ja bourbonit kyllä tietävät, mitä on katsella vaaraa silmästä silmään. Hän ei liioin lähde sen hallitusmuodon takia, jonka kansalliskokous on hänellä teettänyt Yhdysvaltain malliin huomaamatta, että se malli, jonka mukaan se on kyhätty, on tehty tasavaltaa varten ja että se yksinvaltaiseen hallitukseen sovellettuna ei anna kuninkaalle riittävästi ilmaa hengitettäväksi. Ei, hän lähtee Ranskasta kuulun puukkoritarijutun takia, jolloin ystävänne Lafayette toimi kuninkuutta ja sen uskollisia ystäviä solvaisten. Hän poistuu Ranskasta kuulun Saint-Cloud-jutun takia, jolloin hän halusi todeta, kuinka vapaa hän on liikkumaan, ja jolloin kansa todisti hänelle, että hän oli vanki. Nähkääs, teidän, hyvä Gilbert, joka olette rehellisesti, vilpittömästi, uskollisesti kuningasmielinen ja uskotte vakaasti vapauden rajoittamaan, suloiseen, lohdulliseen kuningashaaveeseen, teidän on hyvä tietää muuan asia: kuninkailla, jäljitellessään Jumalaa, jonka maallisia edustajia he väittävät olevansa, on yksi uskomus, usko kuninkuuteen. Ei vain heidän ruumiinsa, joka on voideltu Reimsissä, ole pyhä, vaan heidän palatsinsa, heidän palvelijansakin ovat loukkaamattomia. Heidän palatsinsa on pyhättö, johon voi astua vain rukoillen, heidän palvelijansa ovat pappeja, joita on polvistuen puhuteltava. Kuninkaihin ei saa kajota kuolemanrangaistuksen uhalla, heidän palvelijoihinsa ei saa kajota karkoituksen uhalla! No niin, kun kuningas estettiin vapaasti matkustamasta Saint-Cloudiin, kajottiin kuninkaaseen; kun puukkoritarit karkotettiin Tuileries-palatsista, kajottiin hänen palvelijoihinsa. Sitä juuri kuningas ei ole voinut sietää, se oli todella hävityksen kauhistus! Sen vuoksi kreivi de Charny kutsuttiin Montmédystâ. Sen vuoksi kuningas, joka kieltäytyi antautumasta markiisi de Favrasin ryöstettäväksi eikä halunnut pelastautua tätiensä seurassa, suostuu huomenna pakenemaan herra de Montmorinin antaman matkatodistuksen turvin — Montmorin ei tiedä, kenen matkatodistuksen hän on nimellään varmentanut — Durand-nimisenä ja palvelijan asuun pukeutuneena, mutta unohtamatta silti — kuninkaat ovat alati kuninkaita joissakin suhteissa — määrätä, että matkalaukkuihin oli pantava se kullalla kirjailtu punainen nuttu, joka oli hänen yllänsä Cherbourgissa.»

Cagliostron puhuessa oli Gilbert silmäillyt häntä tiukasti ja näytti yrittävän arvata, mitä tuon miehen ajatuksissa piili.

Mutta se oli turha yritys. Ihmiskatse ei kyennyt näkemään, mitä oli tuon naljailevan naamarin takana, jolla Althotaan opetuslapsi oli tottunut peittämään kasvonsa.

»Kreivi», huomautti hän, »kaikki mitä sanoitte on totta, kuten jo äsken mainitsin. Mutta miksi olette tullut kertomaan sitä minulle? Missä hahmossa esiinnytte luonani? Tuletteko vilpittömänä vastustajana, joka ilmoittaa haluavansa taistella? Tuletteko apua tarjoavana ystävänä?»

»Hyvä Gilbert», vastasi Cagliostro ystävällisesti, »minä tulen ennen kaikkea mestarina, joka haluaa sanoa oppilaalleen: 'Ystävä, olet joutunut väärälle tielle kun tuet sortuvia raunioita, luhistuvaa rakennusta, kuninkuudeksi sanottua kuolevaa periaatetta. Sinun laisesi eivät ole menneisyyden ihmisiä, eivät edes nykyisyyden ihmisiä, he ovat tulevaisuuden ihmisiä;' Hylkää asia, johon et usko, sen asian hyväksi, johon me uskomme. Älä loittone tosiseikoista seurataksesi varjoa. Ja ellet rupeisikaan vallankumouksen toimivaksi sotamieheksi, anna sen toki kehittyä omissa oloissaan äläkä yritä pysäyttää sen kulkua. Mirabeau oli jättiläinen ja Mirabeau sortui yritykseensä.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »minä vastaan tähän päivänä, jolloin kuningas, joka luottaa minuun, on turvassa. Ludvig kuudestoista on valinnut minut uskotukseen, apulaisekseen, rikostoverikseen, jos niin tahdotte, siinä työssä, jota hän suunnittelee. Olen suostunut siihen tehtävään ja aion avoimin sydämin ja silmät ummessa suorittaa sen loppuun asti. Olen lääkäri, hyvä kreivi, potilaani ruumiillinen terveys ennen kaikkea! Ja nyt, vastatkaa te nyt vuorostanne. Onko salaisten aikeittenne, synkkien päätelmienne vuoksi tarpeen, että tämä pako onnistuu vai epäonnistuu? Jos te tahdotte sen epäonnistuvan, on turhaa ponnistella. Jos, te sanotte: 'Älkää matkustako!' niin me jäämme, taivutamme päämme ja odotamme iskua.»

»Veli», sanoi Cagliostro, »jos sillä tiellä, jota kulkemaan Jumala on minut määrännyt, minun täytyisi iskeä niihin, joita sinun sydämesi rakastaa ja joita nerosi suojelee, niin minä pysyisin varjossa ja anoisin siltä yli-inhimilliseltä voimalta, jota minä tottelen, vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se ei antaisi sinun tietää, miltä taholta isku tulisi. Ei, ellen tulekaan ystävänä — en voi olla kuninkaitten ystävä, koska olen heidän uhrinsa — en liioin tule vihollisena, vaan minä tulen luoksesi vaaka kädessä ja sanon: 'Olen punninnut tämän viimeisen bourbonin kohtalon ja havainnut, ettei hänen kuolemansa hyödytä asiaamme. Jumala varjelkoon minua, joka Pythagoraan lailla tunnustan, ettei minulla ole oikeutta riistää henkeä maanmatoseltakaan, kajoamasta ihmiseen, luomakunnan kruunuun!' Minä en sano sinulle vain: 'Pysyn puolueettomana’ vaan lisään: 'Jos tarvitset apuani, niin minä annan sitä sinulle.»

»No», jatkoi tämä ilkamoivaan tapaansa, »nyt sinä epäilet. Sanokaa, oppinut mies, tunnetteko tarinan Akilleen keihäästä, joka haavoitti ja paransi? Minulla on se keihäs. Eikö nainen, joka esiintyi kuningattarena Versaillesin pensaikoissa, voi esiintyä kuningattarena myöskin Tuileries-palatsin huoneissa tai tiellä, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin se, jota oikea pakolainen taivaltaa? Tuumikaa asiaa, hyvä Gilbert, tarjoukseni ei ole halveksittava.»

»Olkaa siis suora loppuun asti, kreivi, ja sanokaa, mihin pyritte tarjouksellanne.»

»Mutta sehän on tuiki yksinkertaista, kelpo tohtori. Pyrin siihen, että kuningas lähtee, poistuu Ranskasta ja antaa meidän julistaa tasavallan.»

»Mutta, hyvä kreivi, kun katselen Ranskassa ympärilleni, etelästä pohjoiseen, idästä länteen, en näe ainoatakaan tasavaltalaista.»

»Erehdytte. Minä näen kolme: Pétionin, Camille Desmoulinsin ja itseni, nöyrän palvelijanne. Ne te näette yhtä hyvin kuin minäkin. Minä puolestani näen ne, joita te ette näe, mutta jotka tekin näette, kunhan aika koittaa heidän ilmestyä. Silloin voin minä järjestää teatteritempun, joka ihmetyttää teitä. Mutta ymmärrättehän, etten halua sijoittaa siihen liian vakavia kohtauksia, koska sellaiset aina tavoittavat järjestäjänsä.»

»Kreivi, jos olisi kysymys vain minusta, minun elämästäni minun kunniastani, minun maineestani, minun muistostani niin suostuisin heti, mutta koska on kysymys kuninkuudesta kuninkaasta, kuningattaresta, hallitsijasuvusta, en voi ottaa vastuulleni toimia heidän puolestaan. Pysykää puolueettomana, hyvä kreivi, siinä kaikki mitä teiltä pyydän.»

»Niin, niin, käsitän», sanoi hän, »kaulanauha-jutun mieshän olen… No hyvä, Gilbert ystävä, kaulanauha-jutun mies antaa teille neuvon.»

»Mitä siitä! Tiedättehän, että soittaja on kreivi de Charny. Kuulkoon hänkin neuvon, jonka annan teille, ja käyttäköön sitä hyväkseen. Sisään, herra kreivi, sisään!»

Charny todella ilmestyi kynnykselle. Huomatessaan vieraan, jota hän ei ollut odottanut tapaavansa Gilbertin luona, hän pysähtyi levottomana ja epäröivänä.

»Neuvo», jatkoi Cagliostro, »kuuluu näin: varokaa liian komeita tarvelippaita, liian painavia ajoneuvoja ja liian näköisiä muotokuvia. Hyvästi, Gilbert, hyvästi, herra kreivi, ja käyttääkseni sanontaa, kun hyvästellään matkamiehiä, sanon teille: Jumala teitä varjelkoon!»

Ja profeetta kumarsi Gilbertille tuttavallisesti ja Charnylle kohteliaasti ja poistui edellisen silmätessä häntä huolestuneesti, jälkimäisen kysyvästi.

»Kuka tuo mies on, tohtori?» kysyi Charny, kun Cagliostron askelten ääni oli häipynyt portaihin.

»Muuan ystävä», vastasi Gilbert, »mies, joka tietää kaikki, mutta on luvannut olla paljastamatta meitä».

»Omituista», virkkoi Charny, »nimi on minulle tuntematon, mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt hänet joskus. — Onko teillä matkatodistus, tohtori?»

Charny otti matkatodistuksen, levitti sen kiireesti auki ja syventyessään tutkimaan tätä tärkeää paperia hän näytti unohtaneen parooni Zannonen, ainakin hetkeksi.

Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.

Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen, keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen, jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei hänestä luovu!

Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.

Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja kohauttanut olkapäitään koko jutulle.

Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.

Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.

Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.

Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies olevan puolustuskannalla.

»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»

»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda teille hänen terveisensä.»

»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille, varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»

»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä huolehtimaan.»

»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette matkalle lähdössä.»

»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»

»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»

Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken tuumittuaan:

»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti, kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan vakavaan vaaraan?»

»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta, olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee ja kuka sen on kutsunut.»

»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme, on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»

»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan viisi minuuttia».

Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.

— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä puolikymmeneksi… Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.

»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän kunnianne suojaan».

»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen ylevää luonnettaan… Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja, joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla, että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»

»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»

Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija, tulijat vastaan.

Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä, kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.

Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.

Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.

Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat toisilleen.

Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.

Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui huoneeseen.

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne, mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»

»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».

»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin kolmannen toverimme puolesta».

»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny. Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»

»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».

»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni, kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää lähtömme täältä.»

»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa. Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden, huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita ohjeita.»

Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan.

Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli, kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.

Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.

»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä kärsimättömänä».

»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle, että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»

»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen jalokivensä ja tämän kirjeen.»

»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.

Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.

Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.

»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar teille sanoi».

»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen, herra herttua.»

»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»

»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?' — 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard. Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»

»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä itseään?»

»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»

Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä rivejä. Léonard luki seuraavaa:

»Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitä
niinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»

»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt», huomautti Léonard.

»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään tehtävän.»

»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua niinkuin itseään?»

»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen. Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin pihalla.»

»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi! Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa, ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»

Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.

Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.

Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.

Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivät
Tuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:

»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»

»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin, jotta tie olisi kuninkaalle selvä».

»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta ilmoitettu kirjeellä».

»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi Camille
Desmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»

»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se on, lukekaa.»

Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn valossa seuraavat rivit:

»Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet, itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka odottaa heitä rajalla.»

»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuo herra Capet!» huomautti Camille
Desmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herra
Capetiksi.»

»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.

»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre, Capet ole hyvä nimi?»

»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.

»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoi
Camille.

Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin. Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen menevän Tuileries-palatsiin.

»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa. Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»

Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.

XXI

Yhdentoista tienoissa illalla, samaan aikaan kuin rouvat de Tourzel ja Brennier herättivät kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin, jotka he olivat vastikään riisuneet ja panneet makuulle, ja alkoivat pukea heitä matka-asuun kruununprinssin suureksi mielipahaksi, sillä hän halusi panna yllensä pojan puvun ja kieltäytyi itsepäisesti pukeutumasta tytön vaatteihin, samaan aikaan kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth ottivat vastaan Lafayetten ja hänen ajutanttinsa, herra Qouvionin ja Romeufin.

Tämä vierailu oli omiaan herättämään mitä suurinta huolestumista, varsinkin kun oli syytä epäillä rouva de Rochereulin levitelleen huhuja heidän pakoyrityksestään.

Kuningatar ja madame Elisabeth olivat olleet iltapäivällä kävelyllä
Boulognen metsässä ja palanneet kello kahdeksaksi.

Lafayette kysyi kuningattarelta, oliko kävely ollut miellyttävä, ja lisäsi, että oli mieletöntä lähteä niin myöhään ulos, koska iltasumu voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

»Kesäkuun iltasumut!» naurahti kuningatar. »Enpä tosiaankaan tiedä, missä niitä näen, ellen ole niitä varta vasten tekaissut pakomme salaamiseksi, sanoin pakomme salaamiseksi, sillä oletan huhun yhä kertovan, että me lähdemme.»

»Madame», virkkoi Lafayette, »asianlaita on tosiaankin niin, että nykyisin puhutaan tavallista enemmän tästä lähdöstä; olenpa saanut ilmoituksenkin, että lähtö tapahtuisi tänä iltana.»

»Ah», sanoi kuningatar, »lyön vetoa, että herra de Gouvion on antanut teille sen kauniin uutisen!»

»Koska teillä tietääkseni on palatsissa tuttavia. Olen varma, että herra Romeuf, jolla ei ole tuttavuuksia, menee vastuuseen meistä.»

»Eikä se ole suuri ansio, madame», vastasi ajutantti, »koska kuningas on antanut kansalliskokoukselle sanansa, ettei hän lähde Pariisista».

Kello puoli kaksitoista Lafayette ja hänen ajutanttinsa sanoivat hyvästi kuninkaalle ja kuningattarelle.

Mutta herra de Gouvion, joka ei suinkaan ollut rauhoittunut, palasi palatsissa olevaan huoneeseensa ja näki ystävänsä sijoittuneen sinne vartijoiksi. Hän ei vapauttanut heitä toimestaan, vaan kehoitti heitä entistä suurempaan valppauteen.

Kenraali Lafayette puolestaan meni kaupungintaloon rauhoittamaan
Baillyta, mikäli tämä oli levoton kuninkaan aikomuksien takia.

Lafayetten lähdettyä kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth kutsuivat palvelijansa, käskivät näiden suorittaa tavalliset ilta-askarensa, minkä jälkeen he lähettivät kaikki vieraat tavalliseen aikaan pois.

Kuningatar ja madame Elisabeth auttoivat toisiaan pukeutumaan. Heidän pukunsa oli kaikkein yksinkertaisinta lajia; leveäreunaiset hatut varjostivat heidän kasvonsa kokonaan.

Kun he olivat pukeutuneet, astui kuningas sisälle. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu ja päässä tuollainen pieni, kierrekiharainen irtotukka, jota siihen aikaan sanottiin Rousseau-peruukiksi. Jalassa hänellä oli lyhyet housut, harmaat sukat ja solkikengät.

Viikon ajan oli kamaripalvelija Hue pukeutunut tarkalleen samanlaiseen asuun, lähtenyt puoli vuotta sitten maasta muuttaneen herra de Villequierin ovesta, mennyt yli Carrousel-aukion ja sitten Saint-Nicaise-kadulle. Tähän varokeinoon oli turvauduttu, jotta yleisö olisi tottunut näkemään näin puetun miehen poistuvan joka ilta tästä portista ja jottei erikoisesti huomattaisi kuningasta, kun hän vuorostaan lähtisi.

Kuningattaren vierashuoneessa toiminnan hetkeä odotelleet kolme lähettiä kutsuttiin paikalle ja lähetettiin ulos kuninkaallisen prinsessan huoneen kautta, missä prinsessa ja kruununprinssi odottelivat.

Tämä huone oli jo kesäkuun 11 päivänä varattu pakohanketta silmällä pitäen herra de Villequierin huoneistosta.

Herra de Villequierin asunnon kautta ei ollut vaikea poistua palatsista. Huoneisto tiedettiin asumattomaksi. Kuninkaan ei tiedetty teettäneen avaimia ja tavallisissa oloissa ei huoneistoa vartioitu ollenkaan.

Ja sitäpaitsi pihojen vartijat olivat kello yhdentoista jälkeen illalla tottuneet näkemään palatsista lähtevän paljon väkeä.

Isidor de Charny, joka oli veljensä kanssa tutkinut matkareitin ja tunsi siis kaikki vaikeat ja vaaralliset kohdat, ratsastaisi edellä tiedustelijana ja tilaisi postihevoset, jottei hevosten vaihdossa tapahtuisi hetkenkään viivytystä.

Herrat de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä maksaakseen postimiehille kolmekymmentä souta kultakin puolen penikulman matkalta. Tavallisesti oli tämä maksuerä viisikolmatta, mutta ajoneuvojen painavuuden takia lisättiin siihen viisi souta.

Jos postimiehet ajaisivat hyvin, saisivat he runsaat juomarahat, mutteivät sentään neljääkymmentä souta enempää, sillä vain kuninkaan tapana oli maksaa écu.

Kreivi de Charny ajaisi vaunuissa torjuakseen kaikki uhkaavat onnettomuustapaukset. Hän ja mainitut kolme lähettiä olisivat hyvin aseistettuja. Kunkin varalle olisi vaunuissa pari pistoolit.

Maksamalla kolmekymmentä souta puolen penikulman matkasta ja ajamalla kohtalaisen nopeasti oli laskettu päästävän Châlonsiin kolmessa tunnissa.

Kaikki nämä matkaohjeet oli järjestetty kreivi de Charnyn ja herttua de
Choiseulin kesken.

Ne toistettiin moneen kertaan kolmelle nuorelle miehelle, jotta jokainen olisi selvillä tehtävistään.

Kreivi de Charny istuisi vaunuissa ovi-ikkunan ääressä, ja mikäli olisi tarvis puhua, niin hän puhuisi.

Jokainen lupasi noudattaa tätä ohjelmaa. Kynttilät sammutettiin ja varpailla liikkuen siirryttiin herra de Villequierin huoneistoon.

Kello löi kaksitoista kun kuninkaallisen prinsessan huoneesta astuttiin tähän huoneistoon. Kreivi de Charny lienee ollut jo tunti sitten paikallaan.

Rouva de Tourzel, joka asui palatsissa ja voisi huomiota herättämättä liikkua käytävässä millä hetkellä tahansa, lähti kiertoteitse huoneiston toiselle puolelle ottamaan selkoa, mikä tuon tömistelyn ja kuiskailun aiheutti.

Muut jäivät liikkumattomina paikoilleen ja uskalsivat tuskin hengittääkään. Mitä hiiskumattomampi oli hiljaisuus tällä puolella, sitä selvemmin huomasi, että käytävässä oli paljon ihmisiä.

Rouva de Tourzel palasi: hän oli tuntenut herra de Gouvionin ja nähnyt monta univormua.

Herra de Villequierin asunnosta oli siis mahdotonta päästä poistumaan huomaamattomasti, ellei siitä ollut muuta käytävää kuin se, joka ensiksi oli valittu.

Yölamppu paloi kuninkaallisen prinsessan huoneessa. Madame Elisabeth meni sytyttämään sen avulla kynttilän, joka äsken sammutettiin.

Etsintä näytti pitkät ajat turhalta ja siihen kului enemmän kuin neljännestunti. Vihdoin löydettiin pikku portaat, joista pääsi välikerroksen tyhjään huoneeseen. Tämä huone oli herra de Villequierin lakeijan ja siitä pääsi toiseen käytävään ja palvelijain portaille.

Kuningas koetti lukkoon jokaista avainkimppunsa avainta, mutta mikään ei sopinut.

Varakreivi de Charny yritti puukkonsa kärjellä työntää avaimen lehteä, mutta turhaan.

Kuningas otti madame Elisabethilta kynttilän, jätti seuralaisensa pilkkopimeään, meni makuuhuoneeseensa ja sieltä salaportaita pitkin työpajaansa. Täältä hän otti avainkimpun, jossa oli mitä erilaisimpia, oudonnäköisiä tiirikoita ja koukkuja, ja lähti paluumatkalle.

Ennenkuin ehti seuralaistensa luo, jotka ahdistunein mielin odottelivat hänen paluutaan, hän oli jo tehnyt valintansa.

Kuninkaan valikoima tiirikka sopi avaimenreikään, narahti kiertyessään, lipsahti kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla se tarttui kiinni, niin että parin kolmen sekunnin perästä avain alkoi kääntyä.

»Niin, hyvä herra», vastasi kuningatar nauraen, »se on totta enkä minä väitäkään olevan hullumpaa, että harrastaa lukkosepän ammattia, haluan vain sanoa, että on hyvä esiintyä toisinaan kuninkaana».

Parikymmentä askelta hänen perässään tulisi rouva de Tourzel taluttaen kruununprinssiä.

Näiden kahden välissä astelisi herra de Malden valmiina auttamaan molempia ryhmiä tarpeen vaatiessa.

Nämä kuninkaallisen joukkueen ensimmäiset sirut, nämä poloiset lapset, jotka huolestuneina silmäilivät levottomia vanhempiaan, laskeutuivat vapisten ja varpaillaan portaat alas Ja joutuivat pian valopiiriin, jonka palatsinpihaa valaiseva lyhty loi ympärilleen, ja sivuuttivat sitten vartijan, joka ei ollut heitä huomaavinansakaan.

Carrousel-aukiolle avautuvan ristikkoportin kohdalle saavuttaessa nähtiin vartija, joka sulki pakolaisilta tien.

»Täti», kuiskasi prinsessa ja puristi madame Elisabethin kättä, »me olemme hukassa, sillä tuo mies tuntee meidät».

»Samantekevää, lapsi kulta», vastasi madame Elisabeth, »olemme hukassa, vaikka pyörtäisimme takaisin».

Kun he ehtivät noin neljän askelen päähän vartijasta, käänsi tämä heille selkänsä ja antoi heidän mennä ohi.

Oliko tuo mies tosiaankin tuntenut heidät? Tiesikö hän, ketkä kuuluisat pakolaiset hän oli päästänyt menemään? Prinsessat olivat varmoja, että niin oli laita, ja lähettivät paetessaan tuhansia siunauksia tuntemattomalle pelastajalleen.

Ristikkoportin toisella puolella he tapasivat huolestuneena odottelevan kreivi de Charnyn.

Kreivi oli kietoutunut avaraan, siniseen ajurinviittaan ja pannut päähänsä vahakankaisen, leveälierisen hatun.

»Jumalan kiitos, että lopultakin tulette!» sanoi hän. »Entä kuningas?
Entä kuningatar?»

Ja hän opasti pakolaiset nopeasti Saint-Nicaise-kadulle, missä vuokravaunut odottelivat heitä.

Vuokravaunujen rinnalle oli sillä välin tullut toinen ajuri ikäänkuin vakoilemaan.

»Hei, toveri», sanoi ajuri nähdessään kreivi de Charnyn saattueen, »näyt saaneen täyden kuorman?»

»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä siellä.»

»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli silloin lähellä Saint-Martinin porttia.

Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:

Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää hölkkää.

Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet työnnetty taskuihin.

Matkalla irtaantui kuninkaan kengästä solki, mutta hän jatkoi matkaansa viitsimättä kumartua ottamaan sitä ylös. Herra de Valory sieppasi sen maasta.

Charny astui pari askelta häntä vastaan. Hän oli tuntenut kuninkaan, tai oikeammin, tuntenut hänen saattajansa de Valoryn.

»Hyvä on. Valitkaa lyhyin tie ja menkää Saint-Martinin portille odottamaan tuloamme. Minä valitsen pitemmän tien. Tapaamme toisemme vaunujen luona.»

Herra de Valory lähti pitkin Saint-Nicaise-katua, poikkesi
Saint-Honoré-kadulle, sitten Richelieun kadulle, sen jälkeen
Victoires-aukiolle ja sitten Bourbon-Villeneuve-kadulle.

Emme yritä kuvaillakaan pakolaisten levottomuutta. Charny, jonka vastuulla koko pakohanke oli, oli kuin mieletön.

Hän aikoi mennä palatsiin kyselemään, tiedustelemaan, mutta kuningas kielsi.

Prinsessa, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel koettivat turhaan häntä tyynnyttää.

Pelko vain yltyi, kun äkkiä nähtiin kenraali Lafayetten vaunujen soihtujen saattamina ajavan Carrousel-aukiolle.

Pihaportilla oli varakreivi de Charny tarjonnut käsivartensa kuningattarelle ja aikonut kääntyä vasemmalle.

Isidor aikoi inttää vastaan, mutta kuningatar näytti niin varmalta asiastaan, että varakreivi alkoi epäillä itseään.

»Hyvä Jumala, madame», sanoi hän, »pitäkäämme varamme, vähäinenkin erehdys on turmioksi».

»Seinen rannalla», toisti kuningatar, »kuulin hänen sanovan: 'Seinen rannalla.'»

»Menkäämme siis rannalle, madame, mutta ellemme siellä näe ajoneuvoja, me palaamme heti Saint-Nicaise-kadulle, eikö niin?»

Ja kuningatar vei saattajansa kolmen pihan kautta, jotka siihen aikaan eroitti toisistaan paksu muuri ja joihin pääsi vain ahtaasta solasta. Tämä sola oli suljettu rautakahleella ja siihen oli sijoitettu vartija.

Kuningatar ja Isidor kulkivat kaikista näistä kolmesta solasta ja hypähtivät näiden kolmen rautaketjun yli.

Saattoiko todella kuvitellakaan, että tämä nuori nainen, joka oli puettu kuin jonkun varakkaan perheen palvelija, kulki käsikynkässä erään kauniin, Condén prinssin palvelijan asuun pukeutuneen nuorukaisen kanssa, että tämä nainen, joka hypähti ketterästi painavien kahleitten yli, oli Ranskan kuningatar?

Kun he olivat päässeet sillan yli, huomasivat he vasemman rannan yhtä autioksi kuin oikeankin.

Mutta satakunta askelta kuljettuaan hänen täytyi myöntää erehtyneensä ja hän pysähtyi huohottaen.

Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.

»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»

»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa vasten.

»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän, madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on hänessä jumalointia.»

»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää!
Lähtekäämme.»

Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.

He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon kauppakojuja ja ajuriasemia.

He olivat saapuneet Echelle-kadun kulmaan. Oli ilmeistä, että hevoset, joiden kavionkapse, ja ajoneuvot, joiden pyörien kolina kuului etäältä, olivat tulossa tätä porttiholvia kohden.

Isidor syöksyi porttiholviin kuningattaren suojaksi juuri silloin kun tuohuksia pitelevien saattajien hevoset ilmestyivät käytävän toiseen päähän.

Saattajien keskellä näkyi kenraali Lafayette, joka upeaan kansalliskaartin päällikön asetakkiin puettuna lojui ajoneuvoissaan.

Juuri kun vaunut olivat ajaneet ohi, tunsi Isidor, että lujaa tahtoa ja todellista voimaakin ilmaiseva käsi työnsi hänet syrjään.

Oikeassa kädessä hänellä oli pieni, kultapontinen ruokokeppi, jommoisia sen ajan naisilla oli tapana pitää mukanaan.

»Mitä te teette, madame», sanoi Isidor, »ja miksi antaudutte tuollaiseen vaaraan?»

»Olen kostanut», vastasi kuningatar; »jotakin kannattaa sen takia uskaltaa».

Ja viimeisen soihdunkantajan hevosen takaa hän syöksyi esille säteilevänä kuin jumalatar, iloisena kuin lapsi.

XXII

Kuningatar ei ollut ehtinyt astua porttikäytävästä kymmentäkään askelta, kun muuan mies, yllä sininen ajurin viitta ja päässä leveäreunainen, vahakankainen hattu, tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja vei hänet vuokravaunujen luo, jotka odottelivat Saint-Nicaise-kadun kulmassa.

Nämä vuokravaunut olivat samat vaunut, missä kuninkaallinen perhe oli odotellut kuningatarta yli puoli tuntia.

Kuningattaren odotettiin tulevan kauhistuneena, masentuneena, peloissaan, mutta hän tulikin säteilevänä ja iloisena. Uhkaavat vaarat, kestetyt rasitukset, sattuneen erehdyksen, tuhlatun ajan, kaiken sen hän oli unohtanut saatuaan sivaltaa kepillä Lafayetten vaunuja, sillä hänestä oli tuntunut, että se isku oli sattunut kenraaliin itseensä.

Kymmenen askelen päässä vuokravaunuista muuan palvelija piteli hevosta suitsista.

Charny osoitti veljelleen ratsua. Isidor hyppäsi satulaan ja ratsasti paikalta täyttä neliä.

Nähdessään hänen lähtevän huusi kuningatar hänen jälkeensä pari kiitossanaa, joita ratsastaja ei kuullut.

»Vaunuihin nyt, madame», sanoi Charny äänessä sitä lujuutta ja kunnioitusta, joka on ominaista todella voimakkaille miehille ratkaisevina ajankohtina, »meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana».

Kuningatar astui vaunuihin, joissa jo istuivat kuningas, madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel, siis viisi henkeä Hän istahti vaunujen perälle ja otti kruununprinssin polvilleen. Kuningas istuutui hänen viereensä. Madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja rouva de Tourzel istuutuivat heitä vastapäätä.

Charny sulki oven, kapusi ajurinistuimelle ja johtaakseen harhaan
vakoilijat, jos niitä oli lähettyvillä, hän ohjasi hevoset ensin
Saint-Honoré-kadulle, sitten Madeleinen bulevardille ja ajoi sitä tietä
Saint-Martinin portille saakka.

Siellä odottelivat matkavaunut pienellä sivutiellä, joka vei n.s. kaatopaikalle.

Isojen matkavaunujen ovi oli jo ennestään auki. Herrat de Malden ja de
Valory seisoivat astinlaudan kummallakin puolella.

Ensimmäisenä nousi niihin kuningas, sitten kuningatar, madame Elisabeth, madame Elisabethin jälkeen molemmat lapset ja lasten jälkeen rouva de Tourzel.

Herra de Malden kapusi takaistuimelle ja de Valory istuutui de Charnyn viereen etuistuimelle.

Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hevosta. Kieltä maiskauttamalla ne pantiin hyvään juoksuun. Ajaja ohjasi niitä höllin suitsin.

Tien toisella laidalla seisoivat pienet vuokravaunut, joiden eteen oli valjastettu postihevoset.

Näissä ajoneuvoissa istui kaksi kamarineitoa, jotka kuuluivat kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan palveluskuntaan.

He olivat luulleet voivansa vuokrata Bondyssa ajoneuvot, mutta kun se ei ollut käynyt päinsä, olivat he sopineet näiden ajoneuvojen omistajan kanssa ja ostaneet ne tuhannella frangilla.

Omistaja oli kauppaan hyvin tyytyväinen ja haluten katsella, mitä olivat naisiaan nämä neitokaiset, jotka typeryyttään olivat antaneet hänelle tuhannen frangia mokomista roskarattaista, hän oli jäänyt postitalon edustalle maistelemaan viiniä.

Hän näki kuninkaan vaunujen ajavan pihaan. Charny, joka istui ohjaamassa, hyppäsi maahan ja lähestyi vaunujen ovea.

Ajuriviitan alla hänen yllänsä oli upseerinpuku, ja laatikossa, istuimen alla, oli hänen sotilaslakkinsa.

Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään Pariisiin.

Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva de
Tourzelin mielipidettä.

Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.

»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen valmis heistä luopumaan, en muutoin.»

Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa, naisena iloa.

»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»

»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä luopumaan oikeuksistani.»

Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä.
Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.

»Herra de Charny», sanoi hän, »ettekö voisi edelleenkin istua ajurin vieressä?»

»Minä voin kaikkea mitä kuningas tahtoo», vastasi kreivi, »mutta minun täytyy silloin esiintyä joko upseerinpuvussa — ja siinä asussa minut on nähty tällä tiellä neljä kuukautta ja minut tunnetaan — tai tässä ajurinviitassa, vahakankainen ajurinhattu päässä — ja se asu on kenties liian vaatimaton näin komeille vaunuille».

»Astukaa vaunuihin, herra de Charny», kehoitti kuningatar. »Minä otan kruununprinssin polvilleni, madame Elisabeth ottaa polvilleen Marie-Thérèsen, ja kaikki sujuu mainiosti. Hieman ahdasta tosin tulee, mutta siinä onkin kaikki.»

»Mahdotonta, rakkaani», virkkoi kuningas. »Ajattele, että meidän on kuljettava yli viisikymmentä penikulmaa.»

Rouva de Tourzel oli jo noussut, hän oli valmis noudattamaan kuninkaan määräystä, jos kuningas käskisi hänen astua vaunuista. Mutta kuningas ei uskaltanut käskeä, niin voimakkaat ovat hoviväen keskuudessa kaikkein mitättömimmätkin ennakkoluulot.

»Herra de Charny», sanoi kuningas kreiville, »ettekö voisi asettua veljenne tilalle ja ratsastaa edellämme tilaamassa hevosia?»

»Sanoin jo äsken kuninkaalle, että olen valmis kaikkeen, mutta pyydän huomauttaa kuninkaalle, että hevoset tilaa tavallisesti lähetti eikä meriväen kapteeni. Sellainen omituisuus kummastuttaisi postitalonhoitajia ja voisi aiheuttaa vakavia selkkauksia.»

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» voihkaisi kuningatar tuiki kärsimättömänä.

»Järjestäkää asia niinkuin tahdotte, herra kreivi, mutta minä en suostu siihen, että te jätätte meidät.»

»Se on minunkin ajatukseni, madame», vastasi Charny, »ja minä tiedän vain yhden keinon, kuinka tästä pulmasta selviydymme».

»Sen sijaan että astuisin vaunuihin, nousisin ajurinistuimelle tai ratsastaisin edellä minä ratsastan vaunujen perässä tavallisena matkamiehenä. Lähtekää te vain, madame, ja ennenkuin olette ajaneet viittäkään penikulmaa, olen jo viidensadan askelen päässä vaunuistanne.»

»Aion, madame, mutta Châlonsiin saakka teidän majesteettinne voi matkustaa turvallisesti ja ennen Châlonsia minä olen jo tavoittanut teidät.»

»Ratsulla, jolla veljeni on tullut tänne, madame. Se on kelpo juoksija ja se on saanut levähtää. Puolessa tunnissa ehdin Pariisiin.»

»Sitten, madame, minä pukeudun sopivaan asuun, otan postihevosen ja karautan jälkeenne, kunnes tavoitan teidät.»

»Älkäämme siis tuhlatko aikaa», sanoi Charny. »Hei, Jean ja François, paikoillenne! Eteenpäin, Melchior! Hevosillenne, postimiehet!»

Voitonriemuisena rouva de Tourzel istuutui entiselle paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä. Pienet ajoneuvot seurasivat niitä.

Tämän vakavan keskustelun aikana oli unohdettu antaa varakreivi de Charnylle, de Maldenille ja de Valorylle ne panostetut pistoolit, jotka olivat vaunujen laatikossa.

Muuan Buseby niminen parturi, joka asui Bourbon-kadun varrella, oli käynyt illalla Tuileries-palatsissa tapaamassa ystäväänsä, joka silloin oli vartiostossa. Tämä ystävä oli kuullut upseerien puhelevan paljon kuninkaallisen perheen paosta, jonka piti tapahtua juuri tänä yönä, mikäli nämä tiesivät vakuuttaa. Hän mainitsi asiasta parturille, joka ei enää saanut päästänsä ajatusta, että pakohanke oli todellinen ja että kuninkaallisten kauan puhuttu pako aiottiin toteuttaa tänä yönä.

Kotona hän kertoi vaimolleen, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, mutta tämä piti koko juttua hullutteluna. Vaimon epäusko oli tehonnut mieheen, joka lopulta oli riisuutunut ja mennyt levolle kehittelemättä epäluulojaan.

Mutta vuoteessa oli ensimmäinen epäluulo palannut ja nyt niin voimakkaana, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta sitä vastustaa. Hän nousi, pukeutui kiireesti ja juoksi ystävänsä Hucherin luokse, joka oli erään pataljoonan leipuri ja sapööri.

Tälle hän kertoi, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, ja esitti kuninkaallisten pakoa koskevat epäluulonsa niin elävästi, että leipuri omaksui ne ja ystäväänsä vilkkaampana hypähti heti vuoteelta ja ehtimättä panna yllensä muuta kuin alushousut syöksyi kadulle, kolkutteli oville ja herätti kolmisenkymmentä naapuria.

Kello oli tällöin neljänneksen yli kaksitoista. Vähäistä aikaisemmin kuningatar oli nähnyt Lafayetten Tuileries-palatsin porttikäytävässä.

Parturi Busebyn ja leipuri Hucherin herättämät kansalaiset päättivät, että mentäisiin kansalliskaartin univormuun pukeutuneina kenraali Lafayetten puheille ja että hänelle ilmoitettaisiin, mitä oli tekeillä.

Päätöksestä toimeen. Lafayette asui Saint-Honoré-kadun varrella, Noailles-talossa lähellä Feuillants-pengermää. Isänmaanystävät lähtivät liikkeelle ja saapuivat perille puoli yhden tienoissa.

Käytyään toteamassa kuninkaan valmistelevan makuullemenoa, ilmoitettuaan ystävälleen Baillylle, että kuningas oli mennyt nukkumaan, ja pistäydyttyään tervehtimässä herra Emmeryta, kansalliskokouksen jäsentä, oli kenraali palannut kotiinsa ja ryhtynyt riisuutumaan.

Tällöin kolkutettiin rakennuksen ulko-ovelle. Kenraali lähetti kamaripalvelijansa tiedustelemaan, mikä oli hätänä.

Kamaripalvelija palasi pian ja ilmoitti, että ulkona oli viisikolmatta tai kolmekymmentä kansalaista, jotka halusivat heti puhutella kenraalia erään tuiki tärkeän asian johdosta.

Siihen aikaan kenraali Lafayettella oli tapana päästää pyrkijät puheilleen, olipa hetki mikä tahansa.

Ja koska sitäpaitsi asia, jonka takia kolmisenkymmentä kansalaista viitsi vaivautua, saattoi — ja sen tulikin — olla hyvin tärkeää laatua, käski hän puheillepyrkijät opastettavaksi sisälle.

Kenraalin tarvitsi vain vetää yllensä jo riisumansa nuttu ja hän oli jälleen vastaanottokunnossa.

Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli kaikilla tahoilla.

Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille, että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.

Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti heille tunnussanan.

Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta, ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin erikoista.

He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketa
Echelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa.
Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsä
ja käskivät hänen pysähtyä.

Muuan sukkelimmista teki toisille merkin, että oltaisiin ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään.

»Jos teillä on asiaa kuninkaalle», jatkoi sama mies, »täytyy teidän tietää tunnussana».

»Se ei ole välttämätöntä», huomautti ratsastaja, »sillä voisinhan minä tulla rajalta sen sijaan että tulenkin parin penikulman päästä ja olisin voinut lähteä asialleni kuukausi sitten sen sijaan että lähdin kaksi tuntia sitten».

»Oletteko siis nähnyt kuninkaan kaksi tuntia sitten?» sanoi äskeinen kyselijä.

»Hän odotteli kenraali Lafayetten lähtöä voidakseen valmistautua menemään levolle.»

»Totta kai tiedän. Koska kenraali tiesi, että minun oli päästävä Tuileries-palatsiin kello yhden tai kahden tienoissa aamuyöstä, ilmoitti hän minulle tunnussanan, jotten myöhästyisi hetkeäkään.»

»Hyvä on», sanoivat kansalliskaartilaiset. »Onnea matkalle, toveri, ja sanokaa kuninkaalle, että tapasitte meidät vartioimassa palatsin porttia, koska pelkäsimme hänen yrittävän pakoa.»

»Jäämmekö odottamaan hänen paluutaan saadaksemme kuulla, onko hän tavannut kuninkaan?» kysyi muuan kansalliskaartilainen.

»Se on totta», myönsi edellinen. »Ja koska kuningas on levolla, koska kenraali Lafayette on vuoteessa, menkäämme mekin nukkumaan ja eläköön kansa!»

Nämä kolmisenkymmentä isänmaanystävää toistivat kuorossa: »Eläköön kansa!» ja lähtivät levolle onnellisina ja ylpeinä, kun olivat kenraalin omasta suusta kuulleet, ettei tarvinnut pelätä kuninkaan lähtevän Pariisista.

XXIII

Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa, kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.

Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.

Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningas
Jeania.

»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta voin paloittaa tämän vasikanpaistin».

Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.

»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en tarvitse vielä mitään».

»Minäkö?» vastasi kuningatar koettaen hymyillä. »Minä ajattelen kenraali Lafayettea. Hän ei luultavastikaan tunne itseään tällä hetkellä liian rauhalliseksi.»

»François, minusta tuntuu, että kaikki sujuu hyvin, ja että meidät olisi jo pidätetty, jos meidät ylimalkaan pidätetään. Lähtöämme ei ole huomattu.»

»Se on enemmän kuin luultavaa, madame», vastasi de Valory, »sillä en ole huomannut millään taholla epäilyttävää. Rohkeutta siis, madame, kaikki sujuu hyvin.»

Herrat de Malden ja de Valory kapusivat istuimelleen ja vaunut jatkoivat matkaansa.

Kellon lähetessä kahdeksaa aamulla tultiin pitkän, loivan mäen kupeelle. Oikealla ja vasemmalla kasvoi kaunista metsää, jossa linnut lauloivat ja johon mitä ihanimman kesäpäivän aamuaurinko tunki kultaiset säteensä.

Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan eikä kuningattarelle.»

Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli liian sairas.

Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.

Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä tietä mestauslavalle.

Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten sydämissä.

Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.

Kaikki kääntyivät, paitsi kruununprinssi. Huoleton lapsi oli juuri tavoittanut perhosen, jota oli ajanut takaa. Vähät hän välitti Pariisin kuulumisista.

»Hän tavoittaa meidät kyllä eikä meillä ole aikaa tuhlata.» Kuningatar ei uskaltanut väittää, että de Charnyn tuomat uutiset kannattaisi kenties hyvinkin kuulla niin pian kuin mahdollista.

Ja olihan sitäpaitsi kysymys vain muutaman sekunnin viivytyksestä, sillä ratsastaja lähestyi vinhaa vauhtia.

Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä tarkkaavammaksi hän tuli eikä tuntunut käsittävän, miksi nuo jättiläisajoneuvot olivat purkaneet matkustajansa maantielle.

Sitten hän tavoitti seurueen juuri kun vaunut pääsivät mäen laelle ja pysähtyivät.

Ratsastaja oli tosiaankin kreivi de Charny, kuten kuningattaren sydän oli aavistanut ja kuninkaan katse todennut.

Hänen pukunsa oli vihreä, lyhyt lievenuttu, jossa oli liehuva kaulus, leveänauhainen, terässolkinen hattu, valkoiset liivit, tiukat nahkahousut ja isot sotilassaappaat, joiden varret ulottuivat polven yläpuolelle.

Nopea ajo oli pannut hänen muutoin kalpeat kasvonsa hehkumaan ja hänen silmissään välähtelivät sen tulen kipinät, joka paloi hänen poskillaan.

Hänen huohottavassa hengityksessään ja laajenneissa sieraimissaan oli kuin voittajan leima.

Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Herrat de Malden ja de Valory pysyttelivät vaatimattomasti loitompana.

»Tulkaa lähemmäksi, herrat», kehoitti kuningas. »Herra de Charnyn uutiset koskevat meitä kaikkia.»

»Ensiksikin, sire, kaikki sujuu hyvin», aloitti de Charny. »Kello kahdelta aamulla ei kukaan vielä aavistanut teidän paenneen».

Charny kertoi, että hän oli Pariisiin saavuttuaan tavannut Echelle-kadun kulmauksessa isänmaanystävien muodostaman vartioston, joka oli kysellyt häneltä yhtä ja toista, ja että hän oli saanut heidät vakuutetuiksi siitä, että kuningas oli mennyt levolle ja nukkui.

Hän kertoi edelleen, että päästyään Tuileries-palatsiin, joka näytti yhtä rauhalliselta kuin muulloinkin, hän oli mennyt huoneeseensa, vaihtanut pukua, palannut kuninkaan käytäviä pitkin ja nähnyt, ettei kukaan epäillyt kuninkaallisen perheen paenneen, ei edes herra Gouvion, joka huomattuaan, ettei hänen kuninkaan huoneiston ympärille asettamallansa vartiostolla ollut mitään tehtävää, oli hajoittanut sen ja lähettänyt upseerit ja pataljoonanpäälliköt kotiinsa.

Kreivi de Charny oli palannut ratsulleen, jonka oli jättänyt pihalle erään yövartijan huostaan, ja arvellen olevan turhaa yrittää saada toista hevosta Pariisin postiasemalta hän oli palannut Bondyyn samalla hevosella.

Perille päästäessä oli hevos-rukka ollut menehtymäisillään, mutta perille oli päästy eikä enempää tarvittukaan.

Kuningatar sai tästä aiheen ojentaa kätensä de Charnylle. Näin hyvät uutiset ansaitsivat kyllä moisen suosionosoituksen.

Noustiin jälleen vaunuihin ja lähdettiin. Charny ratsasti vaununoven kohdalla.

Seuraavalla postiasemalla olivat uudet hevoset valmiiksi valjastettuina. Charnyta varten ei ollut satuloitua ratsua.

Isidor ei ollut tiennyt tilata ratsua, koska hän ei ollut aavistanut veljensä sitä tarvitsevan.

Täytyi siis jäädä odottamaan tämän ratsun satuloimista. Vaunut lähtivät. Viittä minuuttia myöhemmin Charny istui satulassa.

Olihan sitäpaitsi sovittu, että hän ratsastaisi vaunujen perässä eikä niiden kohdalla.

Mutta hän ratsasti kyllin lähellä, jotta kuningatar näki hänet kurkistaessaan vaunun ovesta ja jotta jokaisessa vaihtopaikassa Charnylla oli tilaisuus keskustella muutama tovi kuuluisien matkalaisten kanssa.

Charny oli juurikään vaihtanut hevosta Montmirailissa ja arveli vaunujen olevan ainakin neljännestunnin häntä edellä, kun äkkiä eräässä tienkäänteessä hänen hevosensa turpa sattui pysähtyneitten vaunujen takaseinään ja molempiin henkivartijoihin, jotka koettivat korjata vetohihnaa.

Kreivi hypähti maahan, sanoi vaununikkunasta kuninkaalle, ettei tämä näyttäytyisi, ja rauhoitti kuningatarta. Sitten hän aukaisi laatikon, jossa oli kaikenlaisia tarvekaluja ja -esineitä tapaturmien ja vahinkojen varalta, m.m. pari vétohihnoja. Niistä otettiin toinen ja pantiin katkenneen tilalle.

Henkivartijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja pyysivät heille luvattuja pistooleja, mutta kuningas torjui jyrkästi heidän pyyntönsä. Hänelle huomautettiin, että vaunut voitaisiin jolloinkin väkivalloin pysäyttää, mutta hän vastasi, ettei hän sallisi missään tapauksessa vuodatettavan verta hänen takiaan.

Vihdoin vetohihna oli kunnossa. Laatikko suljettiin, henkivartijat nousivat istuimelleen, Charny hyppäsi satulaan ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Mutta aikaa oli tuhlattu yli puoli tuntia matkalla, jolla jokainen menetetty minuutti voi koitua korvaamattomaksi tappioksi.

»Jos pääsemme vapaina Châlonsiin, käy kaikki hyvin», oli kuningas sanonut.

Kuningas oli näyttäytynyt hetkeksi. Vaunujen ympärille kerääntyneessä joukossa oli kaksi mieshenkilöä silmäillyt häntä tarkasti.

»Sire», sanoi hän hiljaa, »älkää näyttäytykö noin, muutoin olette hukassa».

»Rivakasti nyt, laiskurit! Noinko palvellaan kunnon matkustajia, jotka maksavat kolmekymmentä souta puolelta penikulmalta?»

Ruoska pani ne nousemaan ja nyt yritettiin lähteä. Silloin takimmaisen postimiehen hevoset kaatuivat.

Charny, joka oli äänettömänä katsellut tapausta, riensi auttamaan postimiestä hevosen alta. Tällöin jäivät miehen saappaat hevosen alle.

»Voi, herra», huusi Charny postimestarille, jonka uhrautuvaa mieltä hän ei tuntenut, »minkälaiset hevoset olette meille antanut?»

Hevoset olivat sillä välin sotkeutunut vetohihnoihin niin pahasti, että mitä enemmän ne ponnistelivat, sitä pahemmaksi kävi tilanne.

»Riisukaamme hevoset ja valjastakaamme ne uudelleen», sanoi hän.
»Meillä on kiire.»

Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja vaati häneltä vangitsemismääräystä.

Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.

Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät, jotka sammuivat itsestään.

Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:

Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja huusi oviaukosta:

Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä husaariaan.

Mutta kello oli jo kolme iltapäivällä. Oli myöhästytty lähes neljä tuntia…!

XXIV

Kuten lukija muistanee, oli herttua de Choiseul lähtenyt asunnostaan Leonardin kanssa, joka oli tuiki murheissaan, sillä hän oli jättänyt avaimen huoneensa oveen, ottanut veljensä hatun ja päällystakin ja luvannut mennä kähertämään rouva de l'Aagen tukan.

Léonard-parkaa lohdutti toki hieman se, että herttua oli nimenomaan sanonut vievänsä hänet vain puolentoista penikulman päähän antaakseen hänelle jonkun erikoistehtävän kuningattaren taholta ja päästääkseen hänet sitten vapaaksi.

Kun siis tultiin Bondyyn ja ajoneuvot pysähtyivät, hengitti hän keventyneesti ja valmistautui poistumaan.

Toiset hevoset oli tilattu ennakolta. Käden käänteessä ne valjastettiin ja sitten lähdettiin taas täyttä neliä.

»Mutta, hyvä herra», vaikeroi poloinen Léonard, »minne siis olemme matkalla?»

»Koska kerran pääsette palaamaan huomenna varhain, älkää välittäkö muusta», vastasi herttua.

»Niin, kunpa vain ehdin Tuileries-palatsiin kello kymmeneksi kuningatarta kähertämään…»

»Niinpä kyllä, mutta ei olisi haitaksi, vaikka ehtisin hieman aikaisemminkin, koska voisin rauhoittaa veljeäni ja selittää rouva de l'Aagelle, ettei ollut minun vikani, jos petin hänelle tekemäni lupauksen.»

»Ellei muusta ole kysymys, niin rauhoittukaa, hyvä Léonard, kaikki käy hyvin», vastasi herttua.

Léonard ei voinut mitenkään aavistaa, että herttua aikoi ryöstää hänet.
Senpä vuoksi hän rauhoittuikin, ainakin toistaiseksi.

Mutta kun Clayessa vaihdettiin jälleen hevoset eikä pysähtymisestä ollut puhettakaan, huudahti mies-poloinen:

»Kuunnelkaa nyt, Léonard», selitti herttua vakavasti, »en aiokaan viedä teitä Pariisin lähistölle, vaan rajalle.»

Léonard kiljahti, painoi kädet polvilleen ja tuijotti herttuaan jäykistyneenä.

»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät, joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»

»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole toisia alusvaatteita eikä rahaa.»

Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren parin miljoonan arvoiset jalokivet.

»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»

»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»

Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä hän viettäisi loppuyön.

Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja illallisen katettuna.

Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.

Illallisen jälkeen molemmat matkamiehet kävivät nukkumaan. Sitä ennen herttua oli antanut määräyksen, että ajoneuvot oli valjastettava kello neljäksi.

Kello neljännestä vailla neljä hänen ovelleen piti koputtaa siltä varalta, että hän olisi nukkunut.

Kello kolmelta ei herttua ollut vielä ummistanut silmiään. Silloin hän kuuli huoneeseensa, joka oli postitalon porttikäytävän päällä, ajoneuvojen kolinaa ja ruoskanläiskettä, jolla matkustajat tai postimiehet ilmoittavat tulostaan.

Portin edustalle olivat pysähtyneet kääsit. Niistä astui kaksi kansalliskaartilaista. He tilasivat toiset hevoset valjastettavaksi heti paikalla.

Keitä olivat nuo kansalliskaartilaiset? Mitä he asioivat kello kolmelta aamulla? Ja miksi noin kiireesti toiset hevoset?

Herttua käski postimiehen päästää kansalliskaartilaisen ajoneuvot edelle, mutta niitä oli seurattava niin läheltä, etteivät ne pääsisi näkyvistä minuutiksikaan.

Sitten hän tarkasti pistoolit, jotka hän oli pannut vaunujen seinätaskuun, ja uudisti niiden sytytysruudin. Tämä toimitus huolestutti Léonardia hieman.

Näin ajettiin penikulma tai puolitoista, mutta Etogesin ja Chaintryn välillä kääsit poikkesivat sivutielle, joka vei Jalonsiin ja Epernayhin.

Nuo kaksi kansalliskaartilaista, joiden herttua epäili liikkuvan pahoin aikein, olivatkin vain kunnon kansalaisia, jotka tulivat Fertéstâ ja palasivat kotiinsa.

Kello kymmenen sivuutettiin Châlons ja kello yksitoista tultiin
Pont-de-Sommevelleen.

Hän pysähtyi postitalon eteen, nousi vaunuista, tilasi huoneen ja pukeutui sotilasasuun.

Léonard tarkkaili kaikkia näitä valmisteluja hyvin huolestuneena ja säesti niitä huokauksella, joka liikutti herttuan mieltä.

»Niin», jatkoi herttua, »he ovat täällä, lapset ja madame Elisabeth mukana. Te tiedätte, mitkä vaarat ovat uhanneet heitä.»

— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat turvassa!»

Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän sai sopertaneeksi:

»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä mahdollisimman kauan.»

»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä olisi jokin veruke jäädä taloon… Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»

Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi de Bouillén lähettämän paketin.

Tässä käärössä oli kuusi avointa valtakirjaa ja jäljennös kuninkaan varmentamasta päiväkäskystä, joka velvoitti kaikkia armeijan upseereita, minkä arvoisia ja kuinka vanhoja olivatkin, tottelemaan herttua de Choiseulia.

Herttua määräsi heti ratsuille levähdystovin, käski jakaa husaareille leipää ja viiniä ja istuutui itsekin ruokapöytään.

Goguelatin tuomat uutiset eivät olleet iloisia. Matkansa varrella hän oli kaikkialla huomannut tavatonta kiihtymystä. Kokonaisen vuoden ajan oli huhu kuninkaan paosta kierrellyt ei ainoastaan Pariisissa, vaan maaseudullakin ja Sainte-Menehouldiin sekä Varennesiin sijoitetut joukko-osastot olivat synnyttäneet epäluuloja.

Tällaiset uutiset veivät herttualtakin ruokahalun. Istuttuaan pöydässä tunnin ja kellon osoittaessa jo puolta yhtä hän nousi, uskoi osaston johdon herra de Boudetille ja käveli eräälle kummulle, jolta näki maantietä parin kilometrin päähän.

Mutta maantiellä ei näkynyt lähettiä eikä vaunuja. Mutta sitä ei tarvinnut ihmetelläkään. Kuten on mainittu —ja herttua otti huomioon pikku onnettomuudetkin — ei lähettiä odotettukaan ennen yhtä tai puolta kahta eikä kuningasta ennen paolta kahta tai kahta.

Mutta hetket vierivät eikä tielle ilmestynyt mitään, ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi muistuttanut odotettuja.

Joka viiden minuutin päästä herttua otti kellonsa ja joka kerta kun hän katsoi kelloaan, sanoi Léonard:

»Voi, he eivät tulekaan! Poloiset isäntäni, poloiset isäntäni, heidän käy huonosti!»

Kello tuli puoli kolme, kolme, puoli neljä; ei lähettiä eikä vaunuja kuulunut! Lukija muistanee, että kuningas lähti Châlonsista vasta kello kolmelta.

Mutta herttuan näin odotellessa maantiellä kohtalo valmisteli Pont-de-Sommevellessä tilannetta, jolla oli mitä suurin vaikutus esitettävänämme olevaan murhenäytelmään.

Kohtalo, sanomme sen toistamiseen, oli järjestänyt niin, että kahta päivää aikaisemmin rouva d'Elboeufin maatilalla, joka sijaitsi lähellä Pont-de-Sommevellea, alustalaiset olivat kieltäytyneet suorittamasta laillisia veromaksujaan. Heitä oli uhatta sotilaallisilla toimenpiteillä. Mutta yhdistysjuhla oli jo kantanut hedelmän. Naapurikylien talonpojat olivat luvanneet voimakasta apua rouva d'Elboeufin alustalaisille, jos mainittu uhkaus pantaisiin täytäntöön.

Nähdessään husaarien sijoittuvan Pont-de-Sommevelleen arvelivat talonpojat, että ne olivat tulleet vihamielisin aikein.

Kaupungista toimitettiin pikalähetit naapurikyliin ja kellon kolmea käydessä alkoi hätäkello kumahdella kaikissa lähiseudun kylissä.

Tämän hälyn kuullessaan herttua palasi Pont-de-Sommevelleen. Hänen aliluutnanttinsa Boudet oli hyvin huolestunut.

Alkoi jo kuului uhkaavaa murinaa, joka kohdistui husaareihin, sillä nämä olivat siihen aikaan armeijan vihatuinta väkeä. Talonpojat pommittivat heitä kokkapuhein ja lauloivat ihan heidän nenänsä alla seuraavanlaista viisua:

Jotkut tietävämmät tai terävänäköisemmät alkoivat sitäpaitsi kuiskailla, etteivät husaarit suinkaan olleet tulleet rankaisemaan rouva d'Elboeufin alustalaisia, vaan olivat saapuneet ottamaan vastaan kuningasta ja kuningatarta.

Herttua päätti viipyä vielä hetken. Mutta hän valjastutti postihevoset vaunujansa eteen, otti Leonardilta jalokivet ja lähetti hänet Varennesiin kehoittaen häntä matkan varrella selostamaan — Sainte-Menehouldissa herra Baudoinsille, Clermontissa herra de Damasille ja Varennesissa herra de Bouillé nuoremmalle — kuinka asiat olivat.

Tyynnyttääkseen joukon kiihtynyttä mielialaa hän selitti, etteivät hän ja husaarit suinkaan olleet täällä, kuten yleisesti luultiin, rouva d'Elboeufin alustalaisia rankaisemassa, vaan että he olivat tulleet ottamaan vastaan ja kuljettamaan mukanaan erään aarteen, jonka sotaministeri oli lähettänyt armeijalle.

Mutta tuo sana aarre, jolla on kaksinainen merkitys, tyynnytti kiihtymystä yhtäällä, mutta vahvisti epäluuloja toisaalla. Kuningas ja kuningatar olivat hekin aarre ja sitä aarrettapa herttua de Choiseul varmaan odottelikin.

Neljännestunnin perästä herttua ja hänen husaarinsa olivat niin ahtaalla, että hän oivalsi olevan mahdotonta kauempaa pitää puoliaan. Jos kuningas ja kuningatar sattuisivat tulemaan juuri sillä hetkellä, ei hän kykenisi puolustamaan heitä, ei itseään eikä neljääkymmentä husaariaan.

Hänen määräyksensä oli: kuninkaan vaunujen on päästävä kulkemaan esteettömästi.

Parasta mitä hän voisi tehdä siinäkin tapauksessa, että kuningas tulisi, oli lähteä.

Postimestari seisoi viiden- kuudensadan uteliaan joukossa, jotka tarvitsivat vain sanan aloittaakseen vihollisuudet.

»Hyvä herra», sanoi herttua postimestarille, »tiedättekö, onko lähipäivinä tästä mennyt rahalähetystä Metziin?»

»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»

»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen avukseen.

»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä ja
Robin olimme niitä saattamassa.»

»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa, ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä. Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»

Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään.
Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.

Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin suunnalle ja komensi huoahtaen:

Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi tällöin puoli kuusi.

Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseen
Sainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.

Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan, jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä, saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin, että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä neliä vereksellä hevosellaan.

Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.

XXV

Kymmenen minuuttia Isidor de Charnyn lähdön jälkeen saapuivat kuninkaan vaunut.

Koska kreivi de Charny tiesi, että Pont-de-Sommevellessä piti ensimmäisen suojelusjoukkueen heitä odottaa, ei hän pitänyt välttämättömänä pysytellä taempana. Hän ratsasti vaununoven kohdalla kiihoittaen postimiehiä, jotka kuin määräyksestä tuntuivat haluavan ajaa vain pikku hölkkää.

Saavuttiin Pont-de-Sommevelleen. Kun ei nähty husaareja eikä herttuaa, kurkottautui kuningas kärsimättömänä vaunuista ulos.

Viiden minuutin perästä hän palasi. Hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja kertoi kuninkaalle kaikki.

Kuningas oivalsi, että herttua oli poistunut tehdäkseen hänen matkareittinsä vapaaksi.

Nyt oli tärkeintä päästä jatkamaan matkaa ja ehtiä Sainte-Menehouldiin, sillä herttua oli varmaankin vetäytynyt Sainte-Menehouldiin, joten siellä tavattaisiin sekä husaarit että rakuunat.

»Mitä kuningatar määrää?» kysyi hän. »Menenkö edellä vai pysyttelenkö perässä?»

Sillä välin Isidor teki taivalta käsittämättä, miksi tie oli ihan autio, vaikka se toisin paikoin oli niin suora, että näköala oli esteetön kuuden seitsemän kilometrin päähän.

Huolestuneena hän kannusti ratsuaan ja joudutti matkaa nopeammin kuin milloinkaan tätä ennen. Hän pelkäsi, että Sainte-Menehouldin asukkaat epäilivät Dandoinsin rakuunia niinkuin Pont-de-Sommevellen asukkaat olivat epäilleet herttuan husaareja.

Eikä hän erehtynytkään. Sainte-Memehouldiin saavuttuaan hän teki ensimmäiseksi sen havainnon, että kaduilla liikuskeli huomattavan paljon kansalliskaartilaisia: ensimmäiset kansalliskaartilaiset, jotka oli tavattu sen jälkeen kun Pariisista oli lähdetty.

Koko kaupunki tuntui olevan kuohuksissa ja lähellä sitä kaupunginosaa, jonka kautta Isidor tuli, pärisi rumpu.

Varakreivi viiletti pitkin katuja näennäisesti piittaamatta tästä kohusta, ratsasti yli ison torin ja pysähtyi postitalon edustalle.

Ison torin poikki ratsastaessaan hän huomasi toistakymmentä rakuunaa istumassa eräällä penkillä. Kaikilla oli päässä lipaton lakki.

Muutaman askelen päässä heistä alakerroksen ikkunan pielessä istui markiisi Dandoins. Hänen päässänsä oli lipaton lakki ja kädessä ratsuraippa.

Isidor sivuutti heidät pysähtymättä, näköjään heitä edes huomaamatta. Hän oletti, että herra Dandoinsin piti tietää, minkälaisessa asussa kuninkaan lähetit kulkevat, ja siis tuntea hänetkin, eikä pitänyt tarpeellisena esittäytyä.

Muuan noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, jonka tukka oli leikattu Tiituksen malliin, kuten sen ajan isänmaanystävillä oli tapana, ja jonka poskiparta ulottui leuan alle kehystäen siten koko kasvot, seisoi postitalon pääoven kynnyksellä aamunuttuun pukeutuneena.

»Postimestari ei ole juuri nyt tavattavissa, herra, mutta minä olen hänen poikansa, Jean-Baptiste Drouet… Jos minä kelpaan, niin puhukaa.»

Nuori mies korosti sanoja Jean-Baptiste Drouet, ikäänkuin aavistaen, että nämä sanat tai oikeammin tämä nimi saisi historiassa kohtalokkaan kuuluisuuden.

»Minä haluan kuusi hevosta kaksille ajoneuvoille, jotka tulevat perässäni.»

Drouet nyökkäsi merkiksi, että lähetti saisi mitä halusi, astui pihalle ja huusi:

»Hei, kyytimiehet, kuusi hevosta kaksia ajoneuvoja varten ja ratsu lähetille!»

»Herra», sanoi hän Isidorille, »te ratsastatte kuninkaan vaunujen edellä vai kuinka?»

»Niin teen, herra, ja minua kummastuttaa, kun näen teillä ja miehillänne lipattomat lakit päässä.»

»Meille ei ole ilmoitettu asiasta, hyvä herra. Täällä alkaa muuten näyttää perin uhkaavalta, miehiäni yllytetään kapinaan. Mitä on tehtävä?»

»Kun kuningas pian sivuuttaa tämän paikan, suojelkaa hänen vaunujaan, toimikaa olosuhteitten mukaan, lähtekää puoli tuntia kuninkaallisen perheen lähdön jälkeen ja muodostakaa saattojoukkue…»

»Vaiti, meitä vakoillaan, on ehkä kuultukin, mitä sanoimme. Menkää miestenne luokse ja koettakaa pitää heidät kurissa.»

Drouet oli tosiaankin ilmestynyt keittiön ovelle. Keskustelu oli näet tapahtunut keittiön puolella.

Samalla hetkellä kuului ruoskanläiskettä, kuninkaan vaunut tulivat, kulkivat yli torin ja pysähtyivät postitalon eteen.

Dandoins, joka piti tärkeänä selittää kuninkaalle, miksi hän ja hänen miehensä olivat sivilipuvuissa eivätkä sotilasasussa, kiiruhti vaununoven eteen ja esitti kunnioittavin elein, lakki kädessä, anteeksipyyntönsä kuninkaalle ja kuninkaalliselle perheelle.

Isidor seisoi jalka jalustimessa lähellä Drouetia, joka katseli vaunuja hyvin tarkkaavasti. Edellisenä vuonna hän oli käynyt yhdistysjuhlassa ja nähnyt kuninkaan. Hän luuli nyt tuntevansa hänet.

Aamulla hän oli saanut isohkon määrän assignaatteja ja tutkinut kuninkaan kuvalla leimattua seteliä erikseen todetakseen, että ne olivat oikeita. Kuninkaan kuva oli juurtunut hänen muistiinsa ja oli nyt huutavinaan hänelle: »Katselemasi mies on kuningas!»

Hän otti taskustaan assignaatin, vertasi alkuperää assignaatissa olevaan kuvaan ja mutisi:

Isidor kiersi vaunujen toiselle puolelle. Hänen veljensä peitti ruumiillaan sen ikkunan, jonka takana kuningatar istui.

»Kuningas on tunnettu», sanoi Isidor. »Kiirehdi lähtöä ja pidä tarkoin silmällä tuota isoa tummaveristä poikaa. Hän on postimestarin poika, hän juuri on tuntenut kuninkaan. Hänen nimensä on Jean-Baptiste Drouet.»

Tuskin hän oli ehtinyt kaupungista ulos, kun postimiehet, joita de Malden ja de Valory olivat voimiensa mukaan auttaneet ja joille oli luvattu runsaat juomarahat, saivat hevoset valjaisiin ja vaunut lähtivät täyttä neliä postitalon pihasta.

Drouet ei ollut liikahtanutkaan, olihan vain kuiskannut pari sanaa tallirengille.

»Oli kyllä, herra», vastasi Drouet, »mutta ei ole yhtään vapaata hevosta».

»Mitä, eikö ole hevosia?» huudahti kreivi. »Entä tuo hevonen, jota paraikaa satuloidaan pihassa, herra?»

»Ettekö voi luovuttaa sitä minun käytettäväkseni? Minä maksan mitä vaaditaan.»

»Mahdotonta, herra. Alkaa olla jo myöhä ja minun on tehtävä vielä tänään pitkä matka.»

Enempi inttely olisi herättänyt epäluuloja; yrittää ottaa hevonen väkivalloin olisi paljastanut totuuden.

Hän meni Dandoinsin luokse, joka yhä silmäili kuninkaan vaunuja, kunnes nämä katosivat kadunkulman taa.

»Vaiti», varoitti Charny, »minä tässä, kreivi de Charny. Postitalossa ei ole enää hevosta minulle. Käskekää jonkun rakuunan luovuttaa hevosensa minulle. Minun täytyy seurata kuningasta ja kuningatarta! Sillä vain minä tiedän, mihin herttua de Choiseul on järjestänyt hevosten vaihdon ja ellen minä ole paikalla, täytyy kuninkaan jäädä Varennesiin.»

»Kreivi», vastasi Dandoins, »en anna teille rakuunani hevosta, vaan annan teille omani».

»Hyväksyn. Kuninkaan ja kuninkaallisen perheen pelastus on nyt mitättömänkin tapahtuman varassa. Mitä parempi ratsu, sitä paremmat mahdollisuudet onnistua.»

Ennenkuin poistui antoi Charny majoitusmestarin tehtäväksi pitää silmällä Drouetin puuhia.

Pahaksi onneksi markiisin asunto oli viidensadan askelen päässä torilta. Kuluisi ainakin neljännestunti, ennenkuin molemmat hevoset saataisiin satuloiduiksi. Sanomme molemmat hevoset, sillä Dandoinskin aikoi nousta satulaan ja kuninkaalta saamiensa ohjeitten mukaan pysytellä miehineen vaunujen takana jälkijoukkona.

Äkkiä Charny oli kuulevinaan kovaa meteliä, johon sekaantui huutoja:
»Kuningas, kuningatar!»

Hän kiiruhti talosta ja kehoitti Dandoinsia toimittamaan hänen hevosensa torille.

Koko kaupunki oli tosiaankin kuohuksissa. Tuskin Dandoins ja de Charny olivat poistuneet torilta, kun Drouet, joka tuntui odotelleen vain tätä hetkeä paljastaakseen salaisuutensa, alkoi huutaa:

»Vaunut, jotka äsken lähtivät, ovat kuninkaan vaunut! Kuningas, kuningatar ja Ranskan lapset ovat niissä vaunuissa!»

»Minne menet? Mitä aiot tehdä? Mikä on suunnitelmasi?» Hän vastasi heille hiljaa:

»Eversti ja rakuunaosasto ovat täällä. Oli mahdotonta vangita kuningas ilman veristä yhteentörmäystä, joka olisi voinut päättyä meille huonosti. Mitä en voinut täällä tehdä, sen teen Clermontissa. Pidättäkää rakuunat, siinä kaikki mitä pyydän teitä tekemään.»

Silloin juuri alkoi levitä huhu, että kuningas ja kuningatar olivat äsken lähteneissä vaunuissa, ja alkoivat huudot, jotka Charny oli kuullut.

Nämä huudot houkuttelivat paikalle pormestarin ja kaupunginvaltuuston jäsenet. Pormestari komensi rakuunat kasarmiin, koska kello oli jo lyönyt kahdeksan.

Charny oli kuullut kaikki: kuningas oli tunnettu, Drouet oli lähtenyt.
Hän polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.

»Hyvä. Kaikki riippuu nyt hevosenne nopeudesta. Minun täytyy tavoittaa muuan mies, jolla on neljännestunnin etumatka, ja minun täytyy surmata hänet.»

»Älkää huolehtiko minusta. Pitäkää huoli miehistänne, joita yllytetään kapinaan… Näettehän, että pormestari pitää heille puhetta. Ei teilläkään ole aikaa tuhlata, rientäkää!»

Palvelija talutti paikalle kaksi hevosta. Charny hyppäsi sen selkään, joka oli häntä lähinnä, tempasi suitset palvelijan käsistä, iski kannuksilla ja painautui nuolen nopeasti Drouetin jäljille tajuamatta tarkoin Dandoinsin hänen peräänsä huutamien sanojen tarkoitusta.

»Olette ottanut minun hevoseni omanne asemasta», oli Dandoins huutanut, »eivätkä pistoolit ole panostetut!»

XXVI

Sillä välin kuninkaan vaunut kiitivät Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä. Isidor ratsasti täyttä laukkaa edellä.

Päivä alkoi hämärtyä: kello oli lyönyt kahdeksan ja vaunut painuivat
Argonnen metsään, joka reunusti maantietä molemmin puolin.

Charny ei ollut saanut tilaisuutta puhua kuningattarelle siitä vastoinkäymisestä, joka pakotti hänet jäämään kaupunkiin, sillä kuninkaalliset vaunut olivat lähteneet, ennenkuin Drouet oli vastannut hänelle, ettei tallissa ollut hevosia.

Kaupungista lähdettäessä kuningatar huomasi, ettei hänen ratsumiehensä ajanutkaan enää vaununoven kohdalla, mutta ei käynyt päinsä hidastuttaa kulkua eikä kysellä ajomiehiltä.

Ainakin kymmenesti hän kurottautui ulos ja silmäili taakseen, muttei nähnyt mitään.

Kerran sentään hän oli huomaavinaan kaukana nelistävän ratsun, mutta tuo ratsastaja alkoi pian peittyä yön sakenevaan varjoon.

Tällä välin — sillä selittääksemme ja valaistuksemme tämän kaamean matkan vaiheita ja kaikkia yksityiskohtia meidän täytyy ehtimiseen siirtyä henkilöstä toiseen — tällä välin, toisin sanoin, Isidorin ratsastaessa lähettinä puolitoista kilometriä edellä, vaunujen kiitäessä Sainte-Menehouldin ja Clermontin välisellä tiellä ja painuessa Argonnen metsään, Drouetin rientäessä vaunujen jälkeen ja Charnyn yrittäessä tavoittaa Drouetia markiisi Dandoins ratsasti miestensä luo ja soitatti lähtömerkin.

Mutta kun sotamiehet yrittivät lähteä, olivat kadut niin täynnä väkeä, etteivät hevoset voineet astua askeltakaan…

Tämän joukon keskellä oli kolmesataa kansalliskaartilaista sotilastamineissa ja pyssy kädessä.

Yrittää taistelua — ja siitä olisi tullut tiukka — olisi merkinnyt kuninkaan tuhoa.

Parempi oli jäädä ja siten sitoa tuon joukon voimat. Dandoins alkoi neuvotella joukon kanssa, kysyi johtajilta, mitä he tahtoivat ja halusivat ja mitä tämä uhkaava mielenosoitus oikeastaan tarkoitti. Sillä välin kuningas ehtisi Clermontiin ja tapaisi siellä Damasin ja tämän sataneljäkymmentä rakuunaa.

Jos markiisi Dandoinsilla olisi ollut, kuten herra Damasilla, sataneljäkymmentä miestä, olisi hän jotakin uskaltanut, mutta hänellä oli vain kolmekymmentä. Mitä kolmellakymmenellä rakuunalla tekee kolmea- tai neljäätuhatta vastaan?

Neuvotella, siinä kaikki mitä hän voi tehdä — ja sen hän tekikin, kuten olemme sanoneet.

Kello oli puoli kymmenen, kun kuninkaan vaunut, jotka olivat vain satakunta askelta Isidorin jäljessä — niin nopeasti olivat postimiehet ajaneet — saapuivat Clermontiin. Tunnissa viidessätoista minuutissa ne olivat kulkeneet tämän välin, jota on parikymmentä kilometriä.

Kaupungin ulkopuolella herra de Damas odotteli kuninkaan vaunuja. Léonard oli ilmoittanut hänelle kaikki. Hän tunsi lähetin liveripuvun ja pysähdytti Isidorin.

»No niin, hyvä herra, minä olen tosiaankin kuninkaan lähetti. Kootkaa rakuunanne ja saattakaa hänen majesteettinsa vaunuja.»

»Herra», vastasi kreivi, »ilmassa puhaltaa kapinanhenki, joka peloittaa minua. Minun täytyy tunnustaa teille, etten voi vastata miehistäni, jos he tuntevat kuninkaan. Kaikki mitä voin luvata on, että vaunujen lähdettyä pysyttelen niiden jäljessä ja suljen tien.»

Ja hän osoitti pimeästä esiin sukeltautuvia vaunuja, joiden kulkusuunnan voi nähdä hevosenkengistä singonneitten säkenien mukaan.

Melkein samaan aikaan kuin hän saapuivat paikalle de Damas ja viisi kuusi rakuunaa.

Vaunut seurasivat Isidoria niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt hypätä edes satulasta, ennenkuin ne jo olivat perillä. Vaikkeivät nämä vaunut olleetkaan loistovaunut, olivat ne silti niin komeat, että joukko uteliaita alkoi kerääntyä postitalon edustalle.

Herra de Damas pysytteli vaununoven kohdalla ilmaisematta eleelläkään, että hän tunsi kuuluisat matkustajat.

Mutta kuningas ja kuningatar eivät malttaneet olla ryhtymättä tiedusteluihin.

»Sire, teidän majesteettinne on myöhästynyt viisi tuntia. Osasto on ollut satulassa kello neljästä saakka. Minä olen koettanut pitkittää aikaa niin paljon kuin mahdollista, mutta kaupunki on alkanut liikehtiä ja omat miehenikin ovat tehneet huolestuttavia johtopäätöksiä. Jos syntyy rauhattomuuksia ennen teidän majesteettinne lähtöä, alkaa hätäkello soida ja tie suljetaan. Olen pidättänyt satulassa vain toistakymmentä miestä ja loput olen sijoittanut majapaikkoihin. Mutta merkkitorvet olen säilyttänyt huostassani, joten voin soittaa miehet ratsuille heti kun tarvitaan. Ja kuten teidän majesteettinne näkee, on kaikki tällä hetkellä niin hyvin kuin olla saattaa, koska tie on vapaa.»

»Oikein hyvin, herra», sanoi kuningas, »olette toiminut järkevästi. Kun minä olen lähtenyt, soitattakaa tekin lähtömerkki ja seuratkaa ajoneuvojani puolentoista kilometrin päässä.»

»Sire», virkkoi kuningatar, »haluatteko kuulla, mitä herra Isidor de
Charnylla on sanottavaa.»

»Mitä hänellä siis on sanottavaa?» kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.

»Sire, hän sanoo, että Sainte-Manehouldin postimestarin poika on tuntenut teidät. Herra de Charny on asiasta varma, sillä hän näki sen nuoren miehen, assignaatti kädessä, vertailevan setelissä olevaa kuvaanne teihin. Kreivi de Charny on jäänyt Sainte-Menehouldiin ja tällä hetkellä tapahtuu varmaankin jotakin vakavaa, koska emme ole vielä nähneet kreiviä.»

»Jos meidät on tunnettu, sitä suurempi syy pitää kiirettä, madame.
Herra Isidor, hoputtakaa postimiehiä ja ratsastakaa edelle.»

Isidorin hevonen oli valmis. Nuori mies hyppäsi satulaan ja huusi postimiehille:

Herra de Damas väistyi syrjään tervehtien kuningasta kunnioittavasti.
Postimiehet hoputtivat hevoset juoksuun.

Vaunut lähtivät liikkeelle kuin väläys ja poistuivat paikalta salamannopeasti.

Kaupungin ulkopuolella niitä vastaan tuli muuan ratsuväen kersantti, joka oli menossa kaupunkiin.

Herra de Damas tuumi hetken lähteä saattamaan kuninkaan vaunuja niiden muutamien miesten kanssa, jotka hänellä oli käytettävänään. Mutta kuningas oli antanut hänelle ihan päinvastaiset ohjeet, ja hän arveli olevansa velvollinen noudattamaan näitä ohjeita, varsinkin kun kaupungissa tuntui syntyvän jonkunlaista hälinää. Asukkaita juoksi talosta taloon, ikkunoita aukoiltiin, niistä kurkisteltiin ulos ja valoja sytyteltiin. Pahimmin kuitenkin de Damas pelkäsi hätäkelloa ja kiirehti sen vuoksi vartioimaan kirkonovea.

Sitäpaitsi hän odotti herra Dandoinsin saapuvan millä hetkellä tahansa ja tuovan kolmekymmentä miestä lisäväkeä.

Sitten kaupunki tuntui tyyntyvän. Neljännestunnin kuluttua de Damas palasi torille. Siellä hän tapasi joukkuepäällikkönsä, herra de Noirvillen. Hän antoi tälle lähtöä koskevat ohjeet ja kehoitti tätä komentamaan miehet aseihin.

Tällöin tultiin de Damasille ilmoittamaan, että muuan Dandoinsin lähettämä aliupseeri odotti häntä hänen asunnossaan.

Aliupseeri ilmoitti hänelle, ettei herra Dandoinsia eikä hänen rakuunoitaan kannattanut odottaa, sillä Sainte-Menehouldin asukkaiden vaatimuksesta olivat viranomaiset pidättäneet herra Dandoinsin. Sanantuoja lisäsi — sen de Damas jo tiesikin — että Drouet oli karauttanut kuninkaan vaunujen jälkeen, muttei liene niitä tavoittanut, koskapa häntä ei ollut nähty Clermontissa.

Herra de Damas oli paraikaa kuuntelemassa näitä kuninkaallisen rykmentin aliupseerin tiedonantoja, kun tultiin ilmoittamaan Lauzunin joukko-osaston lähetti.

Tämän viestintuojan oli lähettänyt herra de Rohrig, joka herrojen de Bouillé nuoremman ja de Raigecourtin kanssa oli Varennesiin sijoitettujen joukkojen päällikkö. Kun tunnit olivat vierineet eikä ketään ollut tullut, olivat nuo kelpo aatelismiehet käyneet levottomiksi ja lähettäneet de Damasilta tiedustelemaan, tiesikö tämä mitään kuninkaasta.

»Minkälaisessa kunnossa oli Varennesiin sijoitettu joukko lähtiessänne?» kysyi de Damas ensitöikseen.

»Kyllä, vastaani tulivat neljän hevoset vetämät vaunut ja kahden vetämät kääsit.»

»Niistä vaunuista juuri te olette tullut kuulemaan uutisia. Kaikki on hyvin», lopetti de Damas keskustelun.

Tämän jälkeen hän meni asuntoonsa ja antoi määräyksen, että miehet oli hälytettävä satulaan.

Hän valmistui seuraamaan kuningasta ja puolustamaan häntä Varennesissa, jos tarvis vaati.

Kaikki oli siis hyvällä tolalla, ellei ottanut lukuun sitä vastoinkäymistä, joka pidätti Sainte-Menehouldiin Dandoinsin ja hänen kolmekymmentä miestänsä.

Mutta sadallaneljälläkymmenellä rakuunallaan de Damas arveli selviytyvänsä, vaikkei hänellä tätä lisäapua olisikaan.

Palatkaamme kuninkaan vaunuihin, jotka Clermontista lähdettyään eivät menneetkään suoraan Verdunin suunnalle, vaan poikkesivat vasemmalle, Varennesin tielle.

Olemme jo varemmin kuvailleet Varennesin maantieteellistä asemaa. Kaupungissa oli kaksi osaa: ylä- ja alakaupunki. On myöskin jo mainittu, että hevoset oli päätetty vaihtaa kaupungin laidassa, Dunin taholla. Sinne päästäkseen täytyi poiketa tielle, joka vei sillalle, kulkea tämän sillan yli ja sen keskellä olevan vahtitornin holvin alitse. Sitten vasta pääsi herttua de Choiseulin valitsemalle vaihtopaikalle, jonka lähettyvillä herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin tuli joukkoineen odotella. Herra de Rohrigille, nuorelle kaksikymmenvuotiaalle upseerille, ei ollut mainittu tehtävän oikeaa laatua, ja hän luulikin tulleensa paikalle saattamaan armeijalle menevää rahalähetystä.

Tältä vaikealta kohdalta piti Charnyn, kuten muistettaneen, ohjata kuninkaan vaunut läpi kaupungin katusokkelon. Sitä varten oli Charny oleskellut Varennesissa pari viikkoa, oli tutkinut ja penkonut kaikki paikat: ei ainoastaan patsasta, jota hän ei tuntisi, ei ainoatakaan kujaa, jolla hän ei osaisi kulkea.

Kuningatar olikin kaksin verroin huolestunut. Koska Charny ei tällaisessa tilanteessa ollut paikalla, merkitsi se, että hänelle oli sattunut jokin vakava onnettomuus!

Varennesia lähestyttäessä kuningaskin tuli levottomaksi. Charnyyn luottaen hän ei ollut edes ottanut mukaansa kaupungin asemakarttaa.

Ja yö oli pilkko pimeä, vain tähtien valaisema. Sellaisena yönä voi helposti eksyä tutuillakin tienoilla, saati oudon kaupungin katusokkelossa.

Charnyn antamien ohjeitten mukaan Isidorin oli pysäytettävä vaunut kaupungin ulkopuolelle.

Siellä hänen veljensä liittyisi heihin ja ryhtyisi opastamaan pakolaisjoukkoa.

Mutta kuten kuningatar, oli Isidorkin huolissaan veljensä viipymisestä, kenties huolestuneempikin kuin kuningatar. Ainoa toivo oli siinä otaksumassa, että de Bouillé tai de Raigecourt kyllästyisivät odotukseensa, lähtisivät kuningasta vastaan ja odottelisivat kaupungin ulkopuolella.

Koska he olivat olleet kaupungissa jo kaksi päivää, tuntisivat he kai jo paikan ja voisivat ruveta oppaiksi.

Kun hän siis ehti eräälle kunnaalle ja näki jonkun harvan tulen tuikkivan kaupungissa, pysähtyi hän, silmäili ympärilleen ja koetti katseellaan lävistää ympäröivän säkkipimeän.

Sitten hän mainitsi de Bouillén ja de Raigecourtin nimet, ensin hiljaa, sitten lujemmin ja lopulta huutaen.

Kuului vain vaunujen kolina, kun ne puolentoista kilometrin päässä vierivät etäisen ukonjymyn lailla ja tulivat yhä lähemmäksi.

Silloin Isidor keksi hyvän ajatuksen. Herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat kenties kätkeytyneet metsään, joka reunusti tien vasenta laitaa.

»Sire», vastasi Isidor, »en ole nähnyt häntä. Koska hän ei ole täällä, on hän varmaankin joutunut jonkin vakavan onnettomuuden uhriksi ajaessaan takaa sitä Drouet-lurjusta.»

»Sire», virkkoi Isidor, »kaikki näyttää hiljaiselta ja rauhalliselta. Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa täällä, niin menen kaupunkiin ja koetan saada käsiini herrat de Bouillén ja de Raigecourtin tai ottaa selville herttua de Choiseulin valitseman pysähdyspaikan. Teidän majesteettinne ei kai muista sen majapaikan nimeä, missä hevosten pitäisi odottaa?»

»Ah, en muista», sanoi kuningas. »Olen tiennyt, mutta unohtanut. Kuinka tahansa, menkää kuitenkin. Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville.»

Isidor suuntasi kulkunsa alakaupunkiin päin ja katosi pian ensimmäisten rakennusten taakse.

XXVII

Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville» johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta, jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.

Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi valon tuike.

Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten asunnolle päin.

Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.

Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää kiinni.

Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.

Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan, kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.

Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.

»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».

»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun neuvoneen teitä, olen hukassa».

»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa, vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».

»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole nainen».

Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti de
Maldenin syrjään.

»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan kuninkaalle, että minut on tunnettu».

»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».

Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.

»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa minua nykyisessä pulassani.»

»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»

»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt täyttää velvollisuuttanne.»

Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa kärsimättömänä.

»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»

»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti kasarmissa.»

»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä teille siis koidu ikävyyksiä.»

Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle, jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville henkivartijoille:

Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.

»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä käsken teidän pysyä alallanne.»

Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle, herkesivät yrityksestään ja mutisivat:

»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran! Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin postimestarin poika.»

»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»

Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin käsistään?

Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli parinkymmenen minuutin etumatka.

Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen, pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.

Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa, kannusti hevostaan voimiensa mukaan.

Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki voimansa välttääkseen vainoojaansa.

Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.

Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa aseita mukaansa.

Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi kuuluisaksi.

Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseen
Clermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.

Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan vaunut.

Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.

Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.

Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.

Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.

Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa hirnahdukseen.

Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa. Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän oli aseeton.

Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.

»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin suunnalle.»

»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin tielle!»

Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin, täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee Sainte-Menehouldista Verduniin.

Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.

Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.

Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.

Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:

Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!

Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä hänestä.

Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä rajumpaan menoon.

Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen, syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.

Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.

»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi, etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen tulee, paljailla käsilläni!»

Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti metsän hämärässä.

Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.

Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!

— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.

Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.

Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen lähestyvää kavionkopsetta.

Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut kuninkaalle:

Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.

Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä tiedot ihan varmoiksi.

Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan syvästi hämmentyneitä.

Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin näkymätöntä ja tuntematonta.

»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on veljeni kuollut.»

XXVIII

Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset, joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina keskellä maantietä.

»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin. Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»

»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää, totteletteko silloin Drouetia?»

»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän. Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»

Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.

»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»

Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa, mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan matkaa.

Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen hotelliin.

Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty kiinni.

Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä sulkemassa.

»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä vapaaksi.

Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset hätäkellojen kumahdukset.

Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään, de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.

Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi pyssynpiippua.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».

Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi oviaukosta sisälle.

Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan, mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.

»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»

Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei pannut sitä tuppeen.

»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi omituisesti hänen käsivarttansa.

»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»

»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.

Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat taisteluun.

Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen taistelu oli alkamaisillaan.

Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.

Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä kiväärinpiippua.

Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin ainakin turva.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa väkivaltaa vastaan».

»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»

»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen, millä oikeudella te pidätätte hänet?»

»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun teille. Suvaitkaa vastata.»

»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»

»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän jatkaa matkaamme?»

»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille, »olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille herroille».

»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei matkatodistusta olekaan!»

»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus. Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»

Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen verukkeeseen uskottu.

»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse. »Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin, postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»

Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää vastustaa sitä.

Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui taukoamatta uutta väkeä.

»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen kirottuun taloon!» mutisi kuningas.

Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa, täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?

Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin myöhemmin.» Michelet, »Ranskan vallankumouksen historia».]

Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli säilyttänyt huostassaan.

Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita, joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.

Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.

»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä odottamattomasta vierailusta.

»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti, »me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».

Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.

»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»

»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka tietäisinkin, en sanoisi.»

Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi jatkamaankin.

»Hyvä herra», sanoi hän, »Clermontin kaupunginvaltuusto vaatii, että te lähdette vasta huomenna ettekä tänään».

Kreivi de Damas hymyili muikeasti kuten ainakin sotilas, jolta tahattomasti tai härnäyshalusta pyydetään sellaista mikä sotii sotilaskurin lakia vastaan.

»Hyvä on, herra, sanokaa Clermontin valtuustolle, että pahoittelen, kun en voi noudattaa sen vaatimusta, koska mikään laki — ainakaan minun tietääkseni — ei oikeuta Clermontin valtuustoa keskeyttämään sotajoukkojen liikkeitä. Minä saan ottaa määräyksiä vain komentavalta päälliköltäni, ja tässä on minun lähtömääräykseni.»

Kreiviä lähinnä ollut mies otti paperin ja luki sen sisällön tovereilleen. Sillaikaa kreivi otti hänen selkänsä takana takan kamanalta pistoolit, jotka hänen ruumiinsa oli peittänyt näkymästä.

Tutkittuaan toveriensa kanssa päiväkäskyä virkkoi se, joka tähänkin asti oli kreiviä puhutellut:

»Hyvä herra, mitä täsmällisempi tämä määräys on, sitä suurempi velvollisuus meillä on asettua sitä vastaan. Sillä kaikesta päättäen se määrää teidät tekoon, joka Ranskan etujen kannalta ei saa toteutua. Minä ilmoitan teille siis, että kansan nimessä teidät vangitaan.»

»Ja minä, hyvät herrat», sanoi kreivi ja ojensi pistoolinsa tähdäten kahta lähinnä seisovaa valtuuston jäsentä, »minä ilmoitan, että minä lähden!»

Valtuustonjäsenet eivät olleet odottaneet tällaista aseellista uhmaa. Vaistomainen pelon tai kenties hämmästyksen tunne pani heidät väistymään de Damasin tieltä. Kreivi harppasi kynnyksen yli salonkiin, sieltä eteiseen, jonka oven hän kiersi kaksinkertaiseen salpaan, juoksi portaat alas, löysi hevosensa portin pielestä, hyppäsi satulaan ja karautti torille; missä hänen miehensä paraikaa valmistelivat lähtöä, ja sanoi eräälle upseerilleen, herra de Floiracille, joka oli jo ratsunsa selässä:

Kreivi de Damas, joka ei tiennyt, että Drouet oli lähtenyt Sainte-Menehouldista, ja tiesi vain, että Clermontissa vallitsi kapinanhenki, arveli, että kuningas oli pelastettu, koska hän oli päässyt lähtemään Clermontista Varennesiin, mihin oli sijoitettu herttua de Choiseulin hevoset ja herrojen Jules de Bouillén ja Raigecourtin johtamat Lauzunin husaarit.

Kaiken varalta hän sentään kuiskasi rykmentin joukkuepäällikölle, joka majoitus- ja muonamestarien kanssa oli ensimmäisenä saapunut paikalle:

»Herra Rémy, lähtekää heti, ajakaa täyttä neliä Varennesin tietä ja tavoittakaa ne kahdet ajoneuvot, jotka menivät tästä ohi. Vastaatte siitä päällänne!»

Joukkuepäällikkö kannusti ratsuaan ja karautti pois majoitusmestarien ja neljän rakuunan kanssa. Mutta lähdettyään Clermontista ja tultuaan tienhaaraan hän valitsi väärän tien ja meni harhaan.

Torilla joukko järjestyi hitaasti. Kreivin asuntoon teljetyt valtuustonjäsenet murtautuivat helposti ovesta ulos. He yllyttivät rahvasta ja kansalliskaartilaisia, jotka järjestyivät innokkaammin ja ryhdikkäämmin kuin rakuunat. Minne tahansa de Damas kääntökään, hän huomasi, että kolme neljä pyssyä oli alati häneen suunnattuina, mikä ei suinkaan ollut juuri rauhoittavaa. Sotamiehet näyttivät masentuneilta. Hän ratsasti pitkin rivejä ja koetti elvyttää heidän alttiuttaan kuningasta kohtaan, mutta sotamiehet ravistivat päätänsä. Vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä tulleet, arveli hän, että oli jo aika lähteä. Hän antoi lähtökäskyn, mutta kukaan ei liikahtanut. Valtuustonjäsenet huusivat:

»Rakuunat, upseerinne ovat pettureita! He johtavat teidät teuraspenkkiin! Rakuunat ovat isänmaanystäviä… Eläkööt rakuunat!»

Kreivi de Damas arveli ensin, ettei hänen puoliääneen lausuttua komentoaan ollut kuultu. Kääntyessään hän näki takarivin rakuunien hyppäävän maahan ja veljeilevän väkijoukon kanssa.

Silloin hän käsitti, ettei näiltä miehiltä voinut enää toivoa mitään.
Hän viittasi upseerit ympärilleen.

»Herrat», sanoi hän, »sotamiehet kavaltavat kuninkaansa. Sotamiehistä minä vetoan aatelismiehiin. Joka on minulle uskollinen, seuratkoon minua Varennesiin!»

Hän painoi kannukset hevosen kupeihin ja karautti väkijoukkoon. Hänen kintereillään tulivat herra de Floirac ja kolme muuta upseeria.

Nämä kolme upseeria tai oikeammin aliupseeria olivat ajutantti Foucq ja kersantit Saint-Charles ja La Potterie.

Näiden urheitten pakolaisten perään ammuttiin joku laukaus, mutta kuulat eivät osuneet.

Tästä johtui, miksei de Damas rakuunoineen ollut paikalla puolustamassa kuningasta, kun tämä pidätettiin Varennesin sillan holvikäytävässä, ja kun hänet pakotettiin astumaan vaunuista ja menemään prokuraattori Saussen asuntoon.

XXIX

Herra Saussen talossa — ainakin mikäli kuuluisat vangit ja heidän onnettomuustoverinsa näkivät — oli ensinnäkin sekatavaramyymälä, jonka perällä, lasioven takana näkyi ruokasali. Ruokapöydässä istuttaessa saattoi siten nähdä myymälään tulevat ostajat. Niiden tulon ilmaisi muuten pieni soittokellokin, joka alkoi kilistä ovea avattaessa. Tämä ovi oli matala ja siinä oli kurkistusreikä kuten niissä ovissa, joilla päivisin suljetaan maalaismyymälät; niiden omistajat — harkitusti tai vaatimattomuudesta — eivät muka voi peittää myymälän sisustaa ohikulkijoitten katseilta.

Myymälän nurkasta nousivat kömpelötekoiset puuportaat ylempään kerrokseen.

Tässä kerroksessa oli kaksi huonetta: edellinen, jonkunlainen varasto-aitta, oli täynnä lattialle ladottuja tavaramyttyjä, katosta roikkui kynttilänippuja, takan reunalla oli vieretysten sokerikekoja, jotka oli kääritty paksuun siniseen paperiin ja joiden harmaa paperihattu voitiin ottaa pois, kun ostaja halusi nähdä sokerin laadun ja väripuhtauden. Toinen huone oli liikkeen omistajan makuusuoja, jossa vielä näkyi nopean ylösnousun aiheuttaman epäjärjestyksen merkkejä. Drouet oli näet käynyt herättämässä hänet.

Rouva Sausse, puolipukeissa, tuli tästä huoneesta, meni sen edessä olevan huoneen läpi ja ilmestyi portaitten yläpäähän juuri silloin kun ensin kuningatar, sitten kuningas, sen jälkeen Ranskan lapset, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel astuivat myymälähuoneen kynnyksen yli.

Satakunta kaupungin asukasta oli saattamassa vaunuja, jotka pysähtyivät herra Saussen asunnon edustalle pienen torin varrella.

»Niin, hyvä herra», vastasi Sausse, »on kysymys matkatodistuksesta. Jos rouva, joka sanoo olevansa vaunujen omistaja, suvaitsee antaa minulle matkatodistuksensa, esitän minä sen valtuustolle, joka paraikaa kokoontuu tarkastamaan, onko se pätevä.»

Koska matkatodistus, jonka paroonitar de Korff oli antanut kreivi de Charnylle ja kreivi de Charny kuningattarelle, oli kunnossa, kehoitti kuningas rouva de Tourzelia ottamaan sen esille.

Tämä ottikin taskustaan tuon kallisarvoisen paperin ja antoi sen Sausselle, joka kehoitettuaan vaimoaan pitämään huolta näistä salaperäisistä vieraista lähti valtuuston kokoukseen.

Mieliala oli siellä hyvin kiihdyksissä, sillä Drouet oli läsnä. Herra Sausse astui saliin kädessä paperi. Jokainen tiesi matkalaisten poikenneen hänen asuntoonsa. Hänen astuessaan saliin syntyi odottava hiljaisuus.

Olemme jo julkaisseet matkatodistuksen sanamuodon; lukija tietää siis, ettei sitä vastaan ollut mitään sanomista.

»Pätevä tietenkin», sanoi pormestari, »koska siinä on kuninkaan allekirjoitus».

»Kuninkaan allekirjoittama!» huudahti hän. »Olkoon vain, mutta onko se myöskin kansalliskokouksen varmentama?»

»On kyllä», huomautti muuan naapuri, joka luki matkatodistusta kynttilän valossa samalla kuin Drouetkin, »tuossa ovat erään valiokunnan jäsenten allekirjoitukset».

»Vaikkapa, mutta onko myöskin kansalliskokouksen puheenjohtajan?» intti Drouet. »Eikä kysymys muuten olekaan siitä», jatkoi tuo nuori isänmaanystävä. »Matkustajat eivät olekaan rouva Korff, hänen lapsensa, taloudenhoitajansa, kaksi seuranaistansa ja kolme palvelijaansa. Matkustajat ovat kuningas, kuningatar, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, joku hovinainen ja kolme palvelijaa, lyhyesti, kuninkaallinen perhe on matkalla. Sallitteko vai ettekö kuninkaallisen perheen poistua Ranskasta?»

Kysymys oli esitetty oikealta näkökulmalta, mutta juuri siksi että sitä oli käsiteltävä tältä kannalta, oli Varennesin kaltaisen kolmannen asteen kaupungin valtuusto-pahaisen sitä vaikea ratkaista.

Asiaa ruvettiin pohtimaan, ja kun keskustelu uhkasi venyä pitkäksi, päätti piirin prokuraattori jättää valtuustonjäsenet neuvottelemaan ja palata kotiinsa.

Matkalaiset seisoivat yhä myymälähuoneessa. Rouva Sausse oli kehoittanut heitä nousemaan yläkerrokseen, sitten istuutumaan myymälähuoneeseen ja sitten nauttimaan jotakin, mitä talo saattoi tarjota. Mutta vieraat olivat torjuneet kaikki kehoitukset.

Heistä näytti tuntuvan, että jos he sijoittuisivat tähän taloon tai istuutuisivat tai nauttisivat jotakin, he antautuisivat neuvottelemaan vangitsijoittensa kanssa ja luopuisivat matkasta, jota he kuitenkin yhä kiihkeästi ajattelivat.

Kaikki heidän kykynsä olivat olleet kuin lamaannuksissa koko sen ajan kun he odottivat talon isäntää, joka ilmoittaisi, mitä valtuusto oli päättänyt matkatodistusta koskevasta tärkeästä asiasta.

Äkkiä hänen nähtiinkin raivaavan tietä talon portille kertyneen väkijoukon kautta ja pyrkivän sisälle.

»Velvollisuuteni on sanoa», vastasi herra Sausse, »että se on synnyttänyt valtuustossa vakavan keskustelun».

»Ei, mutta epäillään, onko se laisinkaan rouva de Korffin passi. Huhu kertoo, että meillä on ollut kunnia saada kaupunkiimme kuningas ja hänen perheensä…»

Ludvig XVI epäröi hetken ennenkuin vastasi. Sitten hän teki ratkaisevan päätöksen ja sanoi:

»Olette oikeassa; herra, minä olen kuningas! Tässä on kuningatar ja tässä lapseni. Ja minä pyydän teitä kohtelemaan meitä niinkuin ranskalaiset ovat aina kohdelleet kuninkaitaan.»

On jo mainittu, että katuovi oli jätetty auki ja että suuri joukko uteliaita oli kerääntynyt tämän oven edustalle. Kuninkaan sanat kuultiin siis ulkonakin eikä vain sisällä.

Vaikka nuo sanat olikin lausuttu melko arvokkaasti, eivät tätä arvokkuutta valitettavasti vastanneet kuninkaan harmaa puku, pumpulikankaiset liivit, harmaat polvihousut, harmaat sukat ja piskuinen Jean-Jacques-peruukki.

Kuningatar tunsi, minkälaisen mielialan se väkijoukossa synnytti, ja punastui.

»Hyväksykäämme rouva Saussen tarjous», sanoi hän nopeasti, »ja menkââmme yläkertaan».

Herra Sausse otti kynttilän ja riensi portaille näyttääkseen tietä kuuluisille vierailleen.

Sillä välin levisi kulovalkean lailla kaupungin kaduilla uutinen, että Varennesissa oli kuningas ja että kuningas oli sen omalla suullaan sanonut.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »herra Saussen luo majoitetut vangit ovatkin kuningas ja hänen perheensä. Kuulin sen kuninkaan omasta suusta.»

Koko kaupunki alkoi kohista, rumpu pärisi yhä ja hätäkello kumahteli taukoamatta.

Mutta miksei tämä monenmoinen hälinä saanut houkutelluksi keskikaupungille ja pakolaisten turvaksi de Bouilléta [tämä de Bouillé oli Jules eikä Louis de Bouillé, jonka olemme nähneet edellisessä kuvauksessamme kuninkaan työpajassa valepukuisena lukkosepän oppilaana], de Raigecourtia ja husaareja, jotka oli sijoitettu Varennesiin varta vasten kuningasta vastaanottamaan?

Illalla, kellon käydessä yhdeksättä, kun molemmat nuoret upseerit olivat palanneet Grand-Monarquen majataloon, kuului ulkoa ajoneuvojen kolinaa.

Nämä ajoneuvot olivat vain yksinkertaiset kääsit, mutta silti molemmat aatelismiehet valmistuivat toimittamaan esille toiset hevoset, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi.

Mutta henkilö, jonka he näkivät astuvan kääseistä, ei ollutkaan kuningas. Se oli hassunkurisen näköinen olento, päässä leveälierinen hattu ja yllä suunnaton kaapu.

»Hei, herrat! Eikö toinen teistä ole ritari Jules de Bouillé?» Mainittu ritari keskeytti peräytymisensä.

»Siinä tapauksessa», virkkoi leveähattuinen kaapuniekka, »minulla on teille paljon puhuttavaa».

»Herra», sanoi ritari de Bouillé, »olen valmis kuuntelemaan, vaikkei minulla olekaan iloa tuntea teitä. Mutta suvaitkaa nousta ajoneuvoista ja tulla tänne majataloon, jotta voisimme tehdä tuttavuutta.»

Ja astinlautaan kajoamatta hän hyppäsi kääseistä ja astui ripeästi sisälle.

»Ah, herra ritari», aloitti tuntematon, »annattehan minun käytettäväkseni hevoset, jotka teillä on täällä, eikö totta?»

»Mitä? Hevoset, jotka minulla on täällä?» huudahti de Bouillé vuorostaan huolestuneena.

»Niin, niin luovutatteko ne minulle? Ei teidän tarvitse minulta mitään salata. Minä tiedän kaikki!»

»Herra, suonette minun tunnustaa, etten hämmästyksessäni tiedä, mitä teille vastaisin, ja etten käsitä sanaakaan puheestanne», huomautti de Bouillé.

»Sanon toistamiseen, että tiedän kaikki», intti tuntematon matkamies. »Kuningas lähti Pariisista eilen illalla… mutta todennäköisesti hän ei ole voinut jatkaa matkaansa. Minä olen jo puhunut asiasta herra de Damasille ja hän on poistunut vartioasemaltaan… Clermontissa on puhjennut kapina… hädin tuskin pääsin sieltä lähtemään minäkään, joka teille nyt puhun.»

»Mutta kuka te oikeastaan olette, te, joka nyt puhutte?» kysyi de
Bouillé kärsimättömästi.

»Minä olen Léonard, kuningattaren-kähertäjä. Mitä? Ettekö tunne minua? Voitteko kuvitella, että herttua de Choiseul otti minut mukaansa vastoin minun tahtoani… Minä toin hänelle kuningattaren ja madame Elisabethin jalokivet… ja aatelkaas, hyvä herra, ettei veljeni, jonka hatun ja kaavun minä sieppasin, tiedä ollenkaan mitä minusta on tullut ja että poloinen rouva de l'Aage, joka odotti minua eilen kähertämään tukkaansa, odottaa minua vielä tälläkin hetkellä! Oh, hyvä jumala, hyvä jumala, onpas tämä juttu kerrakseen!»

Ja Léonard mitteli pitkin askelin salin lattiaa ja kohotteli epätoivoisena käsiään.

»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»

»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset, jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa niitä käyttää kuin kuningas.»

»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»

»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua, jos ottaisin hänen hevosensa?»

»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».

»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»

»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään koetatte hankkia minulle hevoset?»

»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé, »en parempaa pyydäkään».

Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat hänen kanssansa.

Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin mahdollista.

Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta — lähtevänsä kuulemaan uutisia.

Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille, kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.

Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de Damasin luokse.

Kello puoli yksi he heräsivät hätäkellon soittoon, rummun pärrytykseen ja huutoihin.

He kurkistivat majatalon ikkunasta ja näkivät koko kaupungin olevan liikkeellä, juoksevan tai oikeammin syöksyvän kaupungintalolle päin.

Aseistettuja miehiä juoksi samalle suunnalle. Eräillä oli haulikko, toisilla kaksipiippuinen pyssy, toisilla vain sapeli, miekka tai pistooli.

Aatelismiehet menivät talliin ja veivät kuninkaan hevoset kaiken varalta kaupungin ulkopuolelle. Jos kuninkaan onnistuisi päästä lähtemään kaupungista, löytäisi hän hevoset sieltä.

Sitten he palasivat noutamaan omat hevosensa ja veivät ne kuninkaan hevosten luo, joita postimiehet pantiin vartioimaan.

Tämä meno ja kulku oli herättänyt epäluuloja. Päästäkseen lähtemään hotellista omilla hevosillaan heidän täytyi kestää pikku ottelu, jossa heihin ammuttiin pari kolme laukausta.

Huudoista ja uhkailuista he olivat saaneet selville sen verran, että kuningas oli pidätetty ja viety piirin prokuraattorin asuntoon.

He neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Olisiko heidän koottava husaarit ja yritettävä vapauttaa kuningas? Olisiko heidän noustava ratsaille ja mentävä puhumaan asiasta markiisi de Bouillélle, jonka he todennäköisesti tapaisivat Dunissa ja ihan varmasti Stenayssa?

Duniin oli Varennesista vain parikymmentä ja Stenayhin kahdeksanneljättä kilometriä. Puolessatoista tunnissa he ehtisivät Duniin ja kahdessa tunnissa Stenayhin. Ja sitten heti takaisin Varennesiin sen pienen armeijan mukana, joka oli markiisi de Bouillén komennettavana.

He hyväksyivät jälkimäisen vaihtoehdon ja kello puoli yksi, hetkellä, jolloin kuningas päätti nousta piirin prokuraattorin yläkertaan, he päättivät jättää heidän huostaansa uskotun vartioaseman ja ratsastivat täyttä neliä Duniin päin.

XXX

Lukija muistanee vielä, minkälaiseen asemaan herttua de Choiseul, ensimmäisen Pont-de-Sommevelleen sijoitetun joukko-osaston päällikkö, oli joutunut nähdessään kapinan hetki hetkeltä yltyvän ympärillään. Odottamatta kauempaa kuningasta hän oli sanonut huolettomasti, että aarre oli kaiketi jo lähetetty edelleen, ja oli itsekin lähtenyt Varennesin suunnalle.

Mutta välttääkseen Sainte-Menehouldia, joka, kuten muistamme, oli täydellisessä kuohumistilassa, hän oli valinnut sivutien. Siihen asti, jolloin hän poikkesi isolta tieltä, hän oli ratsastanut käymäjalkaa, jotta kuninkaan lähetti ehtisi tavoittaa hänet.

Mutta lähetti ei tavoittanut häntä ja Orbe välissä hän poikkesi oikotielle.

Herttua oli varma, että jokin odottamaton tapaus oli keskeyttänyt kuninkaan matkan. Ja jos hän onneksi erehtyisikin, jos kuningas voisikin jatkaa matkaansa, tapaisi hän Dandoinsin Sainte-Menehouldissa ja de Damasin Clermontissa.

Olemme nähneet, kuinka Dandoinsin kävi. Valtuusto pidätti hänet ja hänen miehensä. Herra de Damasin täytyi paeta melkein yksinään.

Mutta minkä me tiedämme, jotka niin sanoaksemme liitelemme kuusikymmentä vuotta korkeammalla tätä kauhun päivää ja näemme edessämme tämän suuren murhenäytelmän esiintyjien selostuksen, sitä ei herttua de Choiseul nähnyt silloisen pilven takaa. Herttua, joka Orbevalissa oli poikennut maantieltä, saapui illan hämärtyessä Varennesia ympäröivään metsään samaan aikaan kuin Charny toisella taholla tunkeutui samaiseen metsään ajaakseen takaa Drouetia. Neuville-au-Pontissa, viimeisessä metsäkylässä, hänen täytyi odottaa kokonainen tunti opasta. Sillaikaa kaikissa lähikylissä moikui hätäkello ja talonpojat pidättivät erään nelimiehisen etuvartioston. Asiasta ilmoitettiin herttualle heti ja hänen onnistui — tosin väkivalloin — vapauttaa husaarinsa.

Siitä hetkestä lähtien hätäkello soi entistä raivokkaammin eikä tauonnut hetkeksikään.

Näiden metsien halki johtava tie oli perin vaivaloinen kulkea, usein hengenvaarallinenkin. Tahallaan tai tietämättään opas johti tuon pikku joukon harhaan. Jyrkkiä rinteitä kiivettäessä tai laskeuduttaessa täytyi hypätä maahan ja toisinaan oli tie niin kaita, että miesten oli kuljettava perätysten. Muuan husaari suistui syvänteeseen ja kun hänen hätähuudoistaan päätettiin, ettei hän ollut kuollut, kieltäytyivät toverit jättämästä häntä oman onnensa nojaan. Hänen pelastamiseensa kului kolme neljännestuntia. Juuri näiden kolmen neljännestunnin aikana kuningas pidätettiin, pakotettiin astumaan vaunuistaan ja menemään Saussen asuntoon.

Kello puoli yksi, de Bouillén ja de Raigecourtin karauttaessa Dunin suunnalle, herttua de Choiseul ynnä hänen neljäkymmentä husaariaan ilmestyivät kaupungin laidalle oikopolulta.

Joukossa syntyi heti tavaton hälinä. Aseistettuja miehiä riensi paikalle. Soihtujen ja ikkunoihin ilmestyvien valojen loisteessa näkyi kaduilla kiiltäviä pyssyn piippuja.

Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut, halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin suostua herttuan pyyntöön.

Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi, että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka heidän toveriensa oli käynyt.

Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:

»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra de Damas rakuunoineen!»

Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville kaduille.

Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla, vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.

Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään tuttu.

Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.

Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille, ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.

Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli, että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien ystäviensä seurassa.

Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi uuvuksissa.

Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava vangitsijani käsistä tai kuoltava.

Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja: Der König, die Königin.

Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.

Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.

Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut, kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka siellä?

»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden kuuden miehen kanssa.»

»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria, katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»

»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»

»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta pääsen lähtemään.»

On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille paljastetut sapelit kädessä.

»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa, joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja epätoivosta.

Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi, kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä. Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka kädessä.

Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta päättäväiset kasvot.

Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.

Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus seuraava:

Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo, leipää ja pari kolme lasia.

Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.

Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»

»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»

»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de
Raigecourt?»

»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».

»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire», selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä vielä Duniin asti.»

»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan… Me ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa. Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»

Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.

Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä vaikutusta, joka tällä oli häneen.

»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa, kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»

»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien edessä».

»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja harkitusti».

Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan, sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä saapuminen.

Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä tapahtui, vaan jatkoi:

»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin, noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» — Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne… Täältä on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»

Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla johdonmukaisuuden ääntä.

Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan peruuttamaan äskeiset määräyksensä.

»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas: markiisi de Bouillé on pian täällä.»

Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän neuvotteluun.

XXXI

Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen viereen.

Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin oven suussa neuvottelevia upseereja.

Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja rukoili hiljaa.

Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit antaisivat anteeksi ihmisille?

Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.

Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä, koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:

»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»

Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua voisi jatkaa.

»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin… Hänen henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»

Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.

»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme, ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen. Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat. Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»

Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän, sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.

Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse, joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.

He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.

Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän mielestään suotuisia enteitä.

Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.

Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he esittäisivät asiansa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»

»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä. Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odotti
Hannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.

»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä, mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen pakoaan.»

»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».

Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.

»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin vähäpätöisin alamaiseni.»

»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan, noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä velvollisuutenne.»

Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.

Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli kapinallisuutta — olisi hän hukassa.

Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen, jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»

»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»

»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»

»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»

»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».

Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina. Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:

»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin tuttavallinen puhuttelutapa.

»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä, »annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»

Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi sen ja virkkoi kuninkaalle:

»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.

Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan parvekkeelle.

Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.

Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa. Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.

Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä, välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä, kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.

Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi käsivarsillaan kruununprinssiä.

Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa, jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.

Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas, joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!» ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen, jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä olisi pitänyt esiintyä.

Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»

Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.

Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.

Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan kiristellen sähähti joukkoon sanan:

Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.

Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän yritti vielä kerran tehota husaareihin.

Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen aseellisen miehen ympäröimänä.

Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta matkaansa.

»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain vainajana!»

»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä tapan teidät!»

»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»

Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.

Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.

Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen lautasille ja luisui sitten maahan.

Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt väkijoukkoon.

Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli pettänyt!

Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.

Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi seuraavan sekunnin vierähtäessä.

Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä veljensä syleilyn jäljiltä.

XXXII

Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.

Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä sydämeen lähtevä lohdunsana.

Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä kohden ja kuiskata:

Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:

Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan, aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia, ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja kuningattaren kanssa.»

Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen vieraasta väestä.

Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de Tourzelia jäämään paikoilleen.

Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi ja sanoi:

»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä määräätte minut tekemään?»

»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on tapahtunut, Charny-parka?»

»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä, luulimme teidän kuolleen?»

»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa…»

»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.

»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia poistuin hetkeksi luotanne.»

»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin onnettomuus.»

»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa! Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä, olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään. Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi. Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään eksyneenä, pimeän ympäröimänä… Ah, madame, olen mies, te tunnette minut… tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»

»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella… Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään. Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa. Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana. Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto. Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli ensimmäisen katusulun, sitten toisen… Kaupungilta kuuluvan metelin opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun… teidän majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan teidän majesteettinne ohjeita».

Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä mietteissään, ja sanoi:

»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny on puhunut?»

»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana.
Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra de
Charny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaan
täysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»

»Teillä on nyt avoin valtakirja. Tehkää, kuten kuningas sanoi, kaikki mitä luulette voivanne tehdä.»

»Hyvä on, madame», vastasi Charny. »Sallikaa minun neuvotella hetkinen noiden herrojen kanssa. Mitä me päätämme, se pannaan heti täytäntöön.»

Tällöin astui herttua de Choiseul huoneeseen. Hänen kädessään oli muutamia veriseen nenäliinaan kiedottuja papereita.

Kreivi ymmärsi, että ne paperit oli löydetty hänen veljeltään. Hän otti käteensä tuon verisen perinnön, kohotti nenäliinan huulilleen ja suuteli sitä.

»Hyvät herrat, voitteko auttaa minua siinä viimeisessä yrityksessä, johon aion nyt ryhtyä?»

Minun hyökätessäni katusulkuja vastaan hyökkäätte te takaapäin. Tämä hyökkäys jakaa heidän huomionsa kahtaalle, joten minä kykenen valtaamaan katusulut. Yhdistynein voimin me sitten tunkeudumme tänne saakka ja viemme kuninkaan.»

»Madame», sanoi hän, »tunnin kuluttua teidän majesteettinne on vapaa tai minä olen vainaja».

»Voi, kreivi, kreivi, älkää lausuko sitä sanaa! Se koskee minuun liian kipeästi!»

Olivier vahvisti kumarruksella äskeisen vakuutuksensa ja piittaamatta uudesta melusta ja hälinästä, joka oli tunkeutumassa taloon, hän riensi ovelle päin.

Mutta juuri kun hän laski kätensä säpille, aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi uusi henkilö tuomaan lisänsä tähän jo ennestäänkin hyvän monivivahteiseen murhenäytelmään.

Tulija oli neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden ikäinen, jonka piirteet olivat synkät ja ankarat. Viisto kaulanauha, auennut takki, väsymyksestä tulehtuneet silmät, pölyiset vaatteet todistivat selvästi, että hänkin oli, jonkun voimakkaan intohimon kannustamana, taivaltanut nopeasti pitkän matkan.

Ovea avatessaan hän huohotti eikä voinut äännähtääkään. Hän näytti rauhoittuvan vasta kun huomasi kuninkaan ja kuningattaren. Tyydytetyn koston hymy levisi hänen kasvoilleen ja välittämättä toisarvoisista henkilöistä, jotka olivat ryhmittyneet huoneen perälle, hän kohotti kätensä jo oviaukossa, jonka hän miltei täytti kookkaalla varrellaan, ja sanoi:

Salamannopeasti herttua de Choiseul syöksähti esiin pistooli kädessä. Hänkin kohotti kätensä ampuakseen tuon uuden tulokkaan, joka julkeudessaan ja päättäväisyydessään tuntui voittavan kaikki, mitä tähän asti oli nähty.

Mutta vieläkin nopeammalla liikkeellä kuningatar tarttui hänen uhkaavaan käteensä ja sanoi herttualle puoliääneen:

»Älkää jouduttako perikatoamme, herra. Kärsivällisyyttä! Näin me voitamme aikaa, eikä markiisi de Bouillé voi enää olla kaukana.»

Kuningatar silmäili Charnyta ihmeissään, ettei kreivi ollut syöksynyt esille tätä uutta vaaraa torjumaan. Mutta omituista! Charny näytti haluavan väistellä tuon uuden tulokkaan katsetta ja oli siirtynyt huoneen pimeimpään soppeen.

Mutta kuningatar, joka tunsi kreivin, aavisti, että oikean hetken vaatiessa Charny tulisi esille tuosta pimeästä ja salaperäisyydestä.

XXXIII

Koko tämä kohtaus, jolloin herttua de Choiseul uhkasi surmata kansalliskokouksen nimessä saapuneen miehen, näytti tapahtuneen niin, ettei mies huomannut pelastuneensa varmasta kuolemasta.

Häntä tuntui muuten kannustavan vallan toinen tunne kuin pelko. Siitä ei voinut olla epäilystäkään, kun katseli hänen kasvojensa ilmettä. Se ilme oli kuin metsästäjän, joka lopultakin näkee samaan hautaan sulloutuneina leijonan, naarasleijonan ja leijonan pennut, jotka ovat raadelleet hänen ainoan lapsensa.

Kuultuaan sanan vangitsen, joka oli saanut herttua de Choiseulin syöksymään esille, nousi kuningaskin.

»Vankeja, kansalliskokouksen nimessä vangittuina! Mitä tarkoitatte? En ymmärrä teitä.»

»Se on yksinkertainen juttu», vastasi tuntematon, »ja helppo ymmärtää. Vaikka olitte vannonut, ettette poistuisi Ranskasta, olette kuitenkin lähtenyt yöllä pakoon, olette pettänyt sananne, pettänyt kansan, pettänyt kansakunnan, niin että kansalaiset ovat huutaneet kaikkia tarttumaan aseihin, niin että koko kansa on noussut ja että kansa ja kansakunta sanovat teille vähäpätöisimmän alamaisenne suulla — joka vaikka onkin alhaista syntyperää on silti kyllin mahtava —: 'Sire, kansan, kansakunnan, kansalliskokouksen nimessä te olette minun vankini!'»

Viereisestä huoneesta kuului hyväksymishuutoja, joita säesti tai joita seurasi raivokas suosionosoitusten myrsky.

»Madame, madame», kuiskasi herttua de Choiseul kuningattarelle, »älkää unohtako, että te ehkäisitte minua ja ellette olisi säälinyt tuota miestä, ei teidän nyt tarvitsisi sietää moista häväistystä».

»Se ei merkitse mitään, jos voimme kostaa», vastasi kuningatar niinikään kuiskaavalla äänellä.

Mutta silloin kreivi de Charnyn käsi ojentui hitaasti herttuan selän takaa ja kosketti kuningattaren käsivartta.

»Antakaa tuon miehen sanoa ja tehdä mitä hän haluaa», kuiskasi kreivi, »minä otan hänet vastuulleni…»

Kuningas oli kokonaan huumaantunut häntä kohdanneesta uudesta iskusta ja silmäili ihmeissään tuota synkännäköistä miestä, joka kansalliskokouksen, kansan ja kansakunnan nimessä puhui hänelle noin voimakasta kieltä. Tähän kummasteluun sekoittui jonkunlaista uteliaisuutta, sillä Ludvig XVI:sta tuntui, että hän oli nähnyt tuon miehen joskus ennenkin, vaikkei muistanut missä, ja ettei hän nähnyt tuota miestä nyt ensimmäistä kertaa.

»Sire, minä tahdon, ettette te eikä kuninkaallinen perhe astu enää askeltakaan ulkomaille päin.»

»Ja te olette varmaankin tullut tuhatmiehisen joukon kanssa estämään lähtöäni?» sanoi kuningas, joka kävi keskustelun pitkästyessä yhä ryhdikkäämmäksi.

»En, sire. Olen yksin tai oikeammin, meitä on kaksi, kenraali Lafayetten ajutantti ja minä, halpa talonpoika vain. Mutta kansalliskokous on laatinut vangitsemismääräyksen. Se on luottanut meihin ja uskonut meidän tehtäväksemme sen täytäntöönpanon ja se pannaan täytäntöön.»

»Näyttäkää sitä määräystä, jotta edes saan vilkaista siihen», sanoi kuningas.

»Se on seuralaiseni hallussa, ei minulla. Kenraali Lafayette ja kansalliskokous ovat lähettäneet toverini panemaan täytäntöön kansan tahtoa. Minut on lähettänyt herra Bailly tai oikeammin minä olen lähtenyt omasta aloitteestani pitämään silmällä sitä toveria ja ampuakseni hänet, jos hän epäröisi.»

Kuningatar, herttua de Choiseul, de Damas ja muutkin läsnäolijat silmäilivät toisiaan ihmeissään; he olivat nähneet kansan vain kahdessa olomuodossa: alistuvana tai riehahtavana, armoa anovana tai murhaavana. Ensimmäistä kertaa he näkivät sen tyynenä, pystypäin, kädet ryntäillä, voimansa tuntevana ja puhuen oikeuksiensa nimessä.

Ludvig XVI käsitti varsin pian, ettei hänellä olisi mitään toivottavaa tuollaisen raudanlujan miehen taholta, — ja hän koettikin lopettaa keskustelun lyhyeen.

Ja hän väistyi syrjään. Oviaukossa nähtiin muuan nuori mies, jonka yllä oli käskyläisupseerin virkapuku. Hän nojasi pihtipieleen.

Hänenkin ulkoasunsa oli epäjärjestyksessä, mutta se epäjärjestys ei ollut voiman, vaan masennuksen aiheuttama.

Tämä nuori mies oli herra de Romeuf, sama kenraali Lafayetten ajutantti, johon, kuten lukija muistanee, olemme tutustuneet silloin kun Louis de Bouillé saapui Pariisiin.

Kuten kävi selville siitä keskustelusta, joka de Romeufilla tällöin oli nuoren aatelismiehen kanssa, oli hän isänmaanystävä ja vilpitön isänmaanystävä. Lafayetten jouduttua Tuileries-palatsin diktaattoriksi hän oli saanut tehtäväkseen pitää silmällä kuningatarta ja saattaa tätä kaikilla matkoilla. Hän oli tässä toimessaan osoittanut sellaista kunnioittavaa hienoutta, että kuningatar oli monesti lausunut hänelle siitä tunnustuksensa.

Ja huokaisten raskaasti, kuten nainen, joka huomaa, että hänen vastustamattomaksi katsottu lumousvoimansa onkin pettänyt, hän jatkoi:

»Kas niin!» murahti toinen sanansaattaja. »Kaikesta päättäen tein oikein, kun tulin.»

Herra de Romeuf lähestyi hitaasti, alasluoduin katsein ja pidellen kädessään vangitsemismääräystä.

Mutta kuningas oli kärsimätön eikä suonut nuorelle miehelle aikaa ojentaa tuota määräystä, vaan astui nopeasti häntä vastaan ja tempasi sen hänen kädestään.

Herra de Romeufin seuralainen hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Tiedän sen hyvin.

Kuninkaan sanat kuullessaan kuningatar kääntyi kuninkaaseen päin ja silmäili häntä kysyvästi.

»Kuulkaa, madame», sanoi kuningas. »Näin kuuluu määräys, jonka kansalliskokous on uskaltanut julkaista.»

»Kansalliskokous määrää sisäasiain ministerin lähettämään viipymättä departementteihin pikalähettejä, jotka vievät kaikille viranomaisille, kansalliskaarteille ja valtakunnan vakinaisille sotajoukoille ohjeet, että jokainen kuningaskunnasta poistumaan pyrkivä on pidätettävä ja että kaikenlaisten esineitten, aseitten, ammusvarojen, hopea- ja kultarahojen, hevosten ja ajoneuvojen maastavienti on estettävä. Ja jos nämä pikalähetit tapaavat kuninkaan tai kenet tahansa kuninkaallisen perheen jäsenen tai henkilöitä, jotka mahdollisesti ovat avustaneet heitä karkaamaan, on mainittujen viranomaisten, kansalliskaartien ja vakinaisten joukkojen kaikin mahdollisin keinoin koetettava keskeyttää tämä karkaaminen, estettävä heitä jatkamasta matkaansa sekä myöhemmin tehtävä tili toimistaan oikeusviranomaisille.»

Kuningatar oli kuunnellut eräänlaisen tylsän mielialan vallassa. Mutta kun kuningas oli lopettanut, ravisti hän päätänsä kuin kootakseen ajatuksensa.

»Antakaa se minulle!» sanoi hän ja ojensi kätensä ottaakseen tuon kohtalokkaan paperin. »Mahdotonta!»

Herra de Romeufin toveri oli sillä välin hymyillyt rauhoittavasti
Varennesin kansalliskaartilaisille ja isänmaanystäville.

Kuningattaren lausuma sana mahdotonta oli tehnyt heidät levottomiksi, vaikka he olivat kuulleet vangitsemismääräyksen sisällön alusta loppuun.

»Oh, lukekaa, madame», kehoitti kuningas katkeralla äänellä, »jos vielä epäilette. Lukekaa, sen on sommitellut ja allekirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtaja.»

»Ja kuka on se mies, joka on uskaltanut kirjoittaa ja nimellään varmentaa moisen määräyksen?»

Eikö olekin kumma sattuma — mikä todistaa selvästi menneisyyden ja tulevaisuuden salaperäisen yhteyden — että tässä päätöksessä, joka keskeytti Ludvig XVI:n, kuningattaren ja kuninkaallisen perheen paon, oli nimi, joka tähän asti tuntemattomana liittyisi niin huikaisevalla tavalla 19. vuosisadan historian alkuvaiheisiin?

Kuningatar otti vangitsemismääräyksen ja luki sen, kulmat kurtussa ja huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Sitten kuningas otti sen häneltä lukeakseen sen jälleen ja luettuaan sen toistamiseen viskasi sen vuoteelle, missä kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa nukkuivat tietämättä mitään tästä kiistelystä, joka ratkaisi heidän vastaisen kohtalonsa.

Tämän nähdessään kuningatar ei voinut enää hillitä itseään, vaan syöksyi parahtaen vuoteen luo, sieppasi peitteeltä paperin, rutisti sen käteensä ja viskasi sen kauas lattialle.

»Oh, herra, mitä te teette!» huudahti hän. »Minä en tahdo, että tuo paperi saastuttaa minun lapsiani!»

Naapurihuoneessa syntyi tavaton meteli. Kansalliskaartilaiset liikahtivat hyökätäkseen huoneeseen, jossa kuuluisat pakolaiset olivat.

»Haa», mutisi hän hampaittensa raosta, »täällä häväistään kansalliskokousta, häväistään kansakuntaa, häväistään kansaa! Hyvä on!»

Ja kääntyen etuhuoneeseen sulloutuneitten, pyssyin, viikattein ja miekoin aseistautuneitten, taisteluhaluisten miesten puoleen hän huusi:

Kansalliskaartilaiset liikahtivat toisen kerran tunkeutuakseen sisähuoneeseen; epätietoista on, mikä olisi ollut seuraus näiden kahden, vihaa huokuvan joukon yhteentörmäyksestä, ellei Charny, joka oli lausunut keskustelun alussa vain pari kolme sanaa ja joka siitä lähtien oli pysytellyt erillään, olisi rientänyt esille ja tarttunut tuntemattoman kansalliskaartilaisen käteen juuri kun se oli kiertynyt miekanponnen ympärille.

Billot — hän se tosiaan oli — äännähti kummissaan, valahti kuolonkalpeaksi, näytti jonkun tovin epäröivältä ja työnsi sitten osittain paljastetun miekan takaisin tuppeen.

»Hyvä on. Minullakin on teille jotakin sanottavaa, herra de Charny», sanoi hän.

»Kansalaiset», sanoi hän, »tilaa meille! Minun on puhuttava hieman tämän upseerin kanssa. Mutta olkaa rauhassa», lisäsi hän hiljaa, »leijona, naarasleijona ja pennut eivät pääse käsistämme. Minä olen paikalla ja vastaan heistä!»

Tällä miehellä, joka oli väkijoukolle yhtä tuntematon kuin kuninkaalle ja tämän seurueelle — Charnyta lukuunottamatta — tuntui olevan oikeus komentaa kansalliskaartilaisia ja he poistuivat ja etuhuone tyhjeni.

Jokainen halusi sitäpaitsi kertoa ulkonaoleville, mitä sisällä oli tapahtunut, ja kehoittaa isänmaanystäviä entistäkin suurempaan valppauteen.

»Herra de Romeuf on puolellanne, madame. Jätän hänet teidän haltuunne.
Koettakaa käyttää tilaisuutta hyväksenne.»

Se olisi sitäkin helpompaa kun Charny astuttuaan viereiseen huoneeseen sulki oven perässään ja asettui selin tämän oven eteen, niin ettei kukaan, ei edes Billot, pääsisi sisälle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISKUNINGAS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.