The Project Gutenberg eBook of Salaliittolaiset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Salaliittolaiset
        Romaani Ranskan vallankumouksesta

Author: Alexandre Dumas

Translator: Urho Kivimäki

Release date: June 22, 2024 [eBook #73892]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALALIITTOLAISET ***





SALALIITTOLAISET

Romaani Ranskan vallankumouksesta


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

     I. Kuningatar
    II. Kuningas
   III. Vanhoja tuttuja
    IV. Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on
        pysynyt entisellään
     V. Oidipos ja Lot
    VI. Gainain näyttää, että hän todella on mestarin mestari,
        kaikkien mestari
   VII. Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista
  VIII. Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia
    IX. Mitä on sattuma
     X. Tohtori Guillotinin kone
    XI. Iltaseurustelu Flora-paviljongissa
   XII. Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Tavernayn linnassa
        kaksikymmentä vuotta takaperin
  XIII. Ruumiin ja sielun lääkäri
   XIV. Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan
        hallitusmuodolle
    XV. Aatelismies.
   XVI. Cagliostron ennustus toteutuu
  XVII. Grève-tori
 XVIII. Kuninkuus on pelastettu
   XIX. Paluu maatilalle
    XX. Pitou sairaanhoitajana
   XXI. Pitou uskottuna
  XXII. Pitou maantieteilijänä
 XXIII. Pitou varusmestarina
  XXIV. Apotti Fortier antaa uuden todistuksen
        vastavallankumouksellisesta mielialastaan
   XXV. Ihmisoikeuksien julistus
  XXVI. Ikkunan alla
 XXVII. Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle
XXVIII. Haukka ja kyyhky
  XXIX. Väijytys
   XXX. Myrskyn jälkeen
  XXXI. Mirabeaun suuri petos
 XXXII. Elämäneliksiiri




I

Kuningatar


Kenraali de Lafayette ja kreivi Louis de Bouillé nousivat
Marsan-paviljongin pikkuportaita ja ilmoittautuivat ensimmäisen
kerroksen huoneistossa, missä kuningas ja kuningatar asuivat. [Romaani
on suoranaista jatkoa »Kreivitär de Charnylle». — Suom.]

Kaikki ovet avautuivat Lafayettelle. Vartiosotilaat tekivät kunniaa
kivääreillään, kamaripalvelijat kumarsivat, sillä he tunsivat helposti
kuninkaan palatsin hovimestarin, kuten Marat sanoi.

Kenraali opastettiin ensin kuningattaren luo; kuningas oli työpajassaan
ja hänen majesteetilleen mentiin ilmoittamaan heidän tulostaan.

Kreivi de Bouillé ei ollut nähnyt Marie-Antoinettea kolmeen vuoteen.

Näiden kolmen vuoden aikana olivat valtiosäädyt kokoontuneet, Bastilji
oli vallattu, ja lokakuun 5 ja 6 päivä oli eletty.

Kuningatar oli ehtinyt neljänteenneljättä ikävuoteensa, »liikuttavaan
ikäkauteen», sanoo Michelet, »jota Van Dyck on niin mielellään
maalannut, kypsyneen naisen, äidin ikäkauteen ja Marie-Antoinettesta
puhuttaessa erikoisesti kuningattaren ikäkauteen».

Kuluneitten kolmen vuoden aikana oli kuningatar saanut tuta sydämen ja
mielen suruja, kokea lemmen ja itserakkauden tuskia. Nämä neljäneljättä
ikävuotta ilmenivät tässä naispoloisessa silmien seutuvilla lievinä,
sinertävinä helmiäisvivahduksina, jotka juoruavat vuodatetuista
kyynelistä, unettomista öistä ja jotka paljastavat räikeimmin sen syvän
sielunsairauden, josta nainen — kuningatar tai kuka muu tahansa — ei
parane, jos se on häneen iskenyt.

Vangittu Maria Stuart oli samanikäinen, kun hänen voimakkaimmat
intohimonsa heräsivät, kun Douglas, Mortimer, Norfolk ja Babington
rakastuivat häneen, uhrautuivat ja kuolivat hänen hyväkseen.

Nähdessään tämän vangitun, vihatun, soimatun ja uhatun kuningattaren —
lokakuun 5 päivä oli osoittanut, etteivät nämä uhkailut olleet pelkkiä
sanoja — tunsi nuori Louis de Bouillé ritarillisessa sydämessään syvää
sääliä.

Naiset eivät erehdy milloinkaan siitä vaikutuksesta, jonka he tekevät
miehiin, ja koska kuningattaret ja kuninkaat ovat tottuneet tuntemaan
ihmisiä, mikä taito tavallaan on osa heidän kasvatuksestaan, niin
Marie-Antoinettekin tunsi kreivi de Bouillén heti kun huomasi hänet, ja
luotuaan häneen silmäyksen tiesi, että hänellä oli edessään ystävä.

Siitä johtui, että ennenkuin kenraali ehti esitellä serkkunsa,
ennenkuin he ehtivät leposohvan luo, jolla kuningatar lojui, kohosi
tämä istumaan ja huudahti kuin vanhalle tutulle, jota on hauska jälleen
tavata, tai kuin palvelijalle, jonka uskollisuuteen voi luottaa:

»Ah, herra de Bouillé!»

Piittaamatta kenraali Lafayettesta hän ojensi kätensä nuorelle miehelle.

Kreivi Louis empi hetken, hänen oli vaikea uskoa tällaista
suosionosoitusta todeksi.

Kuningattaren käsi oli yhä ojennettuna; kreivi laskeutui toiselle
polvelleen ja kosketti vapisevilla huulillaan tätä kättä.

Kuningatar-parka teki virheen ja hän teki niitä usein; ilman tätä
suosionosoitustakin de Bouillé oli hänen ystävänsä ja osoittaessaan
kreiville suosiotaan tällä tavalla Lafayetten nähden, joka ei ollut
milloinkaan sellaista häneltä saanut, merkitsi hän siten rajaviivan
ja loukkasi miestä, joka hänen olisi pitänyt ennen muita voittaa
ystäväkseen.

Kohteliaasti, kuten hänen tapansa aina oli, mutta ääni hieman väristen
sanoi Lafayette:

»Totisesti, parahin serkku, minä tosin tarjouduin esittelemään teidät
hänen majesteetilleen, mutta minusta tuntuu, että te pikemminkin
voisitte esitellä minut.»

Kuningatar oli niin iloinen nähdessään yhden niistä palvelijoista,
joihin tiesi voivansa luottaa, nainen oli niin ylpeä siitä
vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä kreiviin, että hän tunsi
sydämessään sen nuoruustulen lämmittävät säteet, jonka hän luuli
jo sammuneen, ja tunsi lähellään lehahduksen siitä keväästä ja
rakkaudesta, joiden hän uskoi jo kuolleen; hän kääntyi Lafayetteen päin
ja sanoi Trianonin ja Versaillesin aikoja muistuttava hymy huulilla:

»Herra kenraali, kreivi Louis ei ole ankara tasavaltalainen kuten
te. Hän tulee Metzistä eikä Amerikasta, hän ei tule Pariisiin
perustuslakia laatimaan, vaan osoittamaan minulle alttiuttaan. Älkää
siis kummastelko, jos minä, puolittain viralta pantu kuningatar-parka,
osoitan hänelle, maalta saapuneelle aatelismiehelle, suosiota, joka
kenties merkitsee hänelle jotakin, kun se teille...»

Ja kuningatar muikisti suutansa viehättävästi, veikistellen kuin nuori
tyttö, joka halusi sanoa: — kun taas te, herra Scipio, kun sensijaan
te, herra Cincinnatus, halveksitte moisia lapsellisuuksia.

»Madame», sanoi Lafayette »kunnioittavana ja alttiina olen aina seissyt
kuningattareni rinnalla, eikä hän ole milloinkaan käsittänyt minun
kunnioitustani eikä koskaan arvostanut minun alttiuttani. Siitä koituu
minulle suuri onnettomuus, vielä vakavampi kenties hänelle.»

Ja hän kumarsi.

Kuningatar loi häneen syvän ja kirkkaan katseen. Useammin kuin kerran
oli Lafayette lausunut hänelle tähän tapaan, useammin kuin kerran hän
oli pohtinut sitä, mutta onnettomuudekseen, kuten Lafayette vastikään
huomautti, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä
kohtaan.

»Kas niin, kenraali», virkkoi hän, »olkaa laupias ja suokaa minulle
anteeksi».

»Olisiko minun annettava teille anteeksi, madame? Entä mitä?»

»Tunteeni tätä de Bouillén kunnon sukua kohtaan, joka rakastaa minua
kaikesta sydämestään ja jonka edustajana ja sanansaattajana tämä
nuori mies on halunnut esiintyä. Hänen isänsä, hänen setänsä, koko
hänen sukunsa olin näkevinäni, kun hän astui huoneeseen, ja hänen
välityksellään suuteli se suku äsken kättäni huulillaan.»

Lafayette kumarsi jälleen.

»Ja nyt», jatkoi kuningatar, »anteeksiannon jälkeen rauha. Kelpo
kädenlyönti, kenraali, englantilaiseen tai amerikalaiseen tapaan».

Ja hän ojensi kätensä, kämmen ylöspäin.

Lafayette tarttui hitaasti ja kylmästi kuningattaren käteen ja sanoi:

»Pahoittelen, ettette milloinkaan muista minun olevan ranskalaisen,
madame. Eikä kuitenkaan ole pitkä aika lokakuun kuudennesta marraskuun
kuudenteentoista.»

»Olette oikeessa, kenraali», sanoi kuningatar ponnistellen ja puristi
hänen kättänsä. »Minä olen kiittämätön.»

Ja hän heittäytyi takaisin sohvalle kuin mielenliikutuksen murtamana.

»Sen ei muuten pitäisi teitä kummastuttaa», jatkoi hän, »sillä siitähän
minua yleisesti soimataankin. — Kertokaa nyt, mitä uutta on Pariisissa
tapahtunut.»

Lafayettella oli nyt tilaisuus kostaa ja hän käytti sitä hyväkseen.

»Oh, madame», sanoi hän, »mikä vahinko, ettette ollut eilen
kansalliskokouksessa! Olisitte nähnyt liikuttavan näytelmän, joka
ihan varmasti olisi kuohuttanut sydäntänne. Muuan vanhus oli tullut
kiittämään onnesta, jonka kansalliskokous ja kuningas olivat hänelle
valmistaneet, sillä eihän kansalliskokous voi tehdä mitään ilman
kuninkaan suostumusta.»

»Muuan vanhus?» toisti kuningatar hajamielisenä.

»Niin, madame, mutta millainen vanhus! Ihmiskunnan kantaisä,
satakaksikymmenvuotias Jura-vuoriston maaorjatalonpoika. Hänen
jälkeläisensä viidessä sukupolvessa taluttivat hänet kansalliskokouksen
aitauksen eteen, missä hän kiitti kokousta elokuun neljännen päivän
asetuksesta. Käsitättekö madame, mies, joka Ludvig neljännentoista
aikana on ollut puoli vuosisataa orjana ja senjälkeen vielä
seitsemänkymmentä vuotta!»

»Mitä kansalliskokous teki sen miehen hyväksi?»

»Se nousi seisaalleen ja pakotti hänet istumaan ja panemaan lakin
päähänsä.»

»Ah!» huudahti kuningatar äänellä, joka oli ominainen vain hänelle.
»Kohtaus oli varmaankin hyvin liikuttava. Mutta minä en ollut siellä.
Te, hyvä kenraali, tiedätte paremmin kuin kukaan muu», lisäsi hän
hymyillen, »etten voi aina olla missä haluan».

Kenraali teki eleen, joka merkitsi, että hän aikoi vastata, mutta
kuningatar jatkoi sallimatta hänen sanoa mitään:

»Minä olin sensijaan täällä ja otin vastaan vaimo Françoisin,
kansalliskokouksen onnettoman leipurin leski-poloisen, jolta
kansalliskokous antoi miehen murhata ovellaan. Mitä teki
kansalliskokous tuona päivänä, herra de Lafayette?»

»Madame», vastasi kenraali, »puhutte onnettomuudesta, joka on mitä
syvimmin pahoittanut Ranskan kansanedustajien mieltä. Kansalliskokous
ei voinut ehkäistä murhaa, mutta se on toki rangaissut murhaajia.»

»Niin, mutta se rangaistus ei ole lohduttanut vaimo-parkaa, minä
vakuutan, ettei ole. Hän on ollut tulemaisillaan hulluksi ja
hänen pelätään synnyttävän kuolleen lapsen. Jos lapsi jää eloon,
olen luvannut ruveta sen kummiksi. Ja jotta kansa näkisi, etten
ole niin tunteeton kuin väitetään minun olevan sitä kohdanneille
onnettomuuksille, pyydän, herra kenraali, teidän suostumustanne siihen,
että kastetoimitus saataisiin pitää Notre-Damessa.»

Lafayette kohotti kätensä kuin henkilö, joka on valmistautunut
pyytämään puheenvuoroa ja on nyt mielissään, kun se on hänelle
myönnetty.

»Madame, lyhyen ajan kuluessa olette jo kahdesti viitannut oletettuun
vankeuteenne, jossa haluatte saada uskolliset palvelijanne luulemaan
minun teitä pitävän. Madame, minä kiiruhdan sanomaan serkkuni
läsnäollessa, toistan sen, jos on tarvis, Pariisille, Euroopalle, koko
maailmalle, kuten eilen kirjoitin herra Mounierille, joka Dauphinén
peräkulmilta saakka huokailee kuninkaallisen vankeuden takia — madame,
olette vapaa. Minä toivon, suorastaan rukoilen, että te todistaisitte
sen, kuningas ryhtymällä jälleen metsästelemään ja matkustelemaan ja
te, madame, lähtemällä hänen mukanaan.»

Kuningatar hymyili epäuskoisen henkilön hymyä.

»Lupauksenne ruveta leski-poloisen orpolapsen kummiksi todistaa, että
kuningatar on noudattanut niitä hyvän sydämen vaistoja, joita jokainen
hänen lähellään oleva on oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Kun
kastetoimituksen aika koittaa, valitkoon kuningatar kirkon, jossa hän
haluaa sen pidettäväksi. Kuningatar antakoon määräykset ja niiden
määräysten mukaan kaikki tapahtuu. Ja nyt», jatkoi kenraali kumartaen,
»minä odotan määräyksiä, joilla teidän majesteettinne suvaitsee
kunnioittaa minua tänään».

»Tänään, hyvä kenraali», vastasi kuningatar, »ei minulla ole esittää
teille muuta pyyntöä kuin kutsua serkkunne, jos hän vielä jää
pariksi päiväksi Pariisiin, saapumaan kanssanne rouva de Lamballen
iltakutsuihin. Tiedättehän, että hän ottaa vastaan sekä omasta että
minun puolestani?»

»Ja minä, madame», vastasi Lafayette, »käytän hyväkseni tätä
kaksinkertaista kutsua ja pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että
mikäli minua ei ole niissä piireissä varemmin nähty, on se johtunut
siitä, että olette unohtanut mainita haluavanne nähdä minut niissä.»

Kuningattaren vastauksena oli pään nyökkäys ja hymy.

Se oli hyvästely.

Kumpikin otti siitä oman osansa:

Lafayette kumarruksen, kreivi Louis hymyn.

Molemmat vetäytyivät ovelle, toinen entistäkin katkeroituneempana,
toinen vieläkin alttiimpana.




II

Kuningas


Kuningattaren huoneistosta poistuessaan vieraat tapasivat oven
ulkopuolella kuninkaan kamaripalvelijan, François Huen, joka odotteli
heitä.

Kuningas oli — niin selitti kamaripalvelija — aloittanut erään hyvin
tärkeän lukkotyön ja pyysi senvuoksi herra de Lafayettea nousemaan
hänen luokseen pajaan.

Saapuessaan Tuileries-palatsiin oli Ludvig XVI heti tiedustellut,
oliko talossa pajaa, ja saatuaan kuulla, että Katariina de Medicin ja
Philibert de Lormen rakennuspiirustuksista oli tykkänään unohdettu tämä
hänen mielestään tuiki välttämätön työhuone, oli hän valinnut toisesta
kerroksesta, makuusuojansa yläpuolelta tilavan ullakkohuoneen, johon
pääsi sekä ulko- että sisäportaita myöten.

Kaikkien niiden vakavien puuhien ohella, jotka viiden viikon aikana
Ludvig XVI:n muutettua Tuilerieihin olivat kasaantuneet hänen
hoidettavakseen, hän ei ollut hetkeksikään unohtanut pajaansa.
Siitä oli tullut hänen keppihevosensa. Hän itse oli valvonut sen
sisustamista, määrännyt palkeitten, ahjon, alasimen, viilapenkin
ja työkalupöydän paikan. Edellisenä iltana oli paja saatu kuntoon:
pyöröviilat, sekaviilat, kääntöviilat, talttaviilat, kouruviilat
olivat paikoillaan, takovasarat, ristivasarat, moukarit riippuivat
nauloissaan, laakapihdit, pyöröpihdit, sudenpitopihdit, ottimet,
näpistimet olivat käden ulottuvilla. Ludvig XVI ei jaksanut kauempaa
pidättäytyä, vaan oli jo varhain aamulla käynyt käsiksi tähän työhön,
joka oli hänelle niin suurta rattoa ja jossa hän olisi voinut päästä
mestariksi elleivät, kuten olemme nähneet, mestari Gamainin haikeaksi
pettymykseksi sellaiset öykkärit kuin Turgot, Calonne ja Necker olisi
häirinnet häntä tässä jalossa puuhassa puhumalla hänelle ei vain
Ranskan asioista, mikä mestari Gamaininkin mielestä oli paikallaan,
vaan myöskin ja ihan suotta Brabantin, Itävallan, Englannin, Amerikan
ja Espanjan asioista.

Tämä seikka siis selittää, miksei Ludvig XVI, joka oli päässyt
parhaaseen työnvauhtiin, ollut mennyt alas Lafayettea tapaamaan, vaan
oli pyytänyt kenraalia tulemaan ylös hänen luokseen.

Ehkä hän lisäksi halusi osoittaa kansalliskaartin päällikölle
majesteettia lukkoseppänä osoitettuaan hänelle varemmin heikkoutta
kuninkaana?

Koska kamaripalvelija ei katsonut sopivaksi opastaa vieraita kuninkaan
huoneiston kautta ja yksityisportaita myöten kuninkaalliseen pajaan,
ohjasi hän kenraalin ja kreivi Louisin käytävien kautta ja isoja
portaita myöten, mikä pidensi heidän matkaansa aika lailla.

Tämä poikkeaminen lyhimmästä tiestä antoi nuorelle kreiville sopivan
tilaisuuden tuumailla.

Hän siis tuumaili.

Niin mielissään kuin olikin hänen osakseen tulleesta ystävällisestä
vastaanotosta huomasi hän kuitenkin, ettei kuningatar ollut häntä
odottanut. Ei sanaakaan, joka olisi ilmaissut salaisen ajatuksen,
ei ainoatakaan salaperäistä elettä, joka olisi merkinnyt, että
kuninkaallinen vanki, joka hän väitti olevansa, tiesi mihin toimeen
hänet oli valittu ja kaikkein vähimmin arveli hänen tulleen pelastamaan
häntä vankeudesta. Se oli muuten täysin sopusoinnussa Charnyn
väitteen kanssa, että näet kuningas oli pitänyt kaikilta, yksinpä
kuningattareltakin salassa, mikä oli hänen matkansa tarkoitus.

Vaikka kreivi Louis olikin mielissään saadessaan jälleen nähdä
kuningattaren, arveli hän kuitenkin, ettei saisi tältä selville
tehtävänsä ratkaisua.

Hänen täytyisi nyt kuninkaan sanoista ja eleistä, jotka olisivat
tarkoitetut vain hänen tajuttavikseen, tehdä johtopäätöksensä, että
Ludvig XVI olisi tarkemmin kuin kenraali Lafayette selvillä hänen
Pariisin-matkansa varsinaisesta tarkoituksesta.

Pajan oven edessä kamaripalvelija kääntyi ja, koska ei tuntenut herra
de Bouilléta, kysyi:

»Kenet ilmoitan?»

»Ilmoittakaa kansalliskaartin ylikenraali. Minä itse aion esitellä
tämän herrasmiehen hänen majesteetilleen.»

»Kansalliskaartin herra ylikenraali», sanoi kamaripalvelija avattuaan
oven.

Kuningas kääntyi.

»Ahaa», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, herra de Lafayette? Suokaa
anteeksi, että olen kutsuttanut teidät tänne ylös, mutta lukkoseppä
vakuuttaa, että olette tervetullut hänen pajaansa. Miilunpolttaja sanoi
esi-isälleni Henrik neljännelle: 'Miilunpolttaja on isäntä omassa
talossaan.' Minä puolestani sanon teille, herra kenraali: Te olette
isäntä sekä sepän että kuninkaan talossa!»

Kuten huomaamme, aloitti Ludvig XVI keskustelun melkein yhtä
hyökkäävästi kuin Marie-Antoinettekin.

»Sire», sanoi kenraali, »minkälaisissa olosuhteissa minulla onkin
kunnia päästä kuninkaan puheille, missä kerroksessa ja minkälaisessa
asussa hän ottaakin minut vastaan, on kuningas sittenkin aina kuningas,
ja se, joka tällä hetkellä kumartaa hänelle mitä nöyrimmin, on alati
hänen uskollinen alamaisensa ja altis palvelijansa».

»Sitä en epäilekään, markiisi. Mutta ette tule yksin? Oletteko
vaihtanut ajutanttia? Onko tuo nuori upseeri anastanut Gouvionin tai
Romeufin paikan?»

»Tämä nuori upseeri, sire, — ja minä pyydän teidän majesteetiltanne
lupaa esitellä hänet teille, — on minun serkkuni, kreivi Louis de
Bouillé, Monsieurin ratsuväen kapteeni.» [Isolla alkukirjaimella
kirjoitettuna _Monsieur_ tarkoittaa kuninkaan lähintä veljeä, kuten
lukija muistanee. — Suom.]

»Ah!» huudahti kuningas ääni lievästi värähtäen, minkä nuori
aatelismies huomasi. »Vai niin, kreivi Louis de Bouillé, Metzin
komentajan, markiisi de Bouillén, poika.»

»Vallan oikein, sire», vastasi nuori mies vilkkaasti.

»Ah, kreivi Louis de Bouillé, suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä
heti; olen likinäköinen... Entä milloin lähditte Metzistä?»

»Viisi päivää sitten, sire, ja koska olen tullut Pariisiin
asianomaisetta luvatta, vain isäni erikoisluvalla, olen pyytänyt
sukulaistani, herra de Lafayettea, hankkimaan minulle kunnian tulla
esitellyksi teidän majesteetillenne.»

»Herra de Lafayettea! Siinä olette tehnyt järkevästi, herra kreivi.
Kukaan muu ei olisi voinut esitellä teitä minä hetkenä tahansa eikä
tämä esittely olisi ollut kenenkään toisen toimittamana minulle niin
mieluista kuin hänen.»

Sanat _minä hetkenä tahansa_ ilmaisivat, että Lafayettella yhä oli
oikeus päästä kuninkaan huoneisiin, kuten Versaillesissa.

Ludvig XVI:n sanat olivat muuten riittäneet ilmaisemaan nuorelle
miehelle, että hänen tuli olla varuillaan. Kysymys: »Milloin lähditte
Metzistä?» merkitsi: »Lähdittekö Metzistä senjälkeen kuin kreivi de
Charny sinne saapui?»

Sanantuojan vastaus puolestaan oli riittävä kuninkaalle. »Lähdin
Metzistä viisi päivää sitten ja olen Pariisissa asianomaisetta luvatta,
vain isäni erikoissuostumuksella» merkitsi: »Niin, sire, olen tavannut
herra de Charnyn, ja isäni on lähettänyt minut neuvottelemaan teidän
majesteettinne kanssa ja saamaan varmuuden, että kreivi liikkuu
kuninkaan asioilla.»

Lafayette silmäili uteliaana ympärilleen. Monet olivat käyneet
kuninkaan työhuoneessa, hänen neuvottelusalissaan, hänen kirjastossaan,
vieläpä hänen rukoussuojassaankin, mutta vain harvojen oli sallittu
käväistä pajassa, missä kuningas oli oppilas ja missä todellinen
kuningas, todellinen mestari oli Gamain.

Kenraali huomasi sen mallikelpoisen järjestyksen, johon kaikki työkalut
oli pantu — mikä ei muuten ollutkaan merkillistä, koska kuningas vasta
tänä aamuna oli aloittanut työnsä.

Hue oli auttanut häntä ja painanut palkeita.

»Teidän majesteettinne», aloitti Lafayette hieman hämillään, kun
joutui keskustelemaan kuninkaan kanssa, joka otti hänet vastaan
paitahihasillaan, viila kädessä ja nahkaesiliina vyötäisillä, »teidän
majesteettinne on ryhtynyt tärkeään työhön?»

»Niin olen, kenraali. Yritän lukkosepän mestarinäytettä: lukkoa! Sanon
sen teille, jotta voisitte vastata Maratille, jos hän saatuaan kuulla
minun laitattaneen kuntoon työpajan väittää minun takovan kahleita
Ranskaa varten, voisitte vastata, että hänen väitteessään ei ole
perää... Ette ole kisälli ettekä mestari, herra de Bouillé?»

»En, sire. Mutta olen oppilas ja jos voisin jotenkuten auttaa teidän
majesteettianne...»

»Niin, tosiaankin, hyvä serkku», keskeytti Lafayette hänet,
»imettäjänne mies oli lukkoseppä vai kuinka? Ja eikö isänne, joka oli
_Emilen_ kirjoittajan melko maltillinen ihailija, sanonut, että jos hän
olisi kasvatuksessanne noudattanut Jean-Jacquesin ohjeita hän olisi
teistä tehnyt lukkosepän?»

»Vallan oikein, monsieur, ja senvuoksi äsken uskalsinkin sanoa hänen
majesteetilleen, että mikäli hän tarvitsisi oppilasta...»

»Oppilas ei suinkaan olisi hyödytön, monsieur», sanoi kuningas, »mutta
tällä haavaa minä tarvitsisin mestaria».

»Minkälaista lukkoa teidän majesteettinne siis valmistelee?» kysyi
nuori kreivi, puolittain tuttavallisesti; kuninkaan työpuku ja paikka,
jossa hän nyt oli, muka oikeuttivat hänet esiintymään tutunomaisesti.
»Kaksoissalpalukkoako, tiirikoimatonta lukkoako, patenttilukkoako,
yhdistelmälukkoako vaiko kestävyyslukkoa?»

»Jopa peräti, serkku hyvä!» huudahti Lafayette. »En tiedä, mihin
kelpaatte käytännön miehenä, mutta teoreetikkona tunnutte olevan
asioista selvillä, en sano ammattiasioista, koska muuan kuningas on sen
ammatin jalostanut taiteeksi.»

Ludvig XVI oli kuunnellut ilmeisesti hyvillään nuoren aatelismiehen
esitystä lukkolajien nimistöstä.

»Ei», vastasi hän, »siitä tulee yksinkertaisesti salalukko, niin
sanottu Bernhardin lukko, jonka voi avata molemmilta puolilta. Mutta
minä pelkään, että työ ylittää voimani. Ah, olisipa täällä nyt
Gamain-poloinen, hän, joka sanoi itseään mestarin mestariksi, kaikkien
mestariksi!»

»Onko se kunnon mies siis kuollut, sire?»

»Ei», vastasi kuningas ja loi nuoreen mieheen syrjäsilmäyksen, joka
oli ilmaisevinaan: — Ymmärtäkää puolesta sanasta. — »Ei, hän on
Versaillesissa Réservoire-kadun varrella. Se kelpo mies ei uskalla
tulla katsomaan minua tänne Tuilerieihin.»

»Miksei, sire?» kysyi Lafayette.

»Koska hän pelkää maineensa pilaantuvan. Ranskan kuninkaan kanssa
ei ole nykyisin hyvä seurustella, hyvä kenraali. Todistuksena siitä
on, että kaikki ystäväni ovat mitkä Lontoossa, mitkä Koblenzissa
tai Torinossa. Mutta, hyvä kenraali», jatkoi kuningas, »ellette
pidä sopimattomana, että hän tulisi oppilaansa kanssa minua hieman
auttamaan, lähettäisin hänelle jonakin päivänä kutsun saapua tänne».

»Sire», vastasi Lafayette kerkeästi, »teidän majesteettinne tietää
hyvin, että olette vapaa kutsumaan tänne kenet hyvänsä ja ottamaan
vastaan kenet haluatte».

»Niinpä kyllä, mutta vain sillä ehdolla, että vartijasotilaanne
tutkivat tulijat kuten rajalla tutkitaan salakuljettajia.
Gamain-poloinen luulisi olevansa hukassa, jos hänen työkalupussiaan
pidettäisiin panoslaukkuna ja hänen viilojaan puukkoina!»

»Sire, enpä tosiaankaan tiedä, kuinka pyytäisin anteeksi teidän
majesteetiltanne, mutta minä olen vastuussa kuninkaan hengestä
Pariisille, Ranskalle, koko Euroopalle enkä voi olla kyllin varovainen
säilyttääkseni tämän kallisarvoisen hengen. Äsken mainitun kelpo miehen
suhteen taas kuningas voi itse antaa haluamansa määräykset.»

»Hyvä on. Kiitos, herra kenraali. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä.
Vasta kahdeksan, kymmenen päivän perästä tarvitsen häntä», lisäsi
hän ja loi kreivi de Bouilléhen syrjäsilmäyksen, »häntä ja hänen
oppilastaan. Lähetän hänen luokseen kamaripalvelijani Dureyn, joka on
hänen ystäviään.»

»Ja hänen tarvitsee, sire, vain esittäytyä päästäkseen kuninkaan
puheille. Hänen nimensä pätee tunnussanaksi. Jumala varjelkoon, sire,
minua joutumasta nimitettäväksi vanginvartijaksi, ovenvartijaksi,
avainkimpun haltijaksi! Milloinkaan ei ole kuningas ollut niin vapaa
kuin te nyt olette. Minä tulinkin rukoilemaan teidän majesteettianne
ryhtymään jälleen metsästyksiinne ja retkeilyihinne.»

»Oh, metsästyksiini! Ei, kiitos! Ja kuten huomaatte, minulla on nyt
muuta mielessä. Retkeilyjeni laita on toinen; Versaillesista Pariisiin
tekemäni matka on parantanut minut retkeilykuumeesta, ainakin niin
isossa seurassa tehtävien retkeilyjen.»

Ja kuningas loi jälleen syrjäsilmäyksen nuoreen kreiviin, joka
räpäyttämällä silmäluomiaan ilmoitti ymmärtäneensä kuninkaan sanojen
tarkoituksen.

»Sanokaapa nyt, hyvä herra», virkkoi Ludvig XVI ja kääntyi
puhuttelemaan nuorta kreiviä, »kuinka pian lähdette Pariisista
palataksenne isänne luo».

»Sire», vastasi nuori mies, »lähden Pariisista parin kolmen päivän
perästä, mutta en palatakseni Metziin. Isoäitini asuu Versaillesissa
Réservoire-kadun varrella ja minun on käytävä häntä tervehtimässä.
Ja lisäksi uskoi isäni huolekseni järjestää erään melko tärkeän
perheasian, ja vasta kahdeksan kymmenen päivän perästä tapaan henkilön,
jonka ohjeita minun on tässä asiassa noudatettava. Isäni luokse pääsen
palaamaan siis vasta joulukuun alkupäivinä, ellei kuningas joistakin
erikoissyistä toivo minun kiirehtivän paluuta Metziin.»

»En, monsieur», sanoi kuningas. »Ottakaa aikaa, käykää Versaillesissa,
suorittakaa tehtävät, jotka markiisi on teille uskonut, ja kun olette
niistä selviytynyt, menkää sanomaan hänelle, etten unohda häntä, että
tiedän hänet uskollisimmaksi alamaisekseni ja että jonakin päivänä
suosittelen häntä herra de Lafayettelle, jotta kenraali puolestaan
suosittelisi häntä herra du Portailille.»

Lafayette hymyili teennäisesti kuullessaan tämän uuden viittauksen
hänen kaikkivaltaansa.

»Sire», sanoi hän, »olisin jo aikoja sitten suositellut teidän
majesteetillenne de Bouilléta, isää ja poikaa, ellei minulla olisi
kunniaa olla heidän sukulaisensa. Pelko, että voitaisiin väittää minun
käyttävän hyväkseni kuninkaan suosiota omaisteni eduksi, on tähän
saakka pidättänyt minua tekemästä tätä oikeutta.»

»No, se sopii mainiosti, herra de Lafayette. Puhumme siitä myöhemmin,
vai kuinka?»

»Salliiko kuningas minun huomauttaa, että isäni pitää epäsuosion
osoituksena, suorastaan vihamielisenä tekona jokaista ylennystä, joka
kokonaan tai osittain riistäisi häneltä mahdollisuuden palvella teidän
majesteettianne.»

»Oh, se on ymmärrettävää, kreivi», virkkoi kuningas, »enkä minä salli,
että herra de Bouillén asemaan kajotaan muulla tavalla kuin että se
vieläkin paremmin vastaa sekä hänen että minun toiveitani. Jättäkää
se herra de Lafayetten ja minun huolekseni ja lähtekää huvittelemaan,
mutta älkää silti unohtako omia asioitanne. Hyvästi, herrat, hyvästi!»

Hän sanoi jäähyväisensä majesteetin ilmein, joka oli omituisena
vastakohtana hänen arkipäiväiselle puvulleen.

Kas niin, — tuumi hän sitten oven sulkeuduttua, — luulenpa, että se
nuori mies ymmärsi minut ja että kahdeksan, kymmenen päivän perästä
minä saan tänne mestari Gamainin ja hänen oppilaansa auttamaan minua
lukon teossa.




III

Vanhoja tuttuja


Samana päivänä, jolloin Louis de Bouillélla oli kunnia päästä ensin
kuningattaren, sitten kuninkaan puheille, sattui kello viiden ja kuuden
välillä Juiverie-kadun varrella olevan vanhan, synkän, ränstyneen talon
kolmannessa ja viimeisessä kerroksessa kohtaus, jota nyt pyydämme
lukijoitamme tulemaan katsomaan.

Edellytämme tietenkin, että tapaamme heidät Pont au Change-sillan
päässä astumassa omista ajoneuvoistaan tai vuokrarattailta, aina
sen mukaan, onko heillä varaa panna vuosittain kuusituhatta livreä
ajuriin, hevosiin ja vaunuihin tai maksaa päivittäin kolmekymmentä
souta yksinkertaisista, numeroiduista ajurinrattaista. Heidän kanssaan
menemme Pont au Changen yli, tulemme Pelleterie-kadulle ja saatamme
heitä Juiverie-kadulle, missä pysähdymme kolmannelle portille
vasemmalta.

Tiedämme varsin hyvin, ettei tämä portti — jota talon asukkaat
eivät edes viitsi sulkea, sillä he tietävät olevansa täysin
turvattuja herrojen varkaiden öisiltä vieraskäynneiltä — ole
erikoisen houkutteleva katsella. Mutta me tarvitsemme, kuten
olemme jo maininneet, niitä vuokralaisia, jotka asuvat tämän talon
ullakkohuoneissa, ja koska he eivät tule meitä tapaamaan, on meidän,
rakas lukija tai lukijatar, mentävä urheasti heidän luokseen.

Katsokaa ensi töiksenne, että seisotte tukevasti jaloillanne,
jottette kompastu siihen sitkeään liejuun, joka on pimeän ja ahtaan
porttikäytävän pohjana, minne nyt tunkeudumme. Kietokaamme puku
tiukempaan ympärillemme, jotteivät ne pääsisi edes hipaisemaan
käytävästä lähtevien, kosteitten ja likaisten portaitten seiniä.
Ahtaat rappuset luikertavat ylös kuin huonosti yhteen liitetyt
käärmeenpalaset. Kohottakaamme nenämme alle hajuvesipullo tai
painakaamme kasvoillemme tuoksunenäliina, jotta herkin ja
aristokraattisin aisteistamme, hajuaisti, välttäisi vähäisimmänkin
kosketuksen portaitten typenpitoisen ilman kanssa, jota joutuu
hengittämään suun, sierainten ja silmien kautta. Pysähtykäämme
lopuksi kolmannen kerroksen tasokkeelle oven eteen, jolle jonkun
taiteilija-alokkaan viaton käsi on liidulla piirtänyt kuvioita, joita
ensimmältä voisi luulla kabbalistisiksi salamerkeiksi, mutta jotka pian
huomaa kehnoiksi yrityksiksi esittää Leonardo da Vincien, Rafaelien,
Michelangelojen jaloa taidetta.

Tänne ehdittyämme kurkistakaamme avaimenreiästä, jotta te, rakas lukija
ja lukijatar, voisitte tuntea, jos teillä on tarkka muisti, henkilöt,
jotka sitä tietä näette. Ellette satu heitä ulkonäöstä enää tuntemaan,
painakaa korvanne avaimenreiälle ja kuunnelkaa ja kunhan vain olette
lukenut meidän kirjamme _Kuningattaren kaulanauhasta_, pitäisi kuulon
tulla näön avuksi, sillä aistimmehan ylimalkaan täydentävät toisiaan.

Mutta kuvatkaamme ensin, mitä avaimenreiästä näemme.

Näemme köyhyyttä ilmaisevan huoneen ja huoneessa kolme asukasta; nämä
asukkaat ovat mies, nainen ja lapsi.

Mies on viidenviidettä vanha ja näyttää viidenkuudetta vuoden
ikäiseltä, nainen neljänneljättä ja näyttää nelikymmenvuotiaalta, lapsi
on viisivuotias ja näyttää yhtä vanhalta. Se ei ole ehtinyt vielä
vanhentua kahdesti.

Miehen yllä on ranskalaisen henkivartiokersantin vanha asetakki, joka
heinäkuun 14 päivänä nousi arvoon, päivänä, jolloin ranskalaiset
kaartinsoturit liittyivät kansaan ja vaihtoivat laukauksia de Lambescin
saksalaisten sekä de Besenvalin sveitsiläisten kanssa.

Miehen kädessä on täydellinen korttileikki, jossa on kaikki värit ja
kortit ässästä ylöspäin kuninkaaseen saakka; hän yrittää sadatta,
tuhannetta, kymmenettätuhannetta kertaa erästä pettämätöntä
korttitemppua, martingalea. Hänen vierellään lojuu paperiarkki, johon
on pistetty läpiä tiuhaan kuin tähtiä on taivaalla.

Sanoimme _lojuu_ ja kiiruhdamme heti oikaisemaan väitteemme, sillä on
vallan väärin sanoa, että tuo paperiarkki lojui, koskapa peluri — hän
on kiistämättömästi peluri — ottaa sen yhtenään käteensä ja tutkii sitä
joka viides minuutti.

Naisen yllä on ikäkulu silkkipuku. Hänessä näkyy köyhyys sitäkin
selvemmin kun se esiintyy entisen loiston rippeitten seassa. Hänen
niskasykkyrälle laitettua tukkaansa pitää koossa kuparikampa, joka
aikoinaan on ollut kullattu. Hänen kätensä ovat moitteettoman
puhtaat ja tämän puhtauden avulla säilyttäneet tai oikeammin saaneet
eräänlaisen aristokraattisen leiman. Hänen kyntensä, joita parooni
de Taverney raakamaiseen tapaansa sanoi kavioksi, ovat päistään
taidokkaasti pyöristetyt. Hänen risaisten sukkien peittämissä
jaloissaan on haalistuneet, irvistelevät puolikengät, jotka nekin ovat
joskus nähneet kultaa ja silkkiä.

Hänen kasvonsa ovat, kuten olemme jo maininneet, neljän- tai
viidenneljättä ikäisen kasvot. Jos niitä olisi käsitelty kaikilla
silloisen ajan kaunistuskeinoilla, olisi tämä nainen ihan hyvin voinut
väittää olevansa siinä iässä, jolloin, kuten apotti de Celle sanoo,
naiset yhden jopa kahdenkin viisivuotiskauden ajan itsepintaisesti
pysyvät — yhdeksänkolmatta vuoden vanhoina. Mutta puna- ja valkojauheen
puuttuessa nämä kasvot, joiden oli mahdoton salata kärsimysten ja
kurjuuden, näiden ajan liittolaisten, aikaansaamaa hävitystä, näyttivät
neljää viittä vuotta vanhemmilta kuin ne oikeastaan olivat.

Mutta näitä kuihtuneita kasvoja katsellessaan tulee ajatelleeksi yhtä
ja toista, ja vaikkei saakaan vastausta — sillä ajatus, niin kerkeä
kuin se onkin liitämään, epäröi tunkeutua moisiin etäisyyksiin — kysyy
silti itseltään, missä kultapalatsissa, missä kuuden hevosen vetämissä
vaunuissa, missä kuninkaallisessa ilmapiirissä onkaan nähty eräät
säteilevät kasvot, joista nämä ovat vain kalpeaa heijastusta.

Lapsi on, kuten sanottu, viiden vuoden ikäinen. Hänen tukkansa
on kähärä, posket pyöreät kuin omena. Hänellä on äitinsä häijyt
silmät, isänsä herkuttelijansuu ja eleissään molempien velttoutta ja
oikullisuutta.

Hänen yllään on vaaleanpunainen nukkavieru samettimekko.
Pureskellessaan leipää, jolle on levitetty läheisestä sokerileipomosta
hankittua hilloa, nyhtää hän vanhasta vaaleanharmaasta huopahatusta
irti vanhan kolmivärinauhan väärennettyjä kultahetaleita.

Näyttämöä valaisee suunnaton, savuava talikynttilä, jonka jalkana on
tyhjä viinipullo ja joka valaisee kortteja käsittelevää miestä, mutta
jättää muun osan huonetta puolipimeään.

Mutta koska ennustuksemme mukaan silmä ei riitä tutkimukseemme, niin
kuunnelkaamme.

Lapsi ensimmäisenä katkaisee äänettömyyden. Se heittää päänsä taitse
hillovoileivän niin, että se putoaa vuoteen jalkopäähän, patjalle.

»Äiti», sanoo hän, »en halua enää leipää ja hilloa — hyi!»

»No mitä haluat, Toussaint?»

»Haluan pytkyn punaista rintasokeria.»

»Kuuletko, Beausire?» sanoi vaimo.

Ja kun peliinsä syventynyt mies ei vastaa, tiuskaisee hän lujemmin:

»Kuuletko, mitä tuo lapsi-poloinen sanoo?»

Ei vastausta.

Nainen kohottaa toisen jalan kätensä tasalle, irroittaa kengän ja
viskaa sen laskelmia hautovan miehen nenälle.

»Hei, Beausire!» sanoo hän.

»No mitä nyt?» kivahtaa mies ilmeisesti äkääntyneenä.

»Toussaint haluaa punaista rintasokeria, sillä hän ei välitä enää
hillosta, lapsi pahainen.»

»Hän saa sitä huomenna.»

»Minä tahdon sitä tänään, tänä iltana, heti paikalla!» huutaa poika
itkunsekaisella äänellä, joka uhkaa väleen muuttua poruksi.

»Toussaint ystäväiseni», neuvoo isä, »minä kehoitan sinua jättämään
meidät rauhaan, muutoin joudut tekemisiin papan kanssa».

Lapsi parahti, pikemmin häijyyttään kuin pelosta.

»Kajoopas vain lapseen, juopporatti, niin joudut tekemisiin minun
kanssani!» sanoi äiti ja ojensi Beausirea kohden valkoisen kätensä,
jonka hyvin hoidetut kynnet saattoivat hätätilassa koukistua petolinnun
tapaan.

»Kuka lempo tässä nyt aikoo kajota lapseen? Tiedäthän hyvin, madame
Oliva, että käytin vain tavanomaista puheenpartta, ja vaikka silloin
tällöin tuleekin pöllyttäneeksi äidin vaatteita, lapsen nuttu jätetään
aina rauhaan... No, tulehan nyt syleilemään Beausire parkaa, josta
kahdeksan päivän perästä tulee äveriäs kuin kuningas. Tule toki, pikku
Nicoleni.»

»Jahka sinusta tulee äveriäs kuin kuningas, kyyhkyseni, on kyllä
sittenkin aikaa syleillä sinua; mutta toistaiseksi, kiitos, ei!»

»Mutta koska kerran vakuutan, että minulla on miljoona tuossa paikassa,
niin voisit antaa minulle hieman ennakolta. Se tuottaisi meille onnea.
Leipuriltakin saisimme luottoa.»

»On siinäkin mies, joka liikuttelee miljoonia ja pyytää leipurilta
neljän livren leivän velaksi!»

»Minä tahdon punaista rintasokeria, minä!» huusi lapsi yhä uhkaavammin.

»Eiköhän herra miljoonamies antaisi lapsukaiselle rintasokeripalasta?»

Beausiren käsi yritti mennä takintaskuun, mutta pysähtyikin puolitiehen.

»Kas niin», sanoi hän, »sinähän tiedät, että annoin sinulle eilen
viimeiset neljäkolmatta soutani».

»Koska sinulla on rahaa, äiti», sanoi lapsi ja kääntyi vaimoon
päin, jota kunnioitettava herra Beausire puhutteli milloin Olivaksi
milloin Nicoleksi, »niin anna minulle sou, jotta voin mennä ostamaan
rintasokeria».

»Tästä saat kaksi, paha lapsi, ja varo ettet lankea portaissa.»

»Kiitos, pikku äiti, kiitos», sanoi lapsi, hypähteli iloissaan ja
kurkotti kättänsä.

»Malta, hutilus, minä panen ensin yllesi vyön ja hatun, jotteivät
ihmiset pääse sanomaan, että herra de Beausire antaa lapsensa
juosta kaduilla kerjäläistenavan lailla. Hän ei kyllä siitä piittaa
rahtuakaan, se sydämetön, mutta minä voisin ihan kuolla häpeästä.»

Lapsella oli voimakas halu senkin uhalla, mitä naapurit sanoisivat
Beausiren huonekunnan tulevasta perijästä, lähteä kapaisemaan ilman
vyötä ja hattua, joiden arvosta hän oli piitannut vain niin kauan kun
ne uusina ja välkkyvinä olivat herättäneet toisten lasten ihailua.
Mutta koska vyö ja hattu olivat luvatun kahden soun rahan saannin
ehtoina, täytyi nuoren kerskurin, niin vastenmielistä kuin se olikin,
suostua panemaan ne yllensä.

Hän lohduttautui siten, että ennen lähtöään meni isänsä luo ja heilutti
hänen nenänsä edessä saamaansa kymmenen centimen rahaa. Laskelmiinsa
syventynyt isä tyytyi hymyilemään tälle somalle ilveilylle.

Sitten kuultiin hänen varovien, vaikkakin herkuttelunhalun
kiihdyttämien askeltensa häipyvän portaihin.

Äiti, joka oli tarkkaillut lapsensa lähtöä siihen saakka kun ovi
sulkeutui hänen jälkeensä, käänsi katseensa pojasta isään ja sanoi
hetken äänettömyyden perästä:

»Kuules, herraseni, nykyisestä viheliäisestä tilastamme täytyy sinun
älysi voida pelastaa meidät. Muutoin täytyy minun turvautua omaani.»

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki mielistelevän eleen kuin nainen,
jolle kuvastin on vakuuttanut: — Ole rauhallinen, noilla kasvoilla et
kuole nälkään!

»Kuten näet, pikku Nicole, olen paraikaa siinä puuhassa.»

»Niin, sekoittelet kortteja ja pistelet reikiä paperiarkkiin.»

»Mutta sanoinhan sinulle, että olen sen nyt löytänyt!»

»Minkä?»

»Martingalen.»

»Joko sinä taas alat siitä! Minä ennustan sinulle, Beausire, että
entisistä tuttavistani löydän jonkun, joka vie sinut Charentonin
hoitolaan.»

»Mutta se on ehdottoman varma.»

»Ah, kunpa herttua de Richelieu ei olisi vainaa!» huoahti nuori vaimo
puoliääneen.

»Mitä sanot?»

»Kunpa kardinaali de Rohan ei olisi tehnyt vararikkoa!»

»Häh?»

»Kunpa rouva de la Motte ei olisi maanpaossa!»

»Mitä sinä höpiset?»

»Niin, silloin voisi keksiä jonkun keinon eikä tarvitsisi elää
kurjuudessa tuollaisen lurjuksen kanssa.»

Ja kuningattaren elein neiti Nicole Legay eli madame Oliva osoitti
halveksivasti Beausirea.

»Mutta minähän sanon sinulle», toisti tämä vakuuttavasti, »että
huomenna me olemme rikkaita».

»Miljoonan omistajia?»

»Juuri niin.»

»Näytä minulle kymmenen ensimmäistä louisdoria miljoonistasi, niin
loput uskon.»

»Hyvä on, tänä iltana näet ne kymmenen ensimmäistä kultarahaa. Juuri se
summa on minulle luvattu.»

»Entä kuka ne sinulle antaa, pikku Beausire?» uteli Nicole kiihkeästi.

»Minä annan sinulle niistä viisi ostaaksesi itsellesi uuden silkkipuvun
ja pienokaiselle samettinutun. Jäljelle jäävillä viidellä...»

»No, mitä niillä?»

»Hankin sinulle lupaamani miljoonan.»

»Aiotko jälleen ruveta pelaamaan, onneton?»

»Mutta sanoinhan sinulle, että olen keksinyt pettämättömän martingalen.»

»Samanlaisen kuin oli se, jolla menetit ne kuusikymmentätuhatta livreä,
jotka jäivät sinulle portugalilaiskaappauksestasi.»

»Väärin ansaittu on pian huvennut», sanoi Beausire juhlallisesti. »Minä
olen varma siitä, että tapa, jolla ne rahat hankittiin, on johtanut
meidät nykyiseen onnettomuuteemme.»

"Oletko siis nyt saanut jonkun perinnön? Joku setä on tiemmä kuollut
Amerikassa tai Intiassa ja testamentannut sinulle ne kymmenen
louisdoria?»

»Ne kymmenen louisdoria, neiti Nicole Legay», vastasi Beausire
mahtipontisesti, »ne kymmenen louisdoria, kuuletko, hankitaan ei vain
rehellisellä, vaan lisäksi kunniakkaalla tavalla ja asian hyväksi,
johon minä kuten Ranskan koko aatelisto on sekaantunut».

»Sinä olet siis aatelinen, hyvä herra Beausire?» sanoi Nicole
ilkamoivasti nauraen.

»Sano de Beausire, _de Beausire_», oikaisi toinen, »kuten
lapsesi kastetodistuskin osoittaa, kastetodistus, joka
kirjoitettiin Saint-Paulin kirkon sakastissa ja jonka palvelijasi,
Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, varmensi nimellään päivänä,
jolloin annoin hänelle nimeni...»

»Kauniin lahjan hän silloin saikin!» mutisi Nicole.

»Ja koko minun omaisuuteni!» lisäsi Beausire mahtavasti.

»Ellei hyvä Jumala lähetä hänelle muuta», sanoi Nicole pää kumarassa,
»saa se pikku raukka elättää itseään kerjäämällä ja kuolla
vaivaistalossa».

»Totisesti, Nicole», sanoi Beausire ärtyneesti, »sinun kanssasi on
mahdoton tulla toimeen; sinä et ole milloinkaan tyytyväinen.»

»Älä siis yritäkään!» kivahti Nicole päästäen kauan pidätetyn kiukkunsa
valloilleen. »Hyvä jumala, kuka sinua pyytää sietämään minua? Jumalan
kiitos, ei minun tarvitse olla huolissani itsestäni eikä lapsestani. Jo
tänä iltana voin minäkin lähteä hakemaan onnea muualta.»

Nicole nousi ja astui pari kolme askelta ovelle päin.

Beausire puolestaan kiiruhti samalla ovelle ja sulki häneltä tien
ojentaen molemmat käsivartensa levälleen.

»Mutta kun sinulle sanotaan, että se onni...»

»Mitä sitten?» kysäisi Nicole.

»Se tulee jo tänä iltana. Ja minä sanon sinulle, että jos martingaleni
pettää — mikä laskelmieni mukaan on mahdotonta — koituu siitä vain
viiden louisdorin tappio, siinä koko juttu.»

»On hetkiä, jolloin viisi louisdoria tuntuu koko omaisuudelta,
kuuletko, herra tuhlari! Sinä sitä et käsitä, sinä, joka olet tuhlannut
tämän talon kokoisen kultakasan.»

»Se vain todistaa minulla olevan kykyjä, Nicole. Jos olen tuhlannut
sen kultakasan, olen pystynyt sen myöskin hankkimaan, ja jos olen sen
ansainnut kerran, voin sen tehdä toistamiseen. Onhan sitäpaitsi Jumala
auttamassa ihmisiä, jotka ovat... taitavia.»

»Niin, niin, luota sinä vain siihen!»

»Nicole», tiukkasi Beausire, »oletko sinä ehkä jumalankieltäjä?»

Nicole kohautti olkapäitään.

»Olisitko sinä kenties Voltairen koulukuntaa, joka kieltää
kaitselmuksen?»

»Beausire, sinä olet narri», sanoi Nicole.

»Eipä se olisi kummakaan, rahvaan seasta lähteneenä sinulla on
tietenkin senmukaiset aatteet. Mutta minä vakuutan sinulle, etteivät
ne sovi minun yhteiskunnalliseen asemaani eikä minun valtiolliseen
katsantokantaani.»

»Hävytön!» tiukkasi Nicole.

»Näätkös, minulla on uskoa. Jos joku sanoisi minulle: 'Sinun poikasi
Jean-Baptiste-Toussaint de Beausire, joka on mennyt ostamaan kahdella
soulla punaista rintasokeria, palaa kädessä pussillinen kultarahoja',
vastaisin minä: 'Se on mahdollista, jos Jumala niin tahtoo'.»

»Beausire, sinä olet vätys!» sanoi Nicole.

Ja Beausire kohotti tekopyhän näköisenä katseensa ylös.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun portaista kuului nuoremman
Toussaintin kimakka ääni.

»Isä, äiti!» kiljui hän.

Beausire ja Nicole kuuntelivat tätä rakasta ääntä.

»Isä, äiti!» kertasi ääni kuuluen yhä lähempää.

»Mitä on tapahtunut?» huudahti Nicole ja avasi oven äidillisen
huolestuneesti. »Tule, lapseni, tule!»

»Isä, äiti!» jatkoi ääni tullen yhä lähemmäksi, kuten vatsastapuhujan
ääni, kun hän matkii kellariluukun avaamista.

»Minua ei kummastuttaisi», virkkoi Beausire, joka oli huomannut
pojan äänessä iloisen soinnun, »minua ei kummastuttaisi, vaikka ihme
toteutuisi, vaikkapa poika olisi löytänytkin rahamassin, josta äsken
puhuin».

Tällöin juuri poika ilmestyi portaitten yläpäähän ja säntäsi huoneeseen
suussa rintasokeripalanen, vasemmassa kädessä makeispussi rintaa vasten
puserrettuna ja oikeassa, ojennetussa kädessä louisdorin raha, joka
kelmeässä kynttilänvalossa kimmelsi kuin Aldebaran-tähti.

»Oh, hyvä jumala, hyvä jumala!» huudahti Nicole jättäen oven
sulkeutumaan itsekseen. »Mitä on oikeastaan tapahtunut, rakas lapsi
rukka?»

Ja hän peitti nuoren Toussaintin tahmaiset kasvot äidillisillä
suudelmilla, joita ei mikään peloita, sillä ne näyttävät puhdistavan
kaikki.

»Kas vain!» sanoi Beausire, sieppasi taitavasti louisdorin ja
tutki sitä kynttilänvalossa. »Tämä on oikea louisdori, sen arvo on
neljäkolmatta livreä.»

Sitten hän kääntyi puhuttelemaan poikaansa.

»Mistä olet sen löytänyt, nallikka, sano, jotta tiedän mennä noutamaan
loput?»

»En ole sitä löytänyt», vastasi poika, »minulle on se annettu».

»Mitä? Annettu?» huudahti äiti.

»Niin, äiti. Muuan herrasmies antoi.»

Nicole oli yhtä kärkäs kysymään, missä se herrasmies oli, kuin Beausire
äsken, mistä hän oli löytänyt kultarahan.

Mutta kokemuksen viisastuttamana, sillä hän tiesi Beausiren olevan
taipuvaisen luulevaisuuteen, hän rajoittui vain sanomaan:

»Muuan herrasmies?»

»Niin, pikku äiti», vastasi lapsi rusentaen hampaissaan
rintasokerinpalasta. »Muuan herrasmies.»

»Muuan herrasmies?» kertasi nyt vuorostaan Beausire.

»Niin, pikku isä, muuan herrasmies, joka tuli myymälään, kun minä olin
siellä, ja sanoi: 'Herra kauppias, eikö tämä asiakas, jota teillä nyt
on kunnia palvella, ole nuori aatelismies de Beausire?'»

Beausire röyhistihe, Nicole kohautti olkapäitään.

»Entä mitä kauppias vastasi, poikaseni?» kysyi Beausire.

»Hän vastasi: 'En tiedä onko hän aatelismies, mutta kyllä hänen nimensä
tosiaankin on Beausire.’ — 'Eikö hän asu tässä vallan lähellä?'
kysyi se herra. — 'Tässä samassa talossa vasemmalla, kolmannessa
kerroksessa.' — 'Antakaa tälle pojulle kaikkia lajeja makeisia, minä
maksan', sanoi se herra. Sitten hän virkkoi minulle: 'Kas tässä sinulle
louisdori. Sillä voit ostaa uusia makeisia, kun nämä on syöty.' Ja
hän pani kouraani kultarahan, kauppias työnsi kainalooni makeispussin
ja minä kapaisin matkaani hyvin tyytyväisenä. — Mutta missä on minun
louisdorini?»

Lapsi, joka ei ollut äkännyt Beausiren taikatemppua, alkoi etsiä
kultarahaa kaikkialta.

»Oletko, tolvana, sen kadottanut?» ärähti isä.

»En, en, en ole!» sanoi poika.

Tämä kiistely olisi voinut kehittyä vakavaksi, ellei olisi sattunut
jotakin, mikä teki siitä pikaisen lopun.

Lapsen yhä hakiessa lattialta louisdoria, joka jo oli Beausiren nutun
kaksiosaisen taskun pohjassa, isän yhä ihmetellessä nuoren Toussaintin
älyä, joka ilmeni pojan orastavassa kertojataidossa, jonka tuotteita
kynämme on kenties hieman parannellut, ja Nicolen, joka rakastajansa
tavoin ihaili tätä varhaiskypsää kaunopuheisuutta, aprikoidessa, kuka
oli se makeisten lahjoittaja ja kultarahan antaja, aukeni ovi hitaasti
ja lempeä ääni lausui seuraavat sanat:

»Hyvää iltaa, neiti Nicole, iltaa, herra de Beausire, iltaa, pikku
Toussaint!»

Kaikki kääntyivät sille taholle, mistä tämä ääni tuli.

Kynnyksellä seisoi aika koreasti puettu mieshenkilö ja katseli hymyten
tätä perhekohtausta.

»Ah, makeisherra!» huudahti nuori Toussaint.

»Kreivi de Cagliostro!» sanoivat Nicole ja Beausire yhtaikaa.

»Teillä on viehkeä lapsi, herra de Beausire», virkkoi kreivi, »ja te
olette varmaankin onnellinen perheenisä!»




IV

Lukija saa ilokseen huomata, että herra de Beausire on pysynyt
entisellään


Näitä kreivin lausumia kohteliaita sanoja seurasi äänettömyys, jonka
kestäessä Cagliostro astui keskelle huonetta ja loi tutkivan silmäyksen
ympärilleen ilmeisesti arvostellakseen minkälaisessa siveellisessä
ja ennen kaikkea minkälaisessa taloudellisessa asemassa elivät nämä
entiset tuttavat, joiden pariin hänen omat hirveät ja maanalaiset
suunnitelmansa olivat hänet äkkiarvaamatta jälleen johtaneet.

Sellaiselle teräväkatseiselle miehelle kuin kreiville tämä lyhyt
silmäys riitti erinomaisen hyvin.

Tavallinenkin tarkkailija olisi äkännyt alastoman totuuden, että
näet tässä köyhässä taloudessa oli jo pantu menemään viimeinen
neljänkolmatta soun kolikko.

Niistä kolmesta henkilöstä, joihin kreivin tulo oli vaikuttanut
äkkiyllättävästi, katkaisi äänettömyyden ensimmäisenä se, jonka
muisti ei ulottunut illan tapahtumia kauemmaksi ja jota siis eivät
omantunnontuskat vaivanneet.

»Ab, monsieur», sanoi pikku Toussaint, »mikä onnettomuus, olen
kadottanut louisdorini!»

Nicole avasi jo suunsa ilmaistakseen asian todellisen laidan, mutta
johtuikin samassa päättelemään, että hänen vaitiolonsa voisi hankkia
lapselle toisen kultarahan, ja se kultaraha tulisi hänen osakseen.

Nicole ei erehtynyt.

»Oletko kadottanut louisdorisi, lapsi rukka?» sanoi Cagliostro.

»No, tästä saat kaksi lisää. Pidä huoli, ettet kadota niitä.»

Hän otti esille rahamassin, jonka pyöreys pani Beausiren silmät
ahneesti kiilumaan, otti kukkarosta kaksi kultarahaa ja pani ne pojan
tahmaiseen pikku kouraan.

»Katsos, äiti», sanoi poika kiiruhtaen Nicolen luokse, »tässä on yksi
sinulle ja yksi minulle».

Ja lapsi jakoi aarteensa äidin kanssa.

Cagliostro oli huomannut, kuinka kiinteästi valekersantin katse oli
tarkkaillut hänen rahamassinsa vaiheita siitä hetkestä alkaen, jolloin
hän oli avannut sen ottaakseen esille kaksi neljänkolmatta livren
kultarahaa, siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin hän sujutti sen
taskuunsa takaisin.

Nähdessään sen katoavan kreivin nutun syvyyksiin huoahti Nicolen
rakastaja raskaasti.

»Mitä, herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »yhäkö vain olette
alakuloinen?»

»Ja te, herra kreivi, ainako vain olette miljoonamies?»

»Oh, hyvä jumala, teidän, joka olette suurimpia ajattelijoita mitä minä
olen tuntenut sekä viime vuosisatoina että vanhalla ajalla, teidän toki
pitäisi tuntea selviö, jota on pidetty kunniassa kaikkina aikakausina:
_rikkaus ei luo onnea_. Olen nähnyt teidät suhteellisen varakkaana.»

»Niinpä kyllä», vastasi Beausire. »Se on totta. Minulla on ollut lähes
satatuhatta frangia.»

»Se on mahdollista, mutta jo siihen aikaan, jolloin opin teidät
tuntemaan, olitte tuhlannut lähes neljäkymmentätuhatta, joten teillä
oli jälellä yli kuusikymmentätuhatta, mikä, teidän täytyy se myöntää,
oli aika pyöreä summa entiselle aliupseerille.»

Beausire huoahti jälleen.

»Mitä on kuusikymmentätuhatta», sanoi hän, »niiden summien rinnalla,
joita te käyttelette?»

»Mutta vain niiden käyttelijänä, herra de Beausire, sillä jos laskemme
tarkkaan, luulen, että te saisitte esittää pyhän Martin osaa ja minä
köyhän osaa ja että teidän täytyisi pelastaaksenne minut menehtymästä
kylmään pakkaseen luovuttaa minulle toinen puoli viitastanne. No niin,
hyvä herra de Beausire, muistatte kai, minkälaisissa olosuhteissa
teidät silloin tapasin? Teillä oli, kuten äsken sanoitte, taskussanne
lähes kuusikymmentätuhatta livreä. Olitteko silloin onnellisempi?»

Beausire näytti muistelevan menneisyyttä ja huoahti syvään melkein kuin
nyyhkyttäen.

»Kas niin, vastatkaa», tiukkasi Cagliostro. »Haluaisitteko vaihtaa
nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen
louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta...»

»Hyvä herra!» keskeytti hänet entinen aliupseeri.

»Älkäämme suuttuko, herra de Beausire. Olemme kerran suutahtaneet
ja silloin teidän täytyi mennä noutamaan kadulta miekkanne, jonka
olin singonnut ikkunasta ulos. Muistatte kaiketi sen? Muistattehan,
vai kuinka?» jatkoi kreivi, kun Beausire ei vastannut. »Onhan sekin
edes jotakin, kun muistaa. Kysyn teiltä toistamiseen, haluaisitteko
vaihtaa nykyisen asemanne, vaikkei teillä olisi muuta kuin se vaivainen
louisdori, jonka olette ottanut nuorelta Toussaintilta» — tällä
kerralla jäi vihjaus huomaamatta — »siihen epävarmaan asemaan, josta
minä onneksi kykenin teidät pelastamaan?»

»En, herra kreivi», sanoi Beausire, »olette tosiaankin oikeassa, en
vaihtaisi. Sillä siihen aikaan minun täytyi olla erossa rakkaasta
Nicolestani!»

»Niin, ja lisäksi piti poliisi teitä silmällä portugalilaisen hommanne
takia... Mitä lempoa on siitä hankkeesta tullut, herra de Beausire?...
Huono juttu, mikäli jaksan muistaa!»

»Se upotettiin unohduksen virtaan, herra kreivi», vastasi Beausire.

»Oh, sitä parempi, sillä se olisi kiusannut teitä tavattomasti. Mutta
älkää luottako liian paljon siihen upottamiseen. Poliiseilla on
taitavat sukeltajat, ja kuinka samea ja syvä virta onkin, ongitaan
huono juttu pinnalle helpommin kuin kaunis helmi.»

»Sittenkin, herra kreivi, ellei oteta lukuun sitä kurjuutta, johon
olemme joutuneet...»

»Olette onnellinen... Ja jotta onnenne tulisi täydelliseksi,
tarvitsette vain jonkun tuhatkunnan louisdoreja?»

Nicolen silmät välähtivät, Beausiren leiskuivat tulta.

»Niin», huudahti aviomies, »jos meillä olisi tuhat louisdoria,
siis neljäkolmattatuhatta livreä, ostaisimme toisella puolella
maatilan, toisen puolen panisimme kasvamaan korkoa ja minusta tulisi
maanviljelijä!»

»Cincinnatuksen tapaan...»

»Ja Nicole uhraisi aikansa kokonaan lapsemme kasvatukseen!»

»Kuin Cornelia... Hiisi vieköön, herra de Beausire, se ei olisi vain
esikuvallista, se olisi lisäksi liikuttavaa. Te ette tiemmä toivo
ansaitsevanne mainittua summaa siinä keinottelussa, johon olette tällä
haavaa puuttunut?»

Beausire hätkähti.

»Missä keinottelussa?» sopersi hän.

»No, siinä hommassa, jossa te esiinnytte kaartinkersanttina, hommassa,
jonka takia teillä on tänä iltana neuvottelu Royale-aukion holvikaarten
alla.»

Beausire valahti kuolonkalpeaksi.

»Oh, herra kreivi!» sanoi hän ja risti kätensä rukoilevasti.

»Mitä nyt?»

»Älkää tehkö minua onnettomaksi!»

»No, mitä oikkuja nyt taas? Olenko minä poliisin kätyri, minä?»

»Siinä nyt ollaan!» huudahti Nicole. »Minähän sanoin sinulle, että olet
sekaantunut huonoon juttuun!»

»Ah, te tunnette sen homman, neiti Legay?» kysyi Cagliostro.

»En, herra kreivi, mutta... kun hän salaa minulta jonkun
liikeyrityksensä, saan olla varma siitä, että se on huono!»

»No niin, neiti Legay, tästä yrityksestä erehdytte, se voi päinvastoin
olla suurenmoinen.»

»Niin, eikö olekin?» innostui Beausire sanomaan. »Herra kreivi on
aatelismies ja herra kreivi käsittää, että koko aatelisto on mukana
toivomassa...»

»Että se onnistuisi. Mutta yhtä varmaa on myöskin, että koko kansa
toivoo sen epäonnistuvan. Uskokaa minua, hyvä herra de Beausire —
käsittänette, että neuvoni on ystävän neuvo — uskokaa minua kun sanon,
älkää toimiko siinä jutussa aateliston älkääkä kansan hyväksi.»

»Mutta kenenkä eduksi siis?»,

»Omaksi eduksenne.»

»Omaksi edukseni?»

»No, omaksi eduksesi tietenkin!» vahvisti Nicole. »Totisesti, oletpa
tähän saakka puuhaillut riittävästi muiden hyväksi, jo on aika ajatella
itseäsikin!»

»Kuulkaa, herra de Beausire, hän puhuu kuin pyhä Johannes Krysostomos.
Ja muistakaa, että liikehommalla on aina kaksi puolta, hyvä ja huono,
hyvä yksille, huono toisille. Olkoonpa liikehomma millainen tahansa, ei
se voi olla hyödyksi koko maailmalle eikä vahingoksi koko maailmalle.
Taito on lopulta siinä, että löytää oikean puolen.»

»Niinpä niin, enkä minä tiemmä ole löytänyt sitä oikeaa, mitä?»

»Ette lähestulkoonkaan, herra de Beausire, päinvastoin. Ja minä
lisään, että jos itsepäisesti jatkatte samaan suuntaan — tiedättehän
minulla olevan ennustajan lahjoja — jos tällä kerralla jatkatte samaan
suuntaan, ei vain kunnianne ja tavoittelemanne omaisuus ole vaarassa,
vaan ennenkaikkea henkenne.. Niin, niin, teidät hirtetään!»

»Monsieur», sanoi Beausire ja yritti näyttää ryhdikkäältä, vaikka
pyyhkikin tuskanhikeä otsaltaan, »ei aatelismiestä hirtetä».

»Olette oikeassa, mutta saadaksenne kaulanne katkaistuksi, hyvä herra
de Beausire, teidän on hankittava todistajia, mikä puuha vaatii paljon
aikaa, liian paljon, niin että tuomioistuin ikävystyy ja tuomitsee
teidät tilapäisesti hirtettäväksi. Te voitte nyt väittää, että koska
asia on hyvä ja oikea, vähät väliä rangaistuksesta.

    'Häpäisee rikos, vaan ei mestauslava',

kuten muuan suuri runoilija on sanonut.»

»Mutta...» änkytti Beausire yhä enemmän ymmällä.

»Niin, te ette liene niin kiintynyt mielipiteihinne, että haluaisitte
uhrata niiden takia henkenne, sen minä kyllä käsitän... Lempo! 'Vain
kerran eletään', kuten sanoo toinen, edellistä vähäpätöisempi runoilija
ja minun mielestäni ihan oikein.»

»Herra kreivi», sai Beausire lopulta sanotuksi, »olen huomannut niinä
harvoina kertoina, jolloin olen joutunut pariinne, että te kykenette
puhumaan asioista tavalla, joka panee heikon ihmisen hiukset nousemaan
pystyyn».

»Hitossa! Ei se ole tarkoitukseni», virkkoi Cagliostro. »Ettehän te
sitäpaitsi ole arka mies, te.»

»En olekaan», myönsi Beausire. »Se vielä puuttuisi. Mutta sattuu
olosuhteita...»

»Niin, niin, käsitän. Esimerkiksi sellainen tilanne, että takana
uhkaavat kaleerit varkauden takia ja edessä häämöittää hirsipuu
kansanloukkauksesta, joksi nykyisin nimitetään rikosta, jonka
tarkoituksena on — lausun vain olettamuksen — ryöstää kuningas.»

»Herra, herra!» huudahti Beausire kauhuissaan.

»Onneton!» huudahti Nicole. »Siihen ryöstöönkö sinä siis rakensitkin
kultaiset tuulentupasi?»

»Eikä hän ollutkaan siinä ihan väärässä, hyvä neiti. Mutta, kuten
minulla äsken oli kunnia sanoa teille, kaikissa asioissa on kaksi
puolta, valoisat ja synkeät kasvot. Herra de Beausire on sattunut
hyväilemään synkeitä kasvoja, omaksunut asian huonon puolen. Hänen on
nyt vain käännyttävä ja kaikki käy hyvin.»

»Onko vielä aikaa?» kysyi Nicole.

»On, ihan varmasti.»

»Mitä minun on tehtävä, herra kreivi?» kysyi Beausire.

»Olettakaamme, hyvä herra», sanoi Cagliostro miettivästi.

»Mitä?»

»Olettakaa, että hankkeenne epäonnistuu, olettakaa, että naamioidun
ja ruskeaviittaisen miehen rikostoverit vangitaan, olettakaa —
nykyisin voi olettaa mitä tahansa ‒ olettakaa, että heidät tuomitaan
kuolemaan... niin, onhan toisaalta Besenval ja Augeard vapautettu,
mutta se ei merkitse mitään — olettakaa, että heidän rikostoverinsa
on tuomittu kuolemaan, olettakaa — älkää tuskastuko, olettamuksesta
toiseen siirtymällä pääsemme lopulta päämääräämme — olettakaa, että
te olette noita rikostovereita, olettakaa, että kaulassanne on nuora
ja että teille sanotaan vaikerrukseenne vastaten — sillä sellaisessa
tilanteessa urheinkin mies totisesti vaikeroi jonkun verran, vai
kuinka?»

»Lopettakaa, herra kreivi, minä pyydän, sillä minä tunnen jo
tukehtuvani.»

»Eikä sitä tarvitse kummeksuakaan. Oletinhan teillä olevan nuoran
kaulassa. No niin, olettakaa, että teille sanotaan: 'Ah, onneton herra
de Beausire, rakas herra de Beausire, tämä on teidän oma syynne!'»

»Kuinka niin?» huudahti Beausire.

»'Kuinkako niin?' vastaa ääni teille. 'Koska te olisitte voinut
välttää sen epämiellyttävän kuoleman, joka nyt pitelee teitä
kynsissään, ja olisitte lisäksi ansainnut tuhat louisdoria, joilla
olisitte voinut ostaa erään pienen vehmasniittyisen maatilan, missä
olisitte saanut elää neiti Olivan ja pikku Toussaintin parissa niiden
kahdentoistatuhannen livren korkotuloilla, jotka olisivat jääneet
käytettäväksenne maatilan ostettuanne, elää, kuten sanoitte, kunnon
maanviljelijänä, suvisin tohvelit jalassa, talvisin puukengät, mutta
nyt meillä on ja etenkin teillä on tämän ihanan tulevaisuudenkuvan
asemesta edessänne Grève-tori, jolle on pystytetty kaksi inhoittavaa
hirsipuuta, joista pitempi kurkottaa käsivarsiaan teitä kohden. Hyi,
herra de Beausire parka, mikä ruma tulevaisuudenkuva!'»

»Mutta sanokaa, kuinka voin välttää tämän inhoittavan kuoleman, kuinka
voin ansaita ne tuhat louisdoria, jotka takaavat minulle, Nicolelle ja
Toussaintille rauhaisan elämän?»

»Sitähän toki kysyisitte silloin? 'Mikään ei ole helpompaa', vastaisi
ääni. 'Lähellänne, parin askeleen päässä, oli kreivi de Cagliostro.' —
'Minä tunnen hänet', sanoisitte te. 'Hän on ulkomaalainen ylimys, joka
asuu Pariisissa huvitellakseen ja joka kuolee ikävään, ellei hän saa
kuulla uutisia.' — 'Sama mies, No, teidän olisi tarvinnut vain mennä
sanomaan hänelle: — Herra kreivi...'»

»Mutta minä en tiennyt missä hän asui», huudahti Beausire. »En tiennyt
hänen olevan Pariisissa, en edes tiennyt hänen enää elävän!»

»'Senpä vuoksi, hyvä herra de Beausire', vastaisi teille ääni,
'hän on tullut luoksenne, ja myöntäkää, ettette voi tämän jälkeen
enää esittää verukkeita. No niin, te sanoisitte hänelle: — Herra
kreivi, tiedän teidän himoitsevan uutisia. Minulla on ihka tuoreita:
Monsieur, kuninkaan veli, vehkeilee. — Loruja! — Varmasti, markiisi
de Favrasin kanssa. — Mahdotonta! — Ihan totta, tiedän tarkoin, koska
olen herra de Favrasin kätyreitä. — Niinkö, entä mikä on salahankkeen
tarkoitus? — Ryöstää kuningas ja viedä hänet Péronneen. Herra kreivi,
ilahduttaakseni teitä olen valmis tunti tunnilta, jos niin tarvitaan,
minuutti minuutilta, jos niin tarvitaan, kertomaan teille, kuinka
salahanke kehittyy. — Silloin, hyvä ystävä, vastaisi kreivi, joka
on jalomielinen ylimys: 'Haluatteko tosiaankin tehdä sen, herra de
Beausire?' — 'Haluan.' — 'No hyvä, koska jokainen työ vaatii palkkansa,
on minulla erikseen pantuna neljäkolmattatuhatta livreä, jotka aion
käyttää armeliaisuustarkoituksiin, mutta jotka nyt tuhlaan tähän
mielitekoon, jos te tosiaankin pidätte antamanne sanan. Sinä päivänä,
jolloin kuningas ryöstetään tai markiisi de Favras vangitaan, tulkaa
luokseni, ja aatelismiehen kunnian nimessä ne neljäkolmattatuhatta
livreä luovutetaan teille yhtä varmasti kuin nyt teille annetaan
kymmenen louisdoria, jotka eivät ole ennakkomaksu tai laina, vaan
yksinkertaisesti lahja! »

Nämä sanat lausuttuaan veti Cagliostro kuin näyttelijä, joka
harjoittelee osaansa, taskustaan painavan rahamassin, tunki siihen
peukalonsa ja etusormensa sekä otti taitavasti, mikä todisti
pitkäaikaista tottumusta, esille tarkalleen kymmenen kultarahaa, ei
enempää eikä vähempää. Beausire puolestaan ‒ meidän täytyy se myöntää —
kurkotti kätensä niihin tarttuakseen.

Cagliostro työnsi käden hiljaa syrjään.

»Anteeksi, herra de Beausire», sanoi hän, »mehän vain oletimme,
muistaakseni».

»Se on totta», myönsi Beausire, jonka silmät kiiluivat kuin hehkuva
hiili, »mutta ettekö sanonut, herra kreivi, että olettamuksesta toiseen
siirtymällä saavumme päämäärään?»

»Olemmeko jo siis saapuneet?»

Beausire epäröi hetken.

Kiiruhtakaamme sanomaan, ettei tätä epäröintiä suinkaan aiheuttanut
kunniantunto, rehellinen tahto pitää annettu sana eikä heräävän
omantunnon ääni. Olemme siitä varmoja ja uskomme lukijoidenkin tuntevan
herra de Beausirea tarpeeksi, etteivät halua siinä suhteessa tehdä
vastaväitteitä.

Hän vain yksinkertaisesti pelkäsi, ettei kreivi pitäisi lupaustaan.

»Rakas herra de Beausire», virkkoi Cagliostro, »näen selvästi, mitä
mielessänne aprikoitte».

»Olette oikeassa, herra kreivi», vastasi Beausire, »epäröin rikkoa
luottamusasiaa, jonka eräs rehti mies on minulle uskonut».

Ja kohottaen katseensa ylös hän ravisti päätänsä kuin sanoakseen: — Ah,
se on kovaa!

»Ei, ei se ole sitä», sanoi Cagliostro, »ja te olette vain uusi
todistus ikivanhan, viisaan sananparren pätevyydestä: Ihminen ei tunne
itseään!»

»Mitä se siis on?» kysyi Beausire, joka kummasteli kreivin taitoa lukea
hänen sydämensä salaisimmatkin ajatukset.

»Sitä, että te pelkäätte, etten annakaan lupaamiani louisdoreja.»

»Oh, herra kreivi...!»

»Se onkin vallan luonnollista ja minä olen ensimmäinen sen myöntämään.
Mutta minä annan teille takuun.»

»Takuun! Herra kreivin ei tarvitse vaivautua.»

»Henkilötakuun.»

»Kuka se on?» uteli Beausire arkaillen.

»Neiti Nicole Oliva Legay.»

»Ah!» huudahti Nicole. »Jos herra kreivi lupaa meille jotakin,
Beausire, on se yhtä varmaa kuin olisimme sen jo saaneet.»

»Nähkääs nyt, hyvä herra, mitä merkitsee, kun tunnontarkasti täyttää
tekemänsä lupaukset. Yhtenä päivänä, kun neiti Nicole oli samanlaisessa
asemassa kuin te nyt — salahanketta lukuunottamatta — yhtenä päivänä
siis, kun poliisi tavoitteli neiti Nicolea, tein hänelle erään
tarjouksen: tulla turvaan minun luokseni. Neiti Nicole epäröi, hän
pelkäsi maineensa tahraantuvan. Annoin hänelle sanani ja kaikkien
kiusausten uhallakin, jotka sain kestää ja jotka te muita paremmin
tajuatte, pidin sanani, herra de Beausire. — Eikö ole totta, neiti
Legay?»

»On, on!» huudahti Nicole, »vannon sen pikku Toussaintin nimessä!» ‘

»Te siis uskotte, neiti Nicole; että täytän herra de Beausirelle äsken
antamani lupauksen, että näet luovutan hänelle neljäkolmattatuhatta
livreä päivänä, jolloin kuningas yrittää pakosalle, tai päivänä,
jolloin herra de Favras vangitaan? Puhumattakaan siitä, että kirvoitan
kaulaltanne silmukan, joka uhkasi teidät hetki sitten tukehduttaa,
ja ettei teitä vastedeskään uhkaa hirttonuora eikä hirsipuu — ei
ainakaan tämän jutun yhteydessä. Enemmästä en vastaa. Malttakaas hetki!
Ymmärtäkäämme toisemme oikein! Eräät luontaiset taipumukset...»

»Herra kreivi», keskeytti Nicole hänet, »minä puolestani pidän tätä
sopimusta yhtä pätevänä kuin se olisi notariuksen varmentama».

Hyvä on, parahin neiti», sanoi Cagliostro ja latoi pöydälle kymmenen
kultarahaa, jotka hän oli kaiken aikaa pitänyt kourassaan, »koettakaa
saada herra de Beausirekin omaksumaan vakaumuksenne, ja asia on sillä
sovittu».

Ja hän viittasi Beausireä menemään neuvottelemaan Nicolen kanssa.

Heidän keskustelunsa ei kestänyt viittäkään minuuttia. Mutta on
myönnettävä, että se oli näinä muutamina minuutteina peräti vilkasta.

Sillä välin Cagliostro piteli kynttilänvaloa vasten lävistettyä
paperiarkkia ja nyökäytti päätänsä kuin vanhaa tuttua tervehtiäkseen.

»Ahaa», virkahti hän, »te olette keksinyt herra Lawin maineikkaan
martingalen? Minä olen tämän martingalen takia menettänyt miljoonan.»

Ja hän heitti paperiarkin huolettomasti pöydälle.

Tämä Cagliostron huomautus antoi uutta virikettä Nicolen ja Beausiren
keskusteluun.

Lopulta näkyi Beausire tehneen päätöksen.

Hän meni Cagliostron luo käsi ojossa kuin hevoshuijari, joka haluaa
tehdä epuuttamattomat kaupat.

Mutta kulmakarvat kurtussa kreivi väistyi syrjään.

»Hyvä herra», sanoi hän, »aatelismiesten kesken sana on yhtä pätevä
kuin teko. Olen antanut teille sanani, antakaa te nyt minulle omanne.»

»De Beausiren kunnian kautta, asia on sovittu!»

»Se riittää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.

Sitten hän otti liivinsä taskusta kellon, jonka kuoressa oli timantein
kehystetty Fredrik suuren muotokuva, ja sanoi:

»Kello on nyt neljännestä vailla yhdeksän, herra de Beausire.
Täsmälleen kello yhdeksäksi teitä odotetaan Royal-aukion holvikaarten
alle, Sully-hotellin puolelle. Pankaa nämä kymmenen louisdoria nuttunne
taskuun, ottakaa viittanne, sitaiskaa miekka vyöllenne, menkää
Notre-Damen sillan yli ja kulkekaa Saint-Antoinen katua pitkin. Ette
saa antaa odottaa itseänne.»

Beausirelle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän työnsi kultarahat
taskuunsa, heitti viitan hartioilleen ja pani miekan kupeelleen.

»Missä tapaan teidät, herra kreivi?»

»Saint-Jeanin hautuumaalla, olkaa hyvä... Kun haluaa puhella
tämänluontoisista asioista häiriintymättä, on parempi puhella niistä
vainajien kuin elävien parissa.»

»Entä mihin aikaan?»

»Sitten kun olette vapaa. Ensimmäisenä saapunut odottakoon toista.»

»Onko teillä muuta sanottavaa?» kysyi Beausire huomatessaan, ettei
Cagliostro aikonutkaan lähteä hänen kanssaan.

»On», vastasi kreivi, »aion puhella neiti Nicolen kanssa».

Beausire liikahti.

»Oh, olkaa rauhassa, rakas herra de Beausire. Olen kunnioittanut hänen
mainettaan, kun hän vielä oli nuori tyttö. Sitä suurempi syy minun
on kunnioittaa sitä nyt kun hän on perheen äiti. Menkää, herra de
Beausire, menkää.»

Beausire loi Nicoleen katseen, joka näytti sanovan: — Rouva de
Beausire, osoittakaa olevanne luottamukseni arvoinen. — Hän suuteli
hellästi nuorta Toussaintia, tervehti kunnioittavasti ja hieman
huolestuneena kreivi de Cagliostroa ja poistui huoneesta juuri kun
Notre-Damen kirkonkello läpäytti kolme neljännestä yli kahdeksan.




V

Oidipos ja Lot


Kello lähenteli kahtatoista yöllä, kun muuan mieshenkilö poikkesi
Royale-kadulta Saint-Antoinen kadulle, kulki sitä pitkin aina
Sainte-Cathérinen suihkukaivolle saakka, pysähtyi hetkeksi sen
luomaan varjoon varmentuakseen, ettei häntä vakoiltu, kääntyi sitten
Saint-Paulin hotelliin vievälle kujalle ja sen edustalle päästyään
siirtyi melkein pilkkopimeälle ja autiolle Roi-de-Sicilen kadulle
ja askeliaan hidastuttaen sitä mukaa mitä pitemmälle hän tuli tällä
kadulla poikkesi epäröiden Croix-Blanche-kadulle sekä pysähtyi yhä
arkailevampana Saint-Jeanin hautuumaan ristikkoportin eteen.

Tähän hän jäi odottamaan ikäänkuin peläten pian näkevänsä jonkun haamun
nousevan maasta ja kuivaili kersantinpukunsa hihalla otsalle kihonneita
hikikarpaloita.

Ja tosiaankin, sydänyön hetken koittaessa ilmestyi joku aaveentapainen
marjakuusten ja kypressien katveesta. Tämä haamu lähestyi porttia,
ja lukkoon työnnetyn avaimen rasahdus todisti, että haamu, mikäli se
se oli, pystyi ei vain nousemaan haudastaan, vaan haudasta noustuaan
myöskin lähtemään hautuumaalta ulos.

Tämän narskahtavan äänen kuullessaan sotilashenkilö hätkähti.

»No, herra de Beausire», virkkoi Cagliostron ilkkuva ääni, »ettekö
tunne minua vai oletteko unohtanut, että meidän piti tavata toisemme
täällä?»

»Ah, tekö siellä olettekin!» sanoi Beausire ja huoahti syvään kuin
henkilö, jonka sydämeltä on kirvonnut raskas taakka. »Sitä parempi!
Nämä hiton kadut ovat niin pimeät ja autiot, ettei oikein tiedä,
olisiko parempi kulkea yksin vaiko tavata joku elävä olento.»

»Loruja!» tokaisi Cagliostro. »Tekö nyt pelkäisitte mitään, olkoon
hetki mikä tahansa! Minä en ainakaan usko. Teidänlaisenne urhea mies
miekka kupeella! Tulkaa nyt tälle puolelle, hyvä herra de Beausire.
Saatte olla varma, ettette tapaa ketään muuta kuin minut.»

Beausire noudatti kehoitusta, ja lukko, joka oli rasahtanut porttia
äsken avattaessa, lupsahti kiinni hänen jälkeensä.

»Kas niin», jatkoi Cagliostro, »tulkaa nyt tätä kaitaa polkua, hyvä
herra; parinkymmenen askeleen päästä löydämme luhistuneen hautakiven,
jonka portaille voimme istuutua ja suloisessa rauhassa haastella pikku
hommistamme».

Beausire oli valmis seuraamaan Cagliostroa, mutta hetken emmittyään hän
sanoi:

»Missä juukelissa te näette polun? Minä en huomaa muita kuin pensaita,
jotka repivät lahkeeni, ja ruohoa, joka ulottuu polviin saakka.»

»Tämä hautuumaa onkin maailman huonoimmin hoidettuja, mikäli minä
niitä tunnen. Mutta eipä sitä tarvitse ihmetelläkään. Tehän tiedätte,
ettei tänne juuri haudata muita kuin Grève-torilla teloitettuja eikä
niiden kurjien takia viitsitä nähdä paljo vaivaa. Mutta, rakas herra de
Beausire, meillä on täällä sentään yksi ja toinen kuuluisuus. Jos olisi
päiväsaika, näyttäisin teille paikan, mihin on kuopattu Bouteville de
Montmorency, joka mestattiin kaksintaistelun takia, ritari de Rohan,
joka mestattiin hallitusta vastaan suunnittelemiensa vehkeilyjen
johdosta, kreivi de Horn, joka teilattiin juutalaisen murhasta,
Damiens, joka paloiteltiin senjohdosta, että hän oli yrittänyt surmata
Ludvig viidennentoista. Ja monia muita. Ette siis saa halveksia
Saint-Jeanin hautuumaata, herra de Beausire, se on huonosti hoidettu
mutta hyvin kansoitettu.»

Beausire seurasi Cagliostroa astuen tarkalleen hänen jälkiinsä kuten
takarivin sotamies, joka on tottunut kulkemaan ruotutoverinsa jälkiä.

»Ah!» sanoi Cagliostro ja pysähtyi äkisti, niin että Beausire,
joka ei ollut osannut odottaa näin äkillistä pysähdystä, pukkasi
mahallaan kreivin selkää. »Tässä on ihan veres hauta, ammattiveljenne
Fleur-d'Epinen leposija. Hän oli leipuri Françoisin murhaajia ja hänet
hirtettiin kahdeksan päivää sitten Châteletin tuomiolla. Sen pitäisi
olla teille mielenkiintoinen tuttavuus, herra de Beausire, hän oli,
kuten tekin, entinen kersantti, valekersantti ja oikealta ammatiltaan
värvääjä.»

Beausiren hampaat sananmukaisesti kalisivat. Hänestä tuntui, että
pensaat, joiden keskitse hän kulki, olivat maasta kurkottavia
käsivarsia, jotka tarrautuivat hänen jalkoihinsa ja tekivät hänelle
tiettäväksi, että kohtalo oli tänne merkinnyt paikan, missä hänkin
saisi nukkua ikuista untaan.

»No, nyt olemmekin perillä», sanoi Cagliostro pysähtyessään rauniokasan
eteen.

Hän istuutui irtonaiselle kivelle ja kehoitti Beausirea istuutumaan
toiselle, joka näytti asetetun niin lähelle edellistä, ettei Cinnan
tarvitsisi siirtää tuoliaan Augustuksen tuolin viereen.

Jo oli aikakin, sillä entisen kersantin jalat olivat jo niin
hervottomat, että hän pikemminkin lyykähti kuin istuutui kivelle.

»No, nyt voimme mielemme mukaan haastella, rakas herra de
Beausire», aloitti Cagliostro. »Antakaa kuulua, mitä tänä iltana
tapahtui Royale-aukion holvikaarten alla. Neuvottelu lienee ollut
mielenkiintoinen?»

»Herra kreivi», vastasi Beausire, »minun täytyy totisesti tunnustaa,
että pääni on tällä haavaa hieman pyörällä, ja minä luulen, että teidän
on parasta kysellä mitä haluatte tietää».

»Olkoon menneeksi», sanoi Cagliostro. »Olen hyvä isäntä ja kunhan vain
saan tietää mitä haluan, on tapa, kuinka sen saan, samantekevä. Montako
teitä oli Royale-aukion holvikaarten alla?»

»Kuusi, minä mukana.»

»Kuusi, te mukana, rakas herra de Beausire! Katsokaamme ovatko ne
henkilöitä, joiksi heitä luulen. Ensiksi te, se on epäämätöntä.»

Beausire huoahti melkein kuin toivoen, että sellainen epäilys olisi
mahdollinen.

»Osoitatte minulle suurta kunniaa aloittamalla minusta, vaikka siellä
oli paljoa korkeampiakin henkilöitä.»

»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa
sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija
on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla.
Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä.
Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»

»Olin.»

»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on
saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»

»Siellä oli Tourcaty.»

»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen
Ranskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»

»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»

»Edelleen markiisi de Favras?»

»Vallan oikein.»

»Ja naamioitu mies?»

»Hänkin.»'

»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»

Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä
näyttivät loistavan pimeässä.

»Mutta eikö hän ole...?»

Hän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.

»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.

»Eikö hän ole...?»

»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de
Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi,
jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»

»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä
verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»

»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.

»Monsieur... Monsieur, kuninkaan veli.»

»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de
Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana
täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei
osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan,
että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet
ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain,
tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla
tavalla.»

»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.

»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä»,
jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».

»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän
ole Monsieur, kuka siis?»

»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de
Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin
saavani teiltä juuri ne tiedot».

»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut
ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»

»Tiedän hitossa!»

»Olisiko julkeata kysyä teiltä...»

»Hänen nimeäänkö?»

Beausire nyökäytti päätänsä.

»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire;
senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»

»Arvaisin...! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»

»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»

»Auttakaa te, herra kreivi.»

»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»

»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän
Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin
onnettomuudekseni nukkumaan.»

»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä
herra.»

»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»

»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään.
Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla
iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin
kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca,
Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä
puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»

Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään
omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut
haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli,
ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän
vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan:
— Jatkakaa, minä kuuntelen.

»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi
isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta
isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen.
Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin
vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin.
Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi
näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet
valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen,
jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa
hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa,
jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos
mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman
verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli
kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät
kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen
toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis
kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen
isänsä.»

»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.

»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi
Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä
tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen
luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat,
leijonan ruumis ja kynnet.»

»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia
kummituksia on olemassa?»

»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi
Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni
Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana.
Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli
asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista
suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä
menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä
vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi.
Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä
ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies',
sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös,
kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille
arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat
oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon,
minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka
ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja
huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi
nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi
lintu-leijona: '_Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan
kahdella ja iltaisin kolmella jalalla_?' — Oidipos tuumi hetken aikaa
ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi:
'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' —
'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.

— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»

»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se
olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.

»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin,
joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella
jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan
turvin.»

»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!... Sfinksi tuli
puijatuksi!»

»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi,
että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua
siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja
murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan,
näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin
ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi
äitinsä.»

»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun
miehen juttuun?»

»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen
nimensä?»

»Niin.»

»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen
tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette
pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni:
_Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja
sisariensa eno_?»

»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin
kuin aikanaan Oidipos.

»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.

»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»

»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»

»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»

»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.

Tunnetteko kertomuksen Lotista?»

»Ja hänen tyttäristään?»

»Juuri niin.»

»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas... Ah, nyt muistan, mitä on
kerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään,
madame Adelaidesta...!»

»Nyt olette oikealla tolalla, herraseni.»

»Naamioitu mies olisi siis...?»

»Viisi jalkaa kuusi tuumaa.»

»Kreivi Louis...»

»Entä muuta?»

»Kreivi Louis de...»

»Vaiti!»

»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan
oikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin
täällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat...
tunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?

»En, herra kreivi.»

»Kerron sen teille toiste. Palatkaamme omaan juttuumme.»

Ja hän kysyi nyt jälleen vakavana:

»Te siis sanoitte?»

»Anteeksi, mutta minä luulin, että teidän piti kysellä.»

»Olette oikeassa.»

Ja Cagliostron miettiessä kysymystään hoki Beausire puoliääneen:

»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa
eno... kreivi Louis de Nar...»

»Hiljaa!» varoitti Cagliostro.

Beausire keskeytti yksinpuhelunsa ja kuunteli tarkkaavasti.

»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista
vehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»

Beausire nyökäytti päätänsä merkiksi, että hän oli valmis vastaamaan.

»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on
todella salajuonen tarkoitus.»

»Ja viedä hänet Péronneen?»

» Péronneen.»

»Entä keinot?»

»Rahallisetko?»

»Niin, rahalliset ensin.»

»Tiedossa on kaksi miljoonaa.»

»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen.
Onko muita?»

»En tiedä.»

»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla
pitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»

»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on
määrä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa
vastaan.»

— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin
tuosta teosta!

Ääneen hän virkkoi:

»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan
sellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»

»Armeijakin on tiedossa.»

»Ah, antakaa kuulua!»

»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät
määrättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi
aamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»

»Edelleen!»

»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen
tulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta
marssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva
herra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra
Baillyn.»

»Edelleen!» toisti Cagliostro.

»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja
marssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»

»Kuinka, hallussanne? Entä kansalliskaarti?»

»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena.
Palkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan
maalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien
uskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan
huoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä
kapinassa... vaunut odottavat ulkona... nyt on paettava!' Jos kuningas
suostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet
viedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»

»Edelleen!»

»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä.
Niihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin
legiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-,
kolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista,
ja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»

»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra
de Beausire?»

»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan
saapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista,
Champagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain
seuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä,
kaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista.
Kun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on
koolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»

»Kaunis lukumäärä!» sanoi Cagliostro.

»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan
kahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin.
Nälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas,
todellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»

»Aamen!» sanoi Cagliostro.

Ja noustuaan seisaalleen hän jatkoi:

»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi,
mutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki
sanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt
sanonut kaikki, vai kuinka?»

»Kyllä, herra kreivi, tällä erää.»

»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette
kymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»

»Bellevuesta ja kysynkö herra kreivi de Cagliostroa?»

»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä
tarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»

»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se
genovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi
miljoonaa.»

»Se on mahdollista», myönsi Cagliostro.

»Kuinka, mahdollista?»

»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu
toiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt
luulen muistavani sen.»

Beausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi
unohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän
rahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa
kuin lainanottajaa.

Mutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan,
millä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro
astui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli
niin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein
toisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena,
jonka sama jousi oli pannut vireeseen.

Mutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat
nämä koneet melko etäälle toisistaan.

»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra de
Beausire?»

»Entä te itse?»

»Palais-Royaliin päin.»

»Minä menen Bastiljin taholle, Herra-kreivi.»-----------------

Kumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään
kreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat
melkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire
Verrerie-kadulle.




VI

Gamain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari


Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi
Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua
luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä
lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan
mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku
kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta.
Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt
Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari
Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan
luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.

Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä
mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole
lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun
6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa
pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse
ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä
mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa
molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin
eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja
portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat
ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä
ja ammattiarvonsa.

Nimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.

Ammattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.

Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa,
riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:

»Käykää sisään!»

»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei
ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.

Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten
kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman
taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne
esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään:
kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen,
vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki
käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka
kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.

Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä
huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja
helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.

»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen
nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi.
Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»

»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette
tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut
saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika
ei ole mestari, häh?»

Oppipoika teki merkin kuninkaalle.

»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle
kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä
kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan...»

»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen,
ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan
vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa —
kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä,
että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin
kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»

Kuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.

»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin
senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä
tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä
pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän
on sillä tuulella.»

Ludvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.

Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari
Gamainin tutunomaisesta puhetavasta.

Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän
oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs
kuningasta ja sanoi:

»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka
mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja
kuinka minäkin olen teidän luonanne?»

»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.

»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä.
» Rakas Louis... pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta
työmiehestä, oppipojasta!... Mikä minä siis olen, minä, joka olen
tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan
käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on
sulava kieli ja valkoiset kädet!»

»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän
rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin
sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä
sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista
pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne,
sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla
luokseni!»

»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne
huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni,
rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia,
Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä
seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta,
suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos
kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon
hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»

Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi,
puolittain alakuloisesti ja sanoi:

»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei
sinunlaisiasi lukkoseppiä.»

»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan
teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin
hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta
salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta
ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia...
hyvä... Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin
niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista,
sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan
taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti
lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui
tekijä ymmälle...»

»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».

»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi
oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva'
kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä
on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja
yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa
sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro,
minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme
pohtimaan...»

»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.

»Vallan niin... Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain.
Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah,
olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin,
sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän
pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain
on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on
työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle:
'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.'
Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä
vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en
tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen
kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen,
antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi
kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä
hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani
teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan.
Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin
hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä
kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön,
jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta
hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen
vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne
viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut
minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla
kuninkaan asia!... Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme.
Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin
mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt
on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi
sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen
käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme
täällä!»

»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä,
jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun
muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos
hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin
saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska
sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».

»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva
Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa
lukkoa.»

Kuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.

»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi
mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta,
tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa,
katsotaanpa... Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?... Mutta kyllä mestari
Gamain panee sen kääntymään.»

Gamain yritti kiertää avainta.

»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»

»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»

»Totta toki!»

»Näytä se minulle.»

»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon
pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole
reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko
juttu... Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla
yhden linjan pituinen.»

Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin
neuvokkuutta.

»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!»
virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti.
»En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin
viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia
joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää
vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin
linjan pituista?»

»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin
esitystä.

»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida
avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»

»Niin täytyy», sanoi kuningas.

»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan
lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun
se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»

»Vallan niin», myönsi kuningas.

»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette
avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole
yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»

»Ahaa!»

»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja
vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä:
'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin
kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous
vetää aina pitemmän korren.»

»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»

»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla
ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi,
siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa
saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»

»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee
kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»

»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta
Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä
rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla...
Gamain, tänne! Gamain, tuonne!... Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa
näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä... niin, parin
tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi
Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»

Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän
saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.

Muodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.

»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»

»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa
määräyksen tuoda minulle mitä pyydän... on siinä kaikki mitä tarvitaan.»

Kuningas itse meni ovelle ja sanoi:

»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen
mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta
teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari
pullollista hyvää bordeauxia.»

»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän
enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»

»Oh, vallan oikein... unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen.
»Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka...
Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»

»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»

»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»

»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan
jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet
sen todellisesta tarkoitusperästä... Vesi, huh!»

»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule
puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa
lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä
noutamaan meidät.»

»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»

»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»

»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»

»Samaa sinulle», vastasi kuningas.

Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti
työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä
me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun
oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.




VII

Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista


Ludvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan
häntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen
työhuoneeseensa.

Erään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti,
että kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä,
jota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.

Mutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut
tutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli
seurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi
työhuoneessa.

»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun
ensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»

»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän
majesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut
esiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».

»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja
minkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä.
Mutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes
kuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä.
Sanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»

»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen
luokseen erästä hovinne upseeria?»

»Kyllä, herra de Charnyn.»

»Niin, herra de Charnyn. Hänellä oli mukanaan kirje...»

»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain
suullisesti esitettävän tehtävän johdanto».

»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut
Pariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on
toimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa
kahdenkesken.»

»Tiedättekö siis kaikki?»

»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa
turvallisena lähteä Ranskasta.»

»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka
parhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»

»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota
olette osoittanut hänelle, sire.»

»Mutta siirtykäämme pääasiaan. Mitä hän sanoo hankkeesta?»

»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole
mahdoton toteuttaa.»

»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen
avunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja
alttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi
eräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan
tointa?»

»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä,
että kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta.
Markiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen
kunnianhimonsa...»

»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua,
onko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»

»Ennen muuta, sire, isäni pelkää yhtä seikkaa.»

»Mitä seikkaa?»

»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne
esitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon
emigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen
suunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa,
joka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on
puolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»

»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan
ympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja
toiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn
ja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja,
joiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden
harvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman
toteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa
tietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»

»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä
isälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»

»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin
katsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin
selittää.

»Sire, on monta paikkaa, joista kuningas voisi saada suojaisen
tyyssijan.»

»Niin on.»

»Onko kuningas jo tehnyt valintansa?»

»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen
nyt esittävän.»

Nuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin
elein.

»No, antakaa kuulua», kehoitti Ludvig XVI.

»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma
ja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa
merkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat
marssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja
sitä tietä edetä Pariisiin.»

Kuningas ravisti päätänsä merkiksi: — Mieluummin joku toinen paikka.

Nuori kreivi jatkoi:

»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus,
jossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse
joukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»

Ludvig XVI teki jälleen eleen, joka merkitsi: — Onko muuta, hyvä herra?

»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan
Flandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä
linnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi
ennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».

»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta
ehdotettavana.»

»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä,
valta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan
toivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai
päättää marssia takaisin Pariisiin.»

»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla,
mikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään
mahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä
vuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään.
Valenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua
aika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi,
mutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen,
päällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien
tai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä
koko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa
ne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni
sairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua
lisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä
muuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan
yli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo
toisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta
kolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän
parempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin
keskuudessa... Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion
vetäytyä Montmédyhyn.»

»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?»
uskalsi nuori kreivi kysyä.

»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja
kaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta
ja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka
alaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä
yönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että
päätökseni on silloin peruuttamaton.»

»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan
harkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä...»

»Oh, sanokaa, sanokaa!»

»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla
ne kahdelle taholle.»

»Selittäkää tarkemmin.»

»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen
prinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen
korkeutensa kruununprinssin seurassa, joten...»

Kuningas ei antanut nuoren kreivin lopettaa lausettaan.

»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän.
»Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet,
ettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät,
pelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»

Nuori kreivi kumarsi.

»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja
kuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa
kuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa
teidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne,
madame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava
teitä, voisivat mukavasti matkustaa.»

»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään
erikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»

»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää
kysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne
valitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»

»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka
tiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin
tienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille
uskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs
ja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä,
te huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin
valinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka
sinne vievät.»

»Niitä on kolmekin, sire», huomautti herra de Bouillé kohteliaasti.

»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan,
senjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle,
mistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»

»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja
Stenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas
huomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.

»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte
sitä tietä soveliaimpana?»

»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei
lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se
ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään
sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein
asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja.
Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti,
armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana,
majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla
kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi,
jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»

»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea
Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen
vastaantulija tuntee minut... Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo
tehnyt ratkaisevan päätöksen.»

Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis
enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.

»Kuningas on siis päättänyt...»

»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin.
Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne
Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä
puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka
ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».

»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on
välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit
uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista
ole saatavana postihevosia.»

»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra
kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen
vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko
huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse
kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä
se käy parhaiten päinsä.»

»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä,
hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään
italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään
sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski
minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».

»Antakaa kuulua, monsieur.»

»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään
suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta;
joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään
yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se
kirjailija, sire.»

»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte
olla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan
tasavallan lähettiläs on antanut... Mutta vaiti, kuulen portaista
askelten ääntä... Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei
hän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»

Tätä sanoessaan kuningas meni avaamaan salaportaitten oven.

Jo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä,
lukko kädessä.




VIII

Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia


Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan
mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään
oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa
taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän
kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja
kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa
Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai
Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.

Päästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.

Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin
vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella
olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät
ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he
sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta
kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla
he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin
sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja
sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.

Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti
kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai
ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.

Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla
muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä
kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan
oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston
ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.

Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin
luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään,
missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen
valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut
matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo
nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä
— mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja
jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan
lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset
esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa
suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.

Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen
sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin
onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi
seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.

Viinin kiusaajahenki, jota vastaan hän kamppaili, näytti saaneen
voitollisen edustajan siitä tuntemattomasta, joka seurasi miestämme
kaukaa pysytellen visusti piilossa, mutta näkymättömänäkin pitäen häntä
tarkasti silmällä.

Epäilemättä saadakseen nauttia vaanimisensa onnistumisesta, mikä näytti
olevan joko erikoisen tärkeätä tai hupaista, tämä tuntematon istahti
laiturinkaiteelle vastapäätä sen kapakan ovea, missä käsityöläinen
tyhjenteli puolituoppistaan, ja lähti jälleen liikkeelle viisi sekuntia
sen jälkeen kun miehemme asiansa toimitettuaan astui kapakan kynnyksen
yli kadulle matkaansa jatkamaan.

Mutta kuka voi sanoa, milloin huulet, jotka kerran ovat koskettaneet
juoppouden kohtalokasta maljaa, lakkaavat kaipaamasta kosteutta
ja milloin ne keksivät, kummakseen ja humalaisen erikoiseksi
tyytyväisyydeksi, ettei mikään niin kiihoita janoa kuin juominen?
Tuskin oli käsityöläinen astunut sataa askelta, kun hänen tuli niin
ankara jano, että hänen täytyi jälleen pysähtyä sitä sammuttamaan,
mutta tällä kerralla hänen mielestään ei enää riittänytkään
puolituoppinen, ja hän tilasikin puolipullosen.

Varjo, joka oli kuin häneen tarrautunut, ei näyttänyt pahoittelevan
viivytystä, jonka miehen tarve virkistää itseään aiheutti hänen
kululleen. Se pysähtyi kapakan nurkan taa, ja vaikka juomari tällä
kerralla istuutui pöydän ääreen voidakseen perusteellisemmin nauttia
pullonsa sisällyksestä ja viipyi sen vuoksi kapakassa hyvät viisitoista
minuuttia, ei tuo hyvänsävyinen varjo osoittanut kärsimättömyyden
merkkiäkään. Ja kun mies sitten taas ilmestyi kadulle, lähti se
seuraamaan häntä samoin askelin kuin tähänkin saakka.

Sadan askeleen päässä tämä pitkämielisyys joutui entistä ankarammalle
koetukselle. Käsityöläinen pysähtyi kolmannen kerran ja koska hänen
janonsa oli yltymistään yltynyt, tilasi hän nyt koko pullon.

Kärsivällinen Argus sai nyt odottaa puoli tuntia.

Menetetyt viisi, viisitoista, kolmekymmentä minuuttia olivat ilmeisesti
herättäneet juomarin sydämessä eräänlaisia omantunnontuskia, sillä
haluamatta enää pysähdellä, mutta haluten silti jatkuvasti maistella
hän teki jälleen jonkunlaisen sisäisen sopimuksen, joka salli hänen
lähdön hetkellä varustautua yhdellä aukaistulla viinipullolla, jonka
hän päätti ottaa seurakseen matkalle.

Se oli järkevä päätös ja sen tehneen matkaa hidastuttivat vain yhä
pidemmiksi käyneet mutkat ja yhä useammin toistuvat kierrekuviot, jotka
syntyivät aina milloin pullonkaula läheni hänen kuivia huuliaan.

Erään tällaisen hienosti sommitellun kuvioliikkeen aikana hän sivuutti
Passyn tulliportin kenenkään häntä estelemättä, sillä, kuten tiedetään,
sai väkijuomia kulettaa pääkaupungista esteettömästi.

Tuntematon, joka hupi hänen takanaan, suoriutui yhtä hyvin kuin hänkin.

Sata askelta tulliportilta kuljettuaan miehemme sai onnitella itseään
nerokkaasta varokeinostaan, sillä kapakoita alkoi nyt olla harvemmassa,
kunnes ne lopulta kokonaan loppuivat.

Mutta mitäpä filosofimme siitä piittäsi? Kuten vanhan ajan viisas, niin
hänkin kuljetti mukanaan ei vain omaisuuttaan, vaan myöskin iloa.

Sanomme iloa, sillä kun pullo oli vähentynyt puolitiehen, alkoi
ryypiskelijämme laulaa, eikä kukaan inttäne vastaan, ettei laulu
naurun ohella ole niitä keinoja, jotka on annettu ihmiselle ilon
ilmaisemiseksi.

Nautiskelijan varjo näytti tajuavan syvästi tämän laulun soinnut
ja hyräili kai itsekin mukana sekä nautti tämän ilon ilmauksista,
jonka eri asteita hän tarkkasi vallan erikoisen hartaasti. Mutta
onnettomuudeksi ilo oli ohimenevää laatua ja laulu loppui lyhyeen.
Iloa kesti tarkalleen juuri niin kauan kuin pullossakin viiniä, ja kun
ryyppymiehemme oli turhaan puristellut käsissään tyhjää pulloa, muuttui
laulu napinaksi, joka yltyi yltymistään ja puhkesi lopulta sadatteluksi.

Nämä sadattelut kohdistuivat tuntemattomiin vainoojiin, joita
kompasteleva onneton matkamiehemme sätti.

»Oh, sitä kurjimusta!» sammalsi hän. »Oh, sitä kurjaa naista! Vanhalle
ystävälle, mestarille, kehtaa antaa väärennettyä viiniä... hyi!
Lähettäköönpä vielä kerran noutamaan minua lukkojansa korjaamaan!
Lähettäköönpä vielä kerran sen oppipoikalurjuksen, joka jätti minut
yksin kadulle, minua noutamaan, niin minä sanon: 'Hyvää iltaa, sire,
sinun majesteettisi, korjaa itse lukkosi!' Sittenpä nähdään, onko lukko
sama asia kuin joku asetus. Kyllä minä sinulle annan kolmipidäkkeiset
lukot... annan sinulle ohuet lukonkielet... näytän kuinka tehdään
taidelukot, joissa on vinoon hiottu kara... vin... Oh sitä kurjimusta!
Oh, sitä kurjaa naista! Ihan varmasti he ovat myrkyttäneet minut!»

Ja ilmeisesti myrkyn lannistamalla tuo onneton uhri tuupertui nämä
sanat lausuttuaan kolmannen kerran katukivitykseen joka oli pehmeän ja
paksun loan peitossa.

Kahdella edellisellä kerralla miehemme oli päässyt omin voimin
ylös. Työlästä se oli ollut, mutta yritys oli sentään onnistunut.
Mutta kolmannella kerralla, epätoivoisten yritysten jälkeen hänen
täytyi tunnustaa, että yritys ylitti hänen voimansa ja nyyhkytystä
muistuttavalla tavalla huokaistuaan hän tuntui päättäneen viettää tämän
yön yhteisen äitimme maan, helmassa.

Tätä haluttomuuden ja voimattomuuden hetkeä kai oli odottanutkin se
tuntematon mies, joka Ludvig XV:n aukiolta asti tiukasti seurannut
häntä, sillä katseltuaan hetken aikaa kaukaa niitä tuloksettomia
yrityksiä, joita olemme koettaneet kuvailla, hän tuli varovasti
lähemmäksi, kiersi kaatuneen sankarimme ja kutsui paikalle ohi menevän
ajurin.

»Kuulkaa, ystäväiseni», sanoi hän tälle, »tämä minun toverini
voi pahoin. Ottakaa tämä kuuden livren raha, nostakaa tuo raukka
ajoneuvojenne takaistuimelle ja kyyditkää hänet Sèvresin sillan
kapakkaan. Minä kapuan viereenne istumaan.»

Siinä ehdotuksessa, jonka jaloillaan pysyvä näistä toveruksista teki,
ja jonka mukaan ajurin tulisi jakaa istuimensa, miehen kanssa, ei
ollut mitään kummastuttavaa, varsinkin kun ehdottaja itsekin näytti
olevan rahvaan lapsia. Niinpä ajuri vastasikin äänessä se liikuttava
luottamuksen sävy, joka on ominainen tämän kansanaineksen keskinäiselle
seurustelulle:

»Kuusi frangia? Entä missä ovat sinun kuusi frangiasi?»

»Tässä, ystäväiseni», vastasi vähääkään loukkaantumatta Mies, joka oli
tarjonnut ajurille tämän summan, ja ojensi ajurille ecun.

»Ja kun olemme saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri,
saapuneet perille, kansalainen», virkkoi ajuri, joka oli heltynyt
nähdessään kuninkaan rintakuvan, »tuleeko pieni juomaraha lisäksi?»

»Riippuu siitä, kuinka ajammekin. Toimita tämä raukka rattaillesi,
sulje ovi huolellisesti, laita niin, että molemmat hevosesi jaksavat
pysyä jaloillaan, ja kun sitten olemme päässeet Sèvresin sillalle,
saamme nähdä... kuinka sinä toimit, niin mekin toimimme.»

»Mainiota!» vastasi ajuri. »Sitä minä sanon kelpo vastaukseksi. Olkaa
huoleti, kansalainen, näkee kaikesta, mikä te olette miehiänne. Nouskaa
istuimelle ja estäkää kalkkunoitani tekemästä tyhmyyksiä. Lempo
soikoon! Tähän vuorokauden aikaan ne tuntevat tallin suloisuuden ja
ovat kiireissään. Lopusta minä kyllä pidän huolen.»

Ystävällinen tuntematon noudatti annettuja ohjeita virkkamatta
mitään. Ajuri puolestaan nosti niin hellävaroen kuin taisi päihtyneen
syliinsä, sijoitti hänet penkkien väliin mukavaan asentoon, sulki oven
ja nousi istuimelleen, jolla tuntematon jo istui, pyörsi ajoneuvonsa
takaisin ja suomi hevosiaan, jotka alakuloisesti, kuten yleensä
näiden nelijalkaisten elikkoparkojen on laita, sivuuttivat pian
Point-du-Jourin kylän ja saapuivat Sèvresin sillan kapakan edustalle.

Kymmenen minuutin perästä, joiden aikana kansalainen Gamain, joksi
lukija aikoja sitten on matkamiehemme tuntenut, kannettiin vaunuista
sisälle, me tapaamme kunnianarvoisen mestarin mestarin, kaikkien
mestarin, istumassa saman pöydän ääressä ja vastapäätä samaa aseseppää,
jotka molemmat ovat meille ennestään tutut.




IX

Mitä on sattuma


No, kuinka tämä purkaminen oli tapahtunut ja kuinka mestari Gamain
oli selviytynyt siitä miltei kaatuvatautisesta tilasta, johon hänet
jätimme, siihen lähes luonnolliseen olotilaan, jossa hänet nyt tapaamme?

Sèvresin sillan kapakan isäntä oli makuulla eikä pieninkään
valonpilkahdus päässyt suotamaan ikkunaluukkujen raosta, kun mestari
Gamainin avuksi rientäneen ihmisystävän ensimmäiset nyrkiniskut
jymähtivät hänen ovelleen. Nämä nyrkiniskut olivat laadultaan
sellaisia, ettei talonväki, kuinka sikeässä nukkuikin, voinut edes
teeskennellä pitkäunisuutta moisen hyökkäyksen edessä.

Puolinukuksissa, leveästi haukotellen ja yrmeästi muristen kapakan
isäntä itse meni aukaisemaan herättäjilleen ja päätteli itsekseen
vaatia näiltä riittävän korvauksen rauhan häiritsemisestä, ellei leikki
— kuten hän tuumi — olisi vähintäin yhden talikynttilän arvoinen.

Näkyikin käyvän niin, että leikki ylitti ainakin yhden talikynttilän
arvon, sillä kun mies, joka oli kolkuttanut näin julkealla tavalla,
kuiskasi yhden sanan Sèvresin sillan kapakan isännälle, riisui tämä
heti pumpulimyssyn päästänsä ja lähti kiittelevin kumarruksin, jotka
hänen ulkoasunsa teki perin hullunkurisiksi, opastamaan mestari
Gamainia ja tämän saattajaa siihen pikku huoneeseen, missä olemme hänet
jo aikaisemmin nähneet maistelemassa mieliviiniänsä bourgognea.

Mutta tällä kerralla mestari Gamain liiaksi maistelleena oli miltei
tiedottomassa tilassa.

Kun ajuri ja hevoset kukin tahollansa olivat tehneet mitä olivat
voineet, edellinen ruoskallaan, jälkimäiset koivillaan, selvitti
tuntematon välinsä heidän kanssaan lisäämällä viidenkolmatta soun
juomarahan siihen kuuden livren summaan, jonka hän oli jo suorittanut
kyytimaksuksi.

Nähdessään sitten mestari Gamainin istuvan tukevasti tuolillaan pöydän
takana, pää seinälaudoituksen nojassa, käski hän isännän kiireesti
tuoda kaksi viinipulloa ja vesikannun sekä avasi itse ikkunan ja
luukut, jotta huoneen pilaantunut ilma vaihtuisi.

Jälkimäinen varokeino olisi toisessa tilanteessa vaikuttanut
vaarallisesti. Jokainen tarkka havaitsija tietää, että vain määrätyn
säädyn ihmiset tarvitsevat ilmaa siinä muodossa, johon luonto on sen
pannut, jolloin siinä toisin sanoin on seitsemänkymmentä osaa happea,
yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa vettä — kun sen sijaan rahvas,
tottuneena elämään saastuneissa oloissa, voi vaurioitta ahmia ilmaa,
vaikka se olisi ihan kyllästetty hiilidioksidilla tai typellä.

Onneksi ei kukaan nyt ollut läsnä tekemässä moista havaintoa.
Isäntä itse, tuotuaan kerkeästi kaksi viinipulloa ja melko hitaasti
vesikannun, oli poistunut huomaavaisesti ja jättänyt tuntemattoman
kahden kesken mestari Gamainin seuraan.

Kuten olemme nähneet, oli edellinen ensi töikseen huolehtinut huoneen
tuulettamisesta. Ennenkuin jälleen sulki ikkunan, hän pani pienen
pullon lukkoseppämestarin laajenneitten, tuhisevien sierainten
eteen; tämä nukkui yhä sitä humaltuneen vastenmielistä unta, joka
ihan varmasti parantaisi juopottelijat viininharrastuksestaan, jos
Kaikkivaltiaan ihme antaisi heidän kerrankin nähdä itsensä humalan
uneen vaipuneena.

Henkäistyään kerran pienen pullon kirpeätuoksuista sisältöä reväytti
mestari Gamain silmänsä suuriksi, aivasti heti perässä täysin
voimin ja mutisi sitten jotakin, mikä jokaiselle muulle kuin tälle
harjaantuneelle kielimiehelle olisi ollut ihan käsittämätöntä; tarkkaan
kuunneltuaan auttaja erotti seuraavat kolme neljä sanaa:

»Sitä kurjaa... hän on myrkyttänyt minut... myrkyttänyt...!»

Aseseppä näytti tulevan tuiki hyvilleen havaitessaan, että mestari
Gamainia yhä vallitsi entinen mielijohde. Hän painoi pullon jälleen
nukkuvan sierainten eteen; se antoi hieman voimaa tälle Noakin
arvoisalle pojalle ja sai hänet kykeneväksi täydentämään lauseensa
ja lisäämään jo lausuttuihin sanoihin seuraavat kaksi sanaa, jotka
ilmaisivat sitäkin hirveämmän syytöksen, kun se viittasi luottamuksen
väärinkäyttöön ja ystävän kieltämiseen: »Myrkyttää ystävä... ystävä...!»

»Se on todella hirmuista», huomautti aseseppä.

»Hirmuista!» sopersi Gamain.

»Inhoittavaa!» virkkoi ensimmäinen.

»Inhoittavaa!» vahvisti toinen.

»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille
vastamyrkkyä».

»Niin onneksi», mutisi Gamain.

»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta
myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».

Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa
pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.

Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.

»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen
mieluummin niin kuin nenän kautta.»

Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.

Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän
reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen
lomassa:

»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»

»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka
ihan kunnolleen pelastaa henkenne».

»Ah», sanoi Gamain, »jos se pelastaa henkeni, olette tehnyt oikein, kun
annoitte sitä minulle, mutta sanoessanne sitä likööriksi olette hullu!»

Ja hän pärskäytti jälleen, suu irvissä ja silmät selällään kuin
antiikinaikaisen murhenäytelmän naamarilla.

Tuntematon käytti hyväkseen tätä ilmeilyn hetkeä ja meni sulkemaan, ei
ikkunaa, vaan ikkunaluukut.

Suotta ei muuten Gamainkaan avannut silmiään toista tai kolmatta
kertaa. Niin nopeita kuin nämä rävähtävät liikkeet olivatkin, ehti
lukkoseppämestari silmätä ympäristöön, ja se syvä paikallisvaisto,
jolla juopottelijat aina erottavat jonkun kapakan seinät, sanoi
hänelle, että nämä seinät olivat hänelle mitä tutuimmat.

Ja tosiaankin, niillä monilla matkoilla, jotka hänen ammattiasioissa
oli täytynyt tehdä Pariisiin, Gamain oli ani harvoin, poikkeamatta
sisälle, sivuuttanut Sèvresin sillan ravintolan.

Eräältä näkökannalla tämä poikkeaminen oli suorastaan välttämätönkin,
sillä mainittu kapakka oli jotakuinkin matkan puolivälissä.

Tämä tuttavuus vaikutti tehokkaasti. Ensinnäkin se sai hänet syvästi
luottamaan aseseppämestariin, todistamalla hänelle, että hän oli
tutussa paikassa.

»Kas vain», virkkoi hän, »mikäli huomaan, olenkin kulkenut jo
puolitaipaleen».

»Niin olette, minun avullani», sanoi aseseppä.

»Kuinka, teidänkö avullanne?» änkytti Gamain ja siirsi katseensa
elottomista esineistä elollisiin. »Teidän avullanne! Kuka te olette?»

»Paras herra Gamain», huomautti tuntematon, »tuo kysymyksenne todistaa
huonoa muistia».

Gamain silmäili puhekumppaniaan entistä tarkemmin.

»Malttakaas hetki», sanoi hän, »minusta tuntuu tosiaankin, että olen
teidät joskus nähnyt».

»Ah, niinkö?» Sepä hauskaa kuulla!»

»Niin, niin, mutta milloin ja missä? Siinäpä se.»

»Missäkö? Kun silmäilette ympärillenne, ehkä katseenne tielle osuvat
esineet hieman teroittavat muistianne. Milloinka? Se on eri juttu.
Meidän täytynee määrätä teille uusi annos vastamyrkkyä kyetäksenne
selvittämään sen pulman.»

»Kiitos, ei», sanoi Gamain ojentaen käsivartensa, »olen saanut
tarpeekseni vastamyrkystänne. Ja koska minä nyt olen lähes pelastettu,
saa se riittää. Missä olen teidät nähnyt, missä? Nyt muistan, tässä
huoneessa.»

»Vallan oikein.»

»Milloin olen teidät nähnyt? Malttakaas, varmaankin silloin kun
kerran palasin Pariisista... salaiselta asialta. Minusta tosiaankin
tuntuu», lisäsi Gamain nauraen, »että minulla on niitä asioita oikein
urakkakaupalla».

»Siltä tuntuu. No, kuka minä olen?»

»Kukako te olette? Olette mies, joka maksoi juotavani, ja sikäli siis
kunnon mies. Tuohon kämmeneen!»

»Teen sen sitäkin mieluummin», sanoi tuntematon, »kun
lukkoseppämestarin erottaa aseseppämestarista vain kämmenen leveys».

»Hyvä, hyvä, oikein hyvä, nyt minä muistan koko jutun. Se tapahtui
lokakuun kuudentena päivänä, kun kuningas palasi Pariisiin. Me
puhelimine hänestä sinä päivänä.»

»Ja teidän jutustamisenne oli minusta erittäin mielenkiintoista,
mestari Gamain. Sen vuoksi haluan jälleen nauttia siitä, koska
muistinne nyt on ennallaan, ja kysyn siis, ellei se ole tunkeilevaa,
miksi kaiken nimessä te tunti sitten makasitte pitkin pituuttanne ja
poikkiteloin maantiellä parinkymmenen askelen päässä ajoneuvoista,
jotka olisivat leikanneet teidät kahtia, ellen minä olisi estänyt.
Onko teillä murheita, mestari Gamain, ja oletteko tehnyt kohtalokkaan
päätöksen surmata itsenne?»

»Surmata itseni, minäkö? En totisesti. Miksikö minä makasin keskellä
tietä loassa viruen? Oletteko varma, että se olin minä?»

»Hitossa, silmäilkää ulkoasuanne!»

Gamain katsahti vaatteitaan.

»Voi, voi, kyllä rouva Gamain nyt elämöi, sillä hän sanoi minulle
eilen: 'Älä pane yllesi uutta pukua, pane vanha nuttu, se on kyllin
hyvä Tuilerieihin mennäksesi!'»

»Mitä? Tuilerieihen mennäksenne? Olitteko tulossa Tuileries-palatsista,
kun tapasin teidät?»

Gamain raapi päätänsä koettaen koota yhä vieläkin sekavia ajatuksiaan.

»Niin, niin, niin se on», sanoi hän, »tietysti olin tulossa
Tuileries-palatsista. Miksen? Ei ole mikään salaisuus, että olen ollut
herra Veton lukkoseppämestari.»

»Mitä? Herra Veton? Ketä te sanotte herra Vetoksi?»

»Mitä mä kuulen! Ettekö tiedä, että se on kuninkaan nimi?

Mutta mistä te siis oikeastaan tulette? Kiinastako?»

»Minkä sille voi! Minä teen työtäni enkä harrastele politiikkaa.»

»Olette ylen onnellinen. Minä valitettavasti olen joutunut
harrastelemaan sitäkin, tai oikeammin minut on pakotettu
harrastelemaan. Se vie minut kerran vielä turmioon.»

Gamain kohotti katseensa ja huoahti raskaasti.

»Pötyä», sanoi tuntematon, »olisiko teidät kutsuttu Pariisiin
suorittamaan samansuuntainen työ, jota tulitte tekemästä silloin kun
ensimmäisen kerran toisemme tapasimme?»

»Ihan niin, mutta silloin en tiennyt, minne minut vietiin, ja silmäni
oli sidottu, nyt sen sijaan tiesin, minne menin ja silmäni olivat auki.»

»Teidän oli sen vuoksi helppoa tuntea Tuilerieis-palatsi?»

»Tuileries-palatsi?» kertasi Gamain. »Kuka teille on sanonut, että minä
olen käväissyt Tuilerieissa?»

»Hitossa, te itse juurikään! Kuinka minä muutoin tietäisin teidän
tulleen Tuilerieista, ellette olisi sitä minulle sanonut?»

— Se on totta, — päätteli Gamain itsekseen, — mistä hän sen todella
tietäisi, ellen olisi sitä hänelle sanonut?

Sitten hän virkkoi tuntemattomalle:

»Olen kenties tehnyt hullusti mainitessani siitä teille. Mutta
välipä tuolla, ettehän te ole koko maailma. No niin, koska olen
sen teille maininnut, en ota sanojani takaisin. Minä olen ollut
Tuileries-palatsissa.»

»Ja te olette työskennellyt kuninkaan kanssa, joka on antanut teille
taskussanne olevat kaksikymmentäviisi kultarahaa.»

»Häh!» virkahti Gamain. »Taskussani oli tosiaankin viisikolmatta
kultarahaa.»

»Ja ne ovat siellä vieläkin, hyvä ystävä.»

Gamain työnsi kerkeästi kätensä syvälle vyötärystaskuun ja veti
esille kourallisen kultarahoja, joiden joukossa näkyi muutama pieni
hopealantti ja pari kolme isoa soun rahaa.

»Malttakaas, malttakaas», sanoi hän, »viisi, kuusi, seitsemän...
hyvä, ja minä kun olin unohtaa koko jutun... kaksitoista,
kolmetoista, neljätoista... viisikolmatta louisdoria on nätti
summa... seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista... summa,
jota nykypäivinä ei löydetäkään hevosen jaloista... kolmekolmatta,
neljäkolmatta, viisikolmatta. Ah» jatkoi Gamain hengittäen kevyemmin,
»Jumalan kiitos, kaikki ovat tallella!»

»Kuten sanoin, ja te olisitte voinut ilman muuta uskoa minua, niin
minusta ainakin tuntuu.»

»Teitä? Mistä tiesitte mukanani olevan viisikolmatta louisdoria?»

»Hyvä herra Gamain, minulla on ollut kunnia jo mainita teille, että
tapasin teidät makaamassa keskellä valtamaantietä parinkymmenen
askelen päässä ajoneuvoista, jotka olivat leikata teidät kahtia.
Minä huusin ajajaa pysäyttämään. Kutsuin paikalle ohi yrittävän
vuokra-ajurin. Irroitin toisen vaunulyhdyn ja katsellessani teitä
lyhdyn valossa huomasin pari kolme kadulle kierähtänyttä kultarahaa.
Koska ne kultarahat viruivat lähellä taskunne suuta, päättelin niiden
vierähtäneen taskustanne. Työnsin sormeni taskuun, sen sisältämistä
kahdestakymmenestä kultarahasta huomasin, etten ollut erehtynyt.
Mutta silloin ajuri ravisti päätänsä ja sanoi: 'Ei, herra, ei.' —
'Mitä ei?' — 'Ei, minä en ota tuota miestä rattailleni.' — 'Mikset
ota?' — 'Koska hän on liian rikas tuossa puvussa. Viisikolmatta
louisdoria pumpulisamettisen nutun taskussa, se haiskahtaa jo virstan
päässä hirsipuulta, herra!' — 'Mitä', sanoin, 'luuletteko olevanne
tekemisissä varkaan kanssa?' — Se sana näytti vaikuttavan teihin,
sillä te sanoitte: 'Varas, minäkö varas?' — 'Ihan varmasti te olette
varas', vastasi ajuri teille. 'Ellette olisi varas, kuinka taskussanne
muuten olisi viisikolmatta louisdoria?' — 'Taskussani on viisikolmatta
louisdoria, koska oppipoikani, Ranskan kuningas, on ne minulle antanut,
vastasitte te. Ne sanat kuultuani luulin tuntevani teidät. Siirsin
lyhdyn lähemmäs kasvojanne. 'Kaikki on nyt selvää! huudahdin. 'Tämä
mies on herra Gamain, lukkoseppämestari Versaillesista. Hän on ollut
työssä kuninkaan kanssa ja kuningas on antanut hänelle vaivan palkaksi
viisikolmatta louisdoria. — Kun minä menin vastuuseen teistä, ajurikaan
enää vastustellut. Työnsin taskuunne sieltä kierähtäneet kultarahat.
Teidät pantiin rattaille mukavaan asentoon. Minä nousin ajurin viereen.
Teidät kannettiin tähän kapakkaan ja tässä te nyt olette eikä teillä,
Jumalan kiitos, ole muuta valittamista kuin että oppilaanne on teidät
hylännyt.»

»Olenko minä puhellut oppipojastani? Olenko minä valitellut, että hän
on minut hylännyt?» päivitteli Gamain yhä enemmän kummastellen.

»No, mutta siinä minulla on mies, joka ei muista mitä on vastikään
sanonut!»

»Minäkö?»

»Mitä, ettekö vastikään sanonut: 'Se on sen veijarin... en muista enää
nimeä, jonka mainitsitte.»

»Louis Lecomte.»

»Niin juuri. Mitä, ettekö hetki sitten sanonut: 'Se on sen veijarin
Louis Lecomten vika, hän lupasi palata kanssani Versaillesiin, mutta
lähdön hetkellä jättikin minut pulaan!»

»Olen hyvinkin voinut sanoa, koska se on totta.»

»No hyvä, koska se on totta, miksi siis kiellätte? Tiedättekö, että
moinen salaperäisyys olisi näinä aikoina hyvin vaarallista jonkun
toisen kuin minun kanssani, hyvä ystävä?»

»Niinpä kai, mutta teidän kanssanne?» sanoi Gamain liehitellen.

»Minun kanssani? Mitä sillä tarkoitatte?»

»Tarkoitan ystävää.»

»Kyllä vainen. Te luotatte ystäväänne tavattomasti. Te sanotte hänelle
niin ja sitten heti ei. Te sanotte hänelle: se on totta! ja heti sen
jälkeen: se ei ole totta! Hiisi vieköön, se on kuin viime kerrallakin,
jolloin kerroitte minulle jutun... täytyisi olla Pézénasista kotoisin
uskoakseen hetkeäkään jutun todenperäisyyttä.»

»Minkä jutun?»

»Jutun siitä salaovesta, jonka olette raudoittanut jonkun ylhäisen
herran talossa, jonka osoitetta ette edes voinut minulle ilmaista.»

»Hyvä, uskotte tai ette, mutta tälläkin kerralla on kysymys ovesta.»

»Kuninkaan huoneistossa?»

»Kuninkaan huoneistossa. Mutta käytäväoven asemasta on nyt puhe
kaapinovesta.»

»Ja te uskottelette minulle, että kuningas, joka itse harrastelee
lukkosepän töitä, olisi kutsuttanut teidät raudoittamaan jotakin ovea?
Kaikkea vielä!»

»Mutta niin on kuin sanon. Ah, sitä miesparkaa! Hän kuvitteli olevansa
kyllin taitava tullakseen toimeen avuttani. Hän oli aloittanut
salalukon teon. 'Mitä tässä Gamainilla tehdään? Miksi kutsuttaisiin
Gamain? Tarvitaanko Gamainia?' Niinpä kyllä, mutta lukonkieli tekee
tenän ja täytyy kun täytyykin turvautua Gamain-poloisen apuun!»

»Hän on siis lähettänyt luoksenne jonkun uskotun kamaripalvelijansa,
ehkä Huen, ehkä Dureyn tai Weberin?»

»Siinä juuri te erehdyttekin. Hän oli ottanut apulaisekseen erään
oppipojan, joka tiesi vieläkin vähemmän kuin hän. Kerran sitten aamulla
tämä oppipoika tulee Versaillesiin ja sanoo minulle: 'Kas niin, ukko
Gamain, me olemme, kuningas ja minä, tahtoneet valmistaa lukon, mutta
hitto, se noiduttu lukko ei käykään!' — 'Mitä minä sille voin?' sanoin
minä. — 'Hitossa, teidän pitäisi tulla panemaan se kuntoon. —'Sanoin
hänelle: 'Se ei ole totta, te ette tule kuninkaan käskystä, te tahdotte
houkutella minut ansaan.' — Hän vastasi: 'Hyvä on. Kuningas on käskenyt
minun antaa teille viisikolmatta louisdoria, jottei teillä olisi syytä
epäillä.' — 'No, missä on viisikolmatta louisdoria?' — 'Tässä' — Ja hän
antoi ne minulle.»

»Nekö viisikolmatta louisdoria, jotka nyt ovat taskussanne?» kysyi
aseseppä.

»Ei. Nämä kultarahat on saatu jälkeenpäin. Edelliset viisikolmatta
olivat käsirahaa».

»Hitossa! Viisikymmentä louisdoria lukon korjaamisesta! Siinä on koira
haudattuna, mestari Gamain.»

»Samaa minäkin arvelin, varsinkin kun se oppipoika...»

»No, se oppipoikako?»

»Niin no, hän näytti tekaistulta oppipojalta. Minun olisi pitänyt
kysellä häneltä, tiedustella, missä päin Ranskaa hän oli ammattinsa
oppinut, ja mikä oli hänen äitinsä nimi ja muuta sellaista.»

»Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka erehtyvät, kun näette
oppipojan työssä.»

»Sitä en sanokaan. Tämä käsitteli melko näppärästi viilaa ja sahaa.
Olen nähnyt hänen katkaisevan yhdellä iskulla hehkuvan rautaharkon ja
puhkaisevan silmän häntäpultilla kuin olisi kairalla kiertänyt reiän
puuriukuun. Mutta kaikessa siinä oli kumminkin enemmän tietoa kuin
käytäntöä. Tuskin hän oli lopettanut työnsä, kun hän jo ryhtyi pesemään
käsiään, ja kun hän oli pessyt kätensä, muuttuivat ne valkoisiksi.
Muuttuvatko oikean lukkosepän kädet milloinkaan valkoisiksi? Ah, vaikka
minä kuinka pesisin käsiäni, minä...!»

Ja Gamain näytti ylpeänä mustia, känsäisiä kouriaan, jotka tosiaankin
tuntuivat uhmaavan kaikkia maailman mantelivesiä ja saippuoita.

»Mutta entä sitten», sanoi tuntematon, johtaen lukkosepän asiaan, joka
tuntui hänestä mitä mielenkiintoisimmalta, »mitä teitte kuninkaan
luokse tultuanne?»

»Ensinnäkin, meitä näkyi odotetun. Meidät opastettiin työpajaan. Siellä
kuningas antoi minulle lukon, joka ei ollut vallan hullummin aloitettu.
Mutta sen haitat olivat ihan sekaisin. Nähkääs, kolmihaittainen lukko
ei olekaan joka lukkosepän tehtävissä eikä kuninkaitten senkään vertaa,
kuten ymmärrätte. Tarkastelin lukkoa, keksin sopivan keinon ja sanoin:
'Hyvä on, jättäkää minut tunniksi tänne, ja tunnin perästä se liukuu
alasillaan.' — Kuningas vastasi minulle: 'Gamain ystävä, ole kuin
kotonasi. Tuossa ovat viilat, tuossa ruuvipenkit. Ahkeroi, poikaseni,
ahkeroi. Me menemme sillaikaa panemaan kaappia kuntoon.' Sen sanottuaan
hän lähti sen lemmon oppipojan kanssa.»

»Isoja portaitako?» kysyi aseseppä kuin ohimennen.

»Ei, vaan pieniä salaportaita, joista pääsee hänen työhuoneeseensa.
Saatuani työn valmiiksi päättelin itsekseni: — Kaappijuttu on vain
veruke. He ovat sulkeutuneet kuninkaan työhuoneeseen pohtimaan jotakin
salahanketta. Menen portaat alas hyvin hiljaa, aukaisen työhuoneen oven
ja vilauksessa minä näen, mitä he puuhailevat.»

»Mitä he puuhailivat?» kysyi tuntematon.

»Odottakaa, odottakaa. Luultavasti he kuuntelivat. Enhän minä ole
jaloistani mikään tanssija, ymmärrät tehän? Vaikka koetin astua niin
kevyesti kuin mahdollista, narahtivat portaat allani. He kuulivat
askeleeni ja tulivat minua vastaan ja juuri kun laskin käteni säpille,
aukeni ovi. Kuka oli hämillään? Gamain.»

»Ettekö siis tiedä mitään?»

»Malttakaa toki. — 'Ahaa, Gamain', sanoi kuningas, 'sinäkö sieltä
tuletkin?' — 'Niin, sire', vastasin, 'olen lopettanut työni'. — 'Me
myöskin olemme lopettaneet', virkkoi hän. 'Tule mukaan, annan sinulle
muuta hommaa.' — Ja hän opasti minut nopeasti työhuoneen poikki, muttei
niin nopeasti, etten olisi ehtinyt huomata pöydälle levitettyä karttaa,
Ranskan karttaa luullakseni, koskapa sen yhdessä kulmassa oli kolme
liljankuvaa».

»Huomasitteko jotakin erikoista siinä Ranskan kartassa?» »Totta
kai huomasin: kolme pitkää neulajonoa, jotka lähtivät keskeltä ja
kuljettuaan jonkun matkan rinnakkain loittonivat sitten toisistaan
reunoille päin. Niitä olisi voinut sanoa sotamiesjonoiksi, jotka
marssivat rajalle kolmea tietä.»

»Totisesti, kelpo Gamain», sanoi tuntematon ihailua teeskennellen,
»teidän terävältä silmältänne ei jää mikään huomaamatta... Ja te
luulette, että kaappihomman asemasta kuningas ja teidän oppipoikanne
olivatkin hääränneet sen kartan kimpussa?»

»Olen siitä ihan varma», vakuutti Gamain.

»Ette voi olla siitä varma.»

»Totta tietenkin voin.»

»Voitteko sen todistaa?»

»Se on hyvin helppoa. Neuloissa oli vahapää — yksissä musta, toisissa
sininen ja kolmansissa punainen — ja kuningas piteli kädessään ja
kaiveli hajamielisyydessään hampaita punapäisellä neulalla.»

»Ah, Gamain ystävä», sanoi tuntematon, »jos minä keksisin jonkun
asesepän alaan kuuluvan uuden työmenetelmän, niin minäpä en päästäkään
teitä työpajaani, en edes kulkemaan sen kautta, se on varma se, tai
minä sidon silmänne, kuten teille tehtiin sinä päivänä, jolloin teidät
vietiin äsken mainitun ylhäisen herran taloon. Ja vaikka silmänne
olikin sidottu, panitte silti merkille, että portaissa oli kymmenen
askelta ja että talo oli bulevardin puolella.»

»Malttakaas toki», sanoi Gamain ihastuneena osakseen tulleista
ylistelyistä, »ette ole vielä perillä. Kaappi oli tosiaankin olemassa.»

»Ahaa! Missä sitten?»

»Niin, missäkö? Koettakaa arvata. Seinään koverrettuna, hyvä ystävä!»

»Mihin seinään?»

»Sen sisäkäytävän seinään, joka yhdistää kuninkaan vuodekomeron
kruununprinssin huoneeseen.»

»Tiedättekö, että mitä nyt kerrotte on perin huvittavaa?

Entä oliko se kaappi julkisesti näkyvissä?»

»Älkää nuolaisko ennenkuin tipahtaa... tarkoitan, että katselin
ympärilleni silmät suurina, mutta kun en huomannut mitään, sanoin: 'No,
entä kaappi, missä se siis on?' — Kuningas silmäili ympärilleen ja
sanoi sitten minulle: 'Gamain, olen aina luottanut sinuun, ja vain sinä
saat tietää minun salaisuuteni. Katso nyt.' —Ja oppipojan pidellessä
kynttilää — päivä ei näet päässyt tähän käytävään — kuningas irroitti
neliöruudun seinälaudoituksesta ja minä huomasin pyöreän syvennyksen,
jonka suu oli lähes kaksi jalkaa läpimitaten. Huomatessaan minun
ihmettelevät ilmeeni kuningas virkkoi, iskien silmää oppipojalle:
'Hyvä ystävä, näetkö tuon syvennyksen? Minä olen laittanut sen rahojen
säilytyspaikaksi. Tämä nuori mies on auttanut minua niinä neljänä
viitenä päivänä, jotka hän on viettänyt linnassa. Nyt on sovitettava
lukko tähän rautaoveen, jonka tulee sulkeutua niin, että neliöruutu
sopii paikalleen ja peittää oven kuten se peittää syvennyksenkin.
Tarvitsetko apua? Tämä nuori mies kyllä auttaa sinua. Tuletko hänettä
toimeen? Siinä tapauksessa käytän hänen apuaan toisaalla, mutta yhä
palvelukseeni.' — 'Oh‘, vastasin minä, 'te tiedätte hyvin, että milloin
minä voin suorittaa jonkun työn yksin, en pyydä kenenkään apua. Tässä
on puuhaa neljäksi tunniksi hyvälle työmiehelle, ja minä olen mestari,
mikä merkitsee, että kaikki on valmista kolmessa tunnissa. Lähtekää
te, nuori mies, askareillenne, ja te myöskin, sire. Jos te haluatte
kätkeä jotakin tuohon, tulkaa kolmen tunnin perästä takaisin.' —
Kaikesta päättäen kuningas oli antanut oppipojalle työtä toisaalla,
sillä minä en nähnyt häntä sen koommin. Kolmen tunnin kuluttua kuningas
tuli yksin ja kysyi: 'No, Gamain, kuinka pitkällä olemme?' — 'Jaha,
valmis on, sire', vastasin hänelle. Ja minä näytin hänelle ovea, joka
liikkui niin että oli sula nautinto sitä katsella, pienimmättäkään
narinatta, ja lukkoa, joka kävi kuin herra Vaucansonin automaatti.
—'Hyvä', sanoi hän minulle. 'Gamain, sinä saat auttaa minua, kun lasken
rahat, jotka aion kätkeä tuonne. — Kun kamaripalvelija oli tuonut
huoneeseen neljä säkillistä kaksoislouisdoreja, virkkoi kuningas:
'Laskekaamme. Minä laskin miljoonan ja hän toisen, ja kun sitten jäi
jäljelle viisikolmatta kultarahaa', sanoi hän: 'Kuulehan, Gamain, nämä
viisikolmatta louisdoria ovat sinun palkkiosi vaivastasi. — Siinä
oli häväistystä jo enemmän kuin tarpeeksi, että antoi köyhän miehen,
jolla on viisi lasta, laskea miljoonan louisdoreja ja lahjoitti sitten
viisikolmatta palkkioksi! Vai mitä te arvelette?»

Tuntematon suipisti huuhaan.

»Se oli tosiaankin halpamaista», sanoi hän.

»Kuunnelkaa edelleen, emme ole vielä lopussa. Minä otin tarjotut
viisikolmatta louisdoria, työnsin ne laskuuni ja sanoin: 'Kiitos
kaunis, sire, mutta minä en ole saanut juotavaa enkä syötävää sitten
kun aamulla ja nyt minä olen läkähtyä janoon.' Tuskin olin lopettanut
sanottavani, kun kuningatar astui sisälle salaovesta ja seisoi äkkiä,
varoittamatta, minun edessäni. Hän kantoi pientä tarjotinta, jolla
oli lasillinen viiniä ja pieni leivos. — 'Kunnon Gamain', sanoi hän
minulle, 'teidän on jano, juokaa tämä viini, teidän on nälkä, syökää
tämä leivos.' — 'Ah, rouva kuningatar', sanoin minä ja kumarsin, 'ei
teidän olisi tarvinnut vaivautua minun takiani, se oli ihan turhaa'.

— Mitä arvelette? Lasillinen viiniä miehelle, joka sanoo olevansa
janoinen, ja leivos miehelle, joka sanoo olevansa nälkäinen! Mitä
kuningatar luuli sellaisilla annoksilla tehtävän? Kaikesta huomasi,
ettei hänen ole milloinkaan ollut nälkä eikä jano! Lasillinen viiniä...
ihan käy sääliksi!»

»No, epäsittekö tarjouksen?»

»Olisi pitänyt evätä... mutta minä join kun joinkin viinin. Leivoksen
sen sijaan panin nenäliinaani ja päättelin itsekseni: — Mikä ei
ole hyvää isälle, on hyvää lapsille. — Sitten minä kiittelin hänen
majesteettiaan, kuten tulikin, ja lähdin kotimatkalle vannoen
mennessäni, ettei minua enää nähdä Tuileries-palatsissa.»

»Miksi sanoitte äsken, että teidän olisi pitänyt evätä kuningattaren
tarjous ja olla juomatta viini?»

»Koska he olivat panneet siihen myrkkyä. Tuskin olin sivuuttanut
Toumant-sillan, kun minun tuli jano... ja polttava jano tulikin! Kun
vasemmalla puolellani oli joki ja oikealla viinikauppoja, epäröin
tovin, menisinkö joelle... Ah, siellä vasta huomasin oikein selvästi,
kuinka kelvotonta lajia heidän tarjoomansa viini oli, sillä mitä
enemmän join, sitä janoisemmaksi tulin! Sitä jatkui sitten, kunnes
menetin tajuntani. Mutta kyllä he saavat vielä nähdä! Jos minut milloin
kutsutaan todistamaan heitä vastaan, niin minä sanon, että he ovat
antaneet minulle viisikolmatta louisdoria työskenneltyäni neljä tuntia
yhteen kyytiin ja laskettuani miljoonan, ja peläten minun antavan ilmi
paikan, mihin he kätkevät aarteensa, he ovat myrkyttäneet minut kuin
koiran!» [Sellaisen syytöksen tämä kurja todella esittikin konventin
edessä kuningatarta vastaan.]

»Ja minä, kelpo Gamain», sanoi aseseppä, joka ilmeisesti oli saanut
kaikki haluamansa tiedot ja nousi lähteäkseen, »minä vahvistan
todistuksenne sanomalla, että minä annoin teille vastamyrkkyä, jonka
avulla te virkositte elämään».

Gamain tarttui tuntemattoman käsiin ja huudahti:

»Me olemmekin tästedes ystäviä elämässä ja kuolemassa!»

Ja aito spartalaisen kohtuullisena Gamain kieltäytyi ottamasta
viinilasia, kun se tuntematon ystävä, jolle hän juurikaan vannoi
ikuista toveruutta, tyrkytti sitä hänelle kolmannen ja neljännen
kerran. Ammoniakki oli vaikuttanut lukkoseppämestariin kahdella
tavalla: selvittänyt tuota pikaa hänen humalansa ja saanut hänet
seuraaviksi neljäksikolmatta tunniksi inhoamaan viiniä. Gamain lähti
Versaillesin suunnalle ja saapui perille kello kaksi aamulla eheänä
ja terveenä, nutun taskussa kuninkaan viisikolmatta louisdoria ja
housuntaskussa kuningattaren leivos.

Jäätyään yksikseen tekaistu aseseppä otti vyötärystaskustaan
kilpikonnankuorisen, kultapäärmäisen muistikirjan ja kirjoitti siihen
seuraavan kaksiosaisen merkinnän:

Kuninkaan vuodekomeron takana, pimeässä käytävässä, joka vie
kruununprinssin huoneeseen — rautakaappi.

Otettava selko, eikö Louis Lecomte, lukkosepänoppilas, olekin vain
kreivi Louis, markiisi de Bouillén poika, joka yksitoista päivää sitten
saapui Metzistä Pariisiin.



X

Tohtori Guillotinin kone


Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien
avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä
kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis
de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen
serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä
oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut
sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää;
neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin;
oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa,
jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston
vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana
postivaunuissa Metziin.

Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen
keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt
entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri
Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta —
hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän
martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti
Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.

Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli
kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että
hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.

Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti
Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja
seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja
hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo
— lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä,
ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme
olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.

Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin
nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja
jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui
hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä
rakastajatartaan.

Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin
salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:

»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on
vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»

»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla
olen täällä?»

»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti
Olivaa. Hän on minun luonani.»

»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»

»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee
siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos
minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot,
niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta
louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa,
ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden
varrella.»

Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva
haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta
Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin
pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.

Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden
kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren
kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään»,
siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti
sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna
lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan
yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de
Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma
salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint,
joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen,
valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut,
joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla
leluilla.

Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen
rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi,
ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire
oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen
kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan
palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.

Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin
Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä,
joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi
aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia,
kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja
oli joku vapaamuurariveli.

Hänen oli mentävä avaamaan.

Kreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.

Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert
milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.

»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»

Sitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:

»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla
hyvänsä!»

»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan
mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut
kunnia jo puhua teille aikaisemmin».

Gilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus
puhunut.

»En muista», sanoi hän.

»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla
siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja
tuttuja.»

»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä,
lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne
tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»

»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»

Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja
ottaa hattu.

Kun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:

»Kreivi, olen määrättävissänne.»

»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.

Hän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.

Miehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.

Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa
minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne
matka oli suunnattava.

Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen
kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin
isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä
ristikkoikkunoita.

Portti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.

Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan
pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen
Bicêtren pihaksi.

Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin
alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan
tulla tähän pihaan.

Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan
se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo
lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.

Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita
seiniä.

Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa
työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään
liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin
oudonnäköistä, omituista konetta.

Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.

Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli
tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli
nähnyt pienoiskoossa _Kansan Ystävän_ toimittajan kellarissa.

Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.

Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus,
että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä
tervehtimään.

Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan
tarkoin miestensä hommia.

»No, no, mestari Guidon... tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi
kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on
valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät
rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten
paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»

Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä
puoli taivalta.

»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että
tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte
kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani,
mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne... Te näette kohta jotakin
merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on
keksitty.»

Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa
esinettä tarkastamaan.

»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen
taaksepäin.»

Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt
neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen
läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka
tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat
tehneet.

»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka
työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava
leikkuuveitsi uurteeseen... Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä
kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu
messinkilevyllä?»

»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo
tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.

»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä,
kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä!
Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen.
Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen
Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin
pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen,
kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen
tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»

Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden
kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan
oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.

Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin
pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka
riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.

Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman
jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.

Seuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.

Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita
pitkin.

Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö.
Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan
päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan
korkuista pylvästä.

Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli
säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan
ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.

Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä
kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla
painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.

Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun
tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin
renkaan kaulan ympärille.

Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti
määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken
mainitun ikkunan tasalle.

Kuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.

Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät
kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen
enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena
tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen
kojeensa muistuttavan italialaista _mannayaa_ ja varsinkin Toulousen
vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä
maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin
kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle,
nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]—
saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu
olemaan mukana tässä kokeessa.

Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt
toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi
sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä
Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta
aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka
kone toimisi.

Gilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka
sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.

Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan
ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin
yksinkertaisissa pukimissa.

Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet
mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert
seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla
äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.

Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat
kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli
viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen,
suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.

Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15
päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut
apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin
kaula.

Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään _Monsieur de Paris_,
»Pariisin herra».

Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa
häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.

Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa
läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden
leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut
hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.

Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos
kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin,
menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja
ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa;
pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee
kuolemannuorasta.

Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.

Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä,
alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun
hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän
puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja
arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön
käyvän kärsimättömäksi:

»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.
Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»

Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet
vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai
neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen,
vilkaskatseinen tutkijatyyppi.

Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.

Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin
tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta
tasokkeelta huudahti:

»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»

Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.

Silläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.

Monsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.

»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään
tulevaksi, voimme nyt aloittaa».

Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä,
yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä,
jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.

Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin
silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi
— tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja
tarkoitusta he eivät voineet käsittää.




XI

Iltaseurustelu Flora-paviljongissa


Saman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oli
Flora-paviljongissa vastaanotto.

Koska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti
prinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi
emäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.

Kuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi
vietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.

Päiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja
tulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.

Molempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti,
mutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.

Ensinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa,
tunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.

Toisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset,
jotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin
viesteihin.

Prinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin
suunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean
aatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän
pariinsa Torinoon.

Isidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien
olevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa
sen onnistumiseksi.

Kuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet
illaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta
kun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.

Kuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi
Isidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän
oli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen
ja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin
ollessa tämän puheilla.

Kuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi de
Favrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.

Parooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi,
että hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa
nimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki
sitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää
varemmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja
kutsutti hänet huoneeseen.

Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu
asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.

Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen
vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui
tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti.
Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin.
Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin
kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta.
Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu
suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi
Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista,
annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette
toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin
neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen
vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette
tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi
kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen
eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi
ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää
ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi
ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.

Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi
aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet
tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn»,
Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.

Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren
äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut
lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät
terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin
epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat
sikäli hyvin merkittäviä.

Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle
markiisin alamaisen tervehdyksen.

Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin
oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin
se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä
veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän
huoneen.

Kello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.

Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut
häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi
prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän
suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti
kaikkein valituimpaan piiriin.

Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti
huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja
d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen
sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.

Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka
uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka
saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä
olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero
tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi
Fersen, Suleau, henkevän lehden _Apostolien Teot_ päätoimittaja,
kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan
hullunrohkeita.

Isidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen
hyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli
suvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki
ojensivat hänelle kätensä.

Hänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka
eli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa.
Isidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.

Olemme jo maininneet, että Suleau oli ensimmäinen.

Suleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau
oli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli
noussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa,
maininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu
koe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia
korvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu,
polttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet
Grève-toria.

Kansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut,
oli ollut valmis hyväksymään sen.

Suleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja
hänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka
julkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.

Tämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle,
herätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui
kuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän —
kuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella,
mikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.

On sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja
toisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu
ja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.

Kuninkaalliset astuivat sisälle.

Mitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta
arvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti
todellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta
voimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää
kiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.

Madame de Lamballe ja madame Elisabeth ottivat kuningattaren haltuunsa.

Monsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen
ja sanoi kumartaen:

»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä
ystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin
saisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»

»Varsin mielelläni, veljeni; järjestäkää asia kuningattaren kanssa.»

Monsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti
kunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:

»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä
teidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»

»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen
whistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa
teidän valita puoluelaisenne.»

»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli
vain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te
neljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»

»Ah, te tulette Torinosta, parooni?» sanoi Monsieur.

»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt
Royale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan,
kuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»

Monsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne;
paroonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.

Hän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle
joitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.

Sillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia,
jotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän
kunnianosoituksensa.

Kuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän
ääreen.

Kuningas tavoitteli katseellaan neljättä pelaajaa, mutta näki vain
Isidorin.

»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette
neljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»

Ja kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui
sitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.

Kuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja
nuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.

Madame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden
istuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa
selkään.

Pelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat
välttämättömät sanat.

Sitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli
kunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi
Monsieurille:

»Veljeni, parooni mainitsi teille tulleensa Torinosta?»

»Niin», myönsi Monsieur, »hän mainitsi siitä jotakin».

»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat
hartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»

Kuningas liikahti kärsimättömästi.

»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti,
»kuunnelkaa, olkaa hyvä».

»Kuunteletteko tekin, sisareni?» sanoi kuningas.

»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin
kukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»

»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulin
Royale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».

»Kahdessakymmenessäyhdessä?» kummasteli kuningas. »Mitä se merkitsee?»

»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan
aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä,
joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka
meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».

»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.

»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen
majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen
heti.»

»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain.
Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki
oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta
antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra
parooni, kuka on se aatelismies?»

»Markiisi de Favras, madame.»

»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä,
herra parooni?»

»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan
luota, olen siitä varma.»

»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».

»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi
de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen
mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja
koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin
järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»

»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.

»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden
sanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan
Péronnessa.»

Kuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei
voinut auttaa asiaa.

»Sire», virkkoi kuningatar puolisolleen, »kuulitteko, mitä parooni
sanoi?»

»Kuulin kyllä», vastasi kuningas ja rypisti kulmakarvojaan.

»Entä te, veljeni?» kysyi kuningatar Monsieurilta.

»En ole kuningasta kuurompi.»

»No, mitä te arvelette? Se on minun käsittääkseni ehdotus.»

»Epäilemättä», myönsi Monsieur, »epäilemättä».

Sitten hän virkkoi Isidorille:

»No, herra parooni, toistakaa äskeinen kaunis laulunne.»

Isidor vastasi:

»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain
myöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän
on neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»

»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu
houkuttelevalta?»

Kuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen
ja sanoi:

»Jos minä lähden, lähdettekö te kanssani?»

Monsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei
kyennyt masentamaan mielenliikutustaan.

»Minäkö?» sopersi hän.

»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina
kehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä
lähden?'»

»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt
minkäänlaisia valmistuksia...»

»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin
olette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia
valmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on
aiottu toteuttaa!»

»Salahanke?» toisti Monsieur ja kalpeni.

»Niin, salahanke... sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen,
että jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras
vangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette
vaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me
pelastimme herra de Besenvalin.»

»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän
myöskin herra de Favrasin.»

»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää
tehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni,
kuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja
siten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»

Tämän sanottuaan kuningas nousi.

Kuningatar tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja sanoi:

»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra de
Favrasille vastaus.»

»Minunko?»

»Niin. Mitä parooni de Charny saa vastata kuninkaan puolesta?»

»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren
kädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».

Ja hän poistui.

»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras
ryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta —
edellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu,
on tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen
rangaistuksen.»

»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta
vielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle
kuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.'
Joko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»

Parooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren
kehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui
salongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:

»Royale-aukio, kaksikymmentäyksi!»




XII

Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä
vuotta takaperin


Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä
kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo
ennenkuin hän oli astunut saliin.

Hänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.

»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että
alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»

»Sire...» mutisivat nuoret miehet.

»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä
tulimme taloon.»

Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:

»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»

»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta...»

»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai
torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin
virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin
äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta
nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa
nauretaan!'»

»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että
iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein
koomillisimmalta».

»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»

»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän
majesteetillenne».

»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut _Apostolien Tekojen_ eilisen
numeron. Varokaa, varokaa!»

»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.

»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin
rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»

»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.

»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»

»Théroignestako?»

»Niin... En ole kuullut hänestä enää mitään.»

»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei
edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin
vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että...»

»En, sitä en tiennyt... Häntäkö äsken nauroitte?»

»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»

»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut
huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan
kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin
perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja
siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa
minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»

»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin
kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»

»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö
ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»

»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle... siitä juuri,
sire», vastasi Suleau.

»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista,
ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»

»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä.
Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut
tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme
enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»

Kaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.

»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen
toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat
elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet
kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät
minulle!»

»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa
_kivuttomasti_?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään
väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan _kevyttä raikkautta_?»

»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille
lupaa».

»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.

»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten
keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari
Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire
Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun.
Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla
ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy
kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan,
ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»

»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»

»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren
hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna
siinä _Apostolien Tekojen_ numerossa, joka painetaan tänä yönä,
toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär,
jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä,
saa nimekseen neiti Guillotine.»

Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.

»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi
laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin
laulua».

»Kaksi?» kummasteli kuningas.

»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».

»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni
sopii siihen vain sävel _De profundis_.»

»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän,
jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin
edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on
saanut kuosiin tulleen sävelen, _Exaudet_-menuetin nuotin, ja toista
lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»

»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.

Suleau kumarsi.

»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa
kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen
ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»

»No niin, minä kuuntelen.»

»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».

Ja niin hän lauloi puoliääneen, _Exatidet_-menuetin sävelen mukaan,
laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei
kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista
mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen
sydäntään.

»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta
jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta
kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa,
vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista
alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita
teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»

»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne,
että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei
elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva
kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»

»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli
tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna.
Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»

»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.

»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.

Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun
aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka
vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.

»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko
te Bicêtressâ?»

»Olin, sire.»

»Kuinka koe onnistui?»

»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka
niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»

Nuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.

»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien
toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme
ihmistä?»

»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat
Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne,
herra Gilbert?»

»Mistä, sire?»

»Koneesta.»

»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen
saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut
onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»

»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli
herännyt.

Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin
esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:

»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja
paperia... Toivottavasti osaatte piirtää?»

»Kyllä, sire.»

»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»

Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet
seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:

»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko
ihmiskunnalle.»

»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle
meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät
herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»

Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän
ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui
voidakseen paremmin piirtää.

Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista
viivaa tavattoman huolellisesti.

Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat,
molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.

Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen
työnsä.

»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin
kolmannella kerralla.»

»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.

»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita
mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista
vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»

»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»

»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»

Gilbert aikoi korjata piirrosta.

»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»

»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».

»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut
konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas
tällaiseksi... ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta
kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»

Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei
tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.

Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen,
tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..

Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli
lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt
puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa,
saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt
kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts.
_Lääkärin muistelmia_, 15 luku. — Suom.]

Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean
parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi
jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä
Gilbertin syliin.




XIII

Ruumiin ja sielun lääkäri


Ymmärtää helposti, että tällaisen tapauksen jälkeen iltaseurustelu
itsestään keskeytyi.

Vaikkei kukaan voinut arvata kuningattaren pyörtymisen syytä, pysyi
itse tapaus tosiseikkana.

Nähdessään Gilbertin aloittaman ja kuninkaan korjaileman piirroksen oli
kuningatar parahtanut ja pyörtynyt.

Sellainen huhu kierteli kutsuvierasten joukossa, ja kaikki, jotka eivät
kuuluneet perheeseen tai eivät olleet edes läheisiä ystäviä, poistuivat.

Gilbert antoi kuningattarelle ensi avun.

Madame de Lamballe ei ollut suostunut siihen, että kuningatar
vietäisiin kotiinsa. Se olisi ollutkin vaikeaa, prinsessa kun asui
Flora-paviljongissa ja kuningatar Marsan-paviljongissa, joten
siirtomatkaa olisi tullut koko palatsin pituus.

Kuninkaallinen sairas oli senvuoksi kannettu prinsessan makuuhuoneeseen
ja pantu pitkälle leposohvalle. Naisille ominainen vaisto oli sanonut
prinsessalle, että tähän tapaukseen kätkeytyi jokin synkkä salaisuus,
ja hän oli karkoittanut kaikki, yksinpä kuninkaankin, sairaan
lähettyviltä ja seisoi nyt leposohvan päässä hellän huolestunein ilmein
odottaen, että Gilbertin hoito saisi kuningattaren palaamaan tajuihinsa.

Tuon tuostakin hän tiedusteli kuningattaren tilaa tohtorilta, joka
itsekin kykenemättömänä kiirehtimään elämän palaamista voi rauhoittaa
prinsessaa vain tavanomaisilla vakuutteluilla.

Nais-poloisen koko hermosto tuntui tosiaankin saaneen niin ankaran
iskun, että hajusuolan käyttö ja ohimohieronta etikalla näyttivät
aluksi ihan tuloksettomilta. Mutta vihdoin käsien ja jalkojen heikko
nytkähtely todisti, että tajunta oli palaamassa. Kuningatar käänsi
raukeasti päänsä oikealta vasemmalle kuin tuskallisesta unesta heräävä,
huoahti syvään ja avasi silmänsä.

Mutta oli ilmeistä, että hänessä heräsi elämä aikaisemmin kuin järki.
Jonkun tovin hän silmäili ympärilleen sekavin katsein kuin henkilö,
joka ei tiedä, missä hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Mutta pian
kevyt värähdys puistatti koko hänen ruumistaan. Häneltä pääsi heikko
huudahdus ja hän nosti käden silmilleen kuin päästäkseen näkemästä
jonkun hirveän esineen.

Hän muisti, mitä oli tapahtunut.

Kohtaus oli ohi. Gilbert, joka arvasi hyvin, että kohtauksen oli
aiheuttanut yksinomaan henkinen syy, ja tiesi, kuinka vähän lääketiede
pystyy sellaisia ilmiöitä parantamaan, aikoi jo poistua, kun
kuningatar, joka kuin sisäisin silmin oli huomannut hänen aikeensa,
ojensi kätensä ennenkuin Gilbert ehti astua askeltakaan, tarttui hänen
käsivarteensa ja sanoi äänellä, joka oli yhtä hermostunut kuin sitä
seurannut kädenliikekin:

»Jääkää!»

Gilbert pysähtyi kummastuneena. Hän tiesi hyvin, kuinka niukka oli
kuningattaren myötätunto häntä kohtaan, mutta toisaalta hän oli
huomannut sen omituisen, miltei magneettisen vaikutusvallan, joka
hänellä oli kuningattareen.

»Olen kuningattaren määrättävissä», vastasi hän, »mutta minä arvelin,
että olisi paikallaan mennä rauhoittamaan kuninkaan ja toisten
vierassaliin jääneitten henkilöitten huolestunutta mieltä, ja jos
teidän majesteettinne sallii...»

»Thérèse», sanoi kuningatar prinsessa de Lamballelle, »mene
ilmoittamaan kuninkaalle, että olen toipunut ennalleni ja pidä huoli,
ettei minua häiritä. Minä haluan keskustella tohtori Gilbertin kanssa.»

Prinsessa totteli. Hänen luonteensa kuten kasvojensakin vallitsevana
piirteenä oli alistuva lempeys.

Kyynärpäihinsä nojaten kuningatar saattoi häntä katseillaan ja
odotti jonkun tovin, ikäänkuin haluten antaa hänelle aikaa suorittaa
tehtävänsä. Huomatessaan sitten, että tämä tehtävä oli suoritettu
loppuun madame de Lamballen valppauden avulla, ja tietäen nyt saavansa
häiriintymättä jutella tohtorin kanssa hän kääntyi tämän puoleen,
silmäili häntä tutkivasti ja aloitti:

»Herra tohtori, eikö teitä kummastuta, että sattuma tuo teidät
lähelleni aina kun elämässäni tapahtuu jokin ruumiillinen tai henkinen
käännekohta?»

»Ah, madame», vastasi Gilbert, »en tiedä, tuleeko minun kiittää vai
soimata sitä sattumaa».

»Kuinka niin, herra tohtori?»

»Koska minä osaan lukea ihmissydäntä kyllin hyvin tajutakseni, ettei
minun tule kiittää haluanne eikä tahtoanne tästä minulle kunniaa
tuottavasta tapaamisesta.»

»Minähän puhuinkin sattumasta... Tiedätte minun harrastavan suoruutta.
Ja kuitenkin, tohtori, niissä viimeksi sattuneissa tilanteissa, jolloin
olemme joutuneet kosketuksiin toistemme kanssa, te olette osoittanut
minulle todellista uhrautuvaa mieltä. Minä en unohda sitä ja minä
kiitän teitä siitä.»

Gilbert kumarsi.

Kuningatar tarkkasi hänen liikettään ja kasvojaan.

»Minäkin olen kasvojentuntija», sanoi hän. »Tiedättekö, mitä vastasitte
minulle lausumatta sanaakaan?»

»Madame», virkkoi Gilbert, »olen tuiki pahoillani, jos äänettömyyteni
vaikutti vähemmän kunnioittavalta kuin sanat»..

»Te vastasitte minulle: 'Hyvä on, olette kiittänyt minua, se asia on
nyt järjestetty, siirtykäämme toiseen.'»

»Olen ainakin osoittanut halua, että hänen, majesteettinsa panisi
alttiuteni koetukselle, joka sallisi sen tulla esille tehokkaammalla
tavalla kuin tähän saakka on ollut laita. Siitä johtuu se, sanoisinko,
kaipaava kärsimättömyys, jonka kuningatar kenties huomasi ilmeessäni.»

»Herra Gilbert», sanoi kuningatar silmäten tohtoria tutkivasti,
»olette ylevä mies ja minä pyydän teiltä suoraan anteeksi. Minulla oli
ennakkoluuloja teitä vastaan, niitä ennakkoluuloja ei ole enää.»

»Teidän majesteettinne sallikoon minun kiittää kaikesta sydämestäni, ei
siitä kohteliaisuudesta, jota suvaitsette minulle osoittaa, vaan siitä
luottamuksesta, jolla haluatte minuun tästedes suhtautua.»

»Tohtori», jatkoi kuningatar ikäänkuin se, mitä hän aikoi sanoa,
liittyisi luontevasti hänen äskeisiin sanoihinsa, »mitä arvelette tästä
kohtauksestani?»

»Madame», vastasi Gilbert, »olen tosiseikkojen mies, tiedemies. Olkaa
ystävällinen ja esittää kysymyksenne määritellymmin.»

»Kysyn teiltä, tohtori, arveletteko, että pyörtymisen, josta nyt olen
toipunut, aiheutti jokin niistä hermokohtauksista, joihin poloiset
naiset heikon ruumiinrakenteensa vuoksi ovat alttiita, vai epäilettekö
syyn olevan vakavampaa laatua?»

»Minä vastaan teidän majesteetillenne, ettei Maria Teresian tytär eikä
nainen, jonka olen nähnyt niin tyynenä ja rohkeana lokakuun viidennen
ja kuudennen päivän välisenä yönä, ole tavallisia naisia eikä siis voi
joutua niiden kohtausten uhriksi, jotka ahdistelevat tavallisia naisia.»

»Olette oikeassa, tohtori. Uskotteko aavistuksiin?»

»Tiede kieltää kaikki ilmiöt, jotka pyrkivät kumoamaan asioiden
aineellisen muodon. Ja kuitenkin on tosiseikkoja, jotka todistavat
tieteen erehtyvän.»

»Minun olisi pitänyt kysyä: uskotteko enteihin?»

»Minä uskon, että korkein kaitselmus on meidän onneksemme peittänyt
tulevaisuutemme läpäisemättömällä verholla. Jotkut nerot, jotka
ovat luonnolta saaneet tavattoman, matemaattisen vaiston, voivat
menneisyyteen syvästi perehtyneinä kohottaa tämän verhon nurkkaa ja
paljastaa, kuin usvan takaa tulevia asioita. Mutta he ovat harvinaisia
poikkeuksia ja sen jälkeen kun uskonto on tuhonnut sallimusopin,
filosofia pannut rajat uskolle, ovat nämä profeetat menettäneet kolme
neljännestä taikavoimastaan. Ja kuitenkin...» lisäsi Gilbert.

»Ja kuitenkin?» toisti kuningatar huomatessaan hänen pysähtyvän kuin
miettimään.

»Ja kuitenkin, madame», jatkoi Gilbert ja näytti jännittävän kaikki
voimansa pohtiakseen kysymyksiä, jotka hänen järkensä karkoitti
epäilyksen alueelle, »ja kuitenkin on muuan mies...»

»Muuan mies?» sanoi kuningatar, joka kuunteli henkeä salpaavan
jännittyneenä Gilbertin sanoja.

»Muuan mies on toisinaan eittämättömillä tosiseikoilla saanut kaikki
älyni laatimat todistelut huojumaan.»

»Ja se mies on...?»

»En uskalla mainita hänen nimeään teidän majesteetillenne.» »Se mies...
on teidän opetusmestarinne, eikö totta, tohtori?

Mies kaikkivaltias, mies kuolematon, jumalainen Cagliostro!» »Madame,
minun ainoa, ehdoton, todellinen opetusmestarini on luonto. Cagliostro
on vain pelastajani. Rintani oli luoti puhkaissut, olin vuodattanut
vereni kuiviin haavasta, jota parikymmentä vuotta myöhemmin lääkärinä
pidän parantumattomana, mutta hän teki minut terveeksi parissa päivässä
voiteella, jonka kokoomuksesta en ole päässyt selville. Siitä johtuu
kiitollisuuteni, tekisi mieli sanoa ihailuni.»

»Ja se mies on teille lausunut ennustuksia, jotka ovat toteutuneet?»

»Omituisia, uskomattomia ennustuksia, madame. Se mies liikkuu
nykyisyydessä niin varmasti, että voi uskoa hänen tuntevan myöskin
tulevia asioita.»

»Jos siis hän olisi ennustanut teille jotakin, uskoisitte hänen
sanoihinsa?»

»Ainakin toimisin sen mukaan kuin hänen ennustuksensa toteutuisi.»

»Jos hän olisi ennustanut teille ennenaikaisen, hirveän, häpeällisen
kuoleman, valmistautuisitte siihen kuolemaan?»

»Kyllä, madame», vastasi Gilbert silmäten tutkivasti kuningatarta, »kun
ensin olisin kaikin mahdollisin keinoin koettanut välttää sitä».

»Välttää? Ei, tohtori, ei! Minä tiedän hyvin, että olen
kuolemaantuomittu», sanoi kuningatar. »Tämä vallankumous on kuilu,
johon valtaistuin suistuu. Tämä kansa on leijona, joka nielee minut.»

»Ah, madame», sanoi Gilbert, »te voitte, jos tahdotte, saada tuon
kauhistuttavan leijonan makaamaan jalkojenne juuressa karitsan lailla!»

»Ettekö ole nähnyt sitä Versaillesissa?»

»Ettekö ole nähnyt sitä Tuileries-palatsissa? Se on kuin valtameri,
joka pieksää taukoamatta sen kulkua ehkäisevää kalliota, kunnes tämä
murenee, ja joka hyväilee kuin hellä hoitaja laivaa, joka uskoutuu sen
kuljetettavaksi.»

»Tohtori, ammoin sitten on kaikki siteet katkottu tämän kansan ja minun
välilläni.»

»Koska ette tunne toisianne perinpohjin. Heretkää olemasta sen
kuningatar, muuttukaa sen äidiksi. Unohtakaa olevanne Maria Teresian,
vanhan vihollisemme, tytär ja Josef toisen, valeystävämme, sisar. Olkaa
ranskatar ja te saatte kuulla kansanne äänen kohoavan teitä siunaamaan
ja te näette kansanne käsivarren kurkottautuvan teitä hyväilemään.»

Marie-Antoinette kohautti olkapäitään.

»Niin, niin, tiedän tuon... se siunasi eilen, se hyväilee tänään ja
huomenna se tukahduttaa juuri ne, joita se on siunannut ja hyväillyt.»

»Koska se tuntee, että juuri niissä asustaa sen tahtoa vastustava voima
ja viha, joka epää sen rakkauden.»

»Ja tietääkö se itsekään, mitä se rakastaa tai vihaa, se kansa, tuhoova
luonnonvoima, luonnonvoima, joka tuhoo kuin tuuli, vesi ja tuli ja
jolla on kaikki naisen oikut?»

»Koska te katselette sitä pinnalta kuten valtamerta katsellaan jyrkältä
rantatörmältä, koska se näennäisesti järjettömänä vyöryessään eteenpäin
ja loitotessaan pärskyttää vaahtonsa teidän jalkoihinne ja peittää
teidät valittelullaan, jota te arvelette karjunnaksi. Mutta kansaa
ei tule katsella siltä kannalta. Sitä täytyy pitää suurille vesille
rakentelevan pyhän hengen kannattelemana kansana, sitä tulee katsella,
kuten Jumalakin katselee, kansana, joka vaeltaa kohti sopusointua ja
joka murskaa kaikki tämän päämäärän tiellä olevat esteet. Te olette
ranskalaisten kuningatar, madame, ettekä te tiedä, mitä tällä hetkellä
Ranskassa tapahtuu. Kohottakaa huntunne, madame, älkää pitäkö sitä
alhaalla ja te saatte ihailla sen sijaan että nyt pelkäätte.»

»Mitä minä siis saan nähdä niin kaunista, niin suurenmoista, niin
häikäisevää?»

»Te saatte nähdä uuden maailman versovan vanhan raunioista, te näette
Ranskan kehdon soljuvan, kuten muinen Mooseksen kätkyen, virralla, joka
on Niiliä, Välimerta, Atlanttia leveämpi... Jumala kulkuasi ohjatkoon,
oi kätkyt! Jumala sinua varjelkoon, oi Ranska!»

Ja niin vähän intomielinen kuin olikin, Gilbert kohotti kätensä ja loi
katseensa taivasta kohden.

Kuningatar silmäili häntä ihmetellen. Hän ei ymmärtänyt. »Ja missä
se kätkyt tapaa rannan?» kysyi kuningatar. »Kansalliskokouksessako,
kiistelijöitten, hävittäjien, tasa-arvoisuutta harrastelevien
kokouksessa? Vanhan Ranskanko tulee johtaa uutta? Surumielinen äiti
niin kauniille lapselle, herra Gilbert!»

»Ei, madame, se kätkyt tapaa rannan jonakin päivänä, tänään,
huomenna kenties, tällä hetkellä tuntemattomassa maassa, jonka nimi
on _isänmaa_. Siellä se saa voimakkaan vaalijan, joka tekee kansat
väkeviksi, _vapauden_.»

»Ah, niin suuria sanoja!» huomautti kuningatar. »Minä luulin, että
niiden väärinkäyttö oli ne tuhonnut.»

»Ei, madame», vastasi Gilbert, »suuria asioita! Katsokaa Ranskaa, missä
kaikki nyt on murskana eikä mitään rakennettu uudestaan, missä ei ole
säännöllisesti toimivaa kansallishallintoa, tuskin maakuntiakaan,
missä ei ole lakeja, mutta missä lait syntyvät itsestään; katsokaa,
kuinka se, silmä tuimana ja askel varmana, raivaa itselleen tietä, joka
johtaa sen yhdestä maailmasta toiseen, ja kuinka se rakentaa itselleen
kuilun yli vievää kaitaa siltaa. Katsokaa, kuinka se tätä kaitaa
siltaa kuin Muhametin siltaa kulkee kompastelematta. Minne menee tämä
vanha Ranska? Isänmaan yhteyttä kohden! Mikä on tähän saakka näyttänyt
vaikealta, vaivaloiselta, voittamattomalta, on nyt tullut sille ei
ainoastaan mahdolliseksi, vaan vieläpä helpoksi. Maakuntamme olivat
erilaisten ennakkoluulojen, vastakkaisten etukysymysten, yksilöllisten
perintätapojen sokkeloinen vyyhti, mikään ei voinut, — niin arveltiin,
— hallita näitä viittäkolmatta ja kolmeakymmentä kansallisuutta, koska
ne hylkivät yleiskansallisuutta. Suostuisivatko vanha Languedoc,
vanha Toulouse, vanha Bretagne liittymään Normandiaan, Burgundiin tai
Dauphinéhen? Eivät, madame, mutta kaikki ne muodostavat Ranskan. Miksi
ne niin itsepintaisesti pitivät kiinni oikeuksistaan, erikoiseduistaan,
lainsäädännöstään? Siksi, ettei niillä ollut isänmaata. Mutta nyt,
kuten jo sanoin, teille, madame, niille on ilmestynyt isänmaa, se
on kenties vielä hyvin etäisessä tulevaisuudessa, mutta ne ovat sen
nähneet, kuolemattoman ja hedelmällisen äidin, joka kutsuu heidät,
eristetyt ja kadotetut lapset, avoimeen syliinsä. Heitä kutsuu yhteinen
äiti. Nöyryydessään olivat luulleet itseänsä languedocilaisiksi,
provencelaisiksi, bretagnelaisiksi, normanneiksi, burgundilaisiksi,
dauphinélaisiksi. He erehtyivät kaikki: he olivat ranskalaisia!»

»Mutta teidän sanojenne mukaan, tohtori», huomautti kuningatar hieman
ivallisesti, »Ranska, se vanha Ranska, kirkon vanhin tytär, kuten
paavit ovat sitä nimittäneet yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien, se
Ranska on eilispäivän lapsi».

»Siinäpä se ihme onkin, madame. Oli Ranska ja tänään on ranskalaisia.
Eikä vain ranskalaisia, vaan lisäksi veljiä, veljiä, jotka kulkevat
käsi kädessä. Ah, hyvä Jumala, madame, ihmiset eivät ole niin huonoja
kun sanotaan. He pyrkivät sosialisoitumaan. Heitä hajoittamaan,
estämään heitä lähentymästä toisiinsa on vaadittu kaiken maailman
luonnonvastaiset keksinnöt: sisämaantullit, lukemattomat tullimaksut,
maantiesulut, jokilautat, lakien, säädösten, painojen, mittojen
erilaisuus, maakuntien, pitäjien, kaupunkien, kylien keskinäinen
kilpailu. Sitten eräänä päivänä maanjäristys huojuttaa valtaistuinta
ja mullistaa kaikki entiset siveyskäsitteet ja tuhoo kaikki nämä
esteet. Silloin ihmiset katsovat toisiaan taivaan kasvojen edessä,
lempeästi ja kauniisti valaisevan auringon edessä, joka hedelmöittää
ei ainoastaan maata, vaan myöskin ihmissydämet. Veljeys versoo kuin
pyhä elovilja. Vihamiehetkin, kummissaan siitä, että viha on heitä niin
kauan saanut kiihoittaa, astuvat, eivät enää toisiaan vastaan, vaan
kohden toisiaan ja ojentavat toisilleen kätensä, eivät enää asestettua
kättä, vaan avoimen ystävänkäden. Mikään ei ole virallista, ylhäältä
säädettyä. Tämän kiinteäksi kohoavan; suon alla virrat ja mäet
katoavat, maantiede kuolee. Murteet säilyvät, mutta kieli on sama ja
kolmekymmentä miljoonaa ranskalaista virittää yhteisen ylistyshymnin,
jossa on seuraavat harvat sanat: Kiittäkäämme Jumalaa, joka on luonut
meille isänmaan!»

»No, niin, mihin tällä kaikella pyritte, tohtori? Luuletteko saavanne
minut rauhoittumaan katsellessani tätä kolmenkymmenen miljoonan,
kuningatartaan ja kuningastaan vastaan kapinoivan ranskalaisen yleistä
liittymää?»

»Ah, madame, älkää hairahtuko!» huudahti Gilbert. »Kansa ei suinkaan
niskuroi kuningatartaan ja kuningastaan vastaan, vaan kuningatar
ja kuningas kapinoivat kansaa vastaan. He puhuvat edelleenkin
etuoikeutettujen ja kuninkuuden kieltä, kun heidän ympärillään puhutaan
veljeyden ja uhrautumisen kieltä. Silmäilkää kerrankin näitä äkkipikaa
järjestettyjä juhlia, madame, ja te näette miltei aina jollekin
laajalle niitylle tai jonkun kukkulan laelle pystytetyn alttarin,
alttarin puhtaan kuin Abelin rakentaman, ja tällä alttarilla lapsen,
jota kaikki pitävät omanaan ja joka onnentoivotusten, uhriantien,
lahjojen ja vuodatettujen kyynelten rikastuttamana muuttuu kaikkien
lapseksi. No niin, madame, Ranska, se eilen syntynyt Ranska, josta
teille puhun, on juuri tämä alttarille kohotettu lapsi, mutta alttarin
ympärille eivät olekaan enää ryhmittyneet kaupungit ja kylät, vaan
kansat, kansallisuudet. Ranska on Kristuslapsi, joka on syntynyt
seimessä, nöyrien keskuudessa koko maailmaa pelastamaan ja kansat
riemuitsevat sen syntymästä ja odottavat kuninkaitten notkistavan
polvensa sen edessä ja tuovan sille vero-osuutensa... Italia,
Puola, Irlanti, Espanja katselevat tätä eilen syntynyttä lasta,
joka kannattelee niiden tulevaisuutta. Ne kohottavat kahlehditut
käsivartensa sen puoleen ja huutavat: 'Ranska, Ranska, me olemme sinun
avullasi vapaat!' Madame, madame», jatkoi Gilbert, »vielä on aikaa,
ottakaa alttarilta lapsi ja ruvetkaa sen äidiksi!»

»Tohtori», vastasi kuningatar, »unohdatte, että minulla on toisiakin
lapsia. Jos teen, mitä te sanotte, joudun luovuttamaan heidän
perintöosuutensa vieraalle.»

»Siinä tapauksessa, madame», virkkoi Gilbert syvän alakuloisesti,
»kietokaa ne lapset kuninkaalliseen viittaanne, Maria Teresian
sotaviittaan ja viekää ne mukananne Ranskasta, sillä olette oikeassa,
kansa syö teidät ja lapset kanssanne. Mutta aikaa ei ole tuhlata,
rientäkää, madame, kiiruhtakaa!»

»Ettekä te vastusta tätä lähtöä, herra tohtori?»

»Kaukana siitä», vastasi Gilbert. »Nyt kun tiedän teidän todelliset
tarkoitusperänne, minä autan teitä, madame.»

»No, sehän sopii mainiosti», sanoi kuningatar, »sillä minä tunnen erään
aatelismiehen, joka on valmis toimimaan, uhrautumaan, kuolemaan!»

»Ah, madame», huudahti Gilbert kauhistuneena, »tarkoitatteko markiisi
de Favrasia?»

»Kuka teille on sanonut hänen nimensä? Kuka teille on paljastanut hänen
aikeensa?»

»Voi, madame, varokaa! Häntäkin vainoo kohtalokas enne.»

»Saman profeetan taholta?»

»Yhä, madame.»

»Entä mikä kohtalo odottaa markiisia sen ennustajan mukaan?»

»Ennenaikainen, kauhea, häpeällinen kuolema, niinkuin se, josta äsken
puhuitte.»

»Olitte oikeassa, ei ole aikaa tuhlata, jos mieli saada se
tuhonennustaja valehtelijaksi.»

»Aiotteko lähettää markiisi de Favrasille sanan, että hyväksytte hänen
apunsa?»

»Hänen luonansa on paraikaa viestinviejä, herra Gilbert, ja minä odotan
hänen vastaustaan.»

Silloin ja juuri kun Gilbert itsekin kauhistuen niitä olosuhteita,
joihin hän oli kietoutunut, kohotti käden otsalleen saadakseen sitä
tietä valaistusta tilanteeseen, astui madame de Lamballe huoneeseen ja
kuiskasi pari sanaa kuningattaren korvaan.

»Tulkoon, tulkoon heti!» huudahti kuningatar. »Tohtori tietää kaikki.
Herra tohtori», jatkoi hän, »sieltä tulee herra Isidor de Charny, hän
tuo markiisi de Favrasin vastauksen. Huomenna kuningatar on lähtenyt
Pariisista, ylihuomenna me olemme Ranskan rajojen ulkopuolella. Tulkaa,
parooni, tulkaa... Hyvä jumala, mikä teidän on ja miksi olette noin
kalpea?»

»Prinsessa de Lamballe sanoi, että minä voisin puhua tohtori Gilbertin
kuullen?» kysyi Charny.

»Hän puhui totta. Kertokaa, kertokaa! Oletteko tavannut markiisi de
Favrasin? Markiisi on valmis... me hyväksymme hänen tarjouksensa... me
lähdemme Pariisista, me lähdemme Ranskasta...»

»Markiisi de Favras vangittiin tunti sitten Beaurepaire-kadulla ja
vietiin Châteletiin», vastasi Isidor.

Kuningattaren katse kohtasi Gilbertin katseen kirkkaana, epätoivoisena
ja vihaa huokuvana.

Mutta Marie-Antoinetten voimat näyttivät tyhjentyneen tähän salamaan.

Gilbert lähestyi häntä ja sanoi syvää sääliä ilmaisevalla äänellä:

»Madame, jos voisin olla teille joksikin hyödyksi, niin käskekää.
Kykyni, alttiuteni, elämäni, kaikki panen teidän jalkojenne juureen.»

Kuningatar kohotti hitaasti katseensa tohtoriin.

Sitten hän virkkoi verkkaisella, alistuneella äänellä:

»Herra Gilbert, te, joka olette niin oppinut ja olette ollut mukana
tämänaamuisessa kokeessa, luuletteko, että kauhean koneen tuottama
kuolema on tosiaankin niin helppo kuin sen keksijä väittää?»

Gilbert huoahti ja peitti kasvot käsillään.

Samaan aikaan Monsieur, joka tiesi kaikki mitä halusikin tietää,
sillä huhu markiisi de Favrasin vangitsemisesta oli levinnyt parissa
sekunnissa kautta koko palatsin, pyysi kaikessa kiireessä vaununsa ja
lähti, tiedustelematta kuningattaren vointia ja miltei hyvästelemättä
kuningasta.

Ludvig XVI asettui hänen tiellensä ja sanoi:

»Veljeni, teillä ei nähdäkseni ole niin kiire palata
Luxembourg-palatsiin, ettei teillä olisi aikaa antaa minulle pikku
neuvoa. Mitä minun pitäisi teidän mielestänne tehdä?»

»Haluatte kysyä, mitä minä tekisin teidän asemassanne?»

»Niin.»

»Minä hylkäisin markiisi de Favrasin ja vannoisin uskollisuudenvalan
hallitusmuodolle.»

»Kuinka luulette minun voivan vannoa valan hallitusmuodolle, joka ei
ole vielä valmiskaan?»

»Sitä suuremmalla syyllä, veljeni», vastasi Monsieur silmissä se karsas
ja teennäinen katse, joka lähti hänen sydämensä syvimmistä sopukoista,
»sitä suuremmalla syyllä, koska teidän ei tarvitse pitää valaanne».

Kuningas oli jonkun tovin mietteissään.

»Olkoon niin», sanoi hän, »se ei silti estä minua kirjoittamasta herra
de Bouillélle, että suunnitelmamme pysyy yhä, mutta sen toteuttaminen
on siirtynyt tuonnemmaksi. Tämä viivästyminen antaa kreivi de Charnylle
aikaa suunnitella valmiiksi tien, jota meidän on kuljettava.»




XIV

Monsieur kieltää Favrasin ja kuningas vannoo valan hallitusmuodolle


Markiisi de Favrasin vangitsemista seuranneena päivänä luettiin
kaikkialla Pariisissa seuraavaa omituista julistusta: /# »Markiisi
de Favras (Royale-aukion varrella) vangittiin puolisoineen 24
ja 25 p:n välisenä yönä, koska hän oli suunnitellut nostattaa
aseihin kolmekymmentätuhatta miestä murhaamaan Lafayetten ja
kaupunginvaltuuston puheenjohtajan sekä sitten estämään meiltä
elintarpeitten saannin.

Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa.

Barauz».

On helposti ymmärrettävissä, minkä omituisen vallankumouksen moinen
julistus synnytti vuoden 1790 Pariisissa, joka oli niin lopen herkkä
kuohahtamaan.

Sytytetty ruutipanos ei olisi aiheuttanut nopeampaa leimahdusta kuin
mikä syntyi kaikkialla, missä tämä palopaperi kulki.

Ensin se joutui kaikkien käsiin, kahta tuntia myöhemmin jokainen tiesi
sen sydämellään.

Kuudennenkolmatta päivän illalla kaupunginvaltuuston jäsenet olivat
kokoontuneet kaupungintaloon neuvottelemaan. Heidän lukiessaan
tutkintokomitean vangitsemismääräystä, joka oli juurikään heille
jaettu, tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Monsieur pyysi päästä
valtuuston puheille.

»Monsieur?» toisti kunnon Bailly, joka johti puhetta kokouksessa. »Kuka
monsieur?»

»Monsieur, kuninkaan veli», vastasi vahtimestari.

Nämä sanat kuullessaan valtuuston jäsenet silmäilivät toisiaan.

Monsieurin nimi oli illasta aamuun saakka ollut kaikkien huulilla.

Mutta he nousivat katsellen yhä toisiaan.

Bailly loi kysyvän silmäyksen ympärilleen ja koska ne mykät
vastaukset, jotka hän luki virkatoveriensa silmistä, näyttivät hänestä
yksimielisiltä, virkkoi hän vahtimestarille:

»Ilmoittakaa Monsieurille, että vaikka meitä kummastuttaakin hänen
meille suomansa kunnia, olemme valmiit ottamaan hänet puheillemme.»

Tovin kuluttua Monsieur opastettiin kokoushuoneeseen.

Hän tuli yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen tavallisestikin
epävarma käyntinsä oli tänä iltana entistäkin horjahtelevampaa.

Prinssin onneksi oli sillä summattomalla hevosenkengän muotoisella
pöydällä, jonka ääressä valtuuston jäsenet työskentelivät, kynttilä
kunkin jäsenen vieressä, joten tämän hevosenkengän keskikohdalla
vallitsi joltinenkin hämärä.

Monsieur huomasi tämän seikan ja näytti rauhoittuvan.

Hän loi vielä kerran aran silmäyksen tähän monipäiseen seuraan, jossa
hän toki huomasi kunnioitusta ystävällisen mielialan asemasta, ja
virkkoi aluksi vapisevalla, mutta sitten yhä varmentuvalla äänellä:

 »Hyvät herrat, halu torjua ilkeämielinen herjaus tuo minut teidän
 pariinne. Teidän tutkintokomiteanne määräyksestä vangittiin toissa
 päivänä markiisi de Favras ja tänään levitetään innokkaasti huhua,
 että minä olen läheisissä suhteissa häneen.»

Hieno hymy häivähti kuulijoiden kasvoilla ja heikko supina seurasi tätä
Monsieurin puheen alkuosaa.

Hän jatkoi:

 »Pariisin kaupungin kansalaisena olen katsonut velvollisuudekseni itse
 valaista teille niitä ainoita suhteita, joissa olen ollut herra de
 Favrasiin.»

Kuten hyvin arvaa, herrojen valtuustonjäsenten tarkkaavaisuus tuli nyt
kahta herkemmäksi. Saataisiinhan nyt kuulla Monsieurin omasta suusta —
kukin saisi uskoa mitä halusi — missä suhteissa hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli ollut herra de Favrasiin.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa jatkoi seuraavaan tapaan:

 »Vuonna 1772 herra de Favras tuli sveitsiläiskaartiini ja erosi siitä
 vuonna 1775. Sen koommin en ole puhunut hänen kanssansa.»
Kokoontuneesta seurasta kuului epäilevää mutinaa, mutta Baillyn katse
tukahdutti tämän supinan, ja Monsieur jäi epätietoiseksi, ilmaisiko se
hyväksymistä vai tuomitsemista.

Monsieur jatkoi:

 »Monta kuukautta olen ollut vailla vakinaisia tulojani ja koska
 olin huolissani eräistä melkoisista maksueristä, jotka minun oli
 suoritettava tammikuussa, toivoin voivani tulla toimeen rasittamatta
 valtion rahastoa. Olin sen vuoksi päättänyt järjestää lainan. Parisen
 viikkoa sitten herra de Ia Châtre mainitsi minulle, että markiisi de
 Favras pystyisi hommaamaan minulle tämän lainan eräältä genualaiselta
 pankkimieheltä. Minä siis allekirjoitin kahden miljoonan suuruisen
 obligatiolainan, joka oli välttämätön summa maksaakseni vuoden alussa
 tekemäni tilaukset ja selviytyäkseni talousmenoistani. Koska tämä
 asia oli puhtaasti taloudellista laatua, uskoin sen intendenttini
 hoidettavaksi. En ole nähnyt herra de Favrasia, en ole edes
 kirjoittanut hänelle, en ole ollut minkäänlaisessa kosketuksessa hänen
 kanssaan. Mitä hän on tehnyt, on minulle tyystin tuntematonta.»

[Olemme tavuakaan muuttamatta jäljentäneet tähän Monsieurin omat sanat.]

Kuulijoitten taholta lähtenyt ivanaurahdus todisti, etteivät kaikki
olleet ilman muuta valmiit uskomaan tätä prinssin kummanlaista
vakuutusta, joka antoi välittäjän tehtäväksi ‒ häntä edes tapaamatta
— järjestää kahden miljoonan lainan, varsinkin kun tämä välittäjä oli
hänen entisiä kaartilaisiaan.

Monsieur punehtui ja varmaankin haluten nopeasti selviytyä kierosta
asemasta, johon oli sotkeutunut, hän jatkoi vilkkaasti:

»Ja kuitenkin, hyvät herrat, kuulin eilen, että kaupungilla levitettiin
vallan ylettömästi muuatta paperia, joka oli kyhätty seuraavaan
muotoon...»

Ja Monsieur luki — ihan suotta, sillä kaikilla oli se kädessä tai
muistissa — julistuksen, jonka vastikään selostimme lukijalle.

Kun hän luki sanat »Monsieur, kuninkaan veli, oli hankkeen johdossa»,
kumarsivat kaikki valtuuston jäsenet.

Halusivatko he sillä sanoa olevansa julistuksen kannalla? Halusivatko
he selvästi ja mutkattomasti ilmaista olevansa selvillä syytöksen
kantavuudesta?

Monsieur jatkoi:

 »Ette varmaankaan odottane minun alentuvan puhdistautumaan
 moisesta alhaisesta rikoksesta. Mutta aikana, jolloin kaikkein
 mielettömimmätkin herjaukset voivat helposti merkitä parhaatkin
 kansalaiset vallankumouksen vihollisiksi, olen arvellut, hyvät herrat,
 velvollisuuteni kuningasta, teitä ja itseäni kohtaan vaativan tämän
 jutun seikkaperäistä käsittelyä, jotta yleinen mielipide ei voisi
 hetkeäkään olla epätietoinen sen oikeasta laadusta. Siitä lähtien
 kun minä aateliston toisessa kokouksessa selvitin kantani siitä
 peruskysymyksestä, joka yhä jakoi mielet, olen jatkuvasti uskonut,
 että suuri vallankumous oli valmis ja kuningas pyrkimyksineen,
 hyveineen ja korkeine arvoineen sen johtaja, koska se ei voinut olla
 edullinen kansalle olematta samalla hyödyksi itsevaltiaalle, ja että
 kuninkaanvallan tuli olla kansallisvapauden tuki ja kansallisvapauden
 olla kuninkaan vallan perustus...»

Vaikkei tämän lauseen sanamuoto ollutkaan ihan selvä, sai tottumus
taputtaa käsiä eräille sanayhdistelmille taputtamaan käsiä koko
lauseelle.

Monsieur tuli rohkeammaksi, korotti äänensä ja jatkoi puhutellen
valtuuston jäseniä hieman vakuuttavammin:

 »Mainittakoon yksikin teko, yksikin lause, joka poikkeaisi nyt
 esittämistäni periaatteista ja osoittaisi, että minkälaisiin
 olosuhteisiin minut on pantukin kuninkaan ja kansan onni olisi
 lakannut olemasta ajatusteni ja pyrkimysteni ainoa kohde. Tähän asti
 minulla on oikeus vaatia, että minua uskotaan. En ole milloinkaan
 muuttanut tunteitani ja periaatteitani enkä muuta niitä milloinkaan!»

Vaikka olemmekin romaaninsepittäjä, olemme hetkeksi tunkeutuneet
historian alalle selostaessamme hänen kuninkaallisen korkeutensa
pitkäveteisen puheen kaikessa laajuudessaan. Romaaninlukijoittenkin on
hyvä tietää, minkälainen oli viidenneljättä vuoden ikäisenä prinssi,
joka kuusikymmenvuotiaana tyrkytti meille hallitusmuodon, jota koristaa
sen 14. pykälä.

Mutta koska emme mieli kohdella Baillyta sen huonommin kuin hänen
kuninkaallista korkeuttansakaan, jäljennämme tähän Pariisin määrin
vastauksen, kuten olemme jäljentäneet Monsieurin puheenkin.

Bailly vastasi:

 »Monsieur, Pariisin valtuuston jäsenet tuntevat suurta tyytyväisyyttä,
 kun näkevät keskuudessaan rakastetun kuninkaansa veljen, Ranskan
 vapauden uudistajakuninkaan veljen. Teitä, kuninkaallisia veljeksiä,
 yhdistävät samat tunteet. Monsieur on osoittautunut kuningaskunnan
 ensimmäiseksi kansalaiseksi äänestäessään kolmannen säädyn hyväksi
 aateliston toisessa kokouksessa. Hän on ollut miltei yksin sillä
 kannalla muutaman tuiki harvan kansanystävän kanssa ja hän on lisännyt
 oikeamielisyyden arvon muihin kansan kunnioitusta ilmaiseviin
 arvonimiinsä. Monsieur on siis ensimmäinen kansalais-yhdenvertaisuuden
 alkuunpanija. Hän antaa siitä uuden todistuksen tulemalla tänään
 kaupunginvaltuuston puheille ja näyttämällä haluavansa, että häntä
 arvostellaan vain isänmaallisen mielialansa nojalla. Nämä tunteet
 merkitään talteen niissä selityksissä, jotka Monsieur halunnee antaa
 kansalliskokoukselle. Prinssi kulkee yleisen mielipiteen edellä,
 kansalainen panee arvon kansalaistoverinsa mielipiteelle, ja minä
 esitän Monsieurille tämän kokouksen nimessä ne kunnioituksen ja
 kiitollisuuden tunteet, jotka se on velkaa hänen mielialalleen, hänen
 kunnioittavalle läsnäololleen ja ennen kaikkea sille seikalle, että
 hän pitää niin suuressa arvossa vapaitten ihmisten arvostelua.»

Koska Monsieur ilmeisesti oivalsi, että vaikka Bailly ylistikin näin
kaunopuheisesti hänen menettelyään, voitiin tätä menettelyä arvioida
eri tavoilla, vastasi hän kasvoilla se isällinen ilme, jonka hän osasi
niin taitavasti valita, milloin siitä saattoi olla hänelle hyötyä.

 »Hyvät herrat, täyttämäni velvollisuus on ollut kiusallinen
 hyveelliselle sydämelle, mutta olen saanut kauniin palkkion niistä
 tunteista, jotka tämä kokous on minulle ilmaissut, ja minun suuni
 aukenee enää vain pyytämään armoa niille, jotka ovat minua loukanneet.»

Kuten huomataan, ei Monsieur velvoittanut itseään eikä kokousta
mihinkään. Kenelle hän pyysi armoa? Ei Favrasille, sillä kukaan
ei tiennyt, oliko Favras syyllinen, eikä Favras sitäpaitsi ollut
loukannutkaan Monsieuria.

Ei, Monsieur pyysi yksinkertaisesti armoa häntä syyttävän julistuksen
nimettömälle kyhääjälle, mutta tämä kyhääjä ei kaivannut armoa, koska
hän oli tuntematon.

Historioitsijat sivuuttavat varsin usein ruhtinasten erheet, niitä edes
huomaamatta, niin usein, että meidän romaaninsepittäjien tehtäväksi
tulee sellaisissa tapauksissa suorittaa heidän työnsä silläkin uhalla,
että romaani joltakin luvultaan tulee yhtä ikävystyttäväksi kuin on
historia.

On sanomattakin selvää, että puhuessamme sokeista historioitsijoista
tai ikävystyttävistä historioista jokainen tietää, minkälaisia
historioitsijoita ja historioita me tarkoitamme.

Monsieur oli siis omalta osaltaan toteuttanut osan siitä neuvosta,
jonka oli antanut veljelleen Ludvig XVI:lle.

Hän oli kieltänyt markiisi de Favrasin, ja kuten on nähty kelpo Baillyn
hänelle vuodattamista ylistyssanoista, asia oli menestynyt oivallisesti.

Sitä seikkaa varmaankin ajatellen Ludvig XVI päätti puolestaan vannoa
uskollisuudenvalan hallitusmuodolle.

Niinpä eräänä aamupäivänä vahtimestari tuli ilmoittamaan
kansalliskokouksen puheenjohtajalle, joka sinä päivänä oli herra
Bureaux de Puzy — kuten kaupunginvaltuuston vahtimestari oli tullut
ilmoittamaan Monsieurin — että kuningas yhden tai kahden ministerin ja
kolmen tai neljän upseerin seurassa kolkutti maneesin ovelle, kuten
Monsieur oli kolkuttanut kaupungintalon ovelle.

Kansanedustajat silmäsivät toisiaan kummastellen. Mitä sanottavaa
heille lienee kuninkaalla, joka niin kauvan oli kulkenut erillään
heistä?

Ludvig XVI opastettiin sisälle ja puheenjohtaja luovutti hänelle
tuolinsa.

Kuinka tahansa, koko sali puhkesi hyväksymishuutoihin. Paitsi Pétionia,
Camille Desmoulinsia ja Maratia koko Ranska oli tai luuli olevansa
vielä kuningasmielinen.

Kuningas oli tuntenut tarvetta tulla onnittelemaan kansalliskokousta
sen suorittamien töiden johdosta; hän tuli kiittämään, että Ranska
oli niin kauniisti jaettu departementteihin. Mutta ennen muuta hän ei
mielinyt viivästyttää lausumista — sillä se tunne tukahdutti häntä —
palavaa harrastustaan hallitusmuotoa kohtaan.

Puheen alku — älkäämme unohtako, että musta tai valkoinen,
kuningasmielinen tai perustuslaillinen, aristokraatti tai
isänmaanystävä, ei ainoakaan kansanedustaja tiennyt mihin kuningas
pyrki — puheen alku synnytti eräänlaista huolestumista, keskiosa
valmisti mielialaa kiitollisuuteen, mutta loppu — ah, loppu! — loppu
liehtoi kansalliskokouksen tunteet hurmiotilaan.

Kuningas ei voinut vastustaa haluaan ilmaista harrastustaan sitä pientä
vuoden 1791 hallitusmuotoa kohtaan, joka ei ollut vielä syntynytkään.
Kuinka enää kävisikään, kun se tulisi täydellisesti päivänvaloon?

Silloin ei kuningas tuntisikaan sitä kohtaan pelkkää harrastusta, vaan
kiihkomielistä innostusta.

Emme tässä selosta kuninkaan puhetta, sillä sitä tulisi kuusi sivua!
Riittää kun olemme selostaneet Monsieurin puheen, jota oli vain yksi
sivu ja joka sekin tuntui meistä hirvittävän pitkältä.

Ludvig XVI ei sentään tuntunut liian ikävystyttävältä
kansalliskokouksesta, joka itki hereästi häntä kuunnellessaan.

Sanoessamme, että se itki, emme puhu vertauskuvallisesti: Barnave
itki, Lameth itki, Duport itki, Mirabeau itki, Barrère itki. Se oli
todellinen vedenpaisumus.

Kansalliskokous tuli ihan tolkuttomaksi. Se nousi yhtenä miehenä,
parvekeyleisökin nousi. Kukin kohotti kätensä ja vannoi uskollisuutta
tälle hallitusmuodolle, jota ei vielä ollut olemassakaan.

Kuningas poistui. Mutta kuningas ja kansalliskokous eivät voineet erota
toisistaan tällä tavalla. Kokous lähtee hänen perässään, se rientää,
saattaa häntä, saapuu Tuilerieihin ja kuningatar ottaa sen vastaan.

Kuningatar! Hänpä ei olekaan haltioissaan, tämä Maria Teresian kova
tytär, hänpä ei itke, tuo Leopoldin arvokas sisar; hän osoittaa kansan
edustajille poikaansa ja sanoo:

»Hyvät herrat, minussa vallitsevat samat tunteet kuin kuninkaassakin.
Kaikesta sydämestäni ja liikutettuna yhdyn siihen tekoon, johon hellä
huolehtiminen kansasta on saanut hänet ryhtymään. Tässä on poikani;
minä en unohda mitään opettaakseni häntä hyvissä ajoin omaksumaan
maailman parhaimman isän hyveet, kunnioittamaan kansalaisvapautta ja
pitämään arvossa lakeja, joiden lujimman tuen toivon hänestä tulevan.»

Oikea intomieli ei jäähdy moisesta puheesta; kansalliskokouksen
innostus oli kuumennut hehkuvan valkoiseksi. Ehdotettiin, että
vala vannottaisiin heti paikalla. Se muovailtiin käden käänteessä.
Puheenjohtaja pyysi ensimmäisen puheenvuoron:

»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle ja kaikin
voimin tukevani hallitusmuotoa, jonka kansalliskokous on säätänyt ja
kuningas vahvistanut.»

Ja kaikki kansalliskokouksen jäsenet — yhtä ainoaa lukuun ottamatta —
kohottivat kätensä ja kukin vuorollaan toisti: »Minä vannon.»

Tätä ylen onnellista tapausta, joka palautti ilon kansalliskokoukseen,
tyynnytti Pariisin ja rauhoitti Ranskan, seurasi kymmenen päivää,
jotka vietettiin juhlin, tanssiaisin ja ilotulituksin. Kaikilta
tahoilta kuului vain vannottuja valoja. Kaikkialla vannottiin,
vannottiin Grève-torilla, kaupungintalossa, kirkoissa, kaduilla ja
julkisilla paikoilla. Isänmaalle pystytettiin alttareja, niiden ääreen
vietiin koululaiset ja koululaiset vannoivat kuin olisivat jo olleet
aikaihmisiä ja kuin olisivat tienneet mitä vala merkitsee.

Kansalliskokous määräsi kiitosjumalanpalveluksen, johon se otti osaa
yhtenä miehenä. Alttarin ääressä, Jumalan kasvojen edessä, uudistettiin
jo vannottu vala.

Mutta kuningas ei mennyt Notre-Dameen eikä siis liioin vannonut.

Hänen poissaolonsa huomattiin, mutta oltiin niin iloisia, luottavia,
että tyydyttiin ensimmäiseen verukkeeseen, jonka hän suvaitsi esittää.

»Miks'ette ollut kiitos-jumalanpalveluksessa? Miksette ole vannonut
valaa alttarin ääressä kuten toiset?» kysäisi kuningatar ivallisesti.

»Koska minä voin kyllä valehdella, madame», vastasi Ludvig XVI, »mutta
en halua tehdä väärää valaa».

Kuningatar hengähti helpotuksesta.

Hän oli, kuten kaikki muutkin, tähän saakka uskonut kuninkaan
vilpittömään mieleen.




XV

Aatelismies


Tämä kuninkaan vierailu kansalliskokouksessa oli tapahtunut helmikuun 4
päivänä 1790.

Lähes kaksi viikkoa myöhemmin, toisin sanoen saman kuun 17 ja 18
päivien välisenä yönä Châteletin kuvernöörin poissaollessa — hän oli
päivemmällä pyytänyt ja saanut loman mennäkseen Soissonsiin kuolevaa
äitiään tervehtimään ilmestyi vankilan portille muuan mies, mukanaan
poliisipäällikön varmentama määräys, jonka nojalla tulijalla oli oikeus
päästä todistajitta keskustelemaan markiisi de Favrasin kanssa.

Emme uskalla sanoa, oliko määräys oikea vai väärennetty, mutta kaikissa
tapauksissa apulaiskuvernööri, joka herätettiin sitä tarkastamaan,
hyväksyi sen oikeaksi, koskapa määräsi, että myöhäisestä hetkestä
huolimatta määräyksen esittäjä opastettaisiin herra de Favrasin koppiin.

Minkä jälkeen, luottaen vankilan sisä- ja ulkovartijoitten tarkkaan
vartijatoimeen, hän palasi vuoteelleen jatkaakseen näin ikävästi
keskeytettyä yöuntansa.

Vieras väitti, että ottaessaan salkusta poliisipäällikön määräystä
hän oli pudottanut jonkun tärkeän paperin, otti lampun ja haki
paperia lattialta, kunnes näki Châteletin apulaispäällikön poistuvan
huoneeseensa. Silloin hän selitti, että arveli unohtaneensa paperin
yöpöydälleen, mutta pyysi kuitenkin, että jos paperi löydettäisiin, se
annettaisiin hänelle, kun hän poistuisi vankilasta.

Sitten hän antoi lampun häntä odottavalle vartijalle ja kehoitta tätä
opastamaan hänet herra de Favrasin koppiin.

Vartija aukaisi erään oven, päästi tuntemattoman ohitseen, meni sitten
itsekin ja sulki oven jälkeensä.

Hän näytti katselevan tätä tuntematonta uteliaasti ikäänkuin odottaisi
tämän millä hetkellä tahansa lausuvan hänelle jonkun tärkeän
ilmoituksen.

Miehet laskeutuivat kaksitoista porrasta ja tulivat maanalaiseen
käytävään. Sitten tuli eteen toinen ovi, jonka vartija avasi ja sulki
kuten ensimmäisenkin.

Tuntematon ja hänen oppaansa olivat tällöin eräänlaisella
porrastasokkeella ja heidän oli nyt laskeuduttava toinen porraskerros.
Tuntematon pysähtyi, upotti katseensa pimeän käytävän syvyyksiin ja
tultuaan varmaksi, että pimeys oli yhtä yksinäinen kuin mykkäkin, hän
kysyi:

»Te olette vartija Louis?»

»Niin olen», vastasi vartija.

»Amerikkalaiseen looshiin kuuluva veli?»

»Niin.»

»Teidät toimitti tänne viikko sitten muuan salaperäinen käsi
suorittamaan täällä erään tuntemattoman tehtävän?»

»Juuri niin.»

»Ja te olette valmis siihen tehtävään?»

»Olen valmis.»

»Teidän piti saada määräykset eräältä mieheltä...?»

»Niin, messiaalta.»

»Mistä teidän tuli tuntea tuo mies?»

»Kolmesta paidanrintaan ommellusta kirjaimesta.»

»Minä olen se mies... ja tässä näette ne kolme kirjainta.»

Tämän sanottuaan vieras aukaisi röyhelökauluksensa ja osoitti
paidanrintaan ommeltua kolmea kirjainta — samoja kirjaimia, jotka
näiden kuvaustemme kehittyessä ovat useammin kuin kerran vaikuttaneet
perin tehokkaalla tavalla: L.P.D.

»Mestari», virkkoi vartija kumartaen, »tottelen käskyjänne».

»Hyvä. Avatkaa herra de Favrasin kopin ovi ja olkaa valmis noudattamaan
muita käskyjäni.»

Vartija kumarsi mitään vastaamatta, lähti kulkemaan edellä
valaistukseen tietä ja pysähtyi matalan oven eteen.

»Olemme perillä, mutisi hän.

Tuntematon nyökkäsi. Lukkoon työnnetty avain narahti kahdesti ja ovi
aukeni.

Vaikka vangin varalta olikin turvauduttu mitä ankarimpiin
varmuuskeinoihin, jopa niin, että hänet oli teljetty parikymmentä
jalkaa syvällä olevaan maanalaiseen koppiin, oli sentään pantu
jonkunlaista huomiota hänen henkilöarvoonsa. Hänellä oli puhdas vuode
ja valkoiset hurstit. Vuoteen vieressä oli pöytä täynnä kirjoja,
lisäksi mustetolppo, kyniä ja paperia, jotka ilmeisesti oli tuotu
puolustuspuheen valmistelua varten.

Sammutettu lamppu oli keskellä.

Nurkassa olevalla toisella pöydällä välkkyi pukeutumistarpeita, jotka
olivat peräisin markiisin vaakunalla somistellusta käsilaukusta.
Seinälle oli kiinnitetty pieni kuvastin, sekin kotoisin samasta
laukusta.

Markiisi de Favras nukkui niin sikeästi, että oven auetessa,
tuntemattoman lähestyessä vuodetta, vartijan asettaessa toisen lampun
entisen viereen ja poistuessa saatuaan vieraalta merkin, hän ei
havahtunut näin syntyneeseen meluun ja liikkeeseen.

Tuntematon silmäili hetken aikaa tätä nukkuvaa miestä syvän
alakuloisena. Sitten hän näytti muistavan hetkien olevan kalliita ja
vaikka hänestä tuntuikin ikävältä häiritä noin miellyttävää lepoa, hän
laski kätensä nukkuvan olkapäälle.

Vanki säpsähti, kääntyi nopeasti, silmät selkoselällään, kuten on
tapa henkilöillä, jotka nukkuvat odottaen heräävänsä johonkin ikävään
uutiseen.

»Rauhoittukaa, herra de Favras», sanoi tuntematon. »Olen ystävä.»

Markiisi silmäili hetken yöllistä vierastaan kasvoilla epäilevä ilme,
joka ilmaisi kummastelua, että joku ystävä tuli häntä tervehtimään
kahdeksantoista, parinkymmenen jalan syvyyteen maan alle.

Sitten hän äkkiä muisti jotakin ja huudahti:

»Ah, herra parooni Zannone...»

»Minä itse, hyvä markiisi.»

Favras katseli hymyillen ympärilleen ja osoittaen paroonille muuatta
rahia, jolla ei ollut kirjoja eikä vaatteita, hän sanoi:

»Suvainnette, istuutua.»

»Hyvä markiisi», vastasi parooni, »aion ehdottaa teille erästä asiaa,
joka ei salli pitkää keskustelua, ja koska meillä ei ole aikaa
tuhlata...»

»Mitä aiotte minulle esittää, hyvä parooni? Toivottavasti se ei koske
lainaa?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Koska takeet, jotka voisin teille antaa, tuntuvat minusta vain
keskinkertaisen varmoilta.»

»Se ei olisi minulle mikään syy, markiisi, ja minä päinvastoin olisin
valmis tarjoamaan teille miljoonan.»

»Minulle?» sanoi Favras hymyillen.

»Teille juuri. Mutta koska ette kuitenkaan hyväksyisi ehtojani, en edes
esitä tarjoustani.»

»No, koska mainitsitte asianne olevan kiireellistä laatua, hyvä
parooni, niin siirtykää siihen.»

»Tiedättehän, että teidät tuomitaan huomenna, markiisi?» »Tiedän, olen
kuullut mainittavan jotakin sellaista», vastasi Favras.

»Tiedättekö, että tuomarit, joiden eteen teidät viedään, ovat samoja,
jotka ovat vapauttaneet Augeardin ja Besenvalin?»

»Tiedän.»

»Tiedättekö, että nämä miehet vapautettiin vain hovin kaikkivoivalla
välityksellä?»

»Tiedän», vastasi Favras kolmannen kerran eikä hänen äänensä ollut
kertaakaan värähtänyt näiden kolmen vastauksen aikana.

»Varmaankin toivotte, että hovi tekee hyväksenne saman, mitä
edeltäjiennekin hyväksi?»

»Ne henkilöt, joiden kanssa minulla on ollut kunnia työskennellä sen
hankkeen hyväksi, joka on tuonut minut tänne, tietävät mitä heidän on
tehtävä minun suhteeni, herra parooni. Mitä he tekevät, on hyvin tehty.»

»He ovat jo ilmaisseet kantansa teihin nähden, herra markiisi, ja minä
voin sanoa teille, mitä he ovat tehneet.»

Favras ei näyttänyt olevan halukas sitä kuulemaan.

»Kuninkaan veli», jatkoi vieras, »on käynyt kaupungintalossa ja
selittänyt, että hän tuskin tuntee teitä, että te tulitte vuonna 1772
hänen sveitsiläiskaartinsa palvelukseen, erositte vuonna 1775 ja sen
koommin hän ei ole tavannut teitä.»

Favras nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

»Kuningas puolestaan ei ole ainoastaan herennyt ajattelemasta pakoa,
vaan on lisäksi tämän kuun neljäntenä liittynyt kansalliskokoukseen ja
vannonut valan hallitusmuodolle.»

Favrasin huulilla väikkyi hymy.

»Epäilettekö sitä?» kysyi parooni.

»En sano sitä enkä tätä», vastasi Favras.

»Kuten huomaatte, markiisi, ei Monsieuriin ole luottamista, eikä
kuninkaaseenkaan voi luottaa...»

»Asiaan, herra parooni.»

»Te joudutte siis tuomarienne eteen...»

»Minulla on ollut kunnia kuulla teidän jo maininneen siitä.»

»Teidät tuomitaan...»

»Todennäköisesti.»

»Kuolemaan...!»

»Se on mahdollista.»

Favras kumarsi kuin mies, joka on valmis ottamaan vastaan minkälaisen
iskun tahansa.

»Mutta», jatkoi parooni, »tiedättekö, minkälaiseen kuolemaan, hyvä
markiisi?»

»Onko kuolemia kaksi, hyvä parooni?»

»Ah, niitä on kymmenen, on häpeäpaalu, silpominen, silmukka,
teiliratas, hirsipuu, mestauspölkky... tai oikeammin, viime viikolla
vielä olivat kaikki nämä kuolintavat. Tänään, kuten sanoitte, niitä on
vain yksi: hirsipuu.»

»Hirsipuu!»

»Niin. Julistettuaan ihmiset yhdenvertaisiksi lain edessä on
kansalliskokous pitänyt kohtuullisena julistaa ihmiset tasa-arvoisiksi
myöskin kuolemassa. Ylhäiset ja alhaiset lähtevät tästä maailmasta
saman portin kautta, heidät hirtetään, markiisi.»

»Ah, ah!» huudahti Favras.

»Jos teidät tuomitaan kuolemaan, teidät hirtetään... hyvin ikävää
aatelismiehelle, joka ei pelkää kuolemaa — olen siitä varma — mutta
jota hirsipuu kuvottaa.»

»Ah, herra parooni», virkkoi Favras, »oletteko tullut tänne vain
kertoaksenne kaikista näistä hyvistä uutisista vai onko teillä vielä
jotakin parempaa sanottavaa?»

»Olen tullut ilmoittamaan teille, että kaikki on valmista pakonne
varalta, ja sanomaan teille, että jos haluatte, olette kymmenen
minuutin kuluttua vankilanne ulkopuolella ja neljänkolmatta tunnin
kuluttua poissa Ranskasta.»

Favras tuumi hetken eikä paroonin esitys näyttänyt aiheuttaneen hänessä
vähäisintäkään mielenliikutusta. Sitten hän kysyi haastattelijaltaan:

»Tuleeko tämä tarjous hänen kuninkaallisen korkeutensa taholta?»

»Ei, herra markiisi, sen teen minä yksityisesti.»

Favras silmäili paroonia.

»Te, herra?» sanoi hän. »Entä miksi?»

»Koska olette herättänyt minussa mielenkiintoa, markiisi.»

»Mitä mielenkiintoa minä voin teissä herättää, herra parooni?» uteli
Favras. »Olette tavannut minut kahdesti.»

»Miestä ei tarvitse tavata edes kahta kertaa tunteakseen hänet, hyvä
markiisi. Nähkääs, oikeat aatelismiehet ovat harvinaisia, ja minä
haluan säilyttää niistä yhden, en Ranskalle, vaan ihmiskunnalle.»

»Eikö teillä ole muuta syytä?»

»On kyllä, herra markiisi, se näet, että hankkiessani teille kahden
miljoonan lainan ja varustaessani teidät rahoilla olen valmistanut
teille keinon mennä tänään paljastetussa hankkeessanne pitemmälle
kuin muutoin olisitte voinut ja että minä siis tietämättäni olen
osallistunut teidän kuolemaanne.»

Favras hymähti.

»Ellette ole tehnyt muuta rikosta kuin sen, nukkukaa rauhassa», sanoi
hän, »annan teille synninpäästön».

»Mitä!» huudahti parooni. »Kieltäydyttekö pakenemasta?»

Favras ojensi hänelle kätensä.

»Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, herra parooni», vastasi hän.
»Kiitän teitä vaimoni ja lasteni nimessä, mutta minä kieltäydyn...»

»Koska kenties arvelette suunnitelmani huonosti laadituksi, markiisi,
ja koska pelkäätte, että epäonnistunut pakoyritys vain pahentaa
juttuanne.»

»Uskon, herra parooni, että olette älykäs mies, vieläpä uhkarohkeakin,
koska itse ehdotatte minulle tätä pakoa, mutta sanon teille
toistamiseen, etten halua paeta.»

»Varmaankin te, herra markiisi, pelkäätte, että pakotettuna poistumaan
Ranskasta joudutte jättämään vaimonne ja lapsenne sinne kurjuuteen...
Olen ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, herra markiisi, ja
voin tarjota teille tämän salkun, jossa on satatuhatta frangia
pankkiseteleinä.»

Favras silmäili paroonia ihailevin ilmein.

Sitten hän ravisti päätänsä ja sanoi:

»Se ei ole sitä, hyvä herra. Sanaanne luottaen ja teidän tarvitsematta
antaa minulle tuota salkkua olisin lähtenyt Ranskasta, jos aikomukseni
olisi ollut paeta. Mutta vielä kerran, olen tehnyt päätökseni: minä en
pakene.»

Parooni silmäili miestä, joka näin epäsi hänen tarjouksensa, ikäänkuin
olisi arvellut, ettei tämä ollut täysijärkinen.

»Päätökseni kummastuttaa teitä, herra parooni», sanoi Favras omituisen
juhlallisesti, »ja te kysytte itseltänne uskaltamatta, kysyä minulta,
mikä on saanut minut tekemään tämän omituisen päätöksen kulkea tietäni
loppuun saakka ja kärsiä kuolemantuskat, olkootpa ne mitä laatua
tahansa.»

»Olette oikeassa, herra markiisi.»

»No niin, selitän sen teille. Olen kuningasmielinen, hyvä herra, mutten
niiden lainen, jotka siirtyvät ulkomaille tai piileskelevät Pariisissa.
Minun maailmankatsomukseni ei ole etuihin sisältyvää laskelmaa, hyvä
herra. Kuninkaat ovat minulle vain samaa, mitä olisi joku arkkipiispa
tai paavi, toisin sanoin äsken mainitsemani uskonnon näkyviä edustajia.
Jos pakenen, arvellaan kuninkaan tai Monsieurin auttaneen minut
pakosalle. Jos he auttavat minut pakosalle, ovat he rikostovereitani.
Ja Monsieur, joka on noussut puhujalavalle kieltämään minut, ja
kuningas, joka on teeskennellyt, ettei tunne minua, saavat iskun, joka
haihtuu tyhjään avaruuteen. Uskonnot häviävät, herra parooni, kun
niillä ei ole enää marttyyrejä. No niin, minä pidän pystyssä omaani
kuolemalla sen hyväksi! Siitä tulee menneisyydelle antamani moite ja
tulevaisuudelle tarjoamani varoitus!»

»Mutta ajatelkaa toki teitä odottavaa kuolintapaa, markiisi!»

»Mitä häpeällisempi on kuolintapa, herra parooni, sitä ansiokkaampi on
uhraus. Kristus kuoli ristinpuussa kahden ryövärin välissä.»

»Ymmärtäisin tämän, herra markiisi», huomautti parooni, »jos
kuolemastanne koituisi kuninkuudelle sama apu, mikä Kristuksen
kuolemasta koitui ihmiskunnalle. Mutta kuninkaitten erheet ovat niin
raskaat, herra markiisi, että pelkään, kykeneekö jonkun aatelismiehen,
kykeneekö edes kuninkaankaan veri niitä puhdistamaan.»

»Se on Jumalan vallassa, herra parooni. Mutta tänä miehuuttomuuden ja
epäilyksen aikana, jolloin niin monilta puuttuu velvollisuudentunto,
minä kuolen tuntien lohdutusta tietoisuudesta, että olen täyttänyt
velvollisuuteni.»

»Ei, ei, herra markiisi!» huudahti parooni kärsimättömästi! »Te
kuolette yksinkertaisesti katuen, että olette kuollut turhan takia.»

»Kun aseettomaksi joutunut sotamies ei halua paeta, kun hän odottaa
vihollista, kun hän uhmaa kuolemaa, kun se tapaa hänet, tietää hän
hyvin, että tämä kuolema on turha, mutta hän päättelee, että pako olisi
häpeäksi, ja mieluummin hän silloin kuolee...»

»Herra markiisi», intti parooni, »en pidä itseäni vielä lyötynä...»

Hän otti esille kellonsa. Hän huomasi sen osoittavan kolmea aamulla.

»Meillä on vielä tunti aikaa», jatkoi hän. »Istahdan tämän pöydän
ääreen ja luen puoli tuntia. Harkitkaa sillaikaa ehdotustani. Puolen
tunnin kuluttua te annatte minulle lopullisen vastauksenne.»

Siirrettyään nojatuolin hän istuutui pöydän ääreen selkä päin vankia,
aukaisi kirjan ja syventyi lukemaan.

»Hyvää yötä, herra parooni!» sanoi Favras.

Ja hän kääntyi seinään päin varmaankin voidakseen häiriintymättä
tuumiskella.

Lukija otti pari kolme kertaa kellon esille. Hän oli kärsimättömämpi
kuin vanki. Kun puoli tuntia oli kulunut, nousi hän ja lähestyi
vuodetta.

Mutta hän sai odottaa kauan: Favras ei kääntynyt.

Parooni kumartui hänen ylitseen. Vangin säännöllinen, tyyni hengitys
todisti hänen nukkuvan.

— Kas niin, — tuumi hän itsekseen, — olen lyöty. Mutta tuomiota ei ole
vielä julistettu. Kenties hän epäilee vielä...

Ja koska hän ei mielinyt herättää miespoloista, jota muutaman päivän
perästä odotti niin pitkä ja syvä uni, tarttui hän kynään ja kirjoitti
tyhjälle paperiliuskalle:

 »Kun tuomio on julistettu, kun herra de Favras tuomitaan kuolemaan,
 kun hän ei voi toivoa enää mitään tuomareiltaan, Monsieurilta eikä
 kuninkaalta ja jos hän haluaa muuttaa käsityskantansa, kutsuttakoon
 hän luoksensa vartija Louisin ja sanokoon tälle: '_Olen päättänyt
 paeta_!' Hänen pakonsa toteuttamiseksi on keinot keksitty.

 Kun herra de Favras istuu kohtalokkailla rattailla, kun herra de
 Favras rukoilee julkisesti Notre-Damen edustalla, kun herra de
 Favras paljain jaloin ja kädet sidottuina astuu kaupungintalosta,
 missä hän tekee testamenttinsa, sen tilavan pihan yli, joka erottaa
 kaupungintalon portaat Grève-torille pystytetystä hirsipuusta,
 tarvitsee hänen vain lausua äänekkäästi: '_Haluan pelastua_!' ja hänet
 pelastetaan.

 _Cagliostro_.»

Tämän tehtyään vieras otti lampun, lähestyi toistamiseen vangin
vuodetta todetakseen, oliko markiisi herännyt, ja huomattuaan hänen
yhä nukkuvan siirtyi, kääntymättä enää taakseen, kopin ovelle, jonka
takana vartija Louis seisoi liikkumattomana ja alistuvana kuten ainakin
opetuslapsi, joka on valmis kaikkiin uhrauksiin suorittaakseen loppuun
saakka hänen osakseen pannun suurtyön.

»No, mestari», tiedusti hän, »mitä minun on tämän jälkeen tehtävä?»

»Jäätävä vankilaan ja toteltava herra de Favrasin määräyksiä.»

Vartija kumarsi, otti lampun Cagliostron käsistä ja astui
kunnioittavasti hänen edellään, kuten kamaripalvelija, joka valaisee
tietä isännälleen.




XVI

Cagliostron ennustus toteutuu


Samana päivänä kello yksi iltapäivällä Châteletin vankilasihteeri
tuli neljän aseellisen miehen seurassa markiisi de Favrasin koppiin
ilmoittamaan, että hänen oli lähdettävä tuomariensa eteen.

Favras oli kuullut asiasta yöllä Cagliostrolta ja kello yhdeksän
tienoissa aamulla Châteletin apulaispäälliköltä.

Jutun yleinen käsittely oli alkanut kello puoli kymmenen aamulla ja
sitä jatkui vielä kello kolme iltapäivällä.

Kello yhdeksästä alkaen oli istuntosali ollut täynnä uteliaita,
jotka kylki kyljessä odottivat näkevänsä miehen, jonka tuomio pian
julistettaisiin.

Sanomme miehen, jonka tuomio pian julistettaisiin, koska kukaan ei
epäillyt, ettei syytettyä tuomittaisi syylliseksi.

Poliittisissa salahankkeissa on aina mukana muutamia poloisia, jotka
jo ennakolta on määrätty uhreiksi. Jokainen tuntee, että tarvitaan
sovitusuhria ja että juuri nämä ihmis-rukat on kohtalokkaasti merkitty
tällaiseksi uhriksi.

Neljäkymmentä tuomaria oli ryhmittynyt puoliympyrään salin peräpäähän.
Puheenjohtaja istui katoksen alla. Hänen takanaan seinällä riippui
ristiinnaulittua Jeesusta esittävä kuva ja häntä vastapäätä salin
toisessa päässä oli kuninkaan muotokuva. Jono kansalliskaartilaisia
reunusti tuomioistumen aluetta sisä- ja ulkopuolelta. Neljä miestä
seisoi ovella vartijoina.

Neljännestä yli kolmen tuomarit antoivat määräyksen, että syytetty oli
tuotava istuntosaliin.

Kaksitoistamiehinen sotilasosasto, joka kivääri jalalla odotteli
keskellä salia tätä määräystä, lähti liikkeelle.

Siitä hetkestä alkaen kaikki päät, vieläpä tuomarienkin, olivat
suuntautuneina ovelle, josta markiisi de Favras astuisi sisälle.

Arviolta kymmenen minuutin kuluttua nähtiin neljän kaartilaisen
ilmestyvän saliin.

Heidän takanaan asteli markiisi de Favras.

Loput kahdeksan kaartilaista seurasivat häntä.

Vanki astui siihen peloittavaan hiljaisuuteen, joka syntyy, kun
kaksituhatta samaan huoneeseen sulloutunutta henkilöä huomaa hetken
tulleen, jolloin lopultakin yleisen odotuksen kohde — henkilö tai asia
— tulee esille.

Vangin piirteet olivat täysin tyynet. Hän oli pukeutunut hyvin
huolellisesti. Hänen yllänsä oli heleänharmaalla kirjailtu silkkinuttu,
valkoiset satiiniliivit ja samanväriset housut kuin takkikin,
silkkisukat, solkikengät ja napinreiässä Pyhän Ludvigin ritarikunnan
risti.

Tukkansa hän oli suorinut harvinaisen komeilevasti, jauhoittanut
valkoiseksi, _eikä yksikään hius ollut loista pitempi_, kuten eräässä
vallankumouksen historiassa mainitaan.

Sinä lyhyenä aikana, jonka markiisi de Favras tarvitsi edetäkseen
ovelta syytettyjen penkille, pidättelivät kaikki hengitystään.

Kului pari sekuntia syytetyn saapumisesta puheenjohtajan ensimmäisiin
sanoihin.

Lopulta hän teki tutunomaisen — tällä kerralla tarpeettoman —
liikkeen kädellään kehoittaakseen tuomareita hiljaisuuteen ja aloitti
liikutuksesta värähtelevällä äänellä:

»Kuka olette?»

»Olen syytetty ja vanki», vastasi Favras perin rauhallisesti.

»Nimenne?»

»Thomas Mahi, markiisi de Favras.»

»Missä olette syntynyt?»

»Eloisissa.»

»Mikä on yhteiskunnallinen arvonne?»

»Olen eversti kuninkaan palveluksessa.»

»Missä asutte?»

»Place Royalen numero yhdessäkolmatta.»

»Kuinka vanha olette?»

»Kuudenviidettä ikäinen.»

»Istukaa.»

Markiisi noudatti kehoitusta.

Vasta silloin kuulijakunta näytti voivan jälleen hengittää. Ilmaa
halkoi hirveä suhina, koston henkäys.

Syytetty ei erehtynyt sen luonteesta. Hän silmäili ympärilleen.
Kaikkien katseet kiiluivat vihan tulta, kaikki nyrkit olivat uhkaavasti
koholla. Tunsi, että tämä kansa, jonka käsistä juurikään oli riistetty
Augeard ja Besenval, vaati uhria, tämä kansa, joka yhtenään hoilasi,
että prinssi Lambesc oli hirtettävä — kuvaannollisesti edes.

Näiden kiihtyneitten kasvojen, näiden tulta liekehtivien katseitten
joukossa syytetty huomasi yöllisen vieraansa tyynet piirteet ja
ystävällisen katseen.

Hän tervehti tätä huomaamattomin elein ja jatkoi sitten tarkasteluaan.

»Syytetty», sanoi puheenjohtaja, »valmistukaa vastaamaan».

Favras kumarsi.

»Käskekää, herra presidentti», sanoi hän.

Nyt alkoi toinen kysymyssarja, jonka syytetty kesti yhtä tyynesti kuin
edellisenkin.

Sitten seurasi syyttäjän todistajien kuulustelu.

Favras, joka kieltäytyi pelastamasta itseään paolla, halusi puolustaa
elämäänsä vastaväitteillä ja oli haastattanut neljätoista vapauttavaa
todistajaa.

Kun syyttäjän todistajien kuulustelu oli päättynyt, odotti hän
näkevänsä omien todistajiensa astuvan esille. Mutta silloin
puheenjohtaja lausui seuraavat sanat:

»Hyvät herrat, kuulustelu on päättynyt.»

»Anteeksi, herra presidentti», huomautti Favras kohteliaasti,
kuten hänen tapansa oli, »unohdatte yhden seikan, vähäpätöisen
tosin, unohdatte kutsuttaa paikalle minun haastattamani neljätoista
todistajaa».

»Oikeus on päättänyt», vastasi puheenjohtaja, »ettei heitä kuulustella
ollenkaan».

Syytetyn otsalla väikkyi pilventapainen varjo, sitten hänen silmissään
välähti kirkas salama.

»Minä luulin olevani Pariisin Châteletin tuomittavana», virkkoi hän.
»Erehdyin. Minut tuomitsee, kuten näyttää, espanjalainen inkvisitsioni.»

»Viekää syytetty pois», käski oikeuden puheenjohtaja.

Favras vietiin takaisin vankikoppiinsa. Hänen tyyneytensä, sulavuutensa
ja rohkeutensa olivat eräällä tavalla tehonneet niihin kuuntelijoihin,
jotka olivat saapuneet paikalle ennakkoluulottomina.

Mutta heitä oli kourallinen. Favrasin lähtöä saattoivat huudot,
uhkailut ja vihellykset.

»Ei armoa, ei armoa!» kirkui viisisataa suuta hänen astellessaan
salista.

Nämä huudot seurasivat häntä vankikopin oven taakse saakka.

Silloin hän mutisi kuin itsekseen puhellen:

»Tällaista on vehkeillä ruhtinasten kanssa!»

Kun syytetty oli poistunut, ryhtyivät tuomarit tekemään päätöstä.

Tavalliseen aikaansa Favras meni makuulle.

Kello yksi aamuyöllä joku astui hänen koppiinsa ja herätti hänet.

Tulija oli vartija Louis.

Hän oli valinnut asiakseen tuoda vangille pullon bordeauxviiniä, jota
tämä ei ollut pyytänyt.

»Herra markiisi», sanoi hän, »tuomarit julistavat paraikaa tuomiotanne».

»Hyvä ystävä», virkkoi Favras, »jos olet senvuoksi minut herättänyt,
olisit yhtä hyvin voinut antaa minun nukkua rauhassa».

»Herra markiisi, olen herättänyt teidät kysyäkseni, eikö teillä ole
mitään ilmoitettavaa henkilölle, joka kävi teitä tapaamassa viime yönä.»

»Ei mitään.»

»Miettikää tarkoin, herra markiisi. Kun tuomio on julistettu, joudutte
yhtämittaisen silmälläpidon alaiseksi ja niin voimakas kuin mainittu
henkilö onkin, voi mahdoton kenties kahlita hänen tahtoaan.»

»Kiitos, hyvä ystävä», sanoi Favras, »mutta minulla ei ole häneltä
mitään pyydettävää, ei nyt eikä myöhemmin».

»Siinä tapauksessa», virkkoi vartija, »olen pahoillani, että herätin
teidät. Mutta teidät olisi kuitenkin hetken perästä herätetty...»

»Arvelet siis», sanoi Favras hymyillen, »ettei minun kannata enää mennä
makuulle vai kuinka?»

»Päätelkää itse», vastasi vartija. »Kuunnelkaa.»

Ylemmistä kerroksista kuului tosiaankin melua, ovia anottiin ja
suljettiin, pyssynperät kolahtelivat permannolla.

»Ah», huudahti Favras, »minunko takiani kaikki tämä hälinä?»

»Teille tullaan lukemaan tuomionne, herra markiisi.»

»Hitossa! Huolehtikaa siitä, että herra sanantuoja suo minulle aikaa
vetää housut jalkaani.»

Vartija poistui ja työnsi oven perässään kiinni.

Sillaikaa markiisi de Favras pani jalkaansa silkkisukat, solkikengät ja
housut.

Näin pitkällä oli hänen pukeutumisensa, kun ovi aukeni.

Hän päätteli, ettei kannattanut jatkaa pitemmälle ja jäi odottamaan.
Hän oli tällä hetkellä hyvin kaunis, pää takakenossa, hiukset puoleksi
suorittuina, röyhelökaulus avoimena rinnalla.

Sanantuojan astuessa koppiin hän käänsi paidankaulusta olkapäitten yli.

»Kuten huomaatte, hyvä herra», sanoi hän sanantuojalle, »odotin teitä
taisteluvalmiina».

Ja hän kohotti käden paljaalle kaulalleen, joka oli valmis aatelisen
miekan katkaistavaksi tai aatelittoman silmukan kuristettavaksi.

»Puhukaa, hyvä herra», jatkoi hän, »minä kuuntelen».

Sanantuoja luki tai oikeammin sopersi tuomion.

Markiisi oli tuomittu kuolemaan. Hänen oli tehtävä julkinen katumus
Notre-Damen edustalla ja sitten hänet hirtettäisiin Grève-torilla.

Favras kuunteli tätä lukemista tuiki rauhallisena eikä rypistänyt edes
kulmakarvojaan kun mainittiin sana »hirtettäisiin», tuo aatelismiehen
korvassa ilkeältä vaikuttava sana.

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sentään sanoi sanantuojalle:

»Ah, hyvä herra, valitan syvästi, että teidän on täytynyt tuomita
kuolemaan mies sellaisten todistusten nojalla.»

Sanantuoja vältti vastauksen huomauttamalla:

»Hyvä herra, te tiedätte, ettei teillä ole jäljellä muuta lohdutusta
kuin uskonnon tarjoama.»

»Erehdytte, hyvä herra», vastasi kuolemaantuomittu, »minulla on
jäljellä lisäksi se lohtu, jonka omatunto antaa».

Markiisi tervehti sanantuojaa. Tällä ei ollut enempää tehtävää ja hän
poistui.

Ovella hän sentään kääntyi ja kysyi kuolemaantuomitulta:

»Haluatteko, että lähetän luoksenne rippi-isän?»

»Rippi-isän niiden taholta, jotka tappavat minut? Ei, herra, se
olisi minusta vastenmielistä. Minä haluan kyllä luovuttaa teille
henkeni, mutta sieluni autuuden pidätän itselleni... Pyydän luokseni
Saint-Paulin kirkkoherran.»

Kahta tuntia myöhemmin se kunnianarvoisa hengenmies, jota hän oli
pyytänyt, oli hänen luonansa.




XVII

Grève-tori


Nämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.

Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat
synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.

Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien,
pyövelin etuvartijajoukon kanssa.

»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.

Favras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.

Sitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:

»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»

»Saatte aikaa», vastasi mies.

Favras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa
erinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän
napitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja
sitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.

Sen jälkeen hän puki yllensä liivit ja takin.

»Saanko ottaa mukaani hatun, herrat?» kysyi vanki.

»Se on tarpeetonta», vastasi mies, joka oli tähänkin saakka puhunut.

Äänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin
tarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.

Hän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen
merkin silmillään.

Mutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi
epätietoiseksi, mitä se merkitsi.

Ja mitäpä tuolla miehellä oli hänelle sanottavaa?

Hän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti
kättänsä vartija Louisille ja sanoi:

»Olen valmis, herrat, menkää edellä, seuraan teitä.»

Ovella odotteli muuan oikeudenpalvelija.

Oikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat
synkkäilmeiset miehet.

Tämä synkkä saattue suuntasi kulkunsa ensimmäiseen kerrokseen.

Näiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä
kansalliskaartilaisia.

Oikeudenpalvelija tunsi saavansa näistä tukea ja sanoi vangille:

»Herra, ojentakaa minulle se Pyhän Ludvigin ritarimerkki.»

»Luulin olevani tuomittu kuolemaan eikä arvon alennukseen», vastasi
Favras.

»Sellainen on määräys, herra», intti oikeudenpalvelija.

Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa
sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia
komentavalle kersantille.

»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia,
että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»

Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan
raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan
kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia
on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana
matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä
odottamassa.

Ovi aukeni.

Favrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.

Sitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.

Favras oli kidutuskammiossa..

»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan
tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta
valmistaa!»

Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä
syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä,
taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen
kätensä selän taa.

Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä
kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle
salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:

»Haluatteko pelastua? Vielä on aikaa.»

Tämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen
mieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.

Hän ravisti lempeästi päätänsä epäyksen merkiksi.

Huoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen
tämän hevosen selkään.

Kiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä
rautamoukari.

Favras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa,
joissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.

Mutta silloin oikeudenpalvelija kohotti kätensä.

»Riittää», sanoi hän. »Hovi armahtaa kuolemaantuomitun kidutukselta.»

»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin.
Suuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on
jotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»

»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi
oikeudenpalvelija.

»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.

Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä
kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä,
suunnattomia skorpioneja.

Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen
määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri
julmasti.

Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä
Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13.
vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli
silvottu 17. vuosisadan protestantteja.

Favras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen
nimeä.

Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten
tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.

»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.

Vanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin
ilmein.

»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla
Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän
mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita
hän ei tunne».

Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi
viisi.

Kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun hän lähti kopistaan.

Hänet opastettiin sinne takaisin.

Saint-Paulin kirkkoherra odotteli häntä siellä.

Kaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet
hukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli
sopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.

Hänet nähdessään kirkkoherra avasi hänelle sylinsä.

»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille
muuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin
teille avata vain sen.»

Ja hän näytti selän taakse sidottuja käsiään.

»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy
parissani?» kysyi kirkkoherra.

»Se ei ole meidän vallassamme», vastasi oikeudenpalvelija.

»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä
etupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään
kynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»

Apulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä
merkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin
armonanomukseen suostuttiin.

Sitten hänet jätettiin kahden kesken hengenmiehen seuraan.

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan
miehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon
pyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli
pysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä
lohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli
astumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista
kyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten
omaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään
orvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka
viiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet
hymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.

Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuolinhetki oli koittanut.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette
antaneet minun odottaa».

Koska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu,
riisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen
vaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.

Sitten hänen rinnalleen pantiin kirjoitustaulu, jossa oli sanat:

    VEHKEILIJÄ VALTIOTA VASTAAN

Châteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston
ympäröiminä.

Näillä rattailla oli sytytetty tuohus.

Kuolemantuomitun nähdessään joukko alkoi taputtaa käsiään.

Kello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä
aika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.

Kaduilla liikuskeli ihmisiä anellen juomarahoja ohikulkijoilta.

»Mitä juomarahoilla?» utelivat jotkut.

»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman
kerjäläiset.

Favras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin
tuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan
häntä varten.

Saint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui
hänen vasemmalle puolelleen.

Teloittaja nousi viimeisenä ja sijoittui hänen taakseen.

Hän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme
nähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.

Olemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä
hänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon
olemme astumassa.

Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran,
jolla hänet hirtettäisiin.

Nuoran toista päätä hän piteli kädessään.

Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.
Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.

Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin
ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti
hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden
kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan
asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut
suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.

Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut
vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.

Rattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.

Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä
pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.

Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon
tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli
raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen
tielle nousseen heikon padon.

Siellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.

»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä
herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.

Favras totteli mitään vastaamatta.

Hengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten
teloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.

Kädet oli sidottu ranteista, joten markiisi voi käyttää kouriaan.

Hänen oikeaan käteensä pantiin tuohus ja vasempaan tuomiopaperi.

Kuolemaantuomittu eteni kirkon portaille saakka ja polvistui.

Ympäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen
hallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista
lähdettäessä.

Moinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut
hänen huuliltaan.

Muuan Châteletin virkamies oli paikalla häntä odottamassa.

»Lukekaa, herra», sanoi tämä hänelle kovalla äänellä.

Sitten hän kuiskasi:

»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän
tarvitsee lausua vain sana.»

Vastaamatta kuolemaantuomittu aloitti lukemisensa.

Hän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään
mielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle
joukolle:

»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille,
jotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista
hankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle
tunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat
monet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se
tarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri
minut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen
edessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää
kuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»

Matkaa jatkettiin.

Notre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin
rattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.

Vihdoin saavuttiin torille.

»Herrat», sanoi Favras, »saanko poiketa hetkeksi kaupungintaloon?»

»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies
vilkkaasti.

»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut
kerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty
valmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä
kuolintestamenttinsa.»

Rattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat
kaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.

»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka
suunnalta.

Tämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka
oli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä
Pelletier-rantakadun kulmassa.

»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni
hiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä,
mitä on tapahtunut Royale-aukiolla».

Mustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan
hallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen
lopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.

Nuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili —
hälvenivät muuten väleen.

Ehdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että
hän aikoi puhua.

Siinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä
puhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.

»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan,
että menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos
joukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia,
niin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan
kuolintestamenttia.»

Ja hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui
huoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota
siitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.

Kolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden
kolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli
puhutellut häntä Notre-Damen edustalla.

Koska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut
kirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.

Paljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten
testamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin
testamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja
verratkaa.»

Kun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja
allekirjoittaakseen.

Hänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi
kolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti
jokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»

Sen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti
teloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.

Testamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka
odotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita,
jotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä
haukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet
paastota tähän saakka.

Pian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu
tällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon
hirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.

Väkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon
jostakin takaportista.

Tässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta
hirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan
tasalle.

Onneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille.
Vartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki
torirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt
salaperäiseen, hirveään pimentoon.

Kuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo
torin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.

Nyt oltiin ihan varmoja, ettei vanki ollut karannut eikä enää
karkaisikaan.

Favras silmäili ympärilleen.

Sitten hän puheli itsekseen huulilla hänelle ominainen ivahymy:

— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut
kohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.

»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet
marttyyri», virkkoi muuan ääni.

Favras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo
kahdesti tavannut.

»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte
minun hyväkseni.»

Ja lujin askelin hän laskeutui rattailta ja asteli mestauslavaa kohden.

Laskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli
jonkun huutavan:

»Hyppää, markiisi!»

Kuolemaantuomitun vakava, sointuva ääni vastasi:

»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»

Neljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä
kaikuvalla äänellä kuin äskenkin:

»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne... Minä
kuolen syyttömänä!»

Kahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi
kolmannen kerran:

»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»

»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen
rinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»

»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit
aikeenne!»

Sitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan
hänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.

»Täyttäkää velvollisuutenne», sanoi hän.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja
hänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.

Tämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut
ensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!»
ikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua.
Äsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä,
jolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa
nousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi
ajurille:

»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot
lähtivät liikkeelle täyttä neliä.

Kolme miestä odotteli ylen kärsimättöminä näiden ajopelien tuloa.

Yksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka
olemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on
tässä turhaa ilmoittaa.

He odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä
aterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet
sitä tehdä.

Keittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo
kolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi
nautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.

Hetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului
sisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.

Provencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman
varjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten
ensimmäiselle askelmalle.

Hän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta
ennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle
saakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.

»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli
sanaa lausumatta.»

»Me voimme siis kaikessa rauhassa käydä pöytään, kelpo Louis.»

»Kyllä, monseigneur. Hän on totisesti oikea aatelismies, hän!»

»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen
kuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen
lasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»

Tällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset
pöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.




XVIII

Kuninkuus on pelastettu


Muutamia päiviä äsken kertomamme teloituksen jälkeen — teloituksen,
jonka kaikkiin yksityisseikkoihin olemme syventyneet saadaksemme
lukijamme käsittämään, mikä tunnustus kuninkaitten ja ruhtinaitten
taholta odotti heidän hyväkseen uhrautuneita — muuan mies ratsasti
harmaatäpläisellä hevosella hidasta ravia Saint-Cloudin puistokatua
pitkin.

Tämä hidas ajo ei kaikesta päättäen johtunut ratsastajan velttoudesta
eikä hevosen väsymyksestä; kumpaakaan ei ollut matka rasittanut. Sen
huomasi helposti, sillä ratsun suupieliin pärskynyt vaahto johtui
siitä, että sitä oli — ei ylettömästi kiihotettu — vaan kiinteästi
pidätelty. Ratsastaja taas, joka oli — sen huomasi ensi silmäyksellä
— aatelismies, ja hänen loasta puhdas ulkoasunsa todistivat hänen
varonneen tahraamasta vaatteitaan maantietä peittävään lokaan.

Ratsastajan kulkua hidastutti syvä mietiskely, johon hän ilmeisesti oli
vaipunut, ehkä myöskin halu saapua perille määrätyllä hetkellä, joka ei
ollut vielä lyönyt.

Ratsastaja oli arviolta nelikymmenvuotias. Hänen valtavan rumat
piirteensä ilmaisivat suurta luonnetta. Liian iso pää, pulloposket,
rokonarpiset kasvot, helposti hehkuva hipiä, silmät aina valmiina
sinkoamaan salamoita, suu tottunut vääntämään ja kääntämään
pistosanoja, sellainen oli tämän miehen ulkomuoto, miehen, joka oli
luotu — sen tunsi jokainen hänet kerran nähtyään — suureen asemaan ja
suureen maineeseen.

Mutta hänen piirteitään näytti nyt peittävän verho. Se oli
jonkun elimellisen sairauden tuotetta, sellaisen, jota vastaan
voimakkaimmatkin luonteet saavat turhaan taistella. Himmeä, harmaa
iho, väsyneet, tulehtuneet silmät, veltot posket, epäterveeseen
suuntaan kehittynyt paksuus ja lihavuus — siinä sen miehen ulkoiset
ominaisuudet, jonka olemme nyt esitelleet lukijalle.

Ehdittyään puistokadun päähän hän poikkesi arkailematta palatsin pihaan
vievästä portista ja loi tutkivan silmäyksen pihan pimentoon.

Oikealla, kahden rakennuksen välissä, jotka muodostivat eräänlaisen
johtokäytävän, seisoi muuan mies odottelemassa.

Hän viittasi ratsastajaa tulemaan peremmäs.

Muuan portti oli auki. Odotteleva mies meni porttikäytävään. Ratsastaja
ajoi perässä ja yhä häntä seuraten joutui pian toiseen pihaan.

Siellä mies pysähtyi — hänen yllänsä oli takki, housut ja mustat liivit
— silmäili ympärilleen ja huomattuaan pihan ihan autioksi lähestyi
ratsastajaa hattu kädessä.

Ratsastaja tuli tavallaan häntä vastaan, kumartui hevosensa kaulan yli
ja virkkoi puoliääneen:

»Herra Weber?»

»Herra kreivi de Mirabeau?» vastasi mies.

»Minä itse», sanoi ratsastaja.

Ja uskomattoman ketterästi hän hypähti maahan.

»Käykää sisään», kehoitti Weber nopeasti, »ja suvaitkaa odottaa hetki,
kunnes olen vienyt hevosenne talliin».

Samalla hän aukaisi erään oven. Siitä pääsi salonkiin, jonka ikkunat ja
toinen ovi olivat puiston puolella.

Mirabeau astui salonkiin ja käytti Weberin hänelle suoman lomahetken
irroittaakseen jalastaan eräänlaiset nahkasaappaat, joiden alta tulivat
näkyviin koskemattomat silkkisukat ja moitteettomasti kiilloitetut
puolikengät.

Weber tuli, kuten oli luvannutkin, viiden minuutin kuluttua.

»Tulkaa, herra kreivi», sanoi hän. »Kuningatar odottaa teitä.»

»Kuningatar odottaa minua!» huudahti Mirabeau. »Olisinko
onnettomuudekseni antanut kuningattaren odottaa? Luulin olevani
säntillinen.»

»Kuningatar odottaa teitä kärsimättömästi! Tulkaa, herra kreivi.»

Weber avasi puutarhaan vievän oven ja suuntasi kulkunsa
käytäväsokkeloon, josta pääsi puiston yksinäisimmälle ja korkeimmalle
kohdalle.

Siellä, keskellä lehdettömiä, pitkäoksaisia puita, oli harmahtavassa,
alakuloisessa hämärässä eräänlainen huvimaja, jota yleisesti sanottiin
kioskiksi.

Tämän paviljongin ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, paitsi kahta,
jotka oli vain työnnetty toisiaan vasten, niin että niiden raosta
kuin mistäkin linnantornin ampuma-aukosta pääsi tunkeutumaan pari
valonsädettä, jotka hädin tuskin jaksoivat valaista huonetta.

Iso roihu oli sytytetty takkaan ja kaksi pitkää kynttilää paloi
takanreunakkeella.

Weber ohjasi opastettavansa ensin eräänlaiseen odotushuoneeseen.
Koputettuaan kevyesti kioskin ovelle hän aukaisi sen ja ilmoitti:

»Herra kreivi Riquetti de Mirabeau.»

Ja hän väistyi syrjään päästääkseen kreivin ohitseen.

Jos hän olisi kuunnellut tarkasti, kun kreivi sivuutti hänet, olisi hän
varmaankin kuullut, kuinka sydän löi tuossa leveässä rinnassa.

Kreivin astuessa sisälle nousi muuan nainen kioskin etäisimmästä
nurkasta ja empien, miltei kammoten astui pari askelta tulijaa vastaan.

Tämä nainen oli kuningatar.

Hänenkin sydämensä sykki kiivaasti. Hän näki edessään, tuon vihatun,
julkisesti parjatun, kohtalokkaan miehen, sen, jota syytettiin
lokakuun 5 ja 6 päivän aiheuttajaksi, miehen, jonka apuun oli hetkeksi
turvauduttu, mutta jonka hovin väki oli itse työntänyt luotansa ja joka
sen jälkeen oli osannut vaatia solmiamaan liiton hänen kanssaan parilla
jyrähtävällä panoksella, parilla mahtavalla vihanpurkauksella, jotka
olivat tapailleet miltei ylevyyttä.

Edellinen oli hänen purkauksensa papistoa vastaan.

Jälkimäinen se puhe, missä hän oli selittänyt, että kansan edustajat
olivat kolmannen säädyn miehistä muuttuneet kansalliskokoukseksi.

Mirabeau lähestyi sulavasti ja kohteliaasti, minkä kuningatar suureksi
kummakseen huomasi heti ensi silmäyksellä. Se ominaisuus ei tuntunut
luontuvan tuohon tarmokkaaseen olemukseen.

Nämä pari askelta astuttuaan Mirabeau tervehti kunnioittavasti ja jäi
odottamaan.

Kuningatar katkaisi äänettömyyden ja sanoi äänellä, jota hän ei voinut
estää värähtelemästä:

»Herra de Mirabeau, tohtori Gilbert on taannoin vakuuttanut meille,
että te olette valmis liittymään meihin.»

Mirabeau kumarsi myöntymyksen merkiksi.

Kuningatar jatkoi:

»No niin, ensimmäiseen teille tehtyyn esitykseen te vastasitte
ministeriösuunnitelmalla.»

Mirabeau kumarsi toistamiseen,

»Ei ole meidän vikamme, herra kreivi, että tuo ensimmäinen suunnitelma
ei voinut onnistua.»

»Uskon sen, madame», vastasi Mirabeau, »teidän majesteettinne kannalta
liiatenkin. Vika oli niiden miesten, jotka väittävät uhrautuvansa
kuninkuuden hyväksi.»

»Minkä sille voi, herra kreivi! Siinä juuri on asemamme kierous.
Kuninkaat eivät saa enää valita ystäviään eikä vihollisiaan. Heidän
on toisinaan pakko hyväksyä kaameatkin alttiuden osoitukset.
Ympärillämme on miehiä, jotka haluavat pelastaa meidät ja vievätkin
meidät turmioon. Heidän toimestaan päätettiin, että kansalliskokouksen
jäsenet eivät voi olla ministereitä; se on teitä vastaan sovellettu
esimerkki. Haluatteko, että kerron teille yhden esimerkin, joka
suuntautui minua vastaan? Voitteko uskoa, että muuan uskollisimpia
ystäviämme, mies, jonka varmasti tiedän olevan valmiin kuolemaan
puolestamme, on puhumatta meille mitään aiheestaan tuonut julkisiin
päivälliskutsuihimme markiisi de Favrasin lesken ja lapset, kaikki
kolme surupukuisina? Heidät nähtyäni aioin nousta, mennä heidän
luoksensa ja sijoittaa tuon meidän hyväksemme niin urheasti kuolleen
miehen lapset — sillä minä, herra kreivi, en ole niitä, jotka kieltävät
ystävänsä — sijoittaa hänen lapsensa minun ja kuninkaan väliin...
Kaikki katseet tuijottivat meihin. Odotettiin, mitä me tekisimme.
Käännyin taakseni... tiedättekö, kuka oli takanani, neljän askelen
päässä nojatuolistani? Santerre, esikaupunkilainen! Painuin takaisin
tuoliini raivosta itkien enkä tohtinut edes katsahtaa tuon kovaonnisen
perheen jäseniin. Rojalistit soimasivat minua, kun en kaiken
uhallakin osoittanut harrastusta tuota kovaosaista perhettä kohtaan;
vallankumoukselliset raivostuivat, sillä he arvelivat äidin lapsineen
saapuneen minun toimestani. Ah, herra kreivi», jatkoi kuningatar
päätänsä puistaen, »turmioon johtaa, kun hyökkääjinä on nerokkaita
miehiä ja puolustajina henkilöitä, jotka epäilemättä ovat hyvin
ansiokkaita, mutta eivät hitustakaan tajua meidän asemamme vaikeutta.»

Ja huokaisten kuningatar nosti nenäliinan silmilleen.

»Madame», virkkoi Mirabeau syvästi liikutettuna moisesta suuresta
onnettomuudesta, jota ei salattu häneltä ja joka ilmaisemalla joko
taitavaa laskelmaa tai naisellista heikkoutta todisti hänelle
kuningattaren huolista ja antoi hänen nähdä hänen kyynelensä,
»puhuessanne hyökkääjistä ette toivottavasti tarkoita minua? Omaksuin
yksinvaltaiset periaatteet, vaikka näin hovissa vain heikkoutta enkä
vielä tuntenut Maria Teresian kuninkaallisen tyttären henkeä enkä
ajatusmaailmaa. Taistelin valtaistuimen oikeuksien puolesta, vaikka
herätin vain epäluottamusta ja kaikissa teoissani, ilkeän panettelun
myrkyttämissä, nähtiin yhtä monta salahanketta. Palvelin kuningasta,
vaikka tiesin hyvin, ettei tältä oikeamieliseltä, mutta petetyltä
kuninkaalta tullut odottaa ymmärtämystä eikä kiitosta. Mitä minä nyt
siis teenkään, madame, kun luottamus kannustaa rohkeuttani, kun teidän
majesteettinne suosion aiheuttama kiitollisuus muuttaa periaatteeni
velvollisuudeksi? Se tapahtuu myöhään, kovin myöhään, tiedän sen»,
jatkoi Mirabeau ravistaen päätänsä hänkin. »Kutsuessaan minut avukseen
kuninkuus ei kenties voi esittää minulle muuta mahdollisuutta kuin
että tuhoudun sen mukana! Jos olisin harkinnut asiaa, olisin kukaties
valinnut minulle nyt suodun tapaamisen ajaksi toisen hetken kuin sen,
jolloin hänen majesteettinsa juuri on luovuttanut kamarille kuuluisan
punaisen kirjan, toisin sanoen ystäviensä kunnian.»

»Ah, herra kreivi», huudahti kuningatar, »luuletteko siis kuninkaan
olleen mukana siinä petoksessa, ettekö siis tiedä, kuinka ne asiat ovat
tapahtuneet? Kuningas luovutti häneltä vaaditun punaisen kirjan vain
sillä ehdolla, että komitea tallettaisi sitä salaisena asiakirjana.
Komitea painatti sen, ja se teko todistaa komitean tahdittomuutta eikä
suinkaan kuninkaan petollisuutta ystäviään kohtaan.»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, mikä sai komitean ryhtymään sen
julkaisemiseen. Kunnianmiehenä en hyväksy sitä tekoa, kansanedustajana
en tunnusta sitä. Samaan aikaan kun kuningas vannoi kiintymystänsä
hallitusmuotoon hänellä oli Torinossa jatkuvasti asiamies samaisen
hallitusmuodon verivihollisten keskuudessa. Hetkellä, jolloin
hän puhui rahataloudellisista uudistuksista ja tuntui hyväksyvän
kansalliskokouksen siihen suuntaan käyvät ehdotukset, hänellä
oli Trierissä, hänen palkkaamanaan ja avustamanaan iso ja pieni
tallitalous, jota hoiti prinssi de Lambesc, pariisilaisten
verivihollinen, mies, jonka kansa joka päivä vaatii hirtettäväksi
kuvaannollisesti. Artoisin kreiville, Condén prinssille ja kaikille
emigranteille maksetaan suunnattomia summia, vaikka kaksi kuukautta
sitten säädettiin asetus, joka kieltää nuo eläkkeet. Kuningas on
tosin unohtanut hyväksyä asetuksen. Mitä arvelette, madame! Näiden
kahden kuukauden aikana on koetettu saada selville, mihin on käytetty
kuudenkymmenen miljoonan suuruinen erä, muttei ole onnistuttu. Kun
kuningasta pyydettiin ja rukoiltiin ilmoittamaan, minne tämä rahamäärä
oli joutunut, kieltäytyi hän vastaamasta. Komitea arveli vapautuneensa
lupauksestaan ja painatti punaisen kirjan. Miksi kuningas luovuttaa
hallustaan aseet, jotka voidaan julmasti kääntää häntä itseään vastaan?»

»Jos teille, herra kreivi», huudahti kuningatar, »olisi suotu kunnia
neuvoa kuningasta, ette siis olisi neuvonut häntä niihin heikkouksiin,
joilla hänet johdetaan turmioon, joilla oli, sanokaamme suoraan...
joilla häneltä riistetään kunnia?»

»Jos minulle, madame, olisi suotu kunnia neuvoa kuningasta», vastasi
Mirabeau, »seisoisin hänen rinnallaan puolustamassa lakiin perustuvaa
yksinvaltaa ja taistelemassa yksinvallan takaaman vapauden puolesta.
Tällä vapaudella, madame, on kolme vihollista: papisto, aatelisto ja
parlamentit. Papisto ei ole enää tämän vuosisadan, sen on surmannut
herra de Talleyrandin valtiopäiväesitys. Aatelisto on kaikkien
vuosisatojen. Sen apuun on mielestäni turvauduttava, sillä aatelistotta
ei ole kuninkuuttakaan, mutta se täytyy pitää aisoissa, ja se on
mahdollista vain liittämällä kansa kuningasvaltaan. Kuningasvalta ei
liittoudu milloinkaan vapaaehtoisesti kansan kanssa, niin kauan kuin
parlamentit pysyvät pystyssä, sillä niiden mukana säilyy kuninkaalle
kuten aatelistollekin kohtalokas toivo palauttaa asiat ennalleen.
Papiston tuhoamisen ja parlamenttien lannistamisen jälkeen on minun
politiikkani tehtäviä voimistaa toimeenpanovaltaa, elvyttää kuninkaan
arvovaltaa ja yhdistää se kansalaisvapauteen. Madame, jos se on
kuninkaankin politiikkaa, hyväksyköön hän sen; ellei se sovellu
hänelle, hylätköön sen.»

»Herra kreivi», sanoi kuningatar hämmästellen tuon mahtavan älyn
säteilevää kirkkautta, joka yhtaikaa valaisi menneisyyttä, nykyisyyttä
ja tulevaisuutta, »en tiedä, omaksuuko kuningas sen politiikan, mutta
tiedän, että jos minulla olisi valta, minä sen omaksuisin. Herra
kreivi, esittäkää minulle keinonne, joiden avulla aiotte pyrkiä tuohon
päämäärään. Kuuntelen teitä, en sano hartaana, innostuneena, sanon
kiitollisena.»

Mirabeau loi kuningattareen nopean silmäyksen, kotkankatseen, joka
tunkeutui hänen sydämensä syvyyksiin, ja huomasi, että kuningatar oli,
ellei vakuutettu, niin ainakin lumottu.

Voitto Marie-Antoinetten kaltaisesta suurenmoisesta naisesta hyväili
mitä suloisimmin Mirabeaun turhamaisuutta.

»Madame», sanoi hän, »olemme menettäneet Pariisin, miltei kokonaan.
Mutta maaseudulla meillä on vielä hajanaisia joukkoja, jotka me
voimme yhdistää. Sen vuoksi, madame, on minun käsittääkseni kuninkaan
poistuttava Pariisista, muttei Ranskasta. Menköön hän Roueniin armeijan
suojaan. Sieltä käsin hän julkaiskoon asetuksia, jotka lupaavat enemmän
kuin kansalliskokouksen päätökset. Siten vältetään kansalaissota, koska
kuningas osoittautuu vallankumouksellisemmaksi kuin itse vallankumous.»

»Mutta eikö tämä vallankumous — edeltäköön tai seuratkoon se meitä —
eikö se siis kauhistuta teitä?» kysyi kuningatar.

»Ah, madame, luulen kaikkia muita paremmin tietäväni, että
vallankumouksessa on oltava mukana, sille on annettava jotakin
lahjaksi. Olen jo maininnut kuningattarelle, että on ihmisvoimat
ylittävä yritys koettaa rakentaa kuninkuus uudelleen niille
antiikkisille perusteille, jotka vallankumous on tuhonnut. Tässä
vallankumouksessa on koko Ranska ollut mukana, kuninkaasta halvimpaan
alamaiseen saakka, joko harrastajana, toimivana tai vastustavana
henkilönä. Minä en aiokaan puolustaa antiikkista kuninkuutta, madame,
minä haluan sitä rajoittaa, uudentaa ja kohentaa sitä ja tehdä
siitä likimain sellaisen hallituksen, joka on kohottanut Englannin
vallan ja maineen kukkulalle. Nähtyään edessään — tohtori Gilbertin
sanojen mukaan — Kaarlo ensimmäisen vankilan- ja mestauslavan eikö
kuningas mieluummin tyydykin Wilhelm kolmannen ja Yrjö ensimmäisen
valtaistuimeen?»

»Voi, herra kreivi», huudahti kuningatar, joka eräät Mirabeaun sanat
kuullessaan tuli kauhusta väristen muistelleeksi Taverneyn linnassa
näkemäänsä ilmestystä ja tohtori Guillotinin keksimän teloituskoneen
piirrosta, »voi, herra kreivi, antakaa meille se kuninkuus ja te saatte
kokea, olemmeko kiittämättömiä, kuten meidän on syytetty olevan!»

»Hyvä, huudahti Mirabeau vuorostaan, »minä teen sen, madame. Kuningas
tukekoon, kuningatar rohkaiskoon minua, ja minä vannon tässä
jalkojenne juuressa aatelismiehen nimessä, että minä täytän teidän
majesteetillenne tekemäni lupauksen tai kuolen sitä yrittäessäni!»

»Kreivi, kreivi», sanoi Marie-Antoinette, »älkää unohtako, että
useampi kuin yksi nainen on kuullut valanne: viiden vuosisadan
hallitsijasuku... seitsemänkymmentä Ranskan kuningasta, jotka
Pharamondista Ludvig viidenteentoista saakka nukkuvat haudassaan ja
jotka menettävät valtaistuimensa, jos meidän valtaistuimemme luhistuu!»

»Tunnen tehtäväni laadun, madame. Tiedän, että se on suunnaton. Mutta
se ei ole suurempi kuin minun tahtoni, se ei ole minun alttiuttani
voimakkaampi. Kun olen varma kuningattareni harrastuksesta ja
kuninkaani luottamuksesta, käyn työhön käsiksi.»

»Ellei muusta ole kysymys, herra de Mirabeau, vakuutan, että tulette
saamaan molemmat.»

Ja hän tervehti Mirabeauta sillä lumoavalla hymyllä, joka hänelle
valloitti kaikkien sydämet.

Mirabeau oivalsi, että vierailu oli päättynyt.

Politiikan miehen ylpeys oli tyydytetty, muttei aatelismiehen
turhamaisuus.

»Madame», sanoi hän kunnioittavan ja rohkean kohteliaasti, »kun teidän
korkea äitinne, keisarinna Maria Teresia, soi jollekin alamaiselleen
kunnian päästä hänen vieraakseen, ei hän lausunut milloinkaan hyvästiä
sallimatta tämän suudella hänen kättänsä».

Ja hän jäi odottamaan.

Kuningatar silmäili tätä kahlehdittua leijonaa, joka ei muuta pyytänyt
kuin saada heittäytyä hänen jalkoihinsa. Huulilla voitonriemuinen
hymy hän sitten ojensi hitaasti kauniin kätensä, joka oli kylmä kuin
alabasteri ja miltei yhtä kuultava kuin sekin.

Mirabeau kumartui painamaan huulensa tälle kädelle ja kohottaen sitten
ylpeänä päänsä hän sanoi:

»Madame, tämä suudelma on pelastanut kuninkuuden!»

Ja hän poistui ylen liikutettuna, ylen iloisena, uskoen, tuo
nero-poloinen, vastikään lausumansa ennustuksen toteutumiseen.




XIX

Paluu maatilalle


Marie-Antoinetten lohdutellessa kärsivää sydäntänsä uudella toivolla ja
unohtaessa hetkeksi naisen tuskat koettamalla pelastaa kuningatarta,
Mirabeaun uneksiessa voivansa Alkidamas-jättiläisen lailla kannatella
yksinään sortumaisillaan olevaa yksinvallan holvia, joka kaatuessaan
uhkasi murskata hänetkin — Opastakaamme näin paljosta politiikasta
väsynyt lukija takaisin vähäpätöisempien henkilöitten pariin ja
raikkaampaan ilmapiiriin.

Olemme nähneet, että Pitou oli herättänyt pahoja aavistuksia Billotissa
tämän toistamiseen pistäytyessä pääkaupunkiin ja että no aavistukset
olivat kehoittaneet maanviljelijää palaamaan tilalleen tai oikeammin
isää tyttärensä luokse. [Kts. _Kreivitär de Charny_, 15. luku.]

Nämä aavistetut eivät olleetkaan liioiteltuja.

Paluu tapahtui pari päivää sen merkittävän yön jälkeen, jolloin oli
sattunut kolme seikkaa: Sebastien Gilbertin pako, varakreivi Isidor
de Charnyn lähtö ja Catherinen pyörtyminen Villers-Cotteretsin ja
Pisseleun välisellä tiellä.

Eräässä toisessa edellisen kuvauksemme luvussa on kerrottu, että Pitou
toimitettuaan Catherinen maatilalle ja kuultuaan tämän kyynelten
ja nyyhkytysten lomassa kertovan, että häntä kohdannut isku oli
johtunut Isidorin äkillisestä lähdöstä, oli palannut Haramontiin tämän
tunnustuksen musertamana, löytänyt kotoaan Sebastienin kirjeen ja
rientänyt heti Pariisiin.

Pariisissa olemme nähneet hänen odottelevan tohtori Gilbertiä ja
Sebastienia niin kärsimättömästi, että oli vallan unohtanut kertoa
Billotille, mitä maatilalla oli tapahtunut.

Vasta kun oli päässyt varmuuteen Sebastienin kohtalosta nähdessään
hänen isänsä kanssa palaavan Saint-Honorén kadulle, vasta kun oli
kuullut pojan itsensä kertovan matkansa vaiheet — että hän oli tavannut
varakreivi Isidorin ja tullut Pariisiin hänen mukanaan — vasta silloin
hän oli muistanut Catherinen, maatilan ja emäntä Billotin sekä puhunut
Billotille huonosta sadosta, yhtämittaisista sateista ja Catherinen
pyörtymisestä.

Olemme maininneet, että tämä pyörtyminen oli erikoisesti koskenut
Billotiin ja saanut hänet pyytämään Gilbertiltä lomaa, jonka tämä oli
hänelle suonutkin.

Koko pitkän matkan kuluessa Billot oli kysellyt Pitoulta tämän
pyörtymisen yksityisseikkoja, sillä tuo kelpo maanviljelijä rakasti
kyllä maatilaansa, tuo kunnon aviomies rakasti kyllä vaimoaan, mutta
yli kaiken hän rakasti tytärtään Catherinea.

Ja kuitenkin hänen vankkumaton kunniantuntonsa, hänen horjumaton
käsityksensä oikeasta tekisivät hänestä tilaisuuden tullen yhtä
taipumattoman tuomarin kuin hän oli hellä isä.

Pitou vastaili hänen kysymyksiinsä.

Hän oli löytänyt Catherinen maantieltä ja luullut tyttöä kuolleeksi.
Epätoivoissaan hän oli nostanut hänet käsivarsilleen ja laskenut hänet
polvilleen. Silloin hän oli huomannut tytön vielä hengittävän ja oli
juoksujalkaa kantanut hänet maatilalle, missä hän emäntä Billotin
avulla oli pannut hänet sänkyyn.

Emännän voihkiessa ja voivotellessa hän oli rajusti viskannut vettä
Catherinen kasvoille. Kylmä, raikas vesi pani tytön avaamaan silmänsä.
Nähtyään hänen tointuneen, — oli Pitou lisännyt, — hän oli arvellut,
ettei häntä kaivattu maatilalla, ja oli palannut kotiinsa.

Lopun, toisin sanoen Sebastienia koskevat uutiset, oli ukko Billot jo
kerran kuullut, ja se kerta oli hänelle riittänyt.

Siitä johtui, että Billot palasi ehtimiseen Catherineen ja jännitti
kaikki ajatuksensa tyttöä kohdanneeseen tapaturmaan ja sen mahdollisiin
syihin.

Tämä ajatustoiminta kiteytyi Pitoulle esitettyihin kysymyksiin, joihin
Pitou vastasi valtioviisaasti: »En tiedä».

Pitoulle on luettava ansioksi tämä vastaus: »en tiedä», sillä, kuten
muistamme, oli Catherine julman avomielisesti tunnustanut hänelle
kaikki, joten Pitou siis kyllä _tiesi_.

Hän tiesi, että Isidorin jäähyväissanat olivat musertaneet Catherinen
sydämen, minkä johdosta tyttö oli pyörtynyt paikalle, josta Pitou oli
hänet löytänyt.

Mutta kaikki maailman kultakaan ei olisi häntä saanut hiiskumaan siitä
maanviljelijälle.

Vertauksia tekemällä hän oli päätynyt syvästi säälimään Catherinea.

Pitou rakasti Catherinea, mutta ihaili häntä vieläkin enemmän. Olemme
varemmin nähneet, kuinka tämä ihailu ja tämä huonosti arvioitu ja
etenkin huonosti palkittu rakkaus olivat aiheuttaneet hänelle katkeraa
sydänsurua ja vaikeita sielullisia kärsimyksiä.

Mutta vaikka nämä kärsimykset olivatkin katkerat ja hänen surunsa
kirvelevä, jopa niin, että niiden aiheuttama vatsanpuru oli toisinaan
saanut hänet siirtämään aamiaisen ja päivällisen tuntia paria
tuonnemmaksi, eivät nämä kärsimykset ja tämä suru silti olleet
milloinkaan vieneet hänen voimiaan tai tainnuttaneet häntä.

Loogilliseen ajatteluun tottuneena hän jakoi tämän pulmallisen
kysymyksen kolmeen osaan:

»Jos neiti Catherine rakastaa herra Isidoria niin syvästi, että
pyörtyy, kun tämä lähtee hänen luotansa, rakastaa hän herra Isidoria
syvemmin kuin minä häntä, koska minä en ole milloinkaan pyörtynyt hänen
luotansa lähtiessäni.»

Tästä ensimmäisestä jaksosta hän siirtyi toiseen ja järkeili: »Jos hän
rakastaa Isidoria syvemmin kuin minä häntä, kärsii hän siis enemmän
kuin minä olen kärsinyt; hän kärsii siis paljon.»

Tästä hän johtui pulman kolmanteen osaan, itse lopputulokseen,
sitäkin loogillisempaan, kun se oikean johtopäätöksen lailla nojautui
lähtökohtaansa:

»Ja hän kärsiikin enemmän kuin minä, koska hän pyörtyy ja koska minä en
pyörry.»

Se puolestaan selittää Pitoun syvän säälin ja Catherinen asioita
koskevan äänettömyyden, kun hän vastaili Billotille. Tämä äänettömyys
taas oli omiaan yhä enemmän huolestuttamaan Billotia, ja mitä
huolestuneemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se kävi esille niissä
ruoskaniskuissa, joita herkeämättä sateli hänen Dammartinista
vuokraamansa hevosen lautasille. Niinpä jo kello neljä iltapäivällä
hevonen, rattaat ja niillä istuvat kaksi matkamiestä pysähtyivät
maatilan portin eteen, missä koirien kova haukku heti ilmoitti heidän
tulonsa.

Tuskin rattaat olivat pysähtyneet, kun Billot hypähti maahan ja
kiiruhti taloon.

Mutta muuan odottamaton este sulki häneltä tien tyttären makuusuojan
kynnyksellä.

Se este oli tohtori Raynal, jonka nimi muistaaksemme on jo
mainittukin näiden kuvaustemme kehittyessä. Hän selitti, että
Catherinen silloisessa tilassa kaikkinainen mielenliikutus olisi ei
vain vaarallista, vaan ehkä kuolemaksikin. Se oli uusi isku ja se
tyrmistytti Billotin.

Hän oli selvillä ainoastaan itse pyörtymistapauksesta. Mutta siitä
hetkestä, jolloin Pitou oli kertonut nähneensä Catherinen avaavan
silmänsä ja tulleen tajuihinsa, hän oli aprikoinut, jos niin voi sanoa,
vain tämän pyörtymisen moraalisia syitä ja seurauksia.

Ja nyt oli onneton kohtalo säätänyt näiden moraalisten syiden ja
seurausten lisäksi vielä ruumiillisenkin seuraamuksen.

Tänä ruumiillisena seuraamuksena oli aivokuume, joka oli
puhjennut edellisenä aamuna ja uhkasi muuttua mitä vaikeimmaksi
sairaustapaukseksi.

Tohtori Raynal oli koettanut masentaa tämän aivokuumeen kaikilla
niillä keinoilla, joihin vanhan lääkärikoulun oppilaat turvautuivat
tällaisissa tapauksissa, suoneniskulla ja sinappihauteella.

Mutta niin tehokas kuin tämä hoitotapa yleensä onkin, oli se
toistaiseksi niin sanoaksemme vain sivunnut potilasta. Sairauden ja
lääkkeen välinen taistelu oli tuskin vielä alkanutkaan. Aamusta pitäen
oli Catherine ollut ankaran hourailun kynsissä.

Ja houraillessaan nuori tyttö oli varmaankin puhunut omituisista
asioista, sillä turvautuen verukkeeseen, että sairas oli suojeltava
mielenliikutuksilta, oli tohtori Raynal jo karkoittanut huoneesta
äidin, kuten hän nyt yritti pitää loitolla isääkin.

Emäntä Billot istui rahilla suunnattoman avotakan pohjukassa. Pää
käsien varassa hän istui eikä tuntunut tajuavan, mitä hänen ympärillään
tapahtui.

Mutta vaikkei hän ollut kuullut rattaitten kolinaa, ei koirien haukkua
eikä Billotin tuloa keittiöön, herätti tohtorin kanssa keskustelevan
isännän ääni hänet siitä horteesta, johon suru oli hänet vaivuttanut.

Hän kohotti päänsä, aukaisi silmänsä, tuijotti Billotiin ja huudahti:

»Kas, ukkoseni on tullut!»

Ja hän nousi, astui huojuvin askelin ja kädet levällään Billotia kohden
ja heittäytyi tämän rinnoille.

Isäntä tuijotti häneen hämmästyneenä ikäänkuin tuntematta vaimoaan.

»No», kysyi hän sitten tuskan hien kihotessa hänen otsalleen.

»Täällä tapahtuu sitä», ehätti tohtori Raynal vastaamaan, »että
tyttäressänne on tauti, jonka nimi on akuutti meningitis, ja kun
ihmistä vaivaa sellainen sairaus, on käytettävä vain tiettyjä lääkkeitä
ja sallittava vain tiettyjen henkilöitten päästä potilaan lähelle».

»Mutta», tiedusti ukko Billot, »onko se sairaus vaarallista, tohtori
Raynal? Kuoleeko siihen?»

»Kaikkiin sairauksiin kuolee, jos niitä hoidetaan huonosti, hyvä
Billot. Antakaa minun hoidella tytärtänne omalla tavallani, niin hän ei
kuole.»

»Ihanko totta, tohtori?»

»Vastaan hänestä, mutta sitä varten on ehdottomasti välttämätöntä,
ettei pariin kolmeen päivään tästä päivästä lukien hänen huoneeseensa
saa astua kukaan muu kuin minä tai ne, joille minä annan luvan.»

Billot huokasi.. Näytti jo siltä, että hänet oli voitettu. Mutta hän
yritti vielä viimeisen kerran.

»Enkö pääse häntä edes katsomaan?» kysyi hän kuin lapsi, joka anoo
viimeistä armonosoitusta.

»Jos saatte nähdä hänet ja syleillä häntä, jätättekö minut kolmeksi
päiväksi rauhaan mitään kyselemättä?»

»Vannon sen, tohtori.»

»No niin, tulkaa.»

Hän avasi Catherinen huoneen oven ja isäntä Billot sai nähdä
tyttärensä, jonka otsaa peitti jääkylmään veteen kastettu kääre
ja jonka silmissä asui tylsä, tuijottava katse ja poskilla hehkui
kuumeinen puna.

Hän jupisi katkonaisia sanoja ja kun Billot painoi valjut, vapisevat
huulensa hänen kostealle otsalleen, oli hän näistä tolkuttomista
sanoista eroittavinaan Isidorin nimen.

Kynnykselle olivat ryhmittyneet emäntä Billot kädet ristissä, Pitou,
joka oli noussut varpailleen voidakseen paremmin nähdä maanviljelijän
olan yli, ja pari kolme palkollista, jotka kerran sisälle tultuaan
halusivat itse nähdä, kuinka heidän nuori emäntänsä jaksoi.

Kuten oli luvannut, lähti Billot huoneesta sitten kun oli syleillyt
tytärtään. Mutta hän poistui kulmat kurtussa, katse synkkänä ja
itsekseen jupisten:

»Niin, niin, oli tosiaankin jo aika minun palata kotiin.»

Ja hän meni keittiöön, minne hänen vaimonsa koneellisesti seurasi häntä
ja minne Pitoukin olisi mennyt perässä, ellei tohtori olisi nykäissyt
häntä nutunhihasta ja sanonut:

»Älä lähde talosta, minulla on sanottavaa sinulle jotakin.»

Pitou pyörähti kummissaan takaisin ja aikoi tiedustella tohtorilta,
mihin häntä tarvittaisiin, mutta salaperäisen näköisenä tohtori kohotti
vaitiolon merkiksi sormen huulilleen.

Pitou seisoi paikallaan keittiössä hievahtamattomana ja muistutti
tavallaan, pikemmin naurettavasti kuin runollisesti, niitä antiikin
ajan jumalia, jotka jalka maahan juuttuneena oli pantu naapuritilusten
rajapyykeiksi.

Viiden minuutin kuluttua Catherinen huoneen ovi aukeni jälleen ja
sisältä kuului Pitouta kutsuvan tohtorin ääni.

»No, mitä nyt?» kysyi poika havahtuen siitä syvästä uinailusta, johon
hän näytti vaipuneen. »Mitä haluatte, herra Raynal?»

»Tule auttamaan matami Clémentia ja kannattelemaan Catherinea, kun minä
isken hänestä suonta kolmannen kerran.»

»Kolmannen kerran!» sopersi emäntä Billot. »Hän aikoo iskeä
tyttärestäni suonta kolmannen kerran! Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!»

»Vaimo, vaimo», mutisi Billot vakavasti, »tätä ei olisi sattunut, jos
olisit paremmin vartioinut lastasi».

Ja hän meni omaan huoneeseensa, josta hän oli ollut poissa: kolme
kuukautta. Pitou, jonka tohtori Raynal oli korottanut lääkärinapulaisen
arvoon, astui Catherinen makuusuojaan.




XX

Pitou sairaanhoitajana


Pitou ihmetteli tavattomasti, mitä hyötyä hänestä olisi tohtori
Raynalille, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin enemmän, jos tämä olisi
maininnut, että hän odotti Pitoulta potilaalle pikemminkin moraalista
kuin ruumiillista apua.

Tohtori oli näet huomannut, että houraillessaan Catherine oli miltei
alati yhdistänyt Pitoun nimen Isidorin nimeen.

Kuten muistamme, olivat näiden kahden kasvot viimeiseksi painuneet
nuoren tytön tajuntaan, Isidorin, kun hän ummisti silmänsä, ja Pitoun,
kun hän ne jälleen avasi.

Mutta koska potilas ei lausunut näitä kahta nimeä samalla lailla
korostaen ja koska tohtori Raynal — yhtä tarkka havaitsija kuin
hänen maineikas kaimansa, jolta meillä on teos »Molempien Intioitten
filosofinen historia» — oli heti päätellyt, että näistä kahdesta
nimestä, Isidor de Charnyn ja Ange Pitoun, jotka oli lausuttu eri
tavalla korostaen, mutta silti merkitsevästi, Ange Pitoun nimi
tarkoitti ystävää ja Isidor de Charnyn rakastajaa, oli hän pitänyt ei
ainoastaan sopivana, vaan lisäksi edullisena tuoda potilaan lähelle
ystävän, jonka kanssa tyttö voisi puhella mielitietystään.

Sillä tohtori Raynalille — ja vaikka emme halua hitustakaan himmentää
hänen havaintokykynsä terävyyttä, riennämme lisäämään, ettei mikään
ollut helpompaa — sillä tohtori Raynalille oli koko juttu valjennut
päivänselväksi, ja hänen oli tarvinnut, kuten niissä tapauksissa,
joissa lääkärit sovelluttavat laillista lääkärinammattia, vain yhdistää
tunnetut seikat, ja koko totuus paljastui hänelle kirkkaaksi selviöksi.

Villers-Cotteretsissa tiesivät kaikki, että lokakuun 5 ja 6 päivän
välisenä yönä Georges de Charny oli saanut surmansa Versaillesissa ja
että hänen veljensä Isidor oli kreivi de Charnyn kutsusta seuraavana
iltana matkustanut Pariisiin.

Pitou oli löytänyt pyörtyneen Catherinen Boursonnesta Pariisiin
vievältä tieltä. Hän oli kuljettanut tajuttoman tytön maatilalle. Tämän
tapahtuman jälkeen nuori tyttö oli sairastunut aivokuumeeseen. Tämä
aivokuume oli aiheuttanut hourailun ja houraillessaan hän oli koettanut
pidätellä jotakin hänen luotansa lähtevää henkilöä ja tätä lähtevää
henkilöä hän oli nimittänyt Isidoriksi.

Huomaamme siis, että tohtorin oli helppo arvata Catherinen sairauden
salaisuus, ja että tämä sairaus oli vain hänen sydämensä salaisuutta.

Näissä olosuhteissa oli tohtori päätellyt seuraavaan tapaan:
Aivokuumeeseen sairastunut tarvitsee ennen kaikkea lepoa.

Mikä voi tyynnyttää Catherinen sydämen? Tieto, kuinka on hänen
mielitiettynsä laita.

Keneltä hän voisi tiedustella rakastajansa vaiheita? Siltä, joka niistä
jotakin tiesi.

Entä kuka niistä voi jotakin tietää? Pitou, joka tuli Pariisista.

Tämä päättely oli sekä yksinkertainen että johdonmukainen eikä tohtorin
ollut tarvinnut sitä tehdessään ponnistellakaan.

Mutta silti hän pani Pitoun ensin lääkärinapulaisen toimeen. Siitä hän
olisi kyllä suoriutunut apulaisettakin, sillä hän ei suinkaan aikonut
iskeä suonta kolmatta kertaa, vaan aikoi yksinkertaisesti aukaista
entisen haavan.

Tohtori veti Catherinen käden varovasti sängynlaidan yli, irroitti
haavasiteen, levitti peukaloillaan arpeutumattoman haavan reunat, joten
veri pääsi juoksemaan.

Nähdessään tuon veren, jonka puolesta hän olisi ilomielin uhrannut
omansa, Pitou tunsi voimiensa menehtyvän.

Hän istuutui matami Clémentin nojatuoliin, peitti kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää. Nyyhkytysten lomassa hänen rinnastaan puhkesi voivottelu:

»Voi neiti Catherine-rukkaa, poloinen neiti Catherine!»

Näiden sanojen kohdalla hän tuumi itsekseen, sillä ihmismieli kykenee
pohtimaan yhtaikaa sekä mennyttä että nykyistä:

— Ah, ihan varmasti hän rakastaa herra Isidoria syvemmin kuin minä
rakastan häntä! Ihan varmasti hän kärsii enemmän kuin minä olen
milloinkaan kärsinyt, koska hänestä täytyy iskeä suonta ja koska
hänellä on aivokuume ja hän hourailee, molemmat perin ikäviä asioita,
jotka eivät ole minua milloinkaan vaivanneet!

Vuodattaessaan Catherinesta vielä kaksi annosta verta tohtori Raynal,
joka oli kaiken aikaa pitänyt Pitouta silmällä, onnitteli itseään, että
oli arvannut potilaalla olevan tässä nuorukaisessa alttiin ystävän.

Kuten tohtori oli arvellutkin, lauhdutti tämä vähäinen verenvuoto
kuumeen. Ohimosuonet löivät heikommin, rinta keveni, hengitys, joka
oli käynyt koristen, muuttui tyyneksi ja tasaiseksi, valtimo hiljeni
sadastakymmenestä viiteenyhdeksättä lyöntiin, ja kaikki seikat
ennustivat Catherinelle rauhallista yötä.

Tohtori Raynalkin tunsi huojennusta. Hän antoi matami Clémentille
tarpeelliset ohjeet, m.m. sen omituisen ohjeen, että hän saisi nukkua
pari kolme tuntia, jotka Pitou valvoisi hänen puolestaan. Viitattuaan
Pitoun seuraamaan häntä hän meni keittiöön.

Pitou seurasi tohtoria. Emäntä Billot kyyhötti yhä takan varjostimen
suojassa.

Vaimo-parka oli niin turtunut, että tuskin tajusi, mitä tohtori hänelle
sanoi.

Ne olivat kuitenkin hyviä sanoja äidin sydämelle.

»Kas niin, rohkeutta, emäntä Billot!» sanoi tohtori. »Kaikki sujuu niin
hyvin kuin voikin sujua.»

Tuo kelpo vaimo näytti palaavan toisesta maailmasta.

»Ah, rakas tohtori Raynal, onko ihan totta, mitä nyt sanotte?»

»Kyllä on, ensi yöstä ei tule huono yö. 'Älkää olko huolissanne, ja
vaikka kuulisittekin tyttärenne huoneesta huutoa, älkää millään muotoa
menkö sinne.»

»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi emäntä Billot äänessä syvän tuskan
sävy. »On surkeaa, ettei äiti saa mennä tyttärensä huoneeseen.»

»Minkä sille voi», vastasi tohtori. »Se on minun ehdoton varokeinoni.
Ette te eikä herra Billot.»

»Kuka siis hoivaa lapsi-rukkaani?»

»Olkaa rauhassa. Teillä on sitä varten matami Clément ja Pitou.»

»Mitä! Pitou?»

»Pitou juuri. Huomasin hänessä vastikään ihmeteltäviä taipumuksia
lääkärintoimeen. Otan hänet mukaani Villers-Cotteretsiin, missä annan
apteekkarin valmistaa jotakin lääkettä. Pitou tuo lääkkeen tänne.
Matami Clément antakoon sitä potilaalle lusikallisen kerrallaan, ja jos
yöllä sattuu jotakin erikoista, pankoon Pitou, joka vaalii Catherinea
matami Clémentin kanssa, jalat allensa ja juoskoon minua hakemaan. Se
on kymmenen minuutin asia — vai kuinka, Pitou?»

»Viiden minuutin, herra Raynal», vastasi Pitou itsetietoisesti, mikä ei
jättänyt epäilyksen tilaa kuulijoitten mieleen.

»Siinä kuulette, rouva Billot!» sanoi tohtori Raynal.

»No hyvä, olkoon niin», myöntyi emäntä Billot. »Mutta lausukaa pari
lohdun sanaa isärukallekin.»

»Missä hän on?» kysyi tohtori.

»Täällä viereisessä huoneessa.»

»Ei tarvitse», sanoi muuan ääni kynnykseltä, »olen kuullut kaikki».

Keittiössä olevat kolme keskustelijaa säpsähtivät ja kun he kääntyivät
katsomaan, kuka tämän odottamattoman vastauksen esittäjä oli, näkivät
he maanviljelijän seisovan valjuna oviaukossa.

Ja ikäänkuin olisi kuullut ja sanonut kaikki mitä pitikin pyörsi Billot
huoneeseensa kajoamatta sanallakaan tohtori Raynalin järjestelyihin
yötä varten.

Pitou piti sanansa: neljännestunnin kuluttua hän palasi mukanaan
rauhoittavaa lääkettä sisältävä pullo, jonka kyljessä oli nimilappu ja
jonka tulpassa näkyi mestari Pacquenaudin, Villers-Cotteretsin isältä
pojalle periytyvän apteekin omistajan sinetti.

Lähetti meni keittiön kautta Catherinen huoneeseen. Siitä
puhumattakaan, että kukaan olisi estellyt häntä, ei häntä edes
puhutellut kukaan muu kuin emäntä Billot, joka hänkin vain sanoi:

»Ah, sinäkö se olet, Pitou?»

Nuorukainen vastasi lyhyesti:

»Minä, rouva Billot.»

Catherine nukkui, kuten tohtori Raynal oli ennustanutkin,
jotenkin rauhallista unta. Hänen vieressään, mukavasti pitkällään
isossa nojatuolissa, nuokkui sairaanhoitajatar. Hän oli vaipunut
eräänlaiseen horteeseen, joka on ominainen tälle kunnioitettavalle
yhteiskuntaluokalle; sillä ei ole oikeutta nukkua syvää unta eikä
voimaa pysyä täysin valveilla, sen jäsenet muistuttavat niitä sieluja,
joilta on evätty pääsy autuaitten asuinsijoille ja jotka voimatta
palata enää valoonkaan harhailevat ikuisesti unen ja hereilläolon
rajamailla.

Tässä hänen toiseksi luonnokseen muuttuneessa unitilassa hän otti
Pitoulta lääkepullon, avasi sen, pani sen yöpöydälle ja asetti sen
viereen hopealusikan, jotta sairas saisi hetkeäkään viipymättä lääkkeen
tarvittaessa.

Sitten hän jälleen oikaisihe nojatuoliinsa.

Pitou puolestaan istahti ikkunanreunalle voidakseen katsella Catherinea
mielinmäärin.

Se säälintunne, joka oli vallannut hänet kun hän vain ajattelikin
Catherinea, ei tietenkään vähentynyt, kun hän katseli tyttöä. Nyt
kun hänen oli sallittu niin sanoaksemme koskettaa pahaa sormellaan
ja arvostella, mitä hirveää tuhoa voi saada aikaan se käsitteellinen
ilmiö, jota sanotaan rakkaudeksi, oli hän entistäkin valmiimpi
uhraamaan oman rakkautensa, koska se tuntui hänestä niin tuiki
hauraalta sen vaativan, kuumeisen, hirveän intohimon rinnalla, joka
näytti jäytävän tuota nuorta tyttöä.

Nämä ajatukset saivat hänet vähitellen vireeseen, joka luontui
mainiosti tohtori Raynalin suunnitelmaan.

Se kelpo tohtori oli aivan oikein päätellyt, että Catherine ennen
kaikkea tarvitsi sitä ulkonaista lääkettä, jota sanotaan uskotuksi
ystäväksi.

Tohtori Raynal ei ollut mikään suurlääkäri, mutta hän oli eräissä
asioissa, kuten olemme maininneet, terävä havaitsija.

Suunnilleen tunti sen jälkeen kuin Pitou oli saapunut, Catherine
liikahti, huokasi ja avasi silmänsä.

Matami Clémentille on tehtävä oikeutta ja mainittava, että sairaan
liikahtaessa hän nousi heti, meni vuoteen viereen ja sopersi:

»Minä tässä, neiti Catherine. Mitä haluatte?»

»Minun on jano», mutisi potilas.

Ruumiillinen kipu ja janon tunne olivat herättäneet hänet elämään.

Matami Clément tiputti lusikkaan muutaman pisaran Pitoun tuomaa
rauhoittavaa lääkettä, tunki lusikan Catherinen kuivien huulten ja
yhteen pusertuneitten hampaitten väliin. Sairas nieli koneellisesti
tämän viihdyttävän juoman.

Catherinen pää painui takaisin pielukselle, ja matami Clément, joka
katsoi suorittaneensa tunnontarkasti tehtävänsä, heittäytyi jälleen
nojatuoliinsa.

Pitou huoahti. Hän arveli, ettei Catherine ollut edes huomannut häntä.

Pitou erehtyi. Kun hän oli auttanut matami Clémentia ja kannatellut
potilasta, oli tämä lääkepisarat nauttiessaan ja painuessaan takaisin
pielukselleen raottanut silmänsä ja hänen ripsiensä raosta liukunut
hämärä katse oli ollut eroittavinaan Pitoun hahmon.

Mutta kolmipäiväisen kuumehourailunsa aikana hän oli nähnyt niin monta
syntyvää ja häipyvää haamua, että hän piti todellistakin Pitouta vain
haavekuvana.

Pitoun huokaus ei siis ollut liioiteltua.

Mutta tämän vanhan ystävän näkeminen, ystävän, jota Catherine oli
niin monesti väärin kohdellut, vaikutti potilaaseen syvemmin kuin
aikaisemmat näyt ja vaikka hän makasi silmät ummessa, oli hän nyt,
tyyntyneemmässä mielentilassaan ja kuumeesta vapautuneena, näkevinään
edessään tuon kelpo nuorukaisen, jonka hänen usein keskeytyneet
ajatuksensa olivat kuvitelleet oleskelevan isän kanssa Pariisissa.

Siitä johtui, että häntä alkoi vaivata epätietoisuus, oliko Pitou
todella läsnä vai esiintyikö hän vain haavekuvana. Potilas aukaisi
senvuoksi arasti silmänsä todetakseen, oliko näky entisellä paikallaan.

On itsestään selvää, ettei Pitou ollut hievahtanutkaan.

Kun nuorukainen huomasi, että Catherine aukaisi silmänsä ja katseli
häntä, kirkastuivat hänen kasvonsa. Nähdessään noiden silmien
ilmaisevan elämää ja tajuntaa levitti Pitou käsivartensa.

»Pitou!» kuiskasi Catherine,

»Neiti Catherine!» äännähti Pitou.

»Mitä nyt?» kysyi matami Clément ja kääntyi katsomaan.

Catherine loi levottoman silmäyksen sairaanhoitajattareen ja painui
huokaisten takaisin pielukselleen.

Pitou arvasi, että matami Clémentin läsnäolo hämmensi Catherinea.

Hän meni sairaanhoitajattaren luokse.

»Matami Clément», kuiskasi hän tälle, »menkää nyt hetkeksi nukkumaan.
Tiedättehän, että herra Raynal on pyytänyt minua jäämään tänne ja
hoivaamaan Catherinea, jotta te saisitte sillä välin hetken levätä?»

»Ah, niin, se on totta», myönsi matami Clément.

Ja ikäänkuin olisikin odottanut vain tätä lupaa, tuo kelpo vaimo vaipui
nojatuoliinsa, huoahti vuorostaan hänkin ja lyhyen äänettömyyden
jälkeen ilmaisi aluksi arka, mutta sitten yhä voimakkaampi ja lopulta
kaiken yli kuuluva kuorsaus, että hän oli täysin purjein entänyt siihen
unen taikamaahan, jota hän oli tavallisesti vain etäältä katsellut.

Hieman kummastellen oli Catherine tarkastellut Pitoun liikkeitä ja
sairaille ominainen kuuloherkkyys sai hänet eroittamaan jokaisen sanan,
jotka Pitou oli lausunut matami Clémentille.

Pitou seisoi hetken aikaa sairaanhoitajattaren vieressä ikäänkuin
varmentuakseen, että tämän uni oli todellista. Kun ei sitä käynyt
epäileminen, lähestyi hän Catherinea päätänsä puistellen ja käsivarret
hervottomina.

»Ah, neiti Catherine», sanoi hän, »tiesin kyllä, että rakastitte häntä,
mutta en tiennyt teidän rakastavan häntä näin syvästi».




XXI

Pitou uskottuna


Pitou lausui nämä sanat äänellä, jossa Catherine sai huomata syvän
tuskan ilmauksen ja hyvän ystävyyden todistuksen. Nämä kaksi tunnetta,
jotka hersyivät tuon kelpo nuorukaisen sydämestä ja kuvastuivat hänen
alakuloisessa katseessaan, liikuttivat syvästi potilaan mieltä.

Niin kauan kun Isidor oli asunut Boursonnessa, niin kauan kun hän oli
tiennyt rakastajansa olevan puolenviidettä kilometrin päässä, niin
kauan kun hän oli ollut onnellinen, oli Catherine, ottamatta lukuun
niitä pikku ikävyyksiä, jotka Pitou oli aiheuttanut seuraamalla häntä
itsepintaisesti hänen lemmenkävelyillään, ja sitä lievää levottomuutta,
joka oli vallannut hänet, kun hän luki eräät kohdat isänsä kirjeistä,
Catherine oli, kuten sanottu, haudannut rakkautensa sydämeensä ja
tallettanut sitä kuin aarretta, josta hän ei päästänyt hitustakaan
tipahtamaan muualle kuin omaan sydämeensä. Mutta kun Isidor oli
lähtenyt, kun Catherine oli jäänyt yksikseen ja epätoivo astunut onnen
tilalle, kadotti tyttöparka rohkeutensa tyystin ja hän ymmärsi, että
tuottaisi tavatonta huojennusta jos tapaisi henkilön, jolle voisi
puhella hänet hylänneestä, kauniista aatelismiehestä, joka ei ollut
voinut sanoa mitään tarkkaa, milloin hän palaisi.

Mutta hän ei voinut puhella Isidorista matami Clémentille, ei
tohtori Raynalille eikä äidilleen ja hän kärsi äärettömästi tästä
äänettömyydestä, kun sitten äkkiä, hetkellä, jolloin hän sitä kaikkein
vähimmin odotti, kaitselmus toi hänen eteensä hänen silmiensä jälleen
auetessa elämään ja tajuntaan ystävän, jota hän oli epäillyt niin
kauan kuin tämä oli pysynyt vaiti, mutta jota hän ei voinut hetkeäkään
epäillä kuultuaan hänen äskeiset sanansa.

Näihin säälinsanoihin, jotka niin vastahakoisesti olivat lähteneet täti
Angéliquen veljenpojan sydämestä, Catherine vastasi yrittämättä millään
lailla salata tunteitaan:

»Ah, herra Pitou, olen kovin onneton, kuuletteko!»

Nämä sanat sulkivat yhtäältä padon ja päästivät toisaalta virran
kulkemaan.

»Kuinka tahansa, neiti Catherine», sanoi Pitou, »ja vaikkei minua
suurin huvitakaan puhua herra Isidorista, voin kuitenkin, jos se teitä
miellyttää, kertoa hänen vaiheistaan jotakin».

»Sinäkö?» kummasteli Catherine.

»Niin, minä juuri», vastasi Pitou.

»Oletko siis tavannut hänet?»

»En, neiti Catherine, mutta minä tiedän hänen saapuneen onnellisesti
Pariisiin.»

»Mistä sen tiedät?» uteli tyttö silmät rakkautta säteillen.

»Kuulin asiasta nuorelta ystävältäni, Sebastien Gilbertiltä, jonka
herra Isidor tapasi yöllä Fontaine-Eau-Clairen tienoilla ja vei
tarakassaan Pariisiin.»

Catherine ponnistautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi Pitouhun.

»Hän on nyt siis Pariisissa?» kysyi hän nopeasti.

»Tällä haavaa hän ei kuulu siellä olevan», oikaisi Pitou.

»Entä missä hän on nykyisin?» kysyi tyttö verkkaisesti.

»En tiedä. Sen vain tiedän, että hänet kuuluu lähetetyn jollekin
asialle Espanjaan tai Italiaan.»

Kuullessaan sanan »lähetetyn» Catherine antoi päänsä painua
pielukselle, huoahti raskaasti ja sitten alkoivat kyynelet vuotaa
valtoimenaan.

»Neiti Catherine», sanoi Pitou, jonka sydämen nuoren tytön tuska mursi,
»jos ehdottomasti haluatte tietää, missä hän on, voin ottaa siitä
selon».

»Keneltä?» kysyi Catherine.

»Herra tohtori Gilbertiltä, joka erosi hänestä Tuileries-palatsissa...
tai jos teistä on mieluisempaa», lisäsi Pitou huomatessaan Catherinen
ravistavan päätänsä epäävän kiitoksen merkiksi, »voin mennä Pariisiin
ja hankkia tiedot sieltä... Oh. taivas, se on pian tehty, se on
neljänkolmatta tunnin asia!»

Catherine ojensi kuumeisen kätensä Pitoulle, joka tajuamatta hänelle
osoitettua suosiota, ei tohtinut kajota siihen.

»No, herra Pitou», kehoitti Catherine hymyillen, »pelkäätkö saavasi
minusta kuumeen?»

»Oh, suokaa anteeksi, neiti Catherine», sanoi Pitou ja puristi isoilla
kourillaan nuoren tytön kosteaa kättä, »en nähkääs ymmärtänyt! Te siis
suostutte ehdotukseeni?»

»En, Pitou, mutta minä kiitän sinua. Se on tarpeetonta, sillä ihan
varmasti saan häneltä huomenna kirjeen.»

»Häneltä kirjeen!» huudahti Pitou.

Sitten hän vaikeni ja katseli huolestuneena ympärilleen.

»Niin, niin, häneltä kirjeen», toisti Catherine pälyten hänkin
ympärilleen kuin etsiäkseen syytä, joka oli noin hämmentänyt hänen
puhekumppaninsa vakaisen mielen.

»Häneltä kirjeen! Hitossa!» kertasi Pitou ja pureskeli kynsiään kuin
pahasti hämilleen joutunut henkilö.

»Tietysti, häneltä kirjeen. Onko sitten niin suuri ihme, jos
hän kirjoittaisi minulle?» kysyi Catherine. »Pidätkö sitä niin
merkillisenä, sinä, joka tiedät kaikki tai», lisäsi hän kuiskaten »joka
tiedät melkein kaikki?»

»En minä ihmettele, että hän kirjoittaa teille... Jos minun
sallittaisiin kirjoittaa teille, niin, jumala nähköön, minä
kirjoittaisin teille hyvin usein, ja pitkiä kirjeitä kyhäisinkin. Mutta
minä pelkään...»

»Mitä sinä pelkäät, hyvä ystävä?»

»Että herra Isidorin kirje joutuu isänne käsiin.»

»Isäni?»

Pitou nyökäytti kolmasti päätänsä yhtä moneksi myöntymisen merkiksi,

»Mitä, isäni käsiin?» kysyi Catherine yhä pahemmin kummissaan. »Eikö
isäni ole Pariisissa?»

»Isänne on Pisseleussa, neiti Catherine, maatilalla, täällä,
viereisessä huoneessa. Mutta tohtori Raynal on kieltänyt häntä
tulemasta teidän huoneeseenne vetoamalla teidän hourailevaan tilaanne,
sanoi hän, ja minä luulen hänen menetelleen siinä oikein.»

»Miksi arvelet hänen menetelleen oikein?»

»Koska herra Billot ei minusta näytä katselevan herra Isidoria suopein
silmin ja koska hän kuullessaan teidän kerran lausuvan hänen nimensä
väänsi naamansa rumaan irvistykseen, se on varma asia.»

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» sopersi Catherine koko ruumis
vapisten, »mitä sinä puhut, herra Pitou?»

»Totta... Kuulin hänen kaiken lisäksi mutisevan hampaittensa raosta:
'Hyvä juttu, tästä ei puhuta mitään niin kauan kun tyttö on sairaana,
mutta sitten saadaan nähdä!'»

»Herra Pitou!» huudahti Catherine ja tarttui nuorukaisen käteen niin
kiihkein ottein, että tuo kelpo poika alkoi vuorostaan vapista.

»Neiti Catherine!» vastasi hän.

»Olet oikeassa, hänen kirjeensä eivät saa joutua isäni käsiin... Isä
tappaisi minut!»

»Niin, niin», myönsi Pitou. »Isäntä Billotin kanssa ei ole
leikittelemistä.»

»Mutta mitä nyt teemme?»

»Hitossa, sanokaapa se, neiti!»

»Yksi keino kyllä on.»

»Jos on keino», virkkoi Pitou, »on sitä käytettävä».

»Mutta minä en uskalla», huomautti Catherine.

»Mitä, ettekö uskalla?»

»En uskalla sinulle sanoa, mitä olisi tehtävä.»

»Mitä, keinon toteuttaminen riippuu minusta, ettekä te uskalla ilmaista
sitä minulle?»

»Hyväinen aika, herra Pitou...»

»Mutta», intti Pitou, »se ei ole oikein, neiti Catherine, sillä olen
luullut teidän luottavan minuun».

»Minähän luotankin sinuun, kelpo Pitou», sanoi Catherine.

»No, mikä siis on esteenä!» vastasi Pitou, jota Catherinen yhä yltyvä
tuttavallisuus suloisesti kutkutti.

»Siitä koituisi sinulle paljon vaivaa, hyvä ystävä.»

»Oh, ellei siitä koidu minulle muuta kuin vaivaa, ei teidän tarvitse
olla huolissanne, neiti Catherine.»

»Suostut siis tekemään mitä sinulta pyydän?»

»Ihan varmasti. Hyväinen aika, ellei se vain ole tuiki mahdotonta!»

»Päinvastoin se on perin helppoa.»

»No, jos se on helppoa, niin sanokaa.»

»Sinun olisi mentävä muori Colomben luo.»

»Rintasokeri-kaupustelijanko?»

»Niin, ja joka samalla hoitaa postinjakajan tointa.»

»Ah, nyt ymmärrän... minä sanon hänelle, ettei hän antaisi kirjeitä
kenellekään muulle kuin teille?»

»Sinä sanot hänelle, että hän antaisi minun kirjeeni sinulle.»

»Minulle?» ihmetteli Pitou. »Juuri niin, ensin en oikein ymmärtänyt.»

Ja hän huoahti kolmannen tai neljännen kerran.

»Se on paljoa varmempaa, eikö sinunkin mielestäsi, Pitou? Jos todella
haluat tehdä minulle sen palveluksen, niinkuin lupasit.»

»Voisinko kieltäytyä, neiti Catherine? Pois se!»

»Kiitos, kiitos!»

»Minä lähden... ihan varmasti... huomenna menen.»

»Huomenna on myöhäistä, Pitou ystävä. Täytyy mennä jo tänään.»

»Hyvä on, neiti... lähden tänään, jo aamupäivällä, heti!»

»Sinä olet kelpo poika, Pitou, ja minä pidän sinusta oikein paljon.»

»Ah, neiti Catherine», virkkoi Pitou, »älkää puhuko minulle tuolla
tavalla, te saatte minut menemään tuleen».

»Katso, paljonko kello on», huomautti Catherine.

Pitou lähestyi nuoren tytön kelloa, joka oli ripustettu
takanreunakkeelle.

»Se on puoli kuusi, neiti Catherine», vastasi hän.

»No, hyvä ystävä Pitou...»

»No, neiti Catherine?»

»On ehkä jo aika...»

»Mennä tapaamaan muori Colombea? Kuten käskette, neiti. Mutta teidän
täytyy ottaa vielä annos lääkettä. Tohtori on määrännyt lusikallisen
joka puolen tunnin perästä.»

»Ah, kelpo Pitou», sanoi Catherine tiputtaessaan lääkettä lusikkaan ja
silmäili Pitouta katsein, joka kävi läpi nuorukaisen sydämen, »mitä
sinä teet minun hyväkseni vaikuttaa paremmin kuin kaikki maailman
lääkkeet!»

»Sitä siis tohtori Raynalkin tarkoitti sanoessaan, että minulla oli
suurta taipumusta lääkärinammattiin!»

»Mutta minne sanot meneväsi, Pitou, jottei maatilalla epäiltäisi
mitään?»

»Oh, siitä saatte olla rauhassa.»

Ja Pitou tarttui hattuunsa.

»Herätänkö muori Clémentin?» kysyi hän.

»Oh, ei tarvitse, anna hänen nukkua, vaimorukan... Minä en kaipaa nyt
mitään muuta... kuin...»

»Kuin... mitä?» uteli Pitou.

Catherine hymyili.

»Ah, niin, minä käsitän», mutisi lemmenlähetti... »kuin herra Isidorin
kirjettä».

Lyhyen äänettömyyden perästä hän virkkoi:

»No niin, olkaa rauhassa, jos kirje on tullut, saatte sen; ellei se ole
tullut...»

»Ellei se ole tullut?» kertasi Catherine tutkivasti.

»Ellei se ole tullut, niin... teidän tarvitsee vain katsella minua
niinkuin äsken katselitte, hymyillä minulle niinkuin äsken hymyilitte,
sanoa minua vielä kerran kunnon Pitouksi ja hyväksi ystäväksenne...
niin, ellei se ole tullut, lähden noutamaan sen Pariisista.»

»Mikä hyvä, uhrautuva sydän!» mutisi Catherine saatellen katseillaan
lähtöä tekevää Pitouta.

Tämän pitkän keskustelun uuvuttamana hän vaipui sitten takaisin
pielukselleen.

Kymmenen minuutin perästä nuoren tytön olisi ollut mahdoton sanoa,
oliko äskeinen keskustelu selvästi tajuttua todellisuutta vai
hourailun synnyttämä haavekuva, mutta yksi seikka oli varma, se näet,
että elähdyttävä suloinen raikkaus virtasi hänen sydämestään hänen
kuumeisten, pakottavien jäsentensä äärimmäisiin sopukkoihin saakka.

Kun Pitou astui keittiöön, kohotti emäntä Billot päänsä.

Emäntä Billot ei ollut kolmeen päivään ollut levolla eikä nukkunut.

Kolmeen päivään hän ei ollut poistunut takan pimentoon asettamaltaan
rahilta. Sieltä hän saattoi nähdä edes tyttärensä huoneen oven, kun
häneltä oli kielletty pääsy hänen luoksensa.

»No?» kysyi hän.

»No niin, emäntä Billot, hänen laitansa on hyvin», vastasi Pitou.

»Minne olet siis nyt menossa?»

»Menen Villers-Cotteretsiin.»

»Mitä siellä?»

Pitoa empi hetken. Hän ei ollut tottunut tokaisemaan verukkeita.

»Mitäkö siellä?» kertasi hän aikaa voittaakseen.

»Niin», virkkoi ukko Billotin ääni, »eukkoni kysyy sinulta, mitä siellä
teet?»

»Menen tapaamaan tohtori Raynalia.»

»Tohtori Raynalhan sanoi, että menisit ilmoittamaan hänelle vain jos
jotakin uutta tapahtuisi.»

»No», huomautti Pitou, »koska neiti Catherinen laita on nyt parempi, on
se jotakin uutta».

Ukko Billot joko piti Pitoun vastausta tyydyttävänä tai ei halunnut
kiistellä henkilön kanssa, joka kuitenkin kaikitenkin ilmoitti hänelle
ilahduttavan uutisen, kuinka tahansa, hän ei estellyt Pitoun lähtöä.

Pitou siis lähti. Ukko Billot palasi huoneeseensa ja emäntä Billot
antoi päänsä jälleen painua rinnalle.

Pitou saapui Villers-Cotteretsiin neljännestä vailla kuusi aamulla.

Hieman arastellen hän herätti tohtori Raynalin ilmoittaakseen, että
Catherine voi paremmin, ja kysyäkseen, mitä hänen olisi nyt tehtävä.

Tohtori tiedusteli, kuinka yö oli sujunut, ja suureksi kummakseen
Pitou, joka vastaili mahdollisimman varovasti, huomasi, että
tohtori tiesi hänen ja Catherinen välisen keskustelun jotenkin yhtä
tarkasti kuin jos hän olisi kuunnellut tätä keskustelua jostakin
huoneennurkasta, ikkunaverhojen tai vuodeuutimien takaa.

Tohtori Raynal lupasi tulla päivemmällä maatilalle ja suositteli
ainoaksi lääkkeeksi, että Catherinen oli saatava _ammentaa yhä samasta
lähteestä_. Sitten hän hyvästeli Pitoun, joka kauan pohdittuaan näitä
arvoituksellisia sanoja lopulta ymmärsi, että tohtori oli kehoittanut
häntä edelleenkin puhumaan nuorelle tytölle varakreivi Isidor de
Charnysta.

Tohtorin luota hän meni tapaamaan muori Colombea, joka asui
Lormet-kadun päässä, siis kaupungin toisella laidalla.

Hän saapui perille juuri kun muori avasi ovensa.

Muori Colombe oli täti Angéliquen hyvä ystävä, mutta tämä tätiin
kohdistuva ystävyys ei mitenkään estänyt häntä pitämästä myöskin
veljenpojasta.

Astuessaan muori Colomben piparikakkuja ynnä rintasokeria täynnään
olevaan myymälään Pitou oivalsi heti, että jos mieli onnistua
yrityksessään ja saada kirjeenjakaja luovuttamaan neiti Catherinen
kirjeet, oli hänen turvauduttava, ellei nyt juuri lahjuksiin, niin
ainakin houkutteluihin.

Hän osti kaksi rintasokeripytkyä ja paksun piparkakun.

Ostettuaan ja maksettuaan hän uskalsi esittää asiansa.

Se kohtasi vakavia vaikeuksia.

Kirjeitä ei saanut luovuttaa muulle kuin asianomaisille itselleen tai
niille, joilla oli esittää valtakirja.

Muori Colombe ei epäillyt Pitoun sanoja, mutta hän tiukkasi valtakirjaa.

Pitou huomasi, että hänen oli tehtävä uusi uhraus.

Hän lupasi tuoda seuraavana päivänä kuitin kirjeestä, jos joku
kirje oli tullut, sekä valtakirjan, jonka nojalla hän saisi kaikki
Catherinelle osoitetut kirjeet.

Tätä lupausta seurasi uusi ostos rintasokeria ja piparkakkua.

Eihän voinut mitään kieltää henkilöltä, joka tuhlasi ja varsinkin näin
miellyttävällä tavalla!

Muori Colombe herkesikin lopulta vastustelemasta ja kehoitti Pitouta
lähtemään hänen kanssaan postitaloon, missä hän antaisi Catherinen
kirjeen, jos hänelle olisi kirje tullut.

Pitou seurasi häntä pureskellen kahta piparkakkukimpalettaan ja
imeskellen neljää rintasokeripytkyään.

Ei kuuna kullan valkeana hän ollut suonut itselleen moista mässäilyä,
mutta kuten tiedämme, tohtori Gilbertin anteliaisuus oli tehnyt
Pitousta äveriään nuorukaisen.

Kun he olivat tulleet isolle torille, kapusi Pitou suihkukaivon
partaalle, sovitti suuhunsa yhden niistä neljästä suihkusta, jotka
siihen aikaan pärskyivät kaivosta, ja ahmi vettä viisi minuuttia
yhteen menoon pisaraakaan hukkaamatta. Suihkukaivolta poistuessaan
hän silmäili ympärilleen ja huomasi torin keskelle rakennetun jotakin
korokkeen tapaista.

Silloin hän muisti, että hänen lähtiessään oli puhuttu paljon siitä,
että kokoonnuttaisiin Villers-Cotteretsiin laatimaan ehdotusta liitoksi
piirikunnan keskuksen ja naapurikylien välille..

Ne monet yksityisluontoiset tapaukset, jotka hänen ympärillään olivat
tuhkatiheästi seuranneet toisiaan, olivat saaneet hänet unohtamaan
tämän poliittisen tapahtuman, jolla silti oli hänelle eräänlaista
merkitystä.

Hän johtui silloin ajattelemaan niitä viittäkolmatta louisdoria, jotka
tohtori Gilbert oli hänelle lähdön hetkenä antanut ja joilla Haramontin
kansalliskaarti oli pantava mahdollisimman hyvään kuntoon.

Ja hän kohotti päänsä ylpeästi pystyyn ajatellessaan sitä uljasta
näkyä, jonka näiden viidenkolmatta louisdorin avulla hänen johtamansa
kolmeneljättä-miehinen joukko saattoi tarjota.

Tämä ajatus auttoi häntä sulattamaan molemmat piparkakut ja neljä
rintasokeripytkyä, jotka yhdessä äsken nautitun vesimäärän kanssa
olisivat, hänen luonnostaan mainion ruoansulatuskykynsä uhallakin,
voineet painaa hänen vatsaansa, ellei hänellä olisi tällä hetkellä
ollut sitä suurenmoista apukeinoa, jota sanotaan tyydytetyksi
omahyväisyydeksi.




XXII

Pitou maantieteilijänä


Sillaikaa kun Pitou joi, sulatteli ruokaansa ja tuumiskeli, oli muori
Colombe päässyt edelle ja mennyt postitaloon.

Mutta Pitou ei huolestunut. Postitalo oli vastapäätä niinsanottua
Uuttakatua, eräänlaista kujannetta, josta pääsi siihen puiston osaan,
missä on Huokausten lehtokuja, kaihomielisten muistojen tyyssija.
Viidellätoista harppauksella hän tavoittaisi muori Colomben.

Hän harppasi nämä viisitoista askelta ja saapui postitalon kynnykselle
juuri kun muori Colombe astui ulos kädessä kirjepinkka.

Näiden kirjeitten joukossa oli muuan huolellisesti kokoontaitettu,
upeaan kuoreen pantu ja keikarimaisesti vahalla sinetöity kirje.

Tämä kirje oli osoitettu Catherine Billotille.

Sitä kirjettä Catherine ilmeisesti odottikin.

Sopimuksen mukaan postinjakaja luovutti tämän kirjeen rintasokerin
ostajalle, joka lähti heti Pisselauhun, iloisena ja murheellisena:
iloisena kun sai tehdä Catherinen onnelliseksi, murheellisena kun
tämä onni tuli nuorelle tytölle lähteestä, jonka vesi maistui hänen
huulillaan karvaalta.

Mutta tämän mielenkarvauden uhallakin lähettimme oli niin suurenmoinen
luonne, että toimittaakseen nopeammin perille tämän kirotun kirjeen hän
pian muutti kävelyn pikku hölkäksi ja hölkän täydeksi juoksuksi.

Viidenkymmen askelen päässä talosta hän pysähtyi äkkiä, sillä hän
tuli ajatelleeksi — ja vallan oikein — että jos hän saapuisi perille
huohottaen ja lopen hikisenä, voisi hän herättää epäluuloja ukko
Billotissa, joka jo muutenkin näytti horjahtaneen epäluulon kaidalle,
ohdakkeiselle tielle.

Hän päätti siis, silläkin uhalla, että myöhästyisi minuutin, pari,
taivaltaa loppumatkan verkkaisemmin. Siinä mielessä hän asteli vakaasti
kuin joku murhenäytelmän uskottu lähetti, jonka kaltaiseksi Catherinen
luottamus oli hänet tehnytkin. Sivuuttaessaan nuoren potilaan huoneen
hän huomasi, että sairaanhoitajatar oli pannut ikkunan raolleen,
varmaankin tuulettaakseen hieman huonetta.

Pitou sovitti ensin nenänsä sitten toisen silmänsä tähän rakoon.
Ikkunasalvan vuoksi hän ei voinut enempää tehdäkään.

Mutta sekin jo riitti. Hän näki Catherinen olevan hereillä ja
odottelevan häntä; Se riitti myöskin Catherinelle. Hän huomasi Pitoun,
joka salaperäisen näköisenä teki hänelle merkkejä.

»Kirje», sopersi nuori tyttö, »kirje!»

»Vaiti!» kehoitti Pitou.

Ja pälyten ympärilleen kuin salametsästäjä, joka haluaa johtaa jäljiltä
kaikki jahtivoudin metsänvartijat, ja huomaten olevansa paikalla ihan
yksin hän heitti kirjeensä raosta ja tähtäsi heittonsa niin hyvin, että
kirje putosi suoraan siihen ilmatyhjiön tapaiseen syvennykseen, jonka
kirjettä odottava oli tehnyt pielukseensa.

Jäämättä odottamaan kiitostulvaa, joka ei voinut olla tulematta, hän
heittäytyi taaksepäin ja jatkoi matkaansa talon ovelle. Kynnyksellä hän
tapasi Billotin.

Ellei seinämutkaa olisi ollut tiellä, olisi tilanhoitaja nähnyt,
mitä ikkunan kohdalla oli tapahtunut, ja Jumala tietää, mitä nyt
olisi tapahtunut, kun siinä mielentilassa, missä ukko Billot oli,
yksinkertainen epäluulo olisi muuttunut selväksi varmuudeksi.

Kelpo Pitou ei odottanut joutuvansa suoraan tilanhoitajan eteen ja hän
tunsi vastoin tahtoaan punehtuvansa korviin saakka.

»Ah, herra Billot», sanoi hän, »totisesti, te ihan pelästytitte
minut...!»

»Sinäkö pelästyit, Pitou... kansalliskaartin kapteeni... Bastiljin
valloittajako pelästyisi!»

»Minkä sille voi», vastasi Pitou. »On hetkiä sellaisia kuin esimerkiksi
tämä. Hitossa, kun ei ole valmistunut...»

»Niin, niin», keskeytti Billot, »kun odottaa tapaavansa tyttären ja
tapaakin isän, sitäkö tarkoitat?»

»Oh, herra Billot, ei se sitä!» vastasi Pitou. »Minä en odottanut
tapaavani neiti Catherinea, en suinkaan. Vaikka hän toivoakseni
voimistuukin hetki hetkeltä yhä enemmän, on hän vielä liian sairas
nousemaan jalkeille.»

»Eikö sinulla siis ole hänelle mitään sanottavaa?» tiedusti Billot.

»Kenelle?»

»Catherinelle.»

»On kyllä. Minulla on ilmoitettavana tohtori Raynalin sanoneen, että
kaikki oli hyvin ja että hän tulisi päivemmällä katsomaan potilasta,
mutta sen voi hänelle ilmoittaa joku toinen yhtä hyvin kuin minäkin.»

»Sinun on tietysti nälkäkin vai mitä?»

»Nälkä?» tokaisi Pitou. »Eikös mitä!»

»Mitä mä kuulen! Eikö sinun muka ole nälkä?» huudahti tilanhoitaja.

Pitou huomasi sanoneensa tyhmyyden. Kun Pitoun kello kahdeksalta
aamulla ei ollut nälkä, merkitsi se luonnon tasapainon järkkymistä.

»Tietysti minun on nälkä», oikaisi hän äskeisen väitteensä.

»Sitä minäkin. Mene syömään. Palvelijat ovat paraikaa murkinalla. He
ovat varmaankin varanneet sinulle tilan.»

Pitou meni sisälle. Billot silmäili hänen jälkeensä, vaikka nuoren
miehen huolettomuus oli miltei hälventänyt hänen epäluulonsa. Hän
näki Pitoun istuutuvan pöydän yläpäähän ja käyvän käsiksi leipään ja
silava-annokseen ikäänkuin hänen vatsassaan ei olisikaan kahta jykevää
piparkakkua, neljää rintasokeripytkyä ja kannullista vettä.

Kaiken todennäköisyyden mukaan Pitoun vatsa oli jälleen
vastaanottavassa kunnossa.

Pitou ei osannut tehdä monta asiaa yhtaikaa, mutta minkä hän teki, sen
hän teki perusteellisesti. Catherinen asian hän oli suorittanut hyvin.
Billotin aamiaiskutsuun hän vastasi syömällä hyvin.

Billot tarkkaili häntä yhä. Mutta huomatessaan, ettei Pitou
kertaakaan kohottanut katsetta lautaseltaan, huomatessaan, että hänen
harrastuksensa kohdistui yksinomaan hänen edessään olevaan omena
viinipulloon, ja havaitessaan, ettei hänen katseensa kertaakaan
kääntynyt Catherinen huoneen ovelle päin, hänen täytyi lopulta uskoa,
että Pitoun käväisy Villers-Cotteretsissa oli johtunut juuri siitä
syystä kuin hän oli sanonut.

Pitoun lopetellessa aamiaistaan aukeni Catherinen huoneen ovi ja matami
Clément astui keittiöön huulilla sairaanhoitajattaren nöyrä hymy. Hän
tuli nyt hakemaan kupillisen kahvia.

Kello kuudelta, toisin sanoin neljännestuntia sen jälkeen kun Pitou oli
lähtenyt, hän oli tullut ensimmäisen kerran keittiöön noutamaan pikku
lasillisen konjakkia, sitä ainoaa lääkettä, joka — kuten hän sanoi —
vahvisti häntä, kun hän oli valvonut koko yön...

Nähdessään hänet emäntä Billot meni häntä vastaan ja isäntäkin tuli
sisälle.

Molemmat tiedustelivat Catherinen vointia.

»Hänen laitansa on edelleenkin hyvin», vastasi matami Clément, »mutta
minä luulen, että neiti Catherine tällä hetkellä hourii hieman».

»Mitä? Hourii?» huudahti ukko Billot. »Joko taas?»

»Voi, hyvä jumala! Lapsi-parkaa!»» mutisi emäntä.

Pitou kohotti päätänsä ja kuunteli.

»Niin», jatkoi matami Clément, »hän puhuu Torino nimisestä kaupungista
ja Sardinia nimisestä maasta ja kutsuu luoksensa herra Pitouta, joka
selittäisi hänelle, mikä maa ja mikä kaupunki se on».

»Tässä olen», virkkoi Pitou, tyhjensi viinilasinsa ja pyyhki suunsa
hihaansa.

Ukko Billotin katse pysäytti hänet.

»Tarkoitan», jatkoi Pitou, »jos herra Billot suvaitsee minun antaa
neiti Catherinelle hänen haluamansa tiedot...»

»Miksei?» sanoi emäntä Billot. »Koska tyttäremme, se lapsipoloinen,
kysyy sinua, niin mene, poikaseni, semminkin kun herra Raynal on
sanonut sinua taitavaksi lääkärinapulaiseksi.»

»Hyväinen aika!» huudahti. Pitou viattomasti. »Kysykää rouva
Clémentilta, kuinka me olemme hoitaneet neiti Catherinea viime yönä.
Rouva Clément ei ole nukkunut hetkeäkään, kelpo nainen, en minä liioin.»

Oli verrattoman ovelaa Pitoun kajota tähän sairaanhoitajatarta
koskevaan arkaan kohtaan. Koska matami Clément oli nukkunut
suurenmoisesti sydänyöstä kello kuuteen aamulla, sai Pitou,
selittämällä, ettei hän ollut nukkunut tuntiakaan, hänestä ystävän,
enemmänkin kuin ystävän, sai liittolaisen.

»Hyvä on», sanoi ukko Billot. »Koska Catherine on kysynyt sinua, niin
mene hänen luoksensa. Tulee kenties vielä hetki, jolloin hän kysyy
myöskin meitä, äitiään ja minua.»

Pitou tunsi vaistomaisesti, että ilmassa oli ukkosta, ja kuten paimen
niityllä niin hänkin oli valmis uhmaamaan myrskyä, mutta siitä
huolimatta hän suunnitteli ennakolta tyyssijaa, minne peittäisi päänsä.

Tämä tyyssija oli Haramont.

Haramontissa hän oli kuningas. Sanoimmeko kuningas? Hän oli enemmän
kuin kuningas. Hän oli kansalliskaartin päällikkö! Hän oli Lafayette!

Velvollisuudet kutsuivat häntä Haramontiin.

Niinpä hän päättikin Catherinen asiat hoidettuaan palata suoraa päätä
Haramontiin.

Tätä suunnitelmaa pohtien ja saatuaan herra Billotilta muodollisen
turvan ja rouva Billotilta äänettömän suostumuksen, hän astui potilaan
huoneeseen.

Catherine odotti häntä kärsimättömänä. Silmien kiilto ja poskien hehku
panivat olettamaan, kuten matami Clément oli sanonutkin, että nuori
tyttö oli jälleen kuumeessa.

Tuskin Pitou oli ehtinyt sulkea oven, kun Catherine, joka tunsi hänen
askelensa ja joka oli odottanut häntä lähes puolitoista tuntia, kääntyi
nopeasti ja ojensi häntä kohden molemmat kätensä.

»Ah, sinäkö se olet, Pitou?» sanoi nuori tyttö. »Tulet kovin myöhään.»

»Se ei ole minun vikani, neiti Catherine», vastasi Pitou. »Isänne on
pidätellyt minua.»

»Isäni?»

»Hän juuri. Oh, hän epäilee varmasti jotakin. Enkä minä» lisäsi Pitou
huoahtaen, »pitänyt kiirettä. Minä tiesin, että olitte saanut mitä
halusitte saada.»

»Niin, Pitou... niin», sanoi nuori tyttö ja loi katseensa alas.

»Olen saanut, ja minä kiitän sinua.»

Sitten hän kuiskasi:

»Sinä olet oikein ystävällinen, Pitou, ja minä pidän sinusta paljon!»

»Olette itse kovin ystävällinen, neiti Catherine», vastasi Pitou itku
kurkussa, sillä hän tunsi, että Catherinen ystävällisyys oli vain
heijastusta siitä rakkaudesta, jota nuori tyttö tunsi toista miestä
kohtaan, ja niin vaatimaton kuin nuorukaisemme pohjaltaan olikin,
nöyryytti häntä aika lailla tieto, että hän oli vain Charnyn kuu.

Niinpä hän sitten jatkoihin kerkeästi:

»Tulin häiritsemään teitä, neiti Catherine, koska minulle sanottiin,
että halusitte kysellä minulta jotakin.»

Catherine laski käden sydämelleen. Hän tapaili siltä kohdalta Isidorin
kirjettä ikäänkuin ammentaakseen siitä rohkeutta kysymyksiinsä.

Sitten hän sai ponnistellen sanotuksi:

»Pitou, sinä joka olet niin oppinut, voitko sanoa, mikä paikka on
Sardinia?»

Pitou elvytteli maantieteellisiä muistojaan.

»Malttakaa hetki... malttakaa, neiti Catherine», sanoi hän.
»Minun pitäisi se tietää. Niiden aineitten joukossa, joita herra
apotti Fortier väitti meille opettaneensa, oli myöskin maantieto.
Malttakaahan... Sardinia... saan sen kyllä selville... Ah, kunpa vain
löytäisin ensimmäisen sanan, osaisin heti kaikki!»

»Voi, etsi, etsi, Pitou!» kehoitti Catherine kädet ristissä.

»Hitossa, sitä juuri teenkin! Sardinia... Sardinia... ah, nyt valkeni!»

Catherine hengitti jälleen keveästi.

»Sardinia on yksi Välimeren kolmesta isosta saaresta, etelään
Korsikasta, josta sen eroittaa Bonifacion salmi. Se on osa sardilaisten
valtioista, jotka ovat saaneet siitä nimensä ja joita sanotaan
Sardinian kuningaskunnaksi. Sen pituus pohjoisesta etelään on
kolmesataakuusikymmentä kilometriä ja leveys yhdeksänkymmentäkuusi
kilometriä. Asukkaita on viisikymmentäneljätuhatta. Pääkaupunki on
Cagliari... Siinä kaikki, mitä tiedän Sardiniasta, neiti Catherine.»

»Oh hyvä jumala», huudahti nuori tyttö, »kuinka onnellinen te
olettekaan, kun tiedätte noin paljon, herra Pitou.»

»Niin no», myönsi Pitou, jonka omahyväisyyttä oli maiteltu vaikka
rakkautta olikin loukattu, »minulla onkin aika hyvä muisti, siinä
kaikki.»

»Ja nyt», uskalsi Catherine sanoa rohkeammin, »nyt kun olet selittänyt
minulle, mikä maa Sardinia on, sanohan, mikä on Torino?»

»Torino?» kertasi Pitou. »Tietysti, neiti Catherine, en parempaa
pyydäkään kuin saada selittää senkin asian... jos vain muistan.»

»Voi, koeta muistaa. Se on mitä tärkeintä, herra Pitou.»

»Hyväinen aika, jos se on niin tärkeätä, täytyy se saada selville.
Ellen sattuisi muistamaan, menen tiedustelemaan muualta...»

»Mutta... mutta», intti Catherine, »minä haluan saada tietää sen heti.
Koeta siis muistaa, rakas Pitou... koeta.»

Catherine lausui nämä sanat niin hyväilevästi, että Pitou tunsi koko
ruumiinsa värähtävän.

»Ah, minä koetan, neiti», sanoi hän, »minä koetan...»

Catherine silmäili häntä mieli tuskaisena.

Pitou taivutti päänsä taaksepäin kuin aikoisi kysellä katolta.

»Torino... Torino... hyväinen aika, neiti Catherine, se onkin
vaikeampaa kuin Sardinia. Sardinia on iso Välimeren saari, eikä
Välimeressä olekaan kuin kolme isoa saarta. Sardinia, joka kuuluu
Piemontin kuningaskuntaan, Korsika, joka on Ranskan kuninkaan, ja
Sisilia, joka on Napolin kuninkaan. Mutta Torino, sehän on vain joku
pääkaupunki...»

»Mitä sinä sanoit Sardiniasta, rakas Pitou?»

»Sanoin sen kuuluvan Piemontin kuningaskuntaan enkä luule erehtyneeni,
neiti Catherine.»

»Se sopii tarkalleen, hyvä ystävä. Isidor sanoo kirjeessään, että hän
matkustaa Piemontin Torinoon...»

»Ah, nyt minä ymmärrän», sanoi Pitou. »Hyvä, hyvä, hyvä! Kuningas on
lähettänyt herra Isidorin Torinoon, ja saadaksenne selville, minne
herra Isidor oikeastaan menee, te kysytte minulta...»

»Minkä muun ellen sen vuoksi?» tokaisi nuori tyttö. »Mitä minä muutoin
välittäisin Sardiniasta, Piemontista, Torinosta? Niin kauan kun hän ei
ollut siellä, en tiennyt, mikä oli se saari ja mikä se kaupunki, enkä
kysellyt. Mutta hän on matkustanut Torinoon... ymmärrätkö, rakas Pitou?
Nyt minä haluan tietää, mikä paikka on Torino.»

Pitou huoahti raskaasti, ravisti päätänsä, mutta pani silti parhaansa
tyydyttääkseen Catherinen tiedonhalun.

»Torino... Malttakaahan... Piemontin pääkaupunki... Torino... Torino...
nyt se vaikeni... Torino, roomalaisten _Bodincemagus, Taurasia,
Colonia Julia, Augusta Taurinorum_, nykyään Piemontin ja Sardinian
valtioitten pääkaupunki, Pon ja Dora-joen varrella, Euroopan kauneimpia
kaupunkeja, sataviisikolmattatuhatta asukasta, hallitseva kuningas
Charles-Emmanuel... Sellainen on Torino, neiti Catherine.»

»Entä kaukanako Torino on Pisseleusta, herra Pitou? Sinun, joka tiedät
kaikki, pitäisi tietää sekin.»

»Oh, hitossa, voin kyllä teille sanoa, kaukanako Torino on Pariisista,
mutta vaikeampaa on tietää, kaukanako se on Pisseleusta.»

»No sano ensin, kaukanako se on Pariisista, Pitou... ja sitten me
lisäämme siihen matkaan satakahdeksan kilometriä eli matkan Pisseleusta
Pariisiin.»

»Tottamaarin olette oikeassa!» huudahti Pitou.

Sitten hän jatkoi ulkolukuaan:

»Torinosta Pariisiin on tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi, Roomaan
kahdeksansataa neljäkymmentä, Konstantinopoliin...»

»Minä tarvitsen vain matkan Pariisista, rakas Pitou.
Tuhatkaksisataakolmekymmentäkuusi kilometriä... ja siihen
satakahdeksan... yhteensä tuhatkolmesataaneljäkymmentäneljä kilometriä.
Hän on siis nyt lähes sadanneljänkymmenen penikulman päässä minusta...
Kolme päivää sitten hän oli täällä... puolen penikulman päässä... minun
lähelläni... ja tänään... tänään», lisäsi Catherine itkuun pillahtaen
ja ja käsiään väännellen, »hän on sadanneljänkymmenen penikulman päässä
täältä!»

»Oh, ei vielä», huomautti Pitou arasti. »Hän lähti vasta toissapäivänä
eikä ole vielä ehtinyt matkansa puoliväliinkään... tuskinpa...»

»Missä hän siis on nyt?»

»Sitä en tiedä», vastasi Pitou. »Apotti Fortier opetti meille, mitä
ovat valtakunnat ja pääkaupungit, muttei puhunut mitään niihin
johtavista reistä.»

»Onko tässä siis kaikki, mitä tiedät, hyvä Pitou?»

»On kyllä, jumala paratkoon!» myönsi maantieteilijä pahoillaan, että
hänen tietojensa rajat oli saavutettu näin pian. »Lisäksi tiedän, että
Torino on aristokraattien turvapaikka.»

»Mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee, neiti Catherine, sitä, että Torinoon ovat kerääntyneet
kaikki prinssit, prinsessat ja emigrantit, Artoisin kreivi, Condén
prinssi, madame de Polignac, lyhyesti, joukko roistoja, jotka
vehkeilevät kansaa vastaan ja joilta kerran vielä kaula katkaistaan,
toivottavasti tohtori Guillotihin keksimällä, hyvin nerokkaalla
koneella.»

»Oh, herra Pitou...»

»Mitä nyt, neiti Catherine?»

»Nyt te olette yhtä julma kuin palatessanne ensimmäisen kerran
Pariisista.»

»Julma... minäkö? Ah, se on totta! Niin, niin, niin herra Isidor on
noita samaisia aristokraatteja! Ja te pelkäätte hänen puolestaan...»

Ja huokaistuaan raskaasti, kuten jo monesti tämän keskustelun aikana,
hän jatkoi:

»Älkäämme puhuko siitä enempää. Puhukaamme teistä, neiti Catherine, ja
kuinka minä voisin palvella teitä.»

»Rakas Pitou», virkkoi Catherine, »tänään saamani kirje ei varmaankaan
ole ainoa, jonka saan...»

»Ja te haluatte, että minä kävisin noutamassa nekin?»

»Pitou... koska olet aloittanut niin ystävällisesti...»

»Voin jatkaakin vai kuinka?»

»Niin...»

»En parempaa pyydäkään.»

»Sinähän käsität, että isäni pitäessä minua silmällä en voi mennä
kaupunkiin...»

»Ah, mutta teidän on hyvä tietää, että hän pitää minuakin silmällä,
ukko Billot näet. Olen huomannut sen hänen katseestaan.»

»Niin kyllä, Pitou, mutta hän ei voi seurata sinua Haramontiin, ja me
voimme sopia paikasta, minne piilotat kirjeet».

»Mainiota!» vastasi Pitou. »Esimerkiksi se iso ontto raita, joka kasvaa
lähellä sitä paikkaa, mistä löysin teidät pyörtyneenä?»

»Se sopii», sanoi Catherine. »Se on tässä lähellä, mutta kuitenkin niin
kaukana, ettei talon ikkunoista näe sinne. On siis sovittu, että panet
kirjeet sinne?»

»Sovittu on, neiti Catherine.»

»Mutta pidäkin varasi, ettei sinua nähdä.»

»Kysykää Longprén, Taille-Tontainen ja Montaigun metsänvartijoilta,
ovatko he nähneet minua milloinkaan ja kumminkin olen ihan heidän
nenänsä edestä siepannut tusinoittain kaniineja... Mutta entä te, neiti
Catherine, kuinka te aiotte menetellä noutaaksenne nuo mainiot kirjeet?»

»Minäkö?... Oh, minä», sanoi Catherine ja hänen hymynsä ilmaisi toivoa
ja lujaa tahtoa, »minä koetan parantua hyvin pian!»

Pitoun rinnasta puhkesi hänen raskain huokauksensa.

Samassa aukeni ovi ja tohtori Raynal astui huoneeseen.




XXIII

Pitou varusmestarina


Tohtori Raynalin tulo helpotti melkoisesti Pitoun lähtöä.

Tohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen,
joka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.

Catherine hymyili lääkärille ja ojensi hänelle kätensä.

»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin
ilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa,
ettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»

»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän
lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»

»Minun lääkkeeni... hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään,
rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta
vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta
oppilaalleni Pitoulle.»

Kohottaen katseensa hän jatkoi sitten:

»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia
salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»

Hän kääntyi ovelle päin ja huusi:

»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa
katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa
enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»

Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat
huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä,
jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.

Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä
Catherinen viimeiseen silmäykseen.

Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää
tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa
— jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon
ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti
ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn —
kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.

Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen
Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että
hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa
työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen
äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän
oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta,
joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin
maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin
ihmisyyden kannalta.

Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou
— joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä
sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan
tajuamatta niin tehneensä.

Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se
tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.

Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton
tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.

Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut
karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa
Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.

Uskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut
uneksiakaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä
määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön
salaisessa lemmenkehittelyssä.

Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan
tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen
antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä
kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.

Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen
lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle
järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä
rintasokeria.

Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben
omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka
aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.

Kun tämä asia oli järjestetty — ja koska _kaupungissa_, kuten
Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään
tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.

Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä
pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä
hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa
valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet,
oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta
merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet
Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut
niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli
hänet kutsunut!

Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan
päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista
arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä,
että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.

Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain,
jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin
pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli
Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.

Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja
viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta
louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut
Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.

Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä
tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana
sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen
joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja
varustuksissa.

Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää
ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.

Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä
tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti
majesteetillista äänettömyyttä.

Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään
enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita
— illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa
tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta
kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä
ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä
tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.

Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan,
kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.

Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen,
suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen
pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.

Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on
tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin
Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien
kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.

Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli
helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä
räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä
nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä
louisdorilla.

Eikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.

Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa
kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan
kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä
miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko
joukon.

Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi
kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta
kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli
vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen
ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä
koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.

Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä
taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi,
että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä
nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla,
menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn
ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari
Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.

Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique
saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän
oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä
oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.

Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen
suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun
vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi
tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän
piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput
mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.

Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin
edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä
sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei
voinut mestari Dulauroylta saada.

Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi
lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta
housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja
luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin
koristetun kokopuvun.

Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari
vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän
piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin
seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.

Tähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.

Kello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.

Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä
yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.

Kello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.

Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun
tapaansa täsmällisesti kylän torille.

Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti
sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten,
lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat
tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude
Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota
miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali
Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin
räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.

Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka
tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen
päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni:
»Hajalle!»

Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä
rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet
juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.

Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille
soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä
roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet
huusivat tuolloin tällöin:

»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»




XXIV

Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta
mielialastaan


Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin
asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.

Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä
tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy
sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi
nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan
ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti
hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.

Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran
astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy
tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on
velvollinen isänmaalle tekemään.

Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit,
lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis
sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.

Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei
suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.

Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä
lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin
sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.

Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria,
jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten
kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen
kirkossa.

Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista
arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia
veroitettava siihen tarkoitukseen.

Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut
rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton,
kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän
taulun.

Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari
harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut
tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää
kantaakseen silloin roponsa esille.

Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän
vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista
kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin
päiviin.

Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla
Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla
vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa
saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen,
kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.

Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava
paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.

Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin
aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn
muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu
kukkia tai henkilökuvia.

Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan,
uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty
ympäröimään isänmaan alttaria.

Messun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.

Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello
kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi
tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.

On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin
kansalliskaartin tuloa.

Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen
anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat
kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa
asetakeissa.

Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.
Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen
työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei
Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.

Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että
hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat
valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle
lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.

Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa
myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.

Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei
siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia
odotettiin kärsimättömästi!

Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua
rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon
ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai
oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.

Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi —
mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.

Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen
ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun
eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.

Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun
kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja
sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään,
jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta
rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.

Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista
ihailunsorinaa ja huutoja.

Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli
sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella
Pitouta ihan läheltä.

Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui
juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:

»Hyvää päivää, madame Angélique!»

Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan,
että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:

»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän
ei tunne enää tätiään!»

Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja
sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu
Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa
esiintyvälle joukolle.

Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle
katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi
hohtavaa hopearahaa.

Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle,
joka päivitteli:

»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»

Sitten hän jatkoi hiljaa:

»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät
veljenpoikansa...»

Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli
yksinkertaisesti ihan haltioissaan.

Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen
vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.

Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä,
mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa
kukoistuksessa.

Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli
löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.

Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.

Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt
muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt
panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä
univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.

Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet
maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen
mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui
hänet nähdessään.

Catherine viittasi hänet luoksensa.

Pitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.

Catherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.

Ei ollut enää tilaa erehtymiselle.

Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja
lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.

Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut
kätensä hatun reunalle.

»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä
jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»

Sitten hän kuiskasi:

»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka
minä pidänkään sinusta!»

Ja hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä
omassaan.

Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta
kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut
polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi
kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.

Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä
välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.

Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti
kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»

Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä
uhkaavat huudot.

Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu
isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen
koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman
kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.

Pormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen
juhlallisuuksista.

Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut
apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama
valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti
Fortierin pidättämät aseet. [Kts. _Ange Pitou_. 36. luku.]

Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti
Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen
asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.

Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen
esiintymisensä mainitussa asejutussa.

Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin
puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan
välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle
kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m.
seuraavat kohdat:

 »IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla;
 messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.

 V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut
 jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin
 kirkosta isänmaan alttarille.»

Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille.
Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka
kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:

»Hyvä on.»

Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi
mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa
pitämässä erämaasaarnaansa.

Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut
jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.

Kello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.

Pormestari hermostui.

Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten
kuljetusta puuhattiin.

Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa
salvassa.

Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut
tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka
jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan
riivaamalla.

Suntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.

Sihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.

Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen
ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat
potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.

Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti
Fortierin luo.

Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen
sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.

Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan
kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi
tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki
kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin
löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.

Tilanne oli vakava.

Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta
voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa
käynyt päinsä suorittaa ilman messua.

Muutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.

Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin,
ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta,
toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin
leinikohtauksesta.

Väkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.

Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä
pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja
laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin
ääreen.

Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän
ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti
Fortierin kanssa.

Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle,
joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.

Turhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.

Herra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen
voimaan.

Hän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.

Molemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin
kutsua.

Suunnaton väkijoukko seurasi heitä.

Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla
ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle
lukkosepälle.

Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja
apotti Fortier astui kynnykselle.

Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä
te tahdotte?»

Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja _karva pörröisenä_, kuten
Racine sanoo _Iphigenie_-draamassaan.

»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te
kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman
ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»

Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut
suosiota apotti Fortieria kohtaan.

»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka
hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.

»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette
messun isänmaan alttarilla».

»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen
pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan,
epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan
hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra
pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea
pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»

»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä
voi pakottaa».

»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin
hauskaa, ettei minua voi pakottaa... Olette tosiaan liian ystävällinen,
herra pormestari.»

Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän
edessä.

Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa —
puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies
olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme
neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana,
niin voimakas kuin olikin.

Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat
tiukasti yhteen puserrettuina.

Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita
hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.

Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä
tapahtuisi pian jotakin hirveää.

Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta
kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi
herra de Longprélle:

»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte...
olkaa hyvä ja toistakaa sananne... te sanoitte, ettei herra apottia
voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan...
niinkö sanoitte?»

»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella
sanoneeni niin».

»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä
ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»

»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois,
kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.

»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu
päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä
vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa
pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»

»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.

»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»

»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.

»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat
samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta
tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua
halutaan kuunnella.»

Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä
yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.

»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä
sinulla on sanottavaa!»

»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.

»No, ala nyt, minä kuuntelen.»

»Siinä teette oikein.»

Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä
tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.

»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen
näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi
suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».

»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.

»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti
ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat
tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette
herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»

»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti,
vaiti!»

Billot katsahti apottiin ja jatkoi:

»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan
työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin
herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin
kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden
vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti
hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa.
No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari,
minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka,
herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»

»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen
olisikaan!»

»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.

»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.

»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.

Billot jatkoi:

»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu
huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt
tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra
apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen,
ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari,
palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se
minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä
tavalla, vai kuinka?»

»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti
yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».

»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.

Apotti kiristeli hampaitaan.

»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo
lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja
avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan
oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra
pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö
totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»

»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin
tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»

»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.

Apotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.

»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien
toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette
valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä
velvollisuuttanne?»

»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.

»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi
kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»

»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi
puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko
hallitsee itse itseään!»

»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te
muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette
joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen
tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen;
jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos
herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin
totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette
ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille
palkan, niin totelkaa kansaa.»

»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.

»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät
välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle,
»siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään
rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja
Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»

»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.
»Alttarille, pappi alttarille!»

Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon
suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa
esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.

Apotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni,
vetoan marttyyriin!»

Ja hän viritti juhlallisin äänin virren: _Libera nos, Domine!_

Tämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui
isolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun
tämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja
kädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.




XXV

Ihmisoikeuksien julistus


Tämä hälinä toi Pitoun mieleen ne pariisilaismetakat, joiden
tarkkaajana hän oli saanut useammin kuin kerran olla, ja koska hän
arveli, että joku murhaajajoukko oli lähestymässä ja että hänen
puolustettavakseen tulisi joku uusi Flesselles, uusi Foulon, uusi
Berthier, oli hän huutanut: »aseihin!» ja rientänyt kolmenneljättä
miehensä etunenään.

Tällöin väkijoukko oli jakaantunut ja hän oli nähnyt Billotin laahaavan
mukanaan apotti Fortieria, jolta puuttui vain palmunoksa näyttääkseen
entisajan kristittymarttyyrilta, jota vietiin sirkuksen areenalle.

Luontainen vaisto kehoitti häntä puolustamaan entistä opettajaansa,
jonka rikoksesta hän ei vielä ollut selvillä.

»Oh, herra Billot!» huudahti hän ja kiiruhti tilanhoitajaa vastaan.

»Ah, isä!» huudahti Catherine sellaisella äänensävyllä, että olisi
luullut jonkun taitavan näyttämönohjaajan opettaneen sen hänelle.

Mutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi,
samoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli
kotkaa ja leijonaa.

Ehdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja
osoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:

»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit
pitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun
olevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä
paisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden
ja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi,
rakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin
rohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne
itseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua
arvokkaammalle ja väisty tieltä... katoa täältä... mene!»

»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhaten
Billotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»

»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja
käärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin»,
lisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa,
»raadelkaa, purkaa, pistäkää... minä olen valmis!»

Syntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa
päästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen
sullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä
tuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille,
jonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin
pappisvallaksi.

Ei ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei
kaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.

Herra de Longpré lähestyi häntä.

»Mutta, herra Billot», sanoi hän, »nyt meillä ei ole enää pappia!»

»Entä sitten?» kysyi Billot.

»Kun ei ole kirkkoherraa, ei ole messuakaan!»

»Iso vahinko tosiaankin!» tokaisi Billot, joka ripiltä päästyään
oli käynyt kirkossa vain kahdesti, omana hääpäivänään ja tyttärensä
ristiäispäivänä.

»En minäkään väitä, että se on iso vahinko», myönsi pormestari, joka —
järkevästi kylläkin — ei mielinyt vastustella Billotia, »mutta mitä me
nyt panemme messun tilalle?»

»Messun tilalle?» huudahti Billot todellisen innoituksen vallassa.
»Minä sanon sen teille. Nouskaa kanssani isänmaan alttarille, herra
pormestari, nouse sinäkin, Pitou, te oikealle, sinä vasemmalle
puolelle... kas noin. Kuulkaa nyt tarkoin, kansalaiset, mitä me panemme
messun tilalle. Me panemme sen tilalle ihmisoikeuksien julistuksen...
se on vapauden uskontunnustus, se on tulevaisuuden evankeliumi.»

Kaikki kädet paukuttivat yhtaikaa. Kaikki nämä eilispäivän vapaat
ihmiset tai oikeammin tuskin vielä kahleistaan päässeet, kaikki nämä
ihmiset himoitsivat tutustua oikeuksiin, jotka heille oli vastikään
hankittu ja joista he eivät olleet vielä saaneet nauttia.

He janosivat vallan toisin tätä puhetta kuin sitä, jota apotti Fortier
sanoi taivaalliseksi.

Seisten lakivaltaa edustavan pormestarin ja asevaltaa edustavan
Pitoun välissä Billot kohotti kätensä ja lausui ulkomuistista — kuten
muistamme, ei tuo kunnon tilanhoitaja osannut lukea — ja kaikuvalla
äänellä seuraavat sanat, joita väkijoukko kuunteli liikkumattomana,
äänettömänä, paljastetuin päin.

 »IHMISOIKEUKSIEN JULISTUS

 1. Ihmiset syntyvät ja pysyvät oikeuksissaan vapaina ja
 tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet perustuvat vain
 yhteisen hyödyn erilaiseen käyttöön.

 2. Kaiken valtiollisen liitynnän tarkoituksena on ihmisen luontaisten
 ja inistään riippumattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet
 ovat: omistusoikeus, henkilökohtainen turva ja kaikenlaisen sorron
 vastustus.»

Sanat »sorron vastustus» Billot lausui miehenä, joka on nähnyt
Bastiljin muurien sortuvan ja joka tietää, ettei mikään voi vastustaa
kansan käsivartta, kun kansa käsivartensa kohottaa.

Ne sanat synnyttivätkin hälinän, joka väkijoukon aiheuttamana
muistuttaa murinaa.

Billot jatkoi:

 »3. Korkeimman vallan periaate pohjautuu varsinaisesti kansaan.
 Mikään järjestö, kukaan yksityinen ei voi käyttää valtaa, joka ei ole
 kauttaaltaan kansasta lähtöisin...»

Tämä lause palautti liiankin elävästi kuulijoitten mieleen Billotin ja
apotti Fortierin välisen keskustelun, jolloin Billot oli vedonnut tähän
periaatteeseen. Silloin se oli huomaamatta sivuutettu, mutta nyt sitä
tervehdittiin hyvä-huudoin ja taputuksin.

Billot odotti, kunnes suosionosoitukset olivat tauonneet, ja jatkoi:

 »4. Vapaus merkitsee oikeutta tehdä kaikkea sitä, mikä ei vahingoita
 toista: ihmisen luontaisten oikeuksien sovelluttamisella ei siis
 ole muita rajoituksia kuin ne, jotka takaavat yhteiskunnan toisille
 jäsenille samojen oikeuksien nautinnon. Nämä rajoitukset säätää
 laki...»

Tämä pykälä oli hieman liian käsitteellinen kuulijoitten
yksinkertaiselle ajatuskyvylle. Siihen suhtauduttiinkin kylmemmin kuin
toisiin, niin perustavaa laatua kuin se olikin.

 »5. Lailla ei ole oikeutta kieltää muita toimintoja kuin ne, jotka
 vahingoittavat yhteiskuntaa. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voida estää
 eikä ketään voida pakottaa tekemään, mitä se ei säädä...»

»Merkitseekö se sitä», kysyi muuan ääni joukosta, »että koska laki
ei säädä päivätyötä ja on poistanut kymmenykset, papit eivät voi
enää milloinkaan tulla korjaamaan minun pelloltani kymmenyksiä eikä
kuningas voi pakottaa minua päivätyöhön?» »Sitä se merkitsee», vastasi
Billot kysyjälle, »ja me olemme tästälähin ikiajoiksi vapaat noista
häpeällisistä rasituksista!»

»Eläköön siis se laki!» huudahti kysyjä.

Ja kaikki toistivat kuin kuorossa: »Eläköön laki!»

Billot jatkoi:

 »6. Laki on yleisen tahdon ilmaus...»

Billot pysähtyi, kohotti juhlallisesti kätensä ja jatkoi:

 »Ystävät, veljet, kansalaiset, ihmiset, kuunnelkaa tarkoin!

 Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti tai
 edustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön...»

Ja korottaen ääntänsä, niin ettei tavuatakaan menisi hukkaan, hän
jatkoi:

 »Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille,
 joita se rankaisee.»

Ja entistäkin kaikuvammalla äänellä hän lisäsi:

 »Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla
 tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiin
 _kykyjensä_ mukaan, etuoikeuksina vain heidän _kuntonsa_ ja heidän
 _lahjakkuutensa_.»

Kuudes pykälä sai osakseen yksimielisen hyväksymisen.

Billot siirtyi seitsemänteen.

 »Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain
 määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen
 mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna
 toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta
 kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti
 toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.

 8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin
 eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun
 lain mukaan.

 9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on
 julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet,
 kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole
 turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.

 10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes
 uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.

 Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen
 kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti
 puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he
 lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden
 väärinkäytöstä.

 12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista
 valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä
 niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.

 13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on
 yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten
 osalle kunkin tulojen mukaan.

 14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai
 edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus,
 myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa,
 periminen ja pätevyysaika.

 15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta
 virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.

 16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai
 hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.

 17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä
 riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä
 vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen,
 ennakolta arvioitu korvaus.

Ja nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus.
Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä
oikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»

»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä
väkijoukosta.

Billot jatkoi:

 »Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille
 periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se
 peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin
 perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta...»

Billotin jatkaessa muuttui hänen äänensävynsä vihaiseksi ja uhkaavaksi.

 »Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei
 arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa
 tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka
 johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä
 tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät
 ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion
 julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.

 Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa.
 Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta
 etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.

 Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikä
 ammattipakkoa.

 Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia,
 jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan...»

Billot vaikeni.

Häntä oli kuunneltu uskonnollisen hartaasti ja ääneti.

Ensimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen
oikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa,
auringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se
ikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista
perustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden,
kurjuuden ja kärsimysten jälkeen!

Ensimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan
rakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli
nojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen,
maanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen
paikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi
auringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan
noudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!

Ja kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia
eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia
ja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi
huudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta:
»Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa
vasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin
olkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen
pormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon
päällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin
vähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa:
»Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen
syleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki
erikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.

Tämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle
ja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.

Billot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä
hyväksymistä huutavan joukon keskelle.

Villers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat
olivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota
tavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä: _Missä on olla parempi
kuin perheen keskuudessa?_

Tästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi
perheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja
maakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui
mikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut
enää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli,
yksi isänmaa, yksi sydän!

Tämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan
Henrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän
karkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti
eläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän
saakka.

Sitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi
annoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai
vesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen.
Kuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän
pöydän ääressä!

Billot oli päivän sankari.

Auliisti hän antoi osan tästä kunniasta pormestarille ja Pitoulle.

On tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai
tarjotuksi kätensä Catherinelle.

Tarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi
keinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.

Mutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut
niinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän
myrskyvihureihin.

Taistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet
hänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin
hirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.

Catherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin
kuka tahansa toinen mies.

Hän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä
varallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut
vain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta
miestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui
lisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän
arvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen
läheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.

Messusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin
anteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun
hän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa,
oivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut
Villers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta,
että hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.




XXVI

Ikkunan alla


Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten
liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat,
oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin
Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.

Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat,
jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.

Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina,
lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun
suuren liittojuhlan päivä koittaisi.

Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen
säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä
maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.

Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää,
että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo
ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta,
siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan
maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas
alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten
mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä
rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei
olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.

Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme
Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,
Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.

Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello
viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa
metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona —
talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan
sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä
matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi
ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena
hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat —
kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän.
Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan
normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko
tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.

Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja
olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä,
noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan
ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin
metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään
kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt
vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden,
että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet
lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit
järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain
Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.

Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään,
olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa
vakavampaa.

Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku
tuntematon kuljeksija.

Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen
huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan
raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon
metsästä.

Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka
keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.

Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun
verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki
ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä,
ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi
toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän
pysyisi kaukana näiltä tienoilta.

Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään
piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen
tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta
näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen
oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären
sydämessä ahdistavaa pelkoa.

Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään
suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut
tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen
alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben
puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin
takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine
ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä
muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani
hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin
murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä
hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja
koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli
riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää
käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai
miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.

Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton
kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut
sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli
hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten
postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin
pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin _Torinon_
tilalla _Lyon_ ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli
kirje, jonka postileimassa oli _Lyonin_ tilalla _Pariisi_.

Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen,
että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut
Ranskaan.

Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti,
ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.

Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei
hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa
mielenliikutusta.

Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka
jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle,
missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti
varhaisemmassa kuvauksessamme.

Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä
metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.

Ei siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.

Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen
jälkeen käväisi pelloillaan.

Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa
maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta
tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta
Pisseleun maatilalle.

Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset
ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat
asuinrakennukset.

Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.

Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot
olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.

Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili
mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu
Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.

Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön
näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.

Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai
oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.

Pitou oli hänen uskottunsa.

»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy,
kun sinä tulet meille?»

Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.

»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia,
neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä
runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin
liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»

Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan
hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:

»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun
olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta
jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»

»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte
ihan terve.»

Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin
ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin
muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi
kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään
nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka
päivä olikin vuoden kylmimpiä.

Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt
huomaamatta.

»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.

»Minulla? Ei... ei mitään... sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori
tyttö hämmentyneenä.

»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te
tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».

Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:

»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä
olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»

Sitten hän jatkoi hiljaa:

»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään
en saa kirjeitä.»

Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta
malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren
tytön luottamus menisi.

Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen,
jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat
aamukävelyt.

Mutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.

Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut
Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän
aikoi pian tavata Catherinen.

Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna
oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen
rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse,
joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten
suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka
ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?

Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko
hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi
itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:

»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta
muutosta?»

Nuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:

»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»

»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa
vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut
tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen
sanoneen teille.»

Catherine kalpeni.

Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:

»Miksi sanotte _se mies_ ettekä _se nainen_? Sillä luultavastikin joku
nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta...»

»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä
pelätä jotakin?»

»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä,
mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa
ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».

»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän
asemassanne...»

Hän vaikeni.

»Sinusta tuntuu, että minun asemassani...?» toisti Catherine.

»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne... Mutta ei», lisäsi
hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos
teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä
halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja
surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa,
jossa olitte Pleuxin tiellä... Voi, neiti Catherine, tämä on kovin
ikävä juttu!»

»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme
puhelko ollenkaan. Isä tulee.»

Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki
tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.

Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta
sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.

Pitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.

»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan
päivälliselle, poikaseni?»

»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan.
Mutta...»

Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä
jäämään.

»Mutta mitä?» kysyi Billot.

»Mutta... jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»

»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.

»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.

Tilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.

Pitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.

»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»

»Kyllä... Isä on tänään tavallista synkempi.»

Sitten hän kuiskasi:

»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»

»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren
tytön kuiskauksen.

»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.




XXVII

Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle


Catherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut
suopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin
milloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen
kouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle
valjut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi
vain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan
nousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä
liike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta
tilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.

»Onko päivällinen valmis?» kysyi hän.

»On, ukko kulta», vastasi emäntä Billot.

»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen
iltaa».

Siirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan
puolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa,
josta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja
hänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.

Vaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin
muuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut.
Se elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot
teräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan,
ensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka
synnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.

Kaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko
Pitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman
vuoksi.

Kun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin
neljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään
Pitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja
patterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:

»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle,
sanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»

Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen,
ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa,
kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti
pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi
hänen ranteensa ympäri.

»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.

»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt
riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet
niillä main?»

»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo
pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut
tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä.
Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen
kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi
herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»

»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi
herkkusuuksi, mestari Pitou!»

»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou,
»vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut
sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa...»

»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat,
ei hänellä ole vielä ruokahalua».

Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli
maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan
häränlihaan eikä silavaan.

»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin
puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta
ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet
puheilleni».

»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua»,
sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».

Sitten hän silmäili ikkunasta pihalle, nousi pöydästä ja sanoi:

»Tuolta tulee joku minua tapaamaan.»

Pitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki
tytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.

Pitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan
ystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin
kaksipiippuinen pyssy.

Tilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen
liipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.

»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään
peloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».

»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei
ole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko
Clouisille». „

Emäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen
ja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli
aiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.

Ukko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli
tilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän
ilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.

Lukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut
luvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [_Ange
Pitou_, 37. luku. — Suom.]

Kaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.

Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti
alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä,
niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä
ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias
villisikakaan.

»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä
teitä».

»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne
mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»

»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla
ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu
ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni,
niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin:
'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana,
ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne
ovat!»

»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»

»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa
mitään.»

Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle
tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään
pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.

Billot tunsi tämän seikan.

»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja
syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»

Sillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi
kuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja
lautasliinan.

Sitten hän siirsi pöydän ääreen uuden tuolin.

»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon
menneeksi!» myöntyi ukko Clouis.

Hän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui
pöytään.

Hän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä
kauhistuneena.

Tämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin
vähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä
mielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan
koko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.

Sillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen.
Vaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti
reimasti molempien kimppuun.

»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi
hän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin
sananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini
juotava hyvin vanhana...'»

Kukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi
keskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen
pitämään sitä vireillä, jatkoi hän:

»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on
yhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä
menen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen,
kuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista
kuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»

»Niin, tiedän sen», vastasi Billot, »se on hyvä ase».

»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa
ampumakilpailut, herra Billot?»

»Ei», vastasi Billot.

»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main
sanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota
eräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se
voitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen
hopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine... Mutta», huudahti
Pitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»

»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet
silmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän
oli miltei pyörtyneenä nojautunut.

»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja
kohautti olkapäitään.

»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä
Montagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin... ja teidän
pyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla
ahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta
linjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka
kauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin,
ehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille
pikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään
maaliin?»

»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa,
että aion asettua väijyksiin».

»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat
ovat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä
enemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»

Syntyi äänettömyys, jota häiritsi vain Catherinen läähättävä hengitys.

Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen
tyttäreensä.

Hän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.

Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei
käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi,
mitä sanojen taa kätkeytyi.

»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos
kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian
pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan
siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja,
joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja
lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja
silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»

»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.

Pitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:

»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä
ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»

»Aion ampua suden», vastasi Billot.

»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen
mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa
ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat.
»Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa... Ah, en tiedä, kuinka
pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»

Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö
oli pyörtymäisillään.

Mutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut
silmäilemään nuorta tyttöä.

Ja kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula
oli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä
ja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.

»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa
kuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko
Clouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu
jäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»

»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion
nitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni
ammu harhaan».

»Vallan oikein, sudestahan onkin kysymys», myönsi Pitou.

»Mutta onko näillä main susia? Se on harvinaista ennen lumen tuloa...»

»Niin, onhan se harvinaista, mutta kyllä niitä vain on.»

»Oletteko varma, herra Billot?»

»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta ja
Catherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin.
»Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»

»Missä?» tutkaisi Pitou viattomasti.

»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»

»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.

»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime
vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten
luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta...»

»Mutta...?» kysyi Pitou.

»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme
lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan
luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»

Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän
nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.

Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen
horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.

Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset
kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot
voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.

Pitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:

»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi
kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»

Pitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo
ehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui
voimatonna hänen käsivarsilleen.

»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou
pelästyneenä.

»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen
Boursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan
lähelle.»

Tällöin aukeni ruokasalin ovi ja Billot ilmestyi kynnykselle.

»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se
sietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen
kaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä
virittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»

»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen
katseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään
muuta varten, vannon sen teille».

»No niin?»

»No niin, minä lähden, herra Billot.»

Ja hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka
oven hän perässään työnsi salpaan.

— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton
lapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.




XXVIII

Haukka ja kyyhky


Pitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat
sanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen
hetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli
sokaissut hänet.

Pitou tiesi nyt, mitä oli halunnutkin tietää, ja enemmänkin.

Hän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut
Boursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville
tapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.

Sitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta
arvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta:
susi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan
lähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka
oli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja
Boursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.

Hänen takiaan oli luodikko puhdistettu, hänen takiaan oli kuulat
valettu.

Kuten näkyy, juttu alkoi olla vakava.

Pitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona,
oli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin
hän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen
taisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut
puutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain
kanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli
tottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen,
mikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista
tilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän
ensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti
kätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä
maatilasta.

Metsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja
punnita tilannetta oman mielensä mukaan.

Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta
järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.

Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja
kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.

Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen
päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan
kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui
muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä
ympärilleen.

Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään
taholta.

Sen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.

Metsä oli Pitoun aluetta.

Siellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.

Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin
kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin
näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.

Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta
eikä suden yötarkkoja silmiä.

Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival,
johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka
ulottui maatilan pituussuuntaan.

Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki
mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella
alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen
tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.

On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa,
sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä
poluilla, joille Pitou veisi hänet.

Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta,
millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.

Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden
puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.

Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään
olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa
kostonhankettaan.

Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi
Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi
häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.

Mutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.

Edellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään
sitä.

Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria
uskaltamasta.

Ja mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi
mahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä
oikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?

Lähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään
Catherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi,
jos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan
epätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.

Hänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia
olosuhteitten mukaan.

Odotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin
saalistaan vaanivalla tiikerillä.

Ensimmäinen maatilalla tapahtunut liike oli ukko Clouisin lähtö talosta.

Pitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä
lönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle,
jonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän
kilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.

Hänen lähtiessään alkoi päivä hämärtyä.

Koska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte
esiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain
ohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli
silmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa
rakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat
ajoportti ja ikkunat.

Tuokion kuluttua muuan ikkuna tuli valoisaksi. Se oli Billotin huoneen
ikkuna.

Paikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis,
että Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin
antamien tarkkojen ohjeitten mukaan.

Sillä välin hämärä muuttui yöksi.

Panostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut,
mutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella
ympäristöä.

Muistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takia
Billotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinen
ikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kyllä
Boursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottui
Ferte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.

Vaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen,
että Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään —
huomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa
vallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi,
jos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen
juuri Catherine.

Esitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt
itsekseen samat huomautukset.

Pitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteä
Isidoria vastaan.

Herkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli
erikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.

Pitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti
nuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei
merkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan.
Sitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi
eteenpäin seinän kuvetta.

Nuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä
suuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne
kenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin
suunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen
isänsä katse vallitsi.

Ehdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin
jo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta
äkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin
hyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena
kiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin
tiehen.

Tämä polku yhtyi valtatiehen Bourg-Fontainen tienristeyksen kohdalla,

Kun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne
tyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen
askeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin
ikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta
katseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.

Koko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei
ota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen
lammastarhan aitaa.

Siitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei
näkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei
voisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.

Pitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän
raosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana
ja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä
todistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota
varjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä
luokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.

Koirat olivat tunteneet hänet ja herenneet sen vuoksi haukkumasta.

On sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti
kuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki
tapahtumat.

Hän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen
sulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.

Tuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun
Catherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos
ja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon
puolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.

Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö
joutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.

Pitou oli tilanteesta täysin selvillä.

Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi
kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle
tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön
kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.

Pitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.

Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin
askelen päässä.

Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi
samalla hänen nimensä.

Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa
yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.

Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei
ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.

»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.

»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi
Pitou kädet ristissä.

»Kuinka niin?»

»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy
olalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen
tienristeyksessä!»

»Entä hän... hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä
täytyy varoittaa...?»

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

»Saako hän varoituksen, jos isänne katkaisee teiltä tien?»

»Mitä siis on tehtävä?»

»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin
ikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»

»Teettekö sen, herra Pitou?»

»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan
teitä niin!»

Catherine puristi hänen kättänsä.

Hetken tuumittuaan hän sanoi:

»Niin, olet oikeassa, opasta minut takaisin.»

Ja koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän
Pitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine
juosten — takaisin maatilalle päin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä
huoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle
pajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.




XXIX

Väijytys


Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi
eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa
syvällä, virtasi pieni puro.

Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen
samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan,
toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon
kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.

Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana
ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen
kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt
isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.

Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista
varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä
sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen
oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä
salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän
kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori
Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin
tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen
tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan
häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea,
oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.

Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka
sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja
sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan
kammottavan kantavuuden.

Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt
ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli
keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin
asemasta tavannutkin isänsä.

Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua
rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman
puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi
pitänyt saada vaimennetuksi.

Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.

Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa,
jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka
hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor
on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan:
»Ikiajoiksi!»

Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin.
Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa
varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet
ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla
tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle
tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.

Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä
puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen
ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja
kuullakseen heikoimmankin äänen.

Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun
ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui
hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän
hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi
kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.

Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen
tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän
arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli
uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli
varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön
luo.

Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen
saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.

Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta
kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä,
katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien
alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.

Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi
kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.

Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että
hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä,
että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.

Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä
nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?

Että Pitou oli kavaltanut hänet.

Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi
pitää häntä kavaltajana.

Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen
kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut
hänet.

Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun
viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin
myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan
ja menisi kotiinsa.

Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan
kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.

Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien
kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon
kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen,
välähti kipunoita.

Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan
erottaa jotakin pimeästä.

Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä
erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi
rakennuksen nurkan taa.

Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi,
että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan
kautta.

Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun
tapaista.

Sitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.

Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti
ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.

Ratsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.

Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä
varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.

Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi
kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään
vireeseen.

Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta
metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti
katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.

Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan
kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma
osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa,
pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.

Varjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.

Se lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.

Tällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.

Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle
nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.

Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja
epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.

Hän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se
laski.

Uhri oli vielä liian kaukana.

Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne
askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.

Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin
väliajoin.

Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja
tuli tapaamaan Catherinea.

Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi
tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.

Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin;
limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava
valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.

Sankkiruuti vain oli syttynyt.

Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin
lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet
lähelleen.

»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki... tule!»

Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja
sulki luukut.

Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret
olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän
olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.

»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä
tavoitan hänet!»

Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia
sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää
pelastumisestaan.

Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja
tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.

Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.

Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.

»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat
haukkuvat häntä!»

Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle
partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana
miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.

Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin
Isidorkin.

Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän
kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan
luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön,
jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle
käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena,
heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen
ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.

Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies
taakseen ja sanoi:

»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»

»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»

»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»

Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen
hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa
laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt
juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.

Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää
Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän
huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.

Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä
nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan
laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:

»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä
eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai
metsäsikaa ampuessaan.»

Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.

Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja
tarttui Pitoun käteen.

»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.

»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne
tietysti».

»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»

»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt
tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»

»No, vie minut sinne?»

»Mutta entä kotinne?»

»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»

»Entä isänne?»

»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata
rakastettuni.»

»Mutta miettikää sentään, neiti...» uskalsi Pitou huomauttaa.

»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja
päästi nuoren miehen käden.

»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»

»No, seuraa siis minua.»

Ja edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.

Vihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.

Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani
portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä
olevaan kaivoon.

Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen
nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun
Nouen maatilasta.

Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä
Catherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.




XXX

Myrskyn jälkeen


Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas
peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin
myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen
tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan
pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto
tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat,
puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia
ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien
kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.

Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut
sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa
koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta
hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten
rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista
vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi
jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa
oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut
herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet
ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi
verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun
aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja,
oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken
lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla
saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan,
ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan.
Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka
olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka
muuten kuin ohimennen:

»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa
kuului kaksi laukausta...»

Siinä kaikki.

Mutta ei sentään kaikki, erehdyimme.

Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön
murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:

»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?

»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei
ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»

»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»

»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.

Emäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.

Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella
suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon,
tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:

»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»

»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin
tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.

»Hyvä on.»

Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa
selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään
pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.

Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka
nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen
seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin
kuin eilenkin.

Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne,
jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen
työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli
pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta
louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin
kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen
hän aikoi lähettää tohtorille.

Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa
kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja
laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta
se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä
hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin
tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén
puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme
sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!»
Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan
hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei
Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.

Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla
Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa
raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi
aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos
Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai
puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi
näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla
kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi
kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän
kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista
kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt
täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen
turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja
palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello
yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi
tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta
niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan
väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei
paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet
arvostella Pitoun liikkumiskykyä.

Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta,
jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa,
johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään
yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät
olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun
itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion
lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.

Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi
hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou
jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari
Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä
antamat todisteet.

Mutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.

Tohtori Raynal näet.

Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de
Charnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.

Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin
yökelloa soitettiin.

Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä
kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.

Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta
tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui
käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan
ratsastaessa edellä oppaana.

Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli
kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.

Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa
olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan
tekemiä.

Tapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.

Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään
hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia
elimiä.

Toinen haava oli vallan mitätön.

Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta
louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.

»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori,
»on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi
pistoli.»

Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin
varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.

Se oli mahdotonta.

Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi
ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden
päivän kuluttua.

Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside
oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo
seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi
tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt
tapaturmasta mitään.

Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän
oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen
vain puoli pistolia.

Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat
salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: _Hippokrates kieltäytyy
ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja_.




XXXI

Mirabeaun suuri petos


Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle,
kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä
suudeltavaksi:

»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»

Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa
menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.

Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta,
että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun
salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.

Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun
ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen
kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki
hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.

Hän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.

Joukolle jaeltiin lentokirjasia.

Ja tuon tuostakin kuului huuto:

»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»

»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin
koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle
kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa
vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko
maksaa _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?»

Kaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.

»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».

Sitten hän lisäsi kuiskaten:

»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui
mietteissään.

Tämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!

Ja kaupustelija tunsi hänet!

Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä
julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.

Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki
vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.

Hän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.

Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä
ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!

Kaksisataakahdeksantuhatta frangia!

Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges,
kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun
velkojille.

Sitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:

Kuusituhatta frangia.

Ja lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.

Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt
ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut
erehtynyt ainoassa sanassakaan.

Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään
paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi
hänessä kuninkuutta?

Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja
puhutellut häntä _herra kreiviksi_, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.

Hän pyörsi takaisin.

Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä,
mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen
tilalleen.

Tämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.

Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen
edeltäjänsä.

Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi
kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys
oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli
sijoittunut.

Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi
pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella
eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen
käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.

Tämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:

»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»

Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä
kuin halvaantuneina.

Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen
ja poistui sanoen:

»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»

Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa
kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää
arkkipiispan talossa.

»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.

»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän
on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta
tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»

»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen
oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä
lompakko, »jos hän häväisisi'...»

Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.

»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen
masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.

»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah,
ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain
sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna
hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on
keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä
minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta?
Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain
antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on
käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen
tavannut kuningattaren... hän tuntui luottavan minuun täydellisesti...
hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen
nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan
ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren
ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä
vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar?
Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän
todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra
Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan
hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta
ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»

»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.

»Varmasti, ehdottoman varmasti... Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä
kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»

»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän
sodan syistä.»

»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen!
Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää
yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha
vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se
edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja
filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan
päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen,
ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin
ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan
on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut
sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä
tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen
vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke,
Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies,
on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt
on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa
Ranskalle... ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian
keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen
riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti
eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa
taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri
keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys.
Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo
menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä
hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori,
asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on
epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen —
ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain
siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta,
joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu.
No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle
jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin
ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka
tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas
tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista
vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen
päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen
kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä
onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa
eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri
siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että
jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella,
koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys
hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä
tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja
tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa
istunnossa, sen takaan!»

Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa
rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi
näytti nuoraa, toinen pistoolia.

Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä
tieltä pois pahimmat tungettelijat.

Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän
uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet
huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»

Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau
silmäili häntä kiinteästi.

»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun
nyt sinua vastaan».

»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä
Tuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»

Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan
joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.

Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori
naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli
kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.

Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja
meni istumaan hänen viereensä.

Puolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.

Suu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.

Nuori nainen ojensi hänelle kätensä.

»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton
tartuntaa?»

»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän
kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».

Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren
naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de
Stael.

Kolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:

»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan.
Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta.
Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia.
Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on
varmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»

»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»

»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau.
»Se olisi onnea tuottava taikakalu.»

»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten
juomauhrien kasvi».

»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu
arenalle.»

»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin
kuin kansalliskokous eilen».

»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»

Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä
lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta
sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän
portaille ja palasi kansalliskokoukseen.

Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta
hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka
miellyttää kaikkia puolueita.

Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta
jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.

Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen
hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja
väkijoukon hälistessä, hän huusi:

»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian
kallioille!»

Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi
yltiöpäisimmätkin.

Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi
taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta
sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista
myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen
muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen
valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi
puhujalavalle.

Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä
kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:

Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja
mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin
hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta,
ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.

Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku
lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten
herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten
muistamme, _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?

Poistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.

Barnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.

Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat
kuulla huudettavan:

»Barnaven suuri petos!»




XXXII

Elämäneliksiiri


Mirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin
kauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota
vaaraa eikä voimiaan.

Hän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja
sairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa
urhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun
viimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa,
lyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.

Samoin oli laita Mirabeaun.

Kotiuduttuaan hän heittäytyi pielusten sekaan, kukkien pariin.

Mirabeaulla oli kaksi intohimoa: naiset ja kukat.

Istuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti
huonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja
tahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista
vointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on
valmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei
yhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta
mitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan
lailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on
hemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja
usein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.

Mirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä
ripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani
nämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.

Tällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän
vastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan
lääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin
hänen luoksensa.

Mirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille
lehtien ja kukkien sekaan.

»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin
poikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette
saavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»

»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto.
Toinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»

Gilbert silmäili Mirabeauta.

»Tosiaankin, näytätte sairaalta», sanoi hän.

Mirabeau kohautti olkapäitään.

»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata
kertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat
ovat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa
puhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän
pystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut
kolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä,
jonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin
kauan kun vielä elän.»

»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa.
»Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko
määrätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri
liikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä!
Jos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit,
jotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te
kärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte
niiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin
teitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne
luotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin
kuolette... Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan,
mutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette
rakasta intohimoisesti.»

»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän
kannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon
aloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio,
rakastamani naisen itsemurha ‒ hän surmasi itsensä toisen takia eikä
minun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten
taannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta,
Elisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina
toisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta.
Mitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka
hyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan... Tiedättekö,
Gilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi
luoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia
jääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä
sattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka
saankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan
sovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta
parista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin
tekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni
voiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun
saakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa
rajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan,
jota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki
etuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi,
että olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni
ei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän
asiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut,
kunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin
mihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt?
Ja kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri
filosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun
ajattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos
pääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet
vain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi
kuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi
estäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli
päivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi
ja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi
Baillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi!
Kuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin
innoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan
hän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä
olisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi
liian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka
olisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen
kansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla
kuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko,
tohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se
onkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen
lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime
vuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta
nyt, ah, nyt!... minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa
kuninkuutta ja omaa henkeäni!»

Ja kasvoilla syvän tuskan ilme Mirabeau raastoi molemmin käsin
rintaansa.

»Onko teillä tuskia, kreivi?» kysyi Gilbert.

»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että
arsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle
olemukselleni... Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousen _aqua
tofanaan_ ja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.

»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman
huotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»

Gilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin
sormustimen verta vihertävää nestettä.

»Kuulkaas, kreivi, nyt teemme pienen kokeen.»

»Minkälaisen sitten?» kysäisi Mirabeau ja silmäili uteliaana pulloa.

»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on
syvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä
mukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana
vastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein
kun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset
vie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut
muutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on
alati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»

»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati
elämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda
puhtaana?»

»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne
lusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»

»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän
on siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen
jälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun.
Pelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa,
sillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»

Mutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi
kuusi pisaraa viinaa.

Gilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä
silmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti
lusikan ja joi sen sisällyksen.

»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun
puhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin
niellyt salaman.»

Gilbert hymyili ja odotti tyynesti.

Mirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina:
pää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän
kohotti äkkiä päänsä ja sanoi:

»Ah, tohtori, annoitte minun tosiaankin maistaa elämäneliksiiriä!»

Hän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän
huudahti:

»Horjukoon vain valtaistuin, nyt tunnen itseni voimakkaaksi sitä
tukemaan!»

Gilbert hymyili.

»Voitteko nyt siis paremmin?» kysyi hän.

»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa,
ja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen
timantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä
tämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että
hankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni
voittamattomana.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin
kuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin
minulta, ja tämä pullo on teidän».

»Antakaa», vastasi Mirabeau, »lupaan kaikki mitä haluatte».

»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän
sanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»

»Niin on».

»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman,
mutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta
Pariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli
mahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta,
Bellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»

»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt
palvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut
löytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»

»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut
Gilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon.
Toverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä
isäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt
vapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»

»Missä päin se asunto on?»

»Lähellä Argenteuilia. Sitä sanotaan Marais-linnaksi.»

»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch.
»Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin...
Tiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»

»Tiedän.»

»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen
kauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen
lailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä — _O rus, quando te
aspiciam_?»

»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää
Marais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne... mitä
pikemmin, sitä parempi.»

Mirabeau tuumi hetken ja sanoi sitten Gilbertille:

»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka
olette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja
iltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun
kerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän
on, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista
maalaisasuntoanne.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALALIITTOLAISET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.