The Project Gutenberg eBook of Maija-Mehiläisen ihmeelliset seikkailut, by Waldemar Bonsels

    I. Maija pakenee kotikaupungistaan.
   II. Pepin ruusumaja.
   UI. Metsälampi ja sen asukkaat..
   IV. Iffi ja Kurt.
    V. Heinäsirkka.
   VI. Pukke.
  VII. Maija hämähäkin vankina.
VIII. Uusia tuttavuuksia.
   IX. Hannibalin taistelu ihmistä vastaan.
    X. Yön ihmeet.
   XI. Keijukaisen toverina.
  XII. Runoilija Lemmitty Seitsenpisteinen.
XIII. Rosvolinna.
  XIV. Pako.
   XV. Kotiinpaluu.
  XVI. Mehiläisten ja herhiläisten taistelu.
XVII. Kuningattaren ystävätär.

MAIJA PAKENEE KOTIKAUPUNGISTAAN.

Kun pieni Maija-mehiläinen heräsi eloon ja ryömi kennostaan esiin, oli häntä auttamassa muuan vanhempi mehiläinen. Tämän nimi oli Kassandra, ja hän oli mehiläispesässä hyvin arvossapidetty henkilö. Siellä oli elämä tähän aikaan hyvin levotonta, sillä mehiläiskansan keskuudessa oli syntynyt kapina, jota kuningatar ei kyennyt kukistamaan.

Ja nyt käyn kertomaan pienen Maijan ihmeellisistä seikkailuista. Kun kokenut Kassandra kuivasi hänen suuret, kirkkaat silmänsä ja koetti oikoa hänen hentoja siipiään, surisi suuri mehiläispesä uhkaavasti, ja pikku Maijan mielestä oli siellä hyvin kuumaa. Hän huomautti siitä toverilleen.

Kassandra katsoi huolestuneena ympärilleen, mutta mitään vastausta ei hän Maijalle antanut. Hän kummasteli, että tämä lapsi jo näin aikaisin rupesi lausumaan arvostelujaan. Mutta aivan totta oli, että kuumuus ja tungos kävivät miltei sietämättömiksi. Maija näki mehiläisten kiiruhtavan toinen toisensa perästä ohitseen, ja niin kova oli kiire, että jotkut hapuilivat toisten ylitse tai pyöriskelivät sekavaksi keräksi kasautuneina.

Kerran sattui kuningatar heidän lähettyvilleen. Kassandra ja Maija tulivat syrjään tuupituiksi, mutta muuan kuhnuri, ystävällinen ja hienonnäköinen mehiläisherra, tuli heidän avukseen. Hän nyökkäsi Maijalle ja siveli kiiltävän karvaista rintaansa hieman hermostuneesti etujalallaan, jota mehiläiset käyttävät käsivartena ja kätenä.

»Kohta se onnettomuus tapahtuu», sanoi hän Kassandralle. »Kapinalliset hylkäävät kaupungin. Niillä on jo uusi kuningatarkin valittuna.»

Kassandra ei piitannut kuhnuriherrasta yhtään mitään. Ei hän ollut tätä edes kiittänyt avunannosta, ja Maija huomasi selvästi, että vanha neiti oli suorastaan epäystävällinen nuorelle herralle. Hän ei sentään uskaltanut kysyä asiasta suoraan. Uusia vaikutelmia tuli toinen toisensa perästä niin nopeasti, että hänen päänsä oli mennä pyörälle. Pesän kuumeinen kiihko tarttui häneenkin, ja hän rupesi surisemaan hiljaisella, mutta kirkkaalla äänellä.

»Mitä pälkähtää päähäsi?» tokasi Kassandra. »Eikö täällä mielestäsi jo ole kyllin hälinää?»

»Tule tänne», sanoi tämä Maijalle, »koetetaan täällä hieman rauhoittua!»

Hän veti Maijaa tämän kauniista kiiltävästä siivestä, joka oli vielä aivan pehmeä ja uusi ja ihmeen läpinäkyvä, hiljaiseen nurkkaan, missä hunajakennot olivat täpötäynnä mettä.

»Sinun täytyy oppia odottamaan», sanoi hän. »Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne.»

Maija punastui, työnsi kätensä molemmat hennot sormet suuhunsa ja kysyi: »Mitä se oikein merkitsee — poikkeuksellinen luonne?»

»No, mutta tämä on vallan sopimatonta», huudahti Kassandra, tarkoittaen pienen mehiläisen kädenliikettä, mutta hänen kysymykseensä hän ei huolinut vastata. »Ota nyt vaarin kaikesta, mitä sulle sanon, sillä minulla on sinua varten käytettävänä vain lyhyt aika. Koteloista on tullut taas uusia nuoria mehiläisiä, ja Turka, ainoa apulainen, mikä minulla tässä kerroksessa on, on jo ylenmäärin työstä rasittunut ja valittanut näinä päivinä tunteneensa korviensa suhisevan. Istu tähän!»

»Ensimäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea», sanoi Kassandra huoaten, »on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää. Sen valtiojärjestyksen mukaan, minkä me ammoisista ajoista olemme oikeaksi tunnustaneet ja mikä rikkoontumatta on säilynyt, on tämä valtion menestyksen ensimäinen peruslaki. Huomenna saat lentää ulos. Vanhempi ja kokeneempi toveri saa sinua seurata. Ensin saat lentää vain lyhyitä matkoja ja on sinun otettava tarkoin vaarin kaikista esineistä, joiden ohi lennät, jotta aina osaisit kotiin. Seuraajasi näyttää sinulle sadoittain kukkia, joissa on mitä parasta mettä. Ne täytyy sinun oppia ulkoa, siitä vaivasta ei säästy ainoakaan mehiläinen. Ensimäiset kukkasi ovat kanervankukka ja lehmuksenkukka ja ne voit heti painaa muistiisi. Lausuppas ne nimet uudestaan!»

»En minä osaa», sanoi pieni Maija, »se on hirveän vaikeata. Mutta saanhan minä ne myöhemmin nähdä.»

»Pitääkö minun sitten tuonnempana kaiket päivät kerätä mettä?» kysyi pikku Maija.

Kassandra huokasi syvään ja katseli pientä mehiläistä hetkisen vakavana ja surullisena. Hän näytti muistelevan omaa elämäänsä, joka alusta alkaen oli ollut pelkkää työtä ja puuhaa. Ja sitten hän katsoi hellästi Maijaan ja lausui lempeästi:

»Maija pieni, sinä saat oppia tuntemaan päivänpaisteen, korkeat, viheriät puut ja kukkaisat niityt, hopeiset järvet ja lirisevät, välkkyvät purot, kirkkaan sinitaivaan ja ehkä lopuksi vielä ihmisenkin, korkeimman ja täydellisimmän, mitä luonto on synnyttänyt. Kaiken tämän ihanuuden keskellä eläessäsi muuttuu työ sinulle iloksi. Katso, sydänkäpyseni, kaikki tämä on edessäsi, sinulla on täysi syy olla onnellinen.»

Kassandra hymyili lempeästi. Hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui, mutta yhtäkkiä oli hän tuntenut vallan erikoista hellyyttä pientä Maijaa kohtaan. Semmoista hän ei muistanut koskaan ennen tunteneensa ketään nuorta mehiläistä kohtaan. Ja siitäpä taisi johtuakin, että hän puhui ja kertoi pikku Maijalle paljon enemmän kuin mitä mehiläiset tavallisesti elämänsä ensimäisenä päivänä saavat kuulla. Hän antoi tälle kaikenmoisia neuvoja, varoitti häntä pahan maailman vaaroista ja luetteli hänelle mehiläiskansan pahimmat viholliset. Ja lopuksi hän puhui kauan ihmisestä ja herätti hänen sydämessään ensimäisen rakkauden ihmiseen ja palavan halun tulla hänet tuntemaan.

»Ole kohtelias ja ystävällinen kaikille hyönteisille, jotka tapaat», sanoi hän lopuksi, »silloin saat niiltä oppia enemmän kuin mitä minä voin tänään sinulle kertoa, mutta varo herhiläisiä ja ampiaisia. Herhiläiset ovat pahimpia ja vaarallisimpia vihollisiamme, ja ampiaiset ovat hyödytöntä rosvojoukkiota, jolla ei ole kotia eikä uskontoa. Me olemme voimakkaampia ja mahtavampia kuin he, mutta he varastavat ja murhaavat kaikkialla, missä vain voivat. Sinä voit käyttää pistintäsi kaikkia hyönteisiä vastaan puolustaessasi itseäsi tai tahtoessasi herättää arvonantoa, mutta jos pistät lämminveristä eläintä tai itse ihmistä, täytyy sinun kuolla, sillä pistimesi jää silloin vihamiehesi ihoon ja katkee tyvestä. Pistä siis sellaista olentoa vain äärimmäisessä hädässä, mutta tee se silloin rohkeasti ja kuolemaa kammoamatta, sillä sen kunnioituksen ja arvon, mitä me mehiläiset kaikkialla nautimme, me olemme hankkineet juuri rohkeudellamme ja viisaudellamme. Ja voi nyt hyvin, pikku Maija, tule onnelliseksi maailmassa ja pysy kansallesi ja kuningattarellesi uskollisena!»

Pieni mehiläinen nyökkäsi päätään ja vastasi vanhan opettajansa suuteloon ja syleilyyn. Rinnassa salainen ilo ja kiihtymys hän paneutui levolle, mutta voi tuskin jännitykseltään nukkua, sillä olihan hän huomispäivänä tuleva tuntemaan suuren maailman, auringon, taivaan ja kukat.

Sillävälin oli mehiläiskaupunkiin palautunut rauhallisuus. Suuri osa nuorista mehiläisistä oli jättänyt vanhan valtionsa perustaakseen uuden. Kauan kuului suuren parven surina auringonpaisteessa. Lähdön syynä ei ollut röyhkeys eikä minkäänlainen pahansuopeus kuningatarta kohtaan, vaan kansa oli siinä määrin lisääntynyt, etteivät kaikki enää mahtuneet kaupunkiin eikä siihen voitu sijoittaa niin paljon hunaja-astioita, että kaikki olisivat saaneet talvisen tarpeensa tyydytetyksi. Sillä suuri osa kesällä kootusta hunajasta täytyi luovuttaa ihmiselle. Se oli vanha valtiosopimus, hunajan vuoksihan ihminen huolehti kaupungin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä antoi suojaa talven pakkasia vastaan.

Portilla pysähdyttivät vartijat heidät. Siinä oli oikein tungos. Muuan ovenvartija sanoi Maijalle valtion tunnussanan, joka vaaditaan joka ainoalta kaupunkiin pyrkivältä mehiläiseltä.

Kun pieni mehiläinen sitten astui portin edustalle, täytyi hänen sulkea silmänsä vastaanvirtaavan valotulvan johdosta. Siinä loisti kultaa ja viheriää, niin sanomattoman runsasta ja lämmintä ja hehkuvaa, että autuudesta ymmällä ollen ei hän tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

»Tämähän on todella suuremmoista», sanoi hän vihdoin toverilleen.
»Tuonneko lennetään?»

Silloin kohotti pieni Maija päänsä, liikutti uusia kauniita siipiään ja huomasi äkkiä, että se lentolauta, jolla hän oli istunut, näytti painuvan alaspäin. Ja samalla tuntui hänestä kuin liukuisi hänen allaan oleva maa taaksepäin ja kuin hänen edessään olevat suuret vihreät puut tulisivat häntä kohti.

»Minä lennän», hän huusi. »Eihän tämä, mitä nyt teen, voi muuta olla kuin lentämistä. Mutta tämähän on vallan suuremmoista!»

»Niin, sinä lennät», sanoi medenkantaja, jolla oli täysi työ pysyä
Maijan rinnalla. »Nuo tuolla ovat lehmuksia, joiden luo lennämme.
Sieltä voit painaa muistiisi kaupunkimme aseman. Mutta sinä lennät
tosiaankin nopeasti, Maija.»

»Kyllin nopeasti ei voi koskaan lentää», sanoi Maija. »Oi miten hyvälle tuoksuu auringonpaiste.»

»Ei auringonpaiste tuoksu», sanoi medenkantaja, joka oli hieman hengästynyt, »kukat ne tuoksuvat. Mutta lennä nyt hitaammin, muuten minä jään jälelle, etkä sinä tällä tavalla lentäen voi painaa seutua mieleesi paluumatkaa varten.»

Mutta pieni Maija ei enää kuullut mitään. Hän oli aivan huumautunut ilosta, auringosta ja olemassaolon onnesta. Hänestä tuntui kuin liitäisi hän nuolen nopeudella viheriässä valomeressä kohti yhä suurenevaa ihanuutta. Kirjavat kukat näyttivät kutsuvan häntä luokseen, autereinen etäisyys houkutteli häntä puoleensa, ja sininen taivas kaartui ylhäällä ikäänkuin siunaten hänen riemuisata nuoruudenlentoaan. Näin kaunista ei ole enää milloinkaan kuin tänään on, ajatteli hän. En voi palata, en voi muuta ajatella kuin aurinkoa.

Hänen alapuolellaan vaihtuivat kirjavat kuvat, rauhallinen maisema levittäytyi ikäänkuin hitaasti liukuen valossa hänen alapuolellaan. Koko aurinko mahtaa olla kultaa, ajatteli pieni mehiläinen.

Tultuaan suuren puutarhan kohdalle, joka näytti lepäävän kirsikkapuiden, orapihlajain ja seljapensasten kukkaispilvessä, laskeutui hän lopen uupuneena alas. Hän tuli punaiseen tulpanimaahan, tarttui erääseen suureen kukkaan, tarrautui kiinni sen seinään, hengitti syvään ja hurmautuneena ja näki kukan laidalla vivahdellen leikkivien valojuovien yläpuolella säteilevän sinisen taivaan.

»Oi, tuhatkertaisesti kauniimpi on avara maailma», huudahti hän, »kuin hämärä mehiläiskaupunki. Milloinkaan en palaa sinne takaisin mettä keräämään ja vahaa valmistamaan, en milloinkaan, en. Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä. Vaaroja en pelkää, olenhan voimakas ja rohkea ja onhan minulla pistimeni!»

Hän hymyili uhkarohkeana ja iloisena ja otti syvän siemauksen mettä tulpanin kukasta.

Mutta jospa pikku Maija olisi aavistanut, miten monet vaarat häntä odottivat, niin varmasti hän olisi enemmän harkinnut asemaansa. Mutta hän ei aavistanut mitään ja pysyi päätöksessään. Pian voitti väsymys, ja hän nukahti. Kun hän heräsi, oli aurinko laskenut, ja maa oli verhoutunut hämärään. Hieman hänen sydämensä pampahteli, ja hitaasti hän kömpi pois kukasta, joka juuri sulkeutui yön ajaksi. Hän piilottautui erään vanhan puun latvukseen suuren lehden alle ja nukkuessaan hän ajatteli turvallisena:

»Enpähän vaan menetäkään rohkeuttani kohta alussa. Aurinko nousee taas, se on varmaa, Kassandra on sen sanonut. Nukutaan nyt vaan kaikessa rauhassa.»

PEPIN RUUSUMAJA.

Oli jo kirkas päivä, kun pieni Maija heräsi. Hänen oli hieman vilu siellä suuren vihreän lehden alla, ja aluksi olivat hänen liikkeensä hitaat ja kömpelöt. Hän piti kiinni lehtisuonesta ja räpytteli ja lepatteli siipiään, jotta ne tulisivat joustaviksi ja pölystä puhtaiksi. Sitten hän silitteli vaaleata karvaturkkiaan ja pyyhkäisi suuret silmänsä kirkkaiksi. Varovasti hän asteli jonkun askeleen eteenpäin, aina lehden reunalle saakka, ja katseli ympärilleen.

Ympäristön ihanuus ja aamuauringon loisto aivan häikäisivät hänet. Lehdet loistivat hänen yläpuolellaan kuin vihreä kulta, ja siinä, missä hän itse istui, oli vielä varjoisaa ja vilpoisaa.

Vähitellen muistuivat hänen mieleensä edellisen päivän tapahtumat, kaikki vaarat ja ihanuudet, mitä hän oli nähnyt. Mutta hän pysyi päätöksessään olla palaamatta mehiläispesään. Tosin rupesi sydän omituisesti sykkimään, kun hän muisteli Kassandraa. Mutta olihan sula mahdottomuus, että Kassandra vielä tapaisi hänet. Eikä hänestä ollut lainkaan hauskaa lentää aina edestakaisin, kantaa hunajaa tai valmistaa vahaa. Hän tahtoi olla onnellinen ja vapaa ja nauttia omalla tavallaan elämästä. Tuli sitten mitä tuli, sen hän tahtoi kestää. Niin kevytmielisesti Maija ajatteli, suureksi osaksi siitäkin syystä, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä kaikesta siitä, mikä häntä odotti.

Jossain etäällä tuolla auringonpaisteessa hohti punaista. Maija näki sen helottavan ja loistavan, ja salaperäinen kärsimättömyys valtasi hänet. Hän huomasi samalla, että hänen oli nälkä. Silloin pyrähti hän rohkeana kirkkaasti ja iloisesti suristen piilopaikastaan kuulakkaana väräjävään ilmaan ja lämpimään päivänpaisteeseen. Hän lensi tyynesti tuota punaista kukkaisvaloa kohti, joka näytti hänelle viittoilevan, ja kun hän tuli sen lähelle, tunsi hän niin suloisen tuoksun tuulahduksen, että melkein huumaantui ja vain vaivoin pääsi perille suureen, punaiseen kukkaan saakka. Hän ponnahti sen ulommalle, kuperalle terälehdelle ja piti siitä kiinni. Kun lehti tällöin hiukan heilahti, pyörähti häntä vastaan välkkyvä hopeapallo, melkein yhtä suuri kuin hän itse, läpikuultava ja kaikissa taivaankaaren väreissä vivahteleva. Maija pelästyi kauheasti, vaikka tämän kylmän hopeapallon kauneus häntä samalla ihastuttikin. Pallo pyöri edelleen, keikahti lehden reunan ylitse, hypähti auringonpaisteeseen ja putosi ruohikkoon.

Maijalta pääsi hiljainen kauhun huuto, kun hän näki tuon kauniin pallon alhaalla särkyvän tuhansiksi pikku helmiksi. Mutta ne loistivat ruohikossa niin raikkaina, vierivät väräjävinä pisaroina pitkin korsia maahan ja säkenöivät kuin timantit lampunvalossa. Maija ymmärsi, että se oli ollut suuri kastehelmi, joka oli kosteana yönä muodostunut kukan kupuun.

Kun hän taas kääntyi kukan kupuun päin, näki hän pienen kovakuoriaisen, jolla oli ruskeat peitinsiivet ja musta rintakilpi, istuvan teriön suulla. Se oli vähän pienempi kuin Maija itse, istui levollisena paikallaan ja katseli häntä totisena mutta ei ollenkaan epäystävällisesti.

»Oliko tuo pallo Teidän?» kysyi hän. Ja kun kovakuoriainen ei vastannut, lisäsi hän: »Olen pahoillani, että pudotin sen.»

»Kastepisaraako tarkoitatte?» kysyi kovakuoriainen hymyillen hieman itsetietoisesti. »Sen vuoksi ei teidän tarvitse olla huolissanne. Minä olen jo juonut, ja rouvani ei milloinkaan juo vettä, koska hänen munuaisensa eivät siedä sitä. Mitä Te täältä tahdotte?»

»Mikä on tämä ihana kukka?» sanoi Maija vastaamatta hänen kysymykseensä. »Olkaa hyvä ja sanokaa minulle sen nimi!»

Hän muisti Kassandran neuvon ja koetti olla niin kohtelias kuin suinkin mahdollista.

Kovakuoriainen liikutteli karvatonta kiiltävää päätään selkäkilpeä vasten. Se liike oli helppoa sille, ja kevyesti liukui pää edestakaisin.

»Taidatte ollakin oikein eilisen teiren poika?» kysäsi hän hymyillen hiukan epäkohteliaasti Maijan tietämättömyydelle. Muutenkin oli hänen käyttäytymistavassaan Maijan mielestä jotain epähienoa, mehiläiset olivat sivistyneempiä ja osasivat käyttäytyä sievemmin. Mutta hyväntahtoinen näytti tuo kovakuoriainen silti olevan, sillä nähtyään Maijan joutuvan hämille ja hänen poskiensa punastuvan suhtautui hän heti suopeammin hänen tietämättömyyteensä.

»Ruusu tämä on», sanoi hän, »joten sen siis nyt tiedätte. Me olemme neljä päivää sitten tänne muuttaneet, ja on kukka menestynyt hoidossamme vallan mainiosti. Olkaa hyvä ja tarkastelkaa lähemmin!»

Maija vitkasteli, mutta voitti epäröintinsä ja astui pari askelta. Kovakuoriainen työnsi helakan lehden syrjään, ja he astelivat rinnakkain kapeisiin saleihin, missä seinät olivat helakanpunaiset ja hyvätuoksuiset ja missä vallitsi suloinen hämäryys.

»Teillähän on hurmaavan kaunista», sanoi Maija ihastuneena. »Ja tämä tuoksu on suorastaan huumaavaa.»

»Täytyy tietää, missä asustaa», sanoi hän suopeasti myhäillen. »Sanoohan vanha sananlasku: sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen sinä olet. Haluatteko kenties hieman hunajaa?»

»Oi», huudahti Maija, »sehän maistuisi mainiolta.» Kovakuoriainen nyökkäsi ja hävisi seinän taakse.

Maija katseli onnellisena ympärilleen. Hän silitteli poskellaan ja käsillään ohuita, punahohtoisia väliverhoja, hengitti syvään suloista tuoksua ja oli riemuissaan siitä, että oli joutunut näin kauniiseen asuntoon. Eläminen on todellakin nautintoa, ajatteli hän, ja tämä tämmöinen asunto on sentään toista kuin ne ummehtuneet ja täpötäydet kerroshuoneet, missä me asumme ja aherramme. Jo tämä hiljaisuuskin on ihanaa.

Silloin hän kuuli kovakuoriaisen seinän takana torailevan kovalla äänellä. Vihaisena tämä siellä murisi, ja Maija oli kuulevinaan, miten se otti jotakin olentoa niskasta kiinni ja työnsi kovakouraisesti edellään. Siihen sekaantui myös toinen ääni, kimakka, huolestunut ja harmistunut, ja Maija erotti seuraavat sanat:

»Tietysti Te uskallatte nyt, kun minä olen yksin, käydä käsiksi minuun. Mutta saattepa nähdä, miten Teidän käy, kun tuon toverini tänne. Senkin jätkä! No niin, minä menen nyt.»

Maija oli aivan kauhuissaan vieraan kimakasta äänestä, joka kaikui terävänä ja häijynä. Hän kuuli vielä, miten joku poistui kiireesti.

Kovakuoriainen tuli takaisin ja viskasi pahatuulisena hänelle hunajamöhkäleen.

»Hävytöntä», hän sanoi, »ei missään saa olla rauhassa tältä roskaväeltä.»

»Olkaa hyvä ja syökää ensin suunne tyhjäksi ja nielaskaa hunajanne», sanoi kovakuoriainen, »muuten ei ymmärrä, mitä Te sanotte.»

Maija totteli, mutta närkästynyt isäntä ei jättänyt hänelle aikaa uuteen kysymykseen.

»Muurahainen se oli. Luulevatkohan ne sitten, että tässä säästetään ja aherretaan joka tunti vain heitä varten. Ja sitten tunkeudutaan säädyttömästi ja edes tervehtimättä toisen varastohuoneisiin. Olen suutuksissani. Ellen tietäisi, että nämä eläimet ovat vailla alkeellisimpiakin käyttäytymistapoja, en epäröisi hetkeäkään nimittää heitä varkaiksi.» — Äkkiä hän malttoi mielensä ja kääntyi Maijaan päin:

»Suokaa anteeksi, etten ole huomannut esitellä itseäni. Nimeni on
Peppi, kuulun ruusukuoriaisten heimoon.»

»Minun nimeni on Maija», sanoi pieni mehiläinen arastellen, »on hauskaa tehdä tuttavuutta.» Hän katseli tarkasti Peppi-kuoriaista. Tämä kumarteli yhtämittaa ja levitti aina kumartaessaan tuntosarvensa kahden pienen viuhkan tavoin. Se miellytti suuresti Maijaa.

»Teillä on ihmeen kauniit tuntosarvet», sanoi hän. »Suorastaan suloiset…»

»No niin», myhäili Peppi mielissään, »sellaisina niitä pidetään.
Tahdotteko kenties nähdä ne selkäpuoleltakin?»

Kovakuoriainen taivutti viuhkamaiset tuntosarvensa sivulle ja antoi auringonsäteen liukua niiden yli.

»En olisi luullut semmoisia olevan olemassakaan», vastasi Maija. »Omat tuntosarveni ovat aivan mitättömät.»

»Kullakin on osansa», arveli Peppi. »Teillähän on kieltämättä kauniit silmät, ja ruumiinne kultainen väri on varsin miellyttävä.»

Pieni Maija säteili onnesta. Kukaan ei ollut hänelle vielä sanonut, että hänessäkin oli jotain kaunista. Hän aivan paisui elämänilosta ja otti rivakasti vielä mesikokkareen.

»Olkaa hyvä ja ottakaa vielä», sanoi Peppi, vähän ällistyneenä vieraansa ruuanhalusta, »se on ensisadon ruusuhunajaa. Täytyy kumminkin olla varovainen, jottei pilaa vatsaansa. Tuolla on vielä kastetta, jos Teitä ehkä janottaa.»

»Paljon kiitoksia!» sanoi Maija. »Mutta nyt minä lähtisin lentoon, jos suvaitsette.»

»Lentoon ja aina vaan lentoon», sanoi hän, »se on teidän mehiläisten veressä. Minä en oikein ymmärrä sitä levotonta tapaa. Onhan paikallaan pysymiselläkin hyvät puolensa, eikö totta?»

»Saatan Teidät ulos. Vien Teidät ulkolehdelle, josta voitte mukavasti päästä lentoon.»

»Kiitoksia», sanoi Maija, »mutta kyllä minä voin lentää, mistä vaan tahdon.»

»Siinä olette minua etevämpi», sanoi Peppi, »lenninsiipien suoristeleminen on minulle aika vaivalloista.»

»Näkemiin», sanoi Peppi ja jäi hetkeksi istumaan korkeimmalle ruusunlehdelle katsellen pientä Maijaa, joka nopeasti ja suoraviivaisesti lensi korkealle taivasta kohti kaltaiseen päivänpaisteeseen ja raikkaaseen aamuilmaan.

Sitten hän huoahti hiljaa ja vetäytyi miettiväisenä vilpoisaan ruusunteriöön takaisin. Hänestä tuntui lämpöiseltä, vaikka oli vasta aamu. Hän hyräili suristen aamulauluaan, ja näin se kaikui ruusunlehtien punaisessa hohteessa ja lämpimässä auringonpaisteessa:

    Nurmi tuoksuu, päivä paistaa
    Kultasäteet karkeloi.
    Punaruusu hehkuin kukkii,
    Pepin aamulaulu soi:

    Kotia ei mulla missään
    Enkä sitä kaipaakaan.
    Mulle riittää, ruusullani
    Kun vaan laulella mä saan.

    Maailmaa en tunne, mutta
    Miksi tuota surisin.
    Pian kuihtuu punaruusu,
    Silloin kuolen minäkin.

METSÄLAMPI JA SEN ASUKKAAT.

Voi, harmitteli pieni Maija lentäessään, nytpä unohdin aivan kysellä Pepiltä tietoja ihmisestä. Hänenlaisensa kokenut mies olisi varmaankin voinut minulle antaa parhaat tiedot. Mutta kukaties tapaan itsekin vielä tänään ihmisen.

Ja niin tarkasteli hän kirkkailla silmillään yrittelyhaluisena ja hilpeämielisenä kirjavaa maata, joka laajana tasankona avautui hänen nähtäväkseen kaikessa kesäisessä loistossaan.

Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat. Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.

Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan. Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä, näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin, pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin kullanvärin vedestä heijastuvan.

Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta oli vaara uhkaamassa.

Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä kuin kaksi kultarahaa.

Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä, hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.

Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.

Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:

»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»

»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla — ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»

Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla joutua sammakon saaliiksi.

»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.

»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»

Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan, aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi — ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti. Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:

»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»

Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet. Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.

»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä on Hannu Kristoffer ja…»

»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta samalla alentuvan näköisenä.

»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän, tehnyt Teille mitään pahaa.»

»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja purasi samalla pään poikki.

Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.

»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä ympäristön tunteita.»

Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä katsoa ylös.

»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»

Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.

Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.

»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»

»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»

Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»

»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»

»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin
Surrille oman nimensä.

Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.

»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»

»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»

»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»

»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»

Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät vanhoilta ja kokeneilta.

»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»

»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin, joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»

»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»

Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään hitaasti poskia pitkin.

»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.

»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen? Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»

»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»

»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:

»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.

»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»

»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»

»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.

»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»

»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»

»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»

»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»

Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:

    Aalto hiljaa väräjää,
    Aurinkoa tervehtää
    Aamun koittehessa.
    Keinuu keltaulpukat,
    Lumpeen kukat nuokkuvat
    Valkohohtehessa.

    Lämmin kesätuulonen
    Kera kultasäteiden
    Leikkii siivilläni.
    Riemurinnoin laulelen:
    Lyhyt, mutta suloinen
    On mun elämäni.

»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.

IFFI JA KURT.

Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin kylmä.

Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka. Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.

Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.

Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa, ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt, mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan! Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli heidän kuulumisiaan.

Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille. Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja uhrinsa arvoinen, mietti hän.

Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä kaihoisan ja miettivän tunnelman.

    Lyhyt elonaikamme
    Täällä on.
    Rosvon mieli kuitenkin
    Aina huoleton.

Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta. Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni, ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä. Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä viekkaista silmistään.

Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.

Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa.
Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri
Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman
taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.

»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»

Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:

»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.

Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:

Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.

Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.

»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»

»Tämä ei käy päinsä, Kurt», hän sanoi. »En voi. Siitä puhutaan liian paljon.»

»En oikein ymmärrä», se änkytti, »voisiko ystävyytemme nuori onni särkyä näin mitättömien seikkojen johdosta. Ajatelkaa toki, Iffi, mitä Te välitätte puheista. Onhan Teillä onkalonne, Te voitte kömpiä sinne, milloin haluatte, ja kun Te oikein syvälle menette, ette kuule yhtään mitään.»

»Kurt, sitä Te ette ymmärrä. Minulla on siitä omat mielipiteeni. Ja sen lisäksi on muutakin syytä: Te olette käyttänyt hyväksenne tietämättömyyttäni tavalla, joka ei juuri hienotunteisuutta todista, olette sanonut itsenne ruusukuoriaiseksi, ja eilen sanoi etana minulle, että Te olettekin Kontiainen. Siinä on aikamoinen erotus. Etana oli nähnyt Teidät työssä, jota en tässä enää tahdo mainita. Ymmärtänette, että minä peruutan suhteemme.»

Kun Kurt oli tointunut peljästyksestään, suuttui hän: »En, sitä en ymmärrä», hän huusi kiivaasti. »Tahtoisin olla rakastettu oman itseni enkä toimeni vuoksi. Miten voitte arvostella miestä sen mukaan, missä hän oleskelee!»

»Ellei hän oleskelisi juuri lannassa, voisin sulkea toisen silmäni», sanoi Iffi pidättyen. »Teidän tulee myös muistaa, että nuoren lesken, jonka puoliso vasta kolme päivää sitten joutui päästäisen uhriksi, tulee elää erittäin kainosti. Sen vuoksi — voikaa hyvin!»

Ja yht'äkkiä oli Iffi hävinnyt koloonsa, niin nopeasti, että näytti kuin tuulenpuuska olisi hänet siitä pyyhkäissyt. Maija ei olisi pitänyt mahdollisena, että mikään olento voisi niin nopeasti hävitä koloonsa.

Nyt oli Iffi poissa ja kovakuoriainen tuijotti nolon näköisenä tyhjään pimeään aukkoon ja näytti siinä niin typerältä, että Maijaa oikein nauratti.

Vihdoin se tointui ällistyksestään ja rupesi murheellisena murjottaen ravistamaan pientä pyöreähköä päätään, ja sen tuntosarvet riippuivat ränsistyneesti alaspäin aivan kuin kaksi sateen liuottamaa viuhkaa.

»Luonteesta ja kunnollisesta elämästä ei kukaan näihin aikoihin enää välitä», huokasi se. »Iffi on sydämetön, en ole uskaltanut myöntää sitä itselleni, mutta niin on asia. Mutta ellei hänen sydämensä kehoittaisi häntä ystävättärekseni, niin pitäisi ainakin hänen järkensä kehoittaa.»

Maija näki, miten kyynelet heruivat kuoriaisen silmiin, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä.

Mutta äkkiä tuli Kurtiin liikettä. Se pyyhkäsi kyynelet silmistään ja asteli varovasti multakasan taakse, minkä Iffi todennäköisesti oli asunnostaan siihen läjännyt, ja Maija näki pienen punertavan kastemadon tulevan ruohikossa. Sillä oli vallan merkillinen liikuntotapa, vuoroin se teki itsensä pitkäksi ja hoikaksi, vuoroin taas lyhyeksi ja paksuksi, ja sen punainen ruumiinkärki oli kokoonpantu pelkistä hennoista renkaista, jotka ääneti liukuivat eteenpäin ikäänkuin tunnustellen. Maija pelästyi kovasti nähdessään Kurtin äkkiä astuvan piilostaan, iskevän kiinni matoon ja purasevan sen kahteen puoliskoon. Levollisena se rupesi sitten syömään toista puolikasta välittämättä vähääkään madonpuoliskain tuskallisista kiemurteluista maassa ja sen kourissa.

Mutta samalla kun se söi, näytti se taas muistelevan Iffiä, jonka se oli ikipäiviksi menettänyt, ja suuret kyynelet vierivät pitkin sen poskia.

Piilopaikassaan istuva pieni Maija sääli sitä sydämensä pohjasta. Maailmassa on sentään paljon surullista, ajatteli hän. Silloin hän näki toisen madonpuolikkaan, jonka Kurt huolettomasti oli pannut syrjään, kiireesti matelevan tiehensä.

»Kas vaan!» huusi hän ja pelästyksissään huusi niin äänekkäästi, että
Kurt kummastellen rupesi pälyilemään ympärilleen.

»Missä Te sitten istutte?» kysyi Kurt. »Täytyyhän Teidän toki jossain istua.»

»Uskon sanojanne», sanoi Kurt. »Mutta minä en ole heinäsirkka, enkä voi kääntää päätäni niin paljon ylöspäin, että näkisin Teidät. Minkä vuoksi huusitte?»

»Niin, niin», sanoi Kurt madonpuolikasta katsellen, »nämä eläimet ovat varsin vikkeliä. Mutta minulle ei enää ruoka maistu.» Ja samalla se heitti kourissaan olevan madontyngän pois, ja tämä syömättä jäänyt kappale alkoi poistua päinvastaiseen suuntaan kuin edellinen kappale.

Maija aivan ällistyi, mutta Kurtille näkyi olevan tuttua tämä madon merkillinen ominaisuus.

»Teidän ei pidä luulla, että minä aina söisin matoja», sanoi se, »mutta joka paikassa ei ole ruusuja.»

»Sanokaa nyt toki sentään tuolle pienokaiselle, mihin hänen puoliskonsa on juossut!» vastasi Maija kiihkeänä.

Kurt pudisteli totisena päätään: »Minkä kohtalo on erottanut, älköön sitä enää yhdistettäkö», se sanoi. Ja jatkoi: »Kuka Te olette?»

»Mieluista kuulla», sanoi Kurt. »Minulla ei ole mitään mehiläisiä vastaan. Minkä vuoksi istutte täällä? Se ei ole mehiläisille tavallista. Oletteko jo kauankin istunut?»

»Vai niin», sanoi Kurt epäluuloisena. »Toivottavasti olette nukkunut syvää ja virkistävää unta. Olette ehkä juuri äskettäin herännyt?»

Maija myönsi juuri heränneensä, sillä hän huomasi, että Kurtista oli vastenmielistä tietää hänen kuulleen tuon keskustelun Iffi-sirkan [Tekijä tarkoittaa Iffi-sirkalla keski- ja etelä-Europassa elävää niitty-sirkkaa, joka viettää huomaamatonta elämää maahan kaivamissaan käytävissä. Suomentajan huomautus.] kanssa, eikä Maija tahtonut uudelleen pahoittaa Kurtin mieltä.

»Odottakaa», sanoi se, »kun nousen jotakin ruohonkortta vastaan, voin nähdä Teidät, ja Te voitte katsoa minuun silmästä silmään. Sitähän joka tapauksessa hartaasti halunnette.»

Kurt löysi sopivan korren, se oli voikukan varsi, ja kun kukinto kallistui hieman sivulle, voi Maija nähdä hänet, kun hän nyt asettautui takajaloilleen ja katseli ylöspäin. Maija näki hänellä olevan ystävälliset ja miellyttävät kasvot; vallan nuorelta ei hän enää näyttänyt; hieman pyöreäposkinen hän oli. Nyt hän kumartui niin, että kukinto hieman heilahti ja esitti itsensä:

Pieni Maija ei voinut olla kaikessa salaisuudessa hiukan hymyilemättä, sillä hän tiesi hyvin, että Kurt oli sontiainen, mutta kun hän ei tahtonut tätä loukata, ei hän huolinut asiasta mitään mainita.

Maija ajatteli: täytyy minun sentään pikkuruikkusen rangaista häntä röyhkeistä valheistaan, aikamoinen ylvästelijä hän onkin.

»Kurt», sanoi hän ja hymyili varovaisesti, »mikä aukko on oikeastaan tuo tuolla lehden alla?»

»Aukko?» kysyi hän. »Puhutteko jostain aukosta? On paljon, paljon aukkoja, se on kai joku semmoinen. Teillä ei ole aavistustakaan, miten paljon maassa on aukkoja.»

Mutta sen näin hämmentyessä tapahtui äkkiä vallan kauheata. Koettaessaan kaikin keinoin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä, horjahti Kurt tasapainostaan. Maija kuuli hänen kirkuvan epätoivoisesti ja kohta sen jälkeen näki hänen makaavan selällään sätkytellen käsin ja jaloin avuttomana ja uikuttaen.

»Nyt olen mennyittä miestä», parkui se, »en voi kääntyä enää pystyyn. Minun täytyy kuolla. Surkuteltavampaa kohtaloa ei ole kenenkään osaksi tullut.»

Se valitteli niin äänekkäästi, ettei kuullut Maijan lohdutussanoja. Somalla se koetti jaloillaan koskettaa maata, mutta joka kerran, kun se jo luuli saaneensa maasta kiinni, luiskahtivat ne pienet multahiukkaset, joihin se vaivoin oli tarttunut, ja se kaatui taas kuperalle pyöreälle selälleen. Se oli tosiaankin erittäin lohduton näky, ja pieni Maija tunsi todellista tuskaa sen johdosta, vallankin kun se kävi jo kalpeaksi kasvoiltaan ja sen huuto kaikui sydäntä särkevänä.

»En kestä tätä asentoa», se huusi, »katsokaa edes poispäin! Älkää kiduttako kuolevaa tunkeilevilla katseillanne! Oi, jospa voisin saada kiinni edes ruohonkorresta tai voikukan varresta! Kukapa voisi pysytellä kiinni ilmassa? Ei kukaan.»

»Odottakaa», hän huusi, »tahdon koettaa auttaa Teitä pystyyn. Täytyyhän sen onnistua, jos oikein ponnistan. Kurt, rakas Kurt, älkää nyt huutako noin, kuulkaa mitä sanon: jos minä taivutan pienen ruohonkorren alas ja ojennan Teille sen pään, onko Teillä siitä apua?»

Kurt vain valitti, eikä ymmärtänyt, mitä Maija sanoi, se oli kuolemanpelosta aivan suunniltaan. Silloin lensi pieni Maija rankkasateesta huolimatta alas suojapaikastaan, etsi hoikan, vihreän ruohonkorren, joka kasvoi Kurtin vieressä ja tarrautui kiinni sen latvan kärkeen. Hän riemuitsi, kun korsi hänen painostaan taipui niin, että se kaartui aivan sätkyttelevän Kurtin päälle.

Kurt tunsi jotain kasvoillaan ja tarttui äkkiä siihen kiinni, ensin toisella kädellä, sitten molemmilla ja lopuksi jaloillaankin, joissa oli kussakin kaksi terävää ja vahvaa kynttä. Hitaasti hän luisui sitä pitkin tyveen saakka ja siinä hän voi kääntyä oikeaan asentoon, se kun oli kyllin vahva ja paksu.

»Hyvä Jumala», sanoi hän, »se vasta oli kamalaa. Ilman mielenmalttiani olisin aivan varmaan joutunut Teidän lörpöttelyhalunne uhriksi.»

»Kiitos, kiitos, kun tämä pyörrytyskohtaus on ohi, voin antaa Teille varman vastauksen.»

Mutta Maija ei saanut vastausta kysymykseensä, sillä samassa tulla liihotteli kerttunen pitkin ruohikkoa hyönteisiä pyydystellen. Pieni mehiläinen painautui maahan pysytellen aivan hiljaa kunnes lintu oli lentänyt ohitse. Kun hän sitten katseellaan etsi Kurtia, oli tämä häipynyt, ja silloin lähti Maijakin liikkeelle ja lensi pois, sillä sade oli tauonnut ja päivä oli kirkas ja lämmin.

HEINÄSIRKKA.

Se vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten oli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin viheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä, että sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Pieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä riemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista nuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin suloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja ruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet kärpäset.

Maijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli kuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi koko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä kuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän kiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun rungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata kuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki vääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan etsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.

Erääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli kerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi sadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut vahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui kulkemaan.

Elämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä aamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana päivä tullessaan toisi hänelle.

Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.

»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»

Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.

Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin sävyisän näköiset.

»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»

»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»

Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta nauraa ääneen.

»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»

Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen johdosta.

»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko lailla epäystävällisesti.

Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.

Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.

»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»

»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin hänen kasvonsa.

»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän olette ampiainen, eikö niin?»

»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.

»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne samaa?»

Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.

»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo toinen tosissaan vai piloillaan.

»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»

»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole koskaan katselleet ampiaista?»

»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa painaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen tuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka läheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat ampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»

»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt. Haluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi semmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani nykyisen rekordin.»

»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena.
»Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»

»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon eläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole minkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin voitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin näin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle herättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen halveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin pitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan voi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut heinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet hypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin, nyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne pohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä aijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse oli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman suurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt seisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»

»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette hetkeksikään taukoa!» huusi Maija.

»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli tiessään.

Silloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa nauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin paljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin ihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja vaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän silti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän lyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman luotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista. Usein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin osaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.

Ymmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän nimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä kerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän koettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.

»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa tietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»

»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten nähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen, mutta se ei sano miten.»

»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on kerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»

»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole todistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä, joiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta päättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin myöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä. Näin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan siihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä hieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka tapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä tiedän kyllä kaikenmoista.»

Mutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa, ja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä läheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.

PUKKE.

Kaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku Maijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten yli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat hänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla nurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun lehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen tiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.

Nyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata ihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle hallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta, ja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin hänen pesäänsä.

Silloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui samalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä suoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä sen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi sukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren sormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti ja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta siltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden liuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen matkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin olisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi maailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä hypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas vallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.

Mara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki.
Lopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:

»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»

»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on
Pukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»

»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä, »ja olen täällä vain kesää viettämässä.»

»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te varmaankin tunnette ihmisen?»

»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»

»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.

»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa, joka tapauksessa Te olette tomppeli.»

Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.

Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa ja puristeli häntä kovin kourin.

»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin, siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista, minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä? Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako, sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika, kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»

»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»

»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta nythän Te laskette minut vapaaksi.»

Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää, hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen ihminen oikein on.

Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut koskaan ennen nähnyt.

»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»

»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»

»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä Goetheen.»

Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat, ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.

Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat seisoivat sen alla.

»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen, mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen. Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»

Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta pystysuora ja kova.»

Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.

»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»

»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja, jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää, torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu lentää.»

»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän on, jos saan kysyä? No?»

»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi. Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa oikein tuntemaan.»

Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa kärpäseltä kuulla.

»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja
hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni.
»Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset.
Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»

»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke äkkiä.

»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»

»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä. Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»

Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti ajatella.

»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän, ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua. Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle. Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi, ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.

»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No, tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka, sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»

»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli
Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»

»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä hyödyllistä Te sitten toimitatte?»

Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa, jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.

»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti, »mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni pohjassa, että niin tulee käymään.»

Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi lopuksi:

»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin, vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa, mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin kysästä muuatta seikkaa?»

»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo mennä pois?»

»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».

Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa itselleen.

Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:

HÄMÄHÄKIN VANKINA.

Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen. Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset, joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota. Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä. Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»

Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden sanojen todenperäisyyttä.

Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut koko elämänsä aikana unohtaa.

Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.

Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat, keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.

Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään näkymättömässä vankeudessa.

Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään, leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä varisseella lehdellä.

Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.

Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita, välkkyviä, tahmaisia lankoja.

Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.

Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä, hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa. Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli tuhon oma.

Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.

»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa. »Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa syvässä kuolemanunessanne!»

Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta elämänonnestaan.

Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on saanut.»

Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän siinä liikkui.

Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.

Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.

Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät. Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä mihin mehiläinen pystyy!»

Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija raukan.

Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits! Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä kiukkuisemmin.

Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa varassa ruumis alaspäin riippuen.

»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle.
»Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi
Te häiritsette rauhallista erakkoa?»

»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen. Suokaa anteeksi!»

»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui. Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren hämähäkin.

»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»

»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»

Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten lujasti Maija jo oli takertunut.

Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa. Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:

»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei siihen kukaan loukkaannu.»

»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin.
Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»

Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.

»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen. Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.

Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.

Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi
Maijan pistintä.

Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää, sanoi hän:

»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää. Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen oikeutetuksi.»

Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.

Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä
Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.

»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä. Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»

Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille, joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä voineet rientää hänen avukseen.

Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:

Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut, nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.

»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»

»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla, sen Te kai myönnätte?»

»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä rukoilen Teitä!»

»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»

»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»

Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.

»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt minä irroitan Teidät kääröstä.»

Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.

Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen väkevä kovakuoriainen.

Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun saaliini suhteen?!»

»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi heti tulitte noin hiljaiseksi?»

»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa koipenne täältä!»

Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei mitään mahtanut.

Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella verkkoaan.

Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.

»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt.
»Koettakaapas, voitteko lentää!»

Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.

Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo, joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.

»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.

»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin pitkäkin matka?»

»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan koko elämäni aikana Teitä unohda.»

UUSIA TUTTAVUUKSIA.

Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi, unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.

Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita. Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti miettivän.

Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle, istui viereiselle lehdelle ja tervehti.

»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui, niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:

Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»

Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.

Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan. Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista ei kukaan osakseen halua.

»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun mehiläinen ensin tervehtii.»

Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes enää silmäänsä avannut.

Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.

Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»

Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään harmissaan ja kauhistuneena.

»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen päänsä päällä naureskellen.

Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.

»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo lude?»

Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»

»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani tullut.»

»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota. Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»

»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun mehiläiskansaan.»

Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja sanoi lyhyesti:

»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän suuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan minä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»

»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on montakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä tosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan poistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»

»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa suoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen tietää.»

Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua maailmassa.

»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä odottaakaan.»

Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa, jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi. »Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän rinnassa oikein jyskytti.»

»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa pikkuisessa kotelossa.

»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet. Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta, ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»

Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun kultavalossa, taustana sininen taivas.

»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits, »mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten vakavasti minä usein ajattelen elämää.»

»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin mielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat niityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki täydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»

Maija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät eri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan tuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa, jonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun ajattelemme kesää.

HANNIBALIN TAISTELU IHMISTÄ VASTAAN.

Sen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut, asui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli ahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä lisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita tuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta poikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin. Ne kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja viihtyivät siellä mainiosti.

»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle», selitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän elämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»

Maija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät ihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija, piti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän asti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin, kun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija usein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin hiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän sitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään kuljettanut.

Eräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin oli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.

Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä kuin puu olisi ollut suutuksissaan.

Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi otsansa ja hymyili suopeasti.

Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»

Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset, ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli, miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.

»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla, joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista, täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta, että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»

»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on ymmärtääkseni liian suuri.»

Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli paremmat tiedot.

»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei, ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»

Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta, että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään. »Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki, mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»

»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut oikein huolestuneeksi.»

»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin, serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin. Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta, sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan. Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli Agata.»

»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.

»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta, se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»

Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut, että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.

»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja tervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä on todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja kuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä hän tekee!»

»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa eivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»

»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi
Maija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»

Sillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet paremmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana oli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen päässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea joka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla heilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin taas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei mitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä kaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät ne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.

»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt mahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla niin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää ja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»

»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen, niin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»

»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin seikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei asiaa aluksi ymmärretty.»

Nyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas Maijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni, oikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties toista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.

Fridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että hän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt ulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa lomitse Maijaa.

»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti, olen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa, että joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni, sillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on yleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja ristimänimeni on Hannibal.»

Hämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa. Maijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti vankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan huomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni, ja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen verkko on jossain muualla.

»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko minun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»

»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit, mutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli miehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli hän, aina jotain uutta keksii.

Tuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse. Jossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti metsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen kurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon ojennettuna.

»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni
Maija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»

»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne nimittäin.»

»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat osaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian ylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se tarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä mettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen semmoisia koipia kuin minulla on.»

»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen, »Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»

»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena.
»Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»

»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu niin hyvin kuin taitaa.»

»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija osanottavaisena.

Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että niitä oli vaikea lukea.

»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma sattui?»

»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»

»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa, jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»

»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon uutta kuulla.

»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»

»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä, »mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»

»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»

»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa töllistelevät valoon.»

»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää takaisin.»

»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa», sanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä pyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa istuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun vieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja päätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen luonnollisempaa?»

»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä ryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen näytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki. Hitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan kuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin olin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja kourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti minut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se ruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti kysymyksessä.»

»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal kiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään yhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin suuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena loisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä arvelette?»

»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä kaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja juoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon taakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi hän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani valkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä, mitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»

»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»

»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka ei voi ryömiä.»

Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»

»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista irtirevitty.»

»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani», kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»

Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.

»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi. Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:

»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi juosta.

»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»

Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli. Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä. Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset. Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.

Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet olivat häntä kutsuneet.

YÖN IHMEET.

Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa, kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita, ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota, ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.

Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta, ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi, ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.

Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.

Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.

»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin aivan lämpene?»

Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:

»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain, ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»

Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi sääsken rohkeuden johdosta.

»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut? Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»

Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti hyvätuulisena:

»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi, jos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin peitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti ei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan satumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat hyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle vapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»

»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija vaatimattomasti.

»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin yksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se on yleisesti tunnettu asia.»

»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei miellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»

»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä. »Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua miellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä ilmoisna ikänä palvella ihmistä.»

»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että hänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.

»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena
Kahdeksas.»

»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta syntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous, eikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko oikeassa?»

»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan, että hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti tunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa tehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi. Ja niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn senkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää ihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja semmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.

»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis ilma.»

Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä, täytyy sinun kuolla.»

Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.

Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin kuin hän oli toivonutkaan.

Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua, mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut. Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen sinihämyyn verhoutunut.

Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija ja pani kädet ristiin.

Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi. Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.

Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.

Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi. Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja sankarillisen kaunista.

Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua, ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.

Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn, milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.

Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa, ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.

»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli, että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän lisäsi:

»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»

»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa vielä ennen nähnyt.»

»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin…» sanoi outo. »Te olette päivisin liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne ulos viskatut.»

»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»

»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme. Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei asia minua koske.»

Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan väittämällä loukata vierasta.

»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa.
On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»

»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle yöstä!»

»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme koko maailman ihanuuden.»

Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.

Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli ja mietti elämän ongelmoita.

Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän näki sirkan lentävän kuunvalossa.

Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja, ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat niistä.

Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka, peräti vähän me tiedämme maailmasta.

Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys salpautui.

Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo. Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.

Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta ilmiöstä.

Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:

    Olen valon lapsonen,
    Kirkas taivas iloni.
    Elo kuoloon vaihtuvi,
    Sieluni on ikuinen.

    Sieluni on tuulahdus,
    Joka hiljaa henkäisee
    Siinä, missä ilmenee
    Luojan luonnon kauneus.

Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän onnelliseksi.

»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että häiritsen Teitä.»

»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»

»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»

Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret, tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta, jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.

Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi keijukainen:

»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy meidän kuolla aamunkoitteessa.»

»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman, hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin kasvaa hänelle samalla siivet.»

»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan.
Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.»
Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen
olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.

»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee, silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee, muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina niiden teriöstä.»

»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta jännitykseltään hengittää.

»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen, »suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»

»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä, että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain toiveesi on toteutuva?»

»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»

»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille itsestään kuten päivänpaiste.»

Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut mitään salata.

»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin, kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida täyttää.

Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja sanoi:

KEIJUKAISEN TOVERINA.

Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.

Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin, sen hän tunsi luottavaisena.

Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu, lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:

Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle. Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari, näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.

»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen mielensä kävi oikein juhlalliseksi.

»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin kukastani.»

Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja miettiväisenä.

»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi, että tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta Maijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.

»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin seuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.

Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä lepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli levottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa taaksepäin.

Se kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään edelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.

Yöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen vaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan etäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään, käänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi hyvin miettiväiseksi.

Olen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja ettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni mehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se mietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä kysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on varmaa.»

Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus, ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta, ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät loistivat kirkkaina ja onnellisina.

»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt tämmöistä mahdollisena!»

»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'

Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle tolalle.

»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen, kun tulemme ihmisen luo.»

Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.

»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»

»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään peittääkseen.

»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen, »muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»

»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee minulle pahaa.»

Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän Maijan käteen sanoen:

Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän noustessaan pitkin köynneliäitä oksia:

»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»

Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.

»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet toivonut.»

Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti kulki kuun valaistus lehdillä.

Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille, ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.

Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.

»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat silloin, kun he rakastavat toisiaan.»

Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.

Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean, punertavan valojuovan.

RUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.

Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä, ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta, hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.

Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi, ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän, mitä minulle on tapahtunut.

Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä. Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi, ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja, täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.

Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat vatukkapensaikot.

Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita. Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.

Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä »unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta, joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.

Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian ankara suostuakseen siihen.

Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku hänen vieressään:

Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut. Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä oli suorastaan jotakin sievää.

»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»

»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»

»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä.
»Enhän minä tunne Teitä.»

»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.

»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen. Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä tiedätte.»

Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa
Lemmitty Seitsenpisteistä.

»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»

»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä aikaa?»

»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa silmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on 'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseeni. Kuuletteko?»

    Kerran tapasit sä mun,
    Olin silloin onnellinen.
    Pyöreä ol' muoto sun,
    Päässäsi ol' kiiltäväinen
    Levy, oikein teräväinen,
    Joka pääsi liikkumaan.
    Toinen pää ol' paikallaan.

»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä oli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.

»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman hämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.

»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen. Ilmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän esityksellään oli aikaansaanut.

»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette, että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»

»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan kaunistus. Voikaa hyvin!»

»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän. Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien pyörien varassa eteenpäin.

Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.

ROSVOLINNA.

Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren, vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut. Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.

»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt ainakin voitte juosta!»

»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla. Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa, ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt, jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»

»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva. Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein määrä.»

»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»

»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin kukas sitten kykenisi?»

»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»

»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy aina epäillä.»

Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän asioihin.

»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä tuolla suuressa piilipuussa on?»

»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on herhiläispesä.»

Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.

»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin, etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä. Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä mehiläisiä.»

Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.

Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.

Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli oksien lomitse vesitynnyriin.

»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka ei enää kuullut sitä.

Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen. Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.

Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin suinkin voi.

»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»

»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»

»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista.
Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»

Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.

»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi hävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei kuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina. Sinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo sotilas.»

Ja Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa päätä rosvolinnaan.

Ei, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää kukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.

Kun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen ympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää hajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän emien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja lamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän ei voinut.

»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä se voi tapahtua.»

Vankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi, että eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät rakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta massasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun valaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen ympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään kuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni ruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren maakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi murhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.

»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei uskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon kamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.

Silloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa hän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.

Hän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko kiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella alamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä neuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.

Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.

Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana, jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja sähähti joka kerran:

»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon. Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää levolle!»

»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi, jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti. »Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua, pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»

Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.

Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.

Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.

PAKO.

Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä, ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa omaisteni pelastamiseksi.

Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.

Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin, mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.

Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.

Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista kerroksista kuului syvä kuorsaus.

Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus! ajatteli hän.

Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni, yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.

Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa. Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään, taistelemaan ja kuolemaan…

Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani hänet unohtamaa: kaiken vaaran.

Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä, varmaankin oli se liikuttanut päätään.

»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja sitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit minut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»

»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi kauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt kuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.

»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä. Maijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti ajattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma näyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.

»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt rohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne ja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella kanssanne.»

Vartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja hymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku mehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän tunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen vaikutus hänen sydämeensä.

»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me taistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme voimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen taistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit kernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi aikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun palata takaisin koppiisi.»

Merkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta aseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi vihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:

»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha.
En voi uskoa, että olette.»

»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina pysymään.»

»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on surullinen, ei voi olla häijy.»

»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös lahjoittaa minulle vapauteni.»

Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?

»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja minä pysyn kansalleni uskollisena.»

»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa tuskia, kun Surre hylkäsi minut…»

Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa, uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa, ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. — Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.

»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»

»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa joukosta.»

Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti Maijan luo.

»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla hänen sydämensä hehkui ilosta.

»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo aivan lähellä.

»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»

Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija, että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.

»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet löydän!»

»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija, ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin tahdot».

Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi.

»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen. Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun aurinko on keskitaivaalla.»

Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.

»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein, ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»

Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän kajastus.

»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»

»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää aikaa.

KOTIINPALUU.

Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja ryhtyisi takaa ajamaan.

Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille. Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa, jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.

Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.

Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni. »Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan, ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa. Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella, ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä nyt uhkaavalta onnettomuudelta.

Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot, kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.

Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni. Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.

»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.» Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»

Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.

»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me emme tunne sinua?!»

»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian, pian, suuri vaara uhkaa.»

Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli tekeillä.

Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:

»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on vietävä minut kuningattaren luo!»

Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta suloisen ikävän tunteesta.

Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan. Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista lähti.

Ensimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti pää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli nopeasti levinnyt.

Silloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi kohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen puhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.

Hän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja henkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä kohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa tilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat piirteensä hieman.

»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi rauhallisena. »Ken olet?»

Maija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta sanotuksi vain:

Kuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti vähän Maijaa.

»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi, etten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja arvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä sydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut herhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös, että tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja ryöstetään se.»

Sitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa läsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat puhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit aikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti sanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi yht’aikaa katsoa joka puolelleen.

Mutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni Maija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt.

Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.

Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja rakkautta säteilevinä.

»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni, näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»

»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»

Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan Maijan levosta ja hyvinvoinnista.

Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä, heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.

Viimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin hänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse marssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka kaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli uneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan mehiläisten laulun:

    Kultapäivyt, siunaa sä
    Meidän toimiamme!
    Yhteishenki viritä,
    Suojaa emoamme!

MEHILÄISTEN JA HERHILÄISTEN TAISTELU.

Mehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes vallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei ollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha ja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa verivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä, oli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten tarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten voi olla hyödyksi.

Mutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta vapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat sisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät pisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle ja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi kammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina seisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa suljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus vallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja heidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan. Vain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta vahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä vahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi paksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi repimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein puolta pienemmäksi.

Kuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun kulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin. Jo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä kuningattaren eteen.

»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa, »muut ovat kuolleet.»

»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti kuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden jättiläisten siivenlyönneistä.»

Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä yhä ajettiin takaa.

»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:

Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.

Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.

Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni levollisena ja kirkkaana:

»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä, kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit, sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman. Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset, viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään…»

Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa pilkisti pesään.

Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.

»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»

Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä…

Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä, siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä, ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.

Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä, ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa, ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot, jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat aseettomina taisteluun niiden kanssa.

Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä. Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä, syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden ylivoimaan.

Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua. Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia. Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.

Vähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten äänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta tovereilta.

»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana ja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut puoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.

»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat valmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»

Herhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu valjennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu kävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun kiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi ankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan. Mutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen heimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja kiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti lähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut toverinsa.

Se valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä. Masentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen joukossa.

Silloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli vallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka eivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.

»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen jasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä ihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me vetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi rauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»

Lähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla valkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.

Pian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka tahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan ilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:

»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne mukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään tunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte meidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä haluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt tahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen saakka.»

Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.

»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui, että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»

Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren ystävättäreksi:

»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun yksityisetua tärkeämpänä.»

»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta. Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»

»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko, että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois kaupungista.

Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon, pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja mehiläiskansa oli voittanut.

Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan, eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja tehtäviään.

KUNINGATTAREN YSTÄVÄTÄR.

Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi, että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.

Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori, voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä, miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle. Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan. Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.

Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa, mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.

»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä mitään tahdo.»

»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä kenties olisi jano.»

Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen totisena ja melkein ilman surua:

Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä, nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä odottanut hämähäkin verkossa.

Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.

Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana. Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää, mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata takaisin valoon.

Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.

Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen
Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.

Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa, ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan, joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.

Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.

Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa pesässä.

»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten suloisia keijukaiset ovat.»

Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.

»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»

    Sieluni on tuulahdus,
    Joka hiljaa henkäilee
    Siinä, missä ilmenee
    Luojan luonnon kauneus.

Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.

Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä, kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät huoahdukset kulkivat läpi rivien.

»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»

No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.

»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion menestykseksi.»

Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.

Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista. Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen, jonka me nyt tunnemme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAIJA-MEHILÄISEN IHMEELLISET SEIKKAILUT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.