The Project Gutenberg eBook of Ruhtinattaren ritari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ruhtinattaren ritari

Author: Rafael Sabatini

Translator: Eino Auer

Release date: June 6, 2024 [eBook #73785]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTAREN RITARI ***





RUHTINATTAREN RITARI

Kirj.

Rafael Sabatini


Englanninkielestä suomentanut

Eino Auer





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1927.






Ensimmäinen kirja.




I luku.

KYNNYKSELLÄ.


"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran
Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu
mieheen yleensäkin.

Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa
jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa
sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän
kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta
— yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset
ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin
pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka
kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että
hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan
ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei
hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet.
Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija
historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.

Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja
sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija
huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan
Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò
Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista
ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole
kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija
on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin
yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta
Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien
kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.

Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää,
että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän
oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen
sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra
propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän
tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli
Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin
tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan
elämäkertakirjoituksesta.

Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta,
toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta
ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai
kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni
tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi
täydellisempään kuvaukseen.

Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin
olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin
hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän
asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka
ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.

Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli
ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja
käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen,
että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta
pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime
aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien
opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien
opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti
olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa
varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus
paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei
voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä
lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.

"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian
huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa,
on syntiä jopa ylenmäärin".

Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli
oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota
hän aina kernaimmin käytti.

"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken
hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"

"Entä perkele?" uteli apotti.

Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.

"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat
opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että
pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat
maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että
perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas
on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."

Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:

"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"

"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa
pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä
kaikki."

"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat
surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää
viisautta voidakseen tuhota sielusi."

Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle
nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä.
Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi
vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti
sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei
kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä
kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin
rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan
niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja
näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän
neitsyen luostarin Ciglianossa.

Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän
pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla,
ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli
kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä
kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin
mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu
maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen
yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin
leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan
Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto
vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti
vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja
levottomuudesta.

"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."

Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue
oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti
puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu
luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän
lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle.
Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita
kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän
oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja
tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja
pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.

Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä
ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien
paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.

Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä
hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja
kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin
hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan
kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien
suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten,
että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen
aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän
harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja
rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea
tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa
kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä,
mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän
oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen
määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi
etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli
toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.

Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä
ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.

Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota
hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen
penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka
kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät
metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein
umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja
nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.

Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan
ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut
rauhalliseen uneen.

Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon
mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi
minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä
ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi
kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi
Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.

Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli
piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä
hymy. Tervehdittiin.

"Pax tecum."

"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen
vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan
vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut
savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen
epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät,
silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen
katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän
sairaankalpea.

Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota
ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän
oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.

"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen.
"Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen
vaeltajaraukan luo."

Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi
varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän
näköisiksi.

"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin
mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä
metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti
kuin kaniineja kaniinitarhassa."

"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"

"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä
kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen.
Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi
hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä
pelätä varkaita."

"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai
mitä?"

Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui
hämäännyttävältä.

"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti.
"Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä
miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä
herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun
aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi
seurannut."

Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.
Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet
matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion.
"Santa Tendan kautta."

"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian
augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme
yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain
silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne
sitävarten. En viivy kauan."

Hän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:

"Missä aiot kylpeä?"

Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan
päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."

Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena.
Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti
pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli
puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen,
jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti
kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.

Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka
terveydekseen kävelee."

"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on
sievoinen matka."

"Sievoinen matka? Mutta sanoithan..."

"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa
näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."

Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman
ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle
päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat
sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien
lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät
he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli
kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella.
Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli
huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan
paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin
perusteellisesti kuin saattoi.

Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan
valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.

Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin
olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.

"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"

"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä
veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua
matkaa varten."

He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi
hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun
munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat
taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi
Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän
koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.

"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.

Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama
kirkkaana:

"Mikä hätänä, veli?"

Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen
siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa
epäluuloisesti ja pelokkaasti.

"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa
hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut
sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on
henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle
armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei
se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina
tämä totuus, poikaseni."

"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti
munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden
johdosta."

"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on?
Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"

"Viisi tukaattia ja kirjeen." Bellarionin vastaus oli suorastaan
raivokas.

"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti
kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"

"Pilkkaan?"

"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta,
vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on
jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä,
että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."

"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin
epäluuloa.

Munkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.

"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!"
Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni
autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän
Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi
maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä
tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan,
vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä
Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu.
Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän
levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse
taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"

Bellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.

"Ei ole tarpeen...", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu.
Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla..." Hän empi. "Pyydän sinua
antamaan epäilyni anteeksi, veli."

Hitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.

"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet
muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset.
Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää
suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa
niinkauan kuin taivallamme yhdessä."

Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus
lähettänyt sinut."

"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine."

Mihin Bellarion vastasi niinkuin säädetty on: "Deo gratias!"




II luku.

HARMAAVELI.


He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion
— kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän
kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra
Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.

"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje."

"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli
moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."

"Moninkertaisesti...? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen.
"Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"

Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.

Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni
hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi
luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän
Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee
vaatimattomuuden."

Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja
käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme
Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään
tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien
sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja
apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka
voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."

Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon.
Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman
palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun
tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian
augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä
pyydän."

Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa
epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki
taas puhkesi puhumaan:

"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"

"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."

"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.
Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"

"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin
Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on
suojeluspyhimykseni."

"No, mutta miksi sitten...?"

"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi
sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.

Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman
puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä,
jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut
mitään tietoa.

"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa,
minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut
olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna,
pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva
äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo
ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi
oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä
päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta.
Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa
rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka
oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi
sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin
merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt
joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka
kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka
paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana
näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja
sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka
huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.

"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli.
Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en
enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen
sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin
palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.

"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390,
päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin
toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan
näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja
guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten
halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni
muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit
kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä
ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi
ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä
ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään
ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen
meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin
läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän
oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko
meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On
kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä
tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon
selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma
elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita
paremmin kuin ennen.

"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden
ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä
lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja
siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.

"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun.
Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon
selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että
vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli
jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi
kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan
kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen.
Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää
kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden
ulkopuolella.

"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin
rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden
penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin
uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni
on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas,
partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja
nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä
hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä
keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.

"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä
tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta.
Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle
syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista
ollut koskaan aikaisemmin maistanut.

"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä
mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.

"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä
pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua
ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin
kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä
satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.

"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat
nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli
verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti,
välttäen herättämästä pahennusta.

"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa.
Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon
ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin
augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut
prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso
ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä
kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet
mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa
pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni.
He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä
liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa
synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin",
lopetti hän, "koko tarinani."

"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"

"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa
poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta
äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi
ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut
ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa
ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani
matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa
minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä
varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan
maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.

"Entä nimi?" tiukkasi munkki.

Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen
puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin
samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko
herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen.
Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui
kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa
partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla
silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."

"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut
polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."

"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.

"Ilario", vastasin.

"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi
hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi
ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan
vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän
tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota?
Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin
Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti
emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä.
'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin
keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta
kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien
on nimesi Bellario.'"

Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä
senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi
nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi
tahi isoksi Bellarioksi.

Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle.
Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten
ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili
viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen
veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä
pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi
muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja
pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.

He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin
yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon
mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten
lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli
kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen
punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki
kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.

Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha
maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä
lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria
neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan,
tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat
silmät luotuina Bellarioniin.

Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli.
Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä
ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin
tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut
punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat
himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia
katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin
voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut
niitä hälventää.

Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja
Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana.
Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat
innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen
pitkäpiimäistä ja typerää.

Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin
tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi
jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan
toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui
odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis
jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin
pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei
Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä
pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan
omin päinsä.

Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan
rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän
pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.

Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin
tällöin vilkaisi hän taakseen.

Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista,
muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että
heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.

"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin
hitaasti kuin tahdot."

Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi
uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.

"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."

Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa
vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus
iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja
Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.

Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.
Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.
Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,
asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.

Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän
päähän.

"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"

"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun
Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen
raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen
fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."

Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan,
auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään.
Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän
jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.

Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille
jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä
täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen
ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä
heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa
kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys,
jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä
satulassa.

Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät
näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa.
Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut
kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille,
jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli.
Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä
sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin
vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä,
nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina
kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie
kaupunkiin oli avoinna.

Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin
kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin
puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet
vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon
portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike,
ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan
hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman
mielikuvituksen luoma käsitys.

Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui
myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan
ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön
huomiota puoleensa.

He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain
vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon
eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien
kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten.
Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria
ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon.
Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.

Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta
kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta.
Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena
siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli
"Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.

"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle
sopii", tuumiskeli munkki.

Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion
toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti
kulkemaan.

Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä.
Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi
paljon soveliaampi lepopaikka munkille.

"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto,
on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan
kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"

Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän
muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat
tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen
epäluulonsa kytivät edelleen.




III luku.

AVOIN OVI.


Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin
rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan
kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti
hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun
kaikki oli ohi.

Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti
täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin
hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli
antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan
niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra
Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista
vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman
tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan
hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun
munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan.
Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä
kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä
kerrassaan oivallista lajia.

Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien
närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa
hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli
ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat
lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia
Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He
olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria,
tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan.
Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari
nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä.
Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa,
vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut
poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä.
Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.

"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen
nauru."

Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän
hymyään.

Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun
hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan
kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt
taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että
hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan
serkkunsa kanssa.

Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot
jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän
muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan
huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa
fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti
kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt
itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa,
joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti
auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes
liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen
kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen
samana päivänä.

Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti
taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.

"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"

Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että
nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut.
Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti
rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.

Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen
takanaan tungeksi miesjoukko.

Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.

"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.

Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat
äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi
nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa
kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen
sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen
poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.

Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo.
"Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa
melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään.
"Nyt, roisto..." sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa
häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:

"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua
roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton
oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä
olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua
vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."

Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri
työnsi hänet syrjään.

"Mikä on nimesi?"

Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.

"Mutta, veli!" huudahti hän.

"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."

"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella
itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa.
Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen
saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla
tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"

Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen
kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa
lepäsit."

Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä
ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan
maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri
tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti
ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja
vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin.
Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä.
Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen,
Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin
rahat olivat kadonneet.

Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin
aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:

"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että
olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on
ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin
harkitsematon."

Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja
jatkoi:

"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi
en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka
minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä
huoneessa, josta ne ovat kadonneet."

"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.

Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.

"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään
munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"

Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta
hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun
nimesi on?"

"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa
ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano
sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi."
Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.

Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra
Sulpiziota.

"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"

Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin
Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja
toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion
kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.

Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin
varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla
vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska
yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt
päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli
ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!

Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin,
ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka
sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun,
et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet
Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."

Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he
astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi
täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono
maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin
nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä
hetkellä apotin suositus.

"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä
aamuna."

Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen
purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen
hilpeyttään.

"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa
saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"

Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi
hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa
pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti
voi todistaa."

"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus
kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä
sinusta totuus erkanee, poikaseni."

"Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.

Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut
yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa,
jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?

Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja
sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.

Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt
yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja
nosti metelin.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa
ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla
säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi
kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen
oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä
iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen
huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi
talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei
Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän
vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli
seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.

Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin
podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki
pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka
Lorenzacciota pidättämään.

Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa,
peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun
nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman
maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta.
Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi
kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"

"Kiirettä!" kertasi Bellarion.

Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä
rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen,
selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä
vastaan...

"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on
myöhäistä."

Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi
hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski
hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä
ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä
äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset
tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin.
Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen
taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin
komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä
peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista
joutuisi kiinni.

Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia
kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät
katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta.
Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan
talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin
etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.

Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain
pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli
haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän
vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa
sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja
poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt
majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä
ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.

Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat
"pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä,
ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.

Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin
miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi
hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto
lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi
hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen
kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä
ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille,
löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta
arvatenkin olivat portit vielä avoinna.

Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan
kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi
pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä
kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan
kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin,
puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen
vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan
ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit
sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen
hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut.
Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä
kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan
hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt
vainoojistaan.

Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin
syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin
aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään
kukkalavaan.

Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt
ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut
ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan
eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven
edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion
äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu.
Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.

Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi
koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He
kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi
piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän
yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien
auetessa.

Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella
puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.

"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan.
"Katselkaahan jälkiä."

"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.

"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että
hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."

"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli
kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä
vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole
kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku,
joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.

"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli."

"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä
jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen
äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa
tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista
mutinaa.

Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan
keinoa ei hän enää voinut keksiä.




IV luku.

TURVAPAIKKA.


Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta
jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava
sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.

Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua
holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen
paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa
asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea
marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä
roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista
rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat
hehkuivat laskevan auringon loimussa.

Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja
graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan
kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine
hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä
nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka.
Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän
toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka
hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.

Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen
rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen
kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen
torni.

Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen
korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota
myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen
pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.

Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen
toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi
Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut
safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen
olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja
kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa
tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa
kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka
tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse
tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.

"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."

"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret
silmät tummenivat.

"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion
hieman rohkaistuneena.

"Kuka teitä etsii?"

"Poliisiupseeri miehineen."

Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa
viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat,
hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti
vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.

"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi
huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen
säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa.
Kumartukaa ja seuratkaa minua."

Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään,
pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa
alempana.

Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa
itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt
pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja
kysymyksiä.

Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se
nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella
puolella marmoritemppelin juurelle.

"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi
katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan
ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä,
mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta
hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti:
"Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään."
Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää
nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä
teitä."

"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne
tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman
latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut
teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran
näin on, luulen tietäväni paremman keinon."

Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän
jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.

"Paremman keinon? Minkä sitten?"

Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi
vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi
suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.

"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.

"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin
kohdassa on vettä parisen syltä."

"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua
sellaisesta paikasta etsimäänkään."

Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.

"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt
vihdoinkin..."

Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut,
pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla
oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.

Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä
vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä
puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin
oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti
niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana
rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja
laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja
sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.

Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa
ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli
neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota
Uroshirven majalasta.

"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi
häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"

"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.

Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat
sotilaita muutaman askeleen päässä.

"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään
miehentapaista tänään."

Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut,
nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien
tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta
kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä,
samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon
yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä
arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään
loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä
oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä
silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen,
toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja
keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra
Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.

Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer
Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen
purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin
kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin
viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän
näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat
silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän
se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.

"Älä naura, Castruccio."

Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin
luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja
tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"

Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"

"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut
tänne puutarhaportista tai muurin yli."

"Näittekö hänen tulevan?"

"Näin aivan selviä merkkejä siitä."

"Mitä merkkejä?"

Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti
vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.

"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."

Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen
täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."

"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.

Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua
puutarhaa. "Temppeliin!"

Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli,
herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."

Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne
tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan
korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."

"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."

"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."

Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne
ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti
musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin
senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme
kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."

Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi
sotilailleen, nousten marmorisillalle.

Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa.
Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen
joukkoon.

"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.

"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti
kapteeni kiukkuisesti.

"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."

Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten
hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen.
Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"

"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?
Jatkakaa etsiskelyänne."

Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja
herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä,
vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"

"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä
mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni
tässä."

Kapteeni pudisti päätään.

"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin
ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo.
Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."

"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen
helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa
olevalta mieheltä.

"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte,
olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei
ole nähnyt ketään."

"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi toinen.

Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki
mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."

"Siinä saitte", mutisi kapteeni.

Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta,
Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa
yksinkertaisesti 'en'?"

"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty.
Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni
unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla
kylmä."

Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia
kohti.

Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio
torui häntä.

"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies,
mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"

Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että
ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."

"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin.
Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi
ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat
koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette
tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"

"En luule mitään. Tiedän."

"Mitä sitten?"

"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.
Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."

"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin..." Hän sulki
suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna
Valeria suojelisi rosvoa?"

"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"

"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi
Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan
liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi
kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"

Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.

Nuori sotilas silmäili heitä tovin.

"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.

He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon
saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt
päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli
jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.

Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä
olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.




V luku.

RUHTINATAR.


Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja
kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi
märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa
myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut
edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle,
missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.

Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja
varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.

"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan
oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."

Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän
aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta
olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana
päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni
aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt
kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan
niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.

Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama,
ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä
käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan,
ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen
laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin
kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin
miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum
non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa
olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen,
jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta
oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti
kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään.
Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet
kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.

Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän
puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että
pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa!
Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi,
että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun
sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De
Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö
lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?

Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään
pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan
melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa.
Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä
satimesta ja koko Casalen kaupungista.

Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään.
Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita
aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä
selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan
toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut.
Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien
yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.

Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset
pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä
muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen
kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:

"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"

Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin
kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.

Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen
jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut
inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti
huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.

"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni
huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja
tämän tovereita.

Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut
mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi
kuivamaan."

Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi
mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia
vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."

Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen,
missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi.
Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa.
Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla
koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti.
Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien
toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset
verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli
merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla.
Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka
pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli
pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa
osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti
kulloinkin oli kulumassa.

Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja
ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja
muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin
freskomaalauksen.

Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta
viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri,
sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut
tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään
vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan
nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä
häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset
pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun,
jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa
nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä
kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen
täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava.
Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi
uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti,
miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin
ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi
hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät
vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle.
Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen
minuuttia pukeutumisaikaa.

Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä
vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi
kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki
ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta.
Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja
kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja
kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen
armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi
hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa,
kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.

Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun
nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen
seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.

Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään
tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot
punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin
valettu.

Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:

"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"

Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat
hämmästyksestä.

"Viestin?" kysyi hän hitaasti.

"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser
Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.
Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,
herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen
Montferratin ruhtinatar Valeria?"

Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi
ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän
olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt
pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään
kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin
vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein
hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi,
johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja
hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.

Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin
eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.

"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä..."

"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä
hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"

"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää
minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."

Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se
ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito
tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman
viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.

"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako... Ei, ei. Ette voi olla
vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te
sitten olette?"

"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.
Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."

Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja
mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren
kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä
hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet
oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut
pettymystään ääneen.

"Luulin..." aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain
katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä,
herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä
kanssanne?" kysyi hän sitten.

Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön
koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle,
vertaiselleen.

"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio
korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen
pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos
haluatte..."

Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä
mainitsin nimiä."

"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän
näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia
kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä
hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä
kokonaan."

Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa
teihin ehdottomasti..." Hän vaikeni.

Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte
vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet,
jotka nyt olen unohtanut."

"Mitä? Uhkaatteko?"

Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa
oikein.

Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus
todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.

"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava
minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää
kuin vapauttaakaan minua."

"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne
luostarissa kasvanut."

"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä
valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään
seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti
hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet
lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun
tehdä jotakin hyväksenne."

"Tehdä jotakin hyväkseni?"

"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen
tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."

"Otaksutteko?"

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut."

"Sanoin niin kovin vähän." Neito oli epäluuloinen.

"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita.
Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte
viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte
katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte
häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte
täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä,
vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte
levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska
olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska
tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä
pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin,
oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita
odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"

Kysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren
kasvoista.

"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä
uskoisin."

"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään."

"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra,
mitä minun järkeni sanoo minulle?"

"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä
varoittamana.

"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa."

Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän
otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja
eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta
helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."

Hän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.

"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville,
oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"

"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni."

"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."

"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka
ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava
korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt
halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni
voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista
ennenkin tapahtunut."

Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren
lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut
mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman
vastahakoisesti.

Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui
etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.

"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."

"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."

Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa
pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus
sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?

"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari
tuntia sitten."

"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä
siitä selvitään."

Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti
älyynne."

"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät
juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."

"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen
muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin
henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin.
Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito
ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana,
tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten
tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi.
Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se
ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.

"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä."




VI luku.

KOHTALON TUULET.


Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen
seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti
ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla
vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä
opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.

Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista,
joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.

Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka
kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon
tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut
— livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi
askeleensa kaupungin keskustaa kohden.

Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan
vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä
laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta
palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua
tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen
hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti
hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli,
mistä tuli ja minne aikoi.

Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän
juhlallisesti ryhtiään.

Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi
syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän
kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen
sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli
juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä
viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa
asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen
serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä
oli taloa perin vaikea löytää.

"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi
riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"

Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta
hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana,
kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.

He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle,
jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli
ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi
yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka
siellä pyrki sisään.

"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän
avaamaan."

Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää
vastausta.

"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän
vuorokauden aikaan."

"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa
hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle:
"Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut
sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti,
että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille
juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli
tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin
puolikkaallakaan."

Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään
aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin:
"Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.

Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki.
Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut
mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli
lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän
terävästi rauhanhäiritsijöitä.

Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi.
Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."

Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi
irvistää varoittavasti.

"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät
jatkamaan kierrostaan."

Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.

"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne
serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti
ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."

Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa
kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen
käytöksensä.

"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"

Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen.
"Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi
laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona
minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä
Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja
siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."

"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"

"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.
Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.

Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun
päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan
portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen,
jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton.
Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä
ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta
istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"

"Bellarion."

"En tunne ketään sen nimistä."

"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.
Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."

"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja
minkä viestin tuotte?"

"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa
on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on
odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."

Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi
olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen
juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden
paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren
lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää
valtuutensakin, jos voisi.

"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla
luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää
lähtemään asioillemme mistään hinnasta."

Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion.
Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa,
pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella
ruhtinattaren rakastajaksi.

"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"

"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten
kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että
sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."

"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän,
että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."

Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään
turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.

"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät
uskotukseen?"

Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin
virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin
ruhtinattaren kanssa."

Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä
jatkaa.

Barbaresco nyökkäsi hitaasti.

"Entä mitä on ruhtinatar teille?"

Bellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.

"Miksi tuollaista kysytte?"

"Kysynpä vain."

"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi
epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat
johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet
toisin.

"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."

Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti
Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin
tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä
julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja
epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.

"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä...
hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman
varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan
raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja
hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt
luetella aikaisempia palveluksiaan.

Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen
ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän
tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän
saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.

Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan
muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden
johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli
Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina
edistyi.

Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore,
markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja.
Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat
olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen,
ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun
sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni
Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin
ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari
Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka
Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.

Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin
jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt
huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan
Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä
seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta
kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi
tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.

Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin
epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa.
Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa
alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän
kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti
rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä,
Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä
sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa —
joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin
pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä
hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista
ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka
lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen
sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen
ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen
taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa
valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.

Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt,
miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä
"järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta
olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi
teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.

Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään
ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän
sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet
ikuisiksi salaisuuksiksi.

Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman
pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan
suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla.
Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin
vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.

Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore
politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin.
Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti,
harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin
mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa
suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli
veljenpoikansa pään menoksi.

Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä
nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin.
Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman
epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli
sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin
olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin
järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika
paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon
ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli
menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään.
Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet
veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.

Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisi
Theodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota.
Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille."
Barbaresco nauroi ivallisesti.

"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten
olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti
ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi?
Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla
hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois
messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä,
ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista
taipumuksista."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion.

Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan
suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä
itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin
mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille
huonompaa seuraa."

Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä
liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta
unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina
Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja
antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen
ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.

Bellarion oli huolestunut.

"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."

Barbaresco pullisteli rintaansa. "Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa."

"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme."

Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen
käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin
tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti.
Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan
kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä,
jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta
ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.

Siinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:

"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen
levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista...?"

Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi.
Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja
lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana
aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja
ruhtinattarelle vietäviksi.

Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet
ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin
kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui
siitä huolimatta pian uneen.




VII luku.

PALVELUKSESSA.


Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin
kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka,
kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon
Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa
kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat
palanneet Casaleen.

He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana,
mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä,
olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta
päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.

"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun
sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon
luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin
rikkomuksista?"

He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi
toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.

"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota
äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren
luottamusta."

"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen."

"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.

"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus.
Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei
tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut
Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta
omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei
onnistuisikaan."

Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti
uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän
itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.

Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi
Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään
huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin,
purskahti nauruun.

"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille:
"Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi
suurempia suunnitelmia kuin..."

Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä
vähät ja jatkoi:

"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin..."

Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs
toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä
kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa
"narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten
käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan
liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.

Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä,
jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.

"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta.
Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla
kysymykseen tällaisissa asioissa."

Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion.
He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan,
ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia,
paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen
teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.

"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea
toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin
suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."

"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne
lisääntyy, ajattelette toisin."

"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä
tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä
heittäytyi hän nojatuoliinsa.

Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät
yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen
kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin
tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:

"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa
maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"

Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta
hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle
Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.

Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse
ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä
esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin
koostamisen tehtäväkseen.

"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne."

Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti
samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin
kullatun kahvan.

"Työ sujuu vallan liian hitaasti", ärähti hän.

Vanha mies hätääntyi. "Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana
fresko..."

"Poikanne tarvitsevat apua."

"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia
apulaisia, kuin olisi tarvis?"

"Tässä on yksi", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.

Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen
lähemmäksi ja alensi ääntään:

"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan
neito..." Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.

Gobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.

"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on
aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat,
käsitättehän estävät... Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä
turhaan."

Gobbo kääntyi vakavaksi. "Jos tämä tulee ilmi", aloitti hän.

"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme... viisi
tukaattia."

"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma
siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä
tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.

Bellarion älysi, että tässä oli toimittava nopeasti

"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja
muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes
palaan. Saatte rahat palatessani."

Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni
myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon
lähettämällä asialla.

Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti
asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja
sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten
kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten
kotiinlähtöä.

Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito
jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.

"Madonna! Armollinen madonna!"

Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli
väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti
pitkävartista sivellintä.

"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi
armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"

Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi:
"Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle hän
eilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, että
Bellarion naurahti.

Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle
vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen
nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja
toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei
kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.

"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran
kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli.
"Messer Bellarion! Te!"

"Minä itse". Hän hyppäsi alas telineiltä. "Nöyrin palvelijanne."

"Mutta miksi... minkätähden?" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä
pyöreinä.

"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon
kertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa."

"Tuotte tietoja?"

"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että
messer Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään,
eikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen
arvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi
sanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä
minun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty.
Kuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista
tuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin
te haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin
onnettomuutta."

Hän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan
salamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä,
mutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni
sangen viileä hänen lausuessaan: "Herraseni, tarjouduitte lähetiksi.
Sekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille."

"Kiittäkää Jumalaa siitä", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. "On
jo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta
väärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin
nuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät
suoraa päätä hirteen."

Ruhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua
uudestaan.

"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon
poikanulikan parjaavan ystäviäni."

Bellarion virkkoi kiihkeästi: "Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka,
koska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne
ovat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi
palasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla
antaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle
kuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis
viivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille
mitään, siksi että taivas on niin määrännyt."

Hänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä
hänen äänessään ollut ivan häivettäkään.

"Arkkienkeli maalarin mekossa!"

"Olette lähempänä totuutta kuin aavistattekaan."

Ruhtinatar hymyili. "Teillä on sangen ylevä käsitys itsestänne."

"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki
mitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä
herrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö,
mitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät
suunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren."

Ruhtinatar tuijotti häntä. "Murhata?" kuiskasi hän kauhistuneena.

Bellarion hymyili synkästi. "He eivät ole sanoneet sitä teille,
vai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat
sen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että
toin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani.
Mitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle,
joka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta
paljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut
asioihinne?"

"En voi uskoa teitä! En voi!" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän
itsekseen: "Murhata!"

"Jos he onnistuvat aikeessaan", jatkoi Bellarion, "on kaikki hyvin.
Setänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän
veljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota
toimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen
takana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi
veljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen
tuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa
vastaan tähdätystä salaliitosta."

"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen", sanoi
ruhtinatar.

Bellarion hymyili säälivästi. "Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen
kysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää
ajoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne
toteuttamaan rohkeimpia unelmiaan."

Neidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen
pelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. "Kauhistuisin,
ellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa
murha-aikeita ilman minun suostumustani."

"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten
neljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko
Montferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut
vihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole
ainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan
joko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä."

Miettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: "Puhutte aivan kuin olisitte
kaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima
ihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen
liittynyt onnettomiin."

"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin,
epätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi
teidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he
keskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne
muita kannustimia kuin kunnianhimon."

"Barbaresco on säälittävä", vastasi ruhtinatar. "Hän on saanut kärsiä
paljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia
miehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen
omaisuutensakin."

"Markiisi Theodore pystyy, näemmä, hyviinkin tekoihin."

Ruhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: "Voinko minä nyt jättää
häntä pulaan? Voinko..." Hän vaikeni ja suoristautui. "Mitä sanonkaan?"
Hän nauroi ivallisesti. "Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut
kyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo
kulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa."

"Keinoni?" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. "Totuuksiin
perustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä."

"Niin, jos se perustuu totuuteen. Mutta teillä on ennakkoluuloja."

"Onko heidän murhasuunnitelmansa ennakkoluulo?"

"Heidän intonsa johtaa heidät harhaan..."

"Sanokaa: heidän ahneutensa."

"En salli teidän puhua tuolla tavalla." Neidon silmissä syttyi
jälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina
ystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. "Herraseni,
olen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle
palveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota
salamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton
käskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin
paljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen
toteuttamisen."

"Tuo joltakin kuulostaa, madonna. Mutta jos te..."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan
siitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis
vaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan
haltuun, herra Bellarion."

Hän oli jo poistumassa kun Bellarion pysähdytti hänet.

"Vielä pikku asia. Tarvitsisin viisi tukaattia."

Ruhtinattaren otsa vetäytyi kurttuun, mutta sitten pilkisti suupielistä
hymy.

"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos
itse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi
tukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun." Hän
kertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.

Neito katsoi häntä suopeammin. "Kylläpä olette kekseliäs."

"Älyllä selviydytään aina, madonna", muistutti Bellarion.

"Pahoittelen suuresti, että satuin... Annan teille kymmenen tukaattia,
jos nimittäin ei ylpeytenne..."

"Pidätte minua ylpeänä?"

Ruhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. "Suorastaan äärettömän
ylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena."

"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi
inhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän
korkeutenne palveluksessa.

"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut
viestini."

Bellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen
korkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.

Hänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia
hieman pöyhkeänä.




VIII luku.

HERRA BARBARESCO.


Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha,
sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa
talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin
paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.

Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen
mahtavassa äänilajissa.

"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin
teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin.
Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei
sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa
myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin
hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."

Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän
oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä
ennenkuin vastasi:

"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"

"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun
tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että
olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka
oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin
velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä
hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa
hänelle."

Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut
oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut
tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä
niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle
itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli
opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.

"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco
kiukkuisesti.

"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte
hänet. Sotamiehestä... muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan
kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen
irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen,
kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä
ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"

Barbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.

"Ah!" äänsi hän. "Ja mitä sanoi ruhtinatar?"

"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani
ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin
turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä
nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut,
nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."

"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?"

"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin
tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut
olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin
paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."

"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja
otsasuonet pullistuneina.

Näköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.

Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita
ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä
kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat
raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä
kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään
vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."

"Eikö?" kiljaisi Bellarion kimeästi. "Vaikka kreivi Spigno —"

"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti
ilmoittamaan, mitä käskin!"

"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan
näköisenä.

"Valheita!" örisi Barbaresco.

"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin
hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni
ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se
hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa.
Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti
arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä
asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi
meneteltävä."

Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti
tuoliinsa.

"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet,
paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt
hengissä tästä talosta."

"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi,
niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"

"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin
muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan
olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette
lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että
vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria
ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen,
sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä
ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin
laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me
saisimme maksaa päällämme."

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut
meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"

"Perikatoon?" kertasi Bellarion.

"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa?
Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän
olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne.
Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi
saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä
sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."

"En tullut ajatelleeksi sitä", huokasi Bellarion.

"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi
jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta
nyt..." Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn.
"Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."

"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —"

"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä
ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni,
mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."

Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin
mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi
kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset
tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä
hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi
juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma
selviäisi.

Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian,
millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat
tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin
he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu
tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui
mahtipontisesti väliin.

"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet
syytteeseen.

"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti
Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista.
"Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän
niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä
valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut
tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä.
"Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"

Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän
oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana,
kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:

"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää,
ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä
odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin
asioihin."

"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahti
Barbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."

"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa
hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs
sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme
ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."

Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen
ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon
tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä
mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.

Vihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.

"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme
ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet
pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää
hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman
suuhun."

"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon", sanoi Bellarion.

"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena.
Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa.
Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno
kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan
tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme
niin nyt kuin vastakin."

Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi
silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa.
Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko
tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.

Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle
jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja,
joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee,
ettei tämä itse niitä äkkää.

Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin
jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa
mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin
muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli
Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu
jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.

Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen
itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä
ennen yön tuloa Sesiaan.

Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen,
pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo
viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei
hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä
silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä
menisikin.




IX luku.

MARKIISI THEODORE.


Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan,
mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka
hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.

Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka
olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine
piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi
näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty
väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien
luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen,
seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti
edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin
läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen
palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain
yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen,
tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.

Viisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.

"Onko teidän nimenne Cane?"

Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen,
hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki
oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan
lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla
sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi
omaksi anomuksekseen.

"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen
miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.

"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin
ottopoika."

Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä,
oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän
korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen,
isäkseen.

Markiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.

"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?"

"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne
isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin
palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton
luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin
liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon
sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin
tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.

"Mutta miksi olette tullut tänne?"

"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla
piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta
kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin
että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku
palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie
huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."

Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte
tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie
kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"

"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina."
Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras
lahjottava lurjus ikään.

"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan
kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."

"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?"

"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette
velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä.
Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto-
tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille
vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."

"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —"

"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt
puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka
lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan
senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle
uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte
vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne.
Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen
palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."

Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan
ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.

"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman
huonon käsityksen."

"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte
olla juuri minulle näin avulias..."

Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat.
Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla
oli markiisi uskonut...

"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua", mutisi hän hampaittensa
raosta.

Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät
kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.

"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta
aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin
mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"

"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään
nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään
merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät
nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."

"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään
poikki..." Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään
nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja
tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään
lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja
puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."

Bellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä
vaaralliseksi.

"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon
hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan
kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."

"Eikö ole ollut muista kysymys?" tiukkasi markiisi. "Häh?"

Bellarion näytti viatonta naamaa. "Muista? Kenestä?"

"Hoho! Minä kai tässä kyselen."

"En ainakaan minä tiedä", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui
taaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta
nyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.

"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja
tiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin
palkitsen teidät runsaasti."

Bellarion säikähti oikein todenteolla. "Eikö teidän ylhäisyytenne
aiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte..."

Markiisi vaiensi hänet tuimasti. "Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte,
mitä teidän on tehtävä. Saatte mennä."

"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien
nähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää."

Valtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili.
"Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon
kuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa
Facino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on
Casalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri
herra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen
voitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne
saavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää
luottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan
teidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun."

Bellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta
kaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän
olisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin
voinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan.
Tämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa
selviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään
päässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut
siihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten
kimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta
havaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta
ja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai
hänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun.
Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän
kuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka
kokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.

Bellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan
oli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään
markiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.




X luku.

VAROITUS.


Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa
hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra
Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi
vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin
avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti
ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean
ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen
sirosti.

Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut
kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä
kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät
kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin
hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei
hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen
hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja
hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli
aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut
mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.

Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer
Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku.
Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen
aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi
ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen
Ronseccon puolisoa.

Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän
huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar
Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja
Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin
hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea
ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän
katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä
olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa
hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan
Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen,
punastui hän heikosti.

"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana",
virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin
silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan
perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui
ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"

Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan
kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi
nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.

Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja,
ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka
punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo
Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja
piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin
suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.

Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen
mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.

"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen,
hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"

Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa
ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että
Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.

Matkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.

Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen
ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."

Ruhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.

"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten
Aliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."

"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin
ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt
asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista
teeskentelytaitoaan.

"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin
ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni
palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."

"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi
sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."

"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla
hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta
veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."

"Olen nöyrin palvelijanne". Bellarion kumarsi uudestaan.

Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa.
Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien
tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.

"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta
tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."

"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte
näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja
kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.

Castruccio päästi helpotuksen huokauksen.

"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä
ikävyydestä."

Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle
pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa
jälempänä.

Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui
Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun
purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.

"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?"

Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös
kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"

"Tosiaankin, teidän korkeutenne!" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.

Mutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.

"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja
hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät
sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu?
Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä
käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!"
"Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna
mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja
koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!

    "'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti,
    mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."

Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen
tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti
pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.

Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen
kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.

"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.

Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja
asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.

"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää,
miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."

Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin
olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään
täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta
Biandraten kreivin pojalta."

"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne..."

"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta
pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."

"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin..." Neito vapisi
suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija —
lähetetty pääni menoksi."

"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."

Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää,
vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni.
Veljeni..." Ääni katkesi nyyhkytykseen.

Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei
tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."

"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus."

"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli
alentanut äänensä kuiskaukseksi.

"Tuota odotinkin."

"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut,
ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."

Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä
huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi
kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina
piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.

Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset
olivat suhtautuneet viestiin.

"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä
paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa
sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te
ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään
tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa
teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."

Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli
sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos
uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti,
ettekä mitään muuta."

"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja
vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"

"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"

"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.

"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö
niin?"

"Olette kovin katkera."

"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki
kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin
ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."

Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te
kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.

"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.
Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi..."

"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut,
vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle
salaliittolaisten nimet.

Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa
ilmaisevan huudahduksen.

"Kavalsitte heidät!"

"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan
murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin
Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti
välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri
sinä apurina, jota tarvitsi."

"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa."

"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä
salahankkeesta?"

"Mitä?"

"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi
totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."

"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?" Ääni oli jälleen epäilevä.

"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne
syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä?
Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty
etsimään todisteita."

Ruhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.

"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte
valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä
valtionhoitajalle."

"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät,
madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."

Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja
Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa...

"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni.
Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja
selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo
miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää,
että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."

"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa,
miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti:
"Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko
sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa
henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun
olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."

Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä
kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:

"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää
vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin
kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."

Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko
kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"

"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen
masentuneena.

Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden
värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti,
melkein änkyttäen:

"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani
kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo
uskoa, mitä tahdomme uskoa."

"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut
yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."

"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni..."

"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen..."

"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti
astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun
täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin
hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri,
rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."

"Olette oikeassa", kuiskasi Bellarion.

"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?"

"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta;
että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä
salaliitosta mitään."

"Tapaammeko toisemme vielä?"

"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?"

"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa
Bellarioniin tinkimättä.

He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion
hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.

Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen
vei hänet hieman syrjään.

"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee
minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."

"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta
suositusta ja yrittäkää uudestaan."




XI luku.

EPÄILTYNÄ.


Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen
astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko
hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen,
häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta
kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka
tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.

"Missä olette ollut, nuori mies?"

Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä
tuijotti hän ahdistajiaan.

"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi
hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on
järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili
käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."

Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä
takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.

"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän."

Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan
ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo
näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."

"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat
jäykästi.

"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen.
"Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."

Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut
tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut
uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."

Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää
selontekoa, ennenkuin..."

"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen
vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on
seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte
itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne,
jos kerran hautoisin pakoa."

"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette
tehnyt", tivasi Barbaresco.

"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin,
jos olisin aikonut kavaltaa teidät."

"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti.
"Antakaa pojan kertoa."

Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän
synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton
mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.

"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää.
Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan
hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän,
liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä
toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."

Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte
meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten
onnistuitte sinne pääsemään."

"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi
Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi
kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi
tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi.
Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras
keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista.
Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen
ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."

Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä
vastauksella.

"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni."

Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi
teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."

"Julkeata lörpötystä!" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.

"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut
muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne
henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"

"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa
osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu.
En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten
edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista.
Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."

Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään
hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja
havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.

"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?" kysyi joku.

Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä
väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa
minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin
teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun
asemestani."

"Totta", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.

Mutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.

Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä
kapenivat melkein viivoiksi.

"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne
palatsin virkailijana?"

Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä
hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei
Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin
muuta.

"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan
minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti.
Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."

"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa,
että olette se, joksi itseänne väitätte?"

Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti
henkeä pidätellen.

"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"

"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi
lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.

Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen,
ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino
ilmaantuisi...

"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku
teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino
jätti luostarin hoiviin."

"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"

"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla
osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa
vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää
sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."

Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies
huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli
parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen.
Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet
niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan
huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.

He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää
Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat
hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen
haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita,
ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta
kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei
liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta
häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua
seuraavana yönä.

Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja
Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä
kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten
oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.

Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta,
ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet
tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta
mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä
ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.

Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan
masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta
tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta
lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti
hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli
sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain
senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt
hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä
huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset,
joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa.
Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.

Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä
kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan
toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta.
Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin.
Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli.
Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut
lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama
Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että
Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä,
markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja
senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.

Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita
tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut
lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen
hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi
kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli
päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut
huoneeseen.

Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt
hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa
nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi
pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja
tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö
ääntäkään!"

Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä,
joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.

Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies
poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki
valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.

Nuorukainen äännähti heikosti, aivan kuin olisi nauraa hihittänyt

"Odotin teitä", sanoi hän.




XII luku.

KREIVI SPIGNO.


Spigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.

"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne
vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan
nuoran.

"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti."

Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät
nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä
tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa
jälleen.

Vihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:

"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia
varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata
minua."

Bellarion mietti, katse synkkänä.

"Kunhan he huomaavat minun karanneen..." aloitti hän, mutta Spigno
keskeytti kärsimättömästi.

"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä.
Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä.
Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet
makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti
tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte
paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."

Hänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:

"Odotatteko minua ulkopuolella?"

"En suinkaan. Mitä varten?"

"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat
he heti kimpussani."

"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä."

"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn."

"Kas, tässä on." Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi sen
Bellarionille.

Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi
jälleen nostamaan lyhtyä.

"Hetkinen vielä", pidätteli Bellarion.

"Mitä nyt?"

Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän
katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.

Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen.
Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.

Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman
käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon
polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle,
kierähtäen samalla kyljelleen.

Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät
housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän
laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen
ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin
rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin
viereen.

Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli
pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä
iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli
varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla
havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän
sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa
hankettaan.

Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli
murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta
kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että
hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta
Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon
vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.

Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin
oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä
huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi,
palaten todellisuuteen.

Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle,
paljastettu tikari oikeassa kädessään.

Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja
henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku
herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa
ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen
liikahtamaankaan.

Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti
laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin
portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui
oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn
selkänsä taa.

Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä
myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä
puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni
— Barbarescon vanhan palvelijan.

Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten
voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat
kaikesta päättäen yläkerrassa.

Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas,
välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen
tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä
tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon
hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain.
Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan
karkurin.

Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä
kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä
näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.

Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin
kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen
verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä
karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen
väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista
käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että
sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti
rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään.
Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja
pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku
vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän
vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti,
että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa.
Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että
Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti
kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.

Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän
mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana,
mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut
kannoillaan.

Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan
ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino
hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen.
Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella
kumppaneineen ehti kynnyksen yli.

Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven
eteen ja aukaisi ikkunan.

Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan.
Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta
ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi
itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen
tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja
pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.

Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi
salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän
loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa,
aseitaan heilutellen ja rähisten.

Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin
seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään
rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta
eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin
sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella,
foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi
takaisin luostarin rauhaan...

Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin,
valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei
häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on
ihmisten lorua.

Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää,
kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.

Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli
kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten
takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja
pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen
metrin päässä.

Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan,
jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri
miehineen ympäröi hänet.

"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta,
ystäväiseni?"

Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan
valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama
kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven
majalasta palatsipuutarhaan.

"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä,
näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa
kohta kertoa, missä olet piileksinyt."




XIII luku.

OIKEUDENKÄYNTI.


Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien
aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin
henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan
hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa,
joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että
montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten
hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi,
istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin
hänen nimessään.

Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna
olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa,
neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla
podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja
hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat
eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin
paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen
kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia
sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista
aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.

Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka oli
lykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä.
Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä,
Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.

Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti
tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla
aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla
puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan
kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas
viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla
Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi
puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli
jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen
harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.

Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä,
solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin
niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea
pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä
inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta
syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän
hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen
katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä
syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi
hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.

Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja
rauhallisena. "Nimenne?"

"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille,
oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"

"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en
tiedä."

Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti
selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän
vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin
tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan
käsitykseen.

"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa.
Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs
läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"

"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan."

"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa,
jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasi
Uroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa.
Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"

"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin
tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään
ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."

"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan
selitystä heti?"

"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken
mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä
olisi paras tehdä."

"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä
kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten
hänen sääliinsä."

Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari
pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut
Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa,
ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan
Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte
toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti
teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin
kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät
pidätettiin. Olenko oikeassa?"

"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon
talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco
ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin
kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee
itsekin, että otaksumanne on mahdoton."

Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat
enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.

Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten
tapahtui? Antakaapas kuulua."

"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi
katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.

Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla
ystävällisyyttä.

"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?

"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi
Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen
vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista
samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta,
koska olen opiskellut näitä asioita."

"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut
sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer
Ferrariskin osasi olla pureva.

Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin
paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.

"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne
sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."

"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen
kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo,
että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän
omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän
ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn
oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse
saisi peruuttaa valheensa."

Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei
hämmentynyt.

"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?"

"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin."

"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla
kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa
saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."

Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen
kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.

"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.

"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu.
Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon
luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä
tekemässä selkoa asiasta."

Bellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.

Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin
tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt
kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä
miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme
muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.

Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli
ilmeisestikin hämmästynyt.

"Miksi ei tätä estetty?"

Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen
pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään
syyttäjiä."

"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin."

"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä
äkillinen pako."

Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä
puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."

Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan
käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.

"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi
henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi.
"Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä
parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."

"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne
tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä
tapahtui."

Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää
nimitettykään rosvoksi.

"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja
ymmärsi tämän silmien viestin.

"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi
Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta
saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo
kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että
voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin
Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas
poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki."
Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.

"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka
häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa,
kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät,
ketkä taas puolustautuivat."

"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät
lähde lipettiin."

"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte
joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."

"Oh, olihan se eri asia... en tuntenut näitä seutuja..."

"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta
muut ei?" Ääni oli vaativa.

Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän
saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon
paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:

"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin
väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."

Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä.
Mutta podestà pudisti päätään.

"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi
keksiä parempaa?"

"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte
minua selittämään asioita, joita en tunne."

"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti
virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."

"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean
näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen
apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä
kumartui puhuttelemaan podestàta.

"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän
silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon
oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."

"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes
syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen
johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."

Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä.
Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:

"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette
varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on
se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa
tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos
ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla,
saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."

Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen
mahtava isä.

Podestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:

"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion
riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin
antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"

"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita
isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte,
miten sen olitte hankkinut!"

Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon
Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt
joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus
tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne
varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa
ollut".

Podestà siveli äänettömänä partaansa. "Entä sitten?"

"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on
aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte
helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."

Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi
pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla
monta merkillistä paljastusta.

Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli
viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään
erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin
poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria,
joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin
suuttumuksestaan ja pelostaan.

"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän
murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."

"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monna
Dionara.

"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen.
Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."

"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään
pois salaliitosta?"

"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi
Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet
sumensivat hänen katseensa.

"Miksi hänet sitten vangittiin?"

"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he
siitä selviytyisivät, ja näin."

Madonna Dionara ei ollut niin selvänäköinen - kenties.

"En käsitä, miksi hän murhasi kreivin", tuumi hän.

"Etkö?" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Ei ole vaikeata ymmärtää,
mitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno
epäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa
oli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä
paljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin.
Miksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö
tämä ole päivänselvää?"

Dionara-neito pudisti päätään. "Jos markiisi Theodore suunnitteli
veljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan.
Jos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion
oikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta,
kun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille
eduksi?"

"En tiedä", sanoi ruhtinatar. "Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle
on eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti.
Hän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten
Bellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että
messer Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?"

"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se,
joksi hän itseään väittää?"

Ruhtinatar oli ivallisen näköinen. "Hän voi olla Bellarion Cane ja
samalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä
mieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen.
Hänelle annetaan tilaisuus karata."




XIV luku.

PAKO.


Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa.
Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa.
Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon,
jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden
halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.

Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen,
saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli
hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.

Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat
alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä
oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty
ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen
väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa,
tuli yöllä häntä vapauttamaan.

"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän
korkeutenne asiamies."

Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun
Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi
oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi
kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä
ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja
pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän
oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.

"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei
tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin
paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."

"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään
ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota
montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät
olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.

"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun."

"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui
Barbarescon talossa —"

"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs
teidänlaisenne nulkin puheista?"

Bellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä
sattui.

"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli
melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus,
pelastaakseni henkeni."

"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?"

"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä."

Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla
hankala käsiteltävä, ystäväiseni."

Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus
asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan
salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi
ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin
kautta.

"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua Gian
Galeazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut
katkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian
Galeazzo."

Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja
viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa
viilaa.

"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa
köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua.
Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne,
älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte
varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."

"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse
olla huolissaan."

"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan
tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.

Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut,
levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan
markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt
kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle
Dionaralleen:

"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa
tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä
tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa
otaksumansa oikeaksi.

Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen
ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli
niiden keskeisimpänä kohteena.

Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään
ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme
jälellä.

"Jonakin päivänä maksan ne takaisin", ajatteli hän.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan.
Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot
enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime
päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet
asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.

Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä
synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti
ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain
siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut.
Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot
määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan
muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta
siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.

Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut
maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta,
tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien
miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras.
Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää
loppuun suoritettuna.






Toinen kirja.




7 luku.

KOIRA-IHME.


Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen
marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat
lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne
Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon
liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli
kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.

Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet
ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi
erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan
Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin
hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen
maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi,
niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia,
jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa
kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon
ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.

Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa
tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset;
veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui
herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat
sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien
kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon
hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan
päähänsä kuningaskruunun.

Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa
ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta
silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset
viholliset eivät olleet voineet mitään.

Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta
kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan
määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle,
hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar
Catherine.

Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja
kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian
Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta
hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita
kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä
paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita.
Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella
työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista
sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä
herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli
Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli
ottanut kasvatusisäkseen.

Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa.
Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies
hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon,
missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.

Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan
karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella
hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän
kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen
tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä
käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle
erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli
hän ostanut leipää ja juustoa.

Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta
metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa,
ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen
mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja
hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.

Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät
näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään
irti saivat.

Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen
ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä.
Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia,
muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä
tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä
ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies,
heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin
hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin
huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan
saaliinsa.

Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun
hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen
heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän
yli, koirien yhä seuratessa.

Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle
kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla
nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.

"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti
polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen
koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.

Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta
vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas
hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun,
kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman
käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi
taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira
lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti
raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä
nyt mahtaisi seurata.

Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti
sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:

"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"

Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta.
Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut.
Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä
kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken
oli varjellut koirien hampailta.

Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen
katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin
hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä
Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.

Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän
piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:

"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että
päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko
minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?"
Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa
koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin
lyönnitkään, ehätti väliin.

"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari
koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on
ase."

"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion
ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi,
ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin
villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi
ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin
epäinhimillinen.

Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä
puoleen.

"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."

Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva
poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän
herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita
hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.

Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahti
Squarcian ääni:

"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi
eteen."

Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen
nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti
vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.

Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon
poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat
häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika,
eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat
vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä
tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa
ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi
vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi
hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin
märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa
joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.

Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit
kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain
suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan
sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat
rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja
taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt
ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.

Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.

"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"

"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen
äänessään oli ylenkatsetta.

"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.
Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"

"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä
olentoa."

"Mitä sanot, koira?"

"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"

"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"

"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän
jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle
ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."

Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori,
hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä
metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli
tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.

Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:

"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"

"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."

"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi
ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain
rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti
sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä
kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin
pitkin rantaa."

Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.

Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa,
osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä.
Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.

"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian
päästää irti kaksi koiraa.

Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä,
tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin,
laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.

Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi
hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän
ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt
intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt
hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan
metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.

"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti.
Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat,
pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola
tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna
pidentäisi edessä olevaa nautintoa.

Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi
kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen
korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä
ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja
pyörähti ympäri.

Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.

"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat",
jupisi Squarcia.

"Laske irti, siis."

Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin
jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja
oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi.
Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.

Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat
hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra..."

Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset
hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä,
haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen
alistumistaan ja mieltymystään.

Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen
aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat
hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.

Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin,
joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt,
lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.

Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä
eikä Jumalaa.

"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi
koiraa, sinä nauta."

"Teidän korkeutenne..." vastusteli Squarcia.

"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"

Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin
sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet
Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.

Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi
Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä
koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti
miten monta hyvänsä.

"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä,
suu vaahdossa.

Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että
tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.

"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.

"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja
vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut
taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat
ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo
suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset
puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin
heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun
sormet pelissä.

Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän
pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen
tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit
voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen
tapahtumaan.

"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin
pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"

"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä
ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö
koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."

"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.

Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä
ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä
lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"

"Voitin ne puolelleni."

"Niin, niin, mutta miten?"

"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti
vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on
merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."

"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"

Bellarion nauroi jälleen vastatessaan: "Ah, kukapa sen sanoo?"

Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate
kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä
ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle
Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."

Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään
määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin.
Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän
arasti lähestyi Bellarionia.

"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin
anteeksipyytäen.

Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt
kuulomatkan ulkopuolelle.

"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan
palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin
ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.

"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään
ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että
hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme
päässeet Milanoon."




II luku.

FACINO CANE.


Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan
hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista
turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut,
että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.

Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan
varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle,
oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli
kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin
suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen
katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään
vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant'
Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella,
sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint
Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.

He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta
Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta.
Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat
vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla
maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat
äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo
Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat
toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä,
vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna.
Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset.
Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan
näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava
ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.

Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan
ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien
ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.

Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka
pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten
ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa
eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle
äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla.
Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa
aika ajoin aivan seisahduksissakin.

He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut.
Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus
kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon
ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua
ghibellinit ja guelfit jatkoivat.

Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi,
puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin
päiviltä asti.

Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja
edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian
Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.

"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava
minulle täysin tyydyttävä selitys."

Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti
valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli
kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys
saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä
nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet
hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää,
ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi
Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia.
Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa
kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen
puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla
koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu
valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien
värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä
tapaan.

Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai
nuorukaisen värisemään.

"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?"

"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja."

Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi.
Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta?
Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin
pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille
rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että
he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä
aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja
toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi
Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.

He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen
katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli
pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa
liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen
pölkkyyn.

"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan", ärisi herttua.

Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen
kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen
voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien
väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.

Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui
yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.

Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja
uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin
viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä
hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja
tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa
loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu
tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt
nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.

Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä,
hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt
askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta.
Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui
herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne..."
"Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole
minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun
tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."

"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin
tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei
ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän
velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri
aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun
poikani."

"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota
tuntematonta kohtaan.

"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan
kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja
naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän
väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka
piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.

"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi
koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."

"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan
häntä ilmoittamatta mitään minulle."

"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"

Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette..." Hän
hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja
ota nuo renkiroistot mukaasi."

"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.

"Heitä ei tarvita enää."

"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."

"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."

Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:
"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.

Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:

"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi
kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo
aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."

"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.

"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanon
herttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä.
"Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco da
Pusterla."

"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan
ja tappoi kolme minun parhaista koiristani..."

"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että
Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja,
varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille
paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten
kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."

"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole
unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini,
kuten aivan julkisesti kerrotaan."

Facino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.

"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt,
että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa
ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin
tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi.
Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista
kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen
teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa
tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta
minulle ensin aikomuksestanne."

Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen
edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen
korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."

Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut
keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta
allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia,
hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi
vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.

Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan
puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.

He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset
verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi
lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita
ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.

"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla
on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän
vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."

Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia,
jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..

"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme."

"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen
huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"

"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne."

Kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.

"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni,
sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua
suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni
tietämättä siitä mitään."

Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla
rehellinen tuolle miehelle.

"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen
julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät
kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen
suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä
kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli
tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."

Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte
minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa..."
Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"

"Bellarion, herra."

"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo,
että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui.
Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos
tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän
uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut
Lorenzaccio da Trinolle.

Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä
kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!"
Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa
nyt koiraseikkailusta."

Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä
Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan
Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen
Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä,
vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian
antamien tietojen kanssa.

"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana,
puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"

"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli
perää."

"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane...?"

"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein
auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta
kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."

Facino nyökkäsi hitaasti. "Uskotteko ihmeisiin?"

"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme."

Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän
nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut
yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin
sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen
olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan
hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille
kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"

"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan
kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."

"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?"

"Alan pelätä, ettei niin ole."

"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan
on asianne." Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli
pylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. "Annan teille
suojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna
jatkaa matkaanne Paviaan."

"Vahvistatte uskoani ihmeisiin, herra", sanoi Bellarion.

Facino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille
syötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.




III luku.

BIANDRATEN KREIVITÄR.


Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen.
Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei
Bellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten
vuosien kuluttua.

Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia
luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli
sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino
ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja
rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle
pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä
ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin
itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut
— ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli
sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä
saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa.
Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori
puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä.
Vihdoin sanoi Facino:

"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös
hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä
palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."

Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin.
"Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä
parhainta sotilasainesta."

Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa.
Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin
kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville
apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja
kuitenkin...

Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman
levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä?
Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"

Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein
nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:

"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen
kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"

Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan
taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä
ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat
mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin
jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä
kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista
tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.

Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun
orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa
tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma,
utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka
Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo
haave.

He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen
puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä
solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan
päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon
lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö
ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan
komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli
häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei
tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin
joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.

"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä,
ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."

Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan
keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin
kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin,
jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat
eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.

Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan
kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti
viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.

"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoi
Bellarion.

"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti
hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan,
Facino."

Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän
enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa
ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi
nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille.
Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.

Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki
mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä.
Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana,
mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean
taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti,
ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja,
saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka
moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan
Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä
käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai
hän ohjausta tikaritaistelussa.

Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta
uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain
haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli
Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.

Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin
lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta
saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka
puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa
kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.

Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli
riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui
se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä
alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja
pelastamaan saalista.

Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella
ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.

"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti
Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla
suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"

Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä
huvittavalta kiihkossaan.

"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan
saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.

"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.

Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä
johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron
yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."

"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut
katua tuloanne."

"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani
palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."

"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin
on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai
lähteä paluumatkalle."

Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen.
Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka
Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon
pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan
metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären
suuttumukseen. Tämä sanoi näet:

"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"

"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä
mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos
se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin..." Hän vaikeni.

"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku
lemmenseikkailu siellä."

"Miksi olette niin katkera, rouva?"

"Katkera? Minähän nauran."

"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?"

"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja..."

Bellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.

"Mistä tämä äkkinäinen ilo?"

"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut
prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"

Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär,
tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.

"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?"

Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se
ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla
rakkauden kanssa?"

"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät
teitä pelkäämään lempeä?"

"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua
kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion,
kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt..."

"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!"

"Pitäisikö minun rehennellä kenties?"

"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi.
Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään
teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin
käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"

"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon
asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena
katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn,
poika."

"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni."

"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias
ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen
halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole
huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on
rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"

"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin
te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse
asiassa oli.

Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa
silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä,
kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen
tuokioksi nuorukaisen kädelle.

"Onko tuo totta, Bellarion?"

Nuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.

"Totta", vastasi hän lyhyesti.

Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän
pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren
olevan... esteenä."

"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra
kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"

Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja
teräksenkiiltävin silmin.

"Ah, olette kiitollinen!" sanoi hän.

"Niinpä tietenkin."

"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän
olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"

Hän pistelee, tuumi Bellarion.

He olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.




IV luku.

ENSIMMÄINEN TEHTÄVÄ.


Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan
armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi
oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä,
jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän
kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian
Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä
vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.

"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille
heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät
laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."

"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut,
ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa
kuin laitumen rauha härälle."

Facino hymyili. "Sinä edistyt", sanoi hän.

"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä
keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta
kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."

"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan."

"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi."

Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi
päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui
Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata
työhönsä Milanoon.

Kreivitär, joka koruompeluksineen istui ruskeassa nojatuolissa, suuttui

"Luulin sinun päättäneen, että jäisimme tänne kevääseen asti."

"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin
rettelöitä.

"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se
kyllä voisi sitäkin olla."

"Jotta sinä olisit herttuatar." Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni,
vaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo
vanha. "Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni."

"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän." Kreivitär muikisti
kaunista, punaista suutaan. "Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät
ole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä."

"Jättäkäämme sukuperäni rauhaan, madonna."

Facino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä
sisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin
käännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.

"Lunta näkyy sataneen aika paljon", huomautti hän vihdoin.

Kreivitär jatkoi ilkeyksiään. "Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon
ympäristössä, Pandolfon valtakunnassa..."

Facino kääntyi äkkiä ja lausui ivallisesti:

"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo
pitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna."

"Enkä suvaitse."

"Mutta minä suvaitsen." Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt
käskevänä.

Kreivitär nauroi ja kääriytyi tiukemmin kärpännahkaviittaansa.

"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja
menemme aivan niinkuin te suvaitsette."

Facino katsoi häntä hiukan kummastuneena. "En ole koskaan aiemmin
huomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et
tuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta."

"Mikä ei estänyt sinua pakottamasta minua lähtemään."

"Tuo ei ollut mikään vastaus." Hän tuli lähemmäksi. "Mistä tämä
äkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi,
jossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?"

"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin
tunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa
ei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös
alituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun
sijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei
hän epäröisi hetkeäkään."

"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä
kansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun
täytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt
vihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi
taistelukentäksi."

"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin
kohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi."

"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken
rappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa
riittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa
irti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat
rohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja
siihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja
ruhtinaani poikaa kohtaan."

"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua
palkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?"

"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse
olen."

"Sanonko, mikä sinä olet?" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan
uurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.

"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa
käsitystäni."

"Sinä olet narri, Facino!"

"Kärsivällisyyteni osoittaa tosiaankin sitä. Kiitä luojaasi!"

Hän kääntyi ja lähti huoneesta.

Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa.
Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion
kuluttua hän sanoi:

"Bellarion!"

Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli
tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän
kohautti kärsimättömästi olkapäitään.

"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu."

Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu
ja palvelijat odottivat.

"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön.
Palaamme Milanoon vielä tänään."

"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata
minua, osoittaa olevasi isäntä..."

Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille
pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän
puolisolleen saamistaan uutisista.

Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä.
Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon,
Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien
nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre
poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset
olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen
huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen
lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.

"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja
ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."

Kreivitär naurahti. "Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat
selkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee
Milanon herttua. Buonterzo on sentään mies."

"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua" hymyili Facino.
"Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi.
Bellarion, kutsu palvelijoita."

He aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo
lähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.

"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni", sanoi hän ottaen poveltaan
kirjeen. "Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä
jätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle,
Boucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa
voit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta
ranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä
luvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja
vaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa
kaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan
ilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault
suorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni
erinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa."

Bellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli
heti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa
selkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia
saattuemiehiä.

Facinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien
nahkaverhoja.

"Missä on Bellarion?"

"Hän ei lähde meidän kanssamme."

"Jätetäänkö hänet Abbiateen?"

"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on
lähdettävä muutaman päivän matkalle."

"Minkä tehtävän?" Kreivittären silmät laajenivat. "Aivan vaarattoman."
Hän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.

Hämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon
tulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia
väkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.

Aina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta
suosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut
niin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli
tiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan
Gian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli
vastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset
kaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan
aikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta
raakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu
ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä
suuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin
katseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen
kunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen
silmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin
veti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona
vastaanottaa osansa tervehdyksistä.

Pienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa
ja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen,
eikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen
naama ennustanut hyvää.

Yli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä
laskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään
ghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan
vaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen.
Hitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä
olevan kyynelissä. "Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!"
"En epäröi", vastasi Facino lyhyesti. "Tiedän mitä tietä minun on
kuljettava."

Kreivitär huokasi. "Huomasitko Gian Marian ikkunassa?"

"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan
minua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi."

"Jonakin päivänä hän ehkä ei sitä tee."

"Se on sen ajan murhe."

"Ehkä kaikki silloin on myöhäistä. Sinun hetkesi on nyt käsillä."

"Tiedän kaikki, mitä minun on tiedettävä. Tulkaa, madonna."

Astellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi
kreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli
kyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?




V luku.

MILANON NEUVOSTO.


"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi."

Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista
isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen
opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."

Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin,
oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät
huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla
omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della
Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati,
Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä
olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten
olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava
ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes
tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli,
joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen
tukan.

Facino suuttui.

"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän
hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä
pysytellä välilöissä."

"Moititteko hänen korkeuttaan?" kysyi della Torre karskisti.

"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?" murisi herttua.

"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän
korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."

Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat
ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.

Herttua kyräili kondottieria ja kohotti olkapäitään: "Höh!"

Gabriello vastasi kohteliaasti: "Hänen korkeutensa on teille
kiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan."

Nimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa
herttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.

"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan
palvella hänen korkeuttaan ja valtiota."

Illemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi
ryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan
supistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi
Carmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta
pestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että
näin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla
lähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.

"Tuhat miestä!" hämmästyi Gabriello. "Tuhat miestä... siitä koituu
meille kallis juttu!"

Facino keskeytti hänet. "Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin
kuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä
kultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen
kaksinkertaiseksi."

"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta!
Oletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän.
Hänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleen
tuhanteen."

"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla.
Jos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa
enemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa
tilanne neuvostolle."

"Se pitää näin suurta palkkasoturiarmeijaa tarpeettomana."

"Neuvoston silmät on aukaistava."

Gabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. "Miten voin saada
neuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla
ei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole
tuhatta miestä enempää."

"Luulette!" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. "Pitääkö minun ja
kondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette
jotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin."
Gabriello koetti rauhoittaa häntä. "Viime kerralla", jatkoi Facino,
"lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta
vastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta
kondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon."

Gian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen.
Facino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä
herttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua
ollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän
ei harkinnut hetkeäkään.

"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä,
jolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin
valtanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?" Hän osoitti
Gabrielloa, della Torrea ja Lonatea. "Kuka seuraa Gabrielloa
taistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi
soturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he
puolustamaan ketään?"

Kasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen.
"Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni,
olisitte paikalla joutunut Broletton torniin."

"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni
kiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt."

Gian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli
aina kyennyt mykistämään hänet.

Della Torre vastasi hänen asemestaan:

"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata
Buonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin
selvyyttä ja rehellisyyttä."

"Hei! Juuri niin!" keksi herttuakin. "Puhukaa vilpittömästi."

Facino hillitsi kiukkunsa.

"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö
tänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?"

"Mikä todistus se olisi?"

Facino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. "Jos minulla olisi
kapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää
lippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan
senjälkeen?"

Gian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre
vastasi heidän puolestaan:

"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt
oikeutensa elää."

Facino nauroi. "Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on
kolme, ja minä olen aseeton." Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat
silmänsä. "Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte
roskajoukon revittäviksi." Hän kääntyi herttuaan. "Jos kerskun sillä
mahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan
senvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni.
Nämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan
asioita heidän kanssaan."

Hän poistui jättäen heidät hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa.

Riideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi.
Päätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman
vahvistamiseksi hyväksyttäisiin.

Gabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman
muuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia
kuukaudessa.

Milanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen
päätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa
kaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli
gascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs
Boucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de
Cadillac.

Huolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut
hienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä
tervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.

Neuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu
vain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti
Bellarionin kertoessa hänelle tästä.

"Ranskan valtuutettu on ilmeisesti ollut erinomaisella tuulella."

Bellarion selosti neuvotteluja:

"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi
päivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä
matkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet
kolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin,
ettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi
viiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei
suostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan
asiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla
lähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka
saisin miehiä halvemmalla."

Facinon suu loksahti auki. "Eipä ole pääsi paperista!"

"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin
saanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi
maininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä.
Hänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän
mainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa
valtuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin."

Facino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli
jouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.

Neuvoston istunnossa kävi Facino suoraan asiaan.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "Milanon turvallisuuden vakuuden näette
niissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta
saaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella
miehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille
tervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty
vielä tähänkään." Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä
eteenpäin. "Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta
on ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia
kuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen
tuhanteen floriniin." Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle
tarkastettavaksi.

Neuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino
painosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen
kaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre.
Neuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan
oikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.

Kiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin.
Riemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille
viisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.

Näin havaitsi Bellarion odottamatta olevansa — omasta mielestään —
rikas. Puheenjohtaja pudisti hänen kättään ja entinen Pisan ruhtinas,
herttuan holhooja, Gabriello Maria Visconti, seurasi esimerkkiä.

Kerrankin joutui Bellarion hämilleen.




VI luku.

ONNISTUMATON KOSINTA.


Bellarionin teko ei sinänsä olisi koskaan voinut herättää mitään
erikoista huomiota hovissa. Mutta Milanon lahja hänelle, nuo
viisituhatta florinia, irroitti kielien kannat. Sitäpaitsi oli hänen
suhteensa Facinoon mitä mielenkiintoisin arvoitus. Yleensä pidettiin
ilmoitusta, että hän oli Facinon ottopoika, vain kaunisteluna, eikä
uskottu kreivitär Beatricea, kun tämä pani kiivaan vastalauseensa.
Bellarion liikkui näinä päivinä vapaasti hovissa, niinkuin ainakin
nuori ylimys. Taiteilijan tavoin rakasti hän kauneutta, eikä senvuoksi
laiminlyönyt ulkonaista olemustaankaan. Hämärästä sukuperästä ja
luostarikasvatuksesta ei näkynyt mitään jälkiä. Gabriello tuntui
mielistyvän häneen, vieläpä suvaitsi herttuakin unohtaa koirajutun, ja
della Torre, Facinon kiukkuisin vihamies, kohteli häntä erinomaisen
höylisti.

Bellarion, jonka pelottomat silmät näkivät kaiken, mutta jonka viaton
naama ei ilmaissut mitään, luovaili huvitettuna tuossa joukossa,
kartuttaen tietojaan ja kokemuksiaan.

Ainoa, mikä häntä todenteolla häiritsi näinä päivinä, oli kreivitär
Beatricen käytös. Kreivitär moitti lakkaamatta Facinoa, kohdistaen
häneen jos jonkinlaisia syytöksiä. Ja Bellarionin oli pakko kuunnella,
vasten tahtoaan.

"Olen kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän", ilmoitti kreivitär,
erehtyen vain viisi vuotta. "Voisin yhtä hyvin olla hänen tyttärensä
kuin te hänen poikansa."

Bellarion ei ollut ymmärtävinään. "Olette ollut naimisissa kymmenen
vuotta", sanoi hän. "On hiukan myöhäistä valittaa. Miksi menitte
hänelle?"

"Kymmenen vuotta sitten hän oli nuorempi kuin nyt."

"Niin oli. Niin olitte tekin."

"Ikäero tuntui pienemmältä aina siihen asti kunnes leini alkoi
vaivata häntä. Avioliittomme on järkiavioliitto. Isäni pakotti minut
suostumaan. Facinon ura tuntui loistavalta. Hänellä onkin ollut
menestystä. Nyt voisi hän olla Milanon herttua, jos tahtoisi. Mutta hän
ei ota vastaan, mitä hänelle tarjotaan. Hän on pettänyt minut."

"Menitte naimisiin hänen kanssaan toivoen pääsevänne herttuattareksi.
Ilmaisitteko tämän syyn hänelle ennen vihkimistä?"

"Ikäänkuin sellaista sanottaisiin. Toisinaan olette tylsä, Bellarion."

"Ehkä. Mutta ellei sitä sanota, niin miten se sitten saadaan tietää?"

"Miksipä olisin muuten nainut niin vanhaa miestä. Ei suinkaan tyttö voi
rakastua isänsä ikäiseen mieheen..."

Bellarion jäykistyi. "En tiedä mitään tytöistä enempää kuin
lemmestäkään. Ne ovat minulle täysin vieraita aloja."

Kreivitär huomasi, ettei nuorukainen ymmärtänyt vihjauksia, ja siksi
kävi hän suoraan asiaan.

"Voisin antaa teille, mitä en voinut antaa hänelle, Bellarion",
kuiskasi hän, katse maahan luotuna.

Bellarion hätkähti aivankuin olisi käärme pistänyt häntä. Hän toipui
kuitenkin nopeasti.

"Kenties, ellei Facinoa olisi olemassa."

Kreivitär loi häneen synkän katseen. Bellarion jatkoi tyynesti:

"Olen hänelle uskollinen, niinkuin tekin, madonna. Ehkä en tunne
kovinkaan monia miehiä, mutta luulen kuitenkin, että Facinon kaltaisia
on perin vähän. Hänen lojaalisuutensa ja kunniantuntonsa estävät häntä
täyttämästä toivomuksianne."

Kumma kyllä ryhtyi kreivitär väittelemään hänen kanssaan.

"Hänen lojaalisuutensa? Ketä kohtaan?"

"Isäntäänsä, herttuaa."

"Ansaitseeko tuo elukka sellaista?"

"Omia ihanteitaan kohtaan sitten."

"Minä vain olen pelkkää ilmaa", nurkui nainen. "Hän on liian vanha
minulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen,
Bellarion."

"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi
oman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on
kasvatusisäni."

"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?" jupisi
kreivitär.

"Miksi en? Eikö se olisi kaunis ja miellyttävä suhde?"

Kreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna
olla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin
Bellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus
niin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.

"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin
saisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä
herttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään
pysty."

"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta
herttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle
muuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö
minun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?"

"Kumpi on tärkeämpi, rakkaus vaiko korkea asema?"

Kreivitär kohotti vaaleat kasvonsa ja loi häneen kiihkeän katseen.

"Riippuu miehestä."

"Facino on tehnyt parhaansa kummassakin suhteessa."

"Facino! Facino!" huusi kreivitär ärtyneesti. "Täytyykö teidän
alituisesti ajatella Facinoa?"

Nuori mies kumarsi. "Toisen meistä täytyy, madonna."

Gian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua
itse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle
lähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki
ne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet
Facinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka
tällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi
arvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.

Totuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan
tallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata.
Bellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi
ollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian
käsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.

Hänen mieliharmikseen tuli sinne hetken kuluttua kreivitärkin, yllään
valkea samettipuku ja tummassa tukassa suurista safiireista tehty
koriste. Hän oli yksin. Käsissään piteli hän pientä luuttua, jota
hänellä oli tapana soittaa silloin tällöin.

Facino, ilmoitti kreivitär, oli lähtenyt linnaan, s.o. Porta Giovian
linnoitukseen, jonka Gian Galeazzo oli rakennuttanut. Hän ei kuitenkaan
viipyisi kauan. Sillävälin pitäisi kreivitär Bellarionille seuraa. Hän
istuutui ja alkoi laulaa.

Hän lauloi nuorukaiselle vielä Facinon saapuessa, eikä tämä suinkaan
voinut arvata, että Bellarion vain vastahakoisesti oli suostunut
kuuntelemaan. Hänestä ei tässä kahdenolossa ollut muutenkaan mitään
merkillistä.

Facino astui pylväikköön äkkiä, odottamatta, keskeyttäen puolisonsa
laulun. Hämmentyneenä ja punastuen kohotti tämä katseensa, jossa
kuvastui suuttumusta ja epävarmuutta. Bellarion, joka uneksien oli
hypistellyt pergamenttikääröä, hyökkäsi pystyyn, hiukan tolkuttomana,
aivan kuin olisi hän herännyt unesta.

Facino tuli lähemmäksi ja kävi ilman muuta käsiksi uutisiinsa.

"Buonterzo on lähtenyt liikkeelle. Hän jätti Parman eilen ja lähestyy
nyt Piacenzaa. Hänen armeijassaan on neljätuhatta miestä."

"Neljätuhatta!" huudahti Bellarion. "Huomattavasti enemmän kuin teillä."

"Saatuani ranskalaisen apujoukon ja miliisiväkeä, en ole ollenkaan
huolissani. Buonterzo tarvitsisi enemmänkin miehiä, kun kohtaamme. Ja
se tapahtuu kahden tai kolmen päivän kuluttua. Lähdemme ensi yönä.
Kaikki on kunnossa. Miehet lepäävät nyt jaksaakseen sitten ponnistella.
Sinun olisi viisainta tehdä samoin, Bellarion."

Kreivitär nousi. "Bellarion?" huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat
valkeat kuin palttina ja hänen povensa kohoili kiivaasti. "Lähteekö
Bellarion kanssanne?"

Kurttu Facinon otsassa syveni. Häntä loukkasi syvästi, että kreivitär
tällä hetkellä oli enemmän huolissaan nuorukaisen kuin miehensä vuoksi.
Totuutta hän ei vieläkään aavistanut. Bellarion riensi sanomaan.

"Ette suinkaan haluaisi minun jäävän tänne, madonna! Pitäisikö minun
jättää tällainen tilaisuus käyttämättä?"

Hänen silmänsä hehkuivat.

Facino nauroi. "Kuuleppas poikaa! Et kaiketi ole niin julma, että
kiellät häntä lähtemästä?"

Kreivitär hillitsi tunteensa ja vastasi tyynemmin:

"Hän on aivan liian nuori lähtemään sotaan!"

"Liian nuori! Pyh! Nuorena on aloitettava, jos haluaa jotakin saada
aikaan. Hänen iällään olin jo joukkueen johtaja."

Ja Facino nauroi jälleen. Mutta kun hän hiukan myöhemmin pohti
näkemäänsä ja kuulemaansa, ei häntä enää naurattanut.




VII luku.

SUUNNITELMIA.


He lähtivät vanhan Broletton palatsista keskiyön vaiheilla. Bellarion
oli Facinon aseenkantajana ja muuan hovipoika hoiteli muulia, jonka
selkään varukset oli sälytetty Saattueena oli kuusi sotilasta.

Facino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti
hänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys.
Hän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut
tiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan
poissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei
yksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.

Kun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella,
näkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä
kolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan
jälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:

"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä
olen aivan hengästynyt!"

Äänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi
palvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen
edestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.

"En voi hillitä niitä, herra herttua", vastasi hän. "Ne ovat jäljillä,
ja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!"

Hän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi
ratsastajat ja huusi:

"Kuka siellä liikkuu tähän aikaan vuorokaudesta?"

Facino naurahti katkerasti.

"Facino Cane lähtee sotaan."

"Ja se naurattaa?" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut
ilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.

"Naurattaapa niinkin. Menen taistelemaan Milanon herttuan puolesta. Se
on velvollisuuteni ja oikeuteni. Jätän teidät jatkamaan huvitteluanne."

"Hei vaan! Tuokaa minulle Buonterzo-lurjuksen pää. Onnea matkalle!"

"Teidän korkeutenne on sangen ystävällinen."

"Jumala kanssanne!" Hän kääntyi. "Tuo Squarcia-pahus on ehtinyt jo ties
minne. Hei, siellä! Korjatkoon piru kehnon sielusi, Squarcia! Älä pidä
niin kiirettä!" Hänkin häipyi pimeyteen.

Facino nauroi jälleen. "Herttua toivotti minut Jumalan haltuun. Minä
jätän hänet paholaisen haltuun. Ihmettelenpä, mikä saastainen teko
hänellä nyt on mielessä." Hän kannusti ratsuaan. "Eteenpäin!"

He tulla tömistivät linnoituksen nostosillalle ja ratsastivat San
Donaton sisäpihaan. Pihalla tunkeili sotilaita ja kuormastoajoneuvoja.
Siellä oli Facinon armeija järjestetty, ja hänen apulaisensa Carmagnola
hyöri paraikaa antamassa viimeisiä määräyksiään.

Facino raivasi tiensä joukon läpi, antaen silloin tällöin lyhyen
käskyn. Pysähtyen lopulta pihan toisessa päässä jäi hän seuraamaan
lähtövalmistelua, antaen vihdoin joukon marssia ohitseen. Tuntia
myöhemmin oltiin jo taipaleella, päämääränä Melegnano.

Etujoukkoa, jonka muodostivat viisisataa miliisisotilasta ja kolmesataa
germaanilaista jalkamiestä, baijerilaisia, svabilaisia ja saksilaisia,
komensi Facinon luutnantti, Carmagnola. Kaikki nämä miehet olivat
rotevia ja parrakkaita. Marssiessaan lauloivat he sotalaulujaan,
heiluen laulun tahdissa. Germaanien johtajana oli svabi nimeltään
Koenigshofen.

Heidän kintereillään ratsastivat ranskalaiset, johtajanaan de
Cadillac. Kahdeksansataa keihäsmiestä siinä oli ja kaksisataa
jousimiestä. Ratsujoukkoa seurasi loputtoman pitkä kuormasto varus- ja
muonatarpeineen. Kuormaston mukana oli myös kaksitoista tykkiä.

Jälkijoukkona marssi Facinon oma kondotta, johon kuului
kaksitoistasataa sotilasta. Tähän oli vielä liitetty Werner von
Stoffelin sveitsiläisjoukko, kolmesataa miestä, joista sata
jousiniekkaa, loput peloittavan, lyhyen pertuskan käyttäjiä.

Viimeisenä ratsasti Facino pienen saattueensa kanssa. Pian oli
pitkä jono kadonnut pimeyteen ja hiljaisuus nieli germaanien laulun
viimeisenkin kaiun.

Seuraavana päivänä he keskipäivän tienoissa jättivät taakseen
Melegnanon. Marssittuaan levähtämättä noin viisikolmatta (Englannin)
penikulmaa, saapui joukko Ospedaletton pikku kylään. Tällaista vauhtia
ei olisi voitu jatkaa enää pitkälti, mutta Facino tahtoi ennättää Pon
etelärannalle ennenkuin Buonterzo ehtisi joen yli. Sen vuoksi jätti hän
pääjoukon lepäämään Ospedalettoon ja jatkoi viidensadan keihäsmiehen
kanssa matkaansa Piacenzaan. Näiden avulla toivoi hän voivansa pitää
puoliaan siksi kunnes pääjoukko seuraavana aamuna saavuttaisi hänet.

Piacenzassa ei näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Facino sai Piacenzan
herrasta, Scottista, odottamatta liittolaisen. Buonterzo oli Scottilta
vaatinut suostumusta läpikulkuun ja Scotti oli suostunut — korvausta
vastaan. Buonterzo oli kuitenkin uhannut raivata tiensä kaupungin
läpi väkisin, vieläpä ryöstää koko kaupungin, ellei saisi vapaata
läpikulkua. Buonterzon valmistellessa hyökkäystä, salli viisas
Scotti Facinon kulkea vapaasti kaupungin läpi: Facinohan joutuisi
näin ottamaan vastaan ensimmäisen sysäyksen. Seuraavana aamuna vei
Facino armeijansa turvallisesti Pon yli ja järjesti joukot taistelun
varalta pienen Nure-joen vasemmalle rannalle. Hän revitti sillan, joka
Pontenuren kohdalla vei joen yli, ja päätti jäädä tänne odottamaan
Buonterzon tuloa. Viimemainitun sanottiin olevan kymmenen penikulman
päässä, Firenzuolassa.

Buonterzo ei tullut suoraan. Poiketen tieltä kääntyi hän etelään,
aikoen Nure-laaksoa ympäröivien kukkulain yli käydä Facinon sivustan
kimppuun.

Täten alkoi sarja sotaliikkeitä, joita kesti viikon päivät, joukkojen
joutumatta kertaakaan toistensa näkyviin. Vetäydyttiin aina vain
etelämmäksi ja koko homma alkoi tuntua piilosilla-leikiltä vuoristossa.

Ensi aluksi kummastutti Bellarionia, että nuo kaksi sotapäällikköä,
jotka niin kiihkeästi halusivat tuhota toisensa, karttoivat
yhteenottoa parhaansa mukaan. Mutta pian asia hänelle valkeni.
Kummallakin oli palkkasotureita joukossaan. Palkkasoturit eivät ole
kovinkaan halukkaita kuolemaan, vaan välttävät mieluummin taistelua
niinkauan kuin voivat. He haluavat rikastua mahdollisimman paljon,
ja kun sotavangeista saattoi hyötyä monella tapaa, ottivat he
mieluummin vankeja kuin tappoivat. Kuolleelta mieheltä saa tuskin
muuta kuin haarniskan. Nytkin vaativat palkkajoukot, että heidät oli
johdettava mahdollisimman lähelle vihollista ja sellaiseen asemaan,
ettei vastustaja voinut muuta kuin antautua. Ainoan poikkeuksen
palkkajoukoissa muodostivat kuolemaahalveksivat sveitsiläiset, mutta
heitä oli Facinon armeijassa perin vähän. Buonterzolla ei heitä ollut
lainkaan.

Viikon lopulla oli tilanne melkein samanlainen kuin alussa. Buonterzo
oli perääntynyt hieman, houkutellakseen Facinoa avoimelle kentälle,
ja Facino odotteli kärsivällisesti San Nicolossa. Kolme päivää hän
vartosi, mutta sai sitten äkkiä kuulla, että Buonterzo oli siirtynyt
Aggazanoon, joka oli kahdeksan penikulman päässä. Hän arvasi Buonterzon
yrittävän joen yli Stradellan luona. Nyt oli tilaisuus päästä
vihollisen kimppuun, ja Facino päätti toimia.

San Nicolon suurimpaan taloon, jonka Facino oli valinnut
väliaikaiseksi majapaikakseen, kokoontui tänä toukokuun aamuna hänen
ylin päällystönsä. Sinne saapuivat Carmagnolan Francesco Busone,
Koenigshofen ja sveitsiläinen von Stoffel, samoin ranskalainen de
Cadillac.

Bellarion oli myös saapuvilla upseerien asettuessa Facinon pöydän
ympärille eräässä alakerran pikku huoneessa. Valkoiselle pöytälevylle
oli kondottieri hiilellä piirtänyt tosin kömpelön mutta tarkan kartan
taistelualueesta. Kuluneen viikon aikana oli Bellarion tutkinut viittä
tai kuutta tuollaista karttaa, ja sai jo hyvin niistä selon.

Hiili hyppysissään selitti Facino tilannetta.

"Tässä on Buonterzo. Hän on marssinut niin nopeasti Firenzuolasta, että
hän tässä voi sallia itselleen lepohetken, olipa hänen tarkoituksensa
mikä hyvänsä."

Carmagnola, hyvinvoipa ja itsestään perin varma nuori mies, keskeytti:

"Hänen asemansa on siksi hyvä, ettemme voi hyökätä tasangolta."

"Keskeytätte minut, Francesco." Facinon ääni oli viileä. "Tarkoitukseni
ei olekaan hyökätä rintamaa vastaan, aion vain suorittaa
valehyökkäyksen. Suunnitelmani on seuraava: Ja'an armeijan kahteen
taistelujoukkoon. Toista, jonka muodostaa osa miliisiä, ranskalainen
ratsuväki ja Koenigshofenin keihäsmiehet, komennatte te, Francesco.
Marssitte suoraan Aggazanoon aivan kuin aikoisitte hyökätä. Näin
kiinnitätte Buonterzon huomion puoleenne. Minä taas lähden toisen
joukon kanssa Travoon ja sieltä yli kukkulain Buonterzon selkään.
Tällä hetkellä muuttuu valehyökkäyksenne todelliseksi ja Buonterzo on
kiikissä, tekipä hän mitä hyvänsä."

Upseerit murisivat hyväksyvästi. Facino katseli heitä kutakin vuoronsa
jälkeen ja hymyili. "Edellytykset tämän liikkeen onnistumiseksi ovat
mitä parhaimmat."

Tällä hetkellä rohkeni Bellarion, shakinpelaaja ja jalon sotataidon
opiskelija, lausua arvostelunsa.

"Suunnitelman ainoa heikkous on siinä, että oletetaan Buonterzon
viipyvän tuossa asemassa siksi kunnes liike saadaan suoritetuksi."

Carmagnola haukkoi henkeään ja tuijotti samaten kuin Cadillac ja
Koenigshofenkin suuttuneena ja hämmästyneenä nuorukaista. Facino päästi
äänekkään naurun.

Werner von Stoffel, josta Bellarion jo Abbiategrassossa oli saanut
hyvän ystävän, ei ilmaissut tunteitaan millään tavalla. Facino jatkoi
tuokion kuluttua tilanteen selostamista.

"Me varmistaudumme asiasta pitämällä kiirettä. Liike suoritetaan niin
nopeasti, ettei hän ehdi siirtyä. Levon tarve juuri on saanut hänet
valitsemaan tuon aseman." Hän nousi. "Lähtekäämme. Yksityiskohdat saa
kukin teistä suunnitella itse. Pääasia on, että nopeasti pääsemme
liikkeelle. Leiri ja kuormasto jätetään tänne, niin että voimme marssia
esteettömästi."

Bellarion ei hämmästynyt vähästä. Hän sekaantui jälleen asiaan.

"Jos minä olisin Buonterzo, sijoittaisin tiedustelijoita kukkuloille
Rivergarosta Travoon. Saatuani tiedon liikkeistänne hyökkäisin
Carmagnolan kimppuun ja tuhottuani hänen joukkonsa kiertäisin teitä
vastaan. Näin menisi koko suunnitelmanne myttyyn."

Hämmästyksestä sanattomina tuijottivat kokeneet sotilaat tuota
röyhkeätä nulikkaa.

"Kiittäkäämme Jumalaa", virkkoi lopulta Carmagnola ivallisesti,
"ettette ole Buonterzo." Upseerit räjähtivät nauruun.

Hämärissä lähtivät taistelujoukot liikkeelle, jättäen leirin, vieläpä
tykitkin, paikoilleen. Keskiyön tienoilla oli Carmagnola jo lähellä
Aggazanoa ja Facino oli ennättänyt Travoon, mistä hänen piti käydä
Buonterzon kimppuun.

Kondottieri lähti levolle, mutta Bellarion ei voinut nukkua. Hän meni
alas kohisevan joen rantaan, missä Stoffel hänet tapasi mietteisiin
vaipuneena. Sveitsiläinen, keskikokoinen, tummaihoinen mies, joka ei
oikeastaan näyttänyt sotilaalta, alkoi jutella päivällä tapahtuneesta
neuvottelusta.

"Teidän huomautuksenne oli aivan paikallaan", virkkoi hän. "Heidän ei
olisi pitänyt jättää pois sitä mahdollisuutta laskelmistaan."

"En ole koskaan nähnyt taistelua", vastasi Bellarion, "mutta käsitän
silti, että strateegin aina pitäisi ottaa huomioon vihollisen
mahdolliset vastaliikkeet."

"Aivan niin."

"Jos todella myönnätte sen, miksi ette tullut avukseni?"

"Carmagnola ja de Cadillac samoinkuin Koenigshofenkin ovat kuuluisia
päälliköitä. Minä olen vain pienen sveitsiläisjoukon kapteeni. Minä
en voi lausua mielipiteitäni, ellei niitä tiedustella. Senvuoksi en
nytkään huomauttanut Facinolle mitään."

Bellarion hymyili. "Ja nyt tulitte minun luokseni, jotta minä
koettaisin saada Facinon vakuutetuksi suunnitelmansa heikkoudesta."
"Toivoisin sitä."

"Tiedän vielä paremman keinon, Stoffel. Menkäämme itse tiedustelemaan
ja ottamaan selvää tilanteesta." Tuntia myöhemmin olivat he jo
kukkulalla, mistä saattoivat nähdä varsin kauas. Ja ennenpitkää olivat
he selvillä siitä, että suurempi huolellisuus suunnitelman laatimisessa
tosiaan olisi ollut paikallaan. Muutaman kilometrin päässä lähestyi
nimittäin Ottone Buonterzon armeija kuin kuhiseva muurahaislauma,
kaikesta päättäen aikoen ensin iskeä vuoristosta käsin Facinoon ja
tämänjälkeen painua tasangolle Carmagnolaa vastaan. Bellarion ja
Stoffel eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan riensivät rinnettä alas
Travoon. Hengästyneinä he töytäsivät Facinon telttaan ja herättivät
kondottierin. Hän ei hukannut aikaa hyödyttömään raivoamiseen,
vaan kutsui koolle upseeristonsa ja antoi käskyn lähteä liikkeelle
jokilaaksoa alas. Yhteys Carmagnolan kanssa oli saatava mahdollisimman
pian.

"Tällä tavalla ei siitä tule mitään", pamautti Bellarion. Facino
mulkoili häntä ja lähetti pois upseerit. Kiukkuisena hän sitten
tiukkasi nuorukaiselta, mitä tämä oikein tarkoitti sekaantumisellaan
joka asiaan. "Tulkaapa ulos, herra kreivi."

Hilliten suuttumuksensa astui Facino teltasta vakavan Stoffelin ja
Bellarionin seuraamana. Ja nyt selosti Bellarion vuorostaan tilannetta,
tarkasti ja yksityiskohtaisesti niinkuin ainakin opiskelija.

"Buonterzo on jo kiilautunut teidän ja Carmagnolan väliin. Laakson
kautta ette siis pääse toistenne yhteyteen. Tunnin kuluttua on
Buonterzo vallannut kukkulat, mistä hän näkee jokaisen liikkeenne.
Hän on jonkinlaisessa keskipisteessä, josta hallitsee ympäristöä
täydellisesti. Toisen sivustanne kimppuun voi hän käydä kahta
suuremmalla miesluvulla kuin mitä teillä on; toisella puolellanne on
joki. Asema on siis jotakuinkin sama kuin Morgartenin luona, missä
sveitsiläiset löivät itävaltalaiset joukot."

Facino oli ihmeissään, jopa hieman suuttunut. Pitipä nyt hänen,
kokeneen sotilaan, joutua tuon kirjoista tietonsa nuuskineen pojan
opetettavaksi. Ääneti siveli hän leukaansa, koettaen hillitä kasvavaa
kiukkuaan. "Jos olisitte kuunnellut..." aloitti Bellarion, mutta Facino
keskeytti hänet äreästi.

"Hiljaa! Mikä on tehty, on tehty." Hän kääntyi Stoffeliin. "Meidän on
peräydyttävä ajoissa joen yli. Travon yläpuolella on kahluupaikka."

"Näin etäännymme vain Carmagnolasta", huomautti Stoffel.

"Kyllä minä sen tiedän", ärjyi Facino, suuttuneena koko maailmalle.
"Lähettäkää mies Carmagnolan luo. Carmagnolan on vetäydyttävä takaisin
ja mentävä joen poikki Rivergaron luona. Näin pääsemme ehkä yhteyteen."

"Mutta", osoitti taas Bellarion, "jos Buonterzo marssii laaksoa pitkin
pysytellen joen varressa, voi hän kuitenkin pitää teidät erillään.
Teidän olisi paras jättää joukko vartioimaan kahlaamoa, mentyänne yli.
Silloin syntyisi kahluupaikalla kahakka ja sillävälin voisitte ehken
päästä yhteyteen Carmagnolan kanssa. Luulisin voivani tällaisessa
paikassa kestää päivän pienenkin joukon kanssa Buonterzoa vastaan."

"Niinkö?" Facino melkein nauroi.

"Voisin, jos suunnitelmani mielestänne sopisi."

"Mikä suunnitelma?"

Bellarionin taistelusuunnitelma syntyi kädenkäänteessä, hänen
väitellessään Facinon kanssa.

"Jos menette joen yli Buonterzon nähden, ryhtyy hän melko varmasti
ajamaan teitä takaa. Epäjärjestyksessä perääntyvä armeija houkuttelee
aina takaa-ajoon. Sillä tavalla Normandian herttua houkutteli
vihollisensa ansaan Senlacin luona, ja varmisti tällöin voittonsa.
Buonterzo kävisi kimppuunne sitäkin hanakammin, kun hän ilmeisesti
voisi tehdä sen, ennenkuin pääsette yhteyteen Carmagnolan kanssa.
Kahlaamolla antautuisi hän varmasti taisteluun havaitessaan tien
suljetuksi. Estämään ylimenoa riittää hyvinkin sata jousimiestä Lopulta
on hänen joko tunkeuduttava läpi tai muutettava suunnitelmaansa ja
lähdettävä ensin Carmagnolaa vastaan. Mutta ennenkuin kumpikaan
ennättää tapahtua, ehditte jo kohdata Carmagnolan Rivergaron luona.
Yhdessä tulette vuorien yli Buonterzon selkään. Ja olipa hän sitten
täällä tai paluumatkalla laaksoa ylöspäin, on hän armoillanne, jos
pidätte kiirettä. Minä otan tehtäväkseni pidättää häntä täällä
auringonlaskuun asti sadalla miehellä."

Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mestarillinen ja Facino
tuijotti ihmeissään Bellarionia. Vihdoin kysyi hän hitaasti:

"Entä jos et onnistu?"

"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä
satimesta."

Facino siirsi katseensa Stoffeliin: "Olenko minä hullu, Stoffel?
Pitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?" Hän irvisti.
"Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?"

"Varmasti."

Facino epäröi yhä. "Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee
läpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti."

Bellarion hymyili. "Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja
kostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää."




VIII luku.

TRAVON TAISTELU.


Aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon
varustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen
yli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi
jälkijoukkoa.

Kotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä
kiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen
pelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.

Ratsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen
seuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet
olivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle.
Hevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta
juuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan
metsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä
nuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin
ja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset
tahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa,
pyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan
uudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien
miesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin,
ajaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita
pääsemään kuiville.

Buonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla
olevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan
perääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa
karautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.

Kahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä
upseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan
metsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon
perääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.

"Katsotaanpas", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata
miestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin
paljon kuin suinkin löytäisivät.

Melkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta
sitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin
kädenkäänteessä.

Buonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon
yli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota
piteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.

Bellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan
puuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan
tien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan
etäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina
nuolille.

Heidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko
jo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta
parikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa,
hätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa
kilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.

Pian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua
maihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin
äkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat
Bellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä
hirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin
kahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas
perääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.

Buonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli
jättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö
kourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.

Aurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty
kahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan
tuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää
joen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään
viisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren
ritari Varallon heidän johtajakseen.

"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen", käski hän.
"Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte
heidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää
osoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja."

Nuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja
haarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään.
Bellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä
hevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset
heittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen
melkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut,
ja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle.
Täällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin
kuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään
metsikköä.

Joen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui
rohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa
saisi antaa ainoallekaan viholliselle.

Tämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana.
Hän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona,
mennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista
penikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. —
Suom.]

Kukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka
etenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet.
Epätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.

Hän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan
nuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki
lumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin
ainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.

Cadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin
jokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla
veteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian
päästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa
kyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa
vihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä
tarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki
täyskäännöksen ja palasi takaisin.

Murheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä
makasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku
haavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.

Heidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo
päättynyt.

De Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu
täytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat
perääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli
toivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi
saavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei
kuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa
ylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse
pelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin
vangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös
pakenevien kimppuun, voittaen heidät.

Facino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa
hevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita.
Vangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon
armeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta
upseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.

Taistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa
Buonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan
kanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron
välillä.

Carmagnola tiedoitti täydellisestä voitosta ja suurenmoisesta
sotasaaliista.

"Entä Bellarion?" kysyi Facino pahaa aavistaen.

Carmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinen
Stoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen,
että viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oli
Bellarionkin kaatunut.

Facino antoi päänsä painua. Uurteet hänen kasvoissaan syvenivät.

"Tämä oli hänen voittonsa", lausui hän hitaasti, surullisesta "Hän
laati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen
uhrautuvaisuutensa ja urheutensa." Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen
muita oli ollut Bellarion ystävä. "Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä
mukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko
kansa on kunnioittava halien muistoaan."




IX luku.

DE MORTUIS.


Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa
jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.

Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos
tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja
kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin
arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen,
kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan
aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin
ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren
miehen pään pyörälle.

Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki
iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta
kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.

"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa
takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti
voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti
pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."

Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja
katsoi herttuaa tiukasti silmiin.

"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä.
Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä
kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille
ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton
johdosta."

Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa
kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen
nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.

Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea
puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."

"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut!
Jonakin päivänä..." Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte
äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen
menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan
silmissä.

Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi
Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin
onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen
sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.

"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon
kansalle."

Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa
hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu
voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä
uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui
Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan
pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö,
pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita
kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.

Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena.
Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.

"Lähetit hänet surman suuhun!" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.

Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman
suuhun?"

"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan."

"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin."

"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta."

Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen
mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet
hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän
kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko
hän mielestänne oli?"

Säikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:

"Mitäpä muutakaan!"

"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion
teille?"

Suunniltaan pelosta änkytti nainen: "Minulleko?"

"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui
tiukemmin ranteen ympäri.

"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä
sinä kuvittelet?"

"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn."

Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin
pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun
ei ole omaa lasta."

Facino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.

"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et... et kai uskonut, että
hän oli rakastajani?"

"En", valehteli Facino laimeasti.

"Mitä sitten kuvittelit?" tiukkasi kreivitär.

Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut
suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.

Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä
pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä.
Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello
Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän
veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.

Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman
heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa
vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria
mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan,
tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt
veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa.
Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat
liiaksi jalansijaa Milanossa.

Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan
ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon
kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan.
Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.

Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian
Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi
vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.

Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon
neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu,
joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon.
Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä
Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat...

Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui
ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren
välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja
Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon
kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.

Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä
hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin
tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.

"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin,
tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas
nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta
ihan ansiotta."

Markiisi Theodore höristi korviaan.

"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.

"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli
ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."

"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi
ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin
äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla:

"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, ellei
Bellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."

"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että
viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian
Maria Travon taistelusta.

"Sievä temppu tosiaan", tuumi ruhtinatar, "mutta tuskin mikään urotyö."

Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti
nauruun.

"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja
ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena,
ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."

"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä
tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."

"Niinkö asianlaita olikin?" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.

"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain
riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi
koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.

Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta.
Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa
herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä
ja tämän maan puolesta?




X luku.

RITARI BELLARION.


Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen
moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von
Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä
Milanoon Ticinon portista.

Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin
ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli
vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka
retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.

Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen
otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli
jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin
keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat
katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä
hänen tiensä.

Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka,
että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat
laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint
Ambroseenkin.

Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili
väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää
pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan
itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin
pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi
myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot
valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa
rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.

Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli
ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta,
kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen
Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä
myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla
kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne
Facino itse oli hänet johdattanut.

Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi
sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen.
Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan
puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan,
oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys.
Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion
seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä
olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin
joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun
rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta
ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan
kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen
rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä
suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään
tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet
ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja
pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten
töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.

"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa
pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän
selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan
ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon
lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka
Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi
piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä
Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli
tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian
senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi
minulle sitten taistelun kulusta."

Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein
nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään
hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen
Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he
kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna
lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.

He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka
senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo
kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli
päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi
päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.

"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa
estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."

Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta
läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet,
nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti,
joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria,
joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä
epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen
sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa
huomiota.

Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä,
ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan
Travon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion.
"Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."

"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen
syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."

He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä
suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä
olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua
hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä
kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.

Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä
odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän
nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.

"Bellarion!"

Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja
uneliaat silmät loistivat.

"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.

Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui
ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin
palvelijanne."

"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen
käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.

"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin
sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei
ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"

"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa
kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein
todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta
olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa
mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa
uskottomuutta."

Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean
silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin
kapeammilta.

"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt
teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän!
Luulitte, että...! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan
Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"

Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna,
käytätte sanoja..." aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä
myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä
olen narri. Sallitteko minun poistua?"

Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.

"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä.
Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte...!" Hän lähti
astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"

Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut
ennenkuin seuraavana päivänä.

Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston
pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan
edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.

"En halua mitään kiitoksia." Bellarionin sävy oli melkein töykeä.

"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää
heidät pois ilman muuta."

Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien
luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset.
Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla
kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta
kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon
kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa
Buonterzon tuhoamiseen.

Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion
lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa
esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa
asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku,
hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja
etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua
nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen
jalkoihinsa.

Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen
koiran pään sinisellä pohjalla.

Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa
toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille
tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen
kunnian.

Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi
mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa
Abbiategrassossa.

Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli
hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada
taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili
yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.

"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani."

Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään
Stoffelia, uskollista ystäväänsä.

"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?"

"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa."

"Haa! Aika härkä miehekseen."

"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa
murskasi hän Genestran herran reiden."

"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun
niskani. Huomasin sen hänen hymystään."

"Öykkäri", sanoi Stoffel. "Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti."

"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna."

"Aiotteko lähteä häntä vastaan?" Stoffelin ääni oli huolestunut.

"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri
mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava.
Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."

Stoffel silmäili häntä vakavan näköisenä. "Pelkäättekö?"

"Mitäs muuta?"

"Ja tunnustatte sen?"

"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan,
että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse
puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa
muistissa."

"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu
antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani
murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä
olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti.
Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."

"Jopas harkitsette tarkasti asianne!"

"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla
alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät
minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan
huomenna kuumeessa."

Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon
salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen.
Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka
tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja
hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty
kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö.
Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut
sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon,
safiireilla koristettuun verkkoon.

Pitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.

Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin
arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar
Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt
hänen Milanossa-olostaan mitään.

Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä,
ainoana seuranaan monna Dionara.

Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi
neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen
hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.

Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja
kumarsi sulavasti.

Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen
askelen taaksepäin huudahti hän:

"Olette häikäilemätön!"

"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna.
Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces
fortuna iuvat'."

Neito ei voinut olla vastaamatta.

"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni."

"Jumalan armosta, madonna."

"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne."

"Keinoni?" Nuori mies ei ymmärtänyt.

"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi."

Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen
käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä
palvellakseni. Moite on kehno palkka."

"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako
palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo
Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole
mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."

"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan
niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on
kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei
johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."

"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?"

"Tietysti tein sen."

Myöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.

"Tunnustatte? Tunnustatte todella?"

"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään
epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon,
koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja
veljenne hänen käsiinsä."

"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen
käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras
ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne
Jumalalta. Jo riittää."

"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä:
kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä
täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti
valehtelin."

"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja
valehtelija?"

"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden."

Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli
tapahtunut.

"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti.
"Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa
puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno
aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet
upottamalla tikarin hänen rintaansa!"

Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette
sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että
vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni
teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin
kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."

"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta
merkitystä teidän sanoihinne."

"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut
todistaa sanani. Ymmärrättekö?"

"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska
hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan
yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne
markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen
poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"

Bellarion varmuus näytti pettävän. "En kiellä."

"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?" Ja
vastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti.
"Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte
kaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne
tehostaisi urotöittenne vaikutusta."

"Miten häpeällistä!" huudahti Bellarion, suuttuneena moisesta
syytöksestä.

"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto
kuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne
kunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää."

Näin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten
parantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin
kääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain.
Facino itse seisoi hieman taaempana.

"Olette kalpea, Bellarion", virkkoi kreivitär.

"Niinkö madonna? En voi oikein hyvin."

"Ethän vain liene sairas?" Facinon ääni oli vakava.

Bellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa.
"Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki."

"Sinun pitäisi mennä makuulle, poika."

"Olen itse samaa mieltä."

Hän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen
huhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin
hiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi
kuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.

Lääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa
syvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen
peistä hänen kanssaan.




XI luku.

ALESSANDRIAN PIIRITYS.


Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan
lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi
itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle
neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla
markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet
Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.

Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan
kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli
sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa
läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt
vastustukseensa.

Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa
vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi
olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada
hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi
Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.

"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut
riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa
vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet
aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy
mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."

"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?" kysyi Facino
nopeasti.

Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista
paljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista
Riminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin.
Hän painoi katseensa maahan.

"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole
mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."

Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi
Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti
päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo
tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle
Montferratiin.

Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian
kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt
hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu.
Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa
eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki
pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.

"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä,
Antonio?"

Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra Filippo
Marialta."

"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain
apua tarvitessaan."

Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa
jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa
edessä makaavan verikoiran päätä.

Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin.
Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on Hänen
Lihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa
itse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."

"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana.
"Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä.
Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko
Visconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."

"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän
käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten
sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä
Vignatea vastaan, häh?"

"Kyllä."

"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan
muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin
herttua kuin Milanon herra."

"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin", sanoi della Torre.

"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja
alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä
hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo.
Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät
matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto
heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä
linnunkuvasta.

Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa
ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.

"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin."

Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei
riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi
Milanon huonosti."

Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme
tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme..."
Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa
kohonneen kiehumapisteeseen.

Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui
hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"

"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne
horjumattomaksi."

"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät
kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän
heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.

Della Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.

"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin
Malatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"

Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona,
tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas
palaa."

Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus
vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.

"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi
korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon
kansanne."

"Niinkö?" Herttua epäili aina. "Ja paljonko se meille maksaisi?"

Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä
olisi Milanon herttuatar..."

"Onko tuo joku ehto?" Herttuan ääni oli terävä.

"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi,
lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."

"Antakaas kun mietin!" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.

Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti
ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della
Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.

Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan
ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän
nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.

Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti
Facinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo
Marian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.

"Vakava asia", totesi Facino.

"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?"

"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre
Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia,
mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko
voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."

"Entä sitten?"

"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä."

"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?" mutisi herttua.

"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos
miliisiväki..."

"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu
hyökkäisi."

Facino ei inttänyt vastaan.

"No, ryhdynpä toimeen siis."

Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla
Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken
punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt
esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti
ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat
marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että
ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin
kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian
muurien sisäpuolella.

Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena
ryhtyi Carmagnola pistelemään:

"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista,
mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa
johonkin."

"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä", tokaisi nuorukainen.

"Pidättekö minua sellaisena?" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.

"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti,
mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."

"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaan
Koenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.

"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään
keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."

"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua."

Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä
nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja
siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä
Alessandriaan, koska Vignate on siellä."

Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän
suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan
kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria
oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi.
Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.

Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä
olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa
vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat.
Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita
piirittämällä ja eristämällä kaupungin.

Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa
Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän
Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja
täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman
pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden
yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen
Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki
taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa
San Michelea.

Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset
asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin
piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen
palautettiin takaisin.

Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen
jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten
pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti
Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen
suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi.
Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä
tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä,
niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi,
ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa
paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua
hetteisellä alangolla.

Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti
hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli
vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian
muonavarastoja.

"Kysymys on tietenkin ihmishengistä", huomautti Bellarion avaten ensi
kerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun
aikana vaientanut.

Häntä tuijotettiin pitkään.

"Mistäpä muusta voisikaan olla kysymys?" uteli Carmagnola.

"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi
viime hädässä."

Asiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä.
Tällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski
pyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.

Joko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi,
että maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa
suoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen
päin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat
olleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi
yritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon
pienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä
ja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen
jalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin
ratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat
heidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään
piirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään
enempää kuin vapauttaankaan.

Tämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme
kaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.

Heidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia
kuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu
ristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja
ikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala
nojatuoli täydensivät sisustuksen.

Lattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja
sitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.

Nojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen
ja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun
hiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel,
Koenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö.
Bellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät
kondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.

"Pavian herra kreivi", lausui Facino, "ei aio olla liian ankara
niille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet
hänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava
väkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin
korvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi."
Neuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa
ei ollutkaan vielä lopettanut. "Sitäpaitsi vaadin minä niinikään
viittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua
heidän ryöstävän kaupunkia." Alessandrian edustajat pelästyivät.
"Satatuhatta kultafloriinia!" huudahti eräs heistä. "Herra se
on..." Facino kohotti kätensä. "Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian
neuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että
hänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen
Alessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet;
varukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko
henkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian
kreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi
kaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin
kahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin
ja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu
korvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa
ryöstetään kaupunki."

Vignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies
nimeltään Corsona, kirosi karkeasti. "Ehtonne ovat liian ankarat",
murisi hän.

"Sangen terveelliset", korjasi Facino. "Herra Vignatelle on
osoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen."

"Ja te luulette hänen suostuvan?" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat
valtasi pelko.

Facino hymyili julmasti. "Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön
niitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy
hänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen."

"Vaikeammaksi!" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, mutta
Facino viittasi kädellään. "Voitte mennä."

Kaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet.
Vielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä.
Facino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaiken
kukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.

Kuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa
illastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli
komennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat
tätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin
kehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi
velvollisuudekseen selittää:

"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni
ovat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella
joka suuntaan!"

Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein
räjähtämäisillään.

"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä.
Heiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua."

Koenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa "Kovin salaperäistä
tosiaan."

"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita
jostakin."

"Tuiki mahdotonta!" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun
tarkastus oli hänen vastuullaan.

"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät
sentään", virkkoi Bellarion.

Carmagnola loi häneen pahansuovan katseen sinisistä silmistään.

"Oliko tuo joku arvoitus?" marisi hän. "Ei teistä juuri ole arvoitusten
pohtijaksi, Francesco", leukaili Bellarion. "Minun olisi pitänyt
muistaa se."

Carmagnola hyökkäsi pystyyn. "Jumalauta, mitä tarkoitatte?"

Pahantuulinen Facino kuuli heidän nahinansa. "Pysykää hiljaa, mullikat!
Kuulkaa! Kukahan tänne nyt ratsastaa tuollaisella kiireellä?"

Ilta oli tukahduttavan lämmin ja ikkunat olivat auki. Etäältä kuului
nopeaa kavionkapsetta.

Ääneti he kuuntelivat sitä hetkisen. Vihdoin nousi Carmagnola
avaamaan oven. Ratsastajat joita oli kaksi, karauttivat kyläkujalle.
Huomatessaan valaistun oviaukon he pysähtyivät.

"Missä voimme tavata Biandraten kreivin, Facino Canen?"

"Täällä", vastasi Carmagnola. Tulijat hyppäsivät maahan.




XII luku.

VISCONTIN KUNNIA.


Jos Facino Cane hämmästyi nähdessään puolisonsa astuvan huoneeseen,
hämmästyi hän vielä enemmän havaitessaan, kuka kreivitärtä seurasi.
Mies oli nimittäin Venegonon Giovanni Pusterla, Monzan linnanherran
serkku.

Kuten jo lyhyesti on mainittu, oli Monzan herra myrkyttänyt Gian Marian
äidin. Aivan epäämätöntä on, että se tapahtui Gian Marian omasta
käskystä. Kuitenkin sai Pusterla kärsiä rangaistuksen tästä rikoksesta,
koska Gian Maria pelkäsi joutuvansa ilmi, ja näin sai liian uskollinen
palvelija hengellään maksaa sekä omasta että toisen puolesta.
Jälkeenpäin oli Gian Maria kaikin tavoin vainonnut Pusterla-sukua,
haihduttaakseen muka kaikki epäluulot. Se Pusterla, jota hän metsästi
Abbiategrassossa Bellarionin ehättäessä väliin, oli jo viides, jonka
hän sai hengiltä.

Venegonon Pusterla, joka nyt talutti kreivitär Beatricea huoneeseen,
oli yksinkertainen, keskikokoinen mies, iältään kolmissakymmenissä,
vaikkakin jo vanhemman näköinen, sillä hänen mustassa tukassaan oli
paljon harmaita hiuksia. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa olivat
tarmokasilmeiset, nenä konko, tummat silmät lähekkäin ja ryhti joustava.

Facino ja Pusterla olivat aina kunnioittaneet toisiaan, mutta he olivat
kuitenkin niin vähän tuttuja, että viimemainitun äkillisen ilmestymisen
tänne, vieläpä kreivittären seurassa, täytyi pakostakin herättää
kummastusta.

Facino oikaisi kipeätä koipeaan ja tervehti heitä lyhyesti
sotilaalliseen tapaan. Viehättävä kreivitär riensi hänen luokseen.

"Olet sairas, Facino!" sanoi hän huolestuneesti ja kumartui
vastaanottamaan miehensä suudelmaa.

Facinon kasvot kirkastuivat, mutta hänen äänessään oli vakava sävy. Nyt
ei ollut aikaa pohtia hänen sairauttaan. "Mitäpäs kivuista. Miten sinä
olet tullut tänne, Bice, ja... Venegonon kanssa?"

"Ah, yllätämme sinut", vastasi kreivitär. "Taivas tietäköön, ettei
tämä olisi ollut tarpeen, jos olisit kuunnellut minua, pitänyt silmäsi
avoinna ja käyttänyt järkeäsi."

"Kerro miksi tulit ja jätä huomautukset syrjään." Kreivitär epäröi
tuokion ja kääntyi sitten ylväästi matkakumppaniinsa.

"Kertokaa te, messer da Venegono."

Venegono suostui heti. Hän puhui nopeasti, elehtien käsillään, ilmeen
koko ajan vaihdellessa hänen kasvoillaan. "Olemme tulleet tekemään
selkoa tapahtumista Milanossa. Ettekö ole kuullut niistä mitään,
herrani?"

"Milanossa? Saan joka viikko raportteja hänen korkeudeltaan. Niissä ei
ole ollut mitään levottomuutta herättävää."

Kreivitär naurahti katkerasti. Venegono jatkoi.

"Eikö levottomuutta herätä tieto, että Riminin Malatesta, Pandolfo
ja hänen veljensä Carlo ovat Milanossa, mukanaan viisituhatmiehinen
armeija?"

Facino hätkähti. "He marssivat Milanoa kohti?"

Jälleen kreivitär nauroi. Myös Venegono veti suutaan hymyyn.

"Ei. He ovat kaupungissa herttuan kutsusta." Ja keskeyttämättä kertoi
hän tarinansa loppuun. "Tämän kuun toisena päivänä vihittiin Antonia
Malatesta ja herttua Gian Maria, ja herttuattaren isälle on nyt annettu
teidän virkanne."

Hänen sanojaan seurasi täydellinen hiljaisuus. Juttu oli kerrassaan
uskomaton. Facino ei voinut luottaa korviinsa.

"Kerron teille vain, mitä olen omin silmin nähnyt", virkkoi Venegono.

"Nähnyt? Oletteko sitten itse ollut Milanossa?"

Venegono irvisti muikeasti. "Vielä on Milanossa senverran ghibellinejä,
että minullekin riitti katto pään päälle. Ryhdyin tarpeellisiin
varovaisuustoimenpiteisiin. Sitäpaitsi ei kukaan Pusterla ole ollut
pelkuri. Siksi onkin herttua, tuo helvetin koira, saanut meistä niin
monta uhria."

Kauhistunut Facino tuijotti häntä alta kulmain. Tovin kuluttua puhkesi
kreivitär puhumaan, katkeran ivallinen ilme valkeilla kasvoillaan.

"Ymmärrät nyt, Facino, miksi olen täällä. Käsität, ettei Facinon vaimo
enää ollut turvassa Milanossa. Sinä olet kukistunut ja herttua on
valmis sallimaan Malatestan katkaista niskasi."

Facino ei jaksanut keskittää ajatuksiaan.

"Entä Gabriello?" huudahti hän.

"Gabriello," vastasi Venegono nopeasti, "on yllätetty samalla tavalla
kuin te ja kaikki muutkin Milanon ghibellinit. Se on della Torren
ansiota. Mihin hän pyrkii, sen tietävät ainoastaan perkele ja hän itse.
Ehkä hän tällä tavalla jatkaa Viscontien ja Torrianien vanhaa taistelua
yliherruudesta. Joka tapauksessa on hän kaiken takana."

"Eikö tuo nahjus Gabriello yrittänytkään panna vastaan?"

"Gabriello on Porta Giovian linnoituksessa Malatestan väen
piirittämänä. Kaupunki on sotaleirinä. Gian Maria, tuo epäsikiö, on
luvannut palkkion Gabriellon päästä, Gabriellon, joka niin monasti
on pelastanut hänet raivostuneen kansan käsistä. Samoin on luvattu
palkkiot monien muittenkin päästä, kuten herttuan serkkujen Antonio
ja Francesco Viscontin, minun serkkuni Giovanni Pusterlan ja useiden
muitten ghibellinien, jotka ovat Gabriellon kanssa linnoituksessa."
Hän kiihtyi. "Jospa suuri Galeazzo voisi nousta haudastaan näkemään
sen mädän teurastuslaitoksen, jonka hänen hirvittävä perillisensä on
ylväästä kuningaskunnasta tehnyt."

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Facinon pää oli painunut rinnalle. Kulmat
kurtussa piirteli hän veitsen terällä pöytälevyä. Pitkän rupeaman
jälkeen hän lausui hitaasti, matalalla äänellä:

"Minä olen viimeinen kaikista niistä kondottiereista, jotka seurasivat
Galeazzoa hänen asekumppaneinaan; viimeinen niistä, jotka auttoivat
häntä rakentamaan suuren valtakuntansa. Hänen rappeutunut poikansa
sai kaikki vihaamaan itseään. Kaikki muut lähtivät, anastaen samalla
osan Milanon aluetta, paitsi minä. Olen palvellut uskollisesti,
olen alati tukenut horjuvaa valtaistuinta, jopa taistellen
kondottieritovereitanikin vastaan, sillä Galeazzo oli ystäväni
ja luotti minuun. Nyt olen saanut palkkani. Minut on lähetetty
palauttamaan Alessandria tuon väärän Viscontin inhoittaviin käsiin, ja
kun olen käskyä täyttämässä, asetetaan Italian huomattavin guelfi minun
paikalleni, ryhdytäänpä vielä estämään minua palaamastakin." Hänen
äänensä melkein murtui.

Kreivitär huokasi syvään. "Saat kuulla vielä enemmän. Silmäsi ovat
vihdoinkin avautuneet."

Ja Venegono kertoi.

"Tulen luoksenne, Facino, kaikkien Milanon ghibellinien edustajana. He
pitävät teitä johtajanaan. Teihin he luottavat ja panevat toiveensa. Jo
tällä hetkellä on Milano kamalien veritekojen ja sietämättömän terrorin
näyttämönä. Te olette ainoa, joka voi sen vielä pelastaa."

Äkkiä raivostuen iski Facino veitsen syvälle pöytään. Hän kohotti
katseensa. Verestävin silmin tuijotti hän ympärilleen.

"Jos vain Jumala suo jalkani parantua, saavat Viscontit minun kädestäni
syödä petoksensa hedelmät ja tukehtua niihin."

Hän ojensi kätensä seinällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa kohti.
Uhkauksesta tuli vala.

Bellarion vilkaisi kreivitärtä ja ymmärsi, että hänen kunnianhimonsa
vihdoinkin oli tyydytetty. Tuo kaunis nainen ei ilmeisesti piitannut
hituistakaan siitä, että jalo sydän samalla oli särkynyt.




XIII luku.

MUONANHAKIJAT.


Keskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan
ystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan
oikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian
punaisia muureja...

Kaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei
voinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen
taittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.

Ratsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien
kuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän
totisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla
hienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon
viskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut
maallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan
vuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys
esille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä
kreivitär Beatricen "kunnianhimossa". Parasta olisi, jos kreivitär
saisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana
elinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa
pelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli
kimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin
esineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.

Facinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi
välittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota
pienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän
oli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.

Kaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky.
Jos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa.
Ruosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras
ei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti
uskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi
käyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?

Nuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta.
Hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu
paksulla nahka-anturalla.

Taluttaen ratsuaan lähti hän kulkemaan jalan Casalbaglianoa kohden.

Tuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle
varatusta kortteerista.

"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin
kohdassa aukko", tervehti Bellarion.

"Lyötte minut hämmästyksellä tämän tästäkin", vastasi Stoffel.

"Tässä on todistuskappale."

Bellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen
oli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.

"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani
sitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin
rikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä."

Stoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä
vartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät,
milloin ei kuu paistanut.

"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä", lupasi
Bellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.

Hän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun.
Pohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut
viivyttää.

Kärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta
odottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa
ylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle,
keskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa
rynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan
lepäämään.

Bellarionin tuomat uutiset saivat esikunnan huonolle tuulelle.

Tapansa mukaan huiskutti Carmagnola nuorukaisen syrjään.

"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet
rynnätä."

"Merkitsee vainenkin", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan
luutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin
kireät. "Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni
osoittaa, ettei niin ole laita."

Facino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt
panna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon
ylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:

"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia
on heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen
vaaralliseksi."

"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi", huomautti Bellarion, saaden
Carmagnolan raivoihinsa.

"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!" kiljaisi luutnantti. "Joka
asiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle
päätteeksi kokeneille sotilaille."

"Hän oli oikeassa Travon luona", lausui Koenigshofen syvällä äänellään.
"Hän voi olla oikeassa nytkin."

"Sitäpaitsi", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset
paremmin kuin kukaan muu joukosta, "olisi sulaa typeryyttä rynnätä,
ellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille
kalliiksi."

"Onko muuta keinoa olemassa kuin rynnäkkö?" tivasi Carmagnola.

"Sitäpä tässä juuri olisi harkittava", sanoi Bellarion lyhyesti.

"Harkittava?" Carmagnola, aikoi jatkaa, mutta Facino vaiensi hänet.

"Aivan oikein", lausui kondottieri. "Tilanne on muuttunut ja asia on
nyt pohdittava uudelleen."

Vaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma
oli välttämätön.

Toisin ajatteli hänen luutnanttinsa. "Bellarion on ehkä erehtynyt.
Loppujen lopuksi..."

"Se ei merkitse mitään", täydensi Bellarion. "Jos Vignate todella olisi
ollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä
yrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut
apua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen
tietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos
nyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti
heikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa."

"Kylläpä olette varma asiastanne", pilkkasi Carmagnola. "Ja
kaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta
vehnänhiukkasesta." Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä:
"Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari
Bellarionin kouluun."

"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi", ehätti Facino sanomaan.
Carmagnolan suu loksahti auki. "Bellarion saattaa teidät häpeään.
Kuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynyt
säärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?"

"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni.
Se voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä
lisätään."

"Hyvin mahdollista. Miten mielestäsi olisi meneteltävä?"

Bellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. "Tässä
on tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi
kuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska
vettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava
tien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun
kuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat
sivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset."

Facino nyökkäsi, hymyillen partaansa. "Onko kenelläkään parempaa
ehdotusta?"

Tuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. "Tämä suunnitelma
lienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin." Kateellisuus pilkisti esiin.
"Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin."

Facino puri huuliaan. "Luulen", sanoi hän sitten verkkaisesti, "että
juttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa
parhaiten."

Ennen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua
marssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä.
Vartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon
tien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan.
Bellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän
oikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.

Yö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle
ja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion
käskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten
saattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.

Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky
ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo
käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa
nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota.
Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän
ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi
nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään
kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten
käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja
huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa.
Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi
verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle.
Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin
vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan
apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti
kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto,
rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä,
kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.

Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä
Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt
hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina
vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut
saivat palata kortteereihinsa.

Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä
muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja
nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.

"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin..." tokaisi hän äkkiä.
"Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen... rosvo.
Lorenzaccio da Trino."

Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin
ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut..."

"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui
nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta
asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.

Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi,
vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"

"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta..."

"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."

Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia
melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän
aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen
hitaasti.

"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt
ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen
olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että
olisitte luovuttanut sen takaisin."

"Olisin varmasti!" ruikutti mies. "Pyhä Jumalan äiti, niin olisin
tehnyt!"

"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne
riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin
oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa..."

"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä..."

"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne."

"Millä tavalla minä voisin todistaa...?"

"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on
aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin
kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."

Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin.
Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei
takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut
kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian
anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti
säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin
kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne
syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin
lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan
päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina
tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan
oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi
kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät
miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja
teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion
muistiin.




XIV luku.

MUULINAJAJA.


Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa
Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen
hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.

Holvissa välähti valo ja ääni kajahti:

"Kuka pyrkii sisään?"

"Messer Girolamon lähetti", vastasi muulinajaja. "Tunnus?"

"Voittoisa Lodi."

Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen
kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin
aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot,
joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.

Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille
seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle.
Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin
itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin
Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta
ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri
valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"

"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää
silmäni huomataksenne sen?"

"Kuka te olette? Mikä on nimenne?"

"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä
Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää
henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio
ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka
nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta.
Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä
mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi
kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset
kasvonsa vielä likaisemmiksi.

"Viekää muulinne kaupungintalolle", sanoi kapteeni töykeästi.

Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit
avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa
oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa
asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita
ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja
päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.

Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko.
Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen
vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä
uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.

He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen,
ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa
ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo
saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä,
tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka
muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.

Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen
huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen,
arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta.
Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen
sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.

Mustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.

"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen
nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään.
Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt
huoneen perälle.

Pitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.

"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä
elintarvelähetys on viimeinen."

"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen
kasvoiltaan.

"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti
muulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen
paluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä.
Meidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi
järjettömyyttä yrittääkään päästä läpi."

"Pääsittehän tekin", huomautti luiseva kapteeni. "Oveluudella. Mutta se
temppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja
tuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi
aukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat
palasivat."

"Kekseliäästi tehty", kiitti kapteeni.

"Se oli aivan välttämätöntä", sanoi Bellarion lyhyesti. "Nämä
elintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava."

Vignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä
puhetapa saivat hänet ymmälle.

"Kuka te olette?" kysyi hän. "Muulinajaja ette ainakaan ole."

"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen
jälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen
onnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa
peitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on
sijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun
hoitaakseni."

"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein
putipuhtaaksi kynitty."

"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä
viittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille."

"Vai niin! Mitä viittauksia?" Vignate oli kiukkuinen. "Herra
kardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä
varojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi
teidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille
kannustimeksi."

"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia.
Ilmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen.
Jos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olen
odotellut sopivaa hetkeä."

"Ja nyt kun elintarvepula uhkaa, on teidän sopiva hetkenne ensi
tilassa,"

"Niinkö?" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy
loukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet
puhutella häntä tuossa äänilajissa.

"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan
kimppuun."

"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä
helppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin,
mutta syy ei ollut minun."

"Onko teidän ylhäisyytenne varma siitä?" Messer Beppo hymyili heikosti.

Lodin herra raivostui. "Olenko varma?" Hänen harmaat kasvonsa
kuumenivat. "Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?"

"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä
vakuutettu."

"Ja te olette nokkavuudessanne samaa mieltä."

Vignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä
nuorukaista. "Voisinko muuta?" sanoi tämä. "Ajatelkaahan, hyökkäätte
keskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää
voimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle
vaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte
aikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti
olisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi
aavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi."

Vignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan:
"Papin viisautta", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon.
"Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme
olisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria
Facinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut
Lodin herran mieleen." Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan,
työntäen esiin alahuulensa. "Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt
pakoittaa hänet..."

Messer Beppo purskahti nauruun.

"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino
ehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan."

"Mitä tarkoitatte?" huohotti Vignate. "Vai armoillamme?" Kaikki kolme
tuijottivat nuorta sotilasta.

"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole
ylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja
San Michelessä."

"Tiedämme."

"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä
vahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin
on kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat
kuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista."

Vignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas
käsittääkseen Beppon tarkoituksen.

"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia
käyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon
päämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi
tapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät
miehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin
päätön ruumis."

Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle
tuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.

"Tottavieköön!" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: "Totta
jumaliste!" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.

"Eipä hullumpaa", sanoi hän.

"Vai ei?" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. "Parempaa suunnitelmaa
ette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi."

Hänen varmuutensa tehosi ilmeisesti.

"Paljonko miehiä Facinolla on Pavonessa? Tiedättekö?" kysyi Vignate.

"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla,
jos saisitte hänet yllätetyksi."

"Ei uhmailla suotta. Otan mukaani kuusisataa."

"Teidän ylhäisyytenne on siis tehnyt päätöksensä?" sanoi kapteeni.

"Mitäs muutakaan, Rocco?"

Rocco siveli partaansa. "Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin
kuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan
suorittaa huomiota herättämättä."

Urhoollinen Beppo sekaantui pyytämättä keskusteluun.

"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa
peitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään
Pavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte,
rynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa."

"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?" ihmetteli Rocco.
"Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi."

"Annan miesteni vetää paidat nuttujensa päälle. Tehkää te samoin."

"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!" huudahti
Vignate. "Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään." Vignate
kompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että
hän oli tehnyt päätöksensä. "Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko
käytettävissä, kapteeni Farfalla?"

"Riippuu maksusta", vastasi Beppo vikkelästi. "Minä en tappele
suoranaisesta tappelunhalusta."

Vignate synkistyi ja siristi silmiään. "Mitkä ovat ehtonne?"

"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja
viisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa."

"Taivas!" siunaili Vignate. "Viisitoistatuh... Muuten, tarvitsen tuskin
kondottaanne niin kauan."

"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin
tyytyväinen."

"Saatte kymmenentuhatta avustanne tässä yrityksessä", ratkaisi Vignate.

"Toivotan hyvää huomenta", virkkoi Beppo. "Tiedän, että olen paremman
palkan arvoinen."

"Käytätte hyväksenne vaikeaa asemaani", marisi Vignate.

"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin
henkeni alttiiksi tulemalla tänne." He riitelivät vielä puolituntisen,
ja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen
rehellisistä aikomuksistaan.

Lodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti
sopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä
lähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja
valmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.

Aamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet
taivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä
tällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan
joitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui
paraikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän
kohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän
ääressä.

"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia.
Yritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?"

"Kyllä", vastasi Bellarion.

"Pidätitte salakuljettajat?"

"Pidätimme. Siitä huolimatta pääsi muulijono kuormineen Alessandriaan."

Ällistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. "Kuinka, herra?
Vaikka pidätitte ajajat?"

Bellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. "Siitä huolimatta.
Minä ohjasin itse muulit Alessandriaan." Hän istuutui äänettömyyden
vallitessa.

"Sanot käyneesi Alessandriassa?"

"Linnoituksessa asti. Söin aamiaiseni Lodin herran seurassa."

"No, mutta selitä, Herran nimessä!" puuskahti Facino ärtyneenä.

Bellarion selitti.




XV luku.

LOUKKU.


Arvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla
sanalla.

Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä
parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa,
että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli
tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten
väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.

Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen,
kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse
tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti
häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun
Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies,
jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta,
eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei
suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi
ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen
rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen
päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.

Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä.
Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti
oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä
varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla
tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten
kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden
burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.

Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja
saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään
saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.

"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin
tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin
kuin olisin antautunut."

Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja
Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun
päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion
vastasi sillävälin:

"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija
saapuessani luoksenne Alessandriaan."

Vignate katsoi häntä pitkään.

"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista
kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"

"Nimeni on Bellarion."

"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi
katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"

"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton
kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion
mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä
viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset
alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä
huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."

Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta
vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi
minun kynsiini."

Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te
olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle
sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette
minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne
hallitsijalle."

Vignate aukoi suutaan.

"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän
saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on
kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää
hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."

"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on
kunniasanani."

"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne
myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan
ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti
sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja
Carmagnola, että hän vapisi.

"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."

Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät
tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran
aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla
tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut.
Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni
potkaisi."

"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti
lopussa."

"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä
oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."

"Alkusoitto mihin?"

"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua."

He katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.

"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään."

"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään
Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että
kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi
häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita
asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän
valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan
urhojen käydä sisään."

"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän
tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli
melkein kunnioittavasti nuorukaista..

"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit
omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä..."

"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen,
että aika oli täpärällä.

Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino
uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin
komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko
päällikkyyden Carmagnolalle.

"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi
katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."

"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi
taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa
messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."

"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi
häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti
Carmagnolan olevan vakavissaan.

Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.

Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen
Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi
jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.




XVI luku.

ERO.


Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin
Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki.
Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä
maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta
kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon
tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin
murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi
välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen
parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska
opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.

Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut
oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo
Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta.
Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa
ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen
elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus
ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen
rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?

Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan
joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.

Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän
myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen,
joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi
metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat
liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten
kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki
suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana
Alessandriaa.

Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi
hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso
tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja
puhkesi puhumaan.

"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."

Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen
seurastaan.

Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen
rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan
oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään
oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle
kyyhkysiä piilossa.

Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären
rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti
katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:

"Oletteko suuttunut, Bellarion?"

Bellarion hätkähti. "Tokkopa sentään olen niin julkea."

"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä
innokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä."

"Saatoinko aavistaakaan, että haluaisitte tavata minua?"

"Teidän olisi pitänyt huomata..." Kreivitär huoahti. "Annatte selvästi
ymmärtää, ettette anna anteeksi."

"Kuinka niin? En kanna kaunaa ainoallekaan miehelle tai naiselle."

"Kuinka suurenmoista! Ihmettelenpä miksi oikeastaan olette lähtenyt
taivaasta harhailemaan tänne syntiseen maailmaan!"

Huudahdus pääsi häneltä kuin vahingossa ja hän yritti heti korjata
sanojaan. "Ei, ei. Hyvä Jumala, en tahtonut loukata teitä. Mutta
te olette niin kylmä, niin tyyni! Olette mainio sotilas ja teitä
kunnioitetaan, mutta miehenne eivät rakasta teitä."

Bellarion hymyili. "En ole etsinyt miesten rakkautta."

"Ettekä naisten."

"Isät neuvoivat minua välttämään sitä."

"Isät! Isät!" Nyt oli kreivitär selvästi pilkallinen. "Miksi taivaan
tähden koskaan lähditte isien luota?"

"Sitäpä juuri itseltäni kyselin kohdatessamme äsken."

"Ettekä löytänyt vastausta nähdessänne minut."

"En, madonna." Kreivitär kalpeni ja naurahti kiihtyneenä.

"Olette tylsä!"

Bellarionin piti selittää. "Te olette herrani Facinon puoliso."

"Ah!" Kaunottaren ilme muuttui. "Aavistin tuota. Mutta ellei niin
olisi?" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti,
että tämä melkein tunsi pahoinvointia.

Bellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. "Koko tässä
joutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten
ehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin."

Kreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he
ratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.

"Annatte varmaan anteeksi, jos selitän", virkkoi kreivitär vihdoin.

"Selitätte?" Bellarion oli kummastunut.

"Muistatteko tuon illan Milanossa... kun keskustelimme viimeistä kertaa
ennen lähtöänne? Olin teille julma."

"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa
kauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin."

"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi." Kreivitär
kosketti hänen kättään. "Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan,
Bellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?"

"Näytitte vihaiselta."

"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, että
Facino oli verhojen takana ovikomerossa."

"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä." Kreivittärestä tuntui kuin
olisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä.
Kulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen.
"Tiesitte!" läähätti hän.

"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden
alta."

Bellarion huomasi kuvaamattoman ilkeän ilmeen hänen kasvoillaan.

"Milloin teitte tuon havainnon? Ennenkuin puhuitte vai senjälkeenkö?"

"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi
säästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin
sen."

"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin." Tämänjälkeen,
ajatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä
hämmästyttäisi.

"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon
taakse miehen oikeutetun vihan uhatessa."

Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat
pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta
mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia
velvoittaa."

Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten
karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa.
Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.

"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa
päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."

"Madonna, jos olen loukannut..."

"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei
sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."

"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?"

"Pyydän sitä... suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää
siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo
tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette
lähde, vannon..."

"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos
uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."

Kreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.

"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen..."

"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja..."
Hän keskeytti huitaisten kädellään. "Mihin minä lähtisin?" Kysymys oli
osoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:

"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli koko
Italian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette."

"Niin, Facino on jalomielinen." Bellarionin äänessä oli katkera sävy.

"Joka ainut Italian ruhtinas ottaisi mielellään teidät palvelukseensa."

"Maailmassa on paljon tilaa niille, joista haluamme erota."

Vaieten he jatkoivat matkaansa aina kaupungin muureille saakka.

"Lähdettehän, Bellarion?"

"Harkitsen asiaa." Hän oli vakava, puoleksi vihainen, puoleksi
pahoillaan.

Linnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi
kreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.

"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun
hyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!"

Kohteliaasti kumartui Bellarion hennon käden yli.

Kun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon
goottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.

Sitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli
miten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut,
kaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko
ollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että
hänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.

Aterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen
kapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei
kiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi
suuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli
päättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan
Bellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Facino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin
tuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta.
Hänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko
illan olivat askaroineet.

"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa.
Olen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä
seurustelussanne."

"Olen kreivittären palvelija niinkuin olen teidänkin palvelijanne."

"Niinpä niin", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. "Hän
pitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut
Genovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita."

"Lähetätte minut pestaamaan miehiä Boucicaultilta?" hämmästyi Bellarion.

Facino silmäili häntä huvitettuna. "Miksi en sitä tekisi? Luuletko,
ettei hän suostuisi?"

"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon,
auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät,
saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."

"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi."

"Käytän järkeäni."

"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia
tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"

Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi
hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä
ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti
järkeään, kuten huomaatte.

Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi,
että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä
kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei
mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma
siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.

Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken
mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain
pistävä oka Facinon ruumiissa.

"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina
ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että
olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."

Facino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.

"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!"

"Minullakin on kunnianhimoni."

"Kauanko olet tällaista ajatusta hautonut? Et ole puhunut siitä ennen."

Bellarion katsoi häntä surumielisesti ja sanoi hiljaa:

"Tämä ajatus kypsyi tänään."

"Ollessasi ratsastamassa?"

Facino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä.
Kondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.

"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen
hyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä —
koska tunnet, että niin on paras."

Bellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän
nielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:

"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani
huolimatta olen teidän miehenne."

Keskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä
teki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan,
sillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki
puolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että
Facino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta
hänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino
lupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä
ratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat
lähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään
Stoffelia käsiinsä.

Stoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan
hänen apulaisekseen.

"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee
kernaasti mukaan."

He valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella
seuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut
mitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti
hän heittämään jäähyväisiä.

"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen", sanoi hän Facinolle.
"Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin,
miten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja
muonittaminen."

"Jokaisella ei ole onnea saada joku Vignate vangikseen."

"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?" Facino naurahti
melkein hilpeästi. "Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien
koirienko? Estorren tai Gian Carlon?"

"Esimerkiksi Montferratin Theodoren kanssa", sanoi Bellarion.

"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta
olisi varmasti liian korkea."

"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin
on kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta.
Milanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin."

"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. Mutta
Genova..."

"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat
liittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla."

"Haa! Jumalavita! Sinä olet kaikkitietävä."

"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että
Theodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle
liittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan,
sillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En
usko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta."

Ajatus oli suurenmoinen ja Facino hyväksyi sen innokkaasti.

"Poikkeaisinko Montferratissa valmistamassa asiaa?"

"Jäisin sinulle siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."

"Samat sanat saanen kuulla Theodoreltakin."

"Olet hyvin toivehikas."

"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä
ehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne.
Tarvitsette holhokin minun tilalleni."

"Mitä hittoa minulla on tekemistä Gian Giacomon kanssa?"

"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina.
Theodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hän
sattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teillä
Montferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa."

"Tottavie! Sinä olet kaukonäköinen."

"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi
Theodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin
vastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo
täysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta." Facino katsoi häntä ja
pullisti poskiaan. "Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat
asiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä."

Bellarion huokasi. "Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä
askarruttavat."




XVII luku.

PALUU.


Ritari Bellarion palasi Casaleen toisin kuin hän oli sieltä lähtenyt.
Hänen sydämensä oli kiintynyt maailmaan enemmän kuin hän itsekään
aavisti.

Upeassa puvussa komeillen ratsasti hän kookkaalla harmaalla hevosella,
sivullaan uskollinen Stoffel ja takanaan kuusikymmentä ratsumiestä,
kaikki hyvissä varuksissa. Ratsujoukon johtajan keihäässä hulmusi
viiri, johon oli ommeltu Bellarionin vaakuna, hopeainen koiranpää
kirkkaansinisellä pohjalla. Jälkijoukon muodosti muulijono teltta-,
varus- y.m. kantamuksineen. Nuori mies oli kaikesta päättäen huomattava
henkilö ja sellaisena hänet myös otettiin vastaan Casalessa.

Valtionhoitaja osoitti hänelle kaikin tavoin suopeuttaan ja Bellarion
vastasi kunnioittavalla kohteliaisuudella. Kuten muistanette, oli
markiisi Theodore käynyt Milanossa juuri kun Bellarionin tähti oli
nousemassa, eikä hän nyt tuntunut paljon muuta tietävänkään Facino
Canen ottopojasta. Hän oli myöskin kuullut, mikä osuus Bellarionilla
oli ollut Alessandrian valloituksessa, ja koko käytöksensä ilmaisi sitä
arvonantoa, jota tunnetaan loistavaa sotapäällikköä kohtaan. Kertaakaan
hän ei kosketellut erään nuoren miehen toimintaa Casalessa vuosi
sitten. Myöskin hovi osoitti kaikin tavoin mieltymystään kuuluisan
miehen kuuluisaan poikaan. Bellarion sai hetkisen levätä laakereillaan.

Lopulta oli hänen kuitenkin ryhdyttävä toimintaan. "Minun on pakko
häiritä tätä suloista rauhaa", sanoi hän. "Tulen Biandraten kreivin
lähettinä."

"Missä tarkoituksessa?"

"Suunnitelmat, joita teidän korkeutenne hautoi Milanon matkalla ja
jotka sitten menivät myttyyn, voisivat saada parempaa vastakaikua
Alessandriassa."

Theodore hengähti syvään.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Puhumme siitä, kun olemme syöneet. Tahdomme
ensin huolehtia mukavuudestanne."

Bellarion ymmärsi sanoneensa kylliksi. Theodore tarvitsi aikaa harkita
ehdotusta, ennenkuin ryhtyi siitä keskustelemaan.

He aterioivat suuren hallin vieressä olevassa pikku huoneessa, jonka
avoimista ovista saattoi nähdä päivänpaisteiseen puutarhaan, samaan,
johon Bellarion oli paennut podestàn miehiä. Läsnä oli vain perhepiiri:
markiisi Theodore, ruhtinatar Valeria, markiisi Gian Giacomo, hänen
opettajansa Corsario ja kamariherransa, nuori Fenestrallan herra.
Kuluneen vuoden aikana ei hovissa ollut tapahtunut sanottavia
muutoksia. Kuitenkin saattoi tarkkasilmäinen Bellarion havaita
jotakin, nuori markiisi oli kasvanut aika tavalla. Hän oli parikin
tuumaa pitempi kuin vuosi sitten, ja paljon kalpeampi ja laihempi.
Hän vaikutti muuten levottomalta ja hänen ilmeensä oli ärtynyt.
Valtionhoitajan antama kasvatus alkoi kantaa hedelmää.

Myös ruhtinatar Valeria oli entistä kalpeampi. Hänen tummat silmänsä
katsoivat miettivinä etäisyyteen ja alakuloisuus oli lyönyt leimansa
koko hänen olemukseensa.

Kun Bellarion yht'äkkiä oli markiisi Theodoren seurassa ilmestynyt
hänen eteensä, pitkänä ja ryhdikkäänä, oli neito punastunut ja
kiihtynyt huomattavasti. Hän oli puristanut huulensa yhteen ja
leimuavin katsein silmäillyt valehtelijaa ja murhaajaa, joka hänen
mielestään oli tuhonnut hänen tulevaisuutensa.

Valtionhoitajalla oli silmät päässä, ja huomattuaan ruhtinattaren
mielentilan oli hän rientänyt esittelemään vieraan Gian Giacomolle.

Tämä katseli tulokasta veltosti. "Tervetuloa, herraseni", toivotti hän
haluttomasti ja tarjosi ruhtinaallisen kätensä, jota Bellarion suuteli.

Neito tyytyi vain kumartamaan jäykästi. Fenestrella oli tuttavallinen
ja Corsario naurettavan arvokas.

Mieliala aterian aikana ei ollut kovin iloinen. Fenestrella muisti
äkkiä, että hän oli nähnyt Bellarionin aikaisemmin, oikeuden
istuntosalissa, ja alkoi tehdä vihjauksia, mutta valtionhoitaja
keskeytti hänet ja vaihtoi puheenaihetta. Hän palautti mieliin
Alessandrian valloituksen ja ihasteli Bellarionin nerokasta
sotasuunnitelmaa. "Temppu toisensa jälkeen", huomautti ruhtinatar
värittömällä äänellä. "Aivan", myönsi häpeämätön Bellarion. "Ei, vaan
jotakin suurenmoisempaa", vastusteli Theodore. "Teillä on kerrassaan
loistavat johtajanlahjat, ser Bellarion. Mutta niinpä olettekin jo
niittänyt runsaasti mainetta."

"Ja satatuhatta floriinia", lisäsi Valeria.

Fenestrella nauroi. "Kylläpä arvioitte Vignaten kalliiksi."

"Toivoin, että lodilaiset, joiden kukkaroista korvaus otettaisiin,
jälkeenpäin alkaisivat harkita, kannattiko niin kallisarvoista herraa
pitää hallitsijanaan."

"Sitten olen tehnyt teille vääryyttä", sanoi ruhtinatar Valeria. "Minä
näet otaksuin, että halusitte vain rikastuttaa itseänne."

Bellarion ei näyttänyt huomaavan letkausta. "Teidän korkeutenne olisi
tehnyt minulle vääryyttä, ellette olisi sanonut tätä."

Valeria yksin ei vetänyt suutaan hymyyn: Hänen ruskeissa silmissään oli
kova ilme.

"Minulle kerrottiin, että messer Carmagnola johti hyökkäystä. Hän on
urhoollinen mies, aina siellä, missä miekkoja mitellään."

"Totta", myönsi Bellarion. "Muuta hän ei ymmärräkään. Härkä mieheksi."

"Teidän käsityksenne suorasukaisesta taistelijasta."

"Ehkäpä minulla on paremmat älyn aseet."

Neito kumartui eteenpäin väitelläkseen hänen kanssaan. Theodore kävi
levottomaksi.

"Kyllä älyä tarvitaan turnajaispaikallakin. Muistanpa eräätkin asekisat
Milanossa — Carmagnola oli päivän sankari. Mutta te ette ollutkaan
läsnä. Teillä oli kuumetta, vai horkkako teillä oli?"

"Todennäköisesti horkka. Minä tutisen aina kun vain ajattelenkin
yhteenottoa."

Yleinen nauru. Valeriakin hymyili, mutta suuttuneesti.

Bellarion oli ylen rauhallinen. "Miksi nauratte? Puhun totta."

"Tottako? Ja kuitenkin juuri te syöksitte Vignaten satulasta", tokaisi
Fenestrella.

"Sattuma. Livahdin sivulle hänen rynnätessään ohi ja käytin tilaisuutta
hyväkseni."

Valeria katseli häntä melkein epäilevästi. Saattoiko mies olla noin
häpeämätön? Tuo nuorukainen pyrki suorastaan hyppäämään nenälle. Neito
käänsi vihdoin katseensa syrjään, eikä enää ottanut osaa keskusteluun.

Bellarion puhutteli nyt nuorta markiisia, ja kyseli kohteliaasti, miten
hänen opintonsa edistyivät. Pitikö hän Virgiliuksesta?

"Virgiliosta?" ihmetteli poika laimeasti. "Tunnetteko tekin Virgilion?
Varasteleva veitikka, mutta erinomainen koirien hoitaja."

"Tarkoitan runoilijaa."

"Runoilijaa? Mitä runoilijaa? Runoilijat ovat väsyttäviä. Valeria lukee
minulle toisinaan heidän teoksiaan. Luoja tietää minkävuoksi, sillä
niissä ei ole mitään järkeä."

"Jos lukisitte niitä itse, niin ehkä..."

"Lukisin? Taivahan taatto! Pidättekö minua pappina? Vai lukea tässä
pitäisi!" Hän nauroi makeasti ja tarttui pikariinsa.

"Hänen korkeutensa on hidas oppilas", tuumi Corsario.

"Emme voi tunkea häneen tietoja väkisin", selitti Theodore. "Hänen
terveytensä on heikonlainen."

Valerian huulet värähtivät. Bellarion huomasi, että hän vain vaivoin
jaksoi pysyä ääneti.

Puhuttiin joutavuuksia, kunnes ateria lopultakin päättyi.
Ruhtinattaren, nuoren markiisin ja Fenestrellan lähdettyä huoneesta
lähetti Theodore pois palvelijatkin ja messer Corsarion, jääden
Bellarionin kanssa kahden.

"En tahdo väsyttää teitä. Te tarvitsette lepoa. Mutta ennenkuin eroamme
pyydän teitä tarkoin harkitsemaan kreivi Facinon ehdotusta, jotta
voisin saada vastauksen vielä tänä iltana."

Bellarion tiesi hyvin kenen kanssa hän oli tekemisissä ja arvasi
joutuvansa väittelyyn, jossa hän tarvitsisi kaiken älynsä, jos mieli
selviytyä kunnialla.

"Lyhyesti sanoen", jatkoi hän, "teidän korkeutenne haluaa saada
takaisin Vercellin ja samoin Genovan herruuden. Yksin ette kykene
siihen. Facino puolestaan on noussut Milanon herttuata vastaan ja
pystyy yksinkin puolustautumaan. Mutta hän ei tyydy tähän, vaan
haluaisi hyökätä, tuhota Malatestan ja sanella ehtonsa herttualle.
Liitto teidän välillänne tietäisi, että kumpikin voisi toteuttaa
aikeensa."

Valtionhoitaja asteli edestakaisin huoneessa. Lopulta hän pysähtyi
Bellarionin eteen pitkänä ja ryhdikkäänä. Hän tuijotti nuorukaista
vaaleilla silmillään ja virkkoi:

"Mitä takeita Biandraten kreivi antaa minulle?"

"Takeita?" kertasi Bellarion. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet sydämessä
asustavaa pelkoa.

"Takeita siitä, että hän suorittaa osuutensa, jos minäkin suoritan
omani."

Bellarion hymyili avoimesti. "Herrani Facino ehdottaa, että retki
aloitettaisiin Vercellin valtauksella. Vercellin joutuminen haltuunne
on kaiketi parempi takuu kuin mikään muu. Se on maksu etukäteen."

Nuori mies oli huomaavinaan välähdyksen valtionhoitajan silmissä.

"Osamaksu", vastasi tämä. "Entä sitten."

"Seuraava toimenpide on luonnollisesti Milanon valloitus. Se on
välttämätöntä teidänkin kannaltanne katsoen."

Valtionhoitaja nyökäytti päätään. "Tahdon harkita asiaa. Kutsun kokoon
neuvoston ja punnitsemme ehdotusta joka puolelta. Olipa ratkaisu mikä
tahansa, lausun julki suuren tyydytykseni ehdotuksen johdosta."

Näin jätti valtionhoitaja asian lepäämään antamatta sanallakaan
ymmärtää, minkä päätöksen tekisi.

"Tekin kaipaatte lepoa, herraseni", lausui hän sitten, kutsuen
kamaripalvelijansa, jonka huostaan jätti Bellarionin, vakuutettuaan,
että palatsi ja palveluskunta olivat hänen käytettävissään.




XVIII luku.

PANTTIVANKI.


Kultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin
ja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat
pensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat
riikinkukot käyskentelivät.

Yllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja
Dionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt
hengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan
myöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.

Ritari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä
koulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä
välittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja
Petroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän
ruokottomuuksia "Kultaisesta aasista" ja "Trimalchionin pidoista."

Bellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä
mestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi
pengertä, jolla ruhtinatar asteli.

Äkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi
hän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut
Petroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja
kiista kävi äänekkääksi.

"Trimalchionin pidot", intti Bellarion, "on kauttaaltaan suorasanainen."

"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä." Messer Corsario
säilytti vain vaivoin tyyneytensä.

Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa
lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas
suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.

Ruhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.

"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän
rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät
vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."

"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?"

"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua
pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet
asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."

Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan
kuulomatkan ulkopuolelle.

Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion
varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua
väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai
ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."

Ruhtinatar kalpeni. "Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?

"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin,
missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."

"Tuo on joku sadin. Ansa..." Neito oli pahoin pelästynyt.

"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää
auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen
saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä
liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on
avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi
turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina
Facinon luo."

"Ah, nyt alan ymmärtää."

"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut
Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä
varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja
puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa
tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille
ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa
saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän
nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti
jokaista sanaansa.

"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä
"Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt
nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa... Miksi
te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi
häntä, tummissa silmissään syvä tuska.

"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille?
Kysyn sitä vieläkin?"

"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?"

"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi.
Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin
vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."

Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään.
Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen
nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.

"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen,
"pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."

Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen
koulumestarille olleensa väärässä.

"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti
Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän
sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet,
katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"

Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messer
Corsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."

Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion
karkoittamista äsken.

Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan
siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore
hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen
yksityiskohdista.

Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään
ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta
Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.

"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?"

"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä,
haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei
jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."

"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä
esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."

Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei
voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään
sanottavaa Theodorelle.

Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen.
Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen
kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella
neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki
he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä,
valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt
Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.

Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty,
ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli
käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että
Vercelli vallattaisiin ensinnä.

Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että
oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt
paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti,
ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta
ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi.
Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti
toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli
myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään
estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä
aina mereen saakka.

Montferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.

Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion
istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen
solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi
tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.

Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät
rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä
kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.

Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan
kylmää vettä neuvoston niskaan.

"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii."

"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt
epämiellyttävän vaikutuksen.

"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää
sopimuksessa mainitut ehdot."

"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?"

"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme
tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse
mainitsi takuun ensiksi."

Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja
tunsi olonsa hieman vaikeaksi.

"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi
Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin,
että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte,
jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa
ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"

"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me
tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"

"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken
loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."

"Niinkö luulette?" virkkoi Carreton markiisi.

"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi
mitä hyvänsä."

Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa.
Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten
kreivi haluaa?"

Kun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.

"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa
sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi
valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä
peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki
tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi
Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki
on päättynyt."

Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten
hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen
olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan
sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore
Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen
kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.

Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään
ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä
historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä
uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu
luovuttamaan nuorta markiisia.

Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena
hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli,
mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä
kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta
varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan
veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut
Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?

Muuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:

"Teidän korkeutenne ei sano mitään."

Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te.
Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."

Bellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:

"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi
otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."

"Vai miellyttävän?" huudahti Carreto.

"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin
on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun
markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon
asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään
syytä panna vastaan."

Tämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.

"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi
lopulta joku.

"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen?
Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin
vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"

He olivat hieman epävarman näköisiä.

"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät
herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta
takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.

"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta", uskalsi kuitenkin Carreto
valittaa.

Neuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:

"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?"

"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi
kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla
voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."

"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa
hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."

"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian
itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa
väitellä enempää."

"Aivan turhaa", myönsi Theodore. "Emme voi luovuttaa markiisia."

"Kuitenkin...", aloitti Carreto.

Valtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:

"Ei yhtään mitään."

Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen
levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja
nousi.

"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi
hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma
jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät
herrat."

Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli
hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana.
Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun
tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista
mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt
kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa
hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena.
"Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi
Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua
loppuun."

Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä.
Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka
on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle
samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin
seuraava.

 "Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä
 Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa
 ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin
 arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista
 peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen,
 jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille
 ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi
 Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja
 asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen.
 Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.

 "Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus
 muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori,
 mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska
 sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat
 opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia
 markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään
 heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän
 käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren
 palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän
 kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin
 Montferratin valtionhoitajan kanssa.

 "Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on
 ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja
 vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän
 jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää
 hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat
 häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.

 "Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on
 tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että
 häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten
 turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi
 henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä
 tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.

 "Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät
 määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen
 montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako
 antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista.
 Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.

 "Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia
 muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä
 hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi
 heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua
 miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas
 voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä
 apureitaan tilille.

 "Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulle
 Luzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänyt
 Casalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.

 "Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon ja
 siunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanne
 ja palvelijanne

                                                _Bellarion_."






Kolmas kirja.




I luku.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ BELLARION.


Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn
peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä
olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä
hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.

Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi
hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta
sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään
pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli
ollut Facino Canesta erossa.

Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri
hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata
lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan
Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava
ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä
tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi
ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse
asiassa supistui kovin mitättömäksi.

Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen
koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi
mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa,
että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen
aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon,
jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän
taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan,
että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli
Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut
Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli
noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.

Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä
syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi
silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän
voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.

Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle
välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan
osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi
Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä
joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli
hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun
taistelu oli ohi.

Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin
hänen strateegisia kykyjään.

Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen
laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän
paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.

Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan
Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti
luettavasta sisällöstä.

"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni
heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun
ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera
ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse
kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua
jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini
mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."

Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa
linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden
aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä
huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut
pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.

Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien
kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien
kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että
hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään
häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä
palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja
herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen
Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti
kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti
maksaa lupauksensa rikkomisen.

Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat
törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta
Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä
kansa.

"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa
meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"

Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut
eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli
jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät
tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.

"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä
kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan
teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan
ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja
punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen
muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi
rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen
työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan
kapteeninsa rinnalla.

"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon
tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he
pyytävät."

Lähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.

"Herra herttua! Herra herttua!" kajahteli joka taholta.

Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella
nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.

"Käykää kimppuun!" usutti hän. "Kansa käy kärsimättömäksi."

Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta
hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.

"Herra herttua..." aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä
sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä,
häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan
luut! Aiotko vastustaa minua?"

Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista
kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään
olisi rientänyt avuksi.

Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita.
"Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset
palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.

Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä
rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin
katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.

Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla
kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.

Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa
palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat
tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja
voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.

Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille
hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti
heti sanan Bellarionille.

Bellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä
noudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen
tasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti
ilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli
hän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin
vastaan.

Bellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa
toimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen,
markiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.

"Olen rakentanut suunnitelman", virkkoi Facino, "siinä varmassa
vakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa."

"Minulla on kaksitoistasataa, kaikki hyvin varustettuja."

"Kelpo poika, kelpo poika!" Facino taputti häntä olalle. "Käy sisään ja
kerro se neuvostolle itse."

Nojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa
kivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion
aikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.

"Siis mestari Theodore on täällä", sanoi Bellarion. "Niin on. Hän on
vetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä
pääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän
asti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko
sopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään."

"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?" Facino nauroi. "Et tuntisi häntä.
Hän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu."

Bellarion ihmetteli. "Jopas nyt... Miten se on selitettävissä?"

"Ajoin hänen opettajansa ja muut seuralaisensa hiiteen." Hän vaikeni
toviksi. "Näin ensi silmäyksellä, mitä he olivat miehiään. Eräänä
yönä he ryyppäsivät itsensä juovuksiin ja juottivat pojankin. Silloin
lähetin heidät takaisin Theodoren luo ja kirjoitin hänelle samalla,
että hän palkitsisi heidät heidän ansioittensa mukaan. Vähän myöhemmin
lähetin pois myös lääkärin ja henkivartijat ja ilmoitin Theodorelle,
että markiisia tästälähtien palvelisivat vain sellaiset henkilöt,
joihin saatoin luottaa. Theodoren oli pakko kiittää. Mitä muutakaan
olisi hän saattanut tehdä? Naurettavaa, eikö totta?"

Bellarion tiedusteli myös kreivitär Beatricen vointia. Facino vastasi
puolisonsa olevan Casalessa, missä hän oli paremmassa turvassa kuin
Alessandriassa. Lopulta astuivat he huoneeseen, missä neuvosto vartosi.

Pitkän tammipöydän ääressä istui viisi miestä, joista neljä nousi
seisaalleen. Istumaan jäi ainoastaan markiisi Theodore, jonka sääty
oikeutti hänet siihen. Hän kumarsi vain jäykästi tulijoille.

"Ah, herra Bellarion!" Facinosta tuntui, että äänessä soinnahti ivaa.
Hän riensi senvuoksi ilmoittamaan:

"Hänellä on mukanaan tuhatkaksisataa miestä."

"Hän on sitäkin tervetulleempi", vakuutti valtionhoitaja. Theodore ei
ollut parhaimmalla tuulellaan, totesi nuori sotapäällikkö.

Riennettiin tervehtimään tulokasta. Ensimmäisenä lähestyi muhkea
Carmagnola, arvokkaana ja tärkeänä kuten aina. Hän oli sydämellisempi
kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla hiukan isällinen ja alentuva.

"Ystävämme on nyt yhtä mainehikas sotapäällikkö kuin te, Francesco",
huomautti Facino, istuutuen nojatuoliin lepuuttaakseen jalkaansa.

Carmagnola kumarsi. "Käynpä kohta itserakkaaksi."

"Oi Jumalani!" huokasi Facino.

Tumma, parrakas Koenigshofen tallusti esiin ja puristi voimakkaasti
Bellarionin kättä. Häntä seurasi pieni, ovela piemontilainen, Giasone
Trotta, ja vihdoin komea, tyyni nuorukainen, jota Bellarionin oli
vaikea tuntea samaksi Gian Giacomoksi, jonka hän vuotta aikaisemmin
oli tavannut Theodoren hovissa. Nuori markiisi muistutti tavattomasti
sisartaan, jopa siinä määrin, että Bellarion hätkähti kohdatessaan
hänen tumman, miettivän katseensa.

Raivattiin tilaa Bellarionille ja tehtiin hänelle selkoa
suunnitelmasta. Kaikkiaan tulisi nyt Facinolla olemaan käytettävissään
kahdeksantuhatta miestä, ja tämä määrä oli täysin riittävä. Varukset
ja ratsut olivat moitteettomat. Jalka- ja ratsuväen lisäksi oli
käytettävinä toistakymmentä tykkiä ja kymmenen pomminheittäjää.

"Entä taistelusuunnitelma?" kysyi Bellarion.

Siitäkin tehtiin selkoa. Luonnos oli hyvin yksinkertainen.
Marssittaisiin Milanoon, jonka piiritykseen heti ryhdyttäisiin.
Alessandrian muurien kupeella odotteli jo armeija täysin lähtövalmiina.

Bellarion mietti tuokion, ennenkuin lausui mielipiteensä.

"On toinenkin tapa", sanoi hän vihdoin, "jota ehkä ette ole vielä
tulleet ajatelleeksi Boucicault on ahmaissut enemmän kuin hän
jaksaa sulattaa. Saadakseen Milanon haltuunsa täytyi hänen viedä
sotanäyttämölle koko armeijansa. Milanolaiset vihaavat ranskalaisia,
jotka eivät suinkaan esiinny kovin hienotunteisesti. Te pidätte
Milanoa vihollisena, kun itse asiassa Boucicault on ainoa vihollinen.
Suojellakseen itseään Milanossa on hän jättänyt Genovan alttiiksi
kenen hyvänsä käydä sisään. Miksi tähtäätte hänen sydämeensä, joka on
kilven takana turvassa? Miksi ette tähtää päähän, jota ei suojaa edes
kypäräkään?"

Kukaan ei vastannut. Ääneti tuijotettiin nuorta johtajaa ja katseet
kehoittivat häntä itseään vastaamaan kysymykseensä.

"Älkää siis havitelko Milanoa nyt, vaan marssikaamme Genovaan.
Ajattelemattomuudestaan saa Boucicault vielä vastata isännälleen,
Ranskan kuninkaalle. Genovalaiset itse eivät pysty vastarintaan ja
kaupunki voidaan luultavasti vallata ampumatta laukaustakaan."

Markiisi Theodore ilmaisi lämpimästi ihailunsa, mutta Facino keskeytti
tuimasti:

"Odottakaahan! Odottakaa!" Häntä ei miellyttänyt ajatus, että Theodore
saisi osansa saaliista, ennenkuin toinen sopimuspuoli oli saanut
mitään. "Miten saattaisi Genovan valtaus Milanon meidän käsiimme?"

"Boucicault rientää heti Genovaan", vastasi Bellarion. "Hän astuu ulos
linnoituksestaan, mutta hänen on pakko jättää varusväkeä Milanoon."

Strateegisesti katsoen oli suunnitelma niin hyvä, ettei Facino
vastustellut enempää, vaikka hän ei malttanutkaan olla myöhemmin
ilmaisematta Bellarionille epäilyjään Theodoren rehellisyydestä.

"Ette tee tätä Theodoren hyväksi, vaan omaksi hyväksenne", vastasi
Bellarion. "Ei teidän tarvitse kadehtia hänen näennäistä menestystään.
Se voi käydä hyvin lyhytaikaiseksi. Hänenkin on maksettava jonakin
päivänä."

Facino naulitsi häneen tiukan katseen. "Mitä?" huudahti hän. "Mitä
selvittämättömiä asioita sinulla on Montferratin Theodoren kanssa?"

"Tiedän vain, että hän on lurjus,"

"Jos aiot ruveta kaikkien Italian lurjusten rankaisijaksi, saat
totisesti hommaa. Tuo tuollainen on suottapäiväistä haihattelua."

"Sanokaa sitä vain siksi, jos teitä haluttaa", mutisi Bellarion
mietteliäänä.




II luku.

NOVIN TAISTELU.


Löydätte perinpohjaiseen kuvauksen tästä sotaretkestä m.m. messer
Corion jälkeensä jättämässä kronikassa. Voimakkaan armeijan etunenässä
ratsasti Facino Genovaan, jonka hän tosiaan valloitti ilman että
laukaustakaan ammuttiin. Suuren armeijan lähestyessä kaupunkia nousi
siellä ensin aika melu, sillä pelättiin vihollisen heti ryhtyvän
kaupungin ryöstämiseen. Genovalaiset lähettivät vaimonsa ja lapsensa
satamassa oleviin laivoihin ja edustajansa Facinoa vastaan. Facinolle
vakuutettiin, että hän oli tervetullut edellyttäen, ettei hän aikonut
pitkiksi ajoiksi majoittaa joukkojaan kaupunkiin. Ranskalaiskomentoon
oli kyllästytty.

"Jos niin tekisin", vastasi Facino paareiltaan, joille yhä
yltynyt leini oli hänet pakottanut, "tapahtuisi se ainoastaan
Montferratin markiisin etuja valvoakseni. Mutta jos tunnustatte
hänet hallitsijaksenne, ei armeijani tarvitse lähestyä askeltakaan
lähemmäksi. Päinvastoin marssimme Noviin ottaaksemme siellä vastaan
vihaisen Boucicaultin hänen palatessaan Milanosta."

Ja niin kävi, että markiisi Theodore vain viidensadan miehen
saattamana seuraavana aamuna ratsasti Genovaan, väestön tervehtiessä
häntä vapauttajana. Facino taas peräytyi Noviin vartoakseen siellä
Boucicaultia, johon uutinen Genovan tapahtumista vaikutti kuin vasaman
isku.

Peloissaan ja raivostuneena hän lähti Milanosta ja pilasi liiaksi
kiirehtimällä pienimmätkin mahdollisuutensa saada Genova uudelleen
haltuunsa. Pikamarssissa lähestyi hän Novia kohdatakseen siellä vahvan
esteen tiellään. Ja nyt teki hän toisen erehdyksen. Saatuaan kuulla,
että leinin vaivaama Facino oli viety Genovaan hänen kasvattipoikansa
Bellarionin sillävälin komentaessa armeijaa, päätti ranskalainen
hyökätä, ennenkuin Facino itse ehtisi takaisin sotatoimia johtamaan.

Maasto oli ratsuväelle sangen edullinen, ja Boucicaultin iskujoukot
olivat juuri ratsuväkeä. Armeijansa etunenässä ryntäsi hän vihollisen
keskustaa vastaan, eikä Bellarionin jalkaväki ilmeisestikään
uskonut kestävänsä hirvittävää painetta. Se lähti peräytymään
odottamatta yhteenottoa, ja ranskalaiset painuivat jälkeen,
aavistamatta syöksyvänsä suoraan satimeen. Sillä keskustan antaessa
perään sulkeutuivat sivustat, joita johtivat Carmagnola ja Trotta,
vastustajain selän takana kuin pussin suu.

Aina hitaammin ja hitaammin peräytyi keskusta. Herjaten ja kiljuen
seurasivat ranskalaiset lasketuin keihäin. Bellarion, joka ratsasti
jälkijoukossa, sivullaan torventoitottaja, antoi yht'äkkiä lyhyen
käskyn. Sotilas puhalsi torveensa ja joukko pysähtyi. Koenigshofenin
miehet, jotka muodostivat jälkijoukon, heittäytyivät äkkiä polvelle
ja iskivät viidentoista jalan pituisten keihäittensä perät tanakasti
maahan. Siinä silmänräpäyksessä katkaisi kallistunut keihäsmetsä
ranskalaisten tien. Ratsuväki ei voinut pysähtyä heti ja puolisataa
hevosta syöksyi suoraa päätä peitsiin. Ensimmäinen linja yritti
pysähtyä, mutta takaa työntyvät sysäsivät sen uudestaan keihäitä kohti.
Tuokiota myöhemmin oli pakokauhu vallannut koko ranskalaisen ratsuväen.

"Tämä", huomautti Bellarion kylmästi, "panee Boucicaultin
kunnioittamaan jalkaväkeä."

Nyt sai Facinon ratsuväki, joka oli sivustoilla, hyökkäysmerkin, ja
seuraavassa hetkessä ryntäsi se Boucicaultin armeijan kumpaakin siipeä
vastaan mallikelpoisen yhtäaikaisesti. Turhaan yritti ranskalainen
yllyttää joukkojaan. Ne lyötiin hajalle ja poljettiin maahan, ennenkuin
ehtivät kääntyäkään. Boucicault, joka epätoivoisena huitoi ympärilleen,
onnistui raivaamaan itselleen tien ja riensi etujoukkoaan kohti. Liian
myöhään. Etujoukosta ei ollut sanottavia jäljellä. Henkiinjääneet
olivat antautuneet ja Boucicault pääsi töintuskin joittenkin armeijansa
rippeiden kanssa pakoon.

"Nopea toiminta ja hyvä yhteistyö", totesi Bellarion myöhemmin. Ja
Novin luona saatu voitto lisäsi suuresti hänen jo ennestään loistavaa
mainettaan.

Boucicault jatkoi matkaansa sen tien aina Ranskaan saakka, eikä häntä
Italiassa sen koommin nähty.

Sataman takaisessa Fregoso-palatsissa Genovassa vietettiin voiton
kunniaksi uljas juhla. Siinä olivat voittajien lisäksi läsnä valtion
kahdentoista mahtavimman suvun edustajat. Nimellisesti oli Theodore
päivän sankari, mutta todellisuudessa sai Bellarion kaiken kunnian.

Tyynesti ja pöyhistelemättä otti hän vastaan kiitokset, niin
aatelismiehen ja Theodoren lausumat kuin kateellisen Carmagnolankin
ilmaisemat.

"Olette tosiaankin Bellarion Onnekas", julisti tämä uljas soturi.
"Ihmettelenpä kuinka olisi käynyt, jos Boucicault olisi äkännyt
temppunne ajoissa."

Bellarion vastasi viileän ystävällisesti:

"Se on teille sangen hyödyllistä järjen voimistelua. Koettakaa samalla
arvata, mitä Buonterzo olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, kenen kanssa
hän teki sopimuksen Alessandriassa."

Ja Bellarion jätti Carmagnolan pureksimaan huuliaan upseeritoverien
nauraa hohottaessa.

Hiukan myöhemmin esitti Montferratin Theodore onnittelunsa ja tarjoutui
palkkaamaan Bellarionin armeijoineen palvelukseensa. Hinta, jonka hän
mainitsi, oli tavattoman korkea, mutta sitä ei Bellarion ihmetellyt.
Theodore ei tällä hetkellä tahtonut heikentää voimiaan ja sitäpaitsi
piti hän nuorta päällikköä — kuten Bellarion hyvin arvasi — edelleenkin
häikäilemättömänä ja rohkeana onnenonkijana.

Theodore varmistui asiasta vielä nähdessään Bellarionin ilmeen. Tämä
oli nuorukaisen tarkoituskin.

"Tarjoatte minulle..." aloitti Bellarion, mutta keskeytti. Hän antoi
katseensa lipua pitkin kullalla koristettua huonetta, pysähtyen
tuijottamaan punaisessa nojatuolissa istuvaa Facinoa. Sitten hän alensi
ääntään. "Parveke on tyhjä. Olemme paremmin rauhassa siellä."

He menivät katetulle parvekkeelle, jolta oli mainio näköala sataman
yli. Tähtien tuikkeessa häämöttivät laivojen mastot mustina varjoina.
Hitaasti eteni lahdella muuan iso kaaleri kootuin purjein. Monien
airoparien lavat hohtivat hopeana kuun valossa.

Matalalla äänellä, seuraten lipuvaa alusta katseellaan, Bellarion
jutteli, pitkän, uljaan markiisin yrittäessä saada selkoa hänen
kasvojensa ilmeestä.

"Tarjouksenne on suurenmoinen, herra ruhtinas..."

"Toivoakseni en koskaan aliarvioi miestä." Hän imarteli
tarkoituksellisesti. "Olette suuri sotapäällikkö, Bellarion. Sen olette
jo moneen kertaan todistanut."

Bellarion ei väittänyt vastaan. "En ymmärrä, mihin juuri nyt
tarvitsisitte sotapäällikköä. Tosin tuntuu siltä kuin olisi teidän
korkeudellanne jo valmiita suunnitelmia, mutta ellen tiedä niistä
mitään, ellen voi päätellä kauanko suunnilleen minua tarvitsette, voi
tarjouksenne suurenmoisuus jäädä vain näennäiseksi."

Theodore hengähti syvään ja hymyili hiukan. Hän oli ollut oikeassa
Bellarionin luonteeseen nähden.

"Pidin kiirettä, jotta ei kukaan ehtisi ennen minua ja tarjoukseni
käsittää kolmen vuoden sopimuksen", lausui hän. "Tosiaan mainiot ehdot."

"Hyväksyttekö?"

Bellarion naurahti. "Olisinpa hullu jos kieltäytyisin."

"Sopimuksen mukaan on; teidän oltava käytettävissäni tarvittaessa ja
teidän on taisteltava kaikkia mahdollisia vihollisiani vastaan."

"Luonnollisesti", vastasi Bellarion. Mutta hän näytti epäröivän hieman.
"Luonnollisesti..." Hän vaikeni tuokioksi ja lisäsi sitten: "Haluaisin,
ettei sopimus edellytä minun tarvitsevan käyttää väkeäni kreivi Facinoa
vastaan."

"Haluaisitte?" sanoi Theodore. "Panetteko sen ehdoksi?"

Bellarionin epäröinti vakiinnutti markiisin mielipidettä hänestä.
Laimeasti sanoi nuori kondottieri lopulta: "Enpä tahtoisi mielelläni
nostaa asetta häntä vastaan."

"Ette mielellänne! Sen kyllä ymmärrän. Mutta te ette vastannut
kysymykseeni? Onko se ehto?"

Bellarion viivytteli vastausta.

"Peruuttaisiko tällainen ehto tarjouksen?"

Tällä kertaa näytti Theodore epäröivän. "Kyllä", tokaisi hän lopulta.
"Mutta minusta ei tunnu todennäköiseltä, että Facinosta ja minusta
tulisi vihollisia. Käsitättehän, etten voi palkata kondottieria, joka
jossakin tapauksessa voisi jättää minut pulaan."

"Ymmärrän. Tajusin sen heti. Kaipa olen aika hupelo epäröidessäni
kun kysymyksessä on näin hyvä tarjous." Hän huokasi. "Herra Facino
tuskin voi paheksua minua tämän vuoksi..." Hän jätti lauseen kesken.
Ja tehdäkseen lopun tuon lurjuksen epäröinnistä, kasasi Theodore lisää
tavaraa vaakaan.

"Annan sitäpaitsi takeita", sanoi hän.

"Takeita? Ah!"

"Astin alueet Tanaron rannoilla, Revigliascosta aina Margariaan,
yhdistetään läänitykseksi, joka uskotaan teille. Samalla saatte Astin
kreivin arvonimen."

Bellarion pidätteli henkeään. Hän katsoi markiisin ja kuunvalossa
näyttivät hänen kasvonsa aivan valkeilta.

"Herrani, te lupaatte enemmän kuin vallassanne on antaa."

"Minäpä aion juuri teidän avullanne ottaa tuon vallan käsiini. Kuten
kuulette, puhun teille asiani kiertelemättä."

Bellarionia kauhistutti häikäilemättömyys, jota tuo mies osoitti.
Oli ilmeistä, että hän aikoi vallata koko Ylä- ja Ala-Montferratin
välisen alueen. Siis joutuisivat Alessandria, Valenza ja monet muut
Milanon alueella nyt olevat kaupungit myöskin hänen haltuunsa.
Theodore joutuisi väkisinkin sotaan Facinon kanssa, joka päiviensä
päättymiseen asti varmasti tekisi kaikkensa herttuakunnan eheyden
säilyttämiseksi. Ja kondottierille, jonka apua hän tähän tarvitsi,
lupasi hän huikaisevan korvauksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
suunnitelma toteutuisi.

Bellarion kosketti vapisevalla kädellä tuon viettelijän hihaa.

"Tarkoitatteko totta, hyvä herra? Tarjouksenne on vakavassa mielessä
tehty?"

Theodore säilytti vain vaivoin arvokkuutensa. Olipa hän totisesti
osannut lurjukseen.

"Valtakirjanne allekirjoitetaan samalla kuin sopimuskin."

Bellarion tuijotti merelle. "Bellarion, Astin kreivi!" mutisi hän kuin
hurmiossa. Äkkiä hän purskahti nauruun ja jätti epäröimiset. "Milloin
allekirjoitamme sopimuksen, herra ruhtinas?"

"Huomenaamulla, herra kreivi", vastasi Theodore, hymyillen muikeasti.
Juttu oli loppuunkäsitelty ja he poistuivat parvekkeelta.

Aikaisin seuraavana aamuna he jälleen kohtasivat toisensa
valtionhoitajan työhuoneessa allekirjoittaakseen notarion, kahden
montferratilaisen aatelismiehen ja Werner von Stoffelin, Bellarionin
luutnantin, läsnäollessa Theodoren saneleman sopimuksen.

Notario luki sopimuksen, jonka joka kohdan Bellarion hyväksyi, ja
samoin nimityksen, jolla Theodore korotti hänet Astin kreiviksi ja
jossa samalla määriteltiin hänen läänitysalueensa. Tämä ojennettiin
Bellarionille allekirjoitettuna ja vasta senjälkeen valmistauduttiin
pistämään nimiä kontrahdin alle. Notario katsoi kynän ja koetteli sen
kelpoisuutta. Bellarion katsahti valtionhoitajaan.

"Asiakirjat voivat joutua hukkaan", sanoi hän, "ja tämä sopimus on
kovin tärkeä. Olen senvuoksi ottanut mukaani todistajan, joka ehken
voisi varmentaa sen."

Markiisi jäykistyi. "Antakaa siis messer Stoffelin tutustua siihen."

"En tarkoittanut messer Stoffelia. Todistajani vartoo
odotushuoneessanne, teidän korkeutenne." Hän harppoi ovelle ja sysäsi
sen auki. Kynnykselle ilmestyi Facino, joka nojasi sauvaansa.

Valtionhoitaja mörähti ja Facino kompuroi huoneeseen tarttuen
papereihin, jotka Bellarion ojensi hänelle. Seurasi kauhistava
hiljaisuus, jonka lopulta rikkoi suunniltaan joutuneen Theodoren
karjaisu:

"Te kurja temppuilija! Alhaissyntyinen, tepasteleva petturi! Pitipäs
nyt teitä uskoa! Olisihan minun pitänyt tuntea kavala, heikko
luonteenne. Saastainen kettu!"

"Temppuilija! Petturi! Kettu!" Bellarion vetosi laupiaana
läsnäolijoihin, ihmetellen moista epäoikeutettua parjaamista. "Miksi
olette noin raivostunut? Tottakai olen kasvatusisälleni senverran
kuuliainen, että tiedustelen hänen mielipidettään sopimuksesta,
ennenkuin sen allekirjoitan."

"Pisteletkö, sinä halju koiran penikka?" Facino kohotti katseensa.
Hänen ilmeensä oli kivikova ja hänen silmänsä leiskuivat.

"Käyttäkää siistimpää nimitystä, herraseni, koska minä aion nimittää
teitä samalla tavalla kuin te häntä, ettekä ole vielä maininnut
ainoatakaan puhuttelusanaa, joka ei tahraisi suuta."...

Theodore vaikeni hetkeksi, mutta yht’äkkiä hän säntäsi Facinoa kohti,
sillä hän ei ollut se silkinsileä mies, jolta hän näytti. Bellarion
riensi väliin katsoen rohkeasti häntä silmiin, ja nuoren miehen käsi
haparoi vyössä riippuvaa, raskasta tikaria.

"Pysyisimmekö rauhallisina?" äänsi Bellarion, "jos mieluummin
metelöitte, on minulle tusina miehiä tuolla odotushuoneessa."

Theodore astahti taaksepäin ja vaikka hänen silmänsä vielä
hehkuivatkin, ponnisteli hän kovasti tyyntyäkseen. Vaikeata se oli,
sillä Facino nauroi ja puhui suunsa puhtaaksi.

"Te petollinen kuhnustelija! Toimitin Vercellin käsiinne ja tein teistä
Genovan ruhtinaan ennenkuin panitte kortta ristiin hyväkseni, ja nyt
suunnittelette jo uuden valtanne käyttämistä minua vastaan! Aiotte
ajaa minut Alessandriasta! Yritätte vietellä parhaimman upseereistani
nousemaan minua vastaan. Jos Bellarion olisi ollut yhtä kiittämätön
kuin te, ellei hän olisi pysynyt lujana ja uskollisena, en olisi
tiennyt tästä mitään, ennenkuin liian myöhään. Tunnenpa teidät nyt,
te kurja vallananastaja. Jumal’avita, päivänne ovat luetut! Vai te
valmistelette sotaa Facino Canea vastaan? Valmistelkaa vain, sillä,
kautta Ristin, se sota syttyy!"

Valjuna huuliaan myöten seisoi Theodore nolojen aatelismiestensä
välissä. Hän ei vastannut sanaakaan. Irvistäen Facino katseli häntä.

"En olisi ikinä voinut tällaista uskoa, ellen olisi lukenut näitä
rivejä", lisäsi hän, ojentaen paperit takaisin Bellarionille. "Anna
hänelle hänen asiakirjansa ja lähtekäämme. Tuon elukan näkeminenkin
inhoittaa minua." Ja puhumatta sanaakaan enää markiisille painui hän
huoneesta.

Bellarion repi paperit pieniksi palasiksi, jotka heitti lattialle. Hän
kumarsi ivallisen näköisenä ja olisi poistunut Stoffelin kanssa, mutta
silloin koroitti valtionhoitaja äänensä.

"Kuulkaas, te kaksinaamainen temppuilija! Paljonko Facino maksaa teille
tästä kavalluksesta?"

Bellarion pysähtyi kynnykselle. "Ei mitään herraseni. Hän on vain
luvannut pitää huolta siitä, että teidän veljenpoikanne, markiisi Gian
Giacomo, vihdoinkin pääsee oikeuksiinsa, koska hän jo on säädetyssä
iässä, ja teidän vallastanne tehdään loppu."

Markiisi oli kuin puulla päähän lyöty. Hämmästyneenä hän kysyi:

"Ja mitä merkitsee Gian Giacomo teille, lurjus?"

"Sitä mitä hän on. Luuletteko, että muuten olisin ponnistellut
hänen vapauttamisekseen kynsistänne. Sitä vartenhan toimitin hänet
panttivangiksikin. Olen työskennellyt hänen hyväkseen kauemmin kuin
saatatte aavistaakaan."

"Te! Hänen hyväkseen! Kuka teidät siihen on palkannut?"

Bellarion huokasi. "Pidätte varmaankin minua liikemiehenä, vaikka olen
vain onnensoturi." Ja hän lähti huoneesta Stoffelin seuraamana.




III luku.

FACINON PALUU.


Sinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi
kulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja
Facinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti
muulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään
tainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi
kunnianhimoinen.

Novista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären
pikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää
puolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian
Giacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.

Kolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt
Theodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle
leiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän
ei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.

Viikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla
parani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä
liikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen
leiriinsä.

Ensimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan
kostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan
itsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit
olivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei
luvannut mitään.

Lopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti
miekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen
seurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin
kapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.

Facino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon
maaherran palatsissa.

"Teidän korkeutenne", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla
koristettua herttuallista kättä, "tämä on minulle suuri kunnia.
Luotatte siis uskollisuuteeni."

"Uskollisuuteenne!" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja
otsalle ilmestyi kurttu. "Uskollisuusko on teidät nostattanut minua
vastaan?"

"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut
teitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en
halaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne."

"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!" jupisi Gian Maria heittäytyen
nojatuoliin.

"Jos pitäisitte minua kapinoitsijana, ette olisi tullut tänne."

"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä
tarkoitatte? Minä olen Milanon herttua."

"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne", mutisi Facino ja hänen
äänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.

Gian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään.
"Arvaatte kai, miksi olen saapunut."

"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan
teitä palvella."

"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi
äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"

"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?"
"Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.

"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo
noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.

Ja nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.

"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!"

Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen
ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen
nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat
uskalikkoa ilkeästi.

"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa
tässä on?"

Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua.
Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaan
Jumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenette
kapinoida, kumpaakin vastaan."

"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."

"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen
näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin... Kyllä
minä teidät vielä opetan."

"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin
Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne,
ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan
sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää
käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin
Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."

Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa
turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.

"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"

"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua
koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi,
Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"

Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään,
ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi
Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon
puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan
ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.

Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että
hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa
ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän
suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.

Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen
vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme
vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan.
Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen
käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino
samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava.
Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein
kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.

Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi,
että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.

Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen.
Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon
ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä,
ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä
Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän
oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut
tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.

Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen
alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.

Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä
liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena
on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä
seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin
niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.

Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti
selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan,
että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan
vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa
ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan
Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä
oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin
Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan
kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo
Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta
paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän
nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä
riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista
kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa
sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa
joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan
hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla
seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti
marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja
ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.

Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko
lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle
kunniaksi.

Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän
nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi
valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.

Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon
linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten
kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa,
joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä.
Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi
sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen
markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa
hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.

Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää.
Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri
kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian
seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion
viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt
Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän
tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli
ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.

Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen
yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino
palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen
menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian
korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston
kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi
kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.




IV luku.

PAVIAN KREIVI.


Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina
lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten
viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden
lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset
tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän
vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen
linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi,
muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan
Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.

Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä
rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä
mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen,
kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin
yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin
sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin
teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan
ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian
Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo
Maria, parhaiten.

Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten
shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa.
Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten
kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.

Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel
d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan
yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo
d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän
välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli
pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.

Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän
säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui
rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa
vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa
uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu
jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli
hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän
tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan
pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen
säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli
väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.

Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut
säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja
kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen
poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta
Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa
sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin
pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin
miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien
ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia,
oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla.
Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia,
koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.

Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen
vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.

"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän
toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen
elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."

"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan,
mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia
sotapäälliköitä."

"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin
miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan
oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."

"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka
silmänsä Bellarionin älystä."

"Sinä olet vielä poikapahanen", muistutti neito hieman tylysti.

"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui.
Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut
hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin
paras riikinkukko.

"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on
luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään,
joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."

"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen
keinonsa."

Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän
on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."

"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse
kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme
tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse
hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian
Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.

"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi
tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa.
Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut
ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin
herra kreiviksi."

Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian
käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli
alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan
Bellarionista kreivitär oli sanonut:

"Vihaatte häntä kovasti."

"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?"

Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen
salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."

Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren
mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka
udellakseen enempää.

Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa
liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää
kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään,
missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa,
käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta
miestä kohtaan.

Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta
osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies.
Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä
päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut.
Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman
esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään
muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia
tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston
aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt
itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot
pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai
hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan
kunnialla.

Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä
olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin
sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana —
peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla —
näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan
eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai
neljällä siirrolla.

Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja
vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä
hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu
ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla
palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella
riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen
jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin
pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät
kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet
ilmaisivat julmaa luonnetta.

Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä.
Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sitten
hän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion."
Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.

Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi
kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."

Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa
loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi
hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu!
Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne
puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista."
Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas
ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"

Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion
aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi
hän vastasi:

"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta
omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma
asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä
kulmasta sitä katselee."

Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet
tuolin käsinojilla, mieli apeana.

"Enpä viitsi pelata enää tänään", sanoi hän.

Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär
lähestyi huoneen poikki.

"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli.
Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."

Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen
katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa.
Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo
aikaisemmin.

"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti
nuori kondottieri.

"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.
Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."

"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna,
ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"

Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on
kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."

"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa
hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.

Kreivitär katsoi maahan.

"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on
todellinen ruhtinaitten peli."

"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille
katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta
hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse
merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."

"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsi
Bellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."

"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista",
sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.

Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan
asioista selvillä."

Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin
mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan,
että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.

Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa,
päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi
pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli
jäässä, harmaana kuin rauta.

"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta", sanoi hän.

"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin."

"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt
on jo puoliksi tehty."

"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi
ollut viisaampaa."

"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin
vanhat tarvitsevat sääliä."

"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni
oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta
filosoofisotilaasta."

Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä
pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi.
"Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi
loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"

"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis."

"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa
mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"

"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne
eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä
suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen.
Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen
huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.

"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi.
Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat
laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne
madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."

"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä."

"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne."

"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?"

"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä.
Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä
mieleenne."

Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli
saavansa lyönnin.

"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?"

"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani."

Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla
on teistä aivan oikea käsitys."

Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei,
jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan
oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette
ole rehellinen..."

"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja
hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut
vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te
tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä.
Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken,
olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte
julmuuttanne ja halveksumistanne."

Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi
epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.

"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä
herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."

Kyynelet kuivuivat äkkiä.

"Tiedättekö jotakin?" huohotti kreivitär.

Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä
sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.

Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki
kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.

"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä.
"Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut
aikomuksistaan?"

"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte,
ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat
ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."

"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!"

"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua
teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna
on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen
asuntonne."

"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus."

"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria
ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa
tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun
prinssipojan vuoksi?"

Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on
kertonut aikeistaan."

"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo
Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan
synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa
oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti
matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin
voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen
mieltään ollenkaan.




V luku.

OIKEUTTA.


Talven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa
metsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt,
puhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian
linnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko
ontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.

Nuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. "Tämä uneksiminen
on jo kestänyt liiankin kauan", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin
vastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys
oli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär
yhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt
Melegnanoon.

Mutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä
samana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino
vakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut
hänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti
lupaavan tuloksia.

Vanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet
harmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä
hengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.

Heti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota
hän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan
asti. "Mombelli ennusti sitä."

"Missä Mombelli on?" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa
katosvuoteen ääressä.

"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi
sitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen
herttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet
henkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut
minua." Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi:
"Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan
Bergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut
määräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat."

Tästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut
olla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.

Bellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän
ryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei
enää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että
hyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon
päivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan
tahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion
rannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino
oli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon
Giovanni Pusterla.

Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja
sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut
lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan.
Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä
nytkin.

"Huonoja uutisia, herra kreivi."

"Olette johdonmukainen", vastasi Bellarion. "Se on suuri hyve."

Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi
hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa
vain vaihdoin hevosta."

"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin
riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla
nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita
maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella
Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen
johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."

Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle.
Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.

"Mitä kuuluu Paviasta?"

"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa,
mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin,
ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään
syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana
palannut Milanoon."

Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"

"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että
tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi
pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan?
Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"

"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie
pystyyn."

"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen
kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi
sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren,
Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."

Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi
hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian
kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian
tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta
miestä."

"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa
itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä
leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."

"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"

"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan
kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on
yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan
tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle
tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."

"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono
silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei
hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"

"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"

"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen.
Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen
Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty
sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että
herttua on murhauttanut hänet."

Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne
vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon
poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."

"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt
käyvät."

"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä
toivoisitte minun tekevän."

"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevän
Milanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan della
Torrea hieman."

"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu
tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa
odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."

"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."

Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut
Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti
pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.

Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada
henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai
hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti
Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että
Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin
pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.

"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja
naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa,
kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa
kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.

"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen.
Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko
hetkeäkään."

Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut
pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät
häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa
tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään.
Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida
voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi.
Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon
ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta
taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi
perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi
portaita rakennukseen.

Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon
huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen
kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen
näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli
vielä himmeä loiste.

Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä,
voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.

Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti
kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä
pitelevän käden ympäri.

"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri
heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti,
ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."

Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä
ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.

"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä
mitään?"

"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.

"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja
palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."

Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä
suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.

"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden
kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän
sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui
mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien
upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."

Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti
huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään
sairaan luo.

"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän.
Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa
merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja
eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.

Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.

"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."

"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu
koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia
päiviä."

Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen
muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä
vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset
hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja
ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan,
kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli
merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä
ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain
epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille
on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka
tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi... minä
olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä
olen hengissä."

"Mutta missä ovat hampaanne?"

"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."

Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon
kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan
talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton
antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot
varmuudeksi.

"Mikä tauti teitä vaivasi?"

Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen.
"Se... se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.

"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"

Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa
vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."

"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan.
Kuuletteko?"

Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja
suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian
Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."

Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä
kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita,
lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta
revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin
menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.

Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä
tarkkaavasti.

"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"

"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."

"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä,
koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä
hartioista. "Vastatkaa."

"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.

Häntä pyörrytti.

Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja
vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen
portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä
maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän
käsiinsä.

"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.

Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön
Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet
koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä
epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.

Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.

Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion
katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla
tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot
kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä
ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.

"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää
enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua
enää."

Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä
syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana
kajahti ääni.

"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.
Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?
Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"

"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin.
Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle
vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen
aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin
jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei
ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin
kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra,
jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä
sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet
minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He
uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat
he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan
keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani,
kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä
siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat
kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän
hirvittävään ehdotukseensa."

Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen.
Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa
katsetta.

"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herrani
Facinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.
Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"

"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti
Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen
vaakunassaan."

"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta
vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."

"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä
vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti.
Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut
tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua
uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän
vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra
Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja..."

Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes
ajatellut Mombellin surmaamista.

Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää
hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."

Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään,
maanalaisen kammion.

Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä
uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja
ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan
tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen
päämääränsä kanssa.

Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten
matkansa kohti Milanoa.

Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet
kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän
oli jo kuollut.

Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että
rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi
historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut
sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt
tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren
ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin
rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän
ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun
perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta;
hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki
asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin
ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli
ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja
poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti
luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi.
Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden
vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti
he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi
maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin.
Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä
puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa
toivoton onnettomuus.

Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat
eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet
kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli
Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia
muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni
Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella
hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla,
jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.

Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää
Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä.
Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä
pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa,
muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa
pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän
Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita
hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut
vartiossa, oli laskenut heidät sisään.

Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin,
ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme
miehistä hänen kimppuunsa.

"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan
herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea
Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä
punaiseksi kuin sen kumppani.

Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin
Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan
sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti
senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri
purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa
tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman
kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan
hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.

Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen
mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun
oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä
oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka
kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa
edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin
kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto
oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa
palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä
hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien
väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä
aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman
taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.

Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian
makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.

Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen
kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan
peitossa.

"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut
— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"

Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo
kostettu, herra herttua."

Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra... herra
herttua... sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.

"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon
valtias."

"Milanon herttua? Minä...?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja
pelkoa. "Sanotte, että... Gian Maria on kuollut?"

Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät
hänet tänään helvettiin."

"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja
te...?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin
hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia,
että toinen Visconti otettiin hengiltä.

Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin
parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.

"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan
aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."

Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät
olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.

"Luulinpa melkein... Vai on Giannino kuollut...? murhattu! Herra häntä
armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti.
"Kertokaa minulle, miten se tapahtui."

Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta
palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.

"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten
hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima
bella!"




VI luku.

PERINTÖ.


Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten,
Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra,
haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.

Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin.
Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane,
Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan Francesco
Busone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel ja
burgundilainen Vaugeois.

Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat
jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen
kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa
ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion
avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon
testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli
läsnä.

Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan
Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan
ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola
sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä
neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli
Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen
hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on
voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja
viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys
oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien
suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi
rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.

Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonna
Beatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos.
Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeellä
esiin miekkansa ja laski sen pöydälle.

"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani
Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen
kohottaa."

Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti
esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan
emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään
jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.

Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä
äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan
Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan
ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.

Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti
kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen
nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.

"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle
kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"

"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta
ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on
sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä
käytettäväksenne."

Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi.
"Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.

Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille
heidän miekkansa."

"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon
viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"

"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen
viimeisen tahtonsa, madonna."

"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä."

337

"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin
isäntäni pyysi."

"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili
kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"

"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut.
Minä olen velkaa — ette te, madonna."

Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän
minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.

"Minkä teen vaikeaksi?"

Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski
hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän
näköisenä hän lausui:

"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni,
mitä minulla nyt on sydämelläni... Mutta minusta juuri tämä hetki on
oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on
päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."

Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että
tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.

"Odotan määräyksiänne, madonna."

"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi
teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään,
mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin
hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt
minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi
valtaan ja kunniaan."

Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan
mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään
pidätellen odotti hänen vastaustaan.

"Tarjoatte minulle...", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.

"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten
hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä
lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa.
Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme,
Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri
armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja
kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi...
niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne
Italian kuninkaaksi."

Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.

"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti,
"etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä
vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi,
olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja
siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat
saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita,
madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni
edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja
maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät
sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."

Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein
kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"

"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista,
kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia,
joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen
suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."

"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja
huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos
vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen
ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"

"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"

"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se
kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina,
arvokkaiksi?"

"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena.
"Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi,
pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."

"Herjaaja!"

Tuo huudahdus tyynnytti hieman.

"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin
kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni,
tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle,
että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma
voi minulle tarjota."

"Niinkauankuin Facino eli..." Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa
oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään.
"Nyt..." Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata
aivoituksensa.

"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."

"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua
teidän suojelukseenne?"

"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna."

Kärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.

Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri.
Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta
oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.

"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen."

Sihteeri poistui.

"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?"

Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää
vain." Ääni oli käheä.

Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin
käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"

Madonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:

"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän
vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa
itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."

Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta
pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.

Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui.
Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.

Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä
kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti
häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi
kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan,
joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen
hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten
kreivittäreen.

Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon
herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.

Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon.
Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen
edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot
ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.

Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma.
Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista,
pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä
luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:

"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi."
Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa,
pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"

"En, teidän korkeutenne."

"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan."

"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä,
mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."

Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa
sormissa.

"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen
veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan
verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on
nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen
valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin
nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata
toimintaa."

"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa."

"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi
odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle
hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla
kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi
asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys
on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan
Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon.
Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."

"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt
on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja
upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."

"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet
uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."

"Entä... entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan.
"Missä on teidän paikkanne?"

"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte."

"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?"

"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien
kreivittären määräysten mukaisesti."

"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos...
ellei kreivitär tahtoisikaan..." Hän väänteli avuttomana käsiään.

"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne."

"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi
kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää... annan kutsua hänet tänne."
Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi
hänen aikeensa.

"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua
madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä
hänelle sanotte."

"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten
hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"

"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo
Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain
ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran
sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan
kohtaan."

"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas
muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman
muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä.
"Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte..."

"Minua pidetään rohkeana", muistutti Bellarion tyynesti.

"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos
kreivitär kerran on ystäväni..."

"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta
ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."

"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?"

"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian
ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita..."

"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti."
Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.

"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä."

"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi."

Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä
ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle
suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa,
teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne
teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa.
Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen
liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa
taitavia miehiäkin käytettävissään."

"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä
sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."

"Morsianta?" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.

"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain
kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen
omaisuutensa?"

Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan
ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken,
joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti
ikäänkuin tarkoin niitä punniten.

"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä
kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon
herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon
herttuana."

Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä.
Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen
hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti
ylös kiiluvin silmin.

Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa.
Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan
itse ratkaista pulmansa.

Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja
kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.

Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi,
mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.




VII luku.

VALSASSINEN RUHTINAS.


Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin
tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena
ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan
Biandraten leskikreivittären.

Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten,
suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle;
samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein
yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs
käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle
Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta
tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.

Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian
Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan
avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin
Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta
niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot
antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa,
jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti
armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte
Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä
viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia
aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle
kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja
muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille
saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati,
oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti
hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo
Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään
pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa
säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään
rangaistaisi.

Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan
pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä
ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla
hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta
kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon
toisella laidalla.

Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain
pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin
vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta
Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli
sellaiseen liian hiljainen ja arka.

Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion
oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa
Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi
korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.

Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja
syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista
vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat
milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.

Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin
niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta
lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti
taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän
näihin asti.

Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen
ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti
lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä
yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa
älykkäällä todistelulla.

"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat
ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa
ja oman nimenne, herra herttua?"

Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan
tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin
Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin
vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys
Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun
oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja
jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli
kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin
huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit
neuvottelemaan asioista.

Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin
takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta
katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.

Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.

"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme,
että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin
markiisi Theodoren käsiin."

Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on?
Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisella
puolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä.
Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, että
Vercelli otetaan markiisilta pois."

Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan
tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien
mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen
tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:

"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi
hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."

Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria
kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te,
herraseni?"

Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo
taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi
kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.

"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme
kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa,
tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen
mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena
vaarana Milanolle."

Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat
tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan
yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi
unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore
kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa
Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"

"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin
ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että
Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään
on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain
valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan
Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin
tapahtuisi."

Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että
hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon
päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.

Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon.
Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan
vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen
kainaloon ja vei hänet syrjään.

"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan
ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä
ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä
herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän
on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee
Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."

Carmagnola katsoi häntä epäluuloisesti. "Miksi ette lähetä sanaa itse?"

Bellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. "Ruhtinatar ei
oikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa."

Carmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi.
"Minkälaista peliä pelaatte?"

"Huomaan, että tekin epäilette minua."

"Olen aina epäillyt teitä."

"Lausuitte suuren kohteliaisuuden", vastasi Bellarion.

"Niinkö? En ainakaan oman käsitykseni mukaan."

"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette
suora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora,
ja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran
maailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte,
minkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja
sitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan
Facinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon
ottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin
valtaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin
hänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi
herttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan
sivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi
olla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan."

Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas
pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille
vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti
kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi?
Tarvitsen, nähkääs, apuanne."

"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?"

"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen."

"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen."

"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?"
virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka
huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.

"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat."

Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on
minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua
synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia
elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan
taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä
luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"

Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä,
jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.

"Lähden itse Melegnanoon", vastasi hän.

Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon
kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että
sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.

"Madonna", sanoi Carmagnola, "tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen
omien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita
muuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani
neuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet."

Ruhtinatar hengähti syvään. "Tekö olette neuvonut häntä siihen,
herrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä
ja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään."

"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna." Carmagnola
kohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli
ruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. "Niin, madonna, nyt
kantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin
hedelmän."

"Teidän suunnitelmanne?"

Neito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja
naurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.

"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja
armeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt
saapa oikeutta, te ja veljenne."

"Kukapa muukaan armeijaa johtaisi kuin te?"

Carmagnolan kasvot synkistyivät. "Onhan siellä Bellarion Canekin."

"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on
sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea
pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."

"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut",
vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa
taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan
puolelle."

"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän
lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."

Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti
sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia..."

"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion
Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka
hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.

Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman
huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä
hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.

Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman
muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä
kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa
yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä
parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San
Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.

Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten
tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä
ruhtinattarella oli sanottavana.

Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja
kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle
mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta
arvonimestä.

"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan
tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava
Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista.
Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo.
Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin
siis."

Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui
toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."

Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan.
Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta,
rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi
uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.

Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten
ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.

Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja
veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta.
Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä
toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi
Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.

"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme
vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion
Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki
toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."

Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä
herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria
kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.

"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset
ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa
ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle,
saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."

"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki
teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on
naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo
nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin
pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä.
Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin
saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."

"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?"

"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa."

Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti
olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian
Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen,
kokoukseen.

Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar
ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan
Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti
Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut
luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo
oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa
sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi,
tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.

Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti
saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan.
Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen
voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin
muuallakin.

Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea
vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin
saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan
italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan
kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan
kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin
käyttää muihin tarkoituksiin.

Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiin
Bellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvita
Valsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itse
johdon käsiinsä.

Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän
katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar
Valeria pidätteli henkeään.

Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään
sanottavaa, Valsassina?"

"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon,
että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos
haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä
vastaan."

Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.

"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."

"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele
kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."

"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion
elää."

Herttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.

"Siinä kuulette, herra."

Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä
sydäntäni, teidän korkeutenne."

Ruhtinatar Valeria tuli väliin.

"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän
korkeutenne?"

"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan
mielipiteenne."

"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan
johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä
kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.

Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet
häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa
oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu
ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta
annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.

Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta.
Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette
luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."

"Ah, siihen luotan kyllä!"

"Mitä sitten epäilette?"

Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen
puolestaan.

"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisi
Theodoren ystävä."

"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori
markiisi vastasi taaskin.

"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemään
Vercellin ja Genovan herraksi."

"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina.
Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muuten
Carmagnolakin."

"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi
ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain
saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."

Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen
vasikalla.

"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten
ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"

"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää
siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."

"Ovela?" Carmagnola punastui. "Missä suhteessa?"

"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa
tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä.
"Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion
nauroi viattomasti.

Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme
asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä
tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan
myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä
suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."

"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee
teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi
Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään,
kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:

"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä
kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta
ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo.
Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään
lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty.
Neuvottelu on lopussa."




VII luku.

CARMAGNOLAN SILLAT.


Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön
päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa
Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää
joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti
varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan
tullen voisi torjua hyökkäyksen.

Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi
aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara,
joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä,
koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan
selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että
siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa
Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä
paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin
tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin
puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua.
Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen
komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä.
Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar
Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa.
Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta
päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta
miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti
uhkaavaa vaaraa vastaan.

Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena,
lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli
kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli
menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä,
kuohuva joki.

Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä,
Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa
joukkonsa tätä tietä päämäärään.

"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!"
marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi."
"En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin
mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."

"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan
yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin
säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."

"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa."

"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti."

"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta
toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi
sen. "Voitteko väittää vastaan?"

"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco,
ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi
oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."

He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat
majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä
kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä
molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta
alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku
huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä
soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:

"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan
teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne
mukaisesti."

Bellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.

"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän
kumarsi ja poistui.

"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä
tavoissa", kähisi Carmagnola.

Ruhtinatar pudisti päätään.

"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen
mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen..."

"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen
sotataitoaan."

"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo
puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä
esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää
käytöstään Valeriaa kohtaan.

"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on
noussut hänelle päähän."

Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja
melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin
sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion
ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja
Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa
puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii
Theodore tuhota Carpignanon sillan."

"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat
sillat?"

"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä
aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin
ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy
turvautua Carpignanon siltaan."

"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili.
"Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta
miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."

"Mutta sillävälin..."

Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin
määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän,
että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio
noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."

"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia
minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että
syötän ne teille."

Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden
jälleen laskeutuvan korealle hihalle.

"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te,
sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö,
erotan teidät armeijasta."

Hän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.

"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa
äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin
puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista
miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois
melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne
minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla
kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."

Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta
syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita
ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa
Carmagnolan seurassa.

Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua
kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen
hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin
ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia
sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja
ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion
piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen
häijyydestään.

Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta
siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan
lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten
kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi,
miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita
muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut
nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.

Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka
hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä
tuttavalliseksi.

"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani
itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin
valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä,
mutta samalla katkera."

"Katkera?" Neito katsoi häntä kysyvästi.

Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti.
Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava;
lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta
halustani."

Ruhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.

"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta."

"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän
Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta
sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."

Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka
hän rypisti kulmiaan hiukan.

"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä."

Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen
hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin
mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana
palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan,
olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän,
miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion
tehdä vain mitä sydämeni käskee."

Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut
Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te,
messer Carmagnola."

"Entä te, madonna?"

Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa
huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon
nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja
ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.

Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.

"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".

"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.
Valeria! Oma Valeriani!"

Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren
käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.

Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen
puhuttelu peloittivat häntä.

"Carmagnola, ystäväni..."

"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."

"Voiko olla enempää kuin ystävä?"

"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani.
Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon
turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta
alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos
tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."

"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa
voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille
samalla tavalla?"

"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista
otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria,
te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"

"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen
silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja
aivan liian uskalias."

"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä
kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen..."

Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:

"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnes
Casale ensin on vallattu."

"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"

"Mitä minä äsken sanoin?"

Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä,
Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."

Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista,
tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles
teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.

Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista
päivänä töiden aloittamisesta.

Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja
hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen
valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo
leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia
ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun
sarastaessa.

"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti", sanoi Bellarion.

Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla.
Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.

"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja
miksi ne eivät kestäisi?"

"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi,
mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin
ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."

"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän on
Vercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."

Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin
taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja
komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.

"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.

Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän
pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.

Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui
ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.

Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi
heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin
rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.

Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea,
joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle
leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion
saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle.
Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia
napolilaisia pyhimyksiä avukseen.

Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin
sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa
äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.

"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.

"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla
äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi
äkkiä ja puhutteli Bellarionia.

"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen
hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.

"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa."

"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa
vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen
äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat
revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"

"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka
hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi
kuin neito vihjaisi.

"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä", sanoi Bellarion halveksivasti.

Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä
asiaan.

"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät Montferratin
Theodorelle."

"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon
kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies!
Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä
suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"

Belluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.

"On aivan selvää", sanoi hän vihaisesti, "että meidät on petetty."

"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan
ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva
sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen
läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa
teidät tavalliseksi sotilaaksi."

Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan ja
Bellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.

"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja
hävittämään?"

"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden
laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan
olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän
haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko
hökötyksen."

"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?"

"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei
voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten
ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."

Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy
vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten
joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle
todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa
tuollaista?"

"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!" säesti Carmagnola.

Bellarion selitti kärsivällisesti:

"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas
sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi
vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko
ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi
joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan
matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan
rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla
ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän
jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta
hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani.
Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää
tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel
tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin
sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä."
Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman
etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.

Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia
loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.

"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää
surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä —
tavallaan."

Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää
yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli
kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren
vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen
katkerasti:

"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää."




IX luku.

VERCELLI.


Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin
aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä
hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia
veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja
sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia,
maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon
säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."

Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin,
että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty
sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut,
ottanut vangiksi ja riisunut aseista.

Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa
toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella.
Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren
liittolainen, herra Girolamo Prato.

Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola,
joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja
tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.

Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui
kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain
silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän
Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi
hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä.
Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti
pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki
oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu
kootuksi suunnattomat määrät.

Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria
kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei
tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä
piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja
äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin
siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja
kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme
yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti,
että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi
myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan
Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne
ruhtinattarelle.

"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa
suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"

He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli
näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta
Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut
huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.

Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään
oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea
Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän
mittaili huonetta pitkin askelin.

"Alan pelätä sitä", myönsi hän.

Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet
selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen
ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että
te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen
tulee."

Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän
siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja
hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin
epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen
nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin
kavalluksesta."

"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette
aina oikeassa."

"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."

Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä
liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.

"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin
marraskuun tuulet."

"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät
koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."

Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista
kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.

"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi
hän.

Mies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.

"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa."

Heidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:

"Aloittakaa Vercellillä."

Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin
ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola,
vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme
kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä.
Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."

Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia
oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."

"Kuka teitä estää?"

"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä..."

"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun
mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on
jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."

"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän
tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle.
"Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota
linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata
äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."

"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi
ajatus, ja sangen hyvä."

"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!"

Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on
tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten
paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta
huolimatta joutua surman suuhun."

"Siihen vaaraan ei antauduta", sanoi Carmagnola nopeasti.

"Helpommin sanottu kuin tehty."

"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle,
mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire
joutua toisaanne."

Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään.
"Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua
niin suureen vaaraan."

"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus.
"Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan
haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä
siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."

Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean
edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet
hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena
oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä
ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.

"Vastaatteko tosiaan?" kysyi Bellarion. "Entä jos epäonnistutte?"

"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on
hyvä."

"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään
Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta
vihollisistani."

"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä
eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."

"Nythän sen tiedätte."

Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas,
lopultakin", pyysi hän.

Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle.
Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään.
Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minua
tekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."

Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen
ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa
vastaan.

Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös
valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo
seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San
Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista
kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola
rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.

Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola
saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi
onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.

"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat
oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."

Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä
oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä
teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden
tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi
hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä
mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka
muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta
vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin
satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin
odottaa sovittua hetkeä.

Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun
äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut
mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille.
Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja
kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että
rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.

Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, mutta
tällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.
Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiin
Theodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansa
Carmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!

Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä
kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin
nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi
ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.

Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun
melskettä läntiseltä suunnalta.

Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti,
vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin
itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt
Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta
Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.

Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa,
kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen,
kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä
pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt
huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään.
Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu
ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä.
Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin
muurien turviin.

Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty
asiasta verrattain vähäisin menetyksin.




X luku.

BELLARION VANGITAAN.


Quinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty
pantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli
syyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi
Gian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että
herttuan joukot oli kavallettu.

Ruhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa,
nuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat
arvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme
muuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin
valossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään
musta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä
hän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen
katkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä.
Mutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut
rajaton.

"Ei tämä asia puhumalla parane, Francesco", huomautti hän lopulta.

"Tottapa ainakin toiste osataan olla varovaisempia."

"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään
suostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen."

"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt
tehtävänne", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. "Jumalavita, sanon
vieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi
Theodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan."

Syytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia
lukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei
voinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.

"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi
laiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa
hengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin
Theodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi."

"Merkitessänne tämän tosiasian", lisäsi Bellarion, "suvainnette
samalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei
Stoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan
hyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus
paremmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen."

Carmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. "Ah, tietysti! Te
molemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion,
toiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille."

Bellarion jatkoi verkkaisesti: "Höpinänne on aivan järjenjuoksunne
mukaista."

"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedon
Theodoren saamasta varoituksesta?"

"Mistä minä tietäisin?" Bellarion kohautti olkapäitään. "Ja mitä väliä
sillä on?"

"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä,
minne hän on joutunut!"

"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli
ajateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte
joutunut."

"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla
tahollanne niinkuin sovittu oli."

"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että
olisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella
itseäni." Hän otti kypäränsä ja nousi.

"Teidän on puolustauduttava!" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin
askelin häntä kohti.

"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen
hyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen
mahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa,
päätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen."
"Aiotte lopettaa piirityksen!" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta.
"Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen."

"Entä mihin sitten ryhdytte?" kysyi Gian Giacomo. "Siitä päätetään
huomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä.
Toivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!" Hän kumarsi
ja aikoi poistua.

Carmagnola asettui tielle. "Odottakaahan, Bellarion..."

"Huomenna". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. "Ehkä aivonne
toimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa,
saatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!" Hän lähti.

He eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin.
Carmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli
hän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta
upseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin
odottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi
töikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.

Kun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi
hän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän
ympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku
puhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä
huomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita
ja lähestyi pöytää.

Huoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät
katsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että
äänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.

Istuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen
ja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja
Gian Giacomon välissä. "Mistä te keskustelette?" kysyi hän. Carmagnola
vastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti
katsomasta Bellarionia silmiin.

"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka
on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista
hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."

"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän
kavaltajanne on?"

Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili
pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat
kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle
kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."

Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli
osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan
ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti
sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen
sinetin?"

"Lukekaahan nyt", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.

 "Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä
 Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä
 varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan
 teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani
 teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä
 auliisti kuin tähän asti.

                                      _Theodore Palaeologo_."

Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen
huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.

"Missä tämä on kyhätty kokoon?" uteli hän.

Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren
työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar
Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö
ihmettelette, että mursin sen?"

Bellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen
ruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: "Käsiala on tosiaan setäni."

Bellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui
yht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin
että saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:

"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen,
Carmangnola?"

Carmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti:
"Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni
tielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet
tietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille.
Hän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille
voitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin
pakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein
sekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon."

Bellarion täydensi itse hänen selontekonsa. "Ja Carmagnola, aavistaen
pahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat
juuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt."

"Aivan niin."

Bellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi
lopulta makeasti.

"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että
teidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.

"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti", kivahti
Carmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.

"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu
ovat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani."

"En ainakaan minä usko", vastusti Stoffel.

"Te ette kuulu näitten sekapäisten herrojen joukkoon, Stoffel."

"Ette te tästä pääse parjauksilla", varoitti Tenda.

"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en
pääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin
selviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja
sinettiä myöten."

"Mitä?" huudahti ruhtinatar. "Tarkoitatteko, että se on väärennetty?"

"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se
uudestaan."

Hän viskasi pergamentin pöydälle. "Markiisi Theodore ei arvostele
älyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on
oikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä,
kirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan
avustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu
minulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä,
niin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän
varustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa
asiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys."

"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet
teidän luoksenne", huomautti Carmagnola.

"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että
mies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne
on syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta
aikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan
asiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota
välttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty,
jotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on
hutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa."

"Juuri samaa väitin niinä", virkkoi Stoffel.

Bellarion tuijotti häntä ällistyneenä. "Eikä teitä uskottu?" huudahti
hän.

"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!" ärjyi Carmagnola. "Niin typeriä me
emme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi."

"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola,
ja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa."

"Missä verkossa? Mitä ansoja hän muka asettelisi?"

"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo
saada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä
puolella."

"Olettepas te vaatimaton", irvisteli Carmagnola.

"Ja te olette umpisokea houkko", huusi Stoffel kiihtyneenä.

"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni", sanoi Belluno,
"sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola."

"Ah", virkkoi Bellarion masentuneesti, "yhtä tylsiä jok'ikinen.
Selvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle
muutamia kysymyksiä."

"Minkävuoksi?"

"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut.
Tuosta kirjeestähän ei ole mitään apua."

"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte,
että meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita."

"Mitä? Vieläkö enemmän?"

"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja
vielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran
ole Theodoren ystävä?"

"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin
teille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani
Theodoreen."

"Otaksuttavasti", sanoi Carmagnola, "Ercole, kutsu vartiosotilaat
tänne!"

"Mitä nyt!" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa
säntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja
muuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä
miekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin.
Bellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan.
Hän oli kuin salaman lyömä. "Rohkenetteko te pidättää minut?"

"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne
on meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan."

"Jumalani!" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi
kuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista
neljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa
sveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti
ainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä
olisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat
Mortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi
ruhtinattarelle:

"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin
kuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta
huomasitte sitten olleenne väärässä."

Hitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.

"Muistanpa muutakin, herra. Muistan esimerkiksi Enzo Spignon kuoleman."

Bellarion hätkähti "Spigno!" toisti hän ja naurahti katkerasti. "Ja nyt
nousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle."

"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta
messer Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät
oikeaan valoon."

"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja
oikeudenkäyntiä?"

Ei kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät
vartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin
kummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin
vyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.

"Tämähän on järjetöntä! Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?"

"Siitä neuvotellaan. Mutta älkää olko liian toiveikas, Bellarion!"

"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?" Hän katsoi Carmagnolasta
tämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen
hämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.

Stoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi
raivostuneena Carmagnolaan. "Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos
Bellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin
herttuan tuomioistuin."

"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei
ole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on
hänen tuomionsa langetettava täällä."

"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä
ole valtaa sellaista toimeenpannakaan", väitti Stoffel.

"Olette väärässä, kapteeni. Sotalait..."

"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia
jostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon."

"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja,
ainoa todistajanne", lisäsi Bellarion. "Se, että kieltäydytte
kutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät
todistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat."

Carmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. "Ellei
päätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden
puutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun." Hän nousi ja
nakkasi päänsä taaksepäin. "Taistelkaamme, herra ruhtinas."
Bellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. "Tulisiko
syyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon?
Todistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te
olette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne
voimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään
yhteenottoakin."

"Jumala antaa voiton sille, joka on oikeassa."

"Äläst!" Bellarion nauroi. "Minua ilahduttaa, että lupaatte
sen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis
minulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat
huomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa
taisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian
Giacomo?"

Hento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen.
Kauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti
kuitenkin heitä vastauksellaan.

"Minä teitä syytän, herraseni; eikä hän."

"Te olette vain hänen valtuutettunsa", sanoi Bellarion, ja nuori
markiisi ponnahti kalpeana pystyyn.

"Valsassina on oikeassa", myönsi hän. "En voi kieltäytyä."

Bellarion katsoi hymyillen hämmentynyttä, taitamatonta Carmagnolaa.

"Aina te teette tyhmyyksiä", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian
Giacomoon. "Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en
kuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous
ollut minkään arvoinen."

"Vielä te toki osaatte olla säädyllinenkin", murahti Carmagnola.

"Kun taas te... Luoja teki teistä narrin, siinä kaikki."

"Viekää pois hänet!"

Sotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta
ilman muuta.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti.
Hän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä
ruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi
lopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän
sveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan
täytäntöön.

"Kuulkaa!" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä
suuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. "Armeijan
ääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan
haavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel,
ei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne
lukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi
kuolemantuomion puolesta."

"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte
kuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu
papukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa
teidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä,
jolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!"

He vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen
päättämään Bellarionin kohtalosta.




XI luku.

LUPAUS.


Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta
Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista
mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään
tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa.
Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa
Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati
vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.

Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen,
jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden
täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta
pysyi järkkymättömänä.

"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet
herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta
niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja
hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan
kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat
olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen",
selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla
osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."

"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole
sijaa epäilyksille. Kirje..."

"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan
niinkuin Bellarion sanoi."

Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä
härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut
teidät kaunopuheisuudellaan."

"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen
syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä
minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko
lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"

"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät
puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva
ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että
teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."

"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?" kysyi ruhtinatar.

"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole
koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä,
ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän
puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja
sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo
kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."

Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo
puoliaan.

"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti
Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden
jakamisen meidän tehtäväksemme."

Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että
lähettäisitte hänet herttuan luo."

Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi
seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen
isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää
epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä.
Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin
huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."

Alakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.

"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti
hän.

"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia
valheita."

Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän
näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."

Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä
äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he
rauhoittuvat."

"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli
takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että
säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja
pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa
päivänkoittoon asti."

"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?" vaikeroi ruhtinatar.

Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. Hitaasti
Carmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.

"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi
epäilylle sijaa?"

"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin."

Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt
näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"

"Ah, unohdin."

"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno
on noussut haudasta kostaakseen."

"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.

"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on
ratkaistu jo, herra markiisi."

Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli
teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.

Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa,
että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan
mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä
kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He
ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki
vielä halunneet riistää.

Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli
sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion
suuttui.

"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi
on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata,
vaikka tahtoisinkin."

"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."

"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."

"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."

"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui
niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin
nilkatkin.

Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain
hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten
hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle
kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti
ajatellessaan Bellunon suuttumusta.

"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä
pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."

Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän
nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen
rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan
pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä
tarkasti.

"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta
keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.

Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja
juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"

"Koettakaa keksiä jokin keino."

Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja
viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä,
hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen
rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.

Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi
vartija koppiin.

"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette
parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."

"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes
päästää pappia tänne?"

"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa,
mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että
Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin
pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain
ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.

"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen", selitti sotilas heille.

"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?" huudahti Gian Giacomo.

"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta."

Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää
heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."

Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin
koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu.
Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.

Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka
edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin
tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä
niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten
pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät
selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä
tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla
voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti
vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.

"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti,
niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän
kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.

"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte."

Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi... miksi
käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te..."

"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle
iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin
elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on
tärkeämpää tekemistä."

Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana
niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.

"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi
istua pimeydessä ajatuksineen."

Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan
paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan.
Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia
hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja
tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut
lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.

Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan,
veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.

Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman
dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan
vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten
vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen.
Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä
nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden
liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.

Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin,
joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän
havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin
miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken
oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen
saapumisestaan levitä ympäri leirin.

Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenä
Bellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.

Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä
edessä tavallisessa asepuvussaan.

"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte
tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet
kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät
vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna
ystäväänsä hartioista.

"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni
keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."

"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan,
vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että
teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."

"Ja mihin nyt ryhdymme?" kysyi Stoffel.

"Käskekää purkaa leiri heti. Marssimme Mortaraan, missä yhdymme
Valkoisen Koiran komppaniaan, josta minun ei olisi pitänyt koskaan
erota. Näytämme Carmagnolalle ja Montferratin ruhtinaille, mihin
Bellarion pystyy."

Siitä oli muuten Carmagnolalla tällä hetkellä jo pieni aavistus. Tieto
Bellarionin karkaamisesta oli ennättänyt levitä ympäri koko Quinton,
ja Carmagnolan luo etulinjoille oli sitäpaitsi saapunut haavoittunut
vartiosotilas ja puolialaston pappi, jotka antoivat hänelle
yksityiskohtaisen selonteon tapahtumasta. He olivat etsineet häntä
hyvän aikaa, mutta vielä pitemmän ajan tarvitsi hän keksiäkseen, mihin
hänen nyt oli ryhdyttävä. Lopulta hän päätteli, että Bellarion oli
lähtenyt Stoffelin luo. Kädenkäänteessä sai hän koolle upseerinsa ja
tuokiota myöhemmin marssi armeija kokonaisuudessaan sveitsiläisleiriä
kohti. Tultiin kuitenkin liian myöhään. Sveitsiläiset eivät olleet
aikailleet edes senvertaa, että olisivat purkaneet leirinsä, vaan
olivat jättäneet sen silleen ja painuneet matkaan.

Carmagnola pyörsi takaisin Quintoon kertomaan ruhtinattarelle asiasta.
Hän tapasi neidon istumassa yksinään asesalissa hirsivalkean ääressä.

"On aivan selvä, että hän on lähtenyt oman kondottansa luokse
Mortaraan", selitti uljas päällikkö. "Mutta kun en tiennyt, mitä tietä
hän oli kulkenut, en voinut lähteä ajamaan häntä takaa. Sitäpaitsi
olisi takaa-ajo itsestään lopettanut piirityksen täällä."

Hän raivosi ja noitui, harppoen edestakaisin huoneessa ja
moittien itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt huolellisempiin
varovaisuustoimenpiteisiin, kun kerran tiesi, kenen kanssa oli
tekemisissä. Hän kirosi papin ja vartijan ja linnanpihalla maleksivat
sotamiehet, jotka olivat antaneet Bellarionin poistua kaikessa rauhassa.

Neito tarkkasi häntä, havaiten, ettei hän tällä tavalla mekastaessaan
ollut ensinkään ihailun arvoinen. Vastahakoisesti myönsi hän itselleen
tyynen Bellarionin käyttäytyneen paljon miehekkäämmin. Hän huokasi.
Olisipa Bellarion vain ollut rehellinen ja uskollinen, niin olisi hän
ollut mitä loistavin sankari.

"Raivoamisesta ei ole apua, Carmagnola", sanoi hän lopulta hieman
kirpeästi.

Tuskastunut Carmagnola pysähtyi. "Mistä suuttumukseni johtuu, madonna?
Olenko minä menettänyt mitään? Ajanko minä omia etujani? Haa! Raivoan,
koska näen edessäni kaikki ne vaikeudet, jotka nyt ovat kasaantuneet
teidän tiellenne."

"Minun tielleni?"

"Niin. Ettekö ymmärrä, mitä tapahtuu? Luuletteko että tänä yönä olemme
menettäneet vain Bellarionin ja muutaman sveitsiläisen? Ei. Mortaran
armeija on suurimmalta osaltaan Bellarionin väkeä, Koiran komppanian
miehiä. Totisesti soveltuva nimi tuolle joukolle! Ja ne, jotka kuuluvat
toisiin osastoihin, palvelevat Bellarionille uskollisten päälliköitten
alaisina. Nämä taas eivät tiedä mitään hänen kavalluksestaan. Hän
on meitä paljon voimakkaampi tällä hetkellä, sillä hänen armeijansa
vahvuus on liki neljätuhatta miestä."

Neito katsoi häneen säikähtyneenä. "Tarkoitatteko, että hän aikoo käydä
kimppuumme?"

"Mitäs muuta sitten? Tunnen hänet jo tarpeeksi hyvin. Kautta pyhäin!
Eipä hän olisi voinut saada parempaa tekosyytä." Hän menetti taas
malttinsa. "Nyt hän voi murskata meidät ja kuitenkin puhdistautua
herttuan silmissä. Ymmärrättekö jo, minkävuoksi en tahtonut antaa
hänelle mitään mahdollisuutta välttää rangaistustaan?"

"Olemme siis hukassa, jos hän marssii tänne. Jäämme hänen ja setäni
joukkojen väliin."

Carmagnola ei vielä tahtonut myöntää niin paljon. Hän naurahti
harmistuneena.

"Noin vähänkö te luotatte minuun, Valeria? Rakkauteni teihin antaa
minulle kyllä voimia kestää heitä vastaan. En heitä aseitani niin
kauan kuin olen hengissä. Ryhdyn heti laatimaan suunnitelmia
huomisaamua varten. Kirjoitan samalla herttualle, ilmoitan hänelle
Bellarionin kavalluksesta ja pyydän apujoukkoja. Hän lähettää niitä
varmasti. Filippo Maria ei salli kenenkään upseerinsa kapinoida." Hän
naurahti rauhoittuneena ja luottavasti ja näytti jälleen uljaalta ja
sankarilliselta loistavissa varuksissaan.

Neito ojensi hänelle kätensä. "Ystäväni, suokaa minulle anteeksi. En
tahdo enää loukata teitä osoittamalla pelkoa."

Carmagnola tarttui hänen käteensä, veti hänet luokseen ja painoi
hänet leveätä rintaansa vasten. "Tuo on sitä harvinaista rohkeutta,
jota teissä ihailen niin suuresti, Valeria. Olette minun, oma
ruhtinattareni! Jumala loi meidät toisiamme varten."

"Ei vielä", väitteli neito, hymyillen heikosti ja karttaen miehen
hehkuvaa katsetta.

"Milloin sitten?" kysyi toinen kiihkeästi.

"Kun Theodore on ajettu pois Montferratista."

Carmagnola puristi hänet lujemmin syliinsä.

"Onko tuo lupaus, Valeria?"

"Lupaus?" kertasi neito ikäänkuin huumaantuneena. "Se mies, joka
kukistaa Theodoren, saa minut, jos vain haluaa. Sen vannon."




XII luku.

CARMAGNOLAN VELVOLLISUUS.


Herra Carmagnola oli vetäytynyt muutamaan pieneen huoneeseen Quinton
linnan alakerrassa laatiakseen kirjeen Hänen Korkeudelleen Milanon
herttualle Filippo Marialle. Hän oli niin harvoin elämässään tarvinnut
turvautua kirjeisiin, että hän yht'äkkiä havaitsi välttämättä
tarvitsevansa sihteerin avukseen.

Ruhtinatar ja hänen veljensä, jotka juuri olivat palanneet
sunnuntaimessusta — neljä päivää oli kulunut Bellarionin paosta —
istuivat asesalissa keskustelemassa tilanteesta. Nuori markiisi oli
monessa asiassa toista mieltä kuin neito, sillä hän oli pitänyt
silmiään auki, eivätkä Carmagnolan suuret eleet tehonneet häneen
ollenkaan.

Heidän luokseen ohjattiin tuokion kuluttua, edeltäkäsin ilmoittamatta,
kaksi miestä. Toinen oli pieni ja vaatimattoman näköinen, toinen taas
lihava ja punakka, kasvoillaan hyväntuulinen ilme. Mahtavan nenän
kummallakin puolen vilkkuivat siniset silmät tuuheitten, mustien
kulmakarvojen alla, ja kapea, harmaa hiusseppele ympäröi kiiltävän
kaljua päätä.

Heidän ilmestymisensä sai sisarukset silmänräpäyksessä jaloilleen.

"Barbaresco!" huudahti neito ilahtuen ja ojentaen molemmat kätensä
heitä kohti. "Ja Casella!"

"Ynnä", lisäsi Barbaresco vaappuessaan lähemmäksi, "ulkopuolella
viisisataa karkuria Montferratista, sekä ghibellinejä että
guelfejä, jotka olemme haalineet kokoon Piemontista ja Lombardiasta
täydentämään suuren Bellarionin armeijaa ja auttamaan häntä Theodoren
kukistamisessa."

He suutelivat ensin ruhtinattaren ja sitten markiisin kättä. "Herra
markiisi", touhusi öykkäri Casella, "te olette kasvanut niin että olin
tuskin tuntea teitä. Olemme uskollisia alamaisianne ja palvelijoitanne,
kuten madonnakin tietää, ja olemme jo vuosikausia työskennelleet
hyväksenne. Nyt aavistamme kuitenkin, että olemme pääsemässä
päämääräämme. Theodore on vihdoinkin joutunut umpikujaan. Me autamme
teitä antamaan hänelle armoniskun."

Ruhtinatar toivotti heidät sydämestään tervetulleiksi ja piti heidän
saapumistaan hyvänä enteenä. Hän käski palvelijan tuoda viiniä ja
heidän maistellessaan vahvasti maustettua juomaa, kertoi hän heille
vaiheistaan ja tilanteesta tällä hetkellä.

Innostus laimeni hiukan. Bellarionin asenne muutti kokonaan heidän
suunnitelmansa.

Barbaresco pullisti paksuja poskiaan ja tuijotti synkästi eteensä.

"Sanoitteko, että Bellarion on Theodoren apuri?"

"Meillä on todisteita siitä", vakuutti ruhtinatar ja kertoi hänelle
kirjeestä. Kreivin hämmästys oli valtava. "Onko se teistä outoa?" kysyi
neito. "Pitäisi teidänkin tietää, mikä hän on miehiään."

"Hm! Luulin kyllä sinä yönä, jona Spigno sai surmansa hänen kädestään,
että hän oli vaarallinen vehkeilijä, mutta käsitin pikkuista myöhemmin,
että hän oli menetellyt aivan oikein."

"Surmatessaan Spignon?" Neito kalpeni. Gian Giacomo kumartui eteenpäin
kuunnellen innokkaasti. Tuokion äänettömyyden jälkeen Valeria naurahti
suuttuneesta "Hän surmasi Spignon senvuoksi että Spigno oli minun
ystäväni ja veljeni ystävä, kaikkien uskollisten ystäviemme johtaja."

Barbaresco ravisti mahtavaa päätään. "Hän surmasi Spignon, koska Spigno
oli Theodoren urkkija."

"Mitä?"

Neidosta tuntui kuin olisi maailma hänen ympärillään luhistunut. "Hänen
korvansa humisivat ja Barbarescon syvä, jylisevä ääni kuului kuin maan
uumenista.

"Koko juttu oli niin yksinkertainen, niin päivänselvä. Jo sen seikan,
että me löysimme hänet täysin pukeutuneena samasta ullakkokomerosta,
jonne olimme teljenneet Bellarionin, olisi pitänyt ilmaista meille,
mikä mies Spigno todellisuudessa oli. Miten hän oli joutunut ullakolle?
Me emme saaneet todistetuksi, että Bellarion olisi harjoittanut
urkintaa Theodoren hyväksi, mutta ellei Spignoa olisi ollut, olisi
hänen kuitenkin käynyt hullusti. Yöllä lähti Spigno vapauttamaan
Bellarionia, mutta paljasti itsensä juuri täten nuorukaiselle, joka
heti surmasi hänet."

"Oletteko aivan varmat Spignon syyllisyydestä?" huohotti Valeria.

"Varmatko?" nauroi Casella. "Sinä yönä, jolloin päätimme paeta, kävimme
ensin varmuuden vuoksi katsastamassa Spigno-vainajan asuntoa. Sieltä
löysimme Theodorelle osoitetun kirjeen, joka oli lähetettävä perille
siinä tapauksessa, että Spigno sattuisi kuolemaan tai katoamaan.
Kirje sisälsi luettelon nimistämme ja selonteon kunkin osuudesta
valtionhoitajaa vastaan tähdätyssä salaliitossa."

"Tämä kirje", huomautti Barbaresco, "oli tuon konnan keksintö siltä
varalta, että saisimme hänet paljastetuksi. Emme olisi voineet hänelle
mitään. Ah, hän oli ovela, tämä teidän paras ja uskollisin ystävänne,
ja ellei Bellarionia olisi ollut..." Hän levitti kätensä ja nauroi.
Neito ei kuunnellut. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja kädet
lepäsivät velttoina hänen sylissään.

"Se oli siis kaikki totta, totta!" Ääni oli murtunut. "Ja minä vain
epäilin häntä... Oi, Jumalani! Hänet olisi teloitettu minun tieteni. Ja
nyt..."

"Ja nyt", keskeytti hänen veljensä tuikeasti, "on sinun ja tuon
kerskailevan hullun ansiota, että Bellarion on poissa ja ehkä jo
matkalla tänne käydäkseen kimppuumme."

Samassa astui "kerskaileva hullu" huoneeseen, sormet musteessa ja
hiukset pörröisinä. Hän oli kuullut markiisin viimeiset sanat ja
pysähtyi mahtavana kynnykselle.

"Mitäs tämä on?" tiedusteli hän tärkeänä.

Gian Giacomo selitti hänelle, mistä oli kysymys, ja teki sen niin
vihaisesti ja säälimättömästä että Carmagnola kuunnellessaan kalpeni ja
punastui vuoroon. Vihdoin hän rohkaisihen ja kääriytyen arvokkuuteensa
kuin viittaan, astui hän hitaasti lähemmäksi, huulillaan suvaitsevainen
hymy.

"En tiedä mitään kaikesta siitä, mitä olette kertonut. Asia kaiketi on
niinkuin sanotte. Se ei liikuta minua ollenkaan. Minä olen toiminut
vain täällä ilmenneitten tosiseikkojen perusteella. On käynyt selville,
että Bellarion on ollut kirjeenvaihdossa Theodoren kanssa. Sitäpaitsi
aikoi hän lopettaa piirityksen, ja vihdoin karkasi hän, marssittaakseen
joukkonsa teitä vastaan."

Hänen suurelliset eleensä vaikuttivat kieltämättä muihin paitsi
Valeriaan. Tämä virkkoi:

"Unohdatte, että vain uskoni hänen kaksinaamaisuuteensa aikaisemmin sai
minut pitämään häntä syyllisenä tälläkin kertaa."

"Entä kirje?" Carmagnolassa alkoi huomata kärsimättömyyden oireita.

"Missä, Herran nimessä, tuo kirje on?" murahti Barbaresco syvällä
äänellään.

"Mikä kyselijä te olette? En tunne teitä, herraseni, enkä tiedä edes
nimeänne."

Ruhtinatar esitteli Barbarescon ja Casellan.

"He ovat vanhoja ystäviä, jotka ovat saapuneet tänne auttaakseen minua.
Antakaa kirje messer Barbarescon nähtäväksi."

Kärsimättömän näköisenä onki Carmagnola pergamentin vyössään
riippuvasta laukusta.

Barbaresco aukaisi hitaasti käärön ja alkoi lukea Casellan
tirkistellessä hänen olkansa yli. Päästyään loppuun kohotti hän
katseensa ja tuijotti kummastellen ensin Carmagnolaa ja sitten muita.

"Taivahan taatto, messer Carmagnola! Teillä on urhoollisen soturin
maine ja piirteiltänne olette jalon näköinen, joten minun on pidettävä
teitä kunnian miehenä, mutta mieluummin luotan sentään ruumiillisiin
avuihinne kuin älyynne."

"Herra!"

"Oo, ah, osaatte kyllä pullistaa rintaanne ja huutaa ja pöyhkeillä,
mutta käyttäisitte kerran järkeännekin." Lihavalle, punakalle naamalle
levisi ivallinen virnistys. "Mestari Theodore tiesi kyllä, mitä teki,
kyhätessään tämän hienon tekeleen. Hän tunsi teidät. Ja, kunniani
kautta, hän olisi tarkoituksensa saavuttanutkin, jos messer Bellarion
olisi ollut hitaampi käänteissään. Ehei, älkää yhtään kiroilko ja
mahtailko? Lukekaa kirje uudestaan. Kysykääpä itseltänne, olisiko
siihen pantu täydellistä päälle- ja allekirjoitusta, jos se kerran
oli salainen, ja tuumikaa samalla, oliko se ylimalkaan lainkaan
tarpeellinen, kun se ei kerran sisältänyt mitään muita tietoja kuin
että Bellarion oli teidät kavaltanut."

"Samaa sanoi Bellarionkin", huudahti markiisi.

"Mutta me emme tahtoneet häntä uskoa", voihki ruhtinatar.

Carmagnola tuhautti nenäänsä. "Tietysti selitti Bellarion asian samalla
tavalla. Kirje oli luonnollisesti laadittava varovaan sanamuotoon..."

Miehen suurenmoinen typeryys alkoi jo ärsyttää Barbarescoa.

"Helvettiin tuollainen jaarittelu, senkin pölkkypää!"

"Pölkkypääkö? Minä? Jumaliste..."

"Herrat, herrat!" Neito laski kätensä Barbarescon tukevalle
käsivarrelle. "Messer Carmagnolaa ei sovi puhutella tuolla tavoin..."

"Tiedän. Pyydän anteeksi. Mutta en ole koskaan oppinut sietämään
pöhköjä..."

"Herra, jokainen sananne on loukkaus. Te..."

Valeria tyynnytti heitä. "Ettekö huomaa, messer Carmagnola, että hän on
suuttunut minulle, vaikka hän puhuukin teille? Minä se olen pölkkypää
ja pöhkö, vaikka messer Barbaresco on liian kohtelias sanoakseen sitä."

"Vai kohtelias?" pärski Carmagnola. "Enpä sitä kernaasti myöntäisi.
Mikä oikeus hänellä on tulla tänne huutamaan?"

"Vanha ystävyys minua ja veljeäni kohtaan oikeuttaa hänet siihen. Ja
minun vuokseni tulisi teidänkin olla pitkämielinen..."

Suuri mies kumarsi käsi sydämellä, osoittaakseen, että hän oli valmis
kärsimään mitä hyvänsä ruhtinattarensa vuoksi.

Senjälkeen hän alkoi puolustella itseään. Hän ehkä hyvinkin myöntäisi
Barbarescon olevan oikeassa, jos kirje olisi ainoa todistus Bellarionia
vastaan. Mutta, hän toisti vielä kerran, Bellarionin uhkaus lopettaa
piiritys oli jo yksistäänkin tarpeeksi raskauttava seikka.

"Miten tämä kirje joutui käsiinne?" kysyi Barbaresco.

Gian Giacomo vastasi Carmagnolan puolesta. Ja neito lisäsi katkerasti
itseään soimaten: "Eikä tuota lähettiä suostuttu kuulustelemaan, vaikka
Bellarion sitä vaati."

"Moititteko minua siitä, madonna?" huudahti Carmagnola. "Mies oli
tavallinen moukka, joka ei olisi osannut selittää mitään. Hänen
kuulustelemisensa olisi ollut ajan hukkaamista."

"Se aika on hukattava nyt", päätti Barbaresco.

"Miksi?"

"Eihän meillä ole tässä muutakaan hupia."

Carmagnola kohtasi hänen ivallisen katseensa.

"Hyvä herra, te olette nähtävästi päättänyt koetella
kärsivällisyyttäni. Kutsuttakoon lähetti tänne."

Ei ainoastaan lähetti vaan myös ne upseerit, jotka olivat olleet
tuomitsemassa Bellarionia, kutsuttiin asesaliin. Carmagnola murisi,
mutta hänen oli taivuttava.

Kun kaikki olivat koolla, kertoi ruhtinatar, mitä oli saanut kuulla
Barbarescolta. Hän otti itse kuulustellakseen lähettiä.

"Teillä ei ole mitään pelättävää, nuori mies", vakuutti hän,
huomatessaan lähetin pelokkaan ilmeen. "Teidän on vain kerrottava meille
totuus. Jos havaitsen, että vilpittömästi ilmaisette, mitä tiedätte,
vapautetaan teidät heti."

Carmagnola, joka oli asettunut ruhtinattaren viereen, kumartui hänen
puoleensa.

"Olisikohan se viisaasti tehty?"

"Viisaasti tai tyhmästi, olen jo antanut lupaukseni." Neidon äänensävy
ei miellyttänyt uljasta Francescoa. Valeria kääntyi puhuttelemaan
lähettiä.

"Annettiinko teille tarkat ohjeet, kenelle kirje oli jätettävä?"

"Kyllä, armollinen madonna."

"Minkälaiset?"

"Muuan ritari vei minut kaupungin portille ja minulle osoitettiin,
mihin suuntaan minun oli kuljettava. Jos minut pidätettäisiin, oli
minun tiedusteltava herra Bellarionia."

"Oliko teidän liikuttava varovasti, piileskeltävä?"

"Ei, madonna. Päinvastoin oli minun näyttäydyttävä avoimesti. Puhun
totta, madonna."

"Mistä lähditte liikkeelle ja mihin suuntaan oli teidän kuljettava?"

"Suoraan eteenpäin, madonna, Lähdin eteläisen portin luota. Tämä on
totta, madonna, vannon sen."

Ruhtinatar tarkkasi häntä jännittyneenä.

"Sanottiinko teille, kenen sotilaat pitivät hallussaan niitä asemia,
joille teidän oli mentävä?"

"Tiesin joutuvani piiritysarmeijan, herra Bellarionin joukkojen,
alueelle. Olen kertonut teille täyden totuuden. Minun piti kulkea ihan
suoraan eteenpäin, määrättyyn paikkaan."

Ugolino da Tenda liikahti kiihtyneenä. "Mitä sanot?"

"Puhun totta! Totta!" ulisi nuorukainen kauhistuneena. "Pimittäköön
Jumala järkeni, jos olen valehdellut vähääkään."

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti ruhtinatar. "Uskomme kyllä, että puhutte
totta. Älkää pelätkö. Mainittiinko, kenen osasto oli sijoitettu tuohon
tarkoittamaanne paikkaan?"

"Mainittiinko?" Hän koetti muistella ja tovin kuluttua hänen katseensa
kirkastui. "Kyllä. He puhuivat jostakin Calmaldolasta tai...
Carmandolasta..."

"Tai Carmagnolasta" täydensi da Tenda. Hän painoi häpeissään katseensa
lattiaan. "Jo täytyy myöntää, että Theodoren kirje oli juuri sitä
laatua kuin Bellarion väitti."

"Vai täytyy?" Carmagnola oli aivan pyörällä päästään.

"Juttu on päivänselvä. Miksi tämä nuorukainen lähetettiin
etelänpuoleisille linjoille? Ettekö usko Theodoren tienneen, että
Valsassina itse oli lännessä, Quinton puolella?" Hänen äänensä vapisi.
"Miksi lähettiä ei kuulusteltu aikaisemmin, vai" — hän pysähtyi
ja siristi silmiään tuijottaen kiinteästi Carmagnolan polttavia,
pelokkaita kasvoja — "Vai kuulusteltiinko häntä ehkä?"

"Mitä?" karjui Carmagnola. "Mitä pirua te tarkoitatte?"

"Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Te olitte vähällä tehdä meistä
murhamiehiä. Johtuiko se siitä, että olette hupsu, vai olisitteko ehkä
roisto?"

Carmagnola hyökkäsi häntä kohti, mylvien kuin härkä. Pari upseereista
riensi väliin ja ruhtinatar ponnahti jaloilleen, vaatien hiljaisuutta.
Hänen käskyään toteltiin siinä silmänräpäyksessä.

"Kapteeni Ugolino", sanoi neito, "teillä ei ollut oikeutta puhua
tuollaista. Unohdatte, että olemme kaikki syypäitä siihen, ettei
lähettiä kuulusteltu aikaisemmin. Pidimme Valsassinan ruhtinaan
syyllisyyttä todistettuna.

"Ja nyt olette liian varmat hänen syyttömyydestään", penäsi Carmagnola.
"Miksi vaati Valsassina piirityksen lopettamista? Sanokaapas!"

Ugolino da Tenda otti vastatakseen. "Ehkäpä samanlaisesta syystä kuin
hän lähetti väkensä Carpignanoon teidän rakentaessanne siltojanne. Me
emme pysty arvostelemaan hänen toimintaansa, Carmagnola."

Carmagnola sinkautti häneen ilkeän katseen. "Te ja minä voimme jatkaa
tätä keskustelua jossakin muualla", sanoi hän. "Te olette vihjaillut
yhtä ja toista, jota en unohda."

"Ehkä on parasta, ettette unohdakaan", tuumi nuori upseeri
rauhallisesti. "Kenties sallitte minun nyt poistua, madonna. Lähden
täältä kondottani kanssa tunnin kuluttua."

Neito katsoi häneen hätääntyneenä.

"Valitan, madonna. Olen Valsassinan ruhtinaan palveluksessa.
Anteeksiantamaton hätiköiminen sai minut unohtamaan velvollisuuteni.
Koetan korjata erehdykseni mahdollisimman pian." Hän teki syvän
kumarruksen ja marssi ovelle.

"Seis!" jyrisi Carmagnola. "Ennenkuin poistutte on meidän selvitettävä
välimme."

Ugolino pysähtyi kynnykselle oikaisten ryhtiään. "Annan teille
haluamanne tilaisuuden", sanoi hän, "mutta vasta sitten kun olette
vastannut kysymykseeni, oletteko hupsu vai roisto. Jos olette hupsu,
suostun välienselvitykseen."

Upseerit estivät jälleen Carmagnolan hyökkäämästä hänen kimppuunsa.
Valjuna ja surkeana pyysi kerskuri: "Madonna, sallikaa minun taistella
hänen kanssaan, Hän ei saa livistää ilman muuta."

Neito pudisti päätään. "Ei, herraseni. En pidätä ketään, joka haluaa
poistua täältä Kapteeni Ugolino tuntuu olevan selvillä siitä, mitä
hänen on tehtävä."

"Vai niin? Taivaan Jumala!" Carmagnola muljautti silmiään ja pyörähti
sitten kannoillaan, huutaen muille upseereille: "Entä te? Katsotteko
tekin olevanne oikeutetut kapinoimaan?"

Bellunolla oli heti vastaus valmiina. Ja Belluno oli hänen oma
luutnanttinsa. "Jos me olemme erehtyneet, niin osaamme myös tunnustaa
niin tehneemme."

Carmagnola kääntyi tuskaisena muitten puoleen, saaden saman vastauksen.

"Unohdamme kokonaan lähettiparan", huomautti ruhtinatar.

Carmagnola silmäili nuorukaista aivan kuin olisi tahtonut vääntää
häneltä niskat nurin.

"Voitte mennä, nuori mies", sanoi ruhtinatar ystävällisesti. "Olette
vapaa. Pitäkää huolta, ettei häntä estetä poistumasta." Poika ja
vartijat lähtivät, ja kohta heidän jälkeensä upseerit.

Masentunut Carmagnola vilkaisi neitoa, joka oli vaipunut takaisin
nojatuoliinsa.

"Olipa miten hyvänsä", sanoi hän, "on Theodore nyt saavuttanut
tarkoituksensa. Mitä me enää voimme tehdä?"

"Jos minä rohkenisin neuvoa...", lausui Barbaresco maireasti,
"seuraisitte Ugolino da Tendan esimerkkiä."

"Mitä?"

"Palaisitte takaisin Bellarionin lipun alle."

"Palaisin?" Carmagnola kumartui eteenpäin suu avoinna. "Palaisin?"
kertasi hän. "Jättäisin Vercellin?"

"Niin. Bellarionhan oli päättänyt lopettaa piirityksen. Hänellä on joku
muu suunnitelma."

"Minä en piittaa hänen suunnitelmistaan. Sitäpaitsi on teidän
paras kertakaikkiaan ymmärtää: minä en ole tehnyt hänelle mitään
uskollisuudenvalaa. Vannoin palvelevani herttuatar Beatricea. Ja
herttua Filippo Maria on antanut minulle määräyksen auttaa Vercellin
valloittamisessa. Tunnen velvollisuuteni mainiosti."

"Ehkä", arveli ruhtinatar hitaasti, "Bellarionilla tosiaan on jokin
toinen keino saada Theodore nujerretuksi."

Carmagnola tarkkasi häntä epätoivoisen näköisenä. Hänen kasvonsa
nytkähtelivät kouristuksentapaisesti.

Ääni särähteli.

"Oi, madonna! Jalo sydämenne saa teidät tekemään korjaamattoman
erehdyksen. Miten ihmeessä voitte yht'äkkiä luottaa mieheen, joka jo
monet vuodet on käyttäytynyt kuin lurjus?"

"Huomaan erehtyneeni hänen suhteensa."

"Miten voitte olla vakuutettu siitä? Kuulitte, mitä Belluno sanoi sinä
yönä, jolloin siltani särkyivät — Bellarion ei koskaan näytä siltä,
mitä hän todellisuudessa on."

"Sepä se juuri johtikin minut harhaan, suureksi häpeäkseni."

"Ehkä se johtaa teidät harhaan nytkin?"

"Tehän kuulitte, mitä messer Barbaresco kertoi."

"Messer Barbarescon mielipide ei merkitse minulle mitään. Minulla on
silmät ja järki päässä."

Neito loi häneen melkein säälivän katseen ja virkahti, ehken
tarpeettoman julmasti:

"Jaksatte vieläkin luottaa järkeenne? Ettehän toki vakavissanne?"

Se oli surmanisku Carmagnolan rakkaudelle ja samalla niille rohkeille
haaveille, joita hän oli hautonut. Se riitti tuhoamaan hänen
turhamaisuutensa, sen ainoan ominaisuuden, jonka varassa hän oli
kyennyt pysyttelemään pinnalla.

Hän horjahti, palttinanvalkeana huuliaan myöten, kasvot vääristyneinä.
Suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi senverran, että jaksoi
kumartaa ja vastata:

"Madonna, huomaan, että olette tehnyt valintanne. Toivon hartaasti,
ettei teidän tarvitse koskaan päätöstänne katua. Epäilemättä saattavat
nämä montferratilaiset herrasmiehet teidät turvallisesti Mortaraan, tai
kenties voitte matkata da Tendan kondottan mukana. Vaikka siis jään
tänne aivan riittämättömän joukon kanssa, aion suorittaa tehtäväni
loppuun. Ehkä sittenkin voin pelastaa teidät, madonna. Jumala
kanssanne!" Hän kumarsi uudelleen. Kenties toivoi hän sisimmässään
saavansa vieläkin kuulla jonkun pidättävän sanan. Turhaan.

"Kiitän teitä sanoistanne, hyvä herra", virkkoi neito muodollisesti.
"Jumala olkoon teidänkin kanssanne."

Carmagnola puraisi huultaan, kääntyi ja poistui, kultakiharainen pää
pystyssä. Ei aavistanut hän tällä hetkellä, että tuo samainen uljas pää
katkeaisi Venetsian piazzettalla muutamaa vuotta myöhemmin. Hän oli
perääntynyt hyvässä järjestyksessä, kaikesta huolimatta.

Ei nähnyt neitokaan häntä sen koommin.

Kun ovi paukahti kiinni, läiskäytti Barbaresco kämmenellään paksua
reittään ja purskahti suureen nauruun.




XIII luku.

CASALEN VALTAUS.


Kun Bellarion ilmoitti aikovansa lopettaa Vercellin piirityksen,
ajatteli hän, varmistuttuaan siitä, ettei muullakaan tavoin voisi
valloittaa kaupunkia, muuatta Tukydideen opettamaa liikettä, jota hän
ennenkin oli monasti ja menestyksellä käyttänyt. Hänen oli saatava
Theodore pois rotankolostaan.

Hänen sveitsiläisensä, joita eivät turhat varusteet painaneet, tekivät
taivalta helposti ja nopeasti. He jättivät leirinsä Vercellin edustalla
keskiviikkoyönä ja jo seuraavan perjantain iltapuolella saapuivat he
Pavonen kylään. Täällä oli Koenigshofen majoittunut Facinon kolme
vuotta sitten käyttämiin asumuksiin. Bellarioninkin väki sai täältä
yösijan. Mutta väsyneitten sotilaitten levätessä istui uupumaton
ylipäällikkö suurimman osan yötä valveilla, huolehtien valmistuksista
leirin purkamista varten. Jo varhain aamulla hän Giasone Trottan
ja Koenigshofenin sekä ratsuväen kanssa lähti liikkeelle, jättäen
Stoffelin johtoon hitaamman jalkaväen ja tykistön ynnä kuormaston.

Hämärissä ratsasti etujoukko San Salvatoreen, missä levättiin,
ja seuraavana sunnuntaina aamupäivällä, juuri samaan aikaan kuin
Barbaresco saapui Vercelliin, ehti Bellarion, Valsassinan ruhtinas,
Casalen Lombardiaportille, kuljettuaan samaa tietä, jota monta
vuotta sitten nimettömänä orpona oli tarponut, paetessaan Casalesta
päämääränään Pavia ja kreikanopinnot.

Monia teitä oli hän siitämisin kulkenut, olipa käynyt Paviassakin,
ei kuitenkaan köyhänä koululaisena, vaan kuuluna kondottierina, eikä
kerjäämässä opin muruja yliopistosta, vaan vaatimassa parasta, mitä
kaupunki saattoi tarjota. Kreikankieli oli jäänyt oppimatta, mutta
sensijaan oli hän oppinut paljon muuta. Vieraaksi olivat silti jääneet
kanssaihmiset, perin arvottomaksi maallinen touhu. Siksipä olikin hän
iloinen ajatellessaan, että se taival, jonka hän viisi vuotta sitten
oli aloittanut juuri tässä paikassa, myös tähän paikkaan päättyisi.
Tehtävä, jonka hän niin umpimähkään oli ottanut suorittaakseen, oli
monien kummallisten vaiheitten jälkeen vihdoinkin loppuun saatettu.
Vain viimeistely enää puuttui. Kun sekin oli suoritettu, riisuisi
hän haarniskansa, luopuisi arvonimistään ja palaisi jalan käyden,
nöyrempänä kuin lähtiessään ja kerettiläisyydestään päässeenä,
Ciglianon luostarin rauhaisiin suojiin.

Hänen tunkeutumistaan Montferratin pääkaupunkiin ei kukaan ollut
estämässä. Linnaväen päälliköllä ei ollut mitään mahdollisuuksia
torjua aivan odottamatta ilmestyvää suurta armeijaa. Ja kun Casalen
asukkaat tänä sunnuntaiaamuna palasivat messusta, saivat he kummakseen
nähdä Liutprandin tuomiokirkon edustan ja aukiolle johtavat pääkadut
tulvillaan eri kansallisuuksiin kuuluvia sotilaita. Siinä oli
italialaisia, gascognelaisia, burgundilaisia, svaabeja, saksilaisia
ja sveitsiläisiä, ja heidän päällikökseen ilmoittautui pitkä mies,
joka julisti olevansa Montferratin markiisin Gian Giacomon armeijan
kenraalikapteeni.

Tämä tieto ei heitä ensinkään tyynnyttänyt. Sotaväen näkeminen pani
heidät pelkäämään ryöstöä ja tihutöitä.

Vanhainneuvosto kokoontui Bellarionin kutsusta kaupungintalolle saamaan
tietoa rosvopäällikön — kuten he otaksuivat — vaatimuksista.

Bellarion astui saliin muutamien upseeriensa seurassa. Hän oli täysissä
varustuksissa ja liikkui ryhdikkäästi ja arvokkaasti. Hovipoika kantoi
hänen kypäräänsä. Kohteliaasti ja ystävällisesti sanoi hän sanottavansa.

"Hyvät herrat, Casalen kaupungin ei millään muotoa tule säikähtää tätä
valtausta. Me emme taistele casalelaisia vastaan, eikä sotaväki tule
millään tavoin häiritsemään rauhaa, elleivät asukkaat siihen itse anna
aihetta. Rohkenemme toivoa teidän apuanne sille oikealle asialle, jota
ajamme. Mutta vaikka ette katsoisikaan voivanne toivomukseemme suostua,
ei minkäänlaisiin pakkokeinoihin tai painostukseen ryhdytä, niinkauan
kuin ette toimi meitä vastaan.

"Jalo ja mahtava herra Filippo Maria Visconti, Milanon herttua,
on kyllästyneenä teidän valtionhoitajanne, markiisi Theodoren,
hyökkäyksiin Milanon alueille ja hänen maananastuksiinsa, päättänyt
tehdä lopun holhoojahallituksesta, joka itse asiassa on vain
nimellinen, koska markiisi Theodore jo on kaapannut vallan käsiinsä, ja
asettaa valtaistuimelle täyteen ikään astuneen, laillisen ruhtinaanne,
markiisi Gian Giacomo Palaeologon. Pyydän täten teitä, hyvät herrat,
kansanne edustajina täyttämään velvollisuutenne ja vannomaan
uskollisuutta mainitulle markiisi Gian Giacomolle siinä tilaisuudessa,
joka tänä iltana vespertunnilla teille valmistetaan tuomiokirkossa."

Tämä pyyntö oli käsky, jota ei uskallettu vastustaa. Sillävälin oli
kaupunkilaisia jossakin määrin rauhoittanut Bellarionin joukoille
antama julistus, jossa sotilaille muistutettiin, että he majailivat
ystävällisissä suhteissa olevassa kaupungissa, jota oli saavuttu
suojelemaan ja puolustamaan, ja että jokainen ryöstöyritys tai
henkirikos rangaistaisiin kuolemalla. Sotaväki oli sijoitettu osaksi
linnoitukseen, osaksi Montferratin ruhtinaitten linnoitettuun
palatsiin. Tänne oli Bellarionkin majoittunut.

Istuen Theodoren työhuoneessa, vieläpä samassa nojatuolissa, jossa
Theodore oli istunut ottaessaan nuoren opiskelijan vastaan viisi
vuotta varemmin, kirjoitti Bellarion yön kuluessa ruhtinatar
Valerialle kirjeen, jossa hän kertoi päivän tapahtumista. Tämä kirje,
joka on niin siististi laadittu, että sitä voisi luulla joksikin
munkkikäsikirjoitukseksi, on säilynyt meidän päiviimme asti.

Hän kirjoittaa —

 "Korkeasti kunnioitettu ja rakkahin rouva",

 "Riveritissima et Carissima Madonna."

 "Aina siitä lähtien kuin omasta pyynnöstänne eräänä iltana astuin
 palvelukseenne, keskustellessamme puutarhassanne täällä Casalessa,
 samassa puutarhassa, jossa tänään olen elvyttänyt rakkaita muistoja,
 olen lakkaamatta ponnistellut saamani tehtävän täyttämiseksi. Olen
 sen takia joutunut lukuisiin vaikeuksiin ja kärsimyksiin, moniin
 seikkailuihin, joilla päältä katsoen ei ole ollut sen kanssa mitään
 tekemistä, mutta teiltä olen osakseni saanut vain ylenkatsetta tai
 epäilyä. Tämä seikka ei kuitenkaan olisi painanut mieltäni niin
 raskaana, ellen olisi käsittänyt, että juuri epäluulonne riistivät
 teiltä sen lohdun ja toivon, jonka vain luottamus antaa. Ulkonaiset
 seikat, todennäköisyydet, tekivät aina tyhjäksi yritykseni todistaa
 teille, ettei teillä ollut mitään syytä epäillä vilpittömyyttäni.
 Huomasin, että sanat ovat turhia, kun ne ovat ristiriidassa tekojen
 kanssa. Siksipä en lopulta enää koettanutkaan epäilyjänne hälventää,
 vaan päätin jatkaa työtäni niistä huolimatta, jotta voisin, kun
 se olisi loppuun suoritettu, sanoitta osoittaa teille olleeni
 tehtävälleni alati uskollinen kuluneina viitenä vuonna. Kuuluisuuttani
 sotilaana, arvonimiäni ja sitä valtaa, jonka näitten kautta sain,
 olen aina käyttänyt vain aseina teidän palveluksessanne, keinoina
 auttamiseksenne päämääräänne. Ellen olisi ottanut tätä tehtävää
 suorittaakseni, olisi elämäni muodostunut aivan toisenlaiseksi.
 Harteilleni olisi sälytetty vain opiskelijan kevyt taakka, ja tänä
 päivänä olisin taas veljien parissa Ciglianossa, suuren veljeskunnan
 mitättömänä jäsenenä. Teitä palvellessani on minun täytynyt turvautua
 vehkeilyyn ja kaksinaamaisuuteen, niin että minua usein on pidetty
 täysiverisenä lurjuksena. Paitsi teitä, on moni muukin minua
 ylenkatsonut. Ja kerran oli minun surmattava mies teidän vuoksenne.

 "Mutta minä en häpeä näitä tekojani, rakas rouva, enempää kuin
 teidänkään tarvitsee hävetä sitä, että ne on tehty teidän asianne
 edistämiseksi. Murha oli vain hyvin ansaitun rangaistuksen
 täytäntöönpano; salaliitto, jonka hajoitin, oli vain teille viritetty
 ansa; pettäessäni markiisi Theodoren yllyttämällä häntä valloittamaan
 Vercellin, jotta Milanon herttua saisi syyn julistaa hänelle sodan,
 petin vain konnan, joka ei koskaan olisi antautunut rehelliseen
 taisteluun. Omatuntoni on rauhallinen. Teot ja sanat eivät ole
 suuriarvoisia — tärkein on tarkoitus. Plato opettaa muun muassa,
 että valhe huulilla ja valhe sydämessä ovat eri asioita, ja tämä
 opetus on ollut tärkeänä kohtana minunkin elämänohjeissani. Tunnustan
 rehellisesti lausuneeni valheita ja toimineeni vilpillisesti,
 mutta sydämessäni ei koskaan ole valhetta ollut. Jos toisinaan
 olen menetellytkin kunniattomasti, ovat pyrkimykseni alati olleet
 kunnialliset.

 "Tähän, jos minua uskotte — ja uskoa teidän täytyy kaiken tapahtuneen
 jälkeen —. ei minun tarvitse mitään lisätä. Yksityiskohdista
 kirjavissa vaiheissani teitä palvellessani ei minun ole tarvis
 puhua. Ymmärrätte ne varsin hyvin, kun näette ne uudessa valossa. Me
 olemme nyt pääsemässä päämäärään, jonka saavuttamiseksi kaikki nämä
 ponnistukset olivat tarpeen."

Tämänjälkeen seuraa selonteko niistä seikkailuista, joihin hän joutui
paettuaan Quintosta, sekä vihdoin kehoitus, että ruhtinatar veljineen
heti lähtisi matkalle Casaleen. Bellarion tukisi häntä täällä kaikin
tavoin ja kansa odotti vain saavansa nähdä laillisen ruhtinaansa,
osoittaakseen avoimesti riemunsa saavutetun voiton johdosta.

Tämä kirje lähetettiin seuraavana päivänä Quintoon, mutta ruhtinatar ei
saanut sitä ennenkuin viikkoa myöhemmin, ehdittyään jo Alessandrian ohi.

Aamulla säikähtivät casalelaiset uudelleen Ugolino da Tendan
valtavan ratsujoukon karauttaessa kaupunkiin. Ugolino itse riensi
torventoitottajan seuraamana Bellarionin luo ilmoittautuakseen takaisin
palvelukseen ja kertoakseen Barbarescon saapumisesta Quintoon.

Bellarion pommitti häntä kysymyksillä, tiedustellen, mitä Barbarescon
uutisten johdosta oli sanottu, mitä erittäinkin ruhtinatar oli sanonut,
minkälaisen vaikutuksen Barbarescon kertomus häneen oli tehnyt ja
miten hän senjälkeen oli suhtautunut Carmagnolaan. Ja kun hän oli
saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi, hämmästytti hän Ugolinoa, joka oli
odottanut moitteita ja kylmäkiskoisuutta, syleilemällä häntä lämpimästi.

Lähiseuraavina päivinä panivat kaikki merkille, että ennen niin vakava
tai ivallinen Bellarion oli merkillisen iloisen ja onnellisen näköinen.
Hän oli kokonaan muuttunut. Hän touhusi vilkkaasti tehtävissään,
hyräillen silloin tällöin jotakin laulunpätkää, valmiina nauramaan
mitättömimmällekin sukkeluudelle. Hänen suuret silmänsä, joiden ilme
tavallisesti oli ollut niin synkkä, loistivat oudon kirkkaina.

Ja siitä huolimatta uurastettiin näinä päivinä kuumeisesti. Oli
valmistauduttava viimeiseen ponnistukseen voiton varmistamiseksi.
Bellarion ratsasti päivisin parin kolmen upseerin seurassa Casalen
ympäristössä, tutki Sesiaa ja Pota erottavan niemekkeen läpikotaisin
ja piirusteli öisin karttoja päivällä laatimiensa luonnosten mukaan.
Tämän tästä lennättivät hänen tiedustelijansa hänelle uutisia Vercellin
vaiheilta.

Kaukonäköisenä kuten kaikkien aikojen suuret sotapäälliköt saattoi
hän jo ennakolta päätellä, mihin Theodore ryhtyisi. Senvuoksi hän
keskiviikon valjetessa lähetti Ugolino da Tendan miehineen pois
Casalesta. Seuraavana yönä lähetti hän Ugolinon kuormaston Trinon
metsiin, jonne kondottan oli leiriydyttävä, siksi kunnes sitä
tarvittaisiin.

Perjantaiaamuna saapuivat vihdoin markiisi Gian Giacomo ja hänen
sisarensa Casaleen, saattueenaan montferratilainen maanpakolaisjoukko,
jota johtivat Barbaresco ja Casella. Kansa tulvi kaduille ja kaupungin
portille tervehtiäkseen sekä ruhtinastaan että pakolaisten joukossa
olevia ystäviään ja omaisiaan. Bellarion oli Lombardian portille
sijoittanut viisikymmentä keihäsmiestä käsittävän kunniavartion ja oli
itse upseereineen portin ulkopuolella tulijoita vastassa.

Katuja reunustavan kansan riemuhuudot nostattivat kyyneleitä
ruhtinattaren silmiin ja punan nuoren markiisin poskille. Kyyneltynyt
oli neidon katse yhä vielä hänen kohdatessaan Bellarionin tämän
huoneessa myöhemmin päivällä.

"En muista", sanoi hän, "minkään liikuttaneen minua niin syvästi kuin
teidän kirjeenne. Pitäkää minua hupsuna, jos tahdotte, mutta älkää
luulko, että olen kiittämätön. Veljeni tahtoo antaa teille todistuksen
kiitollisuudestamme niinpian kuin se vain on hänen vallassaan."

"Madonna, en pyydä mitään kiitollisuudenosoituksia, enkä tarvitse
niitä. Kuten pian saatte nähdä, en ole palvellut teitä hyötyä
tavoitellen, vaan saavuttaakseni päämääräni."

"Huomaan sen nyt jo."

Bellarion hymyili miettivästi.

"Pian olette huomaava sen vielä selvemmin."

Heidän keskustelunsa päättyi tähän, sillä Stoffel ryntäsi huoneeseen
kertoen, että Vercellistä oli äsken saapunut tiedustelija tuoden
tärkeitä uutisia. Theodore oli vihdoinkin hyökännyt, raivannut
itselleen tien Carmagnolan rintaman läpi ja lähestyi nyt Casalea. Hänen
armeijassaan oli neljä tai viisituhatta miestä, ja se oli kaikin puolin
hyvin varustettu.

Uutinen oli jo ehtinyt levitä casalelaistenkin keskuuteen, herättäen
luonnollisesti suurta levottomuutta. Pelättiin kaupungin piiritystä ja
valloitusta. Jos Theodore saisi Casalen uudelleen haltuunsa, osaisi hän
kostaa verisesti.

"Lähettäkää pari airutta kaupungille", käski Bellarion, "ilmoittamaan,
ettei mitään piiritystä ole odotettavissa. Armeija marssii jonkun
tunnin kuluttua Casalesta kohtaamaan Theodoren Pon tuolla puolen."




XIV luku.

VOITETTU.


Theodore oli lähtenyt Vercellistä auringon noustessa. Hän oli laatinut
suunnitelmansa huolellisesti, ja aluksi näytti kaikki sujuvan hyvin.
Carmagnola ei osannut aavistaa mitään, ja ennenkuin hän oikein tointui
hämmästyksestään, havaitsi hän jo olevansa pakomatkalla yllätetyn
kondottansa kanssa.

Theodore jatkoi matkaansa Casalea kohti. Bellarion oli saavuttanut
tarkoituksensa. Hän oli käyttänyt vanhaa, monasti koeteltua temppua,
iskenyt paljastettuun kohtaan saadakseen vastustajan esille suojan
takaa. Ja aivan niinkuin hän oli arvellutkin, oli Theodore huomannut,
ettei kannattanut viivyskellä Vercellin tapaisessa rajakaupungissa, kun
koko muu valtakunta sillävälin saattoi luisua käsistä.

Mutta niinpian kuin Carmagnola käsitti Theodoren jättäneen Vercellin
suojattomaksi, kokosi hän hajalla olevat joukkonsa ja riensi räikkyvin
torvin ja liehuvin lipuin voittajana kaupunkiin. Purkaen sitten
patoutuneen kiukkunsa viattomiin asukkaisiin, antoi hän sotilaittensa
ryöstää ja hävittää kaupunkia mielin määrin. Ja vielä samana iltana
lähetti hän herttua Filippo Marialle näin kuuluvan kirjeen:

 "_Jalo Herttua, ja Hyvä Herrani_. — Suureksi ilokseni voin teidän
 korkeudellenne ilmoittaa, että Montferratin herra Theodore, saatuaan
 tietää Valsassinan ruhtinaan ja eräitten muitten upseerien poistuneen
 seudulta joukkoineen, rohkeni tänään päivän koittaessa antautua
 taisteluun kanssamme. Kiihkeän kahakan jälkeen Quinton läheisyydessä
 me, huolimatta vähälukuisuudestamme, ajoimme hänet pakosalle. Koska
 joukkoja ei riittänyt takaa-ajoon, joka olisi johtanut meidät
 Montferratin alueelle, ja koska Vercellin valloitus ja palauttaminen
 Milanolle oli se tehtävä, jonka olimme teidän korkeudeltanne saaneet
 suorittaaksemme, marssimme suoraa päätä kaupunkiin, jota nyt pidän
 hallussani teidän korkeutenne nimissä. Voittamalla vihollisemme näin
 täydellisesti ja nopeasti toivon toimineeni teidän korkeuttanne täysin
 tyydyttävällä tavalla."

Theodoren marssi Casalea kohti oli kaikkea muuta kuin pakoa. Raskaan
piirityskoneiston kuljetus pehmeässä maastossa oli siksi hankalaa
ja hidasta, että vasta illan suussa päästiin Villanovaan. Täällä
ilmoittivat tiedustelijat, että Valsassinan ruhtinaan johtama vahva
armeija jo kiersi pohjoista kohden Terranovan tienoilla.

Theodore ei ollut osannut odottaa tämäntapaista uutista. Se teki hänet
levottomaksi. Hän oli matkannut melko huolettomasti tänne saakka siinä
varmassa vakaumuksessa, että Bellarion odottaisi häntä Casalessa. Siksi
hän oli raahannut mukanaan tuota kirottua piirityskalustoakin. Mutta
nyt tuo yllätyksien mies jälleen sotki hänen laskelmansa.

Theodore pakottautui toimimaan ripeästi. Vihollinen saattoi olla hänen
kimpussaan milloin hyvänsä. Valmisteluissa ei voitu noudattaa läheskään
sitä huolellisuutta, jota tilanne olisi vaatinut. Miehet olivat jo
yöpuulle menossa ja äkillinen hälyytys sai heidät ihan ymmälle.
Varusteet koottiin häthätää ja sitten kiiruhdettiin puolijuoksua
kylästä. Theodore pelkäsi saartoa.

Marssittiin piittaamatta suuria järjestyksestä. Theodore aikoi,
viisaasti kyllä, yrittää päästä Cornon ja Popolon väliselle
viertotielle, jonka molemmin puolin marskimaat tarjosivat sivustoille
hyvän suojan. Hänelle oli nyt eduksi saada taistella mahdollisimman
kapealla rintamalla. Miten hänen loppujen lopuksi kävisi, oli tällä
hetkellä vaikea sanoa, mutta viertotie pelastaisi hänet ainakin
toistaiseksi.

Turha toivo. Tuskin oli ehditty kunnolla penikulmankaan päähän
Villanovasta, kun jo vihollisarmeija hyökkäsi sekä takaa että
vasemmalta. Theodore sai sentään varoituksen siksi ajoissa, että
ennätti joten kuten järjestää joukkonsa. Hän sijoitti tällöin
jalkaväkensä niin nerokkaasti, että Bellarioninkin oli ilmaistava
ihailunsa.

Mutta valitettavasti eivät jalkamiehet olleet päällikkönsä tasolla.
Muodostelma oli heille outo, eikä heidän toiminnastaan tahtonut tulla
mitään. Muutamia hevosia keihästettiin, rintamaan syntyi aukkoja ja
Giasone Trottan raskas ratsuväki heittäytyi heti niihin, kylväen
tapparoillaan kuolemaa ympärilleen. Theodoren varaväki alkoi liikehtiä
ja taistelun tuoksina kiihtyi nopeasti. Markiisi ei totisesti
ollut kadehdittavassa asemassa. Vasen sivusta työntyi yhä kauemmas
Dalmazzon hyllyville soille, selkäpuolella taas virtasi leveä Po.
Hän kaarsi edelleen saadakseen armeijansa ainoalle mahdolliselle
perääntymistielle, Cornon ja Popolon väliselle lujapohjaiselle
maakaistalle, ja onnistuikin lopulta yrityksessään. Epätoivoisesti
taistellen alkoi hän vetäytyä taaksepäin tuuma tuumalta ja sitämukaa
kapeni rintamakin. Elleivät Bellarionin upseerit tunteneet maastoa,
täytyisi heidän ennenpitkää joutua hetteeseen jommallekummalle puolen
tietä. Jos he taas tunsivat seudun, oli heidän pian lopetettava
painostuksensa, koska taistelun jatkaminen olisi voinut käydä heille
itselleen kohtalokkaaksi. Theodore hymyili synkkää hymyä, tyytyväisenä
ovelaan temppuunsa. Hän oli saanut hengähdysaikaa. Nyt ehtisi hän
järjestää joukkonsa ja valmistautua vastahyökkäykseen.

Hänen armeijansa oli hiljakseen vetäytynyt Cornon suunnalle. Se ei
kuitenkaan ehtinyt perääntyä kunnolleen neljännespenikulmaakaan,
ennenkuin yht'äkkiä sen selkäpuolelta alkoi kuulua kavionkapsetta, joka
vähitellen paisui valtavaksi jyrinäksi. Ja seuraavassa hetkessä oli
uusi vihollinen, Ugolino da Tendan ratsuväki, perääntyvien kimpussa.

Ugolino oli hoitanut asiansa hyvin, noudattaen tarkasti Bellarionin
antamia määräyksiä. Ollakseen perillä hyvissä ajoin oli hän lähtenyt
liikkeelle Balzolasta puolipäivän aikaan. Hän oli johtanut kondottansa
Cornon suuntaan aivan rämemaan laitaa pitkin, liikkuen äänettömästi
ja varovasti. Vasta päästyään tarpeeksi lähelle vihollista, oli hän
karauttanut tielle. Isku, jonka hän nyt antoi vastustajalle, oli niin
voimakas, että Theodoren miehet sinkoilivat oikealle ja vasemmalle,
vajoten vyötäisiään myöten soihin. Rivit hajosivat täydellisesti ja
edestäpäin hyökkäsi Bellarionin väki aukkoihin.

Vajaassa kolmessa tunnissa oli kaikki ohi. Theodoren koko armeijasta
oli vain tuhatkunta miestä päässyt pakoon Ugolinon hyökätessä, muut
joko saivat surmansa tai antautuivat. Vangit riisuttiin aseista,
minkäjälkeen he saivat käskyn laittautua pois Montferratin alueelta.
Hevoset ja varukset otettiin talteen. Haavoittuneet vietiin
Villanovaan, Terranovaan ja Grassiin.

Kellon lähetessä kolmea yöllä lähti voittoisa armeija paluumatkalle
ja saapui joitakin tunteja myöhemmin Casaleen, ratsastaen hitaasti
soihduin ja lyhdyin valaistun kaupungin läpi Liutprandin tuomiokirkon
kellojen moikaessa. Haltioitunut kansa tervehti Bellarionia,
Valsassinan ruhtinasta, raikuvin huudoin. Raskas taakka oli pudonnut
jokaisen sydämeltä.

Muutamia vankejakin — Montferratin rikkaimpia aatelismiehiä — oli
Bellarion tuonut mukanaan lunnaita silmälläpitäen. Tuon surkean, pienen
joukon etunenässä astui Theodore yhäti ylpeänä ja ryhdikkäänä. Kiljuva,
tyrkkivä kansanjoukko herjasi ja pilkkasi häntä hänen kulkiessaan ohi,
mutta hän ei ollut kuulevinaan, ei näkevinään mitään. Hän tiesi, että
rahvas, jos hän olisi taistelusta selviytynyt voittajana, nyt olisi
osoittanut hänelle suosiotaan aivan samalla tavalla kuin se osoitti
sitä Bellarionille.

Hänet vietiin palatsiin, samaan huoneeseen, jossa hän niin monet vuodet
oli neuvotellut ja päättänyt Montferratin asioista. Siellä istuivat
häntä nyt odottamassa hänen veljenpoikansa ja veljentyttärensä.

Kypärittä päin ja aseitta seisoi hän heidän edessään kuin syytetty
tuomariensa edessä, pitkänä ja hiukan kumarana. Sillä istuimella,
jolta hän niin kauan oli jakanut oikeutta, istui nuori Gian Giacomo
käsittelemässä hänen asiaansa.

"Te tiedätte, minkä rikoksen olette tehnyt", tervehti nuori markiisi,
katsoen häntä arvokkaasti ja kylmästi. "Te tiedätte rikkoneenne
isälleni antamanne lupauksen. Onko teillä mitään sanottavana
puolustukseksenne?"

Vanha mies raotti huuliaan ja aukoili hermostuneesti käsiään, kunnes
lopulta jaksoi hillitä itsensä kylliksi vastatakseen.

"Olen hävinnyt. Mitä muuta voin tehdä kuin antautua armoillenne?"

"Pitäisikö meidän sääliä teitä häviönne hetkellä? Pitäisikö meidän
unohtaa, minkälaisessa taistelussa olette hävinnyt?"

"En sitä pyydäkään. Olen teidän vallassanne, vankina, avuttomana. En
rukoile armoa. Ehkä en sitä ansaitsekaan. Uskallan vain toivoa sitä.
Siinä kaikki."

Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän oli täydellisesti murtunut.

"Ei ole minun asiani tuomita teitä, ja olen iloinen, että pääsen siitä
vastuusta vapaaksi. Sillä vaikka te kenties olettekin unohtanut, että
saman suvun verta on meidän kummankin suonissa, en minä ole sitä
unohtanut. Missä on hänen korkeutensa Valsassina?"

Theodore peräytyi askeleen. "Aiotteko jättää minut tuon roiston
armoille?"

Ruhtinatar loi häneen jäätävän katseen. "Hän on niittänyt runsaasti
kunniaa sen päivän jälkeen, jona hän tarjoutui urkkijaksenne,
päästäkseen konnantyön jäljille, mutta tuo nimitys, jonka hänelle äsken
annoitte, on teidän lausumananne kunniakkaampi kuin ainoakaan hänen
arvonimistään. Se, jota roisto sanoo roistoksi, ansaitsee kaikkien
rehellisten miesten kunnioituksen."

Theodoren kalpeille kasvoille levisi pilkallinen hymy, mutta hän ei
vastannut mitään. Seuraavassa tuokiossa astui Bellarion huoneeseen
kahden sveitsiläisen ja Stoffelin tukemana. Hänen asepukunsa oli
epäjärjestyksessä, nahkatakin ja sen alla olevan silkkipaidan
oikeanpuoleiset hihat oli leikattu auki ja retkottivat tyhjinä,
ja sidottu käsivarsi riippui kannattimessa rinnalla. Hän oli
palttinanvalkea kasvoiltaan ja kärsi ilmeisesti kovia tuskia.

Valeria ponnahti jaloilleen, värin kaikotessa hänen poskiltaan.

"Olette haavoittunut!"

Bellarion hymyili heikosti. "Taistelussa haavoittuu toisinaan. Mutta
luulen, että herra Theodore on saanut vielä pahemman haavan."

Stoffel nosti hänelle tuolin ja sveitsiläiset auttoivat häntä
istuutumaan. Hän huoahti helpotuksesta ja kumartui eteenpäin, niin
ettei selkä koskenut tuolinselustaan.

"Muuan ritareistanne, hyvä herra, murskasi olkapääni viimeöisessä
kahakassa."

"Minä olisin halusta taittanut niskanne."

"Se kai oli hänenkin tarkoituksensa. Mutta minut tunnetaan Bellarion
Onnekkaana."

"Herra Theodore antoi teille äsken toisen nimen", sanoi Valeria.
Bellarion näki hänen huuliensa vavahtavan ja suuttumuksen hänen
Theodoreen suunnatussa katseessaan eikä voinut olla ihmettelemättä.
Saattoiko noin suloinen olento todella vihata katkerasti ja
leppymättömästi? "Hän on äkkipikainen mies", jatkoi neito, "eikä
siekaile puheissaan enempää kuin töissäänkään. Hänen viekkautensa
tuntuu kuitenkin olevan mennyttä."

"Niin", virkkoi Bellarion, "me olemme riistäneet häneltä kaikki, hänen
henkeään lukuunottamatta. Hyväntahtoisuuden naamarinkin."

"Olette sangen jalomielisiä!" sanoi Theodore. "Herjaatte vankia.
Pitääkö minun olla kauan pilkattavananne?"

"Ei missään tapauksessa", vastasi Bellarion. "Te ette ole koskaan
miellyttänyt minua. Viekää hänet pois, Ugolino, ja antakaa vartioida
häntä tarkasti. Oikeudenkäynti alkaa huomenna."

"Koira!" kahahti Theodore myrkyllisesti, kääntyessään lähtemään.

"Minun vaakunassani on koira ja teidän vaakunassanne on hirvi, mikä
tuntuu sopivan vallan erinomaisesti. Valitessani koiran ajattelin
hienoisesti teitäkin."

"Tämä on rangaistus heikkoudestani", mutisi Theodore. "Minun olisi
pitänyt hirtättää teidät ollessanne vankina täällä Casalessa."

"Maksan velkani", vastasi Bellarion. "Jätän teidän niskanne
taittamatta, jotta voisitte vielä kauan elää ja hallita
ruhtinaskunnassanne Genovassa. Palaamme asiaan huomenna."

Ugolino hoputti Theodorea lähtemään. Kun ovi sulkeutui, kaatui
Bellarion eteenpäin ja pyörtyi.




XV luku.

VIIMEINEN TAISTELU.


Palatessaan tajuihinsa havaitsi Bellarion makaavansa terveellä
kyljellään maalattujen nahkaverhojen peittämän ikkunan alle nostetulla
leposohvalla.

Muuan vanha, mustapukuinen mies, joka seisoi sohvan vieressä, katseli
häntä huolestuneen näköisenä ja joku, jota hän ei voinut nähdä,
asetteli hyvältä tuoksuvaa, kylmää käärettä hänen otsalleen. Kun hän
huokasi syvään, ilmestyi vanhuksen kasvoille hymy.

"Kas niin! Nyt sujuu kyllä kaikki hyvin. Mutta hänet on saatava
vuoteeseen."

"Siitä kyllä pidän huolen", vastasi hiljainen ääni, joka ei voinut olla
kenenkään muun kuin ruhtinatar Valerian.

"Hänen palvelijansa ovat alakerrassa. Lähettäkää heidät tänne kun
menette."

Mies kumarsi ja jätti huoneen. Bellarion käänsi hitaasti päätään ja
katsoi suurin silmin neitoa, jonka kanssa hän nyt oli kahden. Valerian
miettivä katse oli hellä ja hänen huulillaan karehti heikko hymy.

"Madonna! Tekö olette sairaanhoitajattarenani? Se ei..."

"Pidätte kai sitä kovin mitättömänä vastapalveluksena. Antakaa minulle
aikaa, olen vasta päässyt alkuun."

"Mikään sellainen ei juolahda mieleenikään."

"Olette kovin heikko ja aivonne toimivat hitaasti. Muuten muistaisitte,
että olette viisi vuotta ollut uskollinen, jalo, horjumaton ystäväni,
vaikka minä olen kohdellut teitä kuin vihollista."

"Ah." Bellarion naurahti. "Tiesinpä lopulta voittavani. Ja se ajatus
antoi minulle kärsivällisyyttä."

"Ettekö koskaan epäillyt?" ihmetteli neito.

"En. Olen aina ollut varma itsestäni."

"Ja Jumala tietää, että teillä on ollut siihen syytäkin. Kuluneina
viitenä vuonna olen uskonut teistä kaikkea mahdollista pahaa. Pidinpä
teitä pelkurinakin. Tuo tyhjänpäiväinen kerskuri Carmagnola sai minut
siihen uskoon."

"Hänelläkin oli hyvät puolensa, enkä minä ollut läheskään niin rohkea
taistelukentällä kuin hän. Varoin aina nahkaani."

"Siltä näyttää nytkin."

"Ah, niin, tämä... Tämä oli eri juttu. Tästä riippui niin paljon.
Niin hartaasti kuin vihaankin tappelua, oli minun tällä kertaa
otettava siihen osaa. Mitäpä siitä, vaikka keihäs olisikin tunkeutunut
kurkkuuni? Tämähän oli viimeinen taisteluni."

"Viimeinen, herra ruhtinas?"

"Olen hyljännyt tuon arvonimen. En ole ruhtinas enää. Olen jättänyt
maailman turhuuden taakseni." Neito ei voinut häntä käsittää.

"Aion lähteä takaisin Ciglianoon niinpian kuin pääsen liikkeelle."

"Mitä te Ciglianossa teette?"

"Mitä? Sitä, mitä muutkin veljet tekevät. Pax multa in cella. Apotti
oli oikeassa. Tehtäväni täällä on päättynyt, enkä enää kaipaa muuta
kuin rauhaa. Maailma ei merkitse minulle mitään."

"Eikö mitään!" Neito katseli häntä kummastuneena. "Ja viidessä vuodessa
olette kuitenkin saavuttanut niin paljon."

"En mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki on turhuutta, hulluutta,
kurjuutta ja verenhimoa. Maailma ei ole minua varten, enkä olisi sitä
koskaan oppinut tuntemaan, ellen olisi kohdannut teitä tielläni. Mutta
nyt on kaikki ohi."

"Entä läänityksenne — Gavi ja Valsassina?"

"Lahjoitan ne teille, madonna, jos suostutte vastaanottamaan minulta
jäähyväislahjan."

Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys. Valeria oli vetäytynyt hieman
taaksepäin, eikä Bellarion voinut nähdä hänen kasvojaan. Vihdoin
virkahti neito muuttuneella äänellä:

"Teillä on kuumetta, luullakseni."

Nuori mies huokasi. "Niinkö luulette? Teidän on kenties vaikea
ymmärtää, että maallinen menestys minua niin vähän houkuttelee. Mutta
uskokaa minua, poistuessani maailmasta olen vain yhdestä syystä
pahoillani."

"Mistä?" kuiskasi neito.

"Siitä, etten lopultakaan oppinut kreikkaa."

Jälleen äänettömyys. Sitten kuului heikkoa kahinaa ja Valeria loittoni
muutaman askeleen.

"Kuulen palvelijainne tulevan. Jätän teidät nyt."

"Kiitän teitä madonna. Jumala kanssanne!"

Mutta neito ei lähtenytkään. Hän pysähtyi sohvan ja takan väliin,
solakkana ja suorana aivan kuin sinä iltana, jolloin he ensi kerran
olivat kohdanneet puutarhassa. Bellarion huomasi, että hänellä
oli yllään ruumiinmukainen hopeanvärinen puku, jonka pitkät hihat
valahtivat vapiseville käsille. Sellaiset hihat hänellä oli ollut
tuona iltanakin... Hartioilleen oli hän heittänyt safiirinsinisen
viitan, jonka avarat, halkaistut hihat olivat päärmetyt kärpännahalla.
Ja hopeaisessa otsarivassa, jonka hän oli painanut kullanruskeille
hiuksilleen, kimalteli safiireja.

"Ah", virkkoi Bellarion uneksivasti. "Tuollaiselta te näytitte
silloinkin, ja tuollaisena tahdon teidät muistaa niinkauan kuin elän.
Olen iloinen siitä, että olen saanut teitä palvella, ruhtinattareni.
Pidän sitä suurena kunniana."

"Kaikki teitä kunnioittavat, herra ruhtinas."

"Mitäs muista..."

Hitaasti astui neito takaisin sohvan ääreen. Hän oli kalpea, mutta
rauhallinen. Tummien silmien katse näytti miettivältä ja salaperäiseltä.

"Enkö minäkään merkitse mitään, Bellarion?"

Nuori mies yritti hymyillä. "Oliko tuo tarpeellinen kysymys? Eikö koko
elämäni todista teille, ettei nainen ole koskaan merkinnyt miehelle
enempää kuin te minulle? Kaikkeni olen tehnyt teidän hyväksenne. Olen
palvellut teitä — per fas et nefas."

Valerian huulet vapisivat. Hän vaikeni siunaaman ajan ja sanoi sitten:

"Kannan teidän värejänne, Bellarion."

Bellarionin silmät laajenivat hämmästyksestä.

"Omituinen sattuma. Enkä minä huomannut mitään."

"Ei se ole mikään sattuma."

"Olitte kovin ystävällinen osoittaessanne minulle näin suuren kunnian."

"En halunnut ainoastaan kunnioittaa teitä. Eivätkö nämä värit ilmaise
teille mitään, Bellarion?"

"Ilmaise?" Ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana näki Valeria
pelkoa hänen silmissään..

"Kaikesta päättäen eivät. Olettehan sitäpaitsi sanonut, ettette
tavoittele mitään."

"En mitään sellaista, joka on ulottuvissani. Enkä halua tavoitella
sellaista, jota en milloinkaan voi saada."

"Onko maailmassa mitään, jota ette voisi saada?"

Bellarion kohotti katseensa ja huomasi hänen alakuloisen hymynsä ja
kyyneleet hänen silmissään. Hän hätkähti. Terveellä kädellään tarttui
hän lujasti neidon vasempaan, velttona riippuvaan käteen.

"Olen tietysti aivan hullu", huohotti hän.

"Et hullu, vaan typerä, Bellarion. Etkö tosiaan halua mitään?"

"Ah, kyllä" Hänen kasvonsa hehkuivat. "Jotakin, joka muuttaisi maailman
tekokullan ja valheellisen loiston eläväksi autuudeksi... Jumalani!
Mitä puhunkaan?"

"Miksi keskeytät, Bellarion?"

"Pelkään."

"Minuako? Voisinko kieltää sinulta mitään, minä, jolle olet antanut
elämäsi? Täytyykö minun tarjota sinulle kaikkeni? Etkö voi vaatia
mitään itse."

"Valeria!"

Neito kumartui suutelemaan häntä huulille. "Rakastin sinua koko ajan,
mutta teeskentelin vihaa. Annoin sinulle sydämeni jo nähdessäni sinut
ensi kerran palatsin puutarhassa. Ja juuri senvuoksi, että sinua
rakastin, oli pettymykseni ja murheeni niin syvä, kun luulin huomaajani
sinussa vilppiä. Minun olisi pitänyt kuunnella sydäntäni, Bellarion,
eikä turvata erehtyvään järkeeni. Sinähän varoititkin minua ja sanoit,
ettei minun pitäisi tehdä johtopäätöksiä. Olen kärsinyt niinkuin kaikki
ne kärsivät, jotka pettävät itseään."

Bellarion tarkkasi häntä kalpeana ja hiukan surumielisenä "Niin",
huokasi hän sitten. "Minulla on kuumetta, niinkuin äsken sanoit. Voiko
tämä olla muutakaan?"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTAREN RITARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.