Title: Eri teitä
Näytelmä 4:ssä näytöksessä
Author: Maila Talvio
Release date: May 30, 2024 [eBook #73735]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1908
Credits: Tapio Riikonen
Näytelmä 4 näytöksessä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1908.
Ensi kerran esitetty Kansallisteatterissa marraskuun 4.
Vahannan sali; perällä kaksi ikkunaa, keskellä avoin, lasinen teaksoisovi verannalle ja puutarhaan. Iltapäivä, juhannusaika. Tuuli löyhyttelee heikosti uutimia, linnut laulavat, käki kukkuu kaukaa, puutarha on tuoreimmassa vehmaudessaan, nurmikot kukassa, karviaismarjapensasrivit punertavina. Alempana järvi. Puutarhasta kuuluu tuon tuostakin laulua, puhetta, naurua, näkyy herroja, kesäpukuisia naisia, isäntiä, emäntiä. Sali on matala ja suuri, vasemmalla katsojasta ovi ruokasaliin ja vierashuoneeseen; oikealla ovi eteiseen ja herrainhuoneeseen. Tapetit ovat vaaleat, ovet ja ovien kehykset samanlaisessa vaaleankeltaisessa maalissa kuin huonekalut. Eteisen ovesta tullessa on korkeaselkäinen puusohva, sitten senkki, jonka päällä pari kynttiläjalkoja, kukkavaasi, valokuva-albumi, lautasella näköalakortteja; seinällä senkin yläpuolella kahdessa rivissä pieniä valokuvia kapeissa, kultapaperista tehdyissä kehyksissä. Ikkunoissa keveät, valkoiset, kotikutoiset uutimet, raidat pitkin päin; hyvin hoidettuja kasveja. Murattiköynnös nousee rehevänä molemmilta sivuikkunoilta, yhtyy verannan oven yläpuolella ja jatkuu pitkin katonrajaa. Nurkassa pitkin seinää samanlainen puusohva kuin edellinen, kohollaan häikäiseviä, tärkättyjä peitteitä ja rimssureunaisia tyynyjä. Toisen pitkän sivun keskellä suuri, keltainen kakluuni messinkiovineen ja luukkuineen. Uunin edessä valkealla liinalla katettu pöytä, jolla kaljaa, laseja ym. Kaksi keinutuolia ryijypeitteineen, pitkin seiniä tuoleja, kaikki kankeassa järjestyksessä. Lattialla valkoiset pellavamatot, syrjissä kapeita, ruskeita raitoja. Katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu, valkoisen harson sisässä.
Ruokasalista kuuluu kahvikuppien kilinää ja kiireisiä askelia. Puutarhassa laulaa maalainen sekakuoro »Mä oksalla ylimmällä». Näyttämö hyvän aikaa tyhjänä. Sitten herrainkamarista MIKKO. Tuimasti polttaen pysähtyy hän ikkunaan. Kuunnellessaan viimeisiä säkeitä, jotka selvinä, hartaina kaikuvat illassa, naurahtaa hän ivallisesti. Äkkiä kuuluu ruokasalista hätääntyneesti: »Kankaanpään vaunut»! Silloin hänen kasvonsa jännittyvät.
MIKKO kiukkuisesti itsekseen.
Se se puuttui! (Vetäytyy huoneeseensa.) Ruokasalin ovesta tulee kaksi tanakkaa palvelustyttöä kantaen raskaita tee- ja leipätarjottimia.
10 — Talvio, Kootut teokset V
145
Se oli tänään ollut kirkossa.
Oli illalla tullut kotiin.
Oli sitten ollut niin tavattoman hienoissa vaatteissa.
Mene, mene, hyvä ihminen, että saadaan sana emännälle ja neidille.
Rientävät puutarhaan. Hetkisen perästä tulee Annikki juosten, yllään uusi musta puku, jonka pituuteen hän on kompastumaisillaan, kaulassa pieni, kultainen risti, pitkä palmikko riipuksissa. Häviää eteiseen.
Maailmalta, maailmalta, kaukaa!
Me tulimme täällä kovin levottomiksi kun emme saaneet mitään tietoja.
Niin, minä sain kirjeen vasta nyt Wienissä. Suuren pinkan ja kauheita uutisia: että lakko taas on tulossa ja että uhataan pehtorin henkeä. Minä kävin häthätää taidekokoelmissa ja läksin kotiin.
Tulevat näyttämölle.
Kuinka minä iloitsen että täti tuli!
Ei, kuule, et sinä nyt enää sano »täti». Nyt sinä olet suuri ihminen ja sanot »sinä».
Kuinka minä osaan! Klara, Klara! — sinä! Voi miten hauskaa. Niin, minä tulin jo kirkossa niin iloiseksi, että olin karkaamaisillani penkistä sinua syleilemään.
146
Siellä oli niin kuuma, että minun täytyi lähteä pois, ja vasta nyt minä suljen syliini pienen kummityttönä hänen juhlapäivänään. Katso, tässä sinä saat jotakin.
Voi, mitä se on? Sormus! Hyvänen aika! Minä sain jo äidiltä tämän ristin ja pastori antoi Uuden testamentin. Voi, voi, kuinka se on kaunis! Kiitos, kiitos. Kuinka minä osaankaan kiittää… Ja sellainen helmi! Onko se sininen vaiko punainen… harmaa… valkoinen! Se on kaikkea.
Kaikkea. Se on niinkuin ihmisen mieli. Kaikkea! Ei mutta minun pikku kummityttöni pitkässä hameessa! Kuinka ne ajat kuluvat!
Minä olen jo monta kertaa ollut kompastumaisillani siihen… Voi Klara, Klara, sinä olet tullut kotiin!… Mutta täällä minä pidätän sinua vain itselleni. Muut vieraat…
Minä olen tullut vain sinun tähtesi. Tule nyt vähän kertomaan minulle.
Miltä sinusta nyt tuntuu?
Niin kummalliselta. Minä olen tänään ollut niin likellä Jumalaa… vain askel iäisyyteen… Jos täti… jos sinä tietäisit kuinka onnellista se on. Kaikki ikävä lakkaa…
Kaikki ikävä…?!
Kaikki ikävä!
Oletko sinäkin, lapsi, ehtinyt ikävöidä?
Olen toki. Olenhan minä niin ikävöinyt isää, ja nyt — Mikkoa, joka on niin muuttunut.
147
Sinä tiedät ketä sinä ikävöit. On paljon ihmisiä jotka ikävöivät tietämättä mitä. Etsivät, etsivät maailman ääristä, tietämättä mitä.
Jumalaa.
Jumalaa!?
Minä tiedän sen niin varmaan: Jumalaa! Oi, kun minä voisinkin pitää kiinni tästä pyhästä, ihanasta päivästä, ettei se minulta menisi.
Tulee uusia pyhiä, suuria päiviä…
Pastori kirjoitti Uuden testamenttini kanteen: »Pidä mitä sinulla on, ettei kenkään sinun kruunuas ottaisi…» Kun minä voisinkin…!
Sinun kruunuasi… Lapsi, et sinä vielä mitään kruunusta tiedä. Mutta jahka se kerran koristaa päätäsi ja huntu kahisee ympärilläsi…! Sinun pitää tulla onnelliseksi, onnelliseksi… Ja kauniiksi. Kuule, minä puetan sinut morsiameksi…
Voi en minä…
Sinun pitää tulla onnelliseksi!
Voi en minä maallista onnea nyt voi ajatellakaan. Se on meistä niin kaukana.
No? Mitä on tapahtunut?
Ei täällä kotona enää ole onnea eikä rauhaa. Me elämme kaikki erossa. Ja me olimme kuitenkin niin hyvät keskenämme. Mikko oli niin hyvä äidille ja minulle…
No?
Hän on meidät hyljännyt. Äiti suree sitä niin kovasti… Hän seurustelee vain uusien toveriensa kanssa, maisteri Rainio viettää täällä kesää ja…
Pehtori kirjoitti siitä.
… muita helsinkiläisiä herroja käy usein tervehtimässä…
Onko veljesi nyt kotona?
Ei. Ei hän enää koskaan ole kotona. Minä niin toivoin, että hän edes tänä minun pyhänä päivänäni tulisi kirkkoon tai edes kotiin käymään.
Mutta eikö hän asu kotona?
Ovathan hänen tavaransa kotona, mutta hän on niin paljon matkoilla ja työväenyhdistyksen uuden talon rakennuksella ja missä lieneekään. Ensi sunnuntaina talo nyt vihitään, jos hän sitten rupeaisi olemaan kotona enemmän.
Missä häntä sitten saisi tavata?
Minä käsken hänen tulla Kankaanpäähän heti kun hänet näen.
Ei. Minulla on kiire. Katsos, kesä on näin edistynyt. Pehtori tahtoisi ensi tilassa alkaa heinänteon ja lakko on tulossa. Minun täytyy saada asiat selville… Luuletko että minä edes siitä olen viisastunut miksi lakko puhkesi keväällä.
Sanovat että vain siksi, että lakko puhkesi sahalla. Kaikilla sahoilla ja tehtailla pitää olla lakko ja kaikilla suurilla maatiloilla. Mikko ja Rainio ovat kovasti yllyttäneet meidänkin väkeä.
Mutta ei kai lakkoa voi julistaa sen nojalla että maatila on suuri, täytyy kai olla jokin kouraantuntuva syy.
Sanovat tahtovansa pois pehtorin.
Yhä vielä. Hän vakuuttaa, ettei enää ole sinutellut työväkeä.
Ei hän olekaan… Mutta sitten…
Sitten?
En minä saa sitä sanotuksi… eikähän se tähän kuulukaan, mutta…
Sano se nyt! Mitä se sitten on?
Se koskee sinuun, täti… Eikä se oikeastaan lakkoon vaikuta, mutta se tekee, ettei lakkoa niin paheksutakaan…
Äänettömyys.
Aaa! Onko kysymys Brandtista?
ANNIKKI vaikenee.
Vai niin, vai niin!
Mikko ja Rainio kyllä sanovat, että se on jokaisen yksityisen asia kuinka hän elää, mutta muut…
Muut?
Sitä kovasti paheksuvat.
Vai niin, vai niin… Joka tapauksessa minun pian täytyy tavata nuo herrat.
Varmaan he ovat työväenyhdistyksen talolla. Siellä harjoitellaan tänä iltana vihkiäisjuhlaa varten. Jos minä telefonoisin…
Tai jos minä lähtisin sinne.
Ei, älä lähde.
Miksen?… Pelkäätkö että…
En… mutta… ole tänään minun luonani!
Johan minä olen syleillyt pientä kummityttöäni.
Älä lähde… ne voisivat sinua loukata. Ne ovat niin katkeria ja vihamielisiä.
Ei se mitään tee, minä olen nyt niin terve ja taistelunhaluinen!
Tohtori ja Vahannan emäntä tulevat puutarhasta.
Se se joltakin kuuluu! Tervetuloa kotiin.
Niin, tervetuloa. Rouva taitaa tosiaan näyttää terveemmältä. Ja kuinka rouva on nuortunut. Täällä rupesi jo tulemaan suuri levottomuus, kun ei rouvalta niin moniin aikoihin kuulunut mitään tietoja. Kyllä kai rouva on ollut kaukana?
Kaukana!… Ja mitä tänne kotiin kuuluu? Lakkoja ja lakkoja…
Lakkoja ja lakkoja. Ei näitä nykyajan ihmisiä kukaan ymmärrä. Ei enää tarvitse välittää Jumalasta eikä vanhemmista… Mutta hyvät ihmiset mitä se tyttö on saanut! Kultasormus ja sellainen helmi! Aijai, se on varmaan kallis. Oletko sinä nyt osannut kummia kiittää! Rouva on hyvä… aijai, ettei tee vain olisi heikkoa… Onko matka ollut hauska?
On!
POSTINEITI tullen puutarhasta.
Johan sen voi arvata, kun ei rouva Waal ollut kotiin tullakaan! (Tervehtii.) Emmekä edes tietäneet missä rouva Waal oli… Kyllä kai herra Brandt nyt on onnellinen?
Minä kovasti hämmästyin kun tapasin herra Brandtin vielä täällä.
Eivät nuoret miehet niin lähde Kankaanpäästä…
TOHTORI keskeyttäen.
Eikö meillä nyt ole ihana suvi teitä vastassa?
Voi, voi todella! En saanut unta koko viime yönä. Istuin vain ja katselin tätä ihmeellistä valoisuutta ja kuuntelin ruisrääkän kaiherrusta.
Siellä kuumemmissa maissa sanotaan olevan pimeää kesäisinäkin öinä.
Pimeää. Taivas tähdissä. Tähdet suuria ja hehkuvia…
Herra Brandt oli kovin onneton, kun ei saanut rouva Waalilta edes osoitetta.
TOHTORI keskeyttäen.
Tahdotteko kuulla kotipitäjän uutisia: olemme saaneet uuden lukkarin.
Siksipä kirkossa tänään oli niin hyvää laulua. Olin aivan hämmästynyt.
Hän on perustuslaillinen.
Mitä papisto siitä pitää?
Ei nuori pastori sellaisiin katso.
Nuori pastori on niinkuin me muutkin ollut pahoillaan siitä, että vaalissa tehtiin petoskauppaa. Me emme olisi tätä äänestäneet, mutta kun levitettiin sellaista huhua, että hän on vanhan puolueen miehiä.
Kuka sitä huhua levitti? Kanttori luki kestikievarissa hevosta odottaessaan Suometarta ja siitä se huhu syntyi.
Kyllä siinä oli muitakin huhunlevittäjiä.
Emäntä sanoo nyt keitä muita.
No, esimerkiksi vallesmanni oli puhunut pitkin pitäjää, ja sitten kun lukkari oli valittu oli hän kehunut, että hyvin luonnistikin.
Se ei ole totta. Nimismies oli postissa ottamassa rahakirjettä, ja minä kuulin omin korvin kuinka hän yhdellekin suomettarelaiselle sanoi että…
Kelle suomettarelaiselle? Alma sanoo sen kanssa!
Minä en sano mitään nimiä, en koskaan ole levitellyt juoruja. Sanon vain, että omin korvin kuulin nimismiehen sanovan eräälle suomettarelaiselle: en tunne onko uusi lukkariehdokas kala vaiko lintu, mutta Suometarta hän luki. Hän sanoi: en tiedä onko uusi lukkariehdokas kala vaiko lintu. Kuulin sen omin korvin.
EMÄNTÄ monta kertaa keskeyttäen »mutta» sanalla.
Mutta väittääkös Alma, että sekin oli aivan oikein kun… (Jäävät riitelemään ja kiihtyvät kiihtymistään.)
KLARA tohtorille.
Vai on täällä kaikki ennallaan.
Kaikki.
Mutta äiti… Alma… emmekö menisi ulos?
Niin. Aurinko kohta laskee. Tämä Vahannan lahti niin kaunis auringonlaskussa.
Annetaan nyt rouvan juoda teensä loppuun. Ja sitten kai meidän pitäisi puhua niistä arpajaisista. Puhu nyt sinä, Anni, kun kuulut toimikuntaan…
Mitkä arpajaiset ne ovat?
Meidän puolueen arpajaiset… Anni vain kerää voittoja…
Niihinhän on vielä monta viikkoa.
Rouva Waal oli unohtanut flyygelin kannen lukkoon. Herra Brandtin täytyi käydä soittamassa pappilassa ja minun luonani. Tietenkään eivät meidän huonot soittokoneemme voineet häntä tyydyttää. Hän oli epätoivoissaan murtamaisillaan flyygelin kannen…
Flyygelin avain on koko ajan ollut salin seinällä Kankaanpäässä.
Mutta se on mahdotonta!
Minä panin sen itse sinne.
Herra Brandt sanoi hakeneensa kaikki paikat.
Siinä se nyt oli!
Mutta kuka nyt voi ymmärtää, ettei avainta löydy seinästä.
Flyygelin avain ei ole kovin suuri. Onko Mikko kotona?
Ei suinkaan.
Kai hän on morsiamensa luona. Joko rouva Waal tietää, että Mikko on kihloissa?
Todellako? Täällähän on tapahtunut paljon.
Neiti Amanda Anttilan kanssa.
Anttilan torpasta, Kankaanpään maalta.
Vai niin, vai niin.
Aatetovereja, sosialisteja.
Isä on valtiopäiväehdokkaana. Torpparithan ne nykyään istuvat valtiopäivillä.
Anttilaiset ovat kelpo väkeä.
Kelpo väkeä, kyllä kai kelpo väkeä. (Poistuu ruokasaliin.)
Häät kuuluvat olevan syksyllä. Vai kuinka, Annikki?
Niinhän Mikko sanoo.
Laulajat! Alma Virtasalmi!
KANTTORI keikarimaisessa puvussa, liehuva solmio kaulassa törmää ylös parvekkeen portaita.
Neiti Virtasalmi laulamaan!
No minä tulen, minä tulen!
Sallikaa minun tarjota käsivarteni. (Menevät. Annikki Mikon huoneeseen.)
TOHTORI ihastuneena katsellen Klaraa.
Oletteko todella niin voimistunut kuin sanotte?
Olen. Oli todella suloista päästä ihan uusiin oloihin.
Missä te oikein olette ollut?
Suuressa yksinäisyydessä ja suurissa ihmismerissä. Yksinäisyys varsinkin teki niin hyvää. Mutta minä pelkään, että se kaikki pian taas menee… Eihän Brandt ole lähtenyt.
Hän läksi jo pari kolme kertaa, mutta palasi.
Niin, hän on kadottanut kaiken energiansa. Se on aivan hirveää.
Muutamia konsertteja hän on antanut.
Niin, täällä pitkin pitäjiä. Minä en jaksa tätä katsella. Hänen täytyy lähteä!
Äänettömyys.
Te piditte hänestä kerran.
Pidänhän minä tavallani vieläkin, mutta…
Ette niinkuin ennen.
En! Mieheni oli sairas ja vanha. Brandt on niin sairas hänkin. Minä tarvitsen terveyttä, iloa, elämää. Minun nuoruuteni on vasta nyt tullut.
Äänettömyys.
Minkä me kylvämme sen me niitämme.
Äänettömyys.
Mitä te tarkoitatte? Tiedättehän te, miksi minä sen vanhan miehen vaimoksi jouduin. Pappi itse neuvoi hänelle menemään. Minä olin niin kokematon, en parempaa ymmärtänyt…
Ette, ette. Mutta Brandtin kutsuitte te itse taloon ja kuuntelitte hänen soittoaan ja rakastuitte…
Minä luulin sitä rakkaudeksi. Olin niin yksin, elin ainaisessa ikävässä. Mutta nyt se vanha ikävä on palannut.
Ette siis todella rakasta Brandtia?
En.
Mutta kun hän soittaa?
Hän ei enää soita. Hän ei saa soittaa. Minä tahdoin karkottaa hänet talosta sillä että kätkin flyygelin avaimen. Se oli salissa, mutta sitä oli vaikea löytää.
Sitä minä pelkäsin.
Miksi te sitä pelkäsitte?
Siksi vain, että kaikki niin johdonmukaisesti palaa meille.
Mutta minun täytyi. Hän ei voi Kankaanpäähän jäädä. Minä joudun suunniltani kun hän soittaa, en tiedä mitä teen.
Äänettömyys.
Niin, niin…
Minä näen kyllä, ettette minua hyväksy, tohtori. Mutta täytyyhän minun itseäni suojella…
Ajattelen vain, että te voisitte olla käytännöllisempi.
Heittäytyä työhön — niinkö? Se on se teidän vanha neuvonne.
Vaikkapa niinkin. Mutta ennen kaikkea teidän pitäisi kantaa ristiänne.
Niinkuin te… Kuinka teidän rouvanne nyt jaksaa?
Kaikki on ennallaan. Vanhat syytökset ja vanhat kärsimykset.
Minä en jaksaisi. Minä lähettäisin hänet pois kotoa.
Yritinhän minäkin. Mutta rististään ei kukaan pääse.
Miksi meidän pitää kantaa ristiä?
Pahojen tekojemme takia — ehkä.
Mitä tyhmyyksiä te puhutte! Ettehän te ole tehnyt mitään pahaa!
Mistä te tiedätte.
Ette! Enkä minäkään! Se ei ollut synti, että kutsuin taloon sen nuoren miehen. Seurasin tunteeni ääntä…
Katoavat puistoon, jossa lauletaan. Hetkisen perästä Annikki ja Mikko.
Ei täällä ole ketään… Että sinä kuitenkin tulit minun juhlapäivänäni!
Tulin hakemaan postiani.
Tulit joka tapauksessa.
Et sinä iloitsisi, jos tietäisit mitä ajattelen.
Mitä sinä nyt sitten voit ajatella? Sano!
Mitä hyötyä siitä on, että pahoitan mielesi.
On paljon parempi, että sanot kaikki.
Sitä minä vain ajattelen, sisko rukka, että vai on sinustakin nyt tehty
Kristuksen morsian. Niin, niin, se koskee sinuun…
Ei… ei se koske. Ei minuun tänään mikään saa koskea. Jos sinä tietäisit kuinka autuasta on olla Jumalan oma, kun sinä tietäisitkin! Etkö sinä tuntenut mitään sellaista konfirmatiopäivänäsi?
Komediaa se oli alusta loppuun.
Nuori pastori ei silloin vielä ollut täällä.
Nuori pastori! Hän on rakastunut sinuun ja puhuu omaan pussiinsa, vaikka on puhuvinaan Kristuksen puolesta.
Mikko… rakas veljeni!
No niin, mitä puhummekin emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä… Mitä se
Kankaanpään rouva minusta tahtoo?
Puhua lakosta.
Puhukoon työväkensä kanssa.
Mutta sinä ja Rainiohan työväkeä johdatte.
Siinä te juuri niin surkeasti erehdytte. Kyllä työväki tietää mitä tahtoo. Ei sitä johdeta.
Mutta kun hän nyt haluaisi puhua sinun kanssasi.
No, tulkoon sitten puhumaan.
Hän on puutarhassa… etkö sinä tulisi…?
En. Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin minäkin juoksentelin
Kankaanpään rouvan perässä. Voit sanoa hänelle, että minä olen täällä
tavattavissa… Äh, tuota Kristuksen puhemiestä en minä kärsi…
(Häviää huoneeseensa.)
Pastori ja nimismies tulevat puutarhasta.
Saakos täältä vähän juomista?
Täällä olisi.
Onkos kaljaa? No se se on poikaa. En minä vain niillä limunaateilla saa janoani sammumaan…
Te kuulutte, Annikki neiti, saaneen lahjan ulkomailta.
Kovin kauniin.
PASTORI vieden häntä syrjään, pidellen hänen kättään.
Kunhan ei vain lahjaan olisi tarttunut jotakin lahjan antajasta.
Mitä pastori tarkoittaa?
Minä olen monasti aikonut sen teille sanoa. Te olette liian paljon oleskellut Kankaanpäässä. Se voi olla turmiollista teidän nuorelle sielullenne.
Kankaanpään rouva on aina ollut minulle niin hyvä.
Hyvä ja hyvä… Kalja se vasta hyvää on. Pitää oikein ottaa toinen lasi.
Valvokaat ja rukoilkaat ettette kiusaukseen lankeisi. Tässä on teille suuri kiusaus. Hänen elämänsä ei ole nuhteetonta.
Miksei hän mene naimisiin sen taiteilijan kanssa! Sitten saisivat elää kuinka tahtoisivat.
Niin, miksei hän mene?
Saisivatko he sitten elää kuinka tahtoisivat?
Kuka heitä kieltäisi!
Tietysti asia sitten muuttuisi.
Mutta jolleivät he rakasta toisiaan?
Hohhoh kun oli hyvää! Erotkoot sitten. Ajakoon hänet menemään.
Minne hän hänet ajaa?
Sinne mistä hänet toikin. Maailmahan meidät kaikki elättää.
Eikö pastori sanoisi minulle jotakin raamatun paikkaa, että voisin näyttää sen Kankaanpään rouvalle?
Te ette vielä, Annikki, ymmärrä näitä asioita. Luottaisitte nyt vain minuun, kun sanon, että elämä Kankaanpäässä herättää pahennusta ja että siitä täytyy tulla loppu.
Nimismiehen rouva ja Alma tulevat.
Tulemme vain hakemaan vähän juomista.
Tehkää hyvin.
Täällä on. Mikäs meitä kaikkia niin janottaa?
Minua rupesi janottamaan, kun kuuntelin sen Kankaanpään rouvan keskustelua.
Oliko se niin suolaista?
Ei, päinvastoin se oli niin makeaa.
Ja sitten siinä puhuttiin niin paljon janosta.
Olisitte neuvoneet juomaan kaljaa.
Ei hänen janoaan sammuteta kaljalla.
Kankaanpään rouva puhui kauneuden janosta.
Teille…?
Tohtorille tietysti. Uskotulleen!… Varmaan heidänkin välillään joskus on ollut jotakin. Ettekö luule? Sopihan se niin mainiosti: hän oli hoitavinaan sairasta miestä ja hakkaili nuorta rouvaa.
Ei hän koskaan ole koettanutkaan peittää, ettei hän miehestään välittänyt.
Ei puolta vuotta mies vielä ollut haudassa maannut, kun hän jo heitti surupukunsa. Ja äitinsä jälkeen ei hän käynyt mustissa kahta kuukautta…
Silloinhan tämä taiteilija tuli taloon! Ja talossa oli ilot ja riemut.
Ne olivat helkkarin hauskoja ne Klaran päivät silloin!
Että kehtaatkin! Ei sitä tahtonut iljetä katsella kuinka te kaikki miehet olitte hulluina.
Se oli niin kaunis. Ei sille luonnolleen mitään mahda.
Tohtorin minä aina muistan, kuinka se hyppäsi sen perässä, huivi käsivarrella, »ettei rouva Waal vain kylmettyisi…» Miksei se rouva ottanut tohtoria?
Oletko hullu! Ei sitä niin vain voi ottaa miestä jonka vaimo elää.
Parantumattomista mielenvikaisista saa eron milloin vain… Jaa, jaa, Kankaanpään rouva se siihenkin on syypää, että se avioliitto meni rikki…
No, no, no… Tohtorin rouva oli kipeänä ennen kuin Klara näille maille tulikaan.
Mutta vasta sitten siitä tuli mielisairaus, kun tohtori rupesi
Kankaanpään herraa hoitamaan.
Eipäs vain tänä iltana ole kehdannut ottaa taiteilijaa tänne.
Kun sentään pastorikin on täällä…
Ei se pelkää pippiä eikä pappia.
Ei se pelkää eikä häpeä. Kyllä minua iljetti kun se puhui tohtorille siitä kauneuden janosta. Ihan niinkuin se olisi ollut joku välttämättömyys, jokapäiväinen leipä tai muu sellainen.
Ja missä ihmeessä se on tämän ajan ollut, kun ei se sanonut osoitettaan kellekään ihmiselle?
Se on niin salaperäinen juttu, että…
Niin sitä pitää, jos mielii lystisti elää!
Ei kai se vielä olisi raaskinut lohjeta sieltä, jollei Mikko olisi hommannut lakkoa!
Se Mikko on poika!
Hän kiertää Mikon sormensa ympäri kuin haivenen vain. Mikko oli häneen niin pikiintynyt, että olisi ollut valmis lyömään herra vainajaa päähän…
Mutta Mikkoa ei enää kierretä — hän on nyt työväen käsissä.
Ja Anttilan Mandan! Sillä on lujat kourat, se on työihminen.
Tässä voittaa Kankaanpään rouva. Se nähdään!
Sitten ei kanssa ole oikeutta maailmassa!
Älä sinä… jos minä kantelen, niin et enää pääse Klaran päiville.
Minä en missään tapauksessa pistä jalkaani Kankaanpäähän.
Enkä minä! (Miehelleen.) Etkä sinä! Tällaista ei kukaan voi katsella. Papiston pitäisi ryhtyä asiaan. Tämä on jo julkista pahennusta herättävää.
Kyllä pastori tekee puhdasta! Hän pelkää Annikin sielua.
Hsss! Saatte nähdä että he pian ovat kihloissa.
Hsss!
Menevät puutarhaan.
MIKKO hetken perästä huoneestaan, lakki takaraivolla, savuke hampaissa.
Huutaa ruokasalin ovelta:
Onko emäntä täällä? Päivää äiti. Jos Kankaanpään rouva nyt kysyy minua, niin sanokaa, ettei minulla enää ollut aikaa odottaa.
Mutta tuleehan hän heti. Älä nyt mene. Äidilläsikin olisi puhumista.
No, ehditäänhän niistä vielä.
Koskas niistä ehditään? Ethän sinä enää koskaan ole kotona.
Ei, ihan totta, minun on oltava työväenyhdistyksen talolla.
Siellähän sinä nykyään asut. Mutta sano nyt kerrankin: aiotko sinä todella sen tytön naida?
Se on selvä se! Syksyllä ovat häät. Ensi käräjissä asia vahvistetaan.
Voi, voi sentään!… Älä nyt vielä mene… Minä vain, kun hän on niin toista säätyä…
Mitä toista säätyä?
Eihän hän ole käynyt mitään koulua.
MIKKO nauraen.
Ennakkoluuloja, äiti! Minä selittäisin teille, mutta kun te olette niin pimitettyjä, ettette mitään ymmärrä. Katsokaas nyt: minä tahdon takaisin kansaan, terveeseen, työtätekevään kansaan, josta me rusthollarit olemme eronneet. Tämä tyttö vie!
Mitenkäs me olemme työtätekevästä kansasta eronneet?
He hommaavat tuolla missä lienevät pirtin nurkissa — te täällä herrasväen kanssa. Eikö ole erottu?
Mitä Jumala sitten antoi toisille enemmän lahjoja kuin toisille — eikös hän itse silloin tehnyt eroa?
Se on herrojen itsepuolustusta. Jumala loi kaikki tasa-arvoisiksi…
Älä nyt mene. Puhu nyt vähän… siitä… tytöstä.
No niin — mikä häntä vaivaa? Eikö ole kelpo tyttö? Ja kaunis tyttö? Ei mikään herrashempukka, joka kaatuu kun puhaltaa, vaan oikea kansankaunis, terve ja tukeva. Ja hänellä on kansan terve järki — ei mikään koulujärki, vaan järki josta voi kehittyä vaikka mitä…
No, kun edes kerran puhut. Mutta ettekö te nyt voisi antaa papin vihkiä…
Pitäisikö meidän todella menetellä vakaumustamme vastaan! Mandakaan ei siihen koskaan suostuisi…
Kyllä hän vain, torpan tyttö, saa suostua siihen mitä sinä…
Että viitsittekin, vanha ihminen! Siinä te nyt näette, ettei teidän kanssanne kannata puhua…
Mutta tarvitsemmehan me kaikki Jumalan siunausta, kun otamme tärkeän askeleen…
Koettakaa nyt ymmärtää, että avioliitto on yhteiskunnallinen toimitus, niinkuin mikä muu tahansa. Ulkomailla on tämä siviiliavioliitto jo aivan yleinen ja on kunkin yksityinen asia, tahtooko hän kaupanpäälliseksi Jumalan siunaukset…
Kaupanpäälliseksi Jumalan siunaukset! Aijai kuinka sinä puhut!
En minä nyt pahaa tarkoittanut, mutta kun ei teitä saa ymmärtämään.
Mutta kun ne sanoo, ettei tämä ole samaa kuin se siveeliavioliitto siellä ulkomailla. Että tämä on hätäavioliitto. Ja kun kuuluu pitävän jättää oikeuteen sellainen ruma paperi…
Minä myönnän, että se on hätäkeino, mutta emme me ikinä tähän maahan saa siviiliavioliittoa, jos kaikki vain kiltisti menevät papin luo… Ei äiti, älkää te ruvetko toisten vakaumusta loukkaamaan… En minä muuten ymmärrä teitä tässä asiassa, te kun aina olette teroittanut lastenne mieliin annetun sanan sitovuutta.
Annetun sanan sitovuutta…? Niin, annetun sana sitovuutta… Mutta… odota nyt vähän… kun et sinä ole tuonut morsiantasi tänne, että äitisi olisi saanut hänet edes nähdä…
Minä tuon hänet paikalla kun tiedän, ettei häntä täällä loukata.
No, siinä se rouva onkin.
Poistuu ruokasaliin, viittaa Annikin, joka on tullut Klaran kanssa, mukaansa. Sulkevat oven.
Ei mutta!… Onko tämä maisteri Vahanta? Te olette kovasti muuttunut.
Oletteko te kasvanut… vai…?
Kasvanut!… Kenties.
Tehän olitte poika… jota minä…
Taisin olla…
Te poimitte minulle kukkia ja souditte venettäni…
Minä kuulin että teillä oli minulle asiaa…
Me jäimme kerran sateeseen ja seisoimme suuren puun alla… Nyt minä muistan…
Ja kun me tulimme kotiin, oli teidän sairas miehenne ryöminyt ikkunaan vakoilemaan meitä ja…
Niin… Niin… Niin!
Äänettömyys.
No, mitäs Wieniin kuului?
Wieniin? Ai niin, käväisinhän minä sielläkin… Näin kaksi uutta
Klingeriä — ja vanhat tuttavani hovimuseossa.
Äänettömyys.
Jaksoivatko Titianin naiset hyvin?
Hyvin. »Syntinen vaimo» oli ihana. Ja »Pyhä Justina» — ah! Muistatteko? Pyhään Justinaan minä olen aivan rakastunut. Keskellä seisoo nainen — oi niitä kasvoja! ruskeat hiukset, herkkä, hieno poski… silmät maahan luotuina, pehmeät, sametinlaheat silmäkannet…
Minä olin liian lyhyen ajan Wienissä muistaakseni niitä kaikkia.
Kun te nyt ensi kerran käytte Wienissä, täytyy teidän…
Ei taida niin äkkiä tulla matkaa Wieniin. Ne ovat herrashuveja.
Nälkäisten leipää, ikävöitsevien lohdutusta ne ovat.
Ohhoh! Kuinka kävisi sitten niiden, jotka eivät ikinä Wienistä näe untakaan?
En tiedä! Minä vain en voisi elää ilman niitä, ilman kauneutta… Eikä teilläkään ole oikeutta maatua tänne…
Ei sitä ehdi maatua, kun silmät ovat avautuneet näkemään joukkojen taistelun oikeuksiensa puolesta. Nähdä ihmisten heräävän itsetietoiseen elämään — se on kauneutta, suurempaa kuin kaikki muu!
Entä te itse, te itse?
Minä? Minä olen pisara meressä, kipinänä tuhansien joukossa.
Samanlaisena kuin tuhannet muut — sitä erämaata! Ettekö te tee syntiä pyhää henkeä vastaan, kun te tapatte itsestänne sitä mikä teille ja vain teille on ominaista ja jonka juuri sillä ominaisuudellaan on määrä rikastuttaa maailmaa? Eikö teidän tule kehittää sitä korkeimpaan kauneuteen?
Vaikka tuhannet ympärilläni sortuisivat rumuuteen ja elämän kovuuteen…
Mutta mitä hyötyä teistä on kenellekään, jos te pala palalta rääkkäätte itsenne kuoliaaksi? Vain sillä lailla että olette itsellenne uskollinen, voitte tulla onnelliseksi ja vain onnellisena voi teistä olla iloa muille. Uskokaa minua: onnettomat, särkyneet ihmiset eivät tuota onnea.
PASTORI tullen puutarhasta.
Terve, Mikko. No, kerrankin sinut näkee. Taidan häiritä herrasväkeä…
Me tässä vain uusimme vanhoja muistojamme.
Niin, sinä Mikkohan kuulut paljon oleskelleen Kankaanpäässä.
Wienistä meillä on yhteisiä muistoja.
Kysyisin vain koska saisin tavata rouva Waalia.
Likipäivinä ei minulla ole aikaa. Täytyy keskustella työväen kanssa, sitten matkustaa herra Brandt ja…
Matkustaako herra Brandt? Kokonaan pois Kankaanpäästä?
KLARA mitaten häntä pitkään.
Herra Brandtilleko teillä sitten onkin asiaa?
Ei. Mutta ehkä rouva Waal voi arvata mitä asiani… olisi koskenut.
Vai niin, vai niin! Vai oli teidän tarkoituksenne tulla minun talooni määräämään mitä minun on tekeminen — niinkö? Menkää naimisiin sen tai sen miehen kanssa — tai ajakaa hänet talosta! — sitäkö teidän piti tulla sanomaan?
Minä iloitsen, että rouva Waal on minut ymmärtänyt.
Kyllä minä papit tunnen! Mitä te minusta tahdotte? mitä oikeutta teillä on sekaantua minun asioihini?
Me emme kylmästi saa ajatella: »olenko minä veljeni vartija?»
Suo anteeksi, mutta meillä on rouva Waalin kanssa asioita.
Minä jo sainkin asiani suoritetuksi. En millään lailla tahdo häiritä.
(Poistuu.)
Aaa, minä en kärsi tuota miestä.
Enkä minä.
Äänettömyys.
No niin. Minun on kai teitä kiittäminen siitä, että keväällä, kiireimpänä toukoaikana, Kankaanpään pellot olivat jäädä kesannoiksi.
Minun ansioni tässä asiassa on sangen pieni. Työväki nousi taisteluun ihmisoikeuksiensa puolesta — siinä kaikki.
Te sanotte: työväki nousi taistelemaan ihmisoikeuksiensa puolesta; minä sanon: Kankaanpään pellot olivat jäädä kesannoiksi. Me tarkoitamme kai samaa.
Ei, me emme tarkoita samaa. Tässä on vastakkain suuren ihmisenemmistön oikeus ja yksityisen etu…
Äänettömyys.
Entä yksilön oikeudet? Minun oikeuteni? Suurilla ihmisenemmistöilläkö vain on oikeudet?
Tahtokoot kaikki kuulua suureen ihmisenemmistöön, niin pääsevät osallisiksi samoista oikeuksista! Siihen on kuin onkin nyt tultu, ettei raatajaluokka enää halua katsella kuinka laiskat nauttivat työn tulokset. Sen pitää itsensä päästä niistä osalliseksi.
Mistä tuloksista siis Kankaanpään työväki nyt tahtoo päästä osalliseksi? Mitä siltä puuttuu? Onko missään sellaisia asuntoja kuin meillä, maksetaanko missään sellaisia palkkoja? Te tiedätte, että minä olen antanut rahojen mennä. Minä sain mieheni eläessä tarpeeksi kitsastelusta. Minä elän itse hyvin ja minä tahdon, että heilläkin on hyvä. Juhlia minä heille pidän, minä… minä… Jos he vuokraavat valtiolta maata, ei heillä tule olemaan puoleksikaan niin huoletonta…
Tekisikö teidän mieli vaihtaa itsenäisyytenne huolettomuuteen toisen palkkalaisena?
On aina ollut ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan itsenäisiä, joilla ei edes ole sitä kaipuuta.
Siksi, että vuosisatojen läpi toisten otsaan on lyömistään lyöty orjanleimaa. Jahka olot muuttuvat, nostaa ihminen tietävänä ja tahtovana otsansa, josta orjan leima on kulunut pois. Silloin ei enää ole juopaa, vaan kaikki ovat tasa-arvoisia.
Oikeinko te todella uskotte tasa-arvoisuuteen! Luonto tekee siinä suhteessa enemmän vääryyttä kuin kukaan meistä ihmisistä. Vai ovatko teidän mielestänne esimerkiksi… pastori Rantala ja… siskonne Annikki tasa-arvoisia, vaikka ulkonaiset edellytykset ovat samat? Toinen ihminen syntyy pieneksi ja alhaiseksi, toinen suureksi ja siivekkääksi ja vaikka te loisitte olot kuinka tasaisiksi, ette te ihmisen henkistä minää ikinä tee tasa-arvoiseksi. Nostakaa se alhainen vaikka pilven laidalle, niin se pysyy matalana. Ja sulkekaa se suuri vaikka häkkiin, niin sille aina kasvaa uudet siivet niiden sijaan, jotka se räpyttelee rikki rautaristikkoja vasten.
Äänettömyys. Vieraat puutarhasta lähenevät.
Minä uskon kehitykseen… Muuten neuvoisin teitä puhumaan työväkenne kanssa. Ehkä tekin vielä heräisitte näkemään mikä mahtava virta vyöryy halki maan, mikä komea työ on tekeillä: ihmisten vapautus.
Äänettömyys.
Minä olen jo kutsunut kokoon alustalaiset. Ylihuomenna… Tulkaa mukaan tekin!
Kiitoksia… Eivät he minua kaipaa, kyllä he tietävät mitä sanovat ja tekevät.
Itseni takia minä puhun. Minä ajattelen aina itseäni. Minä haluaisin puhella kanssanne enemmän.
Onhan teillä siellä… puhekumppaneja…
Mitä puhekumppaneja… Te tulette! Teidän täytyy puhua minulle siitä… mistä te äsken puhuittekaan? Ihmisten vapautuksesta!
Työväki teidän ympärillänne puhuu siitä… Morsiameni tulee juuri ylihuomenna minua tapaamaan.
Morsiamenne… Oletteko te kihloissa…?
Olen. Olen minä.
Kumartaa, poistuu kiireesti eteisen ovesta.
KLARA hänen jälkeensä.
Niin, niin. Mutta tulettehan te!
Vieraita astuu puutarhasta parvekkeelle.
Ei, ei, emäntä. Täytyy mennä nukkumaan. Posti lähtee aikaisin.
Sinä mahdut kyllä meidän hevoseemme niinkuin ennenkin…
Kiitos… minä kävelen mielelläni, kun on näin kaunis ilta.
Minä kävelen myöskin…
Ahaa, ahaa… sitten se on toinen asia…
Esirippu.
Kankaanpään sali, korkea, kaunis herrassali. Ovia ruokasaliin ja eteiseen. Puutarhaan parveke. Näkyy hiekkakäytäviä, kukkalavoja, lehtimaja sälesohvineen: taempaa järvi. Suljetun flyygelin ääressä istuu BRANDT, kalpeana, kärsivän näköisenä, valkoiset kädet ristissä flyygelin kannella. Klara tulee puutarhasta, helma täynnä apilaa, johon ihastuneena upottaa kasvonsa.
Oi kuinka työ käy! Komeaa on nähdä tuollainen suuri, lemuava kenttä, jolta heinä kaatuu ihmisen tahdosta. Tuossa saat kukkia! — Tunne nyt, tunne nyt! Niittokoneet ja hevosharavat olivat työssä, mutta minun tuli ikävä viikatteita ja minä panin osan väestä niittämään. Kai ne ihmiset pitivät minua vähän hulluna… Voi kuinka viikatteet soivat ja kiiltävistä teristä sataa tuoksuvaa heinää ja miesten hihat ja tyttöjen huivit helottavat auringossa. Sinä voit nähdä sen tänne asti. Tule nyt katsomaan! Ei, heidän täytyy saada kahvia… oikein »vehnäskahvia»! (Katoaa hetkiseksi ruokasaliin ja palaa, kädessä avainkimppu.) Sillä eilisellä juhlalla oli suurenmoinen vaikutus. Juhlilla ja seremonioilla on aina suuri vaikutus. Tästä maailmasta tulisi erämaa, jollei ihminen panisi toimeen juhlia… Minä rakastan kirkkoja joissa suitsutus tuoksuaa ja alttarilla kukkivat liljat, minä rakastan häitä ja kauniita morsiamia… minä rakastan heinän tekojuhlia ja elojuhlia ja…
Jäähyväisjuhlia.
Jäähyväisjuhlia — ja tervetuliaisjuhlia. Palaathan sinä…joskus, suurena ja kuuluisana. Siksi minä hankin tänne oikein suuren konserttiflyygelin.
Ethän sinä ole antanut minun soittaa tätä pientäkään. Anna minulle avain. Jäähyväissoitto vain! Anna minulle avain.
Etsi!
Sinä tiedät, että olen joka paikan etsinyt.
Olet huonosti etsinyt.
Etkö sinä nyt tänäkään iltana salli minun soittaa?
Saat, saat, saat! Mutta etsi nyt vähän. Avain on tässä huoneessa.
Se ei ole täällä… Mihin sinä nyt olet sen pannut?
Se on koko ajan ollut täällä.
Brandt etsii. Klara seisoo nauraen ja keikaillen helistämässä avainkimppua sen mukaan kuin Brandt lähestyy avainta.
Minä panin sen nimenomaan sellaiseen paikkaan, että sinun täytyisi etsiä, mutta että sinä myöskin voisit löytää. No mutta… kuka on niin tyhmä. Etkö kuule, että minä helistän, nelistän. No, no… no! (Nauraa.)
Onko se todella voinut olla täällä kaiken aikaa?
On.
BRANDT avaa kannen.
Minä saan taas soittaa! Sinä sallit sen. (Soittaa hetkisen) Etkö sinä enää pelkää?
Soita nyt vain!
Kuinka et sinä enää pelkää? Voi, minussa asuvat tänään kaikki epäilyksen henget.
Ne ovat asuneet sinussa kauan.
Kuinka sinä tänään olet nuori!
Olenko!
Vaikka minä matkustan pois. Tai senkö tähden sinä oletkin niin nuori?
Mutta joko sinä nyt taas alat? Ymmärräthän sinä että tästä täytyy tulla loppu. Ethän sinä, sinä voi tyytyä soittamaan täällä maaseutukaupungeissa. Eihän se työ sovi sinulle. Ja eihän ihminen voi elää ilman työtä. Jahka nyt tohtori tulee, niin hän selittää sinulle, ettei ihminen saa tyydytystä ennen kuin hän oikein on kiinni työssä.
Jos minä tietäisin, että sinä vain siksi ajat minut luotasi!
Mutta minäkö ajan? Yhdessähän me jo sovimme sen asian. Elämä on eroa täynnä. Siihen täytyy alistua… Tuleehan täällä tyhjää…
Niinkuin oli ennen tuloani — sinä värisit vilusta…
Värisin vilusta…
Minä lämmitin sinut ja herätin sinut eloon — niin sanoit.
Sanoinko!
Etkö sinä muista?
Muistan, muistan!
Tähän suureen taloon, jossa kuolema vielä tuntui, tuli elämää. Niin sinä silloin sanoit.
Sanoinko!
Sinä et muista!… Vinnillä jyski ja vainajan huoneessa kummitteli…
Mutta minähän olin sairas…
Entä se meidän ensimmäinen iltamme… silloin minun konsertissani? Sinä istuit kuin sammuneena ja vähitellen, vähitellen alkoi sinussa kyteä. Vihdoin sinä purskahdit itkuun. Minä tunsin kuinka jäät läksivät ja vapautus alkoi… Kuule, odotatko sinä jotakin?
En. Tai tietysti. Odotanhan minä tohtoria ja Annikkia.
Sitten sinä tulit minua tapaamaan. Sinun kasvoillas näkyi vielä elämän ja kuoleman taistelu… Mutta elämä oli voittanut… Niinkuin sinä iltana en minä enää koskaan soita.
Soitat, soitat! Sinun pitää soittaa!
Sinä tahtoisit…?
Tietysti tahtoisin!
Ensi aikoina olit sinä niin mustasukkainen soitolleni, ettet kärsinyt ohikulkevien pysähtyä kuuntelemaan, sinä usutit koirat…
Mutta minähän olin sairas…
Sairas, sairas! Onko kaikki sitten ollutkin sairautta? Sekin elokuun yö…
Mutta nyt sinä olet kerjännyt minulta avainta etkä kuitenkaan soita… Kohta tulee Annikki ja tohtori. Ja sitten sinun täytyy lähteä. Ovatko tavarasi kunnossa?
Sinä et saa meidän muistojamme unohtaa!… Joka kerta kun sinä tästä kuljet, pitää sinun muistaa, että tässä sinä seisoit, keskellä kuutamon valoa…
Tuuli ryski ovissa. Minä luulin, että joku ovi oli jäänyt auki.
Se ei ole totta. Sinä odotit minua. Minä otin sinut syliini ja kannoin pois…
Mutta miksi, miksi, miksi… sinä teet eron vaikeammaksi kuin se jo on?
Kun se vain olisikin sinulle vaikea!
Mutta etkö sinä ymmärrä että minäkin taistelen…
Taisteletko? Onko se totta? Miksi meidän sitten pitää erota? Emmekö kuulu yhteen, me kaksi yksinäistä ihmistä?
Ei! Sinun pitää lähteä ihmisten joukkoon ja alkaa heissä vapautuksen työ, niinkuin kerran minussa.
Vapautuksen työ?
Niin, kaikki mitä ihmisessä on hyytyneenä ja turtuneena, pitää sinun soittaa eloon. Ennen myrskyä soi merellä outoja ääniä — ne äänet pitää sinun panna soimaan ihmissieluissa. Sinun pitää panna käymään kaikki seisahtunut, väljähtänyt, sekä kaunis että ruma. Silloin nousee myrsky ja alkaa vapautus.
Näin et sinä koskaan ole puhunut.
Se on kai vasta nyt minulle selvennyt.
Äänettömyys.
Mikä sinulle oikein on selvennyt?
Se, että minä olin kuoleman sairas. Kaikki minussa oli pysähtynyt ja yö leveni kuin syöpä. Silloin sinä tulit ja vapautit minut. Etkö sinä nyt ymmärrä mikä ihana työ se oli ja että sinun pitää lähteä vapauttamaan niitä lukemattomia, jotka huutavat vapauttajaa…
Minä tahdon vain pitää sen yhden, jonka olen vapauttanut. Sinut, sinut!
Ei! Kokoa nyt voimasi! Ole mies. Oi Georg, Georg, älä mene noin lamaan, minä en jaksa sitä katsella… Anna minulle anteeksi… jos olen rikkonut sinua vastaan…
Ei minulla ole mitään anteeksiantamista, sillä en tahtoisi mitään tekemättömäksi. Tahtoisitko sinä…? Riittävätkö sitten sinulle ne kurjat muistot, joista ennen elit?
Ei, ei, ei. Ei minulle riitä mikään menneestä. Minun on nälkä ja jano ja ikävä. Nyt minä olen tullut terveeksi ja tahdon elää…!
Sinä olet tullut terveeksi, minä sairaaksi. Siksikö sinä tahdot minusta päästä?
Ei, ei, ei! Älä tutki äläkä kysy. Sinun täytyy lähteä, se on välttämätöntä. Miksi ottaa se niin raskaasti? Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Ihmiset tutustuvat, viettävät yhdessä hetken ja eroavat. Ei, ei, ei… me emme saa heltyä. Sinä menet suureen maailmaan, kohti loistoa ja mainetta…
PALVELUSTYTTÖ oveen koputtaen.
Nyt kahvi on valmista. Tuleeko rouva itse…?
Menkää te tytöt edellä. Minä tulen heti.
Tyttö lähtee.
Menetkö sinä?
Ja sinä tulet mukaan…
Älä mene!
Enhän minä kauan ole. Sinä panet sillaikaa kuntoon tavarasi.
Entä sinun jäähyväisvieraasi?
Hehän tulevat heinäväen ohi. No niin — me olemme niin reippaita ja ymmärtäväisiä! (Menee.)
Brandt painuu soittokonetta vasten, alkaa soittaa, mutta lopettaa samassa. Lähtee. Hänen askeleensa kuuluvat yläkerrasta. Hetkisen on näyttämö tyhjänä. Sitten Klara ja tohtori.
Ei, ei, ei. Tytöt tulevat mainiosti toimeen ilman minua
Minäkin olisin mielelläni ollut mukana.
Ei ole enää niin paljon aikaa. No, katsokaas nyt tohtori: koko lakko meni myttyyn! Minä pidin juhlat, keskusteltiin, tanssittiin. Ja tänään ovat kaikki työssä. Se oli sentään komeaa, kun he selittivät, että he tekevät lakkoja tekemistään, kunnes luonnottomat maanomistussuhteet lakkaavat. Brandt oli niin haltioissaan, että sävelsi laulun heidän kunniakseen.
Vai niin, vai niin. Näyttää siltä kuin sosialistinen kipinä olisi pudonnut tänne Kankaanpäähän.
Mutta se ei enää ollut kaunista, kun he illalla olivat humalassa…
Matkustaako Brandt todella?
Matkustaa.
Äänettömyys.
Minä valitettavasti en voi viipyä kuin hetkisen…
No… taas joku sairaana?
Kotona vain.
Teidän rouvanne?… Pelkääkö hän yhä minua?
Äänettömyys.
Hän oli parempi, kun te olitte poissa… Minun täytyy lakata käymästä täällä.
Ei, tohtori, en minä voi teitä kadottaa, te joka uskollisesti olette tukenut minua kaikissa raskaissa vaiheissa.
On niin paljon jota ei voisi ja jota kuitenkin täytyy… Tuossa tullessani johtui mieleeni eräs päivä, jolloin lähestyin Kankaanpäätä niinkuin nyt. Te olitte ollut niin sairas. Mutta silloin kuulin soittoa tielle asti ja te tulitte vastaani kukkakimppu rinnassa ja minä näin, että te… paranette… Brandt oli tullut taloon.
Niin, mutta nyt hänen täytyy lähteä… Tohtori, te joka teette niin kauheasti työtä, ymmärrättehän te, ettei hänellä täällä ole työtä.
Mutta tehän jäätte niin yksin, ja tehän lopulta kuitenkin rakastatte
Brandtia.
En!
Vain rakkaus saattoi teidät silloin pelastaa. Uskokaa minua: minä näen tässä asiassa selvemmin kuin te… Olin lähettänyt vaimoni mielisairaalaan ja elin vain tehdäkseni teidät terveeksi…
Niin, niin, tohtori, te olitte minulle niin hyvä…
Hyvä — en!… Te kuihduitte kuihtumistanne minun käsissäni. Brandt teki teidät terveeksi. Älkää karkottako häntä…
Ei, ei, ei, tohtori. Minä en enää voi kahlehtia itseäni ilman rakkautta. Te näitte kuinka viheliäistä se oli. Antakaa minun elää, elää!
Rakkaus… mitä teistä rakkaus sitten on?
Rakkaus… kuinka minä voin sen sanoa? Se on elämää ja riemua ja voimaa!
Se on kärsimystä ja velvollisuuksien täyttämistä ja voimaa siihen ja iloa siitä.
Äänettömyys.
Tuo teidän oppinne painaa maahan ja minun pitää saada nousta ja lentää!
(Brandtin askeleet lähestyvät.) Kas kuinka Annikki viipyy.
Hän näkyi puhelevan niityllä jonkun naisen kanssa.
Ettehän te vain kehoita Brandtia jäämään?
En… Olisin vain tahtonut suojella teitä… Katsokaa, te… Mutta saarnat eivät auta. Meidän itsemme täytyy elää läpi kaikki…
Brandt tulee.
No, siinä sinä oletkin. Ajattele, Georg, kuinka ikävää: tohtori ei voikaan viipyä.
Annikki tulee verannalta. Tervehtivät.
Niin, vainioni on taas huonompi.
Sepä ikävää.
Kenen kanssa te, neiti Vahanta, äsken puhuitte?
Mandi Anttilan kanssa.
Sitä minä vähän ajattelin!
Kenen?
Mikon morsiamen…
Aaa! Missä hän oli?
Heinäväen joukossa.
Täällä meillä? Kankaanpään vainiolla!
Aikooko veljenne toden teolla hänet naida?
Kyllä kai…
Rohkea mies.
Sen minä sanon, että sellaista sosialismia täytyy ihailla. Siinä on henkeä ja elämää!
Eikö Mikko pitänyt jostakin ylioppilasneidistä…
Sanotaan hänen joskus pitäneen Kankaanpään rouvasta.
Sanotaan niin paljon.
Ne ovat lasten leikkejä.
Lasten leikkejä! (Itsekseen.) Täällä, täällä, Kankaanpään vainiolla!
Kyllä minun nyt vihdoinkin täytyy lähteä. (Hyvästelee. Klaralle:)
Voikaa hyvin.
Kovin ikävä, ettette voinut viipyä.
TOHTORI Brandtille.
Minulle oli kasaantunut kokonainen pinkka sinun kirjojasi. Totta sinä saat ne vielä mahtumaan. (Lähtevät eteiseen.)
Tulethan sitten tänne, Georg, laivan lähtöön ei ole kovin pitkä aika!
(Annikille:) Mitä hän sinulle sanoi?
Että hän… rakastaa minua.
Kuka…? Kuka…?
Pastori… Ai, enhän minä sitä vielä kertonut.
Pastori! Vai on hän sen sanonut. Hänellä oli kiire .. Vai niin, vai niin! Mutta se Anttilan tytär…?
Hän — hän vain kysyi Mikkoa, sanoi että Mikko on ruvennut välttelemään häntä.
Mitä! Mitä?
Että Mikko hylkää hänet.
KLARA ilossa.
Hylkää hänet! Välttelee häntä!
Ja se on totta. Mikko on ollut ihan toisenlainen, iloinen ja reipas ja hyvä. Hän on oleskellut kotona ja…
Oleskellut kotona! Kuule… kun ei hän tullut tänne sinun kanssasi…
Hän kysyi minulta koska taiteilija lähtee… hän kai ei tahtonut tulla ennen kuin taiteilija on poissa.
Ennen kuin taiteilija on poissa! Ja sitten hän tulee! Tuleeko jo tänä iltana?
Ehkä hän tulee… Minä olen ollut niin levoton sitten kun pastori kävi meillä…
Niin, niin, lapsi, minä ymmärrän.
Minä en ole antanut hänelle vastausta. Hän odottaa. Mitä minä hänelle vastaan?
Mitä sydän käskee…
En tiedä. Rakastanhan minä pastoria, mutta kun en minä voi erottaa häntä Jumalasta. Minä olen aina luullut rakastavani häntä Jumalan tähden enkä minä ymmärrä kuinka minä olisin hänen morsiamensa.
Sitten sinun ei pidä mennä hänelle.
Äiti tahtoisi niin kovasti.
Entä veljesi?
Ei hän vielä sitä tiedä. En ole kertonut hänelle, kun hän on ollut niin hajamielinen, vain laulellut ja soudellut järvellä.
Laulellut ja soudellut järvellä! Mutta kuule… mitä tietä sinä luulet hänen tulevan tänne.. jos hän tänä iltana tulee?
Eiköhän veneellä.
Niin, varmaan veneellä… Miksi sinä luulet hänen olleen niin iloisena… eiköhän sentähden, että hän on vältellyt tuota tyttöä… Etkö luule, että se kihlaus häntä painaa?
Kyllä se painaa, mutta mitä sille enää mahtaa. Hän on jo jättänyt paperinsa käräjiin…
Se ei merkitse mitään!
Mutta sittenhän tyttö tulee onnettomaksi!
Onnettomaksi! Mitä hän meni… sivistyneen miehen tielle! Täällä, täällä Kankaanpään vainiolla! Minä tahdon hänet nähdä, minä tahdon itse sen hänelle sanoa…
Ei, ei! Hän pelästyisi niin hirveästi. Hän on niin ujo ja arka.
Hän ei ole ujo eikä arka…
Minun kävi häntä niin sääli… Hän oli ihan itkettynyt…
Mutta lapsi, luuletko hänen tulevan onnelliseksi jos Mikko ottaisi hänet vaimokseen eikä rakastaisi häntä? Sinä et aavista mitä on avioliitto ilman rakkautta.
Mutta minne tyttö joutuu, jos hän hänet heittää? Ihmisten pilkaksi.
Entä pitkät vuodet asemassa, jossa hän kaiken aikaa tuntee olevansa tiellä…
Hän tulee huomenna puhumaan Mikon kanssa.
Hän ei saa tulla!… Tietysti Mikon sydän heltyisi, kun hän pääsisi sinne itkemään… Meidän täytyy auttaa veljeäsi. Minä puhun itse sen tytön kanssa. Pikku Annikki, mene hakemaan hänet tänne. Minä tahdon hänet nähdä…
En minä voi mennä.
Sinä menet. Minä tahdon hänet nähdä!
Klara!… Miksi sinä…?
Tyhmä pikku tyttö, enhän minä hänelle pahaa tee. Hänen parastaan minä ajattelen. Nyt tulee Brandt, sano hänelle pian hyvästi ja lähde.
BRANDT tulee.
No, nyt ovat tavarat kunnossa.
Niin, onkin parasta lähteä aikoinaan, ettei tule kiirettä. No, pikku
Annikki.
Minun pitää vähän mennä heinäväen luo. (Hyvästellen.) Pyydän kiittää kauniista soitosta. (Menee.)
No niin. Nyt me vietämme nämä viimeiset hetket yhdessä.
BRANDT tyrskähtäen itkuun.
Klara, Klara, kuinka heikoksi minä täällä Kankaanpäässä olen käynyt.
Älä… älä… Sinähän olet niin suuri ja säihkyvä. Sinua odottaa ihana työ. Älä… älä…
Äänettömyys.
Minä olen niin yksinäinen ihminen.
Eihän sinun tarvitse muuta kuin soittaa, niin kaikki ihmiset ovat sinun.
Paitsi sinä.
Minä!… Katso, me olemme jo antaneet toisillemme kaikki. Ei — — — mitään antamista.
Mitä sinä olet antanut? Minä tunnen, että sinun ajatuksesi ovat niin kaukana. Sano, oletko sinä löytänyt jonkun toisen? Ulkomailla? Sano! Tuleeko hän tänne? Näihin huoneisiin… soittamaan sinulle…? Ehkä sinä vain odotat hetkeä, jolloin minä…
Herkeä jo! En minä ole mitään löytänyt enkä minä… mitään odota…
PEHTORI koputtaen oveen.
Pyydän vain ilmoittaa rouvalle, että…
Onko asia kiireellinen? Te näette että herra Brandt juuri on lähdössä.
Hevoset ovat portaiden edessä, mutta asia on kiireellinen.
No mikä on?
Rainio kävi juuri naulaamassa telefonipylväisiin kirjoituksia.
No niin…
Niissä vain käsketään työväkeä tänä iltana koolle uudelle talolle. Mutta heti kun se Rainio ilmaantui tielle, niin syntyi väen joukossa sellainen kohina ja niittäminen kävi yhä laiskemmaksi ja kun minä lähenin, niin tirskuttiin ja naurettiin. Kyllä siellä nyt on jotakin tekeillä.
Mutta kaikkihan äsken oli hiljaista. Te pelkäätte turhia.
Ei, kyllä olisi parasta, jos rouva ehtisi tulla…
Hyvä on. Minä annan teille sitten tiedon… Kuulkaa… oliko herra
Rainio… yksin?
Oli.
Hyvä. Hevoset olivat siis valmiina?
Olivat. (Menee.)
Sinulla on niin paljon… Työväkeä ja lakkoja. Eivät ne suo edes jäähyväishetkeä… Klara, Klara, et sinä tiedä mitä on yö. Pimeys, läpitunkematon, sakea. Se tukahduttaa. Älä aja minua siihen pimeyteen.
He olemme järkeviä ja lujia. Me kokoamme voimamme. Ei ole niin syvää pimeyttä, ettei siitä löytyisi valoa…
Ei minulle, ei minulle ilman sinua. Armahda minua. (Tarttuu Klaraan kuin hukkuva.)
Hyvästi George… Nyt sinun täytyy lähteä. (Työntää hänet luotaan.)
Minä en ikinä näe sinua. (Lähtee hoippuen eteiseen.)
ANNIKKI törmää sisään parvekkeelta.
Klara, nyt lakko puhkeaa. He löivät kaikki viikatteensa mättääseen ja nauroivat ja sanoivat…
Myöhemmin, myöhemmin, Annikki… Tule saattamaan herra Brandtia.
Lähtevät kaikki eteiseen, sieltä kuuluu ääniä, matkavalmistuksia. Hyvin kaukaa työväen laulua. Parvekkeen ovesta astuu itkettynyt talonpoikaistyttö, Mandi Anttila. Hetkisen hän neuvottomana katselee ympärilleen ovessa, lähtee sitten samaa tietä. Klara ja Annikki palaavat.
Kuuletko, ne lähtivät hakemaan lippua… kuuletko?
No, tuleeko hän?
Ei hän varmaan luvannut.
Ei luvannut, kun minä käskin!
Hän on niin onneton!
Onneton, onneton, onneton — kuka tässä on niin onnellinen!
Mikko ei voi häntä heittää.
Mitä sinä sillä tarkoitat? (Inholla.) Ei, ei, ei, se on mahdotonta. Ja jos niin olisikin — se ei ole sitovaa! Sellaiselle tytölle saa miehen mistä tahansa. Rahalla!
Hän rakastaa Mikkoa!
Kaikki tässä rakastavatkin. Mikko ei välitä hänestä.
Hän murtuu, jos Mikko…
Kaikki me tässä taistelemme elämästä ja hengestä, taistelkoon hänkin! Miksei sinun veljesi tule? Jollei hän tulekaan!… Minä tahdon sen tytön nähdä. Hänen pitää tulla, kun minä käsken…
Minä menen vielä hänelle puhumaan, mutta jos hän tulee, niin älä ole hänelle kova. (Menee.)
Minä en armahda häntä — armahtaako hän sitten minua! (Kävelee pitkin huonetta. Laulu ulkoa lähenee. Klara kuuntelee hetkisen.) Laulakoot — mitä se minuun kuuluu! Lyökööt viikatteet mättääseen — mitä se minua liikuttaa! Minulla on olemassa vain yksi, yksi… jota en päästä käsistäni — en! (Mikko ilmestyy eteisen ovelle. Klara välähtää valoon.) Ah, te tulette, te tulette kuitenkin!
Esirippu.
Mikon huone Vahannassa. Keskellä ovi avoinna saliin, vasemmalla eteiseen. Ikkunoissa iloiset, punaraitaiset uutimet. Kirjoituspöytä, kirjakaappi. Sohva pöytineen, tuoliryhmineen, seinällä luokkakuvia. Pöydän ympärillä Vahannan emäntä, postineiti, pastori ja kanttori. Juovat kahvia. Annikki ompelee suurta arpajaisvoittoa.
Jaa, pastori ei edes poltakaan. Kanttori tekee hyvin ja ottaa tupakkaa.
Enhän minä koskaan ole sitä tavaraa viljellyt.
Kyllä se vain minulle on kovasti mieluisaa.
Jaa, minä niin pidän paperossinhajusta. Siinä on jotakin niin miehekästä.
No, onko siitä taiteilijasta kuulunut mitään?
Se meni kuin kivi kaivoon. Ja rouva täällä pitää lystiä teidän maisterin kanssa.
Jaa, jaa — paras etten mitään puhu. Ei sitä vanha ihminen kumminkaan tätä uutta aikaa ymmärrä.
Ei suinkaan siitä sen Anttilan tyttären kanssa mitään tule.
Miksei tulisi? Mitä pahaa siinä on, että Mikko seurustelee rouva Waalin kanssa!
Mitä pahaa! Sitä pahaa, että hänellä aina pitää olla joku! Nyt kun ei ole taiteilijaa, pitää olla toinen.
Näitä asioita et sinä ymmärrä, Annikki.
Se oli jonakin päivänä saanut sellaisen päähänpiston, että komensi puutarhurin katkomaan kaikki ruusut — mitä ikinä puutarhassa oli. Ja koko sali koristettiin niillä. Mutta illalla se omin käsin repi ne maahan ja polki jalkojensa alle ja raivosi kuin hullu.
ANNIKKI keskeyttäen.
Eikö kanttori nyt johtaisi laulua niissä meidän arpajaisissa?
Älä sinä kanttoria kiusaa, jos kanttori on vastaan.
Se menisi niin paljon paremmin.
Niin, katsokaas — minä tekisin sen kovin mielelläni, jos olisi joku yleinen asia, mutta kun arpajaiset nimenomaan ovat puolueen hyväksi…
Esiintyväthän meidän puolueen laulajatkin teidän iltamissanne…
Mutta ei sellaisissa, jotka ovat nimenomaan puolueen hyväksi. Sitä emme me koskaan voi vaatia.
Mitä sinä, Anni, menet sellaisia pyytämään. Kyllähän me tullaan toimeen omin voimin.
POSTINEITI laskien kupit pöydälle.
Kiitoksia paljon vain. Hyvää oli. Ja… kyllä minun nyt täytyy lähteä. Posti tulee kohta. (Hyvästelee.) Tuleekos kanttori mukaan?
Jaa-a. Jos sinä sallit. (Menevät emännän saattamina eteiseen. Puhuvat mennessään.)
Lakkolaiset kuuluvat olevan sille niin raivoissaan, niin raivoissaan…
Tietäähän sen, kun vie heiltä »toveri Vahannan».
No, rakas Annikki… etkö sinä tule tänne. Olenhan minä sinun sulhasesi. Vai joko minä taas tunnun rippi-isältä? Ei, katso, Jumala on johdattanut meitä niin, että olemme löytäneet toisemme. Hän on määrännyt meidät täyttämään ihmeellisiä tarkoituksiaan maan päällä. Etkö sinä tule polvelleni?… Etkö vielä…? Etkö minua rakasta?
Kuinka sinä sellaista kysyt!
Ainako sinä vain käytät tuota sormusta?
Klara ei ole sellainen kuin te luulette.
Hän on kevytmielinen nainen ja maailman lapsi. Ethän sinä nyt ole käynyt Kankaanpäässä?
En, mutta minä menen… kai pian.
Et sinä sinne mene. Me rukoilemme joka päivä hänen puolestaan, että
Herra johdattaisi hänet oikealle tielle.
Sinäkö kielsit äitiä lähettämästä väkeä hänen avukseen?
Katso, ehkä Jumala käyttää tätäkin keinoa välikappaleena vetääkseen häntä puoleensa.
Sinä siis kielsit!
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Emännän ja Rainion äänet eteisessä ja sitten salissa.
Hän ei ole kotona.
Missä hän on?
En minä tiedä.
Minä odotan.
Ei kannata. Tulee ehkä illalla myöhään… tai huomenna, tai…
Kyllä hän tänään tulee. Meillä on huomenna tärkeä kokous.
Eipä hän enää ole ollut niistä kokouksista tietävinään… Jättäisitte hänet rauhaan! Ennen täällä elettiin sovussa, nyt…
No no, emäntä… En minä teidän pojallenne pahaa tee. Antakaa minun nyt mennä tänne odottamaan… (Tulee salin ovelle, näkee pastorin ja Annikin, irvistää pahasti ja peräytyy.) Minä odotan mieluummin vaikka pellolla.
Minun täytyy nyt jättää sinut ja rientää sairaan luo. Hyvästi, morsiameni… Sekin ihminen… se on ihmeellistä kuinka Jumala on vetänyt häntä puoleensa. Hän eli synnissä ja hekumassa, kaiken omaisuutensa hän hukkasi… Jumala kaatoi hänet tautivuoteelle, uudestaan ja uudestaan. Nyt hän ikävöi pappia. Eilen hän lähetti minua hakemaan ja tänään taas. Onnellista on nähdä kuinka Herra tekee työtänsä…
ANNIKKI heltyen.
Oi Kaarlo…
EMÄNTÄ tulee.
Noista nyt on ihan pääsemättömissä! Se oli se Rainio… Jokos pastori nyt? Mutta eikös pastori ottaisi lisää kahvia?
Kiitoksia, johan me joimme kaksi kuppia.
Kertoivat juuri kyökissä, että Kankaanpään rouva eilen illalla oli ollut ajelemassa ja niin oli hevonen ollut vaahdossa, että oikein hirvitti.
Sitä ylenannettua elämää!
ANNIKKI kiihkeästi.
Minä menen hänen luokseen!
Älä sinä sellaisia puhu… Jaa, minä sanon sitten, että ajavat pastorin hevosen rappujen eteen. Pollekos pastorilla on?
Polle… Ja jos juottaisivat. (Emäntä menee.) Annikki, Annikki. Nyt sinun mielesi taas palaa Kankaanpäähän, siihen synnin pesään.
Niin palaakin!
Mitä sinä puhut! Näin en koskaan ole kuullut sinun puhuvan. Minä kauhistun sinua… Sairas odottaa, minun täytyy nyt jättää sinut Jumalan haltuun. Mutta Kankaanpäähän et sinä saa mennä, niin totta kuin minun velvollisuuteni on säilyttää sinut puhtaana. Sinun pitää muistaa, että sinusta tulee sielunpaimenen vaimo, niinsanoakseni koko pitäjän äiti, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat…
Menevät saliin. Hetken perästä toisen oven tietä Mikko. Sitten Rainio.
RAINIO kiskaisten oven auki.
No vihdoinkin! Saakeli soikoon kuinka suureksi herraksi sinä olet paisunut! Sinua on vaikeampi tavata kuin tehtaan isännöitsijää.
Tulin vasta kotiin.
Kyllä minä sen tiedän. Olen täällä odottanut aamusta asti. Tällä kertaa ei sinun pidäkään päästä käsistäni.
Mitäpä minä tahtoisin sinun käsistäsi päästä.
Noo, onpa se vähän niinkuin siltä näyttänyt.
Minulla on vähän… kiire…
Kiire?… Minne… jos saa kysyä? Tai ne puolueen asiathan ne taitavat antaa niin paljon työtä.
Älä huoli hämmästellä. Paina puuta ja puhu asiasi.
Vai asiani… Niinkuin raataja möhömahaisen patruunan edessä ainakin: »mitäs olisi asiaa?»
Sanoinhan jo, että minulla on vähän kiire.
No niin… tulin vain kysymään… mitä kuuluu. Ei näetsen ole nähty moniin aikoihin… Sinulla on kai ollut muita hommia… Kosket yhtään ole ehtinyt käydä talolla… etkä kokouksissa… etkä missään…
Eihän niissä aina jaksa…
Niin, ei, ei. Olet ottanut pienen loman. Soutelet järvellä… ja seurustelet naapurissa… ja… Piru vie, saisinkos minä luvan kysyä, jaksaisitko sinä tulla lakkolaisten huomiseenkaan kokoukseen?… Sinä tiedät että itse kiersit torpasta torppaan… silloin keväällä, kun lakkoa valmistettiin… Itse sinä joka sielun sytytit… Nyt… Mitä sinä aiot, mies?… Etkö sinä puhua osaa? Sinun pitäisi ymmärtää, että niitä alituisesti täytyy pitää virkeinä. Tämä sinun merkillinen käytöksesi ei juuri ole omiaan mieliä kannustamaan. Kyllä minä olen saanut panna likoon koko supliikkini puhdistaakseni sinua…
Kuka herran nimessä on pyytänyt sinua puhdistamaan sitä taikka tätä…?
Kyllä me jokainen itse saamme puhdistaa jälkemme.
Kukako on pyytänyt?… Puolueen etu, puolueen arvo, puolueen…
Puolueen, puolueen, puolueen — eikö maailmassa nyt enää ole mitään muuta…!
Se aika ei vielä ole kovin kaukana, jolloin sinullekin puolue oli kaikki kaikessa.
Mutta nyt minä olen nähnyt, että elämässä on muutakin, ja sentähden… vetäydyn syrjään. En tule huomiseen kokoukseen enkä…
Et tule huomiseen kokoukseen… vetäydyt syrjään. Tarkoitatko sinä, mies, mitä sanot?
Tarkoitan. Ei ihminen iankaiken jaksa… nalkuttaa yhtä ja samaa.
Mitä sinä kutsut nalkuttamiseksi… Puheitasiko? Hahhahhah, jotka ovat olleet kuin palavat roihut, jotka…
Suuria sanoja, suuria sanoja!
Soo, soo… Talon vihkiäisjuhlassa esimerkiksi: saakeli soikaan, kun keitätit muijilla hiirenviinaa kuin mikäkin pappi ja panit miehet kiroilemaan herroja, että nyrkit pystyssä. Sitä ei tehdä suurilla sanoilla.
Onttoa se kaikki oli. Sillä ei palvella aatetta.
Väitä sinä valehdelleesi miten paljon hyvänsä. On tekoja joita et saa tekemättömiksi: sinä, rikkaan rusthollarin perillinen, luovuit entisestä herraselämästäsi, sinä nostit kotiseutusi köyhälistön taisteluun ihmisoikeuksiensa puolesta, sinä taistelit rivissä kuin köyhin heistä, sinä kihlasit köyhälistön tyttären, hänen kauttaan yhdistyäksesi kansaan. Nämä teot eivät ole valhetta, vaan kirkasta totuutta.
Minulla oli alussa se usko, että tätä ja vain tätä tietä ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Suuri virta oli temmannut minut mukaansa, punaiset liput ja tasa-arvoisuuden aate olivat minut huumanneet, mutta nyt…
Nyt…
Nyt minä uskon, että on muitakin teitä. Tämän suuren virran rinnalla, joka tempasi meidät mukaansa, kulkee toisia, jotka vievät samaan suureen mereen. Meidän taistelumme on vain sitä ihmiskunnan ikuista etsintää ja hartauden janoa. Toiset etsivät tyydytystä työstä, toiset taiteesta, toiset hekumasta, toiset uskonnosta, toiset punaisten lippujen alta. Kaikki on vain saman kaipauksen eri muotoa ja kenties — yhtä oikeutettua.
Yhtä oikeutettua?… Tämä on nyt sitä veneretkifilosofiaa. Hm… hm… Mutta minä, käytännön mies, kysyn sinulta toiselta puolen: onko köyhälistö sitten jätettävä orjuuteensa ja kurjuuteensa… virumaan haisevilla pahnoilla hovien renkituvissa… nääntymään leipähuoliinsa ilman valon kipinää…
Ei, ei, ei, se on nostettava!
Mutta kuka sen sitten nostaa?
Sinä, te, jotka näette yksin punaisten lippujen tien, jotka uskotte asiamme ainoaan autuaaksitekeväisyyteen. Johtajilla täytyy olla häikäilemätön usko. Minulla ei ole sitä.
Sinulla on se, sinä et ole voinut sitä kadottaa!
Katsos… johtajat eivät saa ymmärtää muita ihmisiä.
Entä sitten…?
Minä ymmärrän ihmiset, muutkin kuin köyhälistön. Yhteiskunnan kukkuloilla voi olla niin yksinäisiä, köyhiä ihmisiä…
Äänettömyys.
Kovassapa se porvari istuu rusthollarin pojassa.
Minulle on selvennyt — ja jos sinä tahdot, niin sinäkin ymmärrät, että niin pian kuin puolue pääsee valtaan, tulee se ihanteilleen uskottomaksi. Puolueessa on elinvoimaa vain niin kauan kuin se on oppositiokannalla. Niin tulee käymään punaistenkin lippujen puolueen: se kaataa vanhaa ja se lupaa uutta, mutta kun kerran valta on sen käsissä, ei se anna mitä se lupaa ja uuden vuosisadan aate kaataa sen niinkuin se nyt kaataa vanhat ihanteet. Näin eivät ainakaan johtajat saa ajatella. Sinä ymmärrät sen.
Filosofoi sinä vuosisatojen taakse — tämä vuosisata on meidän ja minä näen nykyhetken, kansan, joka nääntyy työtaakan alle, kun laiskat herrat mässäävät valoisissa saleissa…
Näe sinä se… kulje sen edellä, vie se valoon ja voittoon…
»Vie se!» Etkö häpeä! Tiedätkö mitä se vaikuttaa minuun, kun näen sinun pettävän, tiedätkö mitä se vaikuttaa joukkoon, kun se näkee johtajansa menneen vihollisen puolelle? Koeta kuvitella, mitä lakkolaiset ajattelevat, kun he näkevät »toveri Vahannan» yökaudet soutelevan Kankaanpään ruhtinattaren kanssa, vaikka on oma morsian…
Herkeä! Se ei kuulu kehenkään!
Vai ei kuulu! Se tyttö on itse sosialistinen aate, ja kun sinä häntä häpäiset…
Minä kannan edesvastuun teoistani — ette te!
Entä tyttö — kuinka hänen käy?
Sinun ei tarvitse olla huolissasi hänestä. Hänelle tulee tapahtumaan oikeus.
Oikeus? Entä sitten tämä ruhtinatar, jonka luona sinä kuulut olleen sinäkin iltana, jolloin me lippuinemme marssimme Kankaanpään ohi!
Se on minun asiani. Ja nyt voit lähteä.
Ja tyttö, jonka kihlasit ja jonka kanssa jo lienet elänyt pitemmältäkin…
Tuossa on ovi!
Vai luulet sinä, että sitä niin vain päästään irti suhteista, joita on solmittu. Pirusti erehdyt! Meidän suhteemme tulivat solmituiksi liian lujaan. Nyt sen tiedät… Tuletko huomiseen kokoukseen?
En tiedä.
Tule edes sitä rouva-hempsukkaasi puolustamaan etteivät viskaa kivillä…
Mene ulos! (Seuraa häntä eteiseen ja palaa, suuri väsymys kasvoillaan. Kohtaa Klaran, joka kuultuaan keskustelun lopun salissa on tullut huoneeseen ja sulkenut oven.) Klara, sinä… Sinä!
En jaksanut enää odottaa. Näin sinun ajavan ohi. Kuinka et sinä tullut
Kankaanpäähän?
Olisin tullut vähän myöhemmin.
No, kerro, mikä on?
Sinä! Sinä!
Niin, minä, sinun omasi!
Vaipuvat toistensa syliin.
Mitä minä teenkään!
Mutta mitä on tapahtunut? Sinä et petä minua. Eikö… suostunut? Jollei hän suostunut, niin me olemme tehneet kaiken voitavamme ja hän saa syyttää itseään.
En tavannut häntä.
Ah, et tavannut. Sitten täytyy lähettää sana, että…
Tapasin isän ja äidin.
No? He eivät olleet suostuvaisia. Minä näen sen sinun kasvoistasi. Ja entä sitten! Kuule, se ei voi vaikuttaa mitään! Ei mikään voi tässä asiassa vaikuttaa mitään. Me kuulumme toisillemme ja me menemme vaikka maailman ääriin…
Sinä et ajattele mitä on annettu sana.
Sanoja annetaan keveästi, ajattelematta…
Niin, keveästi ja ajattelematta. Mutta ne sitovat.
Ei, ei, ei! Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, kaikki on ympäriltäni palanut… Etkö sinä minua rakasta?
Enkö minä sinua rakasta! Minä rakastin sinua jo silloin kauan sitten… Minä en koskaan ole rakastanut ketään muuta… Enkö minä sinua rakasta!
Minä olin sokea silloin… Nyt minä näen. Sinä et voi sammuttaa minun silmieni valoa. Sinä et vielä tiedä kaikkea. Jahka minä sinulle kerron, niin et sinä saata sitä tehdä. Minä olin niin nuori ja köyhä. Minun täytyi elättää itseni ja äitini… hän oli sairas, onneton… Minä kuljin talosta taloon. Sitten tulin minä suureen Kankaanpäähän. Siellä oli vanha, kitsas herra… Minä pelkäsin häntä jo alussa — ja sitten minun täytyi ruveta pelkäämään häntä vielä enemmän… Minä olin niin nuori ja kokematon. Pappi tuli välittäjäksi. Minusta tuli sen kitsaan, kipeän herran vaimo. Kymmenen vuotta sitä kesti. Viheliäisyyttä, häpeää…
Älä kerro, älä…
Nyt sinä tiedät, ettei minun elämässäni ole ollut ainoaa vehreää päivää ennen kuin sinut näin.
MIKKO heltyneenä.
Klara! Klara! (Sylitysten.) Tämän kerran, tämän ainoan kerran…
Oi…! Oi…! Sinä omani!
Anna minun katsoa… Kun elämä tähän loppuisikin!
Ole hiljaa… hiljaa…
Salissa askelia, oveen käydään.
EMÄNTÄ salista.
Mitä tämä merkitsee, että ovet ovat lukossa?
Antakaa olla, äiti. Minä tulen pian.
Se on sinun äitisi.
Se ei käy laatuun, että istutaan siellä lukittujen ovien takana.
Antakaa olla, äiti…
Mitä tämä merkitsee…
MIKKO karkaa vimmastuneena ovelle.
KLARA hilliten häntä.
Mutta armaani…
MIKKO kiskaisten oven auki.
Se merkitsee sitä, että tämä on minun morsiameni ja että rauhassa tahdon puhua hänen kanssaan. Nyt sen tiedätte ja antakaa meidän nyt olla.
Äiti… Mikon äiti…
Vai morsian! Sellaisia morsiamia en minä tunnusta. Rouva on siksi vanha ihminen, että rouvan pitäisi ymmärtää…
Menkää, äiti. Menkää… (Työntää hänet pois. Sulkee oven.)
Eihän hän voi käsittää tätä. Miksi sinä hänelle pahastuit… Mutta armaani…! Kun me kaksi olemme toistemme omat, niin vähät kaikesta muusta! Me annamme koko maailmalle anteeksi vaikka se meitä kivittäisi. Mutta Mikko… mikä sinun on? — Minäpä kerron sinulle mitä tuulentupia olen rakentanut… (Hilpeästi.) Kun minä nyt olen näin onnellinen, niin muidenkin pitää tulla onnellisiksi. Minä lahjoitan torppareille kaikki torpat… me lahjoitamme. Mitä sanot siitä! He saavat kaikki. Sitten loppuvat lakot. Ja meillehän riittää päätalo — eikö niin? (Äänettömyys.) Sinne me aina palaamme matkoiltamme… Mutta Mikko… Mikä sinun on?
Nyt tämän täytyy loppua. Meidän pitää erota…
Mitä sinä sanot! Se on mahdotonta, mahdotonta! Ethän sinä edes tavannut tyttöä.
Tapasin isän ja äidin. Äiti ihastui kun kuuli, että he saavat koko torpan…
No niin…
Mutta kun isä tuli, niin hän kohteli minua ylpeästi kuin kuningas, sanoi että koko liike jo on niin paljon kärsinyt tästä kaikesta, ettei tässä ole kysymys siitä mitä minä tahdon tai hän tahtoo, vaan siitä mikä on liikkeelle eduksi…
Ylpeästi kuin kuningas… Vai niin, vai niin…
Ja repi rikki koko lahjakirjan.
Rikki… minun lahjakirjani! Mutta sehän on kuulumatonta… Rikki!…
Hän saa odottaa uutta… Kyllä minä näytän näille ihmisille…
Rauhoitu, Klara… Olihan hän oikeassa. Se oli sittenkin minun sisin ajatukseni silloin kun sanani annoin, että sen kautta kokonaan joudun aatteen omaksi.
Hullutusta, hullutusta! Sinä petät itseäsi niin perinpohjin. Jos sinä… jos sinä tämän teet, niin mitä sinä luulet hyödyttäväsi? Sinä menet rikki etkä kelpaa mihinkään. Ja minä menen rikki… rikki…
Klara… älä… Me kokoamme voimamme. Olemme järkeviä. Kuule minua…
Minä en päästä sinua… minun täytyy saada elää! ja voi niitä ihmisiä… niitä ihmisiä, jotka tahtovat sinut minulta riistää! Minä en sinua päästä!
Klara… älä… älä… Hehän ovat syyttömät. Minua rankaise. Minä olen tuhonnut sekä sinun että oman elämäni.
Oveen koputetaan. Emännän ja Annikin äänet salista.
Avatkaa, avatkaa!
Nyt pitää avata! Mitä tämä on?
Ei äiti nyt…!
Telefonissa ilmoitettiin rouvalle…
Mikko avaa oven.
ANNIKKI kauhistuneena.
Äiti, antakaa minun puhua…
No puhu, puhu…
Telefonissa ilmoitettiin… se on niin kauhea asia…
Mikä se sitten on?
Klara… Klara… se on niin kauheaa! Kuule nyt Klara…
No niin… mikä on?
Sinä pelästyt…
En minä mitään pelästy…
Telefonissa ilmoitettiin, että se taiteilija…
Äiti… niin… että herra Brandt on tappanut itsensä…
Tappanut itsensä…
Mistä se ilmoitettiin…?
En minä oikein tiedä. Laivasillalta. Hän oli kai tullut sillä samalla laivalla, jolla meni…
Klara, rakas, rakas…
Hän oli ampunut itsensä…
KLARA kauhuissaan.
Ampunut (koettaen vapautua.) No niin, hän oli ihminen, joka ei tahtonut elää. Rauha hänelle…
Mutta kuka häneltä elämänhalun vei?
KLARA taistellen kuin hukkuva.
Mikko, mehän tahdomme elää… yhdessä…
Rouva ei kajoa minun poikaani. Surmaatte vielä hänetkin…
Ette saa puhua sillä lailla…
Äiti.. Kuinka te…
Minä puhun. Minä lupasin näiden lasten isälle hänen kuolinvuoteellaan, että Jumalan avulla kasvatan heistä kunnon ihmisiä. Rouva jättää heidät rauhaan, rouva ei koske heihin. Sillä rouvalla on sellainen käsi, että mihin rouva kajoaa, niin se kuolee.
KLARA katsahtaa kauhuissaan käsiinsä. Häntä puistattaa kuin kuumesairasta. Sitten hän oikaiseikse suoraksi.
Vai luulette te, että minä ainoastani luovun! Minä hakkaan poikki oikean käteni jos te tahdotte — mutta sitä — en, en, en! (Lähtee ulos itkevän Annikin saattamana. Mikko putoaa istumaan kädet silmillä. Emäntä yrittää häntä lohduttaa.)
Menkää pois… pois!
Esirippu.
Syyskuun ilta, syvän sininen tähtitaivas, keltainen lehto, kuuvalo. Koivikko, valkorunkoisia puita. Maidonkarvaisella maalla sinisiä varjoja. Etämpää näkyy työväenyhdistyksen uuden talon pääty, ikkunat ovat auki, valoa tulvillaan. Ympäristöllä rakentamisen jätteitä, höylänlastuja, laudanpalasia. Katolla tulipunainen lippu, lerpallaan tyynessä illassa. Etäämpänä järvi. Avonaisesta ikkunasta kuuluu milloin puheita, milloin työväenlauluja, milloin naurua, fanfaareja ja tanssimusiikkia. Portailla seisoskelee miehiä, ikkunoissa väkeä, nurkissa poikia. Kahvitarjotin kulkee silloin tällöin ryhmästä ryhmään tai tarjoillaan suuria voileipiä. Lehtoon on uusista, höyläämättömistä laudoista lyöty penkkejä. Etualalla suuri, valkorunkoinen koivu. Tie talolle.
HELSINKILÄINEN MAISTERI talosta.
… Sentähden on jokaisella rohkealla teolla ratkaiseva merkitys taistelussamme. Sentähden on niin tärkeää, että aateveljet ja aatesiskot liittoja solmiessaan horjumatta ja tuumaakaan perään antamatta pysyvät meidän pariaatteillemme uskollisina. Nämä juhlat ovat näillä mailla ensimmäiset laatuaan. Solmittakoon yhä uusia liittoja punaisen lippumme alla, käytäköön säälimättä sotaa homehtuneita tapoja ja ennakkoluuloja vastaan. Sekin sota vie voittoa likemmä. Eläkööt ne rohkeat nuoret, jotka uskalsivat nousta vanhoja perintötapoja vastaan, eläköön morsian joka uskalsi kruunun ja harsot romukoppaan heittää. (Naurua.) Nuoret eläkööt!
Eläköön, eläköön, eläköön!
Sisällä aletaan laulaa piirilaulua, osa väkeä hajaantuu ulos, joku poika vinguttelee portailla hanuria.
Se se oli puhuja, se helsinkiläinen maisteri. Se se osasi selittää sen kirkon mädätyksen niin, että oikein hyvää teki.
Mahtoi pastorinkin korvia kuumentaa, kun se oikein kuvasi kuinka papisto on pitänyt pimeydessä oppimatonta kansaa.
Se oli ihan tulipunaisena kasvoiltaan.
Ja istui koko ajan emännän vieressä, ihan niinkuin emännän turvana.
Ja siinä se nyt nähtiin, että toveri Vahanta oli mies joka piti sanansa ja otti tytön. Sanoinhan minä aina, että toveri Vahanta pysyy sanassaan.
Paljonpa täällä on porvarillisia.
Ka kun emäntä tahtoi kutsumaan.
Ei pastori olisi tullut millään, mutta kun emäntä oikein rukoili.
Toveri Vahanta on meidän miehiä. Rakentaa huoneetkin sinne mäkeen, missä meikäläisten asunnot ovat.
Mutta saatte nähdä vain, että ylpeä siitä Mantasta paisuu, kun se rouvaksi pääsee!
Ei sitä rouvaksi sanota, hullukos sinä vallan olet. Olisit itse taitanut toveri Vahannan tahtoa…
Olisin minä yhtä hyvä ollut kuin Mantakin!
Se oli nöyrempi silloin kun se pelkäsi ettei maisteri sitä otakaan. Nyt on pää niin pystyssä, että…
Pystyssä sen olla pitääkin! Ei olla orjia!
Kaikki on veljet keskenään.
Tulkaa pois tanssaamaan! (Eräälle vanhukselle joka lähestyy.) No tulkaa tekin, vaari!
Kun se maisteri juotti sahtia niin että ihan rupesin halkeamaan.
»Juokaa nyt, Matti», sanoi, »Mattihan on se minun paras ystäväni».
Me on aina oltu niin hyviä keskenämme. Jo kun se oli pahanpäiväinen
naskali…
Olettekos mitään uutta kuullut?
Olettekos Kankaanpäässä käynyt? Se rouvahan siellä on niin kipeänä ja puhuvat, että…
Tosia ne on kaikki. Sieltä minä juuri tulin, olin siellä yötä. Se on ollut kuin sekaisin päästään sen jälkeen kun se soittoherra kuoli. Sen hautajaisten jälkeenhän se tuli näin kipeäksi. Kaiket yöt se kuuluu hourivan ja puhuvan sen kanssa ja oikovan käsiään. Niin, ja tästä meidän maisterista se kuuluu puhuvan…
Sille tuli itku pitkästä ilosta.
Onkos siinä sitten mitään perää, kun ne ovat puhuneet, että se antaisi talonsa torppareille?
Kyllä ne sanovat sen hourivan kaikenlaisia valtiosta ja torppareista, mutta en minä sen tarkemmin tiedä.
Kyllä herrat pitää, mitä niillä on. Kyllä ne tunnetaan.
Se taisi ollakin sosiaalitemokraatti se soittaja.
Ja mun mitä, kun sen rouvan kanssa yhtä piti!
Mutta kun se teki sellaisen laulun.
Kuka sitä olisi uskonut! Se oli niin herran näköinen.
Se eläisi vielä tänäkin päivänä, jollei se rouva olisi ajanut sitä pois.
Mennään nyt tanssaamaan.
Menevät, paitsi vanhus ja 3. mies.
No vaari, ottakaa tupakkaa.
Kiitoksia vain. »Työmiestäkös»…?
Totta kai »Työmiestä».
Minulle tarjottiin siellä Kankaanpäässä »Venniaa».
Vieläkös ne aina vain sitä Venniaa…
Kuskihan se…
Talosta kuuluu meluavaa kisailua.
Aijaijaijai — älkää nurin viekö!
MIKKO portailta vanhukselle.
No, täälläkös se Matti onkin!
MORSIAN lähestyen.
Tulkaa pois piiritanssiin!
Oikeinkos sitä nyt pitää…!
Morsian ja Mikko vievät vanhuksen ja 3. miehen sisään.
Annikki tulee, sitoo kiinni avautunutta palmikkonsa nauhaa.
PASTORI takaapäin.
Rakas morsiameni — miksi sinä säpsähdät?
En kuullut askeleitasi.
Sinä olet tänä iltana vältellyt minua.
Olen niin levoton, minun on niin raskas olla…
Sellaista se on, kun ei ole omantunnon rauhaa.
Niin, sellaista se on! Minun ei olisi pitänyt kuunnella sinua eikä äitiä eikä ketään ihmistä… Jos hän kuolee niin en minä ikinä saa rauhaa. Kun se tohtori edes tulisi…
Ei sinun pidäkään kuunnella ihmisiä vaan Jumalaa.
Jumalan tahdostako Kankaanpäässä heinävainiot ovat kellastuneet ja ruis jäi leikkaamatta?
Ehkäpä!
Ihmiset ovat kostaneet!… Siellä hän hourii, että lahjoittaa torppareille torpat — ja me panettelemme ja kivitämme.
Ei kukaan kivitä. Me vain katselemme kuinka Herra pitää tuomiota.
Se Herra ei ole minun Jumalani!
Ajattele toki mitä puhut!
Nimismies, postineiti ja nimismiehen rouva tulevat nenäliinojaan löyhytellen.
Täälläkö ne nuoret kuhertelevat!
Ei meillä täällä mitään…
Poistuu Annikin perässä.
Uhhuh kun tuli vari! Se on niin lystikäs se helsinkiläinen maisteri, se komentaa kaikkia, ihan väkisin vie…
Onkos se samanlainen maisteri kuin tämä Rainio?
Kummoinen samanlainen?
Etkö sinä tiedä, ettei tämä Rainio mitään maisteritutkintoja ole ottanut. Sanotaan vain maisteriksi.
Mahdin vuoksi, mahdin vuoksi! Kuulkaas — eikös meille annetakaan illallista?
Pahalta tämä näyttää.
Kohta on puoliyö. Onkos tämä nyt laitamuotoa!
Onhan me saatu voileipiä ja kahvia.
Takkaveet ja vanhanaikaiset häät! Ryypyt otettiin ja reirut päivälliset oli, oli rusinarokat ja tuoreet kalat ja suolatut kalat. Täällä kiusataan ihmistä nälällä.
Hsss! etteivät kuule.
POSTINEITI huutaa portaille päin.
Frans… tulepa tänne! Toimitapa sieltä voileipiä nimismiehelle. Hän kuolee nälkään.
KANTTORI portailta.
Kuka kuolee nälkään?
Hsss!
Minä! Sano nyt sinä, elätkö sinä voileivillä.
Ei minun ensinkään ole nälkä.
Frans elää rakkaudesta. Mutta ei näin vanha aviomies enää…
Älä nyt höplöttele, mamma.
Palvelustyttö tuo suurta voileipätarjotinta.
Ei kiitoksia.
Juu kiitoksia. Minä otan. Tämä siika on ihan mainiota ja tämä — sika kanssa.
NIMISMIEHEN ROUVA palvelustytölle.
On siinä täytynyt olla oikein voileipätalkoot, kun on pitänyt laittaa tällainen joukko. Ei kiitoksia. En minä.
Jos minä sentään… Tämä juusto on ihan mainiota.
Sitä minunkin sentään täytyy maistaa.
Ehkä minäkin sitten — seuran vuoksi… No, kiitos nyt.
Palvelustyttö poistuu.
Voileipiä ja voileipiä! Ei nämä missään tunnu.
Hsss! Varmaan ne äsken kuulivat.
Saa ne sen tietääkin, että Vahannan maisterin häissä…
Hsss! Sinä häpäiset meidät. (Tohtorille, joka tulee.) No myöhäänpä tohtori häihin tulee…
»Kodinperustajaisiin»…
Virka ennen kaikkia, virka ennen kaikkia…
Kuinka Kankaanpäässä nyt on?
Kuume oli taas tänä iltana korkea.
Niin, ymmärtäähän sen, että sen täytyy koskea, kun sentään tietää olevansa syypää toisen kuolemaan.
Sellainen hieno mies…
Onko neiti Vahantaa näkynyt täällä? Minun pitäisi tavata häntä.
Juuripa hän meni tästä pastorin kanssa!… Onko se totta, että se siellä niin hourii…?
Sanovat puhuvan sekä Mikosta että Brandtista…
… ja lakoista ja torppareista ja… (Annikille joka palaa.) Hyvää iltaa, neiti Vahanta!
ANNIKKI tervehtien.
No, tohtori…
Niin, sairashan hän on. (Postineidille, nimismiehelle ja nimismiehen rouvalle.) Hyvää yötä.
Eikö tohtori yhtään ehdi olla »kodinperustajaisissa»…?
En. Ihmiset sairastavat nykyään niin paljon…
Niin, ja tohtorillahan on kotona… (Vetäytyvät supattaen puhumaan.)
No, tohtori…
Hän on tänä iltana ollut kovin levoton. Pyysi minua antamaan jotakin, joka auttaisi pystyyn täksi illaksi… Teidän täytyy, Annikki neiti, mennä hänen luokseen…
Voi, onko hän kysynyt minua?
Tiedän että hän siitä ilostuisi, onhan niin vähän ihmisiä, joista hän pitää…
Oi, minä menen niin mielelläni. Kun minä voisinkin sovittaa, sovittaa… (Katoavat tielle.)
Tule pois ottamaan tupakkaa, Grönblommi!
Frans —! minun tulee ikävä!
No hellantelttu…!
Jokos nyt sitten vihdoinkin saa onnitella!
No jo!
NIMISMIES katellen heitä.
Meidän mamma ennusti tätä jo aikoja sitten…
Niin, jo minä heti tämän kanttorin tultua sanoin papalle: siitä se vasta tulisi sopiva pari…
Ja anna sen nyt sitten tulla tupakoimaan.
POSTINEITI nauraen.
No, mene, mene!
Poistuvat kuistille. Talossa soitetaan kelloa, uutimet vedetään ikkunoiden eteen, tuli sammutetaan. Pastori tulee tieltä.
Eikös pastori tule näytelmää katsomaan…? Mikäs sen pastorin on?
(Menevät postineidin kanssa taloon.)
Pastori seisoo hetkisen yksin. Sitten tulee emäntä lehdosta päin, kädessä nenäliina.
Niin minä kuljen kuin vieraana oman poikani häissä.
Outoja ja muukalaisiahan me olemme täällä murheenlaaksossa.
Jaa, jaa, kuka sitä olisi uskonut, että sen näin piti käydä. Olen tässä niin ajatellut sitä vainajaa, näiden lasten isää. Ja sitä päivää jona meidät vihittiin. Se oli kanssa näin syksyllä… Silloin oli kanssa näin kaunis syksy… Mutta mikäs pastorin on…?
Ei minun mikään.
Eikös sitten olisi paras viettää ne teidänkin häänne ennen joulua.
Mitäs niistä säästää. Nuorihan se Anni vielä on, mutta aika kuluu…
Ruvetaan valmistamaan nyt vain kohta… Minä jo puhuin neulojalle
ja…
Ei emäntä niistä puhu…
Mikä on ettei puhua saa… Onhan sitä vähän varastoa kotona ja… onhan Anmilla aikaa valmistaa loppuja sitten myöhemmälläkin… Ne häät pidetäänkin sitten oikein… vanhanaikaiset…
Ei emäntä nyt puhu… Ei emäntä vielä tiedä… Ei niistä mitään tule… Annikki… Annikki… Annikki…
Mikäs Annikille on tullut?
Hän on — hyljännyt minut…
Mitä pastori sanoo… en minä nyt ymmärrä pastoria…
En minä tahdo sitä itsekään ymmärtää…
Ei Annikki sellainen ole…
Hän sanoi… ettei voi ruveta vaimokseni…
Ettei voi ruveta… Minä menen paikalla puhumaan hänelle. Mitäs tämä nyt on! Ei hän sellaisia…
Ei emäntä mene… Ei se auta. Olisihan minun pitänyt se ymmärtää, ettei hän…
Ei Anni ole sitä tarkoittanut. Mitä lie väsyksissään sanonut…
Hän antoi jo takaisin sormuksenkin. (Avaa emännälle kätensä.)
EMÄNTÄ katsoo.
Se on Annikin sormus. Jaa, en minä mitään ymmärrä tästä uudesta ajasta… Ei lapset enää tarvitse vanhempiaan. Mitä minulla enää on virkaa maan päällä.
Lähtevät rannalle päin. Talosta kättentaputuksia. Ulos tulevat Mikko,
Rainio, helsinkiläinen maisteri.
Oli se helkkarin hauskaa että tulit, vanha veikko.
Meitä piti tuleman oikein aika roikka, mutta sattuivat näin sunnuntaina olemaan kiinni kaikki.
Kyllä minä ne meidän sunnuntait tiedän!
Mutta kuule, se on toista tämä sinun morsiamesi kuin ne huntupäät herrasfröökynät, jotka häissään itkeä pillittävät.
Niin, eikös olekin!
Ja saablarin viisaan näköinen. Mistäs sinä sen löysitkään!
Kotipitäjän tyttöhän se on!
Se osaa Marxinkin niin kannesta kanteen, ettei sen kanssa ole hyvä mennä väittelemään.
Vai niin, vai niin. Sellaisen minäkin tarvitsisin… ja tänne te nyt asetutte asumaan?
Tuonne salvetaan pirttiä mäkeen.
Mutta millä sinä meinaat saada aikasi kulumaan?
Samalla vain, millä muutkin… maan työssä…
No niin, niin. Vai maan työssä… mutta kun sentään olet tottunut liikkumaan.
Eihän sitä nytkään kiinni köytetä. Kyllä ne puolueen asiat aina liikkumista vaativat.
No niin, niin… Mutta eikös tästä vähitellen pitäisi ajatella lähtöä…
Ei hemmetissä, meillähän on vielä toinen näytös jäljellä. Mitäs ne siellä kuhnivat. Ei se kestä kuin pari minuuttia. Minä käyn katsomassa. (Lähtee sisään.)
Vanhus ja 3. mies tulevat.
VANHUS Mikolle.
Me tullaan sitten kaikki saattamaan nuorta paria kotiin.
Ja otetaan oikein lippu mukaan. Se päätettiin viime kokouksessa.
Lähtevät sisään. Mikko jää yksin, selin katsojiin päin, sytyttämään savukettaan. Hän vetää tikun toisensa perästä saamatta niitä syttymään. Vihdoin onnistuu. Ikkunoista sammuu tuli. Soitetaan kelloa. Kaikki lähtevät sisään. Alhaalta, vasemmalta tulee Klara valkeissa vaatteissa, pitkä huivi viskattuna päähän. Silmät loistavat, poskilla hehkuu kuume. Hän liukuu kuin varjo, sulaen yhteen runkojen ja kuutamon kanssa.
MORSIAN tulee sisältä portaille.
No Mikko, Mikko… mihin sinä jäit! Ovat panneet meille oikein vaarintuolit eturiviin. Joudu nyt!
Mikko lähtee portaille, lakki takaraivolla, savuke hampaissa. Morsian ottaa häntä käsivarresta, nauraa hihittää. Näyttämö on tyhjänä.
KLARA kuiskaa.
Kruunuton morsian! (Lähestyy taloa.) Kruunuton morsian. (Tultuaan keskelle pihaa hän pysähtyy, kääntyy yleisöön päin, huutaa epätoivossa.) Kruunuton morsian!
Kaiku vastaa metsän takaa. Klara poistuu hiljaa nyyhkien. Pysähtyy kuullessaan ihmisääniä suurta koivua vastaan etualalla, painautuu runkoon kiinni. Talossa hälinää. Ääniä: Mikä se oli? Kuka huusi? Ikkunoihin tulee heikko valo, ikäänkuin yhdestä läähättävästä kynttilästä. Kaikki törmäävät ulos.
Kuka täällä huusi?
Mikä täällä kävi?
Täältä se huuto tuli.
Ja kaikukin vastasi: »kruunuton morsian».
Mitä hullua! Ei ne köyhälistön tytöt ole ennenkään kruunuissa herrastelleet! Mennään jatkamaan. Näkyy se, että puoliyö on likellä, kun kummitukset tulevat esiin. (Nauraa.)
Joku täällä huusi.
Lehtokin itki ja nyyhkytti.
EMÄNTÄ joka pastorin vieressä seisoo portaiden edessä.
Se oli Jumalan ääni.
No kyllä on mielikuvituksella valtaa! Mennään pois jatkamaan.
Oliko se mies vaiko nainen?
Mikä lie ollut.
Se itki kuin lapsi!
Se oli omantunnon ääni. (Nousee portaille.) Te olette, ihmisraukat, kadottaneet kruununne ja etsitte sitä turhaan tältä tieltä. Palatkaa ainoan elävän Jumalan luo…
Kuulkaas pappia!
Ei täällä pappia tarvita! Lähdetään jatkamaan. (Lyö käsiään yhteen.)
Näytelmää jatketaan!
Joukko törmää sisään. Pastori ja emäntä lähtevät rannalle. Mikko astelee yksin lehtoon päin, suuri kärsimys kasvoillaan.
MORSIAN on katsellut portailta ja seuraa.
Etkö tule sisään? Siellä on nyt meidän tuolit tyhjinä…
Mene sinä edellä…
Mutta miltä se näyttää…! Kyselivät jo, mihin sinä jäit… Oletko suuttunut minulle?
Minä tulen pian perässä.
Mutta itsehän sinä sanoit, ettei minulla olisi kruunua…
Itse, itse… Anna minun nyt olla yksin… Vähän aikaa…
Morsian poistuu alakuloisena. Oven sulkeuduttua hoippuu Klara Mikon eteen.
Mikko…
MIKKO säpsähtäen.
Kuinka sinä olet täällä… Sinähän olet kuolemansairas!
Meidän täytyy pelastua…
Mitä sinä puhut! Tiedäthän sinä että minun päätökseni pysyy: minun paikkani on täällä.
Sinä petät itseäsi. Sinä olet niin suuressa vaarassa ja minä! Me voimme vielä pelastua.
Sinä puhut kuumeessa. Minä menen noutamaan Annikkia…
Minä puhun hengen hädässä. Minä näin unta, että meidät piti elävinä haudattaman. Kauas toisistamme syvälle pimeyteen. Se oli niin kauheaa. Minä ponnistin kaikki voimani. Vihdoin minä pääsin ylös. Mutta nyt on kiire. Me lähdemme niin kauas, ettei meitä kuulla eikä nähdä.
Tämä on mielettömyyttä. Minä noudan sisareni, että hän saattaa sinut…
Sinun täytyy kuulla minua. Ihmisellä ei ole oikeutta hukata henkeänsä.
Hän ei saa ripustaa kiveä kaulaansa, sillä se vie alaspäin, alaspäin.
Me kaksi yhdessä, me nousemme kohti kauneutta ja autuutta.
Sinä olet sairas — mutta koeta toki ymmärtää, ettei enää ole lupa puhua tällä tavalla…
Työntää hänet luotaan.
Sinä et minua rakasta, et koskaan ole rakastanut…
Minä olen haudannut muistot. Sinun täytyy tehdä samoin…
Voinko minä haudata oman itseni! Koko minun sieluni ja ruumiini on vain niissä muistoissa.
Ihminen voi mitä hän tahtoo. Kuuntele minua nyt järkevästi. Meillä on velvollisuuksia, joihin olemme itsemme sitoneet, ja raskaimmatkin velvollisuudet sisältävät lohtunsa.
Nyt minä ymmärrän… Kaikki on lopussa… Olen yksin… yksin…
Ihminen voi murtuneenakin elää, raunioistakin versoaa vihreää ruohoa… Me kuljemme eri teitä me ihmiset… Jossakin kaukana ne yhtyvät… Kaikki tiet… Siellä on rauha… Kuuletko minua?
Kuulen…
Katso: joka etsii se elää…
Äänettömyys.
Joka etsii… Joka etsii se elää… Hyvää yötä.
Hyvää yötä.
Klara lähtee murtuneena, ikäänkuin hapuillen. Mikko jää vakavana, yksinäisenä katsomaan hänen jälkeensä.
Talosta kuuluu kättentaputuksia, siellä sytytetään tulet. Morsian rientää Mikon luo; iloista piirilaulua laulaen tulevat vieraat pitkässä jonossa ja tempaavat heidät keskelleen.
Esirippu.