The Project Gutenberg eBook of Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana, by Herman Hagman

Vanhan Kustaan testamentti
Eräs sanomalehti-ilmoitus ja sen seuraukset
Äänisjärven rannoilta kymmenen vuotta sitten
Mallitalossa
Pikakuvia vuodelta 1905
   Kohtaus Helsingissä.
   Elkää kirjoittako mitään!
   Eräs esitaistelija.
   Naisten suosikki.
Repolan maatalousnäyttely v. 1910
Kylässä
Postipäivä erämaassa
Karkoitettuja
Solovetin toivioretkeläiset
Tammisaaren tyttö
Erään suomalaisen muisto
Pietarinkattilalaakso

VANHAN KUSTAAN TESTAMENTTI.

"Nimismies tulee!" huutaa yhteen ääneen koko talonväki työntäytyessään kiihtyneenä perheentupaan.

Kiireen kaupalla olivat he oikoteitse rientäneet työmaalta päivällisaterialle tuntia ennen tavallista ruoka-aikaa. Ennenkuin vanha Mikko, "laukkuryssä" ja ihmisten yhteinen suosikki, oli päässyt asian alkuunkaan, oli hänen reppunsa heilautettu tuvan katon rajassa sijaitsevaan yläsänkyyn. Talonväki oli näet hetki sitten nähnyt Mikon reippain askelin erästä oikotietä matkaavan ratsutilalle ja samalla huomannut nimismiehen kärryissään ajavan kohti taloa maantiellä, mitä myöten matka oli paria kolmea virstaa pitempi. Tuntien hyvin kruununmiesten innon ahdistella rajantakaisesta Karjalasta saapuvia reppumiehiä, jotka harjoittivat silloin kiellettyä kulkukauppaa tullaamattomilla tavaroilla ja joita väestö kaikkialla suosi, halusi talonväki varjella Mikkoa vaaralta. Hänelle sateli kysymyksiä, oliko nimismies hänet nähnyt tai muuten saattoi aavistaa Mikon saapuvan taloon. Siitä ei Mikko mitään tiennyt ja ilmiantajia ei lähitienoilla ollut pelättävissä. Miehen kätkeminen oli arveluttavaa, ja pakotietä ei ollut käytettävissä. Perheentuvasta, missä oltiin koossa, vei ovi eteiseen ja siitä toinen esitupaan, mutta nimismieskin jo kiinnitti hevostaan luhdin seinärenkaaseen kartanon portin takana.

Kädenkäänteessä olivat päivällisvehkeet pöydällä ja ihmiset sen ympärillä, Mikko muiden matkassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eräällä ei kuitenkaan ollut paikkaa pöydän ääressä. Välinpitämättömänä kaikesta hälinästä istui puupölkyllä tuvan nurkassa hevosnylkyri Tuhti-ukko, höyryävine puurovateineen.

Tämä kiertävä ammattimies oli tänään nylkenyt talon vanhan Pollen ja edellisenä ollut apuna samassa hommassa naapurissa paroonin ulkotilan saksalaisen vuokraajan luona. Mutta sensijaan että raato olisi maahan kuopattu, oli koko ympäristön ihmeeksi lihakappaleet ripustettu ilmaan kuivamaan rannan leppiin. Talon piika oli juuri ennenkuin Mikko ja talonväki saapuivat, kuiskannut emännän korvaan, että hevosnylkyrin käyttämä puulusikka oli poltettava, että se ei ihmisiä saastuttaisi. Näin tuskin siedettiin hevosnylkyriä hänen ammattinsa takia, vaikka hän oli paljon läheisempi heimolainen kuin "laukkuryssä". Talonväen käsitys hevosnylkyrin toimesta oli jäännös vanhoilta, kristinuskon ja pakanuuden taistelun ajoilta. Ennen vanhaanhan uhrattiin hevosia jumalille ja tätä vastustaakseen opettivat papit, että kuolleen hevosen käsittely oli saastaista kristitylle.

Talon emäntä, juuri leskeksi jäänyt 1860-luvun kovia nälkävuosia seuranneen lavantaudin raivotessa, oli hälinän aikana rientänyt nimismiestä vastaan johtaakseen hänet toiseen tupaan. Niin juurtunut oli kansan myötätunto karjalaisia "laukkuryssiä" kohtaan, että ratsutilan emännän päähän ei edes pälkähtänyt tarttua talonväen hankkeisiin. Portilla kohtasivatkin toisensa nimismies ja emäntä. Ja katso! Nimismiehellä ei tällä kertaa muuta asiaa ollutkaan kuin riidellä, että talon tieosuus oli huonossa kunnossa. Vaieten otti emäntä nuhteet vastaan, tietäen hyvin, että teistä oli huolta pidetty ja että ne olivat moitteettomassa tilassa. Rusthollari vainaja oli aikoinaan tehnyt oikeutettuja muistutuksia korkean esivallan edustajan, nimismiehen, virkaintoa vastaan, varsinkin mitä tuli tämän oikkuun komentaa keskellä kesää härkäpari lumiauran eteen puhdistamaan valtamaantietä pienistä kivistä. Kun nimismiehen sopimaton käytös ei kohdannut vastustusta ja hän sai purkaa nuorekasta virkaintoaan vastalauseita kuulematta, jäikin kaikki siihen. Nimismies irroitti hevosensa luhdin nurkalta ja meni matkoihinsa. Mikko oli pelastettu!

Näin kertoi lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kustaa, uskollinen palvelijamme, piintynyt iäkäs vanhapoika, kun minä seitsenvuotiaana poikasena keikuin hänen selässään Kustaan tuvan penkillä istuessa. Jos lukija haluaa kuulla lisää Kustaasta ja Mikosta, annamme hänen kertoa.

Parisen vuotta myöhemmin aherteli jälleen Kustaa työmaalla uskollisine apulaisineen, tällä kertaa heinäniityllä. Heinät oli saatava mahdollisimman pian latoon, sillä taivaanrannalla uhkasi ukkospilvi sateella. Yht’äkkiä kuului hätähuuto laaksoon viettävältä männikkörinteeltä. Huuto on äänekäs ja kestävä. Vaikka pedot eivät miespolveen olleet keskellä kesää paikkakunnalla ihmisiä ahdistaneet, ei oltu varmoja hätähuudon aiheuttajasta ja juuri kestettyinä nälkävuosina oli saatu kokea kauheitakin yllätyksiä. Kustaa käskee silloin miehistä väkeä varaamaan itselleen ladon seinältä viikatteita ja rientämään apuun. Naisväki jää korjaamaan heiniä lähestyvän ukonilman edeltä. Pienellä aukealla metsässä, missä Mikko on ollut kätkeytyneenä, on tosiaankin käynnissä kaksintaistelu, mutta ei petoa vastaan. Siinä on kruununvouti ottelussa Mikon kanssa. Matkasauva kädessä, selässä jättiläiselle sopiva reppunsa, seisoo Mikko, kun taas kruununvoudin selkä on taakaton, mutta ei ole hänellä kättäkään pitempää. Mikko, erämaan poika, taistelee kuin henkensä edestä, teräsjänteinä jalat ja polvet. Kun kruununvouti näkee Kustaan miehineen ja viikatteineen, kasvaa hänen intonsa. "Takaapäin, jalkakoukulla, jutusta on tuleva loppu!" huutaa hän. Mutta ei laske luonto Mikoltakaan. Hän ymmärtää olla lyömättä, sillä silloin olisi talonväellä pakko tulla viikatteineen väliin. Uskomattoman nopeasti ja taitavasti pistelee hän kepillään kruununvoudin hihansuista sisään. Kustaa ja muut katselijat ovat käyvinään käsiksi Mikkoon, joka ei hätäile, sillä hän tietää, että joukossa ei ole ainoatakaan, joka hänet pettäisi. Pian siirtävätkin miehet viikatteet kädestä olalle ja poistuvat mieltään osoittaen selitellen, että tässä ei ole mitään niitettävää, Kruununvouti huomaa ottelun menetetyksi. Muutamia hetkiä myöhemmin samoaa hän nolona läpi tiheikön maantien aidalle, missä hänellä on hevonen sidottuna.

Taas oli Mikko pelastettu. Vaan Kustaa kertoo edelleen. Vielä kerran kohtasivat toisensa autiolla maantiellä kruununvouti ja Mikko. Tällä kertaa ei kumpikaan väistynyt eikä hyökännyt. Kruununvouti oli talttunut. "Passisi mies!" lausuu lainvalvoja. "Kas tässä!" vastaa Mikko näyttäen tarpeellisessa kunnossa olevan passinsa. Aselepo oli syntynyt.

Erään kerran, kun Kustaa oli siinä iässä, jolloin vanhuuden vaikutus jo on tuntuva, kertoi hän seuraavan pienen tarinan, minkä hänen esi-isänsä olivat polvesta toiseen säilyttäneet.

"Ennen vanhaan aikaan oli kuningas, joka sääti käsikiville myllytullin. Mutta tämän rasituksen lakkautti toinen kuningas, joka selitti, että siinä on kylliksi tullia, kun tekee työtä kätensä kivistäviksi". Kustaan mielestä tuhannen virstan vaellus reppu selässä vaatii yhtä suurta voimaa kuin käsikivien vääntäminen.

"Kun sinusta tulee mies, ja minua ei enään ole", lopetti Kustaa, "mene silloin ystävämme Mikon kotimaahan ja ota selvää, mikä heidät siellä saa jättämään kotinsa ja kontunsa".

ERÄS SANOMALEHTI-ILMOITUS JA SEN SEURAUKSET.

Hapuileva ja suuntaviivoja vailla oli käsitykseni Kauko-Karjalasta, silloin kuin kuuntelin vanhan Kustaan hämäriä arveluita ja puheita Mikko-ukon kotimaasta. Tieni ei ole johtanut sinne ollakseni työn ja toiminnan miehenä elämän hyörinässä mukana. Kohtalo ei ole suonut minun monien muiden parissa osallistua Kalevalan ja Kantelettaren kielten kosketteluun, ei edes äänettömänä kuulijana. Siitä asti kuin lapsenkenkäni kulutin, en ole kyennyt kohoamaan elämän kiistan ja kilvoituksen yläpuolelle, siinä määrin on voimiani sen arkipäiväisessä ahertelussa tarvittu. Mitä vanhan Kustaan kertomuksista kerran painui mieleeni ja myöhemmin sai käsityksessäni kiinteämmän muodon Maamme kirjan suorasanaisista Kalevalan kuvauksista, on tässä suhteessa ollut ainoa lapsenuskoni, mikä on kestänyt elämän kaikissa vaihteluissa. Mitä sen ohi olen lukenut, on akanain lailla tuuleen hajonnut. Osani on ollut hiljaisen syrjästäkatsojan, joka on koettanut tarkata ajan merkkejä kaukaisessa Karjalassa, sellaisina kuin ne esiintyvät puhtaasti käytännöllisten ja arkipäiväisten kysymysten muodossa.

Elettiin toukokuussa, tukahuttavana keväänä v. 1904, juuri kuin kuukautta myöhemmin Suomessa tapahtui jotakin varsin merkillistä, kun jossakin pääkaupungin lehdessä osui silmiini vähäpätöinen ilmoitus. Siinä kerrottiin, että suomalaisten haettavana oli konsulentintoimi "maapäivien", semstvon, hallituksessa, asemapaikkana pieni kaupunki Äänisjärven pohjoiskärjessä. Kiinnitin tähän erään henkilön huomiota, hän kun omasi toimeen tarvittavat edellytykset, ja sainkin tehtäväkseni hakupaperien lähettämisen. Vaikka tiesin, että väestö siellä oli karjalaista, olin toiselta puolen myös täysin selvillä siitä, että paperit joutuisivat venäläisiin käsiin. Siksi tein parhaani, jotta hakemus sai mahdollisimman asiaankuuluvan, virallisen leiman ja ulkoasun suurine sinetteineen j.n.e. "Maassa maan tavalla", arvelin katsellessani seinällä riippuvaa jäljennöstä Ekmanin taulusta, mikä esitti Yrjö Aukusti Wallinia täysin itämaisessa ulkoasussa.

Ja katso! Yritys onnistui. Noin kuukautta myöhemmin saapui vastaus, että hakijani oli paikan saanut. Myöhemmin sain itse tilaisuuden tarkastella hakupapereita, joita oli saapunut 35 henkilöltä. Suuri osa asiakirjoista oli suomeksi laadittuja. Paperien joukossa esiintyi useita tunnettujen suomalaisten arvohenkilöiden ja asiantuntijain suosituksia. Jos hakupaperit olisivat joutuneet jonkin Suomen maaseudulla toimivan taloudellisen yrityksen johtokunnan puheenjohtajan ja jäsenten käsiin, olisivat he olleet tästä huomaavaisuudesta varsin hyvillään tarkastellessaan näiden yhteiskunnan huipuilla elävien henkilöiden omakätisiä allekirjoituksia.

Oi sinä pyhä tietämättömyys! Kauko-Karjalassa ei näitä loisteliaita nimiä tunnettu. Asian ratkaisivat siellä ne suuret viralliset sinetit, mitkä komeilivat hankkimissani jäljennöksissä.

Syksyllä lähti konsulentti matkalle. "Jos laiva ei Lotinanpellosta jääesteiden vuoksi jatka matkaa, ottakaa asianomaisen semstvon hallitukselta avonainen matkapassi vapaata postihevosta varten jokaiselta postiasemalta", tiedotti viimeinen ennen lähtöä konsulentille saapunut sähkösanoma.

Näin joutui suomalainen maatalousmies Karjalaan. Vuosi vuodelta kävi hänelle hänen työnsä yhä selvemmäksi ja rakkaammaksi. Hänen jälestään seurasi useita muita suomalaisia. Yhä suuremmaksi olisi heidän lukunsa vuosi vuodelta kasvanut, ellei suuri olojen mullistus olisi pakoittanut heitä sieltä lähtemään. Näiden suomalaisten käytännön miesten työ ja toiminta on se tausta, mitä vasten olen Kauko-Karjalan oloja tarkastanut.

ÄÄNISJÄRVEN RANNOILTA KYMMENEN VUOTTA SITTEN.

Olemme eräässä jotenkin hyvin säilyneen puutalon toisen kerroksen huoneessa, joka on koristettu laudoitukseen tehdyillä koreilla leikkauksilla. Talo on Äänisjärven pohjoispäässä sijaitsevan kihlakunnankaupungin satamaan johtavan kadun varrella.

Tämän huoneen eli n.k. virkasalin on jokunen päivä aikaisemmin muodostanut kaksi kamaria, toinen semstvohallituksen täysistuntosali, toinen taas kirjurien huone. Täysistuntosalin pöytä on asetettu salin pitkälle seinämälle. Pöydän ympärille on asetettu 18 tuolia.

Seinällä riippuu Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n sekä viimeisen tsaarin öljypainosmuotokuvat. Asiaankuuluvat pyhäinkuvat on asetettu salin kahteen nurkkaan. Salin merkillisyytenä on kolme marmoritaulua, joista ensimmäisessä mainitaan, että Pietari Suuri on perustanut ensimmäisen vesilaitoksen kaupungin viereiseen koskeen, y.m., siihen aikaan kuin venäläisvaikutus seudulla alkoi. Toisessa taas on ote siitä Aleksanteri II:n antamasta laista, jolla tammik. 1 p:stä 1864 määrätään semstvolaitos perustettavaksi Venäjän 33 kuvernementissa henkisen ja taloudellisen viljelyksen kohottamiseksi. Kolmannessa, uusimmassa, marmoritaulussa taas, joka on pantu seinälle ilman semstvovaltuutettujen myötävaikutusta, mainitaan pyhän venäläis-karjalaisen veljeskunnan olemassaolosta.

Eräällä sivupöydällä on pinkottain venäjänkielistä semstvokirjallisuutta. Niitä selaillessa pistää silmään muuan kohta, jossa viimeinen tsaari ensi kerran monarkkina esiintyessään esittää mielipiteensä valtaistuimen eteen tammik. 17 p. 1895 kokoontuneille Venäjän aatelin, semstvon, kaupunkien ja kasakkasotajoukkojen edustajille, varoittaen semstvomiehiin kääntyen näitä "mielettömistä haaveista" sisäpolitiikan alalla.

Silmän ohi vilahtaa myös maininta, että ensimmäinen sisälukukoulu perustettiin kihlakuntaan jo v. 1836. Johtuu mieleeni 1600-luvun tarmokkaat piispamme, jotka jo silloin olivat ottaneet Suomessa käytäntöön lukuset.

Alapuolella olevasta huoneesta kuuluu heikkoa puheensorinaa. Käytävässä tervehdin sivumennen paria virkapukuista venäläistä. Alakerrokseen johtavilla portailla tapaan erään karjalaisen, joka tervehtii tuttavallisesti suomeksi. En muista heti, missä kylässä hänet olen tavannut, mutta heti kun hän alkaa puhua muuraimistaan, olen selvillä, että hän on kotoisin suoseuduilta eräiden luostariraunioiden tienoilta päivänmatkan päästä kaupungista.

Vilahtaa mieleen tarina tuosta aikoinaan kukoistaneesta luostarista, joka jonkin vallanpitäjän viittauksesta hävitettiin maan tasalle, kun luostariasukkaat eivät kyenneet hankkimaan vuosittain satumaisen suurta, 10,000 kultaruplan suuruista summaa.

Tultuani virkasalin alapuolella olevaan huoneeseen näen sinne kokoontuneena kihlakunnan karjalaisen talonpoikaisheimon valiojoukon, kihlakunnan, joka pinta-alaltaan on kaksi kertaa suurempi kuin Uudenmaan lääni.

Puvut ja ulkoinen olemus on jonkinverran venäläistyneen näköistä, mutta silmän loisteesta olen näkevinäni, että miehet ovat tietoisia karjalaisia. Tuntuu siltä, että se yläsalissa oleva marmoritaulu, jossa on Aleksanteri II:n nimi, on heitä varten ja että he vielä tänäpäivänäkin, vuosikokouksessa, osaavat esittää toivomuksensa, vaikkapa vain varsin hillitysti.

Vaikkapa he eivät voisikaan muuta aikaansaada tuon pitkän, useista pikkupöydistä kokoonpannun neuvospöydän ääressä, niin voisivat he kuitenkin toimeenpanna vallanpitäjille ilkeitä yllätyksiä.

Jutellaan pikku ryhmissä hiljalleen. Jokunen selailee äsken läänin pääkaupungissa ilmestynyttä pientä kirjasta, jonka kanteen on suurilla kirjaimilla painettu venäjäksi "Finljandia". Tuhatkunta kappaletta tätä kirjasta "valkosilmäisistä suomalaisista" on lattialla odottamassa jakamista maaseudulle. Pikainen silmäys kirjaan osoittaa sen venäläiset tarkoitusperät.

Puheenjohtajan paikalle istuutuu nuorehko venäläinen, jolla on takissaan kollegineuvoksen tähdet. Jokapäiväisessä elämässään on hän "Kokousten puheenjohtaja", se on, maapäälliköiden esimies, jotka hoitavat talonpoikain sivilihallintoasiat. Hän on rauhallinen ja erittäin lyhytsanainen mies, joka ei paljasta ajatuksiaan. Hän näyttää mieluimmin puhuvan puheenjohtajanuijalla. Puheenjohtajan oikealle puolelle asettuu semstvon vakinaisen toimeenpanevan valiokunnan päällikkö, eli n.k. semstvohallinnon puheenjohtaja. Hänen vasemmalla puolellaan istuvat papiston ja kaupunkien sekä metsähallinnon edustajat.

Kaikki muut pöydän ääressä istuvat ovat karjalaisia. Edellisenä päivänä on talousarvion tulopuoli käsitelty ja nyt ryhdytään sen menopuoleen. Mutta ennenkuin se alkaa, saavat harvalukuiset kuulijat, joiden joukossa tämän kirjoittajakin, olla läsnä erinäisten kysymysten käsittelyssä, jotka eivät suoranaisesti kuulu talousarvioon.

Ensimmäisenä kysymyksenä on alamaisen adressin sanamuodon hyväksyminen. Tässä osoittaa puheenjohtaja harvinaista nopeutta lukiessaan julki ehdotuksen sisäministerille lähetettäväksi sähkösanomaksi, jossa pyydetään, että ministeri esittäisi tsaarille sähkösanoman, jossa m.m. lausutaan, että vaikka semstvomiehet asuvatkin kaukana kylmässä pohjolassa, eivät he tunne kylmää, sillä tsaarin valtikan alla ei tunnu koskaan kylmältä. Eräs karjalaisista näyttää aikovan jotakin lausua, mutta puheenjohtajan nuija putoaa samassa pöytään ja sihteeri merkitsee pöytäkirjaan, että päätös on yksimielinen.

Toisena kysymyksenä on rauhantuomariarvonimen antaminen eräälle ansioituneelle henkilölle. Arvonimi vastaa jotenkin meikälästä herastuomarin arvonimeä. Toimitus tapahtuu salaisella äänestyksellä ja tulee kaikkien äänien olla jaa-ääniä. Ehdokkaana on eräs karjalainen.

Äänestyksen tuloksena on, että kaikki äänet ovat jaa-ääniä, mutta yksi on ei-ääni.

Erämaan parlamentissa tehdään kuitenkin sielläkin lehmäkauppoja. Yritetään siis uudestaan. Nyt asetetaan kaksi ehdokasta, joista toinen venäläinen kansakouluntarkastaja ja toinen äskeinen karjalaisemme. Ja tällä kerralla ei enää anneta ei-ääniä. Papiston edustaja ottaa nopeasti tuomarivalan uusilta kunniarauhantuomareilta. Mieliala karjalaisten keskuudessa näyttää tyytyväiseltä, kun ovat saaneet oman miehensä "läpi".

Metsähallinnon edustaja, muuan vanha puolalainen, joka vuosikymmeniä on palvellut Aunuksessa, esittää erinäisiä mietintöjä omalta alaltaan, jotka hyväksytään. Sivumennen käsitellään ehdotus, että metsänhoitajan pojalle, joka rupeaa opiskelemaan Kasanin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, annettaisiin apuraha. Äänestys päättyy suotuisasti ylioppilaalle, eikä kukaan halua käyttää asiasta puheenvuoroa, vaikka metsäherra asian käsittelyn ajaksi onkin poistunut salista.

Senjälkeen esitetään piirilääkärin anomus erinäisten määrärahain myöntämisestä lääkinnöllisiin tarpeisiin. Perusteluissaan huomauttaa piirilääkäri, kuinka erinäiset taudit viime aikoina ovat suuresti levinneet ja koettaa hän osottaa sen johtuvan siitä, että hallitus on karkoittanut muista valtakunnan osista Itä-Karjalaan henkilöitä, jotka ovat olleet erinäisten tarttuvien tautien saastuttamat. Sentähden ehdottaa piirilääkäri että semstvovaltuutetut anoisivat hallitukselta, ettei vast’edes valtiollisia henkilöitä lämpimältä alueelta, kuten esimerkiksi Mustanmeren rannoilta, karkoitettaisi Itä-Karjalaan.

Määrärahat myönnetään, mutta puheenjohtaja antaa piirilääkärille varoituksen sopimattomasta kirjoitustavasta.

Uuden yleisen sairaalan kalustamiseen kaupungissa myönnetään määräraha. Asiakirjoista näkyy, että tämän kymmenkunta huonetta käsittävän kivitalon rakentamiseen on tarvittu kokonaista kolme vuotta ja että tämä talo on ainoa kivitalo koko kihlakunnassa kirkkoja, luostareja ja erästä pienoista rahastotaloa lukuunottamatta.

Nyt siirrytään kysymykseen, jonka toteutumisesta paikkakunnan sekä karjalaiset että venäläiset ovat jo kauan uneksineet. Kihlakunnan teknikko esittää näkökohtia hallitukselle jätettäväksi anomukseksi rautatien rakentamisesta Äänisjärven pohjoispäästä Repolaan sekä sen liittämisestä Suomen valtionrautateihin Lieksan aseman luona.

Tässä asiassa näyttävät karjalaiset ja venäläiset ymmärtävän toisiaan.

Karjalaiset puhuvat kauniista tulevasta Itä- ja Länsi-Karjalan poikki kulkevasta radasta. Muuan läsnäolevista, entinen "laukkuryssä" on kulkenut Suomen ristiin rastiin. Hän suunnittelee puheessaan rautatien rakentamista Lieksasta edelleen Ouluun, koska hän matkoillaan on havainnut kiertotien Etelä-Suomen kautta liian pitkäksi. Esittääpä hän rautatiesuunnitelman Äänisjärven pohjoispäästä Paadenen, Lieksan, Kajaanin, Oulun, Tornion ja Haaparannan kautta Narvikiin Atlantinvaltameren rannalla, siis rautatiesuunnitelman Fenno-Skandian halki.

Puheenjohtaja, joka näytti hetkeksi vaipuneen ajatuksiinsa, herää ja mutisee jotakin, että rautatiet tuovat lännen paheita itään, joita sanoja ei kuitenkaan oteta pöytäkirjaan.

Pöytäkirjaan merkitään kuitenkin puheenjohtajan seuraava lausunto: Pohjois-Suomeen lähetetään vuosittain Etelä-Venäjältä suuret määrät viljaa Suomen miltei liian paljon rasitettua päärataa myöten. Jos tämä suunniteltu rata saataisiin toimeen, voisi se paitsi paikallisia etuja, palvella myöskin kauttakulkuliikennettä. Sivuuttamalla Etelä-Suomen emäradan, olisi tämä uusi rata luonnollisen liikenneväylän osa. On näet muistettava, että Pohjois-Venäjän viljakeskus, Rybinsk, on suoranaisessa kanavayhteydessä Äänisjärven kanssa.

Tämän jälkeen esitti kansakoulujentarkastaja selontekonsa semstvovaltuutetuille. Hän huomautti, että hänen tarmokkaan työnsä seurauksena on nyt m.m. se, että jokaisessa kylässä hänen piirissään Suomen rajalla on venäläinen kansakoulu. Hän jätti kuitenkin mainitsematta, että näiden koulujen oikeana tarkoituksena on estää suomalaista vaikutusta. Muuan talonpoika koettaa myös anoa, eikö nyt vihdoinkin olisi mahdollista saada lukutaidon ensi alkeita karjalankielellä. Luonnollisesti ei anomus johtanut mihinkään tulokseen.

Päiväjärjestyksen viimeisellä kohdalla oli myös oma mielenkiintonsa.
Semstvohallinnon puheenjohtajan toimi on täytettävä ensi vuodeksi.
Jokainen pöydän ääressä istuva on vaalikelpoinen. Salainen äänestys
ratkaisee tuloksen.

Puheenjohtajan oikealla puolella istuva herra näyttää hermostuneelta, nousee ylös ja puhuu kauniisti talonpojille, mutta puheella ei näytä tällä kerralla olevan vaikutusta. Talonpojat ovat vaiti, mutta näkyy, että jotakin on tekeillä.

Ensimmäisenä ehdokkaana on nykyinen puheenjohtaja. Äänestetään.
Tuloksena on, ettei hän tule valituksi.

Nyt asetetaan ehdokkaaksi eräs karjalainen. Tuloksena on, että hänet valitaan kaikkien karjalaisten äänillä. Valittu nousee ylös, pitää lyhyen puheen ja kieltäytyy toimesta hyvin tietäen, ettei kaikkivaltias kuvernööri kuitenkaan vahvistaisi hänen vaaliaan, ja pyytää samalla, että nykyinen puheenjohtaja suostuisi edelleenkin jäämään toimeen.

MALLITALOSSA.

"Niinkuin valtamereen vajonneen mantereen viimeiset huiput vielä saari- ja kariryhminä kohoavat yli ulapan, niin piirtyvät Itä-Europan kansatieteelliselle kartalle suomalais-ugrilaisten kansojen pirstautuneet alueet hajanaisina saaristoina slavilaisten kansanmeren keskellä", luki suomalainen konsulentti eräästä kirjasta istuessaan iltahetkenä työhuoneessaan muutamia päiviä senjälkeen, jolloin edellä kuvattu "maapäiväin" vuosikokous oli pidetty Äänisjärven pohjoiskärjen pienessä kaupungissa.

Pöydät olivat kukkuroillaan mitä monipuolisinta maatalouskirjallisuutta, niin venäjäksi kuin skandinavisilla kielillä painettua, erityisesti kaikki, mitä tanskalainen kirjallisuus maitotarkastuksen alalta saattoi tarjota. Hiljattain olivat saapuneet Suomen lukuisain maanviljelysseurain viimeiset painosta ilmestyneet vuosikertomukset. Kuukautta aikaisemmin oli konsulentti niitä kotimaahan lähetetyllä kiertokirjeellä pyytänyt ja nyt mielihyvällä vastaanottanut. Konsulentin silmät aivan ahmivat sitä aiheiden ja ainesten paljoutta, mitä kukin vuosikirja sisälsi. Nyt oli hänen etsittävä niistä ydin sekä sovellettava se seudun karjalaista talonpoikaisväestöä varten.

Tällä hetkellä herätti hänessä kuitenkin vielä suurempaa mielenkiintoa eräs paksu teos "Yleisvenäläinen kongressi pidetty suunnitelmanmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä varten Venäjän karjarodun parantamiseksi". Hän oli näet ollut mukana valmistamassa esitöitä Suomea koskevien kysymysten alalta tätä Pietarissa pidettyä kongressia varten, missä kaikki Venäjän oppineet, Moskovan maatalousakatemiasta alkaen, saksalaisia asiantuntijoita myöten, olivat väitelleet eläintieteellisistä kysymyksistä edes Aasian alkurotuja unohtamatta. Kirjassa annetaan suomalaisille kunniaa tuottava arvostelu heidän menetelmästään jalostaa omaa maatiaisrotuaan sen itsensä avulla turvautumatta ulkomaisten, korkeammalla kehitystasolla olevien rotujen sekasiitokseen.

Konsulentilla on edessään Pohjois-Venäjän ja Aasian kartta. Hän suunnittelee, mitenkä suomalaiset siitoseläimet tulevat jalostamaan pohjoisvenäläisen maatiaisrodun. Eikä tämä ole tapahtuva ainoastaan itä-karjalaisella alueella, mikä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden Suomen, Fenno-Skandian kanssa, vaan myös siinä osassa Pohjois-Europaa, mikä on vajonnut slavilaisen kansanmeren syvyyksiin. Idässä on se ulottuva, syrjänein asuma-alueen käsittäen, vogulein ja ostjakkein maahan. Etelässä rajoittaisivat aluetta Inkerinmaa, Tverin karjalaiset sekä votjakkein ja tsheremissein asutus. Hän syventyy uudelleen sanoihin: "niinkuin valtamereen…" ja hänelle selviää täydellisesti, mitenkä idästä samonneet suomalais-ugrilaiset kansat ovat jättäneet paljon tyhjää tilaa jälkeensä matkallaan kohti länttä, missä nyt Karjalan heimo Väinämöisen polkuja vaeltelee ja "kyyttöjään" paimentelee.. Eikä karjalaisen nimeen suotta sisälly karja-nimitys. Tämä suomalaisten heimokansojen helmi on vielä kerran maksava velkansa jälelle jääneille heimolaisille idässä. Jos se ei muuta saa aikaan, voi se elvyttää taipaleelle pysähtyneiden veljien karjalaumat lähettämällä sinne uudistavaa elinvoimaista verta.

Näin ajattelee suomalainen käytännön mies mallitilallaan rajantakaisessa Karjalassa, missä hän toimii maatalousneuvojana. Hänellä on jo käytettävänään 30 puhdasta itäsuomalaista karjarotua edustavaa siitoseläintä Joensuun tienoilta ja Savosta hankittuja. Hän kysyy itseltään yhä uudestaan ja uudestaan: montako sellaista tosihyvää voi Suomi vuosittain lähettää Pohjois-Venäjälle ilman että sen karjakanta sen kautta vähenee?

Edellä mainitun kongressin pöytäkirjat kertovat, että on viimeinkin julistettu pannaan 1700- ja 1800-lukujen kokeilut ja erehdykset, kun huippuunsa kehitettyjen ulkomaalaisten rotueläinten avulla koetettiin jalostaa Pohjolan perin alkuperäisellä kannalla olevaa omaa vanhaa karjakantaa, joka kyllä toiselta puolen oli osoittanut hyviä ja tyydyttäviä lypsylehmän merkkejä. Pietari suuri oli tosin Hollannista palattuaan ja Vienassa käytyään määrännyt, että joku määrä hollantilaista karjaa oli meritse tuotettava Valkean meren reheville, ajoittain tulviville jokivarsille- ja suistoille, missä se on lisääntynyt ja vielä tänä päivänä eristettynä rotuna menestyy, elleivät bolshevikit ole sitä sukupuuttoon hävittäneet. Mutta nyt vasta, 200 vuoden jälestä, oli huomattu, että hollantilaiset ovat ja pysyvät hollantilaisina, eivätkä kärsi mitään vieraisiin rotuihin sulattamista, vähinten kaukana Pohjolassa. Tässä ovat kysymyksessä samat kumoattomat luonnonlait, mitkä estävät Kauko-Karjalan väestöä sulautumasta venäläisiin. Pietari suuren hallitsijakatse oli nytkin tavallaan osunut oikeaan, ilmastolliset suhteet olivat hollantilaisille jokisuistoissa suotuisia. Konsulenttimme oli kuitenkin heti ollut selvillä siitä, että Pietarin toimenpide oli menestynyt sikäli kuin se oli pysytetty niissä rajoissa, mitä sillä oli tarkoitettu, mutta oli osoittautunut epäonnistuneeksi heti kuin sitä oli sovitettu vieraisiin tarkoituksiin. Hollantilaisten maukas liha sai usein tyydyttää herkkusuiden vaatimuksia Pietarissa. Näin joutuivat vienalaiset härät ja lehmät suorittamaan elämänsä ensimäisen ja viimeisen kaukomatkan pitkin valtavaa "Katarinan tietä", mikä kiemurtelee Äänisen rantoja kohti paisuvaa valtakaupunkia Nevan ennen usvaisen ja mutaisen laskupaikan suulla Suomen lahteen, missä nykypäivien Pietari likaisena ja liejuisena temppeleineen, torneineen ja leveine katuineen viettää nääntyvää elämää.

Silloin ja tällöin siroitteli tämä vaellus vastasyntyneen vasikan sinne ja tänne pitkin kyliä "Katarinan tien" varsilla. Juuri näiden vasikkain jälkeläiset olivat herättäneet konsulenttimme huomiota, sillä tällainen puoliveri Kauko-Karjalan karuilla kivikkoahoilla synnytti pahaa verta jokaisessa maitotalouteen perehtyneessä ammattimiehessä.

Konsulentti istuu mietteissään. Silloin alkavat alakerrasta talonväen puolelta kuulua balalaikan sävelet. Hän kopauttaa jalallaan lattiaan. Hetkistä myöhemmin ilmestyy ovensuuhun renki Ivan Ivanovitsh, hyväntahtoinen venäläinen.

"Käykää nyt levolle kaikki siellä alhaalla, aamulla teidän on oltava tavallista aikaisemmin jalkeilla. Me saamme paljon vieraita".

Neljännestunnin kuluttua on koko mallitalo uneen vaipuneena, niin venäläinen palvelusväki kuin suomalainen maatalousneuvoja sekä myös sen muut suomalaiset "asukkaat", s.o. hevoset, sonnit, lehmät ja siat.

Kun konsulentti aamulla varhain on menossa talonväen töitä tarkastelemaan, kohtaa hän pihalla etäältä saapuneen karjalaisen talonpojan, joka ei ole ennen käynyt mallitalolla. Talonpoika pyytelee anteeksi varhaisella aamuhetkellä saapumistaan. Oikeastaan on hänellä asiaa kaupunkiin, mutta kun siellä vielä kaikki tavoilleen uskollisina nukkuvat, haluaa hän sitä ennen käväistä taloa katsomassa. Ensin merkitsee tarkastuskarjakko hänen nimensä vieraskirjaan, hän kun ei itse ole kirjoitustaitoinen. Senjälkeen tekee karjalainen talonpoika konsulentin johdolla nopean kiertomatkan talliin, läävään, meijeriin, keittotupaan, riihelle, puima- ja kalustohuoneeseen j.n.e. Sitten seuraa kutsu teelle konsulentin luo. Teetä juodessa selviää se, mitä konsulentti oli heti edellyttänytkin. Ukon kotoinen maatalous edustaa vielä sitä alkuperäistä tilaa, missä voi kirnutaan tuohisessa ja karhi on puun oksista tehty. Eivätkä jää esille tulematta tavalliset, perityt ennakkoluulotkaan.

"Paljonhan minä tuolla ulkona juuri sain nähdä, mutta ymmärtäähän sen, että ei sellainen kävisi päinsä minun talossani erämaassa. Vaan mikäs sen on vedellessä täällä, missä semstvon varoilla peitetään kustannukset". Tähän suuntaan käyvät ukon arvelut ja omaa menettelytapaansa seuraa myös konsulentti. Ei tässä todisteluilla saa mitään aikaan, sen hän hyvin tietää. Niillä olisi päinvastainen vaikutus. Niinkuin kaikki vasta-alkajat hyvästellellään ukko ystävällisen sanoin, lopussa kuitenkin konsulentin lausuma toivomus, että ehkä ensi kesänä hänet voidaan toimittaa opintoretkeilylle Suomeen, ainakin Pohjois-Karjalaan, jos ei etemmäksi. Karjalaisen talonpojan kasvot kirkastuvat. Kättä paiskataan erotessa.

Tuskin on hän, ensikertalainen, mallitalosta poistunut, kun sinne jo saapuu toinen Karjalan mies. Hän on muiden mukana edellisenä kesänä konsulentin johdolla retkeillyt Suomessa oppia saamassa. Siksi kerrataan nyt pääkohdissa mitä on nähty Joensuun, Elisenvaaran ja Siilinjärven seuduilla. Keskustelun pohjana on sitten kaksi perustetta, joihin ehdottomasti uskotaan: Suomen pienviljelys ja mallitalo. Niiden puitteissa on löydettävä ne menettelytavat ja toimenpiteet, jotka takaavat talonpojalle menestyksen hänen kotikonnullaan. Mutta aika kiirehtii, päällisin puolin vain asioita selvitellään, sillä suuri yhdessäolotilaisuus on pian alkava. Talossa touhutaan ja puuhataan, sanoja saapuu ja lähtee. Kaiken johdossa on konsulentti ja liikkeellä koko talonväki. Vieras ohjataan odottamaan isännän yksityiseen työhuoneeseen ja hän saa kutsun saapua sille juhla-aterialle, minkä mallitalo tarjoo "maapäivien", semstvon, karjalaisille jäsenille.

Puolen päivän aikaan alkavat he saapua. Kun alakerrassa sijaitseva virkahuone, minne vieraat ovat kokoontuneet, on viimeistä paikkaa myöten täynnä, lähdetään pelloille tavanmukaiselle tarkastusretkelle. Pureva tuuli tempoo esille harmaalta taivaalta sadekuuroja ja kylmiä viimoja, samalla kuin Äänisen aallot lyövät päin mallitalon rantoja, saaden kulkijat itseään syksysään kylmässä puistattelemaan.

Pelloilta on jo sato korjattu. Ruis- ja heinäsaroilla on vain rehevä sänki nähtävänä. Tottuneen maanviljelijän silmä saattaa huomata heti, mitä syvät pellonojat ovat saaneet aikaan runsaan lannan saannin ohella, minkä maatilalle aina takaa kaupungin läheisyys. Tässä tapauksessa ei edes ollut kilpailua olemassa, sillä toista varsinaista maanviljelystilaa ei kaupungin lähetteillä ollut. Turnipsin siemenet eivät olleet jääneet vaikutustaan vaille ja pitkinä pinoina kohosi saroilla korjattu sato. Kolealta kentältä palattiin pian mallitilalle, missä ateria odotti. Perille tultaessa liehui talon katolla Venäjän lippu. Se ei kuitenkaan pahennusta herättänyt. Tiedettiin hyvin, että seinilläkin voi olla korvat ja toiselta puolen tunnettiin täydellisesti suursuomalaista propagandaa vastustavan Venäläis-karjalaisen veljeskunnan kekseliäät ja joustavat edesottamiset. Eräs ukoista ei kuitenkaan voinut olla salaa naapuria nykäisten ja lippua osoittaen lausumatta: "Onpahan oikea variksenpelätin!" Kaupungin heikkouskoisia oli lippu myös omansa uskossa vahvistamaan.

Kun talonpojat saapuivat juhlahuoneeseen, tekivät he ristinmerkin Kristuskuvan edessä, sillä he olivat kreikkalais-katolisen uskonnon tunnustajia.

Vaan notkuipa pöytä tällä kertaa talon paraista antimista. Oli siinä suuret lohi- ja siikapiirakat, juotettua vasikkaa y.m. Ja, miksipä vaieta, ateriaan kuuluivat myös kohtuudella nautitut ryypyt. Alussa oli mieliala hieman jäykkä ja hiljainen, mutta muuttui ajan mittaan vilkkaammaksi, sillä olivathan karjalaiset täällä isäntinä omalla, suomalaisen konsulentin hoitoon uskomallaan, mallitilalla.

Alussa liikkui keskustelu juuri päättyneen vuosikokouksen merkeissä: miten oli myönnetyt määrärahat käytettävä, keille oli ensi sijassa annettava matka-avustusta Suomeen tehtävää opintoretkeilyä varten, mistä taloista oli tyttäret laitettava mallitilan kotitalouskursseille. Keskusteltiinpa turvepehkun vaikutuksesta lannan laatuun ja pohdinnan alaisena oli myös kysymys, pitkiltäkö matkoilta kannattaa vedättää savea uutisviljelykseen otetuille ruista kasvaville vanhoille niittymaille. Kehuskelipa joku, että hänen uutisviljelyksensä kasvavat ruista paremmin kuin mitä hän itse oli Suomessa nähnyt. Jopa kehuskeli muuan, että hänen jalostamattomasta lehmästä ja itä-suomalaisesta sonnista juuri syntynyt "kyyttönsä" vei voiton mallitalon puhdasrotuisimmasta vasikasta.

Mitä pitemmälle juhla jatkui, sitä korkeammalle nousi mieliala ja niin tulivat esille kansalliset kysymykset. Muuan entinen "reppumies" nousee puhumaan ja selittelee sen ammatin vaivoja. Hän kuvailee, kuinka tällainen maiden ja mantereiden kiertelijä tuijottaa itsensä sokeaksi siihen, mikä on suorastaan kouraan tuntuvaa, rahaan, mikä kiihdyttää voitonhimoa. Hän valittaa vaellusvuosinaan laiminlyöneensä tilaisuuden tutustua Suomen pienviljelijäin tosin hieman niukkoihin, mutta jokseenkin varmoihin, ja ennen muuta rauhallisiin, nykyajan uudistusten ja apukeinojen luomiin oloihin. Hän on kuitenkin viime kesänä ollut mukana Suomessa hyvin järjestetyllä opintoretkeilyllä ja nyt on hänestä tullut vakaumuksellinen maanviljelijä, joka rakastaa kotikontuaan. Mutta vielä puuttuu häneltä paljon välttämätöntä ammattitaitoa. Lopuksi päätyy hän valittamaan kylän yhteistä maanomistusta, mikä vaikuttaa, että harrastus maatalouteen ei ripeämmin edisty. Puhuja lopettaa esittämällä maljan Suomelle.

Seuraavana aamuna, kun Karjalan miehet olivat jo jättäneet kaupungin, sai konsulentti korkeilta viranomaisilta pienen hiljaisen huomautuksen, että eilinen päivällinen ei kuulunut sen työn piiriin, mikä oli hänelle uskottu. Kävi selville, että innostuneista puheista oli tietoja ulkomaailmaan luiskahtanut, mutta mitä teitä, sitä ei tiedetty.

Mutta onpa vielä jälellä yksi tiukka läpäistävänä. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri puolisoineen ja seurueineen on aamulaivalla saapunut Petroskoilta kaupunkiin. Venäläiseen tapaan suoritetaan kiertomatka pienen maaseutukeskuksen kaikkiin julkisiin laitoksiin: kirkkoihin, kouluihin, vaivaistalolle, sairaalaan j.n.e. Mallitalollekin tulee vierailu ulottumaan.

Konsulentin on kulettava keskitietä ja vältettävä turhaa alistuvaisuutta. Hän käskee, että eräs Savosta ostettu siitossonni on valjastettava sopivien ajokärrien eteen ja määrää edelleen, että sen hammaslahtelainen toveri saa ajopelikseen auran, kumppanina säyseä "Masinisti" hevonen. Ne ovat kaikki opetettuja tällaisiin tehtäviin, missä niitä myös käytetään.

Kun vieraat saapuvat, pyydetään kuvernööriä katselemaan kyntämistä ja hänen puolisoaan seuraneiteineen valitsemaan paikan kärryissä. Tämä on vieraista niin somaa, että antavat valokuvata itsensä, kunkin omalla paikallaan. Käynti on ohi ja tasapaino taas tällä kertaa säilytetty.

"Tuo konsulentti harrastaa vain härkiään", kerrottiin kuvernöörin lähtiessään lausuneen. Mutta talonpoikain arvostelu kuului näin: hän on meidän miehiämme.

PIKAKUVIA VUODELTA 1905.

Marianpäivän aamuna kyseessä olevana vuonna suuntasin kulkuni Helsingin rautatieasemalle. Edellisenä päivänä olin saanut sähkösanoman, että Äänisen karjalaisten venäläinen päämies, semstvon puheenjohtaja, oli saapuva pääkaupunkiin suomalainen konsulenttinsa seuranaan. Yhtä synkkä kuin aamunkolea taivaskin, oli herrojen ulkomuoto heidän laskeutuessaan junasta asemasillalle. He eivät olleet eläneet länsimaiden gregorianisen kalenterin mukaan ja niin oli heiltä jäänyt huomaamatta, että nyt oli pyhäpäivä Helsingissä. Tulijoilla oli ollut tarkoituksena käväistä vain eräissä julkisissa laitoksissa ja vielä saman päivän iltana lähteä paluumatkalle. Suuntasimme kulkumme Fennian hotelliin, minne vieraat majoittuivat. Herrat koettivat mukautua ja alistua viettämään päiväänsä toimettomina.

Kun vieraat olivat matkan jäleltä siistiytyneet ja aamukahvit juotu, kääntyi puheenjohtaja minun puoleeni lausuen: "Onko teillä ehdotettava jotakin samalla hyödyllistä ja huvittavaa ajanvietettä?"

Kysymys tuli noin vain ohimennen puheen jatkoksi vastausta odottamatta. Samassa juolahti mieleeni nuori, tilapäisesti tointa vailla oleva insinööri, jonka olin tavannut paria päivää aikaisemmin.

"Olkaa hyvä ja odottakaa, Pavel Pavlovitsh, tunnin kuluttua voin antaa vastauksen". Samassa poistuin huoneesta.

"Jos insinööri haluaa suorittaa hyvän työn, niin saapukaa heti Fennian hotelliin, mutta ottakaa mukaan insinööritodistuksenne korkeakoulusta", aloitin keskustelun hotellin puhelimessa. Puolen tunnin kuluttua istuimme insinöörin kanssa ravintolan sanomalehtihuoneessa syventyneinä tutkimaan hänen suomenkielistä todistustaan saadaksemme sen johdannon ja loppulauseen venäläiseen asuun.

Hetkistä myöhemmin astuin insinöörin seurassa puheenjohtajan huoneeseen. "Minulla on kunnia esittää suomalainen diplomi-insinööri herra X, joka minun aloitteestani on halukas pariksi vuodeksi astumaan palvelukseenne". Karjalaisten palvelukseen, olin sanoa, mutta vältin tämän sanan käyttämistä. "Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuuttanne ja kuullessani, että insinööri luulisi viihtyvänsä erämaissamme. Meillä ei ole vielä koskaan ollut sitä etua käytettävänämme, että jokin insinööri olisi luonamme talvehtinut, vaan olemme saaneet tyytyä pienet tiedot omaaviin teknikkoihin".

Käytin hetkeä hyväkseni ja vedin esille valttimme, korkeakoulun insinööritodistuksen. "Ehkä sallitte, Pavel Pavlovitsh, että minä puolueettomana henkilönä suullisesti käännän hakijan paperit."

Annoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä juhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on professorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle insinöörin arvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta ainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös antaneet painaa korkeakoulun sinetin.

Luulenpa että vielä kiireessä lisäsin: "että tämä käännös oleellisen sisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta", mitkä sanat venäjäksi kuuluvatkin "elämässä ja kuolemassa".

"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat palkkavaatimuksenne", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. "Oletteko jo huomenna valmis seuraamaan mukanani?" jatkoi hän yhtä kyytiä.

"Palkkavaatimukseni on… markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis", vastasi insinööri.

"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota palvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla", paukautti Pavel Pavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli 267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli halunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.

Kun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä, jotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan pituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani kohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien kulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien asukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi aavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin heikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.

Siitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle lausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus on vielä selvästi muistissani.

Oli sen päivän ilta, jolloin semstvon puheenjohtaja Äänisen perukoilta Fennian hotellissa käden käänteessä sopi helsinkiläisen insinöörin kanssa tämän tulosta hänen semstvonsa palvelukseen, missä insinööri joutui työskentelemään ja tekemisiin karjalaisen väestön parissa.

Istuimme kahden, puheenjohtaja ja minä, yksityishuoneessa viinilasin ääressä eräässä Helsingin ravintolassa. Olimme juuri syöneet "voileipäpöydän", mistä ei mitään puuttunut. Pavel Pavlovitsh ihmetteli herkullisen aterian huokeutta ja teki laskelmia, kuinka sellainen voineen, leipineen, kinkkuineen, juustoineen, lohineen, savustettuine ankeriaisineen, sardineineen, hummereineen ja kolmine ryyppyineen löisi leiville Venäjällä noin 50 kopekan hinnasta. Hän arveli, että jos jokin Venäjän ensimäisistä pohatoista syystä tahi toisesta joutuisi tällaista tarjoilua ylläpitämään loppuiäkseen Pietarissa tahi Moskovassa kaikille, tahi vaikkapa vain kaikille sivistyneen esiintymisen ja ulkoasun omaaville henkilöille, olisi hänen parempi heti lakkauttaa maksunsa kuin antaa omaisuutensa vähitellen hävitä pienissä 50 kopekan erissä. Tällaisiksi ahmateiksi kuvaili Pavel Pavlovitsh omia maanmiehiään. Suurin joukoin ja nälkäisin vatsoin raiskaisivat he haikailematta suomalaiset "voileipäpöydät". Pian kääntyi kuitenkin keskustelu toisille aloille.

"Elkää kirjoittako mitään!" lausui silloin toverini yht’äkkiä. Se tuli aivan perustelematta, ja koko olentoni kaiketi näytti kysymysmerkiltä. Siitä huolimatta hän toisti äskeiset sanansa.

"En tietysti halua kieltää teitä kirjoittamasta mitä itse tahdotte.
Jotta ymmärtäisitte minua oikein, kerron teille lähemmin itsestäni.

"Olen varattomien vanhempain lapsi, joka on saanut pitää itsestään huolta. Aloitin kirjurina sivilivirastoissa. Silloin kirjoitin niin että kynä tulta suihki, mutta en sitä, mitä itse ajattelin, vaan mitä minut pantiin kirjoittamaan. Pääsin sitten semstvohallituksen sihteeriksi ja miellyin tähän laitokseen perehdyttyäni hallinnon kaikkiin sokkeloihin, sen valo- ja varjopuoliin. Salaiset kirjelmät olivat minusta pahennukseksi, johtaen tavallisesti rettelöihin, sillä semstvon luonteeseen ja toimintaan ne eivät sovi. Samalla opin sen, että ei pidä kirjoittaa aina mitä ajattelee, sanoillahan on salattava ajatuksia. Esimieheni hyvät aikomukset pilattiin usein vain siksi, että hän määräsi minut kirjoittamaan tarpeettoman laajasti. Hän oli liian avomielinen. Näin kuluivat vuodet uutterassa työssä. Mutta ylenemisen mahdollisuutta ei minulla ollut, sillä Venäjän keskeisissä suurissa kuvernementeissa tehdään aina kihlakunnan tunnetuimmasta miehestä semstvon puheenjohtaja.

"Olkaapa hyvä ja kirjoittakaa muistiin kaikki ne tehtävät, mitkä semstvolle kuuluvat. Mutta on muistettava, että vain harvat semstvot hallitsevat koko tätä alaa. Ja mitä erityisesti tulee siihen semstvoon, mikä nyt on uskottu minun hoitooni, niin se Venäjän pohjoisimpana voi vain etäisyydessä kangastavana päämääränä pitää sen virallisen semstvo-ohjelman toteuttamista, minkä nyt esitän."

Tein työtä käskettyä ja kirjoitin muistiin seuraavan komean luettelon. Saakoon se tässä sijansa, koska koko Aunuksen kuvernementin karjalainen väestö on edustajiensa kautta ottanut osaa tämän Venäjän entisen kunnallislaitoksen toimintaan. Vienan karjalaisille on tämä laitos sensijaan tuntematon, sillä koko Arkangelin kuvernementissa ei sen harvan asutuksen vuoksi ole ollut semstvoa.

1) Kuvernementtien ja kihlakuntien sekä rahassa että luonnossa kannettavien kunnallisverojen hoito

3) Riittävän muonan ja avunannon huolehtiminen niitä tarvitsevalle väestölle lain määräämällä tavalla

7) Maakunnallisten sairaalain ja hyväntekeväisyyslaitosten hoito, köyhäin, parantumattomien sairasten, mielenvikaisten ja raajarikkojen huoltaminen

10) Huolenpito kansalaisten sivistyksestä ja kouluista ja oppilaitoksista, jotka saavat avustusta maakuntahallinnolta

11) Maakuntahallinnosta riippuvan avustuksen jakaminen paikallisen maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden hyväksi sekä peltojen ja niittyjen turvaaminen elukoilta ja vahinkohyönteisiltä

12) Maakuntahallinnolle uskottujen, sivili- ja sotilashallinnon määräämien tehtäväin suorittaminen.

Lueteltuaan muistista tämän katkismuksensa ja huoneentaulunsa jatkoi hän hymyillen: "Teitä tietenkin kummastuttaa näiden kuivain asiain luetteleminen. Mutta voidaksemme saada käsityksen niistä edellytyksistä, joiden pohjalla Aleksanteri II:n perustama semstvolaitos toimii, tahdon ensin esittää sen ulkonaiset puitteet, ja ennenkuin tänä iltana eroamme, selvitän teille, mihin asioihin te suomalaiset ette missään muodossa saa puuttua".

Mutta sitten hän taas rupesi kertoelemaan elämänvaiheitaan. "Menin naimisiin ja vaimoni mukana seurasivat rikkaat myötäjäiset. Etupäässä niiden vaikutuksesta uskottiin minulle se toimi, mitä nyt hoidan. Se onkin katsottava luottamustehtäväksi, sillä palkkani on pieni ja edustuskustannukset suuret.

"Edeltäjäni oli etelästä saapunut bojari, joka pian painui takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Mutta ennen lähtöään antoi hän minulle muutamia ohjeita. Hän muistutti, että kihlakuntamme on kuin Suomen selkärangasta itään työntynyt kiila, minkä asemana on Kuopion läänin raja ja minkä huippuna on Äänisen pohjoiskärki. Kiilan kyljet taas päättyvät Viipurin ja Oulun läänien rajaviivoihin. Siksi on sillä myös vaakunana kärjessään seppelettä kantava pyramiidi. Tämä kaikki ei ole minkään leikin asia. Kerran uurtautuu tähän kiilaan Suomesta käsin särö, mikä kantaa Äänisen rannoille saakka. "Pitäkää silmänne auki Suomeen päin. Sieltä tulee taloudellinen elpyminen!" oli bojari varoittanut.

"Olenkin senjälkeen seurannut sekä vapaamielisiä että vanhoillisia venäläisiä lehtiä ja vielä lukenut erään Suomea koskevan valtio-oikeudellisen julkaisun", jatkoi Pavel Pavlovitsh kerran oikein vauhtiin päästyään. "Olen huomannut että suomalaiset päättömän itsepäisesti pitävät kiinni vanhoista perustuslaeistaan ja että heidän mielestään pitäisi valtiopäiväin olla kaikki kaikessa. Ja kun olen ottanut selvän suomalaisten virkaveljieni, kruununvoutien ja kihlakunnantuomarien asemasta, olen havainnut että heidän toimensa määrää kokonaan laki. Että nyt käsittäisitte, mitä tarkoitan sanoilla: elkää kirjoittako mitään! esitän asian lyhyesti.

"Minä en ole niinkään riippuvainen laista kuin kuvernööristä ja karjalaisista, joiden vartiaksi olen pantu. En kiellä teitä yleensä kirjoittamasta, minun virka-asemaani se ei voi vahingoittaa, mitä ikinä kirjoitattekin. Mutta meillä on yhteinen harrastus, ja sen nimessä sanon vielä kerran, ennenkuin eroamme: elkää kirjoittako mitään kahdesta niistä kahdestatoista pykälästä, jotka teille juuri luettelin. Ymmärsimme toisiamme ja seurasin hänen neuvoaan.

"Nyt kun Pavel Pavlovitsh on muuttanut toiseen maailmaan, voin kertoa, että hänen ollessaan semstvon johdossa, ilmestyi painosta paljon, missä selostettiin hänen ja hänen suomalaisten apulaistensa työtä ja toimintaa. Mutta hän seurasi aina uskollisesti ohjettaan, niinkuin hän sen käsitti ja se teki mahdolliseksi karjalaisalueella sen taloudellisen toiminnan, mitä suomalaiset miehet johtivat."

Oli käsissä vuodenaika, jolloin merkit viittaavat nopeasti lähestyvään syksyyn. Satoa korjattiin. Suurissa parvissa liikkuivat pääskyset, istuen pitkissä riveissä puhelinjohdoilla. Poikaset olivat omaksuneet vanhempain vaistot ja valmistautuivat muuttamaan. Koululaiset laskivat jo päiviä ja näkivät nopeasti lähestyvän ajan, jolloin oppisalien ovet heitä kutsuen avautuvat.

Oli käsissä Venäjällä niin kohtalokas vuosi 1905 ja elettiin juuri niinä viikkoina, jolloin Witte, Komura ja Takahira valmistautuivat Rooseveltin välityksellä allekirjoittamaan Portsmouthin rauhaa.

Aivan samoihin aikoihin matkusteli Suomea ristiin ja rastiin muuan nuori Äänisen karjalainen, luonteeltaan erakko ja taipumuksiltaan idealisti. Ominpäin suoritettava opintoretkeily, kuului hänen matkansa virallinen nimitys. Mutta hän matkusteli tarkastaakseen meikäläisiä yhteiskuntaoloja ja näkyi tutkistelevan maalaisväestön elämänehtoja.

Niiden suhteiden välityksellä, joita minulla jo silloin oli Äänisen rannoilla, jouduin myös hänen kanssaan kosketuksiin juuri muutamia päiviä myöhemmin, kuin sanomalehdet kertoivat Portsmouthin rauhan solmimisesta. Hän kuvaili vaikutelmiaan, näkemiään ja kuulemiaan. Tein puolestani omia huomautuksiani ja tulimme hyvin toimeen. Erityisesti miellytti häntä silloin jo Suomessa alaa voittava pienviljelyksen ajatus. Mutta jos jouduimme puhumaan Suomen torpparilaitoksesta, huomasin heti hänessä piilevän selvää salattua kiukkua. Kun en ole koskaan ottanut varsinaisesti osaa julkiseen elämään voidakseni tapausten kulkuun vaikuttaa, en katsonut maksavan vaivaa yrittää ruveta selittämään ja silittämään niitä epäkohtia, jotka rasittivat torppareita. Vertailimme siis näin ollen vain niitä edullisia vaikutelmia ja tietoja, mitä meillä kummallakin oli Suomen talonpoikain asemasta. Hän tekikin huomioitaan yksinomaan maaseudulla, sillä hänen kotimaassaan, Kauko-Karjalassa, ei hänen heimolaistensa harrastuspiiriin kuulunut kaupunki.

Minuun jäi se vakaumus, että tässä miehessä piilee kipinä, mikä Kauko-Karjalan puolesta sammumatta hehkuu. Hautautuneenakin on se kytevä, kunnes tulee päivä, jolloin se on ilmiliekkiin leimahtava. Erosimme sitten toisistamme, emmekä myöhemmin ole tavanneet. Sen, minkä hänestä seuraavassa vielä kerron, olen muilta kuullut.

"Heti valjaisiin mallitalon juoksijoista paras!" käskee Poventsan poliisipäällikkö mukanaan voikonsulentti. "Tämä mies", jatkaa esivallan edustaja osoittaen seuralaistaan, "on kipeän jalkansa vuoksi laiminlyönyt kokouksen, mikä juuri on käynnissä metsässä viiden virstan päässä kaupungista. Ettekö tiedä, haaveilija on palannut Suomesta ja kutsunut kaikki 'arvohenkilöt' kokoukseen. Minä en vastaa seurauksista, jos hän nyt myöhästyy. Mutta miksikä ei minulle ole aikaisemmin ilmoitettu!"

Tähän tapaan pauhaa poliisipäällikkö pitkin ja poikin julistaakseen, että salainen kokous metsässä on tullut ilmi. Mene tiedä on Jaappanin sodan nolo loppu antanut hänelle viisaan opetuksen olla yrittämättä kädestä pitäen hajoittaa kokousta. Poliisipäällikkö katsoo parhaaksi turvautua enemmän tahi vähemmän kömpelöön ivaan.

Mutta "haaveilijan" kohtalo herätti mitä syvintä osanottoa Äänisen rannoilla. Rauhanhäiritsijää kuletettiin vankilasta toiseen pitkin avaraa Venäjänmaata. Kun hän kolme vuotta on tätä kärsinyt, päättyy hänen retkensä Tuonen tuville. Kulkutauti viimein korjasi uhrinsa.

Pitkät ajat hänen kuolemansa jälkeen kuului kaksi eri selitystä mainitun kokouksen aiheesta ja tarkoituksesta.

Toisen mukaan olisi sillä ollut aivan paikallinen luonne. Kutsua olisivatkin noudattaneet vain kansakoulunopettaja, hevosenkengittäjä sekä löytölastenkodin esimies. Sellainen laitos on näet olemassa kaikkialla, missä on venäläistä asutusta, sillä slavilaisen katsantokannan mukaan ei tällaisen "kodin" tarpeen perimmäinen aihe ole erikoisesti moitittava. Ja kertomuksemme kaupungissa asui venäläisiä, kun taas karjalainen maaseutu puhtaine tapoineen ei tällaista laitosta tarvinnut. Toinen kertomus tiesi, että miehemme olisi ollut sen yleisen vallankumousliikkeen vaikutuksen alaisena, mikä levisi Jaappanin sodan aikana ja sen jälkeen. Tämä liike tavoitteli silloin päämääriä, joilla olisi saattanut olla hyväkin maaperä karjalaisten keskuudessa. Päivän tunnussana oli silloin yleinen semstvokokous, (semski sobor) tavallaan kansan eduskunta, mikä kykenisi esittämään maan todelliset tarpeet ja keinot niiden tyydyttämiseksi. Samalla vaadittiin Pietariin keskitetyn hallintojärjestelmän korvaamista jo olemassa olevien semstvojen, "maapäivien", hallinnolla, mikä olisi paremmin pystynyt paikalliset asiat hoitamaan kuin virkamiehistö, joka pani täytäntöön Pietarista saapuvia mielivaltaisia ja typeriä määräyksiä. Niinpä olikin tämä ainoa laitos, missä karjalaiset saivat äänensä virallista tietä kuuluville yleisen järjestelmän ikeen alta. Tosin heikkona, mutta sittenkin edes jotain merkitsevänä. Tähän aikaan kangastelikin karjalaisten johtavien semstvomiesten ajatuksissa venäläisistä eroitettu puhtaasti karjalainen semstvoalue, joka sellaisena voisi helpommin ylläpitää suhteita Suomeen.

Kolmas Suomen mies, joka vuoden aikana saapui usein mainittuun pieneen Äänisen kaupunkiin, oli nuori, varakas, elämänhaluinen agronoomi, minkä tunteisiin ei elämä vielä suinkaan ollut kylmyyttä huokunut. Hän saapui syksyllä pyhäinmiesten päivän tienoilla, jolloin maantöistä levätään kesän kiireiden jälkeen.

Sekä konsulentti että insinööri olivat jo suorittaneet kaikki tarpeelliset vieraskäynnit kaupungin hienoston luona, mikä noin 30 perhettä käsittäen oli ryhmittynyt seuraklubin ympärille. Asiaankuuluvat vastavierailut olivat myös määrättyjä muotoja noudattaen tapahtuneet. Noudatettiin tarkasti, mitä "hyvä tapa" vaati. Ei saanut ketään unohtaa, mutta ei myöskään esiintyä tunkeilevana. Se oli välttämätöntä, jos mieli välttää vaaraa jäädä eristetyksi joutuessa vakinaisesti paikkakunnalla asumaan.

Seuraelämässä esiintyi somia ja omituisia piirteitä. Niinpä saattoi semstvon puheenjohtaja tuttavallisesti nykäistä jotakin meidän suomalaisistamme ja lausua: "Kuulkaapas herra X, teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt meillä. Sopisiko huomenna aamupäivällä?" Myöntävän vastauksen suorittaa kohtelias kumarrus, eikä annettua viittausta myös jätetty noudattamatta.

Lyönnilleen kahdeltatoista soittaa asianomainen puheenjohtajan ovikelloa ja tiedustelee, otetaanko vastaan. "Hän ei ole kotona", ilmoittaa palvelija.

Vieras jättää käyntikorttinsa, sen ensin reunasta taitettuaan, niin vaatii tapa.

Sitten hän palaa kotiin, muuttaa pukua ja menee virastoonsa, missä hän tapaakin kutsun antajan, mutta ei ole mistään tietävinään.

Tätä ei kuitenkaan ole syytä ihmetellä, vielä vähemmin siitä loukkaantua. Koko näytelmän tarkoituksena on vain vaikuttaa naisväkeen, minkä nähden ja kuullen tuollainen tuttavallinen kutsu on annettu. On vain tarkoitus osoittaa, mikä erinomainen yhteisymmärrys ja sopusointu vallitsee semstvon virkamiesten kesken, puheenjohtajasta lähtien, "kansan hyväksi", kuten sanotaan.

Jotta eivät meikäläiset millään tavalla pitäisi tällaista kohtelua mahtailuna ja itseään alentavana, saattaa puheenjohtaja vielä samana iltana saapua tuttavalliselle vierailulle mallitaloon, minkä asukkaiden vointia hän tiedustelee melkein liikuttavalla osanotolla. Teepöydässä hän sitten ottaa puheeksi konsulentin mieliaiheet. Ja saattaapa siitä koitua päätökseksi, että jokin karjalaistyttö saa tehdä opintomatkan semstvon varoilla Simananniemen koululle lähellä Joensuuta.

Sellainen oli ympäristö, johon nuori agronoomimme saapui. Hän aloitti virallisten käyntien pitkän sarjan. Jos uusi tulokas ei jotakin perhettä erityisemmin miellyttänyt, tehtiin kyllä virallinen vastavierailu, mikä molemmin puolin määräaikoina uusittiin, mutta sillä välin ei oltu kosketuksissa, lukuunottamatta klubi-iltoja seuranäytelmineen. Mutta jos haluttiin tulla enemmän tutuiksi, saatettiin jo ensi käynnin jälkeen kehoittaa pian saapumaan "oikein käymään".

Entä sitten Suomesta saapunut agronoomimme? Pikkukaupunki oli vajonnut tylsään toimettomuuteen. Kuin leimaus ilmestyi hän sen keskelle. Vaikka huvittelukausi ei ollut käsillä, muuttui koko seuraelämä yhdellä iskulla. Niin hän vain valtasi naisten sydämet kaikki ja kaikkialla pitkin koko linjaa, että minne hän ikinä ilmestyi, seurasi heti kutsu tulla "oikein käymään", s.o. juomaan teetä perheen parissa. Se vasta oli hauskaa nuorelle, elämänhaluiselle ja naimattomalle miehelle!

Kaupungin kolmestakymmenestä "perheestä" oli ainakin seitsemässä naimaiässä olevia tyttäriä. Yhtä paljon oli toki myös rouvia, jotka mielihyvällä odottivat joulunpyhiä saadakseen tehdä kierroksen pari nuoren ja komean miehen ohjaamana, jolla oli niin runsaasti ihailijoita.

Teeiltoja oli joka päivä paikassa tahi toisessa. Seuraava muoti olivat kahvikutsut ja ne löi lopulta laudalta agronoomin oma keksintö, mallitilalla vietetyt "perunaillat". Mutta ne saivat antaa tilaa tanssi-illoille ja lopuksi järjestettiin luistelu- ja hiihtopäiviä Äänisen jäälle. Viimein laadittiin etukäteen luettelo "huvittavista ja hyödyllisistä ajanvietteistä", kuten sanat kauniisti kuuluivat. Siinä oli joka perheellä oma päivänsä. Entiset hienot ja sirot aamupäivävierailut, joissa käyntikortti esitti tärkeintä osaa, olivat kokonaan muodista suistuneet.

Ja kauas ulkopuolelle kaupungin rajojen vei posti suuret uutiset. Karjalan kaukaisiin kyliin opettajattarina hajaantuneet kaupungin tyttäret lukivat kouluillaan kirjeitä, missä tädit intomielin kuvailivat sitä riemukasta joululomaa, mikä odotti kaikkia kaupungissa. Jos heillä oli ollut pitkä ja iloton syksy, oli myös hyveen palkka seuraava. Pikkukaupunki oli kerrankin näyttävä elämän iloisia valopuolia.

Kaupungin ompelijattaret olivat työhön hukkua. Singerin asiamies paikkakunnalla sai uusia tilauksia. Hänen varastonsa, sentään kokonaista neljä konetta, meni kuin kuumille kiville. Petroskoilta hankittiin hienoja, läpikuultavia kankaita. Yksi ja toinen teki tilauksensa Pietarista asti lyödäkseen kilpailijansa. Viimein saapui Moskovasta saakka nahkakaulus ja puuhka keskelle tätä turkismaata. Naisväki oli joutunut hurmion valtaan.

Mutta voi! Nämät kauniit kangastelut saivat surkean lopun. Joulu oli jo melkein ovella. Loistelias huvittelukausi oli alkava. Silloin tuli romahdus. Sen sai aikaan sähkösanoma, konsulentille, insinöörille ja agronoomille yhteisesti omistettu. Omaiset kutsuivat heitä kaikkia viettämään joulua Suomessa. Ja veri on sentään vettä sakeampaa. He jättivät Äänisen venäläistyneen pikkukaupungin ja matkustivat jouluksi kotimaahan.

REPOLAN MAATALOUSNÄYTTELY V. 1910.

Kehitys ei Itä-Karjalassa ole kulkenut eteenpäin jättiläisaskelin, mutta silloin ja tällöin on sielläkin yhtä ja toista pilkistänyt esille.

Tämä tapahtui syksyllä v. 1910, jolloin Repolan pienellä ja alkavalla maatalousseuralla piti olla ensimäinen näyttelynsä.

Eihän sellaista käy vertaaminen siihen, mitä oli saatu nähdä Kuopiossa ja Kouvolassa. Mutta joka paikkakunnalla on omat näyttelynsä, riippuen sen ilmastosta ja kehitystasosta. Asian ydin lieneekin siinä, että on hyvää tahtoa saada jotakin hyödyllistä aikaan.

Näyttelypaikka sijaitsi keskellä kirkonkylää. Pitkillä pöydillä lepäsivät näyttelyesineet. Kansakoululapset näyttelivät suurella riemulla kouluillaan kasvattamiaan tuotteita. Pääosaa esittivät turnipsit, mutta olivat he saaneet esille myös punajuuria, lanttuja ja vihanneksia.

Toisille pöydille olivat emännät panneet esille valmisteitaan, kuten voita, juustoja ja yhtä ja toista muutakin. Olipa oma pöytänsä naisten käsitöilläkin ja samoin miesten kotiteollisuustuotteilla.

Sitten oli vielä oma osastonsa maatiaiskanalla, jota oli edustettuna muutamia kappaleita, ehkä vähemmän kuin mitä näyttelyn vaatimattomissakin puitteissa olisi voinut odottaa. Näyttelyn vetävin numero oli Suomesta hankittu sonni. Siinäpä sitten alkaakin jo kaikki olla.

Näyttelyn toimihenkilöt pitivät hyvin tärkeänä selittää, miksi oli näin paljon kerätty samaan paikkaan tuotteita ja elukoita mahdollisimman monen ihmisen nähtäväksi. Väestö oli saatava käsittämään, että on tarkoitus yhteisesti saada oppia yhteisen edun ja tulevaisuuden hyväksi.

Puhe oli uskottu suomalaiselle agronoomille kansan omalla kielellä pidettäväksi. Hän seisoi jo yksinkertaisella, nuorilla koivuilla koristetulla puhujalavalla ja aloitti.

Puhe vaikutti heti. Huomasi kaikesta, että väestön oman kielen käyttö juhlallisessa tilaisuudessa ja suuren ihmisjoukon kuunnellessa valtasi kaikkien mielet. Juuri silloin kiirehtii puhujan luo hänen oma assistenttinsa ja agronoomia nutun liepeestä nykäisten lausui: "Muistutan teitä, että olemme Venäjällä, käyttäkää valtakunnan kieltä, jos saan luvan pyytää!" Assistentti, raaka ja töykeä ryssä, oli ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa pantu tarkkaamaan suomalaisen agronoomin edesottamisia. Nyt oli hänellä erinomainen tilaisuus kiivailla venäläisyyden puolesta ja samalla korkeille viranomaisille paljastaa esimiehensä vaillinainen venäjänkielen taito sekä paraassa tapauksessa periä hänen virkansa.

Agronoomi ei kuitenkaan keskeyttänyt puhettaan, vaan ryhtyi jatkamaan venäjäksi. Puhe kulki nyt katkonaisesti ja vaivaloisesti eteenpäin puhujan näyttäessä siltä kuin seisoisi hän pakkopaitaan puettuna tuomioistuimen edessä. Mutta kuulijain mielenkiinto kasvoi ilmeisesti tämän välikohtauksen jälkeen, ja kun puhe loppui, palkittiin se hyvin vilkkailla suosionosoituksilla. Assistentin esiintyminen synnytti päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä hän itse oli laskenut.

Puheen aikana olivat kaikki venäläiset kadonneet. Poliisimiehet olivat noloja. Syrjäinen oli tarttunut asiaan, silloin kun heidän olisi pitänyt se tehdä. Mutta korkein saapuvilla ollut semstvoviranomainen, hyväntahtoinen Aleksander Aleksejevitsh, kuiskasi myöhemmin agronoomin korvaan, että hän oli ollut puheen aikana näyttelypaikalla, mitä hän ei sen ensimäisenä isäntänä katsonut voivansa jättää. Näin oli tuo nulikka assistentiksi ruvennut esiintymään, mille hän, Aleksander Aleksejevitsh, ei nyt enään voinut mitään muuta kuin kovasti sääliä agronoomia, jonka puutteellista venäjää hän ei kernaasti kuunnellut.

Mutta palatkaamme vielä näyttelyyn. Vaikka sattunut välikohtaus ikävällä tavalla muistutti niistä vaikeuksista, mitä taloudellisellakin sivistystyöllä oli täällä voitettavana, teki se sittenkin rohkaisevan vaikutuksen. Väkeä oli kokoontunut lähipitäjiä myöten. Erämaista he tulivat ja erämaiden halki he olivat matkanneet, harvat vain ajopelejä käyttäen, toiset jalan, toiset ratsain, toiset veneellä taivaltaen. Erityisesti miellytti meitä suomalaisia, että Porajärvikin oli näyttelyssä edustettuna, sillä sen asema Suomen kreikkalais-katolisen väestön välittömänä rajanaapurina oli vielä vaikeampi kuin Repolan. Heti sen rajan takana tehtiin tähän aikaan voimakasta suomalaista ja kansallista valistustyötä ja käytiin tiukkaa taistelua venäläistä propagandaa vastaan. Jos sieltä olisi päässyt syntymään pieninkin suomalaisia tuulahduksia kantava "veto" Porajärvelle, olisi siitä helposti voinut syttyä rovio. Näin ajattelivat venäläiset ja siksi oli Porajärvi heille mitä arin kohta. Mitään maatalousseuroja ei siellä saanut perustaa eikä näyttelyjä pitää. Sellainen oli pannaan julistettua työtä. Porajärveläiset oli esivalta sulkenut kaiken ulkopuolelle, ei siksi että heidän syntinsä olisivat olleet sen suuremmat kuin toistenkaan, vaan siksi että heitä synniltä varjeltaisiin. Mutta jotta ei heille arkipäiväinen aherrus kävisi liian tukahuttavaksi, suositeltiin heille tanssi- ja muita huvitilaisuuksia! Sellaista oli Venäjän valtakunnan huolenpito alamaisistaan armon vuonna 1910.

Vaan olipa nyt porajärveläisiäkin mukana Repolan näyttelyssä. Muiden matkassa he katselivat ja ihmettelivät mitä kaikkea sentään kotiseudun karu kamara pystyy kasvattamaan. Ihmiset katselivat ja kyselivät. Huomasi kaikkien käsittävän, että oli omin voimin saatu pystyyn jotakin uutta ja omaa. Naapurit, tuttavat ja kylänmiehet oppivat tuntemaan toisensa uudessa valossa — näkemään mitä he olivat tehneet ja tekemättä jättäneet. Yllätys seurasi toistaan ja kaikkeen suhtauduttiin hyväntahtoisesti ja ymmärtämyksellä, niin vaatimatonta kuin kaikki olikin. Koko ihastuksen salaisuus oli siinä, että katseltiin jotakin omaa ja omin käsin tuotettua. Sellaista tunnelmaa ei enään tapaa nykyajan suurissa näyttelyissä, joilla on jo kilpailun leima. Jokainen haluaa hyvän menekin ja voiton toivossa lyödä toisen tuotteet. Mutta tässä ei ollut kysymys tuotteiden laadusta ja määrästä, vaan merkeistä, mitkä ennustivat kotiseudulle valoisampaa tulevaisuutta.

Tällaisen näyttelyn jälkeen saattoi karjalaisissa kylissä nähdä kehyksiin ja lasin alle pantuja kunniakirjoja, joita ylpeydellä näytettiin sekä vieraille että tuttaville. Olivatpa jotkut niin ihastuneita niihin, että esiintyivät jokseenkin samoin kuin aikoinaan se isäntä, joka saapui kirkkoon rinnassa riippuen iso mitali, minkä hänen lehmänsä oli saanut Hämeenlinnan näyttelyssä.

Ajat ovat sitten toisiksi muuttuneet. Karjalan miehillä ei ole enään mitään näyttelyihin vietävää. Mutta jos siellä kunniarahoja jaettaisiin, koristaisivat ne nyt miesten rintoja, mitkä ovat lähteneet ase kädessä epätasaiseen taisteluun kotien ja kotikontujen puolesta.

KYLÄSSÄ.

Kun matkustaja lähestyy karjalaista kylää, saapuu hän melkein aina aukealle, mikä ympäröi sitä vyön tavoin, jonka vain katkaisee järvi tahi joki, minkä partaalla asutus jokseenkin poikkeuksetta aina sijaitsee. Ne ovat kyläläisten vanhoja kaskimaita, joiden jälestä seuraavat kivikkoiset pieniin tilkkuihin aidatut pellot. Niiden laihasta maaperästä saa karjalainen talonpoika etupäässä elatuksensa. Mitä lisää tarvitaan, sen antavat kala- ja riistarikkaat vedet ja salot. Mutta missä jokin näistä toimeentulon edellytyksistä puuttuu, siellä saattavat seuraukset olla tuhoisat. Olen nähnyt merkillisen ja salaperäisen kylän, missä talo siellä toinen täällä oli vielä käyttökunnossa, jos kohta ikkunaruutuja vailla, kun sensijaan useimmat olivat katottomia ja puut olivat jo sisällä kasvaneet yli seinän korkeuden. Kyytimieheltäni kuulin, että kylän järvi oli jostain käsittämättömästä syystä käynyt kokonaan kalattomaksi. Silloin oli asukkaiden ollut pakko jättää kotikontunsa ja hajota kaikkiin taivaan tuuliin.

Olen taas matkalla karjalaiseen kylään. Vanhat kaskiahot ja pellot olen jo jättänyt taakseni. Ajan pitkin kylän kapeita kujosia, minkä kahdenpuolen talot sijaitsevat päädyt päin tietä ja niin lähellä toisiaan että vain pieni pihamaa niitä eroittaa. Talojen pienet ikkunat ovat täynnä uteliaita kasvoja, lapset rientävät ulos ja nurkan takaa sieltä ja täältä tirkistellään salavihkaa ja ihmetellään, keitä oudot kulkijat lienevät.

Pysähdymme talon eteen, mikä on kylän suurimpia. Matalasta ovesta astuu vastaamme talon pitkä- ja ruskeapartainen isäntä, joka toivottaa meidät tervetulleiksi. Isäntä edellä astumme ylös leveitä natisevia portaita. Avarassa neliakkunaisessa tuvassa on pitkä pöytä ja seiniin kiinnitetyt penkit sekä ainoana koristeena yhdessä nurkassa suuri lasikaappiin pantu jumalanäidin kuva. Runsaasti tilaa on itselleen anastanut tuvan valtava kivistä muurattu uuni. Kun olimme vastanneet ensimäisiin välttämättömiin kysymyksiin: "mistä vieraat tulevat ja minne ovat menossa?" on keskustelu pian käynnissä teekeittiön ääressä. Isännän viittauksesta pistäytyy talon nuori väki järvelle kokemaan kalanpyydyksiä, joiden antimet ovat pian tuvassa. Kalat keitetään selvään veteen ja ennen pitkää on käynnissä perinpohjainen ateria, missä kalat ja liemi nautitaan erikseen. Olen usein kuullut karjalaisten venäläisten naapurien kutsuvan edellisiä "vedensyöjiksi". Nimitys johtuu nähtävästi juuri tästä karjalaisten kansallisesta kovin vesipitoisesta kalakeitosta.

Kyytimieheltämme ovat kyläläiset kuulleet, että vieraat ovat Suomesta saakka ja siksi on tupa pian väkeä täynnä. Jokainen tuntee kätellessään tarvetta jollakin ystävällisellä huudahduksella todeta meidät suomalaisiksi. Pian on tuvassa käynnissä vilkas keskustelu, minkä kuluessa jatkuvasti toistuvat kehoitukset tulla talossa käymään, ennenkuin kylän jätämme.

Kohta olemmekin kierroksella talosta taloon. Kaikkialla ollaan yhtä ystävällisiä ja osoitetaan vilpitöntä harrastusta vieraita kohtaan. Talot ovat kauttaaltaan samannäköisiä, toiset vain vanhempia, ja missä on naimisissa olevia poikia perheineen, siellä on rakennettu lisää vanhan tuvan rinnalle.

Viimein päädymme kylän rikkaimpaan taloon, minkä tupa on suuri ja lisärakennuksia runsaasti. Vanha isäntä on vieläkin kookas vanhus, vaikka vuodet ovatkin jo hänen varttaan kokoon painaneet. Hänellä on kuusi poikaa, joilla on jo lapsirikkaat perheet. Talossa ei saa tupakoida, mistä meille kohteliaasti huomautetaan, sillä sen asukkaat ovat vanhauskoisia. "Täällä kävi kerran eräs korkea ja koreapukuinen virkaherra seurueineen. Kehoitin heitäkin tupakoimaan pihalla, minkä he myös tekivät", kertoo isäntä meille vielä paremmaksi vakuudeksi.

Sitten siirtyy keskustelu toisille urille. Isäntä kääntyy puoleeni tiedustellen, kohtasimmeko kylään tullessamme erään yksinäisen vaeltajan. "Kyllä", vastasin. "Niin, hän oli juuri luonani, ennenkuin saavuitte, ja on pitkällä kiertomatkalla Äänisen rannoilta kotiinsa Sääjärvelle ostellen kaikenlaisia luonnontuotteita".

Samalla poikkesi ukko aineestaan, tiedustellen, eikö Sääjärvi ole selvää suomea ja siis oikea nimitys tälle suurelle järvelle, minkä venäläiset ovat vääntäneet Seejärveksi.

Tämä kysymys kiinnitti mieltäni paljon enemmän kuin jokin minulle tuntematon kulkukauppias. Mutta pian oli uteliaisuuteni herännyt, kun vanha isäntä jatkoi: "Hänen nimensä on Romanainen ja hänen poikansa on niitä harvoja karjalaisia, jotka ovat maailmassa pitkälle ennättäneet, sillä poika on yksi valtakunnanduuman täysivaltaisesta 400 jäsenestä. Pitelin juuri isää lujilla ja tiedustelin, onko hänen poikansa todella ajanut meidän karjalaisten asioita". — "Hyvä veli, etkö tiedä, että karjalaiset ovat vain häviävän pieni osa venäläisessä valtioruumiissa. Mitä voi poikani silloin 400 hengen kokouksessa. Yksi lintu ei kesää tee", oli isä vain huokaisten vastannut.

"Silloin sinun on paras kehoittaa poikaasi jättämään paikkansa valtakunnanduumassa". — "Eihän asia siitäkään parane", oli Romanainen vastannut ja siihen oli keskustelu päättynyt. "Ukko pysyy sellaisena kuin hän aina on ollut, vaikka pojalla on niin korkea asema", lausui meille kertojamme lopuksi.

Matkatoverini, suomalainen maatalousmies, johtaa keskustelun taloudellisiin kysymyksiin. Puhutaan kalastuksesta ja metsästyksestä ja päädytään lopuksi suoviljelykseen, separaattoreihin ja muihin uutuuksiin. Mutta isäntämme puistelee päätään ja kieltäytyy niihin uskomasta. "Ikäni olen tullut ja toivon yhä tulevani vanhoine tapoineni toimeen. Viljelen maata, pyydän kalaa ja harjoitan siinä sivussa nahkakauppaa", kuului hänen arvostelunsa. Ainoastaan nuorin miehinen väki kuuntelee kernaasti toverini selontekoa uusista menettelytavoista ja työvälineistä, mitkä samalla sekä helpottavat työtä että parantavat sen tuloksia. Ajatus saada toimeentulo helpommaksi näkyy paraiten pystyvän.

Keskustelun katkaisee kylän kujosilta yhä selvemmin kuuluva ja lähenevä hälinä ja melu. Riennämme pihalle ja näemme huutavan ja hälisevän väkijoukon seuraavan nuorukaista, joka ruostunut pyssy kädessä pelokkaana ja puolijuoksua kiirehtii eteenpäin puhuen jotakin anteeksianovalla ja itkunsekaisella äänellä. Hänen kintereillään kulkee pari eukkoa, hameet polviin käärittyinä, jaloissa virsut ja pitkät kirjavat sukat, koettaen luuta kädessä suomia pahantekijää. Sitten seuraa kolmas eukko, joka kitisten ja vikisten kantaa käsivarsillaan kuollutta joutsenta, valkeata kuin lumi.

Nuori mies, kylän uusi venäläinen opettaja, oli pahasti rikkonut maan tapoja vastaan ampumalla joutsenen, mitä pidettiin pyhänä ja ankarasti rauhoitettuna.

Pidettiin neuvottelu, jonka päätökseksi tuli, että joutsen on haudattava. Pian on koossa koko kylän väki, mikä pitkänä kulkueena vaeltaa hautausmaalle, jonka ulkoreunaan joutsen haudataan. Täältä käy matka kirkkoon, missä pappi rukoilee kylälle suojaa Jumalalta pahoja henkiä ja ihmisiä vastaan.

Viivyimme paikkakunnalla vielä muutamia päiviä ja olimme mukana kylän suojeluspyhän muistojuhlassa, "praasniekassa", minne naapurikylienkin väki kokoontui. Tytöt esiintyivät kirjavissa kansallisissa pukimissaan pitkälti ohi vyötäröitten ulottuvine hameineen, mitkä oli kiinnitetty yli olkapäitten kulkevilla kannattimilla. Pojilla oli punaiset ja vihreät paidat ja koreat tupsuvyöt. Iloisesti ja reippaasti käy tanssi. Vieraat kulkevat talosta toiseen ja jokaisessa tarjotaan vesirinkelejä ja piirakoita.

Usein solmivat nuoret liittonsa "praasniekoissa" ja moni nuori mies saapuu niihin puhemiehet mukanaan. Onni oli meille myötäinen. Kerron koko tarinan. Olipa kylässä tyttö, mehevä ja pullea, pyöreä ja punaposkinen. Pitkä ja korea oli silkkinauha, mikä hänen uljasta palmikkoaan koristi. Kilvan osoittivat hänelle pojat suosiotaan, mutta Marja oli kylmä kaikille. Olipa siellä muiden joukossa Ingervaaran rikkaan kauppiaan poika. Ei kellään ollut saappaita niin läpäjävän kirkkaita kuin hänellä, eikä laskoksia niissä niin useita kuin Vanjalla. Hänen puseronsa oli puhtainta silkkiä ja housut oli hänellä silkkaa samettia. Ja hänen tupsuvyönsä vei voiton kaikista. Hän tiesi, kuinka neitoset kaikki häneen katseensa loivat. Kainoksi muuttui tytön ulkomuoto ja poskille kohosi paljon puhuva puna, kun Ingervaaran Vanja hänet tanssiin vei.

Vaan eipä hän juuri muita tanssittanut kuin Marjaa. Löipä hän silloin kantansa maahan, niin että pöly ilmoille pölähti, huimaavaksi kiihtyi tanssin kulku, yhä korkeammaksi kohosi sävel, ja polttaviksi muuttuivat mustasukkaiset katseet, kun tytöistä kaunein ja pojista rikkain piirissä pyörivät.

On ilta käsissä. Istumme Marjan isän luona tuvan takaisessa kamarissa. Tarina luistaa paraimmillaan, kun sisään astuu kaksi Ingervaaran miestä, joiden juhlallisesta ulkomuodosta heti näkee, että jotakin tärkeätä on tekeillä.

Vanhempi miehistä alkaa kaunopuheliaasti ylistää Ingervaaran kauppiasta ja hänen oivallisia lapsiaan. Vanhin näistä, Vanja, on isänsä perikuva. Jos ottaisi miehen puheet täydestä, olisi hän kaiken mahdollisen hyvän ruumiillistunut kuva.

Salavihkaa kurkistaa emäntä sisään, saadakseen selvän vieraiden asiasta. Isännän annettua merkin astuu hänkin kamariin, kuullakseen mitä jo oli arvannut kuulevansa.

Kaikki istuvat ääneti niin kauan kuin Ingervaaran ukko kertoo reippaasta, rikkaasta ja verrattomasta Vanjasta.

Kun hän on lopettanut, jatkaa toinen vieraista käymällä suoraan asiaan käsiksi. Hän vakuuttaa todeksi kaiken, mitä hänen naapurinsa on kertonut ja pyytää lopuksi Vanjan puolesta talon tytärtä tälle avioksi. Paremmaksi vakuudeksi tarjoaa hän vielä 200 kultaruplaa osoitukseksi sulhasen vilpittömistä aikomuksista.

Äiti puhkeaa äänekkäisiin valituksiin. Isäntä pyytää puhemiehiä jättämään asian vielä avoimeksi, sillä Marjalle on ajateltu toista miestä. Tähän ei puhemiehillä ollut mitään lisättävää.

Mutta pihalta kuuluu jo lähestyvien vieraiden tulo, soittaja etunenässä. Nuoriso haluaa juhlia vasta solmitun liiton kunniaksi. Varmana astuu sulhanen soittajan jälestä tupaan. Keskilattialla seisovat puhemiehet juhlallisina selitellen, että asia ei ollutkaan sujunut niin mutkattomasti kuin oli toivottu. Eivät he myöskään unohda omistaa lohdutuksen sanoja sulhaselle, joka esiintyy hyvin levollisena. Hän kääntyy läsnäolijani puoleen kysyen, voisiko Marja saada paremman miehen tuosta toisesta. Ihmetellen ja päätä pudistellen yhdytään sulhaseen.

Silloin astuu esille eräs vanha ukko ja ehdottaa, että on kysyttävä Marjalta itseltään. Syntyy hälinää, käännellään, tirkistellään ja kysellään, missä on Marja. Hiljaisena, kainona ja punehtien astuu Marja esille ja saa vaivoin puhutuksi. Hän ei halua itse ratkaista asiaa, vaan noudattaa vanhempainsa tahtoa.

Mutta nuoriso, joka oli kokoontunut huvittelemaan, ei halunnut kuulla puhuttavan mistään odotusajasta. Balalaikka alkaa soida ja tanssi on pian täydessä käynnissä. Tehkööt vanhemmat päätöksensä, milloin haluavat. Ilon on nyt oltava ylinnä.

POSTIPÄIVÄ ERÄMAASSA.

Halki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen sivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta Valkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne sillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä pohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat muuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää kylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään, että ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä tienviittoina karsitut tai kuoritut puut.

Salojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle taipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti eksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä kehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. "Jos sieltä voitte nähdä", neuvoo hän, "taivasta vasten kohoavan savun etäisessä metsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan korkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte painua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat talosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos polku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita näkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa".

Vieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa kielenkäytössä talojen asemesta puhutaan "savuista" ja kuinka tuttu peninkulma on saanut alkunsa "peninkuulemasta".

Näin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki ikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten ovat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta uhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta huokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan mielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien metsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän määrättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja tyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat saaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen povista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.

Ennen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen postiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä liikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen, minkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan, jotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi kohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen tien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa käy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien lammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien hiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy säkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun valtaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään vain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita peninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva posti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.

Eräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä postitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi oli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän aikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu huone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen puolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan välskäri ja poliisimies.

Välskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri, istuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa, mitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on suorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia asiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu monta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri. Ja kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos kohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja "joti" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan keikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.

Maallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana poliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on taas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa käynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari istuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta työ ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta papista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja hyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa. Syntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä toimensa perusteella kyllä kutsutaan "isäksi", mutta virallisesti "diakoni-isäksi". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään, miksi hänellä ei ole papin arvonimeä.

Välskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia Petroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi kotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa ilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat käyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia toimia, joista "diakoni-isä" ei ollut välittänyt.

Tähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt varattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut poikaansa kouluuttaa.

Poliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä koko juttu.

Välskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että hänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat häntä.

Postimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio nykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen hänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä papin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä, seurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari, paikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo aikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin suomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt koulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet, kreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n kertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta hän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen piispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin yliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja siihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen postimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion palkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja rangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko tämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on Suomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt vastausta antamaan.

Ulkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain ikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee paremmin kuin katosta riippuvat öljylamput.

Poliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole katsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka Pietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee, miten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri voi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä, joita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies muistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen tuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin luottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle ja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee suomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa retkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.

Eräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat viranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti kuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti sen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli kyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani esimiehet ja jotkut "Venäläisen veljeskunnan" jäsenet olivat sitä tutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja vaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana pornografinen. Näin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää käsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen väestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin parissa.

Ilta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden joukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin lammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän etäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei edes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa. Hän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen, mihin "herrat" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä seinään nojaten. "Se on Hilppa", kuiskaa minulle postimestari. "Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai, kun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana vieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin tällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja".

On jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin vaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu postikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen, joka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen: muutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.

Mutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän suorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on kääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen oivallista viiniä. "Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin kaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä pelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun lääkkeeni ovat olleet voimattomia", riemuitsee välskäri. "Pienokainen naapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan pappia potilaan luona". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa kiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy ulos huoneesta.

Silloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja hän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla tunkee esille syvä hiljainen huokaus: "Kuka minulle tämän lukee?" Otin hänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän teekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen emäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä kestitystä.

Kirje herätti minussa jo etukäteen mielenkiintoa. Olin utelias näkemään, mitä sanottavaa on kotiväelleen elämän oikkujen kauas avaraan maailmaan kantamalla Karjalan pojalla, joka on siellä saavuttanut menestystä ja varallisuutta. Kirje teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Kerron sen sisällön sellaisena kuin se on mielessäni säilynyt.

"Olen jäänyt Jumalan ja vierasten ihmisten haltuun. Kohtalo ei salli minun elää omaisteni parissa. Lähinnä teitä, rakkaat vanhempani, kaipaan vaaraa kotikylän takana, armaan kotijärven hiekkarantaa ja Karjalan uljaita metsiä ja kuulakasta ilmaa, minkä veroista en ole myöhemmin nähnyt. Aina seuraa muistossani savuttunut saunamme kiukaineen, minkä seinää vasten kotijärven laineet lyövät. Olen kuunnellut soittoa ja laulua vieraalla maalla, mutta lohtua en ole niistä saanut. Korvissani soivat yhä sävelet, joita lapsuustoverieni kanssa leikkitanterilla laulelin ja vieläkin ikävääni viihdyttävät. Olen heittäytynyt suuren maailman tanssin ja huvitusten pyörteisiin ja se ei ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut kotona ja vertaisteni parissa. Siellä olin kuningas, täällä muukalainen, jota jokainen sietää, mutta kukaan ei rakasta.

"Koska saan taas nähdä kotiseutuni, rakkaan Karjalan, kukkuloineen, vaaroineen, saloineen ja järvineen, joissa uljaat joutsenet soutelevat. Koska saan taas hengittää sen kirkasta ilmaa ja uudelleen nähdä erämaan, missä mieheksi vartuin.

"Kun kerran vielä luoksenne saavun, niin kerron mitä olen pitkän poissaoloni aikana kokenut ja tuntenut. Kerron, kuinka elämä suuressa maailmassa kilvaten ja kiirehtien rientää eteenpäin, kuinka jokainen kantaa rinnassaan kateutta pyrkien toisista edelle. Paljon olen vuosien kuluessa saanut oppia, mutta mielestäni eivät ole menneet lapsuuteni rauhaiset vuodet. Tahdon tulla lapseksi uudestaan, tahdon elää teidän elämäänne."

Sellainen oli Karjalan pojan kaipaus ja tervehdys köyhälle kotiseudulleen. Kauan istui vielä luonani Hilppa vanhus ja kuvaili yksinkertaisella ja koruttomalla tavallaan elämää kaukana erämaassa. Kun olin jäänyt yksin, valvoin vielä kauan. Aivoissani askartelivat monet ajatukset. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, mistä on etsittävä väärentämätön rakkaus kotiturpeeseen ja kotimaahan. Löydetäänkö se köyhän matalasta majasta vai rikkaan uljaasta palatsista?

KARKOITETTUJA.

"Kaikkien venäläisten itsevaltias", oli nimitys, millä kiihkokansalliset ainekset ennen kutsuivat tsaaria. Ehkä he koettivat tällä tuudittaa itseään uskoon, että Venäjän suureen valtioruumiiseen kuuluvat monet eri kansat tulisivat ennen tahi myöhemmin, sulautumaan venäläisiin. Harvemmin, kun oli tarkoitus häikäistä ulkomaalaisia, käytti tsaari tavallista pitempää arvonimeä, missä hän luetteli alamaisinaan suuren joukon kansoja, kutsuen itseään lopuksi Norjan perintöruhtinaaksi ja Karjalan herraksi. Niin hivelevältä kuin tämä taisi korvalle kuuluakin, saattoi toiselta puolen venäläisestä kiihkoilijasta tuntua vastenmieliseltä, että suuri Venäjä oli sittenkin niin kirjava. Ja varmasti moni ymmärsi pelätä vaaraa, mikä tässä piili ja mikä meidän päivinämme on selvästi nähtävissä jo tapahtuneiden ja tapahtumassa olevien tosiasiain muodossa.

Vielä on elävästi muistissani käynti eräässä keisarillisessa taidekokoelmassa. Yhdessä sisimmästä huoneista, mihin vain sattumalta pääsin, oli pienet porsliinikuvat kaikista Venäjän valtakuntaan kuuluvista kansoista. Juomarahan vaikutuksesta toimitti vahtimestari täydellisen esittelyn. Sain kuulla, että jokin keisari oli tarkoitusta varten hankkinut Kiinasta asti porsliinimestarin ja -taiteilijan, joka venäläisten, hollantilaisten ja italialaisten asiantuntijain avulla oli sitten tämän merkillisen kokoelman laatinut.

Tarkastelin sitä tarkastelemasta päästyäni. Silloin johtui mieleeni eräs kohta tämän suuren valtakunnan "perustuslaeista", joissa sanottiin että "Venäjä on yksi ja jakamaton". Tosiaankin kauniisti lausuttu! Pelasihan kyllä venäläinen hallitusvalta nappulapeliä näillä porsliininukeilla tarkoituksella poistaa ne yksitellen pelistä, mutta eiköhän vaan peli voi yhtä hyvin loppua "yhden ja jakamattoman" häviöön ja näiden monien kansojen itsenäiseen elämään?

Kun seuraavina päivinä liikuin suuren pääkaupungin vilkasliikkeisillä kaduilla, tarkastin ahkerasti kulkijoita ja tunsin jälleen porsliinikuvien avulla monta "vierasheimoista". En osannut silloin aavistaakaan, että kaukana Karjalassa tarjoutuisi minulle tilaisuus käyttää näin omituisella tavalla hankkimaani asiantuntemusta.

Oli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja metsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren. Minutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan neliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.

Kun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta tuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit ilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja vaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin ei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme, että pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli pujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat vastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan. Mutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa. Tohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut välittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita. Huomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä. Porsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu, että edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä, mordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon. Päätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut välikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut. Ylioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se oli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En heitä enään myöhemminkään tavannut.

Sensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.
Kerron tässä pari sellaista tapausta.

Valvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä yössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna siitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi hämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen toistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään kiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala juhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla hyväntahtoisen vaikutuksen.

Toiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein kaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän, että en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan tavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli mieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla kysymyksessä.

Silloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin vaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat, sirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä ympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja lattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko näiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että hänen on noustava ylös heti ilman muuta!

"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän saapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö taitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla tavalla osaa mestarinsa hautajaisiin".

Siihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin paljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset, mutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat kilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he olivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet veljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt noin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli, puettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi lämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa keittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.

Kaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät hyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine siveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä halunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut suurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa tämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta hyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen siveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia, vaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.

Mutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää tyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo kärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja sadatuksia sateli jälkeeni.

"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! — Me kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin kauan kuin hän meidän kylässämme asuu!"

Mutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne todistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä laatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin sain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.

Tutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä ulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas sinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian sen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki oli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin kylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin välinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla. Hän ei tiennyt toveristaan mitään.

Kun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että paennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa. Paikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu jollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä maissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia, vangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri todisti, että karjalaiset eivät tee murhia ja mies pysyi kiinni, sillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus karjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli venäläisten viranomaisten antama.

Karjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani askarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien edustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa kaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia itseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille itselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin kokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon muinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta Karjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut, milloin tulee sen vuoro?

SOLOVETIN TOIVIORETKELÄISET.

Pyhiinvaelluksella on ikivanhat juuret itämaisten kansain keskuudessa. Vastaava ilmiö havaitaan kristittyjen parissa vasta neljännellä vuosisadalla Konstantinus suuren aikana, jolloin hänen kristitty puolisonsa Helena kiinnitti uskolaistensa huomiota paikkoihin, mitkä Kristus oli oleskelullaan pyhittänyt. Aikojen kuluessa levisi kristinusko yhä laajemmille alueille, joiden suuri etäisyys varsinaisista pyhistä paikoista teki vaelluksen niihin useimmille mahdottomaksi. Mutta luostareita ja muita pyhiä paikkoja syntyi sinne ja tänne. Ja käynti sellaisissa oli myös pyhiinvaellusta.

Myöskin etäiseen Kauko-Karjalaan ilmestyi luostareita ja erakkomajoja. Niistä oli etevin ja pohjoismaissa kuuluisin Solovetin luostari, mikä meidän päiviimme saakka on säilyttänyt loistonsa. Varsinaiseen voimaansa kohosi luostari 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa, jolloin Venäjän tsaari Feodor antoi sille suuria läänityksiä, mutta alkujuurensa juontaa se jo 1400-luvulta. Että tsaari tämän kautta halusi lujittaa Venäjän valtaa Pohjolassa, on epäilemätöntä ja siinä hän myös onnistui. Alkuaikoina supistui luostarin uskonnollinen vaikutus vähiin, mutta sitä suurempi oli sen valtiollinen merkitys. Venäläisyyden ja oikeauskoisuuden ulkovarustuksena kaukana pohjoisessa lienee luostarin olemassaolo osaltaan vaikuttanut siihen, että Stolbovan rauhan raja v. 1617 tuli kulkemaan siinä, missä Suomen raja nytkin kulkee, eikä siirtynyt idemmäksi.

Olen lukuisia kertoja pannut merkille, kuinka Kauko-Karjalan itäisellä kielirajalla asuva venäläinen aivan erikoisella kunnioituksella lausuu nimen Solovet. Tähän nimeen liittyy siellä samallainen sädekehä kuin mikä aikoinaan Suomessa ympäröi pyhän Henrikin reliikkejä. Ja niinkuin Turun tuomiokirkko on suomalaisten uskonnollinen pyhättö, merkitsee Solovet samaa Kauko-Karjalan venäläiselle raja-asutukselle. Eikä ainoastaan sitä, vaan sen merkitys sivistysahjona on siellä sama kuin Suomessa Turun yliopistolla "kreivin ajoista" lähtien. Tämä länsimaisen sivistyksen arvossa pidetty etuvartia Auran rannoilla ja slavilais-bytzantilaisen uskon ja vaikutuksen korkeaan kunniaan ja maineeseen kohotettu edustaja Valkean meren saarella ovat olleet kuin kaksi majakkaa, jotka ovat Idän ja Lännen valopiireihin sulkeneet suomalaiset heimot Itämeren partaitten ja Vienan väljien vesien välillä.

Pitkin Äänisen rantoja ja sieltä pohjoiseen painuen kulkee pyhiinvaellusreitti kohti Holmogoria eli Vienanrantaa. Sen varsilla näkee seinättömiä katoksia, joissa taivaan tuulille alttiina ilmassa vipajaa pyhiä vaatepalasia, ehkä perintönä niiltä ajoilta, jolloin permalaiset vallitsivat tätä pohjoista maata ja kävivät kauppaa eteläisten kansain kanssa. Itse katokset ovat myöhempää perua ja syntyneet ehkä luostarin mukana lepopaikoiksi yksinäisille etelän pyhissä kävijöille heidän matkallaan Solovetiin ja sieltä takaisin. Mitään varsinaista suojaa ne, seinättömiä kuin ovat, tuskin tarjoavat. Mutta hurskasten ihmisten aika ajoin kohentamina ja vanhauskoisten tuntemattomista syistä vaatepaloilla koristamina, ovat nämät erämaataivalten pysähdyspaikat kenties tarjonneet siveellistä virkistystä matkaajille, jotka vaellussauva kädessä ja täynnä hartautta ovat painuneet yhä kauemmaksi pohjoiseen, Solovetin luostariin, missä heitä odotti syntien anteeksianto.

Koskematon luonto vaikuttaa usein hartautta herättäen uskonnollisiin tunteisiin. Luonnon majesteetillinen suuruus neitseellisissä erämaissa ikihonkineen ja pauhaavine koskineen on varmasti jättänyt lähtemättömiä jälkiä jokaiseen eteläisten tasankojen venäläiseen hänen pyhiinvaellusretkellään. Moni riehahteleva ihmismieli on sen vaikutuksesta varmasti talttunut.

Olen usein tarkannut tällaista pyhiinvaeltajaa, joka äänetönnä, salaperäisenä, yksin ja hitaasti, mutta kuitenkin kiirehtien kulkee kulkuaan tuskin lepoa itsellensä suoden. Hän voi tiensä varrella kohdata karhun, mikä rauhallisena ravitsee itseään maan marjoilla. Hän on vakuutettu, että Jumalan näkymätön käsi häntä pedolta varjelee. Ja kun hän joskus myöhemmin suurkaupungin pauhaavassa elämässä on tekemäisillään jonkun ajattelemattoman teon, voi tämän ihmeen muisto hänet pelastaa. Tahi näkee hän hirvilauman etsivän syötävää puun kuorista ja maan ruohoista. Hän kuulee metson komean lennon ja saa seurata villihanhien elämää. Ja kun hän luo katseensa yläilmoihin, saattaa siellä kääreillä kotka, ilmojen kuningas.

Kun hän etäällä väikkyneen kultaisten kupolien päämääränsä saavuttaa, täyttää hänet rajaton onnen tunne ja hän luulee kokevansa autuuden esimakua. Jumalanpalvelus on loistava. Kuoripojat laulavat ja vahakynttilät palavat jumalanäidin ja muiden pyhimyskuvien edessä, joita jalokivet koristavat. Suitsutusastioista lähtee huumaava tuoksu, mikä kohottaa pyhää tunnelmaa. Papit, joiden puvuissa kulta välkkyy, pirskoittavat hänen päälleen vihkivettä. Heidän kasvoillaan on juhlallinen ilme ja heidän eleensä ovat arvokkaat ja armolliset.

Jumalanpalveluksen jälkeen viedään hänet luostarin ruokasaliin. Vaikka on paastoaika, ovat pöydän antimet runsaat. Kalasta valmistettua ruokaa tarjotaan monessa muodossa. Ja pyhiinvaeltajassa sulaa kaikki yhteen autuaalliseen tunnelmaan.

Viikon päivät luostarissa viivyttyään aloittaa hän paluumatkansa. Hän samoaa jälleen halki karjalaisten maan. Hänen mielensä on täynnä ylitsevuotavaista tunnelmaa, eikä häneltä kuulijoita puutu. Hän ylistää ainoata autuaaksi tekevää oppia ja venäläistä valtiutta, mitkä hänessä ja Karjalan kylien asukkaissa sulavat yhdeksi ja samaksi mahtavaksi voimaksi, minkä korkeuksiin eivät heidän katseensa kanna.

Tällainen venäläisten pyhiinvaeltajain valtareitti on vuosisatoja kulkenut kautta Karjalan. Samoja valtaväyliä retkeilivät ennen permalaiset kauppamatkoillaan, kunnes Novgorodin paisuva valta heidän mahtinsa ja kauppansa kukisti.

TAMMISAAREN TYTTÖ.

Kaukana Venäjän rehevillä tasangoilla, mustanmullan vyöhykkeessä, kaakkoisen aron reunassa, asui yli 20 vuotta sitten sangen hyvinvoipana muuan jalosukuinen bojari. Parin tuhannen virstan päässä sieltä, Kauko-Karjalan metsäseuduissa, kaitsivat palvelusintoiset ja tyypilliset pikku tshinovnikkasielut karjalaista talonpoikaa, ettei vain kukaan Maanselän toisella puolella asuvan kansan jäsenistä rohkenisi astua rauhoitettujen metsäseutujen uumeniin ja johtaisi Karjalan rahvaan mieliin muita ajatuksia kuin mitä niihin vuosisataisen sorron aikana on istutettu. Kuinka ankara orjavoudin ruoska olikaan, kiertelivät näitä maita kuitenkin silloin tällöin rohkeat suomalaiset oppineet, usein ehkä ilman asianomaisia papereita tahi myös varustettuina jonkin Pietarissa sijaitsevan tieteellisen laitoksen suosituksella, mutta huonostipa oli laita rauhan ja levon näillä rauhoitetuilla mailla.

Monesti eivät edes nämä useilla sinettileimoilla varustetut asiapaperit riittäneet, sillä "virkamiehet erityisiä toimia varten" olivat riippumattomia toimiessaan "valtakunnallisen järjestyksen ja yleisen rauhan" ylläpitämiseksi. Niihin aikoihin saapui eräs bojari etäisiltä aroilta Äänisen rannoille. Tietymätöntä on, kuinka kohtalo oli tuonut hänet sinne, mutta tosiasia on, että Äänisen tienoilla oli havaittavissa vähäinen valonkajastus ennenkuin tosi venäläinen Karjalainen Veljeskunta suomalaisen kiihotuksen vastustamiseksi alkoi innokkaan pimeydentoimintansa, täydentäen siten seudun muita "paimenia". Tämä valonkajastus pilkisti hetkisen myöskin Helsingin päivälehdissä pienenä, vaatimattomana ilmoituksena, että kutomaopettajattarenvirka oli haettavana siinä pienessä kaupungissa, johon bojari oli asettunut asumaan.

Kuinka olikaan, eräs rohkea neitonen Tammisaaren kaupungista sai paikan ja hän läksi matkalle syysmyöhällä. Silloin oli olemassa oikeastaan yksi ainoa satapeninkulmainen tie Kauko-Karjalassa, mutta ei ollut majataloja yksityisille matkustajille ja loitolla toisistaan sijaitsevat postiasemat toimittivat edelleen vain henkilöitä, jotka oli varustettu "blanco-kirjeillä", jollaisen bojarin sihteeri oli unhottanut lähettää Tammisaareen ennen matkalle lähtöä.

Kun ensimmäiset kyytimiehet matkalla olivat nylkeneet yksinäistä matkustajaa, loppuivat matkarahat puolimatkassa.

Mitä oli tehtävä? Kyytimies ei ollut halukas kuljettamaan rahatonta seuraavaa pikku kylää etemmäksi. Tässä vaikeassa tilanteessa alkoi autiosta yöstä yhä selvemmin kuulua kuriirikellon helinä, ja hetkistä myöhemmin, kyytimiehen tuskin ehdittyä siirtyä syrjään, suhahti korskuvien hevosten vetämä kuomireki ohi. Samalla kuului ohikiitävästä reestä ajajan huuto, onko näkynyt tiellä vierasta matkailijaa. Ei kestänyt kauan ennenkuin tuo suuri reki oli käännetty ympäri ja reipas opettajattaremme mukavasti peitetty siihen ja hänen matka-arkkunsa, joka sisälsi sukkuloita ja muita kutomatarpeita, kiinnisidottu reen peräpuolelle.

Opettajattaren rinnalla istui nyt puhelias herrasmies, silkka venäläinen, joka vilkkain liikkein koetti saada puheensa ymmärretyksi.

Kuka oli sitten tämä mies? — Ei sen vähempää kuin etelästä tullut bojari, nyttemmin semstvohallinnon puheenjohtaja Poventsan kihlakunnassa. Bojari oli lähtenyt uutta opettajatarta vastaan, jonka tiesi pyrkivän uuteen toimeensa erämaiden halki. Ei ole tiedossa, mistä bojari oli saanut päähänsä, että juuri täällä oli jotakin tehtävänä, tapahtuiko se viran puolesta vai mikä sen vaikutti, ei tiedetä. Missään tapauksessa ei kai bojarin mieleen johtunut, että tämä nainen oli edeltäjuoksija, joka lännestä saapuisi Karjalan itäisimmille maille, vaan oli hän vain havainnut, että paikkakunnalla tarvittiin kutomistaitoinen henkilö.

Seuraavassa hevostenvaihtopaikassa sai opettajattaremme mitä suurinta huomaavaisuutta osakseen ja uteliaisuus molemmin puolin oli yhtä suuri kuin heidän vastakohtaisuutensakin. Kyytimies, parrakas ukko, huutaa hoilotteli tuontuostakin pienille, takkukarva-hevosilleen; virsta toisensa jälkeen jäi selän taakse. Ukko kääntyi kuitenkin usein katsomaan taakseen saadakseen tunnustusta huimasta vauhdistaan tai ehkäpä vain katsellakseen kyydittäviään ja nähdäkseen näiden hyvän tahdon koettaessaan ymmärtää toisiaan.

Erämaan kaupunkiin saavuttuaan sai neitonen kokonaisen parven karjalattaria opetettavakseen kudonnassa, ompelussa ja neulomisessa. Monesti sai hän sittemmin tilaisuuden vaatimattomalla tavallaan kertoilla kotiseudustaan ja siitä, mitä siellä on tehty ja tehdään oppiakseen, kuinka siellä omalla työllä ja toisten opastuksella tahdotaan ja kyetään edistymään.

Niin kului monenmonta pitkää vuotta. Bojari oli pian matkustanut takaisin omaan maahansa etelään, mutta hän muisti usein työtään erämaassa. Semstvonsa palvelukseen etelässä hankki hän suomalaisen agronoomin, joka vahvisti hänen uskoaan pohjoiseen kulttuuriin karussa luonnossa. Aronius Forsiuksen pienen, Pohjanpitäjänlahden rannalla sijaitsevan kaupungin entinen neito on, tätä 20 vuotta hänen ensimäisen Kauko-Karjalan-matkansa jälkeen kirjoitettaessa, jo monta vuotta sitten muuttanut Tuonen tuville.

Hänen työtään Itä-Karjalassa emme tunne. Tämä työ ei ollut niitä, joiden hedelmät tulevat laajalta tunnetuiksi, mutta hän oli yksi niistä vähäisistä edelläkävijöistä, jotka näkymätön käsi on lähettänyt toimittamaan kylvöä, joskin aivan vähäistä, seuduilla, joissa valon, sivistyksen ja kulttuurityön kovat kohtalot ovat poissulkeneet.

Ja tämä kylvö orasti. Hänen lukuisista oppilaistaan tuli emäntiä erämaahan ja näiden pojat ovat jo nuorukaisiksi nousseet.

Tätä kirjoittaessa ovat nämät nuorukaiset astuneet isineen niihin riveihin, joka ovat nousseet kulttuuria hävittävää bolshevikkivaltaa vastaan. Ja nyt, samaan aikaan, taistelevat muukalaisemme, bojarin, maanmiehet Ukrainassa samaa bolshevikkivaltaa vastaan.

ERÄÄN SUOMALAISEN MUISTO.

Suomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän maatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun maaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä ollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan, missä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen kuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä. Yksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen synnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.

Rajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia pieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on siellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi Kauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme kutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata yksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä, joka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika oli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan täydellinen yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden lähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon edullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän maata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä sitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi aivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin kotitarpeiksi.

Niinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa pääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä saarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.

Vuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila Karjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen valonvälähdyksen.

Poventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi, joka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella antaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin Suomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon karjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän venäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä hänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan täyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen lähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat noloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.

Sain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia suomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja tein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. "Poventsan semstvon puolesta:…" Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet. Toinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa, toinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain paperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja latinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.

Mutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko, että hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti ratkaisuun myös puuttuva latinan taito!

Niinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista. Tuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä myöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua tapaamaan.

Pian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä
Mustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.

Mutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi suomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi. Sähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin. Pavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi hän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa laskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan häneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:

Juvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä toiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan kihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn johtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain pohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen muodostamista kylän yhteismaista.

Lausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan lain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana, mainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet tarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen tukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.

Suomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin Äänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen kuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun lääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien sekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.

Mutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä maanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on siksi omituinen, että kerron sen tässä.

T:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä perintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen tsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä ja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet. Juttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan olivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut aateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta päiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään ja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän asemansa "loistava" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa. Karjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä juuri kielirajalla.

Näin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut suomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla tekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ olisi saanut rauhassa jatkua.

Seitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet siitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein oli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta miehestä oli vain varjo jäljellä.

Mutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen nimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus ammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli oleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on Suomessa olemassa.

Uudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla työssä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia ei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on säästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti voimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan, kommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta lukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan hänen muistoaan.

PIETARINKATTILALAAKSO.

Matkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät yleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne koskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä ajoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä johtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi kävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.

Niinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani Äänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani varsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä päätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.

Matkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin kiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä huomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen ympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa pyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut tuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä paikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin sielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla, sillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa palvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.

Kun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu parantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän ainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa, keskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan, sillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen matkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies oivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista kreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli tottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä hänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella käden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi lopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.

Saapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat työmaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli päivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli edellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.

Itse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi, että hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului huolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät nopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti saattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen antamaan hevosiaan käytettäväksi.

Kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin: teetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa odotellessa teen kera nauttia omia eväitään.

Mutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska olin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin poistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. "Sisällä tuvassa on niin tukahuttavaa", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua ukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän takana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala. Tee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti. Keskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten johdin keskustelun matkani tarkoitukseen.

"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut käynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja Venäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan virstan päässä", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni näinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran, minkä suunta piti suoraan päin pohjoista.

"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä lopulta oikeastaan on"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.

"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä sinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea vastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä myöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä saattanut kasvaa umpeen".

Näin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä rajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran jatkuvan mereen saakka.

Läksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä luonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa. Väylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän välistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä olevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä metsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan. Ura ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli edessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja mineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä juurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion, mistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä nähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.

Hiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi lähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen ääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.

Sain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä tarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten piirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin jos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.

Näin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä Pietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen poiketen:

"Maailmassa on kaksi tasankomaata. Istumme toisen keskuksessa. Sen nimi oli ennen Alanne, sitten sitä kutsuttiin Olanne, mistä viimein tuli Olonets ja Aunus. Toinen on jossain takaliston takana, missä Äänisen reitti päättyy".

Sain selville, että "toinen tasankomaa" tarkoitti Hollantia ja "takalisto" Tanskaa. Ukko paha! Sinusta oli Äänisen reitti Itämeren vetten keskus. Itämeren rannoilla kyllä tiedetään, että merestä voidaan vesitse päästä aina Äänisen perukoille, joita pidetään takalistona. Mutta sinä ukkoseni asetat Tanskan ja Hollannin hallitsijat takalistoon ja asut itse keskuksessa! Sopihan se hyvin sinun arvollesi venäläisen kylän vanhimpana tällä alueella, missä sinun kyläsi edusti venäläisen asutuksen etujoukkoja, sillä edessäsi aukeavan valtavan väylän länsipuolella alkoi ennen pitkää karjalainen asutus. Ukko jatkoi.

"Pietari kulki kerran tästä matkalla Arkangeliin ja vieraili kotitalossani esivanhempieni luona. Hän oli kertonut tuosta toisesta tasankomaasta maailman äärillä ja luvannut sieltä tuottaa karjaa tänne. Kutsumme sitä nyt Holmogorin karjaksi. Sitten oli tsaari komentanut miehensä avaamaan vesiväylää Valkeasta merestä Ääniseen, mutta huomannutkin, että laivat eivät voisi sitä myöten purjehtia, se kun olisi liian ahdas, vaikka väylän avaamiseksi ei olisi tarvinnutkaan kaivaa kovaan maahan kuin muutaman virstan pituinen kanava".

"Pietari mahtoi olla hyvin vanha tullessaan tsaariksi. Isäni kertoi, että maailman alusta ei vielä ollut pitkälti, eikä täällä tiedetty, milloin Kristus oli syntynyt, kun Pietari kävi ensi kerran paikkakunnalla. Mutta eihän Pietari mikään tavallinen mies ollutkaan. Hän kai oli venäläisille sama kuin karjalaisille Väinämöinen, josta ei koskaan puhuta muuta kuin vanhana. Ja jos hän ei nyt ihan Väinämöinen ollut, oli hän ainakin kuin Ilmarinen".

Tässä vilkaisi ukko minuun hyvin epätietoisena. Nyökäytin vain päätäni merkiksi, että olin kaikki hyvin ymmärtänyt. Ja miksikä en olisi ymmärtänyt, kun kerran tiesin, että Pietari toi Venäjälle uuden ajanlaskun, mikä perustui Kristuksen syntymään, sekä poisti entisen, jossa vuodet laskettiin maailman luomisesta. Kertojani siirtyi nyt toiseen tarinaan.

"Pietarin aikana oli tässä läheisyydessä vanhauskoisten luostari ja niin rikas, että se laski liikkeelle omia kultarahoja sekä harjoitti kauppaa Sungun markkinoilla, mitkä vetivät vertoja Nishni-Novgorodin suurille markkinoille".

Ukko ei osannut selittää, mikä oli Sungun mahdin lopettanut. Mistäpä hän olisi tiennyt, että Arkangelin rata lamautti nuo Äänisen jättiläismarkkinat, joille saapuvien rekijonot luikertelivat useiden virstain pituisina vöinä aina uunna vuonna Äänisjärven pitkien lahtien jäillä.

"Kun Pietari sai kuulla metsään kätkeytyneestä suuresta luostariyhdyskunnasta, määräsi hän sen hävitettäväksi. Rukouksista ei lähtenyt apua. Tsaari oli järkkymätön. Silloin lähti nunnien — luostareita oli kaksi — abbedissa tapaamaan Pietaria, joka puuhaili kanavarakennuksella, minkä piti yhdistää Äänisjärvi Valkeaanmereen. Mitä silloin tapahtui, ei tiedetä, mutta luostarit jäivät rauhaan. Ne hävisivät vasta minun nuoruudessani. Kerrotaan tosin niinkin, että tsaari olisi aikeistaan luopunut, kun hän kuuli, että luostarin pellot olivat ojitetut, niinkuin Pietari olisi pelännyt ojia"!

Tämä selitys huvitti ja nauratti ukkoa, sillä hän ymmärsi sen omalla tavallaan, vaikka selitys saattoi olla ihan oikea. Pietarihan ei suosinut luostareita, niiden asukkaiden toimettoman elämän takia. Ehkä juuri nämä luostariyhdyskunnan hyvin hoidetut pellot tekivät sen olemassaolon tsaarin silmissä oikeutetuksi, vaikka sen asukkaat olivatkin vihattuja ja vainottuja vanhauskoisia. Tosiasia joka tapauksessa on, että nämät luostarit hävisivät vasta viime vuosisadan puolivälissä.

Luulin ja pelkäsin, että ukon tarinat olivat jo lopussa. Katselin yhä uudestaan ja uudestaan edessäni aukeavaa merkillistä Pietarinkattilalaaksoa. Siitä juuri halusin tietoja. Kertojani arvasi ajatukseni ja ryhtyi siitä puhumaan.

"Katselette herkeämättä tuota tietä. Sekin on Pietarin hakkauttama. Ensin hän rakensi Valkeanmeren rannalle suuren laivaston, mikä sitten tätä avattua uraa myöten hevos- ja miesvoimalla kuletettiin Äänisjärveen, vaikka paljonhan siinä oli luonnon vesiväylääkin välillä. Äänisestä se purjehti vielä suurempaan järveen ja sieltä isoon mereen, missä se hävitti vihollisten laivastot. Silloin tuli teidän maastanne osa Venäjää".

Siihen loppuivat ukon tarinat. Mitään vastaväitteitä en tietysti tehnyt. Olin taas kuullut noita kertomuksia, joita rahvaan miehilläkin on runsaasti Pietari suuren ajasta. Entistä selvemmin taas käsitin, että tuon merkillisen miehen toimet eivät ole ainoastaan ratkaisevasti vaikuttaneet oman isänmaani kohtaloon, vaan myös vetäneet rajantakaiset karjalaiset venäläisen vaikutuspiirin entistä kiinteämpään yhteyteen.

En silloin tiennyt, että vastavaikutus oli niin lähellä. Minun jälkeeni kylään eksynyt ensimäinen vieras kulkija toi sen asukkaille jo tiedon maailmansodan syttymisestä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄÄNISJÄRVEN RANNOILLA KARJALAISTEN TUTTAVANA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.