The Project Gutenberg eBook of Kuvauksia nykyaikaisista telotuksista, by V. Vladimirov

36:n rikosjuttu Riiassa Riian rikosjuttuja Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa

Tammikuusta asti [Wladimirowin kirja ilmestyi painosta vuoden 1906 kesän loppupuolella. Suoment. muist.] yhtämittaa istuu Riiassa sotaoikeus, joka telottaa ja tuomitsee kuolemaan nuorukaisia ja viattomia ihmisiä.

Tämä julma tribunali telotutti Toukokuun keskivaiheilla 8 henkeä, joista 6 syytöntä, mikä oli näytetty toteen todistajain kautta; heistä oli kolme 18 vuoden iässä.

Näiden 4 kuukauden kuluessa se on käsitellyt 18 rikosjuttua, tuominnut kuolemaan 18 ihmistä ja telottanut 15. Näiden joukossa oli ihan syyttömiä.

Nyt, minun kirjoittaessani näitä rivejä, inkvisitsionin pöydän ääreen astuu 35 henkilöä, joista 18 ovat syytteessä 279:nen pykälän [nim. Venäjän rikoslain. Suoment. muist.] mukaan, minkä nojalla heitä uhkaa kuolemanrangaistus.

Koko oikeusprosessi alusta loppuun, tutkimusainesten hankkiminen, näiden ainesten käyttäminen — on sellaista järjestelmällistä oikeuden loukkaamista, sellaista kaikkien oikeudellisuuden ja laillisuuden vaatimusten syrjäyttämistä, että mielen valtaa pelko lähimmäisten hengen puolesta ja sydäntä vihloo ajatellessa että kaikki, mitä täällä tapahtuu, on mahdollista meidän valistuneella kahdennellakymmenennellä vuosisadallamme.

Kun minä, paikalla, tutustuin tämän tuomioistuimen toimintaan näiden neljän kuukauden aikana, niin minusta tuntui siltä, kuin olisivat ajat siirtyneet takaisin, kuin näkisin valveilla, todellisuudessa, kaukaisen menneisyyden syvyyteen haihtuneet keskiajan kidutusten ja telotusten kuvat…

Minun täällä, Riiassa, kokoomani ainekset saattavat jokaisen lukijan sydämen vavahtamaan ja repäsevät hänen rinnastaan tuskallisen inhon ja paheksumisen huokauksen.

Tämän tribunalin muodostavat viisi henkilöä: kenraalimajuri Arbusow sekä everstiluutnantit Kerman, Bauman, Witkovskij ja Drosdow.

Istuntopaikakseen he ovat valinneet kirkon. Olisiko kukaan voinut mielessään kuvitella että siellä, jossa kaikuvat kristillisen rakkauden, veljellisen yleisen anteeksiannon jumalalliset sanat, Herran temppelissä, ankarakasvoiset tuomarit lukevat julki kuolemantuomioita syyttömille uhreille?

Minä en uskonut ja päätin itse, mieskohtaisesti, omilla silmilläni nähdä missä ja minkälaisissa olosuhteissa tämä kamala tuomioistuin toimii.

Ja minä sain nähdä että oikeus istuu paikallisen aliupseeri-harjoituspataljoonan kirkossa.

Alttarilavan ääreen, alttarin ovien eteen on asetettu pöytä, jonka ääressä ankarat tuomarit istuvat.

Pöydän ja alttarilavan välinen paikka on aidattu erilleen peililaudoista tehdyllä, ohuella, siniseksi maalatulla väliaidalla; tähän väliaitaan on tehty ovi, jossa riippuu lukko.

Pyhimysten kuvat oli havaittu tuomareille tarpeettomiksi, ne oli pitänyt viedä pois.

— Täällä, — vastasi hän, — otamme pois väliseinän, heti sen takana on alttarilava, ikonostaasi [seinä kirkon alttarin ja laivan välissä, johon asetetaan pyhimysten kuvia. Suoment. muist.], alttariovet… Täällä tapahtuu jumalanpalvelus ja täällä me rukoilemme.

— Me otimme ne pois hiukan aikaa ennen kun oikeus alkoi istuntonsa ja veimme ne leiriin — vastasi hyväluontoinen sotamies. — Kun oikeus istuu niin pyhimystenkuvia ei saa olla seinillä, se olisi sopimatonta, senpätähden me veimmekin ne pois!

Minä riensin pois. — Kirkoissa tavallisen kirkkolamppuöljyn hajun ja suitsutuksen sijasta täällä haisi viattomalta ihmisvereltä.

Tavanmukaisen kirkkoveisun sijasta täällä kuului aseiden kalske, rukoilevien sijassa täällä oli kasakkain kasvoja, kiväärejä, pistimiä, nagaikkoja.

Tuntui kaamealta nähdessä kansan uskon kaikkein pyhimpään tunkeutunutta oikeudettomuutta, väkivaltaa ja henkilöllisyyden pilkkaamista.

Ennenkun ryhdyn kuvaamaan tämän oikeuden toimintaa, on välttämätöntä, sen luonteenkuvauksen täydentämiseksi, kertoa niistä täydentävistä laitoksista, jotka sille valmistavat ja hankkivat tutkimusainekset. Olisiko kukaan meidän valistuneella aikakaudellamme voinut ajatella, että Riiassa on olemassa säännönmukaisesti kalustettuja ja kaikilla tarpeenmukaisilla voimilla hyvin varustettuja kidutuskammioita syytteenalaisten kiduttamista varten.

Niin, niin, kidutuskammioita — minä en hairahtunut sanoissani! Juuri kidutuskammioita, samanlaisia kuin oli keskiajalla.

Sellaisia kidutuskammioita kaupungissa on kolme (ehkäpä useampiakin, mutta minun on onnistunut saada tietoja vain kolmesta kidutuskammiosta).

Näissä kidutuskammioissa kidutetaan syytteenalaisia, jotta voitaisiin hankkia oikeutta varten ne ainekset, joita muilla ehdoilla ei saataisi hankituksi. Näitä uhreja kidutetaan, jotta syytteenalainen kärsimiensä hirveiden ruumiillisten tuskien pakoituksesta tunnustaisi syylliseksi itsensä ja ne toverit, jotka pyövelit hänelle nimittävät.

Tällä keinoin hankitut todistajain lausunnot, "vilpittömät tunnustukset", lähetetään tähän oikeuteen, joka saman "tunnustuksen" nojalla määrää kuolemanrangaistuksen.

Tämän oikeuden ei ole tarvis selvitellä kysymystä siitä, millä keinoin lausunnot ovat saadut; tuomarien omatunto on levollinen, he toimivat lain ja oikeuden mukaisesti.

Kun syytteenalainen tuodaan osastoon poliisi kuulustelee häntä, vaatii tunnustamaan ja, jos ei saa haluamaansa vastausta, uhkaa kiduttaa.

Uhkausten jälkeen poliisi ryhtyy toimeen. Vanhemmat virkamiehet menevät tästä huoneesta etäisempiin ja alhaisarvoiset alkavat kasakkain avulla piestä.

Lyödään nagaikoilla, kiväärinperillä ja kummisilla kepeillä, joita näissä kidutuskammioissa nimitetään "pipkoiksi".

Kun onneton pyövelin iskuista kaatuu raukeana, tunnottomana lattialle, niin inkvisiittorit valavat hänen päällensä kylmää vettä, kunnes hän tulee tuntoihinsa.

Mutta jollei tämäkään auta, jos hän kaikkien kärsimiensä kidutusten jälkeen yhä vaan pysyy uppiniskaisena — ei anna ilmi itseään ja toverejaan, niin häntä aletaan uudelleen piestä, mutta nyt jo "kuolemaniskuilla". Silloin pannaan kidutettua uhria kohtaan käytäntöön asetoveri, pyöveli Avramowin [tunnettu Maria Spiridonowan jutusta. Suom. muist.] menettelytavat — kiskotaan hänen päästään hiukset, hierotaan haavoihin suolaa, käytetäänpä sähköäkin.

Jos kidutettu vielä jaksaa puhua niin tulevat hänen luokseen viereisestä huoneesta vanhemmat poliisivirkamiehet ja kehottavat häntä vilpittömästi tunnustamaan kaikki.

Kaikkien kärsimiensä tuskien jälkeen, edessään kauhea perspektiivi saada vielä monta, monta kertaa uudelleen niitä kokea, tuntien vielä ruumiissaan nämä tuskat monikin heikompi kidutetuista usein vakuuttivat todeksi sen, minkä poliisi heiltä tahtoi.

Kun tämä "vilpitön tunnustus" oli tehty, niin kidutukset loppuivat. Kiusattu uhri vietiin koppiin ja jonkun puolentoista kuukauden kuluttua syytteenalainen ilmestyi sotatribunalin eteen, joka tuomitsee hänet ja hänen ilmiantamansa toverit kuolemaan.

Hiukan toisin tapahtuvat kidutukset 2:sen Pietarin kaupunginosan poliisikonttorissa. Minä kirjoitan sen mukaan, minkä minulle kertoi henkilö, joka siellä oli istunut kopissa ja tavannut kidutetut sekä itse nähnyt sen onnettoman, joka kidutusten jälkeen hirttäytyi.

Tässä rakennuksessa on kaksi kerrosta. Ensimäisessä kerroksessa ovat vangittujen kopit, toisessa pristavin [kaupunginosan poliisitarkastaja eli poliisipäällikkö. Suom. muist.] kanslia.

Ja toiseen kerrokseen on laitettu kidutuskammio; siellä vangittuja kuulustellaan ja siellä heitä kidutetaan. Kidutukset alkavat useimmiten kello 10:stä illalla.

Kun poliisikonttorin koppeihin tuotiin vangittuina kaksi veljestä, niin illalla toinen heistä vietiin kidutuskammioon kuulusteltavaksi.

Kauan ja julmasti häntä kidutettiin; hän niskoitteli eikä antanut ketään ilmi. Hänen miehuutensa osoittautui kidutuksia vahvemmaksi; pyövelit väsyivät saamatta ainoatakaan "vilpitöntä tunnustusta".

Hänen maattuaan siellä puolitoista vuorokautta poliisi ilmoitti hänelle, että, jollei hän tunnusta, niin hänet illalla taas viedään kuulusteltavaksi.

Onneton ei jaksanut uudestaan kestää näitä hirveitä tuskia, epäinhimillisiä kidutuksia, vaan päätti kuolla ennen niitä.

Mutta hänellä sattui olemaan onni. Ovesta oikealla olevassa kulmassa löytyi seinään kierretty koukku arsiinan korkeudella permannosta. Totta kyllä että on hyvin vaikeaa hirttäytyä kun jalanalusta on niin pienen matkan päässä, mutta niin suuri oli hänen halunsa kuolla, että hän teki paitansa kaistaleesta narun, heittäytyi pitkälleen lattialle ja pujotti päänsä silmukkaan.

Tällaisessa kaltevassa asennossa hänet löysi vartiomies kun hän jo oli kylmänä ruumiina.

Ei ole epäilemistä että hän kuoli verkalleen ja kauheissa tuskissa; koko hänen kasvonsa olivat hirmuisten kouristusten vääntämät. Kun vartiomies näki hänet hirttäytyneenä kutsui hän pelästyneenä paikalle sen vangin, joka minulle tämän on kertonut, ja avasi hänelle kopin oven sanoen: "Katsokaapa kuinka hän on kuristautunut! Mies parka!!"

Ja kamalaa oli tosiaan katsoa tätä poloista. Kuinka paljon epäinhimillistä tahdonvoimaa, uskomatonta mielen lujuutta hän oli tarvinnut, ottaakseen itsensä hengiltä kun suurempi osa ruumista puolittain makasi lattialla, selällään, ja kun silmukka, tuskin kireellään, vain heikosti puristi kurkkua.

Mutta hän oli kuollut ja oli välttänyt kidutukset, oli kuollut — ketään ilmiantamatta.

Pian tulivat viranomaiset, tekivät pöytäkirjan ja menivät pois. Tuli sekin korttelinpäällysmies [vastaa meidän ylikonstaapeliamme. Suom. muist.], joka oli häntä kiduttanut ja jonka vielä olisi pitänyt häntä kiduttaa…

Tämän kamalan asennon nähdessään hän ei voinut pidättää itseään sanomasta vieressään olevalle ystävälleen: "Katsoppas! Katsoppas tuota roistoa, mitenkä on hirttäytynyt!"

Lainaan tähän viralliset tiedot pöytäkirjasta, joka tehtiin Riian vankilalääkärin Wiben tarkastaessa neljää, toisessa Mitavan poliisikonttorissa kidutettua henkilöä.

"Vastaanottohuoneeseni tuli neljä syytteenalaista: Windeus, Kallei,
Tarksh ja Eglit, pyytäen tarkastamaan itseään.

"Tarkastaessani heitä minä havaitsin paljon lyöntien jälkiä: naarmuja, mustelmia y.m. Eglitillä oli silmän alla voimakkaan iskun jälki. Lyönnit ovat annetut 4—5 päivää, tai kauemmin, ennen tarkastusta.

"Vammain laadusta täytyy päättää, että ne ovat tehdyt jollakin tylsällä aseella; muutamat mustelmat voivat olla seurauksena nyrkiniskuista, mutta löytyi myös sellaisia raamuja, jotka eivät voineet johtua nyrkiniskuista: näiden raamujen alkuperästä voi sanoa että ne eivät ole seurauksia kepin-, nagaikan tahi raipaniskuista, koska tässä tapauksessa mustelmat olisivat pitkulaisten raitain näköisiä, jonka näköisiä ne todellisuudessa eivät ole; on mahdollista että nämä mustelmat ovat seurauksena saappaiden koroilla, nyrkkiraudalla taikka muulla sentapaisella tylsällä aseella annetuista iskuista. Kukin isku, erikseen, ei ollut erittäin raskas, mutta siihen nähden, että niitä oli hyvin paljon, minä silloin tulin siihen johtopäätökseen että henkilöt, jotka olivat ne saaneet, olivat kärsineet melkoista ruumiillista tuskaa ja suurta hermojen järkytystä. Tarkastuksen tuloksista minä olen ilmoittanut Riian piirioikeuden prokuraattorille, hänen asiassa tekemänsä virallisen tiedustelun johdosta, mikä tiedustelu perustui syytteenalaisen Eglitin äidin hänelle jättämään valituskirjelmään. Mainitut syytteenalaiset ilmoittivat minulle että lyönnit oli heille annettu Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa."

Otan tähän sota-oikeuden pöytäkirjasta todistaja Jansonin lausunnon oikeuden istunnossa.

"Minä Janson olin yhdessä Meijerin kanssa Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa. Olimme suljettuina samaan koppiin. Hänet kutsuttiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen poliisikonttorirakennuksessa kuului huutoja.

"Jonkun hetken kuluttua konstaapelit työnsivät koppiin Meijerin kauttaaltaan verisenä ja tunnottomana. Pää ja kasvot olivat veressä; kun me riisuimme hänet oli hänen selkänsä täynnä sinisiä täpliä, ja tuntoihinsa tultuaan hän sanoi, että häntä olivat lyöneet korttelinpäällysmiehet ja konstaapelit, vaatien häntä tunnustamaan että hän oli ampunut konstaapeleita, mutta hän sanoi meille ettei hän tästä mitään tiedä."

"Minä näin Meijerin Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa, jossa yhteen aikaan olin suljettuna samaan koppiin kuin hänkin.

"Meijer kutsuttiin kuulusteltavaksi ja heti sen jälkeen kuului huutoja; minä tunsin äänestä että huutaja oli Meijer. Jonkun hetken kuluttua Meijer työnnettiin sisään verisenä. Yhdestä tai useammasta hänen päässään olevasta haavasta juoksi verta; kun me riisuimme hänet, niin havaitsimme hänen selkänsä olevan täynnä sinisiä täpliä."

"Minä näin syytteenalaisen Ausjron verisenä Riian kaupungin II:ssa Mitavan poliisikonttorissa. Kun kysyin häneltä syytä tähän hänen tilaansa, niin hän vastasi, että häntä oli piesty poliisikonttorissa neljä kertaa; joka kerta oli hänen päälleen pieksemisen jälkeen valettu vettä ja vaadittu häntä tunnustamaan osallisuutensa pristavi Porsjitskin murhaan. Ausjro sanoi että häntä piestäessä oli ollut läsnä syytteenalainen Lik, joka oli vakuuttanut Ausjron olleen osallisena tähän rikokseen.

"Poliisikonttorissa Lik myös sanoi hänelle, todistajalle, että hän, II:ssa Mitavan poliisikonttorissa hänelle annettujen lyöntien pakoituksesta, oli tunnustanut olleensa osallisena Porsjitskin murhaan".

Nämät lausunnot ovat lainatut Riian sotaoikeuden istunnossa tehdystä pöytäkirjasta.

"Samana päivänä kun matkustin pois Riiasta sain vankilasta eräältä vangilta A. kirjeen, jonka otan tähän kokonaisuudessaan kaikkine oikokirjoitusvirheineen: [Näitä oikokirjoitusvirheitä on alkuperäisessä, venäläisessä, teoksessa painetussa kirjeessä koko joukko; en kumminkaan ole katsonut olevan syytä erityisesti mukailla sellaisia tähän suomennokseen, säilytän vaan itse tyylin. Suom. muist.]

"Minut lähetettiin etsivään osastoon. Osaston päällikkö Kosjko iski minua, kuulustellessaan, vasten hampaita jollakin aseella, niin että heti löi ulos suustani etuhampaan, ja vielä 2 muuta tuskin pysyvät paikoillaan; sitäpaitsi Kosjko vei minut ulos kasakkain piestäväksi, jotka kohta ryhtyivät tähän ja hakkasivat rikki vaatteet, jotka minulla oli ylläni ja repivät myös ruumistani.

"4:nnen Moskovan kaupunginosan pristavin apulainen löi miekallaan rikki pääni 2:sta paikasta, minä tulin kokonaan veriseksi; sitäpaitsi panivat minut sähkökoneeseen, jossa minusta vetivät kaikki mitat, löivät minua mitä petomaisimmalla tavalla. Rääkkäsivät minua 8 vuorokautta. Runtelivat terveyteni, niin että olen tullut kuuroksi molemmilta korviltani, enkä tiedä mistä syystä minut ovat iäksi tehneet raajarikoksi ja sitäpaitsi näännyttävät vankilassa. Minulla on vaimo ja kolme alaikäistä lasta, jotka ovat ilman leivänpalaa. Sellainen on minun viaton kärsimykseni."

Paitsi näitä, on minulla vielä muita lausuntoja, jotka kumoamattomasti todistavat, että mainitsemissani kolmessa kidutuskammiossa on käytetty ruumiillisia kidutuksia jotta saataisiin syytteenalaiset sekä tunnustamaan itsensä syyllisiksi että vakuuttamaan syyllisiksi muut syytteeseen pannut.

Ja näillä kidutuksilla päästiin tarkoituksen perille. Kussakin rikosjutussa löytyi pari kolme sellaista henkilöä, jotka eivät jaksaneet kestää näitä hirveitä tuskia, vaan tekivät ilmiannon.

Eräitä naisia kidutettiin samalla tavalla. Minä näin Riiassa erään asianajajan luona valokuvan erään naisen selästä, joka oli kovin rikkihakattu. Toisille naisille lausutaan tämän laatuisia uhkauksia: "Ellet tunnusta, niin tiedä että täällä on kasakoita ja me annamme sinut heidän käytettäväkseen! Silloin kielesi kyllä käy vähemmän kankeaksi…!"

Tällaisen uhkauksen sai kuulla, hänelle itselleen lausuttuna, eräs nuori tyttö, joka itse tämän kertoi minulle.

Hän sanoi tämän lauseen tehneen häneen niin raskaan vaikutuksen, ettei hän vielä nytkään voi muistella tätä hetkeä ilman kauhua. Hän oli silloin hyvin ymmärtänyt, että noiden pyövelien suussa tämä ei ollut uhkaus, vaan ainoastaan varotus; että he, jos tahtovat panna sen täytäntöön, ilman epäröimistä niin tekevätkin.

Nykyään on 36:n rikosjutussa eräs yli 50 vuoden vanha eukko Laht; hän on niin kovasti pelästynyt kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, että on alkanut puhua järjettömyyksiä ja tullut aivan epänormaaliksi, ja hänen puolustajansa [nimittäin oikeudessa. Suom. muist.] on vaatinut, että hänet annettaisiin lääkärien tarkastettavaksi.

Kuten ylempänä sanoin, on melkein jokaisessa rikosjutussa löytynyt heikkoja ihmisiä, joihin kidutukset ovat vaikuttaneet masentavasti ja jotka ovat sanoneet syylliseksi itsensä ja toverinsa.

Niinpä siinä rikosjutussa, joka loppui viikko takaperin ja jonka tuloksena oli että kahdeksan henkeä laillisella tavalla telotettiin, ampumalla, oli kaksi ilmiantajaa: Windeus ja Tarksh.

Tästä rikosjutusta minä kerron erikseen, sanon nyt vaan että minun Riiassa ollessani, sisäasiain ministeri sähköteitse vaati lähettämään itselleen tämän jutun asiakirjat. Arvattavasti hän tahtoo vastata Duman tiedusteluun. Tässä jutussa ammuttiin puolustajain lausunnon mukaan, kuusi henkeä syyttömästi, he olivat näyttäneet toteen alibi’nsä [s.o. että rikoksen tapahtuessa olivat muualla. Suom. muist.].

Nyt siirryn tuohon 36:n rikosjuttuun, jonka nähtävästi täytyy päättyä hyvin surullisesti, nimittäin kuolemantuomiolla 18:lle hengelle.

Kun yleisö tutustuu tähän rikosjuttuun, vaikkapa vaan kaikessa lyhykäisyydessä, niin ehkäpä heidän telotuksensa herättää yleisössä kauhua ja hillitsee tulevaksi ajaksi pyövelin käden.

Jotta tätä suurta rikosjuttua varten onnistuisi luoda "vilpittömiä tunnustuksia" — oli pakko panna käytäntöön radikaalisempia kidutuskeinoja, kuin mitä ennen oli käytetty. Tässä tapauksessa ei riittänyt kiduttaminen, täytyi uhata kuolemalla, vieläpä tappaakin.

Kolmen todistajan — syytteenalaisen lausunnon mukaan — tapahtui asia seuraavasti:

Piti lähettää 4 vankia Riian ojennusvankilaan. Heitä saattoi vartiosto, jossa oli kuularuiskukomppanian kapteeni Pavlovskij. Vankeja ei viety kaupungin läpi, vaan pitkin syrjäkatuja, yöllä. Oli kuuvalo. Tultuaan autiolle paikalle, Grusenbergin seutuville, vartiosto pysähtyi.

Kapteeni kehotti kaikkia neljää tunnustamaan itsensä syyllisiksi
"Nadesjdan" konttorissa tehtyyn ryöstöyritykseen.

Silloin kapteeni huomautti heille, että, elleivät he tunnusta, hän tappaa heidät, ja käski yhden heistä, Jodnis'in astua syrjään ja miettiä hetkisen.

Jonkun minuutin kuluttua kapteeni kysyi häneltä oliko hän päättänyt tunnustaa; hän vastasi että hän on syytön eikä mitään tiedä.

Jodnis asetettiin seisomaan syrjään ja ammuttiin muutamalla laukauksella kuoliaaksi…

Pantuaan uhkauksensa näin realisella tavalla täytäntöön, kapteeni Pavlovskij arveli että muut paikalla tunnustavat itsensä syyllisiksi, mutta Bushman, joka oli seuraava järjestyksessä, vastasi samaten ettei hän mitään asiasta tiedä eikä voi mitään tunnustaa.

Hänen osakseen tuli sama kohtalo. Ja laukauksen jälkeen hän hengetönnä kaatui maahan.

Kapteeni Pavlovskij vei palavan tulitikun Bushmanin huulille ja tällä keinoin tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei teloitettu hengittänyt, — jätti molemmat makaamaan ja kääntyi itse kahden vielä eloon jääneen puoleen kysyen eivätkö he nyt tahdo tunnustaa.

Ja pelastaakseen henkensä nämät kaksi, Andree ja Rehwald, antoivat ilmi useimmat tässä 36:n rikosjutussa syytteeseen pannuista.

Kapteenille täydelliseksi yllätykseksi Bushman toipui, lähetettiin vankilan sairaalaan ja parani kuukauden kuluttua.

Puolustajain kapteeni Pavlovskille oikeudessa tekemään kysymykseen mistä syystä Jodnis oli tiellä ammuttu ja Bushmania vaarallisesti haavoitettu, hän vastasi heidän yrittäneen karata.

Häntä kehoitettiin kertomaan seikkaperäisesti mitenkä tämä karkausyritys oli tapahtunut, ja kaikki tappoa koskevat asianhaarat; hän antoi hyvin sekavia selityksiä; sanoi ensin ettei hän itse saattanut vankeja, vaan kulki toisella puolen tietä ja oli antanut vartioston päällikkyyden aliupseerille, jonka nimeä hän ei muista, samaten hän ei tunne ainoatakaan vartiostoon kuuluneista sotamiehistä. Senjälkeen kapteeni Pavlovskij selitti että hän siinä silmänräpäyksessä, kun laukaukset oli ammuttu, oli ollut kaukana vartiostosta, noin 20 minuutin matkalla sen takana.

Kun puolustaja kysyi, oliko tässä asiassa toimeenpantu tutkimusta, keskeytti sotaoikeuden puheenjohtaja puolustajan eikä enää sallinut kosketella tätä kysymystä. [Tätä kirjaa painettaessa oli heinäkuun 30:nä p:nä 1906 sanomalehdessä "Svobodnaja Sjisnj" luettavana seuraava uutinen:]

[Itämeren maakuntien rauhoittamisesta tunnetun kuularuiskukomppanian päällikkö Pavlovskin teoista pidetään tätä nykyä, vihdoinkin, tutkimus. Kuten tunnettua, hän, kuljettaessaan vangittuja henkilöitä vankilaan, tiellä kuulusteli heitä ja, kun he eivät tunnustaneet itseään syyllisiksi, ampui yhden kuoliaaksi ja toista, D. Bushmannia, haavoitti kuolettavasti, minkä jälkeen muut kaksi, Andree ja Rehwald tunnustivat todeksi kaikki mitä hän vaati. Sitten pantiin näiden lausuntojen nojalla syytteeseen 36 henkilöä, joista seitsemän tuomittiin kuolemaan. Tuomion ylisotaoikeus kumosi, ja juttu tulee käsiteltäväksi Elokuun 8:na päivänä. ("Svob. Sjisnj"-lehden kirjeen.)]

Nuo kolme tämän verisen kohtauksen eloonjäänyttä todistajaa todistivat sitävastoin niinkuin minä tässä olen kirjoittanut.

On huomattava, että kun Bushman oli paranemassa, tuli hänen luokseen sairaalaan santarmieverstiluutnantti Baikow ja alkoi kehoittaa häntä vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sanoen, että muussa tapauksessa hän taas viedään autiolle Grusenbergin vuorelle.

Kuten edellisessä kuvauksessa jo mainitsin on Riian sotatribunali viime kuukausina käsitellyt 18 rikosjuttua ja telottanut 15 henkeä.

Kukin näistä rikosjutuista on siihen määrään mielenkiintoa herättävä, niin voimakkaasti on kussakin ilmennyt omantuntonsa vaatimuksista välinpitämättömien tuomarien oikeudenvastainen toiminta, että olisi välttämätöntä tarkastaa kutakin rikosjuttua erikseen, jotta tämän kollegion toiminnan luonteen kuvaus tulisi täydellinen, — mutta sitä varten tarvittaisi liian paljon aikaa ja tilaa.

Senvuoksi minä otan niistä ne, jotka ovat enimmin mielenkiintoa herättävät, ja alan 36:n rikosjutusta.

Edellisessä luvussa olen kertonut, että todistajain lausuntojen hankkimista varten tähän rikosjuttuun, oli pyövelien täytynyt tappaa yksi syytteenalainen ja vaarallisesti haavoittaa toista; tämän pelotuksen jälkeen kaksi heikointa, Andree ja Rehwald, antoivat ilmi muut henkilöt.

Syytteenalaisten joukossa on kaksi tyttökimnaasin oppilasta, toinen 5:ltä, toinen 6:lta luokalta; useimmat muista eivät ole täysi-ikäisiä.

On eräs eukko, iältään yli viidenkymmenen. Hän ei ymmärrä mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ei tiedä mistä syystä hän on vangittu; kaikki hänen ympärillään peloittaa häntä ja hänen järkensä on alkanut pimetä.

Ennen oikeuden istuntojen alkamista hallinto siirsi muutaman vangin
Riian ojennusvankilasta Liivinmaan lääninvankilaan.

Viimeksimainittu on rakennettu kahtasataa henkeä varten, mutta tätä nykyä siellä on yli kuusisataa vankia. Yhteen koppiin oli teljetty kuusi henkeä, niin että yöllä lattia oli sullottuna täyteen ihmisruumiita; he nukkuivat paljaalla asfalttilattialla. Koppi on hyvin pieni, kolme askelta toiseen ja viisi askelta toiseen suuntaan. Ilman puute, ahtaus, lika, tiheän rautaristikon pimentämästä ikkunasta tuleva riittämätön päivänvalo, — seuraukset kaikesta tästä tulivat pian näkyviin, ja eräs syytteenalainen, Fradkin nimeltään, sairastui pahasti, oltuaan kausi päivää moisessa huoneessa; sairaudestaan huolimatta hän haastettiin oikeuden istuntoon, toverit kantoivat hänet sinne käsillään ja sellaisessa tilassa hän sitten oli läsnä oikeudessa; seuraavana päivänä hän ei enää voinut tulla ja puolentoista vuorokauden kuluttua hän kuoli.

Vankilan lääkäri kävi häntä katsomassa hänen jo ollessaan kuolleena. Mihinkä tautiin hän oli kuollut jäi kun jäikin epätietoiseksi ja useimmille vangeille arvoitukseksi.

Vankilalääkäri ilmoitti virallisessa tiedonannossaan että syynä
Fradkinin kuolemaan oli ollut vankilahuoneen ahtaus ja kosteus.

Mutta kaikkein omituisinta on että Fradkinin kuoleman jälkeisenä päivänä samassa kopissa sairastui toinen syytteenalainen Saharow. Silloin hallinto kiireimmiten siirsi hänet takaisin Riian ojennusvankilaan, parempiin terveydellisiin olosuhteisiin, ja siellä hän nopeasti parani.

Oikeus katsoo hänellä olleen tärkeän osan käsittelyn alaisessa rikoksessa, pitää häntä sosiaalidemokratisen taistelujärjestön päämiehenä ja etsii erityisellä harrastuksella todistusaiheita, voidakseen laillisella perusteella telottaa hänet.

Mutta todistusaiheita ei ole!… Ja kun herra T., keskustellessaan erään tuomarin, everstiluutnantti Kermanin, kanssa, huomautti hänelle tästä, niin everstiluutnantti oikeushuoneessa vastasi hänelle: — "Se ei ole tärkeää! Yhdentekevää onko todistusaiheita vai eikö, kaikissa tapauksissa Saharow jo kauvan sitte riippuu meillä nuorassa".

Intohimoisessa halussaan saada tyydyttää verisiä vaistojaan lukee sotatribunali hänet osalliseksi erääseen rikokseen, joka tapahtui kuukausi Saharowin vangitsemisen jälkeen ja vaikka hän siihen aikaan, kun itse rikos tapahtui, istui vankilassa. Oikeus perusteli tätä syytöstään, että vangittu henkilö on ottanut osaa rikokseen, sillä, että Saharowin turmiokas vaikutus muka on ollut niin suuri, että se on ilmennyt puheena olevassa rikoksessa! Tässä on, oikeuden mielipiteen mukaan, hänen vikansa; sitäpaitsi oikeus on katsonut oikeiksi erään todistajan — ilmiantajan — lausunnot, nimittäin Andreen, joka oli vakuuttanut nähneensä Saharowin lokakuun 17—20 päivän välillä pitämässä puhetta väkikokouksessa. Mutta tietäen millä julmalla tavalla Andreen "vilpittömät" tunnustukset oli hankittu, puolustajat suuresti epäilivät tämän lausunnon todenperäisyyttä, ja pitkien ponnistusten jälkeen heidän onnistui todistaa Saharowin alibi: juuri samaan aikaan Saharow istui vangittuna Riian vankilassa.

Saharowia vastaan on vielä sitäpaitsi olemassa tuomarien mieskohtainen kiukku; äkkipikaisuudessa hän oli, nähdessään tämän tällaisen tuomioistuimen, ollut kyllin varomaton sanoakseen: "Nämä eivät ole tuomareita, vaan teurastajia!"

Minä tapasin Riiassa erään Saharowin ystävistä; hän kertoi minulle, että Saharow hyvin tuntee tuomari, everstiluutnantti Kermanin lausuman klassillisen fraasin: "hän riippuu meillä jo kauvan sitte nuorassa!", ja odottaa kuolemaansa, vaikka hyvästi käsittääkin ettei ole olemassa mitään tosiperusteita, joiden nojalla hänet voitaisiin telottaa…

Nähdessään oikeutta, kohtuutta ja laillisuutta polkevien tuomariensa kostonhimon ja oikeudentunnon puutteen hän hyvin tietää, että hänelle ei löydy pelastusta, ja valmistautuu kohtaamaan kuoleman kasvoista kasvoihin.

Samalla tässä nuoressa organismissa on hyvin ymmärrettävä elämän jano; hän tahtoo niin mielellään elää ja tehdä työtä tulevan, uuden Venäjän hyväksi, että häntä katsellessa mielen valtaa syvä sääli tätä nuorta elämää kohtaan, jonka on lopettava pyövelin käsi.

Ja tämä halu, tämä tarve saada elää, synnyttää hänessä kovan, tuskallisen taistelun; hän on valmistautunut kuolemaan, odottaa sitä, ja samaan aikaan nuori, tarmokas organismi protesteeraa, ei tahdo myöntyä, synnyttäen tällä kauheita tuskia, syvän sisällisen epäsoinnun.

Puheenjohtaja Arbusow ei edes usko että hänen edessään on juuri Saharow itse: hän otaksuu tämän olevan toisen henkilön, joka itseään kutsuu tällä nimellä; antaessaan hänen allekirjoitettavakseen erään paperin hän sanoi: "Kirjoittakaa alle miten tahdotte — vaikkapa Mark, tai mikä muu nimi… taikka Saharow, — meille tämä on yhdentekevä!"

Tämän rikosjutun käsittelyssä on sotatribunali tehnyt itsensä syypääksi useaan oikeusvirheeseen sekä lainopillisessa että muodollisessa suhteessa. Minä esitän ne järjestyksessä.

Väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub eroitti 36:n jutun yleisten oikeuksien tuomiovallasta ja antoi sen sotaoikeuden käsiteltäväksi päiväkäskyllä Huhtikuun 15 päivältä [kaikki kirjassa mainitut päivämäärät ovat vanhaa lukua. Suom. muist.], jossa samalla kertaa vedotaan sekä lisättyä suojelustilaa että sotatilaa koskeviin ohjesääntöihin, s.o. kahteen lakiin, joista toinen poistaa käytännöstä toisen, koska sotaohjesäännön 8:s pykälä nimenomaan määrää, että niillä paikkakunnilla, jotka ovat julistetut sotatilaan, lisätty suojelustila poistetaan käytännöstä.

On huomattava että siihen aikaan, kun puheena oleva rikos tapahtui, Riian kaupunki ei vielä ollut sotatilassa, josta seikasta muun muassa paikkakunnan kuvernööri Svegintsew juuri ilmoittaa kirjelmässään sisäasiain ministerille, pyytäen häntä asettamaan 36 henkilöä sotaoikeuden tuomittavaksi lisättyä suojelustilaa koskevan ohjesäännön nojalla. Ministeri täyttikin tämän pyynnön.

Siten siis kaksi viranomaista oli määrännyt, että juttu oli annettava sotaoikeuden käsiteltäväksi: sisäasiainministeri ja väliaikainen sotilaskenraalikuvernööri.

Tämä viranomaisten ja lakien ylenpalttisuus on todistuksena siitä, että ei ole olemassa sellaista lainmääräystä eikä niin pätevää viranomaista, joka olisi ollut oikeutettu tämän tekemään.

2) Kannekirjelmät annettiin syytteenalaisille hektografeerattuina; ne olivat hektografeeratut sillä tavoin, että oli aivan mahdotonta lukea niitä, — paikoittain paperin lehdet olivat valkeita.

Mutta ihmisiähän uhkaa kuoleman rangaistus; heillä on oikeus saada tietää mistä heitä syytetään ja ehkäpä telotetaan!

He kääntyivät oikeuden puheenjohtajan puoleen pyytäen saada toiset kannekirjelmät, joista voisi saada selon.

Puheenjohtaja katsoi tämän täydellisesti tarpeettomaksi, perustellen kieltonsa sillä, että hehän istuvat samassa vankilassa ja voivat senvuoksi vapaasti vaihtaa tietoja, — ja kun samana päivänä vankilan päällikkö kysyi oikeuden puheenjohtajalta saako syytteenalaiset sijoittaa yhteen, käski hän pitää heidät erillään toisistaan kopeissa.

Silloin syytteenalaiset uudestaan kääntyivät saman puheenjohtajan puoleen pyytäen lupaa saada tutustua asiakirjaan oikeuden kansliassa, sekä, siinä tapauksessa että hän tähän pyyntöön suostuu, hänen toimenpidettään siihen että he sinne toimitetaan.

Tämän johdosta puheenjohtaja Arbusow ilmoitti että heillä on oikeus saada tutustua asiakirjoihin oikeuden kansliassa, mutta mitä tulee heidän sinne tuomiseensa, niin hän ei sekaannu siihen, koska tämä on vankilan päällystön asia; vankilan päällystö ei vaan laskenut kun ei laskenutkaan heitä kansliaan.

Kukaan syytteenalaisista ei saanut tilaisuutta tutustua asiaansa kannekirjelmästä.

3) Kaikki kannekirjelmät ovat kirjoitetut venäjän kielellä; syytteenalaisten joukossa taas on lättiläisiä, jotka eivät osaa venäjää; kielenkääntäjiä heille ei annettu ja he eivät asiakirjoista kyenneet lukemaan edes sitä, mikä niissä oli kirjoitettuna selvästi ja näkyvästi.

Yhden sellaisen kannekirjelmän, jossa on valkeita paperilehtiä ja jossa on ihan mahdotonta saada mistään selvää, minä olen ottanut mukaani, säilyttääkseni sen asiakirjana.

4) Itse oikeuden istuntopäivänä oikeus ilmoitti että kuuteen henkilöön nähden prokuraattori muuttaa kannekirjelmästä tekemänsä johtopäätökset ja nostaa heitä vastaan, pakkotyörangaistuksella uhanneen kanteen sijaan, toisen kanteen, jota seuraa kuolemanrangaistus.

Puolustajat pyysivät oikeuden antamaan heille aikaa puolustuksen valmistamiseen taikka sallimaan heidän haastaa uusia todistajia, jotta he voisivat taistella tätä uutta kannetta vastaan.

5) Oikeusistuntojen toisena päivänä syytteenalainen Fradkin sairastui eikä voinut olla istunnossa läsnä, prokuraattori esitti tämän johdosta antamassaan lausunnossa että hänen juttunsa olisi lykättävä.

Puolustajat pyysivät oikeuden lykkäämään koko jutun, koska on mahdotonta eroittaa jutusta yksi henkilö ilman että muiden syytteenalaisten edut siitä kärsivät ja koska Fradkinia vastaan nostettu kanne on läheisessä yhteydessä koko jutun kanssa.

Oikeuden hylkäävän päätöksen johdosta puolustajat ilmoittivat menettävänsä jonkun osan puolustusaineksia sen nimittäin, mikä voisi olla tarjona Fradkinin selityksissä, ja pyysivät saada tämän aukon täyttämiseksi haastaa uusia, nimeltä mainitsemiaan todistajia.

Kesken jutun käsittelyä oikeus teki hämmästyttävän päätöksen, päätöksen, jolle ei löydy vertaistaan. Yhtätoista syytteenalaista uhkaa kuolemanrangaistus ainoastaan sillä perusteella, että heitä syytetään höyrylaivan ryöstöstä Joulukuun 15 päivänä Väinäjoella sekä viinikellarin ryöstöstä; syytteenalaisten rikoksista ei ole pidetty valmistavaa tutkimusta [nim. tutkimustuomarin toimittamaa. Suom. muist.], vaan on sen sijaan vaan ollut santarmien toimittama tutkinto.

Puolustajat olivat saaneet tietää että nämät samat rikokset ovat käsiteltävinä tutkimustuomarilla ja piirioikeudessa ja että siellä on niitä koskevat asiakirjat; he, puolustajat, huomauttivat oikeudelle, että jos samain rikosten käsittely tapahtuu toisistaan riippumatta sekä sotaoikeudessa että piirioikeudessa, niin voi tapahtua että kahden eri tuomioistuimen samassa jutussa antamat tuomiot tulevat olemaan keskenään ristiriitaiset, ja pyysivät senvuoksi että piirioikeudesta ja tutkimustuomarilta hankittaisiin mainitut asiakirjat ja liitettäisiin tähän juttuun.

Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen päätti oikeus hylätä puolustajaan pyynnön sillä perusteella, että ne viranomaiset, väliaikainen kenraalikuvernööri ja sisäasiain ministeri, jotka olivat asettaneet syytteenalaiset sotaoikeuden tuomittavaksi, hyvin tiesivät että nämä jutut olivat muissa oikeusvirastoissa käsiteltävinä; tämän vuoksi oikeus ei katso itsellään olevan oikeutta mennä muuttamaan näiden virastojen määräystä ja hylkää pyynnön.

Sotaoikeus katsoo toteen näytetyksi, että höyrylaivalla Väinäjoella Joulukuun 15 päivänä tapahtuneeseen ryöstöön oli osallisena kaikkiaan yksitoista henkilöä, ja tuomitsee kuolemaan ne yksitoista syytteenalaista, jotka nyt ovat oikeuden edessä. Mutta toisten, tutkimustuomarin hankkimain, ainesten nojalla Riian piirioikeus katsoo että saman höyrylaivan ryöstivät, samana Joulukuun 15 päivänä, myöskin yksitoista henkilöä, mutta peräti toiset yksitoista, ja tuomitsee kuolemaan nuo toiset yksitoista henkeä.

7) Kanteiden joukossa löytyy myös eräs hyvin eriskummallinen ja puolustajille aivan mahdoton kanne. Syytteenalaisia syytetään siitä että he joulu- ja tammikuussa ovat tehneet koko sarjan rosvoushyökkäyksiä viinikellareihin ja viinapuoteihin, mutta ei mainita talojen numeroa, ei puotien omistajia, ei ryöstöjen aikaa eikä niiden yhteydessä olleita asianhaaroja.

Kun kanne on näin aivan kuulumatonta laatua ei puolustajilla ole minkäänlaista mahdollisuutta nähdä mitenkä heidän oikeastaan on suunnattava asiat voidakseen todistaa oikeudelle mitä eivät he eikä itse oikeuskaan tunne.

Paitsi yllälueteltuja selviä rikkomuksia syytteenalaisten oikeuksia vastaan, on vielä huomioonotettava se yleinen sääntö, jota oikeus noudattaa, se kun ei haasta oikeuteen sellaisia puolustajain esittämiä todistajia, jotka, vaikka kyllä asuvat sillä paikkakunnalla, jossa rikos on tapahtunut, eivät asu itse Riian kaupungissa; mutta syyttäjän esittämiä todistajia kyllä haastetaan kaikkialta — Kuurinmaalta, Liivinmaalta ja muilta paikkakunnilta.

Moisen kieltäytymisen vuoksi on syytteenalaisten ollut pakko kutsua useita todistajia omalla kustannuksellaan, mutta kun useimmat syytteenalaisista ovat varattomia, ovat puolustajat omalla kustannuksellaan kutsuneet todistajia, josta heillä on ollut sangen tuntuvia menoja. Vielä on tämän oikeuden erityisyytenä se, että kahdeksastatoista rikosjutusta, jotka sillä on ollut käsiteltävänään, on ainoastaan yhdessä tapauksessa annettu tehdä tuomiosta valitus ylioikeuteen; muista ei ole sallittu.

II.

Riian sotaoikeuden käsiteltävänä hiljakkoin olleessa kahdeksan
telotetun jutussa ja nykyisessä 36:n jutussa ovat puolustajina olleet:
Pietarista saapunut asianajaja Sokolow ja Riiassa asuva asianajaja
Sjablovskij.

Kuten edellisestä luvusta näkyy, ovat puolustajat toimineet hyvin vaikeissa olosuhteissa.

Nähdä tuomioistuimen alinomaiset oikeusrikkomukset, tuntea itsensä täydellisesti voimattomaksi todella puolustamaan syyttömiä ihmisiä ja, tehokkaasti asiaan ryhtymällä, edistämään totuuden selvittämistä, lisäksi vielä kidutusten käyttäminen kidutuskammioissa, — kaikki tämä on puolustajissa luonut erityisen katsantokannan ja erityisen toimintatavan puolustukseen nähden siinä jutussa, jota he kulloinkin ovat ottaneet ajaakseen.

Tämä katsantokanta, varsinkin jos vertaa toisiinsa paikkakunnalla asuvan puolustajan ja vieraalta paikkakunnalta pääkaupungista, saapuneen asianajajan puolustusta, on siihen määrään mielenkiintoa herättävä, että tästä asiasta täytyy hiukan puhua.

Etevimpänä ja huomattavimpana puolustajana voidaan paikkakunnalla asuvista asianajajista pitää hra Sjablovskia. Tästä uhrautuvasta ja jalosta henkilöstä on välttämätöntä lausua joku sana.

Aina siitä asti kun tämä julma sotatribunali alkoi istuntonsa, jo Tammikuusta alkaen, on hän puolustanut kaikkia syytteenalaisia; hän on ollut heidän puolustajanaan kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa.

Hän on asettanut päämääräkseen temmata kuolemasta ne vääryyden ja julmuuden onnettomat uhrit, jotka ovat joutuneet sotatribunalin käsiin, ja hän käyttää tähän kaikki tietonsa, voimansa ja työnsä.

Hän on kokonaan jättänyt muun toimensa, josta hänellä olisi aineellista etua, ja on yksinomaan antautunut vaikeaan ja raskaaseen taisteluun väkevämpää vihollista vastaan.

Useat hänen klienteistään ovat tulleet telotetuiksi, vaikka useat heistä, hra Sjablovskin sisimmän vakaumuksen mukaan, olivat ihan syyttömiä, mutta monta on hänen onnistunut pelastaa hirsipuusta…

Nämät lakkaamattomat rikosjutut, kuoleman hahmon alituinen läheisyys, havainnot hänen klientteihinsä nähden, jotka, tänään ollen reippaina, terveinä, huomenna voivat tulla julmien pyövelien kädellä telotetuiksi, ovat kokonaan uuvuttaneet tämän miehuullisen, lujan miehen.

Mutta tähän asti hän ei vielä ole laiminlyönyt ainoatakaan sotatribunalin rikosjutuista. Eikä siinä kyllin, hänellä on nyt juuri salkussaan noin 50 saman hirmuisen, väärän oikeuden kannekirjelmää… Ja hän on ottanut toimekseen puolustaa näissä syytettyjä.

On mielenkiintoa herättävää nähdä hänen asuntonsa portaat vastaanottopäivinä; ne ovat täynnä ihmisiä, jotka näännyksissä odottavat sukulaisten, ystäväin, omaisten telotusta.

Täällä vuotaa kyyneliä, täällä ihmiset jähmettynein sydämin odottavat saavansa kuulla vahvistavan, toivehikkaan sanan heille kalleista henkilöistä, joiden hengen puolesta tämä uljas mies kauheilla ponnistuksilla taistelee.

Senjälkeen kun hän jätti kaikki muut toimensa ja otti ainoaksi työkseen uhrien pelastamisen sotilaskollegion käsistä on hän tullut kärsimään aineellista puutetta, ja hänen vaimonsa on ollut pakko ruveta antamaan tunteja.

Eräissä tapauksissa on, hänen työtaakkaansa helpoittaakseen, hänen luokseen saapunut virkaveljiä pääkaupungista, ja toisinaan ovat työhön ottaneet osaa myös eräät paikkakunnalla asuvat toverit.

Keskusteluista, jotka minulla on ollut paikkakunnalla asuvien asianajajain kanssa, on minulle käynyt selväksi että he oikeudessa noudattavat peräti toisenlaista taktiikkaa, kuin heidän pääkaupunkilaiset virkaveljensä. Paikalliset asianajajat ovat, opittuaan läheisesti tuntemaan tuomarien luonteen ja tyypin nähtyään heidän kostonhimoisen kiukkunsa, havaittuaan kuinka heiltä, siveellisiin ominaisuuksiin nähden, puuttuu etiikan, oikeuden ja kohtuuden sekä rehellisyyden yleisesti omaksutut käsitteet, — hyvin ymmärtäneet etteivät he, tällaisten olosuhteitten vallitessa, voi muuten taistella vihollista vastaan, kuin ollen olevinaan tätä kaikkea huomaamatta.

Vastauksia antaessaan ja kysymyksiä tehdessään koettavat paikalliset puolustajat leveydellään tyynnyttää tuomarien kiukkuisuutta; noudattamalla esiintymisessään sotilaskollegiota kohtaan huomaavaisuutta ja erityistä hienotuntoisuutta koettavat he välttää heidän kostonhimonsa herättämistä.

Jokainen terävä vastaus, vaikkakin se on asiallinen eikä koske tuomarien personia, voi synnyttää heissä mieskohtaisen kiukun ja silloin he kostavat, kostavat julmasti uhreilleen, jotka ovat heidän käsissään.

Eräs paikallinen asianajaja sanoi minulle: "Tiedättekö, syytteenalainen on meille kallis ja kaikista lähin. Me puolustamme hänen henkeään ja taistelemme sen edestä. Käsitättekö — me taistelemme ihmishengen edestä!… Meille on tärkeää pelastaa se, yhdentekevä minkälaista taktiikkaa tätä varten on noudattaminen.

"Tietysti meidän itserakkautemme saa tämän kautta kärsiä monta pistoa… Mutta jos me tällä saamme pelastetuksi ihmishengen — niin on helppo kärsiä itse rakkauden saamat pistokset.

"Me koetamme lahjoa tuomarit puolustuspuheidemme pehmeällä sävyllä, noudatamme esiintymisessämme heitä kohtaan erinomaista hienotuntoisuutta ja kohteliaisuutta; vaikka usein kyllä huomaamme heidän toimintansa hämmästyttävän epäloogillisuuden ja tahdittomuuden, emme koskaan osoita, kaikessa alastomuudessaan heidän tekonsa järjettömyyttä ja tahdittomuutta, vaan esiinnymme päinvastoin niinkuin ajattelisimme, että nämä toimet ovat tosin kyllä hyviä, mutta että olisi vielä parempi ja vielä oikeampaa toimia toisella tavalla!…"

Arvattavasti minun kanssapuhujani huomasi kasvoistani tämän hämminkini, sillä hän jatkoi, ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini:

Katsokaapa kuinka surullisesti päättyi 8:n rikosjuttu! Siinä oli puolustajana pietarilainen asianajaja Sokolow. Hän noudatti oikeudessa kokonaan toista taktiikkaa: hän ei välittänyt tuomarien personallisesta mielentilasta, hän ei ottanut huomioon että hänen terävää, voimakasta puhettaan voidaan katsoa personalliseksi loukkaukseksi. Luuletteko että seuraava välikohtaus, joka oikeudessa tapahtui hänen kanssaan, jäi syytteenalaisille seurauksitta?

Sokolow pyysi puheenjohtajaa ottamaan pöytäkirjaan erään todistajan lausunnon siitä mitenkä häntä oli kidutettu kidutuskammiossa, jotta hän näiden kidutusten kautta saataisiin pakoitetuksi antamaan lausuntoja.

Puheenjohtaja hylkäsi tämän pyynnön, perustellen tätä kieltoaan sillä, että tämän rääkkäyksiä koskevan lausunnon ottamiseen pöytäkirjaan muka tarvitaan paljon aikaa. Tähän vastasi puolustaja Sokolow: "aikaa ei tämän kirjoittamiseen tarvita sen enempää kuin sitä käytettiin syytteenalaisen kiduttamiseen kidutuskammiossa".

Tästä puolustajan lauseesta puheenjohtaja hirmuisesti vihastui ja antoi Sokolowille muistutuksen säädyttömästä esiintymisestä oikeudessa.

Ja mitäpä luulette, jatkoi kanssapuhujani, tämän rikosjutun tuloksena oli että kuusi henkeä telotettiin syyttömästi. Puolustajat olivat näyttäneet toteen heidän alibi’nsä, mutta tästä huolimatta oikeus tuomitsi heidät kuolemaan…

Minä tapasin asianajaja Sokolowin, hän tuntuu todellakin henkilöltä, jolla on sekä kykyä että tahtoa puolustaa oikeaa asiaa koko tulisella ja hehkuvalla voimallaan. Hän on tottunut puolustamaan Pietarissa, jossa hän tuntee itsensä vahvaksi ja hyvin asestetuksi taistelussa pahaa aikovaa ja väärää tuomaria vastaan; tuntee itsensä sitä vahvemmaksi, mitä enemmän tuo tuomari tekee itsensä vikapääksi vääryyksiin, sentähden että hänen puolellaan, totuuden puolella, on yleinen mielipide.

Pietarissa puolustaja ei huoli puheenjohtajan ja tuomarien mielentilasta ja personallisista tunteista. Antaessaan asiallisia vastauksia hän ei pelkää että tuomari voi katsoa ne persoonalliseksi loukkaukseksi ja kostaa syytteenalaiselle, omastatunnostaan välittämättä.

III.

Kaikkia 36:a vastaan nostettu kanne perustuu viiden syytteenalaisen — Rehwaldin, Andreen, Sedinin ynnä kahden muun — "vilpittömiin tunnustuksiin". He ovat Riian "kidutuskammioissa" tunnustaneet, että seitsemän oikeuden nyttemmin kuolemaan tuomitsemaa henkilöä olivat kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, ja että he olivat olleet osallisina viinapuotien ja höyrylaivan ryöstöön; samalla he antoivat ilmi itsensä, tunnustaen myös itse ottaneensa osaa näihin tekoihin. Minä alleviivaan erityisesti sen seikan, että he ovat tunnustaneet kaiken tämän poliisikuulusteluissa juuri kidutuskammioissa. Jotta heiltä saataisiin nämät välttämättömät tunnustukset on heitä siellä hirveästi kidutettu; on pantu käytäntöön kummikepit ja nyrkkiraudat, on lyöty heitä kiväärinperillä ja sapeleilla, on poljettu jaloilla. Pieksemisestä he menivät tainnoksiin, heitä valeltiin vedellä, saatettiin tuntoihinsa, kehoitettiin "tunnustamaan", ja, jos he pysyivät kovakorvaisina, piestiin heitä uudelleen. Tuollaisina kauhun hetkinä he todistivat todeksi kaiken, minkä poliisi vaati, he "tunnustivat vilpittömästi" kaikki, mitä heille valmiina sanottiin, kunhan vaan loppuisivat heidän epäinhimilliset kärsimyksensä.

Rehwaldin ja Andreen antamat lausunnot oli saatu heiltä vielä julmemmalla tavalla, josta jo olen maininnut, nimittäin siten, että heidän nähtensä pelottavaksi esimerkiksi heille, ammuttiin kaksi heidän tovereistaan autiolla Grusenbergin vuorella, jonka jälkeen he, silmiensä edessä toverien veri ja nähdessään samallaisen telotuksen uhkaavan heitä itseään, sanoivat syyllisiksi kaikki ne, jotka poliisi oli itselleen merkinnyt.

Oikeudessa kaikki viisi selittivät kokonaan kieltävänsä kaiken sen, mikä oli sanottuna poliisipöytäkirjoissa; he ilmoittivat oikeudelle että heitä oli kauheasti kidutettu kidutuskammioissa, oli siihen määrään rääkätty, niin julmasti piesty, että he eivät olleet voineet kestää ja olivat, helpoittaakseen kärsimyksiään, allekirjoittaneet poliisipöytäkirjat, edes tietämättä minkä alle he kirjoittivat; eräät näistä viidestä henkilöstä eivät edes voineet tietää mitä niissä oli kirjoitettuna, he kun olivat kestämistään kidutuksista puolittain tajuttomassa tilassa.

Sentähden he pyysivät että oikeus jättäisi nämä pakolla kiristetyt "lausunnot" huomioon ottamatta.

Mutta oikeudella ei muita aineksia ollut, hankkia niitä oli mahdotonta; senvuoksi ei jäänyt jälelle muuta kuin joko nojautua näihin taikka kokonaan jättää juttu.

Neljä kuolemaantuomituista, Saharow, Rubinstein, Werba ja Sjeinberg olivat pannut syytteeseen siitä että he Lokakuun [pitäisi kai olla Joulukuun; luultavasti painovirhe alkuperäisessä teoksessa. Suom. muist.] 15 päivänä olivat ryöstöllä anastaneet 22 tuhatta patroonaa Rudolfin omistamalta höyrylaivalta "Akte".

Oikeudessa on olemassa ainoastaan Rehwaldin ja Andreen "vilpitön tunnustus", joka on saatu uhkausten ja sen kauhistuttavan esimerkin avulla, minä oli heidän kahden toverinsa ampuminen.

Ja hepä itse pyysivät oikeuden jättämään nämä lausunnot huomioon ottamatta, koska ne ovat valheelliset ja koska he ovat ne antaneet yksinomaan sen kauhun vaikutuksesta, mikä heidät valtasi nähdessään toverinsa ammuttavan.

Näissä heidän lausunnoissaan oli sanottuna että he itse olivat olleet osallisina patroonain anastukseen höyrylaivalta ja että nämät neljä henkilöä samaten olivat olleet siihen osallisina.

Ei kyllin siinä ettei ollut todistajaa, joka olisi osoittanut että määrätyt henkilöt olivat tehneet tuon höyrylaivalla tapahtuneen ryöstön, vaan ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi todeksi väittänyt että höyrylaivalla todellakin oli tapahtunut ryöstö.

Oikeudessa ei ollut minkäänlaista ilmoitusta taikka poliisipöytäkirjaa, joka olisi ollut todistuksena siitä että tuo rikos, ryöstö höyrylaivalla, oli tapahtunut!

Ja vielä enemmän, ei ollut olemassa ainoatakaan ihmistä, joka olisi mitään kuullut puhuttavan sellaisesta höyrylaivasta, jolta oli ryöstetty patroonia!

Näin ollen tulee vasten tahtoa kysyneeksi: mutta onko tämä ryöstö sitten tosiaankin tapahtunut? Onko sellaista Rudolfin omistamaa "Akte" nimistä laivaa ollenkaan ollut olemassa? Oliko siinä laivassa patroonia? Tehtiinkö siellä mitään ryöstöä?

Täysin mahdollista! Täytyyhän olettaa että, jos sellainen tavaran hukka olisi tapahtunut, niin omistaja ensi työkseen olisi ilmoittanut siitä poliisille pyytäen etsimään. Sitäpaitsi sama omistaja arvatenkin olisi ruvennut etsimään korvausta vahingostaan ja kääntynyt oikeuteen.

Vielä enemmän, itse oikeus lausui ettei höyrylaivan eikä sen omistajan nimeä ole saatu selville.

Ja tällaisen epämääräisen, tällaisen todistamattoman, tuntemattoman rikoksen perusteella on neljä henkeä tuomittu kuolemaan!

On mielenkiintoa herättävää saada tietää, mistä tämä juttu on tullut? Jos se on keksitty, niin mistä se on lähtenyt, kenenkä se on alkuunpanema?

Vastaus on vaan yksi: Tämä juttu on santarmiston luoma. Sen virkailijat ne otaksuvat että eräästä salaisesta säilytyspaikasta takavarikkoon otetut patroonat oli ryöstetty höyrylaivalta ja että syylliset tähän ryöstöön ovat mainitut neljä henkilöä. Tämä on tulos heidän salaisista urkkija-arveluistaan, tämä on niitä maanalaisia aineksia, joita laillinen oikeus ei koskaan voi tuntea ja jonka pohjalle oikeus ei koskaan voi rakentaa arvelultaan enempää kuin se voi niitä sillä kehitellä. Tämä on niitä aineksia, jotka koskevat tuhansien henkilöiden — poliisin väittämää — valtiollista epäluottavaisuutta: aineksia, jotka on hankittu erityisen taidon avulla nähdä ihmisen sielu ja lukea siitä hänen valtiojärjestystä vastaan punomansa salaliiton suunnitelmat. Tämä on niitä aineksia, joita suojelusosastot ovat kokoilleet 25 vuoden kestäessä ja jotka nykyään täyttävät äyräitään myöten poliisidepartementin arkiiviholvit.

Ennenmuinoin ihmisiä näiden ainesten perusteella karkoitettiin Jakutskin alueen etäisille seuduille, mutta nyt he samojen ainesten nojalla, Riian oikeustribunalin sotilaskollegion avulla, tuomitaan kuolemaan.

On mieltäkiinnittävää tarkastaa tuomarien suhdetta näihin aineksiin ja syytteenalaisiin; kuinka he ovat osanneet suoriutua arkaluontoisesta kysymyksestä — yhdistää tosiasioihin ja todistuksiin perustuva laillinen oikeuden käsittely niihin tietoihin, jotka perustuvat santarmien harjoittamiin ihmissielujen tutkimuksiin ja heidän tekemiinsä analyyseihin syytteeseen joutuneiden sisimmistä ajatuksista ja rikoksellisista aikomuksista, joista he itse eivät ole kenellekään mitään puhuneet.

Niistä viidestä syytteenalaisesta, jotka antoivat ilmi itsensä ja toverinsa ja sillä hankkivat ainoat ainekset asian käsittelyä varten oikeudessa, oli Sedin poliisille rakkain ja tarpeellisin. Poliisi alkoi kohdella häntä erittäin huomaavasta ja pitää hänestä aivan erityistä huolta senjälkeen kun hän oli heidät opastanut salaiseen patroonavarastoon. Vilpittömässä tunnustuksessaan Sedin oli sanonut itse ottaneensa osaa viinakauppain ryöstöön ja kuuluneensa taistelujärjestöön.

Ja katsokaapas millainen yhteys tapauksilla: senjälkeen kun Sedin oli päässyt vapaaksi, nähtiin hänet useat kerrat santarmiosastossa. Ja — eilen Sedin tapettiin — — —

Varmaankin santarmisto piti Sediniä hyödyllisenä apulaisena, urkkimista varten tarpeellisena virkailijana, ja tahtoi säilyttää hänet uusia palveluksia varten. Tämän vuoksi se päätti armahtaa hänet, vieläpä laskea vapauteenkin, ja oikeus — julisti hänet syyttömäksi — — —

"Minun täytyy Teille ilmoittaa, että Te ja kaikki muut 36:n rikosjuttuun osalliset henkilöt, jotka ovat kuuluneet taistelujärjestön upseeristoon, telotetaan. Tässä tapauksessa me emme rupea selvittelemään ovatko he tehneet jonkun rikoksen, taikka kysymystä siitä kuinka suuren osan kukin heistä on ottanut tähän rikokseen — tämä ei ole meille oleellista; me koetamme saada selvän siitä, mikä meille on pääasia: onko se tai se kuulunut taistelujärjestön upseeristoon, ja tätä varten minä pyydän teitä nimittämään minulle nämät henkilöt, pelastaaksenne siten viattomat, jotka kenties joutuvat kärsimään ihan syyttömästi!"

Saharow kieltäytyi ryhtymästä santarmi Baikowin kanssa minkäänlaisiin keskusteluihin ja rupeamasta arvostelemaan hänen johtopäätöksiään.

Mutta nyt, kun Baikowin sanat ovat käyneet toteen, niin tarkoin kuin ajatella saattaa, on myös käynyt selväksi mikä oikeudella on ollut ojennusnuorana sen tuomitessa kuolemaan nämät seitsemän.

Viiden henkilön tekemien ilmiantojen mukaan he olivat olleet taistelujärjestön upseereita. Tämän tähden he telotetaan.

Ovatko he tehneet jonkun rikoksen ja minkä, tämä seikka on jäänyt oikeudelle tuntemattomaksi, selvittämättömäksi.

Puolustajat tahtoivat kutsua todistajaksi jonkun Rudolfin höyrylaivalla "Akte" palvelleista henkilöistä, mutta heille annettiin aikaa asiakirjoihin tutustumiseen kaikkiaan yksi päivä.

Mutta puolustajat saivat kumminkin selvitetyksi että Rudolfin omistama höyrylaiva "Akte" on hyvin pieni ja kuljettaa yksinomaan matkustajia eikä kuljeta tavaroita, ja tämä seikka taas on välillisenä todistuksena siitä, että sillä ehkä ei yleensä ole tapahtunut mitään ryöstöä,

Kenties oikeus juuri tämän tähden vastauksissaan lausuikin että höyrylaivan nimeä ei ole saatu selvitetyksi.

Sitten Rehwaldin ja Andreen "vilpittömissä tunnustuksissa" ei ollut, mikäli ne koskivat höyrylaivalla tapahtunutta ryöstöä, kertomusta siitä, mitenkä itse rikos oli tehty. Heidän allekirjoittamissaan pöytäkirjoissa ei ollut mainittuna mitään siitä, minkälaisissa olosuhteissa, missä ja koska patroonain ryöstö oli tapahtunut; rikoksen kaikki tärkeät yksityiskohdat puuttuivat. Tämä vahvistaa sitä ajatusta, että ne, joiden vaikutuksesta "tunnustukset" ovat syntyneet, itse eivät tienneet tästä mitään ja että he sentähden eivät voineet laatia kertomusta ryöstön yksityiskohdista.

Ja näiden ylläesitettyjen ainesten nojalla oikeus langettaa seuraavan tuomion; 7 henkeä on tuomittu kuolemaan, heidän joukossaan Saharow ja hänen kolme toveriaan: Rubinstein, Verba ja Sjeinberg; 9 on julistettu syyttömäksi, 18 henkeä on tuomittu pakkotyöhön kahdesta viiteentoista vuoteen ja yksi, 16 vuoden ikäinen, kolmeksi vuodeksi vankilaan; hänet pelasti pakkotyöstä alaikäisyys.

Kun tarkastaa oikeuden tuomiota tuntuu oudolta ja käsittämättömältä mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus on määrännyt rangaistuksen. Mistä syystä se on eräille syytteenalaisille määrännyt kuolemanrangaistuksen, toisille pakkotyöt ja julistanut kolmannet peräti syyttömiksi?

Olivathan ainekset samat — ilmiannot. Kaikkien osallisuus rikokseen oli yhtäläinen, epäselvä, todistamaton. Mitä näkökohtia silmälläpitäen oikeus vapautti syytteestä 9 henkilöä, jotka myös oli annettu ilmi osallisuudesta samoihin rikoksiin? Täytyy otaksua että oikeus vapautti heidät syytteestä sentähden, että se piti näiden viiden henkilön antamat lausunnot totuudesta poikkeavina ja väärinä, niinkuin ainakin uhkauksilla ja väkivallalla kiristetyt lausunnot.

Mutta minkätähden oikeus, näin ollen, katsoo tämän todistuslähteen oikeaksi ja luotettavaksi niihin seitsemään nähden, jotka se tuomitsi kuolemaan?

Voiko luottaa ihmiseen jos jossakin tapauksessa on tullut vakuutetuksi hänen lausuntojensa valheellisuudesta? Luonnollisesti ei!

Jos hän on valehdellut yhdessä asiassa niin hän valehtelee toisessakin. Mitä mittapuuta siis oikeus käytti tuomitessaan kuolemaan seitsemän ja vapauttaessaan yhdeksän syytteestä?

Vasten tahtoaan tulee ajatelleeksi vastausta, jota eräs puolustaja käytti oikeuden istunnossa:

"Herrat tuomarit, voiko sammuttaa janonsa juomalla likaisesta lähteestä? Jos te ammennatte siitä vettä ja huomaatte sen olevan likaista, pilaantunutta, niin tokkohan te rupeatte ammentamaan sitä enemmän toivoen saavanne siitä puhdasta, juotavaksi kelpaavaa vettä? Ette tietysti! Kun kerran lähde on tahrattu, niin vesi on aina likaista, kuinka paljon sitä ammennattekin!"

Samoin on asian laita tässä. Lausunnot on kiristetty kidutuksilla, ne ovat valheelliset, väärät! Sen perusteella että ne ovat valheellisia, oikeus vapautti syytteestä yhdeksän henkeä; mutta millä perusteella oikeus sitte tuomitsi seitsemän kuolemaan, pysyyhän lausuntojen valheellisuus samana, onhan lähde sama — tahrattu! — — —

Tämän sotatribunaalin pakkotöihin tuomitsemien joukossa on kaksi nuorta naiskimnaasin oppilasta, kimnaasin 5:ltä ja 6:lta luokalta. He saivat kumpainenkin 4 vuotta pakkotyötä.

Kuten tuomiosta käy selville, on heidän syynsä siinä, että he olivat kuuluneet sanitääriosastoon ja auttaneet taistelujärjestön haavoittuneita.

Nämät tiedot ovat otetut samain viiden ilmiannot tehneen, syytteenalaisen vilpittömistä tunnustuksista. Raskas mahtoi olla heidän vikansa, koska oikeus katsomatta heidän nuoreen ikäänsä, huolimatta siitä että he ovat lapsia, tuomitsi heidät pakkotyöhön.

Mutta heidän vikansa oli siinä, että he tahtoivat olla armeliaita ja huojentaa haavoitettujen ja silvottujen ihmisten kärsimyksiä. Nuoren innostuksen hurmauksessa tämä halu on niin luonnollinen, niin ymmärrettävä, että heidän tuomitsemisensa pakkotöihin kiihottaa lukijan mieltä yhtä suuresti kuin tuo seitsemää syytteenalaista kohdannut väärä kuolemantuomio.

Totta on että kansan vapaus ostetaan äärettömän kalliilla hinnalla, se ei ole helposti ja yksinkertaisesti saavutettavissa; vaaditaan ihmisuhreja, paljonkin uhreja, mutta kansan onnea varten ei ole tarvis uhrata lapsia.

Sillä juuri lapsiahan varten tätä vapautta tahdotaan valloittaa, sentähden heitä täytyy säästää eikä uhrata.

Kun puolustaja Sokolow tuli heidän koppiinsa nousivat he seisaalleen ja niiasivat syvään, kuten kimnaaseissa on tapana. Heidän pöydällään oli maantieteen oppikirja ja ranskan kielioppi. Heidät oli pantu yhteiseen koppiin ja siellä he ahkerasti lukivat koulukirjojaan.

Oikeuden istunnoissa he olivat kimnaasivormun mukaan tehdyissä lyhyeissä hameissa.

Oikeuden istunnossa he usein lapsellisesti nauraa hihittivät, millä kiinnittivät itseensä tuomarien huomion; koko oikeusprosessi huvitti heitä suuresti ja herätti heidän uteliaisuutensa. Olisittepa nähneet heidän kiiluvat mustat silmänsä heidän kuunnellessaan jännitetyllä tarkkaavaisuudella sotilasprokuraattorin julmaa puhetta, jossa hän vaati kuolemanrangaistusta heidän syytteenalaisille tovereilleen! Hamaan oikeudenistunnon loppuun saakka he eivät uskoneet että kukaan syytteenalaisista tulee tuomituksi kuolemaan.

Sen sijaan he sitte, kun he selvästi kuulivat kovan kuolemantuomion, olivat purskahtaa itkuun. Heitä ei hirmustuttanut heidän oma kohtalonsa, että he joutuvat pakkotyöhön, vaan heitä kauhistutti se, että kuoleman hahmo jo seisoi heidän toveriensa olan takana — — —

He kutsuivat luoksensa puolustaja Sokolowin ja alkoivat syvällä murheella kysellä häneltä, oikeinko todella tuomitut tulevat teloitettaviksi, eikö tosiaan löydy mitään mahdollisuutta saada heidät pelastetuiksi, saada näytetyksi toteen heidän syyttömyytensä.

Sokolow lohdutti tyttöpoloisia, rauhoitti heitä ja sanoi olevan toiveita siitä että ylisotaoikeus kumoo kuolemantuomion. —

Yhä jatkuvat telotukset, sotaoikeuden väsymätön, julma toiminta on alkanut herättää levottomuutta Riian koko väestössä.

Mielentila on käynyt mitä raskaimmaksi, tuskallisemmaksi. Kaikki olivat jännitetyin mielin odottaneet oikeuden tuomiota 36:n rikosjutussa, ja kun hyvin tiettiin keistä tämä sotatribunaali oli kokoonpantu, ei kukaan odottanut armeliasta päätöstä.

Senvuoksi kaikkien huomio oli pääasiallisesti kiintynyt siihen, tulisiko väliaikainen kenraalikuvernööri Sollogub sallimaan tehdä valituksen ylioikeuteen vai eikö sitä annettaisi tehdä, kuten ei oltu annettu tehdä missään edellisessäkään rikosjutussa, ja lähetettäisiinkö siis nämät seitsemän yhtä tyynesti telotettaviksi kuin oli lähetetty edelliset kahdeksan.

Tämä raskas, odottava mielentila tarttui itsestään miehestä mieheen, ilmassa tuntui ukkospilven läheneminen.

Kesäkuun 1 p:nä keskusteli kuvernööri Svegintsew Riian poliisimestarin Nilenderin kanssa siitä, olisiko kaupungissa odotettavissa minkäänlaisia epäjärjestyksiä jos valitusta ei anneta tehdä. Poliisimestari vakuutti että jos tässä rikosjutussa ei sallita tehdä valitusta, niin kaupungissa voidaan odottaa syntyvän suuria selkkauksia ja että työväki ensi työkseen julistaa yleisen lakon, jonka seurauksia, pohjan ollessa tällaisen, on mahdoton edeltäkäsin sanoa.

Kaikki ovat vakuutetut siitä että ylisotaoikeus ei tule sallimaan moisia oikeusrikkomuksia ja että se kumoo kuolemantuomion.

Vähän aikaa tätä ennen oli riikalaisen asianajaja Sjablovskin luo, josta minä jo olen puhunut, tullut viisi henkilöä eri haaroilta lääniä, tuoden mukanaan surullisia tietoja.

Viime kevät oli tuonut heille raskaita uutisia. Heidän miehensä, veljensä, jotka olivat lähteneet kotoaan, mikä työtä etsiäkseen, mikä muissa asioissa, eivät pitkään aikaan olleet lähettäneet mitään tietoja itsestään. Heidän perheensä kävivät levottomiksi odotellessaan elättäjiään, eivätkä voineet käsittää mistä syystä he niin kauvan viipyvät, minkätähden eivät lähetä rahaa, eivät kirjoita — — —.

Tuli kevät lämpöineen, sulatti maasta lumivaipan ja toi ilmi kamalan salaisuuden. Kadonneitten perheenturvaajain ruumiit makasivat läpiammutuin rinnoin, murskatuin päin, metsissä, kentillä.

Merimiesrangaistusretkikuntain jäsenet eivät edes olleet viitsineet haudata tapettuja eikä lähettää tietoa heidän perheilleen. Nämät viisi onnetonta tulivat Sjablovskin luo pyytämään häntä heitä auttamaan.

He tulivat hänen luokseen toivoen että hän ottaa suojellakseen heitä, mutta — — — mitenkä?! — — —

Riian sotatribunaalin ensimäisessä istunnossa oli käsiteltävänä eräs aivan yksinkertainen, aivan selvä rikosasia, sellainen rikosasia jossa tosiaan kaikki todisti että syytteenalaiset olivat täydellisesti viattomat, mutta kumminkin oikeus tuomitsi heidät kuolemaan.

Itse asiassa ei ollut edes olemassa mitään rikosta, mutta kumminkin molemmat syytteenalaiset, nuorukaisia kumpikin, ammuttiin.

On kuvaavaa että oikeus kaikissa kahdeksassatoista rikosjutussa tuomitsi syytteenalaiset telotettavaksi ampumalla eikä hirttämällä: sentähden ettei Riiassa ollut pyöveliä.

Tämä kauhea juttu, joka hirmuisuutensa kautta tuli olemaan kaikkien muiden samanlaatuisten, Riian sotatribunaalin käsittelemien, rikosjuttujen kulmakivenä, oli, erityiskohtiinsa nähden, hyvin yksinkertainen.

Riian reunassa, aivan kaupungin syrjässä, missä jo kentät alkavat, oli kunnaalla Steinberg-vanhusten pienoinen talo.

Steinbergin poika, nuori 20-vuotias mies, oli vasta Joulukuussa palannut Siperiasta, jossa hän oli palvellut höyrylaivalla. Mukanaan hän oli tuonut pienen naisrevolverin, jota hän sitten säilytti kotonaan. Riiassa alkaneeseen liikkeesen nuori Steinberg ei ottanut minkäänlaista osaa; hän ei vielä ollut oikein ehtinyt perehtyä ympäristöönsä ja oloihin kotiintulonsa jälkeen Siperiasta, jossa hän oli oleskellut kauvan, erillään omaisistaan ja ystävistään.

Tammikuun 5 päivänä hänen luokseen tuli hänen toverinsa Wadse, ja alkoi kehoittaa häntä toimittamaan pois kodistaan revolverin, poliisin antamaan ankaraan käskyyn nähden, sekä ehdotti että he yhdessä menisivät poliisikonttooriin jättääkseen sen poliisille.

Hetkisen epäröityään Steinberg suostui; he pukeutuivat ja lähtivät asunnosta. Mutta nyt he tulivat ajatelleeksi että poliisi ehkä kohtelee heitä vihamielisesti siitä syystä, että revolveri on ladattu, ja heidän päähänsä tuli loistava ajatus ampua se tyhjäksi ilmaan mikä sopisi hyvästi koska he olivat kaupungin ulkopuolella.

He laskeutuivat silloin juuri alas korkealta kummulta, ja kun he olivat päässeet alas kummun juurelle, jossa heitä ei nähnyt mikään vieras silmä, niin he laukasivat ensimäisen patroonan ilmaan. Kumea kaiku vyöryi ilmoille, ja heidät valtasi pelko, että joku ehkä sattuisi kuulemaan; he menettivät kaiken halun ottaa revolverista latingit näin vaarallisella tavalla, panivat sen taskuunsa ja juoksivat ylös kummulle.

Kummun harjalle päästyään he havaitsivat kaksi kasakkaa, jotka juuri tulivat ulos kummun toisella syrjällä olevan valokuvapajan portista. Kasakat pidättivät heidät, koska olivat kuulleet revolverinlaukauksen, ja veivät poliisikonttooriin.

Siellä heitä kuulusteltiin, minkä jälkeen he pantiin syytteeseen siitä, että he, kummun suojaamina, olivat tehneet aseellisen hyökkäyksen kahta kasakkaa vastaan näiden tullessa ulos viereisen talon portista.

Jotta he "vilpittömästi tunnustaisivat", heitä kidutettiin, mutta kumpikaan ei, tuskista huolimatta, voinut selittää muuta kuin mitä minä edellä olen kertonut.

Oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena revolveri, mutta sittemmin tämä revolveri kuten tuli toteennäytetyksi todistajain lausuntojen kautta, ei enää ollutkaan se, joka oli otettu Steinbergiltä ja joka oli hänen omansa, vaan toinen, hyvin suuri kaliiberiltaan; silminnähtävästi joku avulias ihminen oli salaa tehnyt tällaisen vaihdon, sentähden että Steinbergin oma revolveri oli niin pieni, että koko murhayrityskanne olisi rauennut itsestään, siihen nähden, että Steinbergin revolverilla olisi ollut mahdotonta tappaa ketään jo jonkun kymmenen askeleen päästä.

Että revolveri oli vaihdettu toiseen todistivat oikeudessa ne kaksi kasakkaa, jotka olivat sen ottaneet nuorilta miehiltä ja sen silloin hyvästi nähneet ja hyvin muistavat minkä näköinen se oli. Sitäpaitsi oikeudessa tuli selvitetyksi että nämät kaksi kasakkaa eivät itse syyttäneet heitä murhayrityksestä; he selittivät että heidän revolverinsa ei edes olisi voinut vahingoittaa heitä he kun olivat vähintäin 60 askeleen matkalla nuorukaisista ja heiltä otetulla revolverilla taas ei voi ampua 30:tä askelta kauemmas.

Oikeus piti kiinni kanteesta, jonka mukaan kasakoita vastaan oli tehty aseellinen hyökkäys, ja väitti että nuorukaiset siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus pamahti, olivat ylhäällä kummulla, piiloutuneina sen harjan taakse. Tällainen väite oli välttämätön senvuoksi että muussa tapauksessa he, ollen kummun juurella, eivät edes olisi voineet nähdä kasakoita.

Tällä asianhaaralla tuli olla hyvin tärkeä merkitys sentähden että, katsoen paikallisiin olosuhteihin, s.o. kumpuun, porttiin ja nuorukaisten paikkaan nähden, kaikki viittasi siihen, että ainoastaan ylhäältä kummulta oli mahdollista nähdä kasakat kun nämä tulivat ulos portista; senpätähden oikeus niin itsepintaisesti piti kiinni siitä että Steinberg ja Wadse siinä silmänräpäyksessä, kun laukaus kuului, olivat juuri ylhäällä.

Todistajain lausunnot kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan; yksi todistajista — eräs poika — lausui nähneensä että he, ollessaan kummun juurella ampuivat revolverilla laukauksen ilmaan; toinen todistaja — nainen — joka oli ollut lähellä kasakoita, vakuutti että hän oli nähnyt kummun harjan siinä silmänräpäyksessä, kun hän kuuli laukauksen, ja että siellä ei ollut ketään; vasta senjälkeen, muutaman minuutin kuluttua, olivat Steinberg ja Wadse ilmaantuneet ylös kummulle.

Paitsi näitä todistajia vakuuttivat molemmat kasakat nähneensä näiden nuorukaisten nousevan ylös kummulle sen jälkeen, kun oli kuulunut laukaus.

Antaessaan lausuntonsa oikeudessa kasakat olivat hyvin alakuloisen näköisiä; he nähtävästi havaitsivat mihinkä päin tämä juttu kallistuu siitä huolimatta, että heidän todistuksensa olivat syytteenalaisten eduksi. He tunsivat olevansa vasten tahtoaan syypäät nuorukaisten viattomaan vereen.

Puolustajat, joina oli kaksi paikallista asianajajaa, Sjablovskij ja Meijer, pitivät erityisen pontevasti ja jyrkästi kiinni vaatimuksestaan, että oli välttämättömästi toimitettava katselmus itse paikalla; tämä paikankatselmus olisi lopullisesti hävittänyt viimeisetkin epäilyksen jäljet kaikkein piintyneimmänkin skeptikon sielusta. Mutta oikeus hylkäsi tämän vaatimuksen ‒ ‒ ‒

Kun kuoleman tuomio oli julistettu, valitusta ei annettu tehdä, ja kohta kun tuomio oli tullut lainvoimaiseksi, ammuttiin molemmat syytteenalaiset, Steinberg ja Wadse. Heidän vanhempansa anoivat hiippakunnan piispan kautta väliaikaiselta kenraalikuvernööriltä armahdusta kuolemanrangaistuksesta, mutta menestyksettä.

Telotuksen edellisenä päivänä vanhemmat ottivat vankilassa pojaltaan jäähyväiset; kerrotaan näiden olleen erinomaisen liikuttavat ja raskaat; yksinpä vanginvartijainkin sydäntä oli särkenyt nähdä tätä erokohtausta vanhusten ja heidän rakkaan poikansa välillä — ja he ovat kumminkin, jos kukaan, tottuneet näkemään ihmiskärsimyksiä — — —

Minun ei onnistunut saada tietoa Steinbergin ja Wadsen telotuksen erityiskohdista ja valmistuksista. Olen vaan kuullut että miespoloisten mieli oli ollut kovin masennuksissa. Se että he tiesivät olevansa syyttömät, että he eivät kuuluneet mihinkään vallankumoukselliseen järjestöön ja että heiltä puuttui sellaisia järjestöjä elähyttävät aatteet — tämä kaikki lannisti heidän miehuutensa ja täytti heidän sydämensä pelolla ja kauhulla tätä väkivaltaista kuolemaa kohtaan, jonka piti tempaista heidät pois juuri nyt kun he olivat nuoria ja voimakkaita, kun elämän halu heissä tulisimpana hehkui!

He pyysivät että heidät armahdettaisiin, että säälittäisiin heidän nuorta henkeään, ja telotushetkenä he heikkoudesta tuskin pysyivät jaloillaan.

Jokaisen puolueettoman kuulijan huomion vetää heti puoleensa se seikka, että koko sotilaskollegio esiintyy ikäänkuin olisi se itse kokonaisuudessaan, sotilasprokuraattori.

Tämä oikeus on ikäänkuin edeltäkäsin vakuutettu syytteenalaisen syyllisyydestä ja katselee sentähden asian erityiskohtia kuten prokuraattori, joka niiden joukosta etsii kaikkea, mikä voi tukea kannetta, ja jättää syrjään muut seikat, jotka voisivat luoda asiaan oikean valon.

Usein saa kuulla tuomarien ja puheenjohtajan tekevän todistajille kysymyksiä, joiden tarkoituksena on saada tukea kanteelle.

Tämän vuoksi oikeus, tietysti, noudattaa sellaista sääntöä, että se haastaa oikeuteen kaikki kantajan todistajat ja lykkää istunnot jos jotkut heistä eivät ole saapuvilla, jotavastoin puolustajain esittämistä todistajista kutsutaan ainoastaan ne, jotka asuvat Riiassa.

Jos puolustajain todistajia ei ole saapuvilla oikeudessa, niin juttua ei tämän tähden koskaan lykätä, ei edes silloin kun todistus haasteen saamisesta ei vielä ole oikeuteen saapunut.

Mitä tulee prosessin ulkonaiseen, muodolliseen, puoleen, niin oikeus noudattaa tässä suhteessa erinomaista tarkkuutta ja säännöllisyyttä.

Se huomio ja erityinen tarkkuus, jota oikeus osoittaa lain muotoon nähden, näyttää erityisen selvästi kuinka se pyrkii pukeutumaan oikeudellisuuden ja laillisuuden toogaan.

Kutakin puolustajan lausuntoa oikeus kuuntelee tarkkaavasti loppuun asti, sillä katsotaan olevan vissi merkitys, ja oikeus menee neuvotteluhuoneeseen; toisinaan he keskustelevat siellä kauvan, antaen sillä ymmärtää että puolustajan pyynnön johdosta oli syntynyt pitkiä väittelyjä ja erimielisyyksiä tuomarien kesken.

Mutta samaan aikaan jätetään järjestelmällisesti huomioon ottamatta tärkeitä ja suurimmassa määrin oleellisia oikeusprosessin määräyksiä, ne nimittäin, jotka ovat oikeudellisuuden ja laillisuuden varmimpina takeina.

Oikeus ei ole kutsuttu tuomitsemaan ihmisiä, eikä saattamaan selville ovatko henkilöt syyllisiä rikokseen tai toiseen.

Tämä oikeus ei ole mitään muuta kuin entiset rangaistusretkikunnat, jotka toimivat ennen sitä ja joiden sijaan on ilmestynyt uusi, yksinkertaisempi organisatsioni sotaoikeuden muodossa, kidutuskammioineen ja kidutuksineen.

Kaikkialla, missä rangaistusretkikunnat olivat toimessa, osoittihe heidän toimintansa hallitukselle selvästi olevansa käytännössä kelpaamaton senvuoksi, että se levitti väestön kesken suurimmassa määrin vallankumouksellista mielialaa.

Rangaistusretkikunnat, jotka, toimien avonaisesti kansan nähden, vuodattivat verta ilman tutkintoa ja tuomiota, jotka ampuivat häijyydestä ja poliisin luettelojen perusteella, lapsia, naisia ja syyttömiä ihmisiä, nämät rangaistusretkikunnat enensivät niiden lukua, joita hallituksen rikokselliset teot suututtivat ja inhoittivat, ja pakoittivat kääntymään pois nekin hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka sitä ennen olivat kuuluneet järjestyksen harrastajiin.

Moiset vallankumouksellista henkeä levittävät toimenpiteet retkikuntain puolelta hallitus vihdoin katsoi sopimattomiksi, epämukaviksi, itselleen suorastaan epäedullisiksi, ja asetti niiden sijaan Riian kidutuskammion tapaiset tuomioistuimet.

Tuomarien huonetta, niiden tyyppejä oli vaikeata määritellä, ne eivät oikein selvinneet oikeuden istunnoissa; mutta todistajille tekemiensä kysymysten kautta he osoittautuivat olevansa sangen vähän intelligenttia väkeä. Toisinaan täytyi kummastella kuinka moisen kysymyksen voi tehdä henkilö, joka on läpikäynyt vaikkapa vaan jonkun 4—5 luokkaa keskikoulua. ["Keskikoulut" Venäjällä vastaavat meidän alkeiskoulujamme. Suom. muist.]

Sellainen hämmästyttävä henkilö osoittautui tässä suhteessa olevansa everstiluutnantti Gusew, joka sitte tuli siirretyksi johonkin muualle, jolloin hänen sijalleen tuli everstiluutnantti Kerman.

Tuomarien suhde puheenjohtaja-kenraaliin on jotensakin kuin käskynalaisen, vaikka tosin sattui sellainenkin peräti merkillinen tapaus näiden 18 rikosjutun joukossa että tuomarit tuomitsivat syytteenalaisen pakkotyöhön, mutta puheenjohtaja yksin oli toista mieltä ja äänesti kuolemanrangaistusta. Arvattavasti sotaoikeuksien toiminnassa joskus muulloinkin oli sattunut sentapaisia erimielisyyksiä tuomarien ja puheenjohtajien välillä, koska se seikka pakoitti ministerin lähettämään sotaoikeuksien puheenjohtajille salaisen kiertokirjeen, jossa hän huomautti, että puheenjohtajat eivät aina osoita kyllin suurta auktoriteettiä tuomareiksi määrättyjä upseereita kohtaan, ja tahtoi ministeri kiinnittää herrojen puheenjohtajien huomiota tähän seikkaan.

Moinen ministerin käskykirja tekee aivan nurjaksi käsityksen oikeusprosessista, jossa ennen kaikkea ei saa esiintyä minkäänlaista auktoriteettiä puheenjohtajan puolelta oikeuden nuorempia jäseniä kohtaan; näiden omantunnon täytyy saada vapaasti ratkaista asia, ilman mitään painostusta vanhempien auktoriteetin puolelta.

On olemassa vielä toinen mielenkiintoa herättävä, ministerin väliaikaisille kenraalikuvernööreille lähettämä salainen kiertokirje, joka koskee muutoksen tekemistä sotaoikeuksien käsiteltäväksi jätetyissä jutuissa annettuihin tuomioihin.

"Voimassa olevien sääntöjen mukaisesti jätetään sotaoikeuksien tuomiot, mikäli ne koskevat siviilihenkilöitä, sotajoukkojen komentajain [samaan sotilaspiiriin kuuluvien joukkojen ylipäällikkö. Suom. muist.] ja väliaikaisten kenraalikuvernöörien vahvistettaviksi, ja ovat nämät henkilöt oikeutetut määräämään, oman harkintansa mukaan, kuolemanrangaistuksen sijaan muita rangaistuksia, ilman että sisäasiain ministerillä, jonka lähinnä on valvottava yleisen järjestyksen turvaamista sekä vallankumouksellisen liikkeen kukistamista tarkoittavien toimenpiteiden tuloksia, on tilaisuutta lausua mielipidettään siitä, onko kulloinkin vallitseviin olosuhteihin nähden, sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat, kuolemanrangaistuksen lieventäminen katsottava olevan paikallaan.

"Tämän vuoksi sotilasviranomaisten tekemät, vallankumouksellisten armahtamista koskevat päätökset eivät käytännössä aina ole sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleisedun vaatimusten kanssa, vaan riippuvat usein tuntuvasti niiden sotapäällikköjen mieskohtaisista ominaisuuksista ja subjektivisesta katsantokannasta, joiden on tuomio vahvistettava.

"Samoista seikoista on seurauksena että kuolemanrangaistuksen käyttöön nähden, valtiollisia rikoksia koskevissa jutuissa, vallitsee mitä suurin epätasaisuus.

"Pitäen moista asiantilaa epänormaalina on sisäasiain ministeri pyytänyt sotaministeriä ilmoittamaan sotajoukkojen komentajille ja väliaikaisille kenraalikuvernööreille että heidän, vaikka heillä edelleenkin on yllämainittujen tuomioiden vahvistamiseen nähden vapaa toimintavalta, tulee joka kerta kun he aikovat määrätä kuolemanrangaistuksen sijaan muun rangaistuksen, saattaa tämä sisäasiain ministerin tietoon ja antaa hänelle tilaisuus ilmoittaa heille mielipiteensä tästä kysymyksestä, ennenkun he sen lopullisesti ratkaisevat."

Tästä kiertokirjeestä näkyy, että kuolemanrangaistuksen muuksi muuttamiseen nähden väliaikaisten kenraalikuvernöörien valta rajoitetaan ja siirtyy sisäasiain ministerille, joka tulee harkitsemaan kysymystä, ei asian oleellisen puoleen katsoen, ei syytteenalaisen vian suuruuden mukaan, vaan kulloinkin vallitseviin olosuhteihin nähden sekä huomioon ottaen yleistä laatua olevat näkökohdat.

Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen katsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta; katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä eikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän vaatimusten kanssa.

Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi, peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa määrin traagillinen.

Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun tapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien häneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.

Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen, jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin aseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.

Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten lähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama rangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa everstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.

Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko
Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut
osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.

Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi erehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet viattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.

Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan julmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi rukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.

"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha vääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — — Minä en voi millään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet — — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla nälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."

Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat hra Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä tulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:

"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman tahdot jättää itsellesi?!" — — —

Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja rakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo: toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi veljensä veren hinnalla — — —

Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa, eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.

Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen, raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan; mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan, taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan tarkoitusperänsä.

Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.

Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —

Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —

Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta — hän osoitti — Jaakkoa.

Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.

Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.

Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe, jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.

Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja poliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa mainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka rauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole maailmassa — — —

Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin rangaistusosasto — — —

Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin käsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän [nim. Venäjän rikoslain. Suom. muist.] nojalla, jonka mukaan häntä uhkaa kuolemanrangaistus.

Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.

Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan henkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti kun se oli tullut lainvoimaiseksi.

Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi henkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen heidän alibinsa.

Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun asiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani jutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät sentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita sotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki todistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti muistiin.

Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui "vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian kidutuskammioissa.

Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja he tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.

Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurella vaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin Windeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena syytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään rääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.

Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanut osaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä petomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.

Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan että vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä henkilöitä. "Muistan, — hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat lyönneistä aivan höllät".

Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin että pää ja selkä olivat veressä.

Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen määrään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut nukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti rikkihakatut.

Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja silmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään, ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.

Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty poliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä ei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän tunnustaa kaikki.

Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan kertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa piestyjä syytteenalaisia.

Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten" ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita kuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.

Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet toteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään asianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.

Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä perusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku joukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyi kielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niin havaittiin että "kali" — on seppä.

Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali" ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat telotettiin.

Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli kidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet häneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa kidutuskammiossaan.

Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti hän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista kidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja useampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi ainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihin syytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.

Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun sanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä olleen rikoksessa pääosan.

Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen alibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.

Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli hyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin kysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina vastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"

Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen ulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa, toimivana henkilönä, osaa rikokseen.

Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko ajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.

Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos tapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5—6 virstan päässä kaupungista.

Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä katsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja toiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät keisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän toivon tunteen vallata mielensä.

Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse osoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!

Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että keisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä kohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.

Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä telotettavaksi.

Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen kärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen, eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa heitä noutamaan.

Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin rykmentin 16:sta komppaniaa.

Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.

Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —

Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki vuoteiltaan — — —

Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin tavattomaan aikaan.

Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista, kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.

Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä odotti sama kauhea kohtalo.

Kuului erinäisiä raivokkaita huutoja: "Toverit, tehkää vastusta! — — — Elkää antautuko elävinä pyövelien käsiin! — — — Tehkää vastarintaa! — — —

"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa — — — mutta elkää menkö telotettavaksi, — teurastettavaksi — niin kuin olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.

"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —

"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja ottamaan tuomitut väkisin.

"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — — ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton itselleen kuvitella ‒ ‒ ‒

"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, — alkoi taistelu!

"Huudot kävivät kovemmiksi — — — Vankila vapisi epäinhimillisestä parkunasta, kuolemankäden tuskallisista huudoista.

"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.

"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"

Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.

Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.

Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista kasvoihin!

Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat, terveet nyrkit.

Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat hänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä että hän oli tehnyt vastarintaa.

Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin seisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin, vartioston saattamina, ulos vankilasta.

Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä raskas kuin telotettavaksi vietyjen.

Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet ympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti taivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja ruskollaan tervehtien uutta päivää — — —

Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen ankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan matkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen ohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.

Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät heittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin uudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.

Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen hänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti kaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.

Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän, käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.

Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä ollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin, erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —

Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin taivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta, sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.

Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja pohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia. Siellä on myös kirkko.

Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja sen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät saaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.

Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat iloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä heijastuen hiljaisesta aallokosta.

Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä samaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.

Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten julmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla hyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä elämästä eroamisen raskaina hetkinä.

Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna! Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan nuoren ihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja taistella — — —

Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan myöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen asia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.

Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.

Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse, ustj-dvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän, hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää mitä hän teki.

Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä tuskia kärsien.

Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.

Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi häpeäpaaluun.

— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —

Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol, karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä, sitoivat paaluun.

Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow komensi:

Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —

Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin, kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.

Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he kävivät kovin alakuloisiksi.

Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan kuvan erityiskohdat.

He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.

Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön, minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen kaikista erityiskohdista.

Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin kukaan ei olisi ampunut.

"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".

ENSIMÄINEN LUKU.

Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita aarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla Pähkinälinnalaisen P:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin, oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa, yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.

Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat kuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta olojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat saaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan, masentavan vaikutuksen.

Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän, tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin kivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen ruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville ihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.

Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka nauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta, musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.

Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät yksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan kaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa nääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat syvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.

Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien haamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran olojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan hallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä parantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet telotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden kuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni, yksikään kuolevan huokaus.

Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät lujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.

Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli tuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei tunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut mitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden sisäpuolella eli.

Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat sinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta yksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria, jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle, ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.

Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä samoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä historiallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut edes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten ennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen käymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini ja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.

Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni valtasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa linnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei ollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen haudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei edes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle. Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään kun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta paremman puutteessa oli pakko tehdä niin.

Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan murskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä kysyin soutumieheltäni:

Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan, lasketaan sisään.

— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään vankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi? — jatkoin minä kyselemistäni.

— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi paperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä, olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en ole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon joutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on pysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne, linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on olla kokonaan poikkeamatta sinne!

Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi silmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja ilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa olivat olleet minulle rakkaat henkilöt.

Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua täyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot leveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin hänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista sivutarkoitusta, ilman pahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.

Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi toimittava saarelle astuttuani.

"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät varmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte saatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä laiturilla — vien teidät takaisin".

Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi vahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.

Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme siintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet loiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen. Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti hengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä aamuilmaa.

Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja käsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa suunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä ampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta muistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.

Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä ruohikko; sen läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun oli kulkeminen.

Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.

Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".

Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista, rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella, kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.

Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.

Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä, sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön joukko santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta. He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o. kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet toimeensa ja tehtäväänsä.

Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit, ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut, että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.

Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:

— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla sitä katsomaan.

Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää lasketa ketään.

Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin tullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi ikävää palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka hankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.

Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja lähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville että hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus oli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun Balmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän erityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden vapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.

Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen heidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän elämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa Balmasjowista.

— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin kun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja vei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa oli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa oli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa samanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.

Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko päivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt keskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui koko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa taas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla, mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa olevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo oli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen ikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.

Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan höyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli häirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na päivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi kaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi sähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin, että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut. Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin tällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja avata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten jälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen satamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana linnoituksen hallinnolle.

Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt, uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun hän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli heikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään ruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä vankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.

Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin vakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä santarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow vai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli päinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi samassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa olivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso Jevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä kukaties ei teloteta.

Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli linnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten telotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa oleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä todistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä tapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.

Tämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonka kanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun tarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti tutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli kasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten tuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta poliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.

Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna 1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut telottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin hänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen senjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.

Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin voi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan valheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen vastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa, kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa petoa muistuttava ilme.

Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi päättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita sen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.

Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan Kaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan sen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän kappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa; hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa, saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra Medem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew sieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla ruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan Kaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.

Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli jonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa, häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan, aina koettanut kääntyä syrjään.

Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään kaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan linnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä että hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen, sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan tekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös hirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä senvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.

Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan sisältöinen lyhyt uutinen.

"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu pyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena vankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana, Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli, jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi Beresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").

Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka telotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.

Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä pienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia telotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään valmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.

Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että telotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella vankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat kävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta huomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa jäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.

Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä viedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään täällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia laitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat, vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että se illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow ihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään olevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä asianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.

Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin koppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä muutamat vangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan ohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin ympäröimälle, sisäpihalle.

Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut ajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa häntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.

Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen; pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui sisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat vankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin päin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli lähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen ikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli Nevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven lavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.

Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow pitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle. Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta ja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren, voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.

Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon ensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä kohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui paraatipukuun puettu upseeri, lausuen:

Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään seisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri unesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä, ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa lensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä, — hän näki tämän upseerin takana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa, avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.

Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten he olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen aamu-unensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien itsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.

— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.

— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.

Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen
Balmasjowin luo nuora kädessään:

Hän pani käsivartensa ristiin selkänsä taakse, kääntyi selin pyöveliin, asettui itse ikkunan luo ja suuntasi liikkumattomana katseensa taivasta kohden.

Pieni palanen taivasta näkyi linnoituksen korkean homeisen muurin ja tämän ikkunan välillä. Levälleen avatut silmät, siniset kuin itse taivas, suuntasivat katseensa yhteen pisteesen, kasvoissa oli miettivä, keskittynyt ilme; näytti siltä kuin olisi hän kokonaan johonkin poistunut, vaipunut johonkin kaukaisiin, tuntemattomiin ajatuksiin, ikäänkuin olisi hän siirtynyt toiseen, pilventakaiseen maailmaan. Hän ei enää nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui, hän ei huomannut että pyöveli tällä hetkellä toimeliaana sitoi hänen kätensä nuoralla selän taa ja veti nuoran vahvaan solmuun.

Ympärillä vallitsi kuolon hiljaisuus; kuului vaan nuoran hankaaminen ja voimiaan ponnistavan pyövelin ähkinä.

Syvälle oli santarmin mieleen juurtunut tämä mieltä järkyttävä hetki, jolloin pienessä vankikopissa, keskellä sanatonta ryhmää, pyövelin tarmokkaasti työskennellessä, soreana seisoi solakkavartaloinen nuorukainen, jonka kalpeita, kauniita kasvoja valaisi kirkkaan toukokuunaamun hohde, ja hänen muistoonsa oli jäänyt hänen kirkas katseensa, joka tarkkaavaisena oli tähdätty ikäänkuin eloon herännyttä päivää kohden.

Tätä tunnelmaa enensi erityisesti se, että vieressä, lähellä pyövelin veristä paitaa, seisoi tummassa papinviitassaan kirkon palvelija, joka hänkin oli kiintynyt katselemaan tämän ihmisen joka toisella jalallaan jo seisoi haudassa, viimeisiä elon ilmauksia. Kultainen risti, jota hän piti käsissään, alleviivasi vielä enemmän sitä ristiriitaa, joka oli olemassa jumaluuden aatteen, veljellisen rakkauden lihaksi tulemisen, ja pyövelin julman, kiireellisen työn välillä — ‒ ‒

Mitä ajatteli tällä hetkellä Balmasjow? Mihin suuntasi hän viimeisen katseensa? Kenties muisteli hän tätä sinistä taivasta katsellessaan äitiään, isäänsä, jotka tulevat itkemään kuumia kyyneleitä rakkaan poikansa kuoleman johdosta. Vai oliko hän ajatuksissaan kokonaan siirtynyt pilventakaiseen maailmaan, kiintynyt katsomaan siirtymistä tästä raskaasta, tuskallisesta elämästä olemattomuuden rauhalliseen tilaan, nirvanaan — — —

Nuorukaisparka! Hänen heräämisensä oli niin äkillinen ja niin kauhea. Heittäytyessään syvän, nuoren unen helmaan hän ei ajatellut että hänen nukkuessaan häntä varten rakennetaan mestauslava. Hänen korvansa eivät kuulleet kirveen iskuja eikä lautojen naulaamisesta syntynyttä kalketta. Hänen levollista untaan ei häirinnyt ainoakaan ääni, ja vasta herätessään hän näki kovan todellisuuden.

Kädet sidottuina hän vietiin mestauslavan luo, samalle pihalle, jonka poikki hän oli käynyt edellisenä iltana, jolloin siinä ei vielä näkynyt mitään tästä kauheasta telineestä. Kaksi arsinaa maasta kohosi musta lava; sen reunojen vieressä oli kaivettu maahan kaksi noin 3 sasjenin [sasjenj — venäläinen syli = 3 arsinaa = 2,134 metriä. Suom. muist.] korkuista tolppaa, joiden päällä oli poikkipuu. Santarmin sanojen mukaan näitä tolppia tavallisesti säilytettiin linnoituksessa telotusten väliaikoina. Lavalle vei pienet, vartavasten rakennetut portaat. Ensimäisenä nousi lavalle pyöveli, hänen jälkeensä Balmasjow ja heidän perässään pappi. Läsnä oli vielä viisi linnoituksen upseereista, Pähkinälinnan kaupungin edustaja, prokuraattori ja muutama santarmi. Pyöveli oli puettuna punaiseen pukuun: leveät housut, paita, lakki — kaikki oli neulottu punaisesta puuvillakankaasta. Tämä oli hänen virkapukunsa.

Balmasjow puettiin ruumisvaatteisin, jalkain alle asetettiin penkki, silmukka pantiin kaulaan ja senjälkeen pyöveli tavanmukaisessa järjestyksessä työnsi penkin hänen jalkainsa alta.

Balmasjow riippui 20 minuuttia. Hänen kärsimyksensä eivät kestäneet kauvan, ruumiin kouristukset taukosivat pian.

Aurinko oli jo kohonnut yläpuolelle linnoituksen muurien ja sen säteet tunkivat tähän pimeään pihaan, ja valaisivat ilmassa riippuvaa valkeata ruumispukua, ja tätä surullista telotusnäytelmää.

Kaikki tapahtui äänettömästi. Balmasjow ei puhunut mitään; hänen kasvonsa ilmaisivat harvinaista levollisuutta ja kylmäverisyyttä. Suuret, kirkkaat, siniset silmät katselivat ilman vihaa, ilman kiukkua ympäröivää julmaa todellisuutta. Hän erosi elämästä tuntematta pelkoa, hän kuoli sankarina, käsittäen että hänen kuolemansa oli hänen kansansa onnea varten välttämätön.

Keskustelutoverini santarmin sanain mukaan Balmasjowin kuolema oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, joka ei koskaan tule haihtumaan hänen mielestään.

"Siten kuolevat vain voimakkaat ihmiset aatteensa puolesta", sanoi hän lopuksi.

Keskustellessamme olimme huomaamattamme tulleet pienen, umpeen kasvaneen, hunnigoille jätetyn puutarhan luo.

— Tämä on Wera Fignerin puutarha — sanoi hän ja aukasi veräjän. Me astuimme sisään. Sireeni- ja jasmiinipensaista levisi suloinen, päihdyttävä tuoksu. Puutarha oli pinta-alaltaan hyvin pieni, melkein kolmion muotoinen. Se oli kasvanut täyteen ruohoa; näkyi ettei enää ollut olemassa huoltapitävää kättä, joka ennen oli sitä niin tarkoin hoitanut ja ruokonnut.

Jasmiinipensaan, joka nyt oli niin täynnä suuria kukkia että se näytti aivan valkealta, oli Wera Figner itse istuttanut, sanoi santarmi ja jatkoi: — Katsokaapa, ikäänkuin hänen muistokseen on kevät pukenut sen komeaan, kauniiseen valkeaan juhlapukuun, joka täyttää ilman päihdyttävällä tuoksulla, ja palauttaa muistoon tämän ihmeellisen, harvinaisen naisen — — —

Hän rakasti tosiaan hellästi jokaista ruohoa, jokaista pensasta, ja piti niistä hellää huolta. Paljon näkivät ne hänen kasvoissaan surua, paljon kaihoa, kun hän päivät läpeensä puuhaili tällä pienellä maapalasella, jota joka puolelta ympäröi korkea puinen aita; tämän aidan toinen pää ulottui siihen kiviseen muuriin asti, jonka takana Balmasjow telotettiin. — Telotuksen jälkeisenä päivänä saivat kaikki vangit tietää että vanhalla pihalla oli hirtetty sama nuori mies, joka illalla oli käynyt heidän ikkunainsa ohi. Tämä teki heihin erittäin raskaan vaikutuksen ja he panivat toimeen protesti-mielenosotuksen.

Senjälkeen kun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut Balmasjowin ruumiin ja tieteellisesti konstateerannut että hän oli kuollut, hän haudattiin linnoituksen muurin taakse, kentällä pohjoisen kulmatornin viereen, joka on Nevan suuta päin, mistä Laatokan ensimäiset aallot valtaavana joukkona virtaavat joen uomaan. Tämä torni viettää päin järven suunnatonta ulappaa.

Sen juurella, kivisen kummun reunalla, on korkea, puisella katolla varustettu pylväs. Tässä pylväässä riippuu pelastusrengas. Ja tähän paikkaan, tämän pylvään alle ovat Balmasjow ja Kaljajew haudatut. Kalastajain taikauskoisen luulon mukaan heidän vanhurskaat haamunsa pelastavat tässä vaarallisessa paikassa laivat ja kalastajain pienet veneet perikadosta.

TOINEN LUKU.

Kolme vuotta senjälkeen telotettiin samassa linnoituksessa Ivan Kaljajew. Oli samallainen ihana kevät — — — luonto heräsi yhtä riemuisana uuteen eloon; uudet voimat tunkivat vastustamattomasti kautta maan, houkuttelivat luokseen, lupasivat parempaa, onnellista elämää.

Ja tällaisena aamuna toi jokipoliisin höyrylaiva linnoitukseen, samaten kuin se oli sinne tuonut Balmasjowinkin, nuoren, tarmokkaan, tulisen ja voimia uhkuvan Kaljajewin telotettavaksi — — —

Hänen nuoren, vielä vakaantumattoman, mutta voimallisen ja miehuullisen elämänsä langan tuli katketa tänä ihanana aamuna, jolloin luonto uudelleen heräsi. Mikä kohtalon iva! Hänet telotettiin silloin kun luonnon kaikki uudet voimat sulivat yhteen, yhteisellä rynnäköllä luodakseen toisen elämän, tehdäkseen sen kauniiksi, onnelliseksi, riemuisaksi, rikkaaksi.

Hänen telotuksensa tapahtui samalla tavalla kuin Balmasjowinkin. Mutta häntä kuljetettiin vaan höyrylaivalla ilman vartiolaivoja, vaikka kyllä oli ryhdytty hyvin suuriin varokeinoihin, sähkötettiin samaten kaikista satamista että siihen ja siihen paikkaan Kaljajew oli onnellisesti saapunut.

Kun hän oli tuotu linnoitukseen niin häntä ei sijoitettu sinne, missä Balmasjow oli ollut, sen vuoksi että kokemus oli osoittanut kuinka vaarallista on hallinnolle jos valtiolliset vangit saavat tietää että taaskin on telotettu nuori ihminen, joka oli taistellut kansan onnen puolesta, ja telotettu, ei ainoastaan tämän linnoituksen muurien sisäpuolella, vaan kaikkiaan jonkun sylen päässä heistä; hallinnon täytyi otaksua että heidän puoleltaan taas pantaisiin toimeen vielä suurempi protesti — mielenosoitus kuin Balmasjowin telotuksen jälkeen. Senvuoksi oli välttämätöntä hävittää kaikki tämän telotuksen jäljet, panna se toimeen kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä, näkemättä.

Sentähden Kaljajew sijoitettiin pieneen, yksikerroksiseen rakennukseen, jossa oli sotamiesten työpaja, linnoituksen toiseen päähän, uudesta vankilasta laskettuna, jossa vangit istuivat.

Kaljajew ei hetkeäkään epäillyt että hänet telotetaan ja telotetaan heti paikalla, ilman vitkasteluja. Tultuaan työpajaan hän pyysi saada paperia, kynän, tupakkaa ja tulitikkuja. Hän kirjoitti kauvan; herkeämättä, repi useat kerrat rikki mitä oli kirjoittanut ja kirjoitti taas uudelleen. Rikkirepimänsä paperinkappaleet hän poltti huolellisesti tulitikuilla. Hän oli levollisen näköinen, saattoi vaan havaita hänen kirjoittavan jonkun verran kiireellisesti, ikäänkuin hän olisi kiirehtinyt ehtiäkseen sanomaan jollekin viimeisen sanansa, peläten kuoleman tulevan niin pian ettei hän ehtisi kirjoittaa paperille viimeisiä ajatuksiaan ja tunteitaan.

Vihdoin hän lopetti ja antoi kirjeen prokuraattorin apulaiselle Feodorowille pyytäen tämän lähettämään sen hänen vanhalle äidilleen. Hänen puoleensa hän kuoleman edellä kääntyi ajatuksineen, häntä hän ajatteli näinä elämästä eroamisensa hetkinä. Hän terotti erityisesti että kirje oli välttämättömästi jätettävä äidin käsiin ja Feodorow lupasi sen tehdä.

Minä kysyin keskustelutoveriltani, santarmilta oliko tämä lupaus tullut täytetyksi ja kirje toimitettu äidille. Hän vastasi ettei tiedä, mutta siihen nähden että Feodorow oli luvannut täyttää hänen toisen pyyntönsä — antaa hänen puhutella linnoituksessa puolustajaansa Sjdanowia — mutta ei ollut sitä täyttänyt, täytyy otaksua että tuskinpa hän tätäkään pyyntöä täytti ja että kirje tuskin oli tullut äidille toimitetuksi. Paitsi että Kaljajew pyysi jättämään äidille kuolemansa edellä linnoituksessa kirjoittamansa kirjeen, pyysi hän näet Feodorowin laskemaan hänen luoksensa puolustajansa Sjdanowin, perustellen pyyntöään sillä, että hän tahtoi tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan omista, personallisista asioistaan eikä ensinkään siitä asiasta, jonka tähden hänet oli tuotu tänne telotettavaksi.

Feodorow lupasi. Linnoituksen komendantti suostui laskemaan hänet. Sjdanow saapui Pähkinälinnaan, mutta viime hetkenä Feodorow alkoi pelätä ja päätti ensin kysyä poliisidepartementiltä, josta tuli vastaus: kielletään.

Hänen rakennuksensa ja vieressä sijaitsevan vähäisen saunarakennuksen välissä sill’aikaa rakennettiin mestauslavaa. Rakennettiin kiireellisesti, jotta se saataisiin valmiiksi ennen seuraavan päivän aamua. Kirveiden iskut kuuluivat Kaljajewin korviin asti, hän kuuli kuinka useat henkilöt hommailivat saadakseen paikoillensa hirret, kuuli kuinka annettiin käskyjä ja neuvoja ja kuuli kuinka heidän kuolontyönsä edistyi.

Pyöveli oli jo kauvan sitte ollut linnoituksessa ja odotti hetkeä, milloin hän tulisi lähettämään toiseen maailmaan taas uuden klientin. Tämä oli sama pyöveli, joka oli telottanut Balmasjowin, nimittäin kasakka Aleksander Filipjew. Hän oli, kuten ainakin hyvin välinpitämätön häntä odottavaan työhön nähden, huoleton, ja joi paljon viinaa.

Ollakseen läsnä telotuksen tapahtuessa oli jo illalla linnoitukseen saapunut vapaaherra Medem sekä kaikki ne hallinnolliset viranomaiset, joidenka läsnäolo telotuksen tapahtuessa on pakollinen.

Kellon käydessä kolmatta yöllä pyöveli, punaiseen pukuun puettuna, meni linnoituksen komendantin, papin ja prokuraattorin apulaisen seurassa Kaljajewin huoneeseen. Kaljajew käveli silloin edes takaisin huoneessa, joka hetki odottaen pyövelien tulevan noutamaan häntä telotettavaksi.

Hän oli näiden henkilöiden tullessa hänen luokseen hyvin välinpitämätön ja levollinen. Papin avusta hän kieltäytyi. Hänen kätensä sidottiin ja hän vietiin mestauslavalle.

Lavalla hänelle luettiin tuomio. Vaijeten hän kuunteli, vaiti hän oli kun hänen kaulaansa pantiin silmukka ja kun hänen yllensä puettiin ruumisvaatteet. Ja kun penkki vierähti pois hänen jalkainsa alta, jäi hän riippumaan koko painollaan nuoraan, nuora pingoittui ja Kaljajewin jalat koskivat lattiaa, mikä oli seuraus pyövelin huolimattomuudesta, hän kun oli vahvasti päihtyneenä eikä ollut vetänyt nuoraa tarpeeksi kireälle. Vapaaherra Medem torui häntä huutaen ja pyöveli korjasi virheensä kohottamalla, nuoran toisesta päästä vetäen, Kaljajewin ruumiin ilmaan. Kaljajewin kärsimykset kestivät kauvan; ruumiin kouristukset ja vavahtelemiset jatkuivat vielä monta pitkää hetkeä senjälkeen kun pyöveli oli hairahduksensa korjannut ja kohottanut ruumiin ilmaan.

Telotuksen jälkeen ja sittekun linnoituksen lääkäri oli tarkastanut ruumiin, hän haudattiin samaan paikkaan kuin Balmasjow, pelastusrenkaan ääreen, tornin juurelle.

"Tulkaa, minä näytän teille sen paikan, johon heidät on haudattu", — sanoi minulle keskustelutoverini santarmi, ja saattoi minut vankien puutarhaan ohitse. Pajan läheltä kulkee, kahden puutarhan välitse, kapea tie linnoituksen muurille.

Tällä kohden on itse muuriin tehty portaat joita myöten pääsee sen harjalle. Muuri on hyvin leveä ja sen yläreunalla voi helposti kulkea kaksi ihmistä rinnakkain.

Noustuamme muurin harjalle katseillemme avautui ihana näköala järvelle. Kevyt iltahämärä oli alkanut verhota harsoonsa maan. Ilma oli tyven, levollinen. Suunnattoman suuren, äärettömän järven selkä siinsi, ikäänkuin lasi, alhaalla jalkaimme juurella. Se oli liikkumaton, tyyni, ikäänkuin olisi se nukahtanut keveään iltauneen. Hienot keväiset värit olivat luoneet kaukaiselle taivaanrannalle läpikuultavat värivivahduksensa, jotka väkisin vetivät puoleensa huomiomme; oli vaikeata temmata irti katseensa tästä edessämme olevasta ihanasta majesteetillisesta maisemakuvasta.

Me suuntasimme askeleemme pitkin muuria pohjoista tornia kohden. Täältä, linnoituksen kulmasta, näkyi hyvästi pihamaa kaikkine aitoineen ja sisäseinineen. Täältä näkyi vanha vankilarakennus ja sen vieressä piha, jossa Balmasjow oli telotettu.

Ja alhaalla, tämän tornin juurella, näkyi pienoinen maakappale, jossa pienten kivien alla lepäsivät telotettujen Balmasjowin ja Kaljajewin ruumiit.

Jokaisesta ohikulkevasta laivasta, jokaisesta kalastajanveneestä näkyy tämä paikka hyvästi. Tänne on, santarmin sanain mukaan, myös haudattu muutamat kuolleista tovereista, jotka olivat nääntyneet linnoituksen vankiloissa monta pitkää vuotta eivätkä olleet kestäneet sen olojärjestyksen raskautta ja ankaruutta. —

Keskustellessamme hänen pojastaan Ivanista hän tuli intoihinsa, muisteli ilolla hänen mennyttä, lyhyttä elämäänsä, puhui hänestä aivan erityisellä rakkaudella ja hellyydellä, pitäen häntä ylpeytenään ja lohdutuksenaan jälellä olevassa elämässään.

Hän on hyvin sairas, voi vaivoin käydä, eikä voi tehdä työtä sentähden että koko hänen ruumiinsa on luuvalon runtelema; hän asuu kahdessa pienessä huonepahaisessa erään syrjäkadun varrella työväenkaupungin osassa Warsovassa, tehtaassa työskentelevän, kivulloisen poikansa ja kahden tyttärensä kanssa; toinen näistä, iältään 8 vuotta on tyttöpensionissa, toinen, 15-vuotias, käy 4-luokkaista naislukiota Warsovassa.

Äiti kertoi paljon telotetusta pojastaan, kertoi ylpeänä, ilman pienintäkään valituksen tai itkun tapaista vivahdusta äänessään. Hän oli tietystikin kärsinyt paljon saadessaan kokea tämän raskaan tappion; hän oli suuresti rakastanut poikaansa ja jokainen käsittää kyllä kuinka suuri oli hänen tuskansa ja surunsa kun hän hänet menetti; ja tästä huolimatta saattoi hänen puheistaan havaita hänen tajuavan että hänen surunsa ei ole ainoastaan hänen oma, yksityinen surunsa, vaan että se on yleinen, monen, monen ihmisen yhteinen suru, että hänen lempilapsensa kuolema oli välttämätön koko yhteiskunnalle, joka tämän käsittää ja sille antaa arvon. Keskustellessani Kaljajewin äidin kanssa minä kysyin häneltä montako lasta hänellä on; hän vastasi neljä. Ja kun kysyin missä neljäs on, niin eukko vastasi että neljäs lepää haudassa Pähkinälinnan linnoituksessa ja lisäsi samalla että kun hän, ennen telotusta, sai Moskovassa tavata poikaansa, oli tämä pyytänyt ettei äiti poistaisi häntä poikainsa luvusta ja sanonut että vaikka hän ei tulekaan olemaan elossa, niin luettakoon hän kuitenkin yhä edelleen hänen perheensä jäseneksi ja ikäänkuin tilapäisesti poissa olevaksi.

Kuten hän kertoi oli hän saanut tavata poikaansa Moskovassa useat kerrat, viimeksi päivää ennen kun tämä lähetettiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Moskovassa hän istui eräässä tornissa Butyirin vankilassa. Ennenkun Kaljajew murhasi suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsjin oli hän ollut ulkomailla. Äiti tiesi hänen eleskelevän rauhassa ulkomailla ja hämmästyi suuresti kun hänen asuntoonsa Warsovassa ilmestyi suuri joukko poliisiviranomaisia, santarmeja ja sotamiehiä. He tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen ja kyselivät missä hänen poikansa Ivanan tavarat ovat. Hän vastasi ettei hänen luonaan löydy mitään niistä, siitä syystä että hänen poikansa ei pitkiin aikoihin ole asunut kotona. Kotitarkastuksen tapahtuessa eukko ei jaksanut nousta vuoteeltaan, hän kun sairasti kovaa luuvaloa eikä kyennyt liikahtamaan.

Wanhin santarmiupseeri kysyi häneltä missä hänen poikansa Ivan oli.
Hän vastasi hänen sillä haavaa olevan ulkomailla.

— Niin, niinpä niin… Ulkomailla hän on… lausui santarmi pitkään, eikä senjälkeen enää sanonut mitään.

Löydettyään sairaan päänalaisen alta valokuva-albumin he alkoivat tarkkaavaisesti selailla sitä ja katsella valokuvia, ja kun olivat keksineet Ivanan muotokuvan niin he iloisina näyttivät sitä sanoen: "tuossa hän on" — — —

Äiti tuli tämän johdosta hyvin levottomaksi eikä voinut käsittää mitä tämä merkitsi, mitä hänen rakas Ivanansa oli mahtanut tehdä. Hän ei hetkeäkään saattanut ajatella että Moskovan räjähdysjuttu voisi olla jossakin yhteydessä hänen poikansa kanssa.

Kotitarkastuksen päätyttyä poliisi käski hänen tyttärensä Aleksandran saapumaan Warsovan suojelusosastoon. Hän lähtikin sinne ja siellä hänelle näytettiin hänen vangitun veljensä Ivanan valokuva; hän ei myöntänyt sitä tuntevansa ja silloin hänet lähetettiin Moskovaan häntä tapaamaan. Hänelle annettiin rautatie piletti ja hän kuljetettiin, vapaana, yhdessä vanhemman sisarensa miehen kanssa, joka siihen aikaan palveli Warsovassa korttelinpäällysmiehenä.

Heidän saavuttuaan Moskovaan hän päästettiin heti tapaamaan veljeään. Hamaan viime hetkeen asti hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä mistä syystä hänen veljensä oli vangittu.

Hänet vietiin isoon saliin, jonka seinillä riippui keisarin muotokuvia; tämä oli sama sali, jossa sitä ennen Kaljajewia tapaamassa oli käynyt Jelisaveta Feodorovna.

Hän istui vanginvaatteihin puettuna. Nähdessään hänet sisar ensi silmänräpäyksessä ei ollut tuntevinaan häntä.

— Sasja, etkö tunne minua? — Sisar heittäytyi sanaa sanomatta hänen syliinsä ja kysyi senjälkeen:

— Mitä merkitsee, Wanja, että sinä olet vanginvaatteissa? — Etkö sinä siis tiedä, minähän olen tappanut Sergein — hän vastasi.

Poliisi tahtoi että myös hänen lankonsa tulisi häntä tapaamaan, jotta hänkin sanoisi tunteeko hän hänet. Kaljajew kieltäytyi tästä, sanoen ettei hänellä ole lankoa ja ettei hän tahdo ketään tavata. Mutta lanko tuotiin kumminkin huoneeseen.

Kaljajew keskusteli sisarensa kanssa aluksi kahden kesken, mutta sitten tuli huoneeseen santarmialiupseeri; kohtaus kesti noin 2 tuntia. Ennenkun he erosivat, poliisi laati pöytäkirjan ja Aleksandra-sisarta kehoitettiin kirjoittamaan alle. Hän kirjoitti että hän sisarena kieltäytyy rupeamasta minkäänlaisiin selityksiin heidän kanssaan. Tämän johdosta veli suuteli häntä, otti häneltä hellät jäähyväiset ja pyysi sanomaan äidille että hän hyvin mielellään tahtoisi häntä tavata.

Sisar matkusti Warsovaan ja ilmoitti äidille tämän hänen toivomuksensa. Sairas eukko päätti, kooten niinkuin jaksoi, voimansa, vaikkakin töin tuskin sai liikutetuksi jalkojaan, matkustaa Moskovaan.

Hän otti mukaansa pojan vaatteet, osti tiellä uudet kengät ja hatun, ja lähti pitkälle matkalleen.

Moskovassa hän viipyi noin 2 viikkoa ja tapasi poikansa joka päivä. Tämä oli erinomaisen iloinen siitä että äiti oli tullut, pyysi ettei hän antaisi mielensä masentua ja että hän oikeudessa pysyisi lujana eikä itkisi: "Sinun pitää tietämän, äitini — sanoi hän — että jos minä oikeudessa saan nähdä sinun vuodattavan kyyneleitä, niin ne järkyttävät minun rohkeuteni. Meidän pyöveliemme ei tule saada nähdä sinun pyhiä kyyneleitäsi. Äiti lupasi hänelle ettei hän anna kenenkään nähdä mitä hän sielussaan tuntee, tuskiaan ja kärsimyksiään, vaan että hän kätkee ne sydämeensä.

"Ja hän piti lupauksensa. Pysyi oikeudessa erinomaisen miehuullisena eikä vuodattanut ainoatakaan kyyneltä kun luettiin hänen poikansa kuolemantuomio.

"Kaljajew vietiin heti prokuraattorin huoneeseen, johonka myös meni hänen äitinsä ja sisarensa. Siellä he sanoivat hänelle jäähyväiset ja samana päivänä hän vietiin Pietariin.

"Kaksi päivää ennen telotusta oli Kaljajewin ja hänen äitinsä ja sisarensa välillä lyhyt kohtaus ristikkoaidan välitse. Sanoessaan heille jäähyväiset hän lausui: 'Äiti, en tahdo sinua pelottaa, mutta minusta tuntuu siltä kuin emme enää saisi nähdä toisiamme'."

Ja tosiaankin tämä oli heidän viimeinen kohtauksensa. Kaksi päivää senjälkeen hän telotettiin.

Äiti rakasti häntä suuresti; hän rakasti häntä lapsuudesta asti ja enemmän kuin muita lapsiaan. — Luonteeltaan hän oli humaani, helläluonteinen ihminen, suurimmassa määrin kyvykäs ja uuttera.

Kun hän ansaitsi rahoja niin hän aina auttoi äitiään. Useinkin kun perheessä sattui olemaan erittäin kova puute, hän istui yöt läpeensä kirjoitellen käännöksiä, ansaitakseen jonkun kopeekan lisää. Äiti kehoitteli häntä lykkäämään työnsä ja menemään levolle; hän vastasi: "Äiti, sinua varten minä teen työtä, minä itse en tarvitse", ja jatkoi käännöstään, voidakseen seuraavana päivänä tuoda perheelle jonkun niukan rovon.

Koulussa hän oli aina ollut etevä oppilas; seitsemän vuotiaana hän alkoi Warsovassa käydä kaupunkikoulua, edistyi hyvästi, tuli luokalta luokalle, saaden palkintoja hyvästä edistyksestä. Lukiossa hän, palkinnoksi mainioista luonnonlahjoistaan ja hyvästä edistyksestä, tehtiin stipendiaatiksi.

Lukion kurssin suoritettuaan hän tuli Moskovan yliopistoon, jossa hän oli kaksi vuotta, ja siirtyi senjälkeen kun epäjärjestykset siellä olivat alkaneet, Pietarin yliopistoon, josta hänet poliisi karkoitti ennenkun hän oli suorittanut tutkintonsa.

Eräs hänen yliopistotovereistaan, joka nykyään palvelee poliisidepartementissa, auttoi poliisia saamaan selvän siitä kuka hän oli. Pitkään aikaan poliisi ei tiennyt kenenkä se oli vanginnut, ja sai vasta tämän yliopistotoverin avulla selville että se oli Kaljajew.

Rouva Kaljajew sanoi poikansa kertoneen, että hän helposti olisi voinut päästä pakoon heitettyään pommin, jollei eräs sotamies heti olisi tarttunut hänen käsiinsä ja vääntänyt ne selän taa, siten estäen häntä ampumasta. Pommin räjähdyksestä olivat hänen kasvonsa saaneet pieniä vammoja ja niistä vuosi verta. Hän oli koko ajan ollut täydessä tajussa.

Alkoi jo hämärtää kun lähdin Pähkinälinnan linnoituksesta. Hämmästyksekseni soutumieheni kärsivällisenä odotteli minua veneessään poltellen piippuaan. Hiukan hän tosin oli ihmetellyt että minä niin kauvan siellä viivyin.

Me istuimme veneesen ja kiidimme nopeaan kaupungin rantaa kohden. Kova virta lisäsi vauhtia.

Lähestyessämme kivestä rakennettua aallonmurtajaa ukko alkoi soutaa hiljemmin ja katkasi ensi kerran äänettömyyden, lausuen: Sanokaapa, herra mitä te arvelette; meidän kalastajamme kertovat — en tiedä lieneekö tuossa perää — itse nähneensä että linnoituksesta ajoittain vuotaa järveen verta ja että sillä kohden vesi muuttuu punaiseksi. Arvelevat sen johtuvan telotuksista, siellä on telotettu paljon ihmisiä ja ne on sitte silvottu pieniksi palasiksi ja viskattu järveen.

Minä vaikenin kun en tiennyt mitä sanoisin tästä rahvaan taikauskosta, joka on saanut alkunsa hallituksen verrattomasta julmuudesta, sen satoja vuosia kestäneestä hirmuvaltaisuudesta ja sorrosta, jolle se, itsevaltaisen hallitusmuodon turvaamiseksi, on vuosisatojen kestäessä tukahduttanut kansan kaikki jalot ja parhaat harrastukset.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAUKSIA NYKYAIKAISISTA TELOTUKSISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.